The Project Gutenberg eBook of Nahkapoikia eli Ylpeys sen teki
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Nahkapoikia eli Ylpeys sen teki
4-näyt. laulunsekainen näytelmä
Author: Martti Wuori
Release date: August 29, 2024 [eBook #74330]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1915
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAHKAPOIKIA ELI YLPEYS SEN TEKI ***
NAHKAPOIKIA ELI YLPEYS SEN TEKI
Nelinäytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
Näytelmäkirjasto N:o 133
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.
HENKILÖT:
HISKIAS, Hintikkalan vanha vaari.
EEVASTIINA, hänen miniänsä, leski.
SAKARI, edellisen poika, talon nuori isäntä.
TANELI RIST'AHO, Hintikkalan naapuri, Lukkarilan talon omistaja,
äveriäs talonpoikaisylimys.
ALIINA, hänen emäntänsä.
HANNI, heidän tyttärensä.
HILDA VARTIAINEN, Koivumäen huvilan eläjä.
MAUNU, hänen kasvattipoikansa.
REINO TAVAST, kapteeni, reservikomppanian päällikkö.
ISMAEL MÖLSÄ, rovasti.
TIMOTEUS TIAINEN, lukkari.
ALFRED SEGERSPARRE ("Seiväspari"), nimismies.
RIIKKA, piika | Hintikkalan palvelijoita.
OLLI, renkipoika |
JULJAANA, vanha ruotuvaivainen Lukkarilan talossa.
SIMO KUOSMANEN, vääpeli.
Reserviläisiä.
Tapaus Suur-Savossa viime vuosisadan lopulla.
Laulut säveltänyt Emil Kauppi.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Hintikkalan talon piha. Perällä, täyttäen noin kaksikolmatta osaa
näyttämön taustaa, on näkyvissä miltei puolet talon suurta, keskeltä
kaksikerroksista asuinrakennusta, niin että sen pitkän, pihanpuoleisen
julkisivun portaikko on jotensakin näyttämön vasemmassa nurkassa.
Rakennuksen päädyssä on katoksella varustetussa kellotelineessä
ruokakello. Oikealla puolen pihaa on väentupa kamarineen ja sen
yhteydessä perempänä aitta, jonka nurkan ja päärakennuksen päädyn
välissä, näyttämön oikeassa peräkulmassa, on aita porttineen;
rakennusten lomitse näkyy pelto- ja järvimaisemaa; sisäänkäytävä tupaan
on melkein etualalla, niin että tuvan ikkuna on aivan näyttämön
reunassa. Pihan vasemmalla puolella kasvaa iso koivu, jonka suojassa
seisoo rahi. Raheja tahi kiikkulautoja on myös asuinrakennuksen ja
tuvan seinustoilla.
RIIKKA (siivilöiden aitan edustalla maitoa, laulaa:)
Laulu N:o I.
Miksi näin on murhe mulla,
Hurjasi' aina sydän lyö?
Rauha sieluun jos vois tulla,
Sujuis sukkelammin työ.
Kestän vielä, vuoden vuotan,
Ehkä ottaa armahain.
Hälle raadan, häneen luotan,
Häntä yksin lemmin vain.
OLLI (tulee juosten aitan takaa portista, päitset kädessä). Voi, voi,
kuinka surullista nuottia Riikka nyt vetelee.
RIIKKA: Olli, hyi! Säikäytit niin, että sydän nousi kurkkuun.
OLLI: No, sielläpähän se sitte taukoaa niin hurjasti lyömästä.
RIIKKA: Kuuntelitkos taaskin?
OLLI: Mikäs olisi estänyt minua aitan nurkan takana seisomasta, kun
tiesin sinun minulle laulavan.
RIIKKA: Sinulle? Mokomakin hulivili!
OLLI (hyppien Riikan edessä, laulaa:)
Laulu N:o 2.
Niin, sinua ma, sinua ma riiaan vaan,
Siks' että sinut omakseni vihdoin saan,
Minä, hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
En huoli minä heilakoista toisist', en,
Sen, jota minä rakastan, sen sieppaan, sen,
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
Mut, mutta jos sa annat mulle rukkaset,
En suukolla, vaan puukolla sun surmaan het',
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
RIIKKA: Mokomakin nassikka!
OLLI: Minäkö nassikka? Älä loukkaa, Riikka, minua! Sinä tiedät, kuinka
sinua rakastan.
RIIKKA: Kuinka vanha sinä oletkaan taas?
OLLI: Minä olen taas vähän vanhempi, kuin taannoin olin. Mutta vaikka
olenkin vasta viidennellätoista...
RIIKKA: Ja minä jo kahdenkymmenen korvissa.
OLLI: Kyllä minä sinut i'ässäkin kiinni saan, niinkuin kilpaa
juostessakin, jahka kerkiän.
RIIKKA: Jos olisi aikaa, niin pyytäisin sinut polvelleni istumaan, vaan
nyt saat mennä matkaasi.
OLLI: Älä tee pilkkaa, Riikka! Jumala sinua rankaisee. Et Hintikkalan
emännäksi silloin pääse, vaikka yrittäisitkin.
RIIKKA: Jos et nyt jo tuosta pääse tiehesi, niin maidolla maalaan
naamataulusi valkoiseksi.
HISKIAS (puolivälissä kahdeksattakymmentä oleva vanhus, tulla laahustaa
asuinrakennuksen portaita alas pihaan ja käy istumaan rahille koivun
suojaan).
OLLI: Ellei tuossa vaari tulisi, niin sanoisinpa sinulle, Riikka, vielä
jotakin.
RIIKKA: Ja mitä? Lörpötyksiäsi vain.
OLLI: Eikä ole, vaan vakavaa ja hyvinkin sinulle.
RIIKKA: Puhu sitte, ei se vaari kuule kuitenkaan.
OLLI: Kuulee se ja hyvästikin, vaikka muuten vain on kuuro olevinaan.
Näetsen, miten se tännepäin korviaan luimistaa. Kai maar': sillä on
itsellään sinulle asiaa.
RIIKKA: Kun on, niin olkoon! — Puhu sitte, mitä sinulla olisi minulle
sanottavaa!
OLLI: Puhun, ja joutaa sen kuulla vaarikin, jos tahtoo. — No,
tiedätkös, Riikka, ketä vieraita tuolla sisällä on?
RIIKKA: Kah, mikäs olisi tietäessä, kun omin silmin näin heidän
tulevan. Rist'aholaisiako tarkoitat?
OLLI: Niin, niin, Rist'ahon emäntä Aliina ja hänen tyttärensä Hanni
siellä ovat.
RIIKKA: No, entä sitte?
OLLI: Vai entä sitte?! Etkös sitte ymmärrä, mitä se heidän käyntinsä
tietää?
RIIKKA: Jokos sinä nyt taaskin olet tietävinäsi enemmän kuin muut
aikaihmiset, mokomakin naskali.
OLLI: Naskalipa tunkee nahankin läpi ja näkee, mitä sen alla on. —
Hannista tahdotaan Sakarille vaimo ja tähän taloon nuori emäntä.
RIIKKA: Kun tahdotaan, niin tahtokoot! Mitä se sinua ja minua liikuttaa?
OLLI: Vai ei liikuta? Ajattelehan tarkkaan, Riikka, mitä sanot!
RIIKKA: Tuostapa pojasta nyt vastuksen heitti!
OLLI: Äläs huoli, kun siitä jutusta sinulle tulee vielä pahempikin
vastus! Emännillä on omat päänsä, ja vaikka Sakari sinusta huolisikin,
niin kyllä ne teidän väliin vaikka itsensä poikkiteloin panevat ja
Hannin hänelle tupata koettavat.
RIIKKA (huitaisten Ollia kohti kiululla). Pääsetkö jo tuosta
jaarittelemasta, senkin...!
OLLI (hypäten syrjään). Rist'ahon ainoalla tyttärellä on rahoja, vaan
Hintikkalassa ne ovat jo kuivuneet niin vähiin, että pohja paistaa.
Ymmärrätkös nyt? (Loikkasee tupaan).
RIIKKA: Hyvä, että katosit jo!
(Aikoo ryhtyä työhönsä jälleen).
HISKIAS: Riikka!
RIIKKA (kääntyen, huutaa kovaan): Mitä, vaari!
HISKIAS: Tuo... tuohan minulle pii... piimää juoda!
RIIKKA (huutaen): Tuon, tuon heti. (Tehden merkin, että täyttää käskyn
ja menee aittaan, josta kohta palaa, tuoden vaarille haarikon piimää).
Tehkää hyvin, vaari! (Jää seisomaan Hiskiaksen eteen).
HISKIAS: Kiitos, kulta... kultaseni, kiitos! (Juo). Sinä... sinä olet
hy... hyvä tyttö, Riikka.
RIIKKA (puolikovaan): Mitä vaari nyt joutavia!
HISKIAS: Että mi... mitä sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Sanoin, että mitä vaari nyt joutavia!
HISKIAS (juo): Totta pu... puhuu. Olet mi... minulle kovin mieleen... leen.
RIIKKA (puolikovaan). Kunpahan voisin kaikille olla mieliksi.
HISKIAS: Että mi... mitä sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Hyvähän olisi, kun voisin kaikille tehdä mieliksi.
HISKIAS: Kai... kaikille on mahdotonta... tonta olla mieliksi. (Juo).
Siitä ei... ei koskaan tu... tule mitään.
RIIKKA (puolikovaan): Niinpä taitaa olla.
HISKIAS: Häh? Ettäkö voi, sa... sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Vaari on oikeassa, sanoin.
HISKIAS: Niin, niin se on, niin. Oikeassa... - Mutta kuu... kuulehan,
Riikka!
RIIKKA: Että mitä niin?
HISKIAS (veitikkamaisesti). Minä tie... tiedän, että si... sinä olet
tässä... tässä ta... talossa kovin mieliksi... liksi muutamalle
toisellekin.
RIIKKA: Vaari laskee leikkiä nyt.
HISKIAS: Häh?
RIIKKA (ottaen haarikon; kovemmin): Ei saa vaari pilkata, sanoin!
(aikoo poistua).
HISKIAS: Älähän me... mene! — Sakarille olet mie... mieliksi, sen
tiedän, ja se... se on hyvä. Tuolla o... on sisällä... lä emännillä
toi... toinen juoni, se... sen tiedän myöskin... myöskin, mutta si...
sille on teidän tehtävä tenä... tenä. Kuulitkos?
RIIKKA: Kuulin, kuulin. Mutta minun täytyy mennä nyt, vaari. (Menee
työhönsä aitan eteen).
HISKIAS (hänen jälkeensä): Niin, niin. Pidä va... varasi vain, Riikka,
pi... pidä varasi! (Laulaa hiljaisesti ja katkonaisesti:)
Laulu N:o 3
Vuoren huipulla vanha honka
Kohti taivasta kohoaa.
Musta uhkavi pilvenlonka,
Tuuli latvoa tuivertaa.
Talven kestänyt kesän kestää
Ehkä hatara, haljaspää;
Taittumasta sen vielä estää
Ydin ehjä ja suvi sää.
Käki kukkuvi kukkulalla,
Lemmennostosta tarinoi;
Tyttö istuvi koivun alla,
Sydänvaivoista vaikeroi.
Vuoren honka, se ikäloppu
Kuurokorvana kuuntelee;
Vaikka maahan vie ajan hoppu,
Nuorten toiveista riemuitsee.
EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat, Hiskiaksen lopettaessa lauluaan,
asuinrakennuksesta alas pihaan).
EEVASTIINA (mennen lähemmäksi Hiskiasta). Siihenkös vaari jäikin,
vaikka oli aikomus levolle heittäytyä?
HISKIAS: Että mi... mitä sanoit?
EEVASTIINA (Aliinalle): Aina vain ei ole kuulevinaan, vaikka kuinka
kovaan puhuisi. (Hiskiakselle). Sanoin, että eikö sitä sen pitemmälle
jaksettukaan omin voimin?
HISKIAS (pilkallisesti naurahtaen Aliinaan päin): Näetsen, ku... kun
ensin ylä... yläpytingistä lä... lähetti pois ja nyt... nyt vielä
tästäkin ajaa.
ALIINA: Mitä vaari nyt joutavia haastelee.
EEVASTIINA: Tunnethan sinä, Aliina, vaarin. Muuten se näin vain
kanssani naljailee. (Kovemmin Hiskiakselle). Riikka saattaa vaarin
tupakamariin. (Riikalle) Riikka tulee saattamaan!
HISKIAS: Häh?
EEVASTIINA (kovaan): Riikka, sanoin, tulee auttamaan.
HISKIAS (nousten islualtaan). Kyllä mi... minä tästä pää... pääsen
ominkin... ominkin voimin.
RIIKKA (tulee ja tarttuu Hiskiasta käsivarresta). Tulkaa, vaari!
HISKIAS: No, kun tul... tulit, niin mennään! Tule... tule sinäkin
po... pois! Ne tah...tahtovat,nämä emän... emännät, tässä kahden...
kahdenkesken mei... meitä pa... panetella, niinpä an... annetaan heidän
ollakin... ollakin rauhassa... hassa. Heh-heh-heh!
ALIINA: Voi, voi, nyt tokisen, vaari hyvä!
EEVASTIINA: Semmoinen se on epäluuloinen ja pisteliäs aina.
HISKIAS (poistuu Riikan saattamana, hänelle jotakin puolikovaan
höpisten, tuparakennukseen).
ALIINA: Eihän se tuommoinen ennen ollut, vaari.
EEVASTIINA: Hyvä, että meni. Istutaan me nyt tähän! (Istuutuvat). Ei,
ei ollut ennen. Mutta nyt se päivä päivältä käy yhä häijymmäksi minua
kohtaan.
ALIINA: Vaikka et mikään nuorikko tässä enää olekaan.
EEVASTIINA: Olenhan tuota jos mitä tässä talossa nuorempanakin kokea
saanut, kun leskeksi kolmen lapsen kanssa jäin ja...
ALIINA: Ja sitte niistä kaksi tulirokkoon kuoli, niin ettei ole kuin
tämä yksi, Sakari, enää turvanasi.
EEVASTIINA: Turvaahan siitä voisi olla minulle ja talolle paljonkin,
kun ei vain tuo vaari... Joutaisi jo kuolemaan mokomakin vastus!
ALIINA: Kaipa hän jotakin aavistaa ja siksi kiukuttelee, ehkäpä
estääkin yrittää...
EEVASTIINA: Kuka hänet tietää, mutta siltä tuo näyttää, koskapa
Sakarikin niin vastaan hangoittelee.
ALIINA: Kovin se on, Sakari, todenperään Hannia kohtaan välinpitämätön.
EEVASTIINA: Ihmetyttää oikein. Tuolla sisälläkin jätti Hännin omiin
hoteisin ja Tanelin kanssa vain maatöistä tarinoi.
ALIINA: Taitaapa sittenkin teidän Riikkapiika olla hänelle mieluisempi
kuin meidän Hanni, niinkuin alkavat ihmiset hokea.
EEVASTIINA: Siitäpä se olisi, Riikasta, sitte nyt ajoissa saatava
käännytetyksi ja Hännin kanssa yhteen vietävä. Mutta kuulostaapa siltä,
kuin Hanninkaan mieli ei olisi sama, kuin hänen vanhempainsa.
ALIINA: Sitäkö Hilda Vartiaisen ottopoikaa tarkoitat?
EEVASTIINA: Sitäpä sitä — Maunua.
ALIINA: Josta ei tiedetä, kenen se on lapsi. Mutta siitä ei tule
mitään, vaikka Maunu kuinka yrittäisi Lukkarilan kotivävyksi päästä.
Kyllä se on Tanelin kanssa jo niin monta kertaa asia selväksi puhuttu,
ettei meidän elämässämme Hanni Maunua miehekseen saa, itkipä silmänsä
vaikka sokeiksi.
EEVASTIINA: No, se on oikein. Ettehän ainoan lapsenne hyväksi
rikkauksia ole keränneet sen vuoksi, että ne tuommoisen tuntemattoman
eläjän omiksi joutuisivat.
ALIINA: Eipä ei, olkoonpa Maunu muuten miehiään mikä tahansa.
EEVASTIINA: Mutta jospa siitä vielä vänrikki tuleekin, joksi sanovat
hänen pyrkivän.
ALIINA: Jonkin joutava! Samanlaiseksi nahkapojaksi se jää, kuin kaikki
muutkin. Kun on viikkonsa reservissä palvellut, niin saa palata
entisiin askareihinsa jälleen.
EEVASTIINA: Tänä kesänä kai se nähdään, minnepäin kääntyy. Eikös se
Maunu nyt kolmatta kertaa jo ole sinne komppaniaan menossa?
ALIINA: Niinhän se lienee. Ja tänäänhän ne pojat sinne Alavan
kasarmille kuuluvat menevän.
EEVASTIINA: Vai tänään. No sitte ne tästä meidän ohi vielä
pyyhkäisevätkin.
RIIKKA (palaa).
EEVASTIINA: Jokos Riikka... sai vaarin levolle?
RIIKKA: Jo (menee töihinsä).
EEVASTIINA: Vieläkö siinä on mitä jälellä tehtävää?
RIIKKA: Lopussa on. Ai'oin juuri panna kaikki pois aittaan. Saattavat
vielä reserviläiset tähän pihaan poiketa, niin tulee kummat.
ALIINA: Näetsen! Enkös oikein sanonut.
EEVASTIINA: Jokos niitä on alkanut kulkea ohi?
RIIKKA (korjattuaan tavaransa aittaan ja suljettuaan oven): Näkyihän
tuosta taannoin kaksi hiljaista Alavaan päin hoippuvan. Vaan annas,
kun se pääroikka tulee, niin on tässä mylläkkä. Ei ne jätä maantien
varsille kiviä eikä kantoja paikoilleen.
EEVASTIINA (Aliinalle): Se on totta, mitä Riikka sanoo. Viime vuonna
ne nahkapojat käänsivät ylösalaisin tahi mikä minnekin lennättivät
talojenkin tienosapatsaat, etteivät asianomaiset rajoistaan enää saa
tolkkua mitään.
ALIINA: Poika parat! Taitaa siinä touhussa heillä olla surua, jos on
iloakin.
RIIKKA: Suruaan peittääkseen kai ne niin paljon tyhjentävätkin,
etteivät enää tiedä, mitä tekevät. (Menee portista ulos oikealle).
ALIINA: On se eräässä suhteessa välistä hyvä, että on vain tyttölapsia
talossa.
EEVASTIINA: Vapaaksihan se minun Sakarini siitä leikistä pääsi, kun...
HANNI (tulee juosten asuinrakennuksesta pihaan). Tulkaa sisään, tulkaa!
ALIINA: Mikä nyt on?
HANNI: Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
EEVASTIINA: Reserviläisiäkö Hanni tarkoittaa?
HANNI (vetäen äitiään kädestä): Niitä, tietenkin. Maantie on ihan
mustanaan miehiä. Menkää salin lasista katsomaan pian!
ALIINA: Mitäpä tuossa on lystiä ja — katsottavaa?
HANNI: Vai ei?! — Onpas.
EEVASTIINA (Hännille): Eiväthän ne vielä ole sotilaspuvuissaankaan.
(Aliinalle). Mutta parasta on sittenkin mennä sisään, Aliina, niin ei
olla täällä heidän jaloissaan.
ALIINA: Niin. Lasistahan noita vielä voi katsella, jos katsellakseen.
Tule pois sisään sinäkin, Hanni!
HANNI: Menkää vain edellä! Kyllä minä vielä kerkeän. (Juoksee portille,
josta tähystelee perälle).
EEVASTIINA: Mennään, Aliina!
ALIINA: Mennään! (Hännille). Tulekin pian! (Aliina ja Eevastiina
menevät asuinrakennukseen).
HANNI (iloisesti tepastellen portilla, alkaa laulaa:)
Laulu n:o 4.
Siellä, siell' on armahain,
Kultaseni ainut, kallis;
Vaikk'ei vanhempani sallis,
Omaksein sun otan vain.
Toinen heillä mieli on,
Kun mun tahtovat he naittaa,
Mutta haudan saavat laittaa,
Ennenkuin oon uskoton.
Rintain täyttää riemastus,
Sydän kahlehist' ei tiedä,
Toisen käskyä ei siedä
Neidon nuoren rakkaus.
Tullos, tullos, armahain,
Sinut sylihini suljen!
Elon tieni kanssas kuljen,
Omas oon ma kuollessain.
SAKARI (tulee asuinrakennuksesta portaikolle): Hanni, hoi!
HANNI (tähystellen jälleen perälle): Hoi, hoi! Mikä hätänä?
SAKARI (laskeutuu alas pihaan): Äitisi käski sinua tulemaan sisään.
HANNI (tullen pihaan): Ja Sakari tuli sitä käskyä tuomaan.
SAKARI: Miksipä en olisi tullut?
HANNI: Teetkös itse aina mitä käsketään?
SAKARI: En, tietenkään, aina.
HANNI: Niinpä en minäkään nyt lähde sisään.
SAKARI: Hyvähän tuo on välistä pitää oma päänsä, mutta tällä kertaa
joutavaa.
HANNI: Mistäpä sen toinen tietää, mikä minulle on joutavaa, mikä ei.
SAKARI: Joutavaa on joutavasta suututtaa vanhempiasi, kun nähtävästi
voit salinkin lasista nähdä.
HANNI: Eipä tuo minun katsottavani kaikkien silmiin yhtä hyvältä
näytäkään, niinpä joudan sitä erikseen omin silmin katselemaan vaikka
aidan ra'ostakin, enkä salin lasista.
SAKARI: Kas, kas! Ymmärrän nyt minne pistopuheesi tähtää. Maunua odotat.
HANNI: Eiköhän hän liene odottamattakin tästä Alavan kasarmiin menossa
muitten reserviläisten kanssa.
SAKARI: Kohtapa tuo nähdään. Johan tuolta alkaa kuulua nahkapoikain
lauluakin.
HANNI: Jopa jo. Saavatko tulla pihaanne, Sakari?
SAKARI (veitikkamaisesti): Saavat, jos Maunu on mukana, — ei muuten.
HANNI (väistellen): Laulamaan tarkoitin, — en muuta.
SAKARI: Kyllä ymmärsin, mitä tarkoitit.
HANNI: Ole jo!
SAKARI: No, tule sisään sitte, ellen oikein sanonut!
HANNI: Nyt en tule uhallanikaan.
SAKARI: Sittepä jään uhallani seuraksesi minäkin.
HANNI: Mikäpä estäisi yhdessä vaikka kaikkien heidän lauluaan
kuuntelemasta.
SAKARI: Kuunnellaan! Oikeinpa pojat vetelevätkin sydämensä pohjasta.
(Ulkoa on alkanut kuulua reserviläisten laulua, ensin hiljemmin
loitompaa, sitte yhä enemmän läheten, kunnes lopulta kaikuen aivan
portilla).
Laulu n:o 5.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hyvä ja soma.
Nälkää sit' ei nähdä ollenkaan:
Rokkaa vaan po... popsitaan,
Yhdessä pöydässä me ainiaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma.
Niin helkkarin hauska ja soma.
Yöksi kun me käymme huilaamaan,
Selällään ja mahallaan
Yhdessä laverilla potkitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin sievä ja soma.
Selkänahkoja kun parkitaan,
Mutistaan hampaihin vaan,
Yhdessä kapteenille kiroillaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hieno ja soma.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hellä ja soma.
(Laulun kuluessa ovat "nahkapojat" kaikki tulleet pihaan. Niiden
joukossa on myöskin MAUNU, jota ynnä muutamia muita tuttaviaan HANNI
ja SAKARI kätellen tervehtivät. Portilla, joukon takana, näkyvät
myöskin RIIKKA ja OLLI, tuvan ovelle on tulla laahustanut HISKIAS ja
portaikolle ovat ilmestyneet laulua kuuntelemaan myöskin EEVASTIINA,
ALIINA ja TANELI).
MAUNU (Sakarille): Pyydän kaikkien meidän puolestamme, ettei talon
isäntäväki pahaksi panisi, että pihaan poikkesimme ja ehkäpä
laulullamme häiritsimmekin.
ERÄS NUORUKAINEN: Niin, todenperään.
TOINEN Taisipa olla pahasti tehty.
SAKARI: Mitä joutavia. Eihän siinä mitään pahaksi pantavaa ole.
Päinvastoinhan mielellämme lauluanne kuuntelimme.
MAUNU: Tahdoimme pikimältään vain, kun ystäviämme portilla näimme,
vielä hyvästit sanoa ruumin palvelukseemme mennessämme.
SAKARI: Ystäviämmehän me portille vastaan tulimmekin, kun sattuivat
(vilkaisten Hannun) hyvät naapurimme parahiksi taloomme.
HANNI: Niin, minä jo tuolta kaukaa näin teidän tulevan. Odotinkin, kun
tiesin sinun, Maunu, nyt viimeistä kertaa reserviharjoituksiin menevän.
MAUNU: Viimeistähän tämä on. Ja sitte pääsen.
ERÄS NUORUKAINEN (joka on kokolailla "toisella kymmenellä"): Ja
sitte meidän Maunusta tulee upseeri ja hänen heilastaan kerran vielä
kenraalin rouva.
MAUNU (vakavasti): Pysy loitommalla, kun eivät jalkasi paremmin kanna
etkä kieltäsi paremmin käyttää osaa.
NUORUKAINEN (tiuskaisten): Älä ylpeile siinä! Jaloillani pysyn ja
kieltäni käytän yhtä hyvin kuin sinäkin.
MAUNU (tarttuu häntä käsivarteen): Mene hyvällä pois siitä jo!
NUORUKAINEN: Vai käsiksi sinä käyt? (Huitaisee Maunua kohti kädellään,
mutta kaatuu samalla muitten miesten joukkoon).
SAKARI: Johan sinä nyt, hyvä mies, ilomme pilasit kokonaan. (Vie
muutamien muitten kanssa juopuneen nuorukaisen pois).
MAUNU (joka Hannin kanssa on siirtynyt syrjään): Pitipäs tuollaisenkin
joukkoon sattua. Vaan älä ole milläsikään, Hanni!
HANNI: Mitäpäs minä — omasta puolestani, vaan muitten.
MAUNU: Kävin sinua tapaamassa Lukkarilassa, vaan kuulin teidän kaikkien
täällä olevan.
HANNI: Tännehän ne tahtoivat tulemaan minuakin.
MAUNU: Sakarin seuraanko vain vaativat?...
HANNI: Siltähän tuo tuntuu. Ja yhä tiukemmin vaativat.
MAUNU: Näetsen, kuinka vanhempasi meitä silmäilevät. Isäsi ei taida
enää sietää, että puhelenkaan kanssasi.
MAUNU ja HANNI (laulavat yhdessä).
Laulu N:o 6.
Vaikka kaikki tahtois' sun
Saamastani estää,
Uskollisna taistelun
Sydämeni kestää.
Tuli, tuli rinnassain
Sammumatta palaa,
Toisten kielto siihen vain
Uutta voimaa valaa.
Kuvasi jos muistostain
Karkoittaa ken halaa,
Kiitää aatokseni ain'
Sinun luokses salaa.
Polttamana kohtalon
Nimes siin' on yhä,
Tuli rinnassain tuo on
Lemmen tuli pyhä.
TANELI (joka sillä välin on portaikolta laskeutunut alas pihaan ja
seurannut Hännin ja Maunun keskustelua, tulee Maunua kättelemään):
Hyvää päivää, Maunu!
MAUNU: Päivää, isäntä! Mutta samalla nyt hyvästikin on minun sanottava,
kun ilomme näin pian päättyi ja aika on lähteä.
TANELI: Totta sanoit. Ikävä vain semmoinen nuorten ilo, jota ei
vanhempain sydän oikein sietääkseen ota.
MAUNU: Pahaa en hyväksi väitä, isäntä, vaan enpä toisten teoista
vastuussakaan liene.
TANELI: Kovinpa olet närkästyväinen, kun et kärsi moitetta toverisikaan
puolesta.
MAUNU: Minullehan tuon yksin lausutte, vieläpä syyttä suotta.
TANELI: Mutta kaikkien kuullen.
MAUNU: Se sitäkin pahempi. (Kääntyen pihaan jääneitten nuorien miesten
puoleen:) Parasta on, pojat, että lähdemme. Olemme, näen mä, jo
tarpeeksi pahennusta herättäneet.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Lähdetään! Tulkaa pois, pojat! (Osa nuorukaisista
poistuu; jotkut vielä jäävät portin puolelle Maunua odottamaan).
SAKARI (on sillä välin tullut takaisin ja pysäyttää Maunun puhellen
hänen kanssaan).
HISKIAS (on käynyt tuvan kynnykselle istumaan ja katselemaan).
EEVASTIINA ja ALIINA (ovat myöskin tulleet alas pihaan).
EEVASTIINA: Voi, voi, kun pitikin vieraitten ollen tämmöistä tapahtua.
ALIINA: Oikein teki pahaa kuulla ja nähdä.
SAKARI: Jos nyt syyllistä kaivataan, niin se olen minä eikä muille
siitä tarvitse moitettakaan lausua. Minä pojat pihaan pyysin.
MAUNU: Omasta puolestani kuitenkin pyydän nyt vieläkin anteeksi talon
vieraittenkin tähden.
HANNI: Turhaan isä siitä Maunua syyttää alkoi.
TANELI (Hannille tiukasti): Parasta on sinun olla siihen asiaan
sekaantumatta ja — häntä puolustamatta.
MAUNU: Parasta, näen mä, on, Hanni. Hyvästi, Hanni, ja kiitos! (Ojentaa
Hännille kätensä).
TANELI (asettuen väliin; Maunulle): Ennenkuin lähdette tekee mieleni
lausua Maunulle vielä vähän muutakin, koskapa siihen tässä tilaisuus
tuli.
MAUNU: Ja mitä se on?
TANELI: Sitä, minkä oikeastaan sanomattakin jo voisitte tietää: että
turha on ollenkaan minun tytärtäni lähennelläkään. Tarkoitustenne
perille se ei kuitenkaan vie.
MAUNU: Onko siinä kaikki?
TANELI: On. Ja se on samalla sanottu Hannillekin, niin että nyt sen
tiedätte.
MAUNU: No, sitte ei muuta kuin: hyvästi, — kaikki!
HANNI (juosten Maunun luo ja tarttuen hänen käteensä): Anna anteeksi,
Maunu, että sinua on loukattu! Jumala voi vielä kaikki asiat parhain
päin kääntää.
MAUNU (puristaen hänen kättään): Kiitos, kiitos, Hanni! Voi hyvin!
(Muille pihassa oleville nahkapojille). Tulkaa! (Reserviläiset
poistuvat ja etempää alkaa kuulua, loitoten, heidän lauluansa).
TANELI (tarttuen Hannia käsipuolesta ja pyörähyttäen häntä pihaan): Tuo
on jo liikaa, senkin letukka.
ALIINA: Ja vielä kaikkien silmien edessä ilkiää noin käyttäytyä.
EEVASTIINA (Tanelille): Eikö sopisi nyt puhua siitä toisestakin asiasta?
TANELI: Niin, ehkäpä nyt sitte voimme samalla ottaa puheeksi toisenkin
asian, joka jo kauan on ollut meidän, vanhempain, sydämellä, koska
Sakarikin tähän juttuun puuttui.
SAKARI: Minkä niin, asian?
TANELI: Tulehan likemmäksi, Hanni!
HANNI: Minä lähden pois, isä.
TANELI: Tule, sanon minä!
ALIINA: Näetsen tuota itsepäistä! (Vie Hännin likemmäksi).
TANELI: Pitkittä puheitta: meidän on, niinkuin jo sanoin, kauan
ollut sydämellä se toivomus, että meidän talomme sukulaissiteilläkin
liittyisivät toisiinsa.
ALIINA ja EEVASTIINA: Niin, sitä olemme kaikki toivoneet.
TANELI: Ja siihen on, niinkuin näen, nyt kahta vertaa suurempi syy.
HANNI ja SAKARI (luovat toisiinsa ja vanhempiinsa väistäviä katseita,
kääntyen sitte toisaanne ikäänkuin merkiksi, että ovat ymmärtäneet
toisiaan).
ALIINA (Hannille): Niin, Hanni, muu ei käy päinsä.
HANNI: Enkö jo saa mennä?
ALIINA: Näetsen taas!
EEVASTIINA (Sakarille, jota on hiljakseen puhutellut): Niin, Sakari,
sen vaativat jo talomme asiatkin, niinkuin tiedät.
SAKARI: Tuommoisesta vehkeilystä en tahdo kuulla puhuttavankaan.
EEVASTIINA: Mutta ajattelehan toki, rakas poikani!
TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää
vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa
meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme
täyttämästä, jos...
HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).
TANELI: ... jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina
oppinut pitämään järkevänä miehenä?
SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta,
niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä
menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.
HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!
EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla
isännälle vastata?
ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?
TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.
ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.
EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.
SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain
tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa,
joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.
TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?
SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä
olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja
meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne
Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat
ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.
HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!
TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!
SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.
TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen
enempää, sanon minä puolestani.
SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu
puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan
puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän
lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen
tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme
voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen
vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa,
olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.
EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.
SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan,
ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on
omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen
te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.
HANNI: Oikein, Sakari, oikein.
TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.
ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!
HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).
EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!
SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en
muuta.
EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme.
(Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän
on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt
vielä! Olkaa!
TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.
OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!
EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?
OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti
lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne)
puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta
hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka!
Kaikki ihan yhtenä päivänä!
EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.
SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).
OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos
portista).
EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti
Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle,
jos hänelle puhumme asiasta.
ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin...
SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin
hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne
seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos
portista).
EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!
TANELI: Selvä se on, että hänelläkin on toinen mielessään, kuin minkä
Eevastiina hänelle toivoisi.
ALIINA: Selvä, selvä. Eihän se, Sakari, enää häikäillyt sitä
julkisestikaan ilmaista, että se hänen omansa on joku häntä alempi eikä
hänen vertaisensa.
EEVASTIINA: Sitäkö se? Enhän minä sen äskeisistä sanoista oikein
tolkkua saanut, kun se ne niin viisastellen lausui.
ALIINA: Riikkaa se niillä tarkoitti, siitä olen varma.
TANELI: Näyttää todella siltä kuin ihmisten juoruissa perää olisi.
EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset! Sekö häpeä minulle vielä eteen tulee,
että ainoa poikani tuon sukupuutoksen emännäkseen ottaisi Hintikkalan
taloon ja minä hänet miniäkseni saisin!
ALIINA: Surua, näämmä, sitä on sitte meillä molemmilla saman verran.
TANELI: Suurempi kuitenkin meillä. Eevastiina voi ehkä päästä pulasta
toimittamalla Riikan pois ja rahalla vieroittamalla hänet Sakarista.
EEVASTIINA: Niinkö Taneli luulee?
TANELI: Eiköpähän tuo kohtuullisesta maksusta suostuisi semmoiseenkin
kauppaan.
EEVASTIINA: Jospa suostuisikin. Täytyy koettaa tarjota; jos mitä
keinoja täytyy koettaa.
ALIINA: Emmekä mekään Hannin asiaa siihen jätä.
TANELI (kopeasti): Vielähän! Niin kauan kuin minä elän, ei Hannin
tuumasta mitään tule, ellei maailma kokonaan mullistu.
EEVASTIINA: Todenperään näkyy kaikki nyt jo maailmassa olevan aivan
mullin mallin. (Vilkaistuaan portille päin). Ihanpa sittenkin rovasti
ja lukkari meille poikkesivat.
SAKARI (Porttia auki pitäen): Rovasti on hyvä ja käy sisään! Kyllä
vaari on täällä tavattavissa.
ROVASTI ja LUKKARI (tulevat pihaan).
SAKARI (seuraa ja menee vaaria puhuttelemaan).
ROVASTI: Täällähän emäntä on itsekin. Hyvää päivää! (Kättelyä). Ja
Lukkarilankin isäntä ja emäntä. Päivää! Päivää! (Kättelee Aliinaa ja
Tanelia).
LUKKARI (kättelee myös kaikkia rovastin jälessä).
ROVASTI: Tässä sivu ajaessa oli vähän asiaakin kesken kiireen.
EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään
tulla ja vähän kahvia nauttia.
ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla
ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?
LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta
nyt täytyy jättää.
EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?
ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.
EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?...
LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi
voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).
ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä
kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi
ristiäisiin kutsunut!
EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen):
On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!
ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt
tahtoisin vain vähän vaaria puhutella... Kas, siinähän vaari onkin.
HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo):
Hyvää... hyvää päivää, ro... rovasti! Terve tu... tuloa kerran
Hintikkalaankin... laankin!
ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä!
(Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä
jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?
HISKIAS: Minä ol... olen, niinkuin ro... rovasti tietää, kovin... kovin
huonokuuloinen.
ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan
eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.
HISKIAS: Vanha ja...ja raihnashan mi... minä olen. Ja yhä huo...
huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.
LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi
vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.
HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo... huono
heinävuosi?
LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin
virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.
ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän
muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.
HISKIAS: Niin, niin tur... turvautuahan sitä mui... muihin pitää,
arvoisa ro... rovasti.
ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä
vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.
HISKIAS: Muistanhan minä... minä vähän. Vaan ehkä lienee joku... joku
minua pet... pettänytkin.
EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.
SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina
oikein selvää saa.
ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle
korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän
nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli
muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?
HISKIAS: Niin, muis... muistanko suutari Pii... Piirosta?
ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?
HISKIAS: Piironenhan se... se minun ken... kenkärähjiäni paikkaili...
kaili. Ja uu... uusiakin se teki ja... ja hyvä suu... suutari olikin.
Mutta sitte ka... katosi yht'äkkiä rep... reppuryssäin seurassa...
rassa eikä tiedetty... ra... rajanko taakse... taakse se meni vai lä...
lähetyssaarnaajaksi... jaksi Ahrikkaan, siinä kun... kun näät oli vä...
vähän sitä... sitä saarnaamisen... tautiakin.
ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?
HISKIAS: Matti... Matti Piironen se... se oli. Muistanhan... mi... minä
sen Matti... Matti Piirosen kas... kaskujakin, joita se... se aina
pikilankaa... kaa vedellessään mi... minulle kertoi.
ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka
siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen
keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.
LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra
rovasti.
TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä
neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?
ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli
tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se
oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat
jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.
HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja
käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin
kysytyksi): Mitäs var... varten sitä... sitä rovasti mi... minulta
tiedustelee... telee?
ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.
HISKIAS: Häh? Perin... perinnön?
ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä
Matti Piirosella mitään sukulaisia?
HISKIAS: Matillako su... sukulaisia?
ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?
HISKIAS: Ky... ky... kyllä hänellä... nellä si... sisar oli. (Alkaa
antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan
en... en minä sen ni... nimeä nyt osaa... osaa, herra ro... rovasti,
tässä... tässä paikalla... kalla sa... sanoa.
ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan
naimisissa?
HISKIAS: Sisarko nai... naimisissa?
ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?
HISKIAS: En... en voi sa... sanoa ny... nyt. Pitäisi saa... saada
vähän... vähän enemmän ai... aikaa muistella... tella. Tässä al...
alkaa pää pääkin mennä sekaisin... sekaisin.
EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.
ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää.
Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.
HISKIAS: Mi... mitä rovasti ky... kysyi?
ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä
siitä vielä muistaa.
HISKIAS: Kyllä... ky... kyllä! Olisikos sen... sen Matin si... sisaren
pitänyt olla... olla naimisissa?
ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava
selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä
mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat
siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.
HISKIAS: Minä ko... koetan vielä mui... muistella, herra ro... rovasti.
Nyt on pää... pää taas vähän sekaisin... kaisin.
ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen
hyvänlaisesti.
EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi
tekeytynyt, herra rovasti.
ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?
HISKIAS: Että mi... mitä se Eevastiina taas sa... sanoi? (Eevastiinalle
tiukasti). Älä si... siinä puutu... puutu asiaan, vaan mene tiehesi!
EEVASTIINA: Näetsen tuota!
ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään
sanonut.
HISKIAS: Aina kiel... kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul...
kuullut, mi... mitä rovasti tahtoo... tahtoo tietää ja mi... minä sen
mukaan... mukaan koetan muistaa.
SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.
ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä,
kanttori.
LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.
NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee
portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!
ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.
NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle.
Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).
ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?
LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse
rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).
NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr
prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.
ROVASTI: Kuulutusko sekin on?
NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki
kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.
LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?
NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja
Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen
hämmästys).
EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä
pitäjässä!
ALIINA: Totta toisen kerran jo!
ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!
TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!
LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!
SAKARI: Ja ruunun on kyyti!
NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se
tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama
varkkat.
EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!
ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai,
kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).
LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli.
(Hyvästelee myöskin).
NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei
kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee
ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle
taputellen).
ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan):
Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.
HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä... kyllä... kyllä. Kai... kaikki vie...
vielä sanon, sanon... kaikki.
ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).
ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi
kotimieheksi vain vanha Juljaana.
TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa
rahat ovat arkussa.
HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?
ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!
TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo
tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus
tapahtunut.
EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.
TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa.
Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana
portille).
HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari!
Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.
SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani
eteenpäin.
ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!
HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).
HISKIAS (Sakarille). Miks'et men... mene saattamaan, Sakari?
SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.
HISKIAS: Mitä sa... sanoit?
SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.
HISKIAS: Vai eivät... eivät kaipaa?
SAKARI: Eivät.
HISKIAS: Istuhan tä... tähän rahille... hille viereeni, Sakari!
SAKARI: Mikä on, vaari?
HISKIAS: Luulen jo... jotakin ymmär... ymmärtäneeni, vaikka en... en
mitään kuullutkaan.
SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää
kuulemattakin.
HISKIAS: Tässä taisi... taisi ratketa jo... joku asia... asia tänään?
SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.
HISKIAS: Sinä siis et huo... huoli Hannista... nista ei... eikä hän
si... sinusta, vaan tah... tahdot Riikan emän... emännäksesi, ei...
eikö niin?
SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin
muut.
HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla,
poi... poika kulta, on vain sem... semmoinen sisäinen nä... näkö ja
sillä... sillä minä sa... samalla sekä näen että... että kuulen ja
ym... ymmärränkin kaikki... kaikki. Vai olenko vää... väärin ym...
ymmärtänyt, häh? Sano suo... suoraan!
SAKARI (korvaan): Ette, vaari.
HISKIAS: Siis oi... oikein?
SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.
HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet... teet oikein. Jatka vain
perille asti! Et kadu kaup... kauppojasi.
SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?
HISKIAS: Tar... tarkoitanko? Sittepähän... pähän näet. En sano enem...
enempää nyt... nyt. (Nousten). Saata mi... minut tupa... tupakamariin
le... levolle taas!
SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).
HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan
puolelle).
EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).
EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu
väki menneen.
RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.
EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa
isännässä kiinni.
RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään
pahaa olleen.
EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen
neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.
RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä
tuolla lailla puhumaan alkoi.
EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.
RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.
EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.
RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin
minuunkin asti tuntuu.
EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain
tähän varoitukseen jäädä.
RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo
syytös liian raskas kantaa.
EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on
pakko sanoa.
RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano,
niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.
EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se,
joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän
päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä
on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös
asuinrakennukseen).
RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on
täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!
SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!
RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!
SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin
tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.
RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.
SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin
asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä
sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!
RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?
SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene
mieltäsi muuttanut tällä välin?
RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.
SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen,
talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen
myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos
taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun
olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin
tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu
siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin
pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen
päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?
RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan
äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.
SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista
enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan
minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua
niinkuin minä sinua?
RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla,
köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja
muuta minulla ei ole.
SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.
RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä
kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää
paikkani paremmin kuin minä.
SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).
Laulu N:o 7.
Toisen, toisen vastauksen
Odotin ma sulta,
Toisen annoit toivomuksen,
— Toivoin lemmen tulta.
Toivoin, talon kaunistuksen
Sinust' että saisin,
Että kynnyksellä uksen
Illat istuttaisiin.
Lailla oven ulvahduksen
Nytpä vastas kulta,
Kaiken riistit toivomuksen
Sanoillasi multa.
RIIKKA (laulaa vastaukseksi).
Laulu N:o 8.
Mik' on poltto povessain,
Yksin taivas tietää.
Olen köyhä tyttö vain,
Kaikki täytyy sietää.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.
Lempimästä armastain
Konsaan en voi laata;
Salaa lemmin, kärsin ain',
Ilmaista en saata.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.
Vai'eten sun, armahain,
Petin, sit' en kiellä.
Omaksesi tulla vain
Taivaass' saatan vielä.
Silloin raukka onnen saan,
Kun me siellä tavataan.
SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti
asuinrakennukseen).
RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).
OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen
hänelle).
Laulu N:o 9.
"Älä sure sorja neito,
Vaikk' oot toisen orja,
Kohta kuluu kuusi vuotta
Kyllä sinut korjaan."
Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat
nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!
_Esirippu._
Toinen näytös.
Männikkö aivan tien varrella, jonka on ajateltava kulkevan
näyttämön etualan poikki. Näyttämön jakaa miltei keskeltä kahtia
punaiseksi maalattu säleaita, joka jatkuu tien toisella puolen
oikealle näyttämölaitoksiin asti. Aidan nurkkauksessa, jotakuinkin
keskellä näyttämöä, on valkoiseksi maalattu portti, josta pääsee
kasarmialueelle. Aitauksen sisällä näkyy reserviläisten asuinrakennus,
jossa etupuolella ovat heidän kaksikerroksiset makuulaverinsa,
peremmällä ruokailusuojansa. Vasemmalla, tien toisella puolen, on iso
sammaltunut kivi. Perällä aita päättyy keittiö- ja pesurakennukseen,
jonka takaa siintää järvimaisemaa. — Portilla kävelee reservimies
vahtina. Aitaan nojaten, aivan syrjässä oikeassa etualan nurkassa,
seisoo miettiväisenä Maunu. Rakennuksen edustalla on useita
reserviläisiä, jotka hanurin ja viulun soidessa tanssivat keskenään
polkkaa. Mieliala on hilpeä ja äänekäs, sillä on vapaa tunti illallisen
jälkeen. Hetkisen tanssittua sanoo:
ERÄS RESERVIMIES: Ja sitte sitä laulettiin taas, eikö niin, pojat?
TOINEN: Lauletaan! lauletaan se meidän kylän laulu! (Muutamat
reserviläiset laulavat toisten kuunnellessa).
Laulu N:o 10.
Mammani sanoi, että milloinkahan vihdoin,
poikani, otat ja nait?
Pappani sanoi, että helluntaina
heilasi otat sinä kait?
Poikapa se vastas', että olkaapa jo tuossa,
mammani, pappani, vait'!
Olenhan minä vielä liian nuori
eikäpä salli sitä lait.
Heilan jos yhden otan, jääväthän ne silloin
heilani muut mua pait;
Siitäpä tappelu jo nousis, että
"mistä tuon helekkarin hait?"
Silloinpa pappa sanoi mammalleni, että
"siinä sä, mammani, sait."
Siitäpä saakka oli kumpainenkin,
mamma ja pappani vait.
(Yleinen naurun rähäkkä).
MAUNU (tullen lähemmäksi): Mitä te viitsitte mokomaa renkutusta laulaa?
Oikein ilettää kuunnellessa.
ENSIMÄINEN RESERVILÄINEN: Kas, siinähän se on Maunu! Tule pois sinäkin
joukkoon laulamaan ja rakkauden huoliasi haihduttamaan!
TOINEN: Niistäpä huolista se Maunu onkin niin alakuloinen ollut siitä
saakka, kun tänne tullessa Hintikkalan pihaan poikettiin.
MAUNU: Kunpa olisivat siellä kaikki siivosti käyttäytyneet, niin ei
olisi muillekaan siitä huolia koitunut.
ENSIMÄINEN (naurahtaen): Kun eivät, näetsen, ole kaikki yhtä siivoja
kuin sinä.
TOINEN: Jos minä tämän lutuunan päällikkö olisin, niin kyllä minä
Maunun tuosta rakkauden taudista parantaisin.
ENSIMÄINEN: Panisit kai "pikommia" juoksemaan kaksi tuntia kentällä
pahimmassa pölyssä ja parhaimmassa päivänpaisteessa, vai?
MAUNU: Niinkuin tänään itse sait tehdä, vaan parantumatta paheistasi
sittekään.
TOINEN: Kaipa sitä sitte oli liika vähän, kun vain puoli tuntia
juoksutettiin. Mutta on se jo tuiman kamala rangaistus! Lopulta tuntui
kuin ei olisi luita ollut koko ruumiissani yhtään ainoata. Ja kun
pääsin siitä, niin rätkähdin, kuin märkä riepu, maahan.
MAUNU: Etkä oppinut "ljevoo praavoo" sittekään.
TOINEN: Eipä se siitä tullut, vaan siitä, etten tahdissa pysynyt. Mutta
sekään ei ollut minun syyni, vaan tuon Rytkösen (osoittaa erästä pitkää
reserviläistä), joka edessäni marssi eikä ajoissa korjannut pitkiä
koipiaan tieltäni.
(Yleistä naurua).
KOLMAS (Rytköseksi sanottu): Syytä sinä taaskin minua, vaikka "volnat"
ja "napletsoot" sotkit niin, että vääpeli komensi "astavit" ja panetti
kaikki temput uudelleen.
TOINEN: Enpä minä ryssä olekaan. Jos komentaisivat omalla kielelläni,
niin kyllä tekisin kaikki paikalleen.
ENSIMÄINEN: Hiljaa pojat, ja "stroissa"! Tuolta näkyy itse kapteeni
tulevan.
MAUNU: Ei tarvitse "stroissaa", kunhan vaan muuten kunnian muistatte
tehdä. (Miehet oikovat pukujaan ja asettuvat suoriksi, mutta ei riviin.
Kapteenin tultua tekevät hänelle kunniaa).
REINO TAVAST (lihavanlänlä, viiksikäs ja silmälasia käyttävä,
järeä-ääninen kapteeni tulee pihan puolelta näyttämön oikeasta
peränurkasta): No, kylläpä teillä ääntä riittää. Kunpa olisi
ymmärrystäkin kaikilla yhtä paljon. (Miehet ovat vaiti ja vilkaisevat
hiukan toisiinsa, mutta vakavina). Ja nurmenkin tuossa olette ihan
hiekkapohjaksi tallanneet.
ENSIMÄINEN: Me vain vähän polkaksi pistimme, herra kapteeni.
TAVAST: No, eikös tanssi sitte tallaamista olekaan? Ette suinkaan te
vain ilmassakaan liehuneet, häh?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Ja iloksenneko te sitte tanssitte, vai?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Häh? Jokos se Aapeli taaskin vastaa päin seiniä?
ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Mitäs varten sitte, häh?
ENSIMÄINEN: En uskalla sanoa, herra kapteeni.
TAVAST (kääntyen toisen puoleen): Mitäs varten te sitte tanssitte,
sinä, Jopi, vai mikä sinun nimesi onkaan?
TOINEN (topakasti): Jopi, herra kapteeni.
TAVAST: Minä kysyn: mitä varten te tanssitte?
TOINEN: Suruamme lieventääksemme, herra kapteeni.
TAVAST: Suruanne? Mitä surua teillä on, häh? (Miehet ovat vaiti).
Ruokaa saatte, nukkua saatte, vaatteet teillä on päällänne ja
selkäänkin voitte saada tarpeeksenne. Kaikesta kruunu huolen pitää.
Jos liika paljon tällä lailla surette, voitte päästä ylityönä
ruokasuojaanne pesemään. Siis: — na ljevo — marsh!
RESERVILÄISET (lähtevät marssimaan asuinrakennukseensa päin, jonka
taakse ja sisään katoavat).
TAVAST (portinvahdille): Onko vääpeli kulkenut tästä äskettäin?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Eikö ketään muitakaan ole käynyt?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST: Etkö ole nähnyt että tuolla kiven takana on piilossa nainen?
PORTINVAHTI: En, herra kapteeni.
TAVAST: Mutta minä näin, että sinne vähän aikaa sitte tuli tuolta
alatietä ja piilottautui muuan nainen, jolla oli nyytti kädessä.
Katsotaan! (Aikoo mennä kivelle päin, jolloin sen takaa tulee häntä
vastaan):
HANNI (hätääntyneenä): Herra kapteeni! Minä täällä olen.
TAVAST: Mitä te täällä teette?
HANNI: Minä... minä pyytäisin vain saada tavata erästä tuttavaa
reserviläistä.
TAVAST: Miksi sitte piilottauduitte? Suoralla asialla voitte saada
julkisestikin tuttavanne tavata.
HANNI: Ei minulla ole ollut mitään pahaa mielessä, herra kapteeni,
mutta kun en aikaisemmin päässyt, niin en heti uskaltanut tulla esille.
TAVAST: Ketä tahdotte tavata?
HANNI: Toisessa lutuunassa palvelevaa Vartiaisen Maunua.
TAVAST (hätkähtäen). Maunua?
HANNI: Niin, herra kapteeni.
TAVAST: Ja mitä asiaa teillä hänelle on?
HANNI: Olisi sitä... Pitäisi saada puhutella. Antakaa hänelle lupa,
herra kapteeni, edes vähäksi aikaa tulla tänne minun puheilleni. Minä
pyydän, herra kapteeni, antakaa!
TAVAST: Kenen asialla olette? Omallanneko vai?
HANNI: Niin, tuota, minä olen hänen kasvattiäitinsä asialla. Muuta en
voi sanoa. Antakaa hänen tulla, herra kapteeni.
TAVAST: On tuo vähän omituista. Mutta tulkoon! Minä kutsutan. Odottakaa
sitte! Tässä saatte puhutella, vaan etemmäksi ette saa mennä.
HANNI: Kiitoksia, herra kapteeni! Ei mennä, vakuutan sen. Minä odotan.
TAVAST (itsekseen): Olisiko Maunulla joku lemmensuhde? Siksipä poika
onkin niin synkän näköinen ollut koko tämän ajan. (Menee portista
pihaan, jossa viittaa erään reserviläisen luokseen ja sanoo). Kutsu
Maunu toisesta plutoonasta tänne!
HANNI (yhä huolissaan; portinvahdille): Onko hän täällä? Onko Maunu
täällä?
PORTINVAHTI: Vast'ikään oli tässä aidan luona. Tuntui kuin olisi
odottanutkin jotakin.
HANNI (hiukan ilostuen): Niinkö?
PORTINVAHTI: Tuossa hän näkyy tulevankin.
MAUNU (tulee Tavastin luo tehden kunniata).
TAVAST: Tuolla portin ulkopuolella sinua odotetaan. Saat mennä vähäksi
aikaa sinne, vaan et etemmäksi.
MAUNU (tehden kunniaa): Ymmärrän, herra kapteeni.
TAVAST (merkitsevästi): Ja minä ymmärrän myöskin. (Menee perältä
oikealle).
MAUNU (tulee nopeasti ulos portista): Hanniko?
HANNI (rientäen Maunua vastaan): Niin, Maunu. Hyvä, että sain sinut
tavata.
MAUNU: Mikä on saanut sinut tänne tulemaan näin odottamatta?
HANNI: Käyhän tänne, että saan puhua kanssasi kenenkään kuulematta!
MAUNU: Mikä nyt on tapahtunut?
HANNI (vetää Maunua kädestä vasempaan nurkkaan etualalle): Näin
pitkälle salli kapteeni minun mennä kanssasi.
MAUNU: Mikä sitte on tapahtunut? Kerrohan jo!
HANNI: En tahdo saada oikein sanaa suustani, niin rajusti lyö sydämeni.
Kuulehan sitte! Muistathan, että kerroit käyneesi minua tapaamassa
silloin, kun me olimme Hintikkalassa?
MAUNU: Niin tein. Mitäs pahaa siinä sitte oli?
HANNI Sinun ovat nähneet siellä käyvän meidän vanha Juljaanamme ja
renkimme Heikki.
MAUNU: Kaipa he näkivät, koska Heikki tuli pellonpientareella vastaani
ja Juljaanaa pihalla puhuttelin.
HANNI Oli se kova onni sitte, Maunu.
MAUNU: Onkos isäsi siitäkin sitte jutun nostanut?
HANNI: Jospa se vain siitä olisi!
MAUNU: Mistäs sitte vielä?
HANNI (itku kurkussa): Voi, en tiedä, uskallanko puhua enempää?
MAUNU: Puhu vain suusi puhtaaksi, Hanni!
HANNI: Kun samaan aikaan melkein oli isän sisähuoneen akkunalasi
tervapaperilla rikki painettu, akkuna avattu, huoneesen sisään kavuttu,
— sieltä viinimarjapensaikon puolelta, tiedäthän, missä se iso pihlaja
huonetta siimestää, — ja isän arkusta viety hänen rahansa.
MAUNU: Varkaitako teillä käynyt?
HANNI: Niin, niin! Isältä — toistako tuhatta vaiko enemmänkin — on
rahoja viety.
MAUNU: Mikä kova onni, todellakin, Hanni.
HANNI: Mutta etkö sinä ymmärrä, Maunu? Sinua ovat nyt ruvenneet
epäilemään tuosta teosta.
MAUNU (hätkähtäen): Minua? Varkaudesta?
HANNI: Sehän se kauheinta onkin.
MAUNU: Ja sinä uskot?
HANNI: En hetkeään ole uskonut, Maunu.
MAUNU: Entä isäsi?
HANNI: Sanoo, ettei muita voi epäillä kuin sinua.
MAUNU: Sanooko niin? Ja uskoo todellakin? Ja äitisi myös?
HANNI: Sanovat, että kukas se voisi olla, kun sinut vain siihen aikaan
oli talossa nähty ja kaikki muut poissa olivat, paitsi vanha Juljaana,
jota ei kukaan epäile.
MAUNU: Niin että minä nyt sitte vielä olen isäsi rahatkin varastanut,
Hanni?
HANNI: Ethän sinä ole sitä tehnyt, Maunu, mutta sinun teoksesi tahtovat
vain sitä väittää.
MAUNU: No, on tämä todellakin sitte jo juttu!
HANNI: Voi, niin kauhea, Maunu, niin kauhea, etten sanoakaan voi. Ja
sitähän minä läksin kenenkään tietämättä sinulle kertomaan, että olisit
valmis syyttömyytesi todistamaan.
MAUNU: Minunko se on todistettava? Päinvastoinhan se on toteen
näytettävä, että minä ne rahat olen vienyt, jotka varastetuiksi
väitetään.
HANNI: Senhän ne muka Juljaanan ja Heikin todistuksilla juuri sinun
niskoillesi vierittävät.
MAUNU: Vaan se ei riitä. Siitä ei tule mitään. Rahoja ei minulta
löydy, kun en niitä ole vienyt. Ja se, että pihassanne kävin, ei ole
tarpeeksi, jos tahtovat minut varkaaksi saada.
HANNI: Oli se sitte kova onni todellakin, Maunu rakas, että kävit minua
silloin etsimässä, voi Jumala sentään.
MAUNU: Kaipa se sitte niin oli sallittu, että vielä senkin kovan onnen
entisen lisäksi kokea saisin.
HANNI: Niin, juuri nyt, kun isäni muutenkin sinua, — meitä molempia, —
sillä lailla kohteli.
MAUNU: Taitaapa maar' isäsi nyt mielissään tästä oikein käsiään
hykerrellä, kun sinut tämmöisen muka heittiön kynsistä pelasti.
HANNI: Siltäpä se vähän alkaa kuulostaa.
MAUNU: Niinkö? Ihanko todenperään?
HANNI: Kun siinä samassa jo Hintikkalan Sakaria rupesivat äidin kanssa
sinuun vertaamaan.
MAUNU: Vaan annappas, että se heidän ilonsa on ennenaikainen ja itse
vielä häpeään joutuvat!
HANNI: Häpeähän se nyt kuitenkin on sinulle, Maunu, että sinua siitä
voivat edes epäilläkään.
MAUNU: Suurempi vain kunnia minulle, kun sitte syyttömäksi tulen
julistetuksi, jos asia niin pitkälle menee.
HANNI: Varmaan meneekin, koska jo nimismieskin on käynyt meillä
tutkintoa pitämässä.
MAUNU: Vai jo sekin on tehty?
HANNI: Tänään kävi ja senkin vuoksi heti luoksesi tulin ilmoittamaan.
MAUNU: Ja näin vielä oman henkesi alttiiksi panit, Hanni?
HANNI: Sinun kanssasi, Maunu, tulkoon mikä tuli!
MAUNU: Kannattaisi tuota asiaa kotvan miettiä, vaan kovin on siihen
vähän aikaa nyt. Kohta kai iltahuutoon soittavat ja meidän täytyy erota.
HANNI: Olen onnellinen, Maunu, että edes tämän kotvan sain kanssasi
olla ja sydäntäni vähän keventää.
MAUNU: Ja huoleti saat olla kokonaan, Hanniseni! Kyllä oikeus vielä
kovankin onnen voittaa.
HANNI: Voi, kuinka oletkin varma asiastasi, Maunu!
MAUNU: Miks'en olisi? Ja alanpa olla varma toisestakin.
HANNI: Mistä niin?
MAUNU: Senpähän jätän tuonnemmaksi sanomatta.
HANNI: Ettäkö Soininen ja Antikainen jo olisivat meillä käyneet?
MAUNU: Kuulin kyllä jo puhuttavan heidän karkaamisestaan ja saattaa
olla, että jo ehtivät tuonkin teon tehdä, sillä ei ole toisia semmoisia
suurvarkaita vielä näillä mailla halmeilla konsanaan ollut.
HANNI: Vaan elleivät he? Ketäs sitte epäilet? Sano!
MAUNU: En ketään epäile.
HANNI: Mitäs sitte, Maunu? Rauhoita minua, Maunu!
MAUNU: Älä kysy enempää, Hanni nyt! Paha on lähimäisestään pahaa
ajatella, saatikka vielä puhua. Annetaan olla asia tuonnemmaksi, kunnes
kuulen itse, mitä todistajat sanovat. Sitte sanon ajatukseni suoraan.
HANNI (sisällisesti kauhistuen käsittäessään Maunun ajatuksen):
Luuletko sinä, Maunu, että...?
MAUNU (Arvaten Hännin käsittäneen hänet): En, rakas Hanni, en luule
mitään, en epäile ketään, sanoinhan sen.
HANNI (painaen päänsä Maunun povea vastaan): Sehän olisi kauheata!
Sehän olisi kauheata!
MAUNU: Kas niin, Hanni! Ole rauhassa nyt! Äläkä joutavia ajattele!
(Soitetaan iltahuutoon).
HANNI (säpsähtäen): Mikä se on?
MAUNU: Iltahuutoon soitetaan. Meidän täytyy erota nyt.
HANNI: Hyvästi nyt sitte, Maunu! (Heittäytyy hänen kaulaansa). Tulkoon
mitä tahansa, sinua en jätä — koskaan!
MAUNU: Ole huoleti, Hanniseni! Tulee se, mikä tuleman pitää, ei muuta.
Hyvästi siis, kunnes tavataan taas! (Puristaa Hännin kättä ja juoksee
portista pihan kautta perälle).
HANNI (seisoo kotvan, pyyhkien kyyneleet silmistään): En tiedä, mennäkö
vai jäädä? (Laulaa).
Laulu N:o 11.
Voi, tätä tuskaa tuimaa,
Kuin tuli polttavin,
Mun päätän' yhä huimaa,
On aatos sekaisin.
Ja silmistäni vuotaa
Vain karvaat kyyneleet,
Maa allan' on kuin suota,
Ja jalkan' eksyneet.
Voi, taivaan Herra, auta,
Osoita mulle tie!
Luo rauhakseni hauta
Ja luokses minut vie!
PORTINVAHTI: Siihenkö sitä sitte suolapatsaaksi jäätiinkin vai?
HANNI: Eikö tässä edes seista saa?
PORTINVAHTI: Jos ei ole enää muuta tekemistä ja asiat jo ovat puhtaiksi
puhutut, niin taitaisi olla parempi poistua.
HANNI: Sanohan! Panetteko te iltahuudon jälkeen täällä kasarmissa heti
maata?
PORTINVAHTI: Vielä häntä kysyy! Ollaan sitä tarpeeksi väsyneitä päivän
komennosta, ammoin kun aamulla varhain taas sama leikki alkaa. Vai
tekisikö mieli kyyhkysten vielä kuherrella?
HANNI: Voi sitä toisilla ihmisillä olla vakavampaakin asiaa.
PORTINVAHTI: No, no, enhän minä tikulla silmään pistänyt.
Rakastuneeltahan tuo on Maunu täällä näyttänyt. Saattaa olla, ettei
unta silmiinsä saa ja vielä tuonne aidan taakse istuutuu hentustaan
haaveilemaan.
HANNI (itsekseen): Todellakin. Ehkä jään vielä odottamaan.
(Portinvahdille). Teilläpä ei näy muuta mielessäkään olevan. Hyvästi!
(Poistuu nopeasti vasemmalle, mutta palaa jonkun ajan kuluttua
peremmälle, piiloutuen kiven taakse).
PORTINVAHTI: Kas, kas! Siitä tulee kipakka muija. (Laulaa).
Laulu N:o 12.
Ei ole lystiä rakastunut olla,
Oi, voi, rakastunut olla
Tässä maailmassa;
Niin sitä kävelee kaupungilla kollo,
Oi, voi, kaupungilla kollo
Hiukan hutikassa.
Onpa se lystiä naimisissa sitten,
Oi, voi, naimisissa sitten,
Sen mä teille takaan;
Ei sitä olekaan mailla elävitten,
Oi, voi, mailla elävitten,
Kun on saanut akan!
Lystimpi vanhana poikana on kuolla,
Oi, voi, piikana on kuolla
Tästä maailmasta.
Taivaassa tähtien tooooisella puolla
Oi, voi, tooooisella puolla
Naida voipi vasta.
TAVAST (tulee pihan-puolelta portille): Jokos se nainen meni pois?
PORTINVAHTI (kunniaa tehden): Aivan niin, herra kapteeni.
TAVAST: Eikä kukaan tästä kulkenut ulos?
PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.
TAVAST (viitaten että asettuisi volnaksi): Hyvä on!
PORTINVAHTI (asettuu »volna» asentoon).
TAVAST (katsellen tietä pitkin oikealle): Mutta kukas se tuolta tuli?
Pysähtyi aidan nurkkaan. Siihen hevosensa kiinni panee.
PORTINVAHTI (katsellen sinnepäin): Se on "Seiväspari", herra kapteeni.
TAVAST: Häh? Nimismies Segersparre?
PORTINVAHTI: Aivan niin, herra kapteeni.
TAVAST: Mitäs hänellä on täällä tekemistä tähän aikaan?
PORTINVAHTI: En voi tietää, herra kapteeni.
TAVAST: Tännepäin lähti tulemaan.
NIMISMIES (tulee nopeasti oikealta): Teellehe mine kapteen tappa! Hyve
ilta, heirr kapten!
TAVAST: Iltaa, iltaa, herra nimismies! (Kättelyä). Minulleko asiaa?
NIMISMIES: Niin oikken. Täyty viel' nein myöhe heiritte.
TAVAST: Käykää sisään!
NIMISMIES: Teelle pyyde ensi pikku kysye. (Menevät näyttämön etualalle
vasemmalle).
TAVAST: Niinkö on hätä? No?
NIMISMIES: Oleko se reservimies Maunu Varttiainen teelle, herr kapten?
TAVAST: Ell'ei neljännestunnin kuluessa ole karkuun lähtenyt, niin on
hän komppamiassa. Entä sitte?
NIMISMIES: Ei on mikke pilkka, herr kapten. Virka poolest' ole tullu.
Maunu Vartiainen fangitse ole tullu.
TAVAST (hätkähtäen): Vangitsemaan Maunua?
NIMISMIES: Just niin, herr kapten. Mies on luullu tekke se suur
varkkaus Lukkarilan taloss'.
TAVAST: Nyt te vuorostanne teette pilaa, herra nimismies. Maunu on
tunnettu rehelliseksi mieheksi. Häntä ei ole koskaan mistään tihutyöstä
epäilty.
NIMISMIES: Kaikk' ole mahdollist', herr kapten. Hente vasta todistus
ole, kaks todistus, ja sitte vartte epeluulo alla pitte fangitse.
TAVAST (itsekseen): Olisiko siis se äskeinen kohtaus ollut sen asian
kanssa yhteydessä?
NIMISMIES: Mine luul', herr kapten ei on oikkeus site vastustama.
TAVAST: Hyvä on. Minä kutsutan Maunun ensin puheelleni tänne.
SIMO KUOSMANEN (on sillä välin tullut pihan puolelle porttia).
TAVAST: Tuossa näkyy vääpelikin olevan. (Kuosmaselle). Kuosmanen tulee
tänne!
KUOSMANEN (astuu Tavastin eteen kunniata tehden): Mitä käskette, herra
kapteeni?
TAVAST: Kuosmanen käskee Maunu Vartiaisen tänne ynnä kaksi muuta
reserviläistä hänen plutoonastaan.
KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni!
TAVAST: Ja heti. Varmaankaan eivät ole vielä makuulla.
KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni. (Menee reserviläisten
rakennukseen).
TAVAST (kävellen edestakaisin): Tämä asia minua kummastuttaa, herra
nimismies. En usko korviani. En käsitä, mikä olisi saanut Maunun
semmoista rikosta tekemään. Puutetta ei hän kärsi kodissaan neiti
Vartiaisen luona. Ja onhan hänellä oma, vaikka vaatimaton, toimensa
kauppias Kakkisen puutavaraliikkeen konttorissa.
NIMISMIES: Kylle kaikk' tiede, herr kapten. Men Lukkarila isente vaati
teme tehde. Isente ole vissi, ette Varttiainen varkkaus on tekke ja
sitte vartte syylis pitte fangitse.
TAVAST: Ja mitä perusteita hänellä sitte on pitää poikaa varkaana?
NIMISMIES: Poikka kuulu hene flikka ole rakkastus.
-TAVAST: Niinkö?
NIMISMIES: Men flikka vanhempat ei tahdo, ette olla rakkastus.
TAVAST: No? Ja sitte?
NIMISMIES: Ja poikka tartte rahha, kun tartte tuumas toimes panemaks',
kun flikka ja hen olle rakkastus.
TAVAST: Ja sen hän varasti tytön isältä karatakseen salaa kultansa
kanssa, niinkö?
NIMISMIES: Just niin sanno Lukkarila isente.
TAVAST: Tavallaan romantillinen juoni, eikö niin?
NIMISMIES: Ja hyve mahdollis.
TAVAST: Otaksukaamme, että niin on. Silloin voi otaksua myöskin, että
tyttö on rakastettunsa rikoskumppani ja että he yhdessä ovat tuon
varkauden panneet toimeen.
NIMISMIES: Site flikka ise ei on syy luule. Hente vaste ei on todistus.
TAVAST: Vai ei ole? Mutta Maunua vastaan on?
NIMISMIES: Just niin, herr kapten.
TAVAST: No, siinä tapauksessa sanon: kaikkihan on mahdollista.
NIMISMIES: Kaikk' on mahdollis, herr kapten.
TAVAST: Tuossa mies on. Saammehan nyt kuulla, mitä hän itse sanoo.
KUOSMANEN, MAUNU JA KAKSI MUUTA RESERVILÄISTÄ (heidän jälessään
tulevat).
TAVAST: Maunu Vartiainen, tule tänne! Te muut, jääkää odottamaan!
MAUNU (astuu, kunniata tehden, Tavastin eteen).
TAVAST: Olen kutsuttanut sinut tänne. Tässä nimismies on vaatinut
virkansa puolesta Maunu Vartiaisen kuulusteltavakseen.
NIMISMIES (Maunulle): Niin, sille ole esi tullu paljo raskas syyt, ette
te tekke se varkkaus Lukkarila taloss'. Teme varkkaus pitte selve saa
ja sitte vartte minu pitte täitä fangitse.
TAVAST: Kuuletko, Maunu? Mitä vastaat siihen?
MAUNU: Olen jo odottanut tätä.
TAVAST: Niinkö?
NIMISMIES: Te sitte jo sano itte, ette ole tekke se varkkaus?
MAUNU: En.
NIMISMIES: Nyt te on jo kaks anta vastaus, men ne ole töine toise
vastakkaise.
TAVAST: Niin, Maunu, en minäkään ymmärrä sinua
NIMISMIES: Mitte vartte te sitte sano, te ole varttonu teide
fangitsemine?
MAUNU: Muuten vain — tulin sen sanoneeksi. Olin hermostunut. Tiesin,
että jotakin oli minun syykseni pantava — tahallaan.
NIMISMIES: Nyt te anta kiertä selitte. Mine ei siihe tyydyttä. Asia
neytte hyvi epeilyalas. Herr kapten siis salli, mine otta Maunu
Vartiainen mukka?
HANNI (syöksee kiven takaa esille): Ei, herra kapteeni, ei! (Seuraavat
kolme vuorosanaa lausutaan melkein samalla kertaa).
MAUNU: Sinäkö täällä Hanni?
TAVAST: Tekö taaskin täällä?
NIMISMIES: Mitte te teell' tekke?
HANNI: Se ei ole totta, herra kapteeni, ei ole totta, herra nimismies;
hän ei ole syyllinen. Minä tiedän sen. Minä vakuutan sen. Te ette saa
häntä vangita!
MAUNU: Miksi jäit tänne, Hanni?
TAVAST: Tämä sama tyttö kävi täällä noin puoli tuntia sitte, herra
nimismies.
NIMISMIES: Jassoo! Ja te jo puhele teell' Maunu Vartiainen kanss'?
TAVAST: Niin teki — minun luvallani. En aavistanut mitään tällaista.
NIMISMIES: Teme sitte selitte asia. Sitte vartte syyllis esken sanoki,
hen jo vartto ittes fangitsemine.
HANNI: Mutta hän _ei ole_ syyllinen, herra nimismies.
NIMISMIES: Elke sekkoitu viel' asia, mine pyyde!
MAUNU: Älä sekaannu asiaan, Hanni, minäkin pyydän.
NIMISMIES: Nyt tule, mine nekke, minu pakko viel' teittie kuulustell'
isen rahha takki.
TAVAST: Tämä on siis...?
NIMISMIES: Niin, Lukkarila isente flikka ja teme poikka — kuinka mine
sano? — rakkastutettu.
HANNI: Niin olen. Ja vaikka kuolemaan viekää minut Maunun kanssa! Jos
hän on syyllinen, niin silloin olen minäkin.
MAUNU: Hanni! Hanni! Miksi jäitkään tänne?!
NIMISMIES: Vartto, vartto, viel' koolema!
TAVAST: Miten on tämä juttu sitten oikein käsitettävä? En ymmärrä siitä
enää mitään.
NIMISMIES: Asia, herr kapten, alkka nyt tosia keyme viel enemp'
mutkuinen teme flikka tenne tulo tehde. Mine otta hen mukka. Minull'
ole teell' mukka kaks apulaine.
TAVAST: Herra nimismies! Maunu on täällä sotilaspalveluksessa. Hän
siis on minun komentoni alla määrätyt viikkonsa. Minä hänet pidän
vartioituna, kunnes hän täältä vapaaksi pääsee. Sitte vasta luovutan
hänet teille.
NIMISMIES: Hyve, hyve, herr kapten. Mine voi siihe suostu. Men
kuulustell' hen minu teydy saa teell' ja jo hoomen.
TAVAST: Luonnollisesti.
NIMISMIES: Ja, sitte asia voi jo pikka tull' esill' kerejill', joka
teell' pikka tull' pityks!
MAUNU (Hännille): Juuri sitä toivonkin.
HANNI (Maunulle): Ja silloin saamme nähdä...
NIMISMIES: Mine sitte pyyde, herr kapten, anta hen viede koppi.
TAVAST: Kuosmanen! Maunu Vartiainen on vietävä arestihuoneesen,
sotilaspuku riisuttava hänen päältään ja kaksi miestä asetettava häntä
vartioimaan. Raportista annan huomenna tarkemmat määräykset.
KUOSMANEN (on tullut Tavastin eteen ja kun tämä on sanottavansa
sanonut, viittaa hän kahdelle muille reserviläiselle, että tulevat
seuraamaan häntä): Tulkaa!
HANNI (heittäytyy Maunun kaulaan): Hyvästi, hyvästi, Maunu!
MAUNU: Hyvästi, Hanni! Voi hyvin, kunnes tavataan!
TAVAST: Kas niin! lähtekää!
KUOSMANEN (komentaa, asettuen edelle).
MAUNU (seuraa kahden reserviläisen välissä).
(Tällä välin on syntynyt liikettä komppaniiassa, miehiä on juossut
katsomaan, mitä on tekeillä, mennyt takaisin ja taas tullut. Yleistä
liikettä ja uteliaisuutta pihan perällä).
NIMISMIES (Hännille): Ja te, hyve flikka, mine nyt viede minu kanss'
mukka pois.
HANNI: En vastusta, vaan päinvastoin pyydänkin sitä, herra nimismies.
NIMISMIES: Te ihka, ihka peinturha ittes sekkoituttu tehe juttu.
HANNI: Se on minun asiani, herra nimismies. Ja oikeus minulla oli
myöskin ruveta syytöntä puolustamaan.
NIMISMIES: No, no, me sitte saa nehde.
TAVAST (Hannille): Joka tapauksessa kauniisti tehty, siitä ei pääse
mihinkään. Se tunnustus on minun teille jäähyväisiksi annettava.
Olen nähnyt paljon tänä iltana ja paljon siitä saanut tietää, jota
en tähän saakka ole tietänyt. Vanhan sotilaan sydämelle se on tehnyt
hyvää. (Puristaa Hännin kättä). Menkää nyt sitte jo kokonaan! Hyvästi!
(Kääntyy poispäin).
HANNI: Kiitos ja hyvästi, herra kapteeni! Kohdelkaa Maunuani leppeästi!
NIMISMIES (ojentaa kättä Tavastille): Hyvesti, herr kapten! Hoomen tule
jelle.
TAVAST (kättelee nimismiestä): Sanoin jo äsken: kuulusteluun tulkaa
milloin tahansa! (Menee nopeasti portista pihaan ja perälle).
NIMISMIES (Hannille): Tulkaa! Nyt jo ole mööhe. Mitte teide pappa ja
mamma sanno?!
HANNI (syrjään): Hyvä, että hekin saavat tämän tietää, (Rientää
oikealle).
NIMISMIES (seuraa hänen jälessään).
PORTINVAHTI (katsottuaan kotvan heidän jälkeensä): Olipa tämä ilta. En
tiedä koskaan tämmöistä täällä ennen tapahtuneen.
(On alkanut vähitellen hämärtää ja reserviläisiä tulee puoleksi
yöpuvussa, hiipien yli aidan, toinen toisensa perästä portille. Kuuluu
kysymyksiä: "Mitä on tapahtunut." "Onko Maunu vangittu?" "Mitä hän on
tehnyt" "Onko varastanut?" "Epäiltykö varkaudesta?" sekä vastauksia:
"Se ei ole totta"! "Se ei ole mahdollista", "Sitä en usko", "Maunu
parka").
RESERVILÄISET (laulavat masennetuin mielin puolikovaan).
Laulu n:o 13.
Ken onnettomaks luotu on,
Se aina säälimättä
Vain kokea saa kohtalon
Tylyä, kovaa kättä.
Sen elon polku noustava
On suurin kärsimyksin
Ja kuorman — henki joustava
Vain kantaa jaksaa yksin.
Mut määrän kun hän saavuttaa
Pyrintöjensä sitten,
Niin vihdoin hänkin palkan saa
Häpeäks pilkkaajitten.
(Sen jälkeen menevät reserviläiset alla päin hiljakseen pois).
_Esirippu_.
Kolmas näytös.
Lukkarilan talon iso väentupa. Perällä ovi ja oikeassa perä-nurkassa
suuri uuni, jonka päälle pääsee sen takana olevia astimia myöten.
Kummassakin sivuseinässä on keskellä ikkuna ja seinustoilla lavitsat.
Oikealla puolella, etualalla, on pitkä ruokapöytä ja sen edessä pöydän
pituinen rahi. Työkaluja ja vaatekappaleita riippuu peränpuoleisilla
seinillä. — Lattiassa on luukku sen alla olevaan kellariin.
JULJAANA (istuu lavitsalla, uunin ja seinän nurkkauksessa, helmassaan
riepu, josta ottaa rahoja, lukee ja hypistelee niitä, vilkaisten vähän
väliä ovellepäin, ja hyräilee hilpeästi itsekseen).
Laulu N:o 14.
Kilisee ja kalisee ja sydän hytkähtelee;
Hätäkös on vaivaisenkaan näitten kanssa elää?
Kihisee ja kahisee ja onpas seteleitä;
Nyt ei tartte köyhän lapsen käydä mieron teitä.
Rikkaaksi ja rakkaaksi on vanha Jaana tullut;
Sit' ei tiedä, millä lailla, herrat eikä hullut.
Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää
Eikä täältä lähtemästä kukaan voine estää.
OLLI (on sillä välin Juljaanan huomaamatta putkahtanut tupaan,
kurkistanut kotvasen uunin nurkan takaa ja, nähtyään Juljaanan rahoja
käsittelevän, juossut uunille, josta, mahallaan loikoen, pää aivan
Juljaanan kohdalla, katselee alas): Ai, miten paljon rahaa!
JULJAANA (kirkaisee ja kääräisee helmaansa rahansa). Ai, Jumala
siunatkoon! Kuka siellä? Auttakaa!
OLLI (joka ensin on painanut päänsä alas, kohotakse): Onpahan vain
muudan mitätön poika, josta Juljaanan ei tarvitse pikkaistakaan
välittää.
JULJAANA: Hintikkalanko Olli, häh?
OLLI: Olli, Olli, joka tänne lens' kuin pölli.
JULJAANA: Tule alas sieltä, senkin könttyrä, että saan sulle selkään
antaa!
OLLI: Vai selkään? Sitte en tule, en.
JULJAANA (ottaa hiilihangon): Jos et tule, niin hiilihangolla heitän
sinua.
OLLI: Heitä pikemmin pois hiilihankosi ja katso, etteivät rahasi pitkin
maailmaa tipu!
JULJAANA: Pidätkö jo suusi niistä rahoista! (Heittää pois hiilihangon).
OLLI: Enkä pidä ennenkuin minullekin osan annat.
JULJAANA: Pidätkö sitte suusi, jos saat suutarin markan?
OLLI: Annatko varmaan?
JULJAANA: Varmaan annan. (Istuutuu ja aukoo kääryään).
OLLI (ojentaa kätensä uunilta): No, anna tänne sitte!
JULJAANA: Vai sinne? Alas on sinun tultava, senkin...
OLLI: Kun et vain lyö?
JULJAANA: Enkä lyö, en.
OLLI: No. (Tulee alas ja ottaa vuoroonsa hiilihangon lattialta
käteensä): Tässä olen nyt.
JULJAANA: Ketäs tänne kyytiin tulit?
OLLI: Kahta ihmistä. — Annatko, vai?
JULJAANA: Istu tuohon viereeni! — Ketä toit tänne, sano?!
OLLI (istuutuu): Hintikkalan väkeä vain, ketäs muuta. Kun menet
pellolle, niin saat nähdä .— Annatko jo häh?
JULJAANA (ottaa esille viisi penniä): Tuossa saat! Enempää ei liikene
köyhän antaa.
OLLI (sysää rahan luotaan): Senkin itara kääkkä! Suutarin markan
lupasit, nyt vain viisi penniä annat. Vaan en huoli sinulta penniäkään.
JULJAANA: Kun et huoli, niin ole ilman. Kelpaavat ne pennit köyhälle
itselleenkin.
OLLI: Eipä tiedä, mistä noin paljon rahaa olet saanutkaan. Ehkä vielä
toisen omaa pitelet.
JULJAANA: Sus siunatkoon, mitä se rietas haastaa! En koskaan ole vielä
toisen omaa nykäissytkään.
OLLI: Ehkäpä sitte tiedät, kuka on nykäissyt, koska täältä niin paljon
kuuluu viedyn.
JULJAANA: Tiedänpä tietääkseni, vaan en sitä sinulle sano.
OLLI: Eikä tarvitsekaan. Vaan oikeudessa saat sen vielä valalla
tunnustaa, mistä olet rahat saanut.
JULJAANA: Valallako? Oikeudessa?
OLLI: Niin juuri.
JULJAANA: Nämäkö rahat?
OLLI: Juuri ne.
JULJAANA (käärii nopeasti rahansa kokoon): Laitatko siitä luusi
pellolle niinkuin jo olisivat!
OLLI: Kas, kas! Jopa tuli hätä!
JULJAANA: Hätä? Kyllä minä sinulle hädän näytän.
(Yrittää ottaa Ollilta hangon).
OLLI (viskaa samassa hangon maahan ja juoksee ovelle, josta hän taas
pujahtaa ulos samassa kun siitä sisään astuvat HILDA VARTIAINEN ja
TANELI).
TANELI: Täällähän Juljaana on. Neiti Vartiainen voi nyt häneltä
itseltäänkin siitä asiasta kysellä.
HILDA (vanhanpuoleinen, surullisen näköinen nainen, jonka silmät
näyttävät itkettyneiltä; kädessä hänellä on nenäliina, jolla pyyhkii
aina välistä kasvojaan): Niin, niin! Hyvää päivää, Juljaana! (Kättelyä)
Minun täytyi itsenikin tulla kuulemaan Juljaanalta, mitä Juljaana
tietää siitä minun kasvattipoikani Maunun täällä käynnistä.
JULJAANA: Vai siitä te? Mitäpä minä siitä muuta tiedän, kuin mitä jo
vallesmannillekin kerroin.
TANELI (käskevästi ja samalla merkitsevästi): Juljaanan pitää puhua
suoraan niinkuin asia on, ei kierrellen eikä kaarrellen.
JULJAANA (hätkähtäen): Suoraan? Kah, suoraanhan minä, niinkuin isäntä
käskee. Mitäpä minä toisella viisiä...
HILDA: Niin että Juljaana siis todellakin olisi nähnyt Maunun käyneen
talossa?
JULJAANA: Mitenkä minä sen voisin kieltää, kun täällä silloin
kotimiehenä olin? Eikähän täällä ketään muita näkynyt käyneen.
HILDA: Mutta olihan voinut käydä Juljaanan näkemättä. Eihän Juljaana
koko aikaa viinimarjapensaikon puolella istunut.
JULJAANA: En istunutkaan. En minä toki niin huono talon vartia ollut.
Ympäri taloa köntystelin vähä väliä. Tietää se isäntä hyvinkin, mikä
ihminen minä olen.
TANELI: Niin, luotettava ihminenhän Juljaana aina on ollut.
JULJAANA: Enkä mikään heilakka olekaan. Ja voihan se sukkela varas,
saatikka jos talon jo entuudestaan tuntee, ihan toisen silmienkin
edestä vaikka lasista sisälle mennä.
HILDA: Niin että Juljaana sitte Jumalan edessä ja kaksi sormea raamatun
päällä voi vannoa minun Maunuani siitä teosta epäilevänsä?
JULJAANA: On se jo vanhalle, rehelliselle ihmiselle loukkaavaa, ettei
vähemmällä uskota, vaan jos sitäkin vaaditaan, niin... (Tanelin
puoleen). Isäntäpä tuon määrännee, että minut vielä oikeuteen viedään.
TANELI: Minuun ei tarvitse vedota. Juljaanan on vastattava itse
puolestaan.
JULJAANA (hätääntyen). No, kyllä, tietenkin, arvattavasti; enhän minä
isäntää sotke siihen.
TANELI (hermostuneesti): Juljaana todenperään välistä jo sotkeekin.
HILDA: En tahdo sittekään vielä Maunustani sitä uskoa. Mutta
oikeudessapa se sitte nähdään. Jumala kyllä aina tuo salat julki ja
jokainen saa ansaitun rangaistuksensa.
JULJAANA: Niin, neiti kulta, kun pitikin sen onnettomuuden vielä minun
ollessa kotimiehenä tässä sattua.
TANELI (Hildalle): Eipä siltä sen enempää näy tolkkua saatavan. Parasta
on odottaa vain asian virallista menoa.
HILDA: Niin. Lähdetään sitte pois, isäntä! Enhän minä kuitenkaan voine
toivoa, että isäntä on syytettä ajamatta.
TANELI: Kuinka, neiti hyvä, minä siitä voisin luopua? Säälihän minun
kovin on teitä, mutta rikos kuin rikos. Väärinhän olisi se jättää. Eikä
sitä siedä asianhaarat muutkaan, ei aineelliset eivätkä siveelliset.
HILDA (mennessään): En olisi odottanut tätä vielä saavani eläessäni
kokea. (Menee).
TANELI (seuraa häntä).
JULJAANA (jääden yksin keskelle lattiaa): Heh-heh-heh-heh-heh! Sitä
kettua! Niin on rehellistä miestä kuin suinkin! (Helistelee rahojaan).
Kunpa ei vain lopulta sittekin hullusti kävisi. En tiedä, minne
nämä piilottaisin, kun se poikakin sattui nämä näkemään. (Aukaisee
lattialuukun ja kuuntelee ovellepäin). Pistänpähän tänne piiloon, niin
eivät voi sanoa niiden minun olevan, jos löytävätkin. (Katoaa kotvaksi
lattian alle, mutta nousee taas.) Kun eivät vain rotat söisi niitä
seteleitä! Parempi olisi ollut, jos olisivat kaikki olleet semmoisia
rahoja, ettei niihin hammas pysty eivätkä mätäne. (Laskee luukun
kiinni). Jokos sieltä taaskin joku tulee? (Kuuntelee). Menenpähän
uunille vähän pitkäkseni.
(Ennenkuin hän ehtii sinne mennä tulevat sisään Sakari ja Olli.)
SAKARI: Päivää, Juljaana!
JULJAANA: Päivää, päivää! Hintikkalan nuori isäntähän se on. Käykää
istumaan! Tässä olin juuri vähän pellolle menossa.
SAKARI: Älkää menkö! Minulla olisi vähän asiaakin Juljaanalle.
JULJAANA: Kohta, kohta tulen takaisin.
OLLI (asettuen ovelle): Minäpä en päästä.
JULJAANA: Kas, taaskinsa sitä poikaa! Niinkuin minä mikä pahantekijä
olisin. Mitä nyt sitte? (Kääntyy takaisin tupaan). Mitä isäntä tahtoo
minulta?
SAKARI: Tahdon vain yhden asian tietää: mistä Juljaana on niin paljon
rahoja saanut?
JULJAANA: Herra siunaa! Mitä rahoja? Ei minulla mitään rahoja ole.
OLLI: Vai ei ole? Mitäs ne olivat, joita minä sinun äsken lukevan näin?
JULJAANA: Äsken? Mitä äsken? Mitä se poika hourii? Ei minulla mitään
rahoja ole. Etsikää vaikka joka paikka! (Puistelee helmojaan). Näetsen,
kun ei helähdäkään.
OLLI: Se on jo ehtinyt piiloon panna.
JULJAANA: Valehtelee. Älkää uskoko!
OLLI (topakasti): Enkä valehtele, turkanen vie.
SAKARI: Minä uskon sinua, Olli. (Juljaanalle). Kuulkaa nyt, Juljaana!
Joko te olette varastanut ne rahat...
JULJAANA: En, Jumal'auta, ole mitään varastanut.
SAKARI: Tahi sitte muulla keinoin olette ne saanut.
JULJAANA: En ole, kun ei mitään minulla ole. Ottakaa ja etsikää!
SAKARI: Olkoot nyt etsimättä, mutta ehkäpä nekin vielä ilmi tulevat.
Nyt on jo tarpeeksi saatu selkoa, että vähän tolalla ollaan.
JULJAANA: Vaan minut saatte olla siihen sekoittamatta. En tiedä enkä
tunne asiasta enempää, kuin mitä vallesmannille olen kertonut.
SAKARI: Hyvä on! Menkää nyt sitte, Juljaana, minne äsken ai'oitte!
Teitä ei enää tarvita.
JULJAANA: Menen, menen. Enhän minä teille tiellä tahdo olla (Kömpii
ulos).
OLLI (avaa hänelle oven). Mokomakin väkäleuka!
SAKARI: Nyt, Olli, olet jo saanut paljon aikaan. Sinun neuvostasi tänne
tultiinkin. Oletpa sinä teräväsilmäinen, kun ensimäisenä sanoit, että
täältäpäin se langanpää juoksemaan lähtee.
OLLI: En koskaan ole Maunua varkaaksi luullut, isäntä, en koskaan.
SAKARI: Eipä muutkaan. Mutta nyt on siihen langan päähän kiinni
päästävä. Käypä pyytämässä talon tytär tänne puheelleni.
OLLI: Hanni? Paikalla. (Avaa oven). Täällähän hän tuleekin.
SAKARI: Ole sitte vahdissa pellolla sen ajan, kun häntä kahden kesken
puhuttelen.
OLLI: Paikalla tuon sanan, jos joku tulee. (Hannille ovessa). Täällä
teitä juuri kaivataan (Menee).
HANNI (tulee). Mitä teet täällä, Sakari?
SAKARI: Tulehan tänne, Hanni! Kummia ajatuksia alkaa jo päässäni
pyöriä. Ei ole sattuma vain näitä asioita sotkenut, on siinä
syrjäinenkin ollut juoniaan punomassa.
HANNI: Sitä samaa olen minäkin alunpitäen aavistanut, Sakari. Selvä
nyt olisi vain asiasta saatava niin pian kuin suinkin — Maunun tähden
varsinkin.
SAKARI: Ja meidän kaikkien lopulta. Hyvä, että sinun syyksesi tuon
varomattoman käyntisi kautta Alavan kasarmilla ei mitään semmoista
tullut, että olisi sinuakin pitänyt lukon takana pitää. Näin voit
sinäkin olla mukana asiaa auttamassa, näytettyäsi vanhemmillesi, ettet
rakkaudestasi hellitä vähääkään.
HANNI: Sen he kyllä nyt tietävät paremmin vielä kuin ennen.
SAKARI: Ja sittenkin tahtovat sinua tällä keinoin Maunusta erottaa.
Totta sanoit Hanni: selvä on saatava asiasta ja pian. Eikä vain teidän
kahden, vaan myöskin minun ja Riikan tähden, kun kerran asiamme ovat
näin yhteen kietoutuneet. Tulkoonpa nyt sitte ilmi mitkä juonet ja
petokset tahansa.
HANNI: Tulkoon, Sakari! Oikeuden ja rehellisyyden täytyy vihdoin päästä
voitolle.
SAKARI: Ja vääryys saakoon ansaitun rangaistuksensa, ylpeys pahan
palkkansa, vaikka sydäntäkin vihloisi niiden tähden, joita se kohtaa.
HANNI: Mitä aiot tehdä sitte nyt, Sakari?
SAKARI: Ottaa selon, eikö tämä teidän vanha Juljaananne ole keltään
lahjaa saanut — koskapa ei häntä varkaaksi epäillä — ja pakotettu
todistamaan Maunua vastaan.
HANNI: Tee se, Sakari, tee!
SAKARI: Sillä rahoja oli Olli hänellä sattumalta äsken paljonkin nähnyt.
HANNI: Ihanko totta, Sakari?
SAKARI: Vaikka tuo vanha ruoja, kun häntä ahdistelemaan tulin, ei sitä
myöntänyt. Kaipa oli jo ehtinyt ne taas piiloon pistää.
HANNI: No, olisi se sitte ilo meille, Sakari, jos asia näin ilmi tulisi
ja Maunun syyttömyys tulisi todistetuksi.
SAKARI: Surunsekaista iloa, Hanni. Voi maailman surkeutta ja
viheliäisyyttä! (Laulavat yhdessä).
Laulu n:o 15.
Jo alkaa päivä koittaa
Ja poistaa pimeyden,
Ja oikeus nyt voittaa
Vääryyden valheisen.
Totuuden hengen palo
Kun sielussamme on,
Se elon parhain valo,
Jos matk' on rauhaton.
Kun intohimot erii
Sydämest' ihmisen,
Maan rehellisyys perii,
On voitto silloin sen.
OLLI (raottaen ovea). Emännät tulevat molemmat.
SAKARI: Tulehan tänne, Olli!
OLLI (tullen Sakarin eteen): Hevonenko valjaisiin?
SAKARI: Ei vielä. Vaan valjaisiin ovat pantavat silmät, korvat ja mitä
muuta tarvitaan. Juljaanan tekoja on ajettava takaa.
HANNI: Niin, Olli, ja oikein valppaasti.
OLLI (ilosta hyppien paikallaan): Sen minä teen. Kuulkaas, isäntä,
mitä minä ajattelin! Minä otan ja riisun siltä väkäleuvalta vaatteet
päältä. Sillä on varmaankin ne rahat jossakin vuorin välissä, jossakin
salataskussa, piilossa.
SAKARI: Tuskinpa. Kyllä se niitä muualla pitää, etteivät hukkuisi.
HANNI: Niin että Olli ne todenperään hänellä näki?
OLLI: Omin silmin näin. Vanhassa kirjavassa rääsyssä niitä pitää: —
seteleitä, hopea- ja vaskirahoja. — (Yhtäkkiä). Ai, nyt minä arvaan,
nyt minä tiedän. Minä sen väkäleuvan tuon tänne. (Juoksee ulos).
HANNI: Sekös on vikkelä ja vilkas poika!
EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat).
EEVASTIINA: Täällähän ne nuoret ovat!
ALIINA: Ja kahden kesken!
EEVASTIINA: Niin, oikein on hauska teitä nyt katsella.
ALIINA: Kun Jumala suo, niin ehkä tästä asiasta vielä hyvä tulee.
SAKARI: Toivottavasti siitä nyt hyvä tulee.
ALIINA (hykertäen käsiään): Kuuletko, Eevastiina, mitä Sakari sanoo?
EEVASTIINA (samoin): Kuulin, Aliina, kuulin. No, ja Hanni? Mitäs Hanni
siihen sanoo?
HANNI: En muuta kuin, että saadaanhan nyt vielä nähdä.
EEVASTIINA: No, no, hyvähän se jo on sekin. On se jo hauska nähdä, että
tämänkin verran jo olette järkiinne tulleet.
ALIINA: Ja olette asioista viisastuneet ja näette millä tolalla kaikki
on.
SAKARI: On se jo vähän joutavaa puhetta tuo kaikki.
ALIINA (ällistyen): Mitä Sakari sanoo?
EEVASTIINA: Kuinka sinä nyt noin vastaat, Sakari?
SAKARI: Kyllä minä aivan toista tarkoitin äsken sanoessani, että
toivottavasti tästä asiasta vielä hyvä tulee.
EEVASTIINA: En ymmärrä sinua nyt Sakari.
SAKARI: Ette nyt, mutta ehkä kohta vielä tulette ymmärtämään.
EEVASTIINA: Mitä sillä tarkoitat?
ALIINA: Niin, asiathan ovat paljon muuttuneet, Sakari.
SAKARI: Niin, totta perin, ovatkin.
ALIINA: Tarkoitan Maunun jutun tähden. Hannimmehan täytyy pakostakin
kaikki entiset houreensa mielestään heittää.
HANNI: Ei koskaan, äiti. Pakostakin asiat vieläkin muuttuvat, sen
saatte te nähdä.
ALIINA: Tätäkö minun täällä nyt kuuleman pitikin?
EEVASTIINA: Oikein korviani alkaa kuumentaa. Omilta lapsiltaan kun
tuommoista puhetta kuulla saa.
ALIINA: Taivaan isä, miten uppiniskaiseksi ja kovakorvaiseksi onkaan
nykyajan sukupolvi käynyt! Yhdessä täällä lapsemme juonittelevat
vanhempiansa vastaan.
SAKARI: Mekö sitä juonittelemme, kun meidän kohtalomme toiset oman
mielensä mukaan määrätä tahtovat? Sitä ajatuksen juoksua minä en
ymmärrä, vaikka jo täysi-ikäinen olenkin.
EEVASTIINA: Tuo puheesi vaatii jo vakavan vastauksen minun puolestani,
Sakari.
SAKARI: Olen valmis kuulemaan sitä, äiti.
EEVASTIINA: Tähän saakka olen minä vielä asiat Hintikkalassa määrännyt.
Ei siis ole yhdentekevä minulle, kenen sinä talooni tahdot emännäksi
tuoda. Se, joka sinulla on mielessä, ei ole minulle mieleen eikä siis
emäntänäsi talooni tule.
SAKARI: Vai ei?
EEVASTIINA: Vaadit sen sinulle sanomaan ja nyt sen sanoin. Sanonpa
vieläkin, jotta asia olisi loppuun asti selvästi puhuttu, että Riikka
ensi köyristä ei tule enää talossani palvelijanakaan olemaan.
SAKARI: Onko sekin jo päätetty?
EEVASTIINA: On. Tee nyt sinäkin sitte päätöksesi ja valitse se, joka
sinun valittava on!
ALIINA: Niin, Sakari, hyvä! Niin, Hanni lapseni! Olkaa järkevät! Tehkää
niinkuin vanhempanne toivovat ja tahtovat! Älkää meille enää suurempaa
surua tuottako!
SAKARI: On tässä jo tarpeeksi. Hanni vastatkoon omasta puolestaan, minä
vastaan omastani. — Saatte, äiti, nyt sitte ensi köyristä eteenkinpäin
asiat Hintikkalassa määrätä yksin. Silloin lähden sieltä minäkin.
(Poistuu nopeasti).
EEVASTIINA (huutaen epätoivossaan): Sakari, Sakari!
ALIINA: Hanni! Etkö sinä edes yritäkään mitään tehdä? Et sovittaa
tahdo? Et sano mitään?
HANNI: Mitäpä minä sanoisin? Olihan siinä vastausta jos kuinka mones
kerta jo minunkin puolestani. Niin että voisitte minutkin vihdoin
rauhaan jättää, äiti.
ALIINA: Äiti? Parasta olisi, ettet sitte lapsenikaan olisi, kun mielesi
vain on kiinni semmoisessa hylyssä, kuin mikä tuo Maunu näkyy olevan.
HANNI (huudahtaen vihasta): Äiti, äiti! Mitä te sanotte? Millä
oikeudella syytöntä kivitätte?
EEVASTIINA: Taivaan isä, siunaa ja varjele!
ALIINA: Ihan minä tukehdun. Tule, Eevastiina, tule!
EEVASTIINA: Mennään, mennään! (Poistuu Aliinan perässä, kauhistuneena
vilkaisten jälkeensä).
HANNI (vaipuu istumaan rahille, pää käden varaan ja laulaa).
Laulu nro 16
Voi, jos ilta joutuisi,
Vaivat vaimentaisi,
Voi jos luoksein kultani
Jo vihdoin palajaisi.
Silloin ois, oi, silloin ois
Mun rinnassani rauha,
Silloin ois, oi, silloin ois
Mun rinnassani rauha.
Vaan jos ei hän milloinkaan
Enää palajaisi,
Silloin kylmä hauta vaan
Mun sylihinsä saisi.
Siellä ois, oi, siellä ois
Mun rinnassani rauha,
Siellä ois, oi siellä ois
Mun rinnassani rauha.
OLLI (kurkistaa ovesta): Isänne tulee.
HANNI (hypähtäen istualtaan): Isäni?
OLLI (tullen sisään): Niin — sen vanhan väkäleuvan kanssa.
HANNI: Jos kysyy, sano, että tupakamarissa olen (Menee).
OLLI: Kas, niin! Nyt minä tiedän, mistä vielä etsin. (Aukaisee
lattialuukun). Hoksasinpas tämänkin paikan hakea. (Hyppää alas). Kun
eivät vain ehtisi tulla. (Kumartuu näkymättömiin kotvaksi, vaan nousee
taas). Eikös sieltä jo kuulunut kolinata eteisestä? Jo taitavat tulla.
Nyt tuli kumma! (Vetää luukun kiinni, jääden kellariin).
(Kotvasen kuluttua tulevat Taneli ja Juljaana).
TANELI: No, mikä sinulla on hätänä?
JULJAANA: Hätä on, isäntä, on. Syrjäiset ovat jo saaneet tiedon niistä
rahoista.
TANELI: Oma asiasi! Miks'et ole paremmin kyennyt niitä piilossa
pitämään?
JULJAANA: Missä minä ne pidän? Päälläni jos kannan, niin ottavat kiinni
minut vielä. Jos muualla kätkössä pidän, niin varastaa voivat tahi
rotat syövät suurimman osan.
TANELI: Mitäs sitte tahdot?
JULJAANA: Ottakaa takaisin ne, isäntä! Ne polttavat hyppysiäni, ne
polttavat poveanikin.
TANELI: Hulluko sinä olet? Peräytyäkö aiot?
JULJAANA: Voi, hyvä isä! En tiedä enää, mitä tehdä, niin on vaikea
ollakseni.
TANELI: Ei auta muu kuin että pidät ne ja teet niinkuin olet luvannut.
Jos peräydyt nyt, niin nousee siitä vielä pahempi leikki.
JULJAANA: Taivas siunaa, mihinkä olettekaan minut saanut!
TANELI: Minäkö? Älä syytäkään minua äläkä sotke siihen! Itsehän asian
alkuun panit, kun kerroit Maunun täällä käynnistä ja sanoit epäileväsi
häntä siitä varkaudesta.
JULJAANA: Vai minä sen sanoin? Itsehän te sen...
TANELI: Suus kiinni jo, senkin etana!
JULJAANA: Vai sillä lailla te nyt? Kylläpä silloin kauniisti kakerrella
osasitte!
TANELI: Katso eteesi, sanon vielä kerran, ettet rautoihin joudu
puheellasi etkä töilläsi!
JULJAANA: No, jos minä joudun, niin joutunettepa silloin tekin.
TANELI: Kas, sitä kielevää! Unhotat, mikä vaivainen täällä olet.
Selvähän on, että sinä tässä olet rahoja tarvinnut enkä minä ja sen
tautta olet tuon todistuksen ajaaksesi ottanut.
JULJAANA: Selvä kun selvä, että minä köyhä olen, vaan kumpikos meistä
sen todistuksen tarpeessa on ollut?
TANELI: En ole sinulle muuta sanonut kuin että puhu niin, että asia
selväksi saadaan.
JULJAANA: Vähäjärkinenhän minä olen, mutta ymmärrän toki sen, että
voihan sitä totta ilmaiseksikin puhua. Mitä varten teidän sitte piti
minulle rahoja tupata, hä?
TANELI: Älä puhu niistä rahoista taaskaan! Kukaan ei ole nähnyt minun
niitä sinulle antavan.
JULJAANA: Vai ette ole niitä sitte antanutkaan?
TANELI: _Sinä_ et voi etkä saa sanoa minun niitä sinulle antaneen.
JULJAANA: Kappas nyt! Vai en voi, en?!
TANELI: Et. Etkä uskalla. Sillä sitä ei kukaan usko eikä voi uskoa.
JULJAANA: On tämä jo sitte paikka!
TANELI: On. Ja semmoiseksi jää. Muista se! Pitempää puhetta siitä älä
enää nostakaan!
SAKARI (tulee samassa): Onkos Olli täällä?
TANELI (hätkähtää): Mitä? Vieläkö olette täällä? Luulin teidän jo
lähteneen, kun taannoin jo hyvästelitte.
SAKARI: Emme tahtoneet Ollia peräämme jättää. Häntä etsin.
TANELI: Ei ole poika täällä. Minne lienee juossut. Mitäs hän täällä
tuvassa tekisikään?
SAKARI (merkitsevästi): Kukapa sen viikarin tietää. Sillä on silmät
päässä kuin naskalit ja korvat aina höröllään.
JULJAANA: Koko ilkeä heittiö pojakseen!
TANELI: Mitä sillä tarkoitatte?
SAKARI: Heittiökö vai ei, se on toinen asia, mutta hänen se on ansio,
että tällä isännän ruotuvaivaisella on nähty olevan rahoja enemmän kuin
sen säätyisellä ihmisellä tapaa olla.
TANELI (Juljaanalle): Selitä asiasi nyt, Juljaana! Minä kuuntelen.
JULJAANA (Sakarille): Taaskin te niistä rahoista, vaan johan minä
taannoin teille sanoin, ettei niitä minulla ole eikä ollutkaan ole.
Riisukaa vaikka alastomaksi ja joka paikka etsikää, ette sittenkään
mitään löydä.
TANELI: Ketä minun tässä sitte on uskottava? Voitkos, Sakari, todistaa
sitte, että ne hänellä ovat ja missä?
SAKARI: Siitäpä se juuri on selko saatava.
JULJAANA: Ja kun on, niin ottakaa!
TANELI: No, jos ei Sakari sen enempää tiedä, niin mitä sitä vanhaa
ihmistä ennen aikojaan syyttä ahdistelee. Eihän Juljaanaa ole ennenkään
varkaudesta epäilty.
SAKARI: Omituisestipa isäntä häntä puolustaakseen ottaa, vaikka tietää,
että toinen siitä varkaudesta vangittuna kärsii.
TANELI: Mitäs Sakari sanoillaan nyt tarkoittaa?
SAKARI: En muuta kuin, että Juljaana ensiksikin ne rahat heti paikalla
esille tuo, tahi sanoo, mistä ne löytyvät.
JULJAANA: Taivaan isä siunaa! Vaikka tuohon paikkaan maan alle
vajoaisin, niin en tiedä mitään mistään rahoista.
OLLI (nostaen luukkua): Mutta minä tiedän. (Nousee esille).
JULJAANA (huudahtaa ja lyyhistyy maahan): Siunaa ja varjele!
TANELI (samalla kertaa): Kuka siellä?
SAKARI: Siellähän Olli oli!
OLLI (näyttäen Juljaanan rahakääryä): Tässä ne rahat ovat, joita tänään
Juljaanan helmassaan lukevan näin. (Tulee ylös sulkien luukun).
SAKARI: Mitäs Juljaana nyt siihen sanoo?
TANELI: Tunnustaako Juljaana ne sitte omikseenkin, vai?
JULJAANA (väristen ja saaden tuskin sanaa suustaan): Mi-mi-mi-mi...
Mi-mi-mi-mi... E... e... e... Omik... omi... omikseni ni... ni...niitä
mi... mi... minä e... e... en tunnusta.
OLLI: Mutta minä todistan, että ne ovat samat rahat, jotka Juljaanalla
olivat käsissään. Jos avataan riepu, niin voin vielä sanoa, mitä rahoja
siinä näin. (Sakarille). Näetsen, kun se kerkesi ne vielä tuonne
lattianrakoon pistää.
TANELI: Luonnollisesti rahojaan siellä on voinut toinenkin kätkössä
pitää. Olli on sitäpaitsi alaikäinen eikä hänen puheelleen voi
todistuksen arvoa antaa.
OLLI (pahastuen): Vai ei voi? Se nyt on ihme ja kumma! Ihminenhän olen
minäkin.
SAKARI: Minä kuitenkin annan Ollin sanoille täyden arvon. (Ollille).
Pane se kääry tuonne pöydälle Juljaanan eteen!
OLLI: Kun isäntä käskee. (Tekee niin).
TANELI: No, ja mitäs Sakari nyt tahtoo tehtäväksi?
SAKARI: Sen, mikä siitä luonnollisesti seuraa. Kun minä kerran väitän,
että rahat ovat Juljaanan, niin minä myös tahdon tietää, mistä hän ne
on saanut.
JULJAANA: Ne eivät ole minun, ne eivät ole minun, Ottakaa, viekää ne!
TANELI: Tuo alkaa jo olla vähän liikaa minun mielestäni, Sakari.
SAKARI (kiivaasti): Miten mistäkin, vaan ei minusta. Minä vaadin ja
käsken Juljaanan ilmaisemaan, mistä on nuo rahat saanut.
JULJAANA (aivan hädissään): En tiedä, hyvä isä! En tiedä mitään, siunaa
ja varjele taivaan isä!
TANELI (kiivaasti myös): Nyt minun jo tosi teossa täytyy hillitä sinua,
Sakari. Tuo on jo kiristystä ja pakkoa. Tahdot vain pakottaa Juljaanan
ottamaan rikoksen päälleen, jota hän ei ole tehnyt.
SAKARI: Vai niin se on? Entäs te, isäntä, te puolestanne sitte tahdotte
estää Juljaanaa sanomasta totuutta. Alkaa jo näyttää siltä kuin häntä
puolustaa tahtoisitte siksi, että olette hänen asiakumppaninsa.
TANELI (raivoissaan): Huuti siinä sulle jo...!
JULJAANA (huutaen): Tulkaa apuun, apuun! Ihanhan tässä tappelu ja murha
syntyy. En tiedä mitään. En tiedä mitään.
OLLI (Sakarille): Mutta minä tiedän, isäntä. Minä kuulin kaikki, mitä
he täällä kahden kesken puhuivat.
TANELI (ottaa Ollia niskasta ja lennättää hänet ovelle): Ulos!
Pellolle, senkin...!
SAKARI: Niin, isäntäpä taisi unhottaa jo, että löytyy nyt jo
todistajakin, vaikkapa alaikäinenkin.
TANELI: Katso, etten sinuakin pellolle heitä. Tämä on minun taloni.
Sinun syytöksesi on jo liian raskauttava. Annan asian nimismiehen
tutkittavaksi, niin saat kuulla kunniasi.
SAKARI: Muuta en toivokaan enää. Ja siinä tapauksessa voinkin sitte
lähteä.
OLLI (joka on pitänyt ovea lengollaan): Tuossapa "Seiväspari" tuleekin
ja emännät ovat hänen mukanaan.
TANELI: Mitä?! Nimismies?!
SAKARI: Tuli kuin taivaan lähettämänä.
JULJAANA (kähisten itsekseen): Nyt ollaan hukassa. Nyt on kaikki
hukassa. Voi isä, siunaa ja varjele!
OLLI (avaten ovea): Tulkaa! Täällä ollaan. Ja täällä tarvitaan.
NIMISMIES (tulee).
EEVASTIINA, ALIINA ja HANNI (seuraavat häntä ihmeissään).
NIMISMIES: Hyve juttu, hyve juttu, isente!
TANELI (joka on mielenliikutuksesta hengästynyt): Mikä... mikä se on?
NIMISMIES: Se toise suurvarkkas — Soininen — ole mine ny ottan kiinne
meide pittejes rajall'.
TANELI: Vai on... Vai on saatu kiinni...?
NIMISMIES: Ja syy ole luull', ette hen on teiden raha varastanu,
(Yleistä liikettä ja huudahduksia. Seuraavat kuusi vuorosanaa lausutaan
nopeasti toinen toisensa jälkeen, miltei yht'aikaa).
SAKARI: Todellako hän?...
HANNI: Mikä ilon sanoma!
JULJAANA: Kiitos, taivaan isä!
ALIINA: Soininenko se sen teki?!
EEVASTIINA: Hänkö se varasti?!
TANELI: Vai on varas saatu kiinni?!
NIMISMIES: Heti pikka tulle pidyks tutkistus. Sitte me nekke, jos hen
kaikki tunnusta ittes tekeme. Ja Maunu Varttiainen voi peste vappaks!
HANNI (Sakarille): Maunu pääsee vapaaksi!
SAKARI: Sen piti kyllä tapahtua ennemmin tai myöhemmin.
OLLI: Enkös minäkin sitä sanonut?!
SAKARI (Tanelille): Tämä tieto hiukan muuttaa asiain tilaa, isäntä,
eikö niin?
TANELI (toisessa mielessä): Niin, totta sanot. Toivon sinunkin nyt
näkevän, että se hiukan muuttaa asiain tilaa.
JULJAANA: Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
NIMISMIES: Mite ny oikkeas meinasta, he?
EEVASTIINA ja ALIINA: Niin, mitä Taneli ja Sakari tarkoittavat?
SAKARI (merkitsevästi): Voimme sen asian nyt tällä kertaa jättää.
TANELI (samoin toisessa mielessä): Niinpä niin. Parasta onkin se jättää.
OLLI: Niinkö, että sitte lähdettiin?
NIMISMIES: Niin, ny oleks kova kiiru. Voikka hyve! Toise kerta saa
kuulu lisse. (Rientää ulos).
SAKARI: Lähdetään sitte, äiti, mekin! Tuleepahan asian ratkaisu, kun
olemme saaneet kuulla lisää. (Ollille). Tule, Olli, nyt! (Menee ulos).
OLLI: Hyvä juttu, sanoi Sumeli...! (Seuraa Sakaria, tepastellen hänen
takanaan).
EEVASTIINA (hyvästellen): Kuka olisikaan tätä tämmöistä odottanut?
ALIINA: Ihan olen kuin puulla päähän lyöty.
HANNI: Mutta minä, minä olen tätä odottanut jo alusta asti. (Juoksee
ulos).
TANELI (syrjään): Tämä on todellakin ollut koko kuuma päivä.
EEVASTIINA (menee edellä).
ALIINA ja TANELI (seuraavat häntä ulos).
JULJAANA (istuu ja katsoo heidän peräänsä; kun he ovat panneet oven
kiinni, sieppaa hän nopeasti rahakäärynsä pöydältä ja piilottaa sen
hameensa alle). Niinpä nuo sanoivat, että tämä tieto hiukan muttaa
asiain tilaa. (Hyräilee hiljakseen).
Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää
Eikä täältä lähtemästä kukaan voi ne estää.
_Esirippu_.
NELJÄS NÄYTÖS.
Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.
OLLI (istuu tuvan portailla, naskali ja pikilanka kädessä, päitsiä
paikaten ja laulaa).
Laulu n:o 17.
"Eikä ne pienet linjaalirattaat
Keikutella kestä ja kestä,
Eikä ne pienet linjaalirattaat
Keikutella kestä.
Eikä se vanha uudelle kullalle
menemästä estä ja estä,
Eikä se vanha uudelle kullalle
menemästä estä."
RIIKKA (jatkaa maitoaitasta, jonka ovi on auki).
"Minkä mä taidan onnellein,
Kun onneni on niin kova,
Kun minä lemmin sellaista poikaa,
jok' oli toisen oma.
Kun minä lemmin sellaista poikaa,
jok' oli toisen oma".
OLLI (laulaa taas samat sanansa).
"Eikä ne pienet j.n.e."
RIIKKA (jatkaa Ollin lopetettua).
"Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa, rantoja
soutaa, rantoja soutaa,
Vaan se on raukka, joka rannalla istuu, rannalla
istuu ja itkee",
OLLI
Riikka, ho-hoi! Enpäs tietänyt sinun siellä olevan. Tulehan tänne
vähän! Olli-mestari kutsuu.
RIIKKA (tullen ovelle): Mitä siinä huudat?
OLLI: Tule, tule, tule!
RIIKKA (tullen likemmäksi): No? Suutariko sinusta nyt on tullut?
OLLI: Vai suutari? Satulaseppä. Etkös näe? Päitsiähän minä paikkaan.
RIIKKA: Jo sull' on viis' virkaa ja kuus' nälkää.
OLLI: Nälkiä olisi enemmänkin, ellet sinä Ollia ruokkisi. Etköhän
antaisi vähän maitoa juodakseni?
RIIKKA: Antaisin kyllä, jos uskaltaisin.
OLLI: Niinkö häijyksi onkin sitte Eevastiina sinulle käynyt, ett'et
tuon vertaa enää omin luvin tohdi tehdä?
RIIKKA: Emäntä — niin. En uskalla mihinkään koskeakaan enää.
OLLI: Minäpä sanon häntä Eevastiinaksi ja sinua emännäksi.
RIIKKA: Joko sinä taaskin?! (Istuutuu portaille myös).
OLLI: Näetsen, minä otan ne sanani takaisin, jotka sinulle kerran
sanoin, ja nyt sanon ihan päinvastoin, että sinusta tulee emäntä tähän
taloon ennenkuin ehdit aivastaakaan.
RIIKKA: Höpise siinä! Kun ensi köyristä on minut jo irti sanottu.
OLLI: Vaan sinäpä Eevastiinan täältä irti sanot ja sitte pidät minut
ottopoikanasi.
RIIKKA: No, sen uskallan luvata, että jos minä tähän taloon jään, niin
kyllä sinäkin kuolinpäivääsi asti täällä elää saat.
OLLI (heittää kätensä Riikan kaulaan): Nyt vasta minä emäntää rakastan.
RIIKKA: Älä, helkkarissa, naskalilla pistä!
OLLI: Ai, anteeksi, luulin lampaaksi! Mutta kuulehan nyt, — kuulkaahan
nyt, piti minun sanoa! Emmekös me yhdessä veisattaisi sitä "tuhannen
kantturan" laulua? Se on niin soma.
RIIKKA: "lypsäjänkö laulua?"
OLLI: Just' sitä.
OLLI ja RIIKKA (laulavat yhdessä).
Laulu n:o 18.
"Tuoltapa kuuluu karjan kellot
tpruikit, tpruikit, tpruikit, tprullita,
tprullin ramtam tali tula tila tula
rimtam tali tula tila tula tila tula ram.
Seisoppa kirjo, seisoppa kulta
tpruikit, tpruikit, tpruikit j.n.e.
Voi sen tuhannen kanttura,
kun sotkit ainoan valkeapohjaisen
huivini, huivini, huivini,
tprullita, tprullita, tprullinramtam,
tali tula tila tula rimtam tali tula
tila tula tila tula ram!
Kohta ma lyön sua kiulullain,
ett' vanteet sarvissa, niin että vanteet sarvissa,
sarvissa, sarvissa tprullita, tprullita j.n.e."
OLLI (nauraa katketakseen ja halailee taas Riikkaa).
EEVASTIINA (tulee asuinrakennuksen portaikolle): Eikös teillä muuta
olekaan enää tekemistä, kuin siinä istua ja loilotella?
RIIKKA (Ollille): Siinä sen kuulit taas, millä äänellä se minua
puhuttelee. (Nousee ja menee takaisin aittaan).
OLLI: Työtä tehdessähän sitä tässä vain vähän kaulaa kakisteltiin
Riikan kanssa.
EEVASTIINA: (laskeutuen pihaan): Taitaa käydä aika pitkäksi hänelle
köyriä odotellessa.
OLLI: Oikeinko se niin pahasti vanhan emännän korviin koski?
EEVASTIINA: Mikä vanha emäntä minä sinulle olen?
OLLI: Kun on nuori isäntä talossa, niin luulin, että hänen äitiään
voisi vanhaksi emännäksi sanoa. En minä sen pahempaa tarkoittanut,
emäntä.
EEVASTIINA: Mokomakin liukaskielinen! Eikös nuori isäntä sitte vielä
ole isosta pappilasta palannut?
OLLI: Nuoriko isäntä?
EEVASTIINA: No, niin, niin. Mitä siinä sanojani vatkutat? Tiedäthän,
että hän lähti kiireesti rovastia hakemaan.
OLLI: Kah, niin vainkin — vanhan isännän puheille. — Ei, eipä tuota ole
minun silmiini näkynyt.
EEVASTIINA: Kauanpa hän viipyy.
OLLI: Kauan se nuori isäntä viipyy. — Jokohan vanha isäntä,
todenperään, rupeaa lähtöä tekemään?
EEVASTIINA: Johan sillä ikää on, ettei kummakaan.
OLLI (nousee): Tuleepas vanhalle isännälle Hintikkalassa silloin köyri
jo ennenkuin muille — ja keskellä kesää! (Pujahtaa nopeasti tuvan
eteiseen, jonne vie päitset).
EEVASTIINA: Sekös aina leukojaan loksuttaa, tuo poika!
OLLI (palaa ovelle ja huutaa aittaan päin): Riikka, hoi! Vaari täällä
tupakamarissa kuuluu kutsuvan sinua. (Menee sisään).
RIIKKA: (tullen aitasta).
Paikalla tulen. (Sulkee oven ja menee tuvan eteisen ovesta sisään).
EEVASTIINA: (katsoen vihaisesti Riikan jälkeen).
Ei, näet, se vaari enää siedäkään muita kuin tuota mokomaa vain. Ja
ihan tuntuu kuin hän minua suorastaan vihaisi jostakin. Jumala tiesi,
mitä hän mielessään hautoo, kun niin kovin sitä rovastia tänne penäsi.
OLLI (tullen tuvasta juosten): Taitaapa tulla vieraita Hintikkalaan.
Lukkarilan ajopelit näkyvät maantiellä.
EEVASTIINA: Uhkasivathan ne tänään tulla.
OLLI: Ja toisessa kärryssä Rist'ahon Hannin vieressä kyyhöttää
Koivumäen neiti. (Juoksee portista perälle).
EEVASTIINA: Vai on neiti Vartiainen paneutunut joukon jatkoksi? Ei
malttanut olla tähän tien varrelle vastaan tulematta, kun reserviläisiä
Alavan kasarmilta kotia odotetaan. Saadaanpa kuulla tänään nyt mitä
kaikkea on selville saatu ja miten sen Maunun juttu päättyy. (Menee
portista perälle, josta kuuluu tervehdyssanoja. Kotvasen kuluttua
tulevat Eevastiinan kanssa pihaan).
Hilda Vartiainen, Aliina, Taneli ja Hanni.
EEVASTIINA: Vieraat ovat hyvät ja käyvät orren alle, niin saadaan kuppi
kuumaa.
HILDA: Jos emäntä sallii, niin istun mieluummin tässä koivun
siimeksessä vilvoittelemassa.
EEVASTIINA: Tehkää niin hyvin! Onhan siinä istuinta.
HILDA (käy istumaan).
HANNI (istuutuu hänen viereensä puhelemaan).
EEVASTIINA (Tanelille): Vaari on käynyt yhä raihnaisemmaksi. Tänään
vaati Sakarin välttämättä rovastia hakemaan.
TANELI: Kuulin sen. Vaarin vuoksi tänne oikeastaan tulinkin. Ehkäpä jo
hyvästit ottaakin.
ALIINA: Niin, niin. No, sittehän Eevastiina vähemmillä pistopuheilla
elämään pääsee.
EEVASTIINA (huoahtaen): Onhan niitä kuulla saatu. (Tanelille). On
siellä sisällä tupakka.
TANELI: Löytyyhän se sieltä. (Menee asuinrakennukseen.)
EEVASTIINA: Mekin tulemme heti jälessä. (Aliinalle). Näetsen, kun
tuossa Hannin kanssa yhdessä supattelevat! (Osoittaa silmäilyllä Hilda
Vartiaiseen päin).
ALIINA: Kovin ystävälliseksi se tytön kanssa lyöttäytyy. Ajamaankin
yhdessä tahtoi.
EEVASTIINA: Oikeinkohan se siitä vielä mitään toivoo?
ALIINA: Eiköpähän ne niitä toiveita molemmin puolin mielessään haudo
taaskin.
EEVASTIINA: Vaikka jo viimeinkin jättämään joutaisivat. Eihän ne teidän
eläessänne päässe perille sittenkään.
ALIINA: Uutta virikettä näkyvät saaneen. Ja tänään päätöstä sydän
kulkussa odottavat.
EEVASTIINA: Vaan siihenpä se tuli taitaa nyt sitte tyrehtyä?
ALIINA: Siihenpä tietenkin. Sen he nyt kohta kuulla saavat. Aiomme
lähettää Hännin kokonaan pois omaisten luo Pohjanmaalle.
EEVASTIINA: Vai sillä viisiä? No, se se on hyvin keksitty keino.
ALIINA: Eikä sitä vielä tiedä Hannikaan. Mutta tänään se hänelle
sanotaan, jos asia niin päin vaatii.
EEVASTIINA: Ehkäpä aika sitte senkin haavan umpeen kasvattaa. —
Lähdetäänpä sisään me! (Menee asuinrakennukseen Aliinan kanssa).
HILDA: Minä tiedän, minä tiedän, Hanni hyvä, etteivät he minuakaan
suopein silmin katsele, vanhempasi. Mutta enhän minä siihen syypää ole,
että Maunu on sinuun rakastunut ja...
HANNI: Yhtä paljonhan siinä sitte on minunkin syytäni.
HILDA: Jos nyt puhdasta, vilpitöntä rakkautta miksikään syyksi
ollenkaan lukea voi. Ja sitä teissä molemmissa on. Siksi rakastankin
sinua, Hanni, yhtä paljon kuin Maunuakin. Rikkautta et sinä ole
etsinyt eikä sinun ole tarvinnutkaan etsiä, eikä sitä Maunukaan ole
tarkoitusperänään pitänyt, siitä olen varma. Hän on, mikä hän on: minun
kasvattipoikani. Kun hän on kunnon mies, niin on siinä kaikki, mitä
ihmisen tarvitsee olla.
HANNI: Jos siinä muille on vähän, on siinä minulle kaikki, mitä kaipaan.
HILDA: Niinpä minäkin nyt sitte toivon, että vielä kaikki esteet
voitatte. Se, mikä tiellenne tuli, uhaten tuhota kaikkien meidän
ilon ja rauhan, näkyy Jumalan avulla pian poistuvan. Toivon, että
sen jälkeen tasoittuu elämänne polku täydellisesti. Toivon, että
vanhempasikin vielä huomaavat Maunusta erehtyneensä ja ottavat hänet
avosylin vastaan. Muuta en minä nyt voi sinulle, Hanni, sanoa, vaikka
tahtoisinkin.
HANNI: Muuta mitään en ole pyytänytkään saada tietää. Sillä päättäkööt
muut, mitä tahtovat, elämäni kohtalon voinen toki määrätä itse.
HILDA (nousten): Niin, itsehän sen kantaakin saat, tulipa se hyvin
tahi huonosti valituksi. No, odottakaamme vain tyynesti, mitä vielä on
tuleva! (Menee ylös asuinrakennukseen.)
HANNI (jää yksin istumaan ja laulaa).
Laulu n:o 19.
Oi taivaan Herra laupias,
Sa mulle armos suo
Jo elon päivä onnekas,
Valoisa tänään luo!
Ma oonhan kylliks kärsinyt,
Jos minkä väärin tein,
Siis riemuks muuta murhe nyt
Mun kurjan sydämein!
Tän lahjan kun ma Sulta saan,
Sun nöyrin lapses' oon,
Ja kunniakses kiitos vaan
Povestain raikukoon!
RIIKKA (tulee tuvasta kantaen vanhaa noja- tahi telttatuolia, jonka
asettaa koivun suojaan): Hyvää päivää, Hanni!
HANNI: Päivää, Riikka! Vaariako varten istuin tuodaan tänne?
RIIKKA: Niin. Ulos yhä pyrkii, vaikka voimien vähyyttä valittaa
vuoteessakin.
HANNI: Kuule, Riikka! Tänään on merkkipäivä tulossa. Sen kai aavistaa
vaarikin ja siksi tänne tahtoo ollakseen muitten mukana.
RIIKKA: Jotakin erikoista hänellä näkyy mielessä olevan, jotakin hän
tuumii, jotakin hän tahtoo tehdä. Tuntuu kuin hän jotakin tietäisi,
mitä ei ole ennen ilmaissut.
HISKIAS (on sillä välin laahustanut tuvan ovelle): Riikka!
RIIKKA: Näetsen! Eikös jo omin voimin ole siihen asti kömpinyt? (Menee
Hiskiasta taluttamaan).
HANNI (menee myös vaarin luo): Hyvää päivää, vaari! (Tarttuu toiseen
käsivarteen).
HISKIAS: Han... Hanni... Hannikos se on? Päivää, päivää, kul...
kultaseni! Kiitos, kiitos! Sinäkin olet niin... niin kultainen, niin
hert... herttainen lapsi. (Laahustaa Riikan ja Hännin taluttamana
tuoliin istumaan).
RIIKKA (korvaan huutaen): Vaari lepää siinä nyt sitte raittiissa
ilmassa, kunnes rovasti tulee!
HISKIAS: Eikö... eikö rovasti vie... vieläkään ole... ole tullut?
(Katselee asuinrakennukseen -päin).
RIIKKA (korvaan): Kyllä kai hän pian tulee.
HISKIAS: Missä... missä hän näin... näin viipyy?
RIIKKA (Hännille): Näetsen, kun sen on sitä kiire! Varmaankin pelkää
pian kuolevansa.
HANNI (kovasti korvaan): Eihän vaari niin huono ole, ettei vähän malta
odottaa.
HISKIAS: Huono... huono olen. (Katsoen Hanniin). Mutta sinä... sinä
olet nuori, terve ja kau... kaunis. Pian... hyvin pian naimisiin
pääset, saat... saat nähdä.
HANNI: Mitä vaari nyt joutavia!...
HISKIAS: Saat nähdä... saat nähdä. Saat vielä sen jonka... jonka haluat.
RIIKKA: Ihan se on kuin asiain perillä aina. Kun vielä näin ennustelee!
HANNI (korvaan huutaen): Kaikkia se vaari ajatteleekin.
HISKIAS: Täytyy... täytyyhän sinunkin vie... vielä .. palkkasi
saa... saada. Hyvä... hyvä saa aina hy... hyvän palkan, (nyrkkiään
asuinrakennukseen päin heristäen) paha pahan. (Lyyhistyy kokoon ja on
kuin nukahtaisi vähäksi aikaa).
HANNI (Riikalle): Mitähän vaari todenperään tarkoittaa?
RIIKKA: Kuka hänet...! Mutta eikös Hanni mene sisään muiden luo?
HANNI: Mieluummin olen täällä Riikan seurassa. — Ei ole pitkään aikaan
yhdessä laulettu. Jospa nyt koettaisimme.
RIIKKA: Jos Hanni tahtoo. (Laulavat kaksi-äänisesti).
Laulu n:o 20.
"Tuonne taakse metsämaan
Sydämeni halaa,
Siell' on mieli ainiaan,
Sinne toivon salaa,
Siellä metsämökissä
On kaunis kultaseni,
Siellä metsämökissä
On kaunis kultaseni.
Vaikka polku pitkä on
Kivinen ja kaita,
Korpi kolkko valoton,
Ei se mitään haittaa.
Kullan muoto muistossa
On tiekin hauska aivan.
Kullan ääntä kuullessa
Jo unhottaapi vaivan."
OLLI (tulee portista juosten): Nyt ne tulivat! Nyt ne tulivat! Sakari
toi Ismaelin ja Ismael toi Timoteuksen mukanaan.
RIIKKA (lyöden Ollia takapuolelle): Et saa, senkin tuhannen kanttura,
sillä lailla rovastia ja lukkaria nimitellä.
OLLI: Niinhän ne nimeltään ovat.
RIIKKA (vaarille korvaan): Jo tuli rovasti.
HISKIAS: No, se... se oli hy... hyvä, se oli hy... hyvä!
HANNI: Tuolla ovatkin jo portilla!
(Rovasti, Lukkari ja Sakari tulevat. Tervehdystä ja kättelyä).
ROVASTI (Hiskiakselle): Täällähän isäntä ulkona istuu. Eipä sitte taida
niin huono ollakaan. (Istuutuu rahille).
HISKIAS: Huo... huono, kovin huono. Vaan Ju... Jumalastahan ka...
kaikki riippuu.
ROVASTI: Hänen käsissäänhän kaikkien meidän elämämme on.
HISKIAS: Niin että voi... voihan sitä vie... vielä sa... sataankin
vuo... vuoteen elää.
ROVASTI: Miks'ei, miks'ei, isäntä hyvä!
LUKKARI: "Elossa elävän mieli vielä haudan partahalla".
HISKIAS (ikäänkuin olisi kuullut): Häh? Kuka hautoo? En minä mitään
haudo.
SAKARI: Ei kukaan, vaari, mitään semmoista sanonutkaan.
HISKIAS: Parasta on Sa... Sakari, että... että kutsut äitisi tän...
tänne heti. Missä hän on?
SAKARI (huutaen): Sisällä kuuluu olevan. Lukkarilan isäntä ja emäntä
ovat täällä myöskin.
HISKIAS: Lukkarilan?... Tulkoot kaik... kaikki! Ku... kutsu kaikki
tänne! Parasta on... onkin. Ei sitä tie... tiedä, mi... milloin henki
läh... lähtee.
SAKARI (huutaen): Paikalla, vaari, paikalla. (Rientää
asuinrakennukseen).
ROVASTI (huutaen korvaan Hiskiakselle): Ehkä isäntä olisi tahtonut
minun kanssani kahden kesken puhua sielunsa asioista?
HISKIAS: Kah... kahden? En. Kuulkoot ka... kaikki. Kaik... kaikkien
kuullen sa... sanon, mitä... mitä minulla on sano... sanottavaa. Onko
Riik... Riikka täällä?
RIIKKA (joka on ollut Hannin kanssa tämän ajan peremmällä: tulee
esille): Täällä olen.
HISKIAS: Et saa... et saa mennä pois!
RIIKKA: En, isäntä, en.
HISKIAS: Ei kukaan saa men... mennä pois! Sakari! Missä Sakari on?
Eivät... eivätkö ne jo tu... tule ka... kaikki?
RIIKKA: Tulevat, tulevat. Tuossa ovatkin jo!
Sakari, Eevastiina, Aliina, Hilda ja Taneli (tulevat. Heistä
neljä viimeksi mainittua tervehtivät rovastia ja lukkaria).
HISKIAS: Onko se... se Eeva... Eevastiina täällä nyt... nyt myöskin?
EEVASTIINA (tullen Hiskiaksen eteen): Täällä olen, vaari.
HISKIAS: Ja ro... rovasti oli... olisi niin hy... hyvä ja tuli...
tulisi vähän... vähän lähemmäksi.
ROVASTI (lähentyen): No, mitä nyt sitte, isäntä...?
HISKIAS: Ro... rovastihan tiedusteli .. teli mi... minulta muu...
muutama viikko sitte sitä... sitä Matti Piirosen pe... perillistä?
ROVASTI: Niin tein, niin tein. Vai sitä asiaa se isäntä yhä on
miettinyt?
LUKKARI (syrjään): Hautonutpa se on!
RIIKKA: Vai sitä se vielä?!
HANNI: Todenperään!
EEVASTIINA: Kaikkia se yhä höpisee.
SAKARI: On kai vaarille nyt sitte asia selvinnyt?
ROVASTI (huutaen): No, onkos isännälle nyt sitte jotakin tärkeätä
muistunut mieleen?
HISKIAS: Tärkeätä? On... on muistunut. Ja to... todistuskappalekin
löy... löytynyt, ettei... ettei voi sa... sanoa, että vaa... vaari
vanhuuttaan... huuttaan hö... höpisee.
(Yleistä ihmettelyä kuulijain joukossa).
ROVASTI: No, isäntä on hyvä ja kertoo sitte kaikki, mitä tietää. Se
olisi todellakin hauska juttu.
HISKIAS: Nyt... nyt on jo tullut aikakin sel... selvittää se asia...
asia. (Nyrkkiään heristäen vihaisesti). Niin, nyt... nyt se on tul...
tullut aika... aika. (Kopeloi poveltaan tahmettunutta, ristiin rihmalla
sidottua paperikääryä).
(Jälleen ihmettelyä ja kyselyä kuulijain joukossa).
ROVASTI: Mikäs todistuskappale isännällä nyt siellä on?
HISKIAS: Tässä... tässä se on. (Antaa rovastille kääryn). Ro... rovasti
on hy... hyvä ja lukee sen ja sanoo... sanoo sitte, mi... mitä se
sisältää... tää.
ROVASTI (aukaisee paperin). Katsotaan, katsotaan!
EEVASTIINA (Aliinalle): Kun ei vain höperyksissään meitä kaikkia
häpeään saattaisi.
ALIINA: Maltahan kuulla, mitä sieltä tulee!
SAKARI: Minä kyllä aavistin, että jotakin vaarilla siitä tiedossaan
oli, kun niin oli huolissaan siitä.
HISKIAS: Häh? Mitä sanoit?
SAKARI (huutaen): Sanoin, että nytpähän saadaan kuulla.
HISKIAS: Niin, kuun... kuunnelkaa tark... tarkkaan kaikki... kaikki!
ROVASTI (joka sillä välin on silmäillyt paperia): Totta totisesti!
Tämä on kirje vanhalle isännälle suutari Matti Piiroselta, kirjoitettu
Moskovasta yhdeksäntoista vuotta sitten. Piironen sanoo saaneensa
tiedon, että hänen sisarensa Leena Kaisa, joka oli naimisissa
metsänvartia Roopertti Mustosen kanssa, oli miehensä tapaturmaisen
kuoleman jälkeen myöskin kohta kuollut, ja että heiltä oli jäänyt
tyttölapsi Eriikka, joka on syntynyt 7 päivä joulukuuta 1866.
OLLI: Sehän on justiinsa meidän Riikan syntymäpäivä.
(Kaikki luovat hämmästyneenä silmänsä Riikkaan).
SAKARI: Ja Mustosiahan hän on sukuaankin.
EEVASTIINA: Jo minä nyt jotain kuulen!
ROVASTI: Malttakaahan nyt kuulla loppuun! — Samalla Matti Piironen
kiittää vanhaa isäntää siitä, että hän on pitänyt huolta tytöstä,
lisäten, että kun hän, Matti Piironen, kerran kuolee, niin saa
Eriikka periä kaiken hänen omaisuutensa, sillä naimaton sanoo Matti
Piironen olevansa ja naimattomaksi myöskin jäävänsä eikä luule muita
perillisiä itsellään olevan. Lisäksi toivoo hän, että Eriikka ymmärtää
Hiskiakselle olla kiitollinen siitä, mitä hän Eriikan hyväksi on
tehnyt. — Tässä siis selitys! Ja tuossa siis (osoittaa Riikkaa)
se neljänkymmenen tuhannen ruplan perillinen! (Nousee ja kättelee
Riikkaa). Toivotan nyt onnea sitte! Suomen rahana se on jo yli
satatuhatta markkaa, ai, ai, ai,! (Yleistä ihastusta, ihmettelyä ja
onnittelua).
HISKIAS (joka vilkkaasti, on seurannut asian kulkua, nauraa sillä
välin iloisena hiljaista kuulumatonta naurua). Häh? Joko... joko se on
selvä... vä nyt? Mitä?
ROVASTI (antaa takaisin kirjeen): Jo, isäntä! Kylläpä te koko
salaisuuden ilmi saatoittekin!
ALIINA (Eevastiinalle): Mitä sinä siihen sanot?
EEVASTIINA: Ota ja tiedä!
RIIKKA (astuu Hiskiaksen eteen, lankee polvilleen ja halailee häntä):
Mitenkä minä vaaria kiittää osaan?
HISKIAS: Häh? Mi... minuako kii... kiittää? Kiitä Ju... Jumalaa,
lapseni, älä... älä minua! Nouse, nouse pois!
RIIKKA (nousee).
ROVASTI: Vaan kuinka isäntä ei muistanut tätä kirjettä täällä viimeksi
käydessäni?
LUKKARI: Sitä samaa minäkin ihmettelen, rovasti.
EEVASTIINA: Muisti kai se, vaan ei silloin vain ilmaista tahtonut,
semmoinen luihu!
SAKARI: Tietenkin vaarin piti ensin varmuuden vuoksi etsiä kirje
piilostaan.
HISKIAS: En kuule? Mi... mitä siinä so... sopotatte?
ROVASTI: Tietenkin se oli niin. (Hiskiakselle). Kun nyt isäntä on tuon
todistuskappaleen näyttänyt, niin voin siihen viralliseen kyselyyn
antaa ihan varman vastauksen.
HISKIAS: Vaan mi... mitäs se Eeva... Eevastiina räpätti? Eikö se Riikka
vie... vieläkään mi... miniäksesi kelpaa, häh?
ROVASTI: Vai on täällä semmoisestakin asiasta puhe ollut?
SAKARI: On rovasti. Saanen sen suoraan tunnustaa, koskapa vaari senkin
asian nyt ilmaisi.
ROVASTI: No, ja mitäs Riikka, jolla nyt semmoinen perintö saatavissa
on, siihen sanoo?
RIIKKA: Mitäs minä muuta sanoa voin, arvoisa herra rovasti, kuin että
emäntä juuri sen asian tähden on minut ensi köyristä irti sanonut.
ROVASTI: Vai on se sillä lailla? Jo minä nyt ymmärrän!
EEVASTIINA (syrjään Aliinalle): On tässä jo vähän vaikea ollakseni.
ALIINA (samoin Eevastiinalle): Eiköpä tuo vähän liene.
SAKARI: Ja siihen olen minä sanonut, että siinä tapauksessa tulee
täältä samalla lähtö minunkin. Nythän se meidän, Riikka, (ottaa Riikkaa
kädestä) alkaa olla vieläkin helpompi toteuttaa.
ROVASTI (Hiskiakselle): Tätä vartenko vanha isäntä siis oikeastaan
minut luokseen kutsuttikin?
HISKIAS: Täyt... täytyihän minun ripit... ripit... ripittää
rovastille... tille tämäkin asia... asia. (Nauraa hihittää hiljaista,
hilpeää naurua, katsellen ympärilleen.)
EEVASTIINA (puolikovaan): Sekös ilkiää vielä haudan partaallakin...!
ROVASTI: No, vaan ei kai emäntä nyt niinkään sitte anna ainoan poikansa
taloa jättää, vai?
EEVASTIINA: Onhan täällä, herra rovasti, tähän saakka ollut vähän
muutakin syytä — (vilkaisten Hanniin) näin naapurien kesken.
HANNI: Ei minun, eikä, tietääkseni, Sakarinkaan puolesta.
SAKARI: Sen voin todistaa kaikkien kuullen minäkin.
EEVASTIINA: Niin, niin, oman päänsähän nuo näkyvät, nuoret, pitävän yhä
sittekin.
ALIINA (valitellen): Niin, niin. (Tanelille). Näetsen, kuinka pian
Eevastiinakin jo taipuu.
TANELI (merkitsevästi): Pianhan se semmoinen perintö taivuttaa.
ALIINA (vihjaten): Saatikka kun rahat oikeastaan vain taisivat tarpeen
ollakin.
HISKIAS (kohottautuen istuimeltaan, kovaäänisesti). E... en kuu...
kuule mitään... mitään. Vieläkö täällä (katsellen asianomaisiin) ti...
tingitään ja ka... ka... kauppaa hierotaan... hierotaan? (Vaipuu
jälleen istumaan).
SAKARI (huutaen): Ei, vaari, ei vähääkään meidän puolestamme.
EEVASTIINA: Ei kai auttane sitte minunkaan...
LUKKARI: Joka on varakas, se on samalla myöskin rakas, koskapa
jälkimäinen sana niin mukavasti edelliseen luonnostaan jo lankeaa.
ROVASTI: Arvoisa kanttorimme sanoi suuren viisauden ja totuuden.
Rakkaus tulee usein rahojen mukana — aikaa myöten, hyvä emäntä.
LUKKARI: Niinkuin se voi mennäkin niiden mukana — aikaa myöten, arvoisa
herra rovasti.
ROVASTI: Se on aivan yhtä suuri viisaus ja totuus, herra kanttori,
vaikka se ei sovi tähän. Mutta, hyvä emäntä! (Kääntyy Eevastiinan
puoleen). Toinenkin asia voi vielä emäntää tyydyttää ja emännän mieltä
lauhduttaa. Muistammehan, että tämä nuoren isännän valitsema neitonen
tässä tavallaan on ei ainoastaan rikasta, vaan myös ylimyksellistä
ranskalaista sukua, koskapa hänen enonsa oli nimeltään Pirone. Ja se on
jo jotakin! Eikö niin emäntä?
EEVASTIINA: Koskapa rovasti niin sanoo, niin en tahdo minäkään enää
väittää vastaan. (Kättelee Sakaria ja Riikkaa). Olkaa sitte ollaksenne!
(Sakari ja Riikka astuvat rovastia kiittämään).
SAKARI: Me kiitämme teitä, arvoisa rovasti. Rovasti onkin parhaiten
osannut tämän asian ratkaista.
OLLI (hyppien Riikan ympärillä): Muistaahan Riikka nyt sanansa, että
Olli saa elää tässä talossa kuolinpäiväänsä asti, jos Riikka tänne
emännäksi joutuu.
RIIKKA: Kyllä, kyllä, Olli!
SAKARI: Ja sen vakuutan minäkin sinulle.
HISKIAS: Joko... joko... joko se on selvä... selvä nyt?
SAKARI ja RIIKKA (mennen Hiskiasta kättelemään): On vaari, on. Kiitos
teille, kiitos! (Hiskiaksen korvaan). Se on nyt niin selvä, ettei
selvemmästä ole apua mitään.
HISKIAS: Nyt... nyt tahdon elää... elää sadan... sadan vuoden vanhaksi.
(Kaikki muutkin onnittelevat Riikkaa ja Sakaria.
Samalla alkaa kuulua reserviläisten laulu
"Nahkapoikia me ollaan vaan", joka nopeasti lähenee).
HANNI (Hildalle, jonka vieressä hän on seisonut): Kuulkaa! Nyt sieltä
jo tulevat reserviläisetkin. Nyt ne tulevat! (Juoksee perälle).
HILDA (tarttuen Hannin käsivarteen): Niin, Hanni. Meidänkin vuoromme
tulee nyt.
HANNI: Oikein kuulen, kuinka sydämeni lyö.
ALIINA (Tanelille): Minua pelottaa vähän, Taneli.
TANELI: Parempi olisikin lähteä heti pois. (Hannille). Hanni! Me
lähdemme kotia nyt. Tule!
HANNI: Kotiako nyt, isä? Ei. Minä en lähde. Menkää te vain, jos
tahdotte. Minä jään tänne neiti Vartiaisen kanssa.
TANELI: Ja sinä ilkeät vastata noin?
HILDA: Minä pyydän, isäntä: antakaa Hannin jäädä!
TANELI: Ettäkö taaskin saisi nähdä täällä samaa siivotonta käytöstä
kuin viime kerralla?
HANNI: Minä en pelkää, isä, mitään.
SAKARI: Ja minä vastaan Hannin puolesta, ettei hänelle mitään tapahdu.
TANELI: Voi kuitenkin tulla esille asioita, joista minä yksin pystyn
vastaamaan. Ja sen tautta, olkoon menneeksi: minä odotan!
ALIINA: Niin, Taneli, ilman meitä voisi ehkä hullummin käydä.
SAKARI: Siihen olen minäkin kovin tyytyväinen. (Katsoen portille päin).
Kas, siinäpä tulevat nimismies ja kapteenikin!
(Nimismies ja Tavast tulevat portista sisään).
NIMISMIES: Kas teell' oleki kaikk', ku me ettime.
TAVAST: Ja sallitaan kai minunkin nyt tulla komppaniani mukana?
SAKARI: Terve tuloa, hyvinkin tervetuloa! (Tervehdystä ja kättelyä
kaikkien kanssa). Koskapa pojat jo ovat portilla, niin ovat hekin
pihaan pyydettävät. (Menee portille ja kutsuu). Tulkaa, tulkaa kaikki!
Niin saamme lauluannekin kuulla.
(Reserviläiset, jälleen omissa vaatteissaan, täyttävät pihan.
Heidän joukostaan ilmestyy yht'äkkiä esille Maunu, joka
vakavana paljastaa päänsä).
HANNI (syrjään): Maunu! Maunu!
HILDA Siinähän on Maunukin! (Juoksee häntä halailemaan).
OLLI (joka on ollut Maunun takana, hyppää esille hänen eteensä
heiluttaen lakkiansa ja huutaen): Eläköön! Eläköön! (Tähän "eläköön"
huutoon yhtyvät kaikki reserviläiset).
NIMISMIES: Niin, kui te nekke, hyve pittejeleise, Maunu Varttiainen on
pesty vappaks'. Sille se suurvarkkas Soininen, ku mine ole onni kiinne
otta, on antan tunnuste, ette hen varastas Lukkarila isente rahha.
Maunu Varttiainen ei on siis tekke se varkkaus.
HANNI (joka ei voi hillitä itseään, juoksee Maunun luo, tarttuen häntä
kädestä): Tiesinhän minä sen, Maunu.
SAKARI: Niin, tuo oli meille jo vanha uutinen. (Menee myöskin Maunua
kättelemään). Terve sinulle taas, Maunu!
NIMISMIES (Tanelille): Ja ny myös ole toivo, ette isente viel' saa
takkaas omas rahojas.
JULJAANA (tunkeutuu reserviläisten välistä esille): Päästäkää,
päästäkää! Pitäähän minunkin...
ALIINA: Juljaana!
TANELI: Mitä Juljaanalla täällä on tekemistä? Kenen luvalla olet tänne
tullut?
JULJAANA: Omin luvin, hyvä isäntä. Pitäähän minunkin saada todistaa.
TANELI: Maunu on päästetty vapaaksi.
JULJAANA: Kuulin, hyvä isä, kuulin.
TANELI: Ei siis tarvita sinua täällä.
SAKARI: Sen asian kai Maunu saa ratkaista, isäntä.
JULJAANA: Niin, jos tästä vielä uusi juttu nousee.
NIMISMIES: Mitte sine siin' viel' höppiste?
TANELI: Todenperään höpisee.
NIMISMIES: Oleks Maunu Varttiainen viel' mitte sanno...?
MAUNU (joka koko ajan on Sakarin kanssa puhellut, astuu esille): Ei,
herra nimismies, minulla ei ole mitään. (Tanelille). Olkaa huoleti,
isäntä! (Juljaanalle). Menkää kotia nyt, niinkuin isäntä käskee!
HANNI: Kiitos, Maunu, kiitos!
ALIINA: Jumalan kiitos!
TANELI (Juljaanalle): Kuulithan! Mene!
SAKARI (Juljaanalle): Ei, kuulen ma, tule juttua enää.
JULJAANA: Kuulin, jo kuulin.
OLLI (huutaen Juljaanan korvaan): Äläkä höpise sitte enää milloinkaan!
JULJAANA (hykertäen käsiään): Tämähän muuttaa asiain tilan kokonaan!
(Vetäytyy reserviläisten lävitse pois).
TAVAST: Olen tullut tänne minäkin saadakseni sanoa sanan Lukkarilan
talon isännälle ja emännälle.
ALIINA ja TANELI: Mitäs kapteeni vielä...?
TAVAST: Minä, vanha sotilas, olen tänä kesänä kasarmillani kuullut ja
nähnyt asioita, jotka eivät ole aivan jokapäiväisiä. Ja niitä asioita
on vielä tässäkin silmieni edessä jatkunut. Olen tullut huomaamaan,
mikä kulta-aarre (pyyhkii silmiään) teidän ainoa tyttärenne on.
Semmoista syvää rakkautta ja oman itsensä uhrautuvaisuutta, jota hänen
sydämensä on osoittanut, on harvoin tavattavissa. Tätä tunnettaan olen
nähnyt hänen ihmeteltävällä tavalla osoittavan tuota Maunua kohtaan. Ja
minä olen nähnyt myöskin, ettei tämän Maununkaan kiintymys tyttäreenne
ole vähemmäksi arvattava. Luulen, että nämä nuoret, neitosen vanhempain
tieten, näin kovasti ovat toisiinsa kiintyneet.
TANELI: Kyllä tiedämme.
ALIINA: Niin, eihän se meille uutta ole.
TAVAST: Vaan minä en ole sitä ennen tietänyt. Enkä sitäkään, että tämän
neitosen vanhemmat eivät ole suopein silmin nuorten aikeita katselleet.
TANELI: Siihen ei ole meiltä tähän asti syytä puuttunut.
ALIINA: Ei ole, ei — tähän asti.
EEVASTIINA (syrjään): Näetsen, eikös sielläkin päin jo aleta toisaanne
kallistua!
TAVAST: Voidaan sanoa, että mitä minulla on tämän asian kanssa
tekemistä., Mutta ehkäpä on enemmän kuin luullaankaan. Ja nyt on aika
tullut, että minä tähän asiaan puutun ja ilmaisen syyn tekooni. Tämä
tilaisuus on siihen sitäkin sopivampi, kuin täällä ovat läsnä itse
Maunu sekä hänen kasvattiäitinsä että myöskin pitäjämme rovasti.
LUKKARI (nopeasti): Ja lukkari myöskin.
TAVAST: Niin, ja lukkari myöskin, tietysti.
ROVASTI (tulee esille): Mitä, herra kapteeni...?
HILDA (tulee myös lähemmäksi): Nyt siis on aika tullut.
TAVAST: Niin, aika on tullut, että julkisesti tunnustan sinut, Maunu,
omaksi pojakseni.
(Menee ja syleilee Maunua. Yleinen hämmästys).
HANNI (Aliinalle). Kuulkaa, äiti (ja Tanelille) ja isä!
ALIINA: Kapteeninko poika?
TANELI: Vai sillä lailla se on?
HILDA: Niin, se on totta. Sen voin minäkin todistaa.
TAVAST: Mutta hävetä tätä tunnustusta ei tarvitse sinun, Maunu, eikä
minunkaan (kääntyen rovastin puoleen), herra rovasti.
ROVASTI: Sen uskon, vaikka en asiaa tunne.
TAVAST: Näin oli asia. Emilia Vartiainen, tämä neiti Hilda Vartiaisen
sisar, oli minun morsiameni. Mutta eipä siihenkään aikaan omaiset
suopein silmin katselleet, että vanhan aatelisen Tavast-suvun
jälkeläinen, nuori upseeri naisi Vartiais-nimisen maakauppiaan
tyttären. Me kaksi nuorta rakastimme kuitenkin kaikesta huolimatta
toisiamme ja avioliittomme oli päätetty asia. Silloin tuli käsky
yht'äkkiä minulle suinpäin lähteä sotapalvelukseen Kaukaasiaan. Meidän
täytyi erota ja me erosimme — toivossa kuitenkin, että pian saisin
palata kotimaahan jälleen. Mutta — aikaa olikin jo yhdeksän kuukautta
kulunut, kun tänne pääsin. Ja kun kotia tulin, oli Emiliani (pyyhkii
silmiään) kuollut kymmenen vuorokautta sen jälkeen, kun hän minulle oli
synnyttänyt tämän poikani Maunun.
(Ottaa Maunun kainaloonsa).
ROVASTI: Se on kovin liikuttava tapaus, herra kapteeni.
TAVAST: No! Ketään en ole sen jälkeen enää rakastanut. Tämmöiseksi
vanhaksi takkuiseksi sotakarhuksi olen jäänyt. Ja Maunukin jäi
Vartiaisen nimelle sekä samalla tätinsä hellään hoitoon.
HILDA: Niin, kuin omaa lastani olen sinua, Maunu, rakastanut aina.
TAVAST: Mutta aikomukseni on saada Maunu vielä minunkin kirjoihini,
minunkin vaakunaani käyttämään, sillä onhan hänellä hyvältä kalskahtava
Maunu Tavastin nimi. Silloin pyydän teitä, herra rovasti, panemaan
hänet kirkonkirjoihinkin minun nimeni alle.
ROVASTI: Tietysti, niinpian kuin asia on korkeimmassa paikassa saanut
vahvistuksen.
TAVAST: Tiedän, että se on tarpeen.
MAUNU: Jos asian niin pitkälle pitää mennä, niin tyydyn minä kyllä
puolestani olemaan Maunu Vartiainen niinkuin ennenkin. Enkä liene
miestä huonompi siltä näinkään.
TAVAST (lyöden Maunua olkapäälle): Oikein, poikaseni, oikein! Niin sitä
miehen puhua pitää. (Leikillisesti). Mutta naimisiin sinä nähtävästi et
pääse nykyisellä niinelläsi, vai?
MAUNU (katsoen Hanniin ja hänen vanhempiinsa). En tiedä — varmaan.
HANNI (juosten Maunun kaulaan). Kyllä minun puolestani, vaikka heti.
ALIINA (Tanelille): Näetsen tuota!
TAVAST: Vanhemmilta odotamme nyt vain vastausta.
TANELI: Olemmehan mekin tänään saaneet nähdä ja kuulla semmoista,
että...
ROVASTI (leikillisesti): Niin, Onhan Maunu ihan omaa kotimaista
aatelissukua.
ALIINA: Niin että suostummehan sitä nyt mekin. (Kättelee Tanelin kanssa
Hannia ja Maunua).
TAVAST: No! Olkoon onneksenne, lapseni! (Kättelee Maunua ja Hannia).
HILDA (onnitellen). Teidän kanssanne olen onnellinen minäkin.
EEVASTIINA (syrjään): Kelpasipa niille nyt! Ja oikean aatelisen
saivatkin.
OLLI (lakkiaan heilutellen Hännin ja Maunun edessä): Paukahtipas tänään
vielä toinenkin laukaus!
ROVASTI: Meillä on siis ilo onnitella täällä vielä toistakin paria.
(Kättelee Hannia ja Maunua. Kaikki kättelevät Hannia ja Maunua).
SAKARI (käsitysten Riikan kanssa): Toisena parina pyydämme me etupäässä
kaikesta saada kiittää pitäjämme kunnianarvoisaa herra rovastia.
ROVASTI: Ei kestä. Oma ansionne se oli.
MAUNU (käsitysten Hannin kanssa): Ja me toisena kiitämme pitäjämme
valpasta herra nimismiestä hänen toiminnastaan.
NIMISMIES: Ei keste mitte! Mine ole ainoas oma velkkas tekke.
ALIINA ja EEVASTIINA (toisilleen): Niinkuin ei meitä maailmassa enää
olisikaan!
HISKIAS (joka on noussut istualtaan, tarttuu Tanelia käsivarresta):
Vaikka... vaikka huo... huonosti kuulenkin... kin, niin kuu... kuulin,
että vä... vä... vävy se tu... tuli sittenkin si... sinullekin. On...
onnea sitte!
TANELI: Kiitoksia! Minäpä luulen, että vaari nyt on ruvennut
kuulemaankin jo paremmin kuin ennen.
HISKIAS (nauraa hihittäen). Ku... ku... kukapa sen tietää. Ei... eikä
tuo hai... haittaakaan, jos vie... vielä elää... elää sa... sadan
vuoden van... vanhaksi.
OLLI (Hiskiakselle huutaen): Riikkapa sanoi minulle, että minä saan
elää kuolinpäivääni asti. (Laulaa).
Laulu n:o 21.
"Käki se kukkuu kuusikossa
Ja koivikossa on pesä;
Pitääkö minun yksin maata
Niin pitkä ja kaunis kesä.
Kullan mä hankin jo huomenna
Ja se on ihan totta;
Sormukset ja hopeakellon
Saa, joka minut ottaa.
Sitte ei meidän ikävä tule,
Me elämme iloisesti;
Ilot ja murheet keskenämme
Jaamme me tasaisesti.
Tule siis tänne nätti tytt
Sinua minä kaipaan.
Kahvelit ja ruokavärkit,
Ne minä sulle laitan."
SAKARI: Meilläpä Maunun kanssa on nyt vähän toisenlainen ajanlasku,
eikö niin?
MAUNU: Totta puhut, Sakari, sillä oikeastaan ei meillä ole ajanlaskua
mitään, vaan yhtä ainoata nousua onnemme kukkulalle kainaloisten
kanojemme kanssa. (Ottaa Hannin kainaloonsa).
SAKARI (kiertää Riikan vyötäisille kätensä ja kaikki neljä laulavat
yhdessä).
Laulu n:o 22.
Aika luotu muille, meille
Ilon iankaikkisuus,
Kun on vienyt onnen teille
Meidät elon päivä uus'.
Tuuli taukos, pilvet haihtui,
Taivas siintää sininen,
Muuttui mieli, riemuks' vaihtui
Suru synkkä poloisten.
Meni talvi, tuli kevät,
Lintuin laulu lehdoss' soi,
Sydämemme sykkäilevät,
Rinta raikua nyt voi.
Ajan menneen unhottuvi
Pimeä ja pitkä yö,
Kun on eessä sulo suvi,
Usko, toivo, lempi, työ.
Sitte kaunis elon aika
Elämämme syksy on.
Tän' on tehnyt taivaan taika.
Sille kiitos olkohon!
LUKKARI: Koska lukkari aina laulaa sanankuulijoitten kanssa viimeisen
värssyn, niin viritän minä nyt siunatuksi lopuksi nahkapoikien kanssa
nuorten kunniaksi rakkauden korkean veisun.
NAHKAPOJAT (laulavat lukkarin johtaessa).
Laulu nro 23
Istuin, istuin illat ja harmajat yöt
ja katselin järven pintaa;
taivas oli pilvessä, kalvava kaiho
kuohutteli raukan rintaa.
Tuolta, tuolta selkien toiselta puolta
oottelin armahinta; kauan,
kauan kaipasin nousua päivän,
ikävöin mä ihaninta.
Päivä sieltä nousi, kun sotkana sousi
lintuni järven pintaa;
toisen oli vanki, mut omaksein hankin,
painalsin sen vasten rintaa.
Häiksi siniloimelle päivätär kutoo
kangasta kultaisinta;
linnut nyt laulaa, on rinnassain rauha,
elämäll' on toinen hinta.
_Esirippu_.
LOPPU
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAHKAPOIKIA ELI YLPEYS SEN TEKI ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
