Suurvallat II : Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

By Rudolf Kjellén

The Project Gutenberg eBook of Suurvallat II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suurvallat II
        Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

Author: Rudolf Kjellén

Translator: Eino Voionmaa

Release date: March 26, 2025 [eBook #75722]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918

Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT II ***

SUURVALLAT II

Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

    Rudolf Kjellén

    Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut
    Eino Woionmaa

    Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo

    Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1918






Sisällys:

    V. Ranska
   VI. Saksa
       Kirjallisuutta






V. RANSKA


Ensimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. —
»Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. —
Suunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord
franco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». —
Ulkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. —
Ristiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». —
Syndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. —
Kansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut
parannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen
taantuminen. — Painuva päivä.

Vanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan»
Habsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14
vuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista
saaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen
itsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman
vuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään
muu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa
ja Saksaa.[1]

Pitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet
Ranskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on
monessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin
tämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja
muodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja
Saksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian.
Sentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun
sittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin
Ludvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan
riidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa
näiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti
heikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.

Edistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on
Ranskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan,
että se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon
harjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300
miljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain
Englannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää
jäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun
Kiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että
Ranska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman
kolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan
vaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja 39.8 miljonaa
asukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä
maanosassa.

Jos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin
kannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä
neljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana,
miesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin,
paljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa
suuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa.
Sen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta
merillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään,
että Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja.
Ranskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella,
jos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓
miljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4,
ainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan
tuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden
tasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on
Ranska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja
suuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen
päivänpaistetta.

Emme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman
asteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan
valtioiden seurapiirin ylintä, _maailmanvallan_, arvoastetta.

----------

Tarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen
menettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin
tekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa
edellyttämään suurta tehtävää historiassa.

Ranskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri
luonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä
_maa_ on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja
sopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä
meidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme
valtakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen
eri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla
siis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan
kaikki etuudet.

Nämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja
_aseman_ turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla,
kunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli
se Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten
kansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat
ristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten
Jerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt
renessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei
kuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman
kilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti
lopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen
parempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin
myöskin maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa.
Maailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan
ja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt
Ranskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain
Länsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin
maapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi
rivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.

Me olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi,
mantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle
päin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen
mereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen.
Ranska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi
meririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa
sillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle,
Pohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja
Levantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se
on tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen
paikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.

Mutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa
ei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja
rannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen
maa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi
koossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen
lisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi kuin 53
% koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit
jakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700
Välimeren puolelle[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää
sotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin
paikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen
maa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin
tähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja
meriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä
kolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän.
Toiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut
vetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta
vastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon
välillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman
saavutuksen alapuolelle.

Sellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä
enimmäkseen hyvät _vesi-_ ja _maarajat_. Pyreneat Espanjaa vastaan,
Alpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja,
vaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi
tuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko
luonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein
vuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja
todella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena
kansainporttina. Sen jälkeen seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää
rajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin
vanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen
kehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys
katkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan
päässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto
jättänyt oven auki Keski-Europaan.

Kaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri
romanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydelliren
puute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan
historiaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä.
Erotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan
taistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä
tällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän
taistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen
rajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa
pois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä
rasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena
kannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä
kahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.

Puutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun
ovat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme
suurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin
siellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2
miljonaa Lotringissa ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin
osassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta
kulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia),
kolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista
ja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä
muukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun
erittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan.
Tämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun
nyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue
näiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia
irredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin
9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se
enemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat
prosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin
kansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole
vihollismielisiä,[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan
ulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa
kohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään
huomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa
provencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen
kansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti
sanan täydessä merkityksessä.

Itsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon perusvaatimuksiin
nähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä.
Ranskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan
edellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan
suurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan
verrattuna.

Jo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän
kuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2
miljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3
miljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin
tuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten.
Niinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan
sopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän
maailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi,
toisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.

Pitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on
Ranskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän
kokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys
ja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui
suoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia
toistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin
yleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi
valtiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä
vastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset
saattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä
alaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyytyväisenä kaikkein
vapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista
vallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime
vuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien
régimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin
alkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät
valtiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan
ja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka
väkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!

Tähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy
suuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin
hemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää
ja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on
ylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on
ranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja
säästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään.
Hedelmänä tästä on _yleinen varallisuus_, joka on silmäänpistävänä
vastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on
näet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa
ja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja
huolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le
proprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin
taustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä
yhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän
tälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). Säästörahansa sijoittavat
he kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½
miljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin
varomattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan
muurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.

Tämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan
tavallaan esiintymään _suurimpana pääomavaltana Europassa_. Tänne
tulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen
suostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan
pörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse
suurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan
viidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia
lentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin
22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta
selviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi
tointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon
tekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa,
joka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr.
päätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä,
vastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa
on vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin
valtionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja
huolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen
kanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden, jonka
pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia
valtioyhdyskuntia.

Todella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä
maassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa
metelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä
usein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa
pyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa
Jentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 —
»maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä,
prefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli
olemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan sotaväki
elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja
maaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa
iässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa
tekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».

Zola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs
talonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä,
aivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa
samantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se
onkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu:
vastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties
vain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja
kehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan
näyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti ominaista
juuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki
ja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä
kohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista
enemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman
että se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.

Ranska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja
huolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän
ryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle
räyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa
sosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska
sangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista
siirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin
siihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren
paisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua
ylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.

----------

Kerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren
siirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla. Valtavia
kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa,
Pohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin
aiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei
kuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui
(lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ milj. ha)
1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin
uudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren
piirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja
laskee peruskiven uudelle valtiudelle.

Lähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki
kuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient
latin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen
suhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535,
sittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet
Ranska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan
Välimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä
verestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen
Napoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen
Krimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä
helpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen
Välimerenvallan muodossa.

Ensimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen
ripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6
miljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan
ulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla,
Länsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista
vauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin
kolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja
Berlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen
kehitykseen.

Silloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi
vastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli
Tunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edeilinen aiheutti kireät
välit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin
Englantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska
Italiaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä.
Ja pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin
Suezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan
käsiin. Näin tulee _Egyptin kysymys_ ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi
Krimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille.
Perinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt
lisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen
lisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.

Tässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti.
Tosin koetti _Jules Ferry_ vielä jonkun aikaa ylläpitää
laajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä
edistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin
omistukselle, hankittiin jalansija Punaisen mesen suulla (Obok), ja
laajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta
1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen
enemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan
luovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka
»tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla
Itä-Aasiassa. Pelättiin — kuten _de Broglie_ selvään sanoi jo 30/11
1880 senaatissa — jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja
huolia itse Europassa.

Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan
eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä
on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja
jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta
ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa.
Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään
vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat
Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä
on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö
johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu
ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna
allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi,
seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus;
ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä,
kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä
Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta
1897, keisari _Nikolain_ ja presidentti _Félix Fauren_ kohdatessa
toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko
maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan
kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.

Tämä uusi tila (»situation nouvelle», _Ribot_ 29/9 1891) antaa
Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus
siirtomaaohjelmaa vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on
vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika
valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan
Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin
(1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä
(Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri»
(Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan
Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä
lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää
voida välttää kahnausta.

Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska
nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa
Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja
Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa —
jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä
esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena
suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali
_Faidherbe_ 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki
siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen
meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi
pohjoisafrikalaiseksi siittomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan
omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu _Cecil Rhodesin_ ajatus
englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta
»Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin
suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat
toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään
_Fashoda_; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui
maailmanhistorian etualalle.

Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä
Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa
bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin
valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi
yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen
vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli _Hanotaux_, joka
Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot
isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen
kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi
kenraali _Kitchener_ Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea
ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni _Marchand_ aarniometsien
kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan,
näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen
välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää
mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt
ratkaisukohtaansa.

Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin
kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja
senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta _Elsass_
tai _Egypti_ — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin
kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana
kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin
Kongo-sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa
käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa
suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä
Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä
kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun
Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.

Jos _Hanotaux_ vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on
ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja
Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan
uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin
kuin ennen _Jules Ferry_ alussa 1880-lukua ja itse _Gambetta_ hetken
»kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan
kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan _Delcassélle_,
jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät
jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut
englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi.
Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja
levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä
antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi
Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen
suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai
äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.[4] Mutta
Saksan kirjelmä sai maata vastaamattomana Ranskan
ulkoasiainministeriön arkistossa.

Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei
uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna
1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli
aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar
Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki,
huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät
ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän
täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén
valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan.
Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin
voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja
Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin
puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.

Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja
Erglannin välillä, maaliskuussa 1899 (_Staatsarchiv_ Bd 64, nro
12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin
rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin
idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen
siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta
yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja
Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana.
Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta.
Voitettuaan neekeripäällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle
Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren,
Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän
lujittamiseksi,[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan
kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti
Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Korgon ja Tsadin
siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka
käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa
koossa.

Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään
maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa
retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen
ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden
sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua,
että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904.
Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaappaus
Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen
suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi
asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut
suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat
joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi
sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä
selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset.
Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin
Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet
käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen
ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai
29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta
romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä
maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin,
vastineeksi Erglannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin
Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (_Staatsarchiv_ Bd 69, n:o
13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten
siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita
suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina
havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I
osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902
julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija
Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa
(Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).

Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis,
ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla
kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun
näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille
Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Atrikassa. Selitys
on _Delcassén_ uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse
Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu
paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys —
Erglannin kanssa on palautettu[6], ei toki voinut todenperästä langeta
kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen
hankkimiseen.

Tällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan
valtiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun
sopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti
sentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan
toimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat
välähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille,
joka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla;
äänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard»
toisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903
sai maailma nähdä kummia: Englannin valtionpäämiehen Parisissa, jota
ei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen
Lontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen jälkeen
kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain
vuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka
muutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin
kypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja
8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Erglannin
ulkoasiainministeri _Lansdowne_ ja Ranskan lähettiläs _Cambon_ sen
merkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen
tapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden
maailmanpolitiikassa.

Kun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja
»deklarationeja» — (_Staatsarchiv_ Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa
se kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään
kahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä
Madagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin
etelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta
oli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle
tapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret,
Jarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen
yläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen
vastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen,
edellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan
jälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan,
niinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan päältä. Päämaali, jota kohti
hän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet
painuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat _Marokon
kysymyksen_ piirteet.

Diplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys.
Itse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva
ranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja
edellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko
Europa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien
tunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu
neljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet,
vasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta
1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin
yhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä
hallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin
mannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal,
Casamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa
mereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina,
joukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta
myöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi
siis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme
erikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin
tavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa,
alaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi,
tuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta
verrattomasti rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu
välittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen
anarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis
vaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan
tavattoman tärkea: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä
Atlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas»,
se on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten
Europan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla
oleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka
Tangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.

Kaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin
luonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä,
miksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka
jättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen
paisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa
saaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin
käynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna
1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella
1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli
siten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan,
vallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä
jatkamaan.

Mutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi
hoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen
idylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi.
Marokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa
nostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.

Kilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi
sijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja
kiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla,
suurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895
todella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten
kanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia
valmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen
eri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana
olivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro,
ja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli
Delcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa
päämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis
antamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen,
mutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3
1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella,
joka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja
Espanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden
huhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset,
joilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko
pohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin
puolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään
uusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä
Gibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti
syrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan
etuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa
sitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla
ja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2
Egyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).

Tämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys
Fashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi
viitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos
muistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla
nimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja
vielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli
havaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei
kannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti
kaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä
toimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten
valloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.

Silloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka
ei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä
vierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa
muodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä _Tangerissa_ maaliskuussa
1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.

Saksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä,
kuten edelliset vallat, eikä Delcassé senvuoksi ollut katsonut
tarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa
alkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut
sinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto
Marokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen
valvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen
senjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä;
Saksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin
kanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään
turvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa
hyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella
rannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika
oli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan varsinainen
liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa
voimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin
arvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä
Marokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä
kokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut
viittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla,
loukannut sen kunniaa.

Kun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin
myrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada
olla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin
_kansainvälistä neuvottelukokousta_ asiasta. Tämän tueksi saattoi
Saksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka
mukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja
kun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden
sopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes
tuntenut.

Nyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin»
tiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa
ei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä
(Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa.
Delcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis
uskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla;
Delcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen
suostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös.
Ranskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät
vuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina
havaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä
esiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti
maan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin
kielsi.

Toinen näytös esitettiin pienessä espanjalaisessa _Algecirasin_
kaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden
kesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen
sopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden,
mutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan
siellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia
Algerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa
osuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja
espanjalaisen santarmiston ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen
mies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet
yksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea
muulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt
sovitteluehdotukset.

Sisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha
huhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08)
täyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut
hankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena
jalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja
saksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen
paljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin
sovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen
huolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta
Algecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan
tunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa
maassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin.
Algecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain
tullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti
taloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen
pelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä
luopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo
poistetuksi kiistanaiheiden joukosta.

Niinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen
pohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen
hedelmän kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla
toimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä
alkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.

Se tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden
yllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä
kertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen _Agadirin_
satamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen,
että retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen
edellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen
sama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut
jäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin
joko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.

Syistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli
edellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara
Länsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen
miespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12
1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista
Pohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli
valmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat
alaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella,
puhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta)
mannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen
tapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli
rauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia,
ennenkuin neuvottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen
Marokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi
himoitsemaansa perintöön.

Vielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo
omistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa, että
Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa,
»Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman
kansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita
uutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla.
Mutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain
diplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa
tyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme
toisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa.
Jonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että
Ranska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907);
nyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan
seuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta —
osa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja
Egyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa
aluetta _Kongossa_ Saksalle.

André Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo
ei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää.
Itse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut
käynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908
lienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen
anastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys
yhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin
samanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain
järjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden
molempien etujen vaihtamisesta.[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt
ratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui
lopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin
määrättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata
Ranskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu
kaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja
Sangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.

Tämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan
lähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.).
Maailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi
katsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin
etualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi
kertaa maailmansodan kynnykselle.

Mutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä,
jolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää,
että ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä
nurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon
alkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka käsittivät koko ranskalaisen
Kongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen
monopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti
rahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta —
Ranska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt
»viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä
siinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko _Caillaux'n_
ministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna
1912. Uusi _Poincaren_ ministeristö saattoi suuren saaliin
kansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon
sulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi.
Mutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin
tekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin
luoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904
tehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi
hämmästyksekseen tietää, että _Delcassé_ todellakin oli luovuttanut
koko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista
suorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän
paheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin
keskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien
pingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen
valtaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä
jatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.

----------

Me näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä
pistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe.
Ranskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu:
Marokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja
ehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.

Jätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt
jokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään
tulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman
itsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen
suurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin
lausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli
valtakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me
maksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon»,
Pinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin
arvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla
saareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon,
turkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu
»kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja
Espanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian,
päästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan
Tunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista
suurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta.
Toiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva
yhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy
katkeroittaa häntä myöskin Ranskaa vastaan ja vahingoittaa Ranskan
perinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt
luovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan.
Entinen ulkoasiainministeri _Pichon_ lausuikin senaatissa julki (8/2
1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat
Kongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana
lohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä
»latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi
ei kannata mitään uhrata.

Tätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa
veljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin
sovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan
nähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti
seuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907,
joita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.),
näyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme
myöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten
muuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon.
Mutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita,
kahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä
lukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin
suhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet
Tripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan
Djanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa
1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten
puolelta uutena vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on
tuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida
syrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin
Pichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa Europassa
sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka
siirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).

Tämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen
edistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion
itse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen
Ranskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin
arvostelun ratkaiseva kohta.

Silloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut
Ranskan yhteen _Englannin_ kanssa todelliseen »entente cordialeen»,
sydämelliseen sovintoon[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten
kohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle
yleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä.
Kaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle.
Useammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä
askeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen
»allianssiksi» (»entente permanente», kuningas _Edvard_ 25/5 1908).
Tätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5
1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta
myöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin
Englanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että
sotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa
erinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta
pääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906,
_Asquith_ jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin
allianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää
muotoa.

Mutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään,
vahvistettuun liittoon _Venäjän_ kanssa? On huomattava, että entente
tehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin
liittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi
Englantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin
ollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan
ei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään,
Venäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen
kanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi
ylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat
liittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen
selkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen
Mandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet.
Erittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon
juttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan
mahdollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena,
puolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä
sopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä
maailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä
avioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen
pulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu
samaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja
kuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.

Ajat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä,
jolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat
asianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan
yhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä
näyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut
läheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin
ilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri
kun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan
piti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen
näkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen
niistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.

Silloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi,
Englannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden
allianssi laajennettiin _kolmen ententeksi_ — kolmisopimukseksi —
_Freycinetin_ jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa
ilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s.
29). Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka
johtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain,
että Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen.
Olot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä
häipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi
lupaava kehitys.

On päivan selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan
suhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan _Saksaan_ nähden.
Epäilemättä oli kosto, _revanche_, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka
alusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän
kanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun
liiton syntyessä: liitto oli Janus,[9] ranskalaiset katsoivat
etupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa
vastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin
Englantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven
aika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta _Deroulèden_
»isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä
pinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien
tuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja
kohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan
sosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (_Jaurès_,
_Pressensé_) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki vanhat
kostoajatukset; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä
sovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten
viimeksi _Hanotaux_ 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).

Ei myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään
kärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla
liian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen
Saksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli
Millet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa
Delcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen
hyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta»
Marokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa
englantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei
myöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa
paljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille
ajatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana.
Sinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä
kohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin
kun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on
ollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet,
jotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun
aikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme
kansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon
vimman hehkuvan silmissä.

Jos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia
syyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi
olla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen
buurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että
»Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä
otti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen
miehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva
Europaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...

Onko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan
näitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka
suurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan saattoivat
tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui
valtakunnankansleri _v. Bethmann_ jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä
5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut
sovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut
ajattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi»,
Europalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen
valtiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari
Vilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen
»Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux
selittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen
pitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan»
pohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen
metelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuudesta. Siitä päättäen
näyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin
vähentäneen jännitystä.[10]

Ei siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki
Reinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja
nykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus
on jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana
herätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on
siellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen
heikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus
kasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden
oleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa
suurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa
kuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti —
sotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta
tinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä
»neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa
»täysin valmis» — kuten 1870.

Tämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin
ministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, _Caillaux'n_ jälkeen, jonka
katsottiin osoittaneen saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan
Marokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat
miltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen
tapaamme _Delcassén_, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä
yhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset
todisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen
herännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin
pahan-enteihin.



Tiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii
pysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä
kehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes
luonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai
hyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista,
syrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä
tutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä
Schiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että
Ranskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen
itsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».

Jos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun
pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta
ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle.
Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi
ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä
Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi
ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, kun
Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia
antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198).
Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän
vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto
tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa,
tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa
pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen
vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.

Kaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin
psykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen
ei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen
rinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen
tunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä
tavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä.
Niin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta,
ilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten
ihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen»,
itsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy
tietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy
vallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita
liiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä.
Mutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan.
Että Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan
perustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta.
Ranskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan
vallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei
myöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa
hallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea,
mikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän
Venäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon
vihollisille!

Voiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle
mieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on
tutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on
kokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen
väärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole olemassa
rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen
konjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin
alenemassa. Että elokuussa 1912, _Poincarén_ käydessä Pietarissa,
tehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä
jälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka
näkee pinnan alle.

Mitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla huomioon
ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä
kehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin
Välimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja
edelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella
jakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia
taemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan
tarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista
vaatimuksista Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan
keskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä
Tripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka
luonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle.
Silmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta
sylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin
suuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli
poliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin
kanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena
aikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat.
Täällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa —
Bizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua
sydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi
pistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on,
se on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin
kaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden
kahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan
lukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on
liittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska
hyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen,
niin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä
loukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman
valtiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.

Ja aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin
syntynyttä ystävyyttä Ranskan ja Englannin välillä. Se ei ole
ainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien
sopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla
velvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa
vastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan
kilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija
sisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen
toinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla
ulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen
ajan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa
Venäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.[11]

Myöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen
kahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen
saattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa
esm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että
englantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen
kehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden
mahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja
ratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat
ovat kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi
molemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri
tahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi
luonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika»,
sanottiin silloin;[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei
saata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys
nyttemmin edellytä ylimalkaan _Ranskan laajennuspolitiikan
pysähtymistä_. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla
näkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle
hyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että
kansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta
lukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei
liene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.

Todellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas
diplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden
torjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle,
joka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka
kehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma
diplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre,
jonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä
selkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä
tuntuu keinotekoisesti laaditulta sommittelulta satunnaista
tarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä
pyrkimyksissä.

Totta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta
ryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta
uuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin
ja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan
todellisuudessa näemme hahmottelua _luonnolliseen ryhmitykseen_,
tähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän
länttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan —
siis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja
ilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu
länsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys.
Päivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty
Englantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä
»kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin).
Olemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän
katsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on
luonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta
näyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa
hajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä
liian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten
painon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri
vapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä
sivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet
viimeiseen suureen murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa
— ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän
epäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen,
aatteellisista vaikuttimista huolimatta.

Jos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme
vanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla
hetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut
luonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi
Japanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa —
Venäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä
kohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton
kulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen
ristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian
vuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin
ei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan
kummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava,
ettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut
mitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo
vielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta
ja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön
siis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta
Marokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä
tavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän
ja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn avulla saanut todella olennaista
sisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.

Kun _Delcassé_ ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi
Saksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä
siis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin
voitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana
ja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa
suhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus
eivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia
olemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin
muutkin tosiolot.

Mutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen,
sittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt.
Mainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt
on toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut
pyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen.
Kaikki riippuu nyt Ranskan _luottamuksesta Englantiin voimatekijänä_.
Jos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista
teknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään
muut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin
on vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun
suuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain
välikohtaukseksi oikean tien sivulla.

Mutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: ei siinä kyllin, että
suunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää,
tokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa
valloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan
maailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko
tähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima;
tuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen
juuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta
vammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä.
Siinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää
ole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.

Pitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka
merkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan
sisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien
varjojen alhoon.

----------

Suurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme
todenneet _tärveltyneen eduskuntaisuuden_ ja vaihtelevan
puolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin.
Tapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja
syventämänä.

Muoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran
eduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan
leikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa
englantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vieläkin
huonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä,
valtiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon
huutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten
kunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin
40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;[13]
välikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys,
keskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui
kerran nykyinen presidentti _Poincaré_, »jäävät syrjään, kun
ministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on
tämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enenmän kun häälyvät
puolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien
mainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana;
kunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain
syyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen
melu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa
lähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita
matkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän
kuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun
epäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen
oireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa
historiassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja virkojen kaupasta
(Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein
juttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen»
(Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja
»ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät
räjähtelevät panssarilaivat...

Mitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen
pohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä
piirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja
samalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä
seuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien
puolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa,
joka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan.
Siinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin
tähän saakka tarkastamaamme vastaan.

Uudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten
Itävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne
olivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista
nykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista
vapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan
esikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä
sadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on
koitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin
ratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä
pitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin
kuumesairas, joka turhaan kääntyy vuoteessaan kyljeltä toiselle
saadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon
nykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi
kehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870)
pyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes
korjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan
alle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen
tulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet
hyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.

Kun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä
olojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon
koetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus,
valtaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain
valtaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli
kolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun
sen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin
pitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua
trikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin
kiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan
kyltti oven päälle.

Valtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen
sietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä
pääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto;
syvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä
kiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki
tähtää yhteen keskipisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat
säteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten
odottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat
taas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän
keskuudessa!

Jo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan
vastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten
järjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita.
Perustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa
valtiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja
yhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden
vuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on
kauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa
vain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.

Me olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi,
Ruotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei
todellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta
enempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan
valtiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö,
joka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta
vain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen,
minne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei
sovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle
paikalle ja sen on vain poistuminen, kuten _Casimir Périerin_ 1895.
Ranskan nykyinen valtiomuoto vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan
aikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja
huutaa miehiä, ei edusmiehiä.

On selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee
kaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus
laskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon
henkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle
ja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua
_kansanvallan_ ja _virkavallan_ sovittamattomien vastakohtien välillä.
Mutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima.
Ei sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä
vain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan
vastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan
vallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.

Vanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna
elokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona
virallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden
kahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät
alati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut
molemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja
kiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön
voimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon,
toisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on
perussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka
ollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat päättyneet tasavallan
voittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten
kirkollisvaltaa vastaan.

Edellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja _Mac
Mahonin_ erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet
viipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen
valmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen
puolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: _Boulanger_
1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja _Deroulède_ 1899.
Boulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon
vauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei
yksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen
tulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä
»liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka
olivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.

Ne, jotka tässä kuurian askeleessa näkivät kaikista vaatimuksista ja
toiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei
niinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa
menettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin
lähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä
tasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen
salapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti
hiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin
valta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina
aseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit,
kirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja
hyväntekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla
muualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että
tämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan
pohjalla. Jo _Gambetta_ oli 1877 havainnut tämän yhteyden
(»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja _Jules Ferry_ oli 1880
tähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja
vastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut
näiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi,
että tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.

Koko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana
liittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden
luonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi
siis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä
yksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis
Ranskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä
määrässä kuin esm. Itävallassa.

Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden
aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme
panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni
_Dreyfusin_ ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu
»juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan
valtiollisessa puoluekehityksessä.[14] Vuonna 1898 muodostui
liittoutuneista aineksista _natsionalistinen_ ('kansallismielinen')
puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle
uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis,
julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon
palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan
julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat
puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.

Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin
sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893
vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin
Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla:
klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle
uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten
olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä,
sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (_Rouvier_
1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla
tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että
hallitusvaihdos _Bourgeois-Méline_ 1896 läheni todellista
eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka
näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa
uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle uskollinen keskusta
nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899
saa maailma nähdä sosialistin (_Millerandin_) hallituksen jäsenenä; se
oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja
sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa
taistelussa, jota pääministeri _Waldeck-Rousseau_ nyt, suuren »jutun»
vanavedessä kävi aloittamaan.

Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi
»poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on
ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen
valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit
jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei
vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta
kovinkaan, että sosialistijohtaja _Jaurès_ nyt tavataan hallituksen
asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä.
Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa
syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja
sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta
maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson
hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten
mannanpäivien aikana.

Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan
klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu
armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900).
Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak.
1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme
tunnussanan hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon
kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia
vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa
nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden
uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin
käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät-
tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan
maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena
jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.

Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti,
tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain»
kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin
»toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia
tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani
hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli _Combes_, 67-vuotias, mutta
tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu
puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan
paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia
kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v.
1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä:
»kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti
»uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi
encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen
kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio
haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen
päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion
ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen
välillä toisaalta.

Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan,
hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan
päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut»,
vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei
pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten
»Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta»
olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen
uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten
kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän
ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä
ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän,
vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä
Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole
kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse
kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää
klerikalismin pääedustajan, kreivi _de Munin_ osaksi olevan oikeassa,
kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä
vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä
taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen
työväenministerin, sosialisti _Viviani'n_ sanat edustajakamarissa 8/11
1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet
taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen
pääministeri _Briand_ vahvistaa 1911: »todellisen vapaamielisyyden
lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy _Jumala karkoittaa
kouluistamme_». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä
kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan,
kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin
sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa?
Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.

Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella.
Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta
esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä
uskonnonvihollisena», katsottu »_Ranskan varsinaiseksi vammaksi_,
äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin
kirjoittaa nimim. _Diplomaticus_ »Westminster Review»-lehdessä
maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja
kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan,
ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla
kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä
ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta
ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle
(_Viviani_) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen
»ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....

Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut
kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut
välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä
ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui
keskellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan
valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja
lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat
nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on
käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän
propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen
alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin
suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin
Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen
kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan
Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa
vahvistetaan.[15]

Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian
kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der
Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria
piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä
jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin
kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista
todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan
»voltaireläisyydestä».[16] Tähän mennessä (elok. 1912) ei kuitenkaan
ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian
politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi,
ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen
käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.

Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa
puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu,
vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis
mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo
(1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan
vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri
vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä
näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa
kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat
ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun
kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi,
oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut
eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut
(vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja
sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa
yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot
tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.

Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön
kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti
olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa
saada palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa
vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi _Jaurès_ ministeristön
vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan
toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka
pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan
keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan
— rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.

Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan
on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan.
Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt
rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia
oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin
(1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871
puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi,
milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista
aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa
1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen
sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan
perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta
huojumassa.

Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää
Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja
saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen _Hervén_ kaltaisia
miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli
(»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä
(syndikaateissa) järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on
julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka
pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja
»suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna
»sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon»
ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan
syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo
1895 irtautui tämä liike _syndikalismina_ eduskunnallisesta
sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du
Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa
se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement
socialiste» pää-äänenkannattajana ja _George Sorel_ profeettana sekä
»työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat
kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin
toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen
elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni)
keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen
hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.

Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista
velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun
vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää
isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on
välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen
radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on
edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906,
vanhuudenvakuutuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia
on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa
vasemmistorintamalla.

Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on
rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä,
_Clémenceau_ (pääministerinä 1906—09) ja _Briand_ (1909—11); edellinen
vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoia vuodelta
1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn
jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen
uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka
kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota
vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen»
rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau
nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on
parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule
olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä
pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein
yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin
välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole
osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon
jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen
(»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta
vastaan 1911).

Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä
oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja
anarkian vallaksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan
kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina
valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se
jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa
tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911;
meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön
saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja
turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot»
1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on
laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja
sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan
(Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä
heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.

Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole
havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja
sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna
suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten
nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja
valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta
vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja
temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan
luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin»
tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta.
Koniunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan
asemesta, jossa useinkin olemme nähneet molempain siipien toimivan
yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten _Clémenceaun_
kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena
edellytyksenä _Poincarén ministeristölle_ tammikuusta 1912 ja
_suhteellisten vaalien_ toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä
voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen»
enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan
eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.

Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (_Gambetta_
1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua
eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän
hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko
kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen
on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua;
emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä,
huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice
Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III,
1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»),
aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du
Roi») nostaa _nuoroikeisto_ päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä —
ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit
Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit»,
kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää
sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on
ollut kykenemätön turvaamaan järjestystä ja varmuutta valtion sisäistä
vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin
kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista
itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden
kaipuuksi valtakunnan johtoon.

»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai
keisarivallalle», sanoi natsionalisti _de Clagny_ Clémenceaulle vasten
kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun
tuoksinaa, syytti entinen ministeri _Leygues_ samasta Combesia: »Te
olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset,
että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi
(»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa
hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui
ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on
asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme
kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä;
mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat
yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe
valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset
kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon
huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne
manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan
(kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.

Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus,
ettei nähdä kruununperijän personaa. Se on samalla myöskin
eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä
ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.

Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa
silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on
jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja
valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman
lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden
ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt
peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt
olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa
yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan
tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret
rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona
Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.

Tämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon
ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on
etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja
virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt
voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa
piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa
vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu
(Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri.
Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu
oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.

Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys
valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainainen taudinsiemen,
joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty.
Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin
turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin
repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi
varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle
lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää
tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.

Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai
heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla,
kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja
historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti
antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole
osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt
avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen
tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.

----------

Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää _väkiluvun
kasvun heikkous_. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes
2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä
(maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku
nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut
pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.

Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme
heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu
tulokseksi keskimäärin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000
vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän
kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa
ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka
tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12.
Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla
tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman
saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina
1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna
teki ero kokonaista 35 000 henkeä.

Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä:
liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä.
Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon;
kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan
senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis
syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot
taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja
Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian
34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän
kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27
miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on
väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000.
Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan
on siis merkittävä kirjaansa _450 000 hengen vuotuinen tappio_.

Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden
täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden
lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden
merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja
pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä
runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun
aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu
taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli
300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on
syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia
avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa
yli 4.

Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi
selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys
luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta
tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin
suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä
tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu
tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin
enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole
siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän
kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta
hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan
vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu
lapsimäärä perheissä. Me näemme _omasta tahdostaan väenpuutteessa
olevan kansan_.

Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää
meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas
syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä
yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on
vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi
yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä
vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä
suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon
muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä
— ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen
tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien
toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään
sentähden yksinkertaisesti _kaksilapsijärjestelmäksi_. »Ranska syö
kolmannen lapsensa» (Dupin).

Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu
nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin
luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin
pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt
ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius
sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää
sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari
Augustuksen aviolainsäädäntö vilttaa samaan suuntaan Rooman tasavallan
viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä
edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien»
kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen
yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch
vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi.
Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin
se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä
historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka
väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin
minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui
keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten
pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista
tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi
henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten
Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen
sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä.
Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo
Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti
katsoen, _kuolemasta sukupuuttoon_».

On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy
saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki
kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan
perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet
mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle
mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi
kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti;
niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa.
Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se,
kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan
ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä
kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema
— huudahtaa Bertillon.

Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee
tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja
viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy
tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia
elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa
kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä,
siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se
tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos
kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten
avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että
siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi
vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista
laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja
vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta
lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että
ristiäisissä _säälitellään_ kuten hautajaisissa — silloin sopii kai
epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka olisi
käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko
ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen
itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.

Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että
lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa
saattoi kunnianarvoisa _Metellus Macedonicus_ (itse sangen monen
lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja
synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää
kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan
kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori
_Piot_, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä
Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896
»kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908
tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä
ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin
innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta
etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille
ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen,
Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan,
periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu
valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille,
Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr.
kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä
(helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi
velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910);
perintölainsäädännössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta
omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta
katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten
oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä
perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka
on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja
muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen
valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan
valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen
kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta
kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni
niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön
ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat
vamman syynä.

»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse
elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista».
Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä
väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat
luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut.
Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti,
järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön
väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista,
sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide
voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin
vähenevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan
lintu lähtee lentoon...

Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä,
joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla
lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan
»kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells):
kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon
pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin
saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut
näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja
siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen
kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut
havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat
nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että
järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen
lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.

Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä
järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti
rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja
kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä
suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa
nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei
mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain
laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa,
jonka rotuhyveisiin juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin
syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista
hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla
tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa;
kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin
»bossi» Amerikassa.

Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut
leikitellen syrjäyttää sitä _vakavuutta_, joka tässä lähestyy kohtalon
järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten
kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko
kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt
Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen
kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei
tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies»,
kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää
vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta»,
kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että
ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on
meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät
sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt
sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta».
Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset
kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen
suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta —
Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration
humaine» vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei
seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa
naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän
voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta
ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan
sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään»
(Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899)
sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo
tulevaisuuden».

Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat.
Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan
lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis
100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska
on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo
Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme
puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla
saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen _joka
päivä_, kuin Ranska _kokonaisessa kuukaudessa_. Nyt on epäsuhde vielä
paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt _Moltken_ sanomaksi väitetty
lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan
tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa
kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj.,
mutta Ranskassa vain 40, _joista puolet saksalaisia_. Tämmöinen on
kostoajatuksen tilastollinen tausta!

Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa.
Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön
vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka
suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin
pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla
taantumusta.

Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2
Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan
jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja
Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla
Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti.
Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se
edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten
sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein
ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt
laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu
kaikkein viimeiselle sijalle.[17]

Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten
vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli
Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja
Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri
_Pelletanin_ pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen
aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan
kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin.
Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja
merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892
Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut
osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan
samanaikainen kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908
alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana
on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus
samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä
kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on
kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin
ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä
kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.

Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto.
Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun
alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu
seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä
voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien
ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole
pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla
todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön
tappioksi.

Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän
_edistysvihollisuuden_. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus
on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka
hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen
hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta,
poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron
pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen
puoli välkkyi taloudellista loistoa: paikalleen pysähtynyt
koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo
uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava
katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän
omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut
eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.

Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada
niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään
ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen
ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen
elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien
ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan
onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.

Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin
köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon
syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan
liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai
raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta
entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman
liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?

Aineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono
yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna)
uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus
on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain
osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti,
vähenee se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan
johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot
siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli
4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi;
mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka
tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan
pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä
suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?

Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti
ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa
säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten
keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita
Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen
toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit,
mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan
pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää.
Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen?
On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista
vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi[18] —
kaksiteräinen miekka sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin
katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle
kuolevan kansan suurpolitiikalle.

Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran
varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta
neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon
»varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka
nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa
nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota
»gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen
aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin
de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.

Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka
turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat
kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen
laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa
ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin
ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan:
suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää
kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman
hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä
tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut
talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkökannoilta katsoen
näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen
traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että
tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa
kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman
ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee
itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.

----------

»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen
sivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi
kadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta
kansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä
senvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla
on menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan
tuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa
välimatka ja ennakkoluulottomuus. on teroittanut näkemystä. Se
tutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen.
Emme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen
hajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja
taloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän
sisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen
näivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa
vaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana,
joka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan
pyrkijöille.

Tuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle
France» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen
siimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet
tai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui
se tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia
vesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa
osoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä
on näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan
taivaaseen saakka.




VI. SAKSA


Suurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Historiikkia.
— Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi ja
siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. —
Kansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa».
— Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja
keskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta.
— Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: _Kiautshou,
Bagdadinrata_. — Tulevaisuusohjelma: _Elbe—Eufrat_. — Kolmas
esiinmarssi: _Uusi Kamerun_. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha».
— Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate
maailmassa».

Tutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka
kokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on
(Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen
kultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili)
Länsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä
Europan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui
suurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa
päissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan
merkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.

Nämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin
Välimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä
kannattamaan suurvalta-asemaa nykyisessä planetarisessa kilpailussa;
ja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen —
Itävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat
kehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa
Välimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden
maareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat
vetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren
piirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan
Bagdad-rataa.

Niinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana.
Nyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen —
toisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä
välimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja
koossapitävä side on _Atlantti_.

Tämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä
vanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja
Englanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla
Europan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja
väljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä
Välimereltä.

Täällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin,
edellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella
perustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet
suorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.

Samalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen
keskustaan, olemme myöskin uudessa kansatieteellisessä maailmassa.
Romanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy
huomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on
kohonnut korkeimmalle: germaniseen.

Atlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska
siltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta
tuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta
suvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme
tutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen _Saksaan_.

----------

Laajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan
suurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi;
kun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman
kaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän
lisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema
on Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin
korkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan
emämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan
väkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910
toimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se
nykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima
keskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä
ole ehtinyt kehityksensä rajalle.

Vielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piirteistä voisi päättää
osoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja
taloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska
painuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.

Saksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes
650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin
Venäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se
kuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja
ainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa
kotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle,
tasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain
maailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka
ensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään
voimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790
000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta
rakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin
— mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan
aluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.

Rauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2,
ainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto
(erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin,
mutta 1911 jo n. 22½ miljardiin[19] eikä myöskään ole jäljellä mistään
muusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10
vastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja
siis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä
Englannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto
kunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin
nähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2
miljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole
samassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia
luontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto
on vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää
jälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti
kuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin
täyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480
miljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun
pääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten
vähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain
vähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).

Ottamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan
valtakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä
osoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla
nykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten
edellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin
rauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan
(kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Englannissa) tai
taloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja
Yhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin
se — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä
suhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.

Näin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen —
Saksan kansa ei ole siittolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt
enempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että
ihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan
vuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja
poistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä
edellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista
väenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun
maastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä
väestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä,
20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen
keskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee
väestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa
kansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan
jättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa —
syntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m.
m. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan
koskemattomaksi.

Että Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja
eteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista,
jotkahan vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme
silmäyksen muutamiin edellisiin.

1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain
mukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman
perustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se
tasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan
alussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %;
sataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä
Ranska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme
lähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa
1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten
tulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908
olikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin
väestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910)
oli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa.
Saksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820
lähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja
vuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset
hyvät olot myöskin tässä suhteessa.

Kehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot.
Vuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa
kasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan
11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä
ainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25
%:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 %:iin
Englannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta
1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60;
vuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään
muukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U.
S. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja
pikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse.
Kauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia,
lukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa
mursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4
kertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa
lopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut
enemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli
sivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa
ovat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin,
niin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä.
Laivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta
pulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä
tässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on
kasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215
miljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys,
joka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa»
(Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in
Germany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä
valloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, kutomo- ja
kemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon
laatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät
jo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin,
joka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa
liikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903
alkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet
tuntuvasti järkyttää.

Ennen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten
maastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien
rajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ
»sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta
maan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen
toimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa»
koskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat
puolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään
väestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa
sitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen
autarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa
tilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen
tiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se
näyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä.
Ratkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin,
ilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.

Taloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa
kukoistuksessa ja suuressa vauraudessa olevasta yhteisöstä. Valta,
joka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja
kauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä
toista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on
mitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään
kuin korkeimpiin päämaaleihin.

Huomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön
välillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta
aivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa,
mutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä
ero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä.
Saksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle
vanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui
räikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana
äkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa
kärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut
todelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin
kultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen
pääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa
ss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja
ei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna
saksalaista pääomaa noin 38 miljardia.[20] Mutta ratkaisevaa on
kehitysnäkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä
varuksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti
kuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen
on havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus
ilmeisesti vielä suurempi.

Kohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen
taustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin,
poliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka
tässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.

----------

Saksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan
keisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien
Italia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste
etelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa,
keisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin
siirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät
Regensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste
pohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan
vahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa
riippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle
siivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosisataa myöhemmin
saavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului
Hohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja
1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana
maanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa
Kustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.

Kun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli
epäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen»
Europassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton
ohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia
(korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin
tasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen,
valtiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan
keskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti
korkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000
ha yhteisestä pinta-alasta.

Kun nyt valtiojärjestys oli kypsynyt myöskin pohjoisessa Saksassa, sai
kansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut:
kiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu
epäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti
kansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli
havainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät
yhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen
muoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja
etelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen
osa Etelä-Saksaa, kun taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan
valtakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä
siten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin
Magdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on
rannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin
yhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja
kutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.

Tässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä
_pohjoiseen_ päin ja _mereisten_ edellytysten vahvistumista. Näihin
piirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.

Suuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi
painopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää
yksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat
Saksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa,
pohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen
suuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja
alanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin
milloinkaan muutoin. Tarvittiin siis _irtaumista Tonavasta_, jotta
Saksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi.
Tämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa
yhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta
lännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta
Pohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista
hajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten
välillä. Kauemmaksi itään ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä
tapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen
»partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden
erillispyrinnöille).

Vastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut
vastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben
ja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa
yhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866
lähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto
ainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle
perusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi
suursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa
Saksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan,
olisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se
saataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta
palautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan, Elben ja
Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin
heikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi.
Missään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin
valtakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen
kestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.

Nykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut
tilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti
edestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä;
lujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja
pohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille
maailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka nyttemmin ovat
voitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.

»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on
vesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin
Saksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v.
1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen
suurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän
säestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin
ulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma).
Semmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut
Bremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»:
purjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä
on nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin
vuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja
huomion keskittämisen kautta pohjoiseen.

Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan
päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin
sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben
varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut
takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan
tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että
sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian
maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen
ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta
niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä puolella on
yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin,
Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis
Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on
Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin
Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan
laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903
oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde
sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit
ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan
kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran
tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua
vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että
kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei
olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan
vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime
vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä
(liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).

Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen
liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle
laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet
suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa
Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein
rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli
Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, Saksa on vetäytynyt pois
Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä
valtameriliikenteeseen.

Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin
sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana
tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin
kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt:
»Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾
milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä
syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain
vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin
puolin terveellä perustalla.

Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa _suurvaltana
merellä_. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa
1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen
hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että
Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun
sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta:
sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut
oopperasta!» Vielä 1861 saattoi _Palmerston_ antaa sanomalehtensä
kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata,
purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan
aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai
purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle
epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella
saksalaisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin,
v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman
nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10
vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin
»valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille
maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin
kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla
parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä
kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa
Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä
järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan
Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin
varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan
ulottimilta.

Olemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia
näyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten
kansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun _Bismarck_ kokosi kansan
yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti
kansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä
korkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat
kuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin
unelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen
perustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään
kannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan
edeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt
kasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja
mieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli
esiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että —
samoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä
johtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan
voittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli _aseellinen kansa_.
Asekansa — itse kehkeytynyt _runoilijain ja ajattelijain kansasta_ —
muuttui nopeasti _teollisuustyön kansaksi_. Sama mieskuri, joka piti
joukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti
heidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman
perustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle
teollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi
perustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879
tarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli
paisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen
tiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan
avulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot
viennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten
kääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 %
tavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, _yleinen
asevelvollisuus_, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä
edistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen
_keskittyminen merelle päin_, kaupan ja meriliikkeen vastaavan
kehityksen vakuudeksi.[21] Aluksi oli täytynyt antaa tavarat
englantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien
laivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle
taloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla
veistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen
omiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä
uutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton,
meriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan
hyväksi.

Näin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan
kilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin:
_siirtomaita_. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista
lähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti
suoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa
1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan
(Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä
pahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän
tilaisuuden käsistään. Mutta _Bismarckin_ varovainen valtiotaito ei
katsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta
1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren
saaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto,
pääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan
nousemassa kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin
tuonnempana).

Kun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut
ajatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa
luonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä
yksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota _v.
Delbrück_ edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne
ehdottomasti vaatisivat suurta _laivastoa_, joka taas nielisi liian
suuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan
vastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri _v.
Tirpitz_. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on
ilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan
eduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset
uudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916
saattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta,
mutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin
tuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on
todellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä
sijalta.[22]

Näin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri-
ja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat
ratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa täällä toinen
tehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista
edellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu
nyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys
maailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja
aineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja
yksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana
näemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita
vastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan
auringossa» (Bülow).

----------

Paikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo _asemansa_ kautta.
Kaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on
»keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen
ja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa keskittyvä
paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä
liikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen
vaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste
on valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin
nojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan
reunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan
rannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.

Tässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä
kohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa
sille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkastamme sen
_ulkokehystä_, havaitsemme suuria heikkouksia.

Yhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu,
selittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan
mereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän
valossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna
toiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan
merelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa
kuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman
päässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri
sillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee
rajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa
tulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua
tiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu,
senvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen
takana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen
teollisuusalue Reininmaakunnissa.

Mutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet
ole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja
tarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin
Hollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva
Etelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas
Itävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta
Reininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset
syyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu suurimmalta
osaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa
murteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita,
Sveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan
linnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu
uudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä
siv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten
estäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta
olisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä
Kanaalin suu.

Käännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä
kiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero
on vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on
joen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut
puskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen
maailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman
että minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on
täällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin
ollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina
ovat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta
Preussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta
vieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä
myöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin
Hollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset
kulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä
arkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa.
Epäilemättä on _Bismarckin_ lausunto (1892), että »näillä molemmilla
kansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista»,
tavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien
saksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin
Saksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista
kansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain
joutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää
Veikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.

Vielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on
pohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin
rauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä
kaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti
Pohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla
erottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime
sota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka
katkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska
ei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä
sodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua
Esbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin
läpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun
Keisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.

Tarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia
heikkouksia; niinpä esim. kun Baierin etelärajat katkaisevat joen
toisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä
mentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis
Böömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole
säilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit
Baselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis
enemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi
rajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa
lähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä
ei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.

Kuten aina heijastuu tämä heikkous _kansallisuus_-kartalla. Saksankaan
yhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta»
samoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä
aukkoja.

Langhans laskee 1902 saksalaisen heimon 89.4 miljonaksi, joista 77½
Europassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan
Australiassa ja lähes 90 000 Aasiassa;[23] jos tästä laskelmasta
vähennämme alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja
hollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi
1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa
Europassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa
alle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on
suuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔
Saksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania
irridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa
maanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä
Kaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa,
Siebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään
ottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset
sekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien
mukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan
saksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri
kannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä
koskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain
Itävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti,
että nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan
Itävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa
maailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä
johtavän aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä
kulkisi valtiollinen raja.[24] Jos kuitenkin Itävallan valtakunnan
liajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja
välttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta
eräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä
takana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet
kansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan
lähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea
Suursaksan tietä. _Triest_ on Saksan luonnollinen ulkosatama ja
»ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).

Saksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin
vanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen
sisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten
jo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta
tietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden
mahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella
voi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä
hajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo
nähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään,
valtakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa
idässä. Yhdysliikkeen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän
suuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel
jo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä
tienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi —
toistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.

Jos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä
tyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½
%:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92
%:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen
ohella saksaa.

Vierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on
hiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia
jäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt
kahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa
sellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan
yhteyteen.

Niinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla
pohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000,
tanskalaisen taas 160 000 _tanskalaista_ on Slesvigin alueella,
Flensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen
arkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani
tämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta;
tämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878
tyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin» osa
raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että
kansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti
Wienin-rauhan 19 §, joka antoi vallattujen maakuntain asujamille
oikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä
Tanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset
tanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin
aiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut
katkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa
(varsinkin _Köllerin_ ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907
tapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti
»valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska
hyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja,
_Geschichtskal._ 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut —
»Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä
Pragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin
kansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän
ei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava,
sen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin
vaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on
saksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut
64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.

Tämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa
Lotringin länsi-osassa — 230 000 _ranskalaista_ elää Saksan
valtakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on
vuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on
liian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja
on pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkunlaiseen
tasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät
rauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään.
Saksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen
henki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin
että alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein
yksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun
Elsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista
»liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun
»territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden
askeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902
seurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia
yhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin
»valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka
kohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan
muiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä
ponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen
elämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto»
— »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).

Tulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus
kultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden
maapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin
voimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta
ei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa
kohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet
kansallisuus on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että
Elsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa,
ilman »irredentismin» tukea.

Jos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden
Saksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on
asia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan raja
arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan
kansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten
katsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä
kokoomuksessa.

Kolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan:
etelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset.
Eteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan
muutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset
itse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten
sitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin
käy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat
lahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen
karttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun
taistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme
böömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi
valtionrajaa.

Puolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää
Ylä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää
saksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia
kielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen
ulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, missä varsinkin kaupungit ovat
saksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva.
Saman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen
_liettualainen_ saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on
näet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun
liettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat
maalaismurretta, on _puolalaisia_ Saksassa (masurit ja kassubit
lukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 %
valtakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla
sivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas
kirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen
menneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset
kansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina
herättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes _Bülow_ 1902 sanoi
puolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.

Puolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen
paloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla;
mutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on
mieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin
saakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s.
132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen
1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan
liikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan
puolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin
suoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi näillä mailla
suuri levottomuus. _Bismarck_ kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan»
että sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia
Puolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja
Galitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan.
Meidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen
kasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen
Caprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta
puolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä
aatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen
(»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen
tunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä
Mustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle,
siis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten
unelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskyntakerrokset
vihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois
kouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä;
ja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman
valtion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4
%:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin
Böömissä, ja se %alenee edelleen.

Jo _Bismarckin_ aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen
torjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten.
Erityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin
vuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille
uutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella on
puolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla
saksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan
(_Hansemann_, _Kennemann_, _Tidemann_) tavallisesti kutsutaan
»Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»).
Taistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö
uskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä
johtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä
1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja
Berlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt
ylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti _Bülow_, että
hän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui
julkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät
myönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen
asutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella
arvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen
1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä,
mutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta
(vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena
1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha
voitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion
antaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin
rajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni
Ylä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten
siirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet
puolalaisia ehdokkaita).

Voidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on
kyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada
saksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden
läpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin ja
suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia näihin
kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen
kansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa
laatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka
tosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta
muuten on kylläkin haitallinen.[25] Ja täkän hankaluuteen on syynä
luonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa
idässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt
epäkohdan suuremmaksi.[26]

Mutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät
huomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin
merkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on
yhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.

Rinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten
siirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin.
Valtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin
länsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen
siirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin
havaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut
ilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi
valtiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen
siirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas
palkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan
teollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä
alemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi
tosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on
»Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa
Ostelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että
maanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun
oman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.

Näin on _yhteiskunnallis-taloudellisia_ kysymyksiä sukeltanut esiin
puolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana
näemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa
yhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen
välillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se
muunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy
alkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan
vakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat:
maanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko
»Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv.
109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi.
Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota
enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach
(1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi
väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.[27]
Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v.
1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä
silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv.
109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi.
Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota
enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach
(1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi
väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.[28]
Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v.
1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä
silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).

Saksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen
hankkia leipää lapsilleen. Sen täytyy lähteä samalle tielle, jota
Englanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden
tuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä taas luo
teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden
maailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf). Mutta tästä
syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja
teollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen
Caprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden
hyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan
sisäpolitiikassa.

Sen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der
Landtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der
Industriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895;
edellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen
tukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen).
Maanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian
suurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli —
yhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi
tukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen
puolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan
tullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta.
Sitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin
»rautakuninkaat», joku _Stumm_ tai _Krupp_; he ovat erikoisesti
kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja
laivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve
hankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä
maanviljelijäpyrinnöitä kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki,
vaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat
helpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.[29]

Näiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan
luovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä
maanviljelysvaltio (_Bülow_ ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen
keskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa
(tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan
sisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin
vastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta
(Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä
(Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan
julkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin
_v. Heydebrand_, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin
kruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan
rahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä
laajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen
sosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitettavampi kun on julkinen
salaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat
sormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) —
aiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin
liiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain
yhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti
toiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä
vastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui
kääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin
suurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk.
1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii
varsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella
toimivasta tuottavasta keskiluokasta.[30]

Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista
siltaa yhteinen pyrkimys _sosialidemokratiaa_ vastaan. Me näemme tässä
nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken
pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875
muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi
voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia
satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden
miljardin» vilkastuttaman teollisuudennousennan nurjapuoli; ja
murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio
taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878
kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen,
ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ
yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi
_yhteiskuntapolittisten_ uudistusten tietä, mitä työtä sitten on
jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana
kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu,
samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden
ehkäisemistä. Tämä oli _Bismarckin_ »käytännöllistä kristillisyyttä»,
jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti _Posadovsky_
(sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina»
vastusti »vapaamielinen puolue», joka _Eugen Richterin_
johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana
vastustajana.

Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on
kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa
työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa»
eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten
Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906
ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis
valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien
rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien
raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä
puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seurauksena, että
puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes
1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898
kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een;
vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko
valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80
edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren
taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼
miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110
valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia
oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.

Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia
tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka
periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse
valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen
suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita
olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä
ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja
sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).

Mutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta.
Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä
merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien
sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä
jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu,
joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle
luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, joka menneinä aikoina
on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (_Bülow_ 19/1 1907; kuntahenki
— »Corpsgeist» — _Bismarck_ 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta,
että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta
moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen
saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä
porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja,
jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä
valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän
puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt
selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä
leppymättömien vanhojen marxilaisten, _Liebknechtin_ ja _Bebelin_
kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja _Bernsteinin_ ja _Vollmarin_
edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä,
joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta),
vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»).
On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on
ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen
ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin
kasvavat vallan ja vastuun mukana.

Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia
kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on
sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus
vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta
mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen rajansa, se näkyi
sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut
itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on
saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta
(»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan
ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima
(Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen
laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella
kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen
omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota
ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. _Bebel_ itse
selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin
olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi
elokuussa 1912 vakuutti _Vollmar_, että sosialistit eivät tule olemaan
viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta.
Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911)
nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta —
niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja
monarkiaa vastaan.[31]

Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttumislain alaisina, niin
on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä
niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen
vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan
ne äänet, jotka (kuten _Posadovsky_ 16/2 1912) lausuvat, että
sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä
Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä
puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden
1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin
vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion
hyväksi.

Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa
voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme
hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet:
_uskonnollisen_ protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat
jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset
pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan
saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein
protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke).
Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet
tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se
puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen
puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn
varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on
katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa.
Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden »mustia» vastaan
1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin
sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien
1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori _Virchowin_ tunnetun
lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.

Oli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden
katolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi
taisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman
kuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon,
jolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan
valtiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi
(johtajana _Windthorst_ vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana
lähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä
valtakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä
partikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta
vastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin _Bismarck_
haastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873,
joita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin»
Ranskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska
kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin
ulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue
pääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä
miesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue,
noin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon
äänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2
miljonaa). Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista
mystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle
ominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri
vaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti
julistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi
(viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista
teoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen
karkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).

Vuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö,
että kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen,
omistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko
paikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9
elsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta
Hannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä
pitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden
valtiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään
yhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me
tapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja
_Bennigsen_ vuoteen 1902, senjälkeen _Bassermann_; puoluelehtenä
»Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja _Heydebrand_,
äänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena
valtakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja
heidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei
molemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien
jälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7,
jälkimäisen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä
olevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110
ja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia
ryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden
viime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41
paikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt»,
»Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset
ja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein
yhtä kirjaviksi kuin Itävallan[32], ja tämä saattaa tuntua perin vähän
soveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle
suurpolitiikalle.

_Bismarckin_ valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen
vyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien
meteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan
myöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista
eduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän
edellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella
valtion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien mukaan on
yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle
yhteiskuntarakenteelle[33] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun
keksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka
tulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella
taidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä
hänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle
tunnusomaiseksi.

Se alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota kesti melkein koko
1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset
etevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152
edustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus
(vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä
ajalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi,
päätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on
kultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se
saattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta
uskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui
tullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat
kieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta
taantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti
vuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä oikeiston ja
kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti
armeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden
nousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen
mestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina
koevuosina (_Caprivin_ aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi
vapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja
puolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi
keisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (_Hohenlohe_ 1894—1900)
takaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana
keskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, _Bülowin_
kansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia
vastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva
on tehnyt.

Vähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta
keskustassa (_Erzberger_ _Spahnia_ vastaan) alkoi moittia hallituksen
siirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen
välienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten
kanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka
loistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä kiistassa
todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti
»Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan,
vapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin
käänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle,
joten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai
»vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä
saavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik.
1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen
vastustajana.

Bülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä
kysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin
äänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes
ensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi
kannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti _Heydebrand_ (10/7 1909),
kun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien
verojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis
yhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon
vuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka
kannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät
tämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä
valtakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische
Correspondent» 14/7 1909).

Porvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä
kertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista
Bebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien
asevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen
»sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja
yhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus
uudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen
yhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti
valtakunnassa» (_Singer_ 10/7 1909); varsinainen oikeisto on
erinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911,
jossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut
vastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden
valtakunnankanslerin _v. Bethmann-Hollwegin_ lujassa ja vakaassa —
vaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen
raukeaminen 1910, ks. siv. 162).

Tässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet
jonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä»)
vuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan
vasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen
vähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun
vastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis
kohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse
enemmistöä valtiopäivillä, ja noiden kolmen liittolaisen keskinäinen
eripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa
näyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita
(»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912
saattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole,
samalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille,
jotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa.
Ainoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi
hallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».

Tämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän
hallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto,
keskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan eri
tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset
(kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen
tai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen
näemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan
siitä poikkeilla. Se on siis _valtaväylänä_ Saksan kehityksen
virrassa.

Tässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka
maantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on
valtakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa
tullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa
elämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia
kansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se
ainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita;
sillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, on itse
teossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen
kansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme _saksalaisia_
katolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen
puheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita
rakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on
todellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut
paikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.

Yhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa
yhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie
eteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja
Ranskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien
puolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama,
hallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin
on hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen
oikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy:
historia ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit
palajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta
värien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa
suunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa,
niin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin
nykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin
Januskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.

----------

Samoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin
valtio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täydellinen vastakohta.
Maakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä
luopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden
personattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa
mitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden
voiman tunnuskuvana.

Saksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja
Yhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja
todellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja
ykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904)
ettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti
välttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät
vielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on
kirjavaa kuin tilkkumatto. _Bismarck_ ei uskaltanut varsin paljon
muutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu
Italian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa
Sardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin
samanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai
johdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja
kauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille,
varsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä
muita itsenäisempi asema.

Menneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta
vielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli
mahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa
valtiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vastakkaista virtausta,
keskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä
voimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.

Kahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi
kansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista
hajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin
huomattavissa. Toinen on _Baieri_, liiton vahvin valtio Preussin
jälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus
keisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien
suvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina
tammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun
jäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan
erikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja
vaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny
valtiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä
»eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen
baierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140
000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin
ahjo on _Hannover_, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885
annettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto
julisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun
mitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa
avoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan
korkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä
partikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä
hengissä.

Mitä enemmän näitä ilmiöitä katselee, sitä selvemmin havaitsee niillä
olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja
rudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke
laskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki
todellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle.
Paikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja
kansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina
mielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta
keskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä
onnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa,
jota _Bismarck_ suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen
vaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita
_Miquel_ koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin
työskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden
ostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896,
sekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen
kaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909,
jotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625
miljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun
varassa osuusvaltioilta.[34] Se on vielä saavuttanut suurenmoisen
voiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on
vuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä
lisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta
lainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä
enemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa
valtakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto
niellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia
lukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin
liittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista
erikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos
siirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien»
(seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien)
kautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin
valtiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen
viisvuotiskautten säätämisellä.

Kun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana
tapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi
suursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen,
että valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto
yksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa
katsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai
itsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi
Preussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat
yksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut
suurempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.[35] Kaikkien nähden alenee
partikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja
ykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen
on Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja
valtiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan
ykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi
joutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa
kilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui _Bethmann_ 16/2 1912,
»ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua
järjestölujuudesta.»

Sopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja
kaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa
ykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia
aineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä
ulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä
vaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava
side, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta
samanlaatuiseksi kuin rajaa: vain _keskeneräiseksi_, mutta ei
horjuvaksi.

Tähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin
kaksi erikoista seikkaa: yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta
keisarikruunun arvovalta.

Preussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö
62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako
»kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja
valtakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.[36] Tähän ylivoimaan
liittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima
tehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko
linnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä
suurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta
yllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan
toiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli
yli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien
35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin
että koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä
edustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti
supistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta
valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse
tunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen»
tarpeellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän
1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä,
ja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä
vapaamielisempään suuntaan.

Kärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan
taantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan
yksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin
äänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma,
vaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan
pulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen
suurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta
siitä.

Historialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan
välillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu
saavuttaa _kahdella_ suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat
yhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen
yhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen —
miten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli
yksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan
nimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli
Saksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908)
osoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden
1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta
aloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin
nämä (veljekset _von Gagern_) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön
piti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon 8 välittömänä
valtionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan
muodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton»
haaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että
siis Preussiltä vaadittiin _vapauden uhraamista yhteyden hyväksi_ —
valtakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin
erikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.

Tätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut
Preussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen
kuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa.
Mutta samalla taittoi _Bismarck_ (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n
pelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet
vahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman
parlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka
yksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen
yhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta
suurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin
valtakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut
enempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten»
58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi
laitokseksi (Liittoneuvosto).

Tämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta
se on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen
ympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin
valtaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna
eduskuntaisuuden keskipakoisilta voimilta. Valtakunta saattoi saada
vapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei
ollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan
yhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan
sen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin
kuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi
taipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin
historian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain
sen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.

Tämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa
eduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin,
jossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin
painopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja
poliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun
taas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen
kansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja
teollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo
olemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi:
valtiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä.
»Me tunnustamme suoraan», lausui _Heydebrand_ 10/7 1909 junkkarien
kannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme
halua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu
yleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä
vastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.

Sama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmokkaasti vastustamaan
Elsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin
suhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella
äänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui _Bethmann_ (23/5 1911)
huomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei
ratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus
ei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja
historiallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä
sanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena
tulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut
Preussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla
jaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.

Että sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen
ykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy
erikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua.
Mikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen,
sikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen.
Että valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan
valaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi
preussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus
siltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta
nyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin
hyväksi.[37] Joka tapauksessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen
vaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa,
ennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on
suoritettu.

Mutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on
keisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy
ylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään
vain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei
käy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin
jälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan
historia on ja täytyy olla sen keisarien.

Vanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet
maansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle
valtakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin _Vilhelm_
I julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla
valtakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa
valloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen
menestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on
tämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja historia
todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia
keisarivalalleen.

Enemmän kuin puolet tästä ajasta on _Vilhelm II_ »Imperator & Rex»
(keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa.
Selväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta,
lujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig
XIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna
aikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai
edes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että
todellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli,
ja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä
Vilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja:
yhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.

Jos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä:
itsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua
valtiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», _Bassermannin_
välikysymys 14/11 1906, _Hardenin_ kirjoitukset ja oikeusjutut 1907),
mielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa»,
oman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva
sekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä,
herkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa
(»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne,
joka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä
ensinkään sen kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti
niitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta
ja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta,
viimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa.
Valtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että
Saksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa
lukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on
vähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.

Mutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin
ihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja
seistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän
kuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä
»välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe
Königsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille
elävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle
toimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä
kuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen
olentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta
(»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava
itseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka
puhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset,
milloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle
yksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei
mikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».

Nämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on
hallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on
yksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän
etsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan
valtakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten.
Vilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich
dien» — minä palvelen.

Tähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on
avarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari
ajatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren
osan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen
johdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän
syrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties
vielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden
vuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki
kaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien
mahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka
ilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan
vieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta
matkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä,
näkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka
huolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja
selvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi
kuin _Saksan maailmanvalta_ — sana käsitettynä samassa suhteellisessa
merkityksessä, jossa puhutaan Englannista tai Venäjästä
maailmanvaltoina.

Me kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman
valtakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen
valmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja
sisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan
valtiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi
valtiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava
työ, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo
oli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä
täytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa
sisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri
ylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen
rajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen
diplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa
uusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä
aikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan
pommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen
vuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi
aiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä
tarpeellista rauhaa.

Nyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on
ollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia
olettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan,
suuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle.
Katse nähdä ja rohkeus uskoa näitä seuraamuksia, se on keisari
Vilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei
enää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä _Metternichin_ sanaa, 11/1
1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt
suurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan,
laajennuksen, aika.

Lyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi
osoittava tämän kehityksen _suurempaa Saksaa_ kohti.

----------

Kolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli _Bismarckin_
täytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä.
Neljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä
naapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä
kannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui
solmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton
»kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi,
jossa nuori Saksa oli mukana.

Sitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen
välitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa
vakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi
katkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen
saakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista
naapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan.
Saksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rintama itää vastaan. Kolme
vuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan:
_kolmiliitto_ (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund»,
ranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi
ryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.[38] Miespolven
ajan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana,
uudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista
vuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen
suuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä
(Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava
»vakuutusyhtiöksi» (_Bülow_ 8/1 1902); mutta selvää on, että se
samalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo
sen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.

Kolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä
miltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä _ystävyys
Venäjää kohtaan_; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran
(»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla, että hän
kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut
»jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa
(Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on _kylmyys Englantia
kohtaan_, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen
etsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei
sanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889)
— ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan
1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin
(Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua
ainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl
Peters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä
varovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja
Ranskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin
siirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja,
»siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».

Bismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari
Vilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten
kautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden
päämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin
etsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus
irtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta
herättävältä, varsinkin kun _Aleksanteri III_ (ei ilman tanskalaisen
puolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin
koettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan
vastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan
näköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten
Schiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja
arvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi sopimuksen Englannin kanssa
1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan
uhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli
lähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891,
joka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä.
Valtakunnankansleri _Caprivi_, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan
»yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa,
sitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja.
Varmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat
alallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.

Mutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota
uuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän
ja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa.
Edellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa
Kiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma
presidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta
englantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu
Bismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin
seuraamuksin.

Ratkaiseva askel astuttiin marraskuussa 1897, kun Saksa asettui
_Kiautshouhun_ Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja
etelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka
hyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan.
Paikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama)
on erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko
Hvangho-alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että
merelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on
väkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas,
varsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen
(maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin
rautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui
ensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian
Cardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka
Hvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia
yhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.

Kiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat
ovat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia
mahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan
vieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs _Bülowin_ lausunto
valtiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi,
ei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään
syrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka
ilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle.
Ja seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja
toteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» _Waldersee_)
suurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa
1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset
Hvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.

Kun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen
suurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä 1898 sai maailma äkkiä nähdä
keisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan
pyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa
matkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe
Damaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan.
Saksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja
suojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli
kiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania
kohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka
väliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa
rautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka
1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen
(kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut
oikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893
Koniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta
läpikulkutieksi kehitettynä. _Bagdadinrata_ tulee vetämään Turkin
Aasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan
Europalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan
rikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä
jouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy
tietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin
osaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista
sekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä
avautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle
työlle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu 8
vuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien
etuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla.
Nimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen
puuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja
siten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli
valtalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri
diplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat
puuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin
tunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se
samalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi
»sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi
Levantin asioissa.

Uuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen
maailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa
idässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi
tosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia
tukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla
1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä
Karolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää,
että Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin
Bismarckin päivinä.

Vuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista
nousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen
1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu
kokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen
tavan mukaan ensin perusteellisesti sulattaa vanha, ennenkuin
kurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan
saavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se
nyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on
säännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina
Lounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907
perustettu siirtomaaministeriö _Dernburgin_ johtoon (vuoteen 1910).
Kauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910
70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa
nousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot
siirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56
miljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus
kasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905,
vastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin
Englannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa
Tyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n
kanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia
Englannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.

Tämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut
ilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut
kolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.

Kiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa
pettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan
aaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen
kautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin vielä emme ole nähneet. Täytyy
myöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa
määrässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan
voittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi
säilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja
rikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan
kaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.

Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja
suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi.
Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta
siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on
esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien
toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne
ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian
taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti,
tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa
sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun
alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian
rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta
Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan
ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille
vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla
Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie
sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin
puolustusjärjestelmää, samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia
oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden
suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä
huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa
rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai
Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon
muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän
1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa,
sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien
rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja
Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.[39] Että Englanti on kääntänyt
huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa
_Kuveitin_, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja
kun _Lansdowne_ toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen
»meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan
Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu
ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, vaan myöskin Saksalle sen
anatolialaisten suunnitelmien suhteen.

Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa
yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä
syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen
yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta
kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä.
Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada
takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask.
1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä
vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan
Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911
poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki
suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään
kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla
mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun
Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä
pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin
kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.

Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun
turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913
tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan
selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee
rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin
tämä on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät
vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle
on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen
näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin
_Suur-Saksaan_, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen.
Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia
tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin»
vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.

Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut
kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan
siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti
Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli
Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena
toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.[40] Mutta vasta toisen
siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä
alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi
soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka
Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset
alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin
»elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen raskaat saappaat marssivat
Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen
kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten
välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka _Windthorst_
jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut
Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien
huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti
»Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa,
siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa.
Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi
Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan
järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta
(»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva,
valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä
(Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna
vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja
Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia
valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä —
siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250
milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.

Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva _Berlin—Bagdad_
eli _Elbe—Eufrat_: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä
vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan
johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa
saksalaiselta katsantokannalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui
hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin
Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä
ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan
ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä
suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla
muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa
suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan
suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän
toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat
luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja
suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen,
autarkiapiirinä.

Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti
toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille
vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla
kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla
kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen.
Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää
vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän
_suljettujen toimintapiirien_ järjestelmään. Ei pidetä enää lukua
kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet
keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan
varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se
saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tahtomattaan työntyy
Saksakin _imperialistisille_ teille, jos se tahtoo säilyttää ja
kehittää itseänsä.

_Levantin_ ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt,
tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan
valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa
ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin
suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa
näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania
irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja
Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän
merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen
ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee
Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. _Keski-Europan_
suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän
heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin,
Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135
milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta
valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen
tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia
ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat
pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin
lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja
Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan
Yhdysvaltoihin»).[41]

Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia.
»Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan
mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan
itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach
itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman
arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että
suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että
»suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo
kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä
kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan
pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas
käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain
keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet
laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta
Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat
strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen
turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa —
paikalla monivuotisen lähettiläänsä _Marschallin_ edustamana
(1897—1912).

Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään
pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin
siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat.
Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan
levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia
Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä
kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu
jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen
karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella,
Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen.
Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu
siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat
paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla.
Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli
kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on
nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan
vuoksi.[42] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta
on viime aikoina alkanut tuottaa hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan
suurta kehitystä.

Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä
(siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa
siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia,
kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä
näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun
periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että
asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet
kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti
ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan
maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta
korvausta vastaan Kongossa 1911.

Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on
kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen.
Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat
suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa
»suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua _Uutta
Kamerunia_ pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden
tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine
»ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin
(_Bassermann_).[43] Siirtomaaministeri _Lindeqvistin_ ero tämän
sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan.
Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut.
Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu
»Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet
Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman
vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin
vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista
rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa
nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön
väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen
olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä
Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi
»siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä
laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi
»imperialistista» ratkaisua, _Bethmannin_ periaatteen mukaan, että
»siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe
valtiopäivillä 9/11 1911).

Huomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä
tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen».
Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899
saksalais-englantilaisessa sopimuksessa Portugalin siirtomaiden
jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta
vakuutuksesta (_Edward Grey_ 27/11 1911), että se ei halua tuottaa
Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä
vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava _»Brasilia vanhassa
maailmassa»_. — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt,
ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin
valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa:
»Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja
asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset
pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian
Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä _ekvaattori_-ohjelmaa
uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa
Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo
rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan
(Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt
_meridionalista_ ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin
rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin
Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi
Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä
olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella
tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa
Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj.
ha ja 45 milj. asukasta.[44] Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen
rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise
Englannin Kap—Kairo-linjaa.

Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis
imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse
ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten
mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen
1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii
maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa
tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle.
Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan
ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen.
Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai
toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona
Europassa.

----------

Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi
tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että
tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa
ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen
syntynyt vanhaan kotiin ilman että sen rajoja minnekään päin tai
millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä
laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen
kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.

Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan
keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on
häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja
200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat
yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen
näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen
imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin
englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme
osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai
kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia,
Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä
heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain
ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen
hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä
siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy
mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa
valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään
olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta
ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä
vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia ja kansallisesti
epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.

Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön:
»sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen
tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat
ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.[45] Ja
ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli
vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta
saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta
ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa
täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan
vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.

Tunnemme jo, että suhde _Itävaltaan_ on lujan uskollisuuden pohjalla,
jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja
lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut
vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss.
164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi.
Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää
suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan
levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa
siinä, tuntien että tämä edistyspyrkimys on valtakunnan oman
säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).

Tietenkin on _Turkin_ vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun
täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin
Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi
Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin
välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen
Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on
havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On
selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen
Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä
Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan
puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan
ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat
takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän
seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että
Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan
erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun
taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan
koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän
kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi.
Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen»
(Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla
vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden
lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Englannin kanssa —
maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.

Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime
aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän
»saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan
kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912).
Tämän voi hyvin käsittää. _Bismarck_ on kerran (15/4 1895)
huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan
yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena
»liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri
maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren
valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa
kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen
nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että
Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta
_Italian_ yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta,
olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt
Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien
liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin
katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se
tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin,
bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään
etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta
maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen
»länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii ainakin kysyä, eikö
se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.

Mutta tietenkin olisi Saksalle vielä edullisempaa, jos se pääsisi
valitsemasta molempain välillä, ja kaikkein edullisinta, jos se voisi
yhdistää molemmat kanssaan neliliittoon, Dehnin ajatus (siv. 182),
jonka äskettäin on uudistanut »Journal des débats». Tämän vuoden
tapahtumat näyttävät vielä kerran kohottaneen vanhan kolmiliiton
osakkeita, voimakkaasti virkistämällä kilpailun tunnetta molempain
romanilaisten suurvaltain välillä Välimeren alueella; se alkoi
uudenvuoden aikana Italian toimeenpanemalla ranskalaisten höyrylaivain
takavarikolla (siv. 43), ja se sai vakavan vivahduksen syyskuussa
Ranskan päätöksen kautta keskittää koko laivastonsa Välimerelle. Nyt
nousee ja laskee Italian harrastus kolmiliittoon sen
heikemmyydentunteen mukaan Ranskan suhteen. Kun Italian—Turkin sota
nyt myöskin näyttää lähenevän loppuansa, tuntuu todellakin siltä että
liitto, huolimatta kaikesta mitä Italia on rikkonut, uudistettaisiin
vielä neljännen kerran ennen sen umpeenmenoa toukokuussa 1915 —
arvatenkin silloin laveammalla perustalla, ulottamalla se myöskin
Välimerta koskevaksi. Voiko Turkin saanti neljänneksi mieheksi
tapahtua heti sen jälkeen, on tosin sangen epäiltävää; mutta paljon
sen puolesta kyllä puhuu, jos Turkki voi taipua unohtamaan
irtileikkauksen Afrikassa.

Eräs valta, jota usein mainitaan mahdollisen saksalais-turkkilaisen
liiton yhteydessä, on _Romania_, missä Hohenzollern-sukuinen ruhtinas
»seisoo tähystäjäpaikalla etuvartijana itämaan rajalla» (kuten hän
itse sähkötti keisari Vilhelmille 1871). Sitävastoin painuu
valtioryhmä _Bulgaria — Serbia — Montenegro_ vastakkaisen leirin
puolelle; se on slaavilaisen rodun pitkälle ulottuva käsivarsi, Saksan
Levantti-suunnitelmain silmiinpistävin »sisämainen» este.

Slaavilaisten pikkuvaltioiden takana seisoo _Venäjä_, jolla on oma
perinnäinen bysanttilais-ohjelmansa, joka on jyrkästi saksalaisen
vastainen. Olisiko se (Rohrbachin ehdotuksen mukaan 1903) taipuvainen
luopumaan tästä esikoisoikeudestaan itävaltalaista Galitsiaa vastaan —
jota seuraisi luonnollinen raja (Karpaatit) tällä suunnalla — on tosin
tietymätöntä. Mutta ilmankin tätä välitöntä kitkaa on pohjemmalla
Venäjän ja Saksan välillä liian paljon erottavaa, jotta tie pysyvään
ystävyyteen voisi olla suora ja helppo. Niin on aina, missä kaksi
kansamaailmaa on vierekkäin, vieläpä ilman luonnollista seinää
välillänsä (siv. 124). Ei voi erehtyä siitä, etteikö Saksan nimi ole
Venäjän kansan syvissä riveissä vihattu. Kun nyt Saksan imperialismi
pyrkii alueille, joita Venäjä on kauan katsonut itselleen varatuiksi,
niin ei sitä jännitystä Saksan ja Venäjän välillä, jota Bismarck
pelkäsi, ole aina voitu välttää. Bosnian kysymyksen vaiheet osoittavat
kuinka arkaluontoinen suhde on; ja ranskalais-venäläinen sopimus elok.
1912 (siv. 53) ainakin suuresti muistuttaa marssia asentoon, jossa
Venäjä ei ole samassa leirissä naapurinsa kanssa. Saksalla onkin
(vuoden 1899 lain mukaan) 5 armeijakuntaa sijoitettuna Venäjän
rajalle; Ranskan rajalla on tosin 12.

Toiselta puolen ei sovi unohtaa yhdistäviä tekijöitä: hallitusten
yhteistä vastahakoisuutta nykyaikaista eduskuntaisuutta kohtaan,
yhteisiä pyrinnöitä rajaseudun puolalaisiin nähden, eikä myöskään
hallitsijain nykyisiä mieskohtaisia suhteita ja keisari Vilhelmin
alituista huomaavaisuutta, joka kerran on saanut hänet lausumaan, että
»Venäjän suru on Saksan suru». Nämä mieskohtaiset seikat lienevät
tuntuvasti edistäneet yllämainitun (siv. 52) Potsdamin välipuheen
solmiamista, jossa molemmat hallitukset lupasivat toisilleen »olla
liittymättä mihinkään yhtymiin, joilla voisi olla hyökkäävää kärkeä
toista vastaan» (_Bethmann_, valtiopäivillä 10/12 1910). Tämä
kuulostaa aivan Bismarckin »jälleenvakuutuksen» uusimiselta 20 vuoden
väliajan jälkeen. Varmempi vakuus tällä taholla lienee Saksalla
kuitenkin, vielä jonkun aikaa, Venäjän sotilaallinen lamaustila
tappion jälkeen 1905.

Kauempana idässä ovat Saksan suhteet _Japaniin_ ja _Kiinaan_
sekavammat. Edellisen on ollut vaikea unohtaa sekaantumista 1895;
jälkimäisellä on muistettavanaan Kiautshou ynnä keisari Vilhelmin
»hunnipuhe» ja »panssaroitu nyrkki» Pekingissä 1900, mutta se näyttää
toisaalta ottaneen esimerkkiä saksalaisesta kultturista nykyisessä
uudistustyössään. Nykyisen pulman aikana siellä on Saksa asettunut
länsivaltain puolelle, erilleen Venäjästä ja Japanista.

Valtamerten takana ovat _Yhdysvallat_ Saksan ainoana pääkilpailijana
maailmanmarkkinoilla. Suhde on sangen arkaluontoinen. On tunnettua,
että amirali _Dewey_ katsoi sopivaksi (vuosisadan vaihteessa)
julkisesti lausua, että Yhdysvaltain seuraava sota tulee käytäväksi
Saksaa vastaan. Varsinaista ystävyyttä ei näiden suurvaltain
pääkansojen välillä vallitse, se ilmeni viimeksi saksalaisen laivueen
käynnin aikana Amerikassa 1912. Lukuunottamatta kahnauksia
tullipolitiikan alalla, perustuu amerikalaisten kylmyys erikseenkin
heidän epäluuloihinsa, että Saksa vaanii maavaltauksia uudessa
maailmassa: Brasiliassa siirtolaisuuden vuoksi, Venezuelassa
saataviensa ja laivastoretken johdosta 1902—03, Länsi-Intiassa huhujen
vuoksi, että Saksa olisi valmis vaihtamaan osan Slesvigiä
tanskalaisiin Länsi-Intian saariin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin
johtuisi tämä epäluulo pääasiassa siitä, että Amerikan kansa ammentaa
tietonsa Saksasta pääasiallisesti väritetyistä englantilaisista
lehdistä. Voimakas aines paikalla on Saksalla aina puolellaan,
nimittäin omat siirtolaisjoukkonsa, joita nyttemmin lujittaa
valtiollinen liitto irlantilaisten kanssa, joiden kanssa heitä
yhdistää yhteinen vihamielisyys anglosaksilaisia vastaan. Kuitenkaan
ei yleinen maailman-asema näytä epäsuotuisalta planetariselle
ryhmittelylle _Saksa — Yhdysvallat — Kiina_ vastapainoksi jo
olemassaolevalle ryhmitykselle _Englanti — Venäjä — Japani_.

Nyt on enää mainittava vain kaksi ilmeistä vihollisuussuhdetta. Toinen
koskee Ranskaa; me tunnemme jo tämän kehityksen, josta keisari Vilhelm
alussa v. 1911 lausui eräälle ulkomaiselle lähettiläälle: »Minä alan
väsyä seisomaan käsi ojennettuna Ranskaa kohti, kun se ei siihen
tartu». Toinen koskee _Englantia_; siinä on verrattomasti ankarin
pilvi Saksan valtiollisella taivaalla, itse asiassa synkin koko
nykyisessä maailmantilanteessa. Jo 1905, tämän teoksen ensimäisessä
painoksessa, saatoin kirjoittaa, että »suhde Englannin ja Saksan
välillä osoittaa pohjalla asuvaa kylmyyttä ja kireyttä, suurempaa ehkä
kuin mikään muu koko nykyajassa». Sen jälkeen on kireys jännittynyt
siihen määrään, että maailma ainakin kolmasti on nähnyt maailmansodan
hornan aukenevan ja yhä tuntee tämän pelon kaameana painajaisena.

Tässä ei ole paikka selostaa tämän suhteen historiallista ja
valtiollista juontoa. Se kuuluu Englantia koskevaan lukuun; sillä
Englannilla — jota näkyväisesti edusti kuningas _Edward VII_ vuoteen
1910, todellisuudessa ja yhä edelleen ulkoasiainministeri _Edward
Grey_ — on tässä johto ja aloite. Englannin ajatus on se Saksan
»kierros», joka on luonut »ympärysvaltain» muurin sen kolmelle
puolelle; ja Englanti pyrkii nyt saamaan rengasta umpeen vielä avoinna
olevalla kohdalla, Turkin taholla. Korostamme tässä ainoastaan, että
Saksa kulkee kohtisuoraan Englantia vastaan molemmilla suurimmilla
tulevaisuussuunnillaan: Keski-Afrikassa senvuoksi, että se asettuisi
poikkiteloin Kap—Kairo-rataa vastaan, Levantissa senvuoksi että se
sulkisi maitse suunnitellun tien Kairo—Kalkutta. Ne ovat aiheita
kahteen uuteen »Fashodakohtaukseen». Mutta nämä suoranaiset
siirtomaakahnaukset ovat vain hajanaisia ilmiöitä pyrintöjen
vastakkaisuudesta, joka kietoutuu yli koko maapallon, senvuoksi että
Englanti nyt katsoo Saksaa pääkilpailijakseen ei ainoastaan
maailmanmarkkinoilla vaan _pyrkimyksessä maailman ylivaltiuteen_.

Saattaa käsittää sen suunnattoman kiusauksen, jossa Englanti on
nitistääkseen oraana kasvin, joka uhkaa kasvaa sen yli. Se on
»ehkäisysota», jonka kummituksen _Rohrbach_ jo 1903 näki olevan
nousemassa. Vartijat Saksan valleilla eivät ole voineet olla näkemättä
vaaraa. »Politiikka, joka tarkoittaa Saksan saattamista kierrokseen»,
lausui _Bülow_ varoittavasti valtiopäivillä 14/11 1906, »joka pyrkii
muodostamaan piirin valtoja meidän ympärillemme eristääkseen ja
lamauttaakseen meitä, olisi arveluttava Europan rauhalle; sellaisen
kierroksen muodostaminen ei näet ole mahdollinen ilman määrättyä
painetta; mutta paine synnyttää vastapainetta; paineesta ja
vastapaineesta taas voi lopulta syttyä räjähdyksiä». Sen jälkeiset
kuusi vuotta ovat lakkaamatta enentäneet jännitystä ja vaaraa.
Luonnonlain voimalla ovat molempain kansain sydämet yhä enemmän
vieroittuneet toisistansa. V. 1908 vakuutti keisari Vilhelm tunnetussa
haastattelussa omaa ystävyyttään Englantia kohtaan, mutta todisti
samalla, että Saksan kansan enemmistö ei ollut samalla kannalla.
Äskettäin lienee hän nimittänyt itseään »Englannin ainoaksi ystäväksi»
Saksassa. Jääköön sikseen, minkä verran tässä hänen käytöksessään on
ollut politiikkaa; sillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin että se
joksikin aikaa uursi kuilun hänen ja hänen kansansa välille. Mutta se
aika näyttää nyt olevan lopullisesti ohi; »keisarin ja kansan välinen
Lontoonsumu» (_Liebemann_ valtiopäivillä 1908) lienee nyttemmin täysin
haihtunut, ja viimeisen valtaistuinpuheen (helmik. 1912) sanoissa
ystävällisistä suhteista ulospäin »molemminpuolisen kunnioituksen ja
hyvän tahdon perustalla» on uhkaava sävy.

Menneen vuoden Marokkokahnaus on opettanut jokaiselle saksalaiselle,
että ei ole olemassa mitään tietä maailmanmahtiin Englannin ohitse. Se
oppi on purrut syvälti. Englannin ilmeinen jonkinlaisen
ylituomio-oikeuden vaatimus on, enemmän kuin mikään muu pitkään
aikaan, yhdistänyt Saksan kansan yhteiseen suuttumukseen.
Paikallaolleet todistajat (Sjösteen 1912) vakuuttavat, että Saksankin
nyrpeys nyttemmin kajastaa sitä kansallisvihaa, joka näyttää
vuosikausia kyteneen Kanaalin toisella puolella — tämä »furor
teutonicus» (saksalaisraivo), josta _Bismarck_ puhui 6/2 1888.

Täytyy pitää mielessä nämä näkökohdat arvosteltaessa Saksan sopimusta
Ranskan kanssa 1911. Sodan mahdollisuus Englannin kanssa oli
saksalaisten neuvottelijain otettava lukuun mitä vakavimmin. He
tiesivät koko ajan kulkevansa kapeata reunaa sodan ja rauhan välillä.
He tiesivät niinikään, että Saksan voiton mahdollisuudet suurenevat
aikaa myöten. Senvuoksi supistivat he vaatimuksiansa ja vastustivat
kansanmielipidettä, jonka oli niin helppo tuomita sentähden ettei se
tuntenut asian taustaa. Kenties on heille luettava kunniaksi, että he
saattoivat tästä vaarallisesta tilanteesta saada isänmaalleen siksikin
suuren voiton, kuin saivat, niinkuin varmaan oli Saksan onni, että
valtiosääntö antoi heille sen toimivallan.

Mutta ei käy kieltäminen, etteikö ratkaisu vähentänyt Saksan
arvovaltaa maailmassa. Diplomaattisin keinoin ei se ylimalkaan enää
ajan pitkään voi säilyttää asemaansa. Maailmantilanne on sellainen,
että paine yhä enenee ja että ne väliajat lyhenevät, joiden jälkeen
Saksan eteen yhä uudelleen joutuu kysymys, tahtooko se esiintyä
maailmanvaltana vai ei.

Näin ollen on yhä lukuisampiin piireihin alkanut juurtua se vakaumus,
että tämä päämäärä _ei enää ole saavutettavissa rauhallista tietä_.
»Verellä ja raudalla» tuli Saksa Europan näyttämölle: alkaa näyttää
siltä, että sen täytyy vielä kerran kulkea veren ja raudan kautta, jos
se tahtoo kohota _Suur-Saksaksi_ planetarisella näyttämöllä...
Rautavanne, joka kiertyy yhä tiukemmin sen uumenen ympärille, täytyy
murtaa väkisin. Koe on suunnaton, se vaatii taistelua monilla
rintamilla, nyt niinkuin Bismarckin ja Fredrik suuren aikana — se
vaara sisältyy valtakunnan keskusta-asemaan (Lamprecht) —; mutta se on
tehtävä, jos mieli todenperään eteen- ja ylöspäin. Se on panos, jos
ylimalkaan tahtoo voittaa palkinnon. Historian korkeimpaan
arvoluokkaan ei vie mitään muuta tietä. Eikä maailma ole vielä
keksinyt Gordionin solmun aukaisuun muuta ratkaisua kuin Aleksanterin.

Tämmöinen on ajatuksenjuoksu, jota esitetään Bernhardin kirjassa
»tulevasta sodasta» ja Rohrbachin »saksalaisesta aatteesta
maailmassa», joita molempia on tämän vuoden kuluessa levitetty
jättiläispainoksina Saksan kansan keskuuteen. Ne ovat herätys- ja
varoitushuutoja, torventoitauksia taisteluun, joka jo näyttää olevan
alkamassa. Syystä näet huomauttaa Bernhardi, että kriisi on jo
olemassa ja että kysymyksessä on »maailmanmahti tai alasmeno»: joko
täytyy Saksan ryhtyä taisteluun koko sillä kaikkien voimien
hirvittävällä ponnistuksella, mitä se vaatii, taikka saa se taipua
laahustamaan elämäänsä toisluokkaisena mahtina, ilman
»myötämääräysvaltaa alkavana aikakautena». Tämä ajatus tuntuu
Rohrbachista, samoin kuin Hans Delbrückistä ja Saksan muista
isänmaanystävistä sietämättömältä. Että kansan on painettava maailmaan
kansallisen aatteensa leima, on heistä tinkimätön täytymys,
»kategorinen imperativi», Tämä on siirtomaatoiminnan ja koko
imperialismin sisäinen salaisuus: ei ainoastaan pyrkimys aineelliseen
voittoon tai halu valtaan, vaan _vastuu_, vastuu ihmiskunnalle
suoritettavasta tehtävästä.[46] Tämän tieltä täytyy kaiken väistyä.
»Me olemme kuin puu vuorenhalkeamassa: joko halkaisemme me kallion ja
kasvamme edelleen korkeuteen, tai on vastustus liian voimakas ja me
surkastumme ravinnon puutteesta.»

Onko kansan syvissä riveissä kylliksi kaikupohjaa tälle ylevälle
opille? Imperialistiset huutajat tuntuvat sitä joskus enemmän
epäilevän kuin uskovan. Se on vanha valitus, että »Saksan pahimmat
viholliset eivät ole ulkomaalaisia» (Arndt 1908). Katkeruudella
puhuvat suursaksalaiset kirjoittajat kotimaan »henkisestä
köyhyydestä»: kansan poroporvarillisuudesta ja nurkkahenkisyydestä
(»Philisterei»), sanomalehdistön välinpitämättömyydestä, pääoman
arkuudesta yrityksiin siirtomaissa. Maailmanvalloittajavaisto ei näytä
vielä heränneen kansassa, joka on ollut tuomiittuna elämään vuosisadan
toisensa jälkeen suurimmassa hajaannuksessa, mitä historia tuntee.
Kenties ei sitä alkuperäisin ole kansan veressä: eihän
pohjoissaksalainen tasanko avaa niin laajaa näköpiiriä kuin Venäjän
arot ja Pohjois-Amerikan ruohokentät ja meri Englannin rannikoiden
ympärillä. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisi nykyinen Saksa alapuolella
imperialistisia kilpailijoitaan mitä tulee siihen yli maailman
ulottuvaan katseeseen ja planetariseen vallanhimoon, jotka ovat
maailmanvallan sielullisia edellytyksiä. Varmaa on, että kaikki kolme
vallitsevaa joukkokatsomuskantaa Saksan nykyisessä valtiollisessa
elämässä — agrarinen, klerikalinen ja sosialidemokraattinen — ovat
jokseenkin outoilevia laajennuspolitiikan suhteen tässä mittakaavassa.

Tulleeko siis ehkä Saksan toinenkin syntyminen, Vilhelm II:n johdossa,
siinäkin muistuttamaan ensimäistä, Bismarckin aikaista, että sen
täytyy tapahtua vastoin sen omaa kansantahtoa? Monesti näyttää siltä;
mikä tietenkin huonontaa menestyksen toiveita. Toisaalta ei voi
erehtyä, etteikö siirtomaapulan jälkeen 1906—07 ole tapahtunut
muutosta. Se oli valmistava koe, ja se onnistui. Valtiopäivät ovat
nyttemmin paljoa anteliaammat siirtomaamenosäännön suhteen; voipa
suorastaan puhua alkavasta »siirtomaatuulesta». Semmoisista enteistä
tuskin erehtyy. Syvällä kausansielussa, jonne eduskunnan puoluekiista
pärskyvine vaahtoineen ei ulotu, on tapahtumassa muutos. Mikäli
päämaali selvenee, sikäli suurenee valmeus panoksen uskaltamiseen.
Sillä kansatkin kasvavat tehtäviensä mukana niinkuin ihmiset. »Saksan
kansa on uskollisesti seurannut keisaria myrskyävälle merelle, salassa
antaen hänelle anteeksi kaikki mistä häntä niin suuriäänisesti
moititaan, kaikki paitsi kun hän näytti väistävän vaaraa» (Haralds).
Semmoisista aineksista maailmanvaltoja rakennetaan. Suur-Saksa näyttää
olevan valmis antamaan historialle saman todistuksen, kuin Saksa antoi
40 vuotta sitten — että se _osaa ratsastaa, kun se vain nostetaan
satulaan!_

----------

Olemme lintuperspektivissä seuranneet Saksan suurvallan kehitystä
valtakunnan syntymästä sille korkealle arvopaikalle ja siihen
kohtalokkaaseen tienhaaraan, missä se nyt on. Olemme nähneet sen
vaikeat ahdingot kansainvälisillä teillä. Olemme lisäksi nähneet niin
monta puutteellisuutta, niin lukuisia hajoittavia aineksia sekä
yhteiskunnassa että valtiossa, että hyvin voi käsittää sen
levottomuuden, millä Saksan isänmaanystävät katsovat sitä ratkaisevaa
koetta, joka näyttää lähestyvän.

Jos me puolestamme uskomme, että Saksan suurvalta on kestävä kokeensa,
johtuu se etupäässä käsityksestämme kansan sisäisistä ominaisuuksista.
Tämä kansa ei ole niitä, jotka häikäisevät muukalaisen arvostelua
loistavalla tai mieskohtaista viehätystä tavoittavalla pinnalla; mutta
se on kansa, jossa harvinaisessa määrässä ovat yhtyneet korkeimmat
taipumukset sekä teoreettiseen että käytännölliseen toimintaan ja
sillä on kaikki ruumiillisen, henkisen ja siveellisen terveyden
tuntomerkit. Se on kansa, joka ei ole ainoastaan kultturin, vaan
myöskin elinvoiman ja elämänhalun huipulla. _»Me saksalaiset pelkäämme
Jumalaa, mutta emme mitään muuta maailmassa»_, on suurin kaikista
saksalaisista sanonut eräänä historiallisena hetkenä (_Bismarck_ 6/2
1888). Sellaista kansaa ei maailma kykene kukistamaan.







KIRJALLISUUTTA


RANSKA


_Ratzel_, Politisch-geographische Rückblicke I. Mitteleuropa mit
Frankreich, 1898 (_Geograph. Zeitschr._).

_Léon de Seilhac_, Frankreich 1906—1908, _Hallen_ teoksessa _Die
Weltwirthschaft_.

* _Zimmerman_, Die Kolonialpolitik Frankreichs von den Anfängen bis
zur Gegenwart, 1901.

_René Millet_, Notre politique extérieure de 1898 à 1905, 1905.

* _André Tardieu_, La France et les alliance, 3 pain. 1910.

_André Tardieu_, Le mystère d'Agadir, 2 pain. 1912.

_Hanotaux_, La politique de l'équilibre 1907—1911, ilm. 1912.

_René Pinon_, France et Allemagne, I, 1870—1898, II, 1898—1912,
maalis- ja huhtik. 1912 (_Rev. des deux mondes_).

_Lowell_, Governments and parties, I ss. 2—145.

_Seignobos_, Politische Geschichte, ss. 88—202.

_Laurin_, Våld och väld, nationalistiska och revolutionärä rörelser i
Frankrike under 1800-talets senare hälft, 1910.

_Lebon_, Das Verfassungsrecht der franz. Republik, 1909.

_Anton Acht_, Der moderne französische Syndikalismus, 1911.

_Guy-Grand_, Le Procès de la Démocratie, 1911.

_Georg Brandes_, Nutidens Frankrig, 1912 (_Ord och Bild_).

_André Lichtenberger_, Frankrig i Udlandets Öine før og nu, 1912
(_Samtiden_).

_Bertillon_, La dépopulation de la France, ses conséquences, ses
causes, mesures a prendre pour la combattre, 1911.

* _Ermels_, Frankreichs koloniale Handelspolitik, 1910.

_Annuaire statistique de la France._

* _Annuaire colonial. — Almanach national. — E'conomiste francais._

* _Questions diplomatiques et coloniales._

_Revue politique et parlementaire_, os. »La vie pol. et parl. en
France».

_Le Temps_ 1912.



Erikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa
mainittuihin julkaisuihin.




SAKSA


_Ratzel_, Deutschland, 1898.

_Hasse_, Deutsche Politik, ensimm. nide, I. Das D. R. als
Nationalstaat, 1905; II. Die Besiedelung des d. Volksbodens, 1905;
III. D. Grenzpolitik, 1906; IV. Das Zukunft des d. Volkstums, 1907.

_Halle_, Die Weltwirthschaft, 1906—1908, os. II.

_Arndt_, D:s Stellung in der Weltwirthschaft, 1908.

* _Valois_, D. als Seemacht, 1908.

* _Nauticus_, Jahrbuch für D:s Seeinteressen, v:sta 1904.

_Stat. Jahrbuch_ für das D. Reich, 31 Jahrg. 1910.

_Stat. Jahrbuch_ für den Preuss. Staat, 8 Jahrg. 1910.



_Troitschke_, Zehn Jahre deutscher Kämpfe, 1874.

_Oncken_, Das Zeitalter des Kaisers Wilheim I, 1890—92.

_Bismarck_, Gedanken und Erinnerungen, 1898.

Lamprecht, Zur jüngsten d. Vergangenheit, III osa, 1904; 2 pain.
nimellä D. Geschichte der jüngsten Vergangenheit und Gegenwart, alk.
v. 1911.

Meinecke, Weltbürgertum und Nationalstaat, 1908.

_Marcks_, Männer und Zeiten, II, 1911.



_Seignobos_, ss. 415—472.

_Lowell_, I, ss. 232—237, II, ss. 1—69.

_Treitschke_, Politik, § 22 (Das Reich), 1898.

_Laband_, Das Staatsrecht des D. R., 5 pain. v. 1911.

_Grotefeld_, Die Parteien des d. Reichstags, 1908.

_Kürschners D. Reichstag_, toim. _Hillger_, 1907 ja 1912.

_Max Lorenz_, Das D. der Gegenwart, 1906.

_Hans Delbrück_, Polit. Korrespondenz (_Preuss. Jahrbücher_ 1911—12).

_Kreuzzeitung_ (erik. osasto Die innere Politik der Woche) 1912.

Esitutkielma: Borgerlig samling i Tyskland, _Göteb. Aftonblad_ 25/9 ja
28/9 1912.



_Das Überseeische D._, 1902; toinen pain. 1911.

* _Rohrbach_, D. Kolonialwirthschaft, v:sta 1909.

* _Hassert_, D:s Kolonien, 1910.

* _D. Kolonialblatt_, v:sta 1910; _D. Kolonialseitung_, v:sta 1884;
_D. Kolonialkalender_, v:sta 1889; _Zeitschr. für Kolonialpolitik_
etc., v:sta 1888; _Jahrbuch über die d. Kolonien_, toim. _Schneider_
alk. v:sta 1908.

_Rohrbach_, D. unter den Weltvölkern, 1903; toinen painos 1908, kolmas
1911.

_Rohrbach_, Der deutsche Gedanke in der Welt, 1912.

_Paul Dehn_, Von d. Kolonial- und Weltpolitik, 1907.

_Hasse_. D. Politik, toinen nide I, Weltpolitik, Imperialismus und
Kolonialpolitik, 1908.

_Deutsche Auslandspolitik_ und ihre Verleumder, kirj. »toimiva
valtiomies», 1910.

_Arndt_, Grundzüge des auswärtigen Politik D:s, 1912.

_Maurice Lair_, L'impérialisme allemand, 1909.

_Pierre Baudin_, L'Empire Allemand et l'Empereur, 1912.

_Reimer_, Ein pangermanisches D., 1905.

_Die Kampf um das Deutschtum_, sarja Suursaksalaisen yhdistyksen
julkaisemia kirjoitelmia.

_Siösteen_, Tysk utrikespolitik, 1912 (_Det nya Sverige_).

_Bernhardi_, D. und der nächste Krieg, 1912.

_Deutschland sei wachl_ Betrachtungen über Rüstungsfragen und
Weltpolitik, toimittanut D. Flotten-Verein 1912.



Erikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa
mainittuun erikoiskirjallisuuteen.










Viitteet:

[1] »Ranska oli yhtenäinen ja vakiintunut valtakunta aikana, jolloin
Saksa ja Italia vasta olivat maantiedollisia käsitteitä: luja
marmorikappale kahden haurasliitteisen mosaiikkilevyn välissä»;
valtakunnankansleri v. Bülow Saksan valtiopäivillä 14/11 1906.

[2] Toisten laskujen mukaan on Välimerenrannikko vain 615 km,
Kanaalinrannikko 1 120 ja Länsirannikko 1 385, kun taas maaraja on 2
170 km; rannikkoprosentti koko määrästä on silloin 59.

[3] Viime aikoina lienee suhde Bretagneen huonontunut bretagnenkielen
käyttämisen kiellon jälkeen jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

[4] Fashoda-jutusta ks. Lavisse, France et Angleterre, aikakausk.
_Revue de Paris_ 1/2 1899, ja Hanotaux, Fashoda et le partage de
l'Afrique, 1909.

[5] Jo noin v. 1880 lähetettiin tutkimuskomissioni paikan päällä
tutkimaan tämän merkillisen kulkuneuvoyrityksen edellytyksiä. V. 1900
kustansi _Le Matin_ retkikunnan samaa tarkoitusta varten. V. 1910
esitti Rolland täydellisen suunnitelman, 4—5 vuodessa toteutettavaksi,
alkukohtana Alger ja pääteasemana (Agadesin kautta) Sinter; sen takana
hahmotteli hän rataa Kongon läpi Tsadin länsipuolelta Ubangiin ja
Sudanin halki kulkevaa rataa Dakariin. Ei tosin toivottu radan
saattavan antaa kohtuullista korkoa perustamiskustannuksille (n. 200
milj. fr.); mutta 1904 osoitti Leroy-Beaulieu uusia mahdollisuuksia
myöskin taloudellisessa suhteessa, jos rata johdettaisiin suoraan
Dakariin ja se siten tehtäisiin oikotieksi Europan ja Etelä-Amerikan
välillä. Viime vuosina on ajatuksia ollut vireillä sellaisen oikotien
rakentamisesta pitkin Afrikan rannikkoa Ranskan ja Espanjan tai
kansainvälisellä takuulla. Ks. Sahararadasta Kürchoff, Die Saharabahn,
_Geogr. Zeitschrift_, 1900, Leroy-Beaulieu, Le Sahara, le Sudan et les
chemins de fer transsahariens, 1904, sekä Rolland, La question du
Transsaharien en 1910.

[6] Sanat lausuttiin marraskuussa 1898 Victor Berardille, ks. tämän
kirjoitusta »Politique française» _Revue de Paris_ 1/7 1905, sit.
Lemonon, L'Europe et la Politique britannique, 1910, s. 153. — Aivan
vaikutukseton Delcasséhen ei tilaisuus kuitenkaan näytä olleen,
päättäen Vilhelm II:n todistuksesta kuuluisassa
»keisarihaastattelussa» 1908 (ks. tuonnemp. s. 167), että hän oli
hyljännyt Ranskan ja Venäjän ehdotuksen sekaantumiseen.

[7] »Antakaa meille jotakin Kongossa, niin me jätämme teidät rauhaan
Marokossa», lausui tammikuussa 1905 Saksan lähetystöneuvos Tangerissa
ranskalaiselle virkaveljelleen. Sittemmin, Delcassén kukistuttua,
mainittiin Kongo niissä neuvotteluissa, joihin _Rouvier_ ennen
Algecirasia ryhtyi Saksan kanssa. Tardieu, Le mystère d'Agadir, ss.
187, 296, 438 seur.

[8] _Entente_ merkitsee oikeastaan ymmärrystä ja hyvää sopua; _entente
cordiale_ (sydämelliset välit) annettiin nimeksi niille hyville
suhteille, jotka Ludvig Filipin aikana vallitsivat Ranskan ja
Englannin hallitusten välillä, ja samoin on sittemmin nimitetty
ylimalkaan kahden hallituksen välisiä ystävällisiä suhteita.
_Alliance_ merkitsee varsinaista liittoa. Suomenkielessä on
tripel-allianssia tavallisesti nimitetty _kolmiliitoksi_,
tripel-ententea _kolmisopimukseksi_. — Suom.

[9] Roomalaisten kaksinaamainen jumala. — Suom.

[10] Heti sen tehtyä katsoi _Figaro_ sitä uusien riitojen siemeneksi:
ennemminkin ranskalais-saksalaisen selkkauksen uudeksi aluksi knin sen
lopuksi. Samoin BERNHARDI, Deutschland und der nächste Krieg, 1912 (s.
328): sopimus »tarjoaa sen _edun_, että se luo useita uusia
kahnauskohtia Ranskaa vastaan». Pierre Baudin, asian esittelijä
senaatissa, sanoo, että se on »yksi riidankekäle lisää» ja on
vakuutettu, että sopimus saattaa tulla van väliaikaiseksi.
Senaatin-istunnossa 8/2 1912 lausui Clémenceau, että sopimus oli »uusi
Troijan hevonen, uhri, joka tuodaan rauhalle, mutta jonka sisus
kalisee aseita».

[11] »Englannin sielu», lausuu eräs kirjoittaja _Eclairissa_ lopulla
v. 1911, »näyttää tähän saakka olleen meidän sielumme vihollinen, ei
hetken, vuoden, vuosisadan, vaan ainainen, ikuinen vihollinen.
Englantilaisten ansiot ja viat, hyveet ja paheet näyttävät peittävän
meidän ansiomme ja vikamme, hyveemme ja paheemme. Sekä henkisessä että
aineellisessa elämässä näemme tällaisia vastakohtia, jotka kahnaavat
ja tympäisevät toisiaan.» Tosin pitää kirjoittaja vastakohtaa
»saapasjalkaisen teutoonisielun kanssa» vielä suurempana.

[12]

[13] Lowell laskee 1896 Ranskan ministeristön keski-iän (vuodesta
1873) 81/2 kuukaudeksi, Italian (vuodesta 1861) 13½:ksi. Sittemmin
ovat numerot kuitenkin jonkun verran suurenreet, varsinkin Ranskassa
muutamien 2—3-vuotisten hallitusten johdosta (Méline 1896—98,
Waldeck-Rousseau 1899—1902, Combes 1902—05, Clémenceau 1906—09, Briand
1909—11: lähes 12½ vuotta jakautuneena vain 5 nimelle).

[14] Vuonna 1894 oli kapteeni Dreyfus tuomittu syylliseksi
maankavallukseen. 1898 vaati Zola tuomion tarkastamista (»J'accuse»,
sanomalehdessä _L'Aurore_ 13/1), ja tuomittiin sen johdosta itse. Kun
juttu siitä huolimatta täytyi ottaa uudelleen esille, kumosi korkein
oikeus 1899 sotaoikeuden tuomion vuodelta 1894, mutta uusi sotaoikeus
s. v. julisti Dreyfusin jälleen syylliseksi »lieventävien asianhaarain
vallitessa». Nyt oli totuus päässyt niin pitkälle, että hallitus
uskalsi »armahtaa» syyttömän; mutta vasta 1906 oli natsionalistinen
henki niin lamautettu, että asia voitiin ottaa esille kolmannen kerran
sekä vapauttaa ja hyvittää Dreyfus.

[15] Schiemann huomauttaa 1903, että pietarinpenninki Ranskasta —
jonka paavi eron johdosta on menettänyt — nousee vähän yli 2 miljonan,
eli juuri siihen, mitä Italian valtio tarjoo kuurialle sovinnosta.

[16] Lamprecht, Zur jüngsten deutschen Vergangenheit, II (1904), s.
672 seur. Schiemann viittaa 1901 (s. 379) erääseen _Beaconsfieldin_
lausuntoon, että »turhamielisyys pysyttää Ranskan aina kirkon
vanhimpana tyttärenä, vaikka sillä olisi punalakki päässä».

[17] Ranskan vaikutuksesta maailman kohtaloihin ovat Levasseur 1879 ja
Bertillon 1911 tehneet seuraavan — muissakin suhteissa
mielenkiintoisen, joskin kiistanalaisen — taulukon, johon suurvallat
ovat otetut siinä järjestyksessä kuin ne itse ovat historiallisesti
esiintyneet, asukasluku miljonissa.

                                 1700   1789   1815   1880   1908

    Ranska                         20     26   29.8   37.2   39.6
    Englanti                     8—10     12     19   34.8   44.3
    Itävalta                  (12—13)   (18)     30     39   50.5
    (Pyhä Rooman valtakunta)       19     28      —      —      —
    Preussi                       (2)      5     10      —      —
    (Saksa)                         —      —      —   45.6     63
    Venäjä                          —     25     45   84.5    150
    Italia                          —      —      —   28.6   34.1
    Yhdysvallat                     —      —      —      —   93.4
    Japani                          —      —      —      —   49.7
    Summa: suurvaltapiirit         50     96    139    270    525
    Ranskan osuus siitä %          40     27     20     13      7

Kun Ludvig XIV:n Ranska käsitti 2/5 sen ajan suurvaltapiiriä
(väkiluvun mukaan laskien) ja Napoleon 1:n vielä 1/5, oli Fallièresin
tasavalta alle 1/4. Jos emme ota lukuun ainoastaan emämaita, vaan
koko valtapiirin, siis siirtomaat mukaan, on alennus tosin pienempi.
— Rinnan valtion alenemisen kanssa käy kielen. Levasseur laski 1878
ranskalaisen kielialueen (Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Kanadassa
ja Länsi-Intiassa) 45 miljonaksi, 80 milj. suuruista saksalaista ja
samoin englantilaista vastaan; nyt arvioi Bertillon numeron tuskin 50
milj. vastaavia 120 ja 150 vastaan; viimeksimainitut numerot tuntuvat
liioitelluilta. Jespersen, Growth and structure of the english
language, 1905 (s. 249), ulottaa vertailun 4 vuosisataa taaksepäin:
1500 puhui (korkeimman arvion mukaan) ranskaa 12 milj., saksaa 10,
englantia 5; 1700 olivat luvut 20, 10 ja 8½; 1800 ovat ne 31, 33 ja
40; 1900 vihdoin 52, 80 ja 123 miijonaa. Vrt Hasse, Die Zukunft les
deutschen Volkstums 1907, s. 10 muist.

[18] Tarkoitus on lähinnä ottaa mustia rykmenttejä Senegalista
toimittamaan vartiopalvelusta Atlasmaissa, jotta sikäläinen valkoinen
miehistö saataisiin vapaaksi ja voitaisiin siirtää myöskin 120 000
ruskeaa sotilasta Europaan (Algeriasta ja Tunisista). Toisen
ehdotuksen mukaan (_Geschichtskal._ 1909, s. 515) tuotaisiin 100 000
mustaa Algeriaan ja puolet näistä suunnattaisiin tarvittaessa Saksaa
vastaan. _Millerand_ on suunnitelman harras kannattaja, sitä on jo
käsitelty kamarissa (helmik. 1910) ja vuodesta 1910 pienessä määrässä
aljettu toteuttaa. Että asiaa ei vieraissa sotilaspiireissä pidetä
aivan mitättömänä, näkyy kenraali Bernhardin kirjasta Deutschland und
der nächste Krieg, 1912, ss. 145 ja seur.

[19] Kauppatilasto laskee vuodesta 1906 Luksemburgin ja tyrolilaiset
kunnat Jungholzin ja Mittelbergin yhdessä Saksan valtakunnan kanssa,
paitsi Helgolantia ja paria Badenin kuntaa, saksalaiseksi
talousalueeksi, »Deutsches Wirtschaftsgebiet» — siis saksalaisen
_Tulliliiton_ lukuunottamatta Pohjanmeren vapaasatamia (Hampuri,
Cuxhaven, Bremerhaven ja Geestemünde).

[20] Laskelma löytyy teoksessa _Deutschland, sei wach_ 1912, osasto
»Die Entwicklung der deutschen Seeinteressen seit 1904» (s. 147 seur.)
— erinomainen yhdistelmä, suoritettu prof. Zoepflin seminaarissa
Berlinissä jatkona _Reichsmarineamtin_ viralliseen »Denkschriftiin»
(1905) samasta kehityksestä edellisen vuosikymmenen aikana. Vrt.
ARNDT, Deutschlands Stellung in der Weltwirtschaft (1908) s. 33 seur.
— Valtiopäivillä ilmoitti valtiosihteeri v. _Delbrück_ 25/11 1910,
että kansallisomaisuus oli viimeisten 10 vuoden kuluessa kasvanut 10
miljardia Saksan markkaa, ks. Schulthess 1910, s. 386.

[21] Kauppavaihto muiden maanosain kanssa, joka tietenkin tapahtuu
tykkänään meritse, on vuosina 1902—1910 kasvanut n. neljästä
seitsemään miljardiin, mikä samalla osoittaa suhteellistakin kasvua
(30:sta 34 %:iin koko kaupasta). V. 1910 vaihtoi Saksa Amerikan kanssa
tavaraa yli 4 miljardin arvosta (siitä U. S. A. puolet, ja viennin
osalle 1½), Aasian kanssa 1.4 miljardia (vienti 0.42), Afrikan kanssa
n. ¾ (220 miljonaa) ja Australian kanssa lähes ½ (90 miljonaa).

[22] Seurauksena näistä muuttuneista oloista on Kielin
(»Kaiser-Vilhelms»-) kanavan syventäminen ja leventäminen, niin että
1915 suurimmatkin ja uusimmat panssarilaivat voivat kulkea sen kautta.
(Itse asiassa valmistuikin Kielin kanava tähän kuntoon jo vuotta
aikaisemmin, alkukesästä 1914. — Suom.)

[23] Pääerät tässä laskelmassa ovat seuraavat: valtakunnansaksalaisia
52.1, Itävallan saksalaisia 9.37, hollantilaisia 5.1, flaamilaisia
3.4, saksalaisia Sveitsissä 2.3, Unkarissa 2.1, Venäjällä 2, Ranskassa
0.5, Yhdysvalloissa 10, Kanadassa 0.5, Etelä-Afrikassa 0.6,
Brasiliassa 0.4, Australiassa 0.1. Tässä joukossa lasketaan
alasaksalaisia olevan n. 30 miljonaa. Kuten näkyy ovat numerot
rohkeanpuolisia; saksalaisiksi ei lasketa ainoastaan hollantilaisia ja
buureja, vaan vieläpä kaksikielinen neljännesmiljona kotimaassa;
saksalaisten luvun Brasiliassa arvioi Hettner (Die Deutschen in
Brazil, 1902) vain 330 000, Bolle (Die Zukunft der brasil.
Deutschtums, 1905) kaikkiaan 390 000, joista 310 000 kahdessa
eteläisimmässä valtiossa; myöskin Yhdysvaltain saksalaisia koskeva
numero on tavallista suurempi. — _Meyers Konversationslexicon_, 1909,
Nide 21, laskee puhtaasti saksalaisen loppusumman 84¼ miljonaksi.

[24] Kirjassaan »Der Kampf der oesterr. Nationem» lausuu Springer
tästä: »Parempi on johtaa seitsemää kansakuntaa, kuin olla
Hohenzollernien takamaana. Sitäpaitsi oivaltaa jokainen älykäs
Itävallan ja vielä enemmän jokainen Saksan saksalainen, että
saksalaisuuden asialle Europassa tehdään suurempi palvelus, jos
Itävallan saksalaiset pysyvät paikallaan pitämässä etelä- ja
itäslaavilaisten ovia avoimina lännelle mistä hinnasta hyvänsä,
eivätkä työnnä näitä kansoja kaikkinielevän Venäjän helmaan.
_Saksalais-itävaltalainen irredenta olisi vartiopaikalta pakenemista_,
kansallisuus- ja kultturi-lipun pettämistä.» Tässä ovat siis
saksalaisten suhteen vastakkain samat valtiolliset ja luonnolliset
vaikuttimet, kuin koko Itävallan valtakunnan problemissa (I Osa, siv.
117 seur.).

[25] Ainetta koskevaa kirjallisuutta: Stumpfe, Polenfrage und
Ansiedelungskommission, 1902; toimikunnan »Zwanzig Jahre deutscher
Kulturarbeit», 1907; Bergholm, Den inre kolonisationen i Preussen
1886—1906, _Emigrationsutredningen_, Bil. XIV, 1910. Altkemper,
Deutschtum und Polentum, 1910. — Hasse (Das deutsche Reich als
Nationalstaat 1905), joka suursaksalaiselta kannaltaan kiistää Saksan
olevan yhtävähän »_das_ deutsche Reich» kuin »das _deutsche_ Reich»,
(»saksalaisten _valtakunta_», kun saksalaisia on muuallakin, tai
»_saksalainen_ valtakunta», kun siinä on myöskin muukalaisia),
valittaa, ettei valtakuntaa perustettaessa säädetty Ostmarkia ja
Slesvigiä Elsassin tavoin valtakunnanmaaksi tai amerikalaismalliseksi
territorioksi. Maantieteellinen asema Berlinin läheisyydessä tekee
Puolan entiselleenpalauttamisen Saksalle vaaraksi, joka on kaikin
mokomin torjuttava; tältä pohjalta täytyy Saksan vielä jyrkemmin
vastustaa »Jagellonien aatetta», kuin koskaan Venäjän tai Itävallan.
_Bismarck_ (1890) piti muuten puolalaisia yhtävähän soveltuvina
itsenäistä valtiojärjestöä muodostamaan, kuin »nykyisiä juutalaisia
uutta Judean valtakuntaa».

[26] William Martin, joka aikakauskirjassa _Revue pol. et parlam._
marrask. 1911 on laatinut historiallisen esityksen »L'Allemagne et les
nationalités», tekee koko tätä politiikkaa vastaan sen huomautuksen,
että se määrää kansallisuuden yksinomaan kielen mukaan, jokahan
kuitenkin on vain kansallisuuden ulkonainen merkki; »kansan
yhdenmukaistuttamisen aloittaminen kielestä», sanoo hän, »on samaa
kuin valjastaisi rattaat juhtien eteen». Eräät saksalaisetkin
isänmaanystävät kuten Hans Delbrück ovat myöskin tämän järjestelmän
vastustajia; ja vuoden 1910 jälkeen tuntuu itse hallituksenkin
keskuudessa olevan havaittavissa käänne lievempään menettelyyn.

[27]

[28] Pohle (Deutschland am Scheidewege, 1902) laskee, että v. 1898
täytyi 13 miljonan saada toimeentulonsa ulkomaisesta tuonnista;
Gothein ja Arndt arvioivat saman erän v. 1900 noin 12 miljonaksi;
Peters (Chamberlains Zollreform und Deutschland, 1904) nostaa numeron
15 miljonaan.

[29] Taloudellinen problemi on synnyttänyt runsaan kirjallisuuden
viime aikoina. »Huutajina» taistelussa on ollut kaksi
esitelmänpitäjää, Oldenberg 1897 (Deutschland als Industriestaat) ja
Dietzel 1900 (Weltwirtschaft und Volkswirtschaft); edellinen edustaa
huolestunutta näkökantaa, joka pelkää Saksan taloudelliselle
itsenäisyydelle koituvan vaaroja teollisuuden pääsemisestä ylivoimaan,
kun taas jälkimäinen on erittäin toiveikas. Edellisen kannalla on m.
m. Adolph Wagner ja pääasiassa myöskin Pohle; jälkimäisen puolella
käytännöllisistä syistä Naumann ja Rohrbach, viitaten yksinkertaisesti
teollistumisen välttämättömyyteen väestön kasvamisen vuoksi, sekä
periaatteessa Arndt ynnä nuorempien kansantaloustieteilijäin
enemmistö. Hyvin harkittua keskitietä kulkee J. Wolf (Volkswirtschaft
und Weltwirtschaft, 1901, ja Das deutsche Reich und der Weltmarkt s.
v.).

[30] Riesser (Der Hansa-Bund, 1912) valittaa erityisesti
elinkeinoelämän heikkoa edustusta eduskuntaelämässä; hän laskee siihen
kuuluvan vain 13 % Saksan valtiopäivien, 7½ Preussin edustajahuoneen
ja 2.8 herrainhuoneen jäsenistä. _Kürschnerin_ »Deutscher Reichstag»
katsoo 1907—1912 tähän luokkaan kuuluneen 54 edustajaa; _Stat. Jahrb.
für den preuss. Staat_ 1910 merkitsee vastaavan numeron
edustajahuoneessa 33:ksi (kokomääristä 397 ja 443). V. 1912
valtiopäivillä ilmoittaa Hansaliitto olevan jäseniään 56 ja ystäviään
35.

[31] Tietenkään eivät kaikki ole näin toiveikkaalla kannalla. Max
Lorenz, »Antisocialdemokratischer Korrespondenzin» julkaisija katsoo
sosialismin olevan vaarallisesti kehittymässä »kumousunelmasta
kumoustoimintaan» (Das Deutschland der Gegenwart 1906). Waltemuth
mainitsee syinä sen pahanlaatuiseen luontoon Saksan voimakasta
luokkahenkeä, heikkoa kirkollismieltä, vajavaista vapautta ja huonoa
taloudellista tilaa (Die Socialdemokratie in D. und im Auslande,
_Preuss. Jahrb._ tammik. 1911 ja toukok. 1912); jota vastaan on
huomautettu m. m. että palkat ovat nousseet 35 % kun elinkustannukset
ovat kohonneet vain 22 % (valtiosihteeri _Delbrück_ vaitiopäivillä
25/11 1910).

[32] Kaikkiaan lasketaan n. 20 ryhmää. Grotewald (1908) yhdistää ne 5
suurempaan ryhmään: 1) _oikeisto_, johon kuuluvat
Deutsch-Konservative, Deutsche Reichspartei, Deutsche Reformpartei
(juutalaisviholliset) sekä Wirtschaftl. Vereinigung, jossa puolestaan
on 5 ryhmää; 2) _vasemmisto_, nimittäin kansallisvapaamieliset,
kansallissosiaaliset sekä (sittemmin »edistysmieliseksi
kansanpuolueeksi» yhtyneet) Freisinnige Vereinigung, Freisinnige
Volkspartei ja Deutsche Volkspartei; 3) _keskusta_; 4)
_sosialidemokratia_; ja 5) _reunustan_ ryhmät, nim. osaksi
»protestlereja» (vastalausujia: puolalaiset, tanskalaiset,
elsassilaiset), osaksi »partikularisteja» (welfejä y. m.). Vuoden 1912
vaaleista saa yleiskatsauksen seuraavasta taulukosta:

                               1903  1907  1912

    Saksalais-vanhoilliset       52    62    43
    Saksal. valtakunnanpuolue    20    24    14
    Muut oikeistoryhmät          15    25    15
    _Oikeisto_                   87   111    72

    _Keskusta_                  100   105    90

    Kansallisvapaamieliset       50    55    45
    Vapaamieliset ryhmät         36    48    44
    _Vasemmisto_                 86   103    89

    _Sosialidemokraatit_         81    43   110

    Puolalaiset                  16    20    18
    Elsassilaiset                 9     8     9
    Welfit                        6     2     5
    Baierin agrarit               —     1     2
    Tanskalaiset                  1     1     1
    _Reunustan ryhmät_           32    32    35

    Villit                       11     3     5

Luvut osoittavat puolueiden voimaa heti vaalien jälkeen, siis
riippumatta myöhemmistä muutoksista vaalikauden aikana. V:n 1912
numerot ovat otetut _Kürschnerin_ valtiopäiväkäsikirjasta 1912—1917,
taulukot »Fraktionsbewegungen 1881—1912».

[33] Myöskin pastori Naumann — heikkohenkisen »kansallissosiaalisen»
liikkeen perustaja, joka katsoo Saksan tulevaisuuden vaativan
maanviljelys-kirkollisen enemmistön murtamista imperialistisen
kansanvaltaisuuden perustalla olevan yhteisöllisen keisarikunnan
eduksi — pitää nykyhetkellä toivottomana pyrkimistä englantilaiseen
eduskuntamuotoon, kun yhteiskunta ei voi voittaa hajaannusta _kolmeen_
pääryhmään (kirkollisiin, maanviljelijöihin, kansanvaltaisiin), ja kun
sotilaskeisarikunta on historiallinen välttämättömyys. Täysin
eduskuntainen menettely on muutoin sinänsäkin mahdoton
hallitusjärjestelmässä, joka samanaikaisesti esiintyy kahdella
näyttämöllä (Saksan valtiopäivillä ja Preussin maapäivillä)
enemmistötahtojen ehkä sattuessa erilaisiksi!

[34] Tämän jälkeen on osuusvaltioiden rahallinen
toimeentulomahdollisuus vaarassa; valtioiden raha-asiat kulkevat nyt
valtakunnan raha-asiain vanavedessä, ellei niillä ole erikoisia
vakuuksia, kuten Preussin rautatievarat ja Baierin olutvero.
Valtakunnan finanssireformit ovat myöskin hävittäneet sen
federativisen piirteen, jota osoitti n. s. »Frankensteinin pykälä»
tulliasetuksessa 1879, jonka mukaan tullivarojen ylijäämä (yli 160
milj. mk) oli menevä osuusvaltioiden kassoihin.

[35] Ks. varsinkin _Laband_, Die Wandlungen der Reichsverfassung,
1895, ja Die geschichtliche Entwickelung der Reichsverf. seit der
Reichsgründung, 1907 (_Jahrb. des öff. Rechts_); Rehm, Unitarismus und
Föderalismus in der Reichsverf., 1898; Triepel, Unitarismus und
Föderalismus im deutschen Reiche, 1907; Bornhak, Wandlungen der
Reichsverf., 1910 (_Archiv für öff. Recht_); Hatschek, Bismarcks Werk
in der Reichsverf., 1906. Vrt. Piloty, Labandin suuren, Saksan
valtio-oikeutta koskevan teoksen selostus, _Archiv für öff. Recht_,
1911.

[36] Tosin ei tämä ylivalta ole suurempi kuin että se häviää, jos
vähennetään irtipyrkivä puolalainen ynnä 1866 saadut uudet alueet. Jos
Itävallan saksalaiset liitettäisiin valtakunnan yhteyteen, joutuisi
Preussin johtava asema vakavasti kyseenalaiseksi, eteläsaksalainen
aines olisi jokseenkin yhtä voimakas ja saattaisi syntyä sisäinen
hajaannuspolitiikka, jonka täytyisi lamata valtakunnan voimaa
ulospäin. Puhtaan valtiomuotopolitiikan alalla tulemme siis samaan
tulokseen kuin ennen maan- ja kansatieteelliseltä kannalta, että näet
Itävallan säilyminen on Saksalle suorastaan elinkysymys — ainakin
kunnes ykseystyö on ehtinyt niin pitkälle, että Preussin johtovaltaa
ei tarvita.

[37] Arvellaan siis, että Preussi, joka on luonut valtakunnan,
rakastaisi erikoisasemaansa enemmän kuin valtakunnan vahvistamista.
Tätä vastaan puhuu jo se, että Preussi itse ei ole yhtenäinen.
»Preussimäisyys» on yleistä vain sen itäosassa (Ostelbiassa); länsiosa
on sangen paloiteltua maata, kuten muukin Saksa, ja tuntuvasti
teollisuusalueeksi kehittynyttä. Oikeastaan käy siis kultturimaailmain
raja keskeltä Preussia; ja se nykyaikainen yhteisömuotokunta, jonka
nimessä sitä moititaan (ks. esm. Riesser, Der Hansa-Band), on vahvasti
edustettuna sielläkin, vaikkakin sen eduskunnassa syrjäytettynä. —
Kysymystä Saksa Preussi kosketellaan esitutkielmassani
»Elsass-Lothringens författningsfråga», _Göt. Aftonblad_ 22/6 ja 28/6
1911 sekä »Rösträttsfrågan i Preussen» sam. 10/6 ja 13/6 s. v. Ks.
myöskin Harald, »Preusseriet», aikak. _Det nya Sverige_ 1910. Suurta
ymmärrystä tämän kysymyksen suhteen ei — vapaamielisten
puoluepyrintöjen vaikutuksen alaisena — osoita Moysset, L'ésprit
public en Allemagne vingt ans après Bismarck, 1911; siinä selitetään
Preussin »hävittäminen valtakunnan äänioikeuden kautta» valtakunnan
pelastukseksi. Saksan jyrkkä oikeisto (_Kreuzzeitung_) on sillä
kannalla, että äänioikeuden laajentamista Preussissa on tasoitettava
Preussin vaikutuksen laajentamisella Liittoneuvostossa.

[38] Me tiedämme nyt _Crispin_ muistelmista (»Les origines de la
triplice», _Revue des deux mondes_, jouluk. 1911), että kolmiliiton
siemenet kylvettiin jo syyskuussa 1877 Bismarckin, Crispin ja
Andrassyn seurustelujen aikana Gasteinissa. Saksalais-itävaltalaisen
sopimuksen julkaisu tapahtui vasta 3/2 1888, yhdenaikaisesti Saksan,
Itävallan ja Unkarin päälehdissä (»Reichsanzeiger», »Wiener Abendpost»
ja »Pester Lloyd»). Sopimus Italian kanssa on vieläkin salainen. Se
solmittiin 20. toukok. 1882.

[39] Willcocks, The restoration of the Chaldea, 1903, ja Mesopotamia,
past, present and future, 1910 (_The Geograph. Journal_, tammik.);
vrt. Rohrbach 1912, S. 167. — Kürchoffin laskelmain mukaan 1901
(Eisenbahnen und Eisenbahnpläne in Klein- und Mittelasien y. m.,
_Geogr. Zeitschr._) tarvittiin 25 päivää matkaan Lontoosta Bomkayhin
Brindisin ja Suezin kautta, kun uusi rata Konstantinopoli—Bagdad
lyhentäisi ajan enintään 11 päiväksi. Eckertin mukaan
(Handelsgeographie 1905) olisi erotus 15—9 päivää. Ks. Bagdadinradasta
vielä Rohrbach, Die Bagdadbahn, 1902, Wirsén, Balkanfolken och
stormakterna, 1910, s. 240 ja seur., Banse, Der arische Orient, 1910,
s. 44 seur. Viimeksimainittu katsoo yritystä kokonaisuudessaan
taloudellisesti »epäonnistuneeksi»; vrt. tässä suhteessa _Zeitschr.
für Socialwissenschaft_ 1902, s. 135, sekä _Das neue Europa_, 1909, s.
774 ja seur.

[40] List, Das nationale System der polit. Oekonomie, painos 1851, s.
409 ja seur. Dehn, Von deutscher Kolonial- und Weltpolitik, 1907,
viittaa entisiin kirjoituksiinsa s. 141 ja seur. V. 1886 julkaisi
Sprenger teoksen Babyloniasta, »muinaisajan rikkaimmasta maasta ja
nykyajan edullisimmasta siirtomaa-alueesta»; siihen viittaa Lair,
L'impérialisme allemand s. 226. Levantin suunnan vanhempien puoltajain
joukossa mainittakoon myöskin Moltke, Rodbertus, Roscher, Lassalle, v.
d. Goltz.

[41] Vanhemman tähän kuuluvan kirjallisuuden pääkohdat esittää Hasse,
Deutsche Grenzpolitik (1906), luku VII, »Das grössere Deutschland».
Suursaksalaisten oma ohjelma näyttää Wolfin mukaisesti pyrkivän
paisumaan molemmille pääsuunnille; kirjassaan »Weltpolitik,
Imperialismus und Kolonialpolitik» (1908) katsoo Hasse Keski-Europan
tulliliittoa »nykyisen sukupolven suureksi tehtäväksi» ja mainitsee
sen luonmollisiksi osakkaiksi Saksan, Itävalta-Unkarin, Belgian ja
Hollannin, ehkä myöskin Sveitsin ja Romanian (siv. 49), mutta sen
lisäksi suunnittelee hän aikanaan toteutettavaksi valtioliittoa yli
koko Balkanin niemimaan ja Turkin valtakunnan (siv. 65).
_»Grossdeutschlandin»_ nimetön kirjoittaja on vaatimattomampi:
suursaksalainen Itävalta-Unkarin, Alankomaat ja Sveitsin käsittävä
liitto sekä sen ulkopuolella suursaksalainen tulliliitto, joka
käsittää Serbian ja Romanian ynnä »Rutenian», Puolan ja
Itämeren-maakunnat. Bernhardi (s. 114 ja seur.) tuntuu ajattelevan
»Keski-Europan liittoa» yksinomaan kolmiliiton laajennuksena. Ks.
edelleen Sart. v. Walters-Hausen, Wirtschaftliche Foederation von
Mitteleuropa, _Zeitschr. für soc. Wiss._, 1902, sekä Arthur Dix,
Politische Wirtschaftsgeographie, _Geogr. Zeitschr._ 1910, siv. 362 ja
seur. ja Geogr. Abrundungstendenzen in der Weltpolitik, sam. 1911 s.
13 ja seur.

[42] Hettner, Das Deutschtum in Südbrazilien (_Geogr. Zeitschr._)
varoittaa samoin kuin Rohrbach (toinen painos 1908, ss. 329—335)
maanmiehiänsä rakentamasta mitään valtiollisia toiveita tähän
siirtomaahan. Steadin lausunto on julkaisussa »The americanisation of
the world»; hän ei pidä »Suuremman Saksan» mahdollisuuksia missään
niin suurina kuin Australiassa.

[43] Tämä ankannokka Tsadin luona — syntynyt rajajärjestelyiden kautta
1893—94, ja pyöristetty jo 1908 — luovutettiin nyt Ranskan luovutuksia
vastaan; 1.2 milj. ha 27½ miljonaa vastaan, ks. Feillet, Congo
français et Cameroun allemand, _Revue polit. et parl._ jouluk. 1911,
s. 422 n. 2. — Tällaiset maantieteelliset kuviot eivät suinkaan ole
harvinaisia alkuisilla kartoilla, missä joet ovat ainoina mukavina
kulkuteinä; niinpä on Saksalla Lounais-Afrikassa vielä jäljellä
»Caprivinsormi» Sambesia kohti vuodesta 1890, ja samanlaisia
maakaistaleita pistää Kongovaltiosta Britannian Keski-Afrikaan (pitkin
Luapalan vartta), samoin kuin viimeksimainitulta alueelta Portugalin
itäsiirtomaahan (pitkin Schireä).

[44] Hänsch, Die Aufteilung Afrikas, _Geogr. Zeitschrift_, heinäk.
1912; Delbrück, über die Ziele unserer Kolonialpolitik, _Preuss.
Jahrb._ maalisk. 1912; Baudin, main. paik. s. 382; Feillet, main.
paik. s. 425. Viimeksimainittu huomauttaa, että belgialaisen rautatien
päätekohdasta on vain 70 peninkulmaa Taboraan Saksan Itä-Afrikassa,
jonne »keskusradan» oli määrä ehtiä 90 peninkulman pituinen matkansa
v. 1912. Itse asiassa oli rata Taboraan valmiina jo sen vuoden
helmikuussa, _Geogr. Kalenderin_ mukaan 1912.

[45] Ulkonaisessa suhteessa rasittaa Saksan nykyisiä siirtomaita
melkein kauttaaltaan se, että niitä vastassa on strategisia asemia
toisten valtain hallussa. Niinpä Englannin Sansibar Itä-Afrikan ja
Valaskalanlahti Länsi-Afrikan edustalla, Espanjan Fernando Po sekä
nyttemmin myöskin Rio Muni Kamerunin edustalla, Yhdysvaltain Tutuila
Samoa- ja Guam Karolinien saaristossa.

[46] Jo 11/12 1894 selitti valtakunnankansleri _Hohenlohe_ eräässä
ohjelmapuheessa siirtokuntain perustamista kansallis- ja
kultturitehtäväksi. Huomattavalla innolla on tätä katsantokantaa
sittemmin ajettu. »Mitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tehtäviä
vaatii Saksan kehittyminen maailmanvallaksi karsaltamme?» kysyy
Rathgen (1900), ja vastaa m. m., että sen täytyy »täyttää
osanottovelvollisuus alkeellisten maiden ja kansojen sivistämiseen»;
taloudellinen voitto on kannustin ja palkka, mutta ei pääasia. Samaten
huomauttaa Arndt (1912), että ulkopolitiikan ei tule olla ainoastaan
kauppa- ja valta-, vaan myöskin »kultturipolitiikkaa». Vrt. Hans
Delbrückin lausuntoja siirtokuntain perustamisen merkityksestä
»kansalliselämälle» _Pr. Jahrb._, nimenomaankin maalisk. 1912, sekä
huomautuksia Ranskasta edellä olevassa tekstissä siv. 98.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.