Veikeitä juttuja pienille lapsille

By Rudyard Kipling

The Project Gutenberg eBook of Veikeitä juttuja pienille lapsille
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Veikeitä juttuja pienille lapsille

Author: Rudyard Kipling

Translator: Yrjö Kivimies

Release date: August 29, 2024 [eBook #74332]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1925

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKEITÄ JUTTUJA PIENILLE LAPSILLE ***





VEIKEITÄ JUTTUJA PIENILLE LAPSILLE

Kirj.

RUDYARD KIPLING


Suomentanut

Yrjö Kivimies





Porvoossa,
Werner Söderström 'Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

Miten Valas sai nielunsa.
Miten Kameeli sai kyttyränsä.
Miten Sarvikuono sai nahkansa.
Miten Leopardi sai täplänsä.
Norsunlapsi.
Renkutus Vanhasta Kenguru-Ukkelista.
Vyötiäisen syntyminen.
Miten ensimmäinen kirje kirjoitettiin.
Miten aapinen tehtiin.
Krapu, joka piti merta leikkinään.
Kissa, joka kulki itsekseen.
Perhonen, joka polkaisi.




MITEN VALAS SAI NIELUNSA.


Olipa kerran, oi Rakkaani, valtameressä Valas, ja se söi kaloja.
Sille kelpasi kaikki. Se ei jäänyt kysymään, oliko kalan nimi monni
vai tonni, silakka vai salakka, siika vai silli, made vai makrilli,
merihevonen, merihärkä, merimiekka vai meritähti. Kaikki koko meren
kalat se poika pisteli poskeensa. Loppujen lopuksi koko mereen jäi
vain yksi kala, ja se oli pieni Ovela Kala; se ui hiukan takapuolella
Valaan oikeata korvaa, jotta voisi pitää varansa, jos Valas sattuisi
suuttumaan. Kun näin kaikki kalat oli syöty, nousi Valas pystyyn
pyrstölleen ja sanoi:

»Minun on nälkä.»

Silloin pieni Ovela Kala sanoi pienellä ovelalla äänellään:

»Jalo ja ylhäinen Valaskala, oletko milloinkaan maistanut ihmistä?»

»En», vastasi Valas. »Miltä se maistuu?»

»Herkkua», kehui pieni Ovela Kala. »Ihanaa, mutta kovin muhkuraista.»

»Hankipa minulle muutama», käski Valas ja pieksi pyrstöään, niin että
meri vaahtosi.

»Yksi on kerrallaan tarpeeksi», sanoi Ovela Kala. »Jos uit
viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja
neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, niin sieltä löydät
lautalta istumasta haaksirikkoisen merimiehen, jolla ei ole muuta
kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinä et saa unohtaa
housunkannattimia, Rakkaani) ja tuppipuukko. Mutta totuuden nimessä
minun täytyy sinulle sanoa, että se mies on äärettömän neuvokas ja
älykäs.»

Silloin Valas läksi uimaan ja ui kaikin voimin viidennellekymmenennelle
pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle
pituusasteelle, ja sieltä se tosiaankin löysi lautalta istumasta
yksinäisen merimiehen, jolla ei ollut yllään muuta pukua kuin siniset
hurstihousut, housunkannattimet (sinun on erikoisesti muistettava
housunkannattimet, Rakkaani) ja tuppipuukko; istuessaan hän polskutteli
varpaitaan vedessä. (Hänellä oli äitinsä lupa polskutella; muuten hän
ei olisi milloinkaan tehnyt niin, sillä hän oli äärettömän neuvokas ja
älykäs mies.)

Silloin Valas avasi suunsa niin ammolleen, että se ulottui melkein sen
pyrstöön saakka, ja nieli haaksirikkoisen merimiehen ja lautan, jolla
hän istui ja hänen siniset hurstihousunsa ja housunkannattimet (joita
sinä et saa unohtaa) ja tuppipuukon. Se nieli ne lämpimään, pimeään
sisäiseen ruokakaappiinsa ja lipoi huuliaan — ja pyörähti sitten kolme
kertaa pyrstöllään.

Mutta kohta kun merimies, joka oli äärettömän neuvokas ja älykäs
henkilö, huomasi varmasti olevansa Valaan lämpimässä, pimeässä
sisäisessä ruokakaapissa, rupesi hän hyppimään ja nyppimään ja
loikkimaan ja koikkimaan ja soikkimaan ja kolkuttamaan ja kalkuttamaan
ja paukuttamaan ja poukuttamaan ja ryskyttämään ja jyskyttämään ja
kiskomaan ja viskomaan ja naputtelemaan ja taputtelemaan ja tanssimaan
oikeata merimiespolskaa juuri sellaisella kohdalla, missä niin ei
olisi pitänyt tehdä; ja Valas tunsi olonsa varsin tukalaksi. (Oletko
unohtanut housunkannattimet, Rakkaani?)

Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle
merimiehelle:

»Tulkaa ulos ja olkaa siivolla! Minä olen saanut nikan.»

»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta
aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten
voimme keskustella.»

Ja hän rupesi tanssimaan entistä pahemmin.

»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle.
»Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas
ja älykäs mies?»

Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään
niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen
kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja
sanoi:

»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat
junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen
kidasta.

Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja
äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan
neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan
(nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon
ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui
kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä
kuullut, toistan tässä:

    »Sun kitas oli julkee,
    Mut ristikko sen nyt sulkee.»

Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka
oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni
naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi
takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei
voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä
muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään
päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.

Pieni Ovela Kala meni tiehensä ja piiloutui päiväntasaajan kynnyksen
alle. Se pelkäsi Valaan vihastuneen.

Merimies otti tuppipuukon mukaansa, ja marssiessaan valkoista hiekkaa
hänellä oli yllään ne siniset hurstihousut. Housunkannattimet hän oli
jättänyt jälkeensä ristikkoa pitämään. Ja siihen tämä tarina loppui.




MITEN KAMEELI SAI KYTTYRÄNSÄ.


Tämä on nyt seuraava kertomus, ja siinä kerrotaan, miten Kameeli sai
kyttyränsä.

Aikojen alussa, kun maailma oli vielä ihan uusi ja nuori ja eläimet
juuri rupesivat tekemään työtä Ihmiselle, oli eräs Kameeli, joka
eli keskellä Tuulista Erämaata, ja sitäpaitsi se oli Tuulenpieksäjä
itsekin. Se söi varpuja ja okaita ja tamariskeja ja maitoruohoa ja
kaikenkaltaisia muita kasviksia, ja se pureksikin niin äärettömän
laiskasti; ja kun joku sitä puhutteli, niin se sanoi kurkkuäänellä:
»Kyt!» Juuri »Kyt!» eikä mitään muuta.

Heti maanantai-aamuna sen luokse tuli Hevonen, jolla oli satula selässä
ja kuolaimet suussa, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois
ravaamaan niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Hevonen läksi pois kertomaan
Ihmiselle.

Pian tuli sen luo Koira, jonka suussa oli keppi, ja sanoi: »Kameeli,
oi Kameeli, lähde pois hakemaan ja kuljettamaan tavaroita niinkuin me
muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Koira läksi pois kertomaan
Ihmiselle.

Pian sen luo tuli Härkä, jonka niskassa oli ies, ja sanoi: »Kameeli, oi
Kameeli, tule kyntämään niinkuin me muutkin.»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan; ja Härkä läksi pois kertomaan
Ihmiselle.

Päivän päätyttyä Ihminen kutsui Hevosen ja Koiran ja Härän yhteen ja
sanoi:

»Kolme, oi te Kolme, olen kovin pahoillani teidän puolestanne (sillä
maailma on niin uusi ja nuori), mutta tuo erämaan Kytyttäjä ei voi
tehdä työtä, muuten se olisi ollut täällä meidän luonamme alusta
pitäen. Minun täytyy jättää hänet aloilleen, ja sitä korvataksemme
teidän on tehtävä kahta vertaa enemmän työtä.»

Nuo Kolme suuttuivat tästä kovin (sillä maailma oli ihan uusi ja
nuori, ja työtä oli paljon), ja he pitivät kokousta Erämaan laidalla;
ja siihen tuli Kameelikin pureksien kaktusta äärimmäisen laiskasti ja
nauroi niille vasten naamaa. Sitten se sanoi kurkustaan: »Kyti» ja meni
tiehensä.

Pian sen jälkeen siihen tuli Henki, Kaikkien Erämaiden hoitaja,
tomupilveen kietoutuneena (Henget matkustavat aina sillä tavalla) ja
keskeytti niiden Kolmen kokouksen ja pohdinpidon.

»Kaikkien Erämaiden Henki», sanoi Hevonen »onko oikein kenenkään
laiskotella, kun maailma on niin uusi ja nuori?»

»Eipä tietenkään», vastasi Henki.

»Hyvä», sanoi Hevonen, »sinun Tuulisen Erämaasi keskellä on eräs eläin,
jolla on pitkä kaula ja pitkät jalat ja joka ei ole pannut kortta
kekoon sitten viime maanantain. Hän ei tahdo ravata.»

»Fjuu!» vihelsi Henki. »Se on minun Kameelini, kautta kaiken Arabian
kullan! Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo: Kyt! kurkkuäänellään», vastasi Koira, »eikä hän tahdo hakea
eikä kuljettaa tavaroita.»

»Entä mitä muuta hän sanoo?»

»Vain kurkkuäänellään Kyt! eikä hän tahdo kyntää», vastasi Härkä.

»Hyvä juttu», virkkoi Henki. »Minä annan hänelle kyttyä, jos olette
ystävällisiä ja odotatte hetkisen.»

Henki verhoutui tomuvaippaansa ja suuntasi matkansa Erämaan poikki.
Hän tapasi Kameelin äärettömän laiskana katselemasta kuvaansa lätäkön
pinnasta.

»Pitkä ja lörppö ystäväni», sanoi Henki, »mitä ihmettä minä olen
kuullut, että sinä muka et halua tehdä työtä, vaikka maailma on niin
uusi ja nuori?»

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan.

Henki istuutui maahan leuka käden nojassa ja rupesi tuumimaan Suurta
Loihtua, sillä aikaa kuin Kameeli katseli omaa kuvaansa lätäkön
pinnasta.

»Sinä olet antanut noille Kolmelle lisätyötä sitten maanantaiaamun vain
äärettömän laiskuutesi vuoksi», virkkoi Henki ja jatkoi leuka kädessä
Loihtunsa ajattelemista.

»Kyt!» sanoi Kameeli kurkustaan.

»En sanoisi tuota enää sinun sijassasi», huomautti Henki. »Ehkä saat
vielä joskus sanoa sitä liiankin usein. Lörppö, tahdon, että rupeat
töihin.»

Ja Kameeli sanoi uudelleen kurkustaan: »Kyt!» mutta tuskin se oli niin
sanonut, kun se näki selkänsä, josta se oli hyvin ylpeä, turpoavan ja
paisuvan suureksi veltoksi kyttyräksi.

»Näetkö tuon?» kysyi Henki. »Se on sinun oma kyt-tyräsi, jonka itse
olet toimittanut selkääsi. Tänään on torstai, ja sinä olet laiskotellut
maanantaista lähtien, jolloin työ alkoi. Nyt sinun on aika panna
toimeksi.»

»Mitenkä minä voin», sanoi Kameeli, »kun tämä kyttyrä on selässäni?»

»Se on tarkoituksella tehty», vastasi Henki, »koska sinä olet
menettänyt kolme päivää. Nyt sinä kykenet syömättä tekemään kolme
päivää työtä, sillä voit elää kyttyrästäsi; sinun ei pidä milloinkaan
sanoman, etten minä ole mitään tehnyt sinun hyväksesi. Lähde pois
Erämaasta ja mene niiden Kolmen luo ja ole kiltti. Kytkyttele nyt vain
itsellesi!»

Ja Kameeli kytkytteli itselleen ja läksi pois ja yhtyi niihin Kolmeen.
Ja siitä päivästä lähtien kameelim pukuun on aina kuulunut kyttyrä;
mutta se ei ole milloinkaan tavoittanut niitä kolmea päivää, jotka se
menetti maailman alussa, eikä se milloinkaan ole oppinut olemaan kiltti.




MITEN SARVIKUONO SAI NAHKANSA


Olipa kerran eräällä asumattomalla saarella Punaisen meren rannikolla
muuan Parsilainen, jonka lakista auringonsäteet heijastuivat enemmän
kuin itämaalaisen kirjavina. Eikä tällä Punaisen meren Parsilaisella
ollut muuta kuin lakki, veitsi ja leivinuuni, sellainen kapine, jota
sinun ei milloinkaan pidä mennä sormellasi koskettelemaan. Ja eräänä
päivänä hän otti hienoja vehnäjauhoja ja vettä ja rusinoita ja luumuja
ja sokeria ja muita aineita ja leipoi itselleen kaakun, joka oli
läpimitaltaan kaksi jalkaa ja kolme jalkaa paksu. Se oli kerrassaan
Oivallista Ravintoa (juuri se on Taika), ja hän pisti sen uuniin,
sillä hänen oli lupa paistaa siinä uunissa, ja hän paistoi, paistoi
sitä, kunnes se oli aivan ruskea ja lemusi äärettömän hempeältä. Mutta
juuri kun hänen piti ruveta sitä syömään, tuli rannikolle saaren
Kokonaan Asumattomasta Sisämaasta muuan Sarvikuono, jolla oli sarvi
nenällään, kaksi porsaansilmää ja hyvin vähän käytöstapoja. Niinä
aikoina Sarvikuonon nahka oli tiiviisti sen ympärillä; kurttuja ei
ollut missään. Se näytti aivan Nooakin arkin Sarvikuonolta, mutta oli
tietenkin paljon isompi. No niin, sillä ei ollut käytöstapoja silloin,
eikä sillä ole nykyäänkään, eikä niitä milloinkaan opikaan. Se sanoi:
»Mitä-äh!» ja Parsilainen jätti kaakkunsa ja kiipesi palmupuun latvaan,
eikä hänellä ollut muuta yllään kuin hattunsa, josta auringonsäteet
heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina. Ja Sarvikuono kaatoi
uunin kuonosarvellaan ja kaakku vieri hiekkaan; Sarvikuono seivästi sen
sarveensa ja söi sen ja meni häntäänsä heilutellen takaisin autioon ja
Aivan Asumattomaan Sisämaahan, joka rajoittuu Mazanderanin ja Sokotran
saariin ja päiväntasaajan seutujen kallioniemiin. Silloin Parsilainen
kipusi alas puusta, asetti uunin jaloilleen ja lausui seuraavan
säkeistön, jonka, ellet ole sitä ennen kuullut, tahdon sinulle toistaa:

    Ken kaakun multa varastaa,
    Se rangaistuksen kovan saa,
    Ett tärähtelee koko maa.

Ja siinä oli paljon enemmän tarkoitusta, kuin saatat ajatellakaan.

Sillä viittä viikkoa myöhemmin kulki pitkin Punaista merta lämpöaalto,
ja jokainen riisui vaatteensa. Parsilainen otti lakin päästään;
mutta Sarvikuono otti yltään nahkansa ja kantoi sitä olkapäällään
tullessaan rannikolle kylpemään. Siihen aikaan sen nahka oli napitettu
kolmella napilla vatsan alta ja näytti sadetakilta. Sarvikuono ei
virkkanut sanaakaan Parsilaisen kaakusta, sillä se oli syönyt sen
kokonaan; eikä sillä ollut mitään käytöstapoja sen enempää kuin nykyään
tai tulevaisuudessakaan. Se kahlasi veteen puhallellen ilmakuplia
kuonostaan ja jätti rannalle nahkansa. Heti paikalla Parsilainen
kiiruhti sinne ja löysi nahan, ja silloin hän hymyili hymyä, joka
kiersi hänen kasvonsa kaksi kertaa. Sitten hän tanssi kolmasti nahan
ympäri ja leipoi kämmeniään. Sitten hän meni leiriinsä ja täytti
lakkinsa kaakunmurusilla, sillä hän ei milloinkaan syönyt muuta kuin
kaakkua eikä milloinkaan lakaissut leiriään. Hän pudisti sitä nahkaa ja
rutisti sitä nahkaa ja hankasi sen nahan ja hinkkasi sen nahan aivan
täyteen vanhoja, kuivia, kovia ja kutittavia kaakunmurusia ja palaneita
rusinoita, niin monta kuin siihen suinkin saattoi tarttua kiinni.
Sitten se kiipesi palmuunsa odottamaan, kunnes Sarvikuono nousisi
kylvystä ja pukeutuisi.

Ja Sarvikuono tekikin niin. Se napitti nahkansa kolmella napillaan, ja
siltä tuntui samalta kuin sinusta, kun olet saanut näkkileivän murusia
vuoteeseesi. Sitten sitä halutti raapia, mutta kutitus vain paheni;
sitten se heittäytyi makaamaan hiekalle ja pyöriskeli pyörimästä
päästyäänkin, ja joka pyörähdyksellä kaakunmuruset kutittivat yhä
hirveämmin ja hirveämmin ja hirveämmin. Silloin se juoksi palmun luo
ja rupesi ankarasti kyhnyttämään kylkeään sitä vasten. Se kyhnytti
niin kauan ja ankarasti, että se kyhnytti nahkaansa ison repeämän
hartioittensa yli ja toisen repeämän ruumiinsa alaosaan, missä
nappien paikka oli (mutta se kyhnytti napitkin pois), ja se kyhnytti
monta muuta repeämää jalkoihinsa ja sitä suututti hirveästi, mutta
kaakunmuruset eivät välittäneet sen vihasta vähääkään. Ne olivat nahan
sisäpuolella kutittamassa. Silloin se läksi kotiinsa hirvittävän
kiukkuisena ja kauhean revittynä; ja siitä päivästä lähtien jokaisella
sarvikuonolla on suuria repeämiä nahassaan ja hyvin paha sisu noiden
sisäpuolella olevien kaakunmurusien takia.

Mutta Parsilainen kipusi alas puusta, pisti päähänsä lakin, josta
auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina,
pani kokoon leivinuuninsa ja läksi pois kohti Orotavoa, Amygdalaa,
Anantarivon ylänköjä ja Sonaputin rämeikköjä.




MITEN LEOPARDI SAI TÄPLÄNSÄ.


Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani,
eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi
(Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia
tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut
Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan
yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja
hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä.
Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja
ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli
kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan
näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain
keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville
ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun
yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja
kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle,
niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä
elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten
oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen
aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli
Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä —
Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan
ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja
Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä,
oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!

Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä
aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta
tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen
jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät
päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli
yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia,
resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen
pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun
puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi
täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat
tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia
harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi
kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin
vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot
metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin
kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain
harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän
aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi
he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja
kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella
oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen,
haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.

Sanoipa silloin Leopardi Paviaanille (ja päivä oli hyvin helteinen):

»Minne on kaikki riista mennyt?»

Paviaani iski silmää. Hän tiesi.

Sanoipa Paviaanille Etiopialainen:

»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?»
(Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta
Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)

Ja Paviaani iski silmää. Hän tiesi.

»Riista on mennyt Etelä-Afrikasta toisia täpliä hakemaan; ja minä
neuvon sinua, Leopardi, hakemaan toisia täpliä niin pian kuin
mahdollista.

Ja Etiopialainen sanoi:

»Hieno juttu, mutta minä tahtoisin tietää, minne alkuperäinen
eläinkunta on muuttanut.»

»Alkuperäinen eläinkunta on liittynyt alkuperäiseen kasvikuntaan, koska
oli jo aika muuttaa; ja minä neuvon sinua, Etiopialainen, tekemään
muutoksen mahdollisimman pian.»

Tämä saattoi ymmälle Leopardin ja Etiopialaisen, mutta he läksivät
etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja lopuksi, monen monituisen päivän
perästä he näkivät suuren, korkean, mahtavan metsän, joka oli täynnä
erinomattain viirullisia ja pilkullisia ja laikullisia ja täplikkäitä
ja keinuvia ja huojuvia ja horjuvia ja pyöreitä ja puikeita ja soikeita
ja suikeita varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin näet, miten kauhean
varjoinen se metsä oli).

»Mitäs tämä?», virkkoi Leopardi. »Tämähän on niin erinomaisen hämärä ja
niin täynnä pieniä valon palasia?»

»En tiedä», sanoi Etiopialainen, »mutta tämän pitäisi olla alkuperäinen
kasvikunta. Minä vainuan Sirahvia, kuulostelen Sirahvia, mutta en näe
Sirahvia.»

»Tämä on metkaa», sanoi Leopardi. »Eiköhän se mahda johtua siitä, että
juuri olemme tulleet auringonpaisteesta. Vainuan Seepraa, kuulostelen
Seepraa, mutta en näe Seepraa.»

»Odotas vähän», sanoi Etiopialainen. »Viimeisestä metsästyksestä on
pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet, millaisia ne ovat.»

»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä,
varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä,
yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei
ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea
päästä kantapäihin.»

»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan
sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä
paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»

Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät
koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät
kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.

»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän
tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»

Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun
nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se
hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja
kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä
ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:

»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän
valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»

Samassa se kuuli korskumista ja melua ja rähinää, ja Etiopialainen
huusi:

»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se
potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»

»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon —
niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»

Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi
sanoi:

»Mitä sinulla on ruokalistalla, veli?»

Etiopialainen raapi päätään ja vastasi:

»Sen pitäisi olla yksinomattain punertavankullankeltainen kiireestä
kantapäähän, ja sen pitäisi olla Sirahvi; mutta se on täynnä
pähkinänruskeita läiskiä. Mitä sinun ruokalistallasi on, veli?»

Ja Leopardi raapi päätään ja sanoi:

»Sen pitäisi olla erinomaisen herkullisenharmaanruskea päästä
kantapäähän, ja sen pitäisi olla Seepra; mutta se on täynnä mustia ja
purppuranpunaisia juomuja. Mitä kummaa sinä olet tehnyt itsellesi,
Seepra? Etkö ymmärrä, että jos olisit Ylä-Veldtissä, niin sinut näkisi
puolentoista penikulman päähän? Sinulla ei ole muotoa.»

»Niinpä kyllä», vastasi Seepra, »mutta tämä ei ole Ylä-Veldt. Etkö näe?»

»Näen kyllä nyt», sanoi Leopardi. »Mutta en nähnyt sinua eilen. Mistä
se johtui?»

»Laskekaa meidät irti», sanoi Seepra, »niin näytämme teille.»

He laskivat Seepran ja Sirahvin irti; Seepra meni muutamien pienten
orjanruusupensaitten luo, joiden välitse auringonsäteet tunkeutuivat
juovikkaina, ja Sirahvi meni muutamien korkeitten puiden juurelle,
joiden lehvien lävitse aurinko paistoi pilkullisena.

»Katsokaa nyt», sanoivat Seepra ja Sirahvi. »Tästä se johtuu.
Yks-kaks-kolme! Ja missä teidän aamiaisenne on?»

Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain
juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään
Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja
piiloutuneet varjoisaan metsään.

»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen
arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä
paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»

»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto,
että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä
sinappiläastarilta?»

»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen.
»Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin
neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole
muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»

»Minkälaiseksi?» kysyi Leopardi hirveän kiihtyneenä.

»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka
vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo
piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»

Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä
enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan
nahkaa.

»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut
viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.

»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia
täpliä.»

»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan
toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole
hyötynyt täältä mitään.»

»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa-
ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»

»Mitä hyötyä niistä?» kysyi Leopardi.

»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele
Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja
juomuihinsa.»

»Hm!» sanoi Leopardi. »En tahdo näyttää Seepralta — en ikinä!»

»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä
metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti
tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»

»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian
arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»

»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon
mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»

Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa
nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle,
ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa
merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin
nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit
tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa
Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun
mustan sormenpään jäljet.

»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata
paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla
kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla
ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata
keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja
kehrää!»

»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset
sinäkin ottanut pilkkuja?»

»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen.
»Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on
Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»

Sitten he läksivät ja elivät onnellisina. Siihen se tarina päättyi.

No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko
etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi
pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa
niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen
olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo
muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä
muotoonsa.




NORSUNLAPSI.


Kaukaisina, ylen kaukaisina aikoina Norsulla, oi Rakkaani, ei ollut
kärsää. Sillä oli mustanpuhuva, pullea turpa, saappaan suuruinen, jota
se saattoi jauhaa puolelta toiselle, mutta se ei voinut poimia sillä
mitään esineitä. Olipa siihen aikaan Norsu — uusi Norsu — Norsunlapsi
— joka oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta, mikä merkitsee, että
se teki hirvittävän monta kysymystä. Ja se eli Afrikassa ja täytti
koko Afrikan kyllästymättömällä uteliaisuudellaan. Se kysyi pitkältä
tädiltään Kameelikurjelta, miksi tämän pyrstösulat kasvoivat juuri
niin, ja sen pitkä täti Kameelikurki läimäytti sitä kovalla, kovin
kovalla kaviokynnellään. Se kysyi pitkältä sedältään Sirahvilta,
mikä oli tämän nahan tehnyt laikulliseksi, ja sen pitkä setä Sirahvi
läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla sorkallaan. Ja kuitenkin se oli
täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se kysyi leveältä tädiltään
Virtahevolta, miksi tämän silmät olivat punaiset, ja sen leveä täti
Virtahepo läimäytti sitä leveällä, kovin leveällä räpyläsorkallaan;
se kysyi karvaiselta sedältään Paviaanilta, miksi meloonit maistuivat
juuri sellaisilta, ja sen karvainen setä Paviaani läimäytti sitä
karvaisella, kovin karvaisella kämmenellään. Ja _kuitenkin_ se oli
täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se teki kysymyksiä kaikesta mitä
se näki tai kuuli tai tunsi tai haistoi tai kosketti tai maistoi,
ja kaikki sen sedät ja tädit läimäyttelivät sitä. Ja kuitenkin yhä
vieläkin oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta!

Eräänä kauniina aamuna keskellä päiväntasausta teki tuo kyllästymätön
Norsunlapsi uuden hienon kysymyksen, jota se ei ollut milloinkaan ennen
vielä tehnyt. Se kysyi:

»Mitä Krokodiili syö päivälliseksi?»

Silloin jokainen sanoi: »Sshhsh!» kovalla ja uhkaavalla äänellä, ja
kaikki pieksivät sitä viipymättä ja lakkaamatta pitkän ajan.

Kun selkäsauna vihdoinkin oli loppunut, meni se Kolokolo-linnun luo,
joka istui keskellä orjanruusupensasta, ja sanoi:

»Isäni on läimäyttänyt minua, ja äitini on läimäyttänyt minua;
kaikki tätini ja setäni ovat läimäyttäneet minua kyllästymättömän
uteliaisuuteni takia. Ja kuitenkin minä yhä tahtoisin tietää mitä
Krokodiili syö päivälliseksi!»

Silloin Kolokolo sanoi surkeasti huutaen:

»Mene suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran
rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, ja ota selko.»

Seuraavana aamuna, kun päiväntasauksesta ei ollut mitään enää jäljellä,
tämä kyllästymätön Norsunlapsi otti puolisen sataa kiloa banaaneja
(pientä lyhyttä punaista lajia) ja puolisen sataa kiloa sokeriruokoa
(pitkää purppuraista lajia) ja seitsemäntoista melonia (vihreätä
ratisevaa lajia) ja sanoi koko rakkaalle perheelleen:

»Hyvästi. Aion lähteä suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, tiedustelemaan mitä
Krokodiili syö päivällisekseen.»

Ja ne kaikki pieksivät sitä entistä enemmän jäähyväisiksi, vaikka se
pyysi äärettömän kohteliaasti niitä lopettamaan.

Sitten se läksi matkaan hiukan palavissaan, mutta ei lainkaan
ällistyneenä, syöden meloneja ja heitellen kuoria pitkin maita
mantereita, sillä se ei voinut niitä noukkia.

Se vaelsi Graham's Townista Kimberleyhin ja Kimberleystä Khaman maahan,
ja Khaman maasta se meni koilliseen koko ajan syöden melonejaan,
kunnes se lopuksi tuli suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-virran rannalle, jolla kasvoi kuumepuita, aivan niinkuin
Kolokolo-lintu oli sanonut.

Nyt sinun on tiedettävä ja ymmärrettävä, oi Rakkaani, että
siihen viikkoon ja päivään ja tuntiin ja minuuttiin asti ei tämä
kyllästymätön Norsunlapsi ollut milloinkaan nähnyt Krokodiilia eikä
tietänyt lainkaan, miltä sellainen näytti. Kaikki johtui vain sen
kyllästymättömästä uteliaisuudesta.

Ensimmäinen olento, jonka se tapasi, oli kallionlohkareen ympärille
kietoutunut Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta
oletteko nähnyt sellaista olentoa kuin Krokodiilia näillä sekalaisilla
seuduilla?»

»Olenko minä nähnyt Krokodiilia?» sanoi
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme musertavan ylenkatseellisesti. »Mitä
muuta haluat kysyä?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta voisitteko ystävällisesti
ilmoittaa, mitä se syö päivällisekseen?»...

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme irtautui hyvin nopeasti
kallion ympäriltä ja läimäytteli Norsunlasta suomukkaalla, juomukkaalla
pyrstöllään.

»Tämäpäs kummaa», sanoi Norsunlapsi, »sillä minun isäni ja äitini ja
setäni ja tätini, puhumattakaan minun toisesta tädistäni, Virtahevosta,
ja toisesta sedästäni, Paviaanista, ovat kaikki läimäyttäneet minua
minun kyllästymättömän uteliaisuuteni takia — ja otaksun, että tässä on
sama juttu.»

Sitten se sanoi hyvin kohteliaasti hyvästit
Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle ja auttoi tätä kietoutumaan
uudelleen kallion ympärille ja läksi vaeltamaan vähän palavissaan,
mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja viskellen kuoria
pitkin maita mantereita, koska se ei voinut niitä poimia, kunnes saapui
suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle,
jolla kasvaa kuumepuita ja astui johonkin, jota se luuli puunrungoksi.

Mutta se olikin Krokodiili, oi Rakkaani, ja Krokodiili vilkutti
silmäänsä — tällä tavoin!

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi erittäin kohteliaasti, »mutta oletteko
sattunut näkemään Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

Silloin Krokodiili vilkutti toista silmäänsä ja nosti pyrstöään
puoleksi mudasta; ja Norsunlapsi vetäytyi takaperin äärimmäisen
kohteliaasti, sillä se ei tahtonut enää saada läimäyksiä.

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili. »Miksi kysyt sellaista
asiaa?»

»Anteeks'», sano Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta isäni
on minua läimäyttänyt, äitini on minua läimäyttänyt, puhumattakaan
pitkästä tädistäni Kameelikurjesta ja pitkästä sedästäni Sirahvista,
jotka osaavat potkaista niin hirveän kovasti, niinkuin leveä
tätinikin, Virtahepo, ja karvainen setänikin, Paviaani, ja myöskin
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme suomukkaine, juomukkaine pyrstöineen
juuri täällä rantaäyräällä, joka läimäyttää kovemmin kuin kukaan
niistä; ja jos teilläkin on samat aikomukset, niin ilmoitan, etten enää
halua saada läimäyksiä.»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen
Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että
se puhui aivan totta.

Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui
rannalle ja sanoi:

»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla
ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »niin kuiskaan korvaasi».

Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa
kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon,
päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi,
vaikkakin paljon hyödyllisempi.

»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas
näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»

Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin
—:

»Helliddägää! Se degee binulle gibeädä!»

Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä
ja sanoi:

»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä
vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun
nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti
Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin
ennätät sanoa morjens.»

Tällä tavoin Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Silloin Norsunlapsi istuutui pienille pakaroilleen ja veti ja veti ja
veti, ja sen turpa rupesi venymään. Ja Krokodiili piehtaroi vedessä ja
pieksi sen mahtavalla pyrstöllään vaahdoksi, ja sekin veti ja veti ja
veti.

Ja Norsunlapsen turpa venyi venymistään; ja Norsunlapsi jännitti kaikki
neljä pientä jalkaansa ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa venyi
venymistään; ja Krokodiili ponnisteli pyrstöllään kuin airolla ja sekin
veti ja veti ja veti, ja jokaisella vedolla Norsunlapsen turpa piteni —
ja se koski niin kamalasti!

Sitten Norsunlapsi tunsi jalkojensa liukuvan, ja se sanoi turpansa
läpi, joka oli nyt melkein puolitoista metriä pitkä:

»Dämähän gäy binulle liian hidveägsi!»

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme tuli rantaäyräältä ja
kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen takajalkojen ympärille ja sanoi:
»Ajattelematon ja kokematon matkailija, meidän täytyy nyt vakavasti
antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, niin
minun vaikutelmani on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva pansaroituine
yläkansineen» (ja tällä oi Rakkaani, se tarkoitti Krokodiilia)
»lopullisesti turmelee sinun tulevaisuuden urasi.»

Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.

Sitten se veti ja Norsunlapsi veti, ja Krokodiili veti; mutta
Norsunlapsi ja Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme vetivät kovemmin;
ja lopuksi Krokodiili laski Norsunlapsen turvan, ja silloin syntyi
sellainen loiskahdus, että se kuului Limpopon suusta sen latvoille asti.

Silloin Norsunlapsi istuutui äärettömän kovasti ja äkkiä; mutta
ennen kaikkea se oli tarpeeksi huolellinen sanoakseen kiitoksia
Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle, ja sitten se kiiruhti
huolehtimaan vedetystä turpa raukastaan ja kietoi sen viileisiin
banaaninlehtiin ja viillytteli sitä suuressa sinivihreälle vivahtavassa
siivottomassa Limpopossa.

»Mitä sinä nyt hommailet?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», vastasi Norsunlapsi, »mutta minun turpani on venynyt aivan
muodottomaksi, ja minä odotan, että se kutistuisi.»

»Saatpa odottaa kauan aikaa», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Jotkut eivät tiedä omaa hyväänsä.»

Norsunlapsi odotteli siellä kolme päivää turpansa kutistumista. Mutta
se ei lyhentynyt ja sitä paitsi tämä odotus ja katseleminen teki sen
kierosilmäiseksi. Ymmärräthän, oi Rakkaani, että Krokodiili oli vetänyt
sen turvan aivan samanlaiseksi kärsäksi, jollainen kaikilla norsuilla
on tänä päivänä.

Kolmannen päivän illalla tuli kärpänen ja pisti Norsunlasta hartioihin,
ja ennen kuin tiesikään, oli Norsunlapsi kohottanut kärsänsä ja lyönyt
kärpäsen kuoliaaksi.

»Etu numero yksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Et olisi
voinut tehdä tuota entisellä rasvaturvallasi. Koeta nyt syödä jotakin.»

Ennen kuin tiesikään mitä oli tehnyt, oli Norsunlapsi ojentanut
kärsänsä, reväissyt ison tukon ruohoa, tomuttanut sen etujalkojaan
vastaan ja pistänyt sen suuhunsa.

»Etu numero kaksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Tuota
et olisi tehnyt entisellä rasvaturvallasi. Eikö sinusta aurinko paista
kuumasti?»

»Palstaapa kyllä», vastasi Norsunlapsi, ja ennen kuin tiesikään, oli
se ottanut mutamöhkäleen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopon rannalta ja heittänyt sen päänsä päälle, josta muodostui
viileä mutamyssy sen korvien taakse.

»Etu numero kolme!» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Et olisi
tehnyt tuota entisellä rasvaturvallasi. No, miltä sinusta tuntuisi
läimäys?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta minä en pitäisi siitä ollenkaan.»,

»Miltä sinusta tuntuisi läimäytellä jotakin toista?» kysyi
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Ihanalta», vastasi Norsunlapsi.

»No niin», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme, »uuden kärsäsi
huomaat pian läimäyttelemiseen hyvin sopivaksi.»

»Kiitoksia», sanoi Norsunlapsi, »pidän sen mielessäni; ja nyt aion
lähteä kotiin koettelemaan sitä rakkaisiin sukulaisiini.»

Sitten Norsunlapsi läksi kotiin Afrikan halki vallattomasti hypellen
ja heilutellen kärsäänsä. Hedelmiä tahtoessaan se poimi niitä puusta,
sen sijaan että olisi niinkuin ennen odottanut niiden putoamista.
Ruohoa halutessaan se repi sitä maasta, sen sijaan että olisi
laskeutunut polvilleen niinkuin ennen. Kun kärpäset sitä purivat,
niin se katkaisi oksan ja käytti sitä kärpäshuiskana; ja hellepäivinä
se teki itselleen uuden viileän mutamyssyn. Kun se Afrikan läpi
vaeltaessaan tunsi olonsa yksinäiseksi, lauloi se kärsänsä läpi ja
sen ääni oli kovempi kuin kokonaisten torvisoittokuntien. Se teki
pienen mutkan matkallaan vain tavatakseen leveän Virtahevon (joka ei
ollut sukulaisia) ja se pieksi Virtahevon vain vakuuttautuakseen,
että Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme oli puhunut totta sen uudesta
kärsästä. Se käytti myöskin osan ajastaan poimiakseen meloninkuoria,
joita se oli Limpopolle mennessään sirotellut pitkin maita mantereita —
sillä se oli Siisti Paksunahkainen.

Eräänä pimeänä iltana se palasi rakkaitten sukulaistensa luo, ja kiersi
kärsänsä kerälle ja sanoi:

»Kuinka voitte?»

Kaikki olivat hyvin iloisia nähdessään sen ja sanoivat:

»Tulehan tänne saamaan selkääsi kyllästymättömän uteliaisuutesi takia.»

»Pyh», sanoi Norsunlapsi. »Enpä luule, että te tiedätte juuri mitään
selkäänantamisesta, mutta minä tiedän ja näytän teille.»

Sitten se kiersi kärsänsä auki ja pieksi olan takaa kahta veljeään.

»Oi banaanit!» sanoivat nämä, »missä sinä olet oppinut tuon tempun, ja
mitä sinun turvallesi on tehty?»

»Sain uuden Krokodiililta suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-joen rannalta», vastasi Norsunlapsi. »Kysyin mitä se söi
päivällisekseen, ja se antoi minulle tämän.»

»Se näyttää kovin rumalta», sanoi karvainen setä Paviaani.

»Niin näyttää», vastasi Norsunlapsi. »Mutta se on hyvin
käytännöllinen», ja se nosti karvaisen setä Paviaanin yhdestä
karvaisesta jalasta ja heitti hänet ampiaispesään.

Sitten tuo paha Norsunlapsi pieksi pitkän aikaa kaikkia rakkaita
sukulaisiaan, kunnes he joutuivat aivan palaviinsa ja tulivat hyvin
hämmästyneiksi. Se kiskaisi irti pitkän tätinsä Kameelikurjen
pyrstösulat; se tarttui pitkän setänsä Sirahvin takajalkaan ja
veti hänet orjantappurapensaan läpi; se huusi leveälle tädilleen
Virtahevolle ja puhalsi vettä korvaan, kun tämä otti vedessä
ettonettaan; mutta se ei sallinut kenenkään koskea Kolokolo-lintuun.

Lopuksi olot kävivät niin sietämättömiksi, että sen rakkaat sukulaiset
läksivät kiireesti toinen toisensa jälkeen suuren sinivihreälle
vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa
kuumepuita, hankkimaan uusia kärsiä Krokodiililta. Niiden palattua
kukaan ei enää toistaan läimäytellyt, ja siitä päivästä lähtien, oi
Rakkaani, kaikilla Norsuilla, jotka näet, kuin myöskin niillä, joita
et näe, on aivan samanlainen kärsä kuin tällä kyllästymättömällä
Norsunlapsella.




RENKUTUS VANHASTA KENGURU-UKKELISTA.


Kenguru ei aina ole ollut sellainen kuin nykyään, vaan Erikoinen
Eläin, jolla oli neljä lyhyttä jalkaa. Se oli harmaa ja villainen,
ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian
kalliopengermällä ja meni pikku jumala Nqan luo.

Se meni Nqan luo kello kuudelta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta erilainen kuin kaikista muista eläimistä tähän iltaan
kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqa istuimeltaan hiekkatasangolta ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se
tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni keskimmäisen
jumalan Nquingin luo.

Se meni Nquingin luo kello kahdeksalta ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minut erilaiseksi kaikkia muita eläimiä; tee minut myöskin
erikoisen kansanomaiseksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nquing kaniinikuopastaan kaktuksien keskeltä ja huusi:

»Mene tiehesi!»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se
tanssi eräällä Keski-Austraalian hiekkapengermällä ja meni suuren
jumalan Nqongin luo.

Se meni Nqongin luo kello kymmeneltä ennen aamiaista ja sanoi:

»Tee minusta kaikkia muita eläimiä erilaisempi; tee minut
kansanomaiseksi ja ihmeelliseksi juoksijaksi tähän iltaan kello viiteen
mennessä.»

Pystyyn ponnahti Nqong kylvystään suola-altaasta ja huusi:

»Olkoon menneeksi!»

Nqong kutsui Dingon — Keltaisen Dingo-Koiran — aina nälkäisen,
auringossa tomunkarvaisen, ja osoitti sille Kengurua. Nqong sanoi:

»Nousehan, Dingo! Näetkö tuon herrasmiehen, joka tanssii kuin tulisilla
hiilillä? Hän tahtoo tulla kansanomaiseksi ja eteväksi juoksijaksi.
Dingo, tee hänet sellaiseksi!»

Pystyyn ponnahti Dingo — Keltainen Dingo-Koira — ja sanoi:

»Mikä, tämäkö kissakaniini?»

Juoksuun läksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen,
irvistäen kuin hiilisanko — juoksuun jälkeen Kengurun.

Juoksuun läksi ylpeä Kenguru neljällä pienellä jalallaan — aivan
kaniinin näköisenä.

Tähän, oi oma Rakkaani, loppuu kertomuksen ensimmäinen osa!

Se juoksi läpi aavikon; se juoksi välitse vuorien; se juoksi läpi
suola-allasten; se juoksi läpi kaislikkojen; se juoksi läpi sinisen
liejun; se juoksi läpi kaktuksien; se juoksi, kunnes etujalkoja kolotti.

Sen oli pakko.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, nauraen kuin
rotanloukku, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi — juoksi
jäljestä Kengurun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli. Se juoksi läpi rautapuiden;
se juoksi läpi sinivalvattien; se juoksi läpi pitkän ruohon; se juoksi
läpi lyhyen ruohon; se juoksi kautta Kravun ja Kauriin kääntöpiirien;
se juoksi, kunnes sen takajalkoja kolotti.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira— nälkäisempänä entistään,
irvistäen kuin länkipari, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi;
ja ne tulivat Wollgong-joelle.

No, siellä ei ollut siltaa, ei siellä ollut lauttaa, eikä Kenguru
tiennyt, miten päästä yli; silloin se nousi takajaloilleen ja hyppäsi.

Sen oli pakko!

Se hyppäsi läpi maiden; se hyppäsi läpi mantereiden; se hyppäsi läpi
Keski-Austraalian aavikoiden. Se hyppäsi kuin Kenguru.

Aluksi se hyppäsi yhden metrin; sitten se hyppäsi kolme metriä;
sitten se hyppäsi viisi metriä; sen jalat kasvoivat sitkeiksi; sen
jalat kasvoivat pitkiksi. Sillä ei ollut aikaa virvoitukseen eikä
vilvoitukseen, ja se kaipasi niitä kovasti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — hyvin villinä, hyvin
nälkäisenä, ihmetellen mistä kummasta Vanha Kenguru-Ukkeli oli keksinyt
hyppynsä.

Se näet hyppeli kuin sirkka, kuin herne kattilassa tai kuin uusi
kumipallo lastenkamarin lattialla.

Sen oli pakko!

Etujalat se nosti maasta ja hyppäsi takajaloillaan; tasapainoa se piti
hännällään; ja se hyppi yli Darlingin vuoriketjun.

Sen oli pakko!

Yhä juoksi Dingo — uupunut Dingo-Koira nälkäisempänä entistään,
äärettömän villinä ja ihmetellen, milloin Vanha Kenguru-ukkeli
seisahtaisi.

Silloin Nqong nousi kylvystään suola-altaasta ja sanoi:

»Kello on viisi.»

Maahan istui Dingo — Vaivainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, auringossa
tomunkarvainen; riiputti kieltään ja läähätti.

Maahan istui Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli — pisti hännän alleen kuin
lypsyjakkaran ja sanoi:

»Herran kiitos, että se loppui!»

Silloin sanoi Nqong, joka aina on hieno mies:

»Etkö ole kiitollinen Keltaiselle Dingo-Koiralle? Miksi et kiitä häntä
kaikesta mitä se on hyväksesi tehnyt?»

Silloin sanoi Kenguru — Uupunut Kenguru-Ukkeli:

»Hän on ajanut minut lapsuuteni kodista; hän on ajanut minut
säännöllisistä ruoka-ajoistani; hän on ajanut minut muodostani, jota
en enää milloinkaan saa takaisin; ja hän on laskenut törkeätä leikkiä
jalkojeni kustannuksella.»

Silloin sanoi Nqong:

»Ehkä olen erehtynyt, mutta etkö pyytänyt minua tekemään sinut kaikkia
muita eläimiä erilaisemmaksi, jotta tulisit hyvin kansanomaiseksi? Ja
nyt kello on viisi.»

»Niin», sanoi Kenguru. »Toivon, etten olisi pyytänyt. Luulin sinun
tekevän muutoksen manaamalla ja loihtimalla, mutta tämä on käytöllistä
pilaa.»

»Pilaa!» huudahti Nqong kylvystään sinisestä liejusta. »Sanopa vielä
sillä tavoin, niin vihellän Dingon juoksemaan takajalkasikin poikki.»

»Älä», sanoi Kenguru. »Pyydän anteeksi. Jalat ovat jalkoja, eikä sinun
tarvitse muuttaa niitä, niin kauan kuin minä voin estää. Tarkoitin
vain selittää Sinun Ylhäisyydellesi, etten ole sitten aamun saanut
suupalaakaan ja olen aivan tyhjä.»

»Niin», sanoi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — »minäkin olen samassa
tilanteessa. Minä tein hänet erilaiseksi kaikkia muita eläimiä, mutta
mitä siitä minulle tippuu?»

Silloin sanoi Nqong kylvystään suola-altaasta:

»Tulkaa kysymään huomisaamuna, sillä nyt menen peseytymään.»

Niinpä ne jäivät Keski-Austraaliaan, Vanha Kenguru-Ukkeli ja Keltainen
Dingo-Koira, ja kumpikin sanoi:

»Se on sinun vikasi.»




VYÖTIÄISEN SYNTYMINEN.


Tämä, oi Rakkaani, on eräs toinen kertomus noilta ylen kaukaisilta
ajoilta. Aivan niiden aikojen keskivaiheilla oli eräs Pistävän-Piikikäs
Siili, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden kuorietanoita
ja muita sellaisia elukoita. Ja sillä oli ystävä, Vitkallisen-Vankka
Kilpikonna, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden salaattia ja
muuta sellaista. Sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani.
Eikö niin?

Mutta myöskin ja samaan aikaan, noina ylen kaukaisina aikoina, oli
Pilkukas Jaguaari, joka sekin eleli samean Amazon-joen äyrämillä;
ja se söi mitä vain sattui saamaan kiinni. Kun se ei saanut kiinni
saksanhirviä ja apinoita, niin se söi sammakoita ja koppakuoriaisia;
ja kun se ei tavoittanut sammakoita ja koppakuoriaisia, niin se meni
Emä Jaguaarin luo, ja tämä kertoi sille, miten voi syödä siilejä ja
kilpikonnia.

Se sanoi Pilkukkaalle Jaguaarille monta monituista kertaa, viskellen
viehättävästi häntäänsä:

»Poikani, kun löydät Siilin, niin sinun on vieritettävä hänet veteen,
ja silloin hän oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, niin sinun on
käpälälläsi kaivettava hänet irti kuorestaan.»

Ja sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani.

Eräänä kauniina iltana kävellessään samean Amazonin äyräillä Pilkukas
Jaguaari tapasi Pistävän-Piikikkään Siilin ja Vitkallisen-Vankan
Kilpikonnan istumasta kaatuneen puunrungon alla. Ne eivät voineet
juosta pakoon, ja niinpä Pistävän-Piikikäs kiertyi kerälle, koska se
oli Siili, ja Vitkallisen-Vankka veti päänsä ja jalkansa niin syvälle
kuoreen kuin saattoi, koska se oli Kilpikonna; ja sitä myöten kaikki
oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

»Kuulkaahan nyt», sanoi Pilkukas Jaguaari, »sillä tämä on hyvin
tärkeätä. Äitini sanoi, että kun tapaan Siilin, on minun kieritettävä
hänet veteen oikenemaan, ja kun tapaan Kilpikonnan, on minun kaivettava
käpälälläni irti hänet kuorestaan. Kumpi teistä nyt on Siili ja kumpi
Kilpikonna? En näet, vaikka pilkkuni menisivät, osaa arvata.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Pistävän-Piikikäs
Siili. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset
Kilpikonnan, niin sinun täytyy kuoria hänet vedestä kaivolla, ja kun
käpälöit Siiliä, on sinun vieritettävä hänet kuorelleen.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Vitkallisen-Vankka
Kilpikonna. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun kastelet
Siilin, niin sinun on vieritettävä se käpälääsi, ja kun tapaat
Kilpikonnan, niin sinun on kuorittava häntä, kunnes hän oikenee.»

»En luule, että hän sanoi aivan niin», vastasi Pilkukas Jaguaari,
mutta hän tuntui hieman hämmentyneeltä. »Olkaa ystävällisiä ja sanokaa
uudelleen vähän selvemmin.»

»Kun kaivat vettä käpälälläsi, niin sinä oikaiset sen Siilillä», sanoi
Pistävän-Piikikäs. »Muista se, sillä se on tärkeätä.»

»Mutta», sanoi Kilpikonna, »kun käpälöit tapaamistasi, niin vierität
sen Kilpikonnaan kaivolla. Kuinka et sellaista ymmärrä?»

»Te teette minun pilkkuni kipeiksi», sanoi Pilkukas Jaguaari, »ja
sitäpaitsi en ole pyytänyt neuvojanne. Halusin vain tietää, kumpi
teistä on Siili ja kumpi Kilpikonna.»

Veikeitä juttuja — 6

»Enpä sanokaan sitä», virkkoi Pistävän-Piikikäs. »Sinähän voisit kaivaa
minut irti kuorestani, jos sinua huvittaisi.»

»Ahaa!» sanoi Pilkukas Jaguaari. »Nyt tiedän, että sinä olet
Kilpikonna. Luulit, etten tahtoisi! Mutta minäpä tahdon.»

Pilkullinen Jaguaari iski pehmeällä käpälällään juuri samassa kuin
Pistävän-Piikikäs kiertyi entistä tiukemmalle kerälle, ja tietysti
Jaguaarin pehmeä käpälä oli heti piikkejä täynnä. Vielä pahempi juttu
oli, että se iski Pistävän-Piikikkään kauas, kauas puiden ja pensaiden
väliin, mistä oli liian pimeä sitä löytää. Sitten Pilkukas pisti
pehmeän käpälänsä suuhunsa, ja tietysti piikit pistivät vielä enemmän.
Heti kyetessään taas puhumaan se sanoi:

»Nyt tiedän, ettei se lainkaan ollut mikään Kilpikonna. Mutta» — ja
sitten se raapi päätään piikittömällä käpälällään — »mistä minä tiedän,
että tämä toinen on Kilpikonna?»

»Mutta minä olen Kilpikonna», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Äitisi oli
aivan oikeassa. Hän sanoi, että sinun oli kaivettava minut kuorestani
käpälälläsi. Aloitahan.»

»Minuutti sitten sinä et sanonut, että hän sanoi niin», valitti
Pilkukas Jaguaari imien piikkejä pehmeästä käpälästään. »Sinä sanoit,
että hän sanoi jotakin aivan muuta.»

»No niin, otaksutaan, että sinä sanot, että minä sanoin, että hän sanoi
jotakin aivan muuta, niin ei se minun mielestäni tee mitään muutosta;
jos hän näet sanoi mitä sinä sanoit minun sanoneen hänen sanoneen, niin
se on juuri samaa kuin jos minä sanoin mitä hän sanoi sanoneensa. Jos
toiselta puolen luulet hänen sanoneen, että sinun oli oikaistava minut
kaivolla, sen sijaan että käpälöisit minut viereen kuorella, niin en
voi auttaa sitä, vai mitä?»

»Mutta sinä sanoit, että tahdoit minun käpäläni kaivavan sinut
kuorestasi», virkkoi Pilkukas Jaguaari.

»Jos muistelet tarkasti, niin huomaat, etten minä ole puhunut mitään
sellaista. Sanoin, että sinun äitisi sanoi, että sinun oli kaivettava
minut kuorestani», sanoi Vitkallisen-Vankka.

»Mitä tapahtuu, jos teen niin?» kysyi Jaguaari nuuhkien nenäänsä
äärettömän varovaisena.

»En tiedä, sillä minua ei ole milloinkaan aikaisemmin kaivettu
kuorestani; mutta kaikessa luottamuksessa voin kertoa, että jos haluat
nähdä minun uivan tieheni, niin sinun tarvitsee vain vierittää minut
veteen.»

»En usko», sanoi Pilkullinen Jaguaari. »Sinä olet sekoittanut kaikki
asiat, jotka äitini käski minun tehdä niille asioille, joista sinä
kysyit, olinko minä varma, ettei hän ollut sanonut, kunnes en tiedä,
seisonko päälläni vai pilkullisella härmälläni; ja kun sinä nyt
juttelet jotakin, jota minä voin ymmärtää, niin siitä tulee entistä
pahempi sotku. Äitini käski minun vierittää toisen teistä veteen, ja
kun sinä näytät nyt niin haluavan kastumista, niin minä luulen, että
sinä et tahdo kastua. Siispä hyppää sameaan Amazoniin ja äkkiä!»

»Varoitan sinua! Äitisi ei tule hyvilleen. Älä sano hänelle etten minä
sanonut sinulle», varoitti Vitkallisen-Vankka.

»Jos sanot vielä sanankaan siitä, mitä äitini sanoi..» vastasi
Jaguaari, mutta hän ei ollut vielä lopettanut ajatustaan, kun
Vitkallisen-Vankka levollisesti sukelsi sameaan Amazoniin, ui veden
alla pitkän matkan ja nousi toiselle rannalle, jossa Pistävän-Piikikäs
oli sitä odottamassa.

»Hädin tuskin pääsit pakoon», sanoi Pistävän-Piikikäs. »En pidä
Pilkukkaasta Jaguaarista. Mikä sinä sanoit olevasi?»

»Sanoin hänelle rehellisesti, että olin rehellinen Kilpikonna, mutta
hän ei uskonut sitä, vaan pakotti minut hyppäämään jokeen nähdäkseen,
että minä olin se, joka minä olin, ja hän ällistyi kovasti. Nyt hän on
mennyt mammansa luo. Kuunnellaanpa!»

He kuulivat Pilkukkaan Jaguaarin kuljeskelevan kiljuen puiden ja
pensaiden välissä omalla puolellaan Amazonia, kunnes äiti saapui.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa,
viehättävästi viskellen häntäänsä. »Mitä sinä olet nyt tehnyt, jota ei
olisi pitänyt tehdä?»

»Minä kaivoin jotakin, joka sanoi tahtovansa, että minun käpäläni
kaivaisi hänet ulos kuorestaan, ja nyt minun käpäläni on täynnä
piikkejä», sanoi Pilkukas Jaguaari.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa,
viehättävästi viskellen häntäänsä. »Käpäläsi piikeistä näen, että sen
on täytynyt olla Siili. Sinun olisi pitänyt vierittää hänet veteen.»

»Minä tein niin sille toiselle olennolle; ja hän sanoi olevansa
Kilpikonna, ja minä en uskonut häntä, ja se olikin aivan totta, ja hän
on sukeltanut sameaan Amazoniin, eikä hän tahtonut tulla takaisin, ja
minulla ei ole mitään syömistä, ja minusta meidän olisi parasta muuttaa
kortteeria. Nämä täällä samean Amazonin rannalla ovat liian viekkaita
minulle raukalle!»

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä kerran toisensa jälkeen,
viehättävästi viskellen häntäänsä. »Kuuntele nyt sanojani ja pidä
mielessäsi. Siili kiertyy kerälle, ja sen piikit pistävät joka
suunnalle. Siitä tunnet Siilin.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta tippaakaan», sanoi Pistävän-Piikikäs
suojapaikassaan suuren lehden alla. »Mitähän muuta hän mahtaa tietää?»

»Kilpikonna ei voi kiertyä kerälle», jatkoi Emä Jaguaari viehättävästi
viskellen häntäänsä. »Hän vain vetää päänsä ja jalkansa kuoren suojaan.
Siitä tunnet Kilpikonnan.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta lainkaan — en lainkaan», sanoi
Vitkallisen-Vankka Kilpikonna. »Pilkukas Jaguaarikaan ei voi unohtaa
näitä ohjeita. Ikävä juttu, ettet osaa uida, Pistävän-Piikikäs.»

»Älä muuta puhu», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Ajattelin juuri, miten
parempi olisi, jos sinä osaisit kiertyä kerälle. Nyt ollaan totisesti
pahassa pulassa! Kuuntelehan vain Pilkukasta Jaguaaria.»

Pilkukas Jaguaari istui samean Amazonin äyräällä imien piikkejä
käpälästään ja toistellen itsekseen:

»Kierry ei, mutta ui — Vitkan-Vankka, hän se on! Kiertyy kyllä, muttei
ui — Pistin-Piikki, hän se on!»

»Hän ei tuota unohda, ennen kuin sunnuntaita on koko kuukausi
peräkkäin», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Pidä koholla leukaani,
Vitkallisen-Vankka. Koetan opetella uimaan. Siitä voi olla hyötyä.»

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka; ja hän piteli koholla
Pistävän-Piikikkään leukaa kun Pistävän-Piikikäs potkaisihe sameaan
Amazoniin.

»Sinusta tulee vielä mainio uimari», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Jos
sinä nyt vähän purat minun selkälevyjäni, niin koettelen puolestani,
mahtaisiko kiertyminen onnistua. Siitä voi olla hyötyä.»

Pistävän-Piikikäs auttoi purkamaan Kilpikonnan selkälevyjä, niin että
vääntelemällä ja taivuttelemalla itseään Vitkallisen-Vankan tosiaankin
onnistui hiukkasen kiertyä.

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta minä en ponnistelisi
enempää vähään aikaan. Sinä olet aivan musta kasvoiltasi. Ole
ystävällinen ja vie minut vielä kerran veteen, niin harjoittelen tuota
sivuvetoa, jota sinä sanot niin helpoksi.»

Ja Pistävän-Piikikäs harjoitteli, ja Vitkallisen-Vankka ui hänen
sivullaan.

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Vähäinen harjoittelu tekee
sinusta oikean valaan. Jos nyt vaivaudut purkamaan taka- ja etulevyjäni
pari reikää lisää, niin koetan harjoitella tuota hurmaavaa taivutusta,
jota sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas-Jaguaari mahda
hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs aivan märkänä samean
Amazonin vedestä. »Vakuutan, että voisin luulla sinua aivan omaksi
sukulaisekseni. Kai sanoit kaksi reikää? Vähän ilmehikkyyttä lisää,
pyydän, äläkä pärski niin kovaa, tai pilkukas Jaguaari kuulee meidät.
Kun olet lopettanut, niin minä koetan tuota pitkää sukellusta, jota
sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

Ja sitten Pistävän-Piikikäs sukelsi, ja Vitkallisen-Vankka sukelsi
hänen sivullaan.

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Hiukan enemmän huolta
hengityksen pidättämiseen, ja sinä voit ruveta majailemaan samean
Amazonin pohjassa. Nyt koetan harjoitella tuota takajalkojen
kiertämistä korvien taakse, jota sinä sanot varsin hauskaksi. Eiköhän
Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta se rasittaa vähän
liikaa sinun selkälevyjäsi. Ne ovat nyt kaikki toistensa päällä, sen
sijaan että liittyisivät toisiinsa kyljittäin.»

»Oh, se on harjoituksen tulos», sanoi Vitkallisen-Vankka. »Olen
huomannut, että sinun piikkisi näyttävät sulavan yhteen, ja sinä
rupeat muistuttamaan kuusenkäpyä, sen sijaan että ennen olet näyttänyt
okaiselta kuin kastanjanhedelmä.»

»Rupeanko?» kysyi Pistävän-Piikikäs. »Se johtuu veden liottavasta
vaikutuksesta. Oi, miten Pilkukas Jaguaari mahtaakaan hämmästyä!»

He jatkoivat harjoituksiaan, kumpikin auttaen toistaan aina aamun
tuloon; ja auringon noustua taivaanlaelle he lepäsivät ja kuivailivat
itseään. Ja sitten he sanoivat, että he kumpikin olivat aivan erilaisia
kuin ennen.

»Pistävän-Piikikäs», sanoi Kilpikonna aamiaisen jälkeen, »minä en ole
sama kuin eilen, mutta luulen, että vielä voin huvittaa Pilkukasta
Jaguaaria.»

»Sitä samaa minä juuri ajattelin», vastasi Pistävän-Piikikäs. »Minusta
levyt ovat suunnattoman paljon hienommat kuin piikit — puhumattakaan
uimataidosta. Oi, kuinka mahtaakaan Pilkukas Jaguaari hämmästyä!
Mennään häntä etsimään.»

Ennen pitkää he löysivät Pilkukkaan Jaguaarin, joka yhä hoiteli eilen
illalla vahingoittunutta käpäläänsä. Hän ällistyi niin, että pyllähti
kolme kertaa peräkkäin yli oman pilkukkaan häntänsä.

»Hyvää huomenta!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Miten sinun suloinen ja
viehättävä äitisi jaksaa tänä aamuna?»

»Hän jaksaa hyvin, kiitoksia vain», vastasi Pilkukas Jaguaari, »mutta
sinun on suotava anteeksi, ellen nyt juuri tällä hetkellä voi muistaa
nimeäsi.»

»Se ei ole kohteliasta sinun puoleltasi», sanoi Pistävän-Piikikäs,
»varsinkin, kun eilen tähän aikaan koetit käpälälläsi kaivaa minut
kuorestani.»

»Mutta sinulla ei ollut kuorta. Ei muita kuin piikkejä», vastasi
Pilkukas Jaguaari. »Kai minä tiedän. Katso vain käpälääni!»

»Minun sinä käskit hypätä sameaan Amazoniin hukkumaan», virkkoi
Vitkallisen-Vankka. »Miksi olet niin epäkohtelias ja huonomuistinen
tänään?»

»Etkö muista mitä äitisi opetti?» sanoi Pistävän-Piikikäs:

    »Kierry ei, mutta ui —
    Pistin-Piikki, hän se on!

    Kiertyy kyllä, muttei ui —
    Vitkan-Vankka, hän se on!»

Sitten he molemmat kiertyivät kerälle ja vierivät Pilkukkaan Jaguaarin
ympäri, kunnes hänen silmänsä pyörivät kuin kärrinpyörät hänen päässään.

Sitten se meni etsimään äitiään.

»Äiti», se sanoi, »tuolla metsässä on tänään kaksi uutta eläintä, ja
toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa uida, ui, ja toinen, josta
sinä sanoit, ettei se osaa kiertyä, kiertyy. Ja ne ovat nähtävästi
tasanneet keskenään piikkinsä, sillä molemmilla on kuori yli koko
ruumiin, sen sijaan, että toinen on ollut sileä ja toinen piikikäs;
ja sitäpaitsi ne kiertävät alituista ympyrää, ja se tuntuu oikein
ilkeältä.»

»Poikani, poikani!» sanoi Emä Jaguaari kerran toisensa perästä,
viehättävästi viskellen häntäänsä. »Siili on Siili eikä voi olla muu
kuin Siili, ja Kilpikonna on Kilpikonna eikä voi muuksi milloinkaan
muuttua.»

»Mutta se ei ole Siili, eikä se ole Kilpikonna. Se on vähän
kumpaistakin, mutta minä en tiedä sen oikeata nimeä.»

»Lorua!» sanoi Emä Jaguaari. »Kaikilla on oma nimensä. Minä nimitän
sitä 'Vyötiäiseksi', kunnes keksin oikean nimen. Ja minä jätän sen
rauhaan.»

Pilkukas Jaguaari seurasi äitinsä esimerkkiä, varsinkin siinä
suhteessa, että jätti ne rauhaan; mutta kummallisin juttu, oi Rakkaani,
on se, että siitä päivin ei kukaan ole samean Amazon-joen rannalla
nimittänyt Pistävän-Piikikästä ja Vitkallisen-Vankkaa miksikään
muuksi kuin Vyötiäiseksi. Siilejä ja Kilpikonnia on tietenkin muilla
paikoilla (muutamia on minun puutarhassani), mutta tuota oikeata vanhaa
ja älykästä lajia, jonka kilvet ovat limittäin toistensa päällä kuin
kuusenkävyn suomut ja joka jo ylen kaukaisina aikoina eleli samean
Amazon-joen rannoilla, on aina nimitetty Vyötiäiseksi, koska se oli
niin kekseliästä.

Siis sitäkin myöten kaikki on oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?




MITEN ENSIMMÄINEN KIRJE KIRJOITETTIIN.


Olipa kerran, kauan sitten, eräs Neoliittinen mies (Neoliittinen
on Taikasana, jolla tarkoitetaan Myöhempää Kivikautta). Hän oli
Alkuperäinen ja asui nokkelasti luolassa, ja hän pukeutui hyvin
vähiin vaatteisiin, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa,
eikä hän halunnutkaan, ja kun nälkä häntä ei ahdistanut, oli
hän hyvin onnellinen. Hänen nimensä oli Tegumai Bobsulai mikä
merkitsee: »Mies-joka-ei-liikuta-kinttujaan-kiireesti», mutta
me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Tegumaiksi.
Ja hänen vaimonsa nimi oli Teshumai Tewindrow, mikä merkitsee:
»Rouva-jolta-kysymykset-eivät-lopu», mutta me, oi Rakkaani,
nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Teshumaiksi. Ja hänen
pikkutyttärensä nimi oli Taffimai Metallumai, mikä merkitsee:
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä», mutta
minä aion nimittää häntä Talliksi. Ja hän oli Tegumai Bopsulain
kaikkein rakkain, ja hän oli oman äitinsä kaikkein rakkain, eikä häntä
piesty puoliksikaan niin paljon kuin hänelle olisi ollut hyväksi;
ja he kaikki kolme olivat hyvin onnellisiäa Heti kun Taffi oppi
juoksentelemaan, meni hän joka paikkaan isänsä Tegumain kanssa, ja
joskus he eivät tulleet kotiin ennen kuin olivat nälissään, ja silloin
Teshumai Tewindrow tapasi sanoa:

»Missä ihmeessä te molemmat olette olleet, kun olette tulleet niin
hirvittävän likaisiksi? Totisesti, rakas Tegumai, et ole paljon Taffia
parempi.»

No, kuuntelehan nyt!

Eräänä päivänä Tegumai Bopsulai lähti majavarämeen läpi Wagai-virralle
keihästämään toutaimia päivälliseksi, ja Taffi lähti hänen mukaansa.
Tegumain keihäs oli tehty puusta, ja sen päässä oli hainhammas, mutta
ennen kuin hän oli ennättänyt saada ainoatakaan kalaa, hän katkaisi
sen sattumalta lyödessään liian kovaa joenpohjaan. He olivat monen
monituisen mailin päässä kotoa (tietysti heillä oli välipala mukanaan
pienessä pussissa), ja Tegumai oli unohtanut ottaa varakeihään mukaansa.

»Tässä on mainio kalapata!» sanoi Tegumai. »Ja minulta menee puoli
päivää tämän keihään korjaamiseen.»

»Kotona sinulla on suuri musta keihäs», sanoi Taffi. »Anna minun juosta
takaisin luolaan pyytämään sitä äidiltä.»

»Liian pitkä matka sinun palleroisille jaloillesi», vastasi Tegumai.
»Voisit muuten vielä pudota majavarämeeseen ja hukkua. Meidän on
koetettava parsia paha parhaan kykymme mukaan.»

Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta
poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja
pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen
varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin
pontevasti. Sitten hän sanoi:

»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa
kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin
uudesta keihäästä.»

»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää
tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa —
mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»

Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului
erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt
sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili
Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai
otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.

»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja
Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.

»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven
hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut
käyttää keihästään.

»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin
innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.

»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan
hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»

»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien
jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.

Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi
näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä
on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän
irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on
niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä
kohteliaammin.

»Niin», sanoi Taffi, »tahdon, että sinä menet minun äitini luo,
sillä sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun ja sinä et putoa
majavarämeeseen, ja pyydät häneltä isän keihästä — sen, jossa on musta
kädensija ja joka riippuu lieden yläpuolella.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajatteli: »Tämä on hyvin,
hyvin ihmeellinen lapsi. Hän viittoo käsillään ja huutaa
minulle, mutta en ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Mutta
ellen tee mitä hän tahtoo, niin pelkään tuon ylpeän Päällikön,
Miehen-joka-kääntää-selkänsä-vieraille, vihastuvan kovasti.» Hän nousi
ja kiskaisi suuren tuohenkappaleen koivusta ja antoi sen Taffille. Hän
teki niin, oi Rakkaani osoittaakseen, että hänen sydämensä oli yhtä
valkoinen kuin tuohi ja ettei hän aikonut mitään pahaa; mutta Taffi ei
ymmärtänyt lainkaan.

»Ohoo!» huudahti hän vihdoin. »Nyt käsitän! Sinä tahdot saada äidin
osoitteen, vai mitä? Luonnollisesti minä en osaa kirjoittaa, mutta
voin piirtää, jos vain saan jonkun terävän puukon. Ole hyvä ja lainaa
hainhammas kaulaketjustasi.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ei sanonut mitään; silloin
Taffi ojensi pienen kätensä ja tavoitteli hänen kaulastaan kauniista
helmistä, siemenistä ja hainhampaista tehtyä kaulanauhaa.

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajattelu »Tämä on kovin, kovin,
kovin ihmeellinen lapsi. Kaulaketjuni hainhammas on taikahain hammas,
ja minulle on aina sanottu, että jos joku luvattani koskee siihen,
niin hän heti paisuu tai halkeaa. Mutta tämä lapsi ei paisu eikä
halkea, ja tuo mahtava Päällikkö, Mies-joka-tarkasti-hoitaa-tehtävänsä,
joka ei vieläkään ole ollut minua huomaavinaan, ei näytä lainkaan
pelkäävän, että hän paisuisi tai halkeaisi. Minun on parasta olla vielä
kohteliaampi.»

Sitten hän antoi hainhampaan Taffille, joka heittäytyi pitkälleen
maahan ja heilutteli jalkojaan ilmassa, niinkuin muutamat ihmiset
piirustussalin lattialla, kun he aikovat piirtää, ja hän sanoi:

»Nyt piirustan oikein nätin kuvan! Voit katsella olkani yli, mutta et
saa töykkiä. Ensiksi piirrän isän kalastamassa. Se ei ole aivan hänen
näköisensä; mutta äiti kyllä tuntee, sillä olen piirtänyt keihään
poikki. No niin, nyt piirrän toisen keihään, jonka isä tahtoo, sen,
jossa on musta kädensija. Se näyttää pistävän isää selkään, mutta
se johtuu siitä, että hainhammas luiskahti eikä tämä tuohenpala
ole tarpeeksi iso. Tämä keihäs sinun pitäisi tuoda; sitten piirrän
kuvan itsestäni selittämässä asiaa sinulle. Hiukseni eivät ole noin
pystyssä, mutta on helpompi piirtää tällä tavalla. Nyt piirrän sinut.
Minun mielestäni sinä olet oikein kaunis, mutta en osaa piirtää sinua
kauniimmaksi, niin ettet saa loukkaantua. Oletko loukkaantunut?»

Muukalainen (ja hän oli eräs tewaralainen) hymyili. Hän ajatteli:
»Jossakin on suuri tappelu tekeillä, ja tämä erikoinen lapsi, joka on
ottanut minun taikahampaani, mutta ei paisu eikä halkea, käskee
minua hakemaan heimon tuon suuren Päällikön avuksi. Hän on suuri
Päällikkö tai muuten hän olisi jo ollut huomaavinaan minut.»

»Katsohan», sanoi Taffi piirtäen hyvin kovasti ja melkein raappien,
»nyt olen piirtänyt sinut ja pistänyt sinun käteesi sen keihään, jonka
isä haluaa, jotta muistaisit, että sinun on se tuotava. Nyt näytän,
miten löydät äidin osoitteen. Kuljet eteenpäin, kunnes tulet kahden
puun luo (nämä ovat ne puut) ja sitten menet yli kallion (tämä on se
kallio) ja sitten joudut majavarämeeseen, joka on majavia täynnä. En
ole pistänyt tähän kaikkia majavia, koska en osaa piirtää majavaa,
mutta olen piirtänyt niiden päät, etkä niistä muuta näekään, kun
kuljet rämeen läpi. Muista, ettet putoa siihen! Sitten luola onkin
aivan rämeen takana. Se ei ole niin korkea kuin kalliot tavallisesti,
mutta minä en osaa piirtää mitään pieneksi. Tässä ulkopuolella on
minun äitini. Hän on kaunis. Hän on maailman kaunein äiti, mutta
hän ei loukkaannu, vaikka hän näkee, että olen piirtänyt hänet näin
rumaksi. Häntä ilahduttaa, kun minä osaan piirtää. No niin, siltä
varalta, että unohtaisit, olen piirtänyt sen keihään, jonka isä tahtoo,
luolan ulkopuolelle. Se on oikeastaan sisäpuolella, mutta kun näytät
kuvaa äidille, niin hän antaa sen sinulle. Olen piirtänyt hänet kädet
ylhäällä, sillä tiedän, että hän ilahtuu nähdessään sinut. Eikö tämä
ole suloinen kuva? Ja oletko sinä ymmärtänyt oikein, vai pitääkö minun
vielä kerran selittää?»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) katsoi kuvaa ja nyökytteli
innokkaasti päätään. Hän sanoi itsekseen: »Ellen hae tälle suurelle
Päällikölle apua, niin hänen vihollisensa, joita tulee keihäät kädessä
joka puolelta, tappavat hänet. Nyt ymmärrän, miksi suuri Päällikkö
ei ollut minua näkevinään! Hän pelkäsi, että hänen vihollisensa
ovat piilossa pensaikossa ja näkevät hänen antavan sanoman minulle.
Senvuoksi hän käänsi selkänsä minulle ja antoi tämän viisaan ja
ihmeellisen lapsen piirtää tämän kauhean kuvan, joka kertoo hänen
vaikeuksistaan. Minä menen hankkimaan hänen heimoltaan apua.» Hän
ei kysynyt Taffilta osoitetta, vaan kiisi pois tuulen lailla pitäen
tuohenkappaletta kädessään, ja Taffi istuutui ylenmäärin tyytyväisenä.

»Mitä sinä olet hommaillut, Taffi?» kysyi Tegumai. Hän oli korjannut
keihäänsä ja heilutteli sitä varovaisesti sinne tänne.

»Omia pikku toimenpiteitäni, isä-kulta», vastasi Taffi. »Ellet kysy
mitään, niin saat kaiken tietää vähän ajan kuluttua, ja sinä hämmästyt.
Et tiedäkään, miten hämmästyt, isä! Lupaa, että hämmästyt!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Tegumai ja jatkoi kalastustaan.

Muukalainen — tiedätkö, että hän oli tewaralainen? — juoksi kuva
kädessä monta mailia ja aivan sattumalta hän huomasi Teshumai
Tewindrowin luolansa ovella juttelemassa muutamien Neoliittisten
rouvien kanssa, jotka olivat tulleet Alkuperäiselle välipalalle. Taffi
oli hyvin Teshumain näköinen, varsinkin kasvojen yläosan ja silmien
puolesta, niin että Muukalainen — aina vain puhdasverinen tewaralainen
— hymyili kohteliaasti ja ojensi Teshumaille tuohenkappaleen. Hän
oli juossut kovaa, niin että hän huohotti, ja hänen jalkansa olivat
raapiutuneet risukoissa, mutta hän yhä koetti pysytellä kohteliaana.

Kohta kun Teshumai näki kuvan, kirkaisi hän kuin mikäkin ja hyökkäsi
Muukalaisen kimppuun. Muutkin Neoliittiset rouvat iskivät hänet maahan
ja istuivat hänen päälleen kuusi rinnakkain, ja sillä aikaa Teshumai
jauhoi hänen hiuksiaan.

»Se on yhtä ruma kuin tämän Muukalaisen nenä», hän sanoi. »Hän on
pistänyt minun Tegumaini täyteen keihäitä, ja peloittanut Taffi-paran,
niin että hiukset seisovat aivan pystyssä; eikä hän tyydy siihen, vaan
tuo vielä minulle tämän hirvittävän kuvan työstään. Katsokaa!»

Hän näytti kuvaa kaikille Neoliittisille rouville, jotka
kärsivällisesti istuivat Muukalaisen päällä.

»Tässä on minun oma Tegumaini käsi poikkinaisena; tässä keihäs pistää
hänen selästään; tässä mies pitää keihästä valmiina pistämään; tässä
toinen mies tuo keihästä luolasta, ja tässä on koko joukko ihmisiä»
(ne olivat oikeastaan majavia, mutta ne näyttivät pikemminkin
ihmisiltä) »jotka hyökkäävät Tegumain kimppuun takaapäin. Eikö tämä ole
järkyttävää!»

»Kauhean järkyttävää!» sanoivat Neoliittiset rouvat, ja he täyttivät
Muukalaisen hiukset mudalla (mistä hän ällistyi kovasti) ja he
rummuttivat kumahtelevia Heimorumpuja, ja kutsuivat koolle kaikki
Tegumain heimon päälliköt.

Hetmanneineen ja Dolmanneineen ja kaikki Negukset ja Woonit ja
Akhoondit sekä Warlockit ja Angekokit ja Dshudshu-miehet ja Bonait
ja muut, jotka päättivät, että ennen kuin pää katkaistaisiin poikki
Muukalaiselta, oli hänen heti paikalla vietävä heidät virralle ja
näytettävä, mihin hän oli piiloittanut Taffi-paran.

Tällä välin Muukalainen (huolimatta siitä, että hän oli tewaralainen)
oli todellakin tuskaantunut. He olivat hieroneet hänen tukkansa mutaa
täyteen; he olivat kieritelleet häntä terävillä piikivillä; he olivat
istuneet hänen päällään kuusi rinnakkain; he olivat muksautelleet ja
moksautelleet häntä, kunnes hänen henkensä oli salpautua; ja vaikka
hän ei ymmärtänyt heidän puhettaan, oli hän aivan varma, että ne
nimet, joilla Neoliittiset rouvat häntä nimittivät, olivat kaikkea
muuta kuin naismaisia. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, kunnes
koko Tegumain Heimo oli kokoontunut, ja sitten hän johdatti heidät
Wagai-virran rannalle, ja he tapasivat Taffin tekemästä kaulaketjua
päivänkakkaroista ja Tegumain huolellisesti keihästämästä pieniä
toutaimia korjatulla keihäällään.

»Hyvä, oletpa ollut sukkela!» sanoi Taffi. »Mutta miksi sinä toit
noin paljon ihmisiä mukaasi? Isä kulta, tässä on se hämmästys. Oletko
hämmästynyt isä?»

»Kovin», vastasi Tegumai; »ja se on pilannut koko kalastukseni
tältä päivältä. Miksi koko arvoisa, rakastettava, suloinen, siisti,
rauhallinen heimo on täällä, Taffi?»

Ja niin olikin. Ensimmäisenä käveli Teshumai Tewindrow ja Neoliittiset
rouvat pitäen lujasti kiinni Muukalaista, jonka hiukset olivat mutaa
täynnä (vaikka hän oli tewaralainen). Heidän jäljestään tulivat
Ylipäällikkö, Varapäällikkö, Sijais- ja Apulaispäälliköt (kaikki
aseistettuina hampaita myöten), Hetmannit ja Sadanpäällysmiehet,
Platoffit plutoonoineen, Dolmannit detashementteineen, Woonit, Negukset
ja Akhoondit järjestyneinä jälkijoukoksi (kaikki aseistettuina hampaita
myöten). Niiden jäljestä tuli koko Heimo arvonmukaisessa järjestyksessä
alkaen niistä, jotka omistivat neljä luolaa (yhden kutakin vuodenaikaa
varten) ajokasporon ja kaksi lohiputousta, aina läänitysmaaorjiin,
jotka olivat puoleksi oikeutetut puoleen karhuntaljaan talviöinä ja
seisomaan seitsemän metrin päässä nuotiosta, ja lopuksi tulivat orjat,
joilla oli oikeus pitää kaluttua ydinluuta kilvessään. (Eikö se ollut
komea kulkue, Rakkaani?) Kaikki siellä olivat rehennellen ja meluten,
ja he pelottivat jokaisen kalan kahden mailin päähän, ja Tegumai kiitti
heitä sujuvalla Neoliittisella puheella.

Sitten Teshumai Tewindrow juoksi suutelemaan ja halailemaan Taffia;
mutta Tegumain Heimon Ylipäällikkö tarttui Tegumaita niskavilloihin ja
ravisti häntä ankarasti.

»Selitä! Selitä! Selitä!» huusi koko Tegumain Heimo.

»Herran tähden!» sanoi Tegumai. »Päästä minun niskavillani. Eikö
ihminen voi katkaista toutainkeihästään ilman että koko maailma hyökkää
hänen niskaansa? Te olette kiusallista väkeä.»

»En usko, että olette tuoneet kuitenkaan isän mustavartista keihästä»,
sanoi Taffi. »Ja mitä olettekaan tehneet suloiselle Muukalaiselle?»

He olivat mukiloineet häntä kaksittain ja kolmittain ja kymmenittäin,
kunnes hänen silmänsä tuijottivat aivan tylsinä. Hän saattoi vain
läähättää ja osoittaa Taffia.

»Missä ovat ne pahat ihmiset, jotka ovat sinut keihästäneet, rakkaani?»
kysyi Teshumai Tewindrow.

»Ei täällä ole ketään», vastasi Tegumai. »Ainoa vieraani tänä aamuna on
ollut tuo vaivainen veitikka, jonka te olette melkein läkähdyttäneet.
Hullujako te olette vai viisaita, oi Tegumain Heimo?»

»Hän toi kauhean kuvan», sanoi Ylipäällikkö, — »kuvan, joka kertoi,
että sinä olit keihäitä täynnä.»

»Mi.. o... ehkä minun olisi pitänyt paremmin selittää, että minä annoin
hänelle sen kuvan», sanoi Taffi, mutta hän ei tuntenut oloaan oikein
mukavaksi.

»Sinä!» huudahti Tegumain Heimo yhteen ääneen.
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä! Sinäkö?»

»Taffi-kulta, pelkään, että olemme joutuneet pieniin ikävyyksiin»,
sanoi hänen isänsä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja silloin ei
Taffi enää pelännyt.

»Selitä! Selitä! Selitä!» sanoi Tegumain Heimon Ylipäällikkö ja hyppi
yhdellä jalalla.

»Tahdoin Muukalaista hakemaan isän keihästä, ja senvuoksi tein tuon
piirroksen», sanoi Taffi. »Ei ollut useampia keihäitä. Oli vain yksi
keihäs. Piirsin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa. En voinut auttaa,
että se näytti pistävän isää selkään — tuohenpalasessa ei ollut enempää
tilaa; ja nuo olennot, joita äiti sanoo ihmisiksi, ovat majavia.
Piirsin ne näyttääkseni hänelle tien rämeen läpi; ja minä piirsin äidin
luolan suulle ihastuneena katselemaan Muukalaista, koska hän on niin
mainio mies, ja _minun_ mielestäni te olette maailman tylsin kansa»,
sanoi Taffi. »Hän on hyvin mainio mies. Miksi olette voidelleet hänen
hiuksensa mudalla? Peskää hänet!»

Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes Ylipäällikkö purskahti
nauruun; sitten Muukalainen (joka lopuksikin oli tewaralainen)
nauroi; sitten Tegumai nauroi, kunnes hän vaipui vatsalleen rannalle;
sitten koko Heimo purskahti kovaan ja äänekkääseen nauruun. Ainoat
nauramattomat ihmiset olivat Teshumai Tewindrow ja muut Neoliittiset
rouvat. He olivat hyvin kohteliaita miehilleen ja sanoivat yhtämittaa:
»Idiootti!»

Sitten Tegumain Heimon Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi:

»Oi Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä, sinä
olet tehnyt suuren keksinnön!»

»En minä sitä tarkoittanut; tahdoin vain isän mustavartisen keihään»,
vastasi Taffi.

»Älä huoli. Se _on_ suuri keksintö, ja joskus sitä tullaan sanomaan
kirjoittamiseksi. Nykyään se on vain kuvakirjoitusta, mutta niinkuin
tänään olemme nähneet, kuvat eivät aina ole oikein ymmärrettäviä. Mutta
tulee aika, oi Tegumain Lapsi, jolloin me teemme kirjaimia — kaikki
kaksikymmentäseitsemän kappaletta — ja me osaamme lukea yhtä hyvin
kuin kirjoittaa ja silloin voimme tarkasti, erehtymättä, sanoa mitä
tarkoitamme. Peskööt Neoliittiset rouvat mudan Muukalaisen tukasta!»

»Se ilahduttaa minua», sanoi Taffi, »sillä vaikka te olette tuoneet
Tegumain Heimon jokaisen muun keihään, olette kuitenkin unohtaneet isän
mustavartisen keihään.»

Silloin Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi: »Taffi-kulta, kun ensi
kerralla kirjoitat kuvakirjeen, niin sinun on parasta lähettää sen
mukana mies, joka voi selittää mitä kirje tarkoittaa. Itse puolestani
en välitä, mutta seuraukset ovat hyvin pahat muulle Tegumain Heimolle,
ja niinkuin näet, se hämmästyttää vierasta.»

Sitten he ottivat Muukalaisen (Tewarista kotoisin olevan syntyperäisen
tewaralaisen) Tegumain Heimon jäseneksi, koska hän oli gentlemanni eikä
nostanut melua siitä mudasta, jota Neoliittiset rouvat olivat hieroneet
hänen tukkaansa. Mutta siitä päivästä tähän saakka (ja luulen, että
vika on Taffin) sangen harvat pikkutytöt ovat mielellään opetelleet
lukemaan tai kirjoittamaan. Useimmat heistä mieluummin piirtävät kuvia
ja leikkivät isänsä kanssa — aivan niinkuin Taffikin.




MITEN AAPINEN TEHTIIN.


Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin Taffimai Metallumai (nimitämme häntä
edelleenkin Taffiksi, Rakkaani) oli tehnyt tuon pienen erehdyksensä
isän keihään ja Muukalaisen ja kuvakirjeen ja kaiken suhteen, läksi
hän taas kalaan isänsä kanssa. Hänen äitinsä olisi tahtonut hänen
jäävän kotiin auttamaan vuotien ripustamisessa kuivausseipäille
heidän Neoliittisen luolansa ulkopuolelle, mutta Taffi livahti isänsä
matkaan hyvin aikaisin, ja sitten he kalastelivat. Pian Taffi rupesi
tirskumaan, ja hänen isänsä sanoi:

»Älä tee tyhmyyksiä, lapsi.»

»Mutta eikö se ollut huvittavaa!» vastasi Taffi. »Etkö muista, miten
Ylipäällikkö pullisti poskiaan ja miten hullunkuriselta meidän mainio
Muukalainen näytti mutaisine hiuksineen?»

»Muistan kyllä», sanoi Tegumai. »Sain maksaa kaksi porontaljaa — kaksi
pehmeätä, reunuksilla koristettua porontaljaa — Muukalaiselle kaikesta
mitä olimme hänelle tehneet.»

»_Me_ emme tehneet mitään», vastusteli Taffi. »Emme me, vaan äiti ja
Neoliittiset rouvat — ja muta.»

»Älkäämme siitä jutelko», sanoi Tegumai. »Syökäämme välipalaa.»

Taffi otti ydinluun ja istui hiirenhiljaa kymmenen kokonaista
minuuttia, ja sillä välin hänen isänsä kiskoi hainhampaalla tuohta.
Sitten ei Taffi enää voinut pitää suutaan kiinni:

»Isä, olen ajatellut salaista yllätystä. Lausu joku ääni — mikä
tahansa.»

»Ah!» sanoi Tegumai. »Kelpaako tämä aluksi?»

»Kelpaa», vastasi Taffi. »Sinä näytit aivan toutaimelta, jonka suu on
auki. Sano se uudelleen, ole hyvä.»

»Ah! Ah! Ah!» sanoi isä. »Älä rupea hävyttömäksi, tyttöni.»

»En aio olla hävytön, en lainkaan», vastasi Taffi. »Tämä on osa
sala-yllätys-ajatustani. _Sanothan_, isä kulta, a h ja pidät suutasi
auki ja lainaat tuota hammasta. Aion piirtää toutaimen, joka pitää
suutaan ammollaan.»

»Miksi?» kysyi hänen isänsä.

»Etkö huomaa?» vastasi Taffi piirtäen tuohelle. »Tästä tulee meidän
oma pieni salainen yllätyksemme. Kun minä piirrän avosuisen toutaimen
nokeen luolan perälle — jos äiti ei huomaa — niin se muistuttaa sinua
tästä ah-äänestä. Sitten me voimme leikkiä, niinkuin minut olisi
heitetty pimeyteen ja yllättäisin sinut tuolla äänellä — niinkuin tein
majavarämeellä viime talvena.»

»Todellako?» sanoi isä sillä äänellä, jota aikuiset käyttävät, kun he
kuuntelevat tarkasti. »Jatka, Taffi.»

»Äh!» huudahti Taffi. »En osaa piirtää koko toutainta, mutta voin
piirtää jotakin, mikä muistuttaa toutaimen suuta. Tiedäthän, miten
ne seisoivat päällään mutaan uppoutuneina? Hyvä, tässä on vaatimaton
toutain (voimme kuvitella, että se on kokonaan piirretty). Tässä juuri
on suu, ja se merkitsee: ah.»

»Ei hullumpaa», sanoi Tegumai ja raapusti itseään varten omaan
tuohenkappaleeseensa, »mutta olet unohtanut viiksisäikeen, joka riippuu
sen suun poikki.»

»Mutta minä en osaa piirtää, isä.»

»Ei sinun tarvitsekaan piirtää siitä muuta kuin suuaukko ja viiksisäije
sen poikki. Silloin tiedämme, että se on juuri toutain, koska ahvenilla
ja taimenilla ei ole viiksisäijettä. Katsohan tätä, Taffi.»

»Minä jäljennän sen», sanoi tyttö. »Mutta ymmärrätkö, kun näet _tämän_?»

»Täydelleen», vastasi hänen isänsä. »Ja nähdessäni sen missä tahansa
minä hämmästyn, aivan kuin sinä hyppäisit puun takaa ja sanoisit ah!»

»No, lausu joku toinen ääni», kehoitti Taffi hyvin ylpeänä.

»Yah!» sanoi hänen isänsä hyvin äänekkäästi.

Nyt sinun pitää muistaa, Rakkaani, että Tegumai Bopsulain kielessä y
lausuttiin niinkuin meillä j; Tegumai siis äänsi: »_Jah_!»

»Hm», sanoi Taffi. »Se on sekalainen ääni. Loppupuoli on
ah-toutaimensuu; mutta miten me piirrämme alkupuolen? Ye-ye-ye jaah!
Ya!»

»Se muistuttaa paljon toutaimensuu-ääntä. Piirtäkäämme joku toinen
osa toutainta ja yhdistäkäämme ne», sanoi hänen isänsä. Hänkin oli
innostunut.

»Ei. Jos ne yhdistetään, niin silloin minä unohdan. Piirrä se erikseen.
Piirrä pyrstö. Jos se seisoo päällään, niin pyrstö tulee ensiksi.
Luulen muuten, että osaan piirtää häntiä helpommin», sanoi Taffi.

»Sattuva huomautus», sanoi Tegumai. »Tässä on toutaimen pyrstö ye-ääntä
varten.»

»Minäkin koetan», sanoi Taffi.

»Muista, etten minä osaa piirtää yhtä hyvin kuin sinä, isä. Eikö
menettele, jos piirrän vain hännän haljenneen osan ja pistän pienen
viivan siihen, missä ne yhtyvät?»

Isä nyökkäsi, ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta.

»Ihastuttavaa», sanoi Taffi. »No, lausu taas joku ääni, isä.»

»Oh!» sanoi hänen isänsä hyvin kovaa.

»Se on hyvin helppo», sanoi Taffi. »Sinun suusi on pyöreä kuin muna tai
kivi. Siis joku muna tai kivi voi merkitä sitä.»

»Et aina löydä munia tai kiviä. Meidän on piirrettävä ympyrä, joka
suunnilleen muistuttaa sellaista.»

»Voi miten lystiä!» sanoi Taffi. »Miten monta äänikuvaa me jo olemmekin
saaneet kokoon! No, isä, lausu taas jotakin.»

»Ssh!» sanoi hänen isänsä rypistäen otsaansa, mutta Taffi oli liian
innoissaan sitä huomatakseen.

»Sehän on ihan helppo», sanoi hän riipustaen tuohelleen.

»Mh, mitä?» kysyi hänen isänsä. »Tarkoitin, että olin ajatuksissani
enkä tahtonut tulla häirityksi.»

»Sama ääni juuri, aivan sama. Saman äänen käärme tekee, kun se on
ajatuksissaan eikä tahdo tulla häirityksi. Tehdään ssh-ääni käärmeestä.
Kelpaako tämä?»

»Kas tällä tavalla», jatkoi hän. »Tämä on toinen salayllätys. Kun
piirrät sihisevän käärmeen pienen takaluolasi ovelle, jossa sinä
korjaat keihäitäsi, niin minä tiedän, että sinä ajattelet kovasti;
ja minä tulen sisään ihan hiirenhiljaa. Ja jos sinä piirrät sen
puuhun joen rannalle, kun olet kalastamassa, niin minä tiedän, että
sinä tahdot minun kulkevan ihan, ihan hiirenhiljaa, jotteivät rannat
tärisisi.»

»Aivan oikein», sanoi Tegumai. »Tässä leikissä on paljon enemmän asiaa,
kuin saatat ajatellakaan. Taffi-kiltti, olen huomannut, että sinun
isäsi tytär on keksinyt hienoimman asian, mikä ikinä on keksitty siitä
pitäen, kuin Tegumain heimo otti käytäntöön hainhampaat keihäittensä
kärkiin piikiven asemesta. Uskon, että me olemme keksineet maailman
suurimman salaisuuden.»

»Kuinka niin?» kysyi Taffi, ja hänenkin silmänsä kimalsivat
ihastuksesta.

»Katsohan nyt», sanoi hänen isänsä. »Mikä on vesi Tegumain kielellä?»

»_Ya_ luonnollisesti, ja se tarkoittaa myöskin jokea — niinkuin
Wsgai-ya — Wagai-joki.»

»Mikä on paha vesi, joka juotua antaa kuumeen — musta vesi — rämevesi?»

»_Yo_ tietenkin.»

»No, katsohan nyt!» sanoi hänen isänsä. »Otaksutaanpa, että näet tämän
piirrettynä jonkin majavarämeessä olevan seipään kylkeen?» Ja hän
piirsi näin (YO).

»Toutaimenpyrstö ja pyöreä muna. Kaksi ääntä sekoitettu! Y o, huono
vesi», sanoi Taffi. »Tietysti minä en juo tuota vettä, koska tiedän,
että se on pahaa.»

»Mutta minun ei tarvitse olla lainkaan lähellä tuota vettä. Voin olla
penikulmien päässä metsästämässä ja kuitenkin...»

»Ja _kuitenkin_ olisi aivan samaa, kuin jos sinä olisit siinä
huutamassa: 'Mene pois, Taffi, tai saat kuumeen!' Kaikki tuo on
toutaimenpyrstössä ja pyöreässä munassa! Voi isä, meidän täytyy pian
päästä tästä kertomaan äidille!» ja Taffi tanssi hänen ympärillään.

»Ei vielä», virkkoi Tegumai, »ei ennen kuin olemme päässeet hiukan
pitemmälle. Katsotaanhan! Yo on huonoa vettä, mutta so on tulella
keitettyä ruokaa, eikö niin?» Ja hän pursi näin (SO).

»Niin. Käärme ja muna», sanoi Taffi. »Se merkitsee siis, että ateria
on valmis. Jos näet sen piirrettynä puuhun, niin tiedät, että on aika
tulla luolalle. Niin minä tekisin.»

»Kyllähän sinä tulisit!» sanoi Tegumai. »Mutta olet oikeassa. Odotahan
hiukan; tässä on pieni hankaluus. _So_ merkitsee 'tule syömään', mutta
_sho_ tarkoittaa kuivaussalkoja, joihin me ripustamme taljoja.»

»Inhoittavat vanhat kuivausseipäät!» sanoi Taffi. »Minua vihoittaa,
kun pitää auttaa äitiä ripustamaan noita raskaita, kuumia, karvaisia
nahkoja niille. Jos sinä piirtäisit käärmeen ja munan, ja minä
luulisin sen tarkoittavan päivällistä ja tulisin metsästä kotiin ja
huomaisinkin, että minun pitäisi auttaa äitiä ripustamaan nahkoja
kuivausseipäisiin, niin kuinka silloin kävisi?

»Sinä olisit äreä ja tekisit äidin samanlaiseksi. Meidän on tehtävä
uusi kuva _sho_-ääntä varten. Meidän on piirrettävä täplikäs käärme,
joka sihisee: 'sh-sh', ja kuvitella, että sileä käärme sihisee vain:
'sss'.»

»En ole varma, osaisinko pistää nuo täplät», sanoi Taffi. »Ja ehkä sinä
olisit niin kiireissäsi, että jättäisit ne pois, ja minä luulisin, että
on _so_, kun onkin _sho_, ja äiti saisi minut kiinni joka tapauksessa.
i! Minusta on parempi piirtää nuo hirvittävät korkeat kuivausseipäät
itse, ja tehdä asia _aivan_ selväksi. Pistän ne heti sihisevän käärmeen
jälkeen. Katsohan!» Ja hän piirsi näin (SHO).

»Ehkä tuo on varminta. Kyllähän nuo muistuttavat meidän
kuivausseipäitämme», sanoi hänen isänsä nauraen. »Nyt minä teen toisen
äänen, jossa on käärme- ja kuivausseiväs-äänet. Sanon: _shi_. Se
merkitsee Tegumain kielellä keihästä, Taffi.» Ja hän nauroi.

»Älä tee minusta pilkkaa», sanoi Taffi, joka muisti kuvakirjettä ja
Muukalaisen hiuksiin hierottua mutaa. »Piirrä sinä se, isä.»

»Emme tällä kertaa välitä majavista emmekä kallioista, vai mitä?» sanoi
hänen isänsä. »Piirrän suoran viivan keihästäni varten.» Ja hän n
piirsi näin (SHI).

»Äitikään ei voisi erehtyä luulemaan, että minut on murhattu.»

»Pyydän, ettet jatka, isä. Se tuntuu niin epämiellyttävältä. Anna tulla
enemmän ääniä. Me olemme päässeet pitkälle.»

»Mm-hm!» sanoi Tegumai tuijottaen eteensä. »Otetaan _shu_. Se merkitsee
pilveä.»

Taffi piirsi käärmeen ja kuivausseipään. Sitten hän pysähtyi.

»Meidän pitää tehdä uusi kuva tuolle äänelle, eikö pidäkin?»

»Shu-shu-u-u-u!» sanoi hänen isänsä. »Se kuulostaa samalta kuin tuo
pyöreä muna-ääni ohennettuna.»

»Ehkä piirrämme pyöreän ohuen munan ja kuvittelemme, että se on
sammakko, joka on paastonnut vuoden.»

»E-ei», sanoi hänen isänsä. »Jos me piirrämme sen kiireesti, niin
voimme erehtyä ja luulla sitä oikeaksi pyöreäksi munaksi. Shu-shu-shu!
Sanonpa mitä on tehtävä. Me avaamme pienen reiän sen toiseen päähän
osoittaaksemme, miten O-ääni vuotaa ohueksi. Tällä tavalla.» Ja hän
piirsi näin (U).

»Voi, kun siitä tuli hyvä! Paljon parempi kuin laiha sammakko. Jatka»,
sanoi Taffi käytellen hainhammastaan.

Hänen isänsä jatkoi piirtämistä, ja hänen kätensä vapisi kiihkosta. Hän
jatkoi, kunnes oli piirtänyt tämän (SHUYA).

»Älä katsele muualle, Taffi», hän sanoi. »Koeta, voitko saada selville
mitä tämä merkitsee Tegumain kielellä. Jos voit, niin me olemme
keksineet Salaisuuden.»

»Käärme — seiväs — särjetty muna — toutaimenpyrstö ja toutaimensuu»,
sanoi Taffi. »Shu-ya. Pilvi-vesi (sade).»

Juuri silloin putosi pisara hänen kädelleen. Taivas oli mennyt pilveen.

»Hei, isä, sataa. Sitäkö aioit sanoa minulle?»

»Tietysti», sanoi hänen isänsä. »Ja minä puhuin sinulle siitä sanomatta
sanaakaan, eikö niin?»

»Kyllä. Luulen, että olisin ymmärtänyt sen pian, mutta sadepisara
sai minut aivan varmaksi. Nyt muistan sen aina. S h u-y a merkitsee
sadetta, tai että sade on tulossa'. Mainiota, isä!» Hän hypähti
pystyyn ja tanssi isänsä ympärillä. »Otaksutaan, että sinä olet
lähtenyt ulos ennen minun heräämistäni ja piirtänyt _shu-ya_ nokeen
seinälle, ja silloin minä tiedän, että sade on tulossa ja panen päähäni
majavannahkaisen hilkan. Kylläpä äiti hämmästyy!»

Tegumai hyppäsi pystyyn ja tanssi. (Isätkin tekivät sellaista siihen
aikaan.)

»Enemmän vielä! Enemmän vielä!» huusi hän. »Jospa minä tahtoisin
kertoa, ettei sada kovasti ja että sinun on tultava luokseni joelle,
niin mitä silloin piirrän? Sano se ensin Tegumain kielellä.»

»_Shu-ya-las, ya maru_. (Pilvivesi loppuu. Joki tule luokse.) _Kovin_
monta uutta ääntä! _Minä_ en ymmärrä, miten voit niitä piirtää.»

»Mutta minä voin — minä voin!» sanoi Tegumai. »Seuraa nyt mukana
hetkinen, niin sitten lopetamme tältä päivältä. _Shu-ya_ on selvä, vai
miten, mutta tämä _las_ tekee kiusaa. _La-la-la_!» ja hän heilutti
hainhammastaan.

»Sen lopussa on käärme ja käärmeen edellä toutaimensuu — _as-as-as_.
Puuttuu vain _la-la_», sanoi Taffi.

»Tiedän sen, mutta meidän on tehtävä _la-la_. Ja me olemme maailman
ensimmäinen kansa, joka sitä on yrittänyt, Taffimai!»

»Hyvä juttu», sanoi Taffi haukotellen, sillä häntä rupesi väsyttämään.
»Eikö _las_ merkitse katkaisemista tai lopettamista yhtä paljon kuin
loppumista?»

»Kyllä», vastasi Tegumai. »_Yo-las_ merkitsee ettei äidin sammiossa ole
vettä keittämistä varten — varsinkin silloin, kun minä olen menossa
metsälle.»

»Ja _shi-las_ merkitsee, että sinun keihääsi on poikki. Jos olisin
vain ajatellut sitä, sen sijaan että piirtelin typeriä majavankuvia
Muukalaiselle!»

»_La! La La!_» lallatteli Tegumai heilutellen kulmat rypyssä
piirrintään. »Oh, mikä kiusa!»

»Olisin piirtänyt _shi_-sanan hyvin helposti», jatkoi Taffi. »Sitten
olisin piirtänyt keihääsi aivan poikkinaisena — näin!» Ja hän piirsi.
(L).

»Siinäpä se», sanoi Tegumai. »Nyt on _la_ selvä. Se ei ole minkään muun
merkin näköinen.» Ja hän piirsi näin (LAS).

»Nyt _ya_. Jaa niin, senhän me olemme jo tehneet. Sitten maru.
Mum-mum-mum. Mum sulkee suun, eikö niin? Siis on piirrettävä suljettu
suu tähän tapaan.» Ja hän piirsi. (M).

»Sitten avonainen toutaimensuu. Siitä tulee _ma-ma-ma_! Mutta mistä _r
r r r r_-äänne, Taffi?

»Se kaikuu karkealta ja ratisevalta, aivan samalta kuin sinun
hainhampaasi, kun se leikkaa lankkua kanoottia varten», sanoi Taffi.

»Sinä tarkoitat teräväpäistä tähän tapaan?» kysyi Tegumai. Ja hän
piirsi (r).

»Juuri niin», vastasi Taffi. »Mutta me emme tarvitse kaikkia noita
hampaita; kahta vain.»

—»Minä pistän vain yhden», sanoi Tegumai. »Jos tästä meidän leikistämme
tulee sitä, mitä ajattelen, niin sen parempi jokaiselle, mitä
helpommaksi ne teemme.» Ja hän piirsi.

»Nyt olemme saaneet sen», sanoi Tegumai seisoen yhdellä jalalla.
»Piirränpä ne kaikki riviin niinkuin kalat vitsakseen.»

»Eikö olisi parempi pistää pieni tikku tai joku sellainen jokaisen
sanan väliin, etteivät ne töykkisi toisiaan ja tunkeilisi niinkuin
olisivat toutaimia?»

»Oh, jätän kyllä pienen kolon sitä varten», sanoi hänen isänsä. Ja hän
oli niin innoissaan, että piirsi ne kaikki yhtä mittaa uudelle suurelle
tuohenkappaleelle. (SHU YA LAS YA MARU)

»_Shu-ya-las ya-maru_», sanoi Taffi lukien äänne äänteeltä.

»Riittää tämän päivän osalta», sanoi Tegumai. »Näytät muuten olevan
väsyksissä, Taffi. Älähän huoli, pienokaiseni. Pääsemme loppuun
huomenna, ja sitten meitä muistetaan vielä vuosia senkin jälkeen kuin
isoin puu, minkä näet, on hakattu polttopuuksi.»

Sitten he menivät kotiin, ja koko illan Tegumai istui tulen toisella
puolen ja Taffi toisella piirrellen ya- ja yo- ja shu- ja shi-merkkejä
nokeen seinälle ja hihittäen keskenään, kunnes rouva Teshumai Tewindrow
sanoi:

»Totisesti, Tegumai, sinä olet vielä pahempi kuin Taffi.»

»Pyydän, älä välitä», sanoi Taffi. »Se on vain meidän salainen
yllätyksemme, äiti rakas, ja me kerromme sinulle kaiken, kohta kun se
on valmis; mutta ole ystävällinen, äläkä kysy sitä nyt tai muuten minun
täytyy kertoa.»

Siispä hänen äitinsä huolellisesti vältti kysymästä, ja aikaiseen
seuraavana aamuna Tegumai meni rannalle ajattelemaan uusia äänikuvia,
ja noustessaan vuoteesta Taffi näki, että luolan ulkopuolella olevan
suuren vesisammion kylkeen oli liidulla piirretty: _Ya-las_ (vesi on
lopussa tai loppumassa).

»Mmm», sanoi Taffi. »Nämä kuvaäänet ovat pelkäksi kiusaksi! Sama
kuin jos isä itse olisi tullut sanomaan, että äiti tarvitsee lisää
keittovettä.»

Hän meni lähteelle asunnon taakse ja täytti sammion ämpärillä; sitten
hän juoksi joelle ja veti isäänsä vasemmasta korvasta — siitä, josta
hän sai vetää ollessaan kiltti.

»Tulehan nyt tähän, niin piirrämme loput äänikuvat», sanoi hänen
isänsä, ja he saivat äärettömän jännittävän päivän, maittavan välipalan
ja kaksi tanssileikkiä muun lomassa. Kun he tulivat T-kirjaimeen, niin
Taffi sanoi, koska hänen nimensä samoin kuin isän ja äidinkin alkoi
sillä, niin oli piirrettävä jonkunlainen perheryhmä käsi kädessä. Se
oli mukava piirtää kerran tai kahdesti; mutta kun se oli piirrettävä
kuusi tai kymmenen kertaa, niin Taffi ja Tegumai piirsivät sen
hutiloivammin, kunnes T:stä oli lopuksi jäljellä vain pitkä laiha
Tegumai, joka ojentaa käsiään pitääkseen Taffia ja Teshumaita.

Monet muista kuvista olivat aluksi liiankin viehättäviä, varsinkin
ennen välipalaa; mutta kun niitä oli piirretty uudelleen ja uudelleen
tuohenkappaleelle, niin ne muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja
helpommiksi, kunnes lopuksi Tegumaikin sanoi, ettei hän voinut huomata
mitään virhettä niistä. He käänsivät sihisevän käärmeen toisin päin
z-äännettä varten osoittaakseen, että se taakse päin kääntyneenä
sihisi pehmeämmin ja vienommin; E:tä varten he piirsivät sivukuvan
hypistelevistä sormista, koska se esiintyi kuvissa niin usein; ja
B:tä varten he piirsivät Tegumain Heimon pyhän Majavan, joka Tegumain
kielellä on Beshawar; ja koska N oli ruma nenä-äänne, piirsivät he sitä
varten neniä, kunnes aivan väsyivät; ja he piirsivät ison hauen suun
ahnetta _Ga_-ääntä varten; ja he piirsivät uudelleen hauen varustettuna
takana seisovalla keihäällä kovaa, kiukkuista _Ka_-äännettä varten;
ja he piirsivät kappaleen väärää Wagai-virtaa tuota viehättävää
_Wa_-äännettä varten; ja niin poispäin ja niin poispäin ja niin
edespäin, kunnes olivat piirtäneet kaikki ne äänikuvat, mitkä he
halusivat, ja silloin oli aapinen valmis.

Ja vuosituhansien kuluttua ja hieroglyfien ja demoottisen ja
niloottisen ja kryptiläisen ja kufulaisen ja doorilaisen ja joonilaisen
ja riimukirjoituksen ja kaiken mahdollisen jälkeen (sillä Woonit ja
Negukset ja Akhoondit ja Perintötapojen Säilyttäjät eivät milloinkaan
jättäneet rauhaan hyvää asiaa, kun sattuivat sen näkemään) tuo vanha
hieno helppo ymmärrettävä aapinen — A, B, C, D, E ja koko loppujono —
pääsi taas puhtaassa muodossa esille kaikkien Rakkaitten opittavaksi,
kun ovat ennättäneet tarpeelliseen ikään.

Mutta _minä_ muistan Tegumai Bopsulain ja Taffimai Metallumain ja
Teshumai Tewindrowin, hänen äiti kultansa, ja nuo vanhat ajat. Ja niin
tapahtui — juuri niin — kauan sitten — ison Wagai-virran rantamilla!

       *       *       *       *       *

Ensimmäisiä tehtäviä, johon Tegumai Bopsulai ryhtyi sen jälkeen
kuin hän ja Taffi olivat saaneet aapisten valmiiksi, oli
taika-aakkos-kaulaketjun laittaminen kaikista kirjaimista; sitä oli
tarkoitus säilyttää Tegumain temppelissä iankaikkisesti. Koko Tegumain
Heimo toi kauneimmat helmensä ja kalleutensa, ja Taffi ja Tegumai
kuluttivat kokonaista viisi vuotta kaulaketjun järjestelemiseen. Nauha
oli tehty hienoimmasta ja vahvimmasta poronjänteestä, joka oli kiedottu
ohueen kuparilankaan.

Jos aloitetaan yläpäästä, niin ensimmäinen helmi on vanhaa hopeata,
joka kuului Tegumain Heimon ylipapille; sitten tulee kolme mustaa
simpukkahelmeä; sitten savihelmi (sininen ja harmaa); sitten
nystyräinen kultahelmi, saatu lahjaksi eräältä heimolta, joka
puolestaan oli saanut sen Afrikasta (mutta oikeastaan se oli Intiasta
peräisin): seuraava on pitkä sileäsivuinen afrikkalainen lasihelmi
(Tegumain Heimon sotasaalista): sitten kaksi savihelmeä (valkoinen
ja sininen), toinen pilkullinen, toinen pilkullinen ja viirullinen;
sitten kolme jonkun verran särkynyttä meripihkahelmeä; sitten kolme
savihelmeä (punaisia ja valkoisia), joista kaksi on pilkullista, ja iso
keskimmäinen on koristettu ripsulaitaisella kangaspalasella. Sitten
alkavat kirjaimet, ja jokaisen kirjaimen välissä on pieni vaaleahko
savihelmi, johon kirjain on toistettu pienoiskoossa. Tässä ovat
kirjaimet:

A on kaiverrettu hampaaseen — hirven torahampaaseen luullakseni.

B on Tegumain Pyhä Beshawar (Majava), joka on piirretty vanhalle
norsunluukappaleelle.

C on helmiäisnäkinkenkä — sisäpuoli ulospäin.

D on varmaankin jonkinlainen simpukankuori — ulkopuoli ulospäin.

E on hopealangasta kierretty silmukka.

F on särkynyt, mutta jäljellä oleva on kappale uroshirven sarvea.

G on puukappaleelle maalattu mustalla. (G:tä seuraava helmi ei ole
savea, vaan pieni näkinkenkä. En tiedä minkävuoksi.)

H on jonkinlainen suuri ruskea kauri-näkki.

I on pitkän, käsin hiotun simpukan sisäpuoli. (Sen hiominen vei
Tegumailta kolme kuukautta.)

J on helmiäisestä tehty ongenkoukku.

L on hopeainen katkennut keihäs. (K:n pitäisi seurata J:tä tietenkin,
mutta kaulaketju katkesi kerran ja se liitettiin uudelleen väärin.)

K on ohut luusirpale, joka on kaivettu ja kiilloitettu mustaksi.

M on piirretty himmeänharmaalle näkinkengälle.

N on palanen niin sanottua porfyyria, jolle on kaiverrettu nenä.
(Tegumailta meni viisi kuukautta tuon kiven kiilloittamiseen.)

O on kappale osterinkuorta, jonka keskessä on reikä.

P ja Q puuttuvat. Ne katosivat kauan aikaa sitten eräässä suuressa
sodassa, ja heimo korjasi kaulaketjun kalkkarokäärmeen kalistimilla,
mutta P:tä ja Q:ta ei milloinkaan löydetty. Siitä syntyi Tegumain
Heimon keskuuteen sananlasku: »Sinun pitää muistaa peesi ja kuusi!»

R on tietenkin hainhammas.

S on pieni hopeainen käärme.

T on pieni luunkappale, ruskeaksi ja kiiltäväksi kiilloitettuna.

U on taaskin simpukankuori.

W on kiemurainen kappale helmiäistä, joka löydettiin suuren
helmisimpukan sisältä ja sahattiin hiekkaan ja veteen upotetulla
langalla. Taffilta vei puolitoista kuukautta sen kiilloittaminen ja
reikien poraaminen.

X on hopealangasta, jonka keskestä yhdistää hiomaton granaattikivi.
(Taffi löysi granaattikiven.)

Y on norsunluulle piirretty toutaimenpyrstö.

Z on kellonmuotoinen agaattikivi, jossa on Z:n muotoisia juomuja.
Z-käärmeen he tekivät kaivertamalla tuon pehmeän kiven erästä juovaa
ja hieromalla siihen punaista hiekkaa ja mehiläisvahaa. Juuri kellon
suussa näet savihelmen, jossa Z-kirjain toistuu.

Siihen ne kirjaimet loppuvat. Ä:tä ja Ö:tä ei Tegumain kielessä ollut.
Eräs toinen heimo keksi ne vasta paljon myöhemmin.

Kaulaketjun seuraava helmi on pieni pyöreä vihertävä
kuparimalmikappale; seuraava on hiomaton turkoosikappale; sitten
hiomaton kultapala (niin sanottua vesikultaa); seuraava on melonin
muotoinen savipallo (valkoinen ja viheriäpilkkuinen). Sitten tulee
neljä litteätä norsunluukappaletta, jotka pilkkuineen muistuttavat
dominonappuloita; sitten tulee kolme kovin särkynyttä kivihelmeä;
sitten kaksi pehmeätä ruostesyrjäistä rautakappaletta (luultavasti
taikakapineita, koska ne ovat niin kuluneen näköisiä); ja lopuksi hyvin
vanha afrikkalainen helmi, joka näyttää lasiselta — sininen, punainen,
valkoinen, musta ja keltainen. Sitten tulee silmukka, joka kiinnitetään
toisessa päässä olevaan suureen hopeanappiin, ja siinä kaikki.




KRAPU, JOKA PITI MERTA LEIKKINÄÄN.


Kauan sitten, jo ennen etäisiä aikoja, oi Rakkaani, tuli Varsinaisen
Alun aika; se tapahtui niinä päivinä, jolloin Vanhin Loitsija
järjesteli kaikki asiat kuntoon. Ensin hän järjesteli Maan, ja sitten
hän järjesteli Meren, ja sitten hän kutsui kaikki eläimet leikkimään.
Ja eläimet sanoivat:

»Oi Vanhin Loitsija, mitä meidän on leikittävä?»

Ja hän vastasi:

»Näytän teille kohta.»

Hän otti Norsun — Koko-Maailman-Norsun — ja sanoi:

»Leiki Norsuna olemista», ja Koko-Maailman-Norsu leikki.

Hän otti Majavan — Koko-Maailman-Majavan ja sanoi:

»Leiki Majavana olemista», ja Koko-Maailman-Majava leikki.

Hän otti Lehmän — Koko-Maailman-Lehmän — ja sanoi:

»Leiki Lehmänä olemista», ja Koko-Maailman-Lehmä leikki.

Hän otti Kilpikonnan — Koko-Maailman-Kilpikonnan — ja sanoi:

»Leiki Kilpikonnana olemista», ja Koko-Maailman-Kilpikonna leikki.

Toinen toisensa jälkeen hän otti kaikki nelijalkaiset ja linnut ja
kalat ja sanoi kullekin, mitä oli leikittävä.

Mutta illansuussa, kun ihmiset ja eläimet käyvät rauhattomiksi ja
väsyneiksi, tuli paikalle Mies (Omine pienine tyttärineenkö?) — Niin,
omine pienine rakkaine tyttärineen, joka istui hänen olkapäällään; ja
Mies sanoi:

»Mikä leikki tämä on, Vanhin Loitsija?»

Ja Vanhin Loitsija vastasi:

»Hoi, Aatamin Poika, tämä on Varsinaisen Alun leikki, mutta sinä olet
liian viisas tähän leikkiin.»

Ja mies tervehti ja sanoi:

»Niin, olen liian viisas tähän leikkiin, mutta laita niin, että kaikki
eläimet ovat minulle alamaisia.»

No niin, heidän keskustellessaan Krapu Pau Amma, joka juuri odotti
vuoroaan, hypähti sivuun ja pujahti mereen sanoen itsekseen:

»Tahdon leikkiä omaa leikkiäni syvällä vedessä enkä milloinkaan tahdo
totella tätä Aatamin Poikaa.»

Kukaan muu ei nähnyt sen poistuvan kuin pikku tytär, joka nojautui
miehen olkapään ylitse. Ja leikki jatkui, kunnes kaikki eläimet olivat
saaneet ohjeensa; sitten Vanhin Loitsija pyyhkäisi tomun käsistään ja
läksi kiertämään maailmaa katsoakseen, miten eläimet leikkivät.

Hän meni Pohjoiseen, oi Rakkaani, ja hän tapasi Koko-Maailman-Norsun
kaivamasta torahampaillaan ja polkemasta jaloillaan hurmaavaa uutta
puhdasta maata, joka oli järjestetty sitä varten.

»_Kun_?» sanoi Koko-Maailman-Norsu; se on: »Onko oikein?»

»_Payah kun_», vastasi Vanhin Loitsija; se on: »Aivan oikein.» Ja
hän hengähti suurille kallionkärjille ja multakummuille, jotka
Koko-Maailman-Norsu oli kasannut, ja ne muuttuivat suuriksi Himalajan
Vuoriksi, jotka voit nähdä kartastasi.

Hän meni Itään ja tapasi Koko-Maailman-Lehmän laitumelta, joka oli
järjestetty sitä varten, ja se nuolaisi koko metsän kerrallaan ja
nielaisi sen ja istuutui märehtimään.

»_Kun_?» sanoi Koko-Maailman-Lehmä.

»_Payah kun_», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi niille
paljaille läiskille, jotka se oli syönyt, ja niille paikoille, johon
se oli asettunut makuulle; edellisistä tuli suuri Intian erämaa ja
jälkimmäisestä Saharan erämaa, jotka voit nähdä kartastasi.

Hän meni Länteen, ja tapasi Koko-Maailman-Majavan rakentamasta
majavapatoa isojen jokien suihin, jotka olivat järjestetyt sitä varten.

»_Kun_?» kysyi Koko-Maailman-Majava.

»_Payah kun_», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi kaatopuille
ja seisovalle vedelle, ja niistä tuli Floridan ruohonevat, jotka voit
nähdä kartastasi.

Sitten hän meni Etelään ja tapasi Koko-Maailman-Kilpikonnan
räpyläjaloillaan kaapimasta hiekkaa, joka oli järjestetty sitä varten,
ja hiekka ja kallionlohkareet kiisivät ilman läpi ja putosivat kauas
mereen.

»_Kun_?» kysyi Koko-Maailman-Kilpikonna.

»_Payah kun_», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän hengähti hiekalle ja
kallioille, jotka olivat vierineet mereen, ja niistä tulivat koko
maailman ihanimmat saaret Borneo, Celebes, Sumatra, Jaava ja muut
Malaijien saariston saaret, jotka voit tarkemmin katsoa kartastostasi.

Ennen pitkää Vanhin Loitsija tapasi Miehen Perak-joen rannoilta ja
sanoi:

»Hei, Aatamin poika, ovatko kaikki eläimet alamaisia sinulle?»

»Ovat», vastasi Mies.

»Onko koko maa sinulle alamainen?»

»On», vastasi Mies.

»Onko koko meri sinulle alamainen?»

»Ei», sanoi Mies. »Kerran päivällä ja kerran yöllä meri nousee
Perak-joelle ja ajaa makeanveden metsään, niin että taloni kastuu;
kerran päivällä ja kerran yöllä se virtaa jokea alas ja vetää
kaiken veden jäljessään, niin ettei jää muuta kuin mutaa jäljelle
ja kanoottini jää kuivalle maalle. Oletko sinä käskenyt sen leikkiä
sellaista leikkiä?»

»En», sanoi Vanhin Loitsija. »Se on uusi ja ikävä leikki.»

»Katso!» sanoi Mies, ja hänen puhuessaan kohosi meri Perak-joen suusta
päin ajaen jokea taaksepäin, kunnes se peitti penikulmittain synkkiä
metsiä ja tulvi yli Miehen talon.

»Tämä on väärin. Lykkää kanoottisi vesille, niin menemme etsimään sitä,
joka pitää merta leikkinään», sanoi Vanhin Loitsija.

He nousivat kanoottiin, ja pikku tytär tuli heidän mukaansa; ja Mies
otti _krisinsä_ — käyrän, aaltomaisen puukon, jonka terä loisti
kuin liekki — ja he meloivat pitkin Perak-jokea. Sitten meri rupesi
vetäytymään taaksepäin, ja kanootti ajautui Perak-joen suusta ohi
Selangorin, ohi Malakan, ohi Singaporen aina Bintangin saarelle aivan
kuin sitä olisi langasta vedetty.

Silloin Vanhin Loitsija nousi seisomaan ja huusi:

»Hei, nelijalkaiset, linnut ja kalat, jotka otin käsieni väliin
Varsinaisessa Alussa ja opetin leikkimään kunkin omaa leikkiään! Kuka
teistä pitää merta leikkinään?»

Silloin kaikki nelijalkaiset, linnut ja kalat sanoivat yhteen ääneen:

»Vanhin Loitsija, me leikimme sitä leikkiä, jonka sinä opetit meille —
me ja meidän lapsenlapsemme. Mutta kukaan meistä ei leiki merellä.»

Silloin Kuu nousi suurena ja täyteläisenä meren yli, ja Vanhin Loitsija
sanoi kyssäselkäiselle vanhukselle, joka istuu Kuussa kehräten ongen
siimaa, jolla hän jonakin päivänä toivoo saavansa maailman kiinni:

»Hei, Kuun Kalastaja! Sinäkö leikit merellä?»

»En», sanoi Kalastaja, »minä kehrään lankaa, jolla jonakin päivänä otan
maailman kiinni, mutta minä en leiki merellä.» Ja hän jatkoi lankansa
kehräämistä.

Onpa Kuussa myöskin Rotta, joka aina puree poikki vanhan Kalastajan
langan, kohta kun se on valmis, ja Vanhin Loitsija sanoi sille:

»Hei, Kuun Rotta! Sinäkö leikit merellä?»

Ja Rotta vastasi:

»Minulla on liian kiire purressani lankaa, jota vanha Kalastaja kehrää.
Minä en leiki merellä.» Ja se jatkoi langan puremista.

Silloin pikku tytär ojensi pienen pehmeän, ruskean käsivartensa, joka
oli koristettu valkoisista raakunkuorista tehdyllä rannerenkaalla, ja
sanoi:

»Oi Vanhin Loitsija! Kun isäni puheli sinun kanssasi Varsinaisen Alun
aikana, ja minä kumarruin hänen olkansa ylitse, ja kaikki eläimet
opettelivat leikkiään, meni eräs eläin kavalasti mereen, ennen kuin
sinä olit opettanut sille sen leikin.»

Ja Vanha Loitsija sanoi:

»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka näkevät ja osaavat olla vaiti!
Miltä se eläin näytti?»

Ja pikku tytär sanoi:

»Se oli pyöreä ja se oli litteä, ja sen silmät olivat varsien päässä,
ja se kulki sivuttain, ja sen selkä oli vahvan kilven peittämä.»

Ja vanha Loitsija sanoi:

»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka puhuvat totta! Nyt tiedän minne
Pau Amma on mennyt. Anna airo minulle!»

Sitten hän otti airon; mutta airoa ei tarvittu, sillä vesi juoksi
edelleenkin ohi kaikkien saarien, kunnes he tulivat paikalle, jota
nimitettiin Pusat Tasekiksi — Meren sydämeksi — missä on suuri luola,
joka johtaa maailman sydämeen, ja siinä luolassa kasvaa Ihmeellinen
puu, Pauh Janggi, joka kasvaa taikakaksoispähkinöitä. Silloin Vanhin
Loitsija pisti käsivartensa olkapäätä myöten syvään lämpimään veteen
ja Ihmepuun juurien alla hän kosketti Krapu Pau Amman leveätä selkää.
Ja Pau Amma sukelsi kosketuksen tuntiessaan syvemmälle, ja meri nousi
niinkuin vesi nousee pesumaljassa, kun pistät kätesi siihen.

»Ahaa!» sanoi Vanhin Loitsija. »Nyt tiedän kuka on pitänyt merta
leikkinään.»

Ja hän huusi:

»Mitä sinä teet, Pau Amma?»

Ja Pau Amma vastasi syvältä alhaalta:

»Kerran päivällä ja kerran yöllä menen hakemaan ruokaa. Kerran päivällä
ja kerran yöllä palaan takaisin. Jätä minut rauhaan.»

Silloin Vanhin loitsija sanoi:

»Kuule, Pau Amma. Kun sinä lähdet luolastasi, niin meren vedet
juoksevat Pusat Tasekiin ja kaikkien saarien kaikki rannat tulevat
kuiviksi ja pikkukalat kuolevat ja Raja Moyang Kaban, norsujen
kuningas, saa jalkansa mutaisiksi. Kun sinä menet takaisin ja istuudut
Pusat Tasekiin, niin meren vedet nousevat ja puolet pikkusaarista
hukkuvat ja Miehen talo joutuu veden valtaan ja Raja Abdullah,
krokodiilien kuningas, saa suunsa täyteen suolaista vettä.»

Silloin Pau Amma, joka istui syvällä alhaalla, nauroi ja sanoi:

»Enpä tietänytkään, että olin niin tärkeä. Tästä lähtien lähden
ulos seitsemän kertaa päivässä, ja vedet eivät milloinkaan saa olla
rauhassa.»

Ja Vanhin Loitsija sanoi:

»En voi antaa sinulle sitä leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten,
Pau Amma, koska sinä livahdit minulta pakoon Varsinaisen Alun aikana;
mutta ellet pelkää, niin tule ylös keskustelemaan siitä.»

»En pelkää», sanoi Pau Amma, ja se nousi meren pinnalle kuunvaloon.
Maailmassa ei ollut ketään niin suurta kuin Pau Amma — sillä se
oli kaikkien Krapujen Kuningaskrapu. Ei tavallinen Krapu vaan
Kuningaskrapu. Sen mahdottoman kilven toinen kylki kosketti Sarawakin
rannikkoa, toinen kosketti Pahangin rannikkoa, ja se oli korkeampi kuin
kolmen tulivuoren savu! Noustessaan ihmepuun oksien läpi se raastoi
irti erään noita suuria kaksoispähkinöitä — taikavoimaa sisältäviä
kaksisydämisiä pähkinöitä, jotka tekevät ihmisen nuoreksi — ja pikku
tytär näki sen kelluvan kanotin vieressä ja otti sen käteensä ja rupesi
kaivelemaan sen pehmeätä sydäntä pienillä kultaisilla saksillaan.

»No», sanoi Loitsija, »teehän Loitsu, Pau Amma ja näytä, että
tosiaankin olet tärkeä.»

Pau Amma pyöritteli silmiään ja heilutteli jalkojaan, mutta ei voinut
muuta kuin nostattaa merta, sillä vaikka se oli Kuningaskrapu, niin se
ei kuitenkaan ollut muuta kuin Krapu, ja Vanhin Loitsija nauroi.

»Etpä loppujen lopuksi olekaan ylen tärkeä, Pau Amma», sanoi hän.
»Annahan minun yrittää», ja hän teki Loihdun vasemmalla kädellään
— juuri vasemman kätensä pikkusormella — ja katso, Rakkaani, Pau
Amman kova sinisenvihreänmusta kilpi putosi niin kuin kuori putoaa
kookospähkinästä, ja Pau Amma oli muuttunut pehmeäksi — yhtä pehmeäksi
kuin ne pienet kravut, joita joskus löydät rannalta, Rakkaani.

»Oletpa totisesti ylen tärkeä», sanoi Vanhin Loitsija. »Pyydänkö tätä
Miestä viiltämään sinua _krisillään_? Lähetänkö Raja Moyang Kabanin,
norsujen kuninkaan, paloittelemaan sinut torahampaillaan? Vai kutsunko
Raja Abdullahin, krokodiilien kuninkaan, puremaan sinua?»

Silloin Pau Amma sanoi:

»Minä häpeän! Anna takaisin kova kilpeni ja anna minun mennä takaisin
Pusat Tasekiin, niin en nostata merta hakeakseni ruokaa kuin kerran
päivällä ja kerran yöllä.»

Ja Vanha Loitsija sanoi:

»Ei, Pau Amma, minä _en_ anna sinun kilpeäsi takaisin, sillä sinä
kasvat suuremmaksi ja ylpistyt ja vahvistut ja ehkäpä unohdat
lupauksesi ja tahdot vielä kerran pitää merta leikkinäsi.»

Silloin Pau Amma sanoi:

»Mitä minun on tehtävä? Olen niin iso, että voin vain piiloutua Pusat
Tasekiin ja jos minnekään muualle menen näin pehmeänä, niin hait ja
valaat syövät minut. Ja jos menen näin pehmeänä Pusat Tasekiin, niin
vaikka olisinkin turvassa, en milloinkaan voisi lähteä ruokaa hakemaan
ja niin kuolisin nälkään.» Sitten se heilutteli jalkojaan ja voivotteli.

»Kuuntele, Pau Amma», sanoi Vanhin Loitsija. »En voi antaa sinulle sitä
leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten, koska sinä livahdit minulta
pakoon Varsinaisen Alun aikana; mutta jos haluat, niin voin tehdä
jokaisen kiven ja jokaisen kolon ja jokaisen meriruohotukun kaikissa
merissä turvalliseksi Pusat Tasekiksi sinulle ja sinun lapsillesi
iankaikkisiksi ajoiksi.»

Silloin Pau Amma sanoi:

»Hyvä on, mutta en valitse vielä. Katsohan, tässä on mies, joka puheli
kanssasi Varsinaisen Alun aikana. Jos hän ei olisi kiinnittänyt
sinun tarkkaavaisuuttasi, niin minä en olisi väsynyt odotukseen ja
juossut pois ja kaikki tämä ei olisi tapahtunut. Mitä hän tekee minun
hyväkseni?»

Ja Mies sanoi:

»Jos haluat, niin minä teen Loihdun, joka tekee sekä syvän veden että
kuivan maan sinun ja lastesi kodiksi — niin että voit piiloutua sekä
maalle että mereen.»

Ja Pau Amina sanoi:

»En valitse vielä. Katso, tässä on tyttö, joka näki minun karkaavan
Varsinaisen Alun aikana. Jos hän olisi puhunut siitä, niin Vanhin
Loitsija olisi kutsunut minut takaisin, eikä kaikki tämä olisi
tapahtunut. Mitä hän tekee minun hyväkseni?»

Ja pikku tytär sanoi:

»Tämä pähkinä, jota syön, maistuu hyvältä. Jos tahdot, niin teen
Loihdun ja annan sinulle tämän saksiparin, hyvin terävän ja kovan, niin
että sinä ja sinun lapsesi voitte tällä tavoin syödä kookospähkinöitä
kaiket päivät, kun nousette merestä maalle. Sinä voit myöskin kaivaa
Pusat Tasekin itsellesi näillä saksilla, kun kiveä tai koloa ei ole
lähistöllä; ja kun maa on liian kovaa, voit näiden samojen saksien
avulla nousta puuhun.»

Ja Pau Amma sanoi:

»En valitse vielä, sillä näin pehmeätä kuin minä eivät nämä lahjat voi
auttaa. Anna takaisin kilpeni, oi Vanhin Loitsija, niin sitten leikin
sinun leikkiäsi.»

Ja Vanhin Loitsija sanoi:

»Annan sen takaisin, Pau Amma, yhdeksitoista kuukaudeksi vuodessa;
mutta jokaisen vuoden kahdenneksitoista kuukaudeksi sinä muutut
pehmeäksi jälleen, jotta sinä ja sinun lapsesi muistaisitte minun
loihtutaitoni ja olisitte nöyriä. Minä näen, Pau Amma, että jos sinä
voit liikkua veden alla ja maalla, niin sinä tulet pöyhkeäksi; ja
jos sinä voit kiivetä puihin ja särkeä pähkinöitä ja kaivaa koloja
saksillasi, niin sinä tulet ahnaaksi, Pau Amma.»

Silloin Pau Amma mietti hiukan ja sanoi:

»Olen tehnyt valintani. Otan kaikki nuo lahjat vastaan.»

Silloin Vanhin Loitsija teki Loihdun oikealla kädellään, kaikilla
oikean kätensä viidellä sormella, ja katso, Rakkaani, Pau Amma pieneni,
pieneni, pieneni, kunnes lopulta vain pieni vihreä krapu ui kanootin
sivulla huutaen pienen pikkaraisella äänellä:

»Anna sakset tänne!» Ja tyttö nosti sen pienelle ruskealle kämmenelleen
ja asetti sen kanootin pohjalle ja antoi sille saksensa, ja se
heilutteli niitä pienissä käsivarsissaan ja availi niitä ja sulki niitä
ja naksutteli niitä ja sanoi:

»Voin syödä pähkinöitä. Voin murtaa näkinkenkiä. Voin kaivaa koloja.
Voin kiivetä puihin. Voin hengittää kuivaa ilmaa ja voin löytää Pusat
Tasekin jokaisen kiven alta. En tiennytkään, että olin niin etevä.
_Kun_?»

»_Payah kun_», sanoi Vanha Loitsija, ja hän nauroi ja antoi sille
siunauksensa; ja pikku Pau Amma hypähti kanootin laidan yli veteen; ja
se oli niin pikkarainen, että se saattoi piiloutua maalla kuivan lehden
varjoon tai meren pohjalla kuolleen näkinkengän alle.

»Onko hyvin?» kysyi Vanhin Loitsija.

»Kyllä», sanoi Mies. »Mutta nyt meidän on mentävä takaisin Perakille,
ja sinne on rasittava matka meloa. Jos olisimme odottaneet, kunnes Pau
Amma olisi mennyt takaisin Pusat Tasekiin, niin vesi olisi itsestään
vienyt meidät kotiin.»

»Sinä olet laiska», sanoi Vanhin Loitsija. »Sinunkin lapsesi tulevat
laiskoiksi. Heistä tulee maailman laiskin kansa. Heitä tullaan
nimittämään Malaiskoiksi — laiskaksi kansaksi», ja hän ojensi sormensa
Kuuta kohden ja sanoi: »Oi Kalastaja, tässä on mies, joka on liian
laiska soutaakseen kotiin. Vedä hänen kanoottinsa kotiin langallasi,
Kalastaja.»

»Ei», sanoi Mies. »Jos minusta tulee laiska koko iäkseni, niin anna
meren tehdä minulle työtä kaksi kertaa päivässä iankaikkisesti. Se
säästää melomista.»

Ja Vanhin Loitsija nauroi ja sanoi:

»_Payah kun_.»

Ja Kuun Rotta lakkasi puremasta lankaa; ja Kalastaja laski lankaansa,
kunnes se kosketti merta, ja veti koko syvän meren eteenpäin ohi
Bintangin, ohi Singaporen, ohi Malakan, ohi Selangorin, kunnes kanootti
suhahti takaisin Perak-joen suusta sisään.

»_Kun_?» kysyi Kuun Kalastaja.

»_Payah kun_», vastasi Vanhin Loitsija. »Pidä vain huolta meren
vetämisestä kahdesti päivässä ja kahdesti yössä, niin että tämän
laiskan kalastajan ei tarvitse meloa. Mutta varo, ettet vedä liian
kovaa, muuten teen sinulle Loihdun niinkuin Pau Ämmälle.»

Sitten he meloivat pitkin Perak-jokea ja menivät nukkumaan, rakkaani.

Kuulehan nyt tarkasti!

Siitä päivin on Kuu vetänyt merta ylös ja alas ja saanut aikaan sen,
jota me nimitämme vuorovedeksi. Joskus Kalastaja vetää liian kovaa,
ja silloin on tulvavuoksen aika, ja joskus hän vetää liian hiljaa, ja
silloin on matalan vuoksen aika; mutta melkein aina hän on huolellinen,
sillä hän pelkää Vanhinta Loitsijaa.

Miehestä ja hänen pikku tyttärestään syntyi kansa, jota vieläkin
nimitetään malaiskoiksi, mutta useammin kuitenkin malaijeiksi.

Entä Pau Amma? Rannalle mentyäsi voit nähdä, miten Pau Amman
pikkulapset tekevät itselleen pieniä Pusat Tasekeita jokaisen kiven
ja ruohomättään alle; voit nähdä niiden heiluttavan pieniä saksiaan,
ja muutamissa paikoin maailmaa ne tosiaankin elävät kuivalla maalla
ja nousevat palmupuihin ja syövät kookospähkinöitä, aivan niinkuin
tyttö lupasi. Mutta kerran vuodessa kaikkien Pau Ammojen täytyy luopua
kovasta kilvestään ja tulla pehmeiksi — jotta ne muistaisivat, mihin
Vanhin Loitsija kykenee. Ja silloin ei ole kaunista tappaa ja ajaa Pau
Amman pikkulapsia takaa vain siksi, että vanha Pau Amma oli tyhmänylpeä
kauan, kauan aikaa sitten.

Niinpä niin! Ja Pau Amman pikkulapset eivät pidä siitä, että ne otetaan
pienistä Pusat Tasekeistaan ja kannetaan pärekorissa kotiin. Siksi ne
nipistävät sinua saksillaan, ja se on sinulle aivan oikein!




KISSA, JOKA KULKI ITSEKSEEN.


Kuuntele ja seuraa tarkasti mukana, sillä tämä sattui ja tapahtui ja
oli, oi Rakkaani, silloin kun kesyt eläimet olivat villejä. Koira oli
villi ja Hevonen oli villi ja Lehmä oli villi ja Lammas oli villi
ja Sika oli villi — niin villejä kuin villi voi olla villi, ja‘ ne
vaelsivat villissä yksinäisyydessään pitkin Vetisiä Villejä Viidakoita.
Mutta villein kaikista villeistä eläimistä oli Kissa. Se kulki
itsekseen, ja kaikki paikat olivat sille yhdentekevät.

Tietysti Mieskin oli villi. Hän oli peloittavan villi. Eikä hän alkanut
kesyyntyä, ennen kuin tapasi Naisen, ja tämä sanoi, ettei hän halunnut
elää Miehen villillä tavalla. Nainen valitsi kostean lehtikasan
asemesta miellyttävän, kuivan luolan nukkumista varten; hän sirotteli
puhdasta hiekkaa lattialle ja viritti iloisen tulen luolan pohjukkaan;
ja sitten hän ripusti kuivuneen villihevosennahan häntä alaspäin
luola-aukon eteen ja sanoi:

»Pyyhi jalkasi astuessasi sisään, ystäväiseni, nyt me rupeamme pitämään
taloutta.»

Sinä iltana, rakkaani, he söivät villiä lammasta, joka oli käristetty
kuumilla kivillä ja maustettu villillä ruoholaukalla, ja villisorsaa,
joka oli täytetty villillä riisillä ja villillä ajuruoholla ja
villeillä koriandereilla, ja villin härän luuydintä ja villejä
kirsikoita ja villejä grenadilloja. Sitten mies paneutui levolle tulen
ääreen, tyytyväisempänä kuin konsanaan, mutta nainen jäi istumaan
kammaten hiuksiaan. Hän otti lampaan lapaluun — ison litteän lapaluun —
ja katseli siinä olevia kummallisia merkkejä; sitten hän heitti enemmän
puita tuleen ja loihti. Hän teki maailman Ensimmäisen Laulavan Loihdun.

Vetisissä Villeissä Viidakoissa kokoontuivat kaikki villit eläimet
katsomaan kaukaa kajastavaa tulenloistetta, ja ne ihmettelivät mitä se
mahtoi merkitä.

Silloin Villi Hevonen polkaisi villillä kaviollaan ja sanoi:

»Oi Ystäväni, oi Viholliseni, miksi Mies ja Nainen ovat tehneet tuon
suuren tulen tuohon suureen luolaan, ja mitä vahinkoa siitä on meille?»

Villi koira kohotti villiä kuonoaan ja vainusi käristetyn lampaan hajun
ja sanoi:

»Minä menen sinne ja katselen ja tarkastelen ja kerron, sillä luulen,
että se on hyvää. Kissa, tule mukaani.»

»Enkä!» vastasi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja
kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo lähteä mukaasi.»

»Sitten emme enää ole ystäviä», sanoi Koira ja juoksi luolalle. Mutta
kun se oli juossut jonkun matkaa, sanoi Kissa itsekseen:

»Kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. Miksen minäkin menisi ja
katselisi oman mieleni mukaan?» Ja se hiipi Villin Koiran jäljestä
hiljaa, hyvin hiljaa ja kätkeytyi paikkaan, josta se saattoi kuulla
kaiken.

Kun Villi Koira oli ehtinyt luolan aukolle, nosti se kuivunutta hevosen
nahkaa kuonollaan; ja haistoi käristetyn lampaan ihanaa hajua. Nainen,
joka katseli lampaan lapaluuta, kuuli sen tulevan ja nauroi sanoen:

»Tässä tulee ensimmäinen. Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mitä
haluat?»

Villi Koira vastasi:

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, mikä se niin hyvälle haisee
Villeissä Viidakoissa?»

Silloin nainen otti käristetyn lampaan luun ja heitti sen Villille
Koiralle ja sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, maista ja koeta.»

Villi Koira kalusi luuta, ja se oli parasta, mitä se milloinkaan oli
maistanut, ja se sanoi:

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, anna minulle vielä yksi.»

Nainen sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista. Auta miestäni metsästyksellä
päivisin ja vahdi tätä luolaa öisin, ja minä annan sinulle käristettyjä
luita niin paljon kuin haluat.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli. »Tuo on hyvin viisas nainen, mutta
ei niin viisas kuin minä.»

Villi Koira ryömi luolaan ja pani päänsä Naisen helmaan ja sanoi:

»Oi Ystäväni ja Ystäväni Vaimo, minä autan Miestäsi metsästyksessä
päivällä ja yöllä vahdin luolaanne.»

»Ahaa!» sanoi Kissa, joka kuunteli. »Tuo on hyvin typerä Koira.»

Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä
häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään. Mutta se ei puhunut
kenellekään mitään.

Kun Mies heräsi, sanoi hän:

»Mitä Villi Koira tekee täällä?»

Ja Nainen vastasi:

»Sen nimi ei enää ole Villi Koira vaan Ensimmäinen Ystävä, koska se on
oleva ystävämme iankaikkisesta iankaikkiseen. Ota se mukaasi mennessäsi
metsälle.»

Seuraavana iltana nainen leikkasi suuren sylillisen tuoretta, vihreätä
ruohoa ja kuivasi sen tulen loisteessa niin, että se haisi vasta
niitetyltä heinältä ja istuutui luolan aukolle ja punoi hevosennahasta
riimun; sitten hän katseli lampaan lapaluuta — litteätä leveää
lapaluuta — ja loihti. Hän teki maailman Toisen Laulavan Loihdun.

Villeissä Viidakoissa kaikki villit eläimet ihmettelivät, minne Villi
Koira oli joutunut, ja Villi Hevonen polkaisi kaviotaan ja sanoi:

»Minä menen ja katselen ja kerron, miksei Villi Koira ole palannut.
Kissa, tule mukaani.»

»Enkä», sanoi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki
paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo tulla kanssasi.»

Mutta kuitenkin se seurasi Villiä Hevosta hyvin hiljaa ja kätkeytyi
paikkaan, josta se saattoi kuulla kaiken.

Kun Nainen kuuli Villin Hevosen tulevan kompastellen pitkään harjaansa,
nauroi hän ja sanoi:

»Siinä tulee toinen. Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mitä haluat?»

Villi Hevonen sanoi:

»Oi minun Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, missä Villi Koira on?»

Nainen nauroi ja otti lapaluun ja katseli sitä ja sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, et sinä tullut tänne Villin Koiran,
vaan tämän mehevän ruohon takia.»

Ja Villi Hevonen, joka kompasteli pitkään harjaansa, sanoi:

»Puhut totta; anna minun syödä sitä.»

Nainen sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, taivuta villi pääsi ja pidä sitä,
jonka sinulle annan ja sinä saat syödä tätä ihmeellistä ruohoa kolmasti
päivässä.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »tuo on taitava nainen, muttei niin
taitava kuin minä.»

Villi Hevonen taivutti villiä päätään ja Nainen solautti sen kaulaan
punotun riimun ja Villi Hevonen hengähti naisen jalalle ja sanoi:

»Oi minun Valtiattareni ja Valtiaani Vaimo, tahdon palvella sinua
ihmeellisen ruohon takia.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »sepäs hyvin typerä Hevonen.» Ja
se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä
häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessä. Mutta se ei puhunut
kenellekään mitään.

Kun Mies ja Koira palasivat metsältä, virkkoi Mies:

»Mitä Villi Hevonen tekee täällä?»

Ja Nainen sanoi:

»Sen nimi ei ole enää Villi Hevonen, vaan Ensimmäinen Palvelija, koska
se tulee kantamaan meitä paikasta toiseen iankaikkisesta iankaikkiseen.
Ratsasta sen selässä, kun menet metsästämään.»

Seuraavana päivänä Villi Lehmä meni luolalle villi pää korkeasti
koholla, jotteivät sen villit sarvet olisi tarttuneet villeihin puihin,
ja Kissa seurasi ja kätkeytyi, ja kaikki kävi aivan samoin kuin ennen,
ja Kissa puhui samoin kuin ennen; ja kun Villi Lehmä oli luvannut antaa
Naiselle maitonsa ihmeellistä ruohoa vastaan, meni Kissa takaisin läpi
Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen
villissä yksinäisyydessään aivan samoin kuin ennen. Mutta se ei puhunut
kenellekään mitään. Ja kun Mies ja Hevonen ja Koira palasivat metsältä
ja tekivät samat kysymykset kuin ennenkin, niin Nainen sanoi:

»Sen nimi ei ole enää Villi Lehmä, vaan Hyvän Ravinnon Antaja. Se antaa
meille lämmintä, valkoista maitoansa iankaikkisesta iankaikkiseen,
ja minä hoidan sitä, kun sinä ja Ensimmäinen Ystävä ja Ensimmäinen
Palvelija olette metsällä.»

Seuraavana päivänä Kissa odotti saadakseen nähdä, menisikö joku muu
Villi Eläin luolalle, mutta kukaan ei liikuskellut Vetisissä Villeissä
Viidakoissa, niin että Kissa meni sinne yksin; se näki Naisen lypsävän
lehmää, ja se näki tulen valoa luolasta, ja se haistoi lämpimän,
valkoisen maidon hajun.

Kissa sanoi:

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, minne Villi Lehmä jäi?»

Nainen nauroi ja sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mene takaisin Viidakkoon, sillä
minä olen palmikoinut tukkani ja olen pannut taikakalun pois, emmekä me
tarvitse ystäviä enempää kuin palvelijoitakaan luolaamme.»

Kissa sanoi:

»En minä ole ystävä enkä palvelija. Olen Kissa, joka kulkee itsekseen
ja minä haluan päästä luolaanne.»

Nainen sanoi:

»Mikset tullut Ensimmäisen Ystävän mukana ensimmäisenä iltana?»

Kissa suuttui kovasti ja sanoi:

»Onko Villi Koira kielinyt siitä?»

Silloin Nainen nauroi ja sanoi:

»Sinä olet Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat sinulle
yhdentekevät. Et ole ystävä etkä palvelija. Niin sanoit itse. Mene
matkoihisi ja kulje itseksesi kaikilla yhdentekevillä paikoillasi.»

Silloin Kissa tekeytyi surulliseksi ja sanoi:

»Enkö saa tulla luolaan? Enkö milloinkaan saa olla lämpimän tulen
ääressä? Enkö milloinkaan saa juoda lämmintä, valkeata maitoa? Sinä
olet hyvin viisas ja hyvin kaunis. Sinun ei pitäisi olla paha edes
Kissalle.»

Nainen vastasi:

»Tiesin olevani viisas, mutta en tiennyt olevani kaunis. Teen
sopimuksen kanssasi. Jos jolloinkin sanon sanankin ylistykseksesi, saat
tulla luolaan.»

»Entä jos sanot kaksi sanaa ylistyksekseni?» kysyi Kissa.

»Niin ei tapahdu milloinkaan», sanoi Nainen. »Mutta jos sanon kaksi
sanaa ylistykseksesi, saat istua luolassa tulen ääressä.»

»Entä jos sanot kolme sanaa», Kissa kysyi.

»Niin ei tapahdu milloinkaan, vastasi Nainen, »mutta jos sanon kolme
sanaa ylistykseksesi, niin saat juoda lämmintä, valkeata maitoa
kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Silloin Kissa köyristi selkänsä ja sanoi:

»Muistakoot luola-aukon Verho ja luolassa palava Tuli ja Maitoruukut,
jotka ovat tulen luona, mitä Viholliseni ja Viholliseni Vaimo on
sanonut.»

Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä
häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään.

Illalla Miehen, Koiran ja Hevosen palattua metsältä ei Nainen kertonut
mitään sopimuksesta, jonka hän oli tehnyt Kissan kanssa, sillä hän
pelkäsi, etteivät he siitä pitäisi.

Kissa meni kauas, kauas pois ja kätkeytyi villiin yksinäisyyteensä
pitkäksi aikaa, kunnes Nainen unohti sen. Vain yölepakko — pieni
ylösalaisin kääntynyt Yölepakko — joka riippui luolan seinällä, tiesi
Kissan kätköpaikan, ja joka ilta se lensi Kissan luo ja kertoi kaikki,
mitä tapahtui.

Eräänä iltana Yölepakko sanoi:

»Luolassa on Pikkulapsi. Se on uusi ja punainen ja paksu ja pieni, ja
Nainen on siihen hyvin ihastunut.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »mutta mihin Lapsi on ihastunut?»

»Se pitää esineistä, jotka ovat pehmeät ja kutittavat sitä», sanoi
Yölepakko. »Se pitää mielellään lämpimiä esineitä käsissään, kun se
nukkuu. Se pitää siitä, että sen kanssa leikkii. Kaikesta sellaisesta
se pitää.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »nyt on minun aikani tullut.»

Seuraavana iltana Kissa kulki läpi Vetisten Villien Viidakoiden ja
kätkeytyi luolan läheisyyteen aamuksi, jolloin Mies ja Hevonen ja Koira
menivät metsälle. Naisella oli sinä aamuna hyvin kiirettä ruoanlaitossa
ja Lapsi huusi ja esti häntä. Sentähden hän kantoi sen luolan
ulkopuolelle ja antoi sille käteen piikiviä, jotta se leikkisi niillä.
Mutta kuitenkin se huusi yhä.

Silloin Kissa ojensi pehmeän käpälänsä ja taputti lapsen poskea, niin
että Lapsi rupesi jokeltamaan iloisena ja Kissa hieroi itseään sen
paksuja polvia vastaan ja kutitti lihavan leuan alle hännällään. Ja
Lapsi nauroi, ja Nainen kuuli sen ja hymyili.

Silloin Yölepakko — pieni ylösalainen Yölepakko — joka riippui luolan
sisäänkäytävän seinässä sanoi:

»Oi Emäntäni ja Isäntäni Vaimo ja Pojan Äiti, Villi Eläin Villeistä
Viidakoista leikkii niin ystävällisesti Lapsesi kanssa.»

»Siunattu olkoon se Villi Eläin, kuka se lieneekin», sanoi Nainen
suoristaen selkänsä, »sillä minulla oli paljon tekemistä tänä aamuna ja
se oli minulle hyödyksi.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuivunut hevosennahka
alas — _ropsis!_ — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen;
ja kun nainen nosti sen ylös, niin katsoi — Kissa istui tyytyväisenä
luolassa.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa,
»minä täällä olen, sillä sinä olet sanonut sanan ylistyksekseni ja nyt
minä voin istua luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä
minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle
yhdentekevät.»

Nainen oli hyvin vihainen ja nipisti huulensa tiukasti yhteen ja rupesi
kehräämään.

Mutta Lapsi huusi, kun Kissa oli poistunut, eikä Nainen saanut
sitä vaikenemaan, sillä se potki ja huitoi ja tuli aivan mustaksi
kasvoiltaan.

»Oi minun Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi
Kissa, »katkaise pätkä langasta, jota kehräät, ja sido se rukin pyörän
napaan ja laahaa sitä yli lattian, niin näytän sinulle Loihdun, joka
saa lapsen nauramaan yhtä suuriäänisesti kuin se nyt itkee.»

»Teen niin», sanoi Nainen, »sillä en tiedä, mihin muutenkaan ryhtyä —
mutta en ylistä sinua.»

Hän sitoi langan pätkän pieneen savesta tehtyyn rukinnapaan ja veti
sitä yli lattian, ja Kissa juoksi sen jälestä ja iski sitä käpälällään
ja heitti kuperikeikkaa sen yli ja viskeli sitä yli päänsä ja laahasi
sitä mukanaan takajaloillaan ja oli pudottavinaan sen ja iski siihen
taas kiinni, kunnes Lapsi alkoi nauraa yhtä kovasti kuin se äsken oli
itkenyt ja konttasi Kissan jälkeen ja peuhasi pitkin luolaa, kunnes
väsyi ja asettui makaamaan Kissa sylissään.

»Nyt», sanoi Kissa, »minä laulan Lapselle niin että se nukkuu tunnin».
Ja se alkoi kehrätä korkeasti ja matalasti, matalasti ja korkeasti,
kunnes Lapsi vaipui sikeään uneen. Nainen hymyili katsellessaan heitä
molempia ja sanoi:

»Se oli ihmeellinen työ. Täytyy todellakin myöntää, että olet taitava,
oi Kissa.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä Tulesta nouseva savu laskeutui
katosta alas — puh! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä
sopimuksen; ja savun haihduttua — katso! — Kissa istui tyytyväisenä
aivan tulen ääressä.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi
Kissa, »tässä olen minä, sillä sinä olet sanonut toisen sanan minun
ylistyksekseni, ja nyt minä voin istua lämpimän tulen ääressä luolassa
iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä minä olen Kissa, joka kulkee
itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

Silloin Nainen tuli kovin, kovin vihaiseksi ja päästi tukkansa
irralleen ja pani enemmän puita tuleen, ja otti lampaan lapaluun esiin
ja alkoi tehdä Loihtua, joka estäisi häntä sanomasta kolmatta sanaa
Kissan ylistykseksi. Se ei ollut Laulava Loihtu, se oli Hiljainen
Loihtu ja lopulta luolassa oli niin hiljaista, että pikkuruinen hiiri
ryömi nurkasta esiin ja juoksi poikki lattian.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa,
»onko tuo hiiri osa loitsuasi?»

»Uijui! Hush! Ei suinkaan!» sanoi Nainen ja hän pudotti luun ja hyppäsi
tulen luona olevalle jakkaralle ja nosti hyvin nopeasti tukan ylös,
sillä hän pelkäsi hiiren alkavan ryömiä sitä pitkin.

»Ahaa», sanoi Kissa, joka katseli, »eipä taitaisi olla vahingoksi,
vaikka söisin hiiren?»

»Ei», sanoi Nainen palmikoiden tukkaansa, »syö se pian, niin olen
sinulle kiitollinen.»

Kissa loikkasi ja otti pienen hiiren kiinni ja Nainen sanoi:

»Paljon kiitoksia! Ei Ensimmäinen Ystäväkään osaa pyytää hiiriä niin
vikkelästi kuin sinä.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä oi Rakkaani, tulen luona oleva
Maitoruukku meni kahdeksi kappaleeksi — _rats!_ sillä se muisti Kissan
kanssa tekemänsä sopimuksen, ja kun Nainen hypähti jakkaralta katso!
— silloin Kissa latki lämmintä, valkoista maitoa, jota oli toisessa
ruukun puolikkaassa.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa,
»minä tässä olen, sillä sinä olet sanonut kolme sanaa ylistyksekseni,
ja nyt minä saan juoda lämmintä, valkoista maitoa kolmasti päivässä
iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee
itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

Silloin Nainen nauroi ja antoi Kissalle kupillisen lämmintä maitoa ja
sanoi:

»Oi Kissa, sinä olet yhtä viisas kuin ihminen; mutta muista, ettei
sopimusta ole tehty Miehen ja Koiran kanssa, enkä tiedä, mitä he
tekevät palattuaan kotiin.»

»Mitä se minua liikuttaa?» sanoi Kissa. »Jos minulla on sija lämpimän
tulen ääressä luolassa ja saan maitoni kolmasti päivässä, en välitä
siitä, mitä Mies ja Koira tekevät.»

Illalla Miehen ja Koiran tultua metsältä Nainen kertoi koko jutun
sopimuksesta, ja Kissa istui sillä välin hymyillen tulen ääressä.
Silloin Mies sanoi:

»Niin, mutta se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani eikä
kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Miesten kanssa.»

Sitten hän riisui molemmat nahkasaappaansa ja otti pienen kivikirveensä
(siinä oli kolme) ja haki puunkappaleen ja piilun (siinä oli viisi), ja
hän pani ne riviin ja sanoi:

»Nyt me teemme oman sopimuksemme. Jollet pyydystä hiiriä ollessasi
luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen, niin minä heitän sinua näillä
viidellä esineellä, milloin vain sinut näen, ja niin tekevät kaikki
jälkeeni tulevat kunnon Miehet.»

»Ahaa», sanoi Nainen, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei
niin ovela kuin Mieheni.»

Kissa laski nuo viisi esinettä (ne näyttivät sangen kovilta) ja sanoi:

»Minä pyydystän hiiriä, ollessani luolassa iankaikkisesta
iankaikkiseen; mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja
kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

»Ei minun läsnäollessani», sanoi Mies. »Ellet olisi sanonut noita
viimeisiä sanoja, olisin pannut nuo esineet pois iankaikkisesta
iankaikkiseen, mutta nyt heitän sinua molemmilla saappaillani ja
pienellä kivikirveelläni (yhteensä kolme) milloin hyvänsä sinut tapaan.
Ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Miehet!»

Sitten Koira sanoi:

»Odota hiukan. Se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani ja
kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Koirien kanssa.»

Ja se näytti hampaitansa ja sanoi:

»Jollet ole hyvä Lapselle minun ollessani luolassa, iankaikkisesta
iankaikkiseen, niin minä ajan sinua takaa, kunnes saavutan sinut, ja
kun olen saavuttanut sinut, puren sinua. Ja niin tekevät kaikki minun
jälkeeni tulevat kunnon Koirat.»

»Ahaa», Nainen sanoi, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei
niin ovela kuin Koira.»

Kissa laski Koiran hampaat (ne näyttivät sangen teräviltä) ja sanoi:

»Minä olen hyvä Lapselle ollessani luolassa niin kauan kuin se ei
vedä minua hännästä, iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta _yhä_ vielä
minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle
yhdentekevät.»

»Ei minun läsnäollessani», sanoi Koira. »Ellet olisi sanonut noita
viimeisiä sanoja, olisin sulkenut suuni iankaikkisesta iankaikkiseen;
mutta nyt ajan sinut puuhun, milloin hyvänsä sinut tapaan. Ja niin
tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Koirat».

Sitten mies heitti molemmat saappaansa ja pienen kivikirveensä
(yhteensä kolme) Kissan perään, ja Kissa juoksi ulos luolasta ja Koira
ajoi sen puuhun; ja siitä päivästä lähtien, oi rakkaani, kolme kunnon
Miestä viidestä heittää aina jollakin kapineella Kissaa, milloin he
vain tapaavat sen, ja kaikki kunnon Koirat ajavat sen puuhun. Mutta
Kissa täyttää myös osansa sopimuksesta. Se tappaa hiiriä ja on hyvä
Lapselle, ollessaan sisällä, juuri niin kauan kuin Lapsi ei vedä sitä
liian kovasti hännästä. Mutta kun se on tehnyt tuon kaiken, niin
joskus, kun kuu nousee ja yö saapuu, se on Kissa, joka kuljeksii
itsekseen ja kaikki paikat ovat sille yhdentekevät. Silloin se menee
Vetisiin Villeihin Viidakoihin tai nousee Vetisiin Villeihin Puihin tai
Vetisille Villeille Katoille, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen
villissä yksinäisyydessään.




PERHONEN JOKA POLKAISI.


Tämä, oi Rakkaani, on kertomus — uusi ja ihmeellinen kertomus —
kertomus Maailman Viisaimmasta Hallitsijasta Suleiman-bin-Daoudista —
Salomosta, Daavidin pojasta.

Suleiman-bin-Daoudista on olemassa kolmesataa viisikymmentä
kertomusta, mutta tämä ei ole mikään niistä. Tämä ei ole kertomus
Hyypästä, joka löysi veden, eikä myöskään Harjalinnusta, joka
suojeli Suleiman-bin-Daoudia helteeltä. Se ei ole kertomus lasisesta
katukivityksestä, ei rubiinista, jonka sisällä oli sokkelokäytävä, eikä
myöskään Balkisin kultaisesta aitauksesta. Tämä on kertomus Perhosesta,
joka polkaisi.

Kuulehan nyt tarkasti!

SuIeiman-bin-Daoud oli viisas. Hän ymmärsi, mitä nelijalkaiset
sanoivat, mitä linnut sanoivat, mitä kalat sanoivat, ja mitä hyönteiset
sanoivat. Hän ymmärsi mitä kalliot sanoivat syvällä maan alla, kun ne
ähkyen nojautuivat toisiansa vasten. Hän ymmärsi mitä puut sanoivat,
kun ne suhisivat aamutuulessa, hän ymmärsi kaiken, ja Balkis, hänen
pääkuningattarensa, Maailman Kaunein Kuningatar Balkis oli melkein yhtä
viisas kuin hän.

Suleiman-bin-Daoud oli mahtava. Hänen oikean kätensä keskimmäisessä
sormessa oli sormus. Kun hän kiersi sitä kerran, niin kaikki maahiset
ja henget tulivat maan sisästä täyttämään hänen käskyjään. Kun hän
kiersi sitä kahdesti, niin haltiattaret tulivat pilvistä täyttämään
hänen käskyjään, ja kun hän kiersi sitä kolmasti niin kuolon enkeli
Azrael tuli puettuna vedenkantajaksi ja kertoi hänelle uutisia kolmesta
maailmasta, yläpuolisesta, alapuolisesta ja tästä.

Kuitenkaan Suleiman-bin-Daoud ei ollut ylpeä. Hän kerskaili sangen
harvoin, ja jos hän siihen joskus erehtyi, niin hän katui jäljestä
päin. Kerran hän päätti syöttää kaikki maailman eläimet yhden
päivän ajan, mutta kun ruoka oli koottu, nousi syvältä merestä eräs
Eläin, joka hotkaisi kaiken kolmena suupalana. Suleiman-bin-Daoud
oli aivan ällistynyt ja sanoi: »Oi Eläin, kuka sinä olet?» Ja Eläin
vastasi; »Oi kuningas, olkoot sinun päiväsi lukemattomat! Olen pienin
kolmestakymmenestä tuhannesta veljeksestä, ja meidän kotimme on meren
pohjassa. Me kuulimme, että sinä aioit ruokkia maailman kaikki eläimet,
ja veljeni lähettivät minut kysymään, milloin päivällinen on valmis.»
Suleiman-bin-Daoud oli entistä ällistyneempi ja sanoi: »Oi Eläin, sinä
olet syönyt kaiken muonan, jonka minä olin varannut maailman kaikille
eläimille.» Silloin Eläin virkkoi: »Oi kuningas, olkoot elinpäiväsi
loppumattomat, mutta voitko todellakin sanoa tätä ateriaksi? Siellä,
mistä minä olen kotoisin, syö jokainen kaksi kertaa noin paljon vain
välipalaksi.» Silloin Suleiman-bin-Daoud heittäytyi kasvoilleen ja
huudahti: »Oi Eläin! Aioin tarjota tämän aterian osoittaakseni, miten
suuri ja rikas kuningas minä olen, enkä senvuoksi, että todellakin
tahtoisin olla eläinten kuningas. Nyt olen häväisty ja se on minulle
aivan oikein.» Suleiman-bin-Daoud oli todellakin viisas mies, Rakkaani.
Hän ei näet milloinkaan unohtanut, että kerskaileminen on typerää; ja
nyt minun tarinani oikein alkaa.

Hänellä oli monen monta vaimoa. Hänellä oli
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vaimoa paitsi Suunnattoman
Suloista Balkista. Kaikki he elivät suuressa kultaisessa
palatsissa, joka oli keskellä ihanaa suihkulähteillä
koristettua puutarhaa. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt
yhdeksästäsadastayhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vaimosta, mutta niinä
aikoina jokaisella oli niin monta vaimoa, ja kuninkaan oli otettava
niin monta juuri osoittaakseen, että hän oli kuningas.

Jotkut vaimoista olivat kauniita, mutta jotkut suorastaan hirvittäviä,
ja nuo hirvittävät torailivat kauniitten kanssa ja tekivät nekin
hirvittäviksi. Mutta Balkis, Suunnattoman Suloinen, ei riidellyt
Suleiman-bin-Daoudin kanssa. Hän rakasti kuningasta liian paljon.
Hän istui huoneessaan Kultaisessa Palatsissa tai käveli Palatsin
puutarhassa ja oli oikein suruissaan kuninkaan puolesta.

Tietenkin jos Suleiman-bin-Daoud olisi halunnut kiertää sormustaan
ja kutsua luokseen nuo henget ja maahiset, niin nämä olisivat
voineet loihtia nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän
toraisaa vaimoa erämaan valkoisiksi muuleiksi tai vinttikoiriksi tai
omenansiemeniksi; mutta Suleiman-bin-Daoud ajatteli, että sellainen
olisi ollut kerskailua. Kun he siis torailivat liikaa, niin hän vain
käveli ihanassa palatsipuutarhassa ja toivoi, ettei olisi milloinkaan
syntynyt.

Eräänä päivänä, kun he olivat torailleet kolme viikkoa — kaikki
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän naista yhdessä — Suleiman
bin-Daoud läksi tapansa mukaan rauhaa ja lepoa etsimään.
Appelsiinipuiden keskellä hän tapasi Suunnattoman Suloisen Balkisin,
joka oli hyvin pahoillaan, koska Suleiman-bin-Daoud oli niin
tuskastunut. Ja hän sanoi kuninkaalle:

»Oi, herrani ja silmieni valo, kierrä sormustasi ja näytä näille
Egyptin ja Mesopotamian ja Persian ja Kiinan kuningattarille, että sinä
olet suuri ja hirmuinen kuningas.»

Mutta Suleiman-bin-Daoud pudisti päätään ja vastasi:

»Oi valtiattareni ja elämäni ilo, muista Eläintä, joka tuli merestä
ja häpäisi minut maailman kaikkien ihmisten edessä, koska olin
kerskaillut. Jos minä nyt kerskailisin näille Persian ja Egyptin ja
Abessinian ja Kiinan kuningattarille vain sen vuoksi, että he ovat
tuskastuttaneet minua, niin ehkä minut häväistäisiin vieläkin pahemmin.»

Suunnattoman Suloinen Balkis kysyi: »Oi herrani ja sieluni aarre, mitä
aiot tehdä?»

Suleiman-bin-Daoud vastasi:

»Oi valtiattareni ja sydämeni lohtu, jätän edelleenkin kohtaloni näiden
yhdeksänsadanyhdeksänkymmenen yhdeksän kuningattaren käsiin, jotka
kiusaavat minua alituisella torailullaan.»

Sitten hän meni liljojen ja ruusujen ja vahvatuoksuisten
inkiväärikasvien sekaan, kunnes hän tuli suuren kamferttipuun luo,
jota nimitettiin Suleiman-bin-Daoudin Kamferttipuuksi. Mutta Balkis
piiloutui pitkien kurjenmiekkojen ja pilkullisten bambujen ja punaisten
liljojen sekaan kamferttipuun taakse, niin että hän oli lähellä
sydämensä rakastettua, Suleiman-bin-Daoudia.

Pian kaksi Perhosta lensi puun alle riidellen.

Suleiman-bin-Daoud kuuli toisen sanovan toiselle:

»Ihmettelen sinun julkeuttasi, kun tuolla tavalla puhut minulle.
Etkö tiedä, että jos minä polkaisisin jalallani, niin koko
Suleiman-bin-Daoudin palatsi ja tämä puutarha heti häipyisi
olemattomiin kovalla ryminällä?»

Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä
yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes
kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies,
tulehan tänne!»

Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla
Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen.
Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku
mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes
ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen
vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»

Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman
kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi
rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:

»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän _on_ vaimoni; ja sinä tiedät,
millaisia vaimot ovat.»

Suleiman-bin-Daoud hymyili partaansa ja sanoi:

»Kyllä, minä kyllä tiedän, pikku veli.»

»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi
Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin
tyynnyttääkseni häntä.»

Ja Suleiman-bin-Daoud virkkoi:

»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja
kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»

Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan
hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua!
Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»

»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin
juuri sanani hänen kuultavakseen.»

»Ja mitä hän sanoi? Oi, mitä hän sanoi?»

»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä,
»näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä,
koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri
kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten
sitä tekisi.»

»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta
Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes
kyyneleet valuivat poskia pitkin.

Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen
seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen.
Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden
riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja
kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.»
Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin
valkoiseen käteen.

Balkis taivutti suloista päätään ja kuiskutti:

»Pikku vaimo, uskotko mitä miehesi juuri sanoi?»

Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen
Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja
se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:

»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät
millaisia miehet ovat.»

Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen
piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»

»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti
siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita
puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että
minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin
polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken
unohtanut jo huomenna.»

»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän
vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä
polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. _Me_ tiedämme mitä miesväki on,
eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»

Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne
torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.

»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen
jalkaani!»

»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»

»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen,
»enkä voi rikkoa lupaustani.»

»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi
taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua
polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»

Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen
sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä
aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka
oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi
iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen
sydämensä rakastettu oli niin iloinen.

Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin
kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:

»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi
Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei
milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko
ikänsä.»

»Ei, pikku veli», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »hän ei naura sinua enää
milloinkaan», ja hän kiersi sormusta sormessaan — vain pikku Perhosen
vuoksi, ei kerskaillakseen — ja katso! neljä valtavaa henkeä nousi maan
sisästä!

»Orjat», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »kun tämä herrasmies sormellani»
(siinä tuo julkea Perhonen näet istui yhä) »polkaisee vasenta
etujalkaansa, niin viekää minun palatsini ja nämä puutarhat
hirvittävällä ryminällä kadoksiin. Kun hän polkaisee uudelleen, niin
tuokaa kaikki huolellisesti paikoilleen.»

»No, pikku veli», sanoi hän, »mene takaisin vaimosi luo ja polkaise
niin kuin mielesi tekee.»

Pois lensi Perhonen vaimonsa luo, joka yhä huusi: »En pelkää!
En pelkää! Polkaise! Polkaisepas! Polkaise!» Balkis näki neljän
suunnattoman hengen kumartuvan puutarhan neljään nurkkaan, ja hän
taputti hiljaa käsiään ja sanoi: »Vihdoinkin Suleiman-bin-Daoud tekee
Perhosen takia sen, minkä hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt tehdä
itsensä tähden; kylläpä nuo riitaiset kuningattaret pelästyvät!»

Silloin Perhonen polkaisi. Henget nykäisivät äkkiä palatsin ja
puutarhat tuhannen penikulmaa ilmaan; syntyi kauhistuttava ryminä ja
kaikki muuttui mustaksi kuin muste. Perhosen vaimo lepatteli pimeydessä
huutaen: »Oi, olen jo kiltti! Kadun puhettani! Vie vain puutarha
takaisin, rakas mieheni, niin minä en milloinkaan väitä sinua vastaan.»

Perhonen oli melkein yhtä pelästynyt kuin vaimonsakin, ja
Suleiman-bin-Daoud nauroi nim, ettei hän muutamiin minuutteihin saanut
henkeä tarpeeksi kuiskatakseen perhoselle: »Polkaise uudelleen, pikku
veli. Oi maailman suurin loihtija. Anna palatsini takaisin.»

»Niin, anna hänen palatsinsa takaisin», sanoi Perhosen vaimo, joka yhä
lenteli pimeydessä kuin koi. »Anna hänen palatsinsa takaisin, ja päästä
meidät näistä hirveistä taikatempuistasi.»

»Hyvä, rakkaani», sanoi Perhonen niin karskisti kuin osasi, »näet nyt
mihin nalkutuksesi on vienyt. Tietenkin minusta on aivan yhdentekevää —
minä olen tottunut tällaisiin asioihin — mutta osoittaakseni suosiotani
sinulle ja Suleiman-bin-Daoudille tahdon laittaa asiat paikoilleen.»

Sitten hän polkaisi vielä kerran; siinä silmänräpäyksessä henget
laskivat kolahduksenkaan kuulumatta palatsin ja puutarhat paikoilleen.
Aurinko paistoi tummanvihreiden appelsiinilehtien läpi, suihkulähteet
solisivat vaaleanpunaisten egyptinliljojen keskellä, linnut jatkoivat
laulamistaan, ja Perhosen vaimo asettui paikoilleen kamferttipuun alle
räpytellen siipiään ja huohottaen:

»Oi, olen kiltti! Olen kiltti!»

Suleiman-bin-Daoud saattoi tuskin puhua naurultansa. Hän nojautui
puuta vastaan aivan uupuneena ja nikotellen, ja hän heristi sormeaan
Perhoselle ja virkkoi: »Oi suuri taikuri, mitä minua hyödyttää saada
palatsiani takaisin, jos tapat minut nauruun?»

Samassa syntyi hirvittävä meteli, sillä nuo kaikki
yhdeksänsataayhdeksänkymmentä yhdeksän kuningatarta juoksivat
palatsista huutaen ja kiljuen ja kutsuen pikkulapsiaan. He syöksyivät
isoja marmoriportaita pitkin suihkulähteen luo, sata aina rinnakkain,
ja viisas Balkis meni ylhäisesti heitä vastaan sanoen:

»Mikä hätänä, kuningattaret!»

He seisoivat marmoriportailla sata aina rinnakkain ja huusivat:

»Mikäkö meillä on hätänä? Olimme kaikessa rauhassa kultaisessa
palatsissamme, niinkuin tapamme on, kun palatsi äkkiä katosi, ja me
jäimme istumaan tiheään ja meluisaan pimeyteen; ja kävi kova ryminä,
ja henget ja maahiset liikkuivat pimeydessä! _Se_ on meillä hätänä, oi
ylin kuningatar ja me olemme äärimmäisen hätäytyneitä tästä hädästä,
sillä se oli kova hätä, erilainen kuin mikään hätä minkä olemme
tunteneet.»

Silloin Balkis, suunnattoman suloinen kuningatar — Suleiman-bin-Daoudin
kaikkein rakkain — Seeban ja Sabian ja Eteläisen Kuvavirran Kuningatar
— hallitsijatar Zinnin erämaasta Zimbabwen kaupunkeihin — Balkis,
melkein yhtä viisas kuin maailman viisain Suleiman-bin-Daoud itsekin,
sanoi:

»Oi kuningattaret, ei tämä ole mitään! Eräs Perhonen on tuskastunut
vaimoonsa, koska tämä riiteli hänen kanssaan, ja meidän herraamme
Suleiman-bin-Daoudia on huvittanut opettaa tuolle torailijalle
hiljaa-puhumista ja nöyryyttä, sillä niitä pidetään hyveinä Perhosten
vaimojen keskuudessa.»

Silloin eräs Egyptiläinen kuningatar — faaraon tytär — sanoi hänelle:

»Meidän palatsiamme ei ole voitu reväistä juurineen niin kuin sipulia
niin pienen hyönteisen takia. Ei! Suleiman-bin-Daoud on varmasti
kuollut ja se, minkä kuulimme oli maanjäristys ja auringonpimennys.»

Silloin Balkis nyökkäsi tuolle nenäkkäälle kuningattarelle ja muille:

»Tulkaa katsomaan.»

He tulivat alas pitkin marmoriportaita sata aina rinnakkain, ja
kamferttipuun alla uupuneena naurusta näkivät he Maailman Viisaimman
Kuninkaan Suleiman-bin-Daoudin keinuttelevan perhosta kummallakin
kädellään ja he kuulivat hänen sanovan:

»Oi ilmassa leijailevan veljeni vaimo, muista tämän jälkeen mukautua
kaikessa miehesi tahtoon, muuten voit ärsyttää häntä polkaisemaan
uudelleen; sillä hän on sanonut, että hän on tottunut tähän taikaan,
ja hän on erittäin suuri noita — sellainen, joka varastaa kokonaisen
palatsin Suleiman-bin-Daoudilta itseltään. Menkää rauhaan, pikku väki!»
Ja hän suuteli niiden siipiä, ja ne lensivät pois.

Sitten kaikki kuningattaret paitsi Balkis — Suunnattoman Suloinen
ja Loistava Balkis, joka seisoi hymyillen syrjässä — heittäytyivät
kasvoilleen ja sanoivat:

»Jos nämä asiat ovat tehdyt vain senvuoksi, että Perhonen oli
riitaantunut vaimonsa kanssa, niin mitä tapahtuisikaan meille, jotka
olemme kiusanneet kuningastamme huutamisella ja torailemisella kaiket
päivät.»

Sitten he verhosivat hunnuilla päänsä ja panivat kädet suulleen ja
sipsuttivat takaisin palatsiin aivan hiirenhiljaisina.

Silloin Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Ylhäinen Balkis, meni
punaisten liljojen läpi kamferttipuun siimekseen ja laski kätensä
Suleiman-bin-Daoudin hartioille ja sanoi:

»Oi herrani ja sieluni aarre, iloitse, sillä olemme antaneet Egyptin
ja Abessmian ja Persian ja Intian ja Kiinan kuningattarille suuren ja
muistettavan opetuksen.»

Ja Suleiman-bin-Daoud, joka yhä katseli auringon valossa kisailevia
perhosia sanoi: »Oi valtiattareni ja autuuteni jalokivi, milloin se
on tapahtunut? Minä olen näet leikitellyt erään perhosen kanssa aina
puutarhaan tulostani asti.» Ja hän kertoi Balkisille mitä oli tehnyt.

Balkis — hellä ja rakastettava Balkis — vastasi:

»Oi herrani ja elämäni hallitsija, olin piilossa kamferttipuun
takana ja näin kaiken. Minä juuri sanoin perhosen vaimolle, että hän
vaatisi miestään polkaisemaan, koska toivoin, että herrani huvikseen
tekisi jonkun suuren taian ja että kuningattaret näkisivät sen ja
pelästyisivät.»

Ja hän kertoi mitä kuningattaret olivat sanoneet ja nähneet, ja
ajatelleet. Silloin Suleiman-bin-Daoud nousi istuimeltaan kamferttipuun
alta, ojensi käsivartensa, iloitsi ja sanoi:

»Oi valtiattareni ja päivieni sulostuttaja, tiedä, että jos
olisin tehnyt taian kuningattariani vastaan vain ylpeydestä tai
suuttumuksesta, niinkuin valmistin tuon aterian kaikille eläimille
niin varmasti olisin saanut häpeää. Mutta sinun viisautesi avulla minä
tein taian leikillä ja pikku Perhosen vuoksi ja katso! Se on myöskin
vapauttanut minut kiusallisten vaimojeni kiusoista! Kerro, oi sydämeni
sydän, kuinka tulit niin viisaaksi?»

Ja kuningatar Balkis, suloinen ja korkea, katsoi Suleiman-bin-Daoudm
silmiin ja pani päänsä hiukan kallelleen niinkuin Perhonen ja vastasi:
»Ensiksikin, oi herrani, koska minä rakastan sinua; ja toiseksi, oi
herrani, koska minä tiedän mitä naisväki on.»

Sitten he menivät palatsiin ja elivät onnellisina.

Eikö Balkis ollutkin älykäs?








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKEITÄ JUTTUJA PIENILLE LAPSILLE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.