Historiallisia öitä : Ensimmäinen sarja

By Rafael Sabatini

The Project Gutenberg eBook of Historiallisia öitä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Historiallisia öitä
        Ensimmäinen sarja

Author: Rafael Sabatini

Translator: Jussi Tervaskanto


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78860]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78860

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA ÖITÄ ***
language: Finnish




HISTORIALLISIA ÖITÄ

Ensimmäinen sarja


Kirj.

RAFAEL SABATINI



Englannista suomentanut

Jussi Tervaskanto





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.




SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Holyroodin yö.
David Rizzion murha.

II. Kirk o' Fieldin yö.
Darnleyn murha.

III. Ilmiantoyö.
Antonio Perez ja Espanjan Filip II.

IV. Armeliaisuuden yö.
Rva Alice Lislen juttu.

V. Teurastusyö.
Pärttylin yön tapahtumat.

VI. Jalokiviyö.
Kuningattaren kaulakoristejuttu.

VII. Kauhun yö.
Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa.

VIII. Kuristusyö.
Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas.

IX. Vihan yö.
Gandian herttuan murha.

X. Naamiaisyö.
Ruotsin Kustaa III:n murha.




ESIPUHE.


Ryhtyessäni kirjoittamaan »Historiallisia öitä» asetin itselleni
vaatimuksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kaikista jäljellä
olevista lähteistä hankittavin värityksin hahmotella uudelleen ryhmän
enemmän tai vähemmän kuuluisia tapahtumia. Valitsin sitä tarkoitusta
varten varsinkin sellaisia itsessään eriskummallisia tapauksia, jotka
aiheutuvat inhimillisistä intohimoista, ja esittäessäni kunkin näistä
tapahtumista kertomuksen muodossa pakotin tämän kertomuksen tarkasti
noudattamaan lähteiden mukaisia tosiasioita eikä vähimmässäkään
määrässä omaa kekseliäisyyttäni; ja mielikuvitusta olen käyttänyt
apuna vain historian harmaiksi jättämien ääriviivojen värittämiseen
huolehtien tarkasti siitä, että värini olisivat mahdollisimman
luonnonmukaiset. Kahdenpuhelut olen poiminut sellaisista todellisten
keskustelujen rippeistä, joita kussakin eri tapauksessa tavataan
aikakirjoista, ja laajentanut niitä siten, että olen muuttanut
keskustelunmuotoon senaikaisten kirjoittajain kertomuksia.

Sellaisen vaatimuksen asetin itselleni. Tiedän kyllä, että sitä on jo
ennenkin jonkin kerran yritetty, alkaen ehkä Alexandre Dumas'n »Crimes
Célèbres'istä». Mutta tietääkseni ei tämä yritys ole milloinkaan
onnistunut. Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin onnistunut
seuraavissa kyhäelmissäni. Mutta lähelle onnistumista olen päässyt —
arvosteltuna sen päämäärän mukaan, minkä asetin ohjeekseni ja missä
määrin olen tehtävässäni epäonnistunut, sen päättäkööt lukijat. Tiedän
kuitenkin yleensä tunnollisesti vastustaneeni kiusausta käsitellä
asioita keveämmin, poiketa kuvausta rajoittavista tosiasioista
tarkoituksella saada kertomus seikkailurikkaammaksi. Muutamissa
tapauksissa olen kuitenkin yrittänyt vapaammin ratkaista salaisuuksia,
joihin en ole tavannut missään selitystä. Niistä minun täytyy tehdä
tässä täysi tunnustus.

Rohkein yritykseni esittää oma käsitykseni asioista esiintyy
»_Vihan yössä_». Mutta puolustuksekseni voin rehellisesti mainita,
ettei se suinkaan ole sen rohkeampi kuin historiaan tosiasiana
omaksuttu saman asian selitys. Toisin sanoen, minä väitän, ettei se
yksityiskohtainen uudelleenhahmottelu, jonka minä olen esittänyt
Giovanni Borgian, Gandian herttuan, salaperäisen kuoleman yhteydessä
olevista asianhaaroista, ole historiallisesti vähemmän luotettava kuin
yksikään niistä selittävistä kertomuksista, jotka historia on omaksunut
koettaessaan todistaa syylliseksi Gandian veljen, Cesare Borgian.

»Cambridge Modern Historyssa» ovat meidän sitä aikakautta käsittelevät
arvovaltaisimmat kirjailijamme päättävästi lausuneet, ettei ole
olemassa minkäänlaista hyväksyttävää todistusta, jonka nojalla
historiankirjoittajat voisivat kannattaa neljän vuosisadan ajan
vallinnutta käsitystä, että murhaaja oli Cesare Borgia.

Muussa yhteydessä olen laveasti käsitellyt tätä kysymystä. Tässä
riittäköön vain, kun mainitsen, että vasta yhdeksän kuukautta murhan
jälkeen Cesare Borgian nimi ensi kerran mainittiin asian yhteydessä;
että yleinen mielipide oli siihen mennessä syyttänyt järjestyksessä
viittä kuutta muuta henkilöä; ettei voida keksiä mitään vaikutinta,
joka olisi saanut Cesaren murhaamaan veljensä; että ne vaikuttimet,
joita on esitetty, eivät kestä tarkastusta, ja että ne kaikki
tuntuvat kiireessä keksityiltä tukemaan jotakin häikäilemätöntä
poliittista tarkoitusperää; että kansan ääni kaikkein ensinnä syytti
kardinaalia, varakansleri Ascanio Sforzaa ja hänen veljenpoikaansa
Giovanni Sforzaa, Pesaron itsevaltiasta; ja lopuksi, että Matarazzon
»Perugian historiassa» on aivan seikkaperäinen kertomus siitä, miten
viimeksimainittu murhan suoritti.

Myönnän kylläkin, ettei Matarazzo ole sen luotettavampi kuin muutkaan
senaikaisten kulkupuheitten esittäjät. Mutta ei hän myöskään ole
vähemmän luotettava. Eikä voida suinkaan kieltää, ettei Sforzaan nähden
puutu voimakkaita murhan vaikuttimia.

Kertomukseni »Vihan yössä» tosin on pelkästään teoreettinen kuvaus
tästä rikoksesta. Mutta se perustuu tarkasti kaikkiin tapahtumista ja
luonteista tunnettuihin tosiseikkoihin; ja vaikkapa ei säilyneissä
asiakirjoissa olekaan mitään kertomustani ehdottomasti tukevaa, niin ei
niissä myöskään tavata mitään, mikä sen ehdottomasti kumoaisi.

»Naamiaisyössä» olen tehnyt itseni vikapääksi siihen, että aivan
omavaltaisesti olen keksinyt syyn, joka selittää vapaaherra Bielken
äkillisen ja salaperäisen muuttumisen Ruotsin Kustaa III:n uskollisesta
ystävästä ja palvelijasta hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Tätä
menettelyäni en voi millään puolustaa, vaikkakin se tarjoaa mahdollisen
selityksen tuolle salaisuudelle. Mitä taas tulee »Kirk o’ Fieldin
yöhön», niin en usko, että Darnleyn kuolintavan yksityiskohtainen
hahmotteluni kaipaa mitään puolustelua. Tätä tapausta on kauan pidetty
yhtenä historian salaisuuksista — salaperäistä asiassa on erittäinkin
se, että vaikka Kirk o' Fieldissä oleva talo tuhoutui räjähdyksen
kautta, Darnleyn ruumis tavattiin jonkin matkan päässä siitä, samoin
hänen huvipoikansa ruumis, ja ne näyttivät selvästi kuoliaaksi
kuristetuilta. Minun keksimäni selitys tuntuu sentähden mielestäni
hyvin uskottavalta.

Antonio Perezin jutussa — »Ilmiantoyö» — olen tosiasioihin nähden
ollut vähemmän omavaltainen kuin miltä ehkä näyttää. Olen tarkasti
noudattanut hänen omaa »Relacioniaan», joka, samalla kuin se on
varsinaisesti puolustuskirjoitus, varmaan myös on siinä käsiteltyjen
tapahtumain luotettavin todistuskirja. Olen vain vaihtanut Perezin
esittämien arvojen järjestystä, kohottamalla henkilölliset näkökohdat
poliittisia tärkeämmiksi ja erikoisesti painostamalla hänen suhdettaan
Ebolin ruhtinattareen. »Ilmiantoyö» on esitetty kertomuksen
kertomuksena. Pääkertomuksesta huomautan, että vaikkakin se on jossakin
määrin kuviteltu, ei se suinkaan kokonaan ole sellainen. »Relacion»
itse sisältää kylliksi asioita, jotka tekevät sen suurimmalta osalta
oikeutetuksi.

Mainituin poikkeuksin lukija toivoakseni huomaa, että olen tarkasti
noudattanut asettamaani vaatimusta olla perustamatta mielikuvitukseen
tätä yritystäni verhota lihalla ja vaatteilla näitä muutamia historian
luita.

On ehkä vielä lisättävä, että milloin lähteet ovat vaikuttimista
erimielisiä, milloin todisteet ovat itse tapahtumiin nähden
ristiriitaisia tai milloin tosiasiat myöntävät monta tulkintaa,
olen uskaltanut itse valita tulkinnan noudattaen silloin alussa
mainitsemaani näkökohtaa.

Lontoossa, elokuussa 1917.




I. HOLYROODIN YÖ

David Rizzion murha



I. HOLYROODIN YÖ.


Lordi Darnleyn elämän onnettomuus johtui siitä, että hän oli
joutunut pois varsinaiselta hänelle sopivalta elämänuralta — hän
oli tomppeli, jonka hänen syntyperänsä ja rikkautensa sattumalta
veivät kuninkaanistuimelle. Suonissaan virtaavan kuninkaallisen veren
nojalla hän olisi voinut muiden puutteessa pyrkiä sekä Englannin että
Skotlannin valtaistuimelle, ja Maria Stuartin aviopuolisona hän todella
yrittikin vallata itselleen Skotlannin kruunun.

Skotlantilaisten kuningatar, joka hetkellisesti ihastui tämän häntä
kosivan »pitkän yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen» soreaan muotoon ja
melkeinpä naiselliseen kauneuteen (»naiskasvoiseksi» Melville häntä
kerran sanoikin), oli avioliitossa pian huomannut hänen turhamaisen,
mässäävän, taitamattoman ja raukkamaisen luonteensa. Heinäkuussa 1565
olivat häät ja Mikonpäivään mennessä Maria jo oli tullut tuntemaan
miehensä rakastettavaksi tyhjäntoimittajaksi, sydämettömäksi ja
pystymättömäksi; ja tämä tieto muutti rakkauden ylenkatseeksi.

Hänen avioton veljensä, Murrayn kreivi, oli vastustanut tätä
avioliittoa, etenkin siitä syystä, että Darnley oli katolilainen,
ja hän oli Argyllin, Chatelleraultin, Glencairnin ja useiden muiden
protestanttisten lordien kanssa noussut aseelliseen kapinaan
kuningatartaan ja tämän liittolaisia vastaan. Mutta Maria oli
karkottanut niskoitelevan veljensä puoluelaisineen rajan yli
Englantiin, ja juuri tällä teollaan, johon hän oli ryhtynyt arvottoman
puolisonsa vuoksi, oli hän kylvänyt ensimmäiset eripuraisuuden siemenet
tämän ja itsensä välille. Häntä avusti tällöin tarmokkaasti röyhkeä
Bothwellin jaarli. Osaksi häntä palkitakseen, osaksi hänen herättämänsä
luottamuksen johdosta, Maria nimitti hänet itä-, keski- ja länsirajan
komentajaksi — virka, johon Darnley oli koettanut toimittaa isänsä,
Lennoxin. Tämä olikin kuninkaallisen avioparin ensimmäinen ja viimeinen
yksimielinen toimenpide. He vieraantuivat senjälkeen yhä enemmän
toisistaan, ja samalla Darnleyn kuninkuus, joka tuskin vielä oli
voimassakaan — sillä kuningatar ei ollut vielä täyttänyt häiden edellä
antamaansa lupausta siirtää kuninkaallinen valta hänellekin — alkoi
huveta.

Alussa puhuttiin »Kuninkaasta ja Kuningattaresta», tai »Heidän
Majesteeteistään»; mutta jouluun mennessä — viisi kuukautta häiden
jälkeen — Darnleyta sanottiin yksinkertaisesti vain »Kuningattaren
mieheksi», ja kaikissa asiakirjoissa esiintyi kuningattaren nimi
hänen miehensä nimen edellä, ja rahat, joihin oli kuvattu kummankin
pää ja reunakirjoitus »Hen. et Maria», peruutettiin ja niiden
sijaan laskettiin liikkeeseen uudet, joissa Darnley oli muutettu
jälkimmäiseksi.

Kovin loukkaantuneena, ja etsien syytä kuningattaren nyt jo
aivan julkiseen vihamielisyyteen kaikesta muusta paitsi omasta
mitättömyydestään, hän kuvittelikin keksineensä sen siinä
vaikutusvallassa, mikä Seigneur Daviella oli kuningattareen — tuolla
piemontilaisella David Rizziolla, joka noin neljä vuotta aikaisemmin
oli nälkiintyneenä laulajana saapunut Skotlannin hoviin Savoijan
lähettilään, Monsieur de Moretten, seurueessa.

Rizzion taituruus viulunsoitossa oli ensiksi herättänyt Marian
huomion. Myöhemmin hänestä sukeusi Marian ranskalaisasiain sihteeri, ja
nuori kuningatar, joka oli kasvanut Ranskan hovin loistossa, kiintyi
yhä enemmän tuohon maanpakolaistoveriinsa, joka samoin kuin hän itsekin
oli ikäänkuin kartoitettu tähän vieraaseen, melskeiseen maahan, jonka
hallitsijaksi kova kohtalo oli hänet määrännyt. Tilaisuutta ja ovelaa
italialaista älykkyyttään hyväkseen käyttäen Rizzio oli edistynyt niin
nopeasti, ettei kohta koko Skotlannissa enää ollut miestä, joka olisi
ollut kuningattaren suuremmassa suosiossa. Kun Lethingtonin Maitland
erotettiin epäiltynä protestanttisten pakolaislordien suosimisesta,
kohosi Seigneur Davie kuningattaren sihteeriksi; ja kun nyt Morton oli
joutunut saman epäilyn alaiseksi, huhuiltiin julkisesti, että Seigneur
Davie tulisi kansleriksi hänen jälkeensä.

Niin oli Seigneur Daviesta sukeutunut Skotlannin mahtavin mies,
eikä tarvinnut uneksiakaan, että korskea, jäykkäniskainen aatelisto
olisi aikonut sellaista sietää. He vehkeilivät häntä vastaan,
levittäen muun muassa sellaista huhua, että tämä ulkolainen
nousukas oli paavin lähettiläs, joka suunnitteli protestanttisen
uskon kumoamista Skotlannissa. Mutta sitä seuraavassa kamppailussa
ei heidän yksinkertainen skotlantilaisjärkensä vetänyt vertoja
hänen italialaiselle älykkyydelleen. Vehkeilivätpä he kuinka paljon
hyvänsä, hänen valtaansa he eivät pystyneet horjuttamaan. Ja silloin
ruvettiin vihdoin kuiskailemaan, että nuoren, kauniin kuningattaren
hänelle osoittama suuri suosio johtui muista seikoista kuin hänen
kirjurikyvyistään. Niinpä kirjoittikin Bedford Cecilille:

»Kuningattaren persoonalle kuuluvan arvonannon vuoksi en saata
kirjoittaa, minkälaista suosiota hän Davidille osoittaa.»

Huhua uskottiin — onpa näihin päiviin asti ollut olemassa sen uskojia
— ja levitessään se saapui Darnleynkin korviin. Koska hän näin sai
jonkinlaisen selityksen kuningattaren vihamielisyydelle, hän kun
ei ollut kyllin terävä nähdäkseen oikean syyn olevan hänen omassa
mitättömyydessään, niin hän lisäsi sen kytevän vihansa liekkien
sytykkeiksi, ja hänestä tuli Rizzion leppymättömin vihamies.

Hän kutsutti puheilleen Ruthvenin, joka oli Murrayn ja pakolaislordien
ystävä — on muistettava, että heidät juuri Darnleyn vuoksi
oli karkoitettu — ja lupasi toimittaa noiden henkipattojen
karkoitusmääräyksen peruutetuksi, jos he kostaisivat hänen puolestaan
ja saattaisivat hänet skotlantilaisten kuninkaaksi muutenkin kuin vain
nimellisesti.

Ruthven, joka oli kutsua noudattaen noussut tuskaiselta
kuolintautivuoteeltaan, kuunteli happamena tuon miellyttävän
pojanhoukkion kiihtynyttä juttua.

»Epäilemättä olette oikeassa tuon Davie-veijarin suhteen», hän kolkkona
myönteli, ja lisäili vielä tahallaan asioita, jotka varmaankin mitä
syvimmin loukkasivat Darnleyn tunteita kuninkaana ja aviomiehenä.
Sitten hän ilmoitti, millä ehdoilla suostui avustamaan Darnleytä.

»Ensi kuun alussa parlamentti kokoontuu neuvottelemaan Murrayta ja
hänen ystäviään vastaan nostetun syytteen johdosta aikoen julistaa
heidät kapinoimisensa vuoksi menettämään henkensä, maansa ja
omaisuutensa. Siitä seikasta, että kuningatar suostuu häpäisemään oman
veljensä, näette, missä määrin hän on tuon ulkolaisen viuluniekan
lumoissa. Murray on aina vihannut Daviea, tuntien liiankin hyvin
hänen ja kuningattaren keskinäiset suhteet, jotka ovat häpeäksi
kuningattarelle, ja Davie-herra uskoo näin tekevänsä lopun Murraysta ja
hänen vihastaan.»

Darnley pui nyrkkiä ja kiristi hampaita taitavasti syötetyn myrkyn
tuskissa.

»Entä sitten? Mitä on tehtävä?» hän huusi.

Ruthven sanoi hänelle suorat sanat.

»Tuota syytettä ei saa lainkaan nostaa. Parlamentti ei saa ollenkaan
kokoontua asiaa käsittelemään. Te olette hänen armonsa mies ja
skotlantilaisten kuningas.»

»Vain nimellisesti!» ivasi Darnley katkerasti.

»Nimi riittää», sanoi Ruthven. »Siinä nimessä kirjoitatte minulle
sitoumuksen, missä muodollisesti annatte Murraylle ja hänen ystävilleen
anteeksi kaikki heidän tekonsa ja nurjamielisyytensä ja sallitte
heidän vaaratta palata Skotlantiin antaen vasallien tehtäväksi saattaa
heidät turvallisesti perille. Se tehkää ja jättäkää kaikki muu meidän
huoleksemme.»

Jos Darnley tällöin vähintäkään epäröi, niin ei hän ainakaan sen
vuoksi arastellut, että olisi huomannut tilanteen hullunkurisuuden —
nimittäin että hän itse salaisesti kuningatarta vastaan vehkeillen
määräisi armahdettavaksi ne miehet, jotka olivat nousseet kapinaan
juuri siitä syystä, että kuningatar oli ottanut hänet miehekseen. Jos
hän epäröi, niin johtui se vain siitä, että epäröiminen kuului hänen
luonteenominaisuuksiinsa.

»Entä sitten?» hän viimein kysyi.

Ruthvenin vetistävät silmät tuijottivat häneen jäykästi kalpeista,
hohtavista kasvoista.

»Sitten olette hallitseva skotlantilaisten kuninkaana, teittepä sen
sitten puolisonne kanssa tai ilman häntä. Sen lupaan omasta ja toisten
puolesta, kunhan vain saamme sitoumuksen.»

Darnley istuutui kirjoittamaan nimensä Seigneur Davien kuolemantuomioon.

       *       *       *       *       *

Oli lauantai-ilta maaliskuun 9:ntenä päivänä 1566. Kuningattaren
huoneen viereisen kammion takassa paloi tuoksuva honkatuli täyttäen
huoneen viihtyisyyden tunnulla, minkä vaikutusta vielä lisäsi se
seikka, että vallitsi kolkko ilma itätuulen viuhuessa koleaa tietään
Arthurs Seatilta alas yli lumisen tienoon.

Suloinen, kultakutrinen nuori kuningatar istui illallispöydässä
läheisimpine ystävineen, joita olivat: sisarpuolensa, Argyllin
varakreivitär, Holyroodin linnanpäällikkö, hovimestari Beaton,
henkivartiokapteeni Arthur Erskine ja lisäksi vielä eräs — samainen
David Rizzio, joka kuljeskelevasta soittoniekasta oli kohonnut tähän
vaaralliseen korkeuteen, mies, jonka ruman mustuuden korvasi hänen
tummista silmistään säihkyvä älykkyys, ja joka oli niin hoikka ja
heikko, että näytti melkeinpä varrettomalta. Hän ei ollut vielä
kolmea kymmentä täyttänyt, mutta kuitenkin jo kehno terveydeltään,
aikainen puute ja kova kohtalo olivat painaneet niin selvät leimansa
häneen, että hän näytti viisikymmenvuotiaalta. Hän oli puettuna tumman
upeasti, ja hänen hennon ja hienon kätensä keskisormessa kimalteli
kallisarvoinen jalokivi.

Illallinen päättyi. Kuningatar loikoi ryijypeitteisen seinän vieressä
olevalla lepolavitsalla. Argyllin varakreivitär istui tuolilla
kuningattaren vasemmalla puolella nojaten kyynärpäillään pöytään ja
katsellen Seigneur Davien hentoja sormia, kun hän hiljaa näppäili
pitkäkaulaisen luutun kieliä. Äsken vielä vapaa ja tutunomainen
keskustelu, joka koski hänen majesteettinsa noin kolmen kuukauden
kuluttua odottamaa lasta, oli nyt laimenemassa ja pidettiin sitä
vireillä vain sen ajan täytteeksi, minkä Rizzio tarvitsi luuttunsa
esilleottamiseen.

Kieliä hyväillessä Rizzion kolkko muoto kirkastui, hän eli kokonaan
musikaalisen innostuksensa lumoissa. Ylen vienosti — oikeastaan vasta
kokeillen — hän aloitteli erästä niitä salaperäisiä sävelmiä, joissa
hänen henkensä vieläkin Skotlannissa elää, kun odottelevan kuiskailun
äkkiä katkaisi verhorenkaiden kalahtelu. Oviverhot lensivät syrjään, ja
kynnyksellä seisoi ilmoittamatta pitkä, poikamainen, nuori kuningas.

Darnleyn ilmestyminen hävitti oitis italialaisen innoituksen. Sävelmä
katkesi äkkiä yksinäisen kielen liian kovaan näppäykseen.

Tämä ja sitä seuraava äänettömyys vaikutu kiusallisesti jokaiseen
ja tuntui aivan siltä kuin olisi nyt rikottu jotakin, mikä ei ollut
milloinkaan korjattavissa.

Darnley tulla tepasteli esille. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat,
kahta poskipäillä hehkuvaa täplää lukuunottamatta, ja hänen silmänsä
kiiluivat kuumeisesti. Oli selvää, että hän oli juopotellut: ja se,
että hän siinä tilassa tuli tapaamaan kuningatarta, kun selvänäkin
harvoin hänen seuraansa etsi, suututti näitä kuningattaren lähimpiä
ystäviä, jotka hekin olivat oppineet syystä inhoamaan Darnleyta. Vaikka
olikin nimellisesti kuningas, oli hän joutunut niin halveksituksi,
ettei ainoakaan huoneessa olijoista noussut kunnioituksesta seisomaan,
ja Maria itse katseli vihaisesti ja epäilevästi tulijaa.

»Mikä nyt on, herraseni?» hän tylysti kysyi, kun Darnley retkahtaen
istahti hänen viereensä.

Darnley iski silmää kuningattarelle, kietaisi käsivartensa hänen
vyötäisilleen, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli kömpelösti.

Kukaan ei hievahtanut. Kaikki katselivat hämmästyneinä. Olihan hän
sittenkin kuningas ja Maria hänen vaimonsa. Ja sitten seurasi tätä
kaameata hiljaisuutta etuhuoneesta kuuluva raskas, kalskuva astunta.
Taaskin sysättiin verhot syrjään, ja Argyllin varakreivitär huudahti
säikähdyksestä nähdessään sen julman näyn, mikä sieltä avautui.
Oviaukossa seisoi aivan kuin turnajaisia varten varustautunut,
kiireestä kantapäähän asti välkkyvään teräkseen puettu mies, miekka
vyöllä ja oikea käsi tikarin kahvassa. Kypärin naamio oli nostettu,
niin että Ruthvenin kammottavat kasvot paljastuivat — niin kammottavat,
että ne varmaankin ilman hänen seuruetta tarkastavia hehkuvia silmiään
olisivat näyttäneet kuolleen kasvoilta. Nuo tutkivat silmät kiersivät
pöydän, pysähtyivät Rizzioon ja näyttivät hymyilevän kammottavasti.

Tästä näystä säikähtyneenä kuningatar yritti nousta, mutta Darnleyn
käsivarsi oli yhä hänen vyötäisillään estäen häntä.

»Mitä tämä merkitsee?» huusi kuningatar tiukasti.

Ja sitten, aivan kuin vaistomaisesti arvaten mistä oli kysymys hän
kalpeana ja halveksien katsahti mieheensä.

»Juudas!» hän tälle virkkoi, kiskousi irti pidättävästä käsivarresta
ja astui teräspukuisen miehen eteen. »Mitä täältä etsitte, mylord — ja
tuossa asussa?» tiukkasi hän tältä vihaisesti.

Ruthvenin hehkuvat silmät eivät kestäneet hänen katsettaan. Hän astui
eteenpäin pari kalisevaa askelta, kohotti haarniskoidun käsivartensa
ja osoitti vapisevalla kädellä Seigneur Daviea, joka tyrmistyneenä
tuijotti häneen.

»Tuota miestä minä etsin», hän karmeasti virkkoi. »Käskekää hänet pois
täältä.»

»Hän on täällä minun tahdostani», vastasi kuningatar käyden yhä
vihaisemmaksi. »Mutta te ette ole — ja siitä saatte vielä vastata.»

Sitten hän tuolilla kumarassa istuvaan Darnleyhin kääntyen virkkoi:

»Mitä tämä tarkoittaa, sir?»

»Häh — mistäs minä tietäisin? Häh — ei mitään», sopersi Darnley
hämmentyneenä.

»Suokoon Jumala, että puhutte totta», sanoi kuningatar, »oman itsenne
tähden. Ja te», jatkoi hän taas Ruthvenia puhutellen ja viitaten
käskevästi ovelle päin, »korjatkaa luunne täältä ja odottakaa, kunnes
kutsutan teidät minkä vakuutan tapahtuvan varsin pian.»

Oli vaikea tietää, aavistiko kuningatar ollenkaan heidän pahoja
aikeitaan, ahdistiko häntä epämääräinen pelko, mutta ainakaan hän ei
sitä osoittanut. Hän hillitsi itsensä erinomaisesti.

Mutta karmean ja uhkaavan näköinen Ruthven ei säikähtänyt.

»Käskekää tuo mies pois täältä», hän toisti. »Hän on ollut täällä jo
liian kauan.»

»Liian kauan?» toisti kuningatar paljastaen mielenliikutuksensa.

»Niin, Skotlannin ja puolisonne onnellisuudelle aivan liian kauan»,
vastasi Ruthven töykeästi.

Henkivartiokapteeni Erskine hyppäsi pystyyn.

»Ettekö aio poistua, sir?» hän huusi; ja häntä seurasivat Beaton ja
linnanpäällikkö kumpikin toistaen kapteenin uhkaavan kysymyksen.

Ruthvenin kalpeille kasvoille levisi hymy. Raskas miekka lensi tupesta.

»Ei minulla ole teille mitään asiaa, mutta jos tulette kovin lähelle —»

Kuningatar astui esille pöydän luota yrittäen estää väkivaltaisuuksia
tapahtumasta hänen läsnäollessaan. Rizzio, joka oli noussut seisomaan,
oli hänen rinnallaan katsellen kaikkea kalpeana ja säikähtyneenä.
Ja silloin samassa kiskaistiin verhot auki ja huoneeseen syöksyi
kymmenkunta miestä, joiden tuloa ei oltu huomattu. Ensimmäisenä
astui huoneeseen Morton, kansleri, jolta valtiosinetin oli tarkoitus
siirtyä Rizziolle. Häntä seurasivat Byresin Lindsay, Faudonsiden Kerr,
mustakulmainen Brunston, punatukkainen Douglas ja viisi, kuusi muuta.

Seurasi yleinen hämminki; kuningattaren kolme hovimiestä piiritettiin
oitis ja voitettiin. Tässä kahakassa kaatui pöytä ja olisi seurannut
umpipimeä, jollei Argyllin varakreivitär pöydän kaatuessa olisi
siepannut kynttilänjalkaa käteensä ja nyt pidellyt sitä korkealla
ilmassa, siten valaisten tätä omituista näytelmää. Rizzio, joka
Mortonin nähdessään menetti viimeisenkin toivonkipinän, polvistui
kuningattaren eteen. Heikko ja voimaton kun oli, eikä mikään
varsinainen miekan käyttäjä, ei hän ymmärtänyt ryhtyä mihinkään.

»_Justice, madame!_» hän huusi. »_Faites justice! Sauvez ma vie!_»

Pelottomana kuningatar astui hänen ja lähestyvän murhaajajoukon väliin,
asettuen siten ruumiineen hänen suojukseen. Kalpeana, povi kohoillen ja
silmät kahtena safiirina hehkuen hän seisoi heidän edessään.

»Peräytykää, henkenne uhalla!» hän komensi.

Mutta sokeassa raivossaan tuota ulkolaista nousukasta kohtaan, joka oli
loukannut niin syvästi heidän skotlantilaista ylpeyttänsä he olivat
menettäneet kaiken kunnioituksen, jopa säädyllisyydenkin tunteen.
George Douglas, välittämättä ollenkaan hallitsijattarensa asemasta
ja tilasta kuningattarena ja naisena — vieläpä äitiyden kynnyksellä
olevana naisena — töykkäsi häntä pistoolilla rintaan ja käski väistyä
syrjään.

Pelkäämättä kuningatar jäätävin katsein silmäili häntä, Rizzion
kauhistuneena kyyristellessä hänen takanaan ja pidellessä kiinni hänen
hameestaan. Mutta äkkiä Darnley kietaisi käsivartensa puolisonsa
vyötäisille ja puolittain raahasi, puolittain nosti hänet syrjään
samassa jalallaan potkaisten Rizzion eteenpäin.

Murhaajat lähestyivät saalistaan. Faudonsiden Kerr viskasi silmukan
hänen vartalonsa ympäri ja nykäisi sen tiukalle niin rajusti, että
sihteeri kaatui. Sitten hän ja Morton tarttuivat yhdessä nuoraan
ja raahasivat siten uhrinsa lattian poikki ovea kohden. Hän huitoi
umpimähkään ympärilleen, tarttui turhaan kaatuneeseen tuoliin, sitten
pöydän jalkaan ja kaiken aikaa surkeasti huutaen kuningatarta avukseen.
Ja vihasta väristen Maria, joka itse reuhtoi Darnleyn käsissä, huusi
varoituksen poistuville miehille.

»Jos Davien verta vuodatetaan, on siitä koituva kallista verta
muutamille teistä! Se muistakaa, hyvät herrat!»

Mutta he eivät olleet enää hillittävissä; he olivat saaliin
kimppuun laskettuja koiria. Morton ja Douglas raahasivat hänet pois
kuningattaren näkyvistä, muun joukon seuratessa sadatellen kintereillä.
Uhrin yhä kirkuessa he vielä retuuttivat hänet esihuoneen läpi
pääportaiden yläpäähän ja hyökkäsivät sitten kaikki yht'aikaa hänen
kimppuunsa ja niin rajusti, että haavoittivat toisiaan kiihkeässä
raateluraivossaan. Riekaleiksi silvottu ruumis, joka vuoti verta
viidestäkymmenestäkuudesta haavasta, viskattiin sitten portaiden
yläpäästä alas porrasjuureen, kultakahvainen tikari — Darnleyn
omistama, merkkinä siitä, että hän oli ottanut osaa veritekoon, vielä
rinnasta törröttämässä.

Ruthven erkani joukosta Verta tippuva tikari oikeassa kädessään,
kammottavat, raa'at kasvot rumassa irvissä. Sitten hän lähti yksin
astelemaan takaisin kuningattaren huoneeseen laahaten jalkojaan kuin
uuvuksissa.

Huone oli muuten melkein samassa kunnossa kuin hänen sieltä
lähtiessäänkin, paitsi että kuningatar oli vaipunut takaisin
istuimelleen, ja Darnley seisoi hänen puoleensa kumartuneena, ja hänen
miehensä pitelivät yhä kuningattaren väkeä. Sanomatta »luvallanne» hän
heittäytyi tuolille ja vaati käreästi kipollista viiniä.

Kalpea kuningatar katsoi häneen vihaisesti huoneen poikki.

»Saattepa kerran vielä juoda sitä viiniä, minkä minä teille palkaksi
tästä illasta valmistan, mylord, ja tästä loukkauksesta! Kuka on
luvannut teidän istua minun läsnäolossani?»

Ruthven teki torjuvan liikkeen kädellään, aivan kuin haluten lopettaa
sellaisen keskustelun. Hänestä nähtävästi tuntui joutavalta puuttua
noin mitättömään seikkaan, kun kerran oli paljon tärkeitäkin asioita.

»Ei tämä johdu kunnioituksen puutteesta, armollinen rouva, vaan voimain
puutteesta. Olen sairas, ja olisin maannut vuoteen omana, jollei täällä
olisi ollut tätä tehtävää.»

»Voih!» Kuningatar katsoi häneen kylmästi ja vastenmielisesti. »Mitä
olette Davielle tehnyt?»

Ruthven kohautti olkapäitään, mutta hän ei kestänyt kuningattaren
katsetta.

»Tuolla kai hän on ulkona», hän vastasi juron välttelevästi: ja sitten
hän tarttui viinipikariin, jonka eräs hänen seuralaisistaan hänelle
ojensi.

»Menkääpä katsomaan», sanoi Maria varakreivittärelle.

Auttaen kynttilänjalan pöydälle varakreivitär lähti ulos kenenkään
yrittämättä estää häntä.

Sitten kuningatar silmät sirrillään tarkasteli Ruthvenia tämän juodessa.

»Murrayn ja hänen puoluelaistensa tähden te tämän tietenkin
teitte», hän hitaasti lausui. »Sanokaapa minulle, mylord, mikä
erinomainen ystävyys Murrayn ja teidän kesken vallitsee, kun te hänet
rangaistuksesta pelastaaksenne antaudutte vaaraan joutua itse saman
rangaistuksen alaiseksi?»

»Kaiken, minkä olen tehnyt», Ruthven sanoi, »olen tehnyt muiden vuoksi
ja sellaisen takauksen turvin, joka suojaa minut kaikelta vahingolta.»

»Takauksen turvinko?» sanoi kuningatar ja katsahti Darnleyhin, joka yhä
seisoi hänen lähellään. »Ja teidänkö antamanne oli takaus, mylord?»

»Minunko?» Darnley tuijotti vastaan. »En tiedä mitään sellaisesta.»

Mutta Darnleyn liikahtaessa Maria huomasi jotakin muuta. Hän kumartui
eteenpäin osoittaen vyöllä olevaa tyhjää tuppea.

»Missä on tikarinne, mylord?» hän tiukkasi.

»Tikariniko? Hoo! Mistä minä tietäisin?»

»Mutta minäpä otan siitä selvän!» uhkaili Maria aivan kuin ei olisi
ollutkaan näiden väkivaltaisten miesten vankina, jotka olivat
tunkeutuneet hänen palatsiinsa ja raahanneet Rizzion hänen viereltään.
»En hellitä, ennenkuin saan siitä selvän!»

Varakreivitär tuli huoneeseen aivan kalpeana, silmien kuvastaessa sitä
kauhua, jota murhatun näkeminen hänessä oli herättänyt.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Maria häneltä äänen muuttuessa äkkiä
sopertavaksi ja hiljaiseksi.

»Madame — hän on kuollut! Murhattu!» hän ilmoitti.

Kuningatar tuijotti häneen kivettynein kasvoin. Sitten hän lausui
hiljaa, mutta tiukasti:

»Oletteko — varma?»

»Itse näin hänen ruumiinsa, madame.»

Seurasi pitkä äänettömyys. Hiljainen huokaus pääsi kuningattarelta, ja
hänen suloiset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, jotka hitaasti
vierivät hänen poskiaan alas. Hänen surunsa näytti niin valtavalta,
että kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, ja hänen raukkamainen
miehensä aivan vapisi, kun Marian katse sattui häneen.

»Onko niin?» sanoi hän lopulta mieheensä katsoen. Hän kuivasi
silmänsä. »Hyvästi sitten, kyynelet; kostoa minun on valmistettava.»
Hän nousi aivan kuin vaivoin seisomaan ja piteli vähän aikaa pöydän
reunasta kiinni. Hetkisen hän silmäili Ruthvenia, joka kolkkona istui
tuolillaan, tikari toisessa ja tyhjä viinipikari toisessa kädessään;
sitten hänen katseensa siirtyi pahaenteisenä Darnleyhin. »Olette nyt
vienyt tahtonne perille, mylord», hän sanoi, »mutta pankaa tarkoin
mieleenne, mitä nyt sanon. En hellitä ennen kuin olen saattanut teidän
sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt.»

Sen sanottuaan hän hoiperteli eteenpäin. Varakreivitär riensi hänen
avukseen, ja hänen käsivarteensa nojaten Maria poistui kammion pienestä
ovesta omaan huoneeseensa.

Yöllä soitettiin kaupungin kelloa, ja Edinburgh heräsi säikähtyneenä.
Kun Bothwell, Huntly, Atholl ja monet muut, jotka olivat Rizzion
murhan aikana olleet Holyroodissa, ymmärsivät kuningattaren auttamisen
mahdottomaksi ja pelkäsivät itsekin saavansa osakseen sihteerin
kohtalon — sillä linna oli tulvillaan murhaajain asemiehiä — olivat
he paenneet eräästä ikkunasta. Heidän Edinburghissa aiheuttamansa
hälinä sai pormestarin ja kaupungin porvarit asestettuina tulisoihtujen
valossa lähtemään linnan edustalle, jossa he vaativat nähdäksensä
kuningatarta, eivätkä suostuneet poistumaan, ennenkuin Darnley
näyttäyi vakuuttaen, että kuningatar ja hän itse voivat kaikin tavoin
hyvin. Ja Darnleyn heille tätä julistaessa eräästä Marian huoneen
ikkunasta, seisoi tämä kalpeana ja jännittyneenä tuon töykeän joukon
keskellä, joka hälinän johdosta oli väkivaltaisesti tunkeutunut
hänen yksityishuoneeseensa, ja konnamainen Puna-Douglas välähdytteli
tikariaan hänen silmiensä edessä vannoen, että jos hän päästäisi
pienimmänkin äänen, he silpoisivat hänet palasiksi.

Kun he vihdoin poistuivat jättäen hänet yksin, ei hän enää ollut
epätietoinen oikeasta asemastaan. Hän oli vankina omassa linnassaan.
Eteiset ja pihat olivat täynnä Mortonin ja Ruthvenin sotilaita, itse
palatsi oli saarrettu, eikä kukaan päässyt tulemaan eikä menemään
muuten kuin murhaajain luvalla.

Vihdoinkin oli Darnley saavuttanut sen valta-aseman, jota oli
tavoitellut. Hän saneli heti paikalla julistuksen — aamulla se luettiin
julki Edinburghin torilla — määräten, että ne aateliset, jotka olivat
kokoontuneet Edinburghiin muodostamaan parlamentin, jonka oli määrä
hyväksyä syytöskirjelmä, poistukoot kaupungista kolmen tunnin kuluessa,
muuten heidät pantaisiin syytteeseen maanpetoksesta ja tuomittaisiin
oikeutensa menettäneiksi.

Ja sillä aikaa Maria, Rizzio-paran viimeinen »justice»huuto vielä
korvissaan kaikuen, istui yksin huoneessaan hautoen kostoa kuten
oli luvannut. Mikäli hänen oma henkensä säästyisi, niin oikeutta
kyllä, sen hän vannoi, tehtäisiin — rangaistuksen he saisivat,
eivät vain tuosta raakalaisteostaan, vaan myöskin itse tekotavasta,
kaikesta loukkauksesta, joka oli tullut hänen omaksi osakseen, siitä
hirveästä väkivallasta, mikä oli kohdannut hänen tunteitaan ja vieläpä
henkilöäänkin, nykyisestä pidättämisestään ja vaarallisesta asemastaan,
josta hän oli täysin tietoinen.

Hänen suuttumuksensa voimakkuutta lisäsi vielä se, ettei hän sallinut
sen hajaantua kohdistamalla sitä moniin loukkaajiinsa. Ruthvenia, joka
oli loukannut häntä niin kauheasti; Douglasta, joka oli uhannut hänen
henkilöään; Faudonsiden herraa, Mortonia ja kaikkia muita, jotka nyt
pitivät häntä avuttomana vankinaan, hän piti vain Darnleyn apulaisina.
Darnleyhin sentähden keskittyi koko hänen raivonsa. Noina katkerina
hetkinä hän palautti mieleensä kaiken sen pahan, minkä Darnley oli
hänelle aiheuttanut, ja vannoi kaiken uhalla perin pohjin kostavansa
hänelle.

Itselleen riistämänsä vallan rohkaisemana Darnley aamulla tuli
tapaamaan kuningatarta, uskoen että kun hän nyt oli osoittanut
hallitsevansa tilannetta, kuningatar ei enää olisi suutuksissaan tuon
auttamattoman teon johdosta, vaan alistuisi kohtaloonsa, sopisi hänen
kanssaan ja antaisi hänelle, siihen pakotettuna — kannattihan häntä nyt
kapinallinen aatelisto — avioliiton perustuksella hänelle kuuluvan ja
hänen haluamansa kuninkaallisen arvon ja vallan.

Mutta hänen osakseen tuli niin tyly vastaanotto, että kaikki sellaiset
haaveet raukesivat.

»Te olette loukannut minua niin syvästi», sanoi Maria kylmällä ja
vihan täyttämällä äänellä, »ettei entisen ystävyytemme muisto eikä
minkäänlaisen lupaamanne tulevaisuuden toivo voisi milloinkaan saada
minua sitä unohtamaan. _Jamais! Jamais je n’oublierai!_» hän Iisasi,
ja sen sanottuaan viittasi hänet niin käskevästi poistumaan, että hän
lähti heti paikalla.

Maria koetti miettiä keinoa, miten suhtautua Darnleyhin, mutta kun
hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä siitä, mitä oli tekeillä,
hapuili hän vain umpimähkään; mutta hänen näin hapuillessaan
tarjousikin hänelle apu aivan itsestään. Mary Beaton, niitä harvoja
apulaisia, jotka hän sai pitää, kertoi myöhemmin samana päivänä,
että kreivi Murray oli Rothesin ja muutamien muiden maanpakolaisten
aatelisherrojen kanssa saapunut linnaan. Nyt hänelle selvisi asia. Tämä
uutinen loi kirkkautta viime yön murhenäytelmään, nyt hän käsitti,
että Darnley koetti muodostaa itselleen valtiollisen puolueen.
Mutta muutakin hän käsitti. Hän muisti Murrayn ja Darnleyn entisen
molemminpuolisen vihan ja epäluuloisuuden ja älysi, millä tavalla se
mahdollisesti voisi häntä itseään tässä asiassa hyödyttää.

Oitis hän pyysi Murrayn saapumaan puheilleen käskien samalla
sanoa tälle, että hän lausui hänet tervetulleeksi takaisin. Tästä
tervehdyksestä huolimatta Murray tuskin saattoi aavistaa — kun muisti
heidän keskinäiset suhteensa minkälainen hänen vastaanottonsa oli oleva.

Kuningatar nousi seisomaan hänen saapuessaan, suloiset silmänsä
kyyneliä tulvillaan. Hän syleili Murrayta, suuteli häntä ja sitten
painautuen häntä vasten aivan kuin lohtua etsien, poskensa hänen
partaisia kasvojaan vasten, hän antoi kyynelten vuotaa hillitsemättä.

Murray ei muuta voinut kuin pidellä kiinni hänestä ja taputella
hartioille, koettaen lohduttaa häntä, kovin hämmästyneenä ja perin
järkytettynä tämän teeskennellyn rakkauden johdosta, jota hän siihen
asti ei ollut Mariassa epäillyt.

»Ah, _mon Dieu_, Jamie, miten tervetullut oletkaan minulle tässä
surussani!» nyyhki kuningatar. »On toisten syy, että sinä olet saanut
olla niin kauan maanpaossa. En sinulta muuta pyydä, kuin että olet
minulle hyvä alamainen, ja minä olen aina kohteleva sinua ansioittesi
mukaisesti.»

Ja Murray, jota hänen kyynelensä, hänen hyväilynsä ja hänen ystävyyden
vakuutuksensa järkyttivät syvimpiä sydänjuuria myöten, vannoi huoaten,
ettei tulisi koko Skotlannissa olemaan parempaa, uskollisempaa eikä
vilpittömämpää alamaista kuin hän.

»Ja mitä Davien murhaan tulee», lopetti hän kiihkeästi, »niin vannon
sieluni autuuden kautta, etten ole ollut siihen osallisena, enkä edes
kotiin palaamiseeni asti tiennyt mitään koko asiasta!»

»Kyllä tiedän — kyllä tiedän!» vaikeroi Maria. »En kai minä muuten
olisi toivottanut sinua tervetulleeksi. Ole ystäväni, Jamie; ole minun
ystäväni!»

Hän vannoi sen auliisti, sillä hän oli hyvin vallanhimoinen ja huomasi
tässä tarjoutuvan paremman tilaisuuden kuin oli osannut odottaakaan.
Sitten hän puhui Darnleystä, pyytäen että Maria ottaisi hänet
puheilleen ja kuuntelisi, mitä hänellä oli sanottavaa, ettei hän ollut
halunnut murhaa, ja että lordit olivat ylittäneet valtuutensa tehden
paljon sellaista, jota hän ei ollut tarkoittanut.

Maria myöntyi, ollen taipuvinaan suostutteluun, koska se sopi hänen
suunnitelmiinsa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että voidakseen
kostaa Darnleylle ja kapinallisille aatelisherroille, hänen oli ensin
päästävä Holyroodista pois.

Darnley tuli. Hän oli nyt allapäin, koska hänellä oli tuoreessa
muistissa edellinen vastaanotto ja hän pelkäsi Murrayn vakuutteluista
huolimatta — uudestaan samanlaista poistumiskäskyä. Maria ilmoitti
olevansa valmis kuuntelemaan häntä, ja Darnleyn puhuessa hän kuunteli
tarkkaavana nojaten kyynärpäällään leikkauskoristeisen tuolinsa
sivunojaan ja pitäen kättään poskella. Kun Darnley oli lopettanut,
istui Maria kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen ikkunasta
harmaalle maaliskuun taivaalle. Vihdoin hän kääntyi Darnleyhin päin.

»Väitättekö siis, mylord, surevanne tapahtunutta?» hän kysyi.

»Te viettelette minua ulkokultaisuuteen», Darnley sanoi. »Mutta minä
olen avosydäminen kuin pääsiäisripillä. Siitä asti kuin tuo Davie-herra
pääsi Teidän Majesteettinne suosioon ja tuttavuuteen, ette enää
kohdellut minua ettekä keskustellut kanssani entiseen tapaan ettekä
halunnut seurustella parissani, jollei tuo Davie ollut kolmantena.
Voisinko siis väittää surevani sitä, että henkilö, joka ryösti minulta
sen, minkä arvioin kalleimmaksi maan päällä, on raivattu pois tieltä?
Sitä en voi. Mutta voin väittää ja väitänkin olevani viaton tähän
tekoon, johon en millään tavoin ole osallistunut.»

Maria loi silmänsä hetkeksi alas, mutta kohotti sitten taas katseensa.

»Tehän olette ollut tekemisissä noiden maankavaltajalordien kanssa»,
hän Darnleylle muistutti. »Teidän päätöksellännehän he ovat päässeet
palaamaan maanpaostaan. Mikä oli tarkoituksenne?»

»Toimittaa itselleni takaisin kaikki se, minkä tuo Davie-herra
minulta ryösti, osallisuus hallitukseen ja avioliittoni perusteella
minulle kuuluva kuninkaallinen valta, jonka olette minulta evännyt.
Siinä kaikki. Ei ollut ollenkaan tarkoitukseni, että Davie tulisi
surmatuksi. Minä vain en arvannut heidän niin rajusti vihaavan tuota
nousukasveijaria. Enkö olekin teille avosydäminen?»

»Olette kyllä, ja minä uskon teitä», valehteli Maria, puhuessaan
katsoen häntä silmiin. Ja petosta arvaamatta Darnley huokasi
helpotuksesta. »Entä tiedättekö miksi teitä uskon? Koska olette hölmö.»

»Madame!» huusi Darnley.

Maria nousi seisomaan ylevän halveksivana.

»Todistanko sen teille? Te siis sanotte, että avioliittonne perusteella
teille kuuluvan kuninkaallisen vallan, jonka minä olen teiltä evännyt,
toimittavat teille nuo maanpetturit? Siinä uskossa julistitte heille
anteeksiannon ja kutsuitte heidät takaisin maanpaosta. Haa! Ettekö
ymmärrä, mylord, että olette vain heidän välikappaleensa ja narrinsa?
Ettekö ymmärrä, että he käyttävät teitä vain omia tarkoituksiaan
varten, ja kun eivät enää teitä tarvitse, tekevät teille samoin kuin
Davie-paralle? Ettepä tietenkään, ettehän te mitään ymmärrä, siksipä
sanonkin teitä hölmöksi, koska tarvitaan naisen älyä avaamaan silmänne.»

Hän puhui niin kiihkeästi, että sai osittain tartutetuksi Darnleyhin
saman vakaumuksen, minkä teeskenteli itsellään olevan. Kuitenkin
Darnley vastaan ponnistellen huusi, että hän oli erehtynyt.

»Erehtynytkö?» Maria nauroi »Antakaapa kun virkistän muistianne ja
autan arvostelukykyänne. Kun nämä lordit, Murray etunenässä, panivat
vastalauseensa avioliittoamme vastaan, niin missä muodossa he lausuivat
tämän vastalauseensa? He valittivat, että minä olin asettanut heidän
käskijäkseen miehen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista oikeutta,
ei syntyperänsä eikä kykynsä perusteella eikä valtiosäätyjen
suostumuksella. Muistakaa se! Vielä muistakaa, mitä he lisäsivät —
toistanpa teille aivan samat sanat, jotka he sekä kirjoittivat että
julkaisivat — että vaikka he pitivätkin velvollisuutenaan suvaita
minua, eivät he mitenkään katsoneet voivansa sietää teitä.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja silmät säikkyivät kiihtymyksestä. Hän
tarttui Darnleyn takin hihaan ja lähensi omat kasvonsa hänen kasvojansa
ja katsoen syvään ja tiukasti häntä silmiin, jatkoi:

»Sellainen heidän julistuksensa oli, ja he koettivat asevoimin pakottaa
minut alistumaan, koettivat saada minun vetämään teidät alas siltä
paikalta, johon olin teidät tomusta koroittanut. Mutta sen te saatatte
unohtaa ja mielettömässä lyhytnäköisyydessänne kääntyä samojen miesten
puoleen, jotta he korjaisivat sen vääryyden, minkä kuvittelette minun
teille tehneen. Uskotteko te, että miehet, jotka noin ajattelevat
teistä, välittävät teille antamistaan lupauksista? Näidenkö miesten te
luulette vahvistavan ja ylläpitävän teidän oikeuttanne kuninkuuteen?
Kysykää itseltänne ja vastatkaa itse siihen.»

Maria oli huulia myöten kalpea. Sekä hänen ankaran teeskennelty
vilpittömyytensä että näennäisesti kumoamaton järkeilevä todistelunsa
saivat Darnleyn uskomaan. Tämä toi mukanaan hirveän pelon ja hänen
sydämensä oli aina pelolle altis. Hän asteli tuolin luo ja vaipui
siihen tuijottaen Mariaan silmät suurina — hullu tuijottamassa
hulluttelunsa todennäköisiin hedelmiin.

»Mutta — mutta — miksi he sitten tarjosivat minulle apuaan? Miten he
sillä tavoin saavuttavat päämääränsä?»

»Mitenkä? Vieläkö sitä yhä kysytte? Ettekö ymmärrä, mikä sokea
välikappale te olette ollut heidän kavalissa käsissään? Olettehan te
ainakin nimellisesti kuningas, ja teidän allekirjoituksenne on sitova
minun alamaisiini nähden. Olettehan kuninkaallisella käskykirjeellä
palauttanut heidät maanpaosta ja toisella olette hajoittanut
parlamentin, jonka oli määrä syyttää heitä maanpetoksesta.»

Maria tuli aivan Darnleyn lähelle ja kumartuen hänen puoleensa, hänen
istuessaan siinä tekojensa todennäköisten seurausten masentamana, sanoi
kuiskaten.

»Suokoon Jumala, mylord, etteivät he vielä ole lakanneet kokonaan
tarvitsemasta teitä, sillä siinä tapauksessa ei teidän elämänne
luullakseni ole heidän käsissään omenanperkeittenkään arvoinen. Teille
tulee silloin sama lähtö kuin Davie-paralle.»

Darnley laski kauniin päänsä käsiensä varaan ja peitti kasvonsa. Hetken
aikaa hän istui siten kumarassa, Marian katsellessa häntä silmät
viekkaasti välkehtien. Vihdoin hän taas virkistyi. Hän katsoi ylös,
keikauttaen tumman tukkansa pois valkealta otsaltaan, yrittäen vielä
heikosti ponnistella vastaan.

»Se ei ole mahdollista», hän huusi. »Eivät he saattaisi! Eivät he
saattaisi!»

Maria nauroi katkerana ja surullisena.

»Koettakaa elää siinä uskossa», hän sanoi. »Mutta ajatelkaa, miten
asiat nyt jo ovat. Minä olen täällä noiden miesten vankina. He eivät
halua laskea minua käsistään, ennenkuin ovat päässeet tarkoitustensa
perille — ehk'eivät», hän salaperäisenä lisäsi, »ehk'eivät vielä
sittenkään.»

»Voi, älkää niin sanoko!» huudahti Darnley.

»Kuitenkin se on mahdollista», vastasi Maria vakavasti. »Mutta», ja
taas hän kiihtyi, »miten on oma laitanne? Oletteko te vähemmän vanki
kuin minä itse? Luuletteko, että he antavat teidän tulla ja mennä
mielenne mukaan?» Hän huomasi, miten pelko taas alkoi yhä enemmän
vallata Darnleyn, ja silloin hän umpimähkään teki arviohyökkäyksen.
»Minua pidetään täällä vankina siksi kunnes olen niin lamaantunut, että
liitän oman nimimerkkini teidän allekirjoitukseenne ja annan anteeksi
kaikki, mitä on tapahtunut.»

Darnley säpsähti ja hänen katseensa äkillinen vilkastuminen todisti
Marialle, että hän oli arvannut oikein. Siksi hän varmana ja
pelkäämättä jatkoi: »Siihen tarkoitukseen he käyttävät teitä. Sen kun
olette saanut tehdyksi, olette heille vain vastuksina. Kun he teidän
avullanne ovat hankkineet minulta turvallisuuden itselleen, silloin he
tekevät teille, mitä ovat aina halunneet tehdä — niin ettette kauemmin
ole heidän vastuksenaan. Haa, viimeinkin näytte ymmärtävän!»

Holyroodin yö 37

Darnley ponnahti pystyyn, otsa hiestä kiiltäen, hennot kädet
hermostuneesti ristissä.

»Herra Jumala!» hän huudahti tukehtuneella äänellä.

»Niin, olettepa joutunut satimeen, mylord. Itse olette laukaissut sen.»

Ja nyt näemme Darnleyn masentuneena Marian taitavasti herättämän
pelon vaikutuksesta. Hän heittäysi polvilleen Marian eteen ja häneen
katsoen ja käsillään hänen käsiinsä tarttuen pyysi Mariaa antamaan
hänelle anteeksi sen vääryyden, minkä hän oli mielettömyydessään tehnyt
liittymällä hänen vihamiehiinsä.

Maria kätki lempeyden naamarin varjoon hänen raukkamaisuutensa
synnyttämän inhontunteen.

»Minunko vihamiehiini?» hän toisti kiihkeästi. »Sanokaa pikemminkin
omiin vihamiehiinne. Heidän vihamielisyytensä teitä kohtaan heidät
saattoikin maanpakoon. Hätiköiden olette kutsunut heidät takaisin ja
samalla olette niin sitonut minun käteni, etten nyt kykenisi teitä
auttamaan vaikka haluaisinkin.»

»Jollette te, Maria, voi, niin ei voi kukaan», Darnley huudahti.
»Evätkää heiltä anteeksiantamus, jota he kohta tulevat teiltä anomaan.
Kieltäytykää kirjoittamasta nimeänne armahdusanomukseen.»

»Ja antaisin heidän siis pakottaa teidät kirjoittamaan nimenne siihen
ja saattaisin meidät molemmat tuhon omaksi», vastasi Maria.

Darnley alkoi silloin kiihdyksissään huutaa taivaan pyhimyksiä
avuksi ja vannotti heidän nimissään Mariaa — joka oli niin viisas ja
voimakas — keksimään pääsyn tästä umpikujasta, johon hän, Darnley,
mielettömyydessään oli heidät johtanut.

»Mitäpä pelastusmahdollisuuksia tässä olisi?» kysyi Maria. »Ja miten
me pääsisimme pakenemaan, kun olemme vankeina — sekä te että minä?
Ei, Darnley-parka, pelkäänpä, että saamme hengellämme maksaa teidän
mielettömyytenne.»

Tällä tavoin Maria kiihoitti Darnleyn pelkoa siihen määrään, ettei
tämä suostunut poistumaan, ennenkuin Maria oli luvannut miettiä
jotakin pelastuskeinoa, ja Maria puolestaan vannotti Darnleytä olemaan
äärimmäisen varovainen, jottei kukaan pääsisi hänen aikeittensa perille.

Näin Maria toimitti Darnleylle unettoman, tuskaisen yön ja lähetti
sitten hakemaan häntä varhain maanantaiaamuna kehoittaen häntä menemään
lordien puheille ja sanomaan heille, että koska Maria huomasi olevansa
heidän vankinsa, hän oli suostuvainen neuvottelemaan heidän kanssaan.
Hän sanoi antavansa heille anteeksi tehdyt vääryydet, jos he puolestaan
lupasivat olla vastedes hänelle uskollisia ja palauttaisivat hänelle
vapautensa.

Darnley säpsähti tällaista ilmoitusta. Mutta Marian hymyily sai hänet
taas rauhalliseksi.

»Muutakin teidän on tehtävä», Maria sanoi, »jos tahdomme saada jotakin
aikaan näiden petollisten herrojen suhteen. Kuulkaa.» Ja hän sanoi
jotakin, joka sytytti uuden toivon Darnleyn toivottomaan sieluun.

Darnley suuteli Marian käsiä nöyränä ja alistuvana kuin piesty koira ja
lähti alakertaan viemään hänen ilmoitustaan lordeille.

Morton ja Ruthven kuuntelivat, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta eivät
osoittautuneet innokkaiksi tarttumaan tilaisuuteen.

»Nämähän ovat vain sanoja», murisi Ruthven, joka makasi pitkänään
sohvalla tuskaisen taudin vaivaamana, mikä hiljalleen jäyti hänen
elinjuuriaan.

»Ranskan hovissa kasvaneena hän on kavala kuin käärme», lisäsi Morton.
»Hän saa teidät noudattamaan tahtoaan, mutta ei meitä. Me pidämme hänet
vankina emmekä laske häntä vapaaksi ilman varmaa tulevaisuuden takuuta.»

»Mitä takeita te vaaditte?» kysyi Darnley.

Hänen puhuessaan tulivat Murray ja Lindsay huoneeseen, ja Morton
kertoi heille, mitä tietoja Darnley oli tuonut. Murray asteli hitaasti
huoneen poikki ikkunakomeroon ja istui siellä olevalle istuimelle. Hän
pyyhkäisi kädellään ikkunaruudun kirkkaaksi ja katseli siitä talvista
maisemaa aivan kuin ei asia olisi häntä vähääkään liikuttanut. Mutta
Lindsay toisti saman, minkä muut kaksi jo olivat lausuneet.

»Vaadimme paljon enemmän kuin pelkkiä lupauksia, joita ei ole pakko
täyttää», hän sanoi.

Darnley katsoi toisesta toiseen ymmärtäen heidän jäykästä
esiintymisestään, että kuningattaren väitteet olivat oikeat, ja huomasi
myöskin — jota hän muuten ehkä ei olisi huomannutkaan — että he kovin
epäkunnioittavasti kohtelivat häntä, kuningastaan.

»Herrat», hän sanoi, »vannon, että arvostelette väärin hänen
majesteettiaan. Panen henkeni pantiksi hänen kunniansa puolesta.»

»Pankaa te vain», ivasi Ruthven, »kunhan ette pane meidän henkiämme.»

»Vaatikaa mitä takeita hyvänsä, ja minä suostun.»

»Niin, mutta suostuuko kuningatar?» epäili Morton,

»Suostuu kyllä. Hän on minulle luvannut.»

Koko päivä kului heidän pohtiessaan ehtoja, joita vaatisivat.
Iltaan mennessä sopimuskirja oli valmis, ja Morton ja Ruthven,
Murray mukanaan, lähtivät Darnleyn matkassa muiden edustajina
siihen huoneeseen, missä hänen majesteettiaan heidän määräyksestään
vartioitiin.

Maria näytti aivan kuin istuvan valmiina heitä odottamassa, hyvin
suloisena ja kyyneleitä vuodattaen, tietoisena siitä, että naisen
suurin voima on hänen heikkoudessaan, että itku on paras keino osoittaa
itsensä murtuneeksi ja alistuvaksi.

Alamaisuuden merkiksi he polvistuivat hänen eteensä, jotta näyttäisi
siltä kuin olisivat he armonanomusta hänelle jättämässä, vaikka
todellisuudessa kiristivät sen häneltä asevoimin ja ankaruudella. Kun
kukin vuorostaan oli pitänyt valmistamansa lyhyen anteeksipyyntöpuheen,
kuivasi Maria kyynelensä ja hillitsi vaivoin mielenliikutuksensa.

»Hyvät herrat», hän sanoi äänellä, joka värisi ja katkesi joka toisella
sanalla, »milloin olette huomanneet minut verenhimoiseksi tai että
olisin ahnehtinut itselleni teidän maitanne ja tavaroitanne, kun
noin kohtelette minua ja ryhdytte tuollaisiin toimenpiteisiin minua
kohtaan? Te olette tehneet mitättömäksi minun arvovaltani ja saaneet
valtakunnassa kapinan aikaan. Mutta minä annan kaiken anteeksi,
jotta tällä armahtavaisuudellani saisin teistä rakastavampia ja
uskollisempia alamaisia. Toivon, että kaikki tapahtunut unohdetaan ja
että te vannotte tulevaisuudessa olevanne ystäviäni ja palvelevanne
uskollisesti minua, heikkoa naista, joka välttämättä tarvitsen rohkeita
miehiä rinnallani.»

Hetkeksi hänen sanansa hukkuivat nyyhkytyksiin. Sitten hän taas
hillitsi itsensä niin väkinäisellä ponnistuksella, että sen näkeminen
vähin liikutti kovasydämistä Ruthveniakin.

»Suokaa minulle anteeksi tämä kehnouteni, sillä olenhan minä kovin
heikko ja jo pian vuoteeseen joutuva, niinkuin hyvin tiedätte, eikä
minussa siis ole minkään vastustajaa. Ei ole minulla muuta sanottakaa,
hyvät herrat. Koska te puolestanne lupaatte olla vast'edes uskollisia
minulle, niin minä vakuutan armahtavani kaikki, jotka viime kapinan
tähden karkotettiin maasta, ja samoin annan anteeksi niille, jotka
olivat osallisia Seigneur Davien murhaan.»

Morton tarjosi hänelle armahduskirjaa, jonka he olivat kirjoittaneet.
Maria luki sen hitaasti itsekseen toisten äänettöminä häntä tarkatessa,
pysähtyen tuon tuosta pyyhkimään silmiä sumentavat kyynelet. Viimein
hän nyökkäsi kaunista, suloista päätään.

»Se on oikein hyvä», hän sanoi. »Tässä on kaikki meidän väliset
suhteemme järjestetty juuri sellaisiksi kuin minäkin ne haluan.» Ja
Darnleyhin kääntyen hän virkkoi: »Antakaa minulle kynä ja mustetta,
mylord.»

Darnley kastoi kynän musteeseen ja ojensi sen hänelle. Maria asetti
pergamentin vieressään olevalle pikku pöydälle. Hänen kumartuessaan
nimeään kirjoittamaan kynä kirposi hänen kädestään, ja vavisten ja
syvästi huokaisten hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmät ummessa ja
kasvot säälittävän kalpeina.

»Kuningatar pyörtyy!» huudahti Murray juosten luo.

Mutta Maria toipui kohta ja hymyili heille heikosti.

»Ei se ole mitään; se meni jo ohi», hän sanoi. Mutta puhuessaan hän
kohotti käden otsalleen. »Minua tuntuu hieman huimaavan. Tilani —»
Hänen äänensä kävi vapisevaksi mikä lisäsi heidän säälintunnettaan ja
sai heidät häpeämään omaa tylyyttään. »Jättäkää sopimuskirja minun
haltuuni. Kirjoitan aamulla sen alle — niin, heti kun tästä kylliksi
toinnun.»

Hänen kehotuksestaan he nousivat polvistuneesta asennostaan ja Morton
vakuutti kaikkien nimessä, että he suostuivat hänen ehdotukseensa, ja
pyysi anteeksi sitä kärsimystä, minkä he olivat hänelle aiheuttaneet ja
minkä he tulevaisuudessa lupasivat hyvittää.

»Kiitän teitä», vastasi Maria yksinkertaisesti. »Saatte poistua.»

Tyytyväisinä he poistuivat; ja koska heistä koko juttu täten oli
päättynyt, jättivät he kuninkaallisen linnan ja ratsastivat kukin omaan
asuntoonsa Edinburghissa, Murrayn mennessä Mortonin mukaan.

Kohta sen jälkeen saapui Lethingtonin Maitlandin luo, joka vielä oli
jäänyt linnaan, eräs kuningattaren kamarineitsyistä pyytämään häntä
Marian puheille. Tullessaan hän tapasi kuningattaren valmistautumassa
menemään makuulle ja vesissä silmin Maria häntä nuhteli.

»Sir», hän sanoi, »yksi niistä edellytyksistä, joilla suostuin herrojen
asettamiin ehtoihin oli, että tämä loukkaava vankeustila, missä minua
pidetään, heti paikalla lopetetaan. Siitä huolimatta asestetut miehet
yhä vartioivat jopa oman huoneeni ovea, eivätkä omat palvelijaakaan voi
vapaasti tulla ja mennä. Onko se mielestänne sopimusehtojen täyttämistä
minua kohtaan? Enkö ole suostunut kaikkiin lordien vaatimuksiin?»

Lethington myönsi hänen väitteensä oikeiksi ja poistui häveten ja
hämmentyneenä ja lähti heti paikalla korjaamaan vääryyden poistamalla
vartijat käytävistä ja portaista ja muualta; vain linnan ulkopuolella
astelevat vartijat hän jätti paikoilleen.

Tätä ripeää toimintaansa hän sai aamulla katkerasti katua, kun
huomattiin, ettei vain Maria ollut paennut, vaan oli hän vielä ottanut
Darnleynkin matkaansa. Hänen ja muutamien harvojen apulaisten seurassa
Maria oli pannut täytäntöön sen suunnitelmansa, jolle jo aikaisemmin
samana päivänä oli hankkinut säikähtyneen miehensä suostumuksen. Puolen
yön aikaan he olivat poistuneet vartijattomiksi jätettyjä käytäviä
pitkin ja laskeutuneet linnan holveihin, joista salainen käytävä
vei kappeliin. Tämän ja hautausmaan kautta, missä lepäsi Seigneur
Davien äsken haudattu ruumis — melkeinpä itse haudan yli, joka oli
kappelin oven lähellä — he olivat päässeet Darnleyn toimesta kaupungin
ulkopuolella odottavien hevosten luo. Ja niin rajusti he ratsastivat,
että jo kello viideltä samana tiistaiaamuna saapuivat Dunbariin.

Turhaan hätäytyneet lordit lähettivät airuen Marian jälkeen vaatimaan
allekirjoitusta siihen sopimuskirjaan, johon Maria oli saanut heidät
ennenaikojaan uskomaan.

Viikon kuluttua he jo suin päin pakenivat sen sotajoukon tieltä, jonka
etunenässä heidän pakoon pujahtanut vankinsa oli palaamassa takaisin
tuhoamaan heidät. Liian myöhään he älysivät hänen juonensa, joilla hän
oli pitänyt heitä narrinaan ja saanut tyhmän Darnleyn pettämään heidät.




II. KIRK O' FIELDIN YÖ


Darnleyn murha



II. KIRK O' FIELDIN YÖ


Ehkä suurimpia erehdyksiä, mitä skotlantilaisten kuningatar
erehdysrikkaan elämänsä aikana teki, oli se epäröinti, jota hän osoitti
pannessaan täytäntöön David Rizzion murhasta miehelleen Darnleylle
vannomansa pikaisen koston.

Kun Rizzio oli murhattu ja hän itse istui murhaajain vankina
Holyroodin linnassa, Darnleyn kuninkaana hallitessa, oli hän ollut
uskovinaan miehensä viattomuuden voidakseen siten käyttää häntä
kostotarkoituksiinsa.

Hän oli niin viekkaasti vaikuttanut Darnleyn raukkamaiseen luonteeseen,
että sai hänet varmaksi siitä, että Morton, Ruthven ja muut petolliset
lordit, joihin hän oli liittoutunut, olivat sisimmässään hänen
leppymättömiä vihollisiaan; että he olivat olevinaan hänen ystäviään
voidakseen käyttää häntä aseenaan, ja että he lakattuaan häntä
tarvitsemasta tuhoaisivat hänet.

Tästä aiheutuneen kauhuntunteensa vallassa Darnley oli pettänyt
liittolaisensa auttaen Mariaa petkuttamaan heidät lupaamalla
allekirjoittaa sopimuskirjan, jolla kaikki tapahtunut annettaisiin
anteeksi. Siihen luottaen lordit olivat höllentäneet vartioimistaan,
jolloin Maria yhdessä Darnleyn kanssa oli paennut Holyroodista.

Toivo alussa vaimensi petettyjen lordien raivon ja kiukun, ja he
lähettivät sanansaattajan Dunbariin pyytämään Mariaa lupauksensa mukaan
kirjoittamaan sen sopimuskirjan alle, jonka oli määrä taata heidän
turvallisuntensa.

Mutta Maria lähetti sanansaattajan takaisin tyhjin toimin, ja sillä
aikaa kun hänen kutsumansa sotajoukko nopeasti kokoontui, hän
viekkaasti koetti kylvää eripuraisuutta kapinallisten keskuuteen.

Aviottomalle veljelleen, Murrayn kreiville Argyllille, ja kaikille
niille, jotka hänen naimisensa aikaisen kapinan vuoksi olivat
karkoitetut maanpakoon — ja jotka olivat ymmällä siitä, miten suhtautua
asiain nykyiseen tilaan, koska murhan yhtenä tarkoituksena oli ollut
heidän jälleen oikeuksiinsa saattaminen — hän lähettiläänsä kautta
tarjosi täydellisen anteeksiannon ehdolla, että he heti paikalla
eroaisivat Seigneur Davien murhaan osaaottaneista.

Tähän ehtoon he ilomielin suostuivat, mikäli se heille oli mahdollista.
Näin kaikkien hylkääminä — Darnleynkin, jonka toimesta he olivat murhan
suorittaneet — Morton, Ruthven ja heidän liittolaisensa hajaantuivat
pakoon.

Saman maaliskuun lopussa Morton, Ruthven, Byresin Lindsay, George
Douglas ja noin kuusikymmentä muuta julistettiin kapinallisina
lainsuojattomiksi ja kaikki oikeutensa menettäneiksi, mutta eräs Thomas
Scott, sen vartioston johtaja, joka oli pitänyt hänen majesteettiaan
vankina Holyroodissa, hirtettiin, venytettiin ja silvottiin kaupungin
torilla.

Kun tämä saapui pakolaisten tietoon, kiihoitti se vielä heidän
kiukkuaan ja suuttumustaan. Mutta Darnleyn juhlallinen julistus, missä
hän kielsi tietäneensä mitään Rizzion murha-aikeista ja olleensa
millään tavoin osallisena siihen, vasta oikein raivostutti itse
päämurhaajaa, Ruthvenia; eikä hänen vihaansa lauhduttanut sekään
tietoisuus, että koko Skotlanti nauroi tuolle häpeämättömälle ja
raukkamaiselle valapatolle. Sairasvuoteeltaan Newcastlesta, missä hän
kuusi viikkoa myöhemmin kuoli, tämä kurja hylkiö lähetti vastaukseksi
Darnleyn julistukseen kuningattarelle sen sopimuskirjan, mihin hän
oli vaatinut Darnleyn allekirjoituksen, ennenkuin oli ryhtynyt koko
seikkailuun.

Se oli syyttävä asiakirja. Kuninkaan selvän nimikirjoituksen ja
sinetin yläpuolella siinä ei vain myönnetty osallisuutta asiaan, vaan
vakuutettiin vielä, että kaikki tehtiin hänen nimenomaisesta käskystään
ja määräyksestään, että hän itse oli asiasta vastuussa ja että hän
suojeli varsinaiset tekijät kaikilta seurauksilta.

Maria olisi tuskin osannut toivoakaan saavansa koskaan käsiinsä
niin selvää todistusta arvottoman puolisonsa kaksimielisyydestä ja
alhaisuudesta. Hän kutsui hänet puheilleen, saattoi hänet hämille
näyttämällä hänelle tuon häpäisevän asiakirjan, lopetti omia
tarkoituksiaan varten siihen asti teeskentelemänsä ystävällisyyden
ja karkoitti hänet luotansa niin raivoisana, ettei hän uskaltanut
hetkeäkään hidastella.

Silloin Darnley vihdoinkin nöyryytettynä ja masentuneena älysi,
miten kaikki olivat pitäneet häntä pilkkanaan, ensinnäkin lordit
omia tarkoituksiaan varten ja sitten kuningatar omiaan. Marian
halveksiminen oli nyt niin selvä ja julkinen, että se tarttui kaikkiin,
jotka olivat tekemisissä Darnleyn kanssa — sillä Maria teki kaikille
tiettäväksi, että jokainen, joka oli Darnleylle ystävällinen, joutui
hänen epäsuosioonsa — niin että Darnleyn oli pakko poistua hovista,
koska hänen elämänsä siellä kävi sietämättömäksi. Jonkin aikaa hän
kuljeskeli sinne tänne maassa, jossa joka ainoa ovi suljettiin hänen
nenänsä edessä, jossa jokainen, olipa mitä puoluetta hyvänsä, kavaltaja
tai uskollinen, halveksi häntä yhtäläisesti. Viimein hän lähti isänsä,
Lennoxin, luo ja Glasgow'ssa hän koetti mahdollisuuden mukaan huvitella
koiriensa ja haukkojensa ja sellaisten yksinkertaisten maalaistyttöjen
parissa, joita tapasi.

Juuri se, että Maria antoi hänen näin omin päin kuljeskella, että hän
heitti kostonsa — oikeastaan ansaitun rangaistuksen — täytäntöönpanon
keskeneräiseksi, oli hänen suurimpia erehdyksiään. Olisi ollut parempi
hänelle, että hän olisi menetellyt Darnleyhin nähden suoraan, kuten hän
oli oikeutettu. Olisi ollut parempi, että hän olisi toiminut ankarasti
ja karkoittanut Darnleyn maasta tai hirtättänyt hänet maankavaltajana
ja Rizzion murhaan yllyttäjänä. Pahaksi onneksi eräs seikka, joka
vielä lisäsi Marian inhoa häneen, myöskin saattoi hänet varovaiseksi
kostotoimissaan.

Tämä näin sopimattomasti hänen elämänkulkuunsa vaikuttava seikka oli
hänen mieltymyksensä Bothwellin ylimieliseen ja häikäilemättömään
kreiviin. Hänen vapaata toimintaansa pidätti pelko, että
ihmiset sanoisivat hänen Bothwellin vuoksi vapauttaneen itsensä
vastenmieliseksi käyneestä puolisosta. Se seikka, että Bothwell oli
ollut hänen ystävänsä hetkenä, jolloin hän kipeimmin ystävää kaipasi
eikä tiennyt keneen luottaa; että hän kykenevänä miehenä osoittautui
henkilöksi, johon nainen saattoi luottaen turvautua, oli kai alkujaan
aiheuttanut sen erinomaisen vaikutusvallan, minkä tämä mies niin
nopeaan saavutti häneen nähden, ja Mariassa häneen virinneen rakkauden,
niin silmittömän, ettei Maria pystynyt sitä salaamaan.

Hänen mieltymyksensä Bothwelliin, joka mieltymys esiintyi sitäkin
räikeämpänä sen halveksimisen rinnalla, jota hän Darnleyta kohtaan
osoitti, ilmeni selvästi siinä jälkisäädöksessä, minkä hän ennen
lapsivuoteeseen joutumistaan seuraavassa kesäkuussa teki. Samalla kuin
hän Darnleylle siinä määräsi vain puna-emaljisen timanttisormuksensa,
jota tämä oli vihkiäisissä käyttänyt — »Tällä minut vihittiin», hän
melkein halveksuen kirjoitti. »Jätän sen kuninkaalle, joka sen minulle
on antanutkin» — määräsi hän Bothwellin poikansa holhoojaksi ja
valtionhoitajaksi, jos itse ei saisi elää.

Kuningas tuli häntä katsomaan toipumisaikana, ja Murray ja
Argyll, jotka olivat Holyroodissa, ja varsinkin Bothwell, jonka
häikäilemättömyys oli kehittynyt siihen määrään, että hänestä oli
tullut Skotlannin vihatuin mies, kohtelivat häntä tylysti. Kuningatar
otti hänet kylmästi vastaan, samalla kuin hän itsensä Darnleyn
läsnäollessa kohteli Bothwellia enemmän kuin sydämellisesti, niin että
hän poistui entistäänkin nöyryytetympänä.

Tapahtui sitten heinäkuun lopulla Marian vieraskäynti Bothwellin luona
Alloassa, joka aiheutti niin paljon häväistysjuttuja. Kun tämä tuli
Darnleyn tietoon, yritti hän, vaikka turhaan, vaatia itselleen kuuluvia
kuninkaan ja puolison oikeuksia, mutta sai vain pilkkaa osakseen ja
tuli siihen vakaumukseen, ettei hänen ollut enää turvallista elää
Skotlannissa, vaan paras siirtyä rajan taakse. Mutta ylimielisessä
pöyhkeydessään, mikä tavallisesti on houkille ominaista, hän ei
onnettomuudekseen noudattanut tätä järkevää päätelmäänsä. Sen sijaan
hän palasi koirilla ja haukoilla metsästelemään ja näyttäytyi tämän
jälkeen harvoin hovissa.

Kun Maria lokakuussa samana vuonna makasi Jedburghissa melkein
kuolemaisillaan, tuli Darnley vain yhdeksi päiväksi häntä katsomaan
ja poistui, ennenkuin tuli tietämään, että Maria paranisi. Mutta
taudin syyt ja aiheutuminen eivät olleetkaan omiaan lisäämään hänen
ystävyyden-tunteitaan, vaikka hän olisi ollut siihen taipuvakin.

Bothwell oli nimittäin jossakin rajakahakassa muutamaa viikkoa
aikaisemmin haavoittunut pahasti ja makasi vaarallisesti sairaana
Hermitagessa. Tästä tiedon saatuaan Maria hellän huolekkaana oli
ratsastanut sinne — kolmenkymmenen mailin matkan — ja takaisin samana
päivänä vilustuen sen johdosta niin ankarasti, että oli aivan kuoleman
kielissä.

Ei vain tämä ollut tullut Darnleyn tietoon, vaan oli hän vielä tavannut
Bothwellinkin Jedburghissa, jonne tämä oli paareilla kuljetuttanut
itsensä, kuultuaan vuorostaan, miten oli Marian laita; ja Bothwell
oli kohdellut häntä vielä halveksivammin, kuin mitä häntä nykyjään
yleensä kohdeltiin, mikä loukkaus tämän miehen puolelta tuntui vielä
katkerammalta kuin muiden taholta, koska häntä huhuiltiin Marian
rakastajaksi.

Aviopuolisoiden välinen suhde oli nyt kehittynyt semmoiselle kannalle,
ettei se voinut sillään jatkua, kuten kaikki ihmiset näkivät ja
niinkuin Maria itsekin tunnusti Craigmillarissa, jonne hän yhä heikkona
ja raihnaisena lähti marraskuun lopulla.

Linnan suuressa salissa Maria loimuavan tulen ääressä istui elämään
kyllästyneenä ja värisevänä, vaikka hänen riutunut ruumiinsa oli
käärittynä tumman purppuranväriseen, kärpännahalla päärmättyyn
viittaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuultavan kalpeat, hänen
silmänsä taudin aiheuttamien varjostojen keskellä kuin surullisten
mietteiden suuret umpilammet.

»Toivoisin olevani kuollut!» hän huokasi.

Bothwell rypisti kulmiaan. Tämä mies, jolla oli haukannenä ja partaiset
vakavankauniit kasvot, nojasi kookasta miehekästä vartaloaan Marian
korkean tuolin selustaan. Hän työnsi otsaltaan syrjään tummat kiharat
ja huokasi.

»Enpä totisesti ole milloinkaan omaa kuolemaani toivonut, kun on mies
ollut pyrkimysteni tiellä», hän virkkoi ääntään hiljentäen, sillä
Lethingtonin Maitland, joka oli saanut sihteerintoimensa takaisin,
kirjoitteli pöydän ääressä huoneen toisessa päässä, ja Argyllin
varakreivi seisoi kumartuneena hänen ylitseen.

Maria katsahti äkkiä säpsähtäen Bothwelliin.

»Mitä pahanhengen neuvoja te kuiskailette?» hän kysyi. Ja kun Bothwell
näytti aikovan vastata, kohotti Maria kättään. »Ei», sanoi hän. »Ei
sillä keinoin.»

»On toinenkin keino», sanoi Bothwell tyynesti. Hän siirtyi takan ääreen
ja seisoi selin tuleen Mariaa vastapäätä, eikä hän enää välittänyt
hiljentää ääntänsä. »Olemme miettineet asian jo valmiiksi.»

»Minkä asian?»

»Sen, miten teitä sitovat kahleet saataisiin katkotuiksi. Älkää
pelästykö. Siveä Murray itse sitä esitti Argyllille ja Lethingtonille —
teidän ja Skotlannin onneksi.» Hänen ahavoituneet kasvonsa vetäytyivät
ivalliseen hymyyn. »Puhukoot itse puolestaan.» Hän koroitti ääntään ja
huusi heille huoneen toiseen päähän.

He tulivat heti, ja nuo neljä henkilöä muodostivat omituisen ryhmän
siinä tulenloimun valaisemassa marraskuisen päivän hämärässä —
suloinen nuori kuningatar, niin heikkona ja ajatuksiin vaipuneena
korkeaselkäisessä tuolissaan; uljas, ylimielinen Bothwell komeana
vaaleanpunaisessa samettitakissaan, joka oli vyötetty kultavyöllä.
Argyll muhkeana ja juhlallisena upeassa mustassa puvussaan; ja
Lethingtonin Maitland laihana ja viekkaannäköisenä, yllään pitkä
turkisviitta, jonka liepeet läpsyivät hänen luiseviin sääriinsä.

Bothwell puhutteli Lethingtonia.

»Armollista kuningatarta haluttaa kuulla, miten hänen avioliittonsa
gordilainen solmu olisi kirvoitettava», sanoi hän yrmeän ivallisesti.

Lethington kohotti silmäkulmiaan, nuolaisi ohuita huuliaan ja hieroi
luisevia käsiään.

»Kirvoitettavako?» hän toisti ihmeissään. »Kirvoitettavako? Haa!»
Hänen tummat silmänsä välähtivät. »Paras kai lie seurata Aleksanterin
esimerkkiä ja katkaista se. Se on varmempi keino — ja peruuttamaton.»

»Ei, ei!» sanoi Maria. »En halua, että hänen vertaan vuodatetaan.»

»Eipä hän itse ollut yhtä arkatuntoinen, kun toisen henki oli
kysymyksessä», muistutti Bothwell — aivan kuin Rizzion muisto olisi
ollut hänelle rakas.

»Eiväthän hänen tekonsa rasita minun tuntoani», vastasi Maria.

»Hänet voitaisiin tuomita», virkkoi Argyll, »valtiopetoksesta, koska
hän salli teidän armoanne pidettävän vankina Holyroodissa Rizzion
murhan jälkeen.»

Maria aprikoi hetken aikaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Ihmiset sanoisivat nyt, että se on vain keksitty veruke, millä päästä
vapaaksi hänestä.» Hän katsahti Bothwelliin, joka yhä seisoi aivan
hänen edessään, hänen ja tulen välissä. »Tehän sanoitti, että lordi
Murray oli miettinyt asiaa. Tämmöisiäkö olivat hänenkin suunnitelmansa?»

Bothwellia hymyilytti ajatus, että kavala Murray olisi osallistunut
mihinkään niin suoraan ja hurjapäiseen tekoon. Lethington puuttui
puheeseen.

»Lordi Murray kannatti avioeroa. Sehän palauttaisi teidän armollenne
vapauden ja se voitaisiin suorittaa siten, että revittäisiin rikki se
paavin käskykirje, jolla hän antoi suostumuksensa tähän avioliittoon.
Kuitenkin, madame, vaikk'ei lordi Murray haluakaan itse mennä
pitemmälle, niin en ollenkaan epäile, etteikö hän, jos muihin keinoihin
ryhdyttäisiin, suostuisi ummistamaan silmiään.»

Maria ei kuitenkaan tuntunut tajuavan hänen puhettaan kauemmaksi
kuin avioeroon asti. Vieno innostuksen puna väikehti hänen kalpeilla
kasvoillaan.

»Niinpä niin!» hän huudahti. »Olen itsekin sitä ajatellut — avioeroa.
Ja Jumala tietää, ettei minulta syitä puutu. Ja tekö sanotte, että se
voisi tapahtua repimällä paavin käskykirjeen?»

»Avioliitto voitaisiin sitten julistaa mitättömäksi», selitti Argyll.

Historiallisia öitä

Maria tuijotti Bothwellin ohi tuleen ja nojasi poskeaan käteensä.

»Niin», hän virkkoi hitaasti mietteissään, »niin. Siinähän olisi keino.
Siinäpä se onkin keino.» Ja sitten hän yhtäkkiä katsahti ylös, ja hänen
silmissään näkyi epäilystä ja pelkoa. »Mutta siinä tapauksessa — miten
kävisi sanoi Lethington äreästi. Hän kohautti kapeita hartioitaan,
levitti käsiään ja laski ne taas. »Sepä tässä asiassa juuri onkin
vastuksena. Se vaarantaisi hänen vallanperimystään.»

»Tarkoitatteko, että hänestä silloin tulisi äpärä?» huudahti Maria
vaatien heidät ilmaisemaan ajatuksensa kokonaan.

»Niinpä siinä kylläkin kävisi», myönsi sihteeri.

»Niin että meidän on sittenkin palattava Aleksanterin ratkaisukeinoon»,
virkkoi Bothwell lempeästi. »Mitä eivät sormet pysty aukaisemaan, sen
voi veitsi hajoittaa.»

Mariaa väsytti, ja hän veti nahkareunaisen viittansa tiukemmin
ympärilleen. Lethington kumartui häneen päin ja puhutteli häntä
rauhoittavin, ystävällisin sanoin.

»Sallikaa meidän hoitaa tämä asia, madame», hän mutisi, »ja me kyllä
keksimme keinon teidän armonne vapauttamiseksi tuosta nuoresta
narrista, vahingoittamatta mainettanne tai vaarantamatta poikanne
asiaa. Ja kreivi Murray ei tule olemaan asiaa näkevinään, edellyttäen,
että te annatte Mortonille ja hänen ystävilleen heidän Darnleyn
käskystä suorittamansa murhan anteeksi.»

Maria katsahti toisesta toiseen, tarkastaen vuorotellen kunkin kasvoja.
Sitten hänen silmänsä kääntyivät tuijottamaan palaviin halkoihin, ja
hän puhui hyvin hiljaa.

»Älkää ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä vähimmässäkään määrässä
vahingoittaisi mainettani tai rasittaisi omaatuntoani», hän sanoi
omituisen harkitsevasti, mikä tuntui vaativan hänen sanojensa tarkkaa
kuuntelemista. »Pyydän, että annatte mieluummin koko asian jäädä
Jumalan ratkaisun varaan.»

Lethington katsahti toisiin, ja toiset katsahtivat häneen. Hän hieroi
hiljaa käsiään.

»Luottakaa meihin, madame», hän vastasi. »Hoidamme asian niin, ettei
teidän armonne tule näkemään muuta kuin hyvää ja kunnollista, minkä
parlamenttikin hyväksyy.»

Maria ei vaivautunut enää vastaamaan, ja niinpä he tyytyivät pitämään
hänen vaitioloaan myöntymyksen merkkinä. He lähtivät hakemaan Huntlya
ja sir James Balfouria, ja nämä viisi solmivat keskenään liiton sen
miehen pään menoksi, jota he mainitsivat nimellä »nuori narri ja
pöyhkeä tyranni», ryhtyäkseen asiaan käsiksi kohta, kun Maria olisi
antanut anteeksi Mortonille ja hänen liittolaisilleen.

Vasta jouluaattona Maria kirjoitti nimensä armahduskirjaan, jolla
armahdettiin noin seitsemänkymmentä pakolaista, jotka oli karkoitettu
maasta heidän osallisuutensa vuoksi Rizzion murhaan, missä asiassa hän
oli siihen asti ollut niin leppymätön.

Maailman silmissä tämä oli vain laupeuden ja armeliaisuuden työ, mikä
hyvin sopi tähän suureen rakkauden juhlaan. Mutta nuo viisi, jotka
Craigmillarin linnassa olivat keskenään liittoutuneet, käsittivät asian
paremmin, nähden siinä sopimusehtojen täyttämisen Marian puolelta,
hinnan, minkä hän etukäteen suoritti vapautuakseen Darnleysta, Marian
suostumukseen siihen, että solmu, joka ei ollut avattavissa, saatiin
leikata poikki.

Samana päivänä hänen armonsa lähti Bothwellin kanssa lordi Drummondin
luo, missä he viipyivät melkein kokonaisen viikon, ja sieltä he menivät
yhdessä Tullibardinen luo. Tämä heidän ajattelematon ja julkinen
ystävyytensä aiheutti sittemmin paljon pahennusta.

Samoihin aikoihin Darnley lähti Stirlingistä, missä hän oli viimeksi
elellyt surkeissa oloissa, ylhäisön halveksimana, jopa ollen vailla
välttämättömiäkin, palvelijat poistettuina ja hopeakalunsa vaihdettuna
tina-astioihin. Onneton nuorukainen saapui Glasgow'hon kuoleman
sairaana. Hän oli matkalla sairastunut, ja huhuiltiinpa jo, että
hänet oli myrkytetty. Kun myöhemmin tuli tunnetuksi, että hänen ennen
niin kauniit kasvonsa nyt olivat käyneet rumiksi ja näppyisiksi,
käsitettiin, että hänen tautinsa oli vain hänen hurjistelevan
elämäntapansa välttämätön seuraus.

Kun hän tunsi olevansa kuoleman partaalla, hän kirjoitti nöyriä
kirjeitä kuningattarelle; mutta Maria oli niihin vastaamatta siihen
asti, kunnes kuuli hänen olevan paranemaan päin, jolloin hän vihdoin
(tammikuun 29 päivänä) lähti häntä tapaamaan Glasgow'hon. Ehkäpä hän
hyvinkin toivoi, että luonto olisi ratkaissut asian hänen puolestaan
ja tehnyt tarpeettomiksi ne epätoivoiset toimenpiteet, joihin oli
oltu ryhtymässä. Mutta huomatessaan, että Darnley nähtävästi tulisi
toipumaan, Maria käsitti kaksi asiaa välttämättömäksi: toimittaa
hänet paikkaan, joka sopisi hänen aikeittensa toimeenpanemiselle, ja
teeskennellä sovinnon tekoa hänen kanssaan, jopa uudistunutta, hellää
rakkauttakin, jottei kukaan sittemmin syyttäisi häntä osallisuudesta
tapahtumiin.

En luule näin päättäessäni tuomitsevani häntä väärin. Sellaiseen
johtopäätökseen olen tullut, enkä saata toisin käsittää asiaa.

Maria tapasi hänet vuoteen omana, kasvot silkkirievun peitossa,
jotta niiden rumuutta ei näkyisi, ja hän tuli niin liikutetuksi —
siltä ainakin näytti — hänen kurjan tilansa vuoksi, että polvistui
vuoteen viereen ja itki sekä omien että Darnleyn seuralaisten nähden,
sanoen olevansa pahoillaan, jos hän menneisyydessä oli jollakin
tavalla edistänyt heidän vieraantumistaan. Näin palasi sovinto heidän
välilleen, ja Maria kohteli häntä hellästi, oli huolissaan hänen
tähtensä ja vakuutti, että kohta kun hänet saattoi siirtää, hänet
vietäisiin terveellisempään ja hänen arvoaan paremmin vastaavaan
ympäristöön.

Mielellään Darnley lupasikin seurata häntä Holyroodiin.

»Ei Holyroodiin,» sanoi Maria. »Ei ainakaan ennenkuin terveytenne
on palannut, jottette kuljettaisi sinne tartuntaa, mikä olisi pikku
pojallenne vaarallista.»

»No minne sitten?» kysyi Darnley, ja kun Maria mainitsi Craigmillarin,
hyppäsi hän niin äkkiä istualleen, että silkkiriepu valahti hänen
kasvoiltaan, ja vaivoin Maria sai salatuksi sen inhon, minkä kasvoissa
olevat märkäpaiseet synnyttivät.

»Craigmillariin!» huudahti Darnley. »On siis totta, mitä minulle on
kerrottu.»

»Mitä teille sitten on kerrottu?» sanoi Maria, tuijottaen häneen
hämmästyneenä ja otsa rypyssä.

Darnleyn korviin oli jotenkin kantautunut huhu Craigmillarin liitosta.
Hänelle oli kerrottu, että siellä laadittu kirjelmä oli esitetty Marian
allekirjoitettavaksi, mutta että hän oli kieltäytynyt. Tämän verran
hän kertoi Marialle, lisäten, ettei hän jaksanut uskoa Marian haluavan
mitenkään vahingoittaa häntä; mutta toisaalta, miksi halusi Maria
kuljettaa hänet juuri Craigmillariin?

»Teille on kerrottu perättömiä», vastasi Maria. »En ole nähnyt
sellaista kirjelmää; en ole kirjoittanut sellaisen alle, eikä ole
minulle milloinkaan sellaista esitetty», mikä olikin sananmukaisesti
totta. »Sen vannon. Ja vaikka ehdotinkin teille Craigmillaria ei teidän
ole pakko sinne mennä. Saatte itse päättää, mihin haluatte siirtyä.»

Mies vaipui takaisin pielukselleen, ja hänen vavistuksensa asettui.

»Uskon sinua, Maria. En usko sinun haluavan minua mitenkään
vahingoittaa», hän toisti, »ja jos joku muu sitä yrittäisi», hän lisäsi
kerskuen, »niin se on kyllä käyvä heille kalliiksi, elleivät minua
nukkuessani yllätä. Mutta Craigmillariin en ikinä halua.»

»Sanoinhan, että saatte itse valita, minne haluatte siirtyä», vakuutti
Maria hänelle toistamiseen.

Darnley mietti.

»Kirk o’ Fieldissähän meillä on talo. Sitä ympäröi kaunis puutarha,
ja seutua pidetään terveellisimpänä Edinburghin lähistössä. Tarvitsen
hyvää ilmaa; minulle on määrätty hyvää ilmaa ja kylpyjä, saadakseni tämän
ruton itsestäni pakenemaan. Kirk o' Field on sopiva paikka, jos vain
teille sopii.»

Maria suostui heti paikalla, lähetti sanansaattajia edeltäpäin panemaan
taloa kuntoon ja noutamaan Holyroodista määrättyjä huonekaluja, mitkä
parantaisivat sisustusta, ja tekemään sen mahdollisimman mukavaksi
kuninkaalliseksi asunnoksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he itse lähtivät matkaan. Darnleyn pahat
aavistukset asettuivat sen hellän kohtelun johdosta, jota Maria hänelle
osoitti — varsinkin todistajien läsnäollessa.

Tämä hellä huolenpito yhä vain lisääntyi niiden kahdentoista päivän
kuluessa, joina Darnley makasi toipilaana Kirk o' Fieldin talossa;
Maria oli leikkisä ja keimaileva kuin tyttö rakastajalleen, niin ettei
muusta puhuttukaan kuin heidän täydellisestä sovinnostaan ja siitä
toivosta, että tämä saisi aikaan rauhan koko valtakunnassa, mikä
koituisi kaikille siunaukseksi. Paljon oli kuitenkin niitä, joita tämä
kummastutti, ja heitä epäilytti, tokko naisen oikullisuudellekaan oli
mahdollista niin äkkiä muuttaa viha rakkaudeksi.

Darnley sijoitettiin yläkerrassa olevaan huoneeseen, joka sisustettiin
mukavaksi linnasta tuoduilla huonekaluilla. Seinillä riippui kuusi
gobeliinia, ja lattiaa peitti osittain itämainen matto. Kalustona oli,
paitsi kaunista vuodetta — mikä aikaisemmin oli kuulunut kuningattaren
äidille — pari korkeaselkäistä purppurasamettipeitteistä tuolia,
pieni pöytä, jota peitti vihreä samettiverho, ja muutamia punaisia
pieluksia. Vuoteen vieressä oli erikoisesti valmistettu kylpyamme, joka
kuului Darnleyn hoitoon. Sille oli pantu aivan sopimattomaksi kanneksi
saranoiltaan nostettu ovi.

Aivan tämän huoneen alle oli kuningattarelle valmistettu huone, missä
oli pienoinen vuode, jonka vaatteet olivat keltaista ja viheriää
silkkiä ja peite turkisvuorinen. Ikkunat olivat pihalle päin, ja ovi
aukeni käytävään, joka vei puutarhaan.

Täällä kuningatar nukkui useina öinä helmikuun alkupuolella, sillä hän
oleskeli useammin Kirk o’ Fieldissä kuin Holyroodissa, ja milloin hän
ei seurustellut Darnleyn kanssa hänen huoneessaan, lyhentäen hänen
pitkää aikaansa, nähtiin hänet puutarhassa kävelemässä Lady Reresin
seurassa, ja vuoteeltaan Darnley saattoi kuulla hänen siellä välistä
käyskellessään laulavan.

Lyhyen morsiusaikansa päivistä asti ei Maria milloinkaan ollut ollut
niin rakkaassa suhteessa mieheensä, ja kaikki Darnleyn pelko, että
Marian seuralaiset suunnittelisivat vihollisuuksia häntä vastaan,
haihtui vihdoin. Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Hänen onnelaansa tuli
lordi Robert Holyroodista, tuoden hänelle varoituksen, mikä saattoi
hänet kauhun valtaan.

Liittoutuneet olivat palkanneet luotettavia apulaisia, joiden oli
määrä auttaa heitä heidän suunnitelmiensa toteuttamisessa, ja oli
levinnyt huhu — niinkuin usein huhut käsittämättömällä tavalla pääsevät
leviämään — että kuninkaan henki oli vaarassa. Tätä huhua lordi Robert
tuli hänelle kertomaan, sanoen suoraan, että jos hän ei paennut
sukkelaan sieltä, menettäisi hän henkensä. Mutta kun Darnley oli
kertonut tämän kuningattarelle ja kuningatar suuttuneena oli haettanut
lordi Robertin sinne ja kysynyt, mitä hän oikein tarkoitti, oli tämä
kieltänyt lausuneensa mitään sellaista varoitusta ja väittänyt, että
kuningas nähtävästi oli käsittänyt väärin hänen sanansa että hän oli
vain tarkoittanut kuninkaan sairautta, jonka vuoksi kuningas hänen
mielestään kaipasi toisenlaista hoitoa ja ilmanalaa.

Darnley ei tiennyt mitä oikein uskoa ja pysyi siis levottomana. Mutta
luottaen Mariaan ja tuntien itsensä turvalliseksi hänen saapuvilla
ollessaan, hän alkoi yhä itsepintaisemmin vaatia hänen läsnäoloaan ja
oli yhä kiihtyneempi hänen poissa ollessaan. Tyynnyttääkseen häntä
Maria suostui viettämään yönsä mahdollisimman usein Kirk o' Fieldissä.
Siellä hän nukkui tuona kohtalokkaan viikon keskiviikkona ja taas
perjantaina ja olisi nukkunut taas sunnuntainakin, helmikuun 9:ntenä
päivänä, jollei hänen Sebastian-palvelijallansa — jonka hän oli tuonut
mukanaan Ranskasta ja johon hän oli kovin kiintynyt — olisi ollut sinä
iltana häät, ja hänen majesteettinsa olisi luvannut olla saapuvilla
juhlassa, joka sen johdosta vietettiin Holyroodissa.

Hän ei kuitenkaan senkään tähden kokonaan laiminlyönyt miestään. Hän
ratsasti Kirk o' Fieldiin varhain iltapäivällä, mukanaan Bothwell,
Huntly, Argyll ynnä muutamia muita; ja jätettyään herrat kuluttamaan
aikaansa kortinpeluulla hän itse meni Darnleyn luo ja istui hänen
vuoteensa vieressä, koettaen viihdyttää onnetonta olentoa, jolla tuntui
olevan aivan kuin jonkinlainen aavistus siitä, mitä oli tekeillä.

»Ettehän jätä minua tänä iltana», pyysi Darnley.

»Mutta minunhan täytyy», sanoi Maria. »Nythän ovat Sebastianin häät, ja
minä olen luvannut olla niissä, läsnä.»

Darnley huokasi ja liikahti levottomasti.

»Kohta minä tulen terveeksi, ja silloin tämä pahantuulisuuteni lakkaa
minua kiusaamasta. Mutta vielä en voi kestää, että te poistutte
näkyvistäni. Kun te olette luonani, olen rauhallinen. Tiedän, että
silloin on kaikki hyvin. Mutta kun te poistutte, täyttää mieleni pelko
täällä avuttomana maatessani.»

»Mitäpä teillä olisi pelättävää?» kysyi Maria.

»Sitä vihaa, jonka tiedän kytevän minua vastaan.»

»Te peloitatte itseänne tyhjillä varjoilla», vastasi Maria.

»Mikä se oli!» huudahti Darnley, hypähtäen äkkiä säikähtäen puoliksi
istualleen. »Kuunnelkaa!»

Alapuolella olevasta huoneesta kuului heikosti askelten ääniä ja sitten
aivan kuin olisi jotakin raskasta vyörytetty.

»Palvelijani kai siellä ovat huoneessani — laittaen sitä kuntoon.»

»Missä tarkoituksessa, kun te ette kerta aio siellä nukkua tänä yönä?»
kysyi Darnley. Hän huusi ääneen palvelijaansa.

»Mitä nyt, mitä aiotte?» kysyi Maria, koettaen itse rauhoittua.

Vastaukseksi Darnley käski huoneeseen tulleen nuorukaisen mennä
katsomaan, mitä allaolevassa huoneessa hommattiin. Poika lähti,
ja jos hän olisi toimittanut tehtävänsä uskollisesti, olisi hän
tavannut Bothweliin seuralaiset, Hayn ja Hepburnin ja kuningattaren
palvelijan Nicholas Hubertin — tutumpi nimeltä ’ranskalainen
Paris’ — tyhjentämässä ruutinassakkaa lattialle aivan kuninkaan
vuoteen kohdalle. Mutta käytävässä hän yhtäkkiä sattui vastakkain
uhkeavartaloisen Bothwellin kanssa, jolla oli viitta yllään ja hattu
päässään ja joka kysyi häneltä, minne hän oli menossa.

Poika selitti.

»Ei se ole mitään», sanoi Bothwell. »Kuningattaren käskystä siellä vain
siirtävät hänen sänkynsä toiseen paikkaaan.»

Tämän käskevän olennon masentamatta, joka niin tehokkaasti sulki
häneltä pääsyn, poika valitsi helpoimman tien. Hän palasi kertomaan
kuninkaalle tämän tiedon aivan kuin itse olisi nähnyt tapahtuman eikä
vain Bothwelliltä sitä kuullut.

Darnleytä tämä tieto tyynnytti, ja poika poistui.

»Enkös minä sitä sanonut?» virkkoi Maria. »Eikö minun sanani teille
riitä?»

»Suokaa anteeksi epäilykseni», pyysi Darnley. »Ei totisesti ollut
kohtuullista epäillä teitä, joka olette minua tässä surkeudessani niin
hellästi hoivannut.» Hän huokasi ja katsoi surullisin silmin Mariaan.

»Toivoisinpa, että menneisyytemme olisi ollut toisenlainen», hän sanoi.
»Taisin olla liian nuori kuninkaaksi. Nuorena ja kokemattomana minä
kuuntelin petollisia neuvonantajia ja olin altis mustasukkaisuudelle ja
sen mielettömyyksille. Kun te sitten hylkäsitte minut ja minä harhailin
ystävättömänä, jouduin aivan pois suunnilta. Mutta jos vain suostutte
unohtamaan kaiken menneen, niin lupaan hyvittää kaiken ja esiintyä
vastedes arvokkaammin.»

Maria nousi kalman kalpeana, rinta kohoillen pitkän viitan alla. Hän
käänsi pois kasvonsa ja siirtyi ikkunan ääreen. Siinä hän seisoi
vapisevin polvin, tuijottaen pihan pimentoon.

»Miksette vastaa?» virkkoi Darnley.

»Mitä vastausta te sitten kaipaatte?» sanoi Maria, ja hänen äänensä
värisi. »Ettekö jo ole saanut vastausta?» Ja sitten hän lisäsi hiljaa:
»Taitaapa olla aika minun jo lähteä.»

Samassa kuului käytävästä raskaita askelia ja miekan kalahtelua
kaidepuihin. Ovi aukeni, ja Bothwell puettuna punaiseen viittaansa
seisoi kumarassa matalan ovenkamanan alla. Hänen kiiluvat silmänsä,
joissa oli ivallinen katse, sattuivat Darnleyhin ja saattoivat hänet
sisäisen pelon ja raivon valtaan.

»Teidän armonne», sanoi Bothwell syvällä äänellään, »puoliyö on jo ohi.»

Hän tuli parhaaseen aikaan; hänen näkemisensä muistutti Marialle,
mitä kaikkea Bothwell merkitsi hänelle, ja se kannusti häntä pysymään
päätöksessään, jota sääli yritti kumota.

»Hyvä on», sanoi Maria. »Minä tulen.»

Bothwell astui syrjään antaakseen Marialle tietä ja samalla vaikuttaen
kehoittavasti. Mutta kuningas pidätti häntä.

»Vain hetkinen — yksi sana!» hän pyysi, ja Bothwelliin kääntyen.
»Jättäkää meidät yksiksemme, sir!»

Mutta vaikka hän oli kuningas, ei tuo häikäilemätön rajaherra, Marian
rakastaja, ollut ollenkaan aulis tottelemaan. Hän katsoi Mariaan,
käskyä odottaen, eikä hievahtanut, ennenkuin tämä viittasi hänet
menemään. Eikä hän sittenkään poistunut kauemmaksi kuin oven taakse,
ollakseen läsnä vahvistamassa Mariaa, jos häntä yrittäisi vaivata
heikkous tänä ratkaisevana hetkenä.

Darnley ponnistautui vuoteessa istualleen, tarttui Marian käteen ja
veti hänet luokseen.

»Älkää minua jättäkö, Maria. Älkää minua jättäkö!» hän rukoili.

»No, mitä tämä nyt on?» huudahti Maria, mutta hänen äänensä ei
ollut vakava. »Tahtoisitteko sitten minun tekevän Sebastian-raukan,
uskollisen palvelijani, onnettomaksi?»

»Vai niin. Sebastianko on teille rakkaampi kuin minä?»

»Mitä hullutuksia nyt puhutte? Sebastianhan on uskollinen palvelijani.»

»Enkö minäkin ole? Ettekö usko, että ainoa pyrkimykseni tästälähin
tulee olemaan palvella teitä uskollisesti. Voi, antakaa minulle
anteeksi tämä heikkouteni. Pahat aavistukset ahdistavat minua tänä
iltana. Menkää sitten, jos teidän kuitenkin on mentävä, mutta antakaa
minulle edes jokin takuu rakkaudestanne, jokin vakava vakuus siitä,
että palaatte luokseni huomenna ettekä minua sitten enää jätä.»

Maria katsoi noita kalpeita, säälittäviä, nuoria kasvoja, jotka kerran
olivat olleet niin kauniit, ja hänen sielunsa epäröi. Häntä vahvisti
kurjassa hankkeessaan tietoisuus, että Bothwell odotti oven takana ja
että hän kuuli kaiken, mitä puhuttiin.

Mariaa on tuomittu ankarasti sen johdosta, mitä hän seuraavana hetkenä
teki. Murray itse myöhemmin mainitsee sen suurimmaksi seikaksi koko
asiassa. Mutta ehkäpä Maria ajatteli vain hetkellistä pulaansa ja
halusi saada päätökseen tilanteen, joka häntä hermostutti, ja niinpä
hän vain käytti pikaisinta keinoa.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja solahdutti sen Darnleyn sormeen.

»Olkoon tämä sitten panttina», hän sanoi; »ja tyyntykää nyt ja
levätkää.»

Sen sanottuaan hän erosi Darnleysta, kalpeana ja säikähtyneenä, ja
asteli ovelle. Mutta säppiin tarttuessaan hän pysähtyi. Katsahtaessaan
Darnleyhin hän näki tämän hymyilevän, ja ehkä häntä silloin petollinen
tekonsa kauhistutti. Mahdollisesti hän silloin halusi varoittaa
Darnleyta, mutta älysi samalla, että vähäisinkin varoitus kun Bothwell
oli äänen kuuluvilla, vain jouduttaisi asian kulkua ja tuottaisi
onnettomia seurauksia Bothwellin ja hänen asialleen.

Voittaakseen heikkoutensa hän koetti muistella David Rizziota, jonka
Darnley oli surmannut melkeinpä hänen jalkainsa juuressa ja jonka
kuolema nyt juuri oli tarkoitus kostaa. Hän muisteli sitä Juudaan osaa,
jota Darnley oli asiassa näytellyt, ja koetti vakuuttaa itselleen,
että oli kohtuullista, että Darnley nyt saisi samanlaisen maksun.
Mutta naisena hän ei saavuttanutkaan tätä vakaumusta, vaan Rizzion
muisteleminen päinvastoin hankki hänelle keinon varoittaa Darnleyta.

Seisoen jännittyneenä ja kalpeana oven luona ja katsoen häntä silmät
suurina hän puhui viimeiset sanansa Darnleylle.

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin», hän
lausui ja poistui sitten huoneesta odottavan Bothwellin luo.

Portaille päästyään hän laski kätensä tuo voimakkaan rajaherran
olkapäälle.

»Onko se välttämätöntä? Voi, onko se välttämätöntä ?» hän kuiskasi
kauhuissaan.

Hän erotti Bothwellin silmäin välähdyksen tuossa puolipimeässä, tämän
kumartuessa häntä kohden ja laskiessa kätensä hänen vyötäisilleen,
vetäen häntä luokseen.

»Mutta onhan se hänelle oikein. Onhan hän sen ansainnut», hän vastasi.

»Minä vain en tahtoisi, että me hyötyisimme siitä», sanoi Maria.

»Siitäkö syystä meidän sitten pitäisi sääliä häntä?» kysyi Bothwell
naurahtaen lempeästi. »Mennään pois täältä», lisäsi hän samassa. »Teitä
jo odotetaan!» Ja niinpä Maria hänen käsivartensa ja lujan tahtonsa
pakottamana jatkoi kulkuaan kohtaloaan kohden.

Ulkopuolella hevoset olivat valmiina. Pieni ryhmä herroja oli lähdössä
saattamaan, puolisen tusinaa palvelijoita valaisi yön pimeyttä
sytytetyin soihduin, ja lady Reres jo odotti häntä. Esille astui mies
auttaakseen häntä hevosen selkään, ja tämän kasvot ja kädet olivat niin
ruudin mustaamat, ettei Maria häntä heti tuntenut. Hän naurahti, kun
mies mainitsi nimensä.

»Herranen aika, Paris, miten likainen te olette!» hän huudahti; ja
noustuaan hevosen selkään hän seuralaisineen ja soihdunkantajineen
ratsasti Holyroodia kohden.

Yläkerroksen huoneessaan Darnley muisteli Marian viime sanoja. Hän
seuloi niitä sinne tänne mielessään, päätyen, hänen äänenpainoaan ja
katsettaan muistellessaan, siihen tulokseen, että ne olivat tarkoitetut
hänelle varoitukseksi.

»_Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin._»

Nämä sanat eivät oikeastaan lausuneet tarkkaa totuutta. Puuttui vielä
kuukausi Rizzon murhan vuosipäivään. Ja miksipä hän erotessaan olisi
häntä tuosta muistuttanut, vaikka oli vakuuttanut sen jo unohtaneensa?
Hänen mieleensä välähti, että Maria näin koetti varoittaa häntä
lähestyvästä kostosta. Hänen mieleensä muistuivat taas huhut, jotka
kertoivat Craigmillarissa solmitusta salaliitosta; samoin hän muisti
lordi Robertin varoituksen, minkä tämä tosin jälkeenpäin peruutti.

Hänen mieleensä muistuivat myöskin Marian omat sanat Rizzion murhan
jälkeen: »Pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En ennen
hellitä kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin
minun on nyt» Ja vieläkin hän muisti Marian tuskaisen ja raivoisan
kostonhimoisen huudahduksen: »_Jamais, jamais je n'oublierai_.»

Äkkiä hän joutui kauhun valtaan, mutta tyyntyi taas katsellessaan
sormusta, jonka Maria oli pannut hänen sormeensa uudistuneen
rakkautensa vakuudeksi. Menneisyys oli kuollut ja kuopattu, se oli
varma. Vaikka uhkaisivatkin vaarat, Maria kyllä häntä niiltä suojelisi,
ympäröiden hänet rakkaudellaan kuin teräshaarniskalla. Kun Maria
huomenna tulisi, kysyisi hän häneltä tarkkaan, ja Maria olisi hänelle
suora ja avomielinen, kertoen kaikki. Siihen mennessä hän ryhtyisi
varovaisuustoimenpiteisiin yötä varten.

Hän lähetti hovipoikansa sulkemaan kaikki ovet. Nuorukainen teki työtä
käskettyä ja sulki kaikki ovet paitsi puutarhaan viepää. Siinä ei
ollut salpaa, ja avain oli hukassa; mutta kun hän huomasi herransa
hermostuneen tilan, ei hän palatessaan virkkanut siitä mitään.

Darnley pyysi virsikirjaa lukeakseen itsensä nukuksiin. Poika torkkui
nojatuolissa, ja niin kuluivat tunnit. Vihdoin kuningaskin vaipui
keveään uneen. Tästä hän säpsähtäen heräsi vähän ennen kello kahta ja
hyppäsi istualleen, säikähtyneenä, itsekään syytä tietämättä, höröllä
korvin ja sydän jyskyttäen.

Hänen korviinsa kantautui taas sama ääni, mikä oli hänet herättänyt,
samantapainen ääni kuin se, mikä oli aikaisemmin, Marian vielä ollessa
hänen luonaan, herättänyt hänen huomiotaan. Se kuului heikosti aivan
alla olevasta huoneesta: Marian huoneesta. Hänestä tuntui, että
joku siellä liikkui. Sitten hänen yhä kuunnellessaan kaikki taas
kävi rauhalliseksi, paitsi hänen oma pelkonsa, joka ei enää ottanut
tyyntyäkseen. Hän sammutti valon, nousi varovasti vuoteestaan ja
hiipien hiljaa ikkunan luo kurkisti kuun ensimmäisen neljänneksen
heikosti valaisemalle pihalle. Hänestä näytti kuin olisi jokin varjo
siellä liikkunut. Kauhun vallassa hän katseli tarkemmin, päästäkseen
varmuuteen asiassa, ja huomasi piankin olleensa oikeassa. Ei vain yksi,
vaan monta varjoa liikehti puiden välissä. Ne olivat miesten varjoja,
ja siinä katsellessaan hän näki yhden heistä lähtevän juoksemaan talon
tyköä nurmikon poikki toisten luo, jotka olivat kokoontuneet yhteen
ryhmään. Mitähän siellä oli tekeillä? Yön hiljaisuudessa hän oli taas
kuulevinaan Marian viime sanojen kaikuvan korvissaan:

»_Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin._»

Kauhistuneena hän hapuili sen tuolin luo, missä poika nukkui, ja
ravisteli häntä rajusti.

»Nouse pian!» hän sanoi käheästi kuiskaten. Se oli tarkoitettu
huudoksi, mutta hänen äänensä petti, kauhu kun sulki henkitorven.
»Nouse pian — olemme vihollisten saartamat!»

Poika heräsi heti täysin valveille, ja yhdessä he — kuningas
semmoisenaan, paitasillaan — hapuilivat pimeästä huoneesta pois ja
saapuivat siten talon takasivun ikkunoiden luo. Darnley aukaisi yhden
niistä hiljaa ja lähetti sitten pojan hakemaan lakanaa. Kiinnitettyään
tämän he laskeutuivat sitä myöten puutarhaan ja lähtivät etenemään
muuria kohden aikoen kiivetä sen yli päästäkseen aukealle.

Poika kulki edellä ja kuningas seurasi hänen kintereillään hampaat
kalisten yhtä paljon kylmästä kuin siitä kauhusta, joka hänet oli
vallannut. Ja silloin heistä yhtäkkiä tuntui kuin maa olisi kohonnut
heidän jalkainsa alla ja he syöksyivät suin päin silmilleen. Suuri
tulenloimu halkaisi yön pimeyden ja samalla kuului niin hirvittävä
räjähdys, että olisi luullut koko maailman lentävän pirstaleiksi.

Hetkisen kuningas ja hänen hovipoikansa makasivat puoliksi pökertyneinä
siinä, mihin olivat kaatuneet, ja olisipa tainnut olla onneksi
heille, jos olisivat siinä edelleenkin maanneet. Mutta kun Darnley
tointui, hän kömpi pystyyn ja veti pojankin mukanaan tukien häntä.
Kun hän sitten taas lähti liikkeelle, kuuli hän hiljaista vihellystä
takaansa pimennosta. Hän katsahti olkansa yli taloon päin ja näki
siinä ammottavan suuren, savuavan aukon. Aukon läpi hän vilahdukselta
näki miesten haamuja liikkumassa talon takana olevalla pihalla ja hän
ymmärsi, että hänet oli huomattu. Valkoinen paita oli ilmaissut hänet.

Hillitysti huudahtaen hän alkoi juosta muurille päin pojan
kompuroidessa perästä. Heidän takaansa kuului kymmenkunnan lähestyvän
miehen askelten kopse ja kolina. Pian heidät oli saarrettu. Kuningas
yritteli sinne tänne etsien raivoisana pääsyä tuosta verenhimoisesta
miespiiristä, joka ympäröi heidät.

»Mitä etsitte? Mitä etsitte?» hän kirkui, turhaan yrittäen lausua
kysymyksensä arvokkaasti.

Laahustavaan viittaan puettu pitkä mies astui hänen luokseen tarttuen
kiinni häneen.

»Sinua me etsimme, senkin pöllöpää!» lausui Bothwellin ääni.

Kuninkaallinen arvokkuus, jota Darnley ei milloinkaan ollut kyennyt
kunnolla esittämään, unohtui häneltä nyt kokonaan.

»Armoa — armoa!» hän huusi.

»Armahditko sinä David Rizziota?» vastasi rajapäällikkö.

Darnley lankesi polvilleen yrittäen syleillä murhaajan sääriä. Bothwell
kumartui hänen ylitseen, tarttui miespoloisen paitaan ja kiskoi sen
hänen värisevältä vartaloltaan; sitten hän kietaisi paidan hihat
kuninkaallisen kaulan ympäri ja veti ne kireälle; eikä hän hellittänyt
ennenkuin nuoren miehen sätkyttelyt olivat kokonaan tauonneet.

       *       *       *       *       *

Neljä päivää myöhemmin Maria meni katsomaan miehensä ruumista
Holyroodin kappeliin, jonne se oli kuljetettu, ja siellä hän erään
aikalaisensa kertoman mukaan katseli sitä kauan, »ei vain suruttomasti,
vaan jopa halukkaasti». Sitten se yöllä salaa haudattiin Rizzion
viereen, niin että murhaaja ja hänen uhrinsa lopulta makasivat rauhassa
vierekkäin.




III. ILMIANTOYÖ

Antonio Perez ja Espanjan Filip II



III. ILMIANTOYÖ.


»Tekö aito espanjalainen?» oli nainen hänelle ilkkunut pisteliäästi ja
halveksuen. »Enpä uskokaan.»

Ja sen sanottuaan nainen oli kannustanut isoa mustaa hevosta, jonka
selässä istui, ja ratsastanut pois jyrkkää jokiäyrästietä.

Naisen jälkeen hän oli viskannut vastauksensa katkerasti ja
kyynillisesti nauraen, nauraen kuolemaantuomitun naurua, naurua, mihin
sisältyi kaikkea muuta paitsi iloa.

»Aito espanjalainen sittenkin, Madame la Marquise. Varmasti aito
espanjalainen, sen vakuutan.»

Iso musta hevonen ja sen selässä istuva punapukuinen nainen vilahtivat
kallioisen tien mutkassa ja katosivat lehtikuusiryhmän peittoon.
Mies nojasi raskaasti ebenholtsisauvaansa, huokasi väsyneesti ja
vaipui mietteisiinsä. Sitten hän naurahtaen ja olkapäitään kohauttaen
istahti tietä reunustavien mäntyjen varjoon. Hänen takanaan kohoavilla
kaukaisilla kummuilla häämöttivät Gaston Phoebus'n, Foix'n kreivin,
kaksisataa vuotta sitten rakentama ruskea linna ja Montauzetin
linnoitus, jonka seinät olivat kapinallisten biskaijalaisten luotien
naarmuttamat. Hänen allaan virtasi joki, joka sai vetensä kevätauringon
sulattamasta lumesta; sen toisella puolella levisi niittyjä ja peltoja
kaukaisiin kumpuihin asti, ja niiden takana kohosi jättimäisenä
Pyreneitten terävähuippuinen seinä, jonka pitkää harjannetta hallitₛᵢ
lumipeitteisen Pic du Midin halkinainen keila.

Tuon inahtavan rintavallin näkeminen, joka oli samalla sekä
luonnollinen että valtiollinen rajamuuri, herätti tässä pakolaisessa
turvallisuuden tunteen tuon rajan takaisessa Espanjassa väijyvään
vaaraan ja vainoon nähden. Täällä Béarnissa hän oli kuninkaan
vieraana asuen upeassa ja vieraanvaraisessa Paun linnassa, turvassa
Espanjaa hallitsevan halpamielisen itsevaltiaan kostonhimoiselta
vainolta. Ja täällä hän vihdoin oli tavannut rauhan sataman tai olisi
tavannut, jollei häntä olisi kiusannut tuon naisen muisteleminen —
tämän markiisitar de Chantenacin — joka oli mennyt niin pitkälle
yrityksessään lievittää hänen maanpakolaisuuttaan, ettei mikään
keikari olisi hetkeäkään epäillyt hänen tarkoituksiaan, vaikka Antonio
Perez niitä jonkinverran epäili. Kärsimykset ja onnettomuudet,
puhumattakaan lisääntyvästä iästä, olivat ikiajoiksi parantaneet
hänet turhamaisuuden taudista. Varsinkin ikäänsä muistellessaan häntä
pahimmin epäilytti tuon korkean béarnilais-rouvan hämmästyttävä
kiihkeys. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin — ennenkuin onnettomuus
häntä kohtasi — hän olisi aivan luonnollisena asiana suostunut tämän
naisen julkeaan kosintaan. Sillä silloin hän oli ollut hänen katolisen
majesteettinsa kuningas Filip II:n kaunis, rikas, älykäs, irstas
valtiosihteeri, jolla oli lähinnä suurin valta Espanjassa kuninkaan
jälkeen, jopa joskus suurempikin. Siihen aikaan hän olisi iloinnut
tästä naisesta tämän ansioiden mukaan. Hän oli ihanan suloinen
säteilevän nuoruutensa kukkeudessa, tämä béarnilaisen aatelismiehen
jalosukuinen leski. Eikä olisi suinkaan ollut silloisen Antonin
Perezin tahdonlujuudelle eikä taipumuksille mahdollista kieltäytyä
tämän naisen tarjoamista kiusauksista. Aina huvittelunhaluisena hän ei
ollut hylännyt ainoatakaan onnen suosimaa nautinnon maljaa. Tämä syy
oikeastaan olikin saanut hänet suistumaan korkeasta asemastaan; nainen
hänet oli saattanut perikatoon, itsekin samalla syöksyen turmioonsa.
Tämä naisraukka oli vihdoin kuollut, eikä olisi yksikään rakastaja
hänelle parempaa kohtaloa osannut toivottaa. Mutta itse hän yhä eli
katkeroituneena, kostonhaluisena, suonissaan sappea veren asemesta. Hän
oli entisen onnen suosikin, häikäilemättömän, suruttoman, iloluontoisen
Antonio Perezin valju, kalvennut varjo. Hän oli viidenkymmenen ikäinen,
laiha, kuoppasilmäinen, harmaa, puolittain vaivaiseksi kidutettu,
sairaan näköinen monivuotisesta sairaana olosta.

Mitä saattoikaan hänessä enää olla jäljellä sellaista, joka herätti
madame de Chantenacin tapaisen naisen rakkauden, hän siinä istuessaan
itsekseen mietti, silmät luotuina tuohon ikuisen lumen peittämään
suojamuuriin, joka erotti hänet hänen menneisyydestään. Hänen
kärsimyksensäkö herättivät tuon naisen säälin, vai loiko hänen kautta
koko Euroopan kaikuva maineensa romanttisen sädekehän hänen kuihtuneen
olentonsa ympärille?

Se, että hän näin pysähtyi miettimään syitä, se juuri osoittikin, että
hän oli muuttunut, sillä ennen vanhaan hän aina empimättä suostui
kaikkiin onnettaren hänelle suomiin lahjoihin. Mutta nyt hän todellakin
mietti aprikoiden mielessään naisen lähtöhetkellään ponnekkaasti
sinkauttamaa pilkkapuhetta — »Tekö aito espanjalainen?» Olisiko hän
voinut selvemmin ilmaista tarkoitustaan?

Olihan Espanja lämmön ja värikkyyden, julmuuden ja veren, raollaan
olevien ristikko-ikkunain alla värähtelevien luuttujen, julkista
rangaistusta kärsivien synnintekijäin maa, maa, jossa hekuma ja
hurskaus kulkivat käsikkäin, jossa intohimo ja katumus asustivat
yhdessä − olihan Espanja maa, missä rakkaus viljavimpana versoi. Ja
olihan espanjalainen oikea rakkauden ylimmäinen pappi.

Hänen ajatuksensa lensivät samassa kaivaten vaimonsa Juanan ja lastensa
luo, joita Filip piti julmassa vankeudessa, koettaen näihin edes hieman
sammuttaa kostonhaluaan, jota puoliso ja isä vihdoinkin oli päässyt
pakenemaan. Ei niin tarkoittaen, että Antonio Perez olisi ottanut
huomioonsa aviollista uskollisuutta sen ankarammin kuin muutkaan
hänen aikansa tai minkään aikojen espanjalaiset. Mutta Antonio Perez
alkoi olla vanha, vanhempi kuin itse luulikaan, vanhempi kuin hän
ikävuosiensa perusteella vielä olisi ollut. Hän tiesi sen. Madame de
Chantenac oli saanut hänet sen ymmärtämään.

Madame oli moittinut häntä siitä, ettei hän kertaakaan lähtenyt hänen
luokseen Chantenaciin jättäen siten vastaamatta hänen tiheihin Paussa
käynteihinsä.

»Te olette ylen ihana, madame, ja maailma on ilkeä», oli Perez
puolustuksekseen selittänyt. »Uskokaa miestä, joka kovaksi onnekseen on
kokenut maailmaa. Kielikellot tulevat olemaan toimessa.»

»Ja teidän espanjalaisylpeytennekö ei siedä, että kollot ja tomppelit
puhuvat teistä?»

»Ajattelin teitä, madame.»

»Minuako?» oli nainen vastannut. »Minustahan he jo puhuvat puhuvat
oikein kyllikseen. Minä en ole näkevinäni niitä hymyileviä katseita,
joita kohtaan joka kerta tänne Pauhon tullessani; en ole ymmärtävinäni
niitä hävyttömiä silmäyksiä, joita linnoituksen kapteeni tänne
ratsastaessani minuun luo.»

»No miksi sitten tulette?» oli hän kysynyt kiertelemättä. Mutta
nähdessään naisessa tapahtuvan äkillisen muutoksen hän oli nopeasti
lisännyt: »Voi, madame, tiedän kyllä, että sääli teidät tänne tuo, ja
olen hyvin, hyvin kiitollinen; mutta —»

»Vai sääli», oli nainen äkkiä keskeyttänyt nauraen ivallisesti. »Vai
sääli.»

»Mikäpä sitten muu, madame?»

»Kysykää itseltänne», oli nainen vastannut punastuen ja kääntäen
kasvonsa poispäin hänen kysyvästä katseestaan.

»Madame», oli hän sopertanut, »en uskalla.»

»Ette uskalla?»

»Madame, miten voisinkaan. Olen vanha mies, taudin murtama, kovan onnen
masentama, kärsimysten lannistama — onnettaren hylkäämä kuona, kun taas
te olette ihana ja suloinen kuin taivaan enkeli.»

Nainen oli katsonut menehtyneisiin kasvoihin, kärsimysten niihin
uurtamiin vakoihin, ja oli vastannut lempeästi:

»Huomenna tulette luokseni Chantenaciin, ystäväiseni.»

»Olen espanjalainen, jolla ei enää ole huomista.»

»Mutta tällä kertaa teillä on. Odotan teitä huomenna.»

Perez katsoi ison mustan hevosen selässä istuvaan naiseen, jonka
rinnalla hän itse oli kävellyt.

»Paras luopua siitä ajatuksesta, madame! Paras luopua!» hän oli sanonut.

Ja silloin hän huomasi siihen asti lempeiden silmien muuttuvan
pilkallisiksi; silloin hän lausui nuo pisteliäät sanansa:

»Tekö espanjalainen? Enpä uskokaan!»

Voi, ei ollut epäilemistäkään: hän oli suututtanut naisen. Hänen
kaltaisensa naiset ovat yhtä kärkkäät vihaan kuin muuhunkin
mielenliikutukseen. Mutta hän ei olisi halunnut suututtaa häntä.
Taivaan Jumala tietää, ettei kuulunut Antonio Perezin tapoihin
suututtaa ihastuttavia naisia — ei ainakaan tällä tavalla. Ja
olipa tämä kehno palkkio naisen hänelle osoittamasta lempeydestä
ja ystävällisyydestä. Tätä hän siinä istuessaan mietti ja tuli
siihen-päätökseen, että hänen oli hyvitettävä naista — ainoalla
mahdollisella tavalla.

Tuntia myöhemmin hän eräässä linnan upeista huoneista, missä nautti
Ranskan ja Navarran kuninkaan, Henrik IV:n, kestiystävyyttä, ilmoitti
kaikkien aikojen uskollisimmalle tallimestarille, Gil de Mesalle,
aikovansa seuraavana päivänä ratsastaa Chantenaciin.

»Onko se viisasta?» kysyi Mesa kulmiaan rypistäen.

»Hyvin epäviisasta», vastasi don Antonio. »Siksipä sinne menenkin.»

Ja seuraavana päivänä hän lähtikin sinne vain yhden ainoan tallirengin
saattamana. Gil de Mesa oli ensin pyytänyt päästä hänen mukaansa.
Mutta Giliä varten hänellä oli muuta tehtävää, mistä hän antoi hyvin
seikkaperäiset ohjeet. Matka ei ollut pitkä — kolme mailia Gave de
Panta pitkin — ja don Antonio kulki sen hiljaa astelevan muulin
selässä, joka ehkä oli kasvatettu pyhän kirkon iäkästä arvohenkilöä
kantamaan.

Chantenacin aatelisherrat, olivat yhtä ylhäisiä, yhtä ylpeitä ja yhtä
köyhiä kuin Béarnin useimmat mahtimiehet. Heidän sukunsa oli suuri,
mutta tulot pienet. Ja viimeistä markiisia oli tämä kaksinainen paha
rasittanut vieläkin ilkeämmin kuin hänen edeltäjiään, eivätkä hänen
asiansa suinkaan parantuneet siitä, että hän harjoitti erästä peliä,
johon oli nuoruudessaan tottunut. Linna todisti sen monella tavalla. Se
oli punainen tiilirakennus, joka nelikulmaisena seisoi kuohuvan joen
kiertämällä vähäisellä kunnaalla. Sen joka kolkassa oli torni, jotka
tosin tavallaan lisäsivät komeutta, mutta jotka olivat perin kehnossa
ja rappeutuneessa kunnossa.

Kun don Antonio ehti sisäpuolelle, hän huomasi sen paremmaksi;
kalustus, vaikkakin harvalukuinen, oli jykevää ja upeaa; seinäverhot
olivat vanhoja, mutta kallisarvoisia ja ensiluokkaisia. Kaikkialla
oli kuitenkin havaittavissa vaateliaisuuden ja köyhyyden kehnosti
sopeutuva yhtymä. Hallin ja olohuoneen lattioille oli sirotettu
tuoretta kaislaa, vanhentunut tapa, joka täällä sekä säästi kalliit
lattiamatot että myöskin antoi asunnolle vanhaa aatelista arvokkuutta.
Yritettiin näennäisesti elää säädyn mukaisesti, mutta palvelijoita oli
riittämättömästi ja ne olivat kaikki iäkkäitä, joten oli epävarmaa,
saatiinko kauankaan pitää palveluksessa sitä raihnaista hovimestaria,
joka juhlallisesti otti vastaan don Antonion. Yksinäinen tallirenki,
jolla ei ollut palvelijanpukua, otti haltuunsa don Antonion muulin,
hänen palvelijansa hevosen ja palvelijan itsensä.

Espanjalaisemme edellä laahustava hovimestari vei hänet suuren hallin
kautta, joka oli synkkä ja tyhjänlainen, linnan suurimman vierashuoneen
läpi pienempään, yksityisluontoisempaan huoneeseen, jossa saattoi
huomata joitakin ylellisyyden rippeitä ja jonka hän ilmoitti madamen
omaksi huoneeksi. Ja sinne hän jätti hänet odottamaan _châtelainen_
tuloa.

Linnanrouva toki ei ollut rappeutuneen ympäristönsä kaltainen. Hän
lähestyi don Antoniota puettuna hohtavaan silkkipukuun, joka oli
syksyisen kullanruskea väriltään ja kiinnitetty vyötäisiin kapealla
tekokultavyöllä. Tummansiniset silmät tarkastivat häntä kysyvästi, ja
punaiset huulet hymyilivät tervetuloa.

»Tekö siis tulitte kaikesta huolimatta?» hän lausui. »Olkaa tuhannesti
tervetullut köyhään asuntooni, don Antonio.»

Ja kuninkaallisesti hän ojensi kätensä don Antoniolle kunnianosoitusta
varten.

Don Antonio tarttui siihen huomaten sirot suippopäiset sormet
sievästi kaartuvine kynsineen. Melkein vastahakoisesti hän itsekseen
myönsi, että linnanrouvan kauneus oli hyvin täydellinen ja että
hänen tenhovoimansa oli ehdoton. Ehkä hän huokasi kadotettua
nuoruuttaan, kumartuessaan ylhäisestä, laihasta korkeudestaan painamaan
velvollisuuden tunnosta kylmät huulensa tuohon käteen.

»Teidän tahtonne, madame, oli voimakkaampi kuin minun varovaisuuteni»,
hän sanoi.

»Varovaisuusko?» sanoi linnanrouva melkein ivallisesti. »Mistä alkaen
Antonio Perez on alentunut varovaiseksi?»

»Siitä asti kuin olen saanut kalliisti maksaa varomattomuuteni.
Oletteko kuullut elämäntarinani?»

»Jonkinverran. Tiedän esimerkiksi, että te murhasitte Escovedon − koko
maailma sen tietää. Sekö on tarkoittamanne varomattomuus? Olen kuullut
sanottavan, että teitte sen rakkaudesta naiseen.»

»Oletteko senkin kuullut?» sanoi don Antonio. Hän oli kalvennut hieman.
»Olette kuullut koko joukon, markiisitar. Olenpa utelias tietämään,
huvittaisiko teitä kuulla enemmän, kuulla omasta suustani tämä
elämäntarinani, jota koko Eurooppa pohtii. Huvittaisiko?»

Hänen äänensävynsä oli hieman huolestunut, samoin hänen katseensa.

Linnanrouva tarkasti häntä hetkisen vakavasti, melkein tutkimattomasti.

»Mitäpä hyötyä siitä olisi?» hän kysyi; ja hänen äänessään tuntui
kieltävä sävy — melkeinpä pelonsekainen:

»Se selittää», intti don Antonio.

»Selittää mitä?»

»Mistä johtuu, etten tällä hetkellä heittäydy teidän jalkainne juureen;
mistä johtuu, etten polvillani palvo teidän jumalaista kauneuttanne;
miten suloinen ihanuutenne, jonkalainen ennen vanhaan olisi saattanut
minut vallan pois suunnilta, nyt ei ole vaikuttanut minuun.»

»_Vive Dieu!_» mutisi markiisitar puolittain ivallisesti. »Ehkäpä se
kaipaa selitystä.»

»Kuinka teidän eilen oli pakko», jatkoi don Antonio keskeytyksestä
välittämättä, »lausua epäilevänne, olenko minä, kuten sanoitte, aito
espanjalainen. Mistä johtuu, etteivät Antonio Perezille enää ole
mahdollisia muut mielenliikutukset kuin viha. Huvittaako teitä kuulla
tuo tarina — kokonaan?»

Hän kumartui markiisittareen päin, kalpeat kasvot lähellä hänen
kasvojaan, kytevä tuli tummissa, kuopalla olevissa silmissään, jotka
nyt ahmivat linnanrouvan suloista olemusta.

Markiisitarta puistatti, ja hänen omat poskensa kalpenivat tuntuvasti.
Hänen huulensa olivat hieman raollaan aivan kuin hän olisi yrittänyt
hymyillä.

»Ystäväiseni — jos välttämättä haluatte, hän lausui myöntyen.

»Sitä varten oikeastaan tänne tulinkin», sanoi don Antonio.

Kumpikin katsoi kauan ja kiinteästi toistaan silmiin.

Vihdoin nainen virkkoi:

»No niin, kertokaa sitten.»

Ja hän viittasi don Antonion ristikkoikkunan syvennyksessä olevaan
tuoliin, josta levisi näköala jokeenpäin loivasti kaltevalle
niittymaisemalle.

Don Antonio vaipui tuoliin pannen hattunsa ja piiskansa viereensä
lattialle. Markiisitar istui häntä vastapäätä ikkunakomeron pehmeälle
istuimelle, selkä valoon päin, kasvot varjossa.

Ja nyt seuraa tässä don Antonion elämäntarina hänen omilla sanoillaan
kerrottuna, jollaisena sen markiisitar pian sen jälkeen kirjoitti
muistiin. Vaikka se paikka paikoin onkin tarkempi ja seikkaperäisempi
kuin don Antonion oma kuuluisa »Relacion», on se kuitenkin kauttaaltaan
niin samansisältöinen, etten epäile markiisittaren vakuutusta, että
joka ainoa sana, minkä don Antonio lausui, oli lähtemättömästi syöpynyt
hänen muistiinsa.



Ilmiantoyö

ANTONIO PEREZIN TARINA.


Rakkaustarinana tämä luullakseni on surullisimpia, mitä
romaaninkirjoittajat milloinkaan ovat keksineet tarkoituksella pusertaa
kyyneleitä myötätuntoisen lukijan silmistä. Saatte jonkinlaisen
aavistuksen siitä, miten surullinen se on, kun sanon teille, että
päivittäin kiitän polvillani Jumalaa — sillä uskon vielä Jumalaan
kaikesta siitä huolimatta, mitä Aragonian inkvisiittorit minua
vastaan väittivät — siitä, että hän, joka herätti minussa tämän
rakkauden, josta nyt aion teille kertoa, nyt on haudan levossa. Hän
kuoli maanpakolaisena Pastranassa vuosi sitten. Anne de Mendoza oli
erinomainen naitava. Hän polveutui Espanjan kuuluisimmista suvuista
ja oli suurperijätär. Nämä seikat tiesi koko maailma. Mutta erään
seikan maailma unohti, nimittäin että hän oli nainen, jolla oli
naisen sydän ja sielu, naisen luonnolliset vaistot haluta itse
valita elämänkumppaninsa. On olemassa hölmöjä, jotka kadehtivat
jalosukuisia ja rikkaita. Eipä ole syytä kadehtia heitä, noita kurjia
valtioviisauspelin nappuloita, joita sinne tänne mielivaltaisesti
siirtelevät pelaajat, jotka itse eivät ole sen parempia. Heidän
ihmisyytensä on mitättömän arvoinen nimen ja tulojen rinnalla, mitkä
seikat määräävät heidän asemansa maallisen maineen pelilaudalla, jota
tahraa veri, ahneiden suusta valuva kuola ja kaikenlainen halpamaisuus.

Kun siis Anne oli Mendoza-suvun tyttäriä, kun hänen myötäjäisensä
olivat suuret, otettiin hänet luostarista jo kolmentoista ikäisenä,
jolloin hän tiesi maailmasta yhtä vähän kuin pieni lapsi, ja hänet
naitettiin Ebolin ruhtinaalle, Ray Gomezille, joka oli kyllin vanha
ollakseen hänen isänsä. Mutta Eboli oli Espanjan suuria miehiä, ehkä
suurin kaikista; hän oli Filip II:n pääministeri, ja hänen sukunsa
ja Mendozan suvun välille toivottiin liittoa. Tämän aikaansaamiseksi
uhrattiin armotta tuo hento lapsi. Hän huomasi silloin, ettei maailma
täyttänyt ainoatakaan hänen tyttöaikansa unelmista; että se päinvastoin
oli hirmutöiden ja ahneuden ja rakkaudettomuuden ja kaiken inhoittavan
tyyssija. Sillä paljon pahempaa oli tulossa.

Eboli vei lapsi-ruhtinattarensa hoviin. Hän käsitteli häntä kevyesti
kuin nauhaa tai sormikasta sen rikkauden ja mahtavan liiton
merkityksettömänä lisäkkeenä, jonka hän hänen kauttaan oli saavuttanut.
Ja hovissa Anne joutui hurskaan elostelijan, Filipin, näköisälle. Tämä
katolinen kuningas on uskonkiihkoinen — palavan uskonkiihkoinen. Hän
rukoilee, hän paastoaa, hän käy Herran ehtoollisella, hän harjoittaa
katumustöitä, kaikki ajallaan niinkuin pyhä kirkkoäiti määrää; hän
kauhistuu syntiä ja uskonpuutetta — varsinkin muissa ihmisissä; hän
on hukuttanut Flanderin verivirtoihin puhdistaakseen sen täten siitä
kerettiläisyydestä, että se uskon asioissa ajattelee eri tavalla kuin
hän, ja saman hän olisi tehnyt Englannille, jollei Jumala — joka ei
toki saata ajatella aivan Filipin tavalla — olisi ollut toista mieltä.
Kaiken tämän hän on tehnyt Luojansa kunnioitukseksi ja ylistykseksi,
mutta hän ei voi sietää, että Luoja sekaantuu hänen vähäpätöisiin
synnillisiin haluihinsa. Hän on, teidän sanojanne käyttääkseni, aito
espanjalainen.

Tämän elostelijan mulkosilmät sattuivat Ebolin ihanaan ruhtinattareen
— sillä ihana hän todellakin oli, helmi naisten joukossa. Säästän
teidät yksityiskohdilta. Eboli oli hyvin uskollinen ja alamainen
kuninkaallensa, hyvin sopuisa ja mukautuva. Sehän oli luonnollista,
älköönkä se pahastuttako teitä. Hänhän oli ottanut Annen vaimokseen
juuri maallisen maineensa lisäämistä varten; miksipä hän sitten
epäröisi luopua hänestä taas, kun sillä tavalla voi vieläkin
tehokkaammin samaista mainettaan edistää?

Jos Anne-parka ollenkaan järkeili, niin tähän tapaan kai hän järkeili.
Muuten hänelle selitettiin, että kuninkaan rakastamana oleminen oli
ylenpalttinen kunnia, josta kannatti kiittää ja ylistää Jumalaa. Filip
oli olennoltaan yläpuolella tavallisten ihmisten, tuskinpa oikeastaan
inhimillinenkään; melkeinpä jumalallinen. Mikä oli Anne väitelläkseen
sellaisten kanssa, jotka tunsivat maailman ja jotka hänelle näitä
asioita esittivät? Eihän hän milloinkaan ollut kuulunut itselleen.
Ainahan hän oli ollut toisen omaisuutta, jolle omistajansa voi tehdä,
minkä parhaaksi harkitsi. Jospa hän näkikin hovissa paremmin hänen
ikäisiään miehiä — vaikka paljon niitä ei kylläkään ollut, sillä
Filipin hovi oli aina kolkko, vähäkansainen paikka — niin piti hän
selvänä, etteivät sellaiset miehet kuuluneet hänelle. Tällä kannalla
olivat asiat siihen asti kuin minä opetin hänet ajattelemaan toisin,
mihin kuitenkin kului vielä tovin aikaa. Jos minä olisin ollut hovissa
siihen aikaan, niin uskon, että olisin keksinyt keinon estääkseni millä
hinnalla hyvänsä tuon häpeän tapahtumasta; sillä tiedän rakastuneeni
häneen aivan ensi näkemältä. Mutta en ollut vanhempi kuin hän itsekään,
enkä vielä ollut joutunut tuohon kurimukseen.

Hän siis antautui tuolle riisitautiselle ruhtinaalle ja synnytti
hänelle pojan — sillä, niinkuin kaikki tietävät, Prastanan ruhtinas
omaksuu Filipin isäkseen. Ja Eboli edistyi vallassa ja rikkaudessa
ja herransa suosiossa, mutta epäilemättä myöskin jälkimaailman
halveksimisessa on hetkiä, joina jälkimaailman ja sen kostavan
arvostelun muistaminen suuresti lohduttaa.

Noin kuusi vuotta näiden tapahtumain jälkeen minä ensi kerran saavuin
hoviin, isäni sinne toimittamana, astuakseni Ebolin ruhtinaan
palvelukseen hänen kirjurinaan. Niinkuin olen teille sanonut,
rakastuin ruhtinattareen heti ensi näkemältä. Hovijuoruista kokosin
hänen tarinansa ja säälin häntä, ja säälini sai minut rakastamaan
häntä yhä enemmän. Hänen kauneutensa lumosi minut, hänen viehkeytensä
kiehtoi minut, ja hän oli nyt jo saavuttanut maallista viisautta ja
henkistä kyvykkyyttä. Mutta teeskennellen minä salasin tunteeni ja
käyttäydyin hyvin varovasti, sillä olin luonnostani niin huoleton ja
turmeltunut kuin miksi minua koko maailma sanookin. Hän oli mahtavan
valtiosihteerin puoliso ja kuninkaan jalkavaimo. Mikä minä olin
kilpailemaan noiden ylhäisten herrojen kanssa heidän omaisuudestaan?

Ja toinenkin seikka minua pidätti. Hän näytti rakastavan kuningasta.
Kun olin nuori ja kokematon, kummastutti se minua. Ikänsä puolesta
kuningas kyllä voitti edukseen hänen miehensä — hän kun oli vain
kolmeatoista vuotta vanhempi Annea — mutta ei missään muussa suhteessa.
Hän oli raihnaisen ja kivulloisen näköinen mies, riisitautinen,
lyhytkasvuinen, säippäsäärinen, kasvoiltaan miltei epämuotoinen,
esiintyöntyvine leukoineen, ammottavine suineen, isoine koiransilmineen
ja keltaisine partatupsuineen. Suuri kuningas ehkä, tämä Filip, kun oli
siksi syntynyt, mutta miehenä naurettava ja rakastajana käsittämätön.
Ja sittenkin tämä verraton nainen näytti häntä rakastavan.

Mutta jatkanpa kertomustani. Kymmenen vuotta rakastin häntä näin
salassa. Tätä pidättymistäni ehkä helpotti se seikka, että olin tällä
välin nainut — niin, aivan Ebolin tapaisesti, itsekkäitä näkökohtia
silmälläpitäen — enkä olisi saattanut tavata parempaa ja uskollisempaa
elämänkumppania kuin oli minulle Juana Coello. Meillä oli lapsia, ja
olimme onnellisia, ja jonkin aikaa — aivanpa vuosikausia — minusta
alkoi tuntua, että minun vielä ilmaisematon rakkauteni Ebolin
ruhtinattareen oli kuollut ja kuopattu. Näin häntä harvoin tähän
aikaan, ja toimeliaisuuteni lisääntyi sitä mukaa kuin tehtävänikin
laajenivat. Kuudenkolmatta ikäisenä olin ministeri ja sen valtiollisen
puolueen tärkeimpiä jäseniä, jonka johtajana Eboli oli. Istuin Filipin
neuvostossa ja jouduin tuon harvapuheisen, epäluuloisen miehen
lumoihin, jolla, niin perin epämiellyttävä kuin olikin, kuitenkin
oli ihmeellinen kyky herättää altista antaumusta itseään kohtaan.
Tämän lumouksen vallasta en ollenkaan vapautunut, ennenkuin vasta
monivuotisten vainojen jälkeen. Mutta se seikka, että henkilö, joka
luonnostaan oli minulle niin vastenmielinen, kuitenkin niin tyystin
hallitsi sieluani, auttoi minua ymmärtämään Annen kiintymyksen häneen.

Kun Eboli vuonna 1573 kuoli, olin minä siihen määrään edistynyt
kyvykkyydessä ja kuninkaan suosiossa, että minut määrättiin hänen
jälkeensä valtiosihteeriksi tullen minusta siten Espanjan ensimmäinen
mies kuninkaan jälkeen. En usko, että Espanjassa on milloinkaan ollut
niin suuresti hallitsevan ruhtinaan suosiossa olevaa ja niin mahtavaa
miestä, kuin minusta silloin tuli. Ei Eboli itsekään ollut onnensa
päivinä ollut niin Filipin kunnioittama eikä niin mahtava kuin minä.
Koko Eurooppa sen tietää — sillä minun puoleeni kääntyi koko Eurooppa
katolista kuningasta koskevissa asioissa.

Ja samalla kuin tulin mahtavaksi, minulle kokoontui myöskin
rikkauksia — suunnattoman suuria rikkauksia. Asuin kuin synnynnäinen
ruhtinas, eikä ole mikään synnynnäinen ruhtinas milloinkaan elänyt
loisteliaammin kuin minä, eikä ole sellaista enempää kunnioitettu,
liehakoitu tai imarreltu. Ja muistakaa, että minä olin nuori, vähän
yli kolmenkymmenen, täysissä voimissa ja ylen halukas nauttimaan tästä
päihdyttävästä maineestani. Merkitsin puolueelleni samaa kuin Eboli
oli merkinnyt, vaikka johtajana pysyikin Toledon arkkipiispa, Quiroga.
Vastassani oli Alban herttua kannattajineen.

Teidän on muistettava, että Filip-kuninkaan menettelytapoihin kuului
yllyttää kahta keskenään kilpailevaa valtiollista puoluetta, joiden
kesken hän jakoi suosiotaan ja valtaansa. Näin hän kiihoitti niiden
keskistä kilvoittelua ja teki itselleen helpommaksi ratkaista niiden
vastakkaisten mielipiteiden kesken, mitkä hänelle esitettiin. Mutta
minun puolueeni oli siihen aikaan ehdottomasti vallassa, ja Alba itse
vain kuin maan tomu, jota poljimme.

Sellaisen maineen sanotaan olevan vaarallisen. Hyvin korkealle kohoavat
päät saattavat minä hetkenä hyvänsä joutua vieläkin korkeammalle —
pistimen kärkeen. Eipä juuri paljoa puutu, etten ole sen totuuden
elävänä todistuksena, ja kuitenkin minä melkein uskon, ettei minun
olisi käynyt niin, jos olisin yhä suhtautunut torjuvasti tuohon
uinailevaan rakkauteeni. Minun olisi pitänyt käsittää, että kun
sellainen tuli kerran on päässyt syttymään jossakin ihmisessä, ei se
enää milloinkaan peräti sammu. Aika ja työskentely tosin saattavat sen
peittää aivan kuin tuhkakerroksella, mutta syvemmällä se yhä kytee, ja
pieninkin henkäisy puhaltaa sen taas ilmiliekkiin.

Kuninkaan käskystä minä lähdin Annen puheille hänen hienoon
madridilais-taloonsa, joka sijaitsi Santa Maria Mayoria vastapäätä,
muutamia kuukausia hänen miehensä kuoleman jälkeen. Oli selvitettävä
joitakin perintöseikkoja, ja ottaen huomioon hänen korkean asemansa
Filip toivoi, että minä — joka nyt olin Ebolin seuraaja virassa —
menisin henkilökohtaisesti tapaamaan häntä.

Oli perehdyttävä asiakirjoihin ja kirjoitettava niiden alle, ja siihen
kului muutamia päiviä, sillä Ebolin tilukset olivat sekä laajat että
hajallaan, ja hänen leskensä tuntui olevan hyvin selvillä asioista
ja osoittautui älykkääksi ihmiseksi, joka halusi tyystin perehtyä
kaikkeen. Onnettomuudekseni hän tutki liian perinpohjin erästä asiaa.
Se koski erästä maata — pientä tilusta — Velezissä. Hän oli kiintynyt
tähän maatilaan, ja kun hän ei löytänyt sitä tuomissani papereissa
mainittuna, kysyi hän minulta syytä siihen.

»Se ei enää kuulu teille», minä sanoin.

»Ei kuulu!» huudahti hän. »Kuka sen sitten on antanut pois?»

»Teidän miehenne, ruhtinas, vähän ennen kuolemaansa.» Hän katsoi minuun
— hän istui suuren, leikkauksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä,
ja minä seisoin hänen vieressään — aivan kuin olisi odottanut minun
jatkavan. Kun en sen tarkemmin selittänyt, rypisti hän tyytymättömänä
kulmiaan.

»Mutta mitä tämmöinen salaperäisyys merkitsee?» kysyi hän minulta.
»Kenelle se on joutunut?»

»Eräälle Sancho Gordolle.»

»Sancho Gordolleko?» Hän kävi yhä tyytymättömämmäksi. »Pesijättäremme
pojalleko? Ette kai väitä, että hän osti sen?»

»Sitä en sano, madame. Teidän miehenne, ruhtinas, lahjoitti sen
hänelle.»

»Lahjoitti!» Anne nauroi. »Sancho Gordolle. No sitten on pesijättären
lapsi Ebolin poika!»

Ja hän naurahti taas halveksivasti.

»Madame!» huudahdin minä säikähtyen ja syvästi häntä säälien.
»Vakuutan, että teette liian rohkeita päätöksiä. Ruhtinas —»

»Älkää yrittäkö», keskeytti hän minut. »Luuletteko minun välittävän
siitä, mitä kilpailijoita minulla mahdollisesti on ollut ja miten
alhaissäätyisiä? Mieheni, ruhtinas, on kuollut, ja se on ainakin hyvä
asia. On paljon parempi, että hän on kuollut, don Antonio. Ikävä vain,
että hän milloinkaan onkaan elänyt, tai toisaalta, että minä olen
syntynyt naiseksi.»

Hän tuijotti suoraan eteensä kädet helmaan vaipuneina; hänen kasvonsa
olivat aivan kuin elottomat ja kiveen veistetyt, ja hänen äänensä
kaikui kovana kuin olisi kahta kiveä kalisteltu vastakkain.

»Ette voi aavistaakaan, miltä tuntuu se, kun on ollut pakko elää niin
häväistynä, ettei enää voi edes suuttua eikä loukkaantua, kun keksii
uuden häväistyksen, ettei tunne muuta kuin — kylmää, kolkkoa vihaa.
Sellainen on minun kohtaloni, don Antonio. Ette tiedä, minkälaista
minun elämäni on ollut. Tuo mies —»

»Hän on kuollut, madame», muistutin, häntä säälien.

»Ja toivottavasti saanut tuomionsa», hän vastasi samalla kylmällä,
tunteettomalla äänensävyllä. »Sen hän vähintään ansaitsee kaikesta
siitä pahasta, mitä on minulle tehnyt ja mistä oli pienin se hänen
suuri rikoksensa, että hän nai minut. Ylenemistään varten hän minut
hankki omakseen. Ylenemistään varten hän minua käytti ja kaupitteli,
tehden minusta häpeällisen olennon.»

Minä jouduin niin surun ja säälin ja rakkauden valtaan, että aivan
huomaamattani parahdin. Hän keskeytti ja tuijotti minuun ylimielisesti.

»Luulenpa, että säälitte minua», sanoi hän moittivasti. »Se on oma
vikani. Oli väärin, että kerroin siitä teille. Naisten pitäisi kärsiä
äänettöminä, jotta edes ulkonaisesti näyttäisivät arvokkailta.
Muuten he saavat ihmiset säälimään itseään — eikä sääli ole kaukana
ylenkatseesta.»

Ja silloin minä jouduin aivan suunniltani.

»Ei ainakaan minun, ei minun!» huudahdin minä käsiäni levittäen; ja
vaikka en sen enempää sanonut, oli kuitenkin hillityssä äänessäni
sellainen sointu, että hän nousi jäykästi istuimeltaan ja seisoi
suorana ja jännittyneenä edessäni, melkein silmätysten katsoen
moittivasti minuun.

»Antakaa anteeksi, ruhtinatar!» minä huudahdin. »En kestä kuulla teidän
lausuvan ajatuksia, jotka ovat vaivanneet mieltäni kaikki nämä vuodet
valaen myrkkyä uskollisuuden tunteisiini ruhtinas-vainajaa kohtaan, ja
myrkyttäen jopa nekin alamaisuuden tunteet, jotka olen kuninkaalleni
velkaa. Te sanotte minun säälivän teitä. Jos niin olisi, niin ei ole
siihen kenelläkään parempaa oikeutta!»

»Kuka teille sellaiset oikeudet on antanut?» kysyi Anna henkeään
pidättäen.

»Itse taivas luullakseni», vastasin minä mistään enää välittämättä.
»Kaikki, mitä te olette kärsinyt, olen minäkin teidän puolestanne
kärsinyt. Kun minä tulin hoviin, oli tuo häpeä jo tapahtunut asia
— joka suhteessa. Mutta minä tulin sen tuntemaan ja kiitin Jumalaa
siitä, että hän oli säästänyt minut kaiken tuon surkeuden näkemiseltä,
sillä sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Mutta teidät nähdessäni, kun
katselin teitä salaperäistä kauneuttanne, verratonta viehkeyttänne —
niin olipa aikoja, jolloin kuljin synkissä murha-aikeissa voidakseni
edes kostaa puolestanne.»

Hän vaaleni edessäni kalveten huuliin asti ja tuijotti minuun silmät
suurina.

»Mutta, Jumalan nimessä, minkä vuoksi?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

»Koska rakastin teitä», vastasin, »joka hetki siitä saakka kuin ensi
kerran teidät näin. Pahaksi onneksi tuo ensinäkeminen tapahtui monta
vuotta liian myöhään, vaikkapa minulla olisi toiveitakin ollut —»

»Antonio!»

Hänen äänessään oli jotakin, mikä sai minut kääntämään silmäni häneen.
Hänen huulensa olivat raollaan, hänen silmiinsä oli syttynyt eloa,
poskiin oli ilmestynyt väriä.

»Enkä minä saanut sitä tietää! Minulla ei ollut aavistustakaan!»
sopersi hän surkealla äänellä.

Tuijotin kysyvästi häneen.

»Voi hyvä Jumala, miksi salasitte minulta tiedon, joka olisi tukenut ja
rohkaissut minua kärsimyksissäni? Kerran, aikoja sitten, minä toivoin —»

»Te toivoitte!»

»Minä toivoin, Antonio — hyvin kauan aikaa sitten.» Syleilimme
toisiamme, hän olkapäähäni nojaten ja itkien kuin olisi sydämensä ollut
pakahtumaisillaan, minä aivan hulluksi tulemaisillani sekä ilosta että
surusta — ja niin totta kuin Jumala elää, enemmän oli syytä suruun kuin
iloon.

Me istuimme sitten kauan aikaa yhdessä ja puhuimme asiat selviksi.
Ei ollut meillä minkäänlaisia toiveita. Oli joka suhteessa liian
myöhäistä. Mitä häneen tulee, oli vastuksina kuningas, mustasukkaisin
kaikista miehistä, jonka omaisuutta hän nyt oli; minun puolellani taas
olivat vaimoni ja lapseni, ja niin totinen ja syvä oli rakkauteni
Anneen, että se sai minut epäröiden ajattelemaan uskollisuuttani Juanaa
kohtaan, jonkalaiset ajatukset eivät tähän asti milloinkaan olleet
vaivanneet minua huvituksia halajavan elämäni aikana — eikä vain
Annen, vaan kaikkien naisten suhteen. Meidän rakkautemme oli jossakin
suhteessa niin ylevää ja pyhää, että se kerrassaan muutti minun koko
elintapani ja vaellukseni. Luovuin hurjasta elämästäni ja kävin niin
vakavaksi ja säännölliseksi, että minua oli vaikea tuntea samaksi
Antonio Pereziksi, minkä maailma oli siihen asti tuntenut.

Erosimme sinä päivänä vakaasti päättäen unohtaa kaiken, mitä nyt oli
välillämme tapahtunut! Hupsuraukkoja meitä, kun kuvittelimme voivamme
vastustaa sitä tapausten pyörrevirtaa, jonka valtaan olimme joutuneet.
Kolme kuukautta noudatimme tarkoin päätöstämme; silloin vihdoin väsähti
vastustuksemme molemmin puolin, me luovuimme taistelusta ja alistuimme
kohtaloomme.

Mutta koska rakastimme toisiamme, niin liikuimme sangen varovasti. Minä
harkitsin tarkoin kaikki tekoni, ja niin huolellisesti menenettelimme,
että maailmalla neljään vuoteen oli kovin vähän vihiä eikä varmastikaan
minkäänlaista tietoa siitä, että minä olin Ebolin ruhtinaalta
perinyt muutakin kuin valtiosihteerin toimen. Tämä salamyhkäisyys
oli välttämätön niin kauan kuin Filip eli, sillä käsitimme molemmat
varsin hyvin, mikä kosto meitä odottaisi, jos suhteemme tulisi tuon
mustasukkaisen kuninkaan tietoon. Ja uskonpa, että jos ei olisi
sattunut noita don Juan d'Austrian seikkailuja ja jollei tuo samainen
Escovedo, jonka sanotte — jonka koko maailma sanoo — minun murhanneen,
olisi niihin sekaantunut, niin saattaisi kaikki olla hyvin vielä
tänäkin päivänä.

Samoin kuin minä itse, oli Escovedokin aikoinaan ollut Ebolin
sihteereitä, ja tämä seikka se Ebolin kuoltua hankki hänelle paikan
kuninkaallisessa neuvospöydässä. Tosin vain toisarvoisen paikan, mutta
kuningas huomasi hänet teräväpäiseksi ja kyvykkääksi mieheksi, josta
joskus vielä saattaisi olla hyötyä.

Se aika ei ollutkaan kaukana, vaikka tilaisuus, minkä se tarjosi,
tuskin oli sellainen, jota Escovedo ahnaassa, pohjattomassa
kunnianhimossaan oli toivonut. Mutta mainittu tilaisuus, minkä minä
hänelle toimitin, oli ainakin sen laatuinen, että jos hän olisi
käyttänyt sitä kunnollisesti hyväkseen, se olisi kantanut hänet kauas
ja aivan varmasti kauemmaksi kuin hänen kykynsä ja ominaisuutensa
edellyttivät.

Don Juan d'Austrian itsevaltiusunelmat tämän tilaisuuden aiheuttivat.
Varmaankin olette kuullut — ja kukapa ei olisi? — niin paljon don
Juanista, Kaarle V:n aviottomasta pojasta, ettei minun tarvitse
paljoakaan hänestä kertoa. Sekä sielun että ruumiin puolesta hän
oli aivan erilainen kuin velipuolensa Espanjan Filip. Ollen yhtä
iloluontoinen kuin Filip oli synkkämielinen, yhtä vilpitön ja
avomielinen kuin Filip oli salaperäinen ja epäluuloinen, ja yhtä
kaunis kuin Filip oli vastenmielisen näköinen, don Juan oli meidän
päiviemme »ritari moitteeton ja peloton», kaikkien ritarillisten avujen
esikuva. Paitsi Lepanton voittoa, jossa hän oli saavuttanut etevän
soturin maineen, hän vielä, vuonna '73 — Ebolin kuolinvuonna — oli
valloittanut Tunisin, sillä teollaan täydentäen kristinuskon voiton
muhamettilaisista Välimerellä. Menestyminen ehkä hieman nousi hänen
päähänsä. Hänhän oli nuori, niinkuin tiedätte, ja keisarin poika.
Hän haaveili itselleen omaa valtakuntaa, itsevaltiutta, aikoen tehdä
Tunisin tulevan kuningaskuntansa pääkaupungiksi.

Tämä tuli meidän tietoomme. Eikähän don Juan juuri aikomuksiaan
salannut. Mutta ne eivät sopineet ollenkaan Filipin tarkoituksiin.
Hän ei jaksanut ollenkaan sulattaa sellaista ajatusta, että don Juan
perustaisi oman kuningaskunnan. Hänen kykyään ja urhoollisuuttaan oli
käytettävä Espanjan kruunun arvon ja kunnian lisäämiseksi, eikä muuhun
mihinkään.

Filip kysyi neuvoa minulta, joka siihen aikaan olin hänen kaikkien
salaisuuksiensa tallettaja, ystävä, jolle hän uskoi salaisimmat
toiveensa. Oli seikkoja, jotka viittasivat siihen, että don Juanin
kunnianhimoisia aikeita kiihoitti hänen sihteerinsä, joka nähtävästi
haaveili itsekin kokoavansa samalla kuin hänen isäntänsä yleni. Filip
ehdotti, että tämä mies siirrettäisiin muualle.

»Siinähän olisi keino», minä myönsin »Mutta ei riittävä Hänen
sijalleen on saatava joku meidän miehiämme, mies, joka on uskollinen
teidän majesteetillenne, joka ei ainoastaan suostu koettamaan ohjata
don Juania siihen suuntaan, mihin hänen olisi mentävä, vaan myöskin
tarkkaan valvomaan hänen hankkeitaan ja ilmoittamaan niistä teille, jos
ne uhkaisivat syrjäyttää teidän etujanne — Espanjan etuja — hänen omien
etujensa vuoksi.»

»Entä sellainen mies? Mistä hänet saamme käsiimme?»

Mietin hetken aikaa, ja silloin muistui Escovedo mieleeni. Hän oli
sopiva; hän oli miellyttävän ja suostuttelevan luontoinen, uskoin
hänet luotettavaksi ja kuvittelin voivani vielä yllyttää tuota
hänen luotettavuuttaan selittämällä hänelle, että tämän tehtävän
tarkka täyttäminen tietäisi varmaa ylenemistä hänelle; hän ei ollut
välttämätön neuvostossa, jossa, niinkuin mainitsin, hänellä oli vain
toisarvoinen toimi; ja vihdoin, hän oli ystäväni, ja olin iloinen
saadessani näin tilaisuuden auttaa häntä ja toimittaa suurempien
saavutusten tielle.

Kaiken tämän sanoin Filipille, ja niin oli asia päätetty. Mutta
Escovedo petti minut. Hänen kyvykkyytensä ja miellyttävä esiintymisensä
viehättivät heti don Juania, ja itse hän ihastui peräti don Juan
d'Austrian lumoavaan olentoon ja hänen kunnianhimoisiin hankkeisiinsa.
Se ylenemisen tie, jolle minä olin hänet toimittanut, tuntui hänestä
pitkältä ja vaivalloiselta sen oikotien rinnalla, minkä hänen uuden
isäntänsä haaveet tarjosivat. Hän lankesi, kuten edeltäjänsäkin oli
langennut, mutta pahemmin, sillä hän oli kunnianhimoisempi, ja kun hän
alussa vain auttoi don Juania hänen suunnitelmiensa toteuttamisessa,
niin jonkin ajan kuluttua hän niitä jo kannusti ja alkoi pian haaveilla
omia haaveitaan, joita esitti don Juanin toteutettaviksi.

Tunisista, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet takaisin, ja siihen
liittyvistä toiveista, joista Filip-kuningas oli vaatinut hänet
luopumaan, don Juanin katseet luultavastikin Escovedon kehoituksesta
kääntyivät Englannin kruunuun.

Filip oli vastikään kehoittanut häntä ottamaan järjestääkseen Flanderin
asiat, mitkä Alban kehnon hallituksen aikana olivat joutuneet
huonoon kuntoon. Hänen mieleensä juolahti, että jos hänen onnistuisi
voitokkaasti selviytyä tästä tehtävästä — ja tähän asti hänen kaikki
yrityksensä olivat päättyneet voitokkaasti — jos hänen onnistuisi
palauttaa rauha ja espanjalainen komento kapinoivaan Flanderiin,
niin hän sen jälkeen voisi Espanjan sotajoukkojen etunenässä hyökätä
Englannin kimppuun, kukistaa Elisabetin, vapauttaa Maria Stuartin
vankeudesta, jossa hän riutui, ja naimalla hänet laskea Englannin
kruunu omaan päähänsä. Tämän suuren suunnitelmansa toteuttamista varten
hän pyysi Rooman kannatusta, ja Rooma lupasi sen auliisti, koska siellä
tietenkin vihattiin Anna Boleynin harhaoppista tytärtä.

Escovedo itse lähti don Juanin salaisena lähettinä Vatikaaniin
tästä asiasta sopimaan — Escovedo, joka oli sijoitettu don Juanin
palvelukseen koettaakseen hillitä tuon nuoren miehen kunnianhimoa. Eikä
hän edes älynnyt toimia asiassa tarpeeksi varovasti.

Tiedon näistä hankkeista toi meille paavin Madridin-lähettiläs, joka
muutamana päivänä tuli tämän asian johdosta puheilleni.

»Olin saanut virkakirjeen Roomasta», hän selitti »missä hänen
pyhyytensä käskee minun sanoa kuninkaalle, että Englannin retkeen
olisi nyt yhdyttävä ja että Englannin kruunu olisi annettava don
Juan d'Austrialle, jotta sen kautta pyhän kirkon kunnia ja maine
lisääntyisi.»

Olin aivan ällistynyt. Hyökkäys Englantia vastaan tosin ei ollut
mikään uusi keksintö. Kolme vuotta aikaisemmin oli skottilaisten
kuninkaan salaisena lähettinä muudan Ridolfi-niminen italialainen
tullut esittämään Filipille, että hän yksissä neuvoin paavin kanssa
palauttaisi katolisen uskon Englantiin ja asettaisi Maria Stuartin
valtaistuimelle. Tämä suunnitelma miellytti Filipiä, koska se sopeutui
sekä hänen politiikkaansa että uskontoonsa. Mutta Alban neuvosta oli
siitä luovuttu, koska se hänen mielestään oli liian kallis siinäkin
tapauksessa, että se onnistuisi. Tässä se oli taas, vaikka vähän
muunnetussa muodossa ja paavin istuimelta lähteneenä.

»Miksi don Juan d'Austrialle?» minä kysyin.

»Suuri uskonsoturi. Ja skottilaisten kuningatar tarvitsee puolison.»

»Minun mielestäni hänellä on jo ollut tarpeeksi monta puolisoa», minä
sanoin.

»Hänen pyhyytensä ei näy olevan samaa mieltä», vastasi hän äreästi.

»Mitenkähän lie kuninkaan mielestä», minä sanoin.

»Katolinen kuningas on aina kirkko-äidin kuuliainen lapsi», huomautti
tuo pelastusintoinen lähetti siten paheksuen epäilystäni. Mutta
minä tiesin paremmin, että kuninkaan tottelevaisuus riippui hänen
politiikastaan. Sen oli lähetti itsekin kokeva; sillä minä kyllä tunsin
Filipin ja tiesin tarkkaan, miten hän tähän esitykseen suhtautuisi.

»Haluatteko puhutella kuningasta heti?» ehdotin pahansuopaisesti, koska
olin halukas näkemään hänen papillisen röyhkeytensä nöyryytyksen.

»En vielä. Siitä juuri lähdin neuvottelemaan kanssanne. Minun
käskettiin ensin neuvotella jonkun Escodan kanssa siitä, millä tavalla
asia on esitettävä hänen majesteetilleen. Kuka on Escoda?»

»En tunne sen nimistä miestä», sanoin. »Ehkä hän tulee Roomasta.»

»Ei, ei. Onpa kummallista!» hän mutisi rypistäen otsaansa ja vetäisi
pergamentin hihastaan. »Tässä se on.» Hän katseli veltosti paperiin ja
tavaili siitä hitaasti nimen: »Juan de Escoda».

Silloin minulle yht'äkkiä asia selkeni.

»Escovedo tarkoitatte», minä huudahdin.

»Niin, niin — Escovedo, aivan oikein», hän myönsi tarkastettuaan
kirjoitusta uudestaan. »Missä hän on?»

»Matkalla Madridiin don Juanin kanssa», minä sanoin.

»Hän on don Juanin sihteeri.»

»En sitten ryhdy mihinkään, ennenkuin hän on saapunut», sanoi hän ja
poistui luotani.

Voi suunnatonta varomattomuutta! Tuo Roomasta tullut virkakirje oli
taitavasti kyhätty salakirjoituksella, eikä siinä kuitenkaan ollut
varoitettu pitämään salassa Escovedon osuutta asiassa. Ovela ihminen
on muita varomattomampi. Lähdin heti kuninkaan puheille ja kerroin
hänelle kaiken, minkä olin kuullut. Hän kalpeni hämmästyksestä.
En ole milloinkaan nähnyt häntä niin lähellä vihastumista. Sillä
Espanjan Filipin ei ollut tapana osoittaa suuttumustaan tai muutakaan
mielenliikutustaan. Hän oli kalamaisen, kylmän, läpitunkemattoman
tutkimaton. Hänen keltainen ihonsa kävi keltaisemmaksi, hänen ammottava
suunsa ammotti enemmän ja hänen mulkoilevat silmänsä mulkoilivat
vieläkin pahemmin. Totuus on, että jos olisin antanut hänen omin päin
päättää asian, niin hän olisi heti paikalla kutsunut pois don Juanin ja
karkoittanut Escovedon maanpakoon, niin kuin hän tosiaankin ehdotti.
Ja minulla on ollut sen jälkeen syytä yllinkyllin toivoa, että olisin
antanut hänen toimia mielensä mukaan.

»Kukapa voitaisiin lähettää Flanderiin don Juanin tilalle?» kysyin
häneltä rauhallisesti. Hän tuijotti minuun. »Te tarvitsette häntä
siellä. Käyttäkää häntä, sire, omaksi hyväksenne.»

»Mutta he tulevat alituiseen ahdistamaan minua tuon Englanninretken
johdosta.»

»Olkaa levollinen.»

»Levollinenko? Oletteko hullu?»

»Olkaa olevinanne levollinen. Vastatkaa heille: yksi asia erällään.
Sanokaa: kun Flanderin asiat on saatettu kuntoon, niin ryhdymme
pohtimaan Englannin kohtaa. Antakaa heidän toivoa, että menestyminen
Flanderissa saa heidät kannattamaan tuota toista suunnitelmaa. Sillä
tavoin kiihoitatte don Juania toimimaan pontevasti itse mihinkään
sitoutumatta.»

»Entä tuo Escovedo-koira?»

»Hän on koira, joka paljastaa itsensä haukunnallaan, kuunnelkaamme
sitä.»

Ja niin päätettiinkin; kun don Juan, Escovedo mukanaan, kohta sen
jälkeen saapui hoviin, ahdettiin hänet täyteen turhia toiveita.
Näin ruokittuna hän lähti Alankomaihin, jättäen Escovedon Madridiin
edustajakseen määräten salaisesti, että tämän oli koetettava edistää
hänen suunnitelmiaan.

Mutta Escovedon kyvykkyys olikin paljon pienempi kuin miksi minä sen
olin arvioinut.

Hän oli vain ahnas suunnittelija, joka ei älynnyt salata ruokahaluaan,
ja jolla ei ollut asian päätökseen saattamista varten tarpeellista
kärsivällisyyttä.

Flanderin asia ei kylläkään kovin hyvin edistynyt, mutta se ei häntä
hillinnyt. Hän ahdisteli kuningasta isäntänsä asialla niin kiihkeästi,
että se läheni kunnioittamattomuutta, ja sitä ei Filipin ylevä
majesteetti voinut milloinkaan sietää. Escovedo syytti kuningasta
epäröinnistä ja asian lykkäämisestä ja vihdoin — kesällä '76 — hän
kirjoitti kuninkaalle rajun soimauskirjeen, arvostellen halveksuvasti
hänen valtiollista toimintaansa, ja saattoi näin Filipin aivan
suunniltaan.

Turhaan minä koetin häntä varoittaa; turhaan häntä neuvoin ja koin
hänen mieletöntä hurjapäisyyttään hillitä. Minähän jo sanoin, että hän
oli ystäväni, ja siitä syystä ehkä näin tässä asiassa enemmän vaivaa
kuin jos se olisi koskenut jotakin muuta miestä.

»Jollet nyt saa koottua jonkinverran järkeä tuohon päähäsi, ystäväni,
niin menetät sen tässä jupakassa», sanoin hänelle eräänä päivänä.

Hän kiivastui tämän neuvoni johdosta, herjasi minua, väitti kiven
kovaan, että minä se olin poikkiteloin hänen tiellään, että minä
vastustin don Juanin toiveitten toteutumista ja ylläpidin kuninkaan
vitkastelevaa menettelytapaa.

Jätin hänet silloin omiin hoteisiinsa, koska en halunnut riidellä tuon
itsepintaisen nousukkaan kanssa; kun etenkin pidin hänestä, en silti
säästänyt vaivoja suojellakseni häntä seurauksilta, joita hän itse
ärsytti esiin. Mutta hänen Filipille kirjoittamansa kirje teki tämän
tehtävän minulle melko vaikeaksi. Filip näytti sen minulle.

»Jos tuo mies», hän sanoi, »olisi sanonut vasten silmiäni sen, mitä
hän on rohjennut kirjoittaa, niin uskon, etten olisi voinut salata
suuttumustani. Se on kauhea kirje.»

Koetin kykyni mukaan saada hänet rauhoittumaan.

»Mies on hölläsuinen, jolla seikalla on hyvätkin puolensa, sillä
tiedämme aina, mitä sellainen ihminen suunnitellee. Hänen intoilunsa
isäntänsä puolesta sokaisee hänet ja saattaa hänet menettelemään
varomattomasti. Se on meille paremmin eduksi kuin jos hän olisi
salaperäinen ja viekas.»

Näin todistellen hillitsin hänen suuttumustaan sihteeriin. Mutta minä
tiesin, että hän vihasi Escovedoa ja janosi hänen vertansa siitä
hetkestä alkaen, jolloin Escovedo oli unohtanut majesteetille kuuluvan
kunnioituksen. Olin iloinen, kun hän vihdoin matkusti Flanderiin,
yhtyäkseen taas don Juaniin.

Flanderin asiat menestyivät niin kehnosti, että siitä seuraavat toiveet
Englannin valtaistuimen saavuttamisesta hupenivat väleen. Pahimman
varalle oli keksittävä jotakin muuta, ja nyt don Juan ja Escovedo
ryhtyivät miettimään keinoa, millä hankkisivat itselleen valtaa itse
Espanjassa. Heidän kunnianhimonsa saattoi heidät yrittämään hankkia don
Juanille perintöruhtinaan aseman. Kumpikin kirjoitti asiasta minulle,
saadakseen minut jouduttamaan tämän heidän uuden suunnitelmansa
toteutumista, toimimaan niin, että heidät kutsuttaisiin takaisin
Espanjaan, jotta he voisivat yhtyä minun puolueeseeni — arkkipiispan
puolueeseen — ja auttaa sen pysymistä valtapuolueena. Escovedo
kirjoitti minulle kirjeen, jota melkein on pidettävä yrityksenä lahjoa
minut. Kuningashan alkoi olla vanha, ja perintöruhtinas oli liian
nuori pystyäkseen auttamaan häntä raskaissa hallitustehtävissä. Don
Juan ottaisi ne kantaakseen, ja silloin Escovedo ja minä kohoaisimme
suurempaan mahtavuuteen.

Annoin kuninkaan lukea kaikki nämä kirjeet ja hänen kehoituksestaan
olin suostuvinani heidän ehdotuksiinsa, siten houkutellaksemme
Escovedon paremmin ilmaisemaan lopulliset tarkoituksensa. Se oli
vaarallista, ja minä kehoitin kuningasta menettelemään varovasti.

»Olkaa varovainen», minä hänelle sanoin, »sillä jos minun keinotteluni
tulisi ilmi, niin ei teillä olisi enää mitään hyötyä minusta.
Omatuntoni kyllä on puhdas näin toimiessani, sillä täytänhän
vain velvollisuuteni. Sen seikan käsittämiseen en tarvitse muuta
jumaluusoppia kuin omani.»

»Oma käsitykseni jumaluusopista», hän vastasi, »on melkein samanlainen.
Ette olisi täyttänyt velvollisuuttanne Jumalaa ettekä minua kohtaan,
jos ette olisi ilmoittanut minulle tätä petosta. Nämä asiat masentavat
minun mieltäni», lisäsi hän nyrpeästi.

Minä siis kirjoitin don Juanille ja kehoitin häntä, aivan kuin vain
olisin hänen hyväänsä ajatellut, eikä asia olisi minua itseäni
ollenkaan liikuttanut, jäämään Flanderiin siksi kunnes sikäläiset
tehtävät oli saatu tyydyttävään päätökseen. Hän noudattikin neuvoani,
koska hänellä ei ollut siinä valitsemisen varaa, mutta vehkeily jatkui
yhä. Myöhemmin huomasimme, miten vähän hän oli aikonutkaan luopua
Englannin-haaveistaan, kun minä sain ilmi, että hän oli saanut paavin
lupaamaan hänelle avuksi kuusituhatta miestä ja 150000 dukaattia heti,
kun retkelle lähdettäisiin.

Ja silloin yhtäkkiä ja ennakolta ilmoittamatta Escovedo ilmestyi
Madridiin, tarkoituksella henkilökohtaisesti ahdistaa Filipiä
lähettämään don Juanille lisäjoukkoja, jotta hän pystyisi lähtemään
tälle sotaretkelle. Hän toi sellaisia uutisia, että siellä
vallitseva kehno rauha oli taas rikottu, mutta että don Juan oli
taas palauttanut järjestyksen ja vielä väkirynnäköllä valloittanut
Namurin. Tämä valloitus oli vastoin meidän lähettämiämme määräyksiä
ja Filipin toiveitten suoranaista ylittämistä. Kuningas halusi rauhaa
Alankomaissa, koska hänen ei sillä hetkellä sopinut uudistaa sotaa, ja
Escovedon julkeat vaatimukset lisäsivät vain kuninkaan suuttumusta.

»Minun tahtoni», hän sanoi, »ei merkitse mitään noille kahdelle
kunnianhimoiselle. Tehän lähetitte selvät määräykseni Escovedolle,
jonka piti koettaa taivutella don Juania mukautumaan minun tahtooni.
Mutta hän päinvastoin yllyttää hänet aivan kapinalliseksi. Tästä
miehestä on päästävä eroon.»

»Sire», huudahdin, »ehkäpä he vain halusivat edistää teidän asiaanne.»

»Varjelkoon taivas!» hän huudahti. »Onko yksikään roisto milloinkaan
esiintynyt niin läpikuultavassa naamarissa kuin tämä Escovedo-koira?
Edistääkseen minun asiaani — niin kai hän asian selittää; hänen
edistämisensä vie minut perikatoon; hän antaa palttua kaikelle muulle,
kunhan vain Flanderin asiat menestyvät ja don Juan sitten hänen
uskonsa mukaan pääsee hyökkäämään Englantiin. Sanon vieläkin, että
tästä miehestä on päästävä eroon, ennenkuin hän saa enemmän pahennusta
aikaan.»

Yritin taas saada hänet rauhoittumaan, kuten olin jo monesti ennenkin
yrittänyt, ja taas esiinnyin kilpenä Escovedon ja kuninkaallisten
vihanpurkausten välillä, Escovedo-houkan edes itsensä aavistamatta,
että kuningas halusi hänen tuhoaan. Tällä kannalla asiat olivat monta
kuukautta, kunnes don Juan tammikuussa '78, kun Elisabet Alankomaita
kannattamalla oli pakottanut Espanjan toden teolla tarttumaan aseisiin,
saavutti suuren voiton Gembloursissa. Tämä hieman kohotti kuninkaan
masentunutta mieltä, hieman vähensi hänen yhä kasvavaa epäluottamustaan
velipuoltaan kohtaan ja saattoi hänet kyllin kärsivälliseksi lukemaan
don Juanin kirjeet, joissa tämä pyysi häntä lähettämään rahaa —
takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma, tai muussa tapauksessa
totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän kadottaa Flanderin
ikiajoiksi. Koska se samalla merkitsi hänelle itselleen luopumista
ikiajoiksi kaikista toiveista Englantiin nähden, niin Escovedon
toimeliaisuus lisääntyi satakertaiseksi.

»Lähettäkää minulle rahaa ja Escovedo», kirjoitti don Juan minulle
melkein päivittäin, ja lähettyvilläni oli Escovedo alituiseen
kiusaamassa minua suostuttamaan kuningasta hänen isäntänsä tahtoon.
Toistakin seikkaa hän minulta alituiseen kiusasi, että minä nimittäin
toimittaisin hänelle Mogron linnan päällikkyyden, mikä linna vallitsee
Santanderin satamaa. Tämä hänen halunsa vaivasi minua kovasti, sillä
totuuden tunnustaakseni, en jaksanut ollenkaan käsittää, missä
yhteydessä tämä asia oli kaikkien muiden kanssa.

Ja silloin tapahtui jotakin muuta. Espanjan Louvren-lähettiläältä
saimme eräänä päivänä kuulla, että don Juan ja Guiset olivat solmineet
keskenään salaisen liiton, joka tunnetaan nimellä Kahden Kruunun
Puolustus. Sen tarkoitus oli yhtä salaperäinen kuin sen nimikin. Mutta
se saattoi Filipin epäluulon maljan kukkuroilleen. Tällä kertaa hän
moitti minulle suoraan itse don Juania. Ja jotta en tekisi vääryyttä,
oli minun puolustettava don Juania ja kohdistettava syyte oikeaan
henkilöön.

»Ei, sire», sanoin minä hänelle vakuuttavasti, »nämä korkeat
pyyteet eivät ole lähtöisin don Juanista. Kaikkine kiihkeine
suuruuden-unelmineen hän on aina ollut ja tulee aina olemaan uskollinen
kuninkaallensa.»

»Jos olette milloinkaan kuullut että kiusauskin on olemassa», hän
vastasi, »niin pitäisi teidän tietää, ettei sitä kukaan loppumattomiin
kestä. Kuinka kauan on don Juan pysyvä uskollisena, kun Escovedo häntä
kehoittaa uskottomuuteen, kun hän päivittäin lisää kiusausten taakkaan
uuden pyyteen? Kuulkaa, hyvä mies, en tunne oloani enää turvalliseksi.»
Hän nousi seisomaan eteeni, värikäs täplä valjuilla kasvoillaan ja
sormillaan hermostuneesti oljenkarvaista parrantupsuaan hypistellen.
»Uskokaa minua, jokin onnettomuus kohtaa meitä, jollemme ryhdy sitä
estämään. Tuo mies — tuo — Escovedo-lurjus — on tuhottava, ennenkuin
hän surmaa meidät.»

Kohautin olkapäitäni ja teeskentelin huolettomuutta tarkoituksella
rauhoittaa häntä.

»Hupsu haaveilija», minä sanoin. »Säälikää häntä, sire. Hän on omalla
tavallaan meille hyödyllinen. Jos hänet raivaamme pois, niin hävitämme
kanavan, jota pitkin aina saamme tarkan tiedon siitä, mitä on tekeillä.»

Pääsin taas voitolle, ja sillä kannalla asiat sitten pysyivät jonkin
aikaa. Mutta kuningas oli oikeassa, hän vaistosi tällä kertaa vaaran
paremmin kuin minä. Aina kärsimätön Escovedo oli käymässä aivan
hurjaksi, kun hänen asiansa alinomaan epäonnistui. Keskustelin hänen
kanssaan — olihan hän yhä ystäväni — koetin hillitä häntä, koetin
neuvoa häntä järkevyyteen ja kärsivällisyyteen ja yleensä esiintymään
rauhallisemmin. Koetin yhtä pontevasti estää häntä menettämästä
henkeään tässä jupakassa kuin toisaalta halusin epäröimättä ja
arvelematta täyttää velvollisuuteni kuningasta kohtaan. Mutta tuo
houkka ajoi minut umpikujaan. Hovi on aina kehno paikka, jopa niinkin
harvalukuinen hovi kuin Espanjan Filipin oli. Huhu versoo siellä,
panettelu kukkii rehevästi sen haisevassa ilmapiirissä. Ja huhu ja
panettelu olivat käsitelleet Ebolin ruhtinattaren ja minun suhdettani,
vaikk'en minä ollut sitä aavistanut.

Olimme tietenkin olleet varomattomia. Meidät oli nähty liian usein
toistemme seurassa julkisuudessa. Olimme usein menneet yhdessä
teatteriin; kerran Anne oli ollut minun seurassani härkätaistelussa, ja
yleensä juoruiltiin, niinkuin sittemmin kuulin, että minä liian usein
kävin hänen luonaan.

Toinen hänen luonaan kävijä oli Escovedo, milloin hän oli Madridissa.
Minähän jo mainitsin, että hän aikoinaan oli ollut Ebolin sihteereitä.
Siksi hänellä oli milloin hyvänsä vapaa pääsy Ebolin kotiin. Ruhtinatar
piti hänestä, oli hänelle ystävällinen ja kehoitti häntä siellä
käymään. Tapasimme sieltä yhdessä, ja sinä päivänä tuo houkka päästi
kipinän sytytyslankaan, mikä johti suoran siihen miinaan, jolla hän
tietämättään seisoi.

»Neuvon sana aikanaan, don Antonio», hän minulle virkkoi, kun astelimme
yhdessä. »Älkää käykö niin usein ruhtinattaren luona.»

Koetin kiskoa käsivarteni pois hänen käsikoukustaan, mutta hän piteli
sitä lujasti, puristaen sitä kylkeään vastaan.

»No, no — älkäähän nyt!» tyynnytteli hän minua. »Ei niin kiivaasti,
ystävä hyvä. Enhän minä mitään sellaista lausunut, jonka pitäisi
närkästystä synnyttää. Ystävänähän minä vain teitä neuvon.»

»Neuvokaa, piru vie, vastaisuudessa tuota toista ystäväänne», vastasin
äkäisesti ja kiskaisin vihdoin käteni vapaaksi. »Don Juan, te olette
nyt puhunut sellaista, mikä ei teihin kuulu. Enhän minä ole kysynyt
neuvoanne. Te itse olette tällä hetkellä neuvon tarpeessa paremmin kuin
kukaan muu koko Espanjassa.»

»Taatto taivahinen», huudahti hän ystävällisesti, »kuulkaapa
tuota! Puhun tästä teille syystä, että olen kiitollisuuden velassa
ruhtinattarelle. Ihmisethän puhuvat teidän käynneistänne ja
seurustelustanne. Ja kuningas, ymmärrättehän — no niin, jos se
kantautuisi hänen korviinsa, niin olisin vaarassa menettää ainoan
ystäväni hovissa, ja sitten —»

»Jos sanotte vielä, sanankaan tästä asiasta nyt tai muulloin»,
keskeytin hänet rajusti, »niin lävistän teidät kuin kaniinin.»

Minä pysähdyin. Seisoin hänen edessään, kasvoni vain vaaksan päässä
hänen kasvoistaan; kiskaisin viittani auki ja tartuin miekan kahvaan.
Hän kävi vakavaksi. Hänen kauniit silmänsä — ne olivat suuret,
tummat ja kirkkaat, jollaisia tuskin näkee muualla kuin Espanjassa —
tarkastivat minua miettivästi hetkisen. Sitten hän naurahti kevyesti ja
peräytyi askelen.

»Hyh!» sanoi hän. »Kautta kaikkien pyhien! Enpä ole mikään teidän
lävistettävänne kaniini. Jos tässä lävistämiset tulevat kysymykseen,
niin olenpa kätevä mies siinä suhteessa, don Antonio. Hyvä mies» —
ja taas hän tarttui käsivarteeni — »jos puhun sopimattomia, niin
suonette sen minulle anteeksi, kun vakuutan, että tarkoitan vain teidän
parastanne. Olemme olleet ystäviä liian kauan, jotta minulla ei olisi
siihen oikeutta.»

Olin taas tyyntynyt ja älysin, että närkästykseni näyttäminen ehkä oli
ollut epäviisasta. Minä siis rauhoituin, ja me jatkoimme matkaamme,
minun enää osoittamatta pahantuulisuuttani ja hänen enää minua
neuvomatta. Mutta asia ei päättynyt siihen. Päinvastoin se nyt vasta
alkoi. Kun seuraavana päivänä varhain iltapäivällä menin Annen luo,
niin tapasin hänet itkemässä — vieläpä suuttumuksesta itkemässä.

Escovedo oli käynyt hänen luonaan ennen minua ja hän oli rohjennut
soimata Annea saman asian johdosta.

»Teistä puhutaan, teistä ja Perezistä», hän oli sanonut, »ja siitä
saattaa olla pahat seuraukset. Koska olen syönyt teidän leipäänne, niin
tahdon oman etunne tähden sanoa sen teille.»

Anne oli noussut kiihtyneenä seisomaan.

»Te lähdette nyt paikalla talostani, ettekä tänne enää jalallanne
astu», oli hän sanonut. »Teidän pitäisi älytä, ettei renkien ja
palvelijain sovi puuttua hienojen naisten asioihin. Koska olette syönyt
minun leipääni, niin sanon tämän teille oman etunne tähden.»

Se sai Escovedon heti lähtemään talosta, mutta saattoi Annen siihen
tilaan, millaisena minä hänet nyt tapasin. Koetin saada hänet
rauhoittumaan. Vannoin, että Escovedo tulisi saamaan rangaistuksen.
Mutta hän ei tyyntynyt millään. Hän oli pahoillaan siitä, että oli
käyttäytynyt niin rajusti Escovedoa kohtaan. Hänen ei olisi pitänyt
tuolla tavalla häntä puhutella. Escovedo saattaisi vielä kostaa
kertomalla Filipille, ja jos hän sen tekisi ja Filip häntä uskoisi —
ja Filip kyllä uskoisi, koska oli mustasukkaisempi ja epäluuloisempi
kuin kaikki muut ihmiset — niin seuraisi siitä minun tuhoni. Hän
oli ajatellut vain itseään karkoittaessaan Escovedon noin töykeällä
tavalla. Kun hän sitten oli muistanut minut, oli hän joutunut
tällaiseen epätoivoon. Hän syleili minua itkien.

»Anna minulle anteeksi, Antonio. Minun on kaikki syy − syy
kaikkeen. Olen kaiken aikaa ymmärtänyt, että tämä vaara sinua uhkaa
rangaistuksena siitä, että minua rakastat. Olen tiennyt sen kaiken
aikaa, ja tämän tietoisuuden olisi pitänyt tehdä minut voimakkaammaksi.
Minun olisi pitänyt karkoittaa sinut luotani heti alussa. Mutta olin
lapsuudestani asti riutunut rakkaudettomuudessa siihen asti kuin sinut
kohtasin. Janosin kovin rakkautta — sinun rakkauttasi, Antonio — niin,
ettei minulla ollut siihen voimaa. Olin heikko ja itsekäs, ja koska
olin itse valmis ilomielin suorittamaan minkä hinnan hyvänsä ja milloin
tahansa, niin en tullut tarpeeksi sinua ajatelleeksi.»

»Älä nytkään minusta välitä», pyysin hartaasti häneltä, pusertaen häntä
tiukasti rintaani vastaan.

»Minun täytyy. En voi sille mitään. Minähän tämän vaaran olen sinulle
aiheuttanut. Hän varmasti kertoo Filipille.»

»Ei kerro; hän ei uskalla. Minä olen hänen ainoa toivonsa. Minä olen
se porras, jota myöten hän toivoo pääsevänsä korkeiden pyyteittensä
paratiisiin. Jos hän minut tuhoo, on hän itsekin tuhon oma. Sen hän
tietää.»

»Sanotko sen vain lohduttaaksesi minua, vai onko se totta?»

»Niin totta kuin Jumala on taivaassa, oma armaani», minä vannoin ja
pusersin häntä tiukemmin rintaani vastaan.

»Hän oli rauhoittunut jo paljon ennen kuin minä sieltä poistuin. Mutta
kun tulin kadulle, lähestyi minua mies. Hän oli ilmeisesti odottanut
minua jossakin lähistöllä. Hän alkoi astella rinnallani melkein ennen
kuin olin hänet huomannutkaan. Se oli Escovedo.

»Vai niin», sanoi hän synkästi, »te ette tunnu varoituksistani
välittävän.»

»Ettekä te», minä vastasin, vähintään yhtä synkästi.

Oli kirkas päivä. Valju maaliskuun aurinko paistoi mukulakivikatuun,
ja kulkijoita oli paljon. Emme me nyt miekan kahvoja sormielleet
emmekä toistemme lävistämisestä puhuneet kumpainenkaan. Enkä minä nyt
saattanut ilmaista sisässäni kiehuvaa suuttumusta. Olin liian tunnettu
henkilö Madridin kaduilla, eikä valtionsihteerin sovi katuyleisölle
mielenkuohuaan näytellä. Minä siis kuljin jäykkänä ja arvokkaana
reippaasti edelleen, tuo koira kaiken aikaa rinnallani astumassa.

»Anne on kai kertonut teille, mitä minä hänelle sanoin», mutisi hän.

»Ja sen, minkä hän sanoi teille. Niinkään hyvää vastausta ette olisi
ansainnut.»

»Renkiä ja palvelijaako tarkoitatte?» hän sanoi. »Ja minäkö en
olisi sitäkään ansainnut — minun arvoiseni mies. Vai niin. Renki ja
palvelija. Sellaista herjausta ei soviteta vähemmällä kuin verellä ja
kyynelillä.»

»Eivät suuret sanat suuta halkaise», minä sanoin.

»Tai on sitten maksettava kalliit lunnaat.» Hänen äänensävynsä oli
ilkeä — niin ilkeä, että pidin parhaana olla vastaamatta, sillä
vastaamalla ilkeälle ihmiselle vain auttaa häntä, ja minä halusin
hänen itse ilmaisevan syyn tähän ilkeyteen. Seurasi hetken hiljaisuus.
»Tiedättekö», sanoi hän sitten, »että useat Annen sukulaisista oikein
tosissaan miettivät teidän surmaamistanne?»

»Moni on sitä tosissaan miettinyt — niin tosissaan, etteivät ole
milloinkaan sitä yrittäneetkään. Antonio Pereziä ei ole helppo surmata,
don Juan, kuten ehkä tulette huomaamaan.»

Sen kerskauksen olen myöhemmin toivottavasti todistanut oikeutetuksi.

»Sanonko teille heidän nimensä?» kysyi hän.

»Jos haluatte heidän perikatoaan.»

»Hoo!» Hän nauraa rähähti lyhyesti. »Te puhutte ovelasti perikadosta
— mutta tehän puhuttelettekin renkiä ja palvelijaa.» Nämä arvonimet
kalvoivat hänen sisimpäänsä; ne näyttivät olevan myrkkyä hänen
verelleen. Vain nainen pystyy keksimään sanat, jotka miestä polttavat
ja jäytävät. »Mutta niin renki ja palvelija kuin lienenkin, olette nyt
kumpikin koreasti minun vallassani. Pienellä tempulla tuhoan teidät,
tuhoan hänet. Jos esimerkiksi kertoisin Filip-kuninkaalle, että olen
nähnyt teidän syleilevän häntä —»

»Senkin roisto!»

»Olen varmasti — Jumalan nimessä vannon, että olen, näillä kahdella
silmälläni — ainakin toisella, puoli tuntia sitten avaimen reiästä.
Hänen palvelijansa päästivät minut sisälle; pari hyvin käytettyä
tukaattia — ymmärrättehän?»

Olimme saapuneet taloni ovelle. Minä pysähdyin ja käännyin häneen päin.

»Ettekö tule sisälle?» kysyin kehoittavasti.

»Niinhän sanoi susikin lampaalle, eikö niin? No, miksikä en?» Ja me
menimme sisään.

»Te asutte komeasti», huomautti hän tarkastaen ahnein, kateellisin
silmin kaikkea, mikä todisti minun rikkauttani. »Olisipa sääli menettää
noin paljon, luullakseni. Kuningas kuuluu oleskelevan nykyjään
Escurialissa.»

Se oli totta. Hän oli vetäytynyt sinne yksinäisyyteen, voidakseen
puhdistaa jumalaapelkäävän, synkkämielisen sielunsa pääsiäisjuhlaa
vastaanottamaan.

»Ettehän halua pakottaa minua tekemään niin vaivalloista matkaa», sanoi
hän.

»Sopisikohan teidän heittää tuo ilkeämielinen puhetapa ja sanoa
suoraan, mitä haluatte?» pyysin häneltä. »Teillä on jokin kaupanteko
mielessänne. Puhukaa suunne puhtaaksi.»

Sen hän tekikin ja hämmästytti minut perinpohjin.

»Te olette jo kylliksi kauan vitkastellut, Perez», hän alkoi.
»Olette yrittänyt sekä soutaa että huovata. Siitä on nyt tehtävä
loppu. Auttakaa minua nyt, niin teen teidät mahtavammaksi kuin nyt
olette, mahtavammaksi kuin olette milloinkaan voinut uneksiakaan. Jos
vastustatte minua, jos petätte minut — sillä aion todellakin nyt puhua
suuni puhtaaksi — niin on kuningas minun suustani kuuleva asioita,
jotka tuhoavat sekä teidät että Annen. Oletteko ymmärtänyt?»

Seurasivat sitten hänen vaatimuksensa. Itselleen hän ensinnäkin vaati
Mogron linnoituksen ylipäällikkyyden. Se minun oli hankittava hänelle
heti paikalla. Toiseksi minun oli saatava aikaan, että Filip sitoutui
kannattamaan don Juanin retkeä Englantia ja Elisabetia vastaan ja
asettamaan hänet valtaistuimelle sekä antamaan hänelle Maria Stuartin
puolisoksi. Kaiken tämän hän vaati nopeasti tapahtuvaksi, muuten olisin
tuhon oma. Eikä vielä siinä kaikki. Päinvastoin, se oli vasta alkua.
Hän avasi sitten eteeni unelmiensa haavemaailman voidakseen, kun nyt
näin oli minua toisaalta kiristänyt, toisaalta taas lahjoa. Kun he
ensin olisivat saaneet Englannin haltuunsa, oli hänellä aikomus hyökätä
itse Espanjaa vastaan. Siksi hän Mogroa tarvitsi, jotta maihinnousu
Santanderissa kävisi helpommin. Samoin kuin kristityt aikoinaan
olivat laskeutuneet alas Asturian vuoristosta karkoittamaan maurit
niemimaalta, niin olisivat don Juanin joukot saapuvat valloittamaan sen
uudelleen hänelle.

Se oli kauttaaltaan hullun ihmisen mielihouretta — kunnianhimon
tykkänään turmelemain aivojen tuotetta, enkä minä usko, että
don Juanilla oli mitään osuutta siihen, tai että hän edes tiesi
koko asiasta. Escovedo ehkä näki itsensä istumassa jommankumman
kuningaskunnan valtaistuimella don Juanin sijaishallitsijana — häntä
itseään ja minua varten, jos häntä auttaisin, olisi niin paljon valtaa
odotettavissa. Mutta jos kieltäydyin, tuhoisi hän minut.

»Entä jos menen suoraa päätä Escurialiin ja esitän koko suunnitelman
kuninkaalle?» kysyin minä.

Hän hymyili.

»Silloin pakotatte minut sanomaan hänelle, että se on vain valhetta,
minkä te olette keksinyt vapautuaksenne miehestä, joka omaamansa tiedon
perusteella pystyy tuhoamaan teidät, ja minkä tietoni silloin myöskin
paikalla kerron Filipille. Harkitkaapa, mitä se teille merkitsee.
Harkitkaa», hän jatkoi hyvin ilkeämielisesti, »mitä se merkitsee
Annelle.»

Niin totta kuin olen kristitty, uskon, että jos asia olisi koskenut
vain minua itseäni, olisin heittänyt hänet talostani suoraa päätä ja
käskenyt tehdä pahimpansa. Mutta hän oli kyllin älykäs muistuttamaan
minua Annesta. Minkä hyvänsä rangaistuksen Filip minulle keksisikin,
ei se merkitsisi mitään sen rangaistuksen rinnalla, minkä hän tulisi
määräämään tuolle paljon kärsineelle naiselle, joka oli pettänyt hänet.
Haa, vakuutan teille, että on ilkeä asia olla kuninkaan kilpakosijana,
varsinkin Filip-kuninkaan tapaisen kalasieluisen itsevaltiaan.

Olin kauhusta aivan hervoton. Pyyhkäisin kädellä otsaani, se oli kylmä
ja kostea.

»Olen teidän vallassanne, Escovedo», tunnustin minä onnettomana.

»Sanokaa mieluummin, että me olemme liittolaisia. Unohtakaa kaikki
muu.» Hän oli innoissaan ja iloissaan uskoen kaiken nyt olevan
kunnossa, niin suureksi hän uskoi minun vaikutusvaltani kuninkaaseen.
»Ja nyt Mogro minulle ja Englanti don Juanille. Vikkelästi toimeen nyt.»

»Kuningas on poissa. Meidän täytyy odottaa muutama päivä.»

»No pääsiäiseksi sitten.» Ja hän ojensi kätensä. Tartuin siihen
hervottomasti päättäen siten keskenämme sovitun häpeällisen
vaihtokaupan. Mitä muutakaan olisin saattanut tehdä. Miten olisi
Annelle muuten käynyt?

Olisinhan voinut valvoa omaa etuani ja käyttää asemaani omaksi
parhaakseni, kuten minusta on myöhemmin väitettykin. Olisinhan voinut
käyttää kiristystä ja ottaa vastaan ruhtinaallisia lahjuksia. Mutta
minä olin aina kuninkaalle uskollinen ja uhrauduin hänen hyväkseen.
Ei minua vielä milloinkaan ollut lahjottu tekemään mitään, mikä olisi
ollut vastoin hänen etujaan, ennenkuin nyt olin kerrassaan myynyt
kunniani ja sitoutunut luopumaan uskollisuudestani.

Ei ollut koko Espanjassa onnettomampaa miestä kuin minä olin. Yön
läpeensä istuin työhuoneessani ja vaimoni kehoituksiin, että soisin
itselleni edes vähän lepoa vastasin, että Espanjan asiat vaativat
huomiota. Ja kun aamun valjetessa olin aivan menehtynyt ja epätoivosta
suunniltani, saapui luokseni Filipin lähetti kirje mukanaan.

»Olen saanut kirjeitä don Juanilta», hän kirjoitti, »jotka ovat
entistä tiukemman sävyisiä. Hän vaatii heti lähetettäväksi rahaa ja
Escovedon. Olen miettinyt asiaa ja nämä kirjeet vahvistavat kaikin
puolin pelkoani. Minulla on syytä pelätä iskua, joka häiritsee yleistä
rauhallisuutta ja tuhoo itsensä don Juanin, jos hän yhä saa pitää
Escovedon palveluksessaan. Kirjoitan don Juanille, että Escovedo hänen
pyyntönsä mukaisesti kyllä oitis lähetetään matkaan. Huolehtikaa te
siitä, että hänet lähetetään ansioidensa mukaiselle matkalle ja heti
paikalla, ennenkuin tuo konna tappaa meidät.»

Minua puistatti tätä lukiessani. Kohtalo itse oli tarttunut ohjaksiin.
Filipiä vaivasi vanha pelkonsa — ja, totta tosiaan, hänen aavistuksensa
ei ollut aiheeton, kuten olin tullut tietämään — että Escovedo hautoi
kurjimpiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Hän siis taaskin vaati, kuten
oli jo useasti ennenkin vaatinut, tuhoamaan tuon kavaltajan, jonka
levoton olemus niin alinomaa hänen rauhaansa häiritsi. En suinkaan
käsittänyt väärin sitä, mitä hän tarkoitti »lähettämis»-sanallaan.
Ymmärsin varsin hyvin, mille matkalle hän halusi minun lähettävän
Escovedon.

Ajatelkaahan, missä kiusauksessa olin. Jos Escovedo kuolisi, ei minulla
olisi mitään hätää, eikä Annellakaan, vieläpä minun tarvitsematta
ollenkaan ryhtyä tuohon iljettävään petoshommaan, johon minun oli ollut
pakko suostua. Ja tuon kuoleman kuningas itse käski minun panna toimeen
− salaisen, kuninkaallisen teloituksen, jollaista hänen rippi-isänsä
Frey Diego de Chaves sittemmin piti oikeutettuna ja kuninkaalle
kuuluvana hyödyllisenä oikeutena. Hän oli ennenkin aivan selvin sanoin
minua siihen vaatinut, mutta minä olin joka kerta asettunut Escovedon
ja miekan väliin. Olisiko minun jatkettava tätä menettelytapaa?
Saattoiko inhimillisesti katsoen minulta vaatia, että asiain näin ollen
taaskin koettaisin käännyttää kuninkaallisen vihan tuon uskalikon
päästä? Olinhan vain ihminen minäkin, lihan kiusauksille altis, ja
olihan sitäpaitsi olemassa nainen, jota rakastin enemmän kuin omaa
autuuttani, jonka rauhaa ja onnekkuutta tuo Escovedo-heittiö uhkasi.

Jos hän sai elää, ja niin kauan kuin hän eli, tulisimme, Anne ja minä,
olemaan hänen tahtonsa orjia, ja minun olisi pakko ryvettää kunniaani
ja uskollisuuttani hänen hurjien pyyteittensä rapakossa. Ja kuningas,
valtiaani, vaati minua selkein sanoin toimittamaan hänet oikopäätä
kuolemaan.

Ryhdyin heti vastausta kirjoittamaan ja kirjeeni sisältö oli: »Lausukaa
selkeämmin ajatuksenne, sire. Mille matkalle oikein tarkoitatte
Escovedon lähetettäväksi?»

Seuraavana aamuna, pääsiäisviikon torstaina, palautettiin minulle
kirjeeni ja sen reunaan oli Filipin omalla käsialalla kirjoitettu
Escovedon kuolemantuomio. »Tarkoitan, että olisi joudutettava tuon
konnan kuolemaa, ennenkuin hän vielä ehtii ryhtyä mihinkään sellaiseen
tekoon, että kaikki on myöhäistä; sillä häntä ei mikään saa pysähtymään
eikä mieltänsä muuttamaan. Toimittakaa se siis pian tehdyksi, ennenkuin
hän tappaa meidät.»

Siihen ei ollut mitään sanottavaa. Saamani käsky oli selvä ja määrätty.
Oli vain toteltava. Ryhdyin siis toimenpiteisiin.

Kuten minulla kaiken ikäni on ollut onni omata mitä uskollisimmat
ystävät, on minulla samoin aina ollut mitä luotettavimmat palvelijat.
Eikä näistä ollut yksikään uskollisempi kuin taloudenhoitajani,
Diego Martinez, ellei ehkä tallimestarini, Gil de Mesa, joka vielä
nytkin, kovan onneni päivinä, minua seuraa. Mutta Mesaa en siihen
asti vielä ollut koetellut, kun sen sijaan tiesin Diegon minulle
sydänjuuriaan myöten uskolliseksi, mieheksi, joka minun tähteni antaisi
kidutuspenkillä silpoa itseltään jäsenen jäseneltä.

Jätin koko asian Diegon tehtäväksi. Sanoin hänelle, että toimin
kuninkaan käskystä ja että oli kysymyksessä vaarallisen kavaltajan
salainen surmauttaminen, koska häntä ei voitu laillisesti tuomita,
jotta hän ei voisi syyttää rikoskumppanuudesta henkilöä, jonka
syntyperää ja sukua on suojeltava kaikelta häväistykseltä. Käskin hänen
hankkia itselleen tarpeelliset avustajat ja suorittaa työn niin pian
kuin suinkin. Sitten poistuin heti Madridista ja matkustin Alcalaan.

Diego hankki viisi miestä auttamaan itseään tässä toimessa; nämä olivat
eräs nuori Enriquez-niminen upseeri, eräs Rubio-niminen palvelija,
aragonialaiset Mesa ja Insausti sekä vielä eräs Bosque-niminen. Hän
halusi nähtävästi olla varma onnistumisestaan, mutta minun käsitykseni
on, että hän oli liian varovainen ja käytti enemmän apulaisia kuin
olisi ollut tarpeen. Nämä kuusi väijyivät sitten kolmena perättäisenä
yönä Escovedoa pienellä Santiago-aukiolla. Pääsiäismaanantai-iltana,
maaliskuun 31:senä, he vihdoin saivat hänet käsiinsä ja surmasivat
hänet. Hän kuoli Insaustin miekan lävistämänä melkein ennen kuin
huomasi olevansa saarrettu. Mutta kun ruumis tavattiin, oli siinä
ainakin puolisen tusinaa haavoja. Olenhan maininnut Diegon mieheksi,
joka aina toimitti asiansa perinpohjin.

Työn tehtyään he oitis hajaantuivat, ja Rubio-palvelijani matkusti
heti Madridista Alcalaan kertomaan minulle asiasta vakuuttaen, ettei
ketään ollut vangittu. Mutta kuten arvaatte, nousi Madridissa aamulla
hirmuinen hälinä, sillä ei joka päivä tavata kadulta kuninkaallista
sihteeriä murhattuna.

Alcaldet ryhtyivät asiaa tarmokkaasti tutkimaan ja vangitsivat ja
kuulustelivat aluksi kaikkia, jotka yrittivät poistua kaupungista.
Seuraavana päivänä he vaivasivat urkkimisillaan kaikkia, jotka
tarjosivat huoneita vuokralle. Tässä toimessa he vielä häärivät,
kun minä illalla palasin Madridiin, koska — näennäisesti —
ystäväni ja virkaveljeni murha oli saanut minut ennen aikojani
lähtemään maalta kaupunkiin. Menettelin siten kuin ei minulla
olisi ollut mitään aavistusta siitä, miten murha oli tapahtunut.
Tämä oli aivan välttämätöntä, vaikka olikin inhoittavaa, varsinkin
surunvalituskäyntini Escovedon kotona, jonne en voinut olla menemättä
ja jossa tapasin perheen syvän surun vallassa.

Heti alusta alkaen epäilykset kohdistuivat minuun, vaikkei ollutkaan
olemassa mitään selviä merkkejä, jotka olisivat viitanneet minun
osallisuuteeni. Mutta huhu oli liikkeellä, ja vaikka minulla oli
mahtavia ystäviä, niin olipa mahtavia vihamiehiäkin, sillä sellaisia
aina kateus synnyttää minunkaltaisessani korkeassa asemassa olevia
henkilöitä kohtaan. Escovedon puoliso epäili minua, vaikka näyttikin
alussa yhtä paljon epäilleen Alban herttuan osallisuutta murhaan, koska
tämä vihasi don Juania ja kaikkia hänen kannattajiaan.

Tämän johdosta tulikin hovi-alcalde pian minun tutkimaan. Hän sanoi
toivovansa, että minä voisin johdattaa hänet salamurhaajan jäljille;
mutta hänen käyntinsä varsinainen tarkoitus oli, kuten hänen urkkivasta
ja tiukasta kyselytavastaan kävi selville, saada minut paljastamaan
itseni. Esiinnyin pelottoman julkeasti. Olin näkevinäni asiassa
flanderilaisten valtioitten työtä. Valitin — muistuttaakseni häntä
asiasta — että olin silloin sattunut olemaan Madridista poissa.

Hänen jälkeensä tuli toinen korkea virkamies, joka sanoi tulevansa
ystävänä minua varoittamaan, koska oli liikkeessä huhuja, jotka
mainitsivat minut teon yhteydessä, mutta joka oikeastaan tuli
houkutellakseen minut jonkinlaiseen myönnytykseen ja väijymään pettävää
kasvojeni ilmettä.

Kestin sen uljaasti, mutta sisällisesti olin järkytetty kirjoittaessani
Filipille ja selittäessäni hänelle tarkoin, mitä minulle oli sanottu
ja mitä minä puolestani olin vastannut ja mitä katkeria rohtoja olin
saanut niellä.

Hän kirjoitti vastaan:

»Mielestäni te vastasitte mainiosti. Koettakaa edelleenkin esiintyä
varovasti. Kyllähän he tulevat kertomaan teille paljon asioita, eivät
kertoakseen, vaan saadakseen teidät paljastamaan itsenne. Mainitsemanne
katkerat rohdot ovat välttämättömiä. Mutta käyttäkää kaikki taitonne ja
teeskentelykykynne, jossa olette mestari.»

Me olimme sen jälkeen päivittäin kirjeenvaihdossa, ja minä kerroin
hänelle kaikki tekoni; miten pidin kaikki mieheni kotosalla, koska
pelkäsin, että heidät vangittaisiin, jos yrittäisivät poistua
Madridista, ja miten minun vihdoin onnistui toimittaa heidät
yksitellen matkaan asioissa, jotka saattoivat heidät kaiken epäilyksen
ulkopuolelle. Juan de Mesa lähti Aragoniaan järjestämään Ebolin
ruhtinattaren asioita. Rubio, Insausti ja Enriquez saivat kuninkaan
omakätisesti allekirjoittaman lipunkantajan valtakirjan ja määrättiin
liittymään armeijaan Italian eri osissa; ensinmainittu lähetettiin
Milanoon, toinen Sisiliaan ja viimeksimainittu Napoliin. Bosque palasi
Aragoniaan. Niin tulivat kaikki sijoitetuksi Kastilian tuomiopiirin
ulkopuolelle, kaikki muut paitsi minä itse ja kuningas, joka kirjoitti
minulle lausuen tyytyväisyytensä, kun ketään ei ollut saatu vangituksi.

Mutta huhu pysyi yhä vireillä, ja sen mukaan olin minä, yhdessä
Ebolin ruhtinattaren kanssa, pannut toimeen murhan. En ymmärrä, miten
hänen nimensä tuli vedetyksi asian yhteyteen. Ehkä se johtui pelkästä
ilkeämielisyydestä, koska meillä tiedettiin olevan keskinäisiä
suhteita. Hän oli ehkä antanut aihetta tähän syytökseen ryhtymällä
kovin itsepintaisesti sitä kieltämään. Hän kuulutti vihoissaan,
että häntä syytettiin asiasta, melkeinpä ennenkuin se vielä oikein
tapahtuikaan, ja pani yhtä vihaisen vastalauseensa sellaista syytöstä
vastaan ja uhkaili niitä, jotka uskalsivat puhua sellaista.

Lopputulos kaikesta tästä oli, että Escovedon perhe kuukautta myöhemmin
kyhäsi kuninkaalle anomuskirjan, jossa syyttivät murhasta minua, ja
Filip suostui ottamaan puheilleen don Pedro de Escovedon — murhatun
pojan — ja lupasi harkita asiaa ja antaa oikeuden käsiin sen, kenen
havaitsi oikeaksi syylliseksi, oli se sitten kuka hyvänsä. Hänet
saattoivat pahaan pulaan Escovedojen vaatimukset, minun vaarani, hänen
velvollisuutensa kuninkaana ja hänen oma osallisuutensa rikoskumppanina
tai paremminkin asian alkuunpanijana.

Escovedoja avusti mahtava Vasques, neuvoskunnan sihteeri, Alban
puoluelaisia, oman puolueeni salainen vihamies, joka kadehti minun
valtaani eikä enää pelännyt ilmaista itseään ja ahdistaa minua, koska
nyt uskoi voivansa tuhota minut.

Hän puhui salaperäisesti kuninkaalle asian yhteydessä olevasta naisesta
uskaltamatta vielä mainita Annen nimeä, ja kehoitti häntä oikeuden
tyydyttämiseksi, koska rumia huhuja oli liikkeessä, määräämään
pantavaksi toimeen tutkimuksen totuuden selville saamiseksi.

Filip itse kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, ivaten huhujen
mielettömyyttä, jotka erehtyivät niin kauas totuudesta, ja kun minä
valitin olevani ilkeässä asemassa, koetti hän rauhoittaa minua;
erottuamme hän vielä kirjoitti minulle: »Niin kauan kuin minä elän, ei
teillä ole mitään pelättävää. Muut saattavat muuttua, mutta en ikinä
minä, mikä teidän pitäisi käsittää, koska niin hyvin tunnettu minut.»

Tämä kirje lausui lyhykäisyydessään niiden monien kirjeiden sisällön,
mitkä noihin aikoihin saapuivat minulle Madridiin Escurialista, jonne
kuningas oli vetäytynyt. Eivätkä nuo kirjeet rauhoittaneet minua
vain sisältämillään vakuutteluilla, vaan vieläkin enemmän sen niistä
epäsuorasti ilmenevän hyvän uskon kautta, mikä kuninkaalla tuntui
minusta olevan. Minulla oli nyt hallussani suuri joukko Escovedon
asiaa koskevia kuninkaan kirjeitä, ja niissä hän melkein joka ainoassa
paljasti itsensä päämurhamieheksi osoittaen, että minä olin vain
velvollisuuteni täyttävä hänen määräystensä toimeenpanija. Mitä olikaan
minulla pelättävää, niin kauan kuin minulla oli tuommoiset kirjeet. Ei
Filip itsekään uskaltaisi ilmaista minua.

Mutta uusi vaara uhkasi minua nyt − pelkäsin tulevani itse murhatuksi.
Ilmassa tuntui olevan uhkaa. Escovedo-suku kannattajineen, joihin
kaikki vihamieheni yhtyivät, vieläpä jotkut Eboli-suvun jäsenetkin,
joiden mielestä minä olin tahrannut heidän nimensä kunnian, suhteellani
Anneen, puhuivat julkisesti kostosta, niin että minun oli pakko aina
ulkosalla ollessani pitää ympärilläni asestettua seuralaisjoukkoa.

Vetosin taas Filipiin pyytäen häntä suojelemaan itseäni. Pyysinpä häntä
vapauttamaan minut ministerintoimestanikin, jotta siten se surkuteltava
kateus, mikä aiheutti vainoamiseni, menettäisi vaikuttimensa. Vihdoin
pyysin häntä määräämään minut tutkittavaksi, koska uskoin, että kun ei
ollut olemassa mitään todisteita minua vastaan, tuomioistuimet siis
julistaisivat minut vapaaksi ja asia siten kerta kaikkiaan joutuisi
pois päiväjärjestyksestä.

»Menkää Kastilian kuninkaallisen neuvoston puheenjohtajan puheille»,
hän sanoi. »Kertokaa hänelle, mitkä syyt johtivat Escovedon kuolemaan
ja pyytäkää häntä sitten puhumaan don Pedro de Escovedolle ja
Vasquezille; koettakoon hän saada heidät luopumaan asiasta.» Tein työtä
käskettyä, ja kun puheenjohtaja, jona oli Patin piispa, oli kuullut
kertomukseni, lähetti hän hakemaan kahta päävihollistani.

»Kuulkaa, don Pedro», hän sanoi, »olen tutustunut kuninkaalle
lähettämäänne anomuskirjaan, jossa syytätte don Antonio Pereziä isänne
murhaajaksi. Ja minulla on kuninkaan nimessä valta vakuuttaa, että
murhaaja tulee saamaan oikeudenmukaisen tuomionsa, kuka ikänä hän
onkin, arvoon katsomatta. Mutta velvollisuuteni on ensin kehoittaa
teitä harkitsemaan, mitä varmuutta teillä on näyttää toteen syytöksenne
niin korkeassa asemassa olevaa miestä vastaan. Sillä jos todistuksenne
osoittautuisivat riittämättömiksi, niin kääntyisi asia luultavasti
itsellenne kohtalokkaaksi, se tietäkää. Ja vihdoin, ennenkuin vastaatte
minulle, haluan vielä lisätä, sielunhoitajan kunniasanalla, että
Antonio Perez on yhtä viaton kuin itsekin olen.»

Se olikin totuus — ehdoton totuus, mikäli kuningas ja piispa asiaa
tunsivat — sillä olinhan vain herrani tahdon välikappale.

Don Pedro näytti hämmästyvän, melkeinpä kauhistuvan. Hän näytti
mieheltä, joka yht'äkkiä huomaa hairahtuneensa yrittäessään astua
kuilun yli, missä tuho häntä vaanii. Ehkä hän viimeinkin käsitti, että
kaikki hänen rajut syytöksensä perustuivat pelkkiin epäilyihin, joita
ei voitu todistaa.

»Herra piispa», hän sopersi, »koska niin sanotte, niin vakuutan
kunniasanallani sekä omasta että perheeni puolesta, ettemme enää tule
sanallakaan syyttämään don Antoniota tästä kuolemasta.»

Piispa kääntyi sitten Vasquezin puoleen rypistäen kulmiaan
halveksivasti.

»Mitä teihin tulee, sir, niin olette nyt kuullut miten asia on —
vaikk'ei se oikeastaan ollut teidän korvillenne tarkoitettu, sillä
eihän asia kuulu teille virkanne puolesta, eikä teillä ole kuollutta
kohtaan minkäänlaisia velvollisuuksia, niinkuin don Pedrolla, jonka
vuoksi hänelle voidaan antaa anteeksi hänen malttamattomuutensa
ahdistaa Escovedon surmaajia. Teidän kiihkeä huolehtimisenne tästä
asiasta saattaa teidät epäilyksenalaiseksi, ja sitä vielä lisää se
seikka, että te olette pappi. Kehoitan teitä luopumaan asiasta, sillä
sen oikeasta laadusta teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta.»

Mutta kateus on voimakas kiihoitin, se on jäytävä, vastustamaton himo,
joka kaivaa viisautta ja on kuuro kaikille järkeville neuvoille.
Vasquez ei kyennyt luopumaan asiasta. Ilkeyden ja kateuden pirun
kahlehtimana hänellä ei ollut halua pysähtyä ennenkuin oli tuhonnut
joko itsensä tai minut.

Koska Escovedon varsinainen perhe nyt erottautui asiasta, etsi
Vasquez käsiinsä murhatun kaukaisempia sukulaisia ja kiihoitti heitä
niin kauan, että he vuorostaan lähtivät hovia saastuttamaan, eivät
ainoastaan minuun kohdistetuilla syytöksillä, vaan myöskin syytöksillä,
jotka nyt julkisesti liittivät Ebolin ruhtinattaren nimen minun nimeeni.

Meidät ahdistettiin aivan epätoivon partaalle, ja silloin Anne
kirjoitti Filipille. Se oli mieletön teko. Hän puolusti itseään liian
kiihkeästi. Hän pyysi kuningasta suojelemaan häntä Vasquezilta ja tämän
ilkeiltä huhuilta, asettamaan varoittavaksi esimerkiksi tuollaiset
miehet, jotka uhkarohkeudessa ja kunnioittamattomuksessa menivät näin
pitkälle, ja rankaisemaan tuota maurilaiskoiraa, Vasquezia — hänen
suonissaan virtasi todellakin maurilaista verta — hänen ansioidensa
mukaisesti.

Uskon, että perikatomme aiheutui tuosta kirjeestä. Filip noudatti
minut Escurialiin. Hän halusi tarkempia tietoja noista syytöksistä.
Minä kerroin, mutta kielsin samalla niiden todenperäisyyden. Sitten
hän vaati ruhtinattaren todistamaan väitteensä Vasquezia vastaan eikä
Annen ollutkaan vaikea tyydyttää häntä. Filip tuntui uskovan meidän
vakuuttelujamme, että kaikki syytökset olivat perättömiä. Kuitenkaan
hän ei ryhtynyt Vasquezia rankaisemaan. Mutta tiesinhän toisekseen,
että hän oli luonnostaan kuhnustelija. »Aika olen minä», hän saattoi
vastata, kun häntä ahdistelin kiirehtimään.

Olimme senjälkeen, minä ja Vasquez, sotakannalla keskenämme
neuvostossa. Escurialissa ollessani asia kehittyi huippuunsa. Olin
lähettänyt palvelijani Vasquezin luo pyytämään, että hän toimittaisi
eräitä virallisia asiakirjoja kuninkaalle. Hän toi ne, mutta liitti
mukaan hirveän syytöskirjelmän, joka oli täynnään herjauksia
ja häväistyksiä, muun muassa viittauksia siihen, etten ollut
puhdasrotuinen eli jalosyntyinen.

Kiihtyneenä, melkeinpä aivan suuttumuksesta suunniltani ja vihasta
väristen, lähdin Filipin puheille.

»Katsokaa, sire, mitä tuo maurilaisroisto minulle kirjoittaa. Tämähän
on jo hävyttömyyden huippu. Joko kostatte minun puolestani nuo
herjaukset tai sallitte minun itse kostaa puolestani.»

Hän tuntui käsittävän suuttumukseni, antoi minulle luvan itse kostaa
miehelle, mutta pyysi minua ensin odottamaan vähän aikaa, kunnes eräät
Vasquezin kokeneissa käsissä olevat asiat tulisivat suoritetuiksi.
Mutta viikot venyivat kuukausiksi, eikä mitään tapahtunut. Oli jo
huhtikuu vuonna '79, vuosi murhan jälkeen, ja minä olin käynyt niin
rauhattomaksi ja hermostuneeksi minua uhkaavien vaarojen vuoksi, etten
enää uskaltanut käydä Annea tapaamassa. Ja silloin Filipin rippi-isä,
Frey Diego de Chaves, tuli eräänä päivänä luokseni kuninkaan nimessä
pyytämään, että minä sopisin Vasquezin kanssa.

»Sillä ehdolla, että hän peruuttaa väitteensä», vastasin. Ja Chaves
lähti vihamieheni luo. Mitä siellä lienee tapahtunut, mitä Vasquez
hänelle lienee puhunut, mitä hän lienee lisännyt minun ja Annen
suhteita koskeviin huhuihin, sitä en tiedä. Mutta tiedän, että siitä
lähtien oli kuninkaan käytös minua kohtaan toinen, hänen minulle
kirjoittamiensa kirjeiden sävy oli toinen, ja kun tämä asiantila yhä
jatkui, kirjoitin vihdoin hänelle vapauttaen hänet lupauksestaan
hankkia minulle hyvitystä Vasquezia vastaan, vakuuttaen hänelle, että
koska hän itse saattoi antaa anteeksi meihin kohdistuvat loukkaukset,
niin minä kyllä omasta kohdastani saattaisin helposti tehdä samoin,
ja lopuksi pyysin, että hän antaisi minulle luvan luopua virastani ja
vetäytyä yksityiselämään.

Anne oli minua tähän kehoittanut. Hän oli lähettänyt minua hakemaan ja
vesissä silmin rukoillut minua sopimaan Vasquezin kanssa, koska kerran
kuningas sitä toivoi, eikä asian näin ollen sopinut yrittää hänen
toivomuksiaan vastustaa. Jäin hänen luokseen muutamiksi tunneiksi ja
lohduttelin häntä, sillä hän oli aivan epätoivon partaalla tuntiessaan
varmasti, että olimme molemmat tuhon omia, ja aivan lohduton uskoessaan
itsensä syypääksi kaikkeen.

Ehkäpä minua pidettiin silmällä tarkemmin kuin itse aavistinkaan. Ehkä
ympäröivät meitä vakoilijat, joita mustasukkainen Filip oli asettanut,
haluten saada joko vahvistusta tai peruutusta niille huhuille, joita
hänelle oli kerrottu ja jotka jäytivät hänen sydänjuuriaan.

Lähdin Annen luota vähintäkään aavistamatta, etten enää milloinkaan
tässä elämässä tulisi häntä näkemään. Samana iltana hovi-alcalde
vangitsi minut kuninkaan käskystä. Syyksi ilmoitettiin muka se,
että olin kieltäytynyt sopimasta Vasquezin kanssa, vieläpä hetkenä,
jolloin kirjeeni, missä ilmoitin itseni valmiiksi siihen suostumaan,
jo oli kuninkaan hallussa; sillä, minun sitä tietämättä, kuningas oli
Madridissa. Hän oli nähtävästi tullut sinne ollakseen läsnä eräässä
toisessa vangitsemisessa, mikä samana iltana toimitettiin. Santa Maria
Mayorin kirkon ovelta hän katseli, kun hänen alguazilinsa tunkeutuivat
Ebolin ruhtinattaren taloon, toivat hänet ulos, sijoittivat hänet
odottaviin ajoneuvoihin ja lähtivät kuljettamaan häntä Pinton
linnoitukseen, mikä vankeus myöhemmin vaihdettiin karkoitukseksi
Pastranaan, missä hän oli kuolemaansa saakka.

Ruhtinasta vastaan rikkominen näyttää olevan pahempi kuin rikkominen
itse Jumalaa vastaan. Sillä Jumala armahtaa, mutta ruhtinaat, joiden
turhamaisuutta ja ylpeyttä on loukattu, eivät tunne armahdusta.

       *       *       *       *       *

Alcaldet pitivät minua vangittuna neljä kuukautta, ilman että
minua mistään syytettiin. Sitten minut, koska terveyteni kovin
kärsi yksinäisyydestä ja epävarmuuden aiheuttamasta murheesta,
siirrettiin omaan kotiini, missä minua ankarasti vartioitiin seuraavat
kahdeksan kuukautta. Ystäväni saivat turhaan rukoilla kuningasta
joko vapauttamaan minut tai saattamaan minut oikeuden tutkittavaksi.
Hän selitti heille, että asia oli aivan eriluonteinen kuin mitä he
kuvittelivat, ja väisti siten kaikki vaatimukset.

Kesällä 1580 Filip matkusti Lissaboniin ottaakseen muodollisesti
haltuunsa Portugalin kruunun, jonka hän oli perinyt. Lähetin
vaimoni hänen luokseen koettamaan saada sovintoa aikaan. Mutta
Filip ei suostunut ottamaan häntä puheilleen, ja niinpä minä jäin
jatkamaan hänen kostonhimoisen hitautensa uhrina oloa. Vuotta
myöhemmin, annettuani muodollisen lupauksen, että luovuin kaikesta
vihamielisyydestä Vasquezia kohtaan ja etten milloinkaan yrittäisi
häntä mitenkään vahingoittaa, minulle myönnettiin jonkinverran
vapautta. Sain kulkea ulkona ja ottaa vastaan vieraita, mutta itse en
saanut käydä kenenkään luona.

Mutta seurasi taas keskeytys. Vasquez oli nyt mahtava mies, sillä
minun puolueeni oli kukistunut samalla kuin minä itsekin, ja hänen
puoluelaisensa olivat sijoittuneet kuninkaalliseen neuvostoon.
Hänen toimestaan vihdoin, vuonna 1584, minut vietiin oikeuteen
vastaamaan syytökseen lahjusten ottamisesta ja toisen omaisuuden
anastamisesta. Tiesin, että vihamieheni tällävälin olivat saaneet
käsiinsä Enriquezin ja että hän oli valmis todistamaan jutussa, että
hän ei salannut osallisuuttaan Escovedon kuolemaan ja että Escovedot
vaativat kuningasta asettamaan minut syytteeseen murhasta. Mutta siitä
huolimatta minua syytettiin vain noista mainitsemistani toisista
rikkomuksista.

Väitettiin, että minä olin elänyt upeammin kuin ainoakaan muu ylimys
Espanjassa, että kun matkustin ulkomaille, minulla oli mukanani aivan
ruhtinaallinen seurue, että olin ottanut vastaan lahjuksia ulkolaisilta
ruhtinailta, luvaten valvoa heidän etujaan Espanjassa.

Minut tuomittiin kahden vuoden vankeuteen eräässä linnoituksessa ja
olemaan senjälkeen kymmenen vuotta maastakarkoitettuna, ja yhdeksän
päivän kuluessa minun oli maksettava noin kahdenkymmenen miljoonan
maravedin korvaussumma [Vastaa liki kahta miljoonaa nykyistä
Suomenmarkkaa, mutta ostoarvolleen liki 20 000 000 Smk.] — niin
paljon minun väitettiin anastaneen — sekä lisäksi muutamia jalokiviä
ja varuksia, mitkä olin saanut Ebolin ruhtinattarelta ja jotka minut
määrättiin luovuttamaan ruhtinaan perillisille.

Talossani toimitettiin kotietsintä ja paperini tutkittiin. Tiesin
hyvin, mitä he hakivat. Sillä ne kirjeet, joita Filip ja minä olimme
Escovedon kuoleman aikaan keskenämme vaihtaneet, varmaankin nyt
häiritsivät kuninkaan mielenrauhaa. Olin ryhtynyt tarpeellisiin
varokeinoihin kohta kun huomasin kasaantuvien pilvien ennustavan tätä
sään muutosta. Olin tallettanut nämä paperit kahteen raudoitettuun
lippaaseen, mitkä piilotettiin vastaisen varalle, jolloin ehkä
tarvitsisin niitä pääni päästimiksi. Ja koska hän ei löytänyt mitä
haki — todistuksia omasta osallisuudestaan rikokseen ja nykyisestä
kaksinaamaisuudestaan — niin ei Filip uskaltanut laskea irti koiria,
jotka Escovedon murhan tähden olisivat karanneet kurkkuuni. Siksipä hän
käski syyttää minua vain lahjusten ottamisesta.

Minut kuljetettiin Turrueganon linnoitukseen ja siellä tultiin
minulta vaatimaan niitä papereita, joita alcaldet eivät olleet
onnistuneet kotoani löytämään. Saatoin kuvailla mielessäni Filipin
rauhattomuuden hänen lähettäessään luokseni nuo miehet. Kieltäytyessäni
niitä luovuttamasta minä melkein nauroin. Nämä paperit olivat minun
suojakilpeni pahempia seikkoja vastaan kuin mitä tähän asti oli
tapahtunut. Jos minua liiaksi ahdistettaisiin, saattaisin vielä nytkin
niiden avulla ehkä katkoa kahleeni. Ihmettelen välistä itsekseni,
miksi en tuohon keinoon ryhtynyt. Vaikka oikeastaan asia ei ollut
niinkään ihmeteltävä. Melkeinpä poikavuosistani asti oli Filip-kuningas
ollut herrani. Uskollisuus häntä kohtaan oli käynyt melkein toiseksi
luonnokseni. Vilpittömästi ja arvelematta olin palvellut häntä, ja
minusta oli aivan luonnotonta pettää häntä muuten kuin äärimmäisessä
hädässä. Luulen, ettei hän milloinkaan aavistanut uskollisuuteni
syvyyttä tai laajuutta.

Kieltäytymiseni saattoi koirankuonolaiset uhkaamaan vaimoani
hirvittävillä asioilla, jollei hän suostuisi heille luovuttamaan
kätkemiäni papereita. Häntä ja lapsiamme uhattiin elinkautisella vesi-
ja leipävankeudella, jos hän yhä kieltäytyisi niitä antamasta. Mutta
hän kesti kaikki uhkaukset ja pysyi lujana myöskin Filipin rippi-isän,
Frey Diegon, samassa tarkoituksessa tapahtunutta liukaskielistä
ahdistelua vastaan. Viimein minulle ilmoitettiin, että sekä vaimoni
että oman jäykkäniskaisuuteni tähden hänet sekä lapsemme olivat
teljetyt vankilaan, missä saisivat virua, kunnes niinä näkisin
parhaaksi alistua kuninkaan tahtoon.

On ovela muoto henkistä kidutusta antaa ihmisen ajatella niiden, jotka
ovat hänelle rakkaat, olevan pakotetut kärsimään hänen tähtensä.

Minä riehuin ja raivosin sille upseerille, joka minulle tämän katalan
uutisen kertoi. Annoin voimattoman vihani puhjeta jumalattomiksi
herjaussanoiksi, joita myöhemmin käytettiin minua vastaan. Upseeri oli
ovelan myötätuntoinen.

»Ymmärrän surunne, don Antonio», hän sanoi. »Uskokaa minua, tunnen niin
suurta myötätuntoa teitä kohtaan, että kehoitan teitä tekemään lopun
noiden viattomien, rakkaiden omaistenne vankeudesta, jotka kärsivät
tähtenne.»

»Ja sitenkö lopettamaan itseni?» kysyin kiivaasti.

»Jos oikein harkitsette asiaa, niin ehkä käsitätte, että sekin on
velvollisuutenne näissä oloissa.»

Tarkastin hänen teeskentelevää naamaansa, ja vähällä piti, etten
iskenyt häntä vasten kuonoa. Sitten hillitsin luontoni ja taltutin
tahtoni.

»Hyvä on», sanoin. »Paperit tullaan luovuttamaan. Tuokaa
taloudenhoitajani, Diego Martinez, tänne luokseni, niin minä käsken
hänen toimittaa, lippaat, missä paperit ovat, vaimolleni, jotta hän
vuorostaan voi luovuttaa ne kuninkaalle.»

Hän poistui hyvin tyytyväisenä. Varmaankin hän luki sen itselleen
erinomaiseksi ansioksi. Kolmen päivän kuluttua — niin kiire heillä
oli — uskollinen taloudenhoitajani seisoi edessäni vankilassani
Turrueganossa.

Ymmärrätte, mikä kauhea sieluntuska minut valtasi annettuani
suostumukseni, kun tiesin, että paperit luovuttamalla luovutin
oman henkeni, että ilman niitä minulla ei olisi mitään
puolustusmahdollisuutta. Mutta niinä kolmena päivänä, jotka kuluivat,
olin miettinyt asiaa, enkä suinkaan turhaan.

Kun Martinez lähti luotani, oli hänellä tarkat toimintaohjeet,
joista oli seurauksena, että nuo raudoitetut lippaat, lukittuina
ja sinetöityinä, avaimineen luovutettiin kuninkaan rippi-isälle.
Martinezilta kysyttiin, mitä ne sisälsivät.

»En tiedä», hän vastasi. »Minun vain käskettiin ne antaa.»

Käsitän, mikä huojennus oli kuninkaalle, kun hän uskoi näin tehneensä
minut vaarattomaksi, kun hän uskoi, että tulipa mitä tahansa, minä
en enää kykenisi itseäni puolustamaan enkä viattomaksi todistamaan.
Lähimmät seuraukset minua aivan hämmästyttivät. Oltiin lopulla vuotta
'85, ja terveyteni kärsi tästä vankina olosta ja sen kieltäymyksistä.
Ja nyt tätä vankeuttani lievennettiin. Onnistuipa vaimoni Juanan vielä
hankkia lupa, että minut saatiin viedä kotiin Madridiin, ja siellä sain
neljäntoista kuukauden ajan elää melko vapaasti, vastaanottaa vanhoja
ystäviäni, niiden joukossa useita hovin jäseniä.

Kuvittelin ensin, että kuningas nyt, tehtyään minut vaarattomaksi,
halveksisi minua, eikä ryhtyisi enää mihinkään. Mutta pian huomasin
siinä suhteessa pettyneeni. Aluksi vangittiin Martinez ja syytettiin
häntä osallisuudesta Escovedon murhaan. Ja sitten minut eräänä päivänä
aivan aavistamattani vangittiin ja vietiin joksikin aikaa Pinton
linnoitukseen. Sieltä minut kuljetettiin takaisin tiukkaan vankeuteen
Madridiin, jossa vasta sain kuulla, mitä oli tapahtunut.

Filip-kuningas oli edellisenä yönä matkustanut Aragoniaan cortesia
johtamaan, ja Vasquez, joka oli ollut hänen matkassaan, oli käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen kuulustellakseen lipunkantajaa Enriquezia,
joka sillä välin oli ilmoittautunut osalliseksi Escovedon murhaan.
Enriquez tunnusti kaikki — antoi ilmi muut, kun hänelle itselleen
luvattiin täydellinen anteeksianto — ja syytti Mesaa, Rubiota ja
taloudenhoitajaani Martinezia osallisuudesta murhaan ja ilmoitti
Martinezin salahyökkäyksen johtajaksi. Muut kaksi, Insausti ja Bosque
olivat jo kuolleet.

Vasquez yritti oitis vangita elossa olevat. Mutta Mesa oli
pelastautunut Aragoniaan, ja Rubio oli hänen kanssaan. Oli siis
jäljellä vain Martinez, ja hänet he ottivat kiinni ja tutkivat. Hän
pysyi yhtä kylmäverisenä ja hillittynä kuin oli minulle uskollinen.
Heidän uhkauksensa eivät häneen pystyneet. Hän väitti, että koko juttu
oli valhetta, joka oli kerrottu kostonhalusta, että minä olin ollut
Escovedon paras ystävä, että hänen kuolemansa oli syvästi vaikuttanut
minuun ja ettei yksikään ihminen olisi saattanut tehdä enempää hänen
todellisten murhaajiensa etsimiseksi. Häntä kuulusteltiin yhdessä
Enriquezin kanssa, eikä tämä ristikuulustelu häntä vähintäkään
hämmentänyt. Hän puhutteli tuota petturia halveksien valapatoksi,
lahjotuksi todistajaksi, uskottomaksi palvelijaksi, mieheksi, joka,
kuten hän osoitti, oli kauttaaltaan rikollinen roisto, pahemmasta
puhumatta, ja joka nähtävästi oli rahalla ostettu entistä isäntäänsä
syyttämään.

Martinezin järkähtämättömyys oli täten saattanut asian umpisolaan. Kun
toisaalta henkilö, jota tuomareille kuvailtiin kelvottomaksi konnaksi,
vakuutti syytöksen todeksi, ja toisaalta sen kielsi mies, jota vastaan
kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin oli tuomioistuimen mahdoton
tehdä päätöstään asiassa. Oli löydettävä ainakin toinen todistaja. Ja
Vasquez käytti valtaansa, taitoaan ja kavaluuttaan houkutellakseen
Rubion pois Aragoniasta Kastilian tuomioistuimen kynsiin. Mutta hänen
ponnistuksensa olivat turhat, sillä olin keksinyt salaisen keinon,
millä sain neuvotuksi minulle uskollisen Mesan pidättämään hänet siellä.

Tällä epämääräisellä kannalla asia oli kuukausia, ja minun
vankinaoloani jatkui. Kirjoitin Filipille rukoillen armoa, valittaen
hänelle Vasquezin lainvastaista asian viivyttämistä, mikä uhkasi jatkua
loputtomiin, ja pyytäen, että hänen majesteettinsa määräisi asian
saatettavaksi päätökseen. Tämä tapahtui elokuussa '89. Huomatkaa, miten
aika oli kulunut. Tästä vetoomuksestani ei ollut muuta seurausta, kuin
että ensinnäkin vankeuttani kovennettiin ja sitten saapui Vasquez
kuulustelemaan ja tutkimaan minua Enriquezin todistuksen johdosta.
Voitte arvatakin, että hänen yrityksensä houkutella minua paljastamaan
itseni oli turhaa vaivaa. Vihamieheni poistui nolona lähtien
kuulustelemaan vaimoani, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Siitä huolimatta Vasquez ajoi kannettaan minua ja Martinezia vastaan
antaen meille kymmenen päivää aikaa vastauksen laatimiseen. Heti sen
jälkeen don Pedro de Escovedo nosti muodollisen kanteen meitä vastaan
ja minut kytkettiin rautoihin.

Yhden ainoan ilkeämielisen todistajan väitteiden kumoamiseksi minä
hankin kuusi hyvämaineista todistajaa, niiden joukossa Aragonian
Neuvoston sihteerin. Nämä todistivat puolestani, että minä Escovedon
kuoleman aikana olin ollut Alcalassa, että olin aina ollut Escovedon
ystävä, että minä olin hyvä kristitty, jolle moinen teko oli
mahdottomuus, ja että Enriquez oli kehno mies, jonka sana oli arvoton,
väärä todistaja, joka toimi kostonhimosta.

Niinpä, tuomarieni nurjamielisyydestä ja vainoojieni vihasta
huolimatta ei minua näiden todistusten perusteella voitu lain mukaan
langettaa rangaistukseen. Olisi kyllä ollut olemassa asiakirjoja,
jotka osoittivat osuuteni rikokseen; mutta kuningas ei uskaltanut
esittää ainoaakaan niistä, koska ne samalla olisivat ilmaisseet, että
minä olin ollut vain hänen välikappaleenaan. Ja vaikka olikin selvä,
että kuningas jo toivoi kuolemaani, oli hänen pakko voimattomana ja
kärsivällisesti vain istua odottamassa, aivan kuin olisi hän ollut
jättimäinen, ilkeä hämähäkki, jonka verkkoon minä itsepintaisesti
kieltäydyin menemästä.

Aloin taas toivoa. Kun tuomioistuin vihdoin ilmoitti lykkäävänsä
tuomion julistamisen, kunnes löydettäisiin uusia todistuksia, niin
kuului joka taholta närkästyksen huudahduksia. Tämä oli hirmuvaltaista
vallan väärinkäyttöä, sanottiin; ja minä yhdyin näihin vaatien tuomion
julistamista ja että minulle palautettaisiin vapauteni huomauttaen,
että olin jo vuosikausia virunut vankeudessa, ilman että minua oli
havaittu mihinkään syylliseksi paitsi lahjusten ottamiseen, mikä asia
jo oli selvä.

Silloin kuningas vihdoin ryhtyi pirullisiin, salakähmäisiin
keinoihinsa. Pian lähetti luokseni vankilaan rippi-isänsä. Munkki
puhutteli minua lempeästi ja ystävällisesti.

»Poloinen ystäväni», hän sanoi, »miksi suotta aikojanne niin paljon
kärsitte, vaikka yhdellä sanalla voitte vapauttaa itsenne? Tunnustakaa
tekonne ilman pelkoa, koska samalla saatatte ilmaista pätevän
valtiollisen syyn, mikä osoittaa teidät syyttömäksi.»

Loukku oli liian ilmeinen. Jos sellaisilla perusteluilla tunnustaisin,
niin minua vaadittaisiin todistamaan väitteeni; ja tällä välin oli
asian todistamiseen tarvittavat asiapaperit kiristetty minulta ja
siirretty kuninkaan huostaan. Seurauksena olisi, että joutuisin
kokonaan tuhon omaksi, kun murhan tunnustuksen lisäksi vielä
petollisesti ja katalasti syyttäisin kuninkaani kunniaa.

Mutta en virkkanut mitään kaikesta tästä. Vastasin kavaluuteen
kavaluudella.

»Olenhan minä, Jumala paratkoon, tuntenut kiusausta», vastasin vain.
»Mutta Luojan kiitos, olen myös ymmärtänyt tässäkin kurjuudessani
vastustaa kiusausta ja olla lankeamatta sellaiseen uskottomuuteen. En
saata unohtaa, veli Diego, että kuningas eräässä minulle lähettämässään
kirjeessä lausuu: 'Älkää olko huolissanne, vaikka vihamiehenne
ryhtyisivät mihin hyvänsä teitä vastaan. Minä en teitä hylkää, ja
olkaa varma, ettei heidän kiihkoilunsa tule pääsemään voitolle. Mutta
ymmärrättehän, ettei saa tulla tunnetuksi, että murha suoritettiin
minun käskystäni'.»

»Mutta entäpä, jos kuningas peruuttaa tämän kieltonsa?» kysyi munkki.

»Jos hänen majesteettinsa hyvyydessään ja jalomielisyydessään lähettää
minulle omakätisen kirjoituksen, missä hän lausuu: 'Saatte tunnustaa,
että minun nimenomaisesta määräyksestäni toimititte Escovedon
murhatuksi', silloin ilomielin katson itseni vapautetuksi siitä
vaikenemisesta, johon hänen palveluksessaan oleminen minut velvoittaa.»

Hän silmäsi minua tiukasti. Ehkä hän arvasi, että minä älysin heidän
liian läpikuultavan juonensa tuhota minut ja että vastaukseni tavallaan
ilkkui hänen yritykselleen.

Hän poistui, eikä muutamaan päivään kuulunut mitään. Sitten
tiukennettiin vankeuttani vieläkin ankarammaksi. Minun ei sallittu
seurustella kenenkään kanssa, ja minua vartioivaa alguazilia oli
kuoleman uhalla kielletty puhuttelemasta minua.

Tammikuussa tuli Vasquez puheilleni tuoden minulle kirjeen kuninkaalta,
ei tosin minulle osoitettua eikä minun ehdottamaani sanamuotoon
laadittua, vaan Vasquezille itselleen kirjoitetun ja näin kuuluvan:

  Sanokaa Antonio Perezille minun nimessäni, ja jos on välttämätöntä,
  näyttäkää hänelle tämä kirje, että hänelle kyllä on tunnettua,
  että minä tiedän käskeneeni hänen toimittaa Escovedo surmatuksi
  ja että hän myöskin tuntee syyt, joiden vuoksi hän sanoi tämän
  olevan välttämätöntä; ja koska omantuntoni rauhan vuoksi minun on
  tärkeä tietää, olivatko mainitut syyt riittäviä, niin minä käsken
  hänen luetella ne mahdollisimman seikkaperäisesti ja näyttää toteen
  silloiset väitteensä, jotka asiat tekin tunnette, koska olen niistä
  teille tarkkaan kertonut. Kun olen saanut hänen vastauksensa
  ja selityksensä, niin määrään ryhdyttäväksi asianvaatimiin
  toimenpiteisiin.

  Minä, Kuningas.

Huomaatte siis, miten kierosti hän esitti asian. Minä muka olin
kehoittanut surmaamaan Escovedon; minä olin esittänyt syitä, jotka hän
sanoihini luottaen oli harkinnut riittäviksi; ja näillä perusteilla
hän oli suostunut antamaan määräyksensä. Tämä kaikki minun olisi ollut
tunnustettava ja todistettava, vieläpä todistettava, että esittämäni
syyt olivat täysipainoisia tai muussa tapauksessa olisin tuhoutuva.
Sehän oli selvä. Ja tämä halpamielinen kuningas piti suljettuina ne
kaksi lipasta, joiden sisältämät paperit olisivat todistaneet vääräksi
tämän hänen kirjoituksensa, todistaneet, että minä yhä uudestaan yritin
suojella Escovedoa siltä kuolemalta, jota hänen kuninkaansa hänelle
suunnitteli.

Katsoin vihollistani silmiin hymyillen ivallisesti.

»Mikä uusi loukku tämä taas on?» minä kysyin. »Filip, kuningas ei ole
voinut tätä kirjoittaa.»

»Teidän kai luulisi tuntevan hänen käsialansa. Katsokaa tarkemmin», hän
sanoi äreästi.

»Minä kyllä tunnen hänen käsialansa — paremmin kuin kukaan muu. Mutta
tunnenpa minä myös jonkinverran hänen luonnettaankin. Ja minä tiedän,
ettei hän ole luonteeltaan mikään valapattoinen valehtelija, jollainen
on nämä rivit kirjoittanut.»

Eipä ruhtinaasta olisi enää uskaltanutkaan sen suoremmin ajatustaan
lausua.

»Ja muuten», minä sanoin, »en siitä mitään käsitä. En tiedä
mitään Escovedon kuolemasta. Siihen, mitä jo olen julkisessa
oikeudenistunnossa lausunut, ei minulla ole mitään muuta lisättävää,
kuin vastalauseeni teidänkaltaistanne kiihkeän vihamielistä tuomaria
vastaan.»

Kuusi kertaa Vasquez seuraavan kuun kuluessa tuli luokseni mukanaan
kirjuri, kiristämään minulta tunnustusta. Huomattuaan vihdoinkin,
etteivät millään suostutteluilla saaneet minua taipumaan, he ryhtyivät
toisiin toimenpiteisiin.

»Te pakotatte meidät käyttämään kidutusta saadaksemme teidät
puheliaammaksi!» murahti Vasquez suuttuneena minun itsepintaisuudestani.

Nauroin sellaiselle uhkaukselle. Olin espanjalainen aatelismies, joka
syntyperänsä nojalla oli kidutuksesta vapaa. Eivät he uskaltaisi lakia
rikkoa. Mutta he uskalsivat. Ei ollut olemassa lakia, ei inhimillistä
eikä jumalallista, jota ei kuningas olisi ollut valmis rikkomaan, kun
hän halusi kostaa miehelle, joka oli rakastanut samaa naista kuin
hänkin.

Alastomana minut luovutettiin kidutusviranomaisten käsiin, ja
minut alistettiin köysikidutukseen. Minua varoitettiin, että jos
menettäisin henkeni tai jokin jäsenistäni kävisi käyttökelvottomaksi,
niin olisi se pelkästään oma syyni. Huomautin heille syntyperästäni
ja terveydentilastani, joiden syiden vuoksi ei yleensä ollut lupa
kidutusta käyttää, muistuttaen heille vielä siitä, että jo yksitoista
vuotta oli minua vainottu ja pidetty vangittuna, niin että kaikki
tarmoni oli lopussa.

Vielä viimeisen kerran minua kehoitettiin vastaamaan niinkuin kuningas
halusi. Ja silloin, kun yhä kieltäydyin, kutsuttiin kiduttaja. Hän
asetti käsivarteni ristiin rinnalle, sitoi ne lujasti, pisti pitkän
kapulan nuoran alle ja tarttuen kumpaankin päähän kiersi ensimmäisen
kerran.

Minä huusin. En voinut kestää tuskaa ääntä päästämättä, heikko kun
olin. Mutta koska henkisesti olin tarmokkaampi kuin ruumiillisesti,
niin kieltäydyin yhä vastaamasta. Eivätkä he sittenkään saaneet minua
masennetuksi ennenkuin olivat kiertäneet kapulaa kahdeksan kierrosta,
niin että nuora pusertui lihasteni läpi ja murskasi luut toisesta
käsivarrestani, niin ettei siitä sen jälkeen ole ollut paljoakaan apua.
Enempää en kestänyt.

»Jumalan nimessä, päästäkää minut irti!» voihkin minä. »Sanon, mitä
ikinä haluatte.»

Kun minut oli laskettu irti, niin puolipyörtyneenä, yltäni verisenä ja
tuskissani vääntelehtien tunnustin, että minä valtiollisista syistä
olin kuninkaan käskystä aiheuttanut Escovedon kuoleman. Kirjuri riensi
kirjoittamaan sanani muistiin, ja kun olin lopettanut, vaadittiin minua
todistamaan oikeiksi ne valtiolliset syyt, mitkä olin esittänyt.

Voi, siinä suhteessa en ollut milloinkaan ollut liian toivorikas, kuten
jo olen teille kertonut. En ollenkaan tätä vaatimusta hämmästynyt.
Odotin sitä tietäen, että tämän vastaukseni perusteella minut
tultaisiin tuomitsemaan. Mutta kuitenkin kaikitenkin minä vastasin:

»Paperini ovat otetut minulta, enkä minä ilman niitä pysty mitään
todistamaan. Ne jos saisin, olisi minulla todistuksia liikenemäänkin.»

He poistuivat silloin. Aamulla, kuten sittemmin kuulin, luettiin
tunnustukseni uskolliselle Martinezilleni, ja kun tämä mies-parka,
joka siihen asti kaikista yrityksistä huolimatta oli jäykästi
pysynyt kiellossaan, näki sen nyt hyödyttömäksi, niin hän heidän
vaatimuksestaan myönsi Enriquezin syytöksen oikeaksi.

Minä tietenkin sairastuin ankaraan kuumeeseen ja pyynnöstäni sallittiin
oman lääkärini tulla vankilaan minua katsomaan. Hän ilmoitti, että
tilani oli erittäin vakava ja että minä nähtävästi kuolisin, jos
minut jätettäisiin ilman apua. Tämän johdosta ja ottaen huomioon
heikon tilani ja käsieni käyttökelvottomuuden — toinenhan oli poikki —
sallittiin ensin palveluspoikani, sitten muiden palvelijain ja vihdoin
vaimoni tulla minua hoitamaan.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Huhtikuun puoliväliin mennessä
haavani olivat parantuneet ja jäseneni taas tulleet käyttökelpoisiksi,
jos kohta toinen käteni onkin jäänyt puolirammaksi loppuiäkseni, ja
yleisvointini oli parantunut melkoisesti. Mutta kaiken tämän salasin,
niin ettei viranomaisilla ollut asiasta aavistustakaan. Makasin vain
yhä vuoteessani aivan kuin olisin ollut lopen riutunut, niin että siinä
nopeasti voimistuessani vartijani luulivat minun jatkuvasti heikkenevän
ja pian kuolevan.

Ainoa toivoni oli nimittäin pakeneminen ja siihen minä näin ovelasti
valmistauduin. Kunhan vain pääsisin Kastilian rajojen ulkopuolelle,
niin pystyisin kyllä taistelemaan Filipin kanssa, ja hän saisi silloin
nähdä, etten ollut niin voimaton ja vaaraton kuin hän luuli. Mutta nyt
riennän tapausten edelle.

Vihdoin eräänä iltana, huhtikuun 20:ntenä, johon mennessä kaikki
asiat oli saatu kuntoon ja Gil de Mesa hevosineen odotti minua
vankilan ulkopuolella — rakas vaimoni oli järjestänyt kaiken — minä
yritin. Näennäinen heikko tilani oli tietenkin saanut vartijani
huolettomiksi. Kukapa avutonta, kuolevaa miestä huolisi vartioida?
Pimeän tultua minä puin omien vaatteiden! päälle vaimoni hameen ja
huppuviitan ja astelin näin verhottuna pois kopperostani vartijain
ohi ja vankilasta ulos kenenkään minua pidättämättä. Löysin Gil de
Mesan, riisuin naisenvaatteet ja niin lähdin hänen seurassaan tuolle
viisitoistapenikulmaiselle matkalle Aragoniaan.

Saavuimme turvallisesti Saragossaan, ja siellä ensi töikseni jätin
asiani Aragonian suur-tuomioin haltuun antautuen sen tutkittavaksi
Escovedon murha johdosta, josta minua syytettiin.

Katala Filip varmaankin kauhistui saadessaan sen tietää. Hän oli
varmaankin perin hämmästynyt, sillä tie lenkin hän saattoi jonkinverran
aavistaa sitä asianlaitaa että koska minä kaikista vastaani
kasaantuneista todisteista, muun muassa kidutuksen pakottamasta
omasta tunnustuksestanikin huolimatta uskalsin julkisesti vaatia
asiani tutkimista, niin minulla varmaankin oli aavistamattomat
todistuskappaleet totuuden esittämiseksi − mikä totuus tulisi
saattamaan hänen oman nimensä löyhkäämään ihmisten sieraimissa. Ja
niinpä minulla olikin. Oletteko ehkä otaksunut, että Antonio Perez,
joka kaiken ikänsä oli tutkinut monikoukeroisen valtioviisauden
maanalaisia työskentelytapoja, oli niin helposti suostunut joutumaan
heidän pauloihinsa? Oletteko kuvitellut, että minä lähettäessäni
hakemaan Diego Martinezia Turrueganoon ja käskiessäni hänen
luovuttamaan ne kaksi asiakirjaopasta, en olisi ensin huolellisesti
neuvonut häntä valitsemaan muutamia käyttökelpoisia papereita ja
uudistamaan sinetit, jotta ei huomattaisi hänen aukaisseen niitä?
Jos olette siten ajatellut, niin olette tehnyt minulle väärin.
Filipin ja minun välinen kirjeenvaihto kun oli ollut niin laaja, niin
monta asiapaperia kun oli kirjoitettu Escovedon kuoleman johdosta,
ja Filipillä kun vielä oli tuo tapa kirjoittaa vastauksensa minun
kirjeideni reunaan palauttaen ne sitten, niin hänen oli mahdoton
muistaa niitä kaikkia, eikä hän siis voinut huomata kolmen tai neljän
poissaoloa.

Nämä muutamat ylen syyttävät kirjeet, jotka taloudenhoitajani oli
hyvin harkiten valinnut, olivat tähän asti kenenkään tietämättä olleet
vaimoni hallussa. Mutta Kastiliassa en uskaltanut niitä esittää
käsittäen, että ne olisi oitis ryöstetty minulta ja samalla kaikki
pelastamismahdollisuuteni. Niitä piilotettiin juuri tämänkaltaista
tilaisuutta varten, jolloin minä, Filipin välittömän vaikutuspiirin
ulkopuolella ollen, olisin ne esittämällä hämmästyttävä maailmaa ja
puhdistava oman maineeni.

Tiedättehän, mitä vanhoja etuoikeuksia Aragonia nauttii, ja että
aragonialaiset ovat niistä niin arkoja, ettei Kastilian kuningas
saa omaksua itselleen Aragonian kuninkaan nimitystä, ennenkuin on
avopäin kuunnellut Aragonian suurtuomarin näin kuuluvaa lausuntoa:
»Me, jotka olemme samanarvoiset ja suurvaltaisemmat kuin sinä,
valitsemme sinut kuninkaaksemme sillä ja vain sillä ehdolla, että
kunnioitat etuoikeuksiamme». Ja se on kuninkaan juhlallisesti ja
valalla vannoen luvattava, ja jos hän sen valansa rikkoisi, niin
nousisivat katukivetkin kapinaan häntä vastaan. Ainoakaan Espanjan
kuningas ei vielä ollut uskaltanut loukata tätä vanhaa perustuslakia ja
Aragonian _fueroita_, heidän nelisäätyisen cortesinsa eli eduskuntansa
riippumattomuutta. Suurtuomarin oikeusistuin oli korkeampi kuin
mikään kuninkaan asettama tuomioistuin koko valtakunnassa; tähän
tuomioistuimeen oli kenellä tahansa oikeus vedota missä asiassa
hyvänsä; ja siellä ratkaistiin asiat niin ankaran puolueettomasti,
ettei sillä ollut vertaansa missään Euroopan valtakunnassa.

Tämän oikeuden turviin minä antauduin ja siihen vetosin asiani. Filip
yritti siepata minut haltuunsa ja kuljettaa takaisin Kastillaan,
omaan valtapiiriinsä. Hänen käskyläisensä murtautuivat sitä varten
vankilaani, ja minä jo olin heidän hallussaan, kun tuomioistuimen
miehet kiihtyneen kansanjoukon seuraamana, joka uhkasi nousta
ilmikapinaan tämän heidän ikivanhojen oikeuksiensa loukkaamisen
johdosta, vapauttivat minut heidän käsistään.

Näin pettyneenä — ja voinpa kuvitella, miten suuri oli silloin hänen
raivonsa, mikä sittemmin on purkautunut aragonialaisiin — kuningas
lähetti edustajansa ja lakimiehensä syyttämään minua suurtuomarin
oikeudessa ja ajamaan asiaa hänen puolestaan.

Oikeudenkäynti alkoi herättäen mitä suurinta mielenkiintoa, ei vain
Aragoniassa, vaan Kastiliassakin, joka, kuten myöhemmin kuulin, oli
julkisesti iloinnut minun pakoonpääsystäni. Se jatkui lykkäyksineen
ja vitkasteluineen, mitkä kuuluvat erottamattomasti lain hitaaseen
ylevyyteen. Eräänä tällaisena väliaikana minä kirjoitin Filipille
kehoittaen häntä luopumaan syytteestä ja myöntämään minulle oikeuden
rauhassa perheeni kanssa viettää lopun elämääni jossakin hänen
kuningaskuntansa syrjäisessä kolkassa. Sanoin hänelle, etten suinkaan
ollut avuton hänen vainoaau vastaan, kuten hän kuvitteli; että vaikka
olinkin luovuttanut hänelle kaksi kirjelipasta, minulla silti oli
hallussani tarpeeksi monta alkuperäistä asiapaperia — hänen omalla
käsialallaan kirjoitettuja kirjeitä — voidakseni todistaa oman
viattomuuteni ja hänen syyllisyytensä niin hämmästyttävän selkeästi,
että siitä tulisi olemaan pahat seuraukset hänelle.

Vastaukseksi hän panetti vaimoni ja lapseni vankeuteen ja käski sitten
Madridin tuomioistuinten julistaa minut henkeni menettäneeksi Escovedon
murhaamisesta. Sellaisilla voimakeinoilla hän koetti raivoavaa
kostonhimoaan tyydyttää.

Sitten oikeudenkäynti taas jatkui. Minä laadin pitkän selityskirjelmän
vedoten siinä pidättämiini kirjeisiin. Ja silloin vihdoinkin Espanjan
Filip säikähti. Eräs hänen edustajistaan huomautti hänelle, ettei ollut
juuri epäilemistä, ettei minua vapautettaisi joka suhteessa, ja liian
myöhään hän nyt yritti pelastaa nahkansa käskemällä keskeyttää itse
alulle panemansa oikeudenkäynnin.

Hän selitti, että koska minä itseäni puolustaessani olin koskettanut
seikkoja, joiden kumoaminen — ja kumota ne kyllä voitaisiin — vaatisi
salaisten ja loukkaamattomien asiain esittämistä ja sellaisten
henkilöiden mainitsemista, joiden kunnia ja maine olivat valtiolle
suuremman arvoiset kuin Antonio Perezin tuomitseminen, niin hän piti
parempana luopua syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa. Mutta
hän vakuutti kuninkaallisella kunniasanallaan, että minun rikokseni
olivat suuremmat kuin vielä milloinkaan ainoankaan ihmisen, ja että
vaikkakin hän luopui syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa, hän
silti pidätti itselleen oikeuden vaatia minut tilille töistäni missä
hyvänsä toisessa tuomioistuimessa ja milloin ikinä sopivaksi näki.

Heti sen jälkeen minut laskettiin vapaaksi. Ja heti minua vastaan
taas nostettiin kuninkaan käskystä uusia syytteitä. Ensin koetettiin
todistaa, että minä olin aiheuttanut kahden palvelijani kuoleman —
syyte, jonka helposti torjuin todistamalla, että he olivat kuolleet
luonnollisen kuoleman. Sitten minua koetettiin syyttää lahjusten
ottamisesta, vaikka minua siitä jo oli syytetty, tuomittu ja rangaistu.
Rohkeasti vaadin vapaaksi julistamistani, ja varmaankin Filip
raivoissaan kiristi hampaitaan nähdessään, miten saalis livahti hänen
kynsistään ja huomatessaan itse joutuneensa ivan ja pilkan esineeksi
niiden rikkomustensa vuoksi, joihin jokainen vähitellen käsitti hänet
syylliseksi.

Yksi ase oli edelleen hänen käytettävissään, vieläpä hirmuinen ase —
pyhän inkvisitsionin tuomioistuin, jonka edessä kaikkien maallisten
oikeuslaitosten oli pakko alistua ja taipua. Hän yllytti sen voimat
minua vastaan, ja juuri kun minä arvioin päässeeni voittajaksi
epätasaisessa taistelussa, hän syytti minua kauheasta herjaussynnistä.
Kevytmielisesti livahtaneet sanat — jotka vankilan kurjuudessa olin
lausunut — olivat hänen vakoilijansa määrätietoisina panneet muistiin.

Eräässä tilaisuudessa olin lausunut: »Luulenpa Jumalan nukkuvan minun
asioitteni suhteen ja olenpa vaarassa menettää uskoni.» Inkvisitsioni
piti sitä pahennusta herättävänä lausuntona, joka loukkasi hurskasta
korvaa.

Taas kun olin kuullut, että vaimoni ja lapseni oli vangittu, olin
raivostuneena huudahtanut: »Jumala nukkuu! Jumala nukkuu! Ei voi olla
olemassa Jumalaa!»

Tätä he vihdoin pitivät oikein karkeana herjauksena, koska ihmisen
velvollisuus on ehdottomasti uskoa, ja ken ei usko, on tietenkin
kerettiläinen.

Vielä kuulun kerran huudahtaneen: »Jos niin kävisi, niin en enää
jaksaisi uskoa Jumalaan!» Tätä pidettiin jumalattomana, loukkaavana ja
herjaukseen vivahtavana lausumana.

Näillä perusteilla inkvisitsionin ylin neuvosto Madridissa syytti
minua ja lähetti tämän kanteensa Aragonian Saragossassa oleville
inkvisiittoreille. Nämä lähettivät heti palvelijansa vaatimaan
suurtuomaria, jonka hallussa yhä olin, luovuttamaan minut. Suurtuomari
kieltäytyi empimättä.

Sen jälkeen inkvisiittorit laativat uhkavaatimuksen, joka oli osoitettu
suurtuomioistuimen jäsenille ja henkilökunnalle, kehoittaen heitä pyhän
kuuliaisuuden nimessä, kirkonpannan, 1.000 dukaatin mieskohtaisen sakon
ja muiden myöhemmin mahdollisesti tuomittavien seuraamusten uhalla
luovuttamaan minut inkvisitsionilaitoksen valtuutetuille kolmen tunnin
kuluessa.

Silloin herpaantui suurtuomarin vastarinta. Siihen muotoon sepitettyä
vaatimusta hän ei enää uskaltanut kieltäytyä noudattamasta, ja minut
luovutettiin asianomaisessa järjestyksessä. Mutta asia oli tullut
ilmi. Minulta ei suinkaan puuttunut ystäviä, joille heti tiedoitin,
mitä oli tekeillä, ja he huolehtivat siitä, että tieto ruton tavoin
levisi. Saragossa alkoi oitis liikehtiä. Olihan kysymyksessä vain
kehnosti peitetty heidän vanhojen etuoikeuksiensa loukkaaminen. Jos
he sietäisivät tämän oikeuksiensa kiertämisen ennakkotapauksen, niin
miten tulevaisuudessa kävisi heidän vapauksiensa, kuka olisi turvassa
väärältä vainolta? Koko tutkinnon ajan he pitivät minun puoltani.

Olin tuskin ehtinyt pyhän inkvisitsionin vankilaan, kun jo alkoi kaikua
tuo kammottava _Contrafueros!_-huuto Saragossan kaduilla, kutsuen
kansalaiset aseisiin ja puolustamaan loukkaamattomia oikeuksiaan.
He hyökkäsivät suurtuomarin linnaan, vaativat häntä puolustamaan
_fueroja_, joista hänet oli valittu huolehtimaan. Kun eivät saaneet
sieltä tyydyttävää vastausta, niin he ryntäsivät inkvisitsionin
palatsiin vaatien hellittämättä huutaen, että minut viipymättä
luovutettaisiin takaisin suurtuomarin vankilaan, josta minut oli
laittomasti viety pois.

Inkvisiittorit pysyivät jonkin aikaa lujina, mutta asema kävi hetki
hetkeltä uhkaavammaksi. Lopulta he alistuivat, pelastaakseen henkensä
ja päättäen varmaankin myöhemmin kostaa tämän törkeän loukkauksen
heidän pyhää arvokkuuttaan vastaan. Mutta asiaa ei saatu päätökseen,
ennenkuin oli kasattu risuröykkiöitä pyhän talon ympäri ja kiihoittunut
kansanjoukko oli uhannut tulella ajaa heidät ulos sieltä.

»Ulkokullatut kastilialaiset!» olivat kapinalliset kiljuneet.
»Luovuttakaa vankinne tai kärvennämme teidät tulella, jolla te olette
niin monta kärventäneet.»

Veri vuoti kaduilla. Kuninkaan edustaja kuoli metelissä saamistaan
haavoista, ja valtionhoitaja itse joutui saarroksiin ja pakotettiin
toimimaan välittäjänä ja toimittamaan minut luovutetuksi.

Olin siis hetken aikaa ilman vaaraa. Mutta vain hetken. Ei ollut
puhettakaan nyt, että minut olisi laskettu vapaaksi. Suurtuomari
ei kaikesta tapahtuneesta pelästyneenä uskaltanut vastoin
kuninkaan nimenomaista määräystä vapauttaa minua. Ja inkvisitsioni
ryhtyi kuninkaan ohjeiden mukaan maanalaiseen myyräntyöhönsä,
omaksumaansa tapaan; keksittiin laillisia verukkeita aragonialaisten
herkkätuntoisuuden tyynnyttämiseksi ja minun siirtämisekseni
suurtuomarin vankilasta inkvisitsionin vankilaan. Saragossaan
tuotettiin vahvoja sotaväenosastoja pitämään aisoissa roskaväen
yltiöpäisyyttä, ja kun syyskuuhun mennessä oli saatu kaikki
esivahnistukset päätökseen, inkvisitsioni ryhtyi oikein väellä ja
voimalla anastamaan minua haltuunsa.

Kansa katsoi ja murisi; mutta sitä peloitti järjestynyt sotajoukko;
se oli ehkä hieman väsähtänyt koko juttuun eikä nähtävästi arvellut
kannattavan vuodattaa vertansa eikä hankkia itselleen ikävyyksiä
miehen tähden, joka ei lopultakaan merkinnyt Aragonialle mitään.
Olin perikatoni partaalla. Kaikki ponnistukseni olivat siis olleet
hyödyttömät. Olin tuhon oma. Mutta silloin tapahtui jotakin
odottamatonta. Pyhän inkvisitsionin alguazil oli juuri kiinnittämässä
kahleita jalkoihini, kun kuului ensimmäinen laukaus, ja sitä seurasi
kohta kokonainen yhteislaukaus.

Gil de Alesa siellä oli, uskollisin palvelija, mitä kellään ihmisellä
milloinkaan on ollut. Hän oli nostattanut asestetun joukon, johon
kuului muutamia aragonialaisia herrasmiehiä palvelijoineen, ja tämän
kanssa hän salaman nopeudella hyökkäsi kastilialaisten soturien ja
inkvisitsionin miesten kimppuun. Alguazil pakeni jättäen toisen jalkani
vapaaksi ja kahleet toiseen jalkaan, ja hänen paetessaan pakenivat
kaikki muutkin tullessaan täten yllätetyiksi. Inkvisiittorit pötkivät
lähimmän suojan turviin, ja valtionhoitaja syöksyi kotiinsa salvaten
oven.

Ei ollut ketään käskemässä, ei ketään johtamassa. Sotaväki ei näissä
oloissa, ja luullen olevansa ylivoimaisen vihollisen ahdistamana,
kyennyt tekemään minkäänlaista vastusta. Sekin pakeni yhteislaukauksen
kuullessaan luotien sataessa niskaansa.

Ennenkuin vielä käsitin, mitä oli tapahtunut, oli raudat riistetty
jalastani, minut nostettiin hevosen selkään, ja Gilin rinnalla
ajoin täyttä neliä Santa Engracia-katua pitkin ulos Saragossasta ja
penkereitä kohden tarvitsematta vielä pelätä takaa-ajoa, — sellaisen
sekamelskan olimme aiheuttaneet.

Siinä lyhyt kuvaus kärsimyksistäni ja pelastumisestani. Lisään vain
vielä, että kun järjestys vihdoin palasi, ottivat inkvisiittorit
Saragossassa lukuisia vankeja. Seurasi _autodafee_, kostotoimenpiteistä
kauhistuttavin, jossa moni sai hirveästi kärsiä sen heikkoutensa
vuoksi, että oli armahtanut vainottua ihmistä. Ja vaikk'ei minun
ruumiini enää ollut heidän hallussaan, niin he siitä huolimatta
tuomitsivat minut kuolemaan uppiniskaisesti poissaolevana, ja kuvani
poltettiin pyhissä liekeissä, ihmistuohuksien joukossa, mitkä
armorikkaan Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi sytytettiin palamaan.
En sano sen enempää, jotta en tekisi itseäni vikapääksi todelliseen
herjaukseen.

Kuukausia kestäneen harhailun ja piileskelyn jälkeen Gil ja minä
päädyimme tänne Navarraan, mihin jäämme protestanttisen kuninkaan,
Henrik IV:n, vieraiksi, joka hänkään ei suinkaan ole enempää mieltynyt
Filip-kuninkaaseen sen jälkeen kuin on kuullut minun elämykseni.

Mutta Filip-kuninkaan kostonhimo ei ole asettunut. Kahdesti hän on
lähettänyt kimppuuni salamurhaajansa — sillä hänellä salamurha on
enää ainoa jäljellä oleva keino. Mutta hänen katalat kätyrinsä on
kummallakin kertaa saatu vangituiksi ja paljastettu — Filipin yhä
suuremmaksi häpeäksi — sekä hirtetty, minkä hyvin ansaitsevat, koska
suostuvat niin kurjalla tavalla palvelemaan niin kurjaa isäntää. Onpa
yritetty lahjoa uskollista Gil de Mesaakin kääntämään kätensä minua
vastaan, ja tämäkin yritys on saatettu ihmiskunnan yleiseen tietoon.
Vaikkapa nyt jo kuolisinkin, ei Filip siitä enää suuria hyötyisi.
Muistiinpanoni ovat julkaistut koko Euroopassa kaikkien luettavaksi.
Niitä on ahnaasti luettu, niin että joka ainoa kunnon mies halveksii
Espanjan Filipiä. Hänen omassa valtakunnassaankin on jo kuulunut ääniä,
jotka kiroavat häntä. Eräs hänen omia aatelismiehiään on halveksien
lausunut, että Espanja on Filipin hallitessa käynyt turvattomaksi
kenelle herrasmiehelle hyvänsä ja ettei historiassa tunneta vertaa
tällaiselle tapaukselle, että kuningas pettää oman alamaisensa.

Täten olen jo jossakin määrin kostanut hänelle. Mutta jos saan elää,
niin ei tämä vielä tule riittämään. Navarran Henrik on kääntymässä
katolisuuteen päästäkseen siten paremmin pyrkimystensä perille. On
jäljellä Englannin Elisabet. Hänen valtakuntaansa, missä vallitsee
vilpitön viha Filipiä ja hänen kataluuttaan kohtaan, olen oleva
tervetullut ja sieltä käsin olen kykenevä järjestämään toimintani niin
voimaperäiseksi, että hän kyllä tuntee Antonio Perezin elävän. Olen
lähettänyt hänelle sanan, että kun hän väsyy taisteluun, niin hän
antautumisensa merkiksi voi vapauttaa vankeudesta vaimoni ja lapseni,
joihin hän koettaa edes jossakin määrin kohdistaa sen koston, jota
minun on onnistunut välttää. Kun hän sen tekee, niin minäkin pidätän
toimenpiteeni. Mutta en ennen.

       *       *       *       *       *

»Siinä, madame, on elämäkertani», sanoi don Antonio hetkisen vaiti
oltuaan ja tähysteli silmäluomiensa lomitse kaunotarta, joka oli häntä
kärsivällisesti kuunnellut.

Päivä oli hämärtynyt hänen kertoessaan. Pimeä oli tullut, tulet oli jo
aikoja sytytetty ja kaihtimet vedetty joen puoleiseen puistoon päin
olevien korkeiden ikkunoiden eteen.

Vain kahdesti don Antonio oli koko kertomuksensa aikana pysähtynyt.
Ensimmäisen kerran kuvaillessaan Annelle, Ebolin ruhtinattarelle,
tekemäänsä rakkaudentunnustusta, jolloin kuuntelevan markiisittaren
nyyhkytykset olivat saaneet hänet keskeyttämään; ja toisen kerran, kun
ulkoa pimeydestä oli kuulunut kummallinen linnun ääni. Silloin hän
pysähtyi kuuntelemaan.

»Onpa omituista», hän oli sanonut — »kotkan huuto. Enpä ole sitä
kuullut kaikkina näinä kuukausina, en siitä kuin lähdin Aragoniasta.»

Sitten hän oli jatkanut kertomustansa loppuun asti.

Kun hän nyt tutkimattomin katsein tarkasteli markiisitarta, sanoi hän:

»Te itkette, madame. Sanokaa minulle, mikä teitä on liikuttanut —
kärsimystenikö ajatteleminen vai oma kaksimielisyytenne?»

Markiisitar säpsähti, käyden kalpeaksi ja säikähtyneen näköiseksi.

»En käsitä teitä. Mitä tarkoitatte, sir?»

»Tarkoitan, madame, ettei Jumala suinkaan ole luonut teitä noin
kauniiksi siinä tarkoituksessa, että kauneudellanne viettelisitte
onnettoman miehen, että vuokraisitte sen salamurhaajan palkkiosta
kurjan Espanjan kuninkaan palvelukseen.»

Hän nousi ja seisoi markiisittaren edessä korkeana, vihaisena,
arvokkaana ja hieman säälivänäkin.

»Että nuoruus ja kauneus olisivat niin kiihkeästi halanneet vanhuutta
ja heikkoutta, oli jo itsessään epäilyttävää. Muistin, että tuo
katolinen kuningas on pirullisen kavala. Olin epätietoinen, toivoin,
että epäilyni olisivat perusteettomat. Mutta varovaisuuden vuoksi
halusin ottaa asiasta selvän, jotta vaara, jos sitä oli olemassa,
paljastaisi itse itsensä ja siten itsestään häviäisi. Niinpä kerroin
teille koko tarinani, niin että jos sittenkin olitte vikapää tekoon,
josta teitä epäilin, ainakin tulisitte tarkkaan käsittämään, mitä
teitte. Täällä ollessani olen tullut tietämään, että epäluuloni — paha
kyllä — oli täysin oikeutettu. Te olitte todellakin syötti, täky, joka
oli lähetetty valmistamaan tuhoani, houkuttelemaan minut loukkuun,
missä minua tikarit vartoivat. Miksi sen teitte? Mikä palkkio saattoi
lahjoa teidät, ihana rouva?»

Markiisitar nyyhkytti järkytettynä. Hänen jäykkyytensä lannistui don
Antonion synkän ankaruuden edessä.

»En käsitä, millä taikakeinolla olette saanut asian tietoonne», hän
huudahti. »Epäluulonne oli oikeutettu; mutta ei ole enää. En tiennyt,
mitä tein. Tuosta ikkunasta pääsette niittyjen poikki turvallisesti
joelle.» Hän nousi seisomaan, hilliten liikutuksensa voidakseen neuvoa
don Antoniota. »Filipin miehet odottavat teitä puutarhassa.»

Don Antonio hymyili salaperäisesti.

»He odottivat, madame. Eivät he enää odota, elleivät ehkä kuolemaa. Tuo
kolmasti toistuva kotkan huuto oli uskollisen Gilini merkki, ei vain
siitä, että väijytys oli keksitty, vaan myöskin, että itse väijyjät
oli vangittu. Koska tänne tullessani epäilin teitä, niin ryhdyin
tarpeellisiin varokeinoihin ennen tänne tuloani. Antonio Perez ei ole,
kuten jo olen teille huomauttanut, niin vain helposti murhattava.
Vastakohtana Filipille minä en käy sotaa naisia vastaan, enkä siis
vaadi teitä mistään tilille. Mutta olen utelias, madame, saamaan
tietää, mikä sai teidät suostumaan näin alhaiseen tekoon.»

»Minä — minä luulin teitä rikolliseksi, ja — ja minut lahjottiin.
Minulle tarjottiin kymmenen tuhatta tukaattia teidän päästänne. Olemme
ylen köyhiä, me Chantenacit, ja niinpä lankesin. Mutta, hyvä herra»
— hän oli langennut polvilleen don Antonion eteen ja tarttunut hänen
käteensä — »vaikka olenkin köyhä, niin kaikki, mitä omistan, on teidän,
ja voitte käyttää sitä mielenne mukaan, kostaaksenne tuolle Espanjan
hirviölle. Ottakaa kaikki, mitä minulla on.»

Don Antonion hymy muuttui vienommaksi. Kohteliaasti hän nosti
markiisittaren seisomaan.

»Madame», hän lausui, »olenhan itsekin heikko, kuten olen teille
kertonut, voimaton vastustamaan kiusausta, kun se minut voimakkaana
kohtasi. Kaikista tarjoamistanne eduista otan itselleni vain oikeuden
tähän suudelmaan.»

Ja kumartuen hän kohotti markiisittaren käden huulilleen.

Sitten hän lähti ulos tapaamaan Giliä ja hänen miehiään, jotka
odottivat pihalla, vartioiden kolmea ottamaansa vankia.

Perez tarkasteli heitä Gilin pitelemän lyhdyn valossa.

»Yksi teistä», hän ilmoitti, »saa palata Kastillaan tiedoittamaan
isännälleen, Filipille, että Antonio Perez aikoo lähteä Englantiin ja
Elisabetin hoviin, auttaakseen häntä Espanjan asiain tuntemuksellaan
hänen toimenpiteissään katolista kuningasta vastaan ja jatkaakseen
pyhää tehtäväänsä, mikä on Filipin nimen saattaminen löyhkääväksi
kaikkien kunnon miesten sieraimissa. Yhden teistä säästän siihen
tarkoitukseen. Heittäkää siitä aamulla arpaa keskenänne. Toiset kaksi
joutuvat hirteen.»




IV. ARMELIAISUUDEN YÖ

Rouva Alice Lislen juttu



IV. ARMELIAISUUDEN YÖ.


Kaikista niistä jutuista, joita tutkittiin tuon kauhean oikeudenkäynnin
aikana, joka syystä sai verikäräjän nimen, on ihmisten muistissa
säilynyt vain rouva Alice Lislen juttu. Hänen ikänsä, se, että hän
oli ensimmäinen nainen, jonka Englannin historia tietää kärsineen
kuolemanrangaistuksen vain siitä syystä, että oli harjoittanut
naisellista armeliaisuutta, ja lisäksi vielä se, ettei häntä tähänkään
muodolliseen rikkomukseen voitu sitovasti todistaa vikapääksi, tämä
kaikki on lähtemättömänä kauhuna syöpynyt ihmisten mieliin. Lisäksi
tulee vielä se seikka, että hänen juttunsa oli ensimmäinen, jota tuo
hirmuinen ylituomari, wemiläinen paroni Jeffreys, Länsi-Englannissa
tutki.

Mutta historian tutkijalle tämän jutun tekee sielutieteellisesti
erikoisen mielenkiintoiseksi se puoli asiassa — ja tämä on pyrkinyt
jäämään huomioon ottamatta — ettei voida katsoa hänen oikeastaan
kärsineen rangaistustaan tuon muodollisen rikkomuksen tähden. Se oli
pikemminkin keksitty veruke kuin varsinainen syy. Oikeastaan hän oli
armottoman, arvostelukyvyttömän kostottaren viaton uhri.

Sedgemoorin taistelussa oli protestanttien esitaistelija, Monmouthin
herttua James, joutunut tappiolle. Länsi-Englantiin, joka oli
noudattanut herttuan kapinaannousu-kehoitusta, asetettiin nyt kauhea
hirmuhallitus, mikä kuvasti kuninkaan tekopyhää, säälimätöntä,
kostonhimoista luonnetta. Faversham oli jättänyt joukkojen johtajaksi
Bridgwateriin eversti Percy Kirken, säälimättömän konnan, joka oli
aikoinaan ollut Tangerin linnaväen päällikkönä ja jonka miehet olivat
täysin johtajansa veroisia. Kirken karitsoiksi heitä sanottiin,
mikä pilkkanimi johtui tämän ensimmäisen tangerilaisen, alkujaan
uskottomia vastaan taistelemaan pestatun rykmentin lippuun kuvatusta
pääsiäiskaritsasta.

Bridgwateristä eversti Kirke teki kauhean kostoretken Tauntoniin, jossa
sijoittui Valkoisen Peuran majataloon. Majatalon oven edustalla oli
kolmion muotoisen, vihreän aukion keskellä hyvin vankka tienviitta,
ja eversti Kirken pisti mieleen kujeellinen tuuma muuttaa tämä
vieraanvaraisuuden ilmoituspylväs hirsipuuksi — ajallisen menestyksen
tienviitta ikuisuuden tienviitaksi. Hän siis noudatti vangit, jotka
oli kahlehdittuina kuljettanut Bridgwaterista, ja ryhtyi ilman
minkäänlaista edelläkäypää muodollistakaan tutkintoa vetämään heitä
hirteen majatalon eteen. Kerrotaan, että kun vangit hilattiin tähän
tilapäiseen hirsipuuhun, niin Kirke alapäällystöineen ikkunoissa
seisten kohotti maljansa toivotellen onnea matkalle; ja kun uhrit
sitten alkoivat kouristuksen tapaisesti sätkiä, niin Kirke komensi
rummut soimaan, jotta herrat saisivat tanssia soiton tahdissa.

Eversti oli näet leikkisä mies, Afrikan pohjoisrannikon käsityskannan
mukaisesti, missä hän oli oppinsa käynyt.

Kun eversti Kirke vihdoin kutsuttiin pois ja häntä moitittiin, niin
ei se suinkaan tapahtunut hänen raakamaisuuksiensa tähden — joista
useita ei saata siivossa kirjallisuudessa julkaista — vaan sen lievän
menettelyn vuoksi, jota tämä rahanahne herrasmies alkoi harjoittaa
huomatessaan, että useat hänen uhreistaan olivat valmiit suorittamaan
sievoiset summat armahduksesta.

Sitäpaitsi hänen hirmuhallituksensa aikana miehet, joilla oli syytä
pelätä kuninkaan koston kauheutta, piileksivät missä ikinä saattoivat.
Niiden joukossa, jotka pakenivat Hampshireen, arvellen olevansa
paremmassa turvassa sellaisella seudulla, mikä ei ollut osallistunut
sotaan, oli muudan George Hicks-niminen eriuskolaispappi, joka oli
kuulunut Monmouthin armeijaan, ja Richard Nelthorp-niminen lakimies,
joka oli julistettu lainsuojattomaksi osanottonsa vuoksi Rye Housen
salaliittoon. Epätoivoisena turvaa etsiessään hänen mieleensä muistui
Moyle's Courtin armelias eriuskolaisemäntä, sen John Lislen leski, joka
oli ollut Cromwellin valtionsinetin hoitajia ja tarmokkaimpia kuningas
Kaarlo I:n rangaistuksen vaatijoita.

Kun Kaarlo I:n suku taas palasi valtaistuimelle, pakeni John Lisle
Sveitsiin; mutta Stuartien kosto oli seurannut häntä, oli luvannut
palkinnon hänen hengestään ja niin aiheuttanut hänen murhansa
Lausannessa. Tämä oli tapahtunut kahtakymmentä vuotta aikaisemmin.
Niistä ajoista lähtien leski, jonka tiedettiin auttaneen ja suojanneen
monta kuningasmielistä, ja koska hänellä oli monta mahtavaa
tory-ystävää, jotka puhuivat hänen puolestaan, oli saanut rauhassa
hoitaa tiluksiaan. Ja siellä kai lady Alice Lisle — kohteliaisuudesta
häntä ladyksi sanottiin, sillä oikeastaan eivät Cromwellin arvonimet
kuninkaallisen suvun palaamisen jälkeen enää olleet voimassa — olisi
rauhassa päivänsä päättänytkin, jollei sallimus olisi määrännyt,
että ne, jotka häntä — viatonta ja iäkästä naista — hänen nimensä
vuoksi inhosivat ja kohdistivat häneen saman vihansa, mikä oli
aiheuttanut hänen miehensä salamurhan, tulisivat täysin tyydytetyiksi.
Ja sallimuksen apurina toimi mainittu Hicks-pappi. Hän taivutti
westminsteriläisen leipurin Dunnen, joka oli eriuskoinen, lähtemään
lady Lislen luo pyytämään häneltä turvapaikkaa. Dunne lähti heinäkuun
25 päivänä siinä tarkoituksessa matkalle Ellinghamiin, jonne oli noin
kaksikymmentä mailia. Hän kulki Fovantin ja Chalkin kautta Salisbury
Plainiin. Mutta kun hän ei tuntenut matkaa sieltä edelleen, niin
hän haki käsiinsä omanuskolaisensa Barterin, joka maksusta suostui
lähtemään hänen oppaakseen.

Lauantai-illalla myöhään tämä pari saapui AIoyle's Courtin kauniiseen
taloon, ja Dunne, joka tuntuu olleen yksinkertainen ja harkitsematon,
kertoi lady Lislen taloudenhoitajalle, että hänet on lähetetty
tiedustelemaan, ottaako hänen armonsa turviinsa Hicks-nimisen
pappismiehen.

Carpenter, taloudenhoitaja, joka oli iäkäs ja vakaa mies, pelästyi
oitis. Vaikkei hän luultavastikaan uskonut tällaisen piileskelevän
presbyteriläis-papin mitenkään osallistuneen äskeiseen kapinaan,
niin hän nähtävästi ainakin uskoi hänen olevan niitä, jotka oli
määrätty vangittavaksi syystä, että saarnasivat luvattomissa
yksityiskokouksissa. Niinpä Carpenter kertoessaan asian hänen armolleen
samalla varoitti häntä.

Mutta tuo hento, heikko, vaatimaton, lempeänsinisilmäinen,
seitsenkymmenvuotias rouva hymyili hänen pelolleen. Hän oli ennenkin
pitänyt pakolaisia suojassaan — Cromwellin hallituksen aikana — eikä
siitä ollut hänelle koitunut minkäänlaisia pahoja seurauksia. Hän siis
käski päästää sanantuojan puheilleen.

Pahaa aavistaen Carpenter nouti Dunnen rouvan luo ja jätti
heidät kahdenkesken. Dunnen selityksen mukaan Hicks pakeni sitä
vangitsemismääräystä, mikä koski kaikkia eriuskolaissaarnaajia. Mutta
kun hän mainitsi, että Hicksillä oli kumppani, halusi rouva tietää
tämän nimen.

»Sitä en tiedä, teidän armonne. Mutta en usko, että hänkään on ottanut
osaa kapinaan.»

Lady Lisle mietti hetkisen. Mutta lopulta sääli voitti epäilyn hänen
lempeän armeliaassa sielussaan.

»Hyvä on», hän sanoi, »minä otan heidät turviini viikon ajaksi. Tuokaa
heidät tänne tiistaina pimeän tultua ja tulkaa takatietä puutarhan
kautta, ettei heitä nähtäisi.

Sitten hän nousi seisomaan ottaen käteensä ebenholtsipuisen sauvansa ja
lähti itse saattamaan Dunnen ulos ja huolehtimaan hänen kestityksestään
ennen lähtöä. Vasta keittiöön tultaessa hän huomasi, että Dunnella oli
seuralainen. Nähdessään Barterin, joka hänen huoneeseen tullessaan
nousi kunnioittavasti seisomaan, hän pysähtyi, kääntyi Dunneen ja
kuiskasi hänelle jotakin, naurahtaen sitten Dunnen vastaukselle.

Tämä kuiskailu ja naurahdus, jonka hän ymmärsi kohdistuvan itseensä,
kiusasi Barteria, ja kotimatkalla hän sentähden uteli Dunnelta asiaa.

»Hän kysyi minulta, tiesitkö sinä mitään asiasta», vastasi Dunne; »ja
minä vastasin 'ei'.»

»Asiastako?» sanoi Baxter. »Mistä asiasta?»

»Tietenkin siitä asiasta, jota varten tänne olemme tulleet», vastasi
Dunne vältellen ja nauroi.

Tämä vastaus teki Barterin levottomaksi. Eivätkä häntä suinkaan
rauhoittaneet ne Dunnen eroamishetkellä hänelle lausumat sanat, joilla
hän säesti sitä puolen kruunun rahaa, minkä hänelle vaivoistaan maksoi.

»Tämä on vain sen rahan pesti, minkä saat, jos tiistaina taas lähdet
minua opastamaan Moyle's Courtiin. Minä tuon matkassani kaksi
herrasmiestä — rikkaita miehiä, joilla on kymmenisen tuhannen punnan
vuositulot kummallakin. Uskoitpa tai olit uskomatta, mutta siitä kyllä
koituu minun osalleni sellainen saalis, etten sinä ilmoisna ikinä enää
ole rahan puutteessa. Ja jos liityt tässä meidän seuraamme, niin voit
sinäkin olla varma runsaasta palkkiosta.»

Barter ilmoitti suostuvansa ja lähti kotiin. Mutta kun hän sitten
muisteli Dunnen typerää puhetta, ihmetellen, miksi kunnialliset
ihmiset maksaisivat niin satumaisia summia oikeasta työstä, tuli hän
siihen järkevään päätökseen, että miehet olivat kapinoitsijoita. Tämä
sai hänet niin levottomaksi, että hän lopulta päätti ilmoittaa asian
lähimmälle tuomarille.

Mutta nyt määräsi oikullinen kohtalo niin, että tuomari, jota
Barter puhutteli, oli muudan eversti Penruddock — sen Penruddockin
kostonhimoinen poika, jonka John Lisle vainaja — korkeimman oikeuden
puheenjohtajana ollessaan — noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin
oli tuominnut kuolemaan tämän osanotosta erääseen epäonnistuneeseen
kapinaan tasavaltaista hallitusta vastaan.

Eversti, joka oli noin viidenviidettä ikäinen, laiha ja luiseva mies,
kuunteli mielenkiinnolla Barterin kertomusta.

»Oletpa kunnon mies!» sanoi hän kehuen Barteria. »Minkä nimisiä roistot
ovat?»

»Ei Dunne minulle mitään nimiä maininnat, sir.»

»Hyvä, hyvä, siitä saamme kyllä itse selvän, kun vangitsemme heidät
sillä sovitulla kohtauspaikalla. Minne sanoitkaan sinun olleen määrä
opastaa heidät?»

»Moyle's Courtiin, sir, jossa lady Lislen on määrä kestitä heitä.»

Eversti tuijotti hetkisen; sitten kirkasti leveä hymy hänen tuuhean
tekotukkansa alaiset jurot kasvonsa. Mutta muuten ei hän mitenkään
ilmaissut ajatuksiaan.

»Saat mennä», sanoi hän lopulta hitaasti. »Luota siihen, että me
saavumme sovitulle kohtauspaikalle ottamaan nuo konnat haltuumme.»

Mutta eversti ei ollut sanansa mittainen. Barterin ihmeeksi ei
Salisbury Plainilla seuraavana tiistaina ollut ollenkaan sotilaita; ja
hän sai lähteä opastamaan Dunnea ja hänen kahta seuralaistaan — lyhyttä
ja lihavaa Hicksiä ja pitkää ja laihaa Nelthorpia — Moyle's Courtiin
kenenkään heitä matkalla häiritsemättä.

Dunnen hänelle lupaama runsas palkkio nousi viiteen shillinkiin,
jotka hän erotessa sai Nelthorpilta. Ihmeissään siitä, ettei eversti
Penruddock ollut pitänyt sanaansa, Barter lähti oikopäätä everstin
kotiin ilmoittamaan, että miehet nyt olivat lady Lislen talossa.

»No, hyvä on», sanoi eversti hymyillen vielä entistäkin
pahaenteisemmin. »Jätä sinä vain asia nyt minun huostaani.»

Eikä Barter, tämä kohtalon ajattelematon välikappale, ollenkaan
ymmärtänyt, että kahden maankavaltajapappismiehen vangitseminen ei
eversti Penruddockille paljoakaan merkinnyt sen verivainon rinnalla,
mikä hänen ja Lislen suvun välillä vallitsi.

Pakolaisia kestittiin sillä välin Moyle's Courtissa, ja kun he
istuivat illallisella eräässä yläkerran huoneessa ja Dunnekin vielä
oli mukana, tuli talon rouva omakohtaisesti katsomaan, että he saivat,
mitä tarvitsivat, ja viipyi hetken aikaa juttelemassa heidän kanssaan.
Mainittiin muun muassa Monmouth ja Sedgemoorin taistelu, mikä muuten
oli aivan luonnollinen asia, koska se oli päivän kysymyksiä siihen
aikaan.

Talon rouva ei kysellyt sillä kertaa mitään Hicksin pitkästä laihasta
toverista. Mutta hänelle tuli myöhemmin mieleen, että ehkä oli
paras ottaa hänestä tarkempi selvä. Seuraavana aamuna varhain hän
sentähden noudatti Hicksin puheilleen, kun tämä juuri oli istahtamassa
aamiaispöytään, ja sai häneltä suoraan kysymällä tietää, että hänen
seuralaisensa oli sama Nelthorp, joka oli ottanut osaa Rye Housen
salaliittoon ja sen johdosta julistettu lainsuojattomaksi. Tämä
tieto ei vain pelästyttänyt häntä, vaan saattoipa hänet vielä siihen
käsitykseen, ettei häntä ollut kohdeltu rehellisesti, minkä hän myös
sanoi Hicksille.

»Ymmärrätte kai, sir», hän lopuksi lausui, »ettette voi jäädä tänne.
Koska luulin, että teitä vainottiin vain eriuskolaisuutenne vuoksi,
niin suostuin piilottamaan teidät. Mutta koska seuralaisenne on se,
minkä sanotte, niin on vaara suurempi, kuin mihin minulla on halua
antautua sekä omasta kohdastani että tytärteni vuoksi. Enkä minä
ole milloinkaan pitänyt salaliittoja ja kansalaissotia muuta kuin
hirmuasioina — sekä ennen vanhaan että nykyjäänkin. Olen lainkuuliainen
nainen ja sellaisena pyydän, että toimitatte ystävänne pois talostani
kohta, kun olette päässeet aamiaiselta.»

Lihava, mustanpuhuva Hicks seisoi masentuneena talon rouvan edessä. Hän
olisi nähtävästi koettanut rukoilla rouvaa armahtamaan heitä, mutta
yht'äkkiä alkoi alhaalta kuulua kovaa kolkutusta ja samassa Carpenter
kalpeana ja kauhistuneen näköisenä ja hurjasti elehtien syöksyi
huoneeseen.

»Sotilaita, teidän armonne!» hän huusi läähättäen. »Meidät on annettu
ilmi. Herra Hicksin täälläolo on tullut tietoon. Mitä nyt teemme? Mitä
nyt teemme?»

Lady Lisle seisoi aivan hiljaa, kasvojen ilmettäkään muuttamatta,
sen kuin vähän hymyili Carpenterin pelästykselle. Hänen armelias
luonteenlaatunsa astui nyt etualalle.

»Tietenkin piilotettava miesraukat niin hyvin kuin mahdollista», hän
virkkoi; ja Hicks lankesi toiselle polvelleen, suudellen hänen kättään
ja väittäen, että halusi mieluummin tulla hirtetyksi kuin tuottaa
murhetta hänen kodilleen.

»Mutta lady Lisle pysyi päätöksessään, ollen tyyni ja hillitty; ja
Carpenter vei Hicksin pois piilottaen hänet yhdessä Dunnen kanssa
säkkikasan alle mallashuoneen loukkoon. Nelthorp oli omin neuvoin
tyystin hävinnyt.

Mutta itsepintainen kolkutus porttiin jatkui yhä. Kuului kovaäänisiä
vaatimuksia avaamaan kuninkaan nimessä, kunnes talon rouvan tyttäret
ikkunasta puhuttelivat kolkuttajia.

Eversti Peuruddock, joka omakohtaisesti oli lähtenyt sotamiehineen
tutkimaan perinnäisen vihollisensa kotia, astui esiin vastaamaan
ylen jäykkänä ja urheana, puettuna punaiseen takkiin ja mustaan
töyhtöhattuun.

»Teillä on talossanne kapinoitsijoita», hän huusi, »ja minä vaadin
kuninkaan nimessä teitä luovuttamaan heidät minulle.»

Ja silloin, ennenkuin tyttäret vielä ehtivät mitään hänelle vastata,
tuli Carpenter avaamaan portin ja päästämään heidät pihalle. Penruddock
seisoi taloudenhoitajan edessä ja puhutteli häntä vakavasti.

»Ystäväiseni», hän sanoi, »teidän on paras puhua suunne puhtaaksi ja
kertoa minulle keitä vieraita teillä on talossa, sillä tietooni on
tullut, että tänne eilen illalla on saapunut muutamia miehiä.»

Hämmästynyt Carpenter seisoi kalpeana ja vapisevana.

»Sir — sir —», hän änkytti.

Mutta eversti oli kärsimätön.

»No, antakaa kuulua, hyvä mies. Koska tiedän heidän olevan talossa,
niin teidän on turha mutkitella. Näyttäkää minulle, missä he ovat
piilossa, jos mielitte säästää oman kaulanne hirttonuoralta.»

Enempää ei Carpenter kestänyt. Mallashuoneeseen piilotetut miehet
olisivat jääneet löytämättä, jos ei taloudenhoitaja olisi ollut
pelkuri. Heti paikalla hän ilmaisi piilopaikan.

»Mutta, sir, olkaa armelias minulle, älkää kertoko emännälleni, että
minä sen teille sanoin. Pyydän, sir —»

Penruddock sysäsi hänet syrjään kuin hän olisi ollut kiusallinen itikka
ja astui miehineen taloon ja oikopäätä Hicksin ja Dunnen piilopaikalla.
Saatuaan heidät haltuunsa, hän pyörähti Carpenteriin päin, joka oli
seurannut perässä.

»Tässähän on vasta kaksi», hän sanoi, »ja tietääkseni tänne eilen
illalla saapui kolme konnaa. Älä yritäkään verukehtia minun kanssani,
roisto. Mihin olet kolmannen kätkenyt?»

»Vannon taivaan nimessä, etten tiedä, missä hän on», intti onneton
taloudenhoitaja totuudenmukaisesti.

Penruddock kääntyi miehiinsä päin.

»Etsikää», hän heille sanoi; ja sotilaat alkoivat etsiä tavalliseen
säälimättömään tapaansa.

Raa'at sotamiehet samoilivat huoneesta huoneeseen hakaten
seinälaudoitusta pistimillään ja pyssynperillä, häikäilemättä murskaten
ja pirstoen. Kaapit murrettiin auki ja niiden sisältö levitettiin
lattialle, arkut rikottiin ja tyhjennettiin, ja etsijät ottivat
itselleen sellaiset esineet, jotka heitä miellyttivät jutellen
tavallisia sotilaiden ruokottomuuksia. Eräs peili murskattiin ja
muutamia lattiapalkkeja revittiin irti, koska jonkun kersantin mielestä
hänen pertuskansa iskut kumahtivat ontolta.

Metelin ollessa kovimmillaan astui talon rouva vihdoin siihen
huoneeseen, missä eversti Penruddock katseli miestensä hommia.
Ebenholtsipuiseen sauvaansa nojaten hän seisahtui ovensuuhun katsellen
sumentunein silmin ja kysyvän moittivasti laihan luisevaa soturia.

»Sir», sanoi hän hienon ivallisesti salaten kiihtymystään, »onko taloni
luovutettu ryöstettäväksi?»

Eversti kumarsi kohottaen miltei liioitellun juhlallisesti
töyhtöhattuaan.

»Etsittäväksi, madame», hän oikaisi. Ja lisäsi: »Kuninkaan nimessä.»

»Kuningas», vastasi vanha rouva, »saattaa oikeuttaa teitä
kotietsintään, mutta ei hävitystyöhön.»

Eversti kohautti olkapäitään. Semmoistahan oli sotilaiden etsintä.
Eihän heiltä sopinut odottaa hienoja tapoja, hän huomautti. Ja hän
moitti rouvaa siitä, että tämä oli pitänyt luonaan kapinoitsijoita ja
kestinnyt kuninkaan vihollisia.

»Se ei ole totta», sanoi lady Lisle. »Kuninkaan vihollisista en tiedä
mitään.»

Eversti hymyili ilkeästi korkeudestaan. Lady Lisle oli niin heikko ja
iäkäs, ettei miehisen miehen olisi kannattanut uhrata häntä koston
alttarille. Mutta eversti Penruddock ei ollut samaa mieltä. Siksi hän
hymyili.

»Kaksi heistä, mankuvan Hicks-nimisen pappismiehen ja Dunne-nimisen
konnan, olemme jo saaneet käsiimme. Pyydän teitä, madame, olkaa niin
suora ja avomielinen minulle — niin, ja niin ystävällinen itseänne
kohtaan — että jos taloonne on vielä joku kätkettynä — ja olen varma,
että täällä vielä on joku — niin luovutatte hänet minulle, jolloin en
teitä sen enempää vaivaa.»

Lady Lisle katsahti everstiin ja vastasi hänen hymyilyynsä.

»En käsitä ollenkaan», hän sanoi, »mistä te puhutte ja mitä minulta
pyydätte.»

Everstin hahmo muuttui.

»No sitten, rouvaseni, meidän on pakko jatkaa etsintää.»

Mutta viereisestä huoneesta kuuluva huuto ilmaisi, että etsintä oli
päättynyt. Nelthorp oli löydetty ja raahattu esille savupiipusta, johon
oli ryöminyt.

       *       *       *       *       *

Melkein tarkalleen kuukautta myöhemmin — elokuun 27. päivänä —
lady Alice Lisle haastettiin Winchesterin käräjätaloon vastaamaan
valtiopetoksesta.

Kaunokirjassa sanottiin, että hän oli salaisesti, katalasti
ja kavaltaen kestinnyt, piilottanut, hoivannut, elättänyt ja
ylläpitänyt John Hicksiä, jonka tiesi maankavaltajaksi, pettäen siten
alamaisen-velvollisuutensa ja rikkoen siten »meidän korkeata, nykyjään
hallitsevaa herraamme ja kuningastamme vastaan».

Yksinkertaiseen harmaaseen pukuun puettuna tämä pieni valkotukkainen
rouva rauhallisesti astui ylituomari Jeffreysin ja niiden neljän
tuomarin eteen, jotka hänen kanssaan oikeutta istuivat, ja puhui
luottavaisesti syyttömyytensä puolesta.

Oli aivan käsittämätöntä, että kristityt ihmiset saattoivat vakavissaan
tuomita häntä muodollisesta rikoksesta, joka itsessään oli ollut
kristillistä armeliaisuutta. Ja punaiseen, kärpännahalla vuorattuun
virkatakkiinsa puettu tuomari näytti sävyisältä ja ystävälliseltä
mieheltä; hänen sievät, kapeat, tuuhean, tumman tekotukan kehystämät
nuorekkaat kasvonsa — Jeffreys oli kuudenneljättä ikäinen — olivat
niin kalpeat, että suu näytti niissä kirkkaan punaiselta viivalta; ja
silmät, jotka häntä nyt tähystivät, olivat suuret ja hänen mielestään
ystävälliset ja säälivät.

Lady Lisle ei arvannut, että kalpeus, mikä sai hänet näyttämään
niin miellyttävältä, ja tummat täplät, jotka tekivät hänen silmänsä
niin sävyisän salaperäisiksi, olivat seurauksia sekä yöllisestä
mässäämisestä, mikä oli pidättänyt häntä menemästä levolle ennen kello
kahta sinä aamuna että armottomasta taudista, joka hitaasti jäyti hänen
elinvoimiaan ja sai hänet aivan raivosta suunniltaan.

Ja hänen suopeiden kasvonpiirteittensä aiheuttamaa luottamusta
vahvistivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lady Lislelle lausui.
Lady Lisle oli keskeyttänyt yleisen syyttäjän, kun tämä pitäessään
avauspuhettaan valamiehistölle — jonka muodosti joukko Hampshiren
huomattavimpia aatelisherroja — tuntui pitävän selvänä, että hän oli
suosinut Monmouthin asiaa. Lady Lislellä ei ollut asianajajaa, vaan oli
hänen itse yritettävä puolustaa itseään.

»Hyvä herra», hän huudahti, »minua kauhistutti tuo kapina yhtä paljon
kuin ketä hyvänsä naista maailmassa!»

Jeffreys kumartui eteenpäin tehden kieltävän liikkeen.

»Kuulkaa nyt, rouva Lisle», huomautti hän lempeästi, »koska meidän
on noudatettava tavallista tutkintojärjestystä teidän asiassanne,
niin on minun nyt pakko keskeyttää teidät.» Ja sitten hän lupasi,
että rouva Lisleä kyllä aikanaan kuultaisiin asiaansa puolustaessaan
ja että hän itse neuvoisi rouvalle lain muodollisuuksia hänen omaksi
edukseen. Hän vakuutti rouvalle viitaten kunnioittavasti taivaan ja
maan tuomariin, jonka silmäin edessä he seisoivat, että oikeutta
tultaisiin noudattamaan. »Ja minä rukoilen Jumalaa», hän lopetti, »että
te osoittautuisitte viattomaksi.»

Hän puhui ystävällisesti ja vakuuttavasti. Mutta ensimmäisen käsityksen
hänen oikeasta luonnonlaadustaan rouva Lisle sai Dunnea — kovin
vastahakoista todistajaa — kuulusteltaessa.

Kovin vastenmielisesti ja ahdistettuna Dunne suostui kertomaan, miten
hän rouva Lislen suostumuksella oli kuljettanut nuo kaksi piileksijää
hänen kotiinsa, ja yleinen syyttäjä koetti todistaa, että rouva Lisle
oli tiennyt, että he olivat sekaantuneet kapinaan. Uppiniskaisen
välttelevältä Dunnelta kysyttiin lopuksi:

»Luuletteko, että rouva Lisle tunsi ennestään herra Hicksin?»

Hän vastasi siihen samaan tapaan, kuin jo oli vastannut moneen
samanlaiseen kysymykseen.

»En todellakaan tiedä.»

Jeffreys liikahti punaisessa virkatakissaan, ja hänen kiihkeästi
tarkkaavat silmänsä kävivät peloittaviksi kääntyessään riippuvien
kulmakarvojen alta katsomaan todistajaan.

»No, luuletteko sitten», hän kysyi, »että lady Lisle kestitsisi ketään,
josta ei mitään tiedä, vain teidän kertomuksenne perusteella? Herra
Dunne, herra Dunne! Olkaa varovainen. Ehkäpä minä tiedän tästä asiasta
enemmän kuin luulettekaan.»

»Armollinen herra, minä puhun vain, mikä on totta!» sopersi pelästynyt
Dunne.

»Kehoitan teitä vain olemaan varovainen», hymyili Jeffreys; ja hänen
hymyilynsä oli kammottavampi kuin hänen tuima katseensa. »Totuus ei
kaipaa verukkeita; se haluaa aina esiintyä alastomana; se ei tarvitse
koristavaa verhoa. Mutta valehteleminen, kieräily, koukkuileminen
ja kenkkuileminen esiintyvät aina naamioituina. No, jatkakaapa
todistustanne.»

Mutta Dunne oli haluton jatkamaan, ja tämä hänen vastahakoisuutensa
sai hänet valehtelemaan taitamattomasti. Hän väitti, ettei tuntenut
ollenkaan Hicksiä eikä Nelthorpia. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli
suostunut palvelemaan kahta miestä, joita ei milloinkaan ennen ollut
nähnyt, vastasi hän:

»Minulle riitti se, että he ilmoittivat olevansa velkaantuneita miehiä
ja haluavansa piileksiä jonkin aikaa.»

Silloin muuttui Jeffreysin ääni jyriseväksi.

»Luuletko kenenkään täällä uskovan sinua? Entä mikä on ammattisi?»

»Armollinen herra», sopersi onneton mies, »minä — minä olen leipuri.»

»Ja leivotko leipäsikin noin halvasta hinnasta? Kylläpä sinä,
tottamaarin, sitten olet hyväsydäminen. Sanohan, kuule — sinä taidat
leipoa sunnuntaisin, etkö leivokin?»

»En, armollinen herra, en minä leivo!» huudahti Dunne loukkaantuneena.

»Vie sun turkanen! Siinä kohden sinä olet tunnontarkka», ilkkui
tuomari. »Mutta kuljeksimaan kyllä ehdit sunnuntaisin ja kuljettamaan
konnia piilopaikkoihin.»

Kun vangin kietomiseksi Dunnea myöhemmin koetettiin saada tarkkaan
kertomaan, miten lady Lisle oli ottanut vastaan hänen seuralaisensa,
niin tuo törkeä kohtelu sai hänet niin pelästyksiinsä, että hän sotki
puheensa vielä entistäkin pahemmin. Jeffreys kääntyi valamiehistöön
päin.

»Siinä nyt näette, hyvät herrat, mikä veitikka tämä on; parasta poikaa
tällaiseen toimeen käytettäväksi, konna, jolle kukaan ihminen ei puolta
kruunua uskoisi. Turkkilaisellakin on paremmat autuuden toiveet kuin
tällaisilla nimikristityillä.»

Ja kosk'ei Dunnesta sillä hetkellä saatu enempää kiristetyksi, niin
hänet vietiin ulos, ja Barterin langettava todistus merkittiin
muistiin. Sitten kutsuttiin Dunne parka taas sisälle ja Jeffreys
haukkui häntä niin törkeästi, ettei se sovi tähän painettavaksi.

Barter oli kertonut tuomioistuimelle, että rouva Lisle oli tullut
yhdessä Dunnen kanssa keittiöön, ja että kun hän oli Dunnelta myöhemmin
kysynyt, mitä he keskenään kuiskailivat ja mille yhdessä nauroivat,
sanoi Dunne lady Lislen kysyneen, »tiesikö hän mitään asiasta».
Jeffreys koetti nyt kiristää Dunnea tunnustamaan, mikä oli se asia,
johon hän oli niin salaperäisesti viitannut — tarkoituksena oli
tietenkin saada siten todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin
ottaneen osaa kapinaan.

Dunne vastusti entistäkin jäykemmin. Jeffreys joutui vihan vimmoihin,
koska olisi ollut vaikea tuomita lady Lisleä ilman tätä tunnustusta, ja
pyysi valamiehistöä ottamaan huomioonsa miehen omituisen, inhoittavan
esiintymisen ja herjasi sitä tekopyhää, kenkkuilevaa uskonlahkoa, mihin
hän kuului. Lopuksi hän muistutti Dunnea siitä, että hän oli valallaan
vannonut puhuvansa totta, ja puhutteli häntä sitten jonkinlaisella
lempeällä julmuudella.

»Mitä se ihmistä hyödyttää, vaikka hän voittaisi kaiken maailman ja
saisi sielullensa vahingon?» karjui tuo kauhea tuomari, silmät hehkuen.
»Sanotaanhan sanassa niin. Ja panetko sinä valheen vuoksi alttiiksi
kuolemattoman sielusi? Senkin kurja ketale! Vaikka kaikki maailman
vuoret ja kukkulat päällekkäin kasattaisiin, eivät ne voisi suojella
sinua kaikkivoivan Jumalan kostolta, jos nyt vannot väärin.»

»En käsitä, mitä minun oikein pitäisi puhua, armollinen herra», sanoi
Dunne huokaisten.

Raivoissaan siitä, että huomasi kaikki ponnistuksensa turhiksi,
tuomari yltyi aivan räiväsuiseksi. Kun hän viimein tuli järkiinsä,
yritti hän taas ystävällisyyttä, kehoitellen kaikin keinoin Dunnea
armollisen rouvan omaksi hyväksi kertomaan hänelle, mitä asiaa hän oli
tarkoittanut Barterille puhuessaan.

»Hänen armonsa kysyi minulta, enkö tiennyt, että Hicks oli
eriuskolainen.»

»Siinäkö kaikki? Sehän on mahdotonta. Varmasti se muutakin tarkoitti.»

»Siinä kaikki, armollinen herra», intti Dunne. »En minä muuta tiedä.»

»Onko nähty julkeampaa heittiötä?» karjui tuomari. »Luuletko
sinä kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla on ollut saadakseni
sinulta kunnon vastausta voivasi ilkkuen viskata minulle tuollaisen
hätävalheen? Pitäkääpä kynttilää hänen julkean naamataulunsa lähellä,
että näkisimme sen selvästi.»

Dunne seisoi kauhistuneena ja vavisten noin hirvittävien silmien häntä
tarkastaessa.

»Armollinen herra», hän huudahti, »minua on täällä niin hätistelty,
että olen melkein tolkultani.»

Hänet vietiin taas pois hetkeksi, kun eversti Penruddock selitti, miten
kapinoitsijat vangittiin. Kun hän oli kertonut löytäneensä Hicksin ja
Dunnen piilotettuina jonkin kasan alle mallashuoneeseen, tuotiin Dunne
taas takaisin, jotta Jeffreys voisi pitää ristikuulustelua.

»Kuulepas, Dunne, miksikä piilouduit mallashuoneeseen?»

»Armollinen herra, minä melusta niin säikähdin», sanoi Dunne typerästi.

»Mutta hyvänen aika, mitä syytä sitten sinulla oli pelästyä, kun et
tuntenutkaan Hicksiä etkä Nelthorpia ja kun ei armollinen rouvakaan
sinulta muuta kysynyt, kuin oliko Hicks eriuskolaispappi. Ei kai niin
viattomalla ihmisellä ollut aihetta mitään pelätä. Mutta uskonpa,
että siinä asiassa, josta äsken keskustelimme, oli sittenkin jotakin
enemmän. Kunpa vain saisimme sen kiristetyksi sinusta.»

Mutta Dunne yhä vain vastaili vältellen.

»Armollinen herra, kuulin kovaa melua talosta, enkä tiennyt, mitä se
merkitsi. Siksi minä piilouduin.»

»Onpa merkillistä, että sinä vähäisen kolinan vuoksi piilouduit,
vaikk'et asiasta mitään tiennyt.»

Taaskin todistaja, jonka kasvojen ääressä kynttilää yhä pideltiin,
valitti, että hänet oli hätistelty niin tolkultaan, ettei enää tiennyt,
mitä sanoi.

»Mutta ei kai totuuden puhuminen sinua tolkultasi saata, jos lienet
milloinkaan oikein tolkussasi ollutkaan», sanoi Jeffreys suuttuneena.
»Mutta minusta näyttää siltä, kuin ette te, sinä ja emäntäsi, olisi
milloinkaan oikein tolkussanne olleetkaan; sillä ei hänkään tuntenut
kumpaakaan, vaikka oli lähettänyt heitä noutamaan.»

»Hyvä herra», huudahti siihen lady Lisle, »toivon, ettei minua tuomita
tutkimatta.»

»Varjelkoon Jumala, rouva Lisle, eihän toki», vastasi Jeffreys; ja
sitten hän tokaisi ilkeämielisen syytöksen, joka ilmaisi, minkälaiset
kohtalon voimat oikeastaan vainosivat rouvaa. »Miesvainajanne aikanahan
sellaista tavattiin tehdä — ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan — mutta,
Jumalan kiitos, ei sellaista enää nykyisin tapahdu.»

Seurasi sitten Carpenterin ja hänen vaimonsa vastahakoinen todistus, ja
sen jälkeen yritettiin vielä neljännen kerran, vaikkakin yhtä huonolla
menestyksellä, saada Dunne myöntämään, että hänen armonsa tiesi Hicksin
ottaneen osaa kapinaan. Mutta niin typerä kuin Dunne olikin, oli hän
ainakin horjumaton, ja niinpä Jeffreys haukuttuaan hänet vielä lopulta
pahanpäiväiseksi, antoi viedä hänet pois ja kääntyi vihdoin vankiin
kehoittaen häntä puhumaan omaksi puolustuksekseen.

Hän nousikin puhumaan pelkäämättä, mutta sävyisästi.

»Armollinen herra, eräitä seikkoja haluaisin huomauttaa. En tiennyt,
että talooni oli saapuva kukaan muu kuin herra Hicks, ja hänen
kerrottiin piileskelevän siitä syystä, että hänet oli määrätty
vangittavaksi, koska oli saarnannut salaisissa hartauskokouksissa:
siksi neuvoin häntä saapumaan yöllä. Mutta minulle ei ollut ollenkaan
mainittu, että Nelthorp oli saapuva hänen kanssaan, enkä Nelthorpin
nimeäkään ollut kuullut mainittavan ennen hänen tuloaan talooni.
Vannon sen kunniasanallani. Mitä herra Hicksiin tulee, ei minulla
ollut aavistustakaan, että hän oli kuulunut armeijaan, hän kun oli
kirkkoneuvoston jäsen, jonka tehtävä oli saarnata eikä taistella.»

»Mutta sanonpa teille», keskeytti Jeffreys, »ettei ole koko tuossa
valehtelevien, kieräilevien, tekopyhien presbyteriläis-hurttien
joukossa ainoaakaan, joka ei tavalla tai toisella olisi ottanut osaa
äskeiseen kauheaan salaliittoon ja kapinaan.»

»Armollinen herra, minua sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti
kauhistutti äskeinen kapina», intti vanki lisäten, että jos häntä
olisi tutkittu Lontoossa, olisivat lady Abergavenny ja monet muut
ylhäiset henkilöt voineet todistaa, millä inholla hän oli kapinasta
puhunut, ja että hän oli oleskellut Lontoossa siihen asti kuin Monmouth
teloitettiin.

»Jos olisin maalla ollessani tiennyt, milloin tutkitaan —», hän jatkoi,
»olisin voinut toimittaa nuo henkilöt todistamaan puolestani. Mutta,
armollinen herra, minulle sanottiin ja niin itsekin uskoin, ettei minua
olisi Hicksin suojelemisesta ennen syytetty kuin hänet itse olisi
todistettu maanpetturiksi.

»Minä inhosin niitä, jotka juonittelivat ja vehkeilivät kuningasta
vastaan. Käsitän hyvin velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja olen
aina ollut hänelle uskollinen. Vannotan kenen hyvänsä maailmassa, joka
tietää asian olevan toisin, tulemaan todistamaan minua vastaan.»

Jeffreysin ääni kaikui äreänä hänen hieman pysähtyessään. »Onko teillä
vielä jotakin sanottavaa?»

»Mitä siihen seikkaan tulee, että minun sanotaan kieltäneen Nelthorpin
olevan talossani», hän jatkoi, »niin oli sotamiesten törkeä ja
väkivaltainen esiintyminen saattanut minut kovin hämmennyksiin ja
pelästyneeksi. Pyydän, että te, armollinen herra, käsitätte asian
siltä kannalta, ettekä usko minusta pahaa niiden valheellisten
huhujen perusteella, jotka kertovat minun suhteestani entiseen
kuninkaaseen, ja että minä olisin ollut jollakin tavalla suostuvainen
Kaarlo I:n mestaukseen: sillä tietäkää, armollinen herra, että se on
yhtä valheellista puhetta kuin Jumala on totinen. En koko kuninkaan
teloituspäivänä käynyt huoneestani ulkona ja luulen, että vuodatin
hänen tähtensä enemmän kyyneliä kuin yksikään muu senaikainen nainen.

»Ja minä toistan vieläkin, armollinen herra, niin totta kuin toivon
tulevani autuaaksi, että en ole milloinkaan tuntenut Nelthorpia enkä
tiennyt kenenkään muun saapuvan talooni kuin herra Hicksin. Hänet
tiesin eriuskolaispapiksi. Koska, niinkuin jokainen tietää, kaikki
eriuskolaispapit oli määrätty vangittaviksi, niin suostuin minä
antamaan hänelle suojaa, koska se ei ollut maankavallusta.»

»Onko teillä vielä muuta sanottavaa puolustukseksenne?» kysyi Jeffreys.

»Armollinen herra», yritti lady Lisle taas puhua, »olin saapunut maalle
vasta viittä päivää aikaisemmin.»

»Niinkö», keskeytti Jeffreys, »sitä en tiedä enkä välitäkään.
Näyttepä saapuneen tarpeeksi ajoissa ehtiäksenne ottamaan suojaanne
kapinoitsijoita.»

Lady Lisle intti, että jos hän minkään hyväksi suostuisi henkensä
uhraamaan, niin mieluimmin sitten kuninkaan hyväksi.

»Mutta vaikka en itse voinutkaan taistella hänen puolestaan, niin
poikani taisteli; hän otti osaa taisteluun kuninkaan puolesta. Minä
hänet olen kasvattanut kuninkaalle uskolliseksi.»

»Hyvä, onko vielä muuta?» kysyi Jeffreys töykeästi.

»Ei ole, armollinen herra», vastasi lady Lisle; ja istuutui paikalleen,
vavisten hieman ponnistuksesta ja puolustuspuheensa aiheuttamasta
mielenliikutuksesta.

Seurasi sitten Jeffreysin puhe valamiehistölle. Se oli hyvin pitkä, ja
alkuosa oli täynnä sisällyksettömiä korulauseita, joissa muistettiin
joka käänteessä vedota kaikkivaltiaaseen. Eräässä kohdin se huononi
aivan saarnaksi tekstistä »antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu»,
missä hän herjasi presbyteriläistä uskontoa. Ja hänen ylhäisyytensä
ikävystyttävän pitkät lauseet ja yksitoikkoinen ääni tuudittivat
syytetyn aitiossa istuvan rouvan nukuksiin. Hän heräsi säpsähtäen,
kun Jeffreysin nyrkki samassa paukahti pöytään ja hänen äänensä
kiihtyi hänen pauhatessaan äskeistä kapinaa vastaan. Mutta lady Lisle
nukahti uudestaan — niin perin levollinen hän oli — ennenkuin Jeffreys
oli ehtinyt puheessaan kohdistaa syytettään häntä itseään vastaan,
huolimatta siitä, että hän oli vakuuttanut inhonneensa koko kapinaa.

Tämän esipuheen tarkoitus oli vaikuttaa valamiehistön mielipiteeseen
ennenkuin hän tuli varsinaiseen asiaan. Eikä tämä hänen puheensa
valamiehistölle suinkaan ollut mitään oikeudellista asian kertausta,
vaan ilkeätä syyttelemistä, samoin kuin hänen tähänastinen
esiintymisensä todistajien kuulustelussa ja ristikuulustelussa oli
ollut aivan yleisen syyttäjän tehtävän luontoista. Lady Lislen omaa
puolustuspuhetta hän ei ottanut huomioon muuta kuin yhdessä suhteessa,
jossa huomasi voivansa selittää asiaa haluamaansa suuntaan.

»Minua surettaa muistella», hän sanoi tekeytyen huolestuneen
näköiseksi, »muutamia sanoja, jotka armollinen rouva tuli äsken
lausuneeksi. Hän on olevinaan kovin uskonnollinen ja kuninkaalle
uskollinen — hänhän oli kovin itkenyt marttyyrikuninkaan, Kaarlon,
kuolemaa — ja myöntää olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa
kuningasvainajalle ja hänen kuninkaalliselle veljelleen. Ja tuskin on
toinen heistä ehtinyt hautaan, kun hän jo unohtaa kaikki kiitollisuudet
ja ottaa suojaansa miehiä, jotka nousevat kapinaan hänen seuraajaansa
vastaan.»

»En nyt halua puhua siitä», jatkoi hän harkitsevan pontevasti, »millä
tavalla hänen miehensä osallistui tuon siunatun marttyyrin kuolemaan;
armollisella rouvalla on kyllä itselläänkin tarpeeksi vastattavaa; eikä
mielestäni olisi sallittava hänen menneisyytensä missään suhteessa
vaikuttaa asian menoon.»

Mutta itse hän oli ottanut sen puheeksi, vaatien muka, ettei se saisi
vaikuttaa asiaan, vaikka tietenkin juuri siinä tarkoituksessa sen
mainitsi. Lady Lislehän oli kuninkaansurmaajan leski, mikä seikka
Jeffreysin ja hänen kuninkaallisen isäntänsä mielestä oli enemmän kuin
riittävä syy keksiä verukkeita hänen tuhoamisekseen.

Sitten hän huomautti heitä todistajien lausunnoista puhui Dunnen
kieräilystä, päätteli, että syynä sellaiseen valhetulvaan oli pyrkimys
salata tuomitseva totuus — nimittäin, että lady Lisle tiesi Hicksin
kapinoitsijaksi, kun hän otti hänet suojelukseensa, tullen siten tämän
hirveän rikkomuksen osakumppaniksi. Sen jälkeen hän kehoitti heitä
tekemään päätöksensä »henkilöön katsomatta ja vain totuutta silmällä
pitäen.»

Mutta vaikka oli selvä, mitä hän tarkoitti, näyttivät kuitenkin
muutamat valamiehet pelkäävän sitä Jumalaa, johon Jeffreys niin tiheään
vetosi. Eräs heistä nousi kysymään häneltä asiallisesti, oliko lain
kannalta pidettävä maankavalluksena Hicksin suojaamista ennenkuin tämä
itse oli maankavalluksesta tuomittu.

Jeffreys vastasi hänelle lyhyesti, että tietenkin oli, ja sen kuultuaan
valamiehet poistuivat huoneesta, tuomarit asettuivat vaitiollen
odottamaan, ja hänen armonsa torkahti taas tuolilleen.

Hetket kuluivat. Alkoi olla myöhäinen, ja Jeffreys oli kärsimätön
pääsemään tästä jo ennakolta päätetystä asiasta, voidakseen mennä
rauhassa päivällistään syömään. Hän katkaisi vihaisena oikeussalissa
vallitsevan hiljaisuuden, sanoen ihmettelevänsä, miten niin selvä
asia vaati niin pitkällistä harkintaa. Hän uhkasi lykätä asian
seuraavaan päivään ja antaa valamiehistön jäädä sinne koko yöksi,
jolleivät pian ilmoittaisi päätöstään. Kun nämä puolen tunnin kuluttua
vihdoin palasivat, huomasi hänen tuima, kärsimätön katseensa heidät
pahaenteisen vakaviksi.

»Armollinen herra», sanoi valamiesten esimies, herra Whistler,
»meidän täytyy pyytää teidän armoltanne muutamia ohjeita, ennenkuin
voimme tehdä päätöksemme. Olemme jonkinverran epätietoiset siitä,
tuliko tarpeeksi selvästi todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin
kuuluneen armeijaan.»

Olihan heillä syytä sitä epäillä, koska siihen ei ollut ollenkaan
mitään todistusta. Mutta hetkeäkään epäröimättä hän vastasi:

»Onhan siihen niin selvät todistukset kuin ikinä olla saattaa. Mutta
teidän asiannehan juuri on arvioida todistusten riittävyys. Minun
mielestäni asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä.»

»Armollinen herra», intti esimies yhä, »meistä ei asia ole oikein
selvä.»

»Minkä minä teidän epäilyksillenne mahdan», sanoi hän kärtyisästi.
»Tulihan todistetuksi, että illallisen aikaan keskusteltiin kapinasta
ja armeijasta.»

»Mutta, armollinen herra, emme ole varmoja siitä, että lady Lisle tiesi
Hicksin kuuluneen armeijaan.»

Tuomari tuijotti heihin äänettömänä hetken aikaa. Sietäisipä antaa
heidät itsensä ilmi siitä, että olivat ylen hitaita älyämään
velvollisuuttaan kuningastaan kohtaan.

»Enpä käsitä, mikä oikein teidät saisi varmoiksi», sanoi hän purevasti.
»Eikö sitten lady Lisle kysynyt Dunnelta, oliko Hicks kuulunut
armeijaan? Ja kun Dunne ei sanonut tietävänsä, niin ei lady Lisle
kieltäytynyt häntä siinä tapauksessa ottamasta, vaan käski hänen tulla
Daikaan, josta huomaa, että hän sitä epäili.»

Jeffreys siis ei ottanut ollenkaan huomioon lady Lislen selitystä tästä
seikasta.

»Ja kun Hicks ja Nelthorp saapuivat, niin keskustelihan hän heidän
kanssaan kapinasta ja armeijasta.» (Aivan kuin eivät nämä asiat olisi
siihen aikaan olleet yleisenä puheenaiheena.) »No, mitä sanotte, hyvät
herrat», jutteli hän ollenkaan häpeämättä, »eikö sellainen todistus ole
riittävä?»

Mutta herra Whistler ei ollut vieläkään tyytyväinen.

»Emme muista, armollinen herra, todistajien väittäneen, että lady Lisle
olisi sellaisia asioita kysellyt.»

Silloin Jeffreys joutui vihan vimmaan.

»Ettepä tosiaankaan», hän karjui, »näy muistavan mitään koko
asian menosta. Kertoihan Dunne teille, että sellaisista asioista
keskusteltiin, ja olihan lady Lisle saapuvilla. Mutta vaikkapa sitä ei
olisikaan suoranaisesti todistettu, niin ovathan asianhaarat ja koko
menettely niin hyvänä todistuksena kuin ikinä olla saattaa. En oikein
käsitä, missä suhteessa te olette epävarmoja!»

Rouva Lisle oli noussut seisomaan. Hänen vanhoilla, harmahtavilla
kasvoillaan saattoi havaita heikon kiihtymyksen punan.

»Armollinen herra, minä toivon —», aloitti hän vapisevin äänin, mutta
ei ehtinyt pitemmälle.

»Ei teillä ole lupa nyt puhua!» kiljui kammottava tuomari ja tukki
siten hänen suunsa.

Väleen siis tyrehtyi tämä hänen peloittavan tahtonsa vastustaminen.
Neljännestunnin kuluttua valamiehistö ilmoitti päätöksensä. Se julisti
lady Lislen syylliseksi.

»Hyvät herrat», sanoi Jeffreys, »en luullut, että minun tarvitsi puhua
teille enää päätöksen tehtyänne, mutta koska huomaan muutamien teistä
hieman epäröivän ja epäilevän, niin en voi muuta sanoa, kuin että se
minua ihmetyttää; sillä minä puolestani tunnen sisimmässäni, että
todistukset ovat niin täydelliset ja selvät kuin olla saattaa, niin
että jos minä olisin ollut yksi teistä ja tämä syytetty vaikkapa oma
äitini, olisin sittenkin julistanut hänet syylliseksi.»

Aamulla lady Lisle yhdessä muiden myöhemmin vangittujen kanssa tuotiin
oikeussaliin tuomiotaan kuulemaan. Siellä Jeffreys vielä ivasi hänen
tunnustamaansa uskoa ja tuomitsi hänet elävänä poltettavaksi — jolla
tavoin maankavallus tavallisesti rangaistiin — määräten sheriffin
panemaan tuomion täytäntöön vielä samana iltapäivänä.

»Mutta kuulkaa, rouva Lisle», hän lisäsi, »me tuomarit viivymme
kaupungissa vielä tunnin, pari. Teille tuodaan kynä, mustetta ja
paperia, ja jos te sillä aikaa käytätte hyvin tuota kynää, mustetta ja
paperia ja tuntia paria — ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan — niin ehkäpä
suostumme lykkäämään tuomionne täytäntöönpanoa.»

Mitä Jeffreys oikein uskoi lady Lislen ymmärtävän? Hän oli tietenkin
kuullut kerrottavan Kirken tuottavasta toiminnasta Länsi-Englannissa,
ja tunnettua on, ettei hän säästänyt keinoja hankkiakseen itselleen
säätynsä mukaisen varallisuuden, jota ei ollut isältään perinyt. Hän
siis näin karkealla tavalla kehoitti lady Lisleä tarjoamaan lahjuksia.

Vain tämä johtopäätös kykenee selittämään Jeffreysin myöhemmin
häntä vastaan osoittamaa salavihaa, joka oli kehittynyt hänessä sen
johdosta, että lady Lisle ei suostunut käyttämään hyväkseen hänen
tarjoustaan. Winchesterin hengenmiesten väliintulo sai aikaan hänen
kuolemantuomionsa täytäntöönpanon lykkääntymisen viikon ajaksi, ja sinä
viikkona hänen mahtavat lontoolaiset ystävänsä, kreivi Abergavennyn
johdolla pyysivät kuninkaan armahtamaan hänet. Sedgenioorin voittaja,
Fevershamkin, rukoili kuningasta hänen puolestaan — hänen sanotaan
saaneen siitä hyvästä tuhat puntaa palkkioksi. Mutta kuningas oli
taipumaton, selittäen luvanneensa Jeffreysille olla armahtamatta lady
Lisleä, ja ainoa suopeus, minkä vaikutusvaltaiset anomukset kykenivät
Jaakko II:lta kiristämään, oli se, että hänet polttamisen sijasta
suostuttiin mestaamaan.

Hänet mestattiin Winchesterin torilla syyskuun toisena päivänä.
Kristillinen armeliaisuus oli hänen ainoa rikkomuksensa, ja sen
sovitukseksi vaadittiin hänen päänsä. Hän luopui siitä ylevän rohkeana
ja lujaluontoisena. Sen sijasta, että olisi puhunut, hän jätti
sherifille arvokassisältöisen kirjoituksen, missä vakuuttaa olevansa
syytön kaikenlaiseen rikkomukseen kuningasta vastaan ja antaa anteeksi
vihamiehilleen, jotka erikseen luettelee — tuomarille, joka oli hänet
väärin tuominnut ja unohtanut, että »tuomioistuimen pitäisi olla
syytetyn puolustaja», ja eversti Penruddockille, »vaikka hän kertoi
minulle, että olisi voinut vangita miehet ennenkuin he saapuivat minun
talooni.»

Näiden rivien välistä käsittänette, mikä oli todellinen syy lady
Alice Lislen kuolemaan. Hän kuoli tyydyttääkseen toisaalta kuningas
Jaakko II:n ja toisaalta eversti Penruddockin julman kostonhimon hänen
miestään kohtaan, joka oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.




V. TEURASTUSYÖ

Pärttylin yön tapahtumat



V. TEURASTUSYÖ.


Pärttylin verilöylyn suhteen on olemassa jonkinverran salaperäisyyttä,
josta historiankirjoittajat luultavasti tulevat väittelemään niin kauan
kuin maailmassa historiaa kirjoitetaan. Oikeastaan nuo väittelyt juuri
ovat aiheuttaneet koko salaperäisyyden. Nämä historiankirjoittajat
voisi ehkä luokittaa kahteen ryhmään — katolisiin ja antikatolisiin.
Edelliset ovat yrittäneet todistaa, että tuo verilöyly oli pelkästään
poliittinen tapahtuma, joka ei ollenkaan koskenut uskontoa;
jälkimmäiset ovat samoin ponnistaneet kaiken voitavansa osoittaakseen,
että se oli pelkkä uskonnollinen vaino, joka ei ollenkaan koskenut
politiikkaa. Ne, jotka käsittävät asian tällä jälkimmäisellä tavalla,
väittävät, että sitä oli kauan edeltäpäin harkittu, että se perustui
seikkoihin, joista Katariina Medici ja tuo onneton Alban herttua olivat
sopineet keskenään jo seitsemisen vuotta aikaisemmin. Ja he näyttävät
otaksuvan, että Navarran Henrik, protestanttisen puolueen nimellinen
johtaja, oli tuotettu Pariisiin naidakseen Margareetta Valois'n vain
sitä varten, että valtakunnan protestanttiset ylimykset, häihin
pääkaupunkiin saapuessaan, siten saataisiin houkutelluksi perikatoonsa.

Tämän kertomuksemme tarkoituksena ei ole syventyä tutkimaan noiden
kahden suunnan esittämiä syitä ja perusteita, emmekä sitä yritäkään
tehdä. Tulkoon kuitenkin mainituksi, että totuus luultavasti on
löydettävissä noiden kahden selitystavan keskiväliltä — että tuo
verilöyly oli suunnittelultaan poliittinen, mutta toimeenpanoltaan
uskonnollinen; eli toisin sanoen, että valtioviisaus harkiten käytti
uskonkiihkoa aseenaan; että sopivan tilaisuuden eli sattuman aiheuttama
äkkipäätös sai aikaan verilöylyn.

Ennakkoharkintaa vastaan mainittakoon seuraavat pääseikat:

a) Mahdottomuus säilyttää seitsemän vuoden ajan salaisuutta, jonka
nähtävästi olisi täytynyt olla useiden tietona;

b) Se, ettei Kaarle IX eikä hänen äitinsä, Katariina, kumpikaan
suinkaan olleet kiihkokatolisia, eivätpä edes tavallisia vakavamielisiä
uskovaisia.

c) Yhtenäisen toiminnan puute — kun koko valtakunta otetaan huomioon —
verilöylyn toimeenpanossa.

Samaa todistaa vielä sekin seikka, että Coligny yritettiin murhata
kaksi päivää ennen verilöylyä, mikä teko nähtävästi olisi saanut
hugenotit varovaisiksi ja niin aiheuttanut koko suunnitelman
epäonnistumisen — jos sellaista olisi ollut olemassa.

On muistettava, että Ranska vuosikausia oli ollut jakautuneena kahteen
leiriin, ja että katolilaisten ja hugenottien kesken oli riehunut
kansalaissota, mikä oli jakanut maan. Protestanttisen puolueen
johtaja oli tuo etevä soturi Gaspard de Chatillon, amiraali Coligny,
moraalisessa mielessä Ranskan protestanttinen kuningas, mies, joka
nostatti sotajoukkoja, ylläpiti niitä protestanttisilta alamaisiltaan
kantamilla veroilla, ja neuvotteli Kaarle IX:n kanssa kuin
samanarvoinen ruhtinas. Katolisen puolueen johtajana — joka puolue oli
toinen »valtio valtiossa» — oli Guisen herttua. Kolmantena puolueena
valtakunnassa oli kuninkaan puolue, jolla ei ollut paljonkaan muuta
tehtävää kuin koettaa saada toiset kuohuvat puolueet pysymään keskenään
tasapainossa.

Ne syyt, jotka jouduttivat verilöylyä, on kuninkaan veli, Anjoun
herttua (myöhemmin Henrik III) esittänyt kertomuksessaan. Hän
kirjoitti sen Mironille, lääkärilleen ja uskotulle ystävälleen
Krakovassa, jossa hän myöhemmin hallitsi Puolan kuninkaana, ja
olosuhteissa, jotka tekivät mahdottomaksi otaksua, että se olisi
sepitetty missään vieraassa tarkoituksessa. Tätä osaksi tukevat ja
osaksi yksityisseikoilla rikastuttavat muun muassa silloisen Navarran
kuninkaan seurueeseen kuuluneen nuoren miehen, Sullyn, kertomus, sekä
Colignyn talouskuntaan kuuluneen herrasmiehen, Lusignanin, kertomus.
Itse tapahtumia ja niiden välittömiä vaikuttimia kuvaillessamme
seuraamme tarkkaan näitä lähteitä.

       *       *       *       *       *

Louvren pitkässä pylväskäytävässä tungeksivien keikarien ja ylhäisten
naisten iloinen rupattelu vaikeni hiljaiseksi supatukseksi, ja
koetettiin tehdä tietä kuninkaalle, joka oli äkkiä ilmestynyt näkyviin
nojaten hellästi amiraali Colignyn olkapäähän.

Anjoun herttua, solakka, kohtelias, kullalla kirjaeltuun sinipunaiseen
pukuun puettu nuori mies, unohti kiinnostavan kauniit kätensä ja
kumartui syvempään ihanan madame de Nemoursin puoleen, ja molemmat
suuntasivat epäystävälliset katseensa amiraaliin.

Kuningas ja tuo suuri hugenottijohtaja, oudon vastakohtainen pari,
astelivat hitaasti pylväskäytävää alas. Coligny olisi oikeastaan ollut
puolta päätä pitempi, jollei olisi ollut jo kumara, mistä huolimatta
hänen ryhdissään ilmeni tarmoa ja sotilaallista pontevuutta ja hänen
kurttuisilla, arpisilla kasvoillaan vakavaa arvokkuutta, joka melkein
vivahti ylpeyteen. Moncontourin taistelussa luoti oli lävistänyt hänen
poskensa ja murskannut kolme hammasta, josta oli jäljellä sinertävä,
harmaan parran alle jatkuva arpi. Otsa oli korkea ja uljas, ja
tuuheiden kulmakarvain alta katsovat silmät tiukat ja terävät. Hän oli
puettu kalvinistisen yksinkertaisesti kokonaan mustaan, ja samoin kuin
hän tässä suhteessa oli rikinkeltaiseen satiiniin puetun kuninkaan
vastakohta, samoin olivat hänen vakavat kasvonsa hallitsijansa typeräin
kasvojen vastakohta.

Kaarle IX, hintelävartaloinen kolmenkolmatta ikäinen nuori mies, oli
likaisen kalpean värinen, silmät isot, vihertävät ja harhailevat ja
nenä paksu ja alasriippuva. Leveän, ohuen suun esiintyöntyvä ylähuuli
teki hänet hölmömäisen näköiseksi, ja sitä vielä lisäsi hänen tapansa
kurkoittaa päätänsä eteenpäin.

Hänen luonteensa oli aivan hänen ulkonäkönsä mukainen — tylsä ja
karkea. Jalosukuiset ihmiset pitivät häntä yleensä raakapuheisena ja
etevänä keksimään haukkumasanoja.

Pylväskäytävän päähän päästyään Coligny kumartui hyvästiksi suutelemaan
kuninkaallista kättä. Kaarle toisella kädellään taputti amiraalia
olkapäälle.

»Luottakaa siihen, että minä olen teidän ystävänne», hän sanoi,
»ruumiineni, sieluineni, sydämin ja sisälmyksin, samoin kuin uskon
teidän olevan minun ystäväni. Hyvästi, isä.»

Coligny poistui, ja kuningas palasi samaa tietä takaisin astellen
nopeasti, pää hartiain välissä, katsomatta vastenmielisine silmineen
oikealle tai vasemmalle. Kun hän hävisi näkyvistä, poistui Anjoun
herttua madame de Nemoursin rinnalta ja lähti kuninkaan jälkeen.
Silloin hovilaisten keskeytynyt rupattelu vihdoin taas puhkesi ääneen.

Kuningas asteli edestakaisin työkammiossaan — se oli yksinkertainen
huone, kalustonaan erilaisia esineitä, mitkä kuuluivat opiskeluun,
kotihartauteen ja metsästykseen. Suuri Jumalan-äidin kuva riippui
eräällä seinällä, ja sen kahden puolen väkipyssy, sekä toisessa
yläkulmassa metsästystorvi. Oven suussa olevaa pientä alabasterista
vihkivesimaljaa, johon oli pistetty palmun oksa, näkyi käytettävän
haukantiukujen ja hihnojen säiliönä. Lyijypuitteisen ikkunan luona oli
kauniilla leikkauksilla koristeltu pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jolla
oli sekalaisia kirjoja ja papereita — metsästystä koskeva tieteellinen
teos ja hartauskirja olivat rinnakkain: rukousnauha ja koiraruoska
olivat ristikkäin Ronsardin avonaisten runojen päällä. Kuningas oli
aikansa kehnoimpia runoseppiä.

Veljensä astuessa huoneeseen Kaarle katsahti olkansa yli. Hänen
katseensa kävi tuimemmaksi, kun hän näki, kuka tulija oli, ja
murahtaen hän ilkeästi potkaisi jalkaansa juuressa pitkänään makaavaa
maksanväristä koiraansa. Vingahtaen koira pakeni nurkkaan, herttua
pysähtyi säpsähtäen.

»No?» murisi kuningas. »No. Enkö milloinkaan saa rauhaa? Enkö
milloinkaan saa olla yksin? Mikä nyt on hätänä? Taivahan talikynttilät!
Mitä sinä oikein tahdot?»

Hänen vihreät silmänsä säkenöivät, hän aukoi ja sulki oikeaa kättään,
jolla piteli vyöllään riippuvan miekkansa kultaista kahvaa.

Tällaisesta raivoisan vimmatusta vastaanotosta säikähtyneenä nuori
herttua kiireesti peräytyi.

»Enpä mitään. Tulen toiste, koska häiritsen sinua nyt.» Hän kumarsi ja
poistui kuullen takaansa ilkeää, karkeaäänistä naurua.

Anjou kyllä tiesi, miten vähän hänen veljensä hänestä piti, ja hän
myöntää sinä hetkenä suuresti pelänneensä häntä. Mutta toisaalta
on selvää, että hän pelätessään myöskin tunsi katkeruutta häntä
kohtaan. Hän lähti oikopäätä etsimään äitiään, jonka lemmikki hän oli,
kertoakseen hänelle, millä päällä kuningas oli ja selittääkseen —
nähtävästi aivan oikeaan osuen — mikä siihen oli syynä.

»Se on tuon konnamaisen hugenotti-amiraalin työtä», päätti hän
sanatulvansa lopuksi. »Aina hän Colignyn kanssa seurusteltuaan on
tuollainen.»

Katariina Medici mietti. Hän oli lihava, mukavuutta rakastava nainen,
paksunenäinen, tiukkasilmäinen, unelias.

»Kaarle», sanoi hän viimein yksitoikkoisella, tunteettomalla äänellään,
»on tuuliviiri, joka kääntyy joka tuulen mukaan, mikä hänet kohtaa.
Johan sinun pitäisi hänet tuntea.» Ja Katariina haukotteli niin, että
se, joka ei tuntenut häntä ja hänen tapaansa alituiseen haukotella,
olisi luullut, ettei asia häntä suurestikaan kiinnostanut.

He olivat kahden hänen pienessä, verhoseinäisessä yksityishuoneessaan,
jota hän itse sanoi kotikappelikseen. Katariina puolittain istui,
puolittain loikoi kirjaillulla, ruusunvärisellä silkkikankaalla
päällystetyllä sohvalla. Anjou seisoi huoneen toisessa päässä ikkunan
luona, selin ikkunaan, niin että hänen kalpeat kasvonsa olivat
varjossa. Hän katseli kauniita käsiään, joita hän ei halunnut laskea
alas, koska pelkäsi, että veri silloin laskeutuisi niihin ja rumentaisi
niiden puhtaan valkeuden.

»Amiraalin vaikutus häneen yhä vain lisääntyy», hän valitti, »ja niin
meidän vaikutuksemme vähenee.»

»Kai minä sen tiedän», vastasi Katariina uneliaasti.

»On jo aika tehdä siitä loppu», sanoi Anjou kiihkeästi», ennenkuin
hän tekee lopun meistä. Teidän vaikutuksenne käy päivä päivältä
heikommaksi ja hänen voimakkaammaksi. Kaarle alkaa pitää hänen puoltaan
meitä vastaan. Vielä hänestä ennen pitkää koituu hugenottipuolueen
kannattaja, Jumala paratkoon! Olisittepa nähnyt, miten hän nojasi tuon
vanhan _parpaillot_’n olkapäähän sanoen häntä isäkseen ja vakuuttaen
olevansa hänen alati uskollinen ystävänsä — 'ruumiineen, sieluineen,
sydämin ja sisälmyksin', niin kuin hän itse sanoi. Ja kun minä
sitten menen häntä tapaamaan, niin hän ärjyy ja kiukuttelee minulle
ja sormielee miekkaansa aivan kuin haluaisi pistää sen kurkkuuni.
On helppo käsittää, mistä tuo vanha konna puhui hänen kanssaan.» Ja
entistäkin kiivaammin hän toisti äskeiset sanansa: »On aika tehdä siitä
loppu!»

»Niinpä kylläkin», sanoi Katariina yhä edelleen yhtä kiihkottomana. »Ja
loppu siitä on tuleva. Tuo vanha salamurhaaja olisi ollut hirtettävä
jo monta vuotta sitten siitä, että ohjasi sitä kättä, joka ampui Frans
Guisen. Hän käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi Kaarlelle, meille
itsellemme ja Ranskalle. Tuolla hugenottiarmeijallaan, jonka hän kokoo
mennäkseen taistelemaan kalvinilaisuuden puolesta Flanderissa, hän
vielä sotkee meidät sotaan Espanjan kanssa. Olisipa se kaunis juttu
Jumal'avita!» Hetkeksi hänen äänensä hieman vilkastui ja lämpeni.
»Katolinen Ranska sodassa Katolista Espanjaa vastaan hugenottisen
Flanderin vuoksi!» Hän naurahti. Sitten hänen äänensä taas laskeutui
tavalliselle uneliaalle tasolleen. »Olet oikeassa. On jo aika tehdä
siitä loppu. Coligny on tuon kapinallisen pedon pää. Jos katkaisemme
pään, niin ehkä petokin tuhoutuu. Kysytään Guisen herttualta neuvoa.»
Hän haukotteli taas. »Niin, Guisen herttua meitä kyllä neuvoo ja
auttaa. Amiraalista meidän on päästävä, tuli mitä tuli.»

Tämä tapahtui maanantaina elokuun 18. päivänä 1572, ja niin vakava ja
tarmokas oli tämä lihava ja näennäisen hidas nainen, että kahden päivän
kuluttua kaikki tarpeelliset valmistelut oli suoritettuja salamurhaaja
Maurevert oli väijyksissä Vilainen talossa. St. Germaine l'Auxerrois'n
luostareissa, madame de Nemoursin hankkimana, joka oli amiraalin
verivihollinen.

Mutta vasta seuraavana perjantaina Maurevertille sattui tilaisuus
suorittaa hänelle uskottu tehtävä. Kun amiraali sinä aamuna muutamien
talouskuntaansa kuuluvien herrasmiesten kanssa, paluumatkalla Louvresta
Rue Bétisy-kadun varrella olevaan asuntoonsa, kulki ohi, niin
salamurhaaja teki tekonsa. Eräästä ensikerroksen ikkunasta alettiin
yht'äkkiä ampua, ja pyssynluoti murskasi amiraalin oikeasta kädestä
kaksi sormea ja pysähtyi hänen vasemman käsivartensa lihaksiin.

Näin typistetyllä ja verta vuotavalla kädellään hän viittasi ikkunaan,
mistä laukaus oli ammuttu, käskien seuralaistensa tunkeutua taloon
vangitsemaan salamurhaaja. Mutta sillä aikaa kuin nämä murtausivat
taloon sen julkipuolelta, pakeni Maurevert takatietä, missä häntä
oli hevonen odottamassa, ja vaikka häntä ajettiin takaa, ei häntä
milloinkaan saatu vangituksi.

Asia kerrottiin oitis kuninkaalle. Hän oli parhaillaan pelaamassa
tennistä Guisen herttuan ja amiraalin vävyn, Télignyn, kanssa.

»Amiraali uskoo, sire», sanoi Colignyn lähettämä yksinkertainen
herrasmies, »teidän käsittävän tämän salamurhaajan teon todistukseksi
siitä, minkä arvoinen oli hänen ja herra Guisen St. Germainen
rauhansopimuksen jälkeen tekemä sovinto.»

Guisen herttua jäykistyi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kuningas
raivosta kalman kalpeana katsoi häneen hetkisen myrkyllisesti, ja
johonkin vihaansa purkaakseen iski sitten verkkomailansa murskaksi
seinään.

»Jumalan veri!» hän huusi kauheasti karjuen. »Enkö sitten milloinkaan
saa rauhaa?» Hän viskasi katkenneen verkkomailansa menemään ja lähti
kiroten tiehensä. Sanantuojalta tarkemmin asiaa kysellessään hän sai
kuulla, että laukaus oli ammuttu Vilainen talosta, joka joskus oli
ollut Guisen herttuan opettaja, ja että hevosta, jolla salamurhaaja oli
paennut, oli pidellyt Guisen livreaan puettu tallirenki.

Sillävälin herttua ja Téligny olivat sanaakaan keskenään vaihtamatta
poistuneet paikalta — Guise sulkeutuakseen hotelliinsa ja kootakseen
ystävänsä, Téligny lähtien oitis appi-isänsä luo.

Kello kahden aikaan iltapäivällä kuningas äiti-kuningattaren ja kahden
veljensä, Anjoun ja Alenconin, ja useiden upseerien ja hovinaisten
seurassa lähti amiraalin hartaasta pyynnöstä tätä katsomaan.
Kuninkaallinen ei saanut ollenkaan nähdä sitä kiihtymystä, joka oli
vallinnut kaupungissa aamullisesta tapauksesta asti, mutta joka heidän
lähestyessään asettui. Kuningas oli synkkä suuttunut ja vaitelias. Hän
ei vielä tähän asti ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa ja
oli kieltänyt äidiltäänkin puheillepääsyn. Katariina ja Anjou olivat
harmissaan asian epäonnistumisesta, huolestuneita ja yhtä puhumattomia
kuin kuningaskin.

Perille saapuessaan he tapasivat amiraalin odottamassa heitä tyynenä
ja levollisena. Kuuluisa Ambroise Paré oli poistanut katkenneet sormet
ja hoitanut käsivarressa olevaa haavaa. Mutta vaikka Coligny näyttikin
päässeen asiasta vähällä eikä näyttänyt olevan hengenvaarassa, niin oli
sen sijaan liikkeellä huhu, että luoti oli myrkytetty; eikä amiraali
eivätkä hänen omaisensa näyttäneet jättävän sitä mahdollisuutta lukuun
ottamatta. Onpa syytä epäillä, että siitä seikasta tahallisesti
yritettiin hyötyä. Arveltiin ehkä, että amiraalin vaikutusvalta
kuninkaaseen sillä tavalla paremmin säilyisi. Sillä jos olisi
epätietoista, kuolisiko Coligny vai jäisikö henkiin, niin järkyttäisi
se varmasti syvemmin kuningasta, kuin jos hän tietäisi haavan
vaarattomaksi.

Äitinsä ja veljiensä seuraamana Kaarle asteli keikaillen avaran
esihuoneen läpi, joka nyt oli ahdinkoon asti täynnä juroja,
kostonhimoisia hugenottiherroja, ja astui sitten huoneeseen, missä
Coligny lepäsi ikkunan luona olevalla päivävuoteella. Amiraali näytti
aikovan nousta seisomaan, mutta kuningas riensi estämään häntä siitä.

»Levätkää, isä-kulta!» hän huudahti hyvin huolestuneella äänellä.
»Jumalan sydän! Minkä ne nyt teille tekivät? Sanokaa toki, ettei
henkenne ole vaarassa, muuten minä kautta messun —»

»Olen saanut henkeni Jumalalta», vastasi amiraali vakavasti, »ja kun
hän sitä vaatii, luovutan sen. Ei tämä mitään.»

»Vai ei mitään! Jumalan veri! Vai ei mitään! Kipu kohtasi teidät, isä,
mutta loukkaus minut; ja vannonpa teille veren ja kuoleman kautta, että
olen kostava tämän niin hirmuisella tavalla, ettei se ikinä unohdu!»

Sitten hän puhkesi niin kammottavasti sadattelemaan ja herjaamaan, että
amiraali, joka oli vakavan uskonnollinen, Jumalaa pelkäävä lahkolainen,
sitä kuunnellessaan aivan kauhistui.

»Rauhoittukaa, sire!» pyysi hän viimein laskien terveen kätensä
kuninkaan samettihihalle. »Rauhoittukaa ja kuunnelkaa, sillä enpä ole
rohjennut kutsua Teitä tänne puhuakseni itsestäni tai haavoistani
tai minua kohdanneesta vääryydestä. Tämä murhayritys minua vastaan
on vain merkki siitä pahasta, mikä Ranskassa liikehtii kukistaakseen
teidän valtanne ja voimanne. Mutta —» Hän pysähtyi ja katsahti niihin
kolmeen, jotka seisoivat kuninkaan takana. »Se, mitä minulla on teille
sanottavaa, jos suvaitsette kuunnella, on yksin teitä varten.»

Kuningas pyörähti äkkiä omalla omituisella tavallaan; kaikki hänen
liikkeensä olivat äkillisiä ja suonenvedon tapaisia. Hän katsahti
altakulmain äitiään ja veljiään. Hänen oli mahdoton katsoa ketään
suoraan silmiin.

»Poistukaa!» hän komensi heilauttaen kärsimättömästi kättään melkein
heidän nenänsä edessä »Kuulettoko? Jättäkää minut keskustelemaan isäni,
amiraalin kanssa.»

Nuoret herttuat liikahtivat heti lähteäkseen, aina peläten
aiheuttavansa niitä hirveitä raivon purkauksia, mitkä ehdottomasti
seurasivat hänen heikon tahtonsa vastustamista. Mutta hitaaseen
Katariinaan ei se niin pian vaikuttanut.

»Luuletko herra de Colignyn olevan tarpeeksi hyvissä voimissa
keskustellakseen tällä hetkellä asioista? Muista hänen tilaansa, ole
hyvä», huomautti hän yksitoikkoisella äänellään.

»Kiitän teitä huolehtimisestanne, madame», sanoi amiraali ivallinen
hymyn häive suupielissään. »Mutta olen, Jumalan kiitos, kyllin hyvissä
voimissa! Ja vaikkapa olisin heikompikin, niin rasittaisi voimiani
varmasti enemmän se ajatus, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni
hänen majesteettiaan kohtaan kuin samaisen velvollisuuden täyttäminen.»

»Haa! Kuuletteko?» tokaisi kuningas. »Menkää siis; menkää!»

He menivät, palaten esihuoneeseen odottamaan vastaanoton päättymistä.
He seisoivat siellä kolmisin kuumaan, aurinkoiseen pihaan päin olevan
ikkunan komerossa. Siellä heitä ympäröi, kuten Anjou itse meille
kertoo, parisen sataa juroa, synkännäköistä amiraalin puolueen
herrasmiestä ja upseeria, jotka vihamielisyyttään salaamatta katselivat
heitä, jotka pysyivät muuten ääneti paitsi minkä keskenään kaiken aikaa
kuiskuttelivat ja jotka liikkuivat edestakaisin kuninkaallisen ryhmän
edessä välittämättä vähimmälläkään tavalla osoittaa heille erikoista
kunnioitusta ja arvonantoa.

Tämän vihamielisen väentungoksen eristämänä Katariina poikineen kävi
yhä rauhattomammaksi, niin ettei äiti-kuningatar, kuten hän itse
myöhemmin tunnusti, ollut milloinkaan ollut paikassa, missä niin
pelkäsi ja mistä päästessään niin iloitsi.

Tämä pelko häntä vihdoin kannusti jouduttamaan viereisessä huoneessa
käytävän salaisen neuvottelun päättymistä. Ulkonaisesti täysin
rauhallisena, pidättäen mennessään haukotuksen, hän asteli huoneen
poikki verkalleen ovelle, pojat perässään, kolkutti lyhyesti oviruutuun
ja astui huoneeseen käskyä odottamatta.

Kuningas, joka seisoi amiraalin vieressä, pyörähti äkkiä ympäri
kuullessaan oven käyvän. Hänen silmänsä välähtivät suuttumuksesta, kun
hän näki äitinsä, mutta tämä ehätti ensin puhumaan.

»Poikani», hän sanoi, »minun käy sääliksi amiraaliparkaa. Hän voi vielä
saada kuumetta, jos nykyisellään sallit hänen yhä vaivata itseään
asiain käsittelyllä. Ei ole ystävällistä häntä kohtaan enää pitemmälti
jatkaa neuvottelua. Anna asiain odottaa, kunnes hän on toipunut, mikä
tapahtuu sitä pikemmin, jos hän nyt saa levätä.»

Coligny siveli ääneti valkoista partaansa kuninkaan vihan vimmoissa
ärjäistessä äidilleen:

»_Par la mort Dieu!_ Mitä tämä äkillinen huolehtiminen amiraalista nyt
tietää?»

»Ei mikään äkillinen, poikani», vastasi tämä yksitoikkoisella äänellään
katsoen häntä suoraan silmiin, ja hänen uneliaassa katseessaan tuntui
olevan jotakin magneettista, mikä osaksi lannisti kuninkaan tahdon. »Ei
kukaan käsitä paremmin kuin minä, minkä arvoinen amiraali oikein on
Ranskalle.»

Anjou, joka seisoi äitinsä takana, mahtoi varmaankin hymyillä tälle
kaksimieliselle puheelle.

»Jumalan sisälmykset! Olenko minä kuningas, vai mikä minä olen?»

»Eipä kuninkaan oikein sovi väärinkäyttää haavoittuneen alamaisensa
voimia», vastasi äiti-kuningatar katsoen yhä poikaansa suoraan silmiin.
»Tule, Kaarle. Toiste kun amiraali on enemmän toipunut, voit jatkaa
tätä neuvottelua. Tule nyt.»

Kuninkaan suuttumus tasaantui pelkäksi pahantuulisuudeksi, jota hän
osoitti melkein pahankurisen pikkupojan tavoin. Hän koetti kestää
äitinsä katseen, mutta hämmentyi peräti.

»Ehkäpä — — — Oh, _ventre Dieu_, äitini on oikeassa!

Antaa sitten asian jäädä toistaiseksi, isä-kulta. Puhutaan sitten, kun
te olette terve.»

Hän astui vuoteen ääreen ojentaen kätensä. Coligny tarttui siihen,
katsoen huolestuneena kuninkaansa nuorekkaita, kalpeita kasvoja.

»Kiitos, että tulitte minua kuulemaan. Puhun ehkä toiste lisää, jos
saan elää. Pitäkää siihen mennessä mielessänne, mitä jo olen sanonut.
Ei minua tässä maailmassa kiinnosta muu kuin teidän etunne, sire.» Ja
hän suuteli kuninkaan kättä hyvästiksi.

Vasta kun he olivat taas Louvressa, rupesi kuningatar ahdistelemaan
kuninkaan kolkkoa hajamielisyyttä, saadakseen tietää — sillä tietää hän
tahtoi — mistä asiasta amiraali oli hänelle kahden kesken puhunut.

Yhdessä Anjoun kanssa hän lähti kuningasta tapaamaan hänen
työkammioonsa, eikä hän kiellosta välittänyt. Kuningas istui
kirjoituspöytänsä ääressä pää hartiain väliin painuneena leuallaan
käsiinsä nojaten. Hän katsoi tuimasti tulijoita, kirosi karkeasti ja
kysyi, mitä asiaa heillä oli hänelle.

Katariina istahti jykevän rauhallisesti. Anjou jäi seisomaan hänen
viereensä ja vähän taemmaksi, nojaten kuningattaren tuolin korkeaan
selustaan.

»Poikani», sanoi kuningatar kiertelemättä, »lähdin kuulemaan, mistä
sinä ja Coligny keskenänne keskustelitte.»

»Mistäkö keskustelimme? Mitä se teitä liikuttaa?»

»Kaikki sinun asiasi liikuttavat minua», vastasi kuningatar
rauhallisesti. »Olenhan äitisi.»

»Ja minä olen teidän kuninkaanne!» vastasi Kaarle iskien nyrkillään
pöytään. »Ja aion edelleenkin olla kuningas!»

»Jumalan armosta ja Colignyn suosiollisella avulla», ilkkui kuningatar
levollisesti.

»Mitä puhetta sellainen on?» Kuningas tuijotti silmät suurina ja suu
ammollaan. Hänen likaisenharmaat kasvonsa lensivät punaisiksi. »Mitä
puhetta sellainen on?»

Katariina katsoi uneliaasti ja väistämättä kuningasta suoraan silmiin
ja toisti pilkkapuheensa.

»Ja siksi olen lähtenyt sinun puheillesi», hän lisäsi. »Jollet kykene
ohjaajatta hallitsemaan, niin aion ainakin tehdä voitavani saadakseni
aikaan, ettei ohjaajana ole kapinallinen, jonka päämääränä on lopulta
hallita sinua.»

»Hallita minua!» huudahti kuningas. Hän nousi suuttuneena seisomaan
ja katsoi äitiinsä. Mutta hän ei kestänyt äitinsä järkähtämätöntä
katsetta, vaan hämmentyi ja käänsi silmänsä pois. Karkeita kirouksia
virtasi hänen kuninkaallisilta huuliltaan. »Hallita minua!» hän toisti.

»Niin juuri — hallita sinua», vastasi kuningatar. »Hallita sinua
siksi, kunnes viimeinenkin arvovaltasi on hävinnyt; kunnes olet vain
hugenottien tanssittama nukke, _roi fainéant_, olkinen kuninkaan kuva.»

»Jumal’avita, madame, ellette olisi äitini —»

»Juuri siksi koetan pelastaa sinut.»

Kuningas katsoi taas äitiään silmiin, mutta hämmentyi taaskin. Hän
asteli huoneen kerran edestakaisin irvistellen rumasti ja itsekseen
mutisten. Sitten hän pysähtyi äitinsä eteen, nojaten rukoustuoliin.

»Jumalan kuoleman nimessä, madame, koska tahdotte tietää, mitä amiraali
sanoi, niin saattepa totisesti sen tietää. Todistakaa sitten minulle,
ettei se kaikki ole puhdasta totuutta. Hän sanoi minulle, että kuningas
tunnustetaan Ranskassa kuninkaaksi vain niin kauan kuin hänellä on
valta alamaisiinsa nähden sekä hyvässä että pahassa; että niin hyvin
tämä valta kuin kaikkien valtion asiain hoitokin on teidän ja Anjoun
viekkaan juonittelun kautta luisumassa minulta teille; että tätä valtaa
ja arvonantoa, jota te molemmat minulta nyt anastatte, voidaan ehkä
jonakin päivänä käyttää minua ja kuningaskuntaani vastaan. Ja hän
kehoitti minua olemaan varuillani teihin molempiin nähden ja toimimaan
asianhaarain mukaan. Hän arveli olevansa velvollinen antamaan minulle
tämän neuvon, koska on uskollisimpia ja luotettavimpia alamaisiani ja
aivan kuoleman kynnyksellä, ja −»

»Häpeämätön teeskentelijä!» keskeytti Katariina hänet pitkäveteisellä,
halveksivalla äänellään. »Vai kuoleman kynnyksellä! Kaksi sormea
poikki ja lihashaava käsivarressa — ja hän sanoo olevansa _in articulo
mortis_ vaikuttaakseen teihin ja saadakseen teidät paremmin uskomaan
valheitaan.»

Kuningattaren siekailematon esiintymistapa ja hänen ankara ja
vastustamaton johdonmukaisuutensa tekivät tehtävänsä. Kaarlon suuret,
viheriät silmät näyttivät laajenevan, suu aukeni ammolleen.

»Jos —», hän alkoi, mutta hämmentyi, tokaisi kirouksen, ja hämmentyi
uudestaan. »Valheitako ne ovat, madame?» kysyi hän hitaasti.

Katariina erotti hänen kysymyksessään jännittynyttä toivoa — toivoa,
joka johtui turhamaisuudesta saada olla kuningas ei vain nimellisesti,
vaan myöskin todellisesti. Hän nousi seisomaan.

»On loukkaus minua kohtaan edes kysyäkään — minulta, äidiltäsi —
sellaista. Tule, Anjou.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen siten viekkaasti vihjauksensa
kalvamaan kuninkaan mieltä.

Mutta kun hän pääsi Anjoun kansaa kahden kesken kotikappeliinsa, oli
hänen tavallinen tylsyytensä hävinnyt. Nyt hän vapisi, punoitti ja
puhui kovaäänisesti, samalla kuin hänen uneliaat silmänsä hehkuivat ja
leimusivat hänen herjatessaan Colignyta ja hugenotteja.

Sillä hetkellä ei kuitenkaan ollut mitään tehtävää. Hyökkäys ei
ollut onnistunut; Coligny oli jäänyt eloon murhayrityksen jälkeen,
olipa olemassa vaara, että isku takaisin ponnahtaessaan surmaisi
aiheuttajansa. Mutta seuraavana päivänä, joka oli lauantai, asiat
yht'äkkiä saivat aivan uuden käänteen.

Katolisuuden suuri päämies, mahtava, kaunis Guisen herttua, joka,
enemmän kuin epäiltynä salamurhan järjestäjäksi, oli pysynyt
hotellissaan eilisestä asti, tuli nyt tapaamaan äiti-kuningatarta
kertoakseen hänelle, mitä uutta kaupungissa tapahtui. Asestettuja
hugenottiylimysjoukkoja ratsasti katuja pitkin huutaen:

»Kuolema amiraalin salamurhaajille! Alas guiseläiset!»

Ja vaikka Pariisiin oli kiireesti tuotettu rykmentti Ranskan
kaartilaisia järjestystä ylläpitämään, pelkäsi herttua sittenkin suuria
häiriöitä tapahtuvan kaupungissa, jonka kuninkaalliset häät olivat
täyttäneet hugenottiylimyksillä seurueineen. Huhuiltiin sen lisäksi,
että hugenotit varustautuivat kaikkialla — mitkä huhut, olivatpa
sitten tosia tai eivät, tuntuivat näissä oloissa hyvin uskottavilta ja
luonnollisilta.

Jättäen Guisen yksikseen kotikappeliinsa ja kehoittaen Anjouta tulemaan
mukaansa Katariina lähti suoraa päätä kuninkaan puheille. Hän ehkä itse
uskoi tosiksi nämä huhut ja esitti ne kenties kuninkaalle epäämättöminä
tosiasioina vahvistaakseen siten omaa asemaansa Gaspard de Colignyta
vastaan.

»Kuningas Gaspard I», hän sanoi kuninkaalle, »on jo ryhtynyt
asianmukaisiin toimenpiteisiin; upseereja on lähetetty maaseudulle
joukkoja kokoamaan. Amiraali on käskenyt nostaa kymmentuhantisen
ratsujoukon Saksasta ja toisen kymmentuhantisen palkkaväkijoukon
Sveitsin hautoneista.»

Kuningas tuijotti tylsänä. Tuontapaisia huhuja oli hänkin jo ehtinyt
kuulla ja nyt hän sai tietää ne tosiksi.

»Nyt näet, kutka ovat ystäviäsi, kutka uskollisia alamaisiasi»,
Katariina sanoi. »Miten kyetäänkään tässä valtakunnassa kestämään
niin voimakasta hyökkäystä? Katolilaiset, jotka ovat kansalaissodan
näännyttämät, missä heillä muuten oli kovin vähän apua kuninkaastaan
yrittävät tietenkin voimiensa mukaan ja sinusta riippumatta
puolustautua. Niin tulee valtakunnassasi kaksi suurta puoluetta
taistelemaan vastakkain, ilman että sinä voit sanoa kumpaakaan
omaksesi. Jollet nyt kiireesti, ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin ja
käsitä, kutka ovat ystäviäsi, kutka vihamiehiäsi, niin olet kohta oleva
yksin ja eristettynä, sekä suuressa vaarassa, vailla arvonantoa ja
valtaa.»

Masentuneena kuningas vaipui tuolille nojaten päätään käsiinsä ja
mietti. Kun hän taas katsoi äitiinsä, näkyi hänen suurissa silmissään
vakavaa pelkoa, minkä kuningattaren sanojen synnyttämä mielikuva oli
saanut aikaan.

Hän katsahti kuningattaresta Anjouhun.

»Entä mitä on tehtävä?» kysyi hän. »Miten pelastumme tästä vaarasta?»

»Yksinkertaisella miekaniskulla», vastasi Katariina rauhallisesti.
»Katkaise yhdellä sivalluksella pää tuolta kapinalliselta pedolta,
tuolta vääräoppiselta vampyyrilta.»

Kuningas hätkähti ja tuijotti kauhistuneena. Hänen kätensä lipuivat
hitaasti tuolin leikeltyjä käsinojia pitkin ja pusertuivat niiden
päihin niin tiukasti, että rystyset näyttivät aivan marmorinystyröiltä.

»Surmatako amiraali?» sanoi hän vitkaan.

»Amiraali ja hugenottien pääjohtajat», sanoi kuningatar sellaisella
äänellä, kuin olisi ollut kysymyksessä vain niskan vääntäminen
kymmenkunnalta kukonpoikaselta.

»_Là, ça! Por la Mort Dieu!_» Kaarle kohottuusi seisomaan raivoissaan.
»Sillä tavalla saisitte vihanne häntä kohtaan tyydytetyksi. Siten te —»

Kylmäkiskoisesti Katariina keskeytti hänen raivoavan sanatulvansa.

»En minä — en minä!» hän sanoi. »Älä minun neuvoani noudata. Kutsu
kokoon neuvostosi. Lähetä hakemaan Tavennes, Biragues, Retz ja muut.
Neuvottele heidän kanssaan. He ovat ystäviäsi; usko heitä ja luota
heihin, Kun he saavat tietää asian, niin saat kuulla, ajattelevatko he
toisin kuin äitisi. Lähetä heitä hakemaan; he ovat Louvressa nyt.»

Kaarle katsoi häneen hetkisen.

»Olkoon menneeksi», sanoi hän ja hoiperteli ovelle, josta kiljui
käheällä äänellä käskyjään.

He saapuivat, yksitellen — marsalkka de Tavannes, herttua de Retz,
Neversin herttua, kansleri de Biragues, ja vihdoin Guisen herttua,
jota kuningas epäluuloisesti vihasi, varsinkin tällä hetkellä.

Joelle ja rantalaiturille päin oleva ikkuna oli avoinna päästääkseen
huoneeseen tuona kuumana elokuun päivänä mahdollisesti liikkeellä
olevat tuulenhenkäykset.

Kaarle istui kirjoituspöytänsä ääressä alakuloisena ja synkkämielisenä
kietoen helminauhaa sormiensa ympäri. Katariina istui tuolilla
pöydän toisella puolen ja Anjou hänen lähellään. Muut seisoivat
kunnioittavasti odottaen, että kuningas ilmaisisi toivomuksensa.
Kuninkaan välttelevä altakulmainen katse tarkasti heitä ohimennen,
sitten se aivan kuin uhmaten pysähtyi äitiin.

»Kertokaa heille», sanoi hän lyhyesti.

Katariina kertoi heille saman, minkä jo oli pojalleen kertonut,
esittäen kaikki nyt tarkemmin ja seikkaperäisemmin. Ei kuulunut
huoneessa hetkeen aikaan muuta kuin hänen yksitoikkoisen äänensä
tasainen sorina. Lopetettuaan hän haukotteli ja asettui kuuntelemaan,
mitä läsnäolijoilla mahdollisesti oli siihen sanottavaa.

»No niin», tokaisi kuningas, »olette nyt kuulleet. Mitä neuvotte?
Lausukaa mielipiteenne!»

Nevers ensimmäisenä vastasi.

»Ei ole muuta keinoa», hän sanoi jäykästi, »kuin minkä hänen
majesteettinsa tässä esitti. Vaara on vakava. On toimittava ripeästi ja
tarmokkaasti, jos mieli siitä selviytyä.»

Tavannes pani kädet selkänsä taakse ja lausui melkein samaa, samoin
teki kansleri.

Helminauhaa keskisormensa ympäri punoen ja taas purkaen kuningas silmät
alas luotuina kuunteli kutakin vuorostaan. Sitten hän katsahti heihin.
Tavallisesti Guiseä vältellen hänen katseensa osui Retzin herttuaan,
joka pysytteli syrjässä.

»Entä te, herra marsalkka, mitä te neuvotte?»

Retz ojentautui aivan kuin olisi hankkiutunut taistelemaan vastustavia
voimia vastaan. Hän oli hieman kalpea, mutta muuten aivan levollinen.

»Jos minun jotakin miestä pitäisi vihata», hän sanoi, »niin kai ennen
muita tätä Gaspard de Colignyta, joka on saattanut pahaan huutoon sekä
minut itseni että koko perheeni niillä häpäisevillä huhuilla, mitä
hän on pannut liikkeelle. Mutta minä en tahdo», lisäsi hän vakavana,
»kostaa vihollisille herrani ja kuninkaani kustannuksella. En voi
neuvoa ryhtymään teidän majesteetillenne ja koko valtakunnalle niin
onnettomaan tekoon. Jos menettelisimme niinkuin täällä on neuvottu,
niin luuletteko, ettei meitä syytettäisi — ja syystä kyllä, jos ottaa
huomioon tehdyn sopimuksen — valapattoisuudesta ja petturuudesta?»

Seurasi kuolon hiljaisuus tätä vastarinnan pommia joka tuli sellaiselta
taholta, mistä sitä vänimmän osattiin odottaa. Sillä Katarina ja Anjou
olivat olleet varmat siitä, että herttuan viha Colignyta vastaan saisi
hänet kannattamaan heidän suunnitelmiaan.

Kuninkaan kalpeat kasvot kävivät taas hieman värikkäiksi. Hänen
katseensa vähän kirkastui. Hän näytti mieheltä, joka kesken epätoivon
huomaa toivon kipinän.

»Se on totta», hän sanoi. »Hyvät herrat ja te äitini, olette nyt
kuulleet totuuden. Mitä nyt sanotte?»

»Ylenpalttinen uskollisuuden tunne on johtanut herra de Retzin
harhaan», sanoi Anjou sukkelaan. »Koska hän henkilökohtaisesti vihaa
amiraalia, niin näyttää hänestä, että toisin puhuminen vahingoittaisi
hänen mainettaan. Hänestä nähtävästi tuntuu, niinkuin hän sanoikin,
aivan kuin käyttäisi hän herraansa ja kuningastaan yksityisten
loukkaustensa kostamiseen. Saatamme tosin kunnioittaa herra de Retzin
näkökantaa, vaikka hän meidän mielestämme onkin väärässä.»

»Tahtoisiko herra de Retz neuvoa meille muun keinon?» virkkoi
suorasukainen Tavannes.

»Jokin toinen keino on keksittävä», huusi kuningas kiihtyneenä.
»Se täytyy keksiä, kuuletteko? En salli ystäväni amiraalin henkeen
koskettavan. En ikinä — Jumal'avita!»

Seurasi meteli ja hälinä, kaikkien puhuessa yht'aikaa, kunnes kuningas
löi nyrkkinsä pöytään muistuttaen heille, ettei hänen työhuoneensa
ollut mikään markkinatori.

»Mutta muuta keinoa ei ole», intti Katariina. »Ranskassa ei saa olla
kahta kuningasta eikä myöskään kahta puoluetta. Oman turvallisuutesi
vuoksi ja kuningaskuntasi vuoksi pyydän sinun toimimaan niin, että
Ranskassa tulee olemaan vain yksi puolue ja sillä yksi johtaja — sinä
itse.»

»Ranskassako kaksi kuningasta?» sanoi Kaarle. »Mitkä kaksi kuningasta?»

»Sinä itse ja Gaspard I — kuningas Coligny, hugenottien kuningas.»

»Hänhän on alamaisiani — luotettava ja uskollinen alamainen», intti
kuningas vastaan, mutta jo äskeistä epävarmemmin.

»Alamainen, joka kokoaa omia joukkoja, omia veroja ja linnoittaa
hugenotti-kaupunkeja», sanoi Biragues. »Sehän on sangen vaarallisen
laatuinen alamainen, sire.»

»Alamainen, joka pakottaa teidät yhdessä protestanttisen Flanderin
kanssa sotimaan katolista Espanjaa vastaan», lisäsi suorapuheinen
Tavannes.

»Pakottaako minut?» kiljui kuningas silmät leimuten ja kohoten
puolittain seisomaan. »Sepä oli aika rohkea sana.»

»Se olisi, jos ei sitä voitaisi näyttää todeksi. Muistakaa, sire, hänen
omia sanojaan, jotka hän lausui teille ennen kuin te sallitte hänen
ryhtyä valmistautumaan tähän sotaan! 'Sallikaa meidän lähteä sotaan
Flanderia vastaan', hän sanoi, 'sillä muuten meidän on pakko nousta
sotaan teitä itseänne vastaan!'»

Kuningas hätkähti ja kalpeni. Hiki helmeili hänen otsallaan. Häntä oli
koskettu arimpaan kohtaan. Nuo Colignyn sanat hän ennen muita olisi
toivonut voivansa unohtaa. Hän kiersi rukousnauhansa niin tiukkaan,
että helmet painuivat syvälle hänen sormiinsa.

»Sire», jatkoi Tavannes, »olisinpa minä kuningas, ja lausuisipa joku
alamaisistani minulle tuollaiset sanat niin tunnin kuluttua minulla
olisi hänen päänsä. Mutta pahempaa on senjälkeen tapahtunut, ja
pahempaa tapahtuu parhaillaan. Hugenotit varustautuvat. He ratsastavat
röyhkeästi pääkaupunkinne kauduilla ja kiihoittavat kansaa kapinaan.
Heitä on täällä nyt lukuisasti, ja vaara käy vakavaksi ja uhkaavaksi.»

Kaarle vääntelihe heidän edessään. Vapisevin käsin hän pyyhki otsaansa.

»Vaara — niin. Minä käsitän. Myönnän, että on olemassa vaara. Mutta
Coligny —»

»Kumman nyt haluat olevan kuninkaan. Gaspardinko vai kuningas Kaarlen?»
kärisi Katariina.

Rukousnauha naksahti samassa poikki Kaarlen sormissa. Hän hyppäsi
pystyyn kalman kalpeana.

»Olkoon sitten niin!» hän huusi. »Koska on välttämätöntä surmata
amiraali, niin surmatkaa hänet sitten. Surmatkaa hänet!» hän kiljui
raivolla, joka tuntui kohdistuvan niihin, jotka hänet tähän tekoon
pakottivat. »Surmatkaa hänet — mutta huolehtikaa sitten myöskin siitä,
että joka ainoa hugenotti Ranskassa tulee surmatuksi, ettei jää ketään
minua syyttämään. Ei ainoatakaan, kuuletteko? Ryhtykää valmistuksiin
ja suorittakaa asia heti.» Ja sen sanottuaan hän kasvot nytkähdellen
ja tuhkanharmaina, ja joka jäsen vavisten, hyökkäsi huoneesta ulos ja
jätti heidät.

Muuta valtuutusta he eivät pyytäneetkään, ja he ryhtyivät toimeen
heti siellä kuninkaan työkammiossa, jonne hän oli heidät jättänyt.
Guise, joka tähän asti oli ollut vain mykkä katselija otti nyt
hyvin tehokkaasti asiaan osaa. Hän otti omalle osalleen amiraalin
toimittamisen pois päiviltä.

Loppu päivää ja osa iltaa kulutettiin keinojen ja menettelytapojen
miettimiseen. He hankkivat puolelleen Pariisin kauppiaskunnan
päämiehet, Ranskan kaartin ja kolmentuhannen sveitsiläisen upseerit,
kaupunginosien päälliköt ja muut tunnetusti kapinallismieliset miehet,
joita voitiin käyttää johtajina. Kello kymmeneen mennessä illalla
kaikki valmistukset olivat suoritetut, ja sovittiin niin, että St.
Germain l'Auxerrois'n aamukellojen soitto olisi merkkinä teurastuksen
alkamiseen.

Eräs amiraalin huonekuntaan kuuluva herrasmies oli kotimatkallaan sinä
iltana nähnyt useiden miesten kantelevan keihäskimppuja olkapäillään
vähintäkään aavistamatta, ketä varten ne oli tarkoitettu. Hän kohtasi
useita pieniä sotiiasryhmiä rauhallisesti marssimassa, kiväärit olalla,
taulat hehkuen, eikä sittenkään mitään epäillyt, ja eräässä kohden hän
pysähtyi katselemaan jonkun miehen hommia, jotka häntä ihmetyttivät,
ja huomasi, että tämä piirsi liidulla valkean ristin muutamien talojen
oviin.

Kun hän myöhemmin taas tapasi miehen kantamassa asekimppua
hartioillaan, kysyi tämä ihmettelevä hugenotti-herrasmies häneltä
suoraan, mitä hän kantoi ja minne hän meni.

»Ne ovat Louvren tämänöistä huvittelua varten», hän sai vastaukseksi.

Mutta Louvressa äitikuningatar ja katoliset johtajat, saatuaan
valmistelutyöt suoritetuiksi, asettuivat hetkeksi levolle. Kello kahden
ja kolmen välillä aamulla Katariina ja Anjou palasivat taas kuninkaan
työkammioon. He tapasivat kuninkaan siellä menehtyneen ja kuumeisen
näköisenä odottamassa.

Hän oli kuluttanut osan iltaa biljardia pelaten, ja pelikumppanien
joukossa oli ollut muun muassa La Rochefoucauld, josta hän piti ja
joka kello yhdentoista seuduissa oli päätään nyökäten jättänyt hänet,
vähintäkään aavistamatta, että teki sen viimeisen kerran.

He astuivat kolmisin joelle päin olevan ikkunan luo, avasivat sen ja
katselivat pelokkaina ulos. Katariinakin nyt ajan lähestyessä vapisi.
Ilma oli raitis ja vilpoinen ja aamukareen puhdistama. Yht'äkkiä
jossakin lähellä pistooli raksahti. Tämä heikko äännähdys vaikutti
heihin kummasti. Kuningasta alkoi puistattaa, ja hampaat kalisivat
suussa kuuluvasti. Hän joutui kauhun valtaan.

»Jumal’avita, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua!» hän äkkiä huusi.

Hän katsoi äitiään ja veljeään, ja he katsoivat häneen: kaikkien kasvot
olivat aavemaiset, silmät tuijottivat kauhistuneina.

Pelon vallassa Kaarle vannoi peruuttavansa kaikki käskyt. Ja koska
eivät Katariina ja Anjou yrittäneetkään häntä estellä, kutsutti hän
luokseen upseerin ja määräsi tämän heti paikalla etsimään käsiinsä
Guisen herttuan ja käskemään hänen olla mihinkään ryhtymättä.

Sanan viejä tapasi vihdoin herttuan amiraalin talon pihalla, seisomassa
amiraalin maassa viruvan ruumiin vieressä, jonka salamurhaajat olivat
viskanneet alas makuuhuoneen ikkunasta. Guise nauroi ja töykäten
jalallaan ruumiin päätä vastasi, että käsky tuli liian myöhään. Hänen
juuri tätä sanoessaan alkoi St. Germain l’Auxerrois'n iso kello soittaa
aamurukoukseen.

Louvren ikkunan ääreen kerääntynyt kuninkaallisten ryhmä kuuli sen
samalla hetkellä, ja välittömänä vastauksena sille he kuulivat pyssyjen
ja pistoolien pauketta, huutoa ja kirkunaa läheltänsä ja yhä yltyvää
kiihtyneiden kansanjoukkojen mylvinää. Muut kellot yhtyivät joukkoon,
kunnes hälytys kajahti Pariisin joka ainoasta kellotapulista. Tuhansien
tulisoihtujen punainen hehku sai taivaan rusottamaan aamuruskon tavoin,
ilma kävi pien ja pihkan hajusta sakeaksi.

Ikkunalautaa suonenvedontapaisesti puristaen kuningas purki suustaan
kalisevien hampaidensa lomitse kirousryöpyn. Sitten melu äkkiä läheni.
Louvren lähistöllä asui lukuisasti hugenotteja ja sinne nyt syöksyivät
kiihtyneet katoliset kansalaiset ja sotilaat. Pian linnan ikkunoiden
alla oleva rantalaituri oli koko Pariisin kamalimpana teurastuksen
temmellyspaikkana.

Puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia pakeni kiljuen salamurhaajien
tieltä, kunnes katujen poikki kaikkialle jännitetyt vitjat heidät
pysähdyttivät. Toiset syöksyivät jokeen toivoen sillä keinoin miten
kuten pelastuvana. Mutta pirullisen harkitusti olivat siihen laituriin
tavallisesti kiinnitetyt venheet kuljetetut vastarannalle. Niin
pakotettiin joku sata hugenottia toivottomaan taisteluun hengestään ja
surmattiin kuninkaan nähden, joka oli tämän hirmumelskeen päästänyt
valloilleen. Ovet murrettiin auki, liekit loimusivat taivaalle, miehiä
ja naisia ammuttiin kuoliaaksi linnan muurien juurelle, ruumiita
viskattin ikkunoista kadulle, ja joka suunnalta — kuten D'Aubigné
kertoo — virtasi nyt veri puroina joelle päin.

Hetkisen kuningas tätä näkyä katseli, huutojen ja kirousten pursuessa
hänen huuliltaan ja häipyessä taistelun meteliin. Hän pyörähti ympäri,
ehkä aikomuksessa syyttää äitiään ja veljeään tästä kauhun työstä,
mutta huomasi, ettei heitä enää ollutkaan saapuvilla. Hänen takanaan
huoneessa kyyristeli palveluspoika kalpeana ja kauhuissaan.

Yht'äkkiä kuningas purskahti nauramaan — mielipuolen hurjaa, hillitöntä
naurua. Hänen katseensa osui Laupeuden Äidin kuvan molemmin puolin
riippuviin pyssyihin. Hän otti toisen niistä seinältä alas, tarttui
sitten poikaa takin kaulukseen ja retuutti ikkunan ääreen.

»Tänne lataamaan minulle!» hän komensi kammottavien naurunpuuskiensa
lomassa. Sitten hän suuntasi aseensa ikkunasta ulos; »Parpaillots!
Parpaillots!» hän kiljui. »Tappakaa! Tappakaa!» ja hän laukaisi
pyssynsä keskelle pakenevaa hugenottijoukkoa.

       *       *       *       *       *

Viittä päivää myöhemmin kuningas — joka siihen mennessä oli työntänyt
kaiken syyn ja häpeän tästä parin tuhannen hugenotin teurastuksesta
Guisen niskoille, he kun vihasivat Colignyta — ratsasti kaupungista
Montfauconiin katsomaan päättömän amiraalin ruumista, joka riippui
ketjusta hirsipuussa. Älyltään yksinkertainen, mutta tungetteleva
hoviherra kumartui häneen päin.

»Amiraali taitaa ruveta jo haisemaan», hän sanoi.

Kuningas katsahti häneen viheriöillä silmillään, muikistaen rumasti
suutaan.

»Kuolleen vihamiehen ruumis tuoksuu hyvälle», hän sanoi.




VI. JALOKIVIYÖ

Kuningattaren kaulakoristejuttu



VI. JALOKIVIYÖ.


Leutona, tuoksuvana elokuun yönä vuonna 1784 ruhtinas Louis de Roban,
Strassburgin kardinaali, Ranskan _grand-aumônier_, asteli sykkivin
sydämin Versaillesin puistossa mennäkseen Venuksen aukiossa määrättyyn
kohtaukseen.

Tämä kahdesta kuninkaallisesta sukuhaarasta, Valois'n ja Bourbonin,
polveutuva kuuluisa mies oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli
kookasvartaloinen, oli säilyttänyt vielä jossakin määrin nuoruutensa
notkeaa solakkuutta, ja kasvonsa olivat ylevän, melkeinpä naisellisen
kauniit.

Harmaaseen viittaan puettuna, päässä kultapunoksilla koristettu pyöreä,
harmaa hattu ja kahden huomaamattoman olennon kintereillä seuratessa,
hän asteli reippaasti ja nopeasti, ollen malttamaton ja innokas
aukaisemaan pyrkimystensä polulla olevan portin, jonka olivat sulkeneet
samat sormet, joista hän nyt meni avainta noutamaan.

Hän ansaitsee myötätuntonne, tämä ylen hieno ruhtinas-kardinaali,
joka oli ollut tuon kovasydämisen Itävallan keisarinnan vainon ja
juonittelujen uhrina niistä päivin, jolloin hän Wienin hovissa edusti
Ranskan kuningasta.

Se loistelias elämä, jota hän siellä oli viettänyt, oli ollut
kuninkaallistakin elämää loistavampi, vieläpä huikaisevassa,
ranskalaisessa hengessä, mikä Maria Teresian tapaisen vakavan
saksalaisnaisen silmissä jo oli sopimatonta. Hänen metsästysretkensä,
hänen illalliskutsunsa, hänen joka tilaisuuden johdosta
toimeenpanemansa pidot, se maailmallinen kekseliäisyys, prameus ja
huima vallattomuus, mikä sai kaikki nämä tilaisuudet näyttämään
»Tuhannen ja yhden yön» jatkoöiltä, häntä ympäröivä hekumallinen
loisteliaisuus, hänen aivan uskomaton tuhlaavaisuutensa ja
runsaskätisyytensä, tämä kaikki loukkasi ja katkeroitti keisarinnaa.

Että hengenmies koreassa maallikonpuvussa saattoi ratsain ajaa hirviä,
sai keisarinnan aivan kauhistumaan hänen kevytmielisyyttään; että hän
salaisesti keimaili Wienin ylimystönaisten kanssa, saattoi keisarinnan
aivan epätoivoiseksi hänen siveytensä suhteen; samoin hänen oma
hienoutensa ja eittämätön viehätysvoimansa todistivat keisarinnan
mielestä irstaisuutta, joka turmeli hänen johtamaansa hovia.

Hän koki kaikin voimin tukahduttaa kardinaalin pahennusta herättävää
loisteliaisuutta, ja toimi salaisesti hänen kotiin kutsumisekseen. Hän
ei yrittänytkään salata vihamielisyyttään, eikä sekään, että kardinaali
hänen penseään ylpeyteensä vastasi ivallisella kohteliaisuudella, mikä
tuntui aina asettavan hänet syyllisen puolelle, suinkaan parantanut
asiaa. Ja sitten kardinaali eräänä päivänä erehtyi esiintymään ilkkuvan
hävyttömästi.

»Maria Teresialla», hän kirjoitti D'Aiguillonille», on toisessa
kädessään nenäliina, jolla hän kuivaa kyynelet, mitkä vuotavat Puolan
kärsimysten vuoksi, ja toisessa miekka jatkaakseen sen silpomista.»

Tuntuu ehkä ensi kuulemalta törkeällä liioittelulta sanoa, että tämä
kokkapuhe osaltaan oli syynä Ranskan vallankumoukseen. Mutta varma on,
että jollei tuota sukkeluutta olisi tullut lausutuksi, niin ei olisi
milloinkaan esiintynyt syitä, jotka olisivat saaneet Rohanin tuona
elokuun iltana rientämään Versaillesin puistoa pitkin kohtaukseen,
josta myöhemmin oli koituva peloittava ase vallankumouksellisen
puolueen käsiin.

D'Aiguillon oli päästänyt tuon pilkkapuheen julkisuuteen. Se oli
joutunut Maria Antoinetten tietoon ja hänen kauttaan takaisin
hänen äidilleen. Se herätti keisarinnassa sellaisen katkeruuden ja
suuttumuksen, ettei se asettunut ennenkuin tuo loistava kardinaali
oli kutsuttu kotiin lähetystöstä. Eikä se asettunut vielä sittenkään.
Saattamalla hänet naurunalaiseksi — ja joka vähänkään tuntee Maria
Teresiaa, voi käsittää, mitä se merkitsi — tuo pilkkapuhe herätti
hänessä vihamielisyyden, joka uupumatta toimi kardinaalia vastaan.

Kardinaali oli kunnianhimoinen, hän uskoi lahjakkuuteensa, hän luotti
mahtavan sukunsa vaikutusvaltaan, ja hän toivoi tulevansa uudeksi
Richelieuksi tai Mazariniksi, valtion ensimmäiseksi ministeriksi,
Ranskan purppuroiduksi hallitsijaksi, valtaistuimen takaiseksi
johtavaksi voimaksi. Kaiken tämän hän uskoi varmasti saavuttavansa;
kaiken tämän hän olisikin ehkä saavuttanut, jollei Maria Teresian
katkeroituminen olisi rakentanut esteitä hänen tielleen. Keisarinna
piti huolen siitä, että hänen vihansa kardinaalia vastaan tyttärensä
välityksellä seurasi häntä Ranskaankin.

Kuuliaisena äitinsä rautaiselle tahdolle, ottaen osaa hänen
närkästykseensä, Maria Antoinette käytti kaiken vaikutusvaltansa
vastustaakseen kardinaalia, jonka äitinsä vaikutuksesta oli oppinut
käsittämään vaaralliseksi ja tuiki turmeltuneeksi mieheksi.

Kun kardinaali palasi Wienistä, mukanaan kirjeitä Maria Teresialta
Ludvig XVI:lle ja Maria Antoinettelle, otti hidas ja saamaton kuningas
hänet kylmästi vastaan kehoittamatta häntä jäämään hoviin, eikä
kuningatar edes sallinut hänen henkilökohtaisesti toimittaa kirjeitä
perille, vaan pyysi ne lähettämään.

Harmistunut kardinaali ei turhia kuvitellut. Hän käsitti, että Maria
Teresian tahto tässä määräsi Maria Antoinetten menettelyn ja hänen
kauttansa itse kuninkaan menettelyn. Mutta seurasi vieläkin pahempaa.
Sen sijaan, että hän oli kuvitellut tulevansa uudeksi Richelieuksi,
hänen vain vaivoin onnistui pysytellä hänelle suodussa Ranskan
_grand-aumônier_’n asemassa ja siinäkin vain sukunsa mahtavan ja
vaativan vaikutusvallan avulla.

Hän käsitti, että jos halusi ollenkaan menestyä, hänen oli yritettävä
lepyttää kuningattaren nurjaa mieltä. Siinä tarkoituksessa hän
kirjoitti Maria Antoinettelle. Mutta kolmeen perättäiseen kirjeeseensä
hän ei saanut vastausta. Muitakin teitä hän hellittämättä anoi
puheille pääsyä, voidakseen saapua henkilökohtaisesti pyytämään
anteeksi loukkaavaa ja ajattelematonta esiintymistään. Mutta mikään ei
hellyttänyt kuningatarta, jota joka hetki johti Itävallan keisarinna,
joka tyttärensä välityksellä pyrki ohjaamaan Ranskan asioita.

Rohan joutui aivan epätoivon valtaan, ja silloin hän onnettomuudekseen
kohtasi Jeanne de la Motte de Valois'n, jonka sanottiin olevan
kuningattaren salaisessa suosiossa, ja epäsuorasti vaikuttavan
kuningattareen, ja joka eli tällä maineellansa.

Niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen, niinpä ruhtinas-kardinaali
Louis de Rohan, Ranskan _grand-aumônier_, Elsassin maakreivi, Pyhän
Hengen ritarikunnan esimies, tarttui tähän _faiseuse d'affaires_'iin
saadakseen häneltä apua epätoivoiseen hätäänsä.

Jeanne de la Motte de Valois — ehkä hämmästyttävin seikkailijatar, mikä
milloinkaan on hankkinut toimeentulonsa älykkyydellään ja kauneudellaan
— aloitti elämänsä katukerjäläisenä. Hän väitti morganaattista tietä
polveutuvansa kuninkaallisesta Valois'n suvusta ja häntä suosivan
markiisitar Boulainvilliersin avulla hän oli saanut valtiolta vähäisen
eläkkeen ja otti miehekseen burgundilaiseen rykmenttiin kuuluvan nuoren
sotilaan, Marc Antoine de la Motten.

Myöhemmin, syksyllä 1786, hänen suosijansa esitti hänet kardinaali
de Rohanille. Hänen ylhäisyytensä, jota tämän naisen eriskummallinen
elämäkerta, hänen erinomainen kauneutensa, vilkkautensa ja älykkyytensä
kiinnosti, kutsutti de la Mottet loistavaan, Savernassa Strassburgin
lähellä olevaan linnaansa, antoi hänen tarkemmin kertoa elämäkertansa,
lupasi ottaa hänet suojelukseensa ja todistaakseen aikeittensa
vakavuutta hankki hänen miehelleen rakuunakapteenin arvon.

Sen jälkeen tapaamme de la Mottet Pariisissa ja Versaillesissa
karkoitettuina asunnosta toiseen, koska eivät maksaneet vuokraansa,
ja asettuen lopulta asumaan Rue Neuve St. Gilles'in varrella olevaan
taloon. Siellä he elivät omalaatuista ylellistä ja tuhlailevaa elämää,
milloin lainaten rahaa kardinaalilta tai kardinaalin takuulla, milloin
muuttamalla rahaksi luotolla ostamiaan tavaroita, tai petkuttamalla
henkilöitä, joita tämän naisen nimi ja sukuperä ja suuren kardinaalin
suosio hurmasivat.

Ei ole suinkaan helppoa elää älykkyydellään. Se vaatii loppumatonta
suostuttelua, kylmäverisyyttä, rohkeutta ja keinottelua —
ominaisuuksia, jotka madame de la Mottella olivat hyvin kehittyneet,
niin että, jos velkojat häntä vaivasivat ja ahdistivat, hän kaikissa
tilanteissa kykeni pelastumaan heidän hyökkäyksiltään ja esiintymään
ihmisten silmissä rauhallisena ja siis luottamusta herättävänä.

Ei kukaan epäillyt, ettei madame de la Motte de Valois’lla olisi ollut
vaikutusvaltaa hovissa. Maria Antoinetten luonne ei antanut sellaisiin
epäilyksiin aihetta. Hänen majesteettinsa oli monin tavoin varomaton
puheissaan ja varsinkin kiintymyksissään, mistä ovat todistuksina
hänen tuttavalliset suhteensa madame de Polignaciin ja ruhtinatar de
Lamballeen. Ja yleinen mielipide oli suurentanut — kuten sen on tapana
— noita varomattomuuksia, kunnes oli repinyt riekaleiksi hänen hyvän
nimensä.

Kun kreivitär Jeanne de Valois'n — niin madame de la Motte nyt nimitti
itseään — maine kasvoi, käyttivät häntä paikanhakijat ja ihmiset,
joilla oli oikeusasioita ajettavana, välittäjänään ja maksoivat hänelle
mielellään siitä, että hän lupasi puhua heidän puolestaan hovissa.

Ja niinpä sotkeutui hänen vehkeilyjensä verkkoon myöskin kardinaali
de Rohan, jota oman tunnustuksensa mukaan »peräti sokaisi äärettömän
suuri halunsa voittaa takaisin kuningattaren suosio». Kreivitär
Jeanne de Valois herätti uutta toivoa hänen toivottomassa sydämessään
vakuuttamalla, että vähän korvatakseen kaikkea kardinaalin puolelta
nauttimaansa suosiota hän ei ennen lepäisi kuin olisi saanut
kuningattaren muuttumaan suosiollisemmaksi häntä kohtaan.

Seurasi sitten vakuutteluja, että kuningattaren vihamielisyys
kreivittären vaikutuksesta oli hälvenemässä, ja vihdoin hän ilmoitti
kardinaalille, että hänen majesteettinsa oli valtuuttanut hänet
kehoittamaan kardinaalia esittämään puhdistuspuheensa, jota niin kauan
oli saanut turhaan yrittää.

Ylen tyytyväisenä Rohan kyhäsi puhdistuskirjelmänsä, lähetti sen
kreivittären välityksellä kuningattarelle ja sai muutamia päiviä
myöhemmin sinireunaiselle ja Ranskan liljoin koristellulle paperille
kirjoitetun kuningattaren omakätisen kirjeen.

»Olen iloinen», kirjoitti Maria Antoinette, »kuullessani, että
olettekin syytön. En voi vielä luvata teille puheille pääsyä, jota
anotte, mutta kohta kun olosuhteet sen sallivat, ilmoitan teille. Älkää
puhuko asiasta kellekään.»

Kreivitär de Valois'n kehoituksesta hänen ylhäisyytensä vastasi tähän
kirjeeseen, ilmaisten suurta iloaan ja kiitollisuuttaan.

Niin sai alkunsa kuningattaren ja kardinaalin välinen kirjeenvaihto,
jota sitten jatkui säännöllisesti kolmen kuukauden ajan, kehittyen
vähitellen yhä tuttavallisemmaksi ja yksityisluontoisemmaksi. Kun aika
kului, rupesi kardinaali yhä tiukemmin vaatimaan puheille pääsyä,
kunnes kuningatar vihdoin kirjeessään ilmoitti, että ystävyydestä
ja kunnioituksesta kardinaalia kohtaan, joka niin kauan oli ollut
hovista karkoitettuna, hän itse, kuningatar, halusi kohtausta.
Mutta se oli oleva salainen. Julkinen puheille pääsy olisi vielä
ennenaikainen; kardinaalilla oli hovissa paljon vihamiehiä, jotka täten
ennakkovaroituksen saatuaan, voisivat toimia niin pontevasti häntä
vastaan, että pilaisivat kaiken.

Tällaisen kirjeen saaminen kauniilta naiselta, vieläpä kuningattarelta,
jonka luoksepääsemättömyys oli vielä tuhansin verroin enentänyt hänen
ihanuuttaan, oli varmaankin saattanut kardinaalin peräti ymmälle. Se
seikka, että kirjeenvaihto oli salainen ja että se päättyi salaiseen
kohtaukseen, tuntui rakentavan heidän välilleen tuttavallisuuden,
jollainen muissa oloissa ei olisi ollut mahdollinenkaan.

Hänen kunnianhimonsa loimiin oli nyt kutoutunut uusi herkän
haaveellinen, vaikkakin äärettömän kunnioittava tunne.

       *       *       *       *       *

Toivoakseni käsitätte, missä mielentilassa ruhtinaskardinaali asteli
tuona valoisana, tuoksuvana kesäyönä Venuksen-aukiota kohden. Hän
oli menossa laskemaan pyyteittensä upean rakennuksen kulmakiveä.
Hänelle tämä oli öiden yö — jalokiviyöksi hän sitä itsekseen nimitti
katsahtaessaan ylös kirkkailla tähdillä koristettuun taivaaseen. Ja
tämä hänen sanontansa olikin erikoisen ennuksellinen.

Puksipuiden ja valkopyökkien reunustamaa käytävää pitkin hän asteli
aukioon, jonka keskellä oli ympyrä, mihin aiottua Venuksenpatsasta
ei milloinkaan tullut pystytetyksi. Mutta vaikka sieltä puuttuikin
jumalattaren kylmä, marmorinen kuva, niin seisoi siellä puiden
pimennossa sen sijaan välkehtivän valkeaan pukuun puettu lämmin, elävä
kuningatar itse häntä odottamassa.

Rohan pysähtyi hetkeksi, henkeään pidättäen ja tykyttävin sydämin.
Sitten hän riensi esiin ja viskattuaan päästään leveälierisen
hattunsa hän heittäytyi maahan suutelemaan kuningattaren valkean
kamritsihameen helmaa. Jokin — kuningattaren pudottama ruusu —
hipaisi hänen poskeaan. Kunnioittavasti hän poimi sen maasta, pitäen
sitä hänen suosionsa sormin kosketeltavana tunnusmerkkinä, ja hän
katsahti ylös kuningattaren ylevän ihaniin kasvoihin — jotka hän,
niin hämärästi kuin ne nyt näkyivätkin, erehtymättömästi tunsi —
vakuuttaen kiitollisuuttaan ja harrasta antaumustaan. Hän huomasi
Maria Antoinetten vapisevan ja saman vavistuksen hän erotti hänen
äänessäänkin, kun hän hänelle vastasi.

»Saatte toivoa, että kaikki mennyt tulee unohdetuksi.»

Mutta silloin, ennen kuin hän ehti syvemmälti tyhjentää tätä riemun
maljaa, lähestyivät kiireiset askelet häiritsemään heitä. Solakka mies,
jonka kardinaali luuli tuntevansa kuningattaren kamaripalvelijaksi,
Desclaux'ksi, syöksyi lehti-uudinten lomitse aukioon.

»Sukkelaan, madame», hän huusi kiihtyneenä, »madame la Comtesse ja
mademoiselle d'Artois tulevat tänne!»

Kuningatar kuljetettiin kiireesti pois, ja kardinaali hävisi
hienotunteisesti, onnensa keskeytyksen aiheuttaman mielipahan
taltuttamana.

Kun Valois’n kreivitär seuraavana aamuna toi hänelle sinireunaisen
kirjelipun, missä hänen majesteettinsa kehoitti häntä kärsivällisesti
odottamaan suotuisaa ajankohtaa, jolloin hänelle julkisesti
palautettaisiin kuninkaallinen suosio, niin hän täysin tyytyväisenä
alistui kohtaloonsa. Kaikuihan hänen korvissaan yhä kuningattaren ääni,
ja olihan hänellä tallella saamansa ruusu. Pian sen jälkeen tuli taas
sinireunainen lippu, jossa Maria Antoinette neuvoi häntä vetäytymään
Strassburgin hiippakuntaansa siihen asti kuin hän, kuningatar, näkisi
ajan otolliseksi hänen asettamisekseen entisiin oikeuksiinsa.

Tottelevasti Roban noudatti kehoitusta.

       *       *       *       *       *

Seuraavassa joulukuussa Valois'n kreivittären erinomaista avunantoa
hoviasioissa kaipasi uusi asiakas, ja silloin hän ensi kerran näki
kuuluisan jalokivikoristeen.

Sen olivat valmistaneet Rue Vendômen varrella asuvat hovi-jalokivisepät
— Böhmer ja Bassenge — ja se oli tarkoitettu kreivitär de Barrylle.
Jalokiviä siihen kootessaan Böhmer oli työskennellyt viisi vuotta ja
matkustellut Euroopan pitkin ja poikin. Tästä oli seurauksena, että hän
ei oikeastaan ollut saanut aikaan kaulakoristetta, vaan pikemminkin
välkehtivän timanttinauhan, joka oli komeampi kuin mikään jalokiviteos
koko maailmassa.

Pahaksi onneksi Böhmerin työ venyi liian pitkälliseksi. Ludvig XV kuoli
sopimattomaan aikaan, ja toiminimen haltuun jäi siten kahdenmiljoonan
livren arvoinen kaulakoriste.

Apua toivottiin Maria Antoinetten kuuluisasta tuhlaavaisuudesta. Mutta
hinta kauhisti häntä, ja jalokiviseppäin kiihkeisiin pyyntöihin Ludvig
XVI vastasi, että maa paremminkin oli sotalaivan kuin kaulakoristeen
tarpeessa.

Sitten Böhmer tarjoili sitä Euroopan eri hoveihin, mutta missään
menestymättä. Asia alkoi tuntua arveluttavalta. Toiminimi oli tehnyt
suuria velkoja pystyäkseen ostamaan jalokivet, ja hätä näyttää
saattaneen Böhmerin aivan suunniltaan. Hän tarjosi kaulakoristetta
uudestaan kuninkaalle, ilmoittaen olevansa valmis tinkimään hinnasta ja
suostuvansa vähittäismaksuun; mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Böhmeristä oli nyt tullut aivan seuraelämän vitsaus, mies, jolla on
suuri suru, jota hänen on pakko purkaa joka tilaisuudessa. Unohtipa
hän kerran siinä määrin sopivaisuuden vaatimukset, että tunkeutui
puhuttelemaan kuningatarta, kun tämä oli kävelyllä Trianonin puistossa.
Heittäytyen polvilleen Maria Antoinetten eteen hän nyyhkyttäen valitti
olevansa epätoivon partaalla ja että jos ei kuningatar ostaisi häneltä
kaulakoristetta, hän hukuttautuisi. Hänen kyynelensä eivät saaneet
Maria Antoinettessa aikaan muuta kuin ylenkatsetta.

»Nouskaa seisomaan, Böhmer», sanoi kuningatar. »En pidä tällaisista
kohtauksista. Olen kieltäytynyt ostamasta kaulakoristetta enkä
halua siitä enää tämän jälkeen kuulla puhuttavan. Sen sijaan että
hukuttaisitte itsenne, hajoittakaa se ja myykää timantit yksitellen.

Mutta Böhmer ei tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoi yhä surunsa
valittamista; ja muun muassa hän tuli puhuneeksi asiasta Laportelle,
Valois'n kreivittären luona käyvälle vähävaraiselle henkilölle.

Böhmer oli kertonut olevansa valmis maksamaan tuhat louis'ta kenelle
tahansa, joka hankkisi ostajan kaulakoristeelle. Se riitti saattamaan
köyhän Laporten toimivaksi. Hän mainitsi asiasta kreivittärelle ja sai
hänet innostumaan asiaan. Sitten hän kertoi Böhmerille, miten suuri
vaikutusvalta kreivittärellä oli hovissa, ja vei jalokivikauppiaan
kaulakoristeineen hänen puheilleen.

Vaikka timanttien loisto häntä huikaisikin, väitti kreivitär kuitenkin
— mutta niin kierolla tavalla, että sai Böhmerin uskomaan asian olevan
päinvastoin — ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kuningattareen.
Mutta ilmeisen vastahakoisesti taipuen Böhmerin hartaisiin pyyntöihin
hän lopulta kuitenkin lupasi koettaa parastaan.

Tammikuun 3. päivänä kardinaali palasi Strasshurgista. Hänen
kirjeenvaihtonsa kuningattaren kanssa oli madame de Valois'n
välityksellä jatkunut hänen poissaoloaikanaankin, ja nyt, muutama
päivä hänen takaisin tulonsa jälkeen, oli hänelle tarjoutuva tilaisuus
todistaa auliutensa palvelemaan hänen majesteettiaan ja saattaa hänet
suureen kiitollisuuden velkaan itselleen.

Kreivitär toi nimittäin hänelle Maria Antoinetten kirjeen, missä
kuningatar ilmaisi halunsa päästä kaulakoristeen omistajaksi, mutta
lisäsi että, koska häneltä tällä hetkellä puuttui siihen tarvittavat
varat, olisi välttämätön sopia hinnasta ja maksuehdoista, ja olisi
osamaksut määrättävä maksettaviksi kolmen kuukauden väliajoin. Asian
järjestämistä varten hän tarvitsi välittäjän, joka samalla olisi
välttämättömänä takaajana Böhmerille, ja hän lopetti kirjeensä
pyytämällä, että hänen ylhäisyytensä toimisi hänen nimessään.

Tähän pyyntöön kardinaali, joka Venuksen-aukion kohtauksesta lähtien
oli odottanut tilaisuutta saada osoittaa auliuttaan, ilomielin suostui.

Ja niinpä tammikuun 24:ntenä kreivitär ajoi Grand Balconiin, Rue
Vendômen varrella olevaan jalokivikauppiaiden liikkeeseen. Hänen tummat
silmänsä välkehtivät, hänen suloiset, eloisat kasvonsa olivat hymyn
vallassa.

»Hyvät herrat», hän lausui kauppaan astuessaan huolestuneille
liikekumppaneille, »luulenpa voivani luvata teille, että kaulakoriste
pian tulee myydyksi.»

Jalokivikauppiaat tuijottivat selkosilmin kuullessaan nämä toivorikkaat
sanat.

»Tämän kaupan», hän jatkoi selitykseksi, »tulee päättämään hyvin
ylhäinen herra.»

Bassenge puhkesi runsaisiin kiitoslauseisiin, mutta kreivitär keskeytti
hänet.

»Mainittu ylimys on ruhtinas-kardinaali Louis de Roban. Hänen
kanssaan saatte sopia kaupasta, mutta minä neuvon teitä», lisäsi hän
tuttavallisesti, »olemaan erittäin varovaisia, varsinkin maksuehtoihin
nähden, joita teille tullaan ehdottamaan. Siinä kaikki, hyvät herrat.
Toivon teidän muistavan, ettei asia ollenkaan liikuta minua, ja ettei
minun nimeäni edes mainita asian yhteydessä.»

»Kyllä varmasti, madame», sopersi Böhmer, joka aivan hikoili, vaikka
ilma oli kylmä — »kyllä varmasti. Kyllä ymmärrämme ja olemme kovin
kiitollisia. Jos» Hänen kätensä haparoivat hermostuneesti erästä
laatikkoa. »Jos suvaitsette, madame, ottaa vastaan tämän mitättömän
esineen kiitollisuudenvelkamme käsirahana, niin me —»

Keskeyttäessään hänet oli kreivittären käyttäytymisessä jotakin
ylimielistä.

»Te ette näy, Böhmer, oikein käsittävän, ettei asia liikuta ollenkaan
minua. En minä ole mitään tehnyt», hän yhä väitti. »Minä vain halusin
auttaa teitä.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen heidät ihmettelemään hänen
suurta ystävällisyyttään ja vielä enemmän hänen kieltäytymistään
vastaanottaa kallisarvoista jalokiveä.

Seuraavana aamuna hänen mainitsemansa korkea ylimys, kardinaali itse,
saapui Grand Balconiin, tullen kuningattaren nimessä kaulakoristetta
katsomaan ja maksuehdoista sopimaan. Viikon loppuun mennessä kauppa oli
päätetty. Hinnaksi määrättiin 1.600.000 livreä, jotka kuningattaren
tulisi suorittaa neljässä erässä, kuluen maksamiseen siten kaikkiaan
yli kaksi vuotta, ja olisi ensimmäinen erä suoritettava elokuun 1.
päivänä.

Nämä kauppaehdot kardinaali kirjoitti kauppakirjaan, minkä lähetti
madame de la Mottelle, jotta hän hankkisi siihen kuningattaren
hyväksymisen.

Kreivitär palautti hänelle kauppakirjan seuraavana päivänä.

»Hänen majesteettinsa on iloinen ja kiitollinen», hän ilmoitti, »ja
hyväksyy kaikki toimenpiteenne. Mutta hän ei halua panna nimeään
mihinkään.»

Mutta siinä kohden kardinaali oli taipumaton. Kaupan tavaton suuruus
sitä vaati, ja hän kieltäytyi ehdottomasti jatkamasta asiaa ilman hänen
majesteettinsa allekirjoitusta.

Kreivitär poistui ja palasi vasta kuukauden viimeisenä päivänä,
kauppakirja täydennettynä kardinaalin toivon mukaisesti. Siihen oli
nyt kuningattaren omalla käsialalla merkitty, että kauppaehdot oli
»hyväksytty», ja allekirjoituksena oli »Marie Antoinette de France.»

»Kuningatar», ilmoitti madame de la Motte, »tekee tämän kaupan
salaisesti, kuninkaan tietämättä, ja hän pyytää erikoisesti, ettei
teidän ylhäisyytenne päästä kauppakirjaa käsistään. Älkää siis salliko
kenenkään nähdä sitä.»

Rohan lupasi, mutta hän ei käsittänyt kiellon koskevan asianomaisia
jalokiviseppiä ja näytti heille kauppakirjan sekä kuningattaren
nimikirjoituksen, kun he seuraavana päivänä tulivat kaulakoristetta
tuomaan.

Illan hämyssä pysähtyivät suljetut ajoneuvot Place Dauphinen varrella
Versailles'issa olevan madame de la Motte Valois'n asunnon edustalle.
Niistä ilmestyi Rohan, joka lipas kainalossa nousi yläkertaan.

Madame odotti häntä valkopaneloidussa, hämärästi valaistussa huoneessa,
johon liittyi lasiovinen makuukammio.

»Toitteko kaulakoristeen?»

»Se on tässä», vastasi kardinaali taputtaen hansikoidulla kädellään
lipasta.

»Hänen majesteettinsa odottaa sitä tänä iltana. Odotan hänen lähettiään
joka hetki. Hän tulee olemaan tyytyväinen teidän ylhäisyyteenne.»

»Enempää en toivokaan», vastasi kardinaali vakavana ja istahti madamen
kehoituksesta, kallisarvoinen lipas polvillaan.

Näin odotellessaan he hetken aikaa kevyesti keskustelivat. Kuului
vihdoin askelia portaista.

»Sukkelaan! Makuukammioon!» huudahti kreivitär. »Kuningattaren lähetti
ei saa teitä nähdä.»

Roban käsitti heti tilanteen ja poistui makuukammioon, jonka lasioven
läpi hän voi nähdä, mitä tapahtui.

Oven aukaisi madamen palvelijatar sanoen:

»Kuningattaren asiamies.»

Pitkä, hoikka, mustapukuinen mies, joka oli seurannut kuningatarta
tuona toisena jalokiviyönä — Venuksenaukion yönä — astui ripeästi
huoneeseen, kumarsi hovilaisen tavoin madame de la Mottelle ja ojensi
hänelle kirjeen.

Madame mursi sinetin ja pyysi sitten lähettiä poistumaan hetkeksi.
Kun tämä oli mennyt, kääntyi hän kardinaaliin päin, joka seisoi
makuukammion oviaukossa.

»Se on kuningattaren kamaripalvelija Desclaux», hän sanoi ja ojensi
kardinaalille kirjeen, jonka tuojalle kaulakoriste pyydettiin jättämään.

Hetkistä myöhemmin lähetti taas kutsuttiin huoneeseen, ja madame de la
Motte ojensi hänelle lippaan.

Viisi minuuttia sen jälkeen kardinaali oli taas ajoneuvoissaan ajaen
onnellisena takaisin Pariisiin ja matkalla haaveillen kuningattaren
kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Kahta päivää myöhemmin kardinaali tavatessaan Böhmerin Versaillesissa
ehdotti, että tämä menisi kiittämään kuningatarta siitä, että hän oli
ostanut kaulakoristeen.

Turhaan Böhmer etsi siihen sopivaa tilaisuutta. Sellaista ei sattunut.
Turhaan hän myöskin odotti saavansa kuulla, että kuningatar oli pitänyt
kaulakoristetta. Mutta siinä suhteessa hän ei näy olleen huolissaan.
Sitäpaitsi madame de la Motte oli uskottavasti selittänyt Laportellc
kuningattaren pidättymisen sitä kantamasta kertomalla, ettei hänen
majesteettinsa halunnut sitä käyttää ennenkuin se oli maksettu.

Samoin hän seuraavassa heinäkuussa selitti asian kardinaalille, kun
tämä sitä kyseli palattuaan kolmikuukautisen Strassburgissa olonsa
jälkeen takaisin Pariisiin. Käyttipä tällöin vielä tilaisuutta
selittääkseen hänelle, että eräs syy siihen, miksi kuningatar ei oikein
saattanut omaksua kaulakoristetta, oli se, että hän paljoksui hintaa.

»Olipa mahdollista, että hänen oli vieläkin pakko palauttaa se,
elleivät Böhmerit suostuneet tinkimään.»

Jospa hänen ylhäisyytensä tämän kuullessaan ehkä oli hieman
alakuloinen, niin ainakaan hän ei sitä mitenkään osoittanut. Hän lupasi
käydä neuvottelemassa jalokivikauppiaiden kanssa, ja heinäkuun 10:ntenä
— kolme viikkoa ennenkuin ensimmäinen osamaksu erääntyi — hän ilmestyi
Grand Balconiin esittämään Böhmerille kuningattaren toivomukset.

Böhmer tuskin yrittikään pidättää suuttumustaan näkymästä tuikeilla,
mustanpuhuvilla kasvoillaan. Jollei hänen asiakkaansa olisi ollut
kuningatar ja kaupanvälittäjänä kardinaali, niin hän varmaankin olisi
antanut sen puhjeta täyteen valtaansa.

»Hinta, josta sovimme, oli jo kaulakoristeen arvoa paljon alempi», hän
murisi. »En olisi siihen muuten ollenkaan suostunut, jollemme kivien
ostamisen vuoksi olisi joutuneet vaikeuksiin — ottamamme lainan ja sen
korkojen maksamisen takia. Enempi tinkiminen on aivan mahdoton.»

Kaunis kardinaali oli miellyttävä, kohtelias ja pahoitteleva, mutta
päättävä. Jos niin oli asia, niin ei kai sitten asialle voinut muuta
kuin palauttaa kaulakoriste.

Böhmer pelästyi. Kaupan purkautuminen saattaisi hänet suorastaan
perikatoon. Vastahakoisesti hän siihen pakotettuna alensi hintaa 200
000 livreä, suostuipa vielä kirjoittamaan kuningattarelle seuraavan
kirjeen, jonka hieno kaunokirjallinen muoto panee lukijan uskomaan,
että kardinaali oli sen sanellut:

»Madame, olemme onnelliset uskaltaessamme ajatella, että meidän harras
ja kunnioittava alistumisemme asian uuteen järjestelyyn todistaa
alttiuttamme ja kuuliaisuuttamme Teidän Majesteettinne määräyksille. Ja
olemme todella iloiset tietäessämme, että kaunein timanttiyhdistelmä
koristaa suurinta ja parasta kuningatarta.»

Nyt sattui, että Böhmer oli henkilökohtaisesti viemässä kuningattarelle
muutamia jalokiviä, jotka kuningas sisarenpoikansa kastamisen johdosta
lahjoitti kuningattarelle. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta
antamalla kaksi päivää myöhemmin omakohtaisesti kirjeensä hänen
majesteetilleen. Mutta sattumalta ylihovimarsalkka tuli huoneeseen
ennenkuin kuningatar ehti aukaista sen, ja niinpä jalokivikauppias
poistui ennenkuin kuningatar oli lukenut kirjeen.

Perästäpäin kuningatar, madame de Campan'in läsnäollessa, joka asiasta
muistiinpanoissaan mainitsee, aukaisi kirjeen, tuijotti siihen hetkisen
ja sitten ehkä Böhmerin itsemurhauhkaa muistellen virkkoi:

»Kuulkaapa, mitä tuo Böhmer houkka minulle kirjoittaa», ja luki
kirjeen ääneen. »Tehän ratkaisitte Merenren arvoitukset tänä aamuna.
Voisittekohan ehkä tämänkin arvoituksen ratkaista?»

Ja halveksivasti olkapäitään kohauttaen hän pisti paperin pöydällä
kirjeiden sinetöimistä varten palavan kynttilän liekkiin.

»Tuo mies on minun oikea kiusanhenkeni», hän jatkoi. »Hänellä on aina
joitakin mielettömiä päähänpistoja ja aina hänen täytyy niillä minua
kiusata. Kun ensi kerran hänet tapaatte, niin selittäkää hänelle, miten
vähän minä timanteista välitän.»

Ja siihen asia raukesi.

Aika kului, ja silloin, viikkoa ennenkuin 350 000 livreä erääntyi,
saapui madame de la Motte kuningattaren nimessä kardinaalin luo.

»Hänen majesteettinsa», madame ilmoitti, »tuntuu olevan pulassa
osamaksun suhteen. Hän ei näy haluavan vaivata teitä kirjoittamalla
siitä. Mutta minä olen keksinyt keinon, millä tavoin voisitte häntä
miellyttää ja samalla rauhoittaa hänen mieltänsä. Ettekö voisi hankkia
tuon erääntyvän rahamäärän suuruista lainaa?»

Jollei kardinaali itse olisi sanellut Böhmerille kirjettä, jonka Böhmer
itse oli antanut kuningattarelle, niin hän varmaankin nyt vihdoin olisi
älynnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta tuo mainittu seikka poisti
kaikki epäluulot, ja hän siis ryhtyi neuvottelemaan madame de la Motten
esittämästä asiasta. Mutta vaikka Rohan olikin upporikas, oli hän aina
ollut yhtä tuhlaava.

Asian teki mutkikkaammaksi vielä se seikka, että hänen veljenpoikansa,
Guimenéen ruhtinas, jonka velat nousivat noin kolmeen miljoonaan
livreen, oli juuri tehnyt vararikon. Luonteensa mukaisesti ja
pelastaakseen sukunsa kunnian Rohan oli siirtänyt koko velan omiin
nimiinsä. Siksi hänen mahdollisuutensa olivat tällä hetkellä
rajoitetut, eikä hän siis niin vähässä ajassa kyennyt hankkimaan niin
suurehkoa rahamäärää. Ei hänen myöskään onnistunut ajan niukkuuden
vuoksi lainaakaan hankkia.

Hänen levottomuuttaan vielä lisäsi kuningattaren kirje, jonka
madame de la Motte toi hänelle heinäkuun 30. päivänä ja jossa hänen
majesteettinsa kirjoitti, ettei ensimmäistä osamaksua voitu suorittaa
ennenkuin lokakuun 1. päivänä; mutta silloin tultaisiin varmasti
maksamaan 700 000 livreä — puolet alennetusta kauppahinnasta. Samalla
madame de la Motte antoi hänelle 30 000 livreä, erääntyneen osamaksun
korot, joilla jalokivikauppiaat olisi rauhoitettava.

Mutta jalokivikauppiaat eivät olleetkaan niin vähällä rauhoitettavissa.
Böhmerin kärsivällisyys oli lopussa, ja hän kieltäytyi ehdottomasti
myöntämästä maksunlykkäystä tai vastaanottamasta noita 30 000 livreä
muuten kuin erääntyneen osamaksun lyhennyksenä.

Kardinaali poistui harmistuneena. Jotakin oli heti tehtävä, muuten
hänen ja kuningattaren salaiset suhteet tulisivat ilmi siten jouduttaen
onnetonta loppuratkaisua ja aiheuttaen häväistysjutun. Hän haetti
luokseen madame de la Motten, kiihdytti hänet aivan suunniltaan
kertomalla uutisensa ja heidän erotessaan kehoitti häntä yrittämään
parastaan. Kardinaali olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi aavistanut,
mitä kreivitär nyt teki. Huomatessaan, että asia nyt oli tullut
sellaiseen ratkaisukohtaan, joka vaati rohkeita toimenpiteitä, lähetti
hän kutsumaan puheilleen Bassengen, yhtiökumppaneista rauhallisemman.
Tämä saapuikin Rue Neuve St. Gillesin varrelle väittäen, että häntä
kohdeltiin huonosti.

»Vai kohdellaan huonosti!» virkkoi kreivitär takertuen hänen sanaansa.
»Kohdellaan huonosti. Niinkö sanotte?» Hän nauroi makeasti. »Sanokaa
te vain, ystäväiseni, että teidät on petetty, sillä se on oikea sana.
Te olette joutunut petkutuksen uhriksi.» Bassenge kalpeni; hänen
mulkosilmänsä pullistuivat vieläkin ulommas hänen pöhöttyneistä
kasvoistaan.

»Mitä sanottekaan, madame?» Hänen äänensä aivan korisi.

»Kuningattaren nimikirjoitus kardinaalin hallussa olevassa
kauppakirjassa on väärennetty.»

»Väärennetty! Kuningattaren nimikirjoitusko? Herra Jumala!» Hän
tuijotti kreivittäreen, ja hänen polvensa alkoivat vapista. »Mistä sen
tiedätte, madame?»

»Olen nähnyt sen», vastasi kreivitär.

»Mutta — mutta —»

Bassengen hervottomat jalat eivät kannattaneet häntä, ja hän vaipui
kursailematta tuolille, joka onneksi sattui olemaan hänen lähellään.
Yhtä kursailematta hän koneellisesti ja aivan pökerryksissään pyyhki
helmeilevän hien otsaltaan, kohotti sitten peruukkiaan ja pyyhki
päätään.

»Ei ole mitään syytä kiihtyä», sanoi kreivitär rauhoittavasti.
»Kardinaali de Rohan on hyvin rikas. Teidän täytyy turvata häneen. Hän
kyllä maksaa teille.»

»Maksaako?»

Kysymykseen sisältyi sekä toivoa että epäilystä.

»Mitenkäs muuten?» kreivitär kysyi. »Luuletteko hänen sallivan
sellaista häpeää omalle nimelleen ja kuningattaren nimelle?»

Bassengelle maailma kirkastui. Mikä asiassa oli oikeaa, mikä väärää,
ja kutka olivat menetelleet rikollisesti, ne olivat aivan toisarvoisia
seikkoja. Hän ei muusta välittänyt kuin että liike tulisi saamaan ne
1.400 000 livreä, josta kaulakoriste oli myyty; ja Bassenge älysi
sukkelaan madame de la Motten sanojen merkityksen.

Mutta kaikkien asiaan kuuluvien onnettomuudeksi, jalokivikauppiaatkin
mukaan luettuna, Böhmer oli vähemmän mukautuva. Bassengen kertomuksen
johdosta kovin säikähtyen hän kannatti ehdottomasti avonaista
menettelyä. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa käymään varovasti
käsiksi asiaan ja menemään aluksi kardinaalin puheille. Hän hyökkäsi
oikopäätä Versaillesiin aikoen mennä kuningattaren luo. Mutta niinkuin
tiedämme, oli kuningatar saanut kyllikseen Böhmeristä. Hän sai siis
tyytyä purkamaan rukoustensa ja vaatimustensa sekamelskan madame de
Campanin korviin.

»Teitä on petkutettu, Böhmer», sanoi kuningattaren hovinainen
oitis. »Hänen majesteettinsa ei ole milloinkaan saanut sellaista
kaulakoristetta.»

Böhmer ei uskonut. Epäilevänä ja raivoissaan hän palasi Bassengen luo.

Mutta Bassenge, vaikka oli ymmällä hänkin, oli kuitenkin rauhallinen.
Kardinaali, hän intti, oli heidän takausmiehensä, eikähän voinut
epäilläkään, ettei kardinaali hinnalla millä hyvänsä täyttäisi
sitoumustaan, ennemmin kuin suostuisi hukkumaan häväistystulvaan.

Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jos ei Böhmer olisi niin suinpäin
syöksynyt Versaillesiin. Se pilasi kaiken. Siitä oli seurauksena, että
Böhmer kutsuttiin heti paikalla saapumaan kuningattaren puheille jonkin
jalokiviväärennyksen johdosta.

Kuningatar puhutteli häntä kahdenkesken, ja hänen ensi sanoistaan
Böhmer käsitti, että jalokiviväärennysjuttu oli vain veruke. Kuningatar
kysyi, mitä hän oikein oli tarkoittanut puheillaan madame de Campanille.

Böhmer ei kyennyt vapautumaan siitä käsityksestä, että häntä
pidettiin pilkkana. Olihan hän kirjoittanut ja vielä itse antanut
kuningattarelle kirjeen, missä kiitti häntä kaulakoristeen ostamisesta,
ja kuningatarhan ei ollut vastannut kirjeeseen — mykkä myöntymys siitä,
että kaulakoriste oli hänen hallussaan. Kiihtyneessä mielentilassa kun
oli, hän kävi aivan röyhkeäksi.

»Tarkoittanutko, madame? Tarkoitukseni on vaatia maksu kaulakoristeesta
ja ilmoittaa, että velkojieni kärsivällisyys on lopussa, niin että
jollette määrää sen hintaa maksettavaksi, olen perikadon partaalla!»

Maria Antoinette katsoi häntä kylmästi ja ylpeän vihaisesti.

»Rohkenetteko viittailla sellaista, että kaulakoriste on minun
hallussani?»

Böhmer kalpeni huulia myöten, hänen kätensä liikehtivät tarmokkaasti.

»Kieltääkö teidän majesteettinne sen?»

»Tehän olette röyhkeä!» huudahti kuningatar. »Teidän asianne on vastata
kysymyksiin, eikä itse kysyä. Vastatkaa siis. Viittailetteko sellaista,
että minulla on teidän kaulakoristeenne?»

Mutta epätoivon partaalla olevaa ihmistä ei vähällä peloiteta.

»En vain viittaile, madame; minä väitän niin olevan. Valois'n
kreivitärhän —»

»Kuka on Valois'n kreivitär?»

Tämä äkillinen ja tiukasti lausuttu kysymys oli epäilyksen miekka,
joka puhkaisi Böhmerin luottamuksen. Hän tuijotti selkosilmin
hetken aikaa närkästynyttä kuningatarta, malttoi sitten mielensä ja
kertoi niin suoraan ja mutkattomasti kuin osasi, missä olosuhteissa
hän oli luovuttanut kaulakoristeen — madame de la Motten avuksi
tulosta, kardinaali de Rohanin välitystoimesta hänen majesteettinsa
allekirjoittamine kauppaehtosopimuksineen ja kaulakoristeen
luovuttamisesta hänen ylhäisyydelleen kuningattarelle viemistä varten.

Maria Antoinette kuunteli kauhistuen ja yhä enemmän suuttuen. Hänen
kalpeille poskilleen alkoi levitä väriä.

»Laatikaa ja lähettäkää minulle kirjoitettu kertomus kaikesta siitä,
mitä nyt olette puhunut», hän sanoi. »Saatte mennä.»

Tämä keskustelu tapahtui elokuun 9. päivänä. 15. päivänä oli Marian
taivaaseenastumisen juhla ja samalla kuningattaren nimipäivä ja siis
suuri hovipäivä, jolloin Versaillesiin kokoontui paljon ylimyksiä.
Messu oli määrä toimittaa kuninkaallisessa kappelissa kello kymmeneltä,
ja tavan säätämänä messun lukijana oli oleva Ranskan _grand aumônier_,
kardinaali de Rohan.

Mutta kello kymmeneltä pidettiin kuninkaan työhuoneessa kokous,
johon ottivat osaa kuningas ja kuningatar, vapaaherra de Breteuil
ja valtiosinetin hoitaja Miromesnil. He luulivat olevansa kutsutut
neuvottelemaan siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä jossakin
timanttikaulakoristeasiassa. Mutta todellisuudessa nämä sallimuksen
ohjaamat nuket auttoivat Ranskan kohtalon ratkaisua.

Kuningas, lihava, paksu ja hidasluontoinen, istui kullatussa tuolissa,
kultapronssiupotuksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä. Hänen
häränsilmänsä olivat huolestuneet. Kaksi harminryppyä poimutti hänen
ison nenänsä yläpuolella olevaa lihaa. Hänen vieressään, hieman
taempana, seisoi kuningatar, kalpeana ja ylevänä, ja heitä vastapäätä
seisoi herra de Breteuil, lukien ääneen Böhmerin laatimaa kertomusta.

Kun hän oli lopettanut, vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten
lausui kuningas melkein valittavalla äänellä:

»Mitä sitten on tehtävä? Mitä oikein on tehtävä?» Siihen vastasi
kuningatar äreänä ja vihaisesti.

»Kun roomalainen purppura ja ruhtinaan arvonimi ovat vain naamioita
petkuttajan suojaamiseksi, niin on vain yksi tehtävä. Petkuttaja on
paljastettava ja rangaistava.»

»Mutta», sopersi kuningas, »emmehän ole kuulleet kardinaalia.»

»Luuletteko sitten, että Böhmer tai kukaan muukaan ihminen rohkenisi
valehdella tällaisessa asiassa?»

»Mutta ottakaa huomioon, madame, kardinaalin sääty ja suku», puuttui
rauhallisesti puheeseen järkevä Miromesnil, »ottakaa huomioon se
hälinä ja häväistys, mikä on seurauksena, jos tämä asia saatetaan
julkisuuteen.»

Mutta Maria Teresian kuuliaista tytärtä, joka äitinsä käskystä ja
äitinsä vuoksi vihasi Rohania, ei sellainen järkevä huomioonottaminen
miellyttänyt.

»Mitä häväistykset meihin kuuluvat?» hän kysyi.

Kuningas katsahti Breteuiliin.

»Entä te, vapaaherra? Mikä on teidän ajatuksenne?» Breteuil, Rohanin
verivihollinen, kohautti olkapäitään ja näpsäytti asiakirjaa.

»Kun meillä kerran on tämä, sire, niin minusta tuntuu, että ainoa keino
on vangita kardinaali.»

»Te siis uskotte —», aloitti kuningas, mutta keskeytti lauseensa.

Mutta Breteuil oli käsittänyt.

»Tiedän kardinaalin olevan rahapulassa. Hän on ainakin ollut tuhlaava
kulutuksessaan, ja nyt häntä lisäksi rasittavat ruhtinas de Guimenéen
velat.»

»Ja te jaksatte uskoa», huudahti kuningas, »että Rohanin sukuinen
ruhtinas, olipa hän miten pahassa rahapulassa tahansa, saattaisi — voi,
se on mahdotonta!»

»Mutta onhan hän anastanut nimeni», keskeytti kuningatar. »Onhan hän
osoittautunut alhaiseksi, typeräksi väärentäjäksi.»

»Emme ole kuulleet, mitä hänellä saattaa olla sanottavaa
puolustuksekseen», huomautti kuningas ystävällisesti.

»Ja hänen ylhäisyytensä voisi ehkä selittää asian», virkkoi Miromesnil,
»varmaankin olisi järkevää suoda hänelle tilaisuus.»

Hitaasti kuningas nyökäytti suurta, puuteroitua päätään.

»Hakekaa hänet käsiinne. Tuokaa tänne heti!» hän sanoi Breteuilille; ja
Breteuil poistui kumartaen.

Pian hän palasi ja hänen ovea pidellessään komea kardinaali ollenkaan
aavistamatta, mikä häntä odotti, tyynenä ja rauhallisena, käskevä
olento tulipunaisessa silkkiviitassaan, asteli kahisten kuninkaallisten
eteen ja joutui siten kuningattaren silmien eteen ensi kerran tuon
vuosi takaperin Venuksen-aukiossa sattuneen ihanan yön jälkeen.

Yht’äkkiä kuningas antoi salamansa iskeä.

»Serkku hyvä», hän sanoi, »mitä timanttikoristeita teidän sanotaan
kuningattaren nimessä ostaneen?»

Kuningas ja kardinaali katsoivat toisiaan silmiin kuningas tiukasti,
kardinaali hämmästyneenä, kuningas tuolissaan etunojassa istuen,
kardinaali seisten jännittyneenä ja yht'äkkiä jäykistyen.

Vähitellen veri pakeni Rohanin kasvoilta, ja hän kävi kalman kalpeaksi.
Hän etsi kuningattaren silmiä ja huomasi hänen halveksivan katseensa ja
mutruisen suunsa. Silloin hänen uljas päänsä vihdoinkin hieman kumartui.

»Sire», hän sanoi epävarmalla äänellä, »huomaan tulleeni petetyksi.
Mutta itse en ole ketään pettänyt.»

»Sitten teidän ei tarvitse olla huolissanne. Teidän tarvitsee vain
selittää asia.»

Selittää! Sitäpä juuri hän ei voinut tehdä. Ja toisekseen, minkä
luontoista selitystä häneltä oikeastaan vaadittiin? Hänen siinä
hämmästyneenä seistessään kuningatar ratkaisi tämän kysymyksen.

»Jos te todella olette tullut petetyksi», sanoi hän ivallisesti,
posket hehkuen ja silmät terävinä kiiluen, »niin olette joutunut
itsepetoksen uhriksi. Mutta siinäkin tapauksessa on uskomatonta,
että itsepetos olisi johtanut teidät niin pitkälle, että esiinnytte
minun asiamiehenäni — te, jonka luulisi tietävän olevansa viimeinen
ihminen Ranskassa, jota siihen tarkoitukseen käyttäisin, te, jota en
ole puhutellut kahdeksaan vuoteen.» Hänen silmissään kimalteli harmin
kyyneleitä, hänen äänensä kävi kimeäksi. »Ja koska ette ole sitä
kieltänyt, koska esitätte sellaisen kehnon verukkeen, että teitä on
petetty, niin täytyy meidän vasten tahtoammekin se uskoa.»

Näin hän yhdellä iskulla murskasi kaikki ne ihanat toiveet, joita
kardinaali oli hellinyt jalokiviyöstä lähtien — jalokivipä todellakin
— Venuksen-aukiossa; näin hän teki tyhjäksi kardinaalin kaikki
kunnianhimoiset pyyteet ja saattoi miehen itsensä puolipökerryksiin.

Huomatessaan tämän kardinaalin hämmentyneen tilan tärkeä, mutta
hyvänluontoinen kuningas nousi seisomaan.

»Kuulkaapa, serkku», hän sanoi ystävällisemmin, »rauhoittukaa. Istukaa
tähän ja kirjoittakaa, mitä teillä mahdollisesti on sanottavaa
selitykseksi.»

Ja sen sanottuaan hän kuningattaren ja kummankin ministerin seuraamana
poistui takana olevaan kirjastoon.

Yksin jäätyään Rohan hoiperteli pöydän luo ja vaipui hervotonna
tuolille. Hän otti kynän käteensä, mietti hetken aikaa ja alkoi
kirjoittaa. Mutta hän ei ollut vieläkään selvillä asiasta. Hän ei
vieläkään jaksanut käsittää, miten suunnattomasti häntä oli petetty,
ei voinut vielä uskoa, että nuo rakkaat kirjeet, jotka hän oli saanut
Maria Antoinettelta, olivat väärennettyjä, ettei hänen Venuksenaukiossa
kohtaamansa nainen ollut kuningatar, ja ettei siis kuningatar ollut
antanut hänelle ruusua, jonka kuihtuneita terälehtiä hän yhdessä noiden
kirjeiden kanssa säilytti punaisessa marokonnahkaisessa kirjesalkussa.
Mutta sen hän toki käsitti, että hänen kunnian tähden — kuningattaren
kunnian — oli esitettävä asia siinä muodossa; ja sen mukaisesti hän nyt
laati kertomuksensa.

Kun se oli valmis, niin hän itse vei sen kirjastossa olevalle
kuninkaalle.

»Onko teillä nyt kaulakoriste?» hän kysyi Rohanilta. »Sire, minä annoin
sen tuon Valois-naisen haltuun.»

»Missä on tuo nainen?»

»En tiedä, sire,»

»Entä kuningattaren nimikirjoituksella varustettu valtakirja, jonka
jalokivikauppiaat sanovat teidän esittäneen heille — missä se on?»

»Se on minulla, sire. Minä toimitan sen teille. Vasta tällä hetkellä
käsitän, että se on väärennetty.»

»Nytkö vasta?» huudahti kuningatar pilkallisesti.

»Hänen majesteettinsa kuningattaren nimeä on loukattu», sanoi kuningas
vakavana. »Se on puhdistettava. Kuninkaana ja puolisona velvollisuuteni
on selvä. Teidän ylhäisyytenne on pakko alistua vangittavaksi.»

Rohan peräytyi hämmästyneenä askelen. Hän oli valmistunut epäsuosioon
ja viraltapanoon, mutta ei tähän.

»Vangittavaksiko?» hän kuiskasi. »Voi, vartokaa, sire. Julkisuus!
Häväistys! Ajatelkaahan toki! Mitä tulee kaulakoristeeseen, niin minä
maksan sen itse ja kärsin siten rangaistuksen herkkäuskoisuudestani.
Vannotan teitä, sire, antakaa asian päättyä tähän. Pyydän sitä oman
itseni vuoksi, Soubisen ruhtinaan vuoksi ja Rohanin nimen vuoksi, joka
syyttä suotta ja mitään hyödyttämättä tulisi tallatuksi lokaan.»

Hän puhui sekä lämmöllä että voimalla; ja vaikk'ei hän siihen enää
mitään lisännyt, saattoi hän kuitenkin läsnäolijat siihen vakaumukseen,
että paljon enemmän voitaisiin puhua hänen esittämänsä menettelytavan
hyväksi.

Kuningas epäröi miettiväisenä. Tämän huomatessaan järkevä,
kaukonäköinen Miromesnil rohkeni esittää ne perusteet, joihin Rohan oli
viitannut, ja painosti varsinkin sitä seikkaa, että häväistystä olisi
vältettävä.

Ludvig nyökkäili merkiksi, että hyväksyi tämän kannan, mutta silloin
Maria Antoinette ei kauemmin voinut pidättää vihaansa, vaan puhkesi
puhumaan näitä järkeviä toimenpiteitä vastaan.

»Tämä inhoittava juttu on saatettava julkisuuteen», hän vaati. »Minun
nimeni puhdistamiseksi asia on julkisesti selvitettävä. Kardinaali
selittäköön kaikkien tiettäväksi, miten hän johtui olettamaan, että
minä, vaikk'en ole puhutellut häntä kahdeksaan vuoteen, olisin halunnut
hänen apuaan kaulakoristeen ostossa.»

Hänellä oli kyynelet silmissä, ja hänen heikkoluontoinen, vaihemielinen
puolisonsa arveli hänellä olevan oikeuden tätä vaatia. Ja niinpä koko
maailman hämmästykseksi ruhtinas Louis de Rohan teljettiin vankilaan
tavallisena varkaana.

Typerä, ajattelematon, lyhytnäköinen nainen oli antanut vihansa voittaa
kaikki järkiperusteet — välittämättä seurauksista, välittämättä
tapahtuvasta vääryydestä, kunhan vain hänen kostonhimonsa, jota
kokonaan hallitsi hänen vihansa kardinaalia vastaan, tuli tyydytetyksi.

Tämän halpamaisen teon seuraukset olivat hirmutavalla kohdistuvat
häneen itseensä. Vesissä silmin ja verisenä hän oli sovittava tämän
armeliaisuudenpuutteensa; hyvin pian hän oli korjaava sen katkerat
hedelmät.

Saint-Just, huomattava parlamentin jäsen, vallankumouksessa täyteen
kukoistukseensa puhkeavien uusien aatteiden etevimpiä ajajia, lausui
kansanomaisen käsityksen kaulakoristejutusta sanoilla:

»Suuri ja ilahduttava juttu! Kardinaali ja kuningatar sekaantuneina
väärennys- ja petkutusrikokseen! Kuonaa piispansauvalla ja valtikalla!
Mikä vapaudenaatteiden riemuvoitto!»

Seuranneensa oikeudenkäynnissä, joka suoritettiin parlamentin edessä,
madame de la Motte, eräs Reteaux de Villette-niminen mies, joka oli
väärentänyt kuningattaren nimen ja jäljitellyt hänen käsialaansa ja
esiintynyt Desclaux'na, ja muudan neiti d'Oliva — hän oli käyttänyt
hyväkseen erehdyttävää yhdennäköisyyttään Maria Antoinetten kanssa
esiintyäkseen kuningattarena Venuksenaukiossa — havaittiin syyllisiksi
ja tuomittiin. Mutta kaulakoristetta ei saatu takaisin. Se oli
hajoitettu ja muutamat timanteista olivat jo myydyt; toisia oli
kapteeni de la Motte myymässä Lontoossa, jonne hän oli sitä varten
matkustanut ja jonne hän, viisaasti kyllä, jäi.

Kardinaali julistettiin syyttömäksi kaiken kansan suureksi iloksi
ja riemuksi, mikä varmaankin suututti ja katkeroitti kuningatarta.
Hänen mahtava sukunsa, Ranskan papisto, ja itse kansa, jonka
suosiossa hän aina oli ollut, olivat kukin uupumatta työskennelleet
hänen vapauttamisekseen. Ja niinpä tapahtui, että se ainoa mies,
jonka kuningatar oli aikonut kukistaa, päinvastoin oli ainoa asiaan
sekaantunut henkilö, joka selvisi siitä vahingoittumattomana.
Kuningattaren viha kardinaalia kohtaan nostatti häntä itseään
vastaan kardinaalin kaikkiin kansanluokkiin kuuluvien ystävien
vihan. Hirvittäviä häväistyskirjoituksia kierteli hänestä kautta
Euroopan. Uskottiin ja todistettiin, että hän oli sekaantunut tähän
huijausjuttuun syvemmin, kuin mitä oli päässyt julkisuuteen, että
madame de la Motte oli vain syntipukkina, että kuningatarkin olisi
kuulunut syytettyjen penkille, ja että hänet pelasti vain häntä
suojeleva kuninkuus.

Ajatelkaa, mikä erinomainen ase tästä tuli niiden miesten käsiin,
jotka ajoivat uusia vapauden aatteita — jotka koettivat todistaa
turmeltuneeksi sen järjestelmän, jota he yrittivät kaataa!

Maria Antoinetten olisi pitänyt jonkinverran käsittää tätä. Ja hän
olisikin ehkä käsittänyt, jollei vihansa olisi häntä sokaissut, jollei
hän niin kiihkoisesti olisi käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kostaa
Rohanille tämän pureva ivalausuma hänen äidistään. Hän olisi ehkä
säästynyt paljosta, jos olisi, itse tilaisuudessa ollessaan, säästänyt
Rohania. Mutta nyt kaikuivat alati hänen korvissaan jutun ilkeämieliset
jälkipuheet ja Saint-Justin ilakoivat sanat. Ne seurasivat häntä siihen
oikeudenistuntoon, jossa häntä vallankumoustribunaalin edessä kahdeksan
vuotta myöhemmin tutkittiin. Ne seurasivat häntä itse mestauslavalle,
johon ne epäilemättä olivat hankkineet laudan.




VII. KAUHUN YÖ

Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa



VII. KAUHUN YÖ.


Nantes'in kaupungin vallankumousvaliokunta, joka oli täydentänyt
itsensä muutamilla piirikunnan viranomaisilla ja joillakin kansanseuran
jäsenillä, istui Cour des Comptes'in upeassa eteissalissa, joka
vielä oli säilyttänyt paljon yksinvallan-aikaista ylellisyyttään. He
istuivat odotellen — Goullin, asianajaja, valiokunnan puheenjohtaja,
heikko, hienon kivulloinen, tulisen kaunopuhelias; Grandmaison,
miekkailumestari, joka oli joskus ollut herrasmies, tiukkasilmäinen,
kiihkeän näköinen; Minée, entinen piispa, nyt departementin päällikkö;
Pierre Chaux, hävinnyt kauppias; sansculotti Forget, kansanseuran
jäsen, epäsiisti, takkutukkainen renttu; sekä lisäksi kolmisenkymmentä
muuta miestä, kaikilta elämänaloilta kokoonhaalittuja.

Lamput paloivat, ja niiden keltaisessa valaistuksessa tuo sekalaisiin
pukimiin pyntätty joukko näytti alakuloiselta ja tyytymättömältä, oli
näet joulukuu, ja tuon suuren huoneen ilma oli kylmä ja kostea.

Yht'äkkiä ovenvartija työnsi ovet auki ja ilmoitti kuuluvalla äänellä:

»Kansalainen-edusmies Carrier.»

Tuo mahtava mies tuli huoneeseen ripeästi astellen. Hän oli
keskikokoinen, ylen hieno ja hento, hänen savenväriset kasvonsa
olivat laihat, kulmakarvat kaarevat, nenä korkea, ja suu suuri ja
veltto. Hänen syvälle painuneet tummat silmänsä tuijottivat tuimasti,
ja sysimustia hiustupsuja, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhan
alta, riippui hänen tuhkanharmaalla otsallaan. Hänellä oli yllään
pullonvihreä, turkisvuorinen ratsastakki, jonka helmat ulottuivat
polussaappaitten varrensuihin asti, ja tavattoman korkea pystykaulus
melkein kosketti hänen pyöreän hattunsa lieriä. Takin alta näkyi
vyötäisille kääritty, virkaan kuuluva trikolori, ja korvissa oli
kultarenkaat.

Sellainen oli viidenneljättä ikäisenä Jean Baptiste Carrier, konventin
valtuuttama länsiarmeijan tarkastaja, edustaja, jonka juumalaapelkäävät
vanhemmat aikoinaan olivat pappisuralle aikoneet. Hän oli oleskellut
kuukauden päivät Nantes'issa, lähetettynä sinne valtiorakennusta
puhdistamaan.

Hän tavoitti puoliympyrässä istuvan kokouksen polttopisteeseen asetetun
tuolin. Sen vieressä seisten, toinen laiha käsi sen selustaan nojaten,
hän silmäili heitä inhoavin katsein, iva suupielessä, hentoudestaan
huolimatta niin peloittavan ja töykeän näköisenä, että noista rotevista
miehistä usea tunsi masentuvansa hänen edessään.

Yht'äkkiä hän kimeällä ja äkäisellä äänellä puhkesi vuolaaseen
sanatulvaan:

»En käsitä, mistä tulen vietävästä se aiheutua, mutta totta on,
että koko sinä kuukauden aikana, minkä minä olen oleskellut täällä
Nantes'issa, te olette alituiseen antaneet minulle aihetta moittia
teitä. Olen kutsunut teidät tänne eteeni puolustamaan itseänne, mikäli
se on mahdollista, kelvottomuutenne johdosta!» Ja hän heittäytyi
tuoliinsa, kääräisten turkisvuorisen takkinsa tiukkaan ympärilleen.
»Antakaapa kuulua!» hän tiuskaisi.

Minée, virkansa menettänyt piispa, jolla oli vielä jäljellä
jonkinverran piispallista arvokkuutta olennossaan, jonkinverran
piispallista liukaskielisyyttä puheessaan, pyysi kunnioittavasti, että
edusmies lausuisi ajatuksensa täsmällisemmin.

Tällainen kehoitus saattoi hänet aivan vimmoihinsa. Hänen
tuittupäisyytensä oli todellakin ansiosta tullut sananparreksi.

»Vai vielä täsmällisemmin!» hän kiljui naama irvissä ja kuopalla
olevat silmät hehkuen. »Onko sitten mielestänne tässä saastaisessa
kaupungissa ainoatakaan asiaa, mikä ei olisi hullusti? Kaikki täällä on
hullusti! Te olette lyöneet laimin velvollisuutenne pitää kunnollista
huolta Vendéen armeijasta. Angers on menetetty, ja nyt nuo rosvot
uhkaavat itse Nantes'ia. Kaupungissa vallitsee suuri puute, tauti
leviää, ihmisiä kuolee kaduilla nälkään ja vankiloissa lavantautiin.
Ja — _sacré nom!_ — te pyydätte minua selittämään täsmällisemmin,
missä on vika. Vika on teidän kurjan hallintonne. Tekö muka olette
hallitsijamiehiä? Senkin — » Hänen sanojaan ei sovi painattaa. »Olen
tullut tänne ravistaakseni teistä velttoutenne, ja niin totta kuin − −
minä sen teistä ravistan tai sitten katkaisen kirotut päänne.»

He aivan kauhusta vapisivat hänen kuoppaisten silmiensä raivoisan
katseen vaikutuksesta.

»No?» haukahti hän tovin aikaa vaiettuaan. »Oletteko te paitsi hulluja
vielä mykkiäkin?»

Forget-renttu uskalsi vastata hänelle:

»Minä olen sanonut kansanseuralle, että jos asiat käyvät hullusti,
niin johtuu se siitä, ettei kansalainen Carrier suostu neuvottelemaan
hallinnon kanssa.»

»Niinkö te sanoitte heille, tottako, senkin − − valehtelija?» kiljui
Carrier. »Enkö ole parhaillani täällä neuvottelemassa kanssanne? Olisin
kai minä tullut ennenkin, jos olisitte pyytäneet. Mutta sen sijaan te
vain odotatte, että minä itsestäni lähtisin kertomaan teille, että
teidän − − hallintonne vie Nantes'in perikatoon.»

Goullin, hieno ja kaunopuhelias Goullin, nousi häntä lepyttämään:

»Kansalainen-edusmies, me myönnämme todeksi kaiken, mitä täällä olette
puhunut. Kaikki on aiheutunut väärinkäsityksestä. Emme ole pitäneet
sopivana kutsua puheillemme pyhän kansan korkeaa edusmiestä. Me
olemme odottaneet, että itse hyväntahtoisesti olisitte antanut meidän
tietää, miten haluatte meneteltävän, ja kun te nyt olette sen meille
ilmoittanut, niin ei ole syytä pelätä, ettei tästäpuolin toimittaisi
pontevasti. Ne epäkohdat, mitkä mainitsette, ovat paha kyllä olemassa!
Mutta ne eivät ole niin syvälle juurtuneet, ettemme teidän johdollanne
ja neuvollanne saisi niitä hävitetyiksi, ja maaperää, vapauden
hedelmöittävien sadekuurojen avulla, taas hyviä hedelmiä kantavaksi.»

Leppyneenä Carrier murisi hyväksyvästi.

»Hyvin puhuttu, kansalainen Goullin. Se hedelmöittävä aine, jota
maaperä tarvitsee, on veri — ylimysten ja liittoutuneiden veri, ja minä
voin teille luvata, ylevän kansan nimessä, että sitä teille tullaan
runsaasti toimittamaan.»

Kokous taputti innostuneena käsiään ja hiveli niin hänen
turhamaisuuttaan. Hän nousi seisomaan, lausui kiitoksensa sen johdosta,
että oli tullut niin perinpohjin ymmärretyksi, levitti kätensä ja pyysi
departementin päällikön, Minéen, tulemaan hänen luoksensa, jotta hän
voisi antaa hänelle veljeyssuudelman.

Sitten he rupesivat miettimään parannuskeinoja ja keinoja nälän ja
taudin vastustamiseksi. Carrier'n käsityksen mukaan oli olemassa
vain yksi ainoa vaikuttava keino — ruokittavien suiden lukua oli
vähennettävä, sairaista oli päästävä.

Samana päivänä oli kuusi Le Bouffayn vankia tuomittu kuolemaan
pakoyrityksestä.

»Mistä voimme tietää», hän kysyi, »ovatko nuo kuusi ainoat syylliset?
Mistä voimme tietää, eivätkö Le Bouffayssa kaikki ole kuolemaan
vikapäitä? Vangit potevat tautia, mikä leviää Nantes'in hyviin isänmaan
ystäviin; he syövät leipää, joka on vähissä, ja samaan aikaan hyvät
isänmaan ystävät kuolevat. Meidän täytyy katkaista kaula noilta
kirotuilta sioilta!» Hän aivan kiihtyi omasta ehdotuksestaan. »Niin,
se se olisi vaikuttava toimenpide. Ryhdytäänpä asiaan heti paikalla.
Menköön joku hakemaan vallankumoustribunaalin puheenjohtajan tänne.»

Hänet haettiin — hyväsukuinen lakimies, nimeltä François Phélippes.

»Kansalainen-puheenjohtaja», lausui hänelle Carrier, »Nantes'in
hallitus on neuvotellut tärkeästä toimenpiteestä. Tänä päivänä te
tuomitsitte kuolemaan kuusi Le Bouffayn vankia pakoyrityksestä. Saatte
lykätä toistaiseksi tuomion täytäntöönpanon voidaksenne ulottaa
tuomionne Le Bouffayn kaikkiin vankeihin.»

Vaikka Phélippes olikin innokas vallankumouksellinen, oli hän kuitenkin
järkevä ja johdonmukainen ja kunnioitti lakimiehenä laillisia muotoja.
Tämä käsky, joka annettiin niin huolettoman häikäilemättömällä tavalla
jota ei yksikään läsnäolijoista vastustanut, tuntui hänestä yhtä
luonnottomalta ja naurettavalta kuin se oli kauhistuttava.

»Mutta sehän on sula mahdottomuus, kansalainen-edusmies», hän sanoi.

»Mahdottomuus!» ärjyi Carrier. »Mitä hullua puhetta?

Hallitus haluaa teidän käsittävän, että se ei ole mahdottomuus. Ylevän
kansan pyhä tahto — »

Phélippes keskeytti hänet ilman muuta.

»Ei ole Ranskassa sitä valtaa, joka voi peruuttaa lainvoiman saaneen
tuomion täytäntöönpanon.»

»Ei ole — ei ole sitä valtaa!»

Carrier'n veltto suu jäi ammolleen. Hän oli liian hämmästynyt
suuttuakseen.

»Sitäpaitsi», jatkoi Phélippes rauhallisena, »on huomattava, että Le
Bouffayn muut vangit ovat syyttömät siihen rikkomukseen, jonka tähden
nuo kuusi on tuomittu kuolemaan.»

»Mitä se kuuluu asiaan?» kiljui Carrier. »Viime vuonna minä ratsastin
aasintammalla, joka järkeili paremmin kuin te! Kautta — — mitä se
kuuluu asiaan?

Mutta kokouksessa oli jäseniä, jotka olivat samaa mieltä kuin
Phélippes, ja jotka, vaikkei heillä ollut rohkeutta lausua ajatuksiaan,
kuitenkin rohkenivat kannattaa toista, joka niin pelkäämättä ne esitti.

Vihasta väristen Carrier hyppäsi pystyyn tämän vastarinnan
huomatessaan. »Minusta näyttää», hän ärjyi, »että on olemassa
muitakin kuin Le Bouffayn roistot, jotka kansakunnan hyväksi vaatii
tehdä päätään lyhyemmiksi. Sanonpa teille, että te hitaudellanne ja
varovaisuudellanne vahingoitatte yleishyvää. Hävittäkää nuo roistot
joka sorkka!»

Eräs Robin-niminen, kaunis, huonotapainen nuorukainen säesti häntä.

»Kunnon kansalaiset ovat ilman leipää! On oikeus ja kohtuus, että
roistot kuolevat, eivätkä syö nälkään nääntyvien kunnon ihmisten
leipää.»

Carrier pui nyrkkiä kokoukselle.

»Siinä nyt kuulette, senkin — ! En minä voi armahtaa niitä, jotka laki
tuomitsee.»

Se oli onneton sana, ja Phélippes takertui siihen.

»Se on totta, kansalainen-edusmies», sanoi Phélippes. »Ja mitä Le
Bouffayn vankeihin tulee, niin saatte odottaa, kunnes laki heidät
tuomitsee.»

Ja jäämättä enempää kuuntelemaan hän poistui yhtä varmoin askelin kuin
oli tullutkin, välittämättä ollenkaan äkkiä syntyneestä metelistä.

Kun hän oli mennyt, viskausi kansanedustaja huultansa purren tuoliinsa
takaisin.

»Siinä menee mies, joka vielä ajan tullen astelee giljotiinille», hän
murisi.

Mutta hän oli iloinen päästessään hänestä eikä olisi suinkaan halunnut
häntä takaisin noudettavaksi. Hän näki, miten Phélippes'in vastarinta
oli saattanut muutamien kokouksen jäsenten heikomman vastarinnan
jäykistymään. Jos hän halusi ajaa tahtonsa perille, niin sai hän
sen paremmin aikaan ilman lakimielistä vallankumoustribunaalin
puheenjohtajaa. Ja tahtonsa hän saikin lopulta perille, ei kuitenkaan
ennenkuin oli raivoten kironnut ja haukkunut niitä harvoja, jotka
uskalsivat väitellä hauen tukkuteurastustaan vastaan.

Kun hän vihdoin poistui, oli päätetyksi tullut, että kokous ryhtyisi
valitsemaan toimikuntaa, jonka olisi heti laadittava luettelo Nantes'in
vankiloihin teljetyistä kansalaisista. Kun luettelo oli valmis, oli
se toimitettava vallankumousvaliokunnalle, joka tiesi miten toimia,
sillä Carrier oli lausunut ajatuksensa täysin selkeästi. Ensimmäinen
hyödyllinen toimenpide kaupunkia rasittavien epäkohtien poistamiseksi
oli heti paikalla tuhota Nantes’in vankilain asukkaat.

Seuraavana kylmänä joulukuun aamuna ani varhain valiokunta — joka
Goullinin puhetta johtaessa oli pitänyt kokousta kaiken yötä —
lähetti noin viisataa nimeä käsittävän luettelon Nantes'in kaupungin
komentajalle, kenraali Boivinille, käskien hänen viipymättä koota
mainitut henkilöt, kuljettaa ne L'Eperonniereen, ja ammuttaa ne siellä.

Mutta Boivin oli sotilas, eikä sotilas ole sanculotti. Hän vei
käskykirjeen Phélippes'ille, ilmoittaen tälle, ettei hän aikonut sitä
noudattaa. Boivinin hämmästykseksi Phélippes oli samaa mieltä. Hän
lähetti käskykirjeen takaisin valiokunnalle, leimaten sen julkean
laittomaksi, huomauttaen heitä siitä, että oli laitonta kenenkään
käskystä siirtää ainoaakaan vankia, jollei käsky perustunut tribunaalin
tuomioon.

Valiokunta säikähtyi tätä vallankumoustribunaalin puheenjohtajan
päättävää esiintymistä eikä uskaltanut jatkaa vaatimustaan, ja asia jäi
silleen.

Kun tämä tuli Carrier'n tietoon, niin lausui hän asioita, jotka ovat
entistäkin mahdottomampia painattaa. Hän raivosi kuin mielipuoli
ajatellessaan, että verukehtiva lakimies uskalsi vastustaa häntä, pyhän
kansan korkeaa edusmiestä.

Sattui niin, että viisikymmentäkolme pappia, jotka oli tuotu
Nantes'iin jokin päivä sitten, majaili _entrepôt_’n vajoissa tilaa
odottamassa, niin etteivät heidän nimensä esiintyneet vielä missään
vankiluetteloissa. Loukattuja tunteitaan lohduttaakseen hän käski
ystäviensä, Marat-seuran jäsenten, hävittää heidät.

Lamberty, marat'laisten esimies, kysyi häneltä, millä tavalla se olisi
tapahtuva.

»Milläkö tavalla?» urahti hän. »Älä ole salaperäinen, ystäväni. Heitä
ne siat veteen, ja hävitä sillä tavoin. Kyllähän niitä Ranskassa vielä
on yllinkyllin jäämäänkin.»

Mutta hän näyttää selittäneen tarkoituksensa tarkemmin, ja mitä hän
oikein oli määrännyt ja miten määräyksiä noudatettiin, ilmenee eräästä
hänen konventille kirjoittamastaan kirjeestä, missä hän ilmoitti,
että nuo viisikymmentäkolme papin pakanaa »oli suljettu alukseen
Loire-virralle, joka oli viime yönä niellyt heidät.» Ja lisäsi lopuksi:
»Mikä kumouksellinen virta onkaan meidän Loire!»

Konventti ei aavistanut, mitä hän oikein tarkoitti ja kun Carrier
sai kuulla, että kansalliskonventissa oli taputettu käsiä hänen
kirjeelleen, niin hän sai uutta rohkeutta murtamaan kaikki esteet, mitä
joutavanpäiväinen laillisuus asetti hänen tielleen. Ja lisäksi, mitä
vallankumousvaliokunta kokonaisuutena — Phelippes'in peloittamana − ei
uskaltanut tehdä, sen hän saattoi toimittaa uskollisten ja vähemmän
tunnontarkkojen marat'lais-ystäviensä avulla.

Tämän Marat-seuran, vallankumousvaliokunnan poliisijärjestön, jonka
jäsenet olivat Nantes'in sanculottien huonointa ainesta ja jota johti
Fleury-niminen roisto oli Carrier itse Goullinin avulla perustanut.

Frimaire-kuun 24. päivän iltana vuonna 3 (joulukuun 14:s, 1793,
vanhaa lukua), mikä oli lauantai, Fleury kokosi noin kolmekymmentä
miestänsä ja vei heidät Cour des Comptes'iin, jossa Goullin, Bachelier,
Grandmaison ynnä muutamia muita Carrier'lle ehdottomasti uskollisia
valiokunnan jäseniä heitä odotti. Näiltä marat'laiset saivat
muodolliset ohjeensa.

»Tyrmässä», ilmoitti heille Goullin, »raivoaa kulkutauti ja sen
hävitystyö on saatava pysähtymään. Menette sen tähden tänä iltana Le
Bouffayn vankilaan ottamaan haltuunne vangit ja marssitatte heidät Quay
La Fosselle, josta heidät kuljetetaan vesitse Belle Isleen.

       *       *       *       *       *

Le Bouffayksi nimitetyn, vanhan, likaisen rakennuksen vankikopissa
virui muudan cocassier, muna- ja siipikarjakauppias, joka oli vangittu
noin kolme vuotta aikaisemmin syytettynä hevosvarkaudesta, mutta
joutunut sittemmin unohduksiin. Itse hän selitti, että joku hänelle
melkein tuntematon henkilö oli antanut hänen myytäväkseen tuon
varastetun eläimen, mikä sitten häneltä tavattiin.

Juttu kuuluu hyvin tutulta; tämän tapaiseen selitykseen on kai
maailmassa usein turvauduttu; ja luultavaa on, ettei cocassier ollut
muita kummempi. Siitä huolimatta kohtalo valitsi hänet tiedottomaksi
välikappaleekseen. Hänen nimensä oli Leroy, ja oman vakuutuksensa
mukaan hän oli vankka isänmaan ystävä. Hevosjuttu varmaankin teki hänet
sopivaksi sansculottisuuteen.

Leroy heräsi noin kello kymmenen seuduissa sinä yönä ääniin, jotka
olivat hyvin harvinaisia tuossa kolkossa, haudanhiljaisessa vankilassa.
Ne olivat hillittömän remuamisen ääniä — kuului rivojen laulujen
katkelmia, kirouksia, naurun remahduksia — ja hänen mielestään ne
tuntuivat tulevan pihalta ja portinvartijan huoneesta.

Hän ryömi olkipahnoiltaan ja lähestyi ovea paremmin kuullakseen. Selvää
oli, että portinvartijalla, Laquèzella, oli vieraspidot ja tavattoman
hauskaa. Helppo oli myöskin huomata, että Laquèzen vieraat alkoivat jo
olla melkolailla humalassa. Mitä hiivattia se oikein merkitsi?

Hänen uteliaisuutensa tuli kylläkin pian tyydytetyksi. Raskaat askelet
kuuluivat nousevan kiviportaita ylös, kuului puukenkäin kopsetta,
aseiden kalsketta, ja hänen oviristikkonsa kautta alkoi koppiin
tunkeutua yhä enemmän valoa.

Joku hoilasi »carmagnolea» juopuneella, epäsointuisella äänellä.
Avaimet kalisivat, salpoja vedettiin; ovia kiskottiin auki. Melu yhä
kasvoi. Yleisen hälinän ohella hän kuuli vanginvartijan inhoittavan
äänen.

»Käykääpä katsomaan häkkilintujani. Katsokaapa kauniita lintujani.»

Leroy alkoi aavistaa, että tämä ilonpito ennusti pahaa.

»Nouskaapa makaamasta joka sorkka!» kiljui vanginvartija. »Nouskaa
kampsujanne kokoamaan. Lähdetään matkalle. Pois nyt kuhnaileminen.
Nouskaa jo!»

Leroyn ovi avattiin vuorollaan, ja hän joutui juopuneitten renttujen
eteen. Eräs joukosta — punalakkinen .jättiläinen, jolla oli pitkät
viikset ja toisella käsivarrellaan köysikimppu — hyökkäsi äkkiä
hänen kimppuunsa Cocassier oli notkea ja voimakas nuori mies. Mutta
varovaisuuden vuoksi ja pelosta hän salli viedä itsensä vastustelematta
pois.

Häntä kuljetettiin liuskakivillä kivettyä käytävää pitkin, ja
kaikkialla hän näki vankitovereitaan samassa kurjassa tilassa, samoin
kopistaan retuutettavan ja samoin kuljetettavan alas. Portaiden
yläpäässä eräs heppu, tukkihumalassa, piteli kädessään jotakin
luetteloa, mistä hän nikotteli nimiä, sopertaen niitä hassunkurisesti.
Toinen yhtä juopunut piteli hänelle kynttilää valaistukseksi. Tämä
heiluva pari tuntui hullunkurisesti tukevan toinen toistaan.

Leroy antoi kuljettaa itseään portaita alas ja saapui niin
portinvartijan huoneeseen, missä näki puolisen tusinaa marat'laisia
pöydän ympärillä istumassa, viinipikarit edessään, huutaen, hoilaten,
kiroten ja tokaisten hävyttömiä pilkkapuheita kunkin huoneeseen astuvan
vangin kustannuksella. Huoneessa kaikki oli huiskin haiskin. Eräs
lampuista oli murskattu, ja lattialle oli kaatuneesta pullosta valunut
viinilaimiska. Seinän viereisellä penkillä istui vankeja rivissä,
toisia makasi sekaisin lattialla, ja kaikki olivat sidotut.

Pari kolme marat'laista hiipi hänen luokseen, kopeloivat kaikkialta,
käänsivät taskut nurin ja kirosivat karkeasti huomatessaan ne tyhjiksi.
Hän huomasi toisille tehtävän samaa ja näki heiltä ryöstettävän rahaa,
lompakkoja, kelloja, sormuksia, solkia ja kaikenlaisia arvoesineitä,
joita heillä sattui olemaan. Eräältä papilta jalkineitta oleva renttu
riisti saappaat jalasta.

Ranteita sidottaessa Leroy nosti katseensa. Hän myöntää olleensa
peloissaan.

»Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?» hän kysyi. »Kuolemaako?»

Kiroten hänen käskettiin tukkia kitansa.

»Jos minut tapatte», vakuutti hän heille, »niin tapatte hyvän
tasavaltalaisen.»

Pitkä, kiihkeän näköinen mies, jonka silmät olivat tummat ja tuikeat,
vaikka hieman lasimaiset, iski hänelle silmää.

»Senkin hullu höpläkkö! Me viis veisaamme sinun hengestäsi,
omaisuutesihan me haluamme.»

Puhuja oli Grandmaison, miekkailumestari, joka aikoinaan oli ollut
herrasmies. Hän oli illastanut Carrier'n kanssa ja oli vast'ikään
Goullinin seurassa saapunut Bouffayhen. Hänen mielestään oltiin
myöhässä, minkä hän sanoikin heille.

»Heittäkää tuo heppu nyt, Jolly. Kyllä hän pysyy. Lähtekää ylös muita
noutamaan. On aika jo lähteä... aika on lähteä.»

Kun Leroy nyt oli tullut sidotuksi, viskattiin hänet syrjään, ja hän
istahti lattialle katsellen ympärilleen. Hänen vieressään oleva vanha
mies kerjäsi kupillista vettä. Rukousta tervehdittiin pilkkanauruin.

»Vettä! No voi nyt pyhä giljotiini, hän pyytää vettä.» Juopuneita
sansculotteja asia kovasti huvitti. »Kärsivällisyyttä, ystäväiseni —
kärsivällisyyttä, niin saatpa juoda kylliksesi. Saatpa totisesti juoda
oikein isosta kupista.»

Pian oli portinvartijan huone tulvillaan vankeja, ja liiat oli pakko
sijoittaa käytävään.

Gnmdmaisonkin tuli sinne kiroten ja sadatellen marat'laisten
saamattomuutta, muistuttaen heille — kuten oli jo tunnin aikaa
alituiseen muistuttanut — että oli jo aika lähteä matkaan, että alkoi
jo pakoveden aika.

Hänen kehoituksestaan Jolly — ennen mainitsemamme punalakkinen
jättiläinen, jolla oli mustat viikset — ja muutamat muut Marat-seuran
miehet, alkoivat sitoa vankeja kahdenkymmenen ryhmiin ollakseen
vieläkin varmempia mahdollisia karkaamisia vastaan. Heidät ajettiin
kylmälle pihalle, ja siellä Grandmaison lyhtyä näyttävän miehen
seuraamana kulki pitkin rivejä laskien vangit.

Laskun tulos sai hänet aivan raivoon.

»Salaviisi!» hän karjui ja kirosi kauheasti. »Olette olleet täällä
melkein viisi tuntia ja koko siinä ajassa ette ole pystyneet sitomaan
köysiin enempää kuin salaviisi. Emmekö sitten ikinä selkiä tästä!
Sanonpa teille, on jo pakoveden aika. On aika lähteä.»

Laquéze, Le Bouffayn portinvartija, jonka ruokaa ja viiniä nuo
valiokunnan raakimukset olivat niin häpeämättä nauttineet, tuli
ilmoittamaan hänelle, että hän oli saanut kaikki vankilassa olevat.

»Kaikkiko?» huusi Grandmaison hämmästyneenä. »Mutta luettelon mukaanhan
vankeja olisi pitänyt olla liki kaksisataa.» Ja hän huusi kovalla
äänellä: »Goullin! Hei, Goullin! Missä hemmetissä Goullin on?»

»Luettelo», sanoi Laquéze, »tehtiin nimikirjan mukaan. Mutta te ette
ole ottanut huomioon, että useat ovat tänne tultuaan kuolleet —
täällähän on raivonnut kuumetauti — ja että jotkut ovat parhaillaan
sairaalassa.»

»Sairaalassa! joutavia! Menkääpä ylös joku miehistä noutamaan heidät.
Viemme heidät paikkaan, missä kyllä paranevat.» Ja sitten hän puhutteli
siistiä Goullinia, joka viittaan puettuna tuli paikalle. »Tässä on
hieno kylpyseurue!» hän murisi. »Harvinainen sataluku noita sikoja!»

Goullin kääntyi Laquézeen päin.

»Mihin olette pannut ne viisitoista rosvoa, jotka teille illalla
lähetin?»

»Mutta hehän ovat saapuneet Nantes'iin vasta tänään», sanoi Laquéze,
joka ei ollenkaan käsittänyt, mitä oli tekeillä. »Heitä ei vielä ole
viety kirjoihin eikä kuulusteltu.»

»Minähän kysyin teiltä, mihin olette heidät pannut?» ärjäisi Goullin.

»He ovat yläkerrassa.»

»No, hakekaa heidät sitten tänne. He ovat yhtä hyviä kuin muutkin.»

Kun nämä tulivat lisäksi ja toistakymmentä sairasvuoteilta raahattua,
niin nousi koko luku noin sataankolmeenkymmeneen.

Marat'laiset, joihin nyt oli liittynyt puoli komppaniaa
kansalliskaartilaisia, lähtivät vankilasta noin kello viiden aikaan
aamulla ajaen uhrejaan, lyöden ja kiroten.

_Cocassier_'mme huomasi itsensä sidotuksi ranteittain nuoreen
kapusiini-veljeen, joka kärsivällisen alistuvana hoiperteli eteenpäin,
pää kumarassa ja huulet aivan kuin rukousta mutisten.

»Ymmärrättekö ollenkaan, mitä meille nyt aiotaan tehdä?» mutisi Leroy.

Hän erotti pimeässä kapusiinin silmien heikon välkkeen.

»En tiedä, veli. Heittäytykää Jumalan huostaan ja olkaa valmis
kaikkeen.»

Vastaus ei miellyttänyt Leroyn luontoista miestä. Hän kompuroi
eteenpäin, ja he saapuivat nyt Place de Bouffaylle, missä punaisen
giljotiinin ääriviivat aavemaisina häämöttivät, ja suuntasivat kulkunsa
Quai Tourvilleä kohden. Sieltä heitä marssitettiin jokea pitkin Quai
la Fossen päästä päähän. Kun he vähitellen joutuivat pelon valtaan ja
alkoi kuulua valitushuutoja, niin ne oitis tukahdutettiin iskuin ja
vakuuttamalla, että heidät kuljetettaisiin laivalla Belle Isleen, jossa
heidät pantaisiin linnoitusta rakentamaan.

_Cocassier_’n mielestä se oli hyvinkin uskottavaa, ja hän piti sitä
hauskempana kuin rukouksen hokemista — minkä taidon hän oli jo aikoja
sitten unohtanut.

Laivasiltoja pitkin marssittaessa aukaistiin eräässä kohden ikkuna, ja
siitä pistäysi esiin utelias pää, mutta se peräytyi melkein samassa.

Cale Robinilla heidät vihdoin ahdettiin erääseen vajaan, joka aukeni
joelle päin. Laituriin oli sille kohdalle pitkittäin kiinnitetty suuri
proomu, ja lyhtyjen valossa he erottivat varjomaisina puolisen tusinaa
ahkerassa työssä olevaa kirvesmiestä, ja koko ympäristö kaikui vasaroin
pauketta ja sahojen särinää.

Muutamat proomua lähinnä olevat näkivät, mitä oli tekeillä. Aluksen
kylkeen puhkaistiin kaksi isoa aukkoa, ja toisen näin puhkaistun aukon
peitteeksi kirvesmiehet lakkasivat lankkuja. He huomasivat, että nämä
aukot, jotka proomun tyhjänä ollessa olivat veden pinnan yläpuolella,
joutuisivat veden pinnan alle heti kun se tulisi kuormitetuksi, ja sen
ymmärtäessään he vihdoin käsittivät, mikä epäinhimillinen kohtalo heitä
odotti, ja joutuivat taas kauhun valtaan. Heidän mieliinsä muistui
keskustelun ja inhoittavan ilkkupuheen katkelmia, joita marat’laiset
olivat Le Bouffayssa lausuneet ja jotka nyt yht'äkkiä selvisivät
heille, ja sen johdosta levottomuus ja pelästys valtasi heidät, niin
että he kiemurtelivat ja kirkuivat, pyysivät huutaen armoa, kirosivat
ja raivosivat.

He saivat ryöppynään iskuja. Turhaan heitä koetettiin uudestaan
rauhoittaa kertomalla äskeinen satu Belle Islelle rakennettavasta
linnoituksesta. Epätoivon vimmassa eräs heistä hetken hämminkiä
hyväkseen käyttäen riuhtaisihe irti siteistään ja hävisi niin tyystin,
että Grandmaison ja hänen miehensä hukkasivat neljännestunnin turhaan
häntä etsiessään ja olisivat kuluttaneet siihen toimeen lopunkin yötä,
jollei Goullinin kanssa puheissa oleva päällystakkiin ja pyöreään
hattuun puettu mies, joka katseli hommaa, olisi puuttunut jyrkästi
asiaan.

»Jatkakaa, miehet!» Älkää tuosta yhdestä välittäkö! Kyllä hänet sitten
löydetään. Alkaa jo pia npäivä valjeta. Olette jo hukanneet tarpeeksi
paljon aikaa.»

Mies oli Carrier.

Hän oli tullut omakohtaisesti katsomaan, miten hänen määräyksiään
noudatettiin, ja hänen käskynsä mukaan Grandmaison nyt ryhtyi
laivaamaan vankeja. Laivan kylkeä vasten asetettiin tikapuut, jotta
vangit voisivat niitä pitkin laskeutua sinne. Köydet, joilla heidät oli
ryhmiksi kytketty, aukaistiin nyt, ja heidät jätettiin vain ranteistaan
sidotuiksi. Heidät komennettiin menemään laivaan. Mutta koska he olivat
hitaita tottelemaan, ja koska muutamat ponnistivat vastaan valittaen
ja armoa rukoillen, niin hän ja Jolly tarttuivat heitä kauluksesta,
työnsivät heidät rannalle ja heittivät nurin niskoin laivan ruumaan,
vähääkään piittaamatta katkesiko siinä menossa jalka tai käsi. Kun
huomattiin tämä laivaamistapa joutuisammaksi, hylättiin sen jälkeen
koko tikapuiden käyttö.

Viimeisiä, jotka näin heitettiin laivaan, oli cocassier'mme Leroy.
Pehmeästi hän putosi aaltoilevalle, kiemurtelevalle ihmisröykkiölle,
joka vain vähitellen laskeutui ja järjestyi proomun pohjalle, kun
yläpuolella olevat luukut naulattiin kiinni. Mutta aivan kuin
ihmeellisestä sattumuksesta nuori kapusiini ja Leroy, jotka ketjussa
olivat olleet tovereina, eivät olleet nytkään joutuneet erilleen.
Ihmissotkusta, joka tuskissaan kiemurteli tuossa pimeydessä, kaiken
huudon ja vaikeroinnin seasta, Leroy erotti nuoren munkin äänen tämän
kehoittaessa heitä rukoukseen.

He olivat aluksen peräpuolessa, toisessa kyljessä kiinni, ja Leroy,
jolla vielä oli tallella järkensä, minkä avulla hän oli maailmassa
tullut toimeen, pyysi kapusiinia kohottamaan ranteitaan. Sitten hän
rupesi koiran tavoin nuuskimaan, kunnes löysi ne viimein, ja hänen
vahvat hampaansa tarttuivat nuoraan, jolla ne olivat sidotut, ja
alkoivat ylen kärsivällisesti jyrsiä sitä poikki.

Sillä välin tuo kelluva ruumisarkku oli jättänyt kiinnityspaikkansa
ja ajelehti virran mukana. Kansiluukulla istuivat Grandmaison ja
Jolly sekä pari muuta marat'laista hoilaten »carmagnolea», siten
tukahduttaakseen allaan olevien kurjien huudot, ja polkien jalallaan
tahtia kanteen.

Leroyn hampaat työskentelivät kuin rotan, kunnes köysi vihdoin aukeni.
Sitten hän peläten, että tuossa ihmismyllerryksessä saattaisivat joutua
toisistaan erilleen, tarttui hampaillaan kapusiinin hihaan.

»Tarttukaa nyt minuun kiinni!» hän käski niin selvästi kuin
mahdollista; ja kapusiini totteli kiitollisena. »Kirvoittakaa nyt nuora
minun ranteistani!»

Kapusiinin kädet liukuivat Leroyn käsivarsia pitkin, kunnes tapasivat
hänen kätensä, ja sitten hänen sormensa alkoivat ahkerasti toimia
hapuillen solmuja. Ei ollut helppo asia aukaista niitä pimeässä pelkän
tuntoaistin avulla. Mutta munkki oli kärsivällinen ja hellittämätön, ja
lopulta aukeni viimeinenkin solmu ja cocassier'mme oli siteistä vapaa.

Se rohkaisi häntä aivan sanomattomasti hänen omaksi onnekseen. Ainakin
olivat nyt hänen kätensä vapaina kaiken mahdollisen varalle. Se, että
hänen asemansa oli niin kurja, ettei hän edes kyennyt kuvittelemaan,
mitä ollenkaan voisi sattua, osoittaa, miten sitkeä hän oli toivossaan.

Hän ei ollutkaan päässyt vapaaksi hetkistäkään liian aikaisin. Hänen
yläpuolellaan eivät Grandmaison ja hänen miehensä enää laulaneet. He
liikkuivat sinne tänne. Jokin kolahti aluksen kylkeen, keulan lähelle,
vene nähtävästi, ja alkoi kuulua ääniä, jotka tulivat laivan kantta
alempaa. Sitten vapisutti proomua ankara isku etuportin lankkuihin.
Huudot aluksen sisustassa kävivät kahta kammottavammiksi. Huohottavia,
kiroavia, ruikuttavia miehiä survoi joka puolelta Leroyta, ja hetkeksi
heidän painonsa hänet melkeinpä rusensi, kun alus kallistui vasemmalle.
Seurasi sitten jakso iskuja, ei vain keulaporttiin, vaan myöskin
peräporttiin. Kuului puun ryskettä ja pirstaamista, ja vesi alkoi
kuohuen syöksyä alukseen.

Sitten kävi elämä tuossa pilkkopimeässä umpiloukussa aivan
kuvaamattoman kauheaksi. Epätoivon vimmassa useat olivat riuhtoutuneet
irti siteistään. Nämä tunkeutuivat avonaisia portteja kohden, joista
vesi virtasi proomuun. He repivät raivoissaan lankkuja verisin
sormin. Jotkut saivat pistetyksi käsivartensa aukosta ulos yrittäen
kouristuksen tapaisesti riuhtoen isontaa aukkoja päästäkseen pois.
Mutta ulkopuolella Grandmaison, miekkailumestari, kirvesmiesten
veneessä heilutteli tuhoavaa miekkaa.

Ilkkuen ja törkeästi manaten hän iski esiintyöntyviä käsiä ja
käsivarsia, pisti miekkansa yhä uudestaan portista sisään tiukkaan
sullottuun, vyöryvään ihmisröykkiöön, kunnes kirvesmiehet vihdoin
työnsivät veneen loitommaksi välttääkseen uppoavan proomun imuvoimaa.

Alus, perikatoon tuomittunne kuormineen, satoinekolminekymmenine
ihmishenkineen, laskeutui hitaasti keulalleen pohjaan, ja yht'äkkiä
vaikeni kaikki kiroilu ja vaikertelu, kun Loiren jäätävät laineet
vyöryivat sen yli.

Sisään syöksyvä vesitulva oli kuljettanut Leroyn ylös proomun kantta
kohden. Vaistomaisesti hän oli tarttunut muutamaan poikkihirteen. Vesi
virtasi hänen päänsä yli, mutta peräytyi sitten hänen ihmeekseen, ja
kun se proomun pohjaan töksähtäessä vielä pari kertaa oli leiskahtanut
hänen ylitseen, asettui se lopulta hänen hartioidensa tasalle.

Sukkelaan hän oivalsi, mitä oli tapahtunut. Proomu oli pysähtynyt
pystyyn pohjaa vasten. Sen perä pysyi hieman vedestä koholla, niin että
veden pinnan ja kannen väliin jäi noin jalan tai puolentoista korkuinen
vapaa tila. Mutta sadastakolmestakymmenestä kurjasta perikatoon
tuomitusta miehestä hän yksin oli hyötynyt tästä erinomaisesta onnen
sattumasta.

Leroy pysytteli siinä; ja sitten hän, omien sanojensa mukaan, kahden
tunnin ajan kellui ruumiiden varassa. Vähemmän lujarakenteinen ihminen,
sekä ruumiillisessa että siveellisessä merkityksessä, ei olisi
mitenkään kyennyt kestämään tällaista kahden tunnin pituista upoksissa
oloa jääkylmässä joulukuun aamuisessa vedessä. Mutta Leroy piteli
itsepintaisesti kiinni ja toivoi. Ylempänä jo mainitsimme, että hän oli
toivossa sitkeä. Ja päivän valjettua hän hyvin pian tulikin huomaamaan
olleensa oikeassa luottaessaan hyvään onneensa. Kun ensimmäinen valon
häämötys alkoi hämärästi valaista vettä, missä hän kellui, niin hänen
korviinsa kantautui soutuhankasten narinaa ja ihmisääniä. Vene oli
kellumassa virtaa alas.

Leroy huusi, ja hänen äänensä kaikui ontolta ja haudantakaiselta tuossa
aamun hiljaisuudessa. Yht'äkkiä airojen narina taukosi. Hän huusi taas
ja kuuli itselleen vastattavan. Airot rupesivat nyt työskentelemään
kahta ripeämmin. Vene saapui proomun kupeelle. Seurasi raskaita,
murskaavia iskuja kansipalkkeihin, kunnes ilmestyi kyllin suuri reikä,
mistä hän sopi ryömimään ulos.

Hän katseli hämärän usvan läpi, jota ei ollut luullut enää milloinkaan
näkevänsä, hinasi itsensä ylös viimeisillä voimillaan, kunnes rintansa
oli kannen tasalla, ja näki kaksi miestä veneessä.

Mutta ponnistuksesta uupuneena eivät hänen puutuneet jäsenensä
jaksaneet kannattaa häntä. Hän vajosi takaisin ja putosi päistikkaa
peläten, että apu sittenkin oli saapunut liian myöhään. Mutta hänen
päästyään taas veden pintaan mäiskähti hänen ulottuvilleen köyden
silmukka. Hän tarttui siihen kouristuksentapaisesti, kiersi sen toisen
käsivartensa ympäri ja käski heidän vetää.

Niin he raahasivat hänet proomusta omaan veneeseensä ja laskivat
lähimpään kohtaan rannalle — haluten inhimillisyydestä tehdä sen
verran, mutta rohkenematta tehdä enempää kuultuaan häneltä, miten hän
oli joutunut proomuun.

Puolialastomana, perin kohmettuneena, hampaat kalisten ja riutunein
voimin Leroy kompuroi Chantenayn vartiotupaan. Sinisen komppanian
sotilaat riisuivat häneltä hänen likomärät vaatteensa, käärivät hänet
villapeittoon, lämmittivät häntä ulkonaisesti tulen paisteella ja
sisällisesti kauraliemellä ja kehoittivat sitten kertomaan seikkailunsa.

Hevosjuttu on kai saanut teidät uskomaan, että hän oli oikea
emävalehtelija. Hän turvautui nyt tähän taitoonsa, sanoi olevansa
Montoirista kotoisin oleva merimies ja kertoi oikein repäisevän
haaksirikkojutun. Mutta onnettomuudeksi hän liioitteli aivan
ylenpalttisesti. Kuulijoiden joukossa oli mies, joka tunsi
jonkin verran meriasioita ja myöskin jonkin verran Montoiria, ja
hänestä ei Leroyn kertomus kuulostanut oikein todenperäiseltä.
Edesvastuusta päästäkseen sotilaat kuljettivat hänet Nantes'in
vallankumousvaliokunnan eteen.

Täälläkin olisi kaikki saattanut päättyä hyvin, koska koko tuohon
toimikuntaan ei kuulunut ainoaakaan meriasiain tuntijaa, joka olisi
kyennyt paljastamaan hänen petoksensa. Mutta pahaksi onneksi sattui
sinä päivänä olemaan istuntovuorossaan mustaviiksinen sansculotti
Jolly, sama mies, joka oli raahannut Leroyn vankikopista ja sitonut
hänet.

Hänet nähdessään Jollyn silmät suurenivat.

»Mistä hemmetistä te olette tullut?» kysyi hän häneltä jyrisevällä
äänellä.

Veri hyytyi Leroyn suonissa. Jollyn toverit tuijottivat.

Mutta Jolly selitti heille:

»Hän kuului viimeöiseen kylpyseurueeseen. Ja hän on kylliksi julkea
tullakseen tällä tavoin taas eteemme. Viekää hänet pois ja työntäkää
takaisin veteen.»

Mutta Bachelier, mies, jolla puheenjohtajan, Goullinin, jälkeen oli
suurin vaikutusvalta valiokunnassa, oli leikkisä luonteeltaan, oikeinpa
vallankumouksen arvon mukaisesti. Hän purskahti äänekkääseen nauruun
katsellessaan alakuloista cocassierta, ja ehkä sen tähden, että Leroyn
tapaus huvitti häntä, hän taipui inhimillisyyteen.

»Ei, ei!» sanoi hän. »Viekää hänet takaisin Le Bouffayhen toistaiseksi.
Tutkikoon tribunaali hänet.»

Niinpä Leroy palasi takaisin Le Bouffayhen, takaisin vankikoppiinsa,
haiseville pahnoilleen, entiseen tapaan vettä ja leipäänsä syömään,
unohtuakseen sinne taas, kuten oli ennenkin unohtunut, siihen asti
kunnes häntä kohtalo tarvitsisi.

Häneltä ovat suurimmaksi osaksi peräisin ne tiedot, joiden perusteella
meidän on ollut mahdollista näin yksityiskohtaisesti kuvailla Carrier'n
ensimmäisen suurupotuksen, joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttava
toimenpide kaupungin vapauttamiseksi hyödyttömistä suista, ja
korjaamaan huonon hallituksen aiheuttamia kireitä oloja.

Sitä seurasi kohta muita, ja kun tottumus pian teki Carrier'n
rohkeammaksi, niin näitä upotuksia — näitä _noynde_'ja oli
kaikkiaan noin kaksikymmentäkolme — lakattiin panemasta toimeen yön
hiljaisuudessa ja rajoittamasta niitä yksinomaan miehiin. Ne ulotettiin
pian myöskin naisiin — joita vain yhdessä ainoassa upotuksessa
Nivôsessa, hukkui mitä kauhistuttavimmissa olosuhteissa kolmesataa —
jopa pikku lapsiinkin. Carrier itse myönsi että niiden kolmen kuukauden
aikana, jolloin hän hallitsi näihin kansallisiin kylpytilaisuuksiin
otti osaa noin kolmetuhatta henkeä, mutta muut, ja luultavastikin
uskottavammat kertojat, väittävät tähän »kansalliseen kasteeseen»
osallistuneiden luvun kolminkertaiseksi.

Pian nämä tukku-upotukset kehittyivät oikein viralliseksi
toimitukseksi, jonkinlaiseksi kansalliseksi nähtävyydeksi, joita
Carrier ja hänen valiokuntansa pian pitivät velvollisuutenaan panna
toimeen.

Vihdoin oli kuitenkin saavutettu huippukohta, jonka yli tuntui
vaikealta niitä ulottaa. Tämä toimenpide oli niin tehoisa, että
itsestään selvät uhrit pian loppuivat. Vankilat olivat tyhjinä. Mutta
totutuista tavoista ei ole helppo päästä. Carrier'n oli pakko etsiä
uhreja toisaalta, ja vaikea oli tietää, mistä hän niitä etsisi, ja
kuka olisi turvassa. Kantautui pian valiokunnan kuuluville huhu, että
kansanedustaja aikoi lakkauttaa sen ja valita uuden, jolloin usealle
sen jäsenistä alkoi olo tuntua epävarmalta.

Levottomiksi kävivät kansanseurankin jäsenet. He olivat lähettäneet
Carrier'n luo lähetystön ehdottamaan, että jatkuvan Vendéen-sodan
johtoa parannettaisiin. Tämä oli kansanedustajan kipeä kohta. Hän
haukkui nämä kunnon kansalaiset mitä törkeimmin ja antoi kirjuriensa
heittää heidät portaista alas.

Tähän keskinäisen epäilyksen ilmapiiriin ilmestyi mitä naurettavin
_deus ex machina_ hyvin nuoren ja hyvin reippaan Marc Antoine
Jullienin hahmossa. Hänen isänsä, edusmies Jullien, oli Rohespierren
läheisimpiä ystäviä, jonka avulla Marc Antoine oli otettu yleisen
turvallisuusvaliokunnan asiamieheksi ja lähetetty tarkastusmatkalle
ottaakseen selville kansan mielialan ja kansalliskonventin edustajain
esiintymistavan.

Nantes'iin saapuessaan tammikuun lopulla vuonna 1794 sattui hän aivan
ensi töikseen tarkastukselle kansanseuraan, joka vielä oli aivan
raivoisana niiden hävyttömyyksien johdosta, joilla Carrier oli sen
lähetystöä kohdellut.

Marc Antoine oli aivan hämmästynyt siitä, mitä sai kuulla, niin
hämmästynyt, ettei hän edes päättänyt mennä seuraavana päivänä
kansanedustajaa tapaamaan, vaan käytti aikansa kyhätäkseen
Robespierrelle kirjeen, missä hän kertoi seikkaperäisesti niistä
väärinkäytöksistä, joihin Carrier oli tehnyt itsensä vikapääksi, ja
siitä kurjasta tilasta, johon huomasi Nantes'in kaupungin joutuneen.

Kun Marc Antoine sitten illalla suoritetun päivätyön jälkeen oli
vaipunut rauhalliseen uneen, herättivät hänet siitä raa'asti upseeri ja
pari kansalliskaartin sotilasta, jotka julistivat hänet vangituksi ja
käskivät hänen nousta ja pukeutua.

Marc Antoine hypähti suutuksissaan vuoteesta ja esitti ylpeästi
valtakirjansa. Mutta upseeri oli järkähtämätön. Hän toimi
kansalaisen-edusmiehen käskystä.

Yhä pahalla tuulella ollen Marc Antoine puki kiireesti vaatteet ylleen.
Hän kyllä pian näyttäisi tälle kansanedustajalle, ettei ole suinkaan
vaaratonta pitää pilkkanaan yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamiestä.
Kansalainen-edusmies saisi kyllä vielä kuulla hänestä. Upseeri, joka
edelleenkin oli jäykkä, pani hänet odottaviin ajoneuvoihin ja kuljetti
hänet Maison Villetreux'hön, sille saarelle, missä Carrier asusti.

Carrier oli jo mennyt makuulle. Mutta hän oli hereillä ja nousi
reippaasti istumaan, kun sotamiehet raa'asti heittivät nuoren
pariisilaisen _muscadin_’in hänen huoneeseensa. Pelkkä kansanedustajan
näkeminen riitti sytyttämään Marc Antoinen vihan ilmiliekkiin ja
nostatti samalla hänen rohkeuttaan.

Carrier oli aivan harmaan vihertävän kalpea sisäisestä raivosta. Hänen
mustat silmänsä kiiluivat kuten pimeässä olevan eläimen, ja hänen
kostealle otsalleen sikin sokin valahtaneet mustat hiuksensa tekivät
hänet vielä hirveämmän näköiseksi. Marc Antoine vaikeni kauhistuneena.

»Vai niin», sanoi Carrier katsoen häneen tiukasti ja kammottavasti,
»vai te olette se ketale, joka uskallatte ilmiantaa minut
turvallisuusvaliokunnalle, joka uskallatte arvostella kehnoiksi minun
toimiani!» Pieluksensa alta hän veti esiin Marc Antoinen Robespierrelle
kirjoittaman kirjeen. »Onko tämä teidän?»

Nähdessään tämän itsensä ja »lahjomattoman» välisen kirjeenvaihdon
loukkauksen, Marc Antoinen suuttumus leimahti uudestaan liekkiin ja hän
sai takaisin rohkeutensa.

»Se on minun», hän vastasi. »Millä oikeudella te olette sen pidättänyt?»

»Milläkö oikeudella?» Carrier pisti jalan esille vuoteesta. »Vai
kysvttete minun oikeuksiani, niinkö? Te olette koettanut saada ihmisiä
uskomaan, että teillä on suuri valta, ja olette tullut sillä tänne
komeilemaan, — — vie!»

»Saatte vastata kansalainen Robespierrelle käyttäytymisestänne», uhkasi
Marc Antoine.

»Kas vain!» Carrier irvisti ylen inhoittavasti. Hän livahti vuoteestaan
ja hiipien kyyrysillään aivan kuin niskaan hypähtääkseen hän osoitti
laihalla sormellaan vankia.

»Te olette sitä väkeä, jota on vaarallista käsitellä julkisesti, ja te
turvaatte siihen. Mutta teidänlaisianne voidaan käsitellä salaisesti,
ja niin minä teille teenkin. Te olette minun vallassani ja − − vie,
ettepä livistä kynsistäni, senkin —!»

Marc Antoine katsoi kansanedustajaa silmiin ja huomasi hänen
tarkoittavan, mitä sanoikin. Hän karkaisi luontonsa. Hän oli älykäs ja
kekseliäs ja näitä lahjojaan hän nyt käytti.

»Kansalainen Carrier», hän sanoi, »kyllä käsitän. Minut on tarkoitus
murhata tänä yönä kaikessa hiljaisuudessa ja pimeän varjossa. Mutta
minun perästäni te tulette kuolemaan selkeällä päivällä ja kaiken
kansan kiroamana. Olette tosin pidättänyt kirjeeni isälleni ja
Robespierrelle. Mutta jos minä en pääse lähtemään Nantes'ista, niin
isäni kyllä on vaativa teidät tilille ja te tulette päättämään päivänne
kurjana salamurhaajana niinkuin ansaitsette.»

Kaikesta tästä sanatulvasta oli yksi ainoa lause syöpynyt Carrier'n
mieleen. »Kirjeeni isälleni ja Robespierrelle», oli viekas Marc Antoine
lausunut. Ja Marc Antoine näki kansanedustajan suun herpaantuvan ja
huomasi hänen tummiin silmiinsä ilmestyvän pelkoa julmuuden sijasta.

Seikka, jota Marc Antoine oli koettanut saada Carrier’n uskomaan,
olikin oitis vallannut hänen mielensä — että nimittäin oli ollut
olemassa toinenkin kirje, jota hänen asiamiehensä eivät olleet
onnistuneet sieppaamaan. Sen he saisivat maksaa hengellään. Mutta jos
se ainakin olisi totta, niin hän ei uskaltaisi jatkaa asiaa. Hän epäili
ehkä kylläkin asian todenperäisyyttä. Mutta hän ei voinut sitä millään
todistaa. Marc Antoine, niinkuin huomaatte oli viekas.

»Isällennekö?» murahti kansanedustaja. »Kuka on isänne?»

»Edusmies Jullien.»

»Mitä?» Carrier oikaisi itsensä ollen hirveästi hämmästyvinään. »Tekö
olette edusmies Jullienin poika?» Hän purskahti nauramaan. Hän astui
kädet levällään Marc Antoinea kohden. Hänkin nähkääs osasi olla viekas.
»Mutta, hyvä ystävä, miksi ette ennemmin sitä sanonut? Katsokaas nyt,
missä hirveässä erehdyksessä olette antanut minun olla. Minä kuvittelin
— hassua kylläkin, sen myönnän — teidät samannimiseksi angersilaiseksi
henkipatoksi.»

Hän kietoi kätensä Marc Antoinen kaulaan ja syleili häntä.

»Antakaa anteeksi, ystävä hyvä», hän pyysi. »Tulkaa huomenna luokseni
päivälliselle, ja silloin voimme yhdessä nauraa koko asialle.»

Mutta Marc Antoinea ei huvittanut syödä päivällistä Carrier'n kanssa,
vaikka hän reippaasti lupasi. Tultuaan takaisin majataloonsa, tuskin
jaksaen uskoa päässeensä ehein nahoin asiasta ja yhä kauhusta
hikoillen ajatellessaan, miten hädin tuskin hän oli pelastunut, hän
täytti matkalaukkunsa ja sai valtakirjansa perusteella heti paikalla
postihevoset.

Aamulla päästyään Angersiin, Carriet’n valtapiirin ulkopuolelle, hän
kirjoitti taas Robespierrelle ja tällä kertaa myöskin isälleen.

»Nantes'issa», hän kirjoitti, »tapasin vanhan hallitusjärjestelmän
kukkeimmillaan.» Hän osasi vallankumouksen siansaksaa, tunsi sävelen,
mikä sai isänmaanystävät tanssimaan. »Carrier'n ylimieliset kirjurit
jäljittelevät entisten ministerin lakeijain pöyhkeyttä. Carrier itse
elää ylellisyydessä, naisten ja loiseläjäin hemmottelemana, pitäen
haaremia ja hovia. Hän polkee oikeuden mutaan. Hän on antanut heittää
Loireen kaikki vankilain asukit. Nantes'in kaupunki», hän lopetti,
»tarvitsee pelastajan. Vendéen kapina on tukahdutettava ja vapauden
hävittäjä Carrier on kutsuttava pois.»

Kirjeellä oli tarkoitettu vaikutus, ja Carrier kutsuttiin Pariisiin,
mutta ei suinkaan epäsuosiossa. Heikontunut terveys mainittiin
pakottavana syynä, miksi hänen oli jätettävä raskas toimensa, Nantes'in
hallitseminen.

Konventissa hänen palaamisensa ei herättänyt suurtakaan huomiota, ja
vieläpä hän, kun seuraavassa heinäkuussa sai kuulla, että Bourbotte,
hänen seuraajansa Nantes'issa, oli antanut vangita Goullinin,
Bachelier'n, Grandmaisonin ja muita hänen valiokuntalaisystäviään,
syytettyinä upottamisista ja siitä, että olivat anastaneet itselleen
valtion omaisuutta, mikä oli takavarikoitu emigranteilta, pysyi
rauhallisena, iloiten siitä, että hänen oma asemansa oli turvallinen.

Mutta Nantes’in valiokunnan jäsenet lähetettiin Pariisiin
tutkittaviksi. Ja heidän kuulustelunsa tapahtui tuona vallankumouksen
historiassa muistettavimpana päivänä, Thermidorin 10:ntenä (heinäkuun
29:ntenä 1794, v.l.), samana päivänä, jolloin Robespierre kukistui ja
terroristeihin kohdistuvan koston tulvaportit avattiin selko selälleen.

Marc Antoine Jullienin jutussahan näimme, miten nopea Carrier
oli eläytymään uuteen osaan. Vaunuissa ajaen hän seurasi niitä
hiekkarattaita, joilla Robespierreä kuljetettiin mestattavaksi,
iloisena ja täyttä kurkkua huutaen: »kuolema kavaltajalle!» Seuraavana
päivänä hän konventin puhujalavalta liikuttavasti esitti itsensä
kaatuneen hirmuvaltiaan uhriksi, kääntäen viekkaasti Marc Antoine-jutun
itselleen edulliseksi, muistuttaen konventille, miten hänet itsensä oli
annettu ilmi Robespierrelle. Häntä tervehdittiin kättentaputuksella
tuossa thermidorkuisen vastavaikutuksen ilmapiirissä.

Mutta Nemesis väijyi häntä leppymättömästi, joskin hiljaa.

Eräässä vankisarjassa, jonka omituinen sattumien sarja oli tuonut
Nantes'ista Pariisiin, oli vanha ystävämme Leroy, _cocassier_, jota
tarvittiin nyt todistamaan valiokunnan jäseniä vastaan.

Kerrottuaan tuomioistuimelle ensin syyt vangitsemiseensa ja että
hänen oli kolme vuotta annettu unohdettuna ja tutkimatta virua Le
Bouffayn tautisessa vankilassa, Leroy siirtyi kuvaamaan kärsimyksiään
tuona kauhun yönä, jolloin hän oli ajelehtinut Loirea alas perikatoon
tuomitussa proomussa. Hän esitti kertomuksensa niin luonnollisen
kaunistelematta, että se sen kautta kävi vain liikuttavammaksi ja
uskottavammaksi. Oikeussalin täyttävä ihmispaljous oli kauhusta
tyrmistyneenä ja nyyhkytti kuullessaan hänen yksityiskohdittain
kertovan tuskistaan ja itki ilosta hänen pelastumiselleen. Kun hän
lopetti, taputettiin joka taholla käsiä, mikä saattoi hänet hieman
hämille, sillä hän ei ollut koko vankeuselämänsä aikana tottunut muuhun
kuin herjauksiin.

Ja silloin sen ripeän taantumushengen lumoissa, mikä vallitsi tuona
aikana, jolloin Ranska havahtui hirmuvallan painajaisesta, joku pani
heti paikalla hänen hyväkseen toimeen keräyksen ja pisti hänen käteensä
ison tukun assignaatteja ja seteleitä, mitkä halvalle cocassier'lle
merkitsivät melkeinpä kokonaista omaisuutta. Nyt oli hänen vuoronsa
itkeä.

Sitten oikeussalissa oleva kansanjoukko, joka oli kuunnellut Leroyn
kertomusta, alkoi huutaen vaatia Carrier'n päätä. Tähän vaatimukseen
yhtyi koko Pariisi, ja vihdoin hänen konventtitoverinsa luovuttivat
hänet vallankumoustribunaalille.

Hän joutui sen eteen vastaamaan marraskuun 25. päivänä, eikä saanut
mistään itselleen puolustusasianajajaa. Kuusi asianajajaa perätysten,
mitkä oikeuden puheenjohtaja mainitsi, kieltäytyivät puhumasta niin
epäinhimillisen hirviön puolesta. Raivoissaan Carrier vihdoin ilmoitti
itse puolustavansa itseään. Niin hän tekikin.

Hän koetti selittää, että hänen tehtävänsä Nantes'issa oli ennen muuta
ollut huolehtia länsiarmeijan muonittamisesta ja että hän oli kovin
vähän puuttunut Nantes'in hallitushommiin, mitkä hän oli jättänyt
kokonaan vallankumousvaliokunnan huoleksi, ja ettei hänellä siis ollut
aavistustakaan niistä asioista, joiden kerrottiin siellä tapahtuneen.
Mutta Goullin, Bachelier ynnä muut olivat saapuvilla viskaamassa
takaisin nämä syytökset, he kun koettivat pelastaa oman kaulansa hänen
kustannuksellaan.

Hänet tuomittiin juuri tuon kauhunyön vuosipäivänä, jona
Marat'-komppanian miehet hyökkäsivät Le Boyffayn vankilaan, ja hänen
toverinaan hiekkarattailla istui tuo säälimätön Grandmaison, joka nyt
oli siihen määrin itseänsä säälivä, että itki, katkerasti.

Kansanjoukko, joka oli huutanut hänelle ja herjannut häntä
Conciergerie'stä Place de Grève'lle asti, vaikeni äkkiä, kun hän
vakain askelin, mutta kumaraharteisena ja silmät maahan luotuina astui
mestauslavalle.

Samassa katkaisi hiljaisuuden luonnottoman, kammottavan iloinen
klarinetin ääni soittaen »ça ira!»

Äkkinykäyksellä itsensä oikaisten Carrier kääntyi päin soittajaa ja
suuntasi häneen viimeisen kammottavan silmäyksensä.

Hetkistä myöhemmin veitsi putosi mätkähtäen, ja verta vuotava pää vieri
koppaan silmät yhä vieläkin tuijottaen, mutta voimatta enää herättää
pelkoa.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa saattoi vielä erottaa iskun kaiun.

»_Vlan!_» huusi joku joukosta. »Siinä suuren upottajan hieno loppu.»

Huutaja oli Leroy, _cocassier_. Joukko yhtyi huutoon.




VIII. KURISTUSYÖ

Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas



VIII. KURISTUSYÖ.


Durazzon herttua Kaarle oli suur-shakinpelaaja, joka käsitteli
ilmieläviä kuninkaita ja kuningattaria, lähettejä ja prelaatteja
pelatessaan Kohtaloa vastaan Napolin politiikan tummalla pelilaudalla.
Eikä hänellä suinkaan ollut väärää mielikuvaa sen panoksen suuruudesta,
minkä hänen julma vastapelaajansa tulisi vaatimaan häneltä, jos hän
pelin menettäisi. Hän tiesi kyllä, että panoksena oli hänen oraa
päänsä, ja senkin hän käsitti, että jos tekisi ainoankaan väärän
siirron, olisi siitä seurauksena ehdoton tappio. Siitä huolimatta hän
pelasi rohkeasti ja taitavasti, niinkuin tulemme näkemään.

Ensimmäisen siirtonsa hän teki maaliskuussa 1343, noin kolme kuukautta
Robert Anjoulaisen, Jerusalemin ja Sisilian kuninkaan, kuten Napolin
hallitsijoita nimitettiin kuoleman jälkeen. Tilaisuuden siihen tarjosi
se hirveä sekasorto, johon kuningaskunta siihen aikaan oli vajonnut
nurjien ja väärin arvioitujen parannusyritysten kautta.

Hyvä kuningas, Robert Viisas, oli anastanut Napolin kruunun vanhemmalta
veljeltään. Unkarin kuninkaalta, ja oli hallinnut vallananastajana.
Ehkäpä omaatuntoaan rauhoittaakseen ja ollakseen ehkä varma siitä,
ettei tulevaisuudessa tulisi olemaan riitaa hänen omien ja veljensä
jälkeläisten kesken, hän oli koettanut korjata väärän tekonsa
naittamalla keskenään veljensä pojanpojan Andreaksen ja oman
pojantyttärensä Giovannan, mikä avioliitto oli solmittu jo kymmenen
vuotta aikaisemmin, Andreaksen ollessa vasta seitsemän ja Giovannan
viiden vuoden vanha.

Hän oli tarkoittanut sillä tavoin liittää yhdeksi Anjou-suvun kaksi
haaraa. Mutta sen sijasta kävikin kilvoittelu vielä entistäkin
kireämmäksi, ja sitä joudutti vielä suuresti se, että Robert itse
tämmöistä tulosta pelkäsi. Kuolinvuoteellaan hän kutsutti luokseen
syntyperäiset ruhtinaat — Durazzon ja Taranton hallitsijasukujen
jäsenet — ja kuningaskuntansa korkeimmat ylimykset vaatien
heitä vannomaan uskollisuudenvalan Giovannalle ja itse määräten
hallitusneuvoston, jonka tuli hallita hänen alaikäisyytensä aikana.

Siitä oli seurauksena, että vastoin kaikkia avioliiton solmimisen
aikaisia tarkoituksia, Giovanna nyt julistettiin kuningattareksi omassa
nimessään ja hallitusta ryhtyi hoitamaan äsken mainittu neuvosto. Heti
Napolin hovi jakaantui kahteen leiriin, kuningattaren puolueeseen,
johon Napolin ylimykset kuuluivat, ja Unkarin Andreaksen puolueeseen,
minkä muodostivat hänen seurueeseensa kuuluvat Unkarin ylimykset
ja pieni joukko tyytymättömiä Napolin paroneja, ja jota johti tuo
Andreaksen mielipuolinen opettaja, munkki Robert.

Tämä julkea munkki, jonka Petrarca on meille hyvin elävästi kuvannut,
punanaamainen, punapartainen mies, jonka kaljua punainen hiuskiehkura
ympäröi, lyhyt ja paksu varreltaan, likainen puvultaan ja tavoiltaan,
mutta rääsyistään huolimatta ylpeä kuin Lucifer, tunkeutui väkisten
hallitusneuvostoon, vaatien itselleen siellä oppilaansa Andreaksen
nimessä äänivallan. Ja neuvosto pelkäsi häntä, ei yksin hänen
ylimielisen olemuksensa vuoksi, vaan siitäkin syystä, että häntä rahvas
kannatti, omaksuen hänen yleisen likaisuutensa ulkonaiseksi pyhyyden
merkiksi. Hänen neuvostoon tunkeutumisensa aiheutti niin paljon
hämminkiä ja sekamelskaa, että lopulta paavi lääniherrana sekaantui
asiaan — Napoli oli näet pyhän kirkon läänejä — ja nimitti lähettilään
hallitsemaan kuningaskuntaa Giovannan alaikäisyyden aikana.

Unkarilaiset, Andreaksen veljen, Unkarin kuninkaan Ludvigin johdolla,
vetosivat nyt Avignonin paavilliseen istuimeen, anoen bullaa, joka
määräisi Andreaksen ja Giovannan yhdessä kruunattaviksi, mikä olisi
merkinnyt samaa kuin hallituksen jättäminen Andreaksen käsiin.
Napolilaiset, kotimaisten ruhtinaiden johdolla — he olivat lähimpiä
vallanperillisiä, ja heillä siis oli oma etukin ajettavana — vaativat,
että Giovanna yksin kruunattaisiin.

Tällä kannalla olivat valtakunnan asiat, kun Durazzon Kaarle,
joka syrjässä seisten oli seurannut asiain kulkua, punniten
tarkoin mahdollisuuksia, päätti lopulta aloittaa vaarallisen
pelinsä. Hän puuttui asiaan, salaisesti ryöstämällä Anjoun Marian,
neljäntoistavuotiaan lapsen, joka oli hänen oma serkkunsa ja Giovannan
sisar. Hän piti häntä piilotettuna linnassaan kuukauden ajan, jolloin
hän setänsä, Perigordin kardinaalin, ystävällisellä avulla sai
hankituksi paavilta erivapautuksen veriheimolaisuuden asettaman esteen
voittamiseksi. Erivapautuksen saatuaan Kaarle nai tytön julkisesti koko
Napolin nähden ja tuli tämän avioliiton kautta — joka ei näyttänyt
olevan morsiamelle vastenmielinen — Napolin kruunun lähimmäksi
perilliseksi.

Tämä oli hänen avaussiirtonsa. Seuraavana siirtona hän kirjoitti
avuliaalle sedälleen, Perigordin kardinaalille, jolla oli Avignonissa
suuri vaikutusvalta, että hän koettaisi taivuttaa paavi Clemens
VI:n olemaan allekirjoittamatta bullaa, joka puolsi Andreasta ja
yhteiskruunausta.

Nyt Kaarlen väkivaltainen teko, hänen naidessaan Maria Anjoulaisen, oli
tietenkin saattanut Giovannan nurjamieliseksi häntä kohtaan; samoin
se oli tehnyt häntä vastaan nurjamielisiksi ne kotimaiset ruhtinaat,
jotka olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja jotka hän oli petollisesti
sivuuttanut omaa perimisoikeuttaan vahvistaessaan. Tähän hän nähtävästi
oli pyrkinytkin, saadakseen sillä tavoin haluamansa tekosyyn — hän,
napolilainen ruhtinas — liittyi unkarilaiseen vallananastajaan.

Jos hän olisi menetellyt millä muulla tavalla hyvänsä, olisivat
varmaankin Andreas ja varsinkin ovela munkki Robert epäilleet hänen
puuhiaan. Mutta niissä olosuhteissa, mitkä olivat aiheutuneet hänen
petollisesta teostaan, otti unkarilainen puolue hänet avosylin vastaan,
ja hänen luopumisensa Giovannan hovista Andreaksen kannattajat laskivat
omaksi voitokseen. Hän vakuutti hyväntahtoisuuttaan Andreasta kohtaan
ja väitti vihaavansa Giovannan puoluelaisia, jotka yllyttivät Giovannaa
vihaan miestänsä vastaan. Hän metsästi ja joi Andreaksen kanssa − jonka
elämän pääsisältönä näyttää olleenkin metsästys ja mässääminen — ja
yllytti kaikin tavoin tämän muukalaisen suurellisia taipumuksia, joita
hän sisimmässään halveksi.

Oltuaan ensin nuoren ruhtinaan iloinen toveri, Kaarlesta pian tuli
hänen neuvonantajansa, ja hänen myrkylliset neuvonsa näyttivät hyviltä
ja viisailta, jopa munkki Robertinkin mielestä.

»Vastatkaa vihollisuuteen vihollisuudella, kulkekaa säälimättä
omaa tietänne, osoittakaa olevanne varma siitä, että paavin on
lopulta pakostakin päätettävä asia teidän eduksenne. Sillä muistakaa
aina, että olette Napolin kuningas oman oikeutenne perusteella,
ettekä avioliittonne perusteella, sillä onhan Giovanna vain
vallananastajahaaran jälkeläinen.»

Andreaksen valjut, härkämäiset silmät saattoivat tällöin välähtää
jonkinlaista ymmärtämystä, ja hänen typerille kasvoilleen saattoi
levitä lämmin puna. Hän oli vaaleatukkainen nuori jättiläinen,
vaaleaverinen ja kaunispiirteinen, mutta tylsännäköinen, laimeine,
tylyine silmineen, jotka kielivät hänet siksi raakalaiseksi, jona
häntä sivistyneet napolilaiset pitivät, ja jolta hän silmäänpistävän
erilaisuutensa vuoksi todella näyttikin. Kun munkki Robert kannatti
Durazzon herttuan neuvoa, ei Andreas epäröinyt sitä noudattaa; omassa
nimessään hän vapautti vankeja tyrmästä, jakoi kunnianosoituksia
unkarilaisille seuralaisilleen ja kreivi Altamuran tapaisille
napolilaisille paroneille, jotka olivat hovin epäsuosiossa, ja uhmasi
kaikin tavoin kuningatarta. Tästä oli välttämättömänä seurauksena,
kuten ovela Kaarle taas oli laskenutkin, että joukko kuningattaren
korkeimpia aatelisia suuttuneina muodosti salaliiton Andreaksen
päänmenoksi.

Se oli hyvä alku, ja onnettomuudeksi Giovannan oma käyttäytyminen antoi
Kaarlelle tilaisuuden vieläkin kehittää peliään.

Nuorta kuningatarta johti catanialainen Filippa, joka oli ilkeä ja
vallanhimoinen nainen. Tämä Filippa, entinen pesijätär, oli nuorena,
erinomaisen terveytensä vuoksi, valittu Giovannan isän imettäjäksi.
Kasvattilapsensa rakastamana hänestä oli tullut hovin vakituinen
asukas, hänet oli naitettu rikkaalle Cabane-nimiselle maurilaiselle,
joka korotettiin kuningaskunnan ylihovimestariksi, minkä kautta entinen
pesijätär kohosi Napolin ylhäisinten naisten joukkoon. Hän varmaankin
osasi mukautua uusiin olosuhteisiin, muuten häntä tuskin olisi valittu
kasvattipoikansa kuoltua tämän alaikäisten tyttärien kasvattajaksi.
Myöhemmin hän, saadakseen vieläkin suuremman vaikutusvallan nuoreen
kuningattareen, ja ylen häikäilemätön kun oli vallanhimossaan, oli itse
toimittanut poikansa, Robert Cabanen, Giovannan rakastajaksi.

Giovannan ensimmäisiä toimenpiteitä isoisänsä kuoltua oli ollut
nimittää tämä Robert Evolin kreiviksi, ja tämän hän teki siitä
huolimatta, että häntä sillä välin jo oli Giovannan suosiossa
seurannut nuori, kaunis Bertrand d'Artois. Tämä ryhmä — catanialainen,
hänen poikansa ja Bertrand — ynnä kotimaiset ruhtinaat muodostivat
kuningattaren puolueen johdon.

Millä silmin Andreas lienee kaikkea tätä katsellut, emme tiedä.
Ehkä hän, haltioitunut kun oli haukkoihinsa ja koiriinsa, oli tylsä
ja sokea näkemään omaa häpeäänsä, ainakin Bertrandiin nähden. Joku
muu kuin Kaarle olisi ehkä valinnut epähienon keinon avata hänen
silmänsä näkemään kaiken tämän. Mutta Kaarle oli liian kaukonäköinen.
Hätiköiminen ei ollut hänen heikkouksiaan. Hänen seuraava siirtonsa
tuli riippumaan siitä, miten Avignonissa kruunausasia päätettiin.

Tämä päätös tuli heinäkuussa 1345 ja se kohtasi hovin kuin salama
kirkkaalta taivaalta. Paavi oli päättänyt asian Andreaksen hyväksi
julkaisemalla bullan Andreaksen ja Giovannan yhteisestä kruunauksesta.

Tämä oli shakkaus Kaarlelle. Hänen setänsä, Perigordin kardinaali, oli
tehnyt parhaansa tällaisen päätöksen vastustamiseksi, mutta Unkarin
Ludvig oli hänet lopulta voittanut, esittämällä sellaisen vaikuttavan
perusteen, että itse oli Napolin kruunun laillinen perillinen ja että
hän luopuisi oikeudestaan nuoremman veljensä hyväksi. Hän oli tukenut
perustettaan maksamalla paaville satatuhatta kultakruunua, mikä siihen
aikaan oli suunnaton rahamäärä, ja asia, joka siihen asti oli ollut
hämärä, selkisi heti paavin hoville.

Se oli shakkaus Kaarlelle, kuten jo mainitsin. Mutta Kaarle jännitti
voimansa ja mietti vastasiirtoa, joka saattaisi hänet voitolle. Hän
lähti onnittelemaan Andreasta ja tapasi hänet voitonriemussaan ylpeän
ja ylimielisen pöyhistyneenä.

»Terve tuloa, Kaarle», tervehti hän Durazzon herttuaa. »Minä en ole
niitä, joka unohdan ystäväni, jotka minua kannattivat, kun valtani oli
vielä epävarma.»

»Uskon, ettette oman etunne vuoksi», sanoi liukas Kaarle veljellisestä
syleilystä irtautuessaan, »unohda niitä, jotka ovat olleet
vastustajianne ja jotka nyt epätoivossaan voivat ryhtyä epätoivoisiin
tekoihin estääkseen kruunauksen tapahtumasta.»

Unkarilaisen valjut silmät välähtivät.

»Kenestä puhutte?»

Kaarle silitti miettiväisenä mustaa partaansa, tummat silmät tiukan
vakavina. Oli keksittävä uhri, joka herättäisi pelkoa Giovannan
ystävissä ja saisi heidät toimimaan Kaarlen eduksi.

»No, ensimmäiselle sijalle asettaisin Giovannan neuvonantajan,
Isernian, tuon lakimiehen, jonka kehnot, neuvot ovat vahingoittaneet
kuninkaallisia oikeuksianne. Sitten tulee —»

Mutta samassa Kaarle pysähtyi ja katsoi viekkaasti poispäin, aivan kuin
olisi joutunut hämilleen.

»Kuka sitten tulee?» huudahti Andreas. »Kuka on seuraava? Puhukaa
suunne puhtaaksi!»

Herttua kohautti olkapäitään.

»Kautta kärsimyksen, muita ei toki puutu. Kuningattaren ystävissä on
teidän vihamiehiänne liiaksikin.»

Andreaksen heikosti päivettynyt iho kalpeni. Hän riuhtaisi auki
punaisen viittansa aivan kuin olisi hänen tullut kuuma ja seisoi
herttuan edessä norjana kuin painija ihonmyötäisessä _cote-hardiess_aan
ja sinipunaisissa silkkihousuissaan.

»Eipä todellakaan ole syytä heitä luetella», sanoi hän kiivaasti.

»Ei», myönsi Kaarle. »Mutta vaarallisin kaikista on Isernia. Niin kauan
kuin hän elää, liikutte te miekkojen keskellä. Hänen kuolemansa ehkä
synnyttäisi kauhun, joka peloittaisi muut.»

Hän ei välittänyt sanoa enempää tietäen sanoneensa tarpeeksi
kiihoittaakseen Andreaksen äreänä ja julmistuneena kylvämään kauhua
mieliin, jotka syyllisyyden tunto varmaankin jo saattoi rauhattomiksi
ja joiden joukkoon hän varmaankin laski Giovannankin.

Andreas neuvotteli munkki Robertin kanssa. Mitä Iserniaan tulee, oli
syytä liiaksikin pitää häntä vaarallisena, ja niinpä Isernia seuraavana
päivänä kaatui salamurhaajan miekkaan ollessaan juuri lähdössä Castel
Nuovosta, ja Kaarle itse ilmoitti asiasta hoviin saattaen sen siten
hämmästyksen valtaan.

Hovilaiset olivat juuri iltakävelyllä Castel Nuovon ihanassa
puutarhassa, kun Kaarle heihin yhtyi ja laski kätensä Bertrand
d'Artois'n voimakkaalle olkapäälle. Bertrand, kuningattaren suosikki,
katsoi häntä kysyvästi, tuntien epäluuloa ja vastenmielisyyttä häntä
kohtaan, koska hän oli Andreaksen puoluelaisia.

»Tuo unkarilainen karju», sanoi Kaarle, »teroittaa torahampaitaan nyt,
kun pyhä isä on vahvistanut hänen oikeutensa.»

»Kukapa siitä välittää?» ilkkui Bertrand.

»Välittäisitteköhän sitten, jos lisäisin, että hän on jo tahrinut ne
vereen?»

Bertrand kävi vakavaksi. Herttua selitti.

»Hän on aloittanut Giacomo d’Iserniasta. Kymmenen minuuttia sitten
hänet pistettiin kuoliaaksi kivenheiton päässä linnasta.» Niin Kaarle
ilmoitti uutisensa. »Se on vain alkua, ei muuta.»

»Hyvä Jumala!» sanoi Bertrand. »D’Isernia! Olkoon taivas hänelle
armollinen.» Ja hartaana hän teki ristinmerkin.

»Taivas tulee kyllä olemaan armollinen useammallekin teistä, jos
sallitte Unkarin Andreaksen olla sen välikappaleena», sanoi Kaarle
rumasti irvistäen.

»Uhkaatteko?»

»En toki; älkää mielettömästi kiihtykö. Minä vain varoitan. Tunnen
hänen luonteensa. Tiedän, mitä hän aikoo.»

»Tehän olettekin aina ollut hänen uskottunsa», sanoi Bertrand purevasti.

»Tähän asti olen ollut. Mutta nyt se päättyy. Olenhan Napolin
ruhtinaita enkä suostu kumartamaan muukalaista. Hänen kanssaan oli
kyllä hauska metsästellä ja ryypätä, niin kauan kuin hän oli Calabrian
herttua, eikä hänellä ollut toiveita siitä yletä. Mutta että hänestä
tulisi minun kuninkaani, eikä meidän armollinen Giovanna olisi muuta
kuin kuningatar-puoliso —.» Hän teki inhoa ilmaisevan eleen.

Bertrandin silmät välähtivät. Hän tarttui toista käsivarteen ja vei
hänet mukanaan viiniköynnösverkon alle joka vihreänä kerroksena peitti
seinät.

»Mutta sehän on hyvä uutinen meidän kuningattarellemme», hän huudahti.
»Hän tulee olemaan iloinen kuullessaan, että te olette hänen miehiään.»

»Se on sivuasia», vastasi hän. »Tärkeintä oli, että ehdin varoittaa
teitä — juuri teitä erikoisesti, ja Evolia. Tietenkin tulee muitakin
olemaan. Mutta unkarilainen ei uskonut minulle enempää.»

Bertrand oli pysähtynyt. Hän katsoi Kaarleen pitkään, ja hänen kasvonsa
kalpenivat vähitellen.

»Minuako?» hän sanoi osoittaen itseään.

»Juuri teitä. Te olette seuraava järjestyksessä. Mutta ei ennenkuin
kruunu on lujasti hänen päässään. Silloin hän aikoo selvittää tilinsä
niiden Napolin ylimysten kanssa, jotka ovat häntä vastustaneet.
Kuulkaa», ja Kaarle hiljensi ääntänsä aivan kuin uutisensa kauhean
taakan masentamana; »hänen kruunauskulkueensa etunenässä tullaan
kantamaan mustaa koston lippua. Ja teidän nimenne on ensimmäisenä
lainsuojattomiksi julistettavien luettelossa. Ihmetyttääkö se teitä?
Onhan hän aviomies, ja hänellä on jonkin verran tietoja teidän ja
kuningattaren suhteesta —»

»Seis!»

»Joutavia!» Kaarle kohautti olkapäitään. »Mitäpä syytä on vaieta
sellaisesta asiasta, minkä koko Napoli tietää? Milloin te ja kuningatar
sitten olette olleet varovaisia? Teidän sijassanne en kaipaisi
varoitusta. Käsittäisin, mitä on odotettavissa aviomieheltä tämän
päästyä kuninkaaksi.»

»Asiasta on kerrottava kuningattarelle.»

»Niin minäkin luulen. Teidän sopinee parhaiten se tehdä.
Menkää kertomaan hänelle, jotta hän voisi ryhtyä tarpeellisiin
toimenpiteisiin. Mutta menkää salaa ja varovasti. Henkenne ei ole
vaarassa siihen asti kuin hänellä on kruunu päässään. Ja vielä tärkeä
seikka — mitä ikänä päätättekin — älkää tehkö täällä Napolissa mitään.»

Ja sen sanottuaan Kaarle poistui, kun Bertrand taas riensi Giovannin
luo. Puutarhan portilla hän pysähtyi katsomaan taakseen. Hänen
silmänsä etsivät ja löysivätkin kuningattaren, pitkän, reippaan
seitsentoistavuotiaan tytön, puettuna ihonmyötäiseen, punaiseen
silkkipukuun, jonka korkea, valkoinen kaulus kehysti sanomattoman
suloisia, kapeita kasvoja, joita ylinnä vielä koristi tuuhea,
kuparinvärinen tukka. Hän seisoi hämmästyneen näköisenä katsoen
rakastajaansa silmiin tämän kertoessa hänelle, mitä juuri oli kuullut.

Kaarle poistui tyytyväisenä.

Kolme päivää myöhemmin kuningattaren hovikuntaan kuuluva,
Melazzo-niminen mies, joka oli Kaarle-herttuan palveluksessa, tuli
ilmoittamaan hänelle, että hänen kylvämänsä siemen oli langennut
hyvään maahan. Kuninkaan pään menoksi oli solmittu salaliitto, johon
kuuluivat Bertrand d'Artois, Evolin kreivi Robert Cabane ja hänen
lankonsa Terlizzi ja Morcone. Melazzo itse, kuningattaren ihailijaksi
tunnettuna, oli myöskin otettu liittoon, ja samoin eräs Pace-niminen
mies, joka oli Andreaksen kamaripalvelija ja joka Melazzon tavoin oli
Kaarlen palveluksessa.

Durazzon Kaarle hymyili hiljaa itsekseen. Peli luisti hyvin.

»Hovi», sanoi hän, »lähtee ennen kruunajaisia kuukaudeksi Aversaan.
Silloinhan olisi sopiva aika heidän panna toimeen suunnitelmansa.
Neuvokaa niin.»

Kruunauspäivä oli määrätty syyskuun 20:nneksi. Kuukautta aikaisemmin
— elokuun 20:ntenä — hovi muutti Napolin kuumuudesta ja savusta
Aversan viileämpään ilmaan odotusaikaa kuluttamaan. He sijoittuivat
Pyhän Pietarin luostariin, joka siinä tarkoituksessa oli muodostettu
mahdollisimman hyväksi kuninkaalliseksi asunnoksi.

Heidän saapumisiltanaan oli luostarin virvoitushuone muutettu tuon
monipäisen ylhäisen ja ylen iloisen seurueen illallishuoneeksi.
Pitkään, liuskakivillä laskettuun korkeaan huoneeseen, jossa ikkunat
olivat hyvin korkealla ja joka tavallisissa oloissa oli niin jäykkä
ja alaston, oli nyt ripustettu ryijyjä seinille ja lattialle oli
sirotettu kaislaa, johon oli sekoitettu tuoksuheinää ja rautayrtin
kukkia ja muita hyvätuoksuisia ruohoja. Sivuseiniä ja kaksoisovia
vastapäätä olevaa päätyseinää pitkin oli asetettu yksinkertaisten
munkkien kivipöytiä matalalle korokkeelle, joka kohotti ne lattian
pintaa ylemmäksi. Nämä pöydät olivat nyt koristetut kimaltelevalla
kristallilla ja välkkyvillä kulta- ja hopea-astioilla. Pöytien
toisella puolella, selin seinään, istuivat hovinaiset ja ylimykset.
Huoneen holvikattoon oli tökerösti maalattu avonainen taivas — jonkun
luostariveljen työtä, jonka siveltimessä oli enemmän hartautta kuin
taitoa — ja apotin pöydän yläpuolella huoneen yläpäässä oli tuo
välttämätön _cenacolo_.

Tässä pöydässä istui kuninkaallinen seurue, leveäharteinen Unkarin
Andreas raajat hieman hajallaan ja kultainen harjansa nyt jonkinverran
epäjärjestyksessä, sillä sivistymättömän tapansa mukaan hän joi
runsaasti; tuon tuosta hän viskasi luun tai lihapalan maksanvärisille
koirilleen, jotka odottaen loikoivat lattiakaisloilla.

He olivat metsästelleet sen päivää Capuan lähistöllä, ja Andreas oli
hyvin kunnostautunut ja oli nyt ylen hyvällä tuulella, muistellen
tuskin ollenkaan niitä ilkeitä asioita, joita Durazzon Kaarle
oli hänelle kuiskaillut, nauraen ja pilaillen vieressään istuvan
Morcone-kavaltajan kanssa. Hänen takanaan, joka hetki valmiina ja
huomaavaisena, seisoi hänen palvelijansa Pace, joka aikaisemmin
oli ollut Durazzon palveluksessa. Hänen oikealla puolellaan istui
kuningatar, joka tuskin yrittikään syödä: hänen kauniit kasvonsa olivat
kalman kalpeat, hänen tummat silmänsä tuijottivat suurina; vieraiden
joukossa oli mustakulmainen Evoli ja hänen lankonsa Terlizzi: Bertrand
d'Artois ja hänen isänsä: Melazzo, Kaarlen toinen palkkalainen, ja
catanialainen Filippa, kaunis ja korskea, mutta tänä iltana tavattoman
vähäpuheinen.

Mutta Durazzon Kaarle ei ollut mukana. Eihän pelaajan itsensä sovi olla
nappulana laudalla.

Hänen korviinsa oli kantautunut tieto, että teko, johon hän niin
ovelasti oli yllyttänyt Bertrand d'Artois'n, oli aikomus panna toimeen
täällä Aversassa, ja siksi Kaarle jäi Napoliin. Hän oli sopivalla
hetkellä huomannut, että vaimonsa oli huonovointinen, ja hän oli
vaimostaan niin huolissaan, ettei saattanut lähteä hänen luotaan.
Hän oli pyytänyt Andreakselta tuhannesti anteeksi, sillä kaikkein
mieluummin hän tietenkin olisi tullut hänen kanssaan Aversan viileään,
raittiiseen ilmaan huviksensa metsästelemään; ja lähtöhetkellä hän oli
lahjoittanut nuorelle kuninkaalle parhaan metsästyshaukkansa suuren
intonsa ja mielipahansa todistukseksi.

Ilta kului, ja vihdoin kuningattaren antamasta merkistä naiset nousivat
pöydästä ja poistuivat makuuhuoneisiinsa. Miehet asettuivat paikoilleen
taas. Kellarinhoitajat kävivät kahta toimeliaammiksi, viinikannut
kiertelivät entistä virkeämmin, ja heidän aikaansaamansa melu
varmaankin häiritsi munkkeja, jotka olivat sulkeutuneet kammioihinsa
näiltä maallisilta turhamaisuuksilta suojaan. Andreaksen nauru kävi yhä
äänekkäämmäksi ja ontommaksi, ja kun hän vihdoin puolenyön seuduissa
riuhtaisihe pystyyn ja poistui makuukammioonsa, ehtiäkseen hieman
levätä ennen huomista metsästystä, niin hän jonkinverran hoiperteli.

Mutta joukossa oli toisia metsästäjiä, joiden kärsivällisyys ei
kestänyt odottaa aamua, joiden riista oli saatava hengiltä vielä samana
yönä. He odottivat — Bertrand d'Artois, Robert Cabane, Terlizzin ja
Morconen kreivit, Melazzo ja Andreaksen kamaripalvelija Pace — kunnes
kaikki Aversassa makaajat sikeästi nukkuivat. Silloin he, kello kahden
seuduissa aamulla, hiljaa hiipivät kolmannessa kerroksessa olevaan
loggiaan, apotin puutarhan yläpuolella olevaan pitkään pylväskäytävään.
He pysähtyivät hetkeksi kuningattaren oven kohdalle, joka aukeni tähän
käytävään, ja jatkoivat siitä matkaa toisessa päässä olevan kuninkaan
oven eteen. Pace sai kolkuttaa kovasti kolme kertaa, ennenkuin sisältä
kuului unista murahtelua vastaukseksi.

»Minä täällä olen — Pace — armollinen herra», hän ilmoitti. »Napolista
on saapunut munkki Robertin lähettämä pikaviesti, jolla on tärkeä asia.»

Oven toiselta puolelta kuului äänekästä haukottelua, kahinaa, kaatuvan
tuolin kolinaa ja viimein salvan avaamisen ratinaa. Ovi aukeni ja
sarastavan päivän hämärässä valaistuksessa näkyi paitasillaan oleva
Andreas, joka veti ylleen turkisreunaista viittaa.

Hän ei nähnyt muita kuin Pacen. Toiset olivat vetäytyneet varjoon.
Pahaa aavistamatta hän astui huoneesta ulos.

»Missä on sanantuoja?»

Ovi, josta hän juuri oli tullut, paukahti samassa kiinni, ja kuu hän
kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Melazzon parhaillaan pönkittämässä
sitä miekallaan, estääkseen kenenkään sitä tietä kulkemasta — sillä
huoneen toinen ovi aukeni sisäkäytävään.

Melazzon olisi sopinut sen sijasta miekallaan pistää takaapäin Andreas
kuoliaaksi, joten asia olisi ollut paikalla valmis. Mutta joku sattui
tietämään, että Andreas kantoi mukanaan amulettia — sormusta, jonka
äitinsä oli hänelle antanut — joka teki teräksen ja myrkyn vaikutukset
häneen tehottomiksi. Ja niin suuri oli taikausko siihen aikaan, niin
suuri noiden miesten sokea luottamus tuon taikakalun ihmevoimaan,
ettei ainoakaan heistä edes miekallaan koetellut sen todenperäisyyttä.
Samasta syystä ei yritettykään turvautua vieläkin helpompaan keinoon
selvitä hänestä, nimittäin myrkyttämiseen. Olettaen amuletin
tarunomaisen tehon eittämättömäksi olivat salaliittolaiset päättäneet
kuristaa hänet.

Hänen kääntyessään he siis karkasivat hänen kimppuunsa ja kaatoivat
hänet äkkiarvaamatta maahan, ennenkuin hän ollenkaan arvasi, mitä oli
tekeillä. Siinä he sitten painivat hänen kanssaan. Hän oli voimakas
kuin nuori härkä ja hän käytti nyt näitä voimiaan. Hän viskasi heidät
päältään ja nousi seisomaan, mutta hänet kaadettiin uudestaan, ja
kaiken aikaa hän huusi apua. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen ja
kaatoi ison nyrkkinsä iskulla Morconen puolipökertyneenä maahan.

Nähdessään miten vaikea häntä oli kuristaa, he varmaankin kirosivat
hänen amulettiaan. Hän ponnistausi taas polvilleen ja siitä pystyyn ja
vihdoin, verissä kasvoin ja jättäen hiustukkoja murhamiesten käsiin,
hän murtautui irti ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia loggiaa pitkin,
huutaen kaiken matkaa, kunnes tuli vaimonsa ovelle. Hän heittäytyi sitä
vastaan huutaen häntä nimeltä.

»Giovanna! Giovanna! Ristiinnaulitun Jumalan nimessä! Avatkaa! Avatkaa!
Minut murhataan!»

Sisältä ei kuulunut mitään vastausta — ei hiiiskahdustakaan.

»Giovanna! Giovanna!» Hän kolkutti raivoissaan ovea.

Ei vieläkään vastausta, mikä oikeastaan oli kyllin selvä vastaus.

Kuristajat, jotka hetkeksi hämmentyivät ja pelkäsivät, että hänen
huutonsa herättäisivät luostarin asukkaat, olivat seisoneet epäröivinä
ja toimettomina hänen ryöstäydyttyänsä vapaaksi. Mutta silloin
Bertrand d'Artois, älyten, että oli jo menty liian pitkälle, jotta
työtä enää voitaisiin heittää kesken, hyökkäsi yht'äkkiä uudestaan
hänen kimppuunsa. Toinen toisiaan pusertaen nämä painijat läähättäen
hoippuivat edestakaisin loggiassa hetkisen, sitten kaatuivat
ryskähtäen, Bertrand ylinnä, Andreas kolhaisten kaatuessaan päänsä
kivilattiaan. Kuningattaren rakastaja piteli häntä siinä lujasti,
painaen polvillaan hänen rintaansa.

»Kövsi!» hän huusi huohottaen toisille näiden rientäessä paikalle.

Eräs heistä viskasi hänelle vyyhdin purppuranpunaista silkkinuoraa,
jonka sisään oli punottu kultalanka ja jonka päähän oli solmittu
juokseva silmukka. Bertrand pujotti sen Andreaksen yli, veti kireälle
ja piti sitä lujassa, miehen hurjasta, suonenvedontapaisesta
sätkyttelystä huolimatta. Toiset ehättivät apuun. Yhdessä he nostivat
kiemurtelevan uhrinsa loggian rintavarjolle ja työnsivät yli laidan,
Bertrandin, Cabanen ja Pacen pidätellessä köyttä, pysähdyttääkseen
putoamisen ja pitääkseen häntä siinä riippumassa siksi kuin henki
olisi lähtenyt. Melazzo ja Morcone riensivät auttamaan heitä, ja
tällöin Cabane huomasi, että Terlizzi pysytteli syrjässä näyttäen
kauhistuneelta.

Päättävästi hän silloin huusi tälle:

»Tänne auttamaan! Köydessä on kyllä pituutta, jotta tekin siitä vielä
kiinni saatte. Haluamme kanssarikollisia emmekä todistajia, herra
kreivi.»

Terlizzi totteli, ja silloin tätä seuranneen hiljaisuuden äkkiä
katkaisivat alla olevasta kerroksesta kuuluvat huudot — huutaja oli
nainen, joka makasi aivan heidän allaan olevassa huoneessa ja joka
herätessään näki sarastavan päivän hämärässä valossa miehen nuoran
päässä potkimassa ja kiemurtelemassa hänen ikkunansa kohdalla.

Hetken aikaa säikähtyneet kuristajat vielä pitelivät köydestä, kunnes
sätkyttely sen päässä oli loppunut; sitten he hellittivät ja päästivät
ruumiin putoamaan apotin puutarhaan. Sen jälkeen he hajaantuivat ja
pakenivat, sillä luostarissa tuntuivat ihmiset olevan liikkeellä tuon
naisen huutojen herättäminä.

Kolmesti, niin tarina kertoo, tulivat munkit koputtamaan kuningattaren
ovelle ja kysymään, mitä hän määräsi tehtäväksi miehensä ruumiille,
saamatta kuitenkaan kysymykseensä vastausta. Se jäi vastaamatta vielä
silloinkin, kun kuningatar myöhemmin päivällä suljetussa kantotuolissa
matkusti Aversasta ja palasi Napoliin keihäsmiesjoukon saattamana,
ja määräysten puutteessa munkit jättivät ruumiin virumaan apotin
puutarhaan, samaan paikkaan, mihin se oli pudonnut, siihen asti kunnes
Durazzon Kaarle kaksi päivää myöhemmin tuli siirtämään sen pois.

Murhatun ruhtinaan — jonka kuoleman hän oli niin ovelasti aiheuttanut
— hän mielenosoituksellisesti kuljetti Napoliin, ja katedraalissa,
kokoamiensa unkarilaisten edessä ja suuren kansanjoukon läsnäollessa
hän juhlallisesti ruumiin yllä vannoi kostoa murhaajille.

Käytettyään näin Giovannaa välikappaleenaan — hänen rakastajansa,
Bertrandin, ja hänen kanssaan liittoutuneiden salamurhaajain
välityksellä — ja raivattuaan näin tieltään henkilön, joka oli hänen ja
valtaistuimen välissä, hän nyt yritti käyttää oikeuslaitosta hyväkseen
raivatakseen vuorostaan Giovannan tieltään.

Sillä välin päivät kertyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä
kuningatar ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin miehensä murhaajien
kiinni saamiseksi, eikä mitään kuulusteluja pidetty. Bertrand d'Artois
tosin oli isänsä kanssa paennut heidän omistamansa St. Agathan
linnoituksen turviin. Mutta muut — Cabane, Terlizzi ja Morcone —
oleskelivat yhä häikäilemättä kuningattaren lähellä Castel Nuovossa.

Kaarle kirjoitti Unkarin Ludvigille ja paaville vaatien oikeuden
noudattamista ja huomauttaen siitä, miten itse kuningaskunnassa sitä
ei ollut edes yritettykään, ja kehoittaen heitä miettimään, mikä
siihen oli syynä. Siitä oli seurauksena, että Klemens VI seuraavan
vuoden kesäkuun 2. päivänä julkaisi bullan, jolla Napolin ylituomarin,
Bertrand des Baux'n, käskettiin ottaa kiinni salamurhaajat ja rangaista
heitä, ja — samaan aikaan — paavi toisella bullalla julisti heidät
pannaan. Mutta määräyksensä ohella pyhä isä lähetti des Baux'lle
yksityiskirjeen, missä hän ankarasti varoitti ylituomaria, valtion edun
tähden, päästämästä julkisuuteen mitään kuningatarta koskevaa.

Des Baux ryhtyi heti työhönsä ja nähtävästi Kaarlen kehoituksesta
vangitutti Melazzon ja palvelijan Pacen. Kaarlen ei sopinut syyttää
kuningatarta eikä hänen ylimyksiäänkään, koska olisi siten voinut
nostattaa uskolliset puoluelaisensa itseään vastaan. Hänelle riitti,
kun antoi ilmi kaksi alhaisinta salaliittolaista ja hän luotti siihen,
että heidät kiduttamalla saataisiin tunnustamaan asioita, jotka
saattaisivat toisetkin perikatoon ja lopulta itsensä Giovannan.

Terlizzi, joka näiden kahden vangitsemisesta kuultuaan selvästi käsitti
oman vaarallisen asemansa, ryhtyi rohkeaan ja toivottomaan tekoon sen
torjumiseksi. Ratsasjoukko mukanaan hän hyökkäsi sen saattueen kimppuun
joka kuljetti Pacea vankilaan. Vanki saatiin kylläkin kaapatuksi, mutta
ei pelastuakseen. Hänen vaikenemistaan Terlizzi vain halusi. Hänen
käskystään miespoloiselta kiskottiin kieli suusta, jonka jälkeen hänet
luovutettiin takaisin vartijoilleen ja kohtalolleen.

Jos Terlizzin olisi onnistanut, niinkuin hän kyllä aikoi, tehdä sama
temppu Melazzolle, niin Kaarle olisi joutunut pahaan pulaan. Mutta se
ei hänelle onnistunut, ja tuo Paceen kohdistettu hirmuteko oli tehty
aivan turhaan. Kun Melazzoa kidutettiin, niin hän ilmaisi Terlizzin
ja samalla myöskin Cabanen, Morconen ynnä muut. Hänen tunnustuksensa
saattoi syytettyjen penkille vielä catanialaisen Filippan ja hänen
kaksi tytärtään, Terlizzin ja Morconen vaimot. Mutta kuningattaren
nimeä hän ei maininnut, sillä hän oli alempiarvoisia salaliittolaisia,
Pacen lailla tuskin paljoakaan palvelijaa parempi, eikä hänellä siis
voinut olla tietoa kuningattaren osallisuudesta asiaan.

Toiset vangittiin heti ja tuomittiin kuolemaan sekä poltettiin
julkisesti Sant Eligion aukiolla kestettyään sitä ennen neljännentoista
vuosisadan kaikki sanomattoman raa'at hirmukidutukset, joita jatkui
jopa mestauslavalle asti ja joiden tarkoituksena oli saada heidät
ilmaisemaan yhä uusia rikoskumppaneita. Mutta vaikka he teloittajain
pihdeissä kiemurtelivat ja pyörtyivät, eivät he mitään tunnustaneet. He
vaikenivat todella niin tyystin, että kansa oli aivan ihmeissään, sillä
kansa kaipasi selitystä. Ylituomari Hugh des Baux oli näet huolehtinut
siitä, että paavin määräykset tulivat tarkkaan noudatetuiksi. Etteivät
tuomitut voisi liikoja ladella, oli hän varovaisuuden vuoksi antanut
kiinnittää heidän kielensä onkikoukuilla suupohjaan.

Niinpä tuli Kaarlelle hetkellinen pettymys, ja uusi pettymys hänelle
aiheutui, kun Giovanna otti itselleen toisen miehen, serkkunsa,
Taranton ruhtinaan Ludvigin. Jollei Kaarle halunnut antaa asian
jäädä tälle kannalle ja pelin siis päättyä pattiasentoon, niin oli
hänen turvauduttava uhkarohkeihin tekoihinsa sellaisiin hän todella
ryhtyikin. Hän kirjoitti Unkarin kuninkaalle syyttäen nyt avoimesti
Giovannaa murhasta ja viitaten asianhaaroihin, jotka jo yksin riittivät
vahvistamaan hänen syytöstään.

Nämä asianhaarat Ludvig sitten kokosi jyriseväksi kirjeeksi, minkä
hän kirjoitti Giovannalle vastaukseksi hänen puolusteluunsa Ludvigin
syytöstä vastaan siitä toimettomuudesta, mitä hän oli osoittanut
miehensä murhaajiin nähden:

»Giovanna, sinun aikaisempi epäsäännöllinen elämäsi, sinun
vallanpidättämisesi yksin itsellesi, miehesi murhaajien koston
laiminlyöminen, se, että olet ottanut uuden miehen, ja omat
puolustelusi todistavat enemmän kuin riittävästi syyllisyytesi miehesi
kuolemaan.»

Siihen asti kaikki kävi aivan Durazzon Kaarlen toiveiden mukaisesti.
Mutta tapahtuipa muutakin. Ludvig oli nyt sotajoukkoineen tulossa
ottamaan haltuunsa kuningaskunnan, jonka laillisena perillisenä hän,
kaikki asianhaarat huomioonottaen, nähtävästi piti itseään, ja Italian
ruhtinaat sallivat hänen vapaasti kulkea alueidensa halki. Tämä ei
ollut suinkaan Kaarlen mieleen. Päinvastoin saattoi siitä, jos ei
hän kiirehtinyt, koitua matti aivan odottamattomalta taholta, tehden
turhaksi koko tähänastisen niin mestarillisesti hoidellun pelin.

Hän hämmentyi hieman, ja hätäisesti vastasiirtoa miettiessään hän
erehtyi.

Ludvigin nopeasta lähestymisestä säikähtyneenä Giovanna kutsui avuksi
vasallinsa, muiden muassa Kaarlen, käsittäen, että Kaarle oli hinnalla
millä hyvänsä saatava siirtymään hänen puolelleen. Kaarle meni,
kuunteli ja myi lopulta itsensä hyvästä hinnasta — Kalabrian herttuan
arvonimestä, mikä teki hänet kruununperilliseksi. Hän kokosi mahtavan
keihäsmiesjoukon ja marssi Aquilaa vastaan, joka jo oli nostanut
Unkarin lipun.

Siellä hän hyvin pian huomasi tehneensä huonon siirron. Hänelle tuotiin
sana, että kuningatar oli kauhuissaan paennut Provenceen, etsien turvaa
Avignonista.

Kaarle ryhtyi viipymättä korjaamaan erehdystään ja marssi Aquilasta
Ludvigia vastaan vakuuttaakseen hänelle uskollisuuttaan ja yhtyäkseen
vallananastajan joukkoihin.

Folignossa Unkarin kuningas kohtasi paavin lähetin, joka Klemens
VI:n nimessä kielsi häntä pannan uhalla tunkeutumasta pyhän kirkon
läänitysalueelle.

»Kun olen Napolin isäntä», vastasi Ludvig järkähtämättä, »niin
olen pitävä itseni pyhän istuimen läänitysmiehenä. Siihen mennessä
vastaan töistäni vain Jumalalle ja omalletunnolleni.» Ja hän
jatkoi etenemistään mustan kuolemanlipun johdolla, levittäen aito
unkarilaiseen tapaan murhaa, ryöstöä, rosvousta ja hävitystä
hymyilevälle maaseudulle, kostaen siten koko maalle hirveällä tavalla
veljensä murhan.

Näin hän saapui Aversaan ja majoittui unkarilaisineen samaan Pyhän
Pietarin luostariin, missä Andreas vuosi sitten oli kuristettu
kuoliaaksi. Ja täällä hänet tapasi Kaarle, joka tuli uskollisuuttaan
vakuuttamaan, ja avosylin kuningas toivotti hänet tervetulleeksi, kuten
sopii odottaakin, Kaarle kun oli ollut Andreaksen todellinen ystävä
tässä vihollismaassa. Kaarlen ajattelemattomasta ja varomattomasta
teosta Aquila-jutussa ei puhuttu mitään. Kuten Kaarle oli toivonutkin,
annettiin se hänelle anteeksi sekä menneisyyden että nykyisyyden
perusteella.

Illalla oli suuri juhla samassa virvoitushuoneessa, missä Andreaskin
oli juhlinut sinä yönä, jona kuristajat häntä odottaen vartioivat,
ja Kaarle oli nyt kunniavieraana. Aamulla Ludvigin oli määrä jatkaa
matkaansa Napolin kaupunkiin, ja kaikki olivat varhain liikkeellä.

Kun oltiin juuri lähtemässä, sanoi Ludvig Kaarlelle: »Ennenkuin lähden,
tekisipä mieleni katsoa sitä paikkaa, missä veljeni kuoli.»

Kaarlesta tämä tietenkin tuntui inhoittavalta mieliteolta, josta hän
tahtoi saada Ludvigin luopumaan. Mutta Ludvig ei hellittänyt.

»Viekää minut sinne», hän pyysi herttualta.

»Mutta tuskin minä tiedänkään — en ollut täällä, muistakaa», vastasi
hänelle Kaarle käyden levottomaksi, johtuen se ehkä osaksi ilkeästä
ilmeestä laihan kuninkaan kasvoilla, osaksi hänen oman omantuntonsa
soimaavista kuiskeista.

»Tiedän kyllä, ett'ette ollut; mutta tiedätte kai te paikan. Tietävät
kai sen näillä main kaikki ihmiset. Ja ettekö te juuri kuljettanut
ruumista pois? No, viekää minut nyt sinne.»

Kaarlen oli siis pakko tehdä hänen käskynsä mukaan. Käsi kädessä
he nousivat portaita, jotka veivät tuohon onnettomaan loggiaan, ja
puolikymmentä Ludvigin upseeria seurasi mukana.

He astelivat apotin puutarhan kohdalla olevaa kivipermantoa pitkin,
joka nyt oli täydessä auringonvalaistuksessa ja jonka täytti siellä
kasvavien ruusujen tuoksu.

»Tässä kuningas nukkui», sanoi Kaarle, »ja tuolla kuningatar. Tässä
välimaissa jossakin tuo onneton teko tapahtui, ja tuosta paikasta he
hänet heittivät.»

Ludvig pitkänä ja laihana seisoi mietteissään, käsi leuassa. Yht'äkkiä
hän pyörähti päin herttuaa, joka seisoi hänen vieressään. Hänen
kasvojensa ilme oli muuttunut, ja hän väänsi suutaan niin, että hampaat
näkyivät niinkuin murisevalla koiralla.

»Kavaltaja!» hän ärähti. »Juuri te — te, joka hymyillen ja liehakoiden
käännyitte puoleeni ja yllytitte kostamaan — olette syypää siihen, mitä
täällä tapahtui.»

»Minäkö?» Kaarle astui askelen taaksepäin käyden kalpeaksi ja polvet
vapisten.

»Juuri te!» vastasi kuningas kiivaasti. »Hän ei olisi tullut
surmatuksi, jollette te olisi vehkeillyt häntä vastaan, koettaen estää
häntä kuninkuudesta ja kruunatuksi tulemasta.»

»Se ei ole totta!» huusi Kaarle. »Se ei ole totta! Vannon sen Jumalan
nimessä!»

»Valapattoinen koira! Kiellättekö pyytäneenne tuota erinomaista
setäänne, kardinaali Perigordia, koettamaan estää paavia julkaisemasta
siihen tarvittavaa bullaa?»

»Sen kiellän. Tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Bullahan oli valmis.»

»Sitten kieltämisenne vain todistaa syyllisyytenne», vastasi kuningas,
vetäen vyöllään riippuvasta nahkapussista pergamentin ja pitäen sitä
hämmästyneen herttuan silmien edessä. Se oli kirje, minkä hän oli
kirjoittanut kardinaali Perigordille, pyytäen häntä estämään paavia
allekirjoittamasta bullaa, joka vahvisti Andreaksen kruunauksen.

Kuningas hymyili kaameasti katsellessaan noita kalpeita, vavahtelevia
kasvoja.

»Kieltäkääpä vieläkin», hän ilkkui. »Kieltäkää sekin, että te Kalabrian
herttuan arvonimestä suostuitte rupeamaan kuningattaren puoluelaiseksi
ja että te taas siirryitte meidän puolellemme, kun huomasitte
vaaranne. Te uskotte, senkin katala kavaltaja, voivanne käyttää
meitäkin astinlautana, jonka avulla pääsette valtaistuimelle — kuten
koetitte veljeäni käyttää, jopa siihen määrään, että toimititte hänet
murhatuksi.»

»Ei, ei! En minä ole siihen osallistunut. Minä olin hänen ystävänsä —»

»Valehtelette!» Ludvig iski häntä vasten suuta.

Samassa Ludvigin upseerit tarttuivat herttuaan peläten, että tuo
häväistys kiihoittaisi hänet kostamaan.

»Tepä olette kovin tilaisuuksiin mukautuva», sanoi Ludvig; ja lisäsi
huolettomasti: »Lopettakaa hänet.»

Kaarle kiljui hetken aikaa, kuten Andreaskin oli samalla paikalla
kiljunut huomatessaan tuijottavansa kammottavaa kuolemaa silmiin.
Sitten muuttui kiljuminen yskäksi, kun unkarilainen miekka hänet
lävisti.

Hänen ruumiinsa nostettiin loggian kivipermannolta ja kannettiin
rintavarjon luo, kuten Andreaskin oli kannettu, ja viskattiin
menemään apotin puutarhaan, kuten Andreaskin oli viskattu. Se virui
ruusupensaassa värjäten apotin ruusut kirkkaamman punaisiksi.

Tuskin voi ajatella runollisempaa kostoa.




IX. VIHAN YÖ

Gandian herttuan murha



IX. VIHAN YÖ.


Kardinaali-varakansleri otti käärön, jonka vaaleatukkainen,
punapukuinen palveluspoika hänelle ojensi ja käänteli sitä käsissään
tarkastellen sitä, ylevät, hienopiirteiset, melkein askeettiset
kasvonsa hyvin miettivän näköisinä.

»Sen toi, teidän ylhäisyytenne, naamioitu mies, joka ei ilmoita
nimeään. Hän odottaa alhaalla», sanoi punainen pojanjolppi.

»Naamioitu mieskö? Mitä salamyhkäisyyksiä!»

Miettivät ruskeat silmät hymyilivät, hienot kädet mursivat irti lakan
palasia. Kääröstä putosi kultasormus ja vieri jonkin matkaa mustan ja
purppuranpunaisen kirjavalla itämaisella matolla. Poika syöksyi sen
jälkeen ja antoi sen hänen ylhäisyydelleen.

Sormuksessa oli kilpi, ja tähän kilpeen kardinaali huomasi
kaiverretuksi oman vaakunansa — Sforzan jalopeuran ja kvittenin
kukan. Samassa hänen tummat, miettivät silmänsä poikaan kääntyessään
muuttuivat ankariksi.

»Näitkö vaakunan?» hän kysyi, ja hänen äänensä vienoudessa oli
teräksinen sävy.

»En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne — sormuksen vain, en muuta. En
katsonutkaan.»

Kardinaali tarkasti häntä hetken aikaa tutkivasti.

»Mene — tuo mies tänne», sanoi hän vihdoin; ja poika poistui,
palaten taas kohta, ja vetäen syrjään oviverhon päästi huoneeseen
keskikokoisen, mustaan viittaan puetun miehen, jonka kullankeltaisen
tuuhean tukan alla olevia kasvoja musta naamari peitti leuasta otsaan.

Kardinaalin viittauksesta poika poistui. Sitten mies lähemmäksi astuen
antoi viittansa valahtaa hartioiltaan, jolloin tuli näkyviin hieno,
violetinvärinen, ihonmyötäinen silkkipuku, jonka jalokivikoristeisesta
vyöstä riippui miekka; hän riisui naamarinsa ja paljasti Giovanni
Sforzan, Pesaron ja Cotignolan herran, paavi Aleksanterin tyttären,
madonna Lucrezian, hylätyn miehen kauniit kalpeat kasvot.

Kardinaali katseli vakavana ja hämmästymättä veljensä poikaa. Alussa
hän oli luullut sormuksen omistajan lähettäneen vain sanansaattajan
hänen luokseen. Mutta nähtyään hänen vartalonsa ja pitkän vaalean
tukkansa, hän oli tuntenut Giovannin jo ennenkuin tämä vielä oli
poistanut naamariaan.

»Olen kyllä ainakin pitänyt sinua jonkinverran hulluna», sanoi
kardinaali lempeästi. »Mutta en toki näin hulluna. Mikä sinut Roomaan
tuo?»

»Välttämättömyys, teidän ylhäisyytenne», vastasi nuori yksinvaltias.
»Tarve puolustaa kunniaani, joka on kohta kokonaan pilalla.»

»Entä henkesi?» kysyi hänen setänsä ihmeissään. »Sekö on jo aivan
arvoton?»

»Kunniatta se ei ole minkään arvoinen.»

»Ylevä ajatus, minkä koulussa oppii. Mutta käytännön kannalta — »

Kardinaali kohautti olkapäitään.

Mutta Giovanni ei ollut huomaavinaan.

»Luulitteko ehkä, armollinen herra, että minä olisin siivosti alistunut
olemaan hylätty, pilkan alainen aviomies, etten minä kostaisi tuolle
roistomaiselle paaville, joka on saattanut minut naurunalaiseksi
ja pilkkapuikoksi koko Italiassa?» Hän oli suuttumuksesta aivan
kalmankalpea kasvoiltaan. »Luulitteko todellakin, että minä olisin
jäänyt Pesaroon, jonne pakenin, kun he henkeäni uhkasivat, vaatimatta
häntä tilille töistään?»

»Millekäs tilille sinä oikein aiot vaatia hänet?» kysyi kardinaali
hieman ylimielisesti. »Et kai aikone surmata pyhää isää?»

»Surmatako?» Giovanni naurahti ivallisesti. »Kärsivätkö ehkä kuolleet?»

»Helvetissä toisinaan», sanoi kardinaali.

»Saattaa olla. Mutta minä tahdon olla varma. Tahdon kärsimyksiä,
jotka itse saatan havaita, kärsimyksiä, joita voin käyttää palsamina
haavoitetulle kunnialleni. Minä isken häntä, kuten hänkin on minua
iskenyt — sieluun enkä ruumiiseen. Haavoitan häntä hänen arimpaan
kohtaansa.»

Ascanio Sforza, pitkänä ja hoikkana punaisessa kaavussaan, pudisti
hiljaa päätään.

»Kaikki tämä on hullutusta — hullutusta! Paras sinun olisi pysyä
poissa, paras pysyä Pesarossa. Etpä totisesti ilman hengenvaaraa voi
näyttää kasvojasi Roomassa.»

»Siksihän minulla on naamari. Siksi tulen teidän luoksenne, armollinen
herra, voidakseni elää rauhassa täällä, kunnes — »

»Tännekö?» Kardinaali kävi oitis virkeäksi. »Sitten kai luulet
minua yhtä hulluksi kuin itse olet. Etkö sitten käsitä, että jos
vähimmälläkään tavalla tulisi tietoon, että sinä olet Roomassa, niin
täältä sinua ensiksi etsittäisiin. Jos tahdot pitää pääsi, jos pidät
niin tärkeänä menneitten loukkausten kertomisen ja tulevien torjumisen,
niin ei minun sukulaisenasi sovi sinua vastustaa. Mutta palatsiini et
voi jäädä oman turvallisuutesi tähden. Tuo palveluspoika esimerkiksi,
joka sinut tänne johdatti, enpä menisi vannomaan, ettei hän nähnyt
sormuksessasi olevaa vaakunaa. Toivon, ettei hän nähnyt. Mutta jos hän
näki, niin sinun täälläolosi on jo tunnettu.»

Giovanni kävi levottomaksi.

»Mutta missäpä muuallakaan minä täällä Roomassa olisin turvassa?»

»Et missään, luullakseni», vastasi Ascanio pilkallisesti. »Tai ehkäpä
Picon luona. Yhteinen paavivihanne ehkä liittäisi teidät lujasti
yhteen.»

Kova kohtalo toi tämän ehdotuksen hänen mieleensä. Kova kohtalo sai
Pesaron herran sitä noudattamaan ja etsimään käsiinsä Antonio Maria
Picon. Mirandolan kreivin, joen rannalla olevasta linnastaan, missä
Pico, kuten Ascanio oli arvannut, toivotti hänet sydämellisesti
tervetulleeksi.

Siellä hän asui melkein piileskellen toukokuun loppuun asti, mennen
harvoin ulos, eikä milloinkaan ilman naamariaan — mikä seikka muuten
ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä naamarin käyttö oli hyvin
tavallista Rooman kaduilla iltaisin viidennellätoista vuosisadalla.
Picon kanssa keskustellessaan hän tälle ilmoitti tarkoituksensa,
selittäen hänelle samaa, mitä jo oli puhunut kardinaali-varakanslerille.

»Hän on isä — tuo isien isä», hän kerran sanoi. »Hellä, rakastava isä,
jonka elämä on hänen lapsissaan, joka elää heidän kauttaan ja heitä
varten. Jos ne häneltä riistäisi, niin kävisi hänen elämänsä tyhjäksi
ja arvottomaksi, eläväksi kuolemaksi. Niitä ovat Giovanni, hänen
silmäteränsä, jonka hän on koroittanut Gandian herttuaksi, Beneventon
herttuaksi, Sessan ruhtinaaksi, Teanon herraksi ynnä muuksi. Niitä ovat
Valencian kardinaali, niitä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, ja niitä
on vielä vaimoni Lucrezia, jonka hän on minulta ryöstänyt. Siinä on
meidän Akhilleuksemme iso kantapää. Nyt on kysymys, mistä meidän on
aloitettava?»

»Ja myöskin, miten», huomautti Pico.

Sallimus huolehti näiden molempien kysymysten vastaamisesta, vieläpä
hyvinkin pian.

He lähtivät kesäkuun 1. päivänä — Pesaron herra sekä hänen
isäntänsä ja tämän tytär, Antonia — kuluttamaan päiväänsä Picon
Trasteveressa olevaan viinitarhaan. Kun he sieltä illalla lähtivät
paluumatkalle Roomaan, niin kreiviä juuri lähtöhetkellä pidätti hänen
taloudenhoitajansa, joka oli vasta palannut joltakin matkalta, ja jolla
oli asioita ilmoitettavana hänelle.

Hän kehoitti vierastaan ratsastamaan hänen tyttärensä ja saattueensa
kanssa edeltä, sanoen kohta itse seuraavansa heitä ja saavuttavansa
heidät. Mutta taloudenhoitaja pidätti häntä kauemmin kuin hän oli
luullut, niin että vaikka seurue eteni hitaasti kaupunkia kohden, ei
Pico ollut saavuttanut heitä vielä silloin kun he saapuivat joelle.
Sillan toisella puolella olevalla kapealla kadulla tuli yhtäkkiä tätä
pientä saattuetta vastaan työntäen sen syrjään, loistava ratsasseurue,
johon kuului hienoja naisia ja herroja, haukat ranteilla ja koirapari
perässä.

Giovanni näki tästä loistavasta seurueesta vain yhden ainoan —
pitkän, komean-kauniin, vihreäpukuisen miehen, jolla tummanruskeilla
kutreillaan oli sulkakoristeinen hattu, ja jonka silmät vuorostaan
eivät sillä hetkellä nähneet muita kuin madonna Antonian, joka nojasi
hevoskantotuolinsa selustaan, jonka nahkauutimet hän oli työntänyt
syrjään, voidakseen ratsastaessaan keskustella Giovannin kanssa.

Pesaron herra näki lankonsa katseen äkkiä välähtävän, sillä tuo kaunis
keikari oli Gandian herttua, paavin vanhin poika, pyhän isän silmäterä.
Hän näki herttuan melkein tiedottomasti pidättävän ohjaksista
hevostaan; näki hänen kääntyvän satulassaan julkeasti tuijottamaan
madonna Antoniaan, kunnes tämä, huomattuaan hänen katseensa, punastui.
Ja kun kantotuoli vihdoin oli siirtynyt pois, näki hän olkansa yli,
miten herttuan sivulta ratsupalvelija lähti heitä seuraamaan. Tämä mies
seurasi heidän jälkiään kaiken matkaa Parione-kaupunginosaan asti,
aikoen nähtävästi herraansa varten ottaa selvää, missä kantotuolin
kaunis neiti asui.

Giovanni ei puhunut tästä mitään Picolle, kun tämä pian sen jälkeen
palasi. Hän älysi sukkelaan hänelle tässä tarjoutuvan tilaisuuden,
mutta ei ollut läheskään varma siitä, että Pico suostuisi antamaan
käyttää tytärtään syöttinä, eikä läheskään varma edes siitä, että
itsekään uskaltaisi häntä siihen tarkoitukseen käyttää.

Mutta kun hän aamulla pelkästä uteliaisuudesta sattui katsomaan
ikkunasta, mikä hevonen kadulla asteli, näki hän komeaan vaippaan
puetun miehen, jonka heti tunsi herttuaksi, ja hän päätti, että
sallimuksen arpa oli langennut.

Giovanni peräytyi sukkelaan, ennenkuin ratsastaja ehti nähdä hänet.
Hetkellisestä mielijohteesta hän toimi niin ovelasti kuin olisi jo
kauan asiaa harkinnut Antonia ja hän olivat kummallisesta kohtalon
oikusta yksinään tuossa välikerroksen huoneessa. Antoniaan kääntyen hän
sanoi:

»Omituinen veitikka se tuolla kadulla ratsastelee, hän seisottelee
hevostaan aivan kuin odottaisi jotakin. Tunnettekohan te hänet?»

Antonia nousi seisomaan — pitkä, hoikka, noin kahdeksantoistavuotias
tyttö, vienon vaalea kaunotar, tummine miettivine silmineen ja
mustine palmikoineen, joihin oli punottu jalokivin koristeltuja
kultalankasäikeitä. Hän sipsutti kahisten ikkunan luo ja katseli
kadulla odottavaa ratsumiestä; ja hänen katsoessaan ja tarkkaan miestä
silmäillessään, kohotti herttua päätään. Heidän katseensa kohtasivat,
ja huudahtaen Antonia vetäytyi pois ikkunasta.

»Mikä nyt?» kysyi Giovanni.

»Se on sama julkea mies, joka tuijotteli minua eilen illalla kadulla.
Kunpa ette olisi kehoittanut minua katsomaan.»

Sillä aikaa kuin Antonia oli katsellut ikkunasta, oli Giovanni
liikkunut hiljaa hänen takanaan ja huomannut huoneen keskellä olevalla
ebenholtsipuisella pöydällä ruusumaljakon. Vikkelään ja äänettömästi
hän oli siepannut itselleen kukan, jota nyt piteli selkänsä
takana. Kun Antonia taas kääntyi hänestä poispäin, viskasi hän sen
ikkunasta kadulle; ja samalla kun hän sisimmässään nauroi, inhoten
ja pilkallisesti ajatellessaan, miten Gandia poimi kukan maasta ja
millä sydämen hartaudella hän sitä säilytti, samalla hän ääneen nauroi
Antonian pelolle, ivaten sitä tyhjänpäiväiseksi.

Illalla Giovanni huoneessaan harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa
Antonian hänelle viattomuudessaan antaman mallin mukaan. Hän rupesi
vuoteelle hyvin tyytyväisenä päätellen, että niinkuin ihminen elää,
niin hän kuoleekin. Giovanni Borgia, Gandian herttua, oli aina ollut
herttainen irstailija, häikäilemätön hekumoitsija, jota ei kannustanut
muu kuin nautinnonhimo, mikä nyt oli syöksevä hänet omaan tuhoonsa.
Giovanni Borgia, hän lisäksi päätteli, oli, kuten hän oli lausunut,
isänsä silmäterä; ja koska herttua omaehtoisesti oli pistänyt
jumalattoman päänsä silmukkaan, niin tulisi Pesaron herra alkamaan
loukkaustensa suloisen kostotyön, vetämällä silmukan tiukkaan.

Seuraavana aamuna hän uhkarohkeana ilmestyi Vatikaaniin itse tuomaan
väärennyksensä herttualle. Naamarinsa vuoksi epäiltynä häneltä
kysyttiin, kuka hän oli, ja kenen asioilla hän kulki.

»Ilmoittakaa minut mieheksi, joka haluaa pysyä tuntemattomana, ja jolla
on hänen ylhäisyydelleen, Gandian herttualle, mieluinen kirje.»

Vastahakoisesti eräs kamaripalvelija lähti hänen asiaansa toimittamaan.
Tuota pikaa hänet kuljetettiin siihen yläkerran komeaan huoneistoon,
missä Gandia Roomassa olonsa aikana asui.

Herttua oli vasta noussut, ja hänen kanssaan oli hänen veljensä, nuori,
tummatukkainen Valencian kardinaali puettuna mustaan ihonmyötäiseen
pukuun, jossa ilmeni hänen notkea, sopusuhtainen voimailijavartalonsa,
ja punaiseen silkkivaippaan, joka ilmaisi hänen kirkollisen arvonsa.

Giovanni kumarsi syvään ja alentaen ääntään, jotta sitä ei tunnettaisi,
ilmoitti itsensä ja asiansa samalla kertaa.

»Ruusuneidiltä», hän sanoi, ojentaen kirjeensä.

Valencia tuijotti hetkisen ja purskahti sitten äänekkäästi nauramaan.
Gandian kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä säkenöivät. Hän
sieppasi kirjeen, mursi sinetin ja ahmi sisällön. Sitten hän hyökkäsi
pöydän ääreen, otti kynän käteensä ja istuutui kirjoittamaan; pitkä
Valencia tarkasteli häntä hetken aikaa ivallisen huvitettuna, asteli
sitten hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

»Sinä et kokemuksesta viisastu», sanoi ovelampi Cesare. »Aina sinun
vain on pakko jättää jälkiä sinne, missä jälkiä ei kaivattaisi.»

Gandia katsoi ylös noihin älykkäisiin, nuorekkaan kauniisiin kasvoihin.

»Olet oikeassa», hän sanoi ja rutisti kirjeen kädessään.

Sitten hän katseli epäröiden sanantuojaa.

»Olen madonnan uskottu», sanoi naamioitu mies.

Gandia nousi seisomaan.

»No sanokaa sitten — sanokaa, että hänen kirjeensä on nostanut minut
taivaaseen, että minä vain odotan hänen lupaansa saadakseni tulla
vakuuttamaan rakkauttani. Mutta pyytäkää häntä pitämään kiirettä, sillä
kahden viikon kuluttua tästä lukien minä menen Napoliin, ja sieltä
palaan mahdollisesti suoraan Espanjaan.»

»Tilaisuuden kyllä keksimme, teidän jalosukuisuutenne. Tulen itse siitä
teille ilmoittamaan.»

Herttua kiitteli häntä yhä uudestaan ja vaati hänen poistuessaan
ottamaan lahjaksi viisikymmentä dukaattia sisältävän kukkaron, minkä
Giovanni viskasi Tiberiin kymmenen minuuttia myöhemmin kulkiessaan
kotimatkallaan Sant'Angelo-sillan poikki.

Pesaron herra kehitti asiaa kiirehtimättä. Vitkastelu ja vaitiolo,
sen hän tiesi, tekisivät Gandian vain yhä kiihkeämmäksi, ja kiihkeä,
kärsimätön ihminen on harvoin varovainen. Sillävälin Antonia oli
puhunut isälleen tuosta ruhtinaallisesta muukalaisesta, joka eräänä
iltana oli niin julkeasti häntä katsellut ja joka seuraavana aamuna oli
tunnin ajan kummitellut kadulla hänen ikkunansa kohdalla. Pico puhui
asiasta Giovannille, jolloin Giovanni kertoi hänelle suoraan, kuka se
oli.

»Se oli minun irstas lankoni, Gandian herttua», hän sanoi. »Jos hän
olisi jatkanut, olisin kehoittanut teitä vartioimaan tytärtänne. Mutta
hänellä näkyy olevan muuta mietittävää. Hän valmistautuu matkustamaan
Napoliin liittyäkseen veljensä Cesaren matkaan, joka lähtee paavin
lähettiläänä kruunaamaan Aragonian Federigoa.»

Hän jätti asian silleen, eikä siitä kuulunut mitään, ennenkuin kesäkuun
14. päivän iltana, päivää ennen kuin Borgian ruhtinaiden oli määrä
lähteä mainitulle matkalleen.

Viittaan puettuna ja naamari kasvoillaan hän sinä iltana lähti pimeän
tullen Vatikaaniin ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin herttualle.
Mutta hänelle vastattiin, ettei herttua ollut kotona, että hän oli
mennyt hyvästelemään äitiään ja syömään illallista hänen maataloonsa
Trastevereen. Häntä odotettiin takaisin vasta myöhään.

Ensin Giovanni pelkäsi, että hän, jättäessään suunnitelmansa
täytäntöönpanon yhdenteentoista hetkeen, oli jättänyt sen liian
myöhäiseen. Levoton kun oli asiastaan, hän heti paikalla semmoisenaan
jalkaisin lähti matkalle madonna Giovanna de Catanein maataloon. Hän
saapui sinne kello kymmenen aikaan illalla ja sai tietää, että Gandia
oli siellä, illallisella. Palvelija lähti ilmoittamaan herttualle,
että naamioitu mies halusi puhutella häntä, mikä sanoma heti kiihdytti
herttuaa. Hän käski tuoda miehen oitis luokseen.

Pesaron herraa kuljetettiin talon läpi puutarhaan ja siellä olevaan
viiniköynnöslehtoon, jonne oli illan viileyteen katettu hekumallinen
pöytä, jota alabasterilamput valaisivat. Tässä pöydässä Giovanni näki
istumassa ylhäisen seurueen aviosukulaisiaan. Siellä oli Gandia, joka
hänen lähestyessään nousi nopeasti pöydästä ja tuli häntä vastaan;
siellä oli Cesare, Valencian kardinaali, jonka piti seuraavana päivänä
lähteä paavin lähettiläänä Napoliin, mutta joka vielä illalla oli
puettuna kultakankaaseen, ja jossa ei huomannut jälkeäkään hänen
kirkollisesta arvostaan, siellä oli heidän nuorempi veljensä Giuffredo,
Squillacen ruhtinas, kaunis pojanviikari, vieressään vaimonsa,
ujostelematon aragonialainen donna Sancia, tumma, karkeapiirteinen ja
nuoruudestaan huolimatta lihava; siellä oli Giovannin entinen vaimo,
kaunis, kultakiharainen Lucrezia, viaton syy kaikkeen siihen vihaan,
mikä vallitsi Pesaron herran sielussa; siellä oli heidän äitinsä,
ylevän kaunis Giovanozza de Catanei, jolta Borgiat olivat perineet
ruskeat päänsä; ja siellä oli madonnan vieressä heidän serkkunsa,
Giovanni Borgia Monrealen kardinaali, komea ja punapukuinen.

Kaikki kääntyivät katsomaan tätä naamioitua rauhanhäiritsijää, joka
kykeni niin kummallisesti kiihdyttämään heidän rakasta Gandiaansa.

»Ruusuneidiltä», ilmoitti Giovanni hiljaa herttualle.

»Niin, niin», vastasi herttua kuumeisen kärsimättömästi! »No, mitä
teillä nyt on asiaa?»

»Tänä iltana hänen isänsä ei ole kotona. Hän odottaa teidän
jalosukuisuuttanne keskiyön aikana.»

Gandia huokasi syvään.

»Kautta hostian! Kylläpä tulette juuri viime hetkellä. Olen jo ollut
melkein toivoton, ystäväni, paras ystäväni. Tänä yönä!» Hän lausui nämä
sanat aivan haltioissaan. »Odottakaa täällä. Saatte itse viedä minut.
Siihen mennessä menkää illallista syömään.»

Ja käsiään taputtaen hän kutsui palvelijoita.

Paikalle tuli taloudenhoitaja ja pari maurilaisorjaa, vihreät turbaanit
päässä, ja näiden huostaan herttua jätti naamioidun vieraansa. Mutta
Giovanni ei kaivannut heidän palveluksiaan; hän ei huolinut ruoasta
eikä juomasta, vaan tyytyi vihan kärsivällisyydellä odottamaan kaksi
pitkää tuntia typerän uhrinsa ilonpitoa.

Vähän ennen keskiyötä he vihdoin lähtivät matkaan — herttua,
hänen veljensä Cesare, hänen serkkunsa Monreale ja monilukuinen
palvelijasaattue, hänen omat palvelijansa ja mainittujen kahden
kardinaalin. Näin he ratsastivat takaisin Roomaan, Borgiat hvvin
iloisina, naamioitu mies heidän rinnallaan tarpoen.

He saapuivat Rione di Pontelle, missä heidän tiensä erosivat, ja
siellä, kardinaali-varakanslerin palatsin kohdalla, Gandia pysähdytti
ratsunsa. Hän ilmoitti toisille, ettei jatkanut matkaa heidän kanssaan,
käski yhden ainoan rengin seurata häntä ja muiden palata Vatikaaniin
häntä odottamaan.

Kuului vielä Cesaren viimeinen pilailu ja nauru, kun seurue eteni
paavin linnaa kohden. Sitten Gandia kääntyi naamioituun mieheen päin,
käski hänen nousta hevosen lautasille ja ratsasti siten hitaasti
Giudeccaan päin, ainoan mukaan ottamansa palvelijan juostessa hänen
jalustimensa kohdalla.

Giovanni ei vienyt lankoaan talon pääkäytävälle, vaan puutarhaportille,
joka aukeni ahtaalle kujalle. Siellä he laskeutuivat hevosen selästä,
jättäen ohjakset rengille, jonka käskettiin odottaa. Giovanni veti
esille avaimen, avasi portin ja johdatti herttuan puutarhan pimentoon.
Kiviportaat veivät välikerroksen loggiaan, ja tätä tietä Gandia
nyt oppaansa jäljessä hiljaa asteli. Tällä oli mukanaan toinenkin
avain, jolla hän aukaisi loggiasta madonna Antonian eteishuoneeseen
vievän oven. Hän piti auki ovea herttualle, joka epäröi astua pimeään
huoneeseen.

»Käykää sisään», kehoitti Giovanni. »Astukaa hiljaa. Madonna odottaa
teitä.»

Huolettomasti tämä mitään pahaa aavistamaton mies silloin astui
loukkuun.

Giovanni seurasi jäljessä, sulki oven ja lukitsi sen. Herttua, joka
kiihtyneenä seisoi tuossa umpipimeässä, huomasi yht'äkkiä itseään
syleiltävän, mutta ei niin hellästi kuin hän oli odottanut. Painijan
käsivarret puristivat hänen vartaloaan, voimakas jalka kiertyi käärmeen
lailla hänen jalkansa ympäri ja veti sen hänen altaan.

Kun hän romahti näkymättömän vastustajansa painosta lattialle, kuului
kova huuto:

»Mirandolan herra! Tulkaa! Auttakaa! Varkaita!»

Samassa aukeni ovi. Valoa tulvi huoneeseen, ja kiemurteleva herttua
näki sen tytön valkean haamun, jonka kauneus oli ollut syöttinä
houkuttelemassa häntä tähän vaaraan, jota hän ei vieläkään käsittänyt.
Mutta katsoessaan hänen kanssaan painivan miehen kasvoihin, miehen
joka painoi hänet selälleen lattialle, alkoi hän vihdoinkin käsittää
tai ainakin aavistaa, sillä kasvot, jotka hän nyt näki ilman
naamaria tuuheiden kultakutrien lomitse häneen leimuavan vihaisina
tuijottamassa, olivat Giovanni Sforzan, Pesaron herran, jota hänen
sukunsa oli ylen verisesti loukannut. Giovanni Sforzan oli äänikin,
joka nyt kammottavana julisti hänen tuomionsa.

»Te ja sukunne olette saattanut minut pilkan ja naurun esineeksi. Te
itse olette minulle nauranut. Kohta saatte nauraa helvetissä!»

Miekka välähti Giovannin kädessä. Gandia nosti toisen kätensä rintansa
suojaksi, ja terä upposi lihaksiin. Hän kiljui tuskasta ja kauhusta.
Toinen nauroi vihan vimmassa ja voitonriemuisena ja pisti taas, tällä
kertaa olkapäähän.

Antonia, joka kauhun ja pelon vallassa katseli ovella, päästi
kuuluville läpitunkevan huudon, mikä kaikui kautta koko talon, ja
sitten kuului taas Giovannin kova, mutta riemukas ääni:

»Pico! Pico! Mirandolan herra! Pitäkää huolta tyttärestänne!»

Alkoi kuulua lähestyviä askelia ja ääniä, ilmestyi lisää valoa,
mikä nyt täytti koko huoneen, ja usvan läpi, joka alkoi sumentaa
Borgian esikoisen silmiä, tämä näki puolipukeisten, aseellisten
miesten rientävän sinne. Mutta tulivatpa he nyt häntä tappamaan tai
pelastamaan, niin joka tapauksessa he tulivat liian myöhään. Kymmenesti
Giovanni jo oli miekallaan pistänyt herttuaa, mutta tämän reuhtomisen
vuoksi ja koska hän oli pakotettu pitelemään häntä paikoillaan, hänen
ei ollut onnistunut pistää häntä sydämeen, jonka vuoksi hän, kun muita
rupesi saapumaan huoneeseen, viilsi poikki hänen kurkkunsa ja lopetti
niin uhrinsa.

Kun hän siitä nousi, kauttaaltaan veren tahrimana, oli hän niin kauhean
ja kammottavan näköinen, että Pico luuli hänen haavoittuneen ja riensi
hänen luokseen. Mutta nauraen Giovanni vakuutti hänelle, ettei niin
ollut laita, ja viittasi vertatippuvalla miekallaan.

»Hänen vertansa se on — likaista Borgian verta!»

Tämän nimen kuullessaan Pico säpsähti, ja ne kolme palvelijaakin, jotka
olivat tulleet hänen mukanaan, näyttivät pelästyvän. Kreivi katseli
lattialla hiljaa ja äänetönnä viruvaa komeaa, veren tahraamaa olentoa,
jonka ilmeettömät silmät tuijottivat maalauksilla koristettuun kattoon,
niin ylevän ja säälittävän näköisenä valkoisessa, kultaompeleisessa
satiinipuvussaan, jonka jalokivikoristeisessa vyössä riippuivat
käsineet ja kukkaro ja timanttikoristeinen miekka, mistä hänellä tällä
viime hetkellään oli ollut niin kovin vähän apua.

»Gandia!» hän huudahti ja katseli Giovannia silmät pelosta ja
hämmästyksestä pyöreinä. »Mistä syystä hän on tänne tullut?»

»Mistäkö syystä?»

Verisellä kädellä Giovanni viittasi Antonian huoneen avoinna olevaa
ovea kohden.

»Tuossa houkutus, teidän ylhäisyytenne. Kun olin ulkona
vilvoittelemassa, näin hänen hiipivän tänne ja luulin häntä varkaaksi,
joka hän kyllä onkin kunnian varas, kuten koko hänen sukunsa. Minä
seurasin, ja — tuossa hän makaa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Pico. Ja kysyi sitten käheällä äänellä: »Entä
Antonia?»

Giovanni keskeytti äkkiä kysymyksen.

»Hän näki, mutta ei tiedä mitään.»

Ja sitten eri äänensävyllä:

»Liikkeelle nyt, Pico!» hän huudahti. »Herättäkää kaupunki ja saattakaa
kaiken kansan tietoon, että Gandia kuoli varkaan kuoleman. Antakaa
kaikkien ihmisten tietää, mitä väkeä Borgiat oikein ovat.»

»Oletteko hullu?» huudahti Pico. »Minäkö toimittaisin nuoran kaulaani?»

»Tehän hänet täällä tapasitte yön pimeydessä, ja teillä oli oikeus
tappaa hänet. Te sen teitte.»

Pico katsoi pitkään ja tutkivasti toista silmiin. Totta kylläkin,
kaikki asianhaarat viittasivat tuohon selitykseen, samoin se, mitä
aikaisemmin oli sattunut ja josta Antonia oli hänelle valittanut. Kun
hän kuitenkin tunsi Sforzain ja Borgiain välit, niin hänestä kai tuntui
kovin ihmeelliseltä tapahtumalta, että Giovanni olisi sattumalta ollut
paikalla Mirandolan suvun kunniaa puolustamassa. Mutta hän ei kysynyt
mitään. Hän tyytyi järkevästi hyväksymään tapahtuman sellaisenaan
ja olemaan siitä joka suhteessa kiitollinen. Mutta mitä Giovannin
ehdotukseen tuli, että hänen pitäisi julistaa koko Roomassa, miten hän
oli käyttänyt oikeuttaan ja surmannut tuon röyhkeän roiston, siihen
Mirandolan herralla ei ollut vähintäkään halua.

»Tehtyä ei saa tekemättömäksi», sanoi hän lyhyesti äänellä, joka
ilmaisi paljon. »Riittäköön se meille kaikille. Nyt on vain päästävä
eroon tästä.»

»Oletteko vaiti asiasta?» kysyi Giovanni ilmeisesti huolestuneena.

»En kai minä hullu ole», sanoi Pico ystävällisesti.

Giovanni käsitti.

»Entä nämä teidän miehenne?»

»He ovat hyvin uskollisia ystäviä, jotka nyt auttavat teitä hävittämään
kaikki jäljet.»

Ja sen sanottuaan hän lähti kutsumaan tytärtään, jonka poissaolo
huolestutti häntä. Kim ei kuulunut mitään vastausta, meni hän Antonian
huoneeseen ja tapasi hänet siellä poikkipuolin vuoteellaan pyörtyneenä.
Hän oli pyörtynyt pelkästä näkemänsä kauheudesta.

Noiden kolmen ruumista kantavan palvelijan häntä seuratessa Giovanni
meni hyvin, hiljaa alas ja puutarhan läpi. Porttia lähestyessään hän
käski heidän odottaa sanoen menevänsä katsomaan, oliko tie selvä.
Sitten hän yksin edeten avasi portin ja kutsui hiljaa odottelevaa
renkiä:

»Tulkaa tänne luokseni!»

Viipymättä mies ilmestyi hänen eteensä pimeässä, ja yhtä viipymättä
Giovanni upotti miekkansa miehen rintaan. Häntä suretti tämä tekonsa,
mutta se ei ollut vältettävissä, eikä viidestoistavuosisatalainen
milloinkaan epäröinyt tehdä sellaista, mikä kerran oli välttämätöntä.
Jos palvelijan olisi jättänyt eloon, olisi se tietänyt sitä, että
_bargellit_ olisivat olleet aamulla talossa.

Mies vaipui heikosti äännähtäen maahan ja makasi hiljaa. Giovanni
raahasi hänet syrjään seinän varjoon, missä eivät muut häntä huomaisi,
ja kutsui sitten hiljaa heitä seuraamaan häntä.

Kun palvelijat ilmestyivät Picon puutarhasta, istui Pesaron herra
hajareisin sen kauniin hevosen selässä, jolla Gandia oli ratsastanut
surman suuhun.

»Pankaa hänet poikkipuolin lautasille», hän käski.

Ja miehet asettivat ruumiin niin, pään roikkuessa toisella ja jalkojen
toisella puolen. Ja jurona Giovanni itsekseen ajatteli, miten hän nyt
oli muuttanut päinvastaiseksi sen järjestyksen, missä hän ja Gandia
olivat tuntia aikaisemmin samalla hevosella ratsastaneet.

Käymäjalkaa he etenivät joelle vievää kujaa pitkin, palvelija
kummallakin puolella katsomassa, ettei taakka pudonnut lautasilta,
ja kolmas edellä tietä urkkimassa. Kujan suussa Giovanni pysähdytti
hevosen ja antoi urkkijan mennä joen rannalle katsomaan, oliko ketään
liikkeellä.

Hän ei nähnyt ketään. Mutta yksi siellä oli, joka näki heidät
— Giorgio, puutavarakauppias, joka makasi Schiavonin kohdalle
kiinnitetyssä veneessään ja joka kolme päivää myöhemmin ilmoittautui
todistamaan, mitä oli nähnyt. Hänen todistuksensa on yleisesti
tunnettu. Olemme sen usein kuulleet — miten hän näki miehen tulevan
esille puistokäytävästä ja tähystelevän joka suunnalle, sitten palaavan
takaisin, ilmestyäkseen uudelleen perässään ratsumies taakkoineen ja
kaksi muuta; miten hän näki heidän ottavan ruumiin hevosen lautasilta
ja laskettuaan »yksi, kaksi ja kolme» heittävän sen jokeen; miten hän
kuuli ratsumiehen kysyvän heiltä, olivatko he heittäneet kunnollisesti
keskelle, ja heidän vastaavan: »Kyllä, armollinen herra»; ja lopulta,
miten hän, kun häneltä oli kysytty, miksi hän ei ollut tullut
aikaisemmin kertomaan asiasta, oli vastannut, ettei hän ollut pitänyt
asiaa sen arvoisena, hän kun eläessään oli nähnyt yli sata ruumista
näin viskatuksi öiseen aikaan Tiberiin.

Puutarhaportille palattuaan Giovanni käski miesten mennä sisälle ilman
häntä. Hänellä oli vielä jotakin tekemistä. Kun he olivat poistuneet,
laskeutui hän alas hevosen selästä ja meni seinän varjoon jättämänsä
hevosrengin ruumiin luo. Hänen täytyi poistaa sekin. Hän leikkasi
yhden jalustinhihnoista irti satulasta, sitoi sen toisen pään kuolleen
miehen käsivarteen, nousi taas hevosen selkään ja raahasi siten
ruumista — valmiina vaaran tullen heti jättämään sen ja ratsastamaan
tiehensä — kappaleen matkaa, kunnes saapui Piazza della Giudeccalle.
Sinne hän, keskelle juutalaiskaupunginosaa, jätti ruumiin, ja hänen
liikehtimisensä on siitä lähtien osaksi hämärän peitossa. Ehkä hän
lähti ratsastamaan takaisin Pico della Mirandolan talolle päin, mutta
käyden luonnollisesti matkalla levottomaksi peläten ehkä, etteivät
kaikki jäljet olisi sittenkään tulleet tarkoin hävitetyiksi, että
herttuan jälkiä ehkä voitaisiin seurata tuohon taloon ja että, jos
hänet itsensä tavattaisiin sieltä, voitaisiin hänet epäilyn perusteella
vangita, oli lähtenytkin etsimään turvaa setänsä, varakanslerin luota.

Herttuan hevosen, jolla hän oli ratsastanut, hän oli laskenut irti
kadulle, josta se joitakin tunteja myöhemmin tavattiin, antaen
ensimmäisenä aihetta huhuihin, että jotakin rikollista oli tapahtunut.
Kun huhut yhä kasvoivat Gandian hevosrengin ruumiin löytymisen johdosta
ja koska asestetut _bargelli_-joukot kahden seuraavan päivän aikana
tutkivat Rooman ja varsinkin Giudeccan, ilmestyi vihdoin Giorgio,
Schiavonin venemies, kertomaan näkemiään. Kun murheen murtama paavi sen
kuuli, määräsi hän joen uoman tarkoin naarattavaksi, jolloin onneton
Gandian ruhtinas eräässä verkossa nousi päivänvaloon jonka jälkeen
tuo sydämetön Sanazzaro sepitti pilkkarunonsa Pyhän Pietarin, tuon
ihmiskalastajan, seuraajasta.

Ihmiset harkitsivat, kellä olisi ollut eniten aihetta tämän rikoksen
tekemiseen, ja päätyivät piankin Giovanni Sforzaan, joka silloin jo
oli Roomasta kaukana ratsastaen nopeasti oman valtakuntansa, Pesaron,
turviin; ja kardinaali Ascanio Sforza, jonka nimi myöskin mainittiin ja
joka pelkäsi tulevansa sotketuksi asiaan, koska oli mahdollista, että
hänen palveluspoikansa sittenkin oli nähnyt hänen naamioidun vieraansa
sormuksessa olevan Sforzan vaakunan — pakeni myöskin, eikä suostunut
palaamaan, ennenkuin pyhä isä oli lähettänyt hänelle suojeluskirjan,
missä lausui olevansa varma hänen viattomuudestaan.

Myöhemmin yleinen kulkupuhe syytti muita; se oikeastaan syytti
järjestyksessä kaikkia, jotka mahdollisesti olivat saattaneet
sen mielestä tehdä tämän rikoksen, keksien toisille näistä mitä
eriskummallisimpia ja uskomattomimpia aiheita tähän. Kerran, nähtävästi
koska kuolleen herttuan irstaileva ja nautinnonhaluinen luonne oli
yleensä tunnettu, huhu osui niin lähelle todellisia murhatapahtumia,
että _bargellit_ saapuivat kreivi Mirandolan taloon ja tutkivat sen,
jolloin Pico oli pannut jyrkän vastalauseensa, vedoten julkeasti
paaviin, koska sellaiset viittailut voivat pilata hänen tyttärensä
hyvää nimeä.

Tämä salaperäinen asia jäi selittämättömäksi, eikä syyllistä voitu
milloinkaan saattaa rangaistukseen. Niinkuin olemme nähneet, ei
Giovanni Sforza surmatessaan Gandian oikeastaan tarkoittanut kostaa
tälle itselleen, vaan hänen isälleen. Hän halusi aiheuttaa paavi
Aleksanterille haavoista hirveimmän ja vaikeimmin parannettavan, ja
vaikka häneltä puuttui kostajan nautinto saada ilmaista itsensä, niin
ei häneltä ainakaan puuttunut varmuutta siitä, että hänen iskunsa oli
tehnyt tehtävänsä. Hän sai kuulla — kuten kuuli koko Italia — tuolta
Sant' Angelon sillan yli kulkeneelta matkamieheltä, miten paavi surun
puuskan vallassa, saadessaan nähdä Tiberistä nostetun poikansa ruumiin,
oli tuskissansa mylvinyt kuin kidutettu härkä, niin että hänen huutonsa
linnasta kuuluivat sillalle asti. Hän sai kuulla, miten tuo muhkea,
reipas paavi oli saman kuun yhdeksäntenätoista päivänä hoiperrellut
neuvostonsa istuntoon, aivan kuin olisi ollut rampa ukonköntys, ja
miten hän oli nyyhkyttäen valittanut katkeraa suruaan sanoilla:

»Vaikka omistaisimme seitsemän paavikuntaa, niin luopuisimme niistä
kaikista, jos voisimme palauttaa herttuan eloon.»

Olisi luullut Giovannin nyt olleen tyytyväinen. Mutta hän ei ollut.
Hänen pohjaton vihansa niitä vastaan, jotka olivat saattaneet
hänet pilkan esineeksi, ei ollut niin helposti sammutettavissa.
Hän odotti, väijyen tilaisuutta saada tuottaa vihamiehilleen uusia
vaurioita. Sellainen tarjoutuikin vuotta myöhemmin, kun Gandian
veli, kunnianhimoinen Cesare Borgia, luopui kardinaalinnimestään ja
-arvostaan vaihtaen ne ajallisiin virka-arvoihin ja Valentinois'n
herttuan arvonimeen. Silloin hän tarttui panettelun kuolettavaan
aseeseen levittäen salaisesti sellaista huhua, että Cesare oli tappanut
veljensä maailmallisten pyyteitten ja muiden syiden vuoksi, mihin suvun
kaikki päähenkilöt olivat sotkeutuneet.

Ihminen ei kohoa Borgiain korkeuteen hankkimatta samalla itselleen
vihamiehiä. Tämä ruma juttu levisi kaikkine törkeine lisäyksineen,
ja vain yleisen mielipiteen perusteella kaikki sen ajan kynäilijät
liittivät sen aikakirjoihin. Ja neljäsataa vuotta tuo valhe
on säilynyt historiassa kaikkien Borgiain nimelle kasattujen
inhatekojen varsinaisena kulmakivenä. Kosto ei milloinkaan ollut
hirvittävämpi, laajemmalle vaikuttava ja kestävämpi. Vasta nyt
meidän kahdennellakymmenennellä vuosisadallamme ovat puolueettomat
historioitsijat tarkkojen tutkimusten perusteella osoittaneet tuon
syytöksen vääräksi.




X. NAAMIAISYÖ

Ruotsin Kustaa III:n murha



X. NAAMIAISYÖ.


Vapaaherra Bielke harppasi vaunuistaan melkein ennen kuin ne olivat
pysähtyneetkään ja odottamatta, että palvelija ehti laskea alas
astuimia. Hänen arvoasemassaan olevalle henkilölle peräti oudon
kiireisesti hän riensi kuninkaallisen linnan suureen vestihyliin ja
kysyi väräjävällä äänellä ensimmäiseltä kohtaamaltaan palvelijalta:

»Onko hänen majesteettinsa jo lähtenyt?»

»Ei vielä, teidän ylhäisyytenne.»

Tämä vastaus sai hänet hiljentämään vauhtiaan, mutta ei vähentänyt:
hänen levottomuuttaan. Hän heitti yltään raskaat sudennahkaiset
turkkinsa, joihin hän oli ollut puettu, ja antaen ne palvelijalle lähti
reippaasti nousemaan komeita portaita, tuo pitkä, nuorekas olento, joka
mustassa puvussaan näytti niin kauniilta ja arvokkaalta.

Hänen kulkiessaan monien etuhuoneiden läpi kuninkaan
yksityishuoneistoon päin huomasivat läsnäolijat hänen sileän-puhtoisten
kasvojensa kalpeuden tummanruskean palmikkopermikin alla ja
ympäristöään tarkkaamattomien silmien kuumeisen hehkun. He eivät
saattaneet aavistaa, että vapaaherra Bielke, kuninkaan sihteeri ja
suosikki, kantoi käsissään kuninkaallisen isäntänsä elämää tai sen
vastinetta, hänen murhahankkeensa salaisuutta.

Bielke ei monessakaan suhteessa ollut paheellisen Ruotsin Kustaan
paheellisia liehakoitsijoita parempi. Mutta siinä suhteessa hän oli
heitä etevämpi, että oli älyllisesti heidän keskitasoaan korkeammalla.
Hän oli huomannut sen lähestyvän myrskyn ensi merkit, minkä kuningas
oli niin ajattelemattomasti nostattanut. Sekä harkitsemalla että
välittömästi tajuamalla hän tiesi, ettei kuninkaan, tällaisena
aikana, jolloin naapurivaltio Ranska vääntelihe yksinvaltaista
ja ylimysvaltaista itsevaltiutta vastaan suunnatun kauhean
vallankumouksen synnytystuskissa, ollut turvallista itsepintaisesti
jatkaa loisluontoisen valtansa väärinkäyttöä. Ilma oli täynnä uusia
yhteiskunnallisia aatteita. Ne levisivät kautta Euroopan, eivätkä
vain Ranskassa ihmiset pitäneet häpeällisenä epäkohtana sitä, että
yhteiskunnan suuri enemmistö raatoi ja hikoili ja kärsi ylimielisen
vähemmistön hyväksi.

Talonpoikaislevottomuuksia oli Ruotsissa jo ollut, ja Bielke oli
vaarantanut oman asemansa kuninkaan suosikkina ryhtymällä varoittamaan
herraansa. Kustaa III odotti seuralaisiltaan hauskuutta eikä viisautta.
Häntä oli mahdoton saada käsittämään kuninkaan aseman asettamaa
vastuunalaisuutta. On väitetty, että hän oli luonnostaan hyvin
lahjakas. Ehkä hän olikin, mutta samaa on väitetty hyvinkin monesta
ruhtinaasta, niin että sitä on vaikea uskoa silloin kuin puuttuu
todistuksia. Jos hän todella oli lahjakas, niin osasi hän ihmeen hyvin
kätkeä tämän ominaisuutensa turhamaisen iloisen, kevytmielisen ja
tuhlailevan luonteensa peittoon.

Hänen tuhlaavaisuutensa pakotti hänet kauheasti kiskomaan, eikä
muu kuin mielenvikainen olisi hukannut irstailuun pitkämielisiltä
alamaisilta tunnottomasti kiristettyjä varoja. Kiskomisen jälkeen
hänen hurja rahanpuutteensa vei hänet törkeään epärehellisyyteen.
Yhdellä ainoalla kynänvedolla hän oli alentanut paperirahan arvon
kolmanneksella — niin väkivaltainen ja äkillinen arvonaleneminen,
että se, samalla kuin saattoi monet köyhiksi, vei toiset täydelliseen
perikatoon — vain voidakseen tyydyttää komeudenhaluaan ja rikastuttaa
saaliinhimoisia suosikkejaan, jotka olivat yhtä paheellisia kuin hän
itsekin.

Tyytymättömyys levisi valtakunnassa. Ei ollut enää kysymys enemmän
tai vähemmän taipuisan talonpoikaisväestön katkeroitumisesta,
talonpoikaisväestön, jonka ensimmäiset kumoukselliset liikehtimiset
olisi helppo tukahduttaa. Ruotsin alempi aatelisto oli suuttunut
eräästä toimenpiteestä — eikä suinkaan ainoasta — joka koski heihin
erikoisen raskaasti; ja tästä suuttumuksesta leimahti, yhden ainoan
miehen — Johan Jakob Anckarströmin — jota kuningas vääryydellä
kohdellen oli kovin loukannut, lietsomana se salaliitto kuninkaan
henkeä vastaan, minkä Bielke oli saanut ilmi.

Hän oli saanut sen ilmi sillä vaarallisella, tavalla, että oli
itse yhtynyt salaliittolaisiin. Hän oli hankkinut itselleen heidän
luottamuksensa, ja he myönsivät, että hänen liittymisensä heihin oli
aivan sanomattoman arvokas sen läheisen suhteen johdosta, missä hän oli
kuninkaaseen. Ja ovelan viisaana Bielke omasta vaarastaan välittämättä
oli pitänyt asian salassa. Hän oli odottanut tähän asti, siihen
hetkeen asti, jolloin isku oli sattumaisillaan, ennen kuin ilmaisisi
asian, mikä ilmianto ei vain pelastaisi Kustaata, vaan tekisi hänelle
myöskin mahdolliseksi heittää verkko, johon kaikki kapinoitsijat
voitaisiin pyydystää. Ja hän toivoi, että kun Kustaa huomaisi, miten
täpärällä hänen pelastumisensa oli ja miten todenperäisiä ne vaarat,
joiden vaiheilla hän liikkui, hän käsittäisi parhaaksi muuttaa
hallitustapaansa.

Hän oli saapunut viimeisen eteishuoneen ovelle, kun samassa pidättävä
käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. Häntä puhutteli hovipoika —
Ruotsin ylhäisimpien sukujen jälkeläinen, jonka isä oli Bielken
läheisimpiä ystäviä, vaaleatukkainen, nenäkäs nuorukainen, jonka kanssa
sihteeri oli totuttautunut jonkinverran tuttavalliseksi.

»Oletteko menossa kuninkaan luo, vapaaherra?» poika kysyi.

»Olen, Kaarle. Mitä sitten?»

»Kirje hänen majesteetilleen — hyväntuoksuinen kuin juhannusruusu —
jonka eräs palvelijoista juuri antoi minulle. Viettekö sen mennessänne?

»Anna tänne, herra nenäkäs», sanoi Bielke, ja hymyn häivä kirkasti
hetkeksi hänen kalpeita kasvojaan.

Hän otti kirjeen ja jatkoi matkaansa -viimeiseen eteishuoneeseen,
jossa ei ollut ketään muuta kuin yksinäinen kamaripalvelija. Tämä
kamaripalvelija kumarsi kohteliaasti vapaaherralle.

»Hänen majesteettinsa?» sanoi Bielke.

»Pukeutumassa. Ilmoitanko teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä.»

Kamaripalvelija katosi ja Bielke jäi yksikseen. Siinä odotellessaan hän
sormieli tuoksuvaa kirjelippua, minkä hovipoika oli hänelle antanut.
Hänen siinä sitä käännellessään sattui osoitteen puoli ylöspäin, ja
hän herkesi heti sitä liikuttelemasta. Silmistä katosi hajamielinen
ilme, ne kävivät tarkkaavaisiksi, ja hän rypisti tyytymättömänä
kulmiaan; hetkeksi salpautunut henki purkautui taas läähättäin. Hän
käveli pöydän ääreen, jolla oli raskaassa, hopeisessa haarajalassa
parikymmentä kynttilää, ja piteli kirjettä niin, että valo sattui
suoraan kirjoitukseen.

Siinä seistessään hän varjosti kädellään silmiään ja kaksi
punaista täplää hehkui hänen kalpeilla poskillaan. Yht'äkkiä
päällekirjoituksesta välittämättä hänen vapisevat sormensa taittoivat
eheän sinetin ja aukaisivat hänen kuninkaalliselle isännälleen
osoitetun kirjeen. Hän luki vielä, kun kamaripalvelija tuli
ilmoittamaan, että kuningas halusi tavata vapaaherran heti. Hän ei
nähtävästikään kuullut tätä ilmoitusta. Hänen koko huomionsa oli
kiintynyt kirjeeseen, huulet olivat irvissä paljastaen hampaat ja
suuria hikikarpaloita kimmelsi hänen otsallaan.

»Hänen majesteettinsa —», kamaripalvelija aikoi toistaa ilmoituksensa,
mutta keskeytti äkkiä. »Onko teidän ylhäisyytenne sairas?»

»Sairasko?»

Bielke katseli häntä silmät tuijottaen. Hän rutisti kirjeen kädessään
ja sulloi sen mustan satiinitakkinsa taskuun. Vakuuttaakseen
pelästynyttä palvelijaa siitä, että oli terve, hän koetti nauraa, mutta
onnistui vain hassunkurisesta irvistämään.

»Minun ei sovi odotuttaa hänen majesteettiaan», hän virkkoi käheästi ja
lähti hoipertelemaan pois jättäen kamaripalvelijan mieleen epäilyksen
siitä, ettei hänen majesteettinsa sihteeri ollut selvänä.

Mutta Bielke kykeni siihen määrään hillitsemään mielenliikutuksensa,
että hän kuninkaan pukuhuoneeseen tullessaan jo oli melkein
tavallisessa tasaisessa mielentilassa; eipä hänessä huomannut edes sitä
kiihtymystä, mikä näkyi hänen tullessaan linnaan.

Kustaa, hoikka ja kaunis, keskipituinen mies, seisoi kääntökuvastimen
edessä, kun Bielke tuli huoneeseen. François, korvaamaton
sisäpalvelija, jonka hänen majesteettinsa noin viisi vuotta aikaisemmin
oli tuonut mukanaan huvimatkaltaan vallankumouksenedelliseen Ranskaan,
seisoi jonkin matkan päässä arvostellen tarkastamassa dominoa, minkä
hän juuri oli sovittanut kuninkaallisille hartioille. Vapaaherra
Armfelt — jonka salaliittolaiset väittivät tuhoisimmin vaikuttavan
kuninkaan mieleen — kiireestä kantapäähän välkehtivän valkoiseen
satiinipukuun puettuna, loikoi sohvalla niin tuttavallisen huolettomana
kuin ikinä kävi laatuun tälle hovilaisista suosituimmalle, tälle
kaikkien kuninkaallisten hulluttelujen kannattajalle.

Bielken astuessa huoneeseen katsoi kuningas häntä olkansa yli.

»No mutta, Bielke», hän huudahti, »luulinpa, että olitte lähtenyt
maalle!»

»En käsitä», vastasi Bielke,» mistä teidän majesteettinne on
johtunut sellaiseen harhakäsitykseen.» Ja hän hymyili ehkä itsekseen
huomatessaan, miten hänen sanansa saattoivat Kustaan hämille.

Kuningas nauroi kuitenkin, tekeytyen rauhalliseksi.

»Minä vain siitä päättelin, kun tällaisena iltana olette pysynyt poissa
hovista. Mikä on pidättänyt teitä?» Mutta vastausta odottamatta hän jo
tokaisi uuden kysymyksen: »Mitä sanotte dominostani, Bielke?»

Kysymyksessä oleva domino oli mustaa satiinia, johon oli punaisia
ja kullanvärisiä lankoja taitavasti sekoittamalla ommeltu niin
luonnollisen näköisiä tulen kielekkeitä, että ne hänen siinä
käännähtäessään kynttilän valossa välähtivät aivan kuin oikeat
tulenieskat.

»Teidän majesteetillanne tulee olemaan erinomainen nenestys», sanoi
Bielke, ja nautti itsekseen pilapuheensa koko julmuudesta. Sillä se oli
kammottavaa pilaa, koska hän ei enää aikonutkaan toimittaa sitä asiaa,
mitä varten hän oli niin kiireesti saapunut linnaan.

»Aivan niin, ja minä sen ansaitsenkin!» vastasi Kustaa sukkelasti
ja kääntyi taas kuvastimeen päin pannakseen paikoilleen leukansa
vasemmalla puolella olevan täplän. »Tässä dominossa on nerokkuutta,
eikä se ole François'n nerokkuutta, sillä liekkien luonnos on minun
keksintöäni, paljon miettimisen ja tutkimisen tulos.»

Näillä sanoilla Kustaa ilmaisi koko mielenlaatunsa. Kemujen
järjestäjänä tai oopperan impressariona tämä kuninkaallinen elostelija
olisi täyttänyt hyvin paikkansa elämässä. Ikävä vain, että onneton
syntymä puki hänet kuninkaalliseen purppuraan. Monen muun ruhtinaan
tavoin, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman, hänkin oli syntynyt
väärälle alalle.

»Aiheen minä siihen sain», hän jatkoi, »Goyan taulun sanbenitosta.»

»Pahaenteinen puku», sanoi Bielke hymyillen omituisesti.
»Katumustuomiolleen menevän syntisen puku.»

Armfelt huudahti muka kauhuissaan, mutta Kustaa nauroi huolettomasti.

»Hoo, myönnän, että se siihen parhaiten sopisi. En tullut sitä
ajatelleeksi.»

Hän haparoi sormiinsa hiusvoidetölkkiä ja tuli silloin työntäneeksi
pöydällä olevaa marokkonahkaista lipasta. Sen päältä putosi silloin
pitkulainen paperikäärö, joka herätti kuninkaan huomiota.

»No, mikä tämä on?» Hän otti käteensä sen — kirje, jossa oli
päällekirjoitus:

HÄNEN MAJESTEETILLEEN, KUNINKAALLE SALAINEN JA TÄRKEÄ.

»Mitä tämä on, François?» kuninkaan ääni oli äkkiä käynyt tiukaksi.

Palvelija tuli lähemmäksi, ja samoin Armfelt kuninkaan äkillisen
äänenmuutoksen johdosta nousi sohvaltaan ja meni yhdessä Bielken kanssa
isäntänsä lähelle.

»Mistä tämä kirje on tähän ilmestynyt?»

Palvelija näytti aivan hämmästyneeltä. Se oli nähtävästi tuotu sinne
tunti sitten hänen poissa ollessaan, sitten kuin hän oli saanut kaikki
valmiiksi kuninkaan pukeutumista varten. Silloin se varmastikaan ei
ollut siinä ollut, sillä hän olisi sen kyllä huomannut.

Kärsimättömänä kuningas mursi sinetin ja aukaisi kirjeen. Hetken aikaa
hän luki itsekseen hiljaa, kulmiaan rypistäen. Sitten hän virkahti
halveksien: »Pyh!» ja ojensi sen sihteerilleen.

Ensi silmäyksellä Bielke tunsi sen käsialasta eversti Liljehornin
kirjoittamaksi, salaliittolaisen, jonka rohkeus nähtävästi oli pettänyt
hänet yhdennellätoista hetkellä. Hän luki:

  Sire, — Suvaitkaa ottaa huomioonne sellaisen henkilön varoitus, joka,
  vaikka ei olekaan palveluksessanne, eikä tavoittele suosiotanne
  eikä ylistä rikoksianne, sittenkin haluaa torjua luotanne teitä
  uhkaavan vaaran. On olemassa salaliitto, mikä on muodostettu
  teidän surmaamiseksenne, mikä jo olisi tapahtunutkin, jollei
  oopperahuoneella viime viikolla pidettäviä tanssiaisia olisi
  peruutettu. Mikä ei tapahtunut silloin, se varmaankin tapahtuu tänä
  iltana, jos suotte heille tilaisuuden. Pysykää kotona ja välttäkää
  juhlia ja kokoustilaisuuksia lopun vuotta, niin teidän henkeänne
  tavoitteleva yltiömielisyys vähitellen haihtuu.»

»Tunnetteko käsialan?» kysyi Kustaa.

Bielke kohautti olkapäitään.

»Se on luultavasti vääristelty», vastasi hän vältellen.

»Mutta noudatattehan varoitusta, sire?» huudahti Armfelt, joka
sihteerin olan yli oli lukenut kirjeen ja joka oli kalvennut lukiessaan.

Kustaa nauroi halveksivasti.

»Totta vie, jos minä joka miehen varoituksia kuuntelisin, niin enpä
sitten saisi elämästä paljoakaan nauttia.»

Mutta suuttunut hän oli, minkä huomasi hänen muuttuneesta väristään.
Nimettömän tiedotuksen kunnioitusta puuttuva sanonta häntä kuitenkin
enemmän kiihdytti kuin varsinainen ilmoitus. Hän leikki hetken
hiusnauhalla alahuuli pitkällä ja mietteissään. Viimein hän kirosi
harmistuneena ja ojensi nauhan palvelijalle.

»Tukkani, François», hän sanoi, »ja sitten lähdetään.»

»Lähdetään!»

Näin huudahti kauhistuneena Armfelt, jonka kasvot olivat nyt yhtä
kalpeat kuin norsunluunvärinen pukunsa »Mitenkäs muuten? Antaisinko
minä peloitella itseäni pois huvituksista?» Mutta ettei hän vimmassaan
ollut yhtä uljas kuin sanoissaan, sen huomasi jo seuraavasta
kysymyksestä: »Apropos, Bielke, mistä syystä peruutitte viimeviikkoisen
juhlan?»

»Geflen lähetystöähän oli heti kuultava», muistutti Bielke.

»Niinhän te silloin sanoitte. Mutta kuultuamme asian ei se tuntunut
kovinkaan tärkeältä. Oliko teillä mitään muuta syytä mielessänne —
mitään epäilyksiä?»

Hänen tiukat, tummat silmänsä tarkkasivat sihteerin kalpeita, jäykkiä
kasvoja.

Niiden vakava, melkein synkkä ilme höltyi hymyileväksi.

»En minä silloin epäillyt enempää kuin nytkään, vastasi hän huolettoman
kaksimielisesti. »Ja nyt epäilen vain, että joku pikku vihamies yrittää
säikyttää teidän majesteettianne.»

»Säikyttääkö minua?» Kustaa punastui korvia myöten. »Olenko minä sitten
niin säikytettävä?»

»Niin, mutta ajatelkaapa, sire, ja te, Bielke», yritti Armfelt
joukkoon. »Tämä saattaa olla ystävällinen varoitus. Sallikaa minun
kaikessa alamaisuudessa ehdottaa, ettette antautuisi mihinkään vaaraan;
että peruutatte naamiaiset.»

»Ja sallisitte tuon röyhkeän kirjoittajan kerskua säikyttäneensä
kuninkaan?» ilkkui Bielke.

»Totta vie, vapaaherra, te olette oikeassa. Tuon kirjoituksen tarkoitus
on saattaa minut pilkanalaiseksi.»

»Mutta entäpä, jos asia ei olisikaan niin, sire?» intti huolestunut
Armfelt. Ja puheliaasti hän nyt koetti selittää varovaisuuden
viisaimmaksi, muistuttaen kuningasta hänen vihamiehistään, jotka ehkä
ovat voineet joutua kiusaukseen mennä niin pitkälle kuin nimetön
kirjoittaja sanoi. Kustaa kuunteli ja kävi vakavaksi.

»Jos minä kaikkia kehoituksia ottaisin huomioon», sanoi hän, »niin
olisi minun paras ruveta oitis munkiksi. − Ja kuitenkin...» Hän tarttui
kädellä leukaansa ja näytti miettivän, nähtävästi epäröiden, pää
kumarassa, ja suora, solakka vartalo liikkumattomana.

Näin hän seisoi siihen asti kunnes Bielke, joka nyt yli kaiken toivoi
juuri sitä, mitä niin innokkaasti oli saapunut torjumaan, katkaisi
äänettömyyden tehdäkseen tyhjäksi sen, minkä Armfelt oli aikaansaanut.

»Sire», hän sanoi, »teidän on mahdollista välttää sekä pilkanalaiseksi
joutuminen että vaarakin ja kuitenkin saapua naamiaisiin. Jos
olisi todella olemassa salaliitto, niin on murhaajille tietenkin
ilmoitettu, missä puvussa te tulette esiintymään. Antakaa minulle
teidän liekkikoristeinen dominonne ja esiintykää itse yksinkertaisessa
mustassa puvussa.»

Armfelt oli ihmeissään tällaisesta rohkeudesta, mutta Kustaa ei
näkynyt kuulleen koko ehdotusta. Hän seisoi yhä äskeisessä jäykässä
asennossaan, silmät epämääräisen uneksivina. Ja aivan kuin osoitukseksi
siitä, mitä teitä hänen ajatuksensa vaelsivat, hän lausui yhden
ainoan sanan — nimen — kysyvällä äänellä, joka tuskin oli kuiskausta
kuuluvampi.

»Anckarström?»

Myöhemmin hän taas sai syytä muistella Anckarströmiä, etsiä ja
tutkituttaa häntä, mikä oikeuttaa meidät tässä arvaamaan, mitkä olivat
hänen ajatuksensa. Ne kulkivat hänen omantuntonsa viitoittamia polkuja.
Enemmän kuin ainoallakaan muulla ruotsalaisella oli hänellä syytä
pelätä Anckarströmiä, sillä vaikka hän kyllä oli rumasti loukannut
montakin miestä aikanaan, ei hän kuitenkaan ollut ketään loukannut niin
syvästi kuin tätä ylpeää ja ylevämielistä aatelismiestä. Hän vihasi
Anckarströmiä niin suuresti kuin ihminen aina pakosta vihaa niitä,
joita on loukannut, ja hän vihasi häntä vieläkin enemmän siitä syystä,
että tiesi Anckarströmin halveksivan häntä verisen leppymättömällä
ylenkatseella, jota hän ei missään tilaisuudessa edes yrittänytkään
salata.

Tämä viha oli jo yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Se polveutui
niistä päivin, jolloin Kustaa oli ollut pahantapainen nuorukainen ja
Anckarström itsekin poika. He olivat melkein samanikäiset. Kustaa
oli häpeällisesti loukannut nuorta toveriaan ja saanut siitä iskun
vasten kasvojaan. Vain Anckarströmin nuoruus, ja koska myönnettiin
Kustaan häntä ärsyttäneen, olivat pelastaneet hänet siitä ankarasta
rangaistuksesta, mikä seurasi syntyperäisen ruhtinaan lyömisestä.
Mutta ne eivät olleet häntä pelastaneet Kustaan kostolta. Tämä oli
säilyttänyt kostonhimonsa virkeänä ja kärsivällisesti odottanut
tilaisuutta tuhota miehen, joka oli lyönyt häntä.

Tilaisuus siihen oli tarjoutunut neljä vuotta sitten — vuonna
1788 — Venäjän sodan yhteydessä. Anckarström komensi Gotlannin
puolustusjoukkoja. Nämä joukot olivat tarkoitukseen riittämättömät,
eikä saari muutenkaan ollut asianmukaisessa puolustuskunnossa, sillä
kun ei ollut linnoituksia. Olisi ehkä ollut sankarillista järkähtämättä
jatkaa puolustusta, mutta se olisi ollut tyhjääkin pahempi, sillä
paitsi että se olisi aiheuttanut varusväen teurastuksen, olisi se
varmasti syössyt asukkaat kaikkiin ryöstön ja hävityksen kauhuihin.

Asiain niin ollen Anckarström oli käsittänyt velvollisuudekseen
antautua Venäjän ylivoimalle, jolloin hänelle taattiin asukkaiden
hengen ja omaisuuden koskemattomuus. Tässä nyt kuningas oivalsi
itselleen olevan tilaisuuden tyydyttää kostonhimoaan. Hän vangitutti
Anckarströmin ja antoi syyttää häntä valtiopetoksesta, koska hänen
väitettiin kehoittaneen Gotlannin kansaa olemaan tarttumatta aseisiin
venäläisiä vastaan. Kuninkaalliset asiamiehet hankkivat vääriä
todistajia todistamaan Anckarströmiä vastaan, ja hänet tuomittiin
niiden nojalla kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen jossakin
linnoituksessa. Mutta tuomiota ei pantu milloinkaan täytäntöön. Kustaa
huomasi piankin menneensä liian pitkälle. Kansan vihamielisyys häntä
kohtaan, mikä tähän asti oli salassa kytenyt, leimahti ilmiliekkiin
tämän vääryyden huippusaavutuksen johdosta, ja korjatakseen
erehdyksensä Kustaa riensi, ei toki vapauttamaan Anckarströmiä
syytöksistä, vaan antamaan hänelle anteeksi rikoksen.

Kun tämä ruotsalainen aatelismies tuotiin hoviin tätä anteeksiantamusta
vastaanottamaan, käytti hän sitä aseena halveksimaansa kuningasta
kohtaan.

»Väärät tuomarini», hän julisti selkeän kuuluvalla äänellä, jonka kaiku
kantautui Ruotsinmaan ääriin, »eivät ole sisimmässään milloinkaan
epäilleet viattomuuttani niihin rikoksiin nähden, joista minua on
syytetty, ja jotka väärillä todistuksilla vahvistettiin. Tuomio, joka
minulle julistettiin, ei ollut oikea. Tähän vapautukseeni siitä olen
täysin oikeutettu. Kuitenkin tahtoisin mieluummin kuolla kuninkaan
vihamielisyyden kautta kuin elää hänen armahduksensa suomaa häpeän
elämää.»

Kustaa oli kiristänyt hampaitaan raivosta, kun nämä rajut sanat hänelle
kerrottiin, ja hänen raivonsa oli vielä yltynyt, kun hän sai kuulla,
miten sydämellisesti Anckarström oli vapaaksi päästyään kaikkialla
otettu vastaan. Hän huomasi nyt suuresti erehtyneensä, ja että hän,
yrittäessään kavalasti vahingoittaa Anckarströmiä, olikin tuottanut
vahinkoa vain itselleen. Eikä hän armahduksellaan myöskään ollut saanut
yleistä närkästystä asettumaan. Kapinan liekki tosin oli tukehtunut.
Mutta häneltä ei suinkaan puuttunut todistuksia siitä, että se yhä kyti
salassa ja syöpyi yhä syvemmälle sekä ylhäisiin että alhaisiin.

Eipä siis ihme, että hänelle tällä hetkellä, tuo varoitus näkyvissään,
tuli Anckarströmin nimi kielelleen, että Anckarströmin muisto,
Anckarströmin pelko kangasti suurena hänen mielessään. Se oli kyllin
suuri saamaan hänet ottamaan huomioon varoituksen. Hän vaipui tuoliin.

»En minä mene», hän sanoi, ja Bielke huomasi, miten kalpea hän oli, ja
miten hänen kätensä vapisivat.

Mutta kun sihteeri oli toistanut ehdotuksensa, mikä äsken oli jäänyt
huomioon ottamatta, niin Kustaa tarttui siihen himokkaasti, vähät
välittäen siitä, mihin vaaraan Bielke siinä antautui. Hän hyppäsi
pystyyn taputtaen käsiään. Jos oli olemassa salaliitto, niin tällä
keinoin se saatettaisiin satimeen; jos taas salaliittoa ei ollut
olemassa, silloin tuo yritys säikähdyttää häntä oli rauennut tyhjiin:
tällä tavalla hän säästyisi vihamiestensä sekä pilkalta että puukoilta.
Eikä Armfeltkaan enää vastustanut eikä koettanut pidättää häntä
menemästä. Bielken ehdottamalla tavalla asia olisi vaarallinen vain
Bielkelle, mikä taas ei liikuttanut vähääkään Armfeltia, päinvastoin,
hänellä ei ollut syytä pitää Bielkestä, jonka käsitti vaaralliseksi
kilpailijakseen, eikä hän suinkaan olisi kyyneliä vuodattanut, jos
kuninkaan sisälmyksiin tarkoitettu puukko olisikin osunut Bielkeen.

Niinpä vapaaherra Bielke, katumuskaavun mukaan jäljennettyyn dominoon
puettuna, lähti menemään Oopperataloon, jättäen Kustaan perässä
tulemaan. Mutta varovaisuustoimenpiteistä huolimatta naamioitu kuningas
itse, kreivi von Essenin käsivarteen nojaten, tuskin oli astunut väkeä
täynnä olevaan teatteriin, kun hän jo luuli huomaavansa varoituksen
oikeutetuksi ja katui, ettei ollut ottanut sitä niin paljon huomioon,
että olisi jäänyt saapumatta. Sillä ensimmäisiä hänen näkemiään
kasvoja, ja harvoja naamioimattomia kasvoja, olivat Anckarströmin
kasvot, ja Anckarström tuntui odottavasti tähystelevän tulo-ovea.

Kustaa pidättyi kesken askeltaan, vilun väreet kävivät hänen
lävitsensä, ja hän jäykistyi äkillisestä pelästyksestä, sillä tuon
aatelismiehen pitkän vartalon ja ylpeän päättäväin kasvojen näkeminen,
jota hän oli loukannut, oli merkitsevämpi kuin ensi kuulumalta
luulisi. Aina häpeällisestä tutkimuksestaan asti Anckarström oli
käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tilaisuuksia osoittaakseen
halveksimistaan ruhtinastaan kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut mistään
kokouksesta kuninkaan saapuessa heti poistumatta; eikä hänen tiedetty
milloinkaan tahallaan ottaneen osaa mihinkään tilaisuuteen, jota
Kustaan tiedettiin läsnäolollaan kunnioittavan. Miten hän siis oli
saapunut tähän juhlaan, joka oli pantu toimeen kuninkaan nimenomaisesta
määräyksestä, muuten kuin siinä kamalassa tarkoituksessa, josta kirje
oli varoittanut?

Vaistomaisesti kuningas aikoi heti poistua. Hän joutui kummallisen,
melkein käsittämättömän pelon valtaan, mikä oli hänelle outoa, sillä
kaikista puutteistaan huolimatta häneltä ei vielä milloinkaan ollut
rohkeutta puuttunut. Mutta hänen siinä juuri epäröidessään, liukui
hänen ohitsensa tulenkielekkeillä kirjailtuun dominoon puettu,
kumpaakin sukupuolta olevien juhlavieraiden ympäröimä olento, ja
hänelle johtui mieleen, että jos Anckarströmillä oli pahat aikomukset,
niin hänen huomionsa kiintyisi tuohon olentoon, jonka tieltä yleisö
kunnioittavasti, tietä antaen väistyi, luullen sitä kuninkaaksi. Mutta
siitä huolimatta Anckarström yhä vain katseli Kustaata itseään tavalla,
joka sai Kustaan kuvittelemaan, että hänen naamionsa oli lasista.

Ja silloin yht'äkkiä, juuri kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin,
vyöryi paikalle uusi aalto huimapäisiä huvittelijoita, ja käden
käänteessä olivat Kustaa ja kreivi von Essen saarroksissa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuo tungeksiva joukko oli erottanut hänet
tallimestaristaan. Hän huomasi olevansa yksin noiden hurjimusten
muodostaman ryhmän keskellä, jotka näyttivät luulevan häntä omaan
joukkoonsa kuuluvaksi ja kuljettivat hänet mukanaan. Hetkisen hän
yritti vastustella. Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut vesivyöryä
vastustaa. Heidän eteenpäinsyöksymisensä ei ollut estettävissä. Se
melkein kaatoi hänet kumoon, ja sitä välttääkseen hänen oli pakko
seurata mukana. Niin hän työntyi teatterin lattian poikki, avuttomana
kuin uimari vuolaassa viirassa ja hukkumispelon ahdistaessa hänen
sydäntään.

Hänen juolahti mieleensä poistaa naamari, ilmaista itsensä ja vaatia
itselleen kuuluvaa arvonantoa. Mutta silloinhan hän olisi antautunut
juuri siihen vaaraan jonka olemassaolosta hän nyt oli varma. Ainoa
keino, mistä hän toivoi pelastusta, oli antaa vastustelematta kuljettaa
itseään eteenpäin, kunnes sopivassa tilassa pääsisi pujahtamaan näitten
mielipuolten käsistä.

Permannon yhdistivät näyttämöön leveät puuportaat. Näitä portaita ylös
tuo ihmisaalto hänet kuljetti. Mutta itse näyttämöllä hän vihdoin
kykeni pysähtymään vasten toista sivuseinää. Kovin huohottaen hän
nojasi selkäänsä sitä vastaan odottaen ihmisaallon vyöryvän edelleen
hänen ohitseen. Mutta se pysähtyikin ja asettui paikoilleen hänen
ympärilleen, ja samassa joku laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän kääntyi päin ja katsoi silmästä silmään päättävän näköistä
Anckarströmiä, joka oli aivan hänen takanaan. Samassa hän tunsi
kyljessään polttavan, vihlovan tuskan ja tuli pahoinvointiseksi ja
häntä alkoi pyörryttää. Suuriääninen meteli hiljeni; valot olivat
muuttuneet loistavaksi aalloksi, joka paisui ja kutistui ja sitten
kokonaan hävisi.

Pistoolin laukausta eivät tuossa yleisessä hälinässä olleet kuulleet
muut kuin ne, jotka olivat seisoneet sen paikan lähellä, missä se oli
laukaistu. Ja nämä tunsivat yhtäkkiä itseään työnnettävän takaisin
päin, kun pieni joukko naamioituja miehiä loittoni näyttämöllä
pitkänään makaavasta vertavuotavasta olennosta.

Kuului huutoja: »Tuli on irti! Tuli on irti!» Salaliittolaiset
koettivat sillä keinoin saada sekasortoa syntymään päästäkseen
hajaantumaan ja väkijoukkoon sekaantumaan. Mutta siitä aiheutunut
sekasorto oli hyvin lyhytaikainen. Sen pysähdytti melkein alkuunsa
kreivi von Essen, joka asian oikean laidan aavistaen juoksi näyttämön
portaita ylös. Hän kumartui sieppaamaan naamarin uhrin kasvoilta ja
nähdessään, kuten oli pelännytkin, kuninkaansa tuhkanharmaat kasvot,
nousi hän pystyyn itse melkein yhtä kalpeana.

»On tapahtunut murha!» hän kiljui. »Sulkekaa ovet ja vartioikaa
niitä älkääkä salliko kenenkään poistua teatterista.» Heti paikalla
henkivartioväen upseerit panivat hänen käskynsä täytäntöön. Ne
hovikuntalaiset, joilla oli palvelusvuoro, tulivat nyt nostamaan
Kustaan lattialta ja kantamaan hänet eräälle sohvalle. Siellä hän
pian tointui tajuihinsa, ja eräs lääkäri hoiti hänen haavaansa, ja
kohta kun hän sai tietää, minkälainen hänen tilansa oli, kävi hän
niin rauhalliseksi, että itse ryhtyi komentamaan. Hän määräsi, että
kaupungin portit oli suljettava jokaiselta, ja pyysi itse anteeksi
Preussin lähettiläältä, joka oli hänen lähellään, että oli antanut niin
hankalan, mutta välttämättömän määräyksen.

»Portit pidetään suljettuina kolme päivää, herra ministeri», hän
ilmoitti. »Sinä aikana ette voi kirjoittaa hallituksellenne; mutta
silloin teidän tiedonantonne tuleekin olemaan määrätympi, koska siihen
mennessä kai jo on tiedossa, tulenko minä elämään vai en.»

Seuraavan määräyksensä, jonka hän ankarien tuskiensa vuoksi sai
sanotuksi vain katkonaisesti, hän antoi hovimestarilleen käskien,
että kaikkien läsnäolijani oli riisuttava naamarinsa ja kirjoitettava
nimensä esille pantuun kirjaan, ennenkuin pääsisivät poistumaan. Sen
tehtyään hän käski kantaa itsensä kotiin sillä sohvalla, mille hänet
oli nostettu, välttyäkseen siten tarpeettomien liikkeiden aiheuttamalta
tuskalta.

Niin hänen krenatöörinsä siis soihtujen valossa kantoivat hänet
olkapäillään katuja pitkin, jotka olivat tungokseen asti täynnä kansaa,
sillä oli levinnyt huhu, että kuningas oli kuollut, ja sotaväkeä oli
komennettu järjestystä valvomaan. Hänen vieressään asteli Armfelt
välkehtivän valkoisessa satiinipuvussaan itkien yht'aikaa sekä
kuninkaansa että itsensä tähden, sillä hän käsitti kuuluvansa niihin,
jotka kaatuisivat samalla kuin Kustaakin. Ja tämän tietäessään hän oli
sisimmässään raivoisan katkeroitunut niille miehille, jotka olivat
aiheuttaneet tämän kukistumisen, ja tämä hänen raivonsa teroitti hänen
älyään aivan sanomattomasti.

Vihdoin kuningas oli taas omissa huoneissaan odottaen lääkäreitä,
joiden tuli julistaa hänen kohtalonsa, ja Armfelt muiden muassa oli
hänen seurassaan hautoen mielessään kauheata epäilystä, mikä oli
herännyt hänessä.

Kohta saapuivat siihen Kaarle-herttua, kuninkaan veli, ja
Benzelstjerna, jolla oli mukanaan naamiaisissa läsnäolleiden luettelo.

»Sanokaa minulle», virkkoi kuningas, ennenkuin nimiluettelo oli luettu
hänelle, »onko siinä Anckarströmin nimeä?»

»Hän kirjoitti nimensä viimeisenä, sire», vastasi hovimestari.

Kuningas hymyili ilkeästi.

»Käskekää Liljesparren vangita hänet ja kuulustella.» Armfelt riensi
esille.

»Olisi toinenkin vangittava!» huudahti hän kiihkeästi. Ja lisäsi:
»Bielke!»

»Bielkekö?»

Kuningas toisti nimen melkein suuttuneena sellaisesta syytöksestä.

Armfelt puhui kiireesti.

»Hänhän se kehoitti teitä menemään, vaikka varoituksen saatuanne
olitte jo päättänyt pysyä poissa, ja lopulta vietteli teidät siihen
tarjoutumalla esiintymään teidän dominossanne. Kun salamurhaajat
etsivät kuningasta, niin miten he eivät välittäneet henkilöstä, jolla
oli yllään kuninkaan domino, ja miten he tunsivat teidät valepukunne
läpi, vaikka se oli samanlainen kuin monella muulla? Tietenkin siksi,
että heille oli ilmoitettu tästä muutoksesta. Mutta kuka sen olisi
tehnyt — kuka? Kuka tunsi asian?»

»Hyvä Jumala!» mutisi onneton kuningas, joka aikanaan oli niin monta
pettänyt ja joka nyt sai kokea luottamuksen pettämistä sen puolelta,
johon hän luotti enemmän kuin kaikkiin muihin.

Vapaaherra Bielke vangittiin tuntia myöhemmin, vangittiin juuri,
kun hän oli astumassa omaan taloonsa. Liljesparren poliisit olivat
rientäneet sinne ennen häntä ja odottivat hänen kotiintuloaan. Hän
pysyi aivan rauhallisena, kun he yhtäkkiä ympäröivät hänet, tarttuivat
häneen ja julistivat hänet vangituksi.

»Olisihan minun pitänyt se arvata», sanoi hän. »Sallikaa minun vain
jättää hyvästi vapaaherrattarelle, niin olen teidän käytettävissänne.»

»Minulla on tarkat määräykset, vapaaherra», vastasi komentava upseeri.
»En saa päästää teitä näkyvistäni.»

»Mitä? Kielletäänkö minulta niin tavallinen pyyntö?» Hänen äänensä
värisi äkillisestä suuttumuksesta ja vielä jostakin muusta.

»Sellaiset minulla on määräykset, vapaaherra.»

Bielke pyysi, että hänelle armonosoituksena suotaisiin viisi minuuttia
tuota hyvästelyä varten. Mutta upseerin täytyi noudattaa määräyksiä.
Hän oli vain pelkkä kone. Vapaaherra kohotti äänettömänä vastalauseena
nyrkkiin puristetut kätensä taivasta kohti ja antoi niiden sitten
raskaasti pudota alas.

»Hyvä on», sanoi hän ja salli heidän työntää hänet takaisin vaunuihinsa
ja kuljettaa odottavan Liljesparren luo.

Hän tapasi poliisipäällikön virkahuoneessa Armfeltin puhuttelemassa
Anckarströmiä, joka jo oli siellä vangittuna. Suosikki keskeytti
puheensa, kun Bielke tuotiin huoneeseen.

»Te olitte salaisesti osallinen tähän konnantyöhön, Bielke», hän
huudahti. »Jos ei kuningas parane —»

»Hän ei parane.» Anckarströmin tyly ja rauhallinen ääni nämä sanat
lausui. »Pistoolini oli ladattu ruostuneilla nauloilla. Tahdoin
olla aivan varma siitä, että vapautan maani tuosta valapattoisesta
hirmuvaltiaasta.»

Armfelt tuijotti vankiin hetken aikaa raivosta verestävin silmin.
Sitten hän rupesi kiroilemaan ja herkesi vasta, kun Liljesparre käski
viedä Anckarströmin pois. Kun hän oli mennyt, kääntyi poliisipäällikkö
Bielkeen.

»Minä valitan, vapaaherra, että kohtaamme toisemme tällä tavalla, ja
minun on vaikea uskoa todeksi, mitä teistä väitetään. Ehkä vapaaherra
Armfelt surussaan ja oikeutetussa suuttumuksessaan on ollut liian
äkkipikainen. Mutta minä uskon, että te voitte selittää — — ainakin
kieltää osallisuutenne tähän hirmutekoon.»

Bielke seisoi hyvin jännittyneenä ja kalpeana.

»Minulla on selitys, mikä riittäisi teille kunnon miehenä», sanoi
hän rauhallisesti, »mutta ei poliisipäällikkönä. Minä yhdyin
tähän salaliittoon oppiakseni tuntemaan sen tarkoitusperät ja sen
jäsenten aikomukset. Tein tämän hurjanrohkean teon rakkaudesta ja
uskollisuudesta kuningasta kohtaan ja minä onnistuin. Saavuin tänä
iltana kuninkaan linnaan mukanani tiedotus, joka ei olisi vain
pelastanut kuninkaan hengen, vaan vielä saattanut hänet tilaisuuteen
kaikiksi ajoiksi tukahduttamaan kapinahengen. Hänen huoneensa
kynnyksellä annettiin minulle tämä kuninkaalle osoitettu kirje.
Lukekaa se, Liljesparre, nähdäksenne oikein, minkälaista isäntää
palvelette, ymmärtääksenne, miten Ruotsin Kustaa palkitsee rakkauden
ja uskollisuuden. Lukekaa se ja sanokaa, miten itse olisitte minun
sijassani menetellyt!»

Ja hän viskasi kirjeen pöydälle, jonka ääressä Liljesparre istui.

Poliisipäällikkö otti sen käteensä, rupesi lukemaan, katsoi uudestaan
otsikkokirjoitusta ja jatkoi sitten lukemista, vienon punan levitessä
hänen kasvoilleen. Hänen olkansa yli Armfeltkin luki sen. Mutta Bielke
ei siitä välittänyt. Saakoon koko maailma nähdä tämän kuninkaan
kunniattoman teon julistuksen, tuon syyttävän rakkauskirjeen, minkä
Bielken vaimo oli kirjoittanut kuninkaalle, joka oli häväissyt Bielken.

Liljesparre oli hämmästyksestä aivan sanatonna. Hän ei uskaltanut
kohottaa katsettaan katsoakseen vankia silmiin. Mutta häpeämätön
Armfelt oivalsi käyttää sitä hyväkseen.

»Te siis myönnätte syyllisyytenne», murisi hän.

»Että toimitin tuon epäsikiön menemään naamiaisiin, missä tiesin
Anckarströmin siunatun käden antavan hänelle lähtöpassin tästä
maailmasta, jonka hän on tahrannut — myönnän.»

»Kidutuspenkki kyllä saa teidät ilmoittamaan jokaisen salaliittolaisen
nimen.»

»Kidutuspenkki!» Bielke hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
»Teidän miehenne, Liljesparre, olivat kovin ripeätoimisia
ja itsepintaisia. He eivät antaneet minun jättää hyvästiä
vapaaherrattarelle, niin että hän on livahtanut käsistäni. Mutta
ehkä onkin sopivampi kosto antaa hänen elää ja muistella. Vietäköön
tuo kirje nyt kuninkaalle, jolle se on tarkoitettukin. Sen hellät
tervehdykset ehkä lievittävät hänen jäljellä olevien hetkiensä
kurjuutta.»

Hänen kasvonsa vääntyivät — raivosta, arveli Armfelt, joka katseli
häntä, mutta todellisuudessa tuskasta, minkä aiheutti hänen
sydänjuuriaan kalvava myrkky. Hän oli nielaissut pienen pullollisen
juuri ennen kuin astui Liljesparren eteen, mikä tultiin tietämään, kun
tutkittiin hänen ruumiinsa sen jälkeen, kun hän oli kuolleena kaatunut
heidän jalkoihinsa.

Se sai heidät tuomaan takaisin Anckarströmin tutkittavaksi, jottei
hänkin samalla tavalla livahtaisi heidän kynsistään. Kun hänet oli
tutkittu, ilman että mitään oli löydetty, määräsi Liljesparre, ettei
hänelle saanut antaa veistä eikä haarukkaa eikä metallikampaa tai muuta
sen kaltaista, jolla hän saattaisi surmata itsensä.

»Teidän ei tarvitse pelätä, että minä koetan välttää rangaistusta»,
vakuutti hän heille ylpeästi ja silmänsä hurmahenkisestä kiihkosta
hehkuen. »Se on hinta, minkä minä suoritan siitä, että olen vapauttanut
luonnon epäsikiöstä ja maani kelvottomasta ja valapattoisesta
hirmuvaltiaasta, ja minä suoritan sen ilomielin.» Sen sanottuaan hän
hymyili ja veti hihansa kultanauhan alta haavurin suoniraudan. »Tämä
minulle annettiin tarpeen varalle — voidakseni avata laskimon. Mutta
Jumalan ja ihmisten lait vaatinevat, että kuolen mestauslavalla.»

Ja hymyillen hän laski suoniraudan Liljesparren pöydälle.

Kun hänet oli tuomittu, seurasi teloitus, jota kesti kolme päivää —
huhtikuun 19:nnestä 21:een — ja jossa käytettiin kaikkia hirmuisia ja
asteettaisia kidutusmuotoja, mitkä oli varattu kuninkaan surmaajia
varten. Ehkä hän ei kuitenkaan kärsinyt enempää kuin uhrinsakaan,
jonka tuskat kestivät kolmetoista päivää ja joka kuoli surkeissa
sieluntuskissa tuntiessaan ansainneensa kohtalonsa, kun sen sijaan
Anckarströmiä rohkaisi ja kannusti hänen hurmahenkisyytensä.

Mestauslava pystytettiin Suurtorille vastapäätä Tukholman Oopperataloa,
missä murha oli tapahtunut. Sieltä Anckarströmin silvotut jäännökset
kuljetettiin tavanmukaiselle hirttopaikalle Södermalmin laitakaupunkiin
näytteille pantavaksi, ja naulattiin tällöin oikea käsi pään
alapuolelle. Aamulla tavattiin käden alla levy, johon oli kirjoitettu:

    Käs', isänmaan mi suojus,
    Siunattu olkoon.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA ÖITÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.