Juvenilia : Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia

By Larin-Kyösti

The Project Gutenberg eBook of Juvenilia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Juvenilia
        Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia

Author: Larin-Kyösti


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78859]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78859

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUVENILIA ***
language: Finnish




JUVENILIA

Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.






      Motto:

      »Nil humanum a me alienum puto.»



SISÄLLYS:

JUVENILIA:

Kotitaloni
Vanha Renki-Kustaa
Peluri
Oispa pursi ja...
Relegatio
Paimenhuilu (Muistelmia J.H. Erkosta)
Thaleijan temppeliherra (Muistelmia Kaarlo Bergbomista)
In dulci jubilo (Muistelmia Eino Leinosta)
Rappiolla
Viinuri
Hämäläisiä
Karjalaisia
Katupeilin kuvia
Killin ensi seikkailu

JÄLKIMUISTELMIA:

Punainen kukko
Kuolemannäky
Vierailla veräjillä






JUVENILIA




KOTITALONI


Minä muistan, miten minä kotitaloni katolla suurella nautinnolla luin
jotakin kirjaa, ehkä De Koen Robinson Crusoe'ta. Tämän mestariteoksen
olon myöhemmällä iällä lukenut vieläkin suuremmalla nautinnolla.

Kirjaa lukiessani olin niin syventynyt sen jännittävään sisältöön,
etten huomannut mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mutta kun nostin
katseeni kirjasta, minä näin alhaalla sijaitsevan »Stjärnan»,
»Tähtipuiston», sen vehmaat, kauniit puut ja herkkinä nukkuvat
nurmikentät. Auringonsäteet välkehtivät puitten vihreillä, lepäävillä
lehdillä. Tervatun kattohuovan haju huumasi minua, aurinko huumasi
minua, minun nuori vereni kiehui ajatellessani ihmissyöjien ja
mustien murjaanien julmia tekoja. Minä lojuilin hiljaa katolla, sillä
tiesin, että minua pian kaivattaisiin. Olin tikapuita pitkin salaa
kiivennyt katolle saadakseni olla yksin, saadakseni vaipua vapaan
mielikuvitukseni maailmoihin.

Kuulin, miten kalkkuna pihalla kotkotti koleita kurkku-ääniään,
kuulin, miten palvelustytöt sitä koettivat ärsyttää punaisilla
esiliinoillaan. Kuulin, kuinka vanha Renki-Kusti meni talliin sukimaan
vanhaa Pokua. Kuulin, miten pitkä, ystävällinen nokikolari tuli
nuohoamaan sivurakennuksen uuninpiippua. — Pikkupoikana minä pelkäsin
tätä, valkoisin hampain irvistävää, mustaa miestä kuin mörköä, mutta
nyt olin jo alkanut ymmärtää, ettei hän ollut neekeri eikä ihmissyöjä.
— Minä elin nyt vain Robinson Crusoen maailmoissa. Kuulin, miten hyvä
äitini askarteli keittiössä, miten lusikat kilahtelivat ja lasit
kilisivät, kun niitä puhdisteltiin. Musti-koira haukahteli unisesti
portilla.

Valkeat, punasilmäiset kaniinit juoksentelivat tallinportailla.
Kalkkuna-emo oli eksynyt kadulle ja muninut koville, pyöreille
katukiville pehmeän munan. Palvelustytöt korjasivat munan ja ajoivat
kalkkuna-emon taas pihalle. Tämä minua hiukan nauratti. Kuulin, miten
leikkitoverini tulivat pihalle, pihan perällä näet oli rekki, jolla
meidän oli tapana voimistella. Rekki oli pystytetty lähelle aitaa,
minkä vierellä kasvoi karviaismarjapensaita. — Ja aivan lähinaapurissa
asui Jean Sibelius. Borgin talon kulmahuoneustosta, vastapäätä pientä
palotoimia, olin pikkupoikana ohi kulkiessani toisinaan kuullut viulun
ja sellon soittoa. Siellä veljekset Jean ja Kristian soittelivat ja
harjoittelivat yläluokkalaisten perustaman pikkuorkesterin esityksiä
varten. [Jälkeenpäin olen nyt kuullut kuvaavan kaskun siitä, miten
tuleva maailman maestro jo silloin pianon ääressä loihti omaperäisiä,
outoja säveltään. Niiden salattu, syväsointuinen maailma taisi
taitamattomalle lataukselle olla terra incognita et intacta, koskapa
kerran eräs Sibeliuksen koulutoveri tokaisi hänelle tällaisessa
tilaisuudessa: »Mitäs sinä, Janne, siinä rimputtelet, ethän sinä osaa
soittaa, anna sinä Kröönlunnin soittaa valssia!»] Talvella kotipihalla
leikkiessämme me pikkunaskalit pommitimme ullakon ikkunaa ja kuuluisaa
säveltäjänaapuriamme lumipalloilla, kunnes me hänen pallojensa voimasta
pakenimme. Tämän hän on minulle kerran itse kertonut.

Siinä samassa naapuritalossa pienen palokujan puolisessa päädyssä
asui myös postimestari ja hänen koreana keimaileva, punaposkinen
vaimonsa sekä heidän poikansa Gösta Perander sisarineen. Minä kiipesin
toisinaan kielletyn lauta-aidan yli. Siellä me lapset vanhan piilipuun
alla leikimme parturitupaa, Gösta saippuoi minun kasvoni, kynsi minun
korviani ja oli minulle ilkeä. Hänen isänsä, pitkä postimestari oli
ajoittaisjuoppo. Isän nukkuessa huumeessaan Gösta varasteli seteleitä
hänen lompakostaan ja kätki ne Tähtipuiston pienen kesäravintolan
kivijalan lokeroihin. Tämä teko minua kauhistutti, se vieroitti
kisakumppanit ikipäiviksi.

Hämäriä ovat nämä muistoni siltä ajalta. Yläluokkalaiset olivat
puolijumalia, minä vain pieni »kraparisti», jonka ylimieliset,
samettilakkiset tupsuniekat jo olivat lumella kasvoja hieroen kastaneet
»koulun uskoon». Normaalilyseon puinen rakennus sijaitsi aivan
kulmittain vastapäätä kotitaloani. Olimmehan mekin mukana lumisotasilla
eri luokkien välisissä, usein tuimissakin taisteluissa, mitkä
saattoivat päättyä verisiinkiin otteluihin. Lyseon aidansolan luona
kävi kuuma kamppailu, kiljuen kuin pienet punanahat me kraparistit
ahdistelimme päämiehiä ja kuninkaita jääkovilla palloilla. Koulun
kello kalkutti, neljännestunnin opettajat seisoivat juhlasalin
ikkunoiden ääressä ja heristivät meille nyrkkejään, mutta mikään ei
auttanut. Vasta kun Thermopylain sola oli vallattu, töytäsimme me
luokkahuoneisiimme, istuimme penkeillemme verisin nenin ja kohmettunein
käsin — ja saimme muistutuksia päiväkirjoihimme. —

Minä katselin nyt kotitaloni katolta Tähtipuiston pientä ravintolaa,
mikä muistutti bambumajaa. Se näytti aina niin salaperäiseltä. —
Puiston penkeillä istuivat nuoret parit kuherrellen. Silloin en vielä
ymmärtänyt rakkautta. Näin katolta, miten koulupojat härnäilivät
puolihullua kamreeria, joka polvistui heidän eteensä ja nimitti
heitä kreiveiksi. Pojat olivat siitä hiukan mairiteltuja. Pian he
lakkasivat kiusaamasta — ehkä he alkoivat huomata, että vähäjärkistä
ei sovi ärsyttää. He eivät tietäneet, että arabialaiset kunnioittavat
vähäjärkistä ja pitävät häntä pyhänä.

Olinhan minä lukenut Harun-er Rashid kaliifin Tuhannen ja yhden yön
tarinoita kotimme salin hämärässä. Salin keskellä oli kysymysmerkin
muotoinen leposohva ja sen keskikohdalla pieni, pyöreä pöytä, jonka
ääressä hauskat sedät maistelivat iltatotiaan ja olivat iloisia.
Ja siinä salinseinällä, eteisoven puolella, oli kuvanveistäjä
Thorvaldsenin kuva, jonka lempeitä kasvoja ja sinisiä silmiä
minä lapsena katselin ja opin niissä rakastamaan hyvyyttä ja
sydämellisyyttä. Oven toisella puolella oli Kustaa Aadolfin kuva,
jonka kehyksen yllä oli kullattu kruunu. Kuninkaan ylväs katse seurasi
minua ihmeellisen itsepintaisesti astellessani salin permannolla.
Majesteetillinen, tyyni mahtavuus johdatti mieleeni »Välskärin
kertomusten» kirjavat tapahtumat ja taistelut.

Salin toisella seinällä oli kaunis, etelämaalainen, kultapuitteinen
kesäkuva, sen etualalla oli puron yli johtava silta, nurmella pieniä
pumpulinpehmeitä lampaita sekä pieni paimenpoika, joka niitä kaitsi,
taustalla siintäviä kukkuloita, tuulimyllyjä ja punakattoisia taloja,
jotka hohtivat heleässä auringonpaisteessa. Kuvan alla oli pitkä
vanhanaikainen sohva, jonka koristeina oli kotkanpäitä. Koululääkäri
B. kärkkyili aina tätä sohvaa sitä ostaakseen. — Sama korskean koppava
herra komensi minut kerran, koulusta kraapattuani ja lääkärintodistusta
hakiessani, näyttämään kieltäni hänen eteisessään monta monituista,
mittaamatonta minuuttia, sillä aikaa kuin hän itse sisähuoneessaan
pöllytteli ainaista sikarinpätkäänsä. Ajattelin, että kyllä minä
sinulle nyt näytän kieltäni aivan julkisesti enkä enää nurkan takana.
— Hän kärkkyili toisinaan portinpielessä seisten palvelijattariamme
palvelukseensa. Humoristinen ja harmistunut äitini lähetti hänelle
kerran katekismuksen, johon eräs kymmenennen käskyn kohta oli
alleviivattu: Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palkollisia,
karjaa, äläkä mitään hänen omaansa. Tämän kaiken takia olin oppinut
tätä pataljoonan lääkäriä salassa halveksimaan, vaikka ennen olinkin
ihaillut hänen sotilaallista ryhtiään ja hänen jäykkää harmaata
leukapartaansa. Salimme kadunpuoleisella seinällä oli kaksi pitkää,
korkeata peiliä, joista katsellen ihmettelin iloisia lapsonkasvojani.
Pitkän kuvastimen vieressä oli etelämaalainen kuva, joka esitti nuorta,
punahuivista vaimoa, lastaan olallaan kantaen, ruukku kädessä oli hän
matkalla rantaan vettä noutamaan. Tätä taulua minun oli tapana ihailla
päivän paistaessa huoneeseen. Se kuva synnytti nuoressa sielussani
suloisia runokuvia.

       *       *       *       *       *

Loikoelen hiljaa katolla uuninpiipun vieressä ja nautin omasta nuoresta
voimastani ja nuoresta olemuksestani. Minä elän taas yksinäisessä
Robinson Crusoen saaressa. Tahtoisin olla hänen »Perjantainsa»,
tahtoisin purjehtia pois kaukaisille merille kokemaan suuria
seikkailuja. — Kuulin, miten talonpihallo tulleet toverini ärsyttävät
kotitalon tallipässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Kuulen, miten vanha
Renki-Kustaa hakkaa vajassa puita. Sen vajan yläpuolella on heinä vaja,
jonka apilantuoksuisissa heinissä olen uneksinut. Ja nurkan taitse
kulkien on salaperäinen takapiha, jossa kasvaa suuria nokkosmetsiä,
pistäviä palmuja. Toisen naapuritalon lännenpuoleiset korkeat ikkunat
kiiltävät himmeinä illan puolihämärässä. Sieltä naapurista tuntuu
hivelevä maalin tuoksu, sillä siellä on maalarinverstas. — Kuulen
askeleita alhaalta kadulta, mutta ne tuntuvat hyvin kaukaisilta,
sillä minä kuulen nyt ajatuksissani vain neekerien paljaiden jalkojen
hiipivät askeleet sekä norsunluisten nilkkarenkaiden kaamottavan
kalinan.

Minä tunnen pienessä nenässäni alhaalta leviävän paistin käryn, mutta
minä en vielä ilmaise itseäni. Tahdon olla yksin mielikirjani ääressä.
Luulevat kai taas, että minä harhaan yksin kotikaupungin ympärillä
polveilevia metsäpolkuja tai »Puistoravintolan» kauniita rantateitä
Vanajaveden vierillä, missä vietin varhaisimman lapsuuteni ajan. —
Muistan siltä ajalta isäni, joka vei minua uimaan, ui minua selässään
kantaen keskelle järvenselkää — ja sukelsi, niin että minä rupesin
huutamaan.

— Olen jo päässyt siihen kohtaan kirjassa, jossa laiva lähestyy
yksinäistä saarta ja pelastaa Robinson Crusoen. Minä hengitän
helpotuksesta. Ja kohta minä purjehdin kotiin vanhanaikaisessa
englantilaisessa kolmimastolaivassa Robinson Crusoen seurassa.
Tähtipuiston pieni ravintola näyttää nyt suurelta kajuutalta,
saksankuuset mastopuilta. Sen majan salaperäisyys minua hiukan
kammottaa, ikäänkuin siellä olisi mustia merirosvoja, sillä olen
kuullut, että kaupungin herrat sekä vääräpeluri ukko Selsten lukittujen
ikkunaluukkujen takana petaavat siellä öisin uhkapeliä pitkien
kynttilöiden himmeässä valossa.

       *       *       *       *       *

Iloitsen nuoresta olemuksestani. Kuulin, miten Pokun kavio kolahtaa
tallin permantoon. Kuulen ilakoivien toverieni askeleet, ne loittonevat
poistuen portista. Tiedän, että Krankin veljekset, joista toinen
oli kai saanut nimen »Athos», tulevat taas iltapäivällä kanssani
urheilemaan ja kisailemaan. Minä en ilmaise itseäni. Ylläni hohtaa
huimaava taivas, puisto levittäytyy eteeni vihreänä, vellovana
Atlantinmerenä. Allani vanhat, vapisevat vaarit kulkevat katukäytävällä
vanhanaikaisiin sortuukeihin puettuina. Kansliaherrat senaattorin
oloineen palaavat virastoista. Näen »tervakukon», katontervaajan mustat
kasvot. Näen hänen kulkevan hienossa, hetken lohduttavassa hiprakassa
pitkin vastapäistä katukäytävää. Ehkä hän on käynyt postiljooni Lönnin
mamman keittiössä, joka ilkkuillen on kysynyt: — No kuinkas tervakukko
jaksaa? — Tulin vain kanaani kattomaan, on hän vastannut. Tai on
tervakukko »Pitkällä sillalla» tavannut kaupungin viskaalin, joka on
ärjäissyt: Oletkos sinä, tervakukko, taas pöhnässä! — Siihen on kukko
virnuillut: Älä sinä, fiskus, minua sinuttele, en ole itteänikään
sinutelin sitte viime maanantain. — Ja tuossahan vanha, hyvä ajuri
»Limmi» (Lindberg), joka lapsena nosti minut Puistolassa »troskaansa»,
ajaa petkuttaa nyt vanha, kulunut kaakki edessään vanhoilla,
ränstyneillä rattaillaan pitkin koluista, mukulakivistä katua.

Minä suljen kirjani, sillä olen jo salamannopeasti ahmien lukenut
viimeisen lehden. Minä suljen silmäni, sillä auringonpaiste alkaa
valoisasti väsyttää nuorta ruumistani. Minun on nälkä. — Vanha
kirkonkello on lyönyt kolme kertaa. Kuulen alhaalta äitini huudon:
»Tule syömään». Ja minä laskeudun hiljaa pitkin tikapuita pihalle.




VANHA RENKI-KUSTAA


Me olimme hyviä ystäviä, minä ja Renki-Kusti.

Hän oli vanhapoika, vanha oli meidän Pokummekin, jota hän tallissa
hoiteli kuin omaa silmäteräänsä. Hän oli hiukan omituinen mies, nauraa
hissutteli, kun hänelle ilveiltiin, erittäinkin palvelustytöt olivat
leksottelevia. Hän asui yksin pesutuvan takaisessa renginkamarissa,
venyi yksin vaatimattomalla vuoteellaan, joi jouluisin yksikseen
vaarinkaljaa, kotitekoista sahtiaan. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja
yksinkertaisen vakaa. Huomasin, ettei hän koskaan välittänyt naisista...

Minä asuin viereisessä huoneessa, jossa toverien kera joskus soittelin
kitaralla ja laulelin. Öisin tulipalon sattuessa kaupungissa minä
jyskytin seinään palotorven ammuessa härän tavoin. Pianpa Renki-Kustaa
saikin Pokun valjastetuksi vesitynnyrin eteen rattaiden kolistessa
mukulaisilla katukivillä. Usein hän tuli ensimmäisenä perille ja sai
jälkeenpäin palkinnon, josta hän oli ylpeä. Mutta sattui niinkin, että
vesitynnyri oli katuojassa, kun hän hoputti hevosta.

Ajoittain hän ratkesi juomaan, silloin hän minua matkien kamarissaan
lauleskeli vanhaa hämäläistä hääpolskaa:

    Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess',
    musta kiulu peilinä ja muurikiuvas huoneess',
     sumfa riitirallaa — —

    Häitä pitis pirettämän, vaikkei pennii olskaa,
    ämmät hyppi, ukot hyppi oikein aika polskaa,
     sumfa riitirallaa — —

    Pappi oli paras vieras, istu saunan nurkkaan,
    emäntä se nenän alle oluttuopin turkkaa,
    sumfa riitirallaa, sumfa riitirallaa,
     sumfa, riiti, riiti, riiti, rallallalei!

Sitten hän saattoi hihkaista, että: »P....le!

Hih! Minä se olen herra Kustaa minä!»

Mutta toisin ajoin hän istui hiljaa huoneessaan. Hän oli niin
uskollinen, ettei olisi nuppineulaakaan omin luvin ottanut. Ja portin
hän aina sulki yöksi niin, että minä sain ryömiä sen ali tai kiivetä
sen yli palatessani joskus öisiltä iloretkiltäni.

Kun hänelle tuli juomisen tuuli, hän usein tuli äidiltäni
pyytämään »ulosseteliä». Äitini piti usein hallussaan puolet hänen
vuosipalkkaansa, jottei hän sitä tuhlaisi. Mutta kun hän taas oli
eroamisen puuhissa ja tiukkasi rahaa, niin täytyihän se todistus antaa.

— Miksi so Kustaa nyt tahtoo pois, eikös talossa ole hyvä olla? minä
otelin.

— Kyllä, mutta minä tahdon nyt ulossetelin.

Ja lopulta minun täytyi antaa »seteli», johon piirsin, että Kustaa
oli rehellisesti työnsä toimittanut, kuten uskollinen palkollinen
ainakin. Hän myhäili hiukan saatuaan todistuksen. Joku viinaveikko,
joutilas jätkä oli taas kehoittanut häntä vaatimaan palkkaansa.
Kun hän oli sen saanut, hän hummasi puolen vuoden palkka taskussa.
Hän oli yksinkertainen, hyvä mies, joten viekkaat toverit helposti
saattoivat vetää häntä nenästä. Muutamien aikojen kuluttua hän tuli
taas katuvaisena ja nöyränä, veristävin silmin pyytäen taas päästä
palvelukseen.

Siten hän tuli olleeksi talossa renkinä yksitoista, kolmetoista
eri kertaa. Palvelukseen palattuaan hän taas ajaa retuutti vanhan,
lönkyttävän, yli kolmenkymmenen vuoden vanhan kotihevosen, vanhan,
hiukan kiukkuisen ja inahtavan Pokun hännän yläpuolella kolisevilla
rattailla ostoksille torille, leipurille tai asemalle.

Se Pokukin oli hiukan konstikas, oliko ottanut luontonsa
Renki-Kustaalta vai Renki-Kusti vanhalta Pokulta. Molemmat olivat
oikukkaita. Ei voinut ajatella toista ilman toista. Hevonenkin tahtoi
aivan väkisin seisahtua leipuripuodin eteen, vaikka matkan piti
asemalle. Ja takaistuimella Renki-Kustaa vain virnisteli, kun joku
kadulla laski leikkiä tästä ajotavasta.

Kun Renki-Kustaa joskus ratkesi ryyppäämään, niin hän saattoi saada
pienen kiivaan kohtauksenkin keittiössä palvelustyttöjen häntä
härnätessä. Niinpä hän tyttöjen ja kyökkikarhun pilkatessa tarttui
kerran kyökkiveitseen. Keittiöstä kuului kirkunaa, kun minä riensin
sinne. Silloin minäkin suutuin, tartuin häntä käsivarteen, talutin
pihan yli pesutupaan ja annoin pari vahvaa korvatilliä.

— Herra kulta, herra kulta, ei saa...

— No mitäs se Kustaa sillä tavalla naisia kohtelee! minä kivahdin.

— Ei saa, ei saa, en minä enää toiste... minä olen aina pitänyt
nuaresta herrasta.

— No niin olen minäkin Kustaasta, mars vain nukkumaan huoneeseen!

Sellaista oli hänen menonsa elämässä, yksinäisen miehen, jolla ei
ollut muuta iloa kuin ottaa joskus partakyynäriä ja olla, hyvä ja
uskollinen talon vahti ja hevoshoitaja.

Kun talomme myytiin, niin hänkin joutui pois. Oli renkinä
tupakkatehtaalla, jonka isäntä jollakin merkillisellä aineella sai
hänet jättämään viinakset. Tapasin hänet toisinaan kaupungin kaduilla,
ja hänen hämäläiset, siniset, rehelliset silmänsä loistivat lämpimästi
kuin uskollisen kotikoiran, joka vartioi taloa.

Hän lienee joutunut kotipitäjäänsä, jossa vielä ukkonakin raataa
pellolla.

Hän on joskus käynyt jälkeenpäin nykyisessä asunnossani minua
tervehtimässä aina siistinä ja puhtaasti puettuna, silmissä sama
sininen, lämmin liekki. Ja kun hän on mennyt, muistelen kaipauksella
koulupoika-aikoja vanhassa pesutuvan takaisessa huoneessani, jonka
seinän takaa kuulin Renki-Kustaan äänen ja hassunkurisen loilotuksen.




PELURI


Hänen huulensa olivat sinertävän paksut ja silmissä oli ahne ilme.
Hän kulki pihallamme, hän kulki huoneissamme ja söi ruokiamme. Meidän
vajassamme oli vanhojen rahojen kokoelma. Erikoisesti näkyi hänen
mielensä kärkkyvän niitä. Kaupungissa huhuiltiin, että hän oli rikas,
että hänellä oli paljon kultaa, hopea-astioita, hopealusikoita, tätä
maailman tavaraa, joka pian tulee ja pian katoaakin.

Hän pelasi korttia kaupungin herrojen kanssa, aina hän voitti, aina hän
osasi lyödä pöytään oikean valtin ja hänellä lie ollut pelitovereita,
jotka merkkikielellään tai salaisilla viittauksilla auttoivat häntä
uhkapelissä. Kerrotaan, että kun eräs venäläinen upseeri oli menettänyt
kaikki rahansa, tämä pyysi häneltä joko takaisin lainaksi rahansa,
jonka oli ottanut rykmentin kassasta tai antamaan hänelle revolverin.
Silloin tämä viekas, kylmä ukko neuvoi häntä ostamaan revolverin. En
tiedä, ampuiko upseeri itsensä.

Ukko Seisten oli ahkera onkija, ehkei juuri onkimisen takia. Hän sai
aina kaloja, kun muut eivät saaneet mitään. Hänen talonsa rikastui,
hänellä oli kaupungin ulkopuolella Hattulanselän varrella Mierolan
sillan luona kalamökkinsä, jonka hän oli laatinut hyvin omituisen
näköiseksi. Se näytti nukkekaapilta, jonka seinille oli piirretty
ihmeellisiä, isoja kuvia ja oven yläpuolelle sana: Johorimoikkus.

Isäni oli iloinen, antelias ja tuhlaava luonne. Tuo tunnoton peluri
huomasi kai isäni luonteen heikot puolet ja alkoi seurata häntä
kuin varjo. Kun ulkoravintolassamme oli mitä vilkkain elämä, kun
vaivoistamme, äidin ahkerista puuhista keittiössä alkoi kertyä hiukan
varoja, niin ukko Seisten istui jossakin sivuhuoneessa pelaten korttia
kuin näön vuoksi. Kun sitten ravintolavieraat alkoivat poistua ja
elämä alkoi käydä hiljaisemmaksi, istuivat salapelurit lepattavien
kynttilöiden ääressä korttia läiskien.

Isäni oli väsynyt illan työstä. Hän tahtoi laulaa ja laskea välitöntä
leikkiään. Mutta nämä hämmähäkkiherrat istuivat vain sivuhuoneessa ja
odottivat uhriaan. Ukko Selstenin kuiva leikinlasku veti isääni siihen
sivuhuoneeseen kuin perhosen lentämään vasten liekkiä. Äitini varoitti
turhaan ja läksi huokaillen nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi, olivat
vieraat poissa, koko illan tulot poissa, viimeistä penniä myöten. Tämä
viekas, laskeva ukko Seisten tartutti isääni pelihimon, hän viekoitteli
isän kaikenlaisiin rahaselkkauksiin. Hän oli kotimme paha henki.

Tapahtui sitten, että ukko Selstenin hyvä vaimo kuoli. Nyt seurasi
käänne, oman kohtalon kova isku ja sen surkea seuraus. Seisten huomasi
elämänsä yksinäiseksi, häntä oli tyydyttänyt rikkauksien kokoaminen
väärällä tavalla. Niin toi elämä hänen tielleen naisen, ruman ja
raihnaisen, honottavan, juopotelevan ja juonikkaan. Entinen rauhallinen
kotielämä muuttui nyt ukko Selstenille maalliseksi helvetiksi. Kun
hän ei saituudessaan myöntänyt uudelle vaimolleen rahoja, tämä alkoi
häneltä varastella. Vei hopeamaljat, hopealusikat ja möi ne salaa.
Vaimo kävi kuin kurja kummitus kaduilla likaisine hameliepeineen. Ukko
Seisten piti häntä viisaana ja ihaili muka hänen terävää järkeään. Ja
niin alkoi vähitellen ukko Selstenin väärällä tavalla ansaittu omaisuus
huveta. Hänen täytyi myydä talonsa.

Kävihän se ukko Seisten vielä kalassa, sai joskus hauen, useimmin vain
särjen, joka ei kelvannut kissallekaan. Ja niin alkoi kaikki rappeutua.
Kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että ukko Seisten muuttaisi kaupungin
ulkopuolelle pieneen mökkiinsä. Sinne hän muuttikin. Ukko Seisten istui
onkivapa kädessä virran luona, mutta harvoin kala enää tarttui hänen
onkeensa. Kalatkin alkoivat häntä kartella.

Hän möi pianonsa äidilleni. Hän sai viekkaudella isäni kuoleman
jälkeen, jolloin talomme oli vararikon partaalla, vanhojen rahojen
kokoelman myytäväkseen. Möi sen hyvästä hinnasta ja pisti suurimman
voiton omiin taskuihinsa.

Senkin jälkeen hän toisinaan vielä kävi talossamme, hän söi
päivällispöydässämme, hän huokaili ja katsoi välttelevin katsoin
äitiäni ja sanoi, että kaupunkiin johtava, maalta nouseva mäki tuntui
hänestä viime aikoina raskaalta. Hänen vaimonsa kuoli. Jonkun ajan
kuluttua hän itsekin kuoli. Kuolinpesässä oli tuskin penniäkään.

Lapsen vaistoni ja hellän äitini hyvän sydämen sytyttämä henki
vaikutti, etten koskaan ole voinut kärsiä uhkapeliä missään muodossa.
Koulupoikana kanootilla soudellessani olin jo muuttanut nimen
»Johorimoikkus» nimeksi »Nuoli». Olen sen jälkeen purjehtinut monessa
elämän kovassa myrskyssä, joista olen kuin ihmeen kautta pelastunut.
Olen oppinut halveksimaan ja karttamaan kaikkia vääriä pelureita,
joille ihmisten kohtalo ei merkitse mitään. Heidän käy kuten käy:

    »Ken tutkii suuret tuskat,
    mi pistää ihmisrintaa,
    ei pelaajilla viimein oo
     ees ruumisarkun hintaa.»




OISPA PURSI JA...



    Motto:
    »Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!»

Tuskin olin päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppapojan
pikkusaappaista,kun niinä aloin haaveilla itselleni oikeata purtta
kaarnalaivojen ja lastuproomujen sijalle. Ne olin jo aikoja sitten
hyljännyt. »Johorimoikkus»-kanoottini takia. Oispa pursi ja
punapurjeet...

Puistoravintolassa, »Parkissa» kävi toisinaan Eekmannin setä,
eräs linnan vankilan vahtimestari, rokonarpinen, sepelipartainen,
entinen merimies. Hän osasi oivasti jaaritella merimiesvalheitaan ja
rosvojuttujaan kaukaisista maista ja meristä. Hän pani pienen pääni
aivan pyörälle, minä ruinasin ja pyysin kunnes äitimuori suostui
siihen, että minulle Turusta serkkuni toimesta hankittiin oikea
saaristopursi. Mikä riemun runsaus täyttikään levottoman, myrskyävän,
nuoren mieleni, kun se vene saapui, kun vanha Renki-Kustaa sen
rattailla kuljetti asemalta kaupungin puiston kiviselle rantalaiturille.

Se pursi oli harmaa, hiukan kiikkerä, sentään tarpeeksi leveäpohjainen.
En malttanut edes syödäkään, kun jo lähdin sillä suutelemaan.
Aironvarret olivat pyöreät, kahden hankanappulan välissä niillä piti
kiskoa, ne luiskahtivat käsistäni. Pian minä sentään totuin veneeni
oikkuihin ja tapoihin.

Olin aina naureskellut ryssien soututavalle, ne kun huitoivat ja
huusivat eivätkä saaneet venettä mihinkään, vain pyörimään keskellä
järvenselkää. Saattoipa siinä kieppua kymmenenkin solttua, kun
iso, raskaskulkuinen lotjavene oli vedettävä maalle. Ne kirkuivat
ja riuhtoivat oman mielensä ja metkunsa mukaan eri ajalla ja eri
tavalla. Sen sijaan olin aina ihaillut harvasanaisia hämäläisiä,
vahvoja miehenjurreja, jotka kämmeniinsä sylkien sekä rohkaisevia
perr-ärriä parrasta päristellen, yhtaikaa kiskoen tempasivat veneensä
kokan korkealle maalle niin, että hurahti. ►— Soutelin nyt ohi
lehmuksiselta niemeltä kohoavan Vanhankaupungin, siinä kummulla oli
jälellä enää vain kaksi, kaksikerroksista, punaista, taitekattoista
talovanhusta vanhanaikaisin ikkunoineen. Joskus iltaisin kuului
sieltä jostakin yliskamarista kapellimestarin torven törinä. Soutelin
eteenpäin ohi talon lähinaapurien, rumien, luderuskeitten, venäläisten
kasarmirakennusten. Sieltäpäin levisi ilkeä lian ja tökötin haju yli
järven, vastapäiselle Sairion möljälle, jolta »Roine» laiva lähti
länteenpäin polskuttaen vettä ruosteisella potkurillaan. Sahan rannalta
tukkiponttoolta kuului tukkipoikien haikea haitarin voihkiva soitto.
Hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä pärepilttuussaan; vorokilla
hohtivat kuivumaan ripustetut, punakirjavat paidat. Airoilla kiskoen
pääsin minä nyt linnan rantaan. Vanajaveden rantakalvoon kuvastuivat
Birger Jarlin linnan kahdet tiiliset, neliskulmaiset tornit mustine
peltikatteilleen. Ne tornit näyttivät alhaalta katsoen huimaavan
korkeilta vasten kesäistä helotaivasta. Pilvet purjehtivat yli
kotikaupungin, rantatalojen, mäkikatujen, lyseorakennuksen sekä valkean
kupukattoisen kirkon, jonka palovartijakojun harjalla kimmelsi kullattu
risti, johon auringonsäteet taittuivat. Ylempien talojen pihatarhoista
tulvehti tuores, kesäinen tuoksu pyöreän kaupunkikummun laelta.
Kaupunki näytti isolta muurahaiskeolta, jota poikittaiset ruudut ja
vihreät lehdon läikät leikkasivat.

Tori kirkon alla oli valossa, sen kummallakin puolella seisoivat
juhlallisen jäykkinä, kuin kivettyneinä lainvartijoina valkea
residenssitalo sekä sitä vastapäätä raastuvan rakennus, jonka ohi vieri
valtaväylä katua pitkin ylös mäkeä ja siltä alas puisen »Pitkänsillan»
yli. Tuonpuolisen sillanpään kummastakin korvasta kohosivat valkea
lääninsairaalarakennus sekä valkea kruununmakasiini. Ne puhuivat siinä
ikäänkuin mykkää kieltään nekin, elämänleivästä ja elämänkivuista.
Sillalta kuului kuormahevosten kumea kavioitten kopina, siltakaarien
alta sukeltautuivat esille hinaajalaivat. Tänpuolisen korvan sivulla
törrötti kaksikerroksinen, tulenarka, puinen »Hotel de Ruckle»
pilanimen saanut kurjuuden ja paheen pesä, minkä rotanlokeroista
häijyimmät hummeripojat hyökkäsivät pimeässä normaalikoululaisten,
»norssien» ja »kraparistien» kimppuun. —

Kaupungin ympärillä levisivät suoniityt ja metsien vihreät mäkirannat,
häämöittivät harmaat maantiet, suot syksyisin suitsuttivat sumuaan yli
kaupungin kattopiippusavujen.

Sellaiselta näytti kaupunki seistessäni harmaan linnanmuurin vanhalla
rintavarustuksella tai käydessäni Portoksen ja Aramiksen seurassa
tapaamassa vankilanjohtajan poikia, Attea ja Jammua heidän huoneessaan.

Vankilan järvenpuolisella pihalla, linnan jylhän graniittisen kivijalan
lähellä, korkean, puisen piikki-aidan sisällä harmaa naisvankien
jono kiersi kehäänsä kuin vaeltavien sielujen kulkue Danten helvetin
ylimmässä, yhdeksännessä osassa. Toivottomat kulkijat tuskallisille
kasvoineen hengittivät hetken helpoitusta ulkoilmassa tai virnakoivat
siinä jonossa salaista merkkikieltään kuiskaten kevytmieliset
kadun kasvattisisaret. He huiskuttivat kasarmin pihalla seisoville
rivosuisille ryssille. Uuden vankirakennuksen ikkunaristikosta
vilahti joku pää, joka ehkä ajatteli, miksi ei päivä koskaan lasko
itään yli vankiloita yhdistävän »Kyynelten sillan», tai ehkä ei se
kummituksentapainen pää enää ajatellut yhtään mitään.

Linnan työ vajasta kävin etsimässä Eekmannin setää. Hän naureli
veitikkamaisesti iloiselle purjehdusinnolleni. Hän oli jo tilannut
purjekankaan, jonka hän oli luvannut minulle neuloa, hän oli jo ostanut
kankaan syrjänuorat, reivinyörit sekä muut tarpeet. Pian olimme
alhaalla venerannassa, setämestari mittasi mastopuun, purjepuomin,
liivaripuomin pituuden ja lupasi viikon parin kuluttua saada purjeet
neulotuiksi.

Öin päivin odotin sitä jännittävää hetkeä, jolloin saisin pullein
purjein viiletellä synnyinseutuni sisävesiä. Ja eräänä päivänä minä
näin harmaan veneen valkein purjein ohjaavan puiston laiturille.
Se tuli minua kohden kuin rohkeiden ajatusten kuningaslintu, sadun
suuri joutsen. Minä viskauduin veneeseen ja setä alkoi minulle heti
neuvoa purjeiden jaloa käyttöä. Hiljaisen tuulen virissä minä pian
jo itse tartuin peräsimeen, kiinnitin liivarin kontit vetosolmulla
venelaidan takaluukkuihin, puominuoran pään minä jätin polvilleni
voidakseni puuskan pusertaessa irroittaa purjeen. Kiristin puomia
lähemmäksi perätuhtoa ja painoin ylpeästi jalkapohjani vasten alihangan
pohjakaaria, kuten olin nähnyt sorminäppärän sedän tekevän. Purje
paisui, vene kallistui, kokka kohisi ja kohosi, katseeni kohosi kohden
mastonhuippua, pitkin pullistuneen ison purjeen pirkkelitankoa,
ajatuskin kohosi hetkeksi kohden korkeata avaruutta...

Pian minä yksin uskalsin uhmata pieniä puuskia, risteilin edestakaisin
vastarantaa kohden. Ratavallin takana seisoi rinteellä valkeapartaisen,
pitkän platsmajorin helakka huvilla. Purjetta kääntäessä sain nopeasti
juosta kokkaan korjaamaan nuoriin takeltunutta, lepattavaa halkaisijaa,
juoksin taas takaisin peräsimelle ja ponnistin yhä ylös tuuleen,
lahdenpoukamasta poukamaan, kohden kotikaupunkia. Siellä minä salmessa
pahemman puuskan tullessa annoin kuohujen vyöryä yli laidan niin, että
puominpää viisti vettä ja masto kallistui. Minä riemuitsin siitä, että
rantakäytävällä kulkevat ihmiset seisahtuivat pelätessään purteni
kaatuvan. Kokka kohosi kuohuista, myötätuulta purjehdin minä taas kuin
mikäkin morisissi kohden puiston kotirantaa.

Päivä paahtoi poskeni vaaleanruskeiksi, paahtoi mieleni kiihkeäksi,
karaisi nuoren tahtoni ja tarmoni. Päivät pääksytysten minä vain
velloin vesillä. Kun ei tullut tuulta, annoin purren kulkea omia
teitään, makasin purren pohjalla selälläni ja katselin pilviä, jotka
näyttivät isoilta purjelaivoilta aavoilla valtamerillä. Niillä merillä
oli korallisaaria ja neekerikyliä, bambumajoja, kummallisia, valkoisia
karavaaneja, lohikäärmehirviöitä, jättiläisstrutseja ja kiiltäviä
keidaskaupunkeja. Ja sitten näin minä suuria pumpulipilviä, ne olivat
kuin yliluonnollisia lampaita. Joku valkoinen olento, ehkä itse isä
Jumala kultareunainen kruunu päässä ajeli niitä taivaanportista sinistä
siltaa pitkin tummaan karsinaan. Minä nukahdin laineen liplattaessa,
ajatukseni kulkivat unessa omia teitään. Minä heräsin siihen, että
kokka hiljaa liukui kaislikkoon ja tarttui liejuun. Airolla sain
työntää ja irroittaa. Kun saavuin kotiin, olin nälkäinen kuin nuori
susi, kovakourainen ja kopelo syödessäni ja puhuessani kovaääninen.
Huomasin, että äitini iloitsi minun nuoresta voimastani, iloitsi
vereni kuohunnasta ja uskaliaisuudestani. Minä olin yksinäisten
purjehdusmatkojeni jälkeen käynyt, ikäänkuin vieraissa maissa, omissa
unelmissani, olin purjehtinut kaukaisia meriä kuten eräs setäni, joka
ei koskaan sieltä palannut.

Nukahdin illalla raskaasti kuin tukki ja heräsin aamulla herkkänä
puiston peippojen iloiseen liverrykseen. Tuskin olin syönyt, kun jo
juoksin rantaan ja nostin taas purjeeni mastoon. Minä keikuin keulassa
ja lauleskelin veneenlaidalla istuen:

    Oispa pursi ja punapurjeet,
    jolla mennä merten taa,
    sieltä tuottaisin kullalleni
     ko'on kultaa ja hopeaa...!

Peräistuimen alla oli minulla eväspaperissa hyviä voileipiä, olin
hyvällä tuulella, vasten kaikkia tuulia ja kaikkia suuntia minä nyt
päätin lähteä Columbus-matkalleni. Minä risteilin pientä salmea ja
rautatiesiltaa kohden, kahisevan kaislikon ohi sekä vihreänvipevän,
nurmisen mäen ja sen humalistomajan. Siinä vihreässä majassa minä olen
istunut pienen, vihreän pöydän ääressä katsellen tukkilauttaa. Paperi
oli pöydällä, jolle olin jotain piirtänyt — ensimmäisiä runoyrityksiä
kai, tuulen vietäviä. — Näin nyt edessäni rautatiesillan pollarit.

Jätin taakseni mustikkamaan, syrjään vasemmalle, omituisen
»Paraplyy»-majan, sateenvarjon kaltaisen, ison, puisen pilarimajan.
Sen sateenvarjon varren alapäähän oli kiinnitetty pyöreä pöytä. Se
»Sateenvarjo» oli kuin mikäkin iso kärpässieni pienten tanssivien
tonttujen keskellä. — Sen pöydän luona seisoi usein aamulla se
kummallinen, poskipartainen eversti Colliander. Hän oli työntänyt
maalaustelineen rinteen tervakukkamättääseen, sanajalkojen alle, jotka
näyttivät suurilta palmuilta tai jättiläisviuhkoilta. Hän piteli
toisessa kädessään värilastaa ja piirteli toisella kädellä valkoiseksi
sivellylle kankaalle pilviä, puita, rautatiepenkereen horsmia ja
keltaista, kiiltävää santaa. Sen kullan takaa näkyi niittylatoja ja
mökki vuoren alla. — Olipas se ihmeellinen taituri se eversti. Iltaisin
hän taas oli ihan kuin toinen mies, kuin muotonsa muuttanut, suuri
sotasankari, joka kultakalunat olkapäillä valkoisella parivaljakolla
ajeli alhaalla rantatiellä sen saman Sateenvarjon ohi. Hevosten kaviot
kipenöivät, ajurinistuimella könötti kookkaana ja korkealla, kädet
ojona ohjaksissa pitkäkauhtanainen ja mustapartainen kuski, jolla oli
riikinkukon höyheniä mustassa pyöreässä hatussa. Tomu pölähti ilmaan
ja punertui auringon laskiessa, kun ylhäältä keilaradalta kuului
raskaiden pallojen pauke sekä keilapojan kimakka huuto: lant vör otta,
rinkskuuran kunk, viinryk, heela pataljoona, hurraa! [Slant för otta,
kringskuren kung, svinrygg, hela bataljon, hurra!] Olinhan minä itsekin
kieppunut keilapoikana isäni vyörytellessä setien seurassa isoja
palloja. Kun isäni kaatoi koko pataljoonan, olin minä kovin ylpeä tästä
heitosta. Minulle heitettiin piikki, milloin markkakin. — Mutta ne
kuskin höyhenet, ne höyhenet, niitäkös kelpasi vielä kauan katsella!

Muistini hetken näky katosi, kun minun täytyi kallistaa purteni laitaa
päästäkseni rautatiesillan alitse. Niiden yläristikkojen kautta minun
oli pojan paapattina pitänyt puikkelehtia alas kivipylvään reunalle
onkimaan säynäviä. — Purjeeni sai vauhtia, pienet, mustat vihurit
vilisivät silmissäni, kuin pienet kiemurtelevat käärmeenpoikaset
vedenpinnalla. Näin Karlbergin kartanon kauniit, lehtoiset rannat,
luovin ohi rantojen, rannalta vastarannalle. — Rannoilla kasvoi
silloin pillistöjä, niiden läpi vedin ennen lapsena uistinta isäni
kanssa, uistin takertui usein pillinpäihin, joita kasaantui veneen
kokkaan enemmän kuin haukia. Jo järki, sano särki, kun kiiski ahventa
söi, sanoi aina ratavahdinpoika sylkiessään matoa. Katsoin hetkeksi
taakseni. Ratavartijanpoika oli nyt luultavasti Vähikkäläntorpan
suutarinverstaassa katselemassa pikilanganvetoa ja lestintekoa.
Siellä verstaassa tehtiin pikkulasten kenkiä ja miesten saappaita.
Sen suutarinmökin takana, kivikkoisella pikkukukkulalla oli oikoa
katinkultalinna, joka lapsien leikkiessä kimmelsi tuhansin kitein. Ne
kultakimpaleet pistivät meidän pieniä, ruskettuneita ja hierottuneita
jalkojamme; siellä oli sisiliskoja, siellä oli kärpässieniä sekä
isoja punaisia puolukoita pienillä mesimättäillä. Kun oli noustu sen
koillisen mäen laelle, näki pienen pojan pieni, sininen silmä laaksoja,
sotkemattomia soita, ja kaukana, hyvin kaukana sinisiä vaaroja. Jos se
sininen silmä jäi ylöspäin tuijottamaan, niin sininen, korkea avaruus
ihan huimasi. Mitähän sen avaruuden yläpuolella mahtoi olla, mitähän
mahtoi olla sen sinisen vaaran takana, Parolanleirin nummien takana?
Iltaisin puiston kesäravintolan vinttikamarissa, lattiavuoteella
maaten minä kuuntelin leirin iltatoitotusta. Ja mitä sen toitotuksen
takaa mahtoi kuulua ja näkyä? Metsän outo humina ja kaukaiset korvet,
korpinäyt ja koppeloiden komeat kotkotukset. Puiston kiviraunioiden
pienten kivitaskujen hellästi piipittävät äänet muistin siinä samassa.
Hakalantorpan luhdin minä muistin sekä katsetta vilvoittavan nurmen
vihreyden rannalla. Muistin isäni, muistin minun ja isän vierekkäin
maanneen nurmikolla viilipunkan ääressä. Se valkea viili tuntui niin
puhtaalta ja makealta, kun isäkin sitä söi nauraen ja viikset olivat
piimässä.— Isäni lapsuudenkuva haihtui himmeyteen, kun ohjasin purttani
kohden Kirstulansalmea. Sen kautta minä tahdoin päästä ahtaasta,
kivisestä salmesta, jonka niemeen kiviraunioille oli kasattu kalkilla
valkaistu kummeli. Nyt minä jo pääsin Hattulanselälle, näin kaukana
suippotornisen kirkon ja sen yläpuolella mustan pilvenlongan. Nyt
minä sain hyvän laitatuulen, ei minun enää tarvinnut luovia ahtaiden
salmien kautta. Näin Hattulanselän rannoilla kohoavat vanhat, valkeat,
kunnioitettavat kartanot puutarhoineen, joiden kaari-ikkunoihin
nyt lankesi tumma varjo. Varjo ennusti pientä myrskyä. Minä pieni
ponnistin nyt pienessä purressa, vihurit alkoivat vinkua ympärilläni,
nyt ei ollut leikkimistä tuulen kanssa. Hellitin koutia, kuohut
kohisivat kokassa, eivät ne nyt silkkinä sihisseet veneen sivuilla ja
ruorisaranan ympärillä. Nyt oli totinen tosi edessä, vastassani oli
tuulia, joita en vielä tuntenut. Silloin jotain paukahti avaruudesta
Aulangonvuoren takaa. Taivas ei ollut nyt lampaanvillanvalkoinen, se
oli vihainen kuin satasarvinen, mylvivä härkä, se puski pilviä, ammui
ja ampui, sen sarvet salamoivat. Minä olin tuulen varassa kohonnut
Varassaaren kohdalle. Sen synkkä, kuusikkoinen niemenkärki näytti nyt
vielä synkemmältä, saaren nimi oli jo lapsena ahdistanut mieltäni.
Siitä saaresta kulki tarina, että varas oli kerran soutanut sen rantaan
luullen sitä mannerniemeksi, oli juossut metsään kuin itse paholainen
pimeään. Ranta-aallot olivat paiskanneet veneen takaisin järvenselälle,
varas ei osannut uida, pitkillä, mustilla varaskynsisaappaillaan oli
kelju loikannut liejuun, takertunut siihen kuin omaan konnankoukkuunsa.
Niin saatiin kiinni se suurvaras.

Mutta oli minulla mielessä iloisempiakin muistikuvia. Saaressa oli
pieni kalamaja, jonne kaupungin sedät tekivät kalaretkiään, onkivat
kaislikkojen reunoilla ja laskivat pitkääsiimaa viistoon pitkin
Hattulanselkää. Setä Selsten oli usein mukana kokemassa — ja isänikin.
Minä sain pujotella matoja ongenkoukkuihin kuten erään toisen sedän,
oluttehtailijan isompi poika, saimme soutaa niin, että rakkoja oli
käsissä. Pienenkin piti pinnistää, sillä isä oli väkevä, oli ankara
ja kiivas mies, samalla niin hyvä, herttainen ja hilpeä, kun oikea
pietarinkalansaalis oli saatu rantaan. Soutamisen jälkeen olikin
hauskaa katsella kalamajan uunin tulta ja kalakeiton kiehumista
koukulla riippuvassa padassa, hauskempaa oli lippoa leukoihinsa omia
onkimia kaloja, kun sedät maistelivat jotain kullankeltaista teevettä,
niin, ja kertoivat meheviä juttuja hohottaen niin, että vatsat
hyllyilivät.

Salaman tavoin välähtivät pienissä aivoissani nämä lapsuuteni
kirkkaat kuvat ohjatessani venettäni Varassaaren ohi. Varastaisiko
sen saaren minussa herättämä kauhu minulta nyt minun nuoren
voimani ja tarkkuuteni? Silmä tähysti tiukkana yli kokan, samassa
silmänräpäyksessä täytyi vilkaista sivuille vihaisempien vihurien
tuloa. Saaren suojassa sain sen verran lepoa, että ehdin ruveta
kääntämään purjetta, minä juoksin kokkaan, pursi alkoi ajelehtia, ei
tahtonut totella peräsintä. Mutta kovalla ponnistuksella sain minä
vihdoin purteni kääntymään. Ohitseni vilahtivat rannat, valkoiset
kartanot; valkoiset kuohut kohottivat perätuhtoa. Veden vihainen
voima oli takanani, kulkuni oli kuin vaarallinen pilvenlento, syvyys
minua enemmän peloitti kuin taivaan salamat. Mutta minä muistin setä
Eekmannin neuvon, hellitin purjenuoraa ja ohjasin vasten tuulta.
Minua ohjasi onni, minua ohjasi itse elämä, elämä, joka tahtoi
karaista luontoani keskellä uhkaavia kuohuja. Minä viiletin ikäänkuin
siivillä lentäen ohi niemien ja vaarallisten karien. Kuin onneksi ei
mastonhuippu taittunut rautasillan kaariin, kuin onneksi, joka aina on
minua elämässäni seurannut. Näin humalistomajan kuin usvassa ja unessa,
näin keilaradan, jonka isot raskaat pallot usein olivat vyöryneet
alas rantaveteen. Sade kasteli puhtaat purjeeni läpimäriksi, minä
ajoin purteni laiturinrannan liejuun, käteni heltisi ruorista kuin
helpotuksesta, isopurje puomeineen levitti kuin väsynyt, valkea siipi
kärkensä rannalle.

Minä nousin rantakivelle. Puiston rannanpuut kohisivat, pahkakuoriset
oksat taipuivat notkahdellen, kuin kumartaen jollekin tuntemattomalle
voimalle.

Olin viluissani, hampaani löivät loukkua, koipeni olivat kankeat.
Eväspussini oli kastunut, en ollut ehtinyt syödä, oli jäänyt onkimatta
säynävät, särjet ja sen semmoiset. Niitä olin ennen osaksi itse
vetäissyt vavallani, osaksi saanut ratavartijan pojilta, joiden kanssa
minä toisinaan ajelin resiinalla veivaten yli rämisevän rautasillan.
Pajukoukkuun pistetty, pieni kalakimppu kädessä viipottelin minä
kotiin, olin minä nyt mukamas oikea onkimies, kun äiti oli ihailevinaan
minun suurta saalistani. Sain jälkeenpäin maksaa vaihtosäynävät
voileivillä, joita äidiltä pyysin, kanniskellakseni niitä ulkona
odotteleville onkipojille — ja äiti ihmetteli minun pienen vatsani
suurenmoista ruokahalua. En kai koskaan saanut erikoisen isoa kalaa,
en haikalaakaan, hummeripoikien mielikuvitussyöttiä. Kravustaminen oli
minusta mieluisampaa huvitusta, rantatulilla poikien kopistellessa
krapuja nokkosten sekaan koppaansa. Oli siinä jotain merkillistä
pienten miesten iloksi, kun kravun sakset pistivät pieniä jalkoja
elokuun iltoina, kun kuu paistoi kuin kummallinen, täplikäs
jättiläispannukakku pulskan, valkopartaisen platsmajorin huvilan takaa.
Minä juoksin näiltä retkiltäni kotiin vinkaisten ja viheltäen ylös
mäkeä ravintolan etupengermälle, jonka keskellä pylvään päässä oli
lasipallo. Kun siihen painoi pienen nenänsä, niin se suureni nauriin
kokoiseksi niin, että oikein nauratti. Olin ruskea kuin intiaani,
mohikaani, jolla on sata sulkaa päässä, kiitävä ratsu, pampasaavikolla
puhvelihärkiä, tomavaakkivyöllä voitettujen irokeesien pääkalloja,
päänahkoja ja muita mitättömiä hepeneitä.

Mielestäni olin nyt muka voittanut myrskyn. Eekmannin sedän neuvoa
noudattaen olin ennen käärinyt kiiruusti purjeet kokoon, nyt ne jäivät
leväälleen lepattamaan. Ranta-aallot heittivät hyrskyjä kivilokeroihin.

Minun oli jo hirveän nälkä, likomärkänä juoksin kotiin.

Taivaan puhvelihärkä ammui jo kauempana jossain Sairion möljän takana.
Harmaa, hiljainen sade alkoi nyt viistoon vihmoilla yli puiston
tekoraunioluostarin. Seitsenkirjava vesikaari kohosi kuin puolipyöreä
päärlyportti yli kastuneen kaupungin.

Korkeudestaan katseli sitä nyt kaksi tornia kuin kaksi ritarivanhusta
ruostuneine rautahaarniskoineen ja kypäriristikkoineen, joiden
silmäreijissä nyt kimmelsi salattu kyynel — ehkä siksi, että ne nyt
saivat olla vanginvartijoina. Linna oli ajan myrskyjä uhmaten pysynyt
melkein muuttumattomana. — Päivä oli alkanut pilkistää pilvenraosta.

Mielessäni alkoi liikkua ja läikkyä niin pian kun minä aamuisin juoksin
rantaan ja näin paaluun kiinnitetyn purteni. Toisinaan minä vajasta
olallani kannoin maston purjeineen rantaan, toisinaan minä hain ne
pajupensaiden alta, jonne ne olin piiloittanut. Se pursi keikkui siinä
laiturilla kuin mikäkin varsa, kaula kenossa kuoppien ja kaappien
hiljaisessa aallokossa, ikäänkuin se olisi odottanut minua päästäkseen
pois karsinastaan. Olinhan itsekin sellainen raju, kesytön orivarsa,
vereni vilkastui purjeita levittäessäni, niiden valkeus häikäisi minua,
kun vielä aurinkokin paistoi ja koko lahti loisti pienten lakkapäiden
loiskuessa vasten veneen laitaa. Kun iso purje hulmahti, kävi minussa
humaus, ja niin me molemmat ystävät, minä ja minun purteni vapaina
temmelsimme aalloilla.

Ja suven henki liikkui vetten päällä, rantatuomien ja pihlajien
tuoksut tulvehtivat peräsimen vanavesille. Pensasaitojen reunustamilla
rantakäytävillä kulkivat kaupungin neitoset suvisine, taivaansinisine
puseroineen vaahdonvalkeat päivänvarjostimet käsissä. Ne istuivat
kivilaiturin vihreällä penkillä ja odottivat minun tuloani, ne
pyrkivät purteeni. Ylpeänä minä taas lasketin lakkapäille, tahallani
minä annoin vihurin kallistaa venettä, kuohut kohahtivat yli laidan,
ne kastelivat minun saappaani, ne kastelivat neitosten valkeita
kenkiä ja hameenliepeitä, ja minä naurelin, kun he kirkuivat peläten
hukkuvansa. Minä väänsin ruoria ja painoin purteni päin tuulta niin,
että laita kohisten taas kohosi vedestä, ja neidit hengittivät kalpeina
helpotuksesta. —

Toisenlaisiakin sisäisiä näkyjä loihtii mieleni. On kesä-ilta,
juhannusaatto tai elokuun kuutamokarnevaali. Veneitä vilisee puiston
lahdella, siellä on kaupunkilaisia pikkuporvarisperheitä eväsvasuineen
ja kahvipannuineen. Tuli palaa kivien koloissa rautatiesillan
vastapäisessä niemessä, keilapallot paukkuvat. Kokkolautalle, keskelle
järveä on pystytetty neljä tervatynnyriä, viides niiden harjalle,
ympärillä risuja ja katajapensaita. Rannalla kuhisee kansaa, puiston
tomuista mäkeä pitkin nousee ja ratisee ajurin rattaita. Näen
kaupunkilaisherroja, Parolan ratsastavia leiriupseereita, joiden
hevosia minä joskus taluttelin saadakseni säästöön pikkurahoja.
Hienoja herroja ja vallasrouvia istuu Puiston verannalla, pylväitten
välissä loistaa monivärisiä paperilyhtyjä, terrassilla soittaa
rykmentin soittokunta. — Äitini kertoi minun polvenkorkuisena
seisseen kapellimestarin vieressä matkien kädelläni tahtipuikon
heiluttamista. Sama kapellimestari istuu kai soiton väliajoilla
tarjoiluhuoneessa ikkunapöydän ääressä isäni kanssa, joka puhelee
outoa kieltä, saksaa, sen puikonheiluttajan kanssa. Minä tiedän, ettei
se kieli ole katupoikien kontinkieltä eikä salolaisten siansaksaa
vaan oikeata saksaa, sillä isäni on opettanut minua laskemaan jo
kymmeneen saakka: ein, zwei, drei... Ison salin nurkkapianon ääressä
isä on opettanut minua myös rimputtamaan Hellmanin, siis ensimmäisen
oppi-isäni Ukko Nooa-laulua — siinä alle kymmenen korvissa ollessani.
Isän taivutellessa vastahakoisia sormiani, olen ihmetellen katsellut
isän lämpöisessä kämmenessä, pulleiden, sinisten suonien syvänteessä
riippuvaa vihreätä ankkurinkuvaa. On tainnut seilata isäkin vierailla
vanavesillä, taitaapa osata englanninkieltäkin, koskapa olen kaupungin
kotitalon ullakon arkusta löytänyt kielioppaita, kummallisia
kirjasin-koukeroita, joita en ymmärtänyt... Siellä arkussa oli muutakin
kilua, kalua ja kamaa, oli jos mitäkin aarteita, irvistäviä naamioita,
kotiljongeja, ryssäläisiä, kullattuja virkanappeja kakspäisine
kotkineen, kellastuneita, tanskalaisia operettilaulukirjoja,
harvinaisia postimerkkejä, koukeroisia kynttilänjalkoja ja vanhoja,
ruostuneita rahoja.

Sivupöydässä istuu Eekmannin setä Selstenin sedän ja Selanderin,
kaljukuhmuisen kievariukon seurassa rupatellen Eeklunnin Kallen isän
kanssa. Hän kulauttaa rokonarpiseen poskeensa jotakin kipparinkermaa,
nenä tuhisee ja silmät kiiltävät niin kummallisesti, kun hän sivelee
sepelipartaansa ja naureskelee. Siellä puistoravintolan salissa
tanssitaan puolalaista masurkkaa ja franseesia, keittiön seinäovessa
on oksareikä, josta minä salaa saan katsella tätä sirouden ja
nuoruuden ihanuutta kuin kuvakaappia. Minä muistan samalla hetkellä,
miten isäni Seurahuoneen suuren salin vieruskamarissa jouluna esitti
meille lapsille marionettiteatteria, siirteli keikkuvia, kukkuvia,
kiekuvia nukkeja ja sai ne vatsapuheillaan juttelemaan keskenään ihan
hullunkurisesti niin, että meitä lapsia oikein kutkutti ja kikatutti.
Tai miten hän myöhemmin joulu-ukkona kömpi esille kotitalomme
salinovesta, kun tähtipojat valkein mekoin pahvikruunut päässä ja
kullatut puumiekat vyöllä isoa paperitähteä kantaen jo lauloivat
keittiössä murjaaneista ja itämaiden tietäjistä, pukintaljoihin
kääriytyneen pojanjullin ryömiessä lattialla kilikello kaulassa. —
Mutta eihän nyt ole joulu kaupungissa, nyt on Puistossa mittymaaria.
Katsos, kokko hulmahtaa jo ilmiliekkiin, tulenlieskat kuvastuvat
vedenkalvoon, minä viilletän purrellani aivan kokkolautan ohitse
niin, että kipinät lentävät ohi maston polttaen pieniä reikiä purjeen
yläkulmaan ja minä notkauhutan kokan liivaripuomin toisaalle. Ilta
jo hiukan hämärtää, kuuluu bassotorven kaiku kiirien yli järven,
Sairionmöljän ja linnan tornien. Ja nyt suhahtaa ylhäältä ravintolan
terrassilta. Siellä seisoo itse salaperäinen setä Selsten telinettä
vasten nojaten, kuin noita, rumuuden ruhtinas, hän sytyttää palavalla
sikarillaan raketteja, ne sihahtavat ja singahtavat ilmaan, räjähtävät
korkealla lentäen kaaressa, ne paukahtavat ja siroittelevat ympärilleen
pieniä sinisiä ja punaisia tähtiä, jotka hajautuvat ja putoavat veteen.
Katunaskalit ja säkkipurjehtijat kiljuvat kuin pienet paholaiset
pääjehun ympärillä, juoksevat rantaan punapensastoihin otsien
pudonneita raketin varsia. Nyt siellä ylhäällä taas sihisee, sähisee
tulisia aurinkoja ympäri, ympäri lopulta paukahtaen. Ja minun pienessä
päässäni sähisee ja säkenöi elämän nuori, repäisevä riemu. Minun pääni
on ihan pyörällä, ihan kuin olisin Ojoisten, lähikartanon ojapensaista
juopukoita syötyäni ollut hiukan luullotellussa heikunkeikun
huipperissa. Aurinko painuu kauas, jonnekin hyvin kauas Hattulan vanhan
kirkon ylitse, Sääksmäen satasaarisen selän taakse. Sinne isä joskus
ulotti kalaretkensä lahnarikkaille lahdelmille ja vitaantuneille
ahvenluodoille sekä selälle, mikä näytti mereltä, eikä sillä merellä
ollut rantoja, oli vain kaukaisia, utuisia taivaan ääriviivoja. — Niin,
juuri sinne oli kallistumassa kultainen, kesäinen aurinko.

Minä olen jo purrellani laskenut vanhaan venevalkamaani. Olen
kiivennyt jo vinttikamariin tai lojuilen isolla ullakolla kattoaukon
ääressä, jonka kautta alhaalta keittiöstä tunkeutuu sieraimiini
hellasta nouseva höyry. Katselen alas ja näen siellä alhaalla äitini
puuhaavan paistinpannujen ääressä suuren piikaparven pestessä lautasia.
Vahtimestarit kantavat isoja tarjottimia ja samppanjapulloja saliin tai
verannalle, minä olen nähnyt, miten he salaa pistivät jonkun pienen
pullon poveensa — ja setelinkin omaan takataskuunsa. — Vihdoin minä
hiivin lattiavuoteelleni ja nukahdan. Minä näen unta purrestani, lattia
allani ikäänkuin keinuu niinkuin purtenikin äsken päivällä ja minä
purjehdin unissani kauas pehmeäsaniaisille, suloisille Höyhensaarille.

Niin kului kesä kuin levoton liverrys puiston puissa, kuin loiske
ja lämpöinen läike sekä viimainen vihuri purteni perässä. Niin
menivät päivät kuin vilisten, ankarassa taistelussa aaltojen kanssa
tai tyynellä soutaen kömpelöillä airoilla. Minä seisoin keskellä
järvenselkää mastoon nojaten kuin pieni satuprinssi tai löytöretkeilijä
ja minä katselin jo kuin valloittaja allani päilyviä syvyyksiä,
joihin koko pilvivuorimaailma kuvastui muodostaen sillan maan ja
taivaan välille. Minä katselin siinä rakasta puistoani, joka rannalta
pengermittäin kohosi ylemmäksi harjaksi, jonka laella harmaanvipevä
kuvernöörin paviljonki seisoi kuin pienoislinna. Sen ikkunoiden
edessä oli aina mustat luukut, joiden raoista minä tirkistin johonkin
salattuun ja hämärään, mikä askarrutti pieniä aivojani. Sillä samalla
mäen huipulla näet oli ollut pyövelin mäki, jossa rikollisia oli
mestattu ja teilattu. Se paviljonki varmaankin kummitteli ja peloitti
pimeässä. Puistoa reunustivat korkeat kiviaidat, joita linnanvangit
olivat saaneet rakentaa isoista graniittipaasista. Minä muistan ne
harmaat vangit ahertamassa itse ravintolan rakennuksella, joukossa ehkä
oli ollut itse kuuluisa Sutki, joille äitini oli antanut voileipiä
ja kahvia, taisipa kaataa pienen tuiman tilkankin kupposeen. — Ja
minä muistan ensimmäisen elämäni kauhun, kun äiti kertoi, miten
kerran yhdeksän vankia eräänä yönä karkasi yli linnan pisteaidan. He
murtautuivat kulmahuoneen lattian alla olevaan jääkellariin, veistivät
puukolla ison loven vahvan kellarilukon kohdalle. Minä muistan sen
reijän, jota jälkeenpäin katsoin kuin uhkaavan surman silmää, mikä
vaani meidän pienoisten elämää. Äiti oli herännyt kolinaan, kuunteli,
luuli isän vielä iloittelevan pöytäveikkojensa kanssa. Oli onni, ettei
hän mennyt verannalle, silloin ehkä sama puukko olisi voinut suuntautua
hänen rintaansa ja me lapset olisimme olleet vailla äitiä. Vangit
olivat vieneet kellarista viinejä, kananpaisteja, lohta ja olutkoreja
veneellä Karlbergin rantaan, olivat paenneet jonnekin Sääksmäen metsien
korkealle, autiolle kukkulalle. Siellä olivat rosvot mässäilleet ja
mellastelleet unohtaen harmaat linnanmuurit ja rumat ristikot lyhyen
vapaudenhetken huumeessaan. — Näitä lapsuuteni kauhunkuvia minä mietin
seistessäni purressa kuin mikäkin nuori, harhaileva Odysseus, jonka
edessä oli koko rikas elämä suurine seikkailuineen. —

Muistan siinä elämäni alkukeväässä toisenkin näyn, kun ensi kerran
näin kuoleman kuvan. Minä soutelin kerran laiturille, sillä vesi
oli tyyni, hiljainen maininki loiskutteli vasten laiturin paaluja,
johon huvilaivat sunnuntaisin laskivat kylkensä ärsyttäen siten
kaupungin pikkuajurien kilpailun kateutta. Siinä laiturin laidalla
kellui silloin jotain outoa. Pallomainen, pieni esine jyskytti
hiljaa vasten laiturin paatta. Mitä! Olisiko se pienin pallo
keilaradalta pyörinyt pitkin nurmikkoa alas veteen? Niin pieni oli se
pallo, kevyt kuin nauris, kun sitä lennättäessä pitkin keskilautaa
kuningaskeilaa kohden muut keilat kolisten kaatuivat sen ympärillä:
hela pataljuun! Karahdin veneessä pystyyn ja kurottauduin yli
laidan, nyt erottautui kellertävästä, sinipilkkuisesta pallosta,
joka oli kääritty paperiin ja riepuihin, pienen pieni, koukistunut
käsi. Siinä oli lapsen ruumis! Aalto oli vasten kiveä kahnuttanut
pienen kallon siniharmaille kuhmuille. Minua värisytti, tuntui kuin
pimeä pilvi olisi juuri liukunut yli vankilan tornin, jossa tiesin
nuorien, onnettomien äitien imettävän rintalapsiaan. Ensi kerran
elämän suuri suru ja epätoivo varjosti katseeni. Minä liikutin
sitä palloa airollani, mutta en rohjennut siihen käsin tarttua.
Niin leikkii elämä ja kuolema kansamme pallosilla, olimme sitten
kookkaita kuningaskeiloja tai pieniä siirrettäviä pelinappuloita. —
Sillä samalla kohdalla olin ennen kaksi kertaa ollut hukkua. Kerran
siinä pulikoin erään uimataidottoman keilapojan kanssa, korkkipussit
luiskahtivat hänen kainaloittensa alta, hän vaipui veden alle. Minä
kauhistuin hänen samean silmänsä katsetta. Kun pää taas nousi veden
pinnalle, tuntui kuin olisin nähnyt edessäni kuoleman pääkallon,
minä heittäydyin hänen rintaansa vasten, hän tarrautui raudankovasi
ranteisiini ja niin me molemmat aloimme vaipua, vaipua johonkin
vihertävään ja vetelään... Minä potkin ja kiskoin kunnes sain toisen
käteni irti hänen kouristuksestaan, ponnistin paalulle ja vedin hänen
yläruumiinsa kivirappusille. — Samalta laiturilta polskahti kerran
leikkivä venäläinen, veltto poika veteen. Minä hyppäsin hänen päänsä
yli, minkä ympärillä jo kiemurteli kuolemanrenkaita ja sain hänet
pelastetuksi. Hiukan kauempana Vanhankaupungin lahdella liikuskeli
huvisoutelulla venäläinen perhe. Aalto kuljetti kauas lakkiani,
perhe katseli tätä kaikkea välinpitämättömänä kuin jotakin kevyttä
seuranäytelmää upseerikasinolla, eivät tuoneet lakkiani, itse sain
uida sitä noutamaan. Ei kiitosta, ei mitään pientä tunnustusta
uhrautuvaisuudestani. Jo niiltä ajoilta asti opin halveksimaan ja
vihaamaan koko ryssän rietasta, selkärangatonta heimoa, mikä inho
vain kasvoi ja kaivautui syvälle nuoreen sydämeeni, kun urhoolliset
ryssäläiset sotilaat olivat sapelilla katkaiseet kotikoiramme, minun
hyvän leikkitoverini Mustin selkärangan, niin että se täytyi tappaa...

Niin kului kesä. Koulutoverieni kanssa minä päiväkaudet kulutin
Kirstulan kartanon metsissä linnunmunia ja mäyränpesiä etsien tai
vesillä liikkuen. Tunsin kaupungin ympäristön metsän kuin villikissa,
jonka pyyntimaana on kilometri jättiläisharpilla ympäri vetäen. Tunsin
kuin kalakaija kaikki Vanajaveden lähilahdet, niemet ja salakariset
salmet. Kuin nuoret veden jumalat me pojat alastomina ja päivän
paahtamina molskimme purren ympärillä, keikutimme kokkaa ja perää
tai sukelsimme kölin alitse, mikä vain karaisi luontoani tulevaa
kuolinkamppailuani varten, kun en vielä tuntenut kaikkien ristituulien
oikkuja enkä vaaroja.

Ja niin tuli syksy. Puiston pengermillä vaahterat olivat jo
sairaanpunertavia, luonto hohti kuin jälkikuumeen viimeloistossaan,
keltaiset lehdet kahisivat jo käytävillä, joita Renki-Kustaa kasasi
rattailleen. Ravintola oli jo suljettu, luukut oli kierretty kiinni,
pumppukasvien köynnökset riippuivat pylväillään mustanpuhuvina kuin
surunauhat. Lystikäs lasipallo, silmieni suurentaja, oli viety
ullakolle. Tuntui kuin aurinko olisi piillyt pilviin. Me olimme
muuttaneet kaupunkitaloon, koulukin oli taas alkanut. Minun rakas
purteni, kesäkumppanini ja raisu vesiratsuni oli pyöreitä puita
pitkin vieritetty puiston puutarhurin asunnon, synnyinmajani alla
olevalle rantanurmikolle. Renki-Kustin kanssa me peitimme sen
havunoksilla ikäänkuin olisimme kuopanneet kauniin kesän menneille
muistoineen. Ohitsemme kulki rantakäytävää pitkin kasarmille se vanha
valkopartainen, lempeäsilmäinen platsmajori Gottlund, Kaarle Akselin,
runonkerääjän poika. Hän hymyili aina, kun veneen pohjaa ja emäpuuta
siinä keväällä tervattiin ja maalattiin sekä lykättiin vesille, hän
varoitteli minua vakavana salakavalista lehmänkäännöksistä, kun
tensikka oli soudattanut hänet huvilasta puiston laiturille. Hän oli
valkoinen kuin joulu-ukko, joka ennusti talvea ja lomaa. — Satoi sitten
lunta, se peitti purren kuin hautakummun.

Kiihkeästi minä taas odotin kevättä, kiihkeästi kuin kiivas vereni,
joka ei koskaan tahtonut talttua. Tuskin jäät, joihin minä usein
olin pulskahtanut, olivat lähteneet, kun minä jo läksin uusille
uhkaretkille. Hattulanselän selkkausta ajatellen minä nyt luovin
varovaisemmin mutta myös vapaammin. Luovin ali kaupunginsillan ja ohi
Kaijankiven. Rannoilta levisi vastaani nahkurilauttojen parkinhaju,
värjäystehtaan ja kutomatehtaan piippujen sakeat sauhut leijailivat yli
vanhan viinapolttimon sekä »Vikmannin lahden», jonka jäällä lapsena
luistelin Jassin poikien kanssa. Oluttehtaan niemenkärjessä tapasin
vilkkaat Krankin veljekset sekä muut rekki- ja miekkailutoverini.
Purjehdimme joutessamme kohden Virvelin pyöreätä mäkeä, jolla kasvoi
itsepäisiä visakoivuja. Uimahuoneelta tulivat pursimiehiksi Portos
ja Aramis ruskeina kuin minäkin, riemuisina elämän toivosta ja
seikkailuhalusta.

       *       *       *       *       *

Siinä uimarannan laiturilla odotin kerran hartiakasta ja jykevää
Portosta, joka tuli punakkana rantatietä käyden kotipuodistaan. Hän
vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää, puhui harvasanaisena jotain
»pimittämisestä». Minä ymmärsin heti yskän, hän astui veneeseen,
potkaisi veneenperän laiturilta, minä tartuin peräsimeen. Portos pisti
jonkun sardiinilaatikon ja jonkun jonnin joutavan keltaisen, kiiltävän,
viekoittavan kehveleen perätuhdon alle.

Se kehveli kimmelsi sitten »Suurprunnin» lähteellä, se kehveli sai
meidät alkukeväässä laulamaan, vaikkeivät kiurut vielä liverrelleetkään
paljaiden peltojen ja päivien yläpuolella. Se kevään kiuru liverteli
meidän omissa nuorissa sydämissämme:

    Touvon aika lähenee,
    Kylmät hallat vähenee...

Niin me laulelimme Fredmannin jäljennettyä epistolaa, Portos käyttäen
barytoniaan, johon minä korvakuulon mukaan säestin. Me jatkoimme:

    Jos vaara uhkaa maatamme...

Lopuksi me ehkä kajahutimme:

    Gaudeamus igitur,
    juvenes dum sumus,
    post jucundam juventutem,
    post honestam senectutem
     nos habebit humus!

Se veitikka, elämän ilo, huumasi meidät, luonnon suuren sydämen
suloinen salaisuus huumasi meidät, sen pienen muurahaisimaailman
keko kuhisi ympärillämme, meitä ei ihmetyttänyt pienen muurahaisen
rohkeus kulkea lasisirpaleenkin yli taittamatta koipeaan. Ja siihen
sirpaleeseen taittui säteilyllään koko taivaan kirkas korkeus.
Lähteenpohjalta katsoivat meitä kevään kasvot. Se kehveli viekoitti
vilkkaat veremme, se tanssi tulena meidän veressämme, se oli väkevämpi
kuin veremme, se oli oman elämämme kuuma purkaus, jota emme itsekään
ymmärtäneet. Korkeana metsän takana kaarteli Hattelmalan harjanne,
jonka pähkinäpuut jo olivat hiirenkorvalla, ja salmen takana kohosi
raivatun metsä-aukon päältä »Perttulanlinna», valkoinen tornihuvila,
maaherra Rehbinderin rakentama, saman miehen, joka oli vangeilla
kaunistanut Puiston, teettänyt raunioluostarin ja kiviaidat. Siksipä
vangit olivat muuttaneet Perttulanlinnan nimen Pirunlinnaksi. Idempänä
lahden pohjukasta nousi vanhan Vanajankirkon goottilainen, äkkijyrkkä
katto, ja kauempana Katumajärven liepeillä kimmelsivät Katisten
tiilisen kivikartanon valkolautaiset kaari-ikkunat kuin tulipatsaat.
Eivät ne olleet helvetin portin patsaita eikä siellä Perttulan
palteella piru pitänyt peliään vaan kevään karvarintainen, nuori
menninkäinen tai itse isä Remunen, jonka huilun hullut sävelet saivat
meidät lähteen reunalla riemahtelemaan.

Minä havahdin ja katselin äkkiä purtta, joka oli unohtunut rannalle.
Silloin kuulin jotakin kiviin kilahtavan, Portos oli paiskannut tyhjän
kehvelin kuoren maahan, lasi meni sirpaleiksi. Me juoksimme rannalle.

Portos työnsi väkevillä harteillaan veneen vesille, minä pinnistin
polvellani kokanlaitaa saadakseni sen irtautumaan liejusta.

Pursi oli vesillä. Nostimme purjeen mastoon, purjeen poimut
lepattelivat, samoin liivari alkoi lepatella. Minä väänsin peräsintä ja
kiristin puomin koutia koukun ympäri vetosolmuun. Portos hoiti liivarin
koutia.

Päivä oli mennyt pilveen. Kimmel, joka taivaalta oli välkehtinyt ja
joka silmissämme oli säteillyt, oli nyt kadonnut. Jotain uhkaavaa
oli ilmassa, mustat vihurit liikkuivat veden pinnalla, ne olivat
vihaisia äskeiselle tuhmalle elämänuhkallemme. Minä olin viheltänyt
ja raappinut purjekangasta, Portos oli viskannut viisipennisen veteen
tuulta taikoakseen. Puhalla Kaisa, puhalla Kaisa! Vene kiiti nyt kuin
vihon vimmattu, se oli ikäänkuin suuttunut meihin, niinkuin taivaskin.
Kapeassa salmessa piti kääntää, peräsin totteli, mutta liivari ei
totellut. Sieltä Kaijankiven takaa tuli vielä mustempi puhuri. Luonnon
voima iski kokkaan, sitä oli mahdoton hallita. Airoilla työntäen saimme
vihdoin kokan kääntymään ja vene alkoi kallistua. Se kulki vinhaa
vauhtia, tuli vielä pahempi puuska. Kun juuri olin saamaisillani koutin
irti koukusta, iso purje alkoi nousta mastoa kohden. Purjekangas alkoi
lipua, hurjalla tempauksella puomi paiskautui alihangan yli, ja silloin
vene täyttyi vedellä.

— Kyllä tämä menee rantaan, minä sanoin pitäen kiinni peräsimen
varresta.

— Ei se mene, sanoi Portos sammaltaen ja painoi laidan veden alle, me
voimme upota.

Me tartuimme molemmat purren keskilaitaan. Veneen pohjakivet vierivät
salmen pohjaan. Laita painui allamme, saimme ponnistaa, tartuimme
emäpuuhun, sekin painui allemme, pursi alkoi pyöriä. Iskimme
kyntemme veneen toiseen laitaan. Nyt oli yllämme masto ja purje.
Koko voimallamme täytyi meidän sekavien ja sotkuisten purjeitten
alta iskeytyä yli toiseen laitaan. Ympärillämme vinkui ja vilisi
vihureja, kuohut kahmaisivat kupeita, masto ja puomi uhkasivat murskata
päämme, ja syvyys alla veti puoleensa kuin raskas lyijy. Pursi alkoi
taas pyöriä. Tämä oli kuolinkamppailua alkukevään voimien kanssa.
Kylmä, vielä jäinen vesi oli vaatteissamme, se tunkeutui taskuihin
ja saappaisiin, kätemme kontistuivat. Vene alkoi taas pyöriä. Emme
siinä ehtineet huutaa hätäämme, silmien täytyi terästyä, etsiessämme
turvaa vain kämmenistämme ja veneenlaidoista. Kuinka kauan tätä kauhun
karusellia kestäisi!

— Onko sun kylmä, Portos sanoi.

— On, minä sanoin.

Muuta emme sanoneet.

Tahtomme ja nuori elämämme kamppaili. Se oli kovaa kamppailua,
kamppailua kuoleman kanssa, johon oma vallaton varomattomuutemme oli
syynä. Pursi alkoi ajelehtia Pitkääsiltaa kohden. Aloimme jo väsyä,
katseemmekin taisivat jo jäykistyä, sormet luiskahtivat, aloimme
uupua...

Mutta silloin näimme veneen lähestyvän pyörivää purtta. Olutpanimon
pumppusillalta souti vinhasti eräs väkevä koulutoverimme. Viisaasti hän
huopaili veneensä perän vilusta värjöttäviä, sinisiä käsiämme kohden.

Me kiipesimme veneeseen, olimme pelastuneet. Pumppuhuoneessa minä
koetin voimistelulla saada ruumiini lämpenemään. Saimme kuumaa kahvia
ja kuivia vaatteita oluenpanijan pojan kotona. Kahvikuppi vapisi
kädessäni, se kilahti ja rikkoutui pudotessaan lattialle. Sen kimmellys
ja kilahdus oli nyt toisenlainen kuin Suurprunnin lähteellä, se oli
varoituksena koko elämällemme.

Purteni, jolla ei ollut nimeä, ajelehti nyt tuuliajolla ali
Pitkänsillan ja takertui asemanpuoleiseen rantaan, masto jäi kiinni
pohjaan.

Nuoruuden hurjassa huimuudessa oli tehty kardinaalipukki,
lehmänkäännös. Olen joskus nyt jälkeenpäin nauranut koko tälle
käännökselle. Minua hiukan naurattaa se, että pikkukaupungin riitaisat
ja henkisesti risatautiset lehdet painattivat aivan erilaiset
uutiset tästä tapahtumasta: »Kumoon purjehdus». Toinen lehti väitti,
että kaksi lyseolaista oli purjehtinut kumoon, olivat ehjin nahoin
kaupungin rantaan uimalla itse pelastautuneet, toinen lehti kirjoitti
todenmukaisesti, että eräs koulutoveri oli meidät pelastanut. Syyttä
suotta oli ensimmäinen lehti antanut meille sankarimaineen.

Kulkee nyt naurun väre veressäni, kun muistelen parkkilauttaa, minkä
nahan haju sekottui veteen polskiessamme keväisin uimahuoneen rannassa.

Olinhan jo päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppasaappaista.

Olin poissa kesäisin maaseudulla. Purteni unohtui rannalle, se alkoi
ravistua ja ruoppaantua. Kaikenlaiset hummeripojat sitä kiikuttivat ja
kahnuttivat keväisin, kun se oli täyttynyt vedellä.

Minä möin sen lopulta eräälle kaupungin suutarille ja sain siitä
vaihtokaupalla patiinikengät.

Minä purjehdin nyt patiineillani kotikaupunkini katujen lätäkköjen yli,
luovin torin ympäri muiden mukana kujeillen koulutyttöjen kintereillä.
Takakamarissani minä rustasin rallatuksiani, viskasin paljon turhia
lemmenlurituksia palavaan pesään, lopulta viskasin vanhat kenkärisatkin
pesutuvan nurkkaan.

Olin purjehdusretkelläni tehnyt tyhmän lehmänkäännöksen. —
Lehmännahasta tehdään vuotia ja vuodista tehdään lapsenkenkiä, isoja
saappaita ja patiineja. Nauravan narisevat lapsenkengät kuluvat, isot
väkevät, viistokorkoiset patiinitkin ränsistyvät. Nuoruus ja elämä
kuluvat kuten muistotkin kuluvat ja kelmenevät, mutta se vanha kehveli,
se vietävä ilon veitikka elää vielä vilkkaana — omassa nahassani.




RELEGATIO

(Koulusta karkoitus)


Meitä oli koulussa kolme muskettisoturia, Portos, Aramis ja d'Artagnan.
— Olin lukenut Alexandre Dumas pèren romaania ja sen sankarien
mukaan olimme me koulutoverit ottaneet nimiksemme: Portos, Aramis
ja d'Artagnan. Oikeastaanhan vain Athos, Portos ja Aramis olivat
romaanin musketöörejä, d'Artagnan oli vain heidän aseveikkonsa,
mutta kirjaa lukiessani olin siinä määrin mieltynyt d'Artagnanin
luonteeseen, että olin valinnut hänen nimensä. — Väkevä, selvänä ollen
tyyni ja tasainen, humalassa ollen hurja ja huimapäinen oli Hannes,
kauppiaan poika, Portos. Artturi, naapurissa asuva poika, komea,
kumunenäinen, tummaihoinen, etelämaalaisen näköinen oli Aramis ja minä
vaalea-ihoinen, sinisilmäinen d'Artagnan.

Pesutuvan takaisessa kamarissa me usein istuimme yhdessä poltellen
Livadia-savukkeita tai »hörriä» paiskellen. Hannes D... berg, alias
Portos oli vakava. En tiedä, miksi häneen kiinnyin. — Kerran eräässä
palokunnan juhlassa palosotilaat pienessä huipperissa kantoivat
soihtuja pitkin pikkukaupungin tulipatojen valaisemia katuja. Minä
tapasin hänet kadulla. Ilman muuta aloimme kävellä yhdessä katuja,
hän aina vakavana, minä aina vilkkaana. Ehkä juuri luonteiden
vastakohtaisuus vetää meitä ihmisiä salaperäisellä voimallaan yhteen.
— Sen illan jälkeen aloimme joka iltapäivä kävellä yhdessä. Minä
puhuin ja pärpättelin kirjoista, kirjallisuudesta, runoaiheistani,
hän kuunteli vakavana, harvoin hän hymyili. Seuraamme liittyi joskus
Artturi J... ström, alias Aramis, eläväliikkeisempi, veitikkamainen,
naisia ihaileva, koulutyttöjen ilmetty ihanne. Hannes oli punaposkinen,
miehekäs, hänellä oli parempi onni salatussa naismaailmassa, hän oli
uhkarohkea ja reipas. Koulussa hän oli kyllä etevä, oppi kieliä,
mutta oli taipumaton luonne. Jonkun opettajan pistosanan tai
minulle selittämättömän syyn takia hän erosi koulusta viidenneltä
luokalta. Hän kulki usein lyijypuntti taskussa ja tappeli »rottien»,
kansakoulupoikien ja pienten rantasällien kanssa. Minullakin oli joskus
messinkinen nyrkkirauta housunlakkarissa. Meitä normaalilyseolaisia
»rotat» nimittivät »norsseiksi», mikä pieni pilkkanimi sai nuoret
veremme kuohuksiin. Hannes, Portos, viskeli niitä rottia kuin lehtiä,
heittipä kai kerran »Pitkänsillan» kaiteelta alas pehmeään pensaikkoon.
Minä ihailin hänen tyyntä voimaansa, ehkä hän ihaili minun nuorta,
notkeaa vilkkauttani. Koulupojan ajalla sidotut toveriliitot solmivat
meidät kolme kumppanusta lujasti yhteen pienissä murheissamme, ehtoja
saatuamme, koululukujen tankkaamisessa, koulu-ajan pienissä iloissa,
perhetanssiaisissa, kävelyillä kaupungin puistossa, uintimatkoilla,
urheiluissa ja palloleikeissä. Näissä Hannes, Portos oli »kuninkaana»
lyöden mailallaan kumipallon kaikkein korkeimmalle ilmaan. Ihailimme
häntä kaupungin torilla, kun voimistelunopettaja joskus johdatti
meidät ulkoilmaan, ihailimme hänen pallonsa kaunista, korkeata
kaarta. Katsoessamme sen pallon lentoa näimme sinisen taivaan, näimme
lumivalkoisten pumpulipilvien leijailevan vanhan, amfiteatterimaisen
kirkon ja vanhan taitekattoisen, puisen raastuvan yläpuolella. —

Minua on myöhemmin harmittanut se, että tämä kaunis, ainutlaatuinen
kirkko, jossa minä pikkupoikana äitini kanssa istuin kirkon penkissä,
raa'asti muutettiin ristikirkoksi. Muistan surupukuisen äitini itkeneen
pää penkkiin painuneena. Isä oli kuollut. »Rukoilkaamme leskien ja
orpojen puolesta», kuulin papin puhuvan korkeasta saarnastuolista,
sinisen holvin aukosta kuin taivaasta. Minuakin tuppasi itkettämään,
vaikken silloin oikein ymmärtänyt surun suurta syytä. — Muistan kahdet
kauniit, vapaina seisovat, korinttilaiset pylväät, ne muurattiin kiinni
kirkon pääoven valkeaksi rapattuun seinään. Kirkontornissa oli pieni,
ahdas palovartijoiden neliskulmainen koju. Ikkunasta vanhat vartijat
torvilla, pasuunoilla toitottivat silloin, kun jossain kaupungissa oli
syttynyt tulipalo. Se torvi herätti hyvän kaupungin hyvät asukkaat
hyvästä unesta kaameaan kauhistukseen. Se herätti minutkin raskaasta
unestani. Minä jyskytin silloin nyrkilläni viereisen huoneen seinään ja
huusin: »Kustaa, tuli on irti!» Kuulin, miten vanha Renki-Kustaa kulki
kiiruusti talliin, valjasti vanhan, ruskean Pokun rattaitten eteen ja
alkoi, suitsia nykien, ajaa retuuttaa vesitynnyrineen pitkin koluisia
katuja. —

Tällaisia ajatuksia välähti mielessäni, kun Portoksen pallo lensi
iloista, sinistä ilmaa kohden. Kun palloleikki oli iltapäivällä
loppunut, hiivimme me joskus, Portos ja d'Artagnan, »Olvi-Siinan»
salakapakkaan. Se salapitojen paikka sijaitsi vanhan juutalaisen
narinkan, Nooakin arkin puolella, pienen pihan perällä matalassa
majassa. Siellä me joimme Bastmanin olutta ja polttelimme Fältmarssin
tehtaan Livadia-savukkeita. Siellä rantakadun varrella oli väritehdas
sekä Vetterhoffin kutomakoulu. Siellä »Lömppa» nuorena koulupoikana
asui täti Fredriikan luona ja rustaili jo silloin runojaan. Muistan,
että samalla rantakadulla oli panttilaitoskin. Sinne minä kerran
myöhemmin vein kelloni kaniin. Iltahämärässä kulkea kepsutteli kadulla
vastaamme pienenläntä värjäri työstä tullen, kotiinsa koikkelehtien
sormet väristä sinisinä, silmissä alakuloinen ilme. Mutta me nuoret
huimapäät olimme onnellisia ja iloisia. Me kuljimme kaupungin katuja
kuin kuningashuumeessa.

Pesutuvan takaisessa kamarissani Portos, jolla oli hyvä barytoni, sekä
minä d'Artagnan lauloimme urheasti: »Jos vaara uhkaa maatamme...»
Sitten seurasi gluntteja, bellmaniaadeja, serenaadi- ja rekilauluja.
Pian astui huoneeseen Aramis kuultuaan kadulta avonaisen venttiilin
kautta kajahtavan laulumme. Laulun lomassa olin Portokselle lukenut
runotekeleitäni. — »Sinä olet harvinainen sielu, sinä», Portos
virkahti. — Minä en sanonut siihen mitään. »Kuules, minä menen
hirteen!» Portos sanoi. Minä avasin hymyillen kirjoituspöytäni
romulaatikon. »Katsos, veli Portos, tässä on nuora, mutta älä vain
rähjää minun huonettani!»

»Niin, niin», ajatteli Portos hiukan hymähtäen. »Minun isäni on
minuun suuttunut, minun pitää seisoa puotipöydän takana, minun
pitää myydä maalaisille makkaraa, ryssänlehtiä, vanhoja sillejä,
silavaa ja kaikenlaista kuonaa ja kamaa. Minun pitää tarjota
maajusseille piiskaryyppyjä, että kauppa kävisi hyvin. Ei minusta ole
tiskinnuolijaksi, ei kauppiaaksi, kamasaksaksi! Ei minusta myöskään ole
tiedemieheksi, ehkä olisi ollut kielimieheksi. Erosin koulusta, koulu
oli minulle pakkolaitos, nyt olen oppinut juomaan. Minä koetan oppia
englanninkieltä ja sitten minä lähden Olvi-Siinan sisarentyttären, sen
Sannan kanssa Amerikkaan. Sen, jukoliste, minä teen!» Hän iski ison
nyrkkinsä sohvan kulmaan.

Minä aloin aavistaa, ettei ihminen, varsinkaan nuorukainen, joka
muiden kuullen uhkaa tehdä itsemurhan, sitä koskaan tee. Tämä on vain
sitä nuorukaisen omituista, aiheetonta alakuloisuutta, mikä häntä
vaivaa ennenkuin hän astuu miehuuden ikään. Jälkeenpäin hän hymähtää
nuoruuden huimille hullutuksilleen ja aiheettomille ajatuksilleen ja
hän voittaa miehuusiän voimalla ja raudankovalla tahdolla nuoruutensa
ajattelemattomuuden, alakuloisuuden ja heikkouden.

Aramis tuli huoneeseen naurellen: »Kuulkaas, pojat, olutta te vain
hörpitte, ostetaanpas kerran oikein muskattiviiniä, sitä saa alennetuin
hinnoin 'Kostuksen' puodista, kaksi markkaa pullo! Kublai, peukalot
yhteen!» Me aloimme kaivella taskujamme ja saimme kuin saimmekin
kokoon haalituksi kahden viinipullon hinnan. Aramis läksi hakemaan
viiniä ja palasi pian pari pulloa povitaskuun kätkettyinä. Sitten me
aloimme maistella, nauttia omasta naurustamme, omasta nuoruudestamme,
omasta olemuksestamme, omista toiveistamme sekä omasta tuntemattomasta
tulevaisuudestamme. Me aloimme humaltua. Ja niin me sitten äkkiä pienen
päähänpiston johdattamina päätimme lähteä hakemaan pieniä seikkailuja
sällien sekä »Olvi-Siinan» luona. Ensin me haimme kotitaloni vajasta
tervaleilin sekä sudin, sitten me läksimme tervaamaan naapuritalon
katupeiliä, josta lääninsihteerin nyppylänenäiset ikäneitoset aina
kurkistelivat kadulla kulkijoita. Minua se oli jo kauan aikaa
harmittanut. — Huikeassa humalassa kädet tervassa me kuljimme
sivukatuja. Me eksyimme toisistamme »Tähtipuistossa», jonka vieressä
oli »Teatterinavintola». — Siellä minä myöhemmin ylioppilaaksi
tultuani, kirjallisiin aherruksiin, yötyöni valvontaan sekä henkisesti
ummehtuneen pikkukaupungin pikkupyyteisiin väsyneenä vietin ikäviä
iltojani pähkäpäisten tyhjäntoimittajien turhia juttuja kuunnellen.
Siinä ravintolan vieressä sijaitsi torin varrella naapurikapakka
»Kaupungin Hotelli». Sinne minä jo koulupoikana joskus uskalsin
pistäytyä johonkin sivuhuoneeseen. Minua hurmasi huikea seikkailunhalu,
halu uhmata huhuja, halu uhmata juoruja, senkin uhalla, että minut ehkä
joskus karkoitettaisiin koulusta.

Kun olin eksynyt Aramiksesta, olin muistavinani, että joku
mäyräsilmäinen akka jostakin Teatteriravintolan vastapäisestä portista
oli kurkottanut kahvinkarvaista kaulaansa. Muistan myös hämärästi,
että Aramis kujemielin kiihkossaan oli soittanut suutaan jonkun pienen
piikaisen kanssa kadulla. — Harhailin Tähtipuiston puoleista katua ohi
Teatteriravintolan. Aavistin, että Portos oli joutunut käsikähmään
sällien kanssa puistossa. Tapasin hänet puiston penkillä makaamassa
ruhjottuna ja runneltuna. Silmäkulmat olivat mustelmia täynnä. Hän
oli taas hurjapäisyydessään yksin ryhtynyt taistelemaan monta miestä
vastaan. Hän oli kuin puolikuollut. Vaivalla sain hänet nousemaan
penkiltä. Minä talutin hänet yli torin hänen kotitaloonsa nahkurien
nukkuvan kaupunginosan puolelle. Itse minä hämärässä kuljin pitkin
katuja pyrkien kotiini. Näin joitakin tulia talojen ikkunoista, joiden
pielissä oli pieniä katupeilejä. Tuntui siltä ikäänkuin raastuvan katto
olisi kohteliaasti keikahtanut ja kumartanut kuvernöörin talolle.
Kirkontornin palovartijakojusta välkehti tuli, mikä silmissäni
hyppi edestakaisin. Jostakin talosta kuulin pianiinon soittoa,
jossakin talossa sammui lampun valo. Minä kuljin kuin puoli-unessa
Kymnaasinkadulle. Kotona olivat kaikki tulet sammuneet. Minä ryömin
ali Renki-Kustaan, puomilla pönkittämän korkean pilariportin, minkä
otsikossa oli numero 111. Keppisataa keppikymmentä keppi! Hm!

Niin, niin, keppiä kai minä nyt ansaitsisin, ajattelin, mitähän
tästä kaikesta selkkauksesta seuraa! Näin kai himmeästi ajattelin
kompuroidessani ison kiuvasmuurin ohi pesutuvan takaiseen, matalaan
majapaikkaani. Vaivuin kuin horrosunessa vuoteelleni. Kuulin kuin
unessa, miten Kustaa kuorsasi viereisessä, pienessä renginkamarissaan. —

       *       *       *       *       *

Kun minä myöhään aamulla heräsin, huomasin, että oli myöhäistä mennä
kouluun. Minä päätin sinä päivänä »kraapata» koulusta. Vuoteella
venyessäni minä katkerasti hymähdin ajatellessani, että saksankielen
opettajatar kuulemani mukaan oli epäillyt minun, nuoren pojan, juovan
varhain aamulla viinaa siksi, että olin ravintoloitsijan poika. Sitä
en koskaan ollut tehnyt. Äitini näet huuhtoi mariafarina nimisellä
hajuvedellä kivuloisia kasvojaan; minä koulupojan turhamaisuudessani
tiputin joskus jonkun pisaran tätä alkoholinsekaista nestettä
takinkaulukseeni. Siitä hassunkurinen epäluulo, siitä opettajattaren
kummallinen kauna! Luultavasti hän oli opettajakunnalle kannellut, että
minä muka jo aikaisin aamulla maistelin miestä väkevämpää!

Eilen olimme maistelleet vain mietoa muskattiviiniä sekä ovelaa olutta,
mikä oli kihahtanut ja humahtanut nuoriin päihimme. Sekamelskassa
askarteli aivoissani nyt aamulla eilinen seikkailu, josta muistin vain
yksityiskohtia. Päätin pysyä kuin karkoitusvanki piilossa sen päivän,
sillä aavistin pahinta. Iltapäivällä minä hämärän tullen Tähtipuistossa
tapasin Portoksen ja Aramiksen. Me aloimme neuvotella. D'Artagnan sanoi
Portokselle: »Kuules, Portos, sinä olet eronnut koulusta, koeta sinä
nyt ottaa syyt niskoillesi. Diplomaattisesti järjestämme asian niin,
että tulimme muka asemalta ja tapasimme sinut Tähtipuiston penkillä
mukiloituna, tulimme sinua tietysti auttamaan, se oli velvollisuutemme;
sinä olit hiukan humalassa, me silkkosen selviä. Eikös näin sovita!» —
»Kublai! Selvä kuin plakki!» sanoi Portos vakavana.

Minä läksin vakavana ja tyyntyneenä kotiin. Äidille en puhunut
sanaakaan ruokapöydän ääressä. En tahtonut tehdä häntä levottomaksi.
Istuimme vakavina kuten omaiset syödessään tavallisesti ovat vakavia
ja vaiteliaita. Hymähdin hiukan, vaikka tiesin, että huomispäivä olisi
tuimin tuomiopäiväni. — Hymähdin ja hätkähdin sille, että äitini
sanoi kesken syöntiä: »Kukahan sen naapurin katupeilinkin on yöllä
tervannut, huomasin sen, kun tulin torilta aamulla. Joku vuosi sitten
muutettiin torin vaakakojun nimi: 'Vaaka talonpojille' nimeksi: 'Vaara
talonpojille'. — Kukahan senkin kolttosen teki!» —

— Hm, en minä vain tiedä, — sanoin minä teeskennellyn vakavana ja
vaikenin, sillä tunsin ikäänkuin pihvinpala olisi tarttunut kurkkuuni.
Syötyäni minä juoksin huoneeseeni keittiön rappusia pitkin alas ohi
pihalla törröttävän vesitynnyrin. Minä heittäydyin sohvalle ja aloin
miettiä. Pitkulaisesta mankelihuoneesta kuului jytinää ja kaulaavien,
vanhojen naisten puheen porinaa.

Minä aavistin, että rehtori, jota koulussa sanottiin »pehtoriksi»,
tulisi minua huomenna tutkimaan. Mietin, mitä sanoisin, mietin,
miten vastaisin hänen kysymyksiinsä, mietin, miten ehjin nahoin
minä d'Artagnan ja veli Aramis pärjäisimme tästä pälkähästä. Se
tervaamisjuttu minua arvelutti, se Aramiksen katuseikkailu minua
arvelutti, se sälliseikkailu Tähtipuistossa minua arvelutti. Mutta minä
luotin Portoksen lupaukseen, hän voisi meidät pelastaa.

Minä nousin, otin seinältä kanteleeni, aloin kosketella sen kieliä,
jotka särähtivät. Aleksis Kiven kuva seinällä näytti kovin vakavalta.
Venttiiliin pesiytyvien talitinttien äänet eivät vikisseet niin
virkistävästi kuin tavallisesti. Ikkunani alta kadulta kuului
askeleita. Katuäänet tunkeutuivat korviini läpi venttiilin. Otin
jonkun kirjan käteeni, selailin sitä ja laskin sen taas kädestäni
pöydälle. Katselin Dorén kuvittamia Divina Commedian helvetinkuvia.
Näin sen helvetinportin, jonka otsikkoon on piirretty: »Lasciate,
ogni, speranza, voi, che entrate!» Jättäkää kaikki toivonne, te, jotka
astutte tästä portista! Jättäkää, te hurjat, huimapäiset koulupojat,
te, jotka olette kolttosia tehneet, sällien kanssa seikkailleet,
muskattiviiniä maistelleet, heittäkää kaikki toivonne, sillä huomenna
voi ankaran enkeli Gabrielin muodossa astua asuntoosi itse rehtori ja
karkoittaa sinut pois vapaasta paratiisistasi... Kuulin taas askeleiden
kopinaa kadulta. Jokohan se rehtori jo tulee? Torimuijat siellä vain
nokitusten supattelivat ja juoruilivat ikkunani alla. Minä tyynnyin.
Koetin ruveta ratkaisemaan ekvatioita. Heitin paperit pöydän alle.
Koetin Anna Maria Lenngrenin runosutkauksilla ilahuttaa mieltäni,
nyt se ei onnistunut. Odotin, että Aramis tulisi minua tapaamaan.
Arvelin, että häntä juuri nyt vaivasi ehkä sama pelko kuin minuakin.
Aramis pysytteli kai piilossa kuten minäkin tai istui luokkahuoneen
keskipenkillä kuunnellen rehtorin historian opetusta? — Muistin,
miten eräs poika kerran nuhteen saatuaan nousi pystyyn ja sanoi
rehtorille: »Mutta mitäs tästä sanoo koulun laki?» Napoleoniliikkeinen,
reipas rehtori ärjäisi karttapuikkoa heiluttaen: »Minä olen koulun
laki, minä!» — Minä olin hiljaa kuiskannut penkkitoverini korvaan
Ludvig neljännentoista valtiollisen mielilauseen: »L'état c'est
moi». »Minä olen valtio minä!» Rehtori oli kuullut sutkaukseni.
Tämän kunnon, oikeudenmukaisen, koulun tekoankaran johtajan silmiin
syttyi nyt veitikkamainen välke. Kaikki oppilaat pitivät rehtorista
hänen karskin ja suorasukaisen luonteensa takia sekä hänen leveän,
lempeän leikillisyytensä takia. Ankarat rypyt otsalla tasoittuivat.
Hän meni seisomaan ikkunan ääreen ja nauroi hiljaa itsekseen. Kun
hän oli voittanut naurunpuuskansa, hän kääntyi taas luokan puoleen
ja oli vakava. Hän kysyi luokalta jatkaen entisiä kyselyjään: »Ent'
sitten?»... Kun päästiin kirjallisuushistoriaan ja renessanssiaikaan,
hän kysyi: »No, tiedättekö, kuka oli Dante ja tiedättekö, mitä hän
on kirjoittanut?» — Minä muistin käsi ojona viitanneeni. — »No mitäs
se Larson taas filosofeeraa? Tietääkö Larson, kuka oli Dante?» —
Minä nousin innostuneena painajaispenkiltäni, selitin, että Dante
on Italian suurin runoilija, on kirjoittanut »Divina Commedia»
nimisen runoteoksen, jossa hän kuvaa tämän- ja tuonpuoleisen elämän
helvetin, purgatorion ja taivaan. Tietysti unohdin helvetinportin
otsakirjoituksen, unohdin selittää, että Dante kotikaupungistaan,
Firenzestä karkotettuna vieraalla paikkakunnalla kirjoitti
mestariteoksensa, jossa hän tuomitsi huonot paavitkin alimpaan
helvettiin.

Näitä minä mietin ja muistelin pienessä, viihtyisässä koulupojan
mörskässäni. Samalla hymähdin, sillä »paavi» sanan johdosta muistin,
miten eräs koulupoika oli opettajista tekaissut seuraavan, viattoman
pilkkalaulun: »Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat, paavi ja
pehtori raudotti», ja miten rehtori huumorintajuisena kansliassa oli
pakoittanut pojan laulamaan saman laulun yhä uudestaan.

Skrepa oli aliluokkien epäonnistunut, aina kurkkuaan kakisteleva,
sylkylaatikolla koikkelehtiva matematiikan opettaja, jonka
hassutuksille pojat salassa nauroivat. Hänen opetustapansa kävi joskus
jotenkin tähän tapaan: »Kuka viittaa? Eikö kukaan viittaa! Roope T.
ei viittaa, ai, ai. Nyt on ratkaistavana korkolasku. Mikä on korko,
ai, ai? Osaako kukaan sitä laskea. A. osaa, B. viittaa. Mikä tärkeä
sana jäi pois, ai, ai, »siis» sana jäi pois. Siis... Krankin veljekset
eivät viittaa...» — Kysymykset ja vastaukset sujuivat ja kompastelivat
aivan koneellisesti. Skrepa itse valmisteli laskutehtäviään osatakseen
ne ulkoa, kylmän koneellisesti piti vastatakin poikkeamatta
pienimmästäkään todistelun sanasta. Sylkylaatikon ja mustan taulun
väliltä kuului ainainen kakistelu, ai, ai. Skrepa istuutuu taas
liitu kädessä kateederiin: »Kuka viittaa, täällä viitataan, tuolla ei
viitata, Larson ei koskaan viittaa, ai, ai, ai, ai!»

Jollakin tunnilla lienee Skrepa harppia heiluttaen koettanut poikien
päähän päntätä maan pyörimistä auringon ympäri hyvin omaperäisellä
tavalla: »Ai, ai, ettekö tiedä, kuinka maa pyörii auringon ympäri, ai,
ai... Jos minulla nyt olis skeppi ja sen skepin päässä olis sknuppi ja
sen sknupin sisällä olis skruuvi, niin minä näyttäisin, kuinka maapallo
pyörii auringon ympäri.» Luokalla ei ollut muuta kuin karttakeppi.
Tällaisesta opetuksesta pahkaiset päämme olivat aivan pyörällä. —
Jos Skrepa olisi tehnyt kysymyksensä nuorelle Galileolle, niin olisi
Skrepa kepin ja knupin juonitellessa varmaankin saanut »skakkuksen»
kuullessaan Galileon vastauksen: E pur si muove! Se liikkuu kuitenkin!
Ehkä Galileo olisi Skrepalle niin selitellyt, vaikkei hän olisikaan
rohjennut todistella tunnettua väitettään Rooman inkvisition
tribunaalille.

Skrepaa sekä etupäässä omaa haluttomuuttani ja laiskuuttani
koulupoika-aikana saan kiittää huonosta matematiikan taidostani.
En osaisi nykyään parhaimmallakaan tahdon voimallani ratkaista
pienintäkään ekvatiota; luihun loikeroiset logaritmit olisivat minulle
nykyään Kabbala-maailman salaperäisimpiä hieroglyyfejä.

Pilalaulussa mainittu »paavi» oli vararehtori F., punanaamainen
ja punapartainen, aina partaansa raappiva, hiukan hyväntahtoisen
ilkkuileva, lyhyenvanttera, aina siististi puettu herrasmies. Samalla
hän oli koulun kirjastonhoitajana. Häneltä kävin lyseon yläkerrasta
lainaamassa G.M. Bellmanin, A.M. Lenngrenin, Dalinin ja Kellgrenin
runoja, Dickensin, Sir Walter Scottin romaaneja, Tuhannen ja yhden
yön tarinoita, Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Defoen Robinson
Crusoe'ta, Chateaubriandin Atalaa sekä monia muita teoksia. — Minulla
oli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Niitä olin usein
ylärakennuksessa pöydällä seisten koulutovereilleni lausunut. »Äl’ yli
päästä piruja, sä poika urhoinen!» Tämän säkeen minä ehkä nyt muistin
istuessani yksin huoneessani, oudoin tuntein, odotellen pehtorin eli
rehtorin tuloa. Minä päätin olla lujana, tiesinhän rehtorin ankaraksi
mutta samalla leppoisaksi mieheksi. Suunnitelmanihan oli, että
Portos saisi ottaa syyt selkkauksista niskoilleen. Minä heittäydyin
vuoteelleni kootakseni voimiani ja ajatuksiani. Mankelihuoneessa oli
jo koneen jytinä laannut. Kuulin, miten iso pesutuvan ovi narisi.
Pihalta tuli Renki-Kustaa ja kulki huoneeseensa. Minä jyskytin seinään,
pian tuli Renki-Kustaa luokseni. — »Mitäs nuari herra tahtoo?» — »Nyt
on 'nuoren herran' laita niin ja näin, taitaa olla hiukan hullusti.»
— »'Meni poika paimeneen, kadotti sen parhaan lehmän, kuusi käski
kulkemaan, koivu lupas tiskun taskun pienen pojan pempun päälle.'» —
»Niin — huomenna ehkä hutkitaan, luulen, että koulun rehtori tulee
tänne huomisaamuna, Kustaa on hyvä ja tuo minulle huomenna jäitä
kellarista, täytyy tässä tekeytyä sairaaksi.» Kustaa virnisteli tapansa
mukaan ja läksi sitten talliin sukimaan vanhaa Pokua.

Minä koetin yöllä lueskella saadakseni unta. Kirja putosi permannolle.
Kuulin, miten yövartiat kuhmurasauvojaan katuun kolkuttaen,
turkkeihin puettuina, huopasaappailla kulkien astelivat ikkunani
alitse. Kirkontornin kello löi kai kaksi kertaa. Minä vaivuin
horroksentapaiseen uneen. Joku ravintolasta kotiin hoiperteleva,
myöhäinen yövieras kulkea kupsahteli kotiinsa. Kaikki oli niin
hiipivän hiljaista. Hiiret vain vikisivät nurkissa, kulkivat ihan
korvani ohitse, seinäpaperin takana pitkin seinähirren rakoa.
Minä otin hermostuneena puukkoni ja iskin hirren rakoon. Hiiret
vilisivät vikisten pakoon permannonalaisiin pesäpaikkoihinsa. Niin,
niin... Huomenna minä asetan pienen, pyöreän hiiriloukun, jossa
on seitsemän reikää, ihan valkean uunin eteen ja te, hiljaisuuden
häiritsijät, satutte satimeen. Usein olen sohvalla hiljaa istuen
nauttinut siitä, miten te liukashäntäiset, pippurisilmäiset, piskuiset
olette livahtaneet loukkuuni. Renki-Kustaa vie teidät huomenna
halkovajan taakse, ravistaa teidät rautahäkissä kuoliaaksi ja heittää
rikkatunkiolle. — Mutta huomenna minä itse ehkä voin olla loukussa.
Vuori tulee hiiren luokse, koska hiiri ei eilen tullut vuoren
luokse. Vuorenvahva, vakava rehtori tulee minun luokseni, sen minä
arvaan, sen minä aavistan. Mutta antaa tulla vaan! — Siellä lyseon
punatiilisen rakennuksen kellarikerroksessa on vankikopintapainen
ja sen kopin edessä on kalteritkin, johon koulun vanha vahtimestari
sinut suuren syntisen raukan, nuoren syyllisen syntipukin lukitsee
loukkuunsa. Sinne sinulle vaivaiselle vangille tuodaan ruokaa, et
saa edes tupakoida, vaikka sinulla kotona on lupa vedellä haikuja.
Saat siellä könöttää, lukea kyllä saat, mutta et saa välitunneilla
luokkien pitkällä käytävällä laskea leikkiä etkä leksotella. Kuulet
vain siellä syvyydessäsi, helvetissäsi koulun korkeudesta ja totisesta
taivaasta kuuluvat koulupoikien askeleet. Kuulet koulukellon
kalkatuksen, sen kellonnuoraa olet itsekin saanut tempoa. Kuulet
ehkä juhlasalin urkuharmonien äänet, pojat ovat rientäneet saliin
kuulemaan uskonnonopettajan aamuhartauspuhetta. Istut hiljaa kuin hiiri
loukussasi. Joku toveri tuo sinulle sitten salaa tupakkaa ja puhuu
sinulle lohduttavia sanoja. Jäät yksin miettimään, että onhan tämäkin
julma ja samalla hullunkurinen, keskiaikainen, drakooninen rankaisutapa
loukata nuoren koulupojan pientä ylpeyttä, vilkasta vapautta, rangaista
häntä siitä, että hän on hiukan maistellut muskattiviiniä ja tapellut
nuorten, raakojen, ylivoimaisten sällihampparien kanssa Tähtipuistossa.
Koulun laki?! Minä olen koulun laki minä! L'état c'est moi!

Huomenna tulee tuomari tutkimaan syytettyä ja syyllistä. Karsseri
ja kalterit tässä tämäntapaisen pojan perii. Tai ehkä käy pahemmin.
Huomenna ei taida auttaa, vaikka osaisit ulkoa historian lukukirjan
koko Ludvig neljännentoista valistuneen ajan tai luettelisit
sormenpäilläsi numeroita unohtaen senaikaiset nerot, puhuisit Moliéren
näytelmistä tai selittäisit juurta jaksaen renessanssiaikuisen Dante
Alighierin Divina Commedian sisällön. Tiedät, ettet osaisi, korkeintaan
voisit luetella vain kirjailijoiden nimet. — In dulci jubilo! Crapula
mundi! Voisit pitkälle, kaljupäiselle latinankielen opettajalle
selittää, että crapula-sana on latinalaista alkujuurta, mutta sille
rehtori taitaisi vain ivallisesti hymähtää.

Sinä muistat, että sama »hongankolistaja» eli »iso» lyseoon pyrkiessäsi
istui ensi luokan pulpetilla Gulliverin näkemänä jättiläisenä sinun
pienen, penkillä istuvan peukaloisen, mitättömän pelokkaan pisteen
edessä tutkimassa sinun suurta taitoasi, sinun »Valmistavasta koulusta»
saamiasi alkutietoja.

Niin, huomenna pauhaisi tuomion pasuuna. — Kirja putosi toisen kerran
permannolle. Vihdoin minä nukahdin.

Aamulla minä heräsin. Renki-Kustaa koputti oveen, toi jäitä kellarista.
Minä asetin niitä pyyheliinaan ja käärin sen ikäänkuin sairassiteeksi
otsani ympäri. Olinhan nyt kuin mikäkin von Döbeln Juuttaalla.
Kirjoituspöydällä taisi ehkä olla Vänrikki Stoolin tarinat. »Äl’ yli
päästä piruja, sä poika urhoinen!» — Ei pöydällä silloin eikä ennenkään
koulusta kraapatessa ollut Charles Paul de Kock'in romaania, kuten Eino
Leino erehdyttävän hupaisesti on »Elämäni kuvakirjassaan» kertonut. —
Makasin vuoteessani ja katselin ovea. Palvelustyttö oli tuonut minulle
aamukahvini. Tyttö oli pistänyt avaimen kiuasmuurin kranssilta matalan
oven avaimenreikään, ovi oli jäänyt lukitsematta. Silloin... silloin
minä kuulin rehtorin pesutuvan palkeilla kajahtavat, vankat askeleet.
Hän koputti kumeasti oveen ja astui huoneeseen. Minä koetin näyttää
hyvin sairaalta, silmäni kävivät raukeiksi ja väsyneiksi. Minä lepäsin
side otsalla vuoteellani ja katselin kattoon.

— No mikäs Larsonia vaivaa! sanoi rehtori napoleonimaisella äänellä.

— Olen tässä hiukan sairastellut, sanoin minä valittavalla äänellä.

— Taitaa Larsonia vain vaivata se toispäiväinen krapula.

— Kuinka niin? Uskooko rehtori kaikenlaisten pahojen akkojen puheita!

— Kyllä minä tiedän! Mitä te olette tehneet?

— Kuinka niin?

— Ent' sitten?

— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! sanoin minä.

Ja sitten minä aloin selvitellä sotkuista asiaamme. Olimme Aramiksen
kanssa käyneet koulupoikien mukana tapamme mukaan kaupungin
ulkopuolella sijaitsevalla asemalla katselemassa Helsinkiin lähteviä
junia. Asemalta palattua olimme kuulleet »Tähtipuistosta» melua ja
tappelun tohinaa ja me menimme tietysti hyvinä tovereina auttamaan
Portosta, joka sällien kourissa jo oli joutunut alakynteen.

— Ent' sitten? kivahti rehtori.

Kieleni alkoi kangertaa, mutta minä koetin urheasti jatkaa keksimääni
juttua.

— Larson valehtelee!

— Kuinka niin?

— Minä tiedän, että te olitte juoneet ja olleet humalassa. Minä olen jo
saanut varman tiedon asiasta.

— Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää, lausuin
hiukan masentuneena.

— No mitä te sitten joitte?

— Joimmepahan muskattiviiniä.

— No mistä te sitten sitä saitte, ent' sitten...!

— Saimme Kostuksen puodista, se on siellä halpahintaista ja...

— Ent' sitten!

— ... se maksaa kaksi markkaa pullo.

— Ent' sitten! — Rehtori hiukan hymähti.

— Mitäpäs enää muuta...

— Larson saa huomenna tulla kouluun kuulemaan johtokunnan päätöstä
tässä ikävässä asiassa. — Rehtori meni ja paiskasi oven kiinni.

       *       *       *       *       *

Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. Karsserin kynnykselle minut
vahtimestari vie, jollei tässä käy vieläkin hullummin. Ent' sitten!
Niin, ent' sitten? Sitten minä lähden pois kaukaisille merille,
junkkarikouluun tai pyrin tohtori Bergbomin puheille Helsinkiin
päästäkseni teatteriin näyttelijäksi. Miksi minut panivatkaan kouluun!
Äitihän se tahtoi, niin, niin... ent' sitten!

Minä viskasin otsaltani jääpussin sohvalle. Von Döbeln oli kärsinyt
taistelussa tappion. Aramis oli ehkä ollut heikko, Aramis oli ehkä
tunnustanut. — Tai oli sitten joku kaupungin julkea juoru-akka käynyt
kantelemassa. Viimeinen johtopäätökseni tuntui totuudenmukaisemmalta.
Minä pukeuduin. Läksin vakavana yli kotipihan, nousin keittiön
rappusia. Keittiön kautta kuljin keittiön viereiseen ruokahuoneeseen.
Vaiti istahdin ruokapöydän ääreen, minä pöydän päähän, oikealle
puolelle äitini. Hänen kasvonsa punoittivat vielä, tapansa
mukaan ahkerana askarreltuaan aamusta iltaan saakka keittiön
kuumuudessa palvelustyttöjen kikattaessa juopottelevan, käheä-äänisen
kyökkikarhumme, entisen Sauna-Ullan ärhentelyille, jonka hautajaisia
olen »Katupeilin kuvissa» kuvannut. — Pöydän vasemmalla puolella
istui sisareni. Vaiti me siinä, aamu-auringon paistaessa äitini
harmaisiin hiuksiin, aterioimme. Katselin säälillä ja rakkaudella
näitä jo hopealle hohtavia hiuksia, katselin kurttuisia, kovassa
työssä karaistuneita käsiä sekä sinisenharmaita, lempeitä silmiä.
Hän katseli minua kuin kummeksien. Siskokin loi minuun kysyvän
katseen. Heitä kummastutti minun vakava vaiteliaisuuteni, sillä
olinhan tavallisesti vilkas istuessamme aamiaispöydän ääressä. En
tahtonut tehdä äitiä levottomaksi, olihan hän yllinkyllin saanut
sydämessään kärsiä minun yöretkistäni, hurjapäisyydestäni ja
kesyttämättömästä kevytmielisyydestäni. Ei ruoka oikein maistunut sinä
aamuna, vaikka tavallisesti, kirjat kainalossa, ensimmäisenä juoksin
matematiikantunnilta kotiin kuin karkuri ja olin nälkäinen.

— Minä nousin pöydästä. Sanaa sanomatta minä kuljin yli kotipihan
kamariini, sieppasin lakin naulakolta ja läksin maantietä pitkin ohi
vanhan Birger Jarlin linnan, ohi viheliäisen, venäläisen kasarmin. Sen
avonaisista ikkunoista kuuluivat huonosti harjoittelevan soittokunnan
räikeät ja epäsointuiset, pauhaavat sora-äänet. Bassotorven kirotun
korahtava, hullunkurisen kaamea ääni seurasi ja kiusasi korviani
rientäessäni pois pitkin vanhaa poppelikujaa kaupungin puistoon,
jossa olin viettänyt hilpeän lapsuuteni ajan Vanajaveden rakkailla
rannoilla. Siellä minä istahdin rantatien penkille ja jäin miettimään
tulevaisuuttani. —

       *       *       *       *       *

Olivatko kaikki asiat nyt aivan hullusti? Erotetaanko minut koulusta?
Huomenna pitää mennä lyseoon, siellä opettajakunta ratkaisee minun
kohtaloni. Ai, ai, ai! sanoo aina Skrepa. Siellä koulun alakerrassa on
karsseri ja kalterit. Siellä saisi istua ehkä koko opettajakunta. Ovat
itse nuorina juoneet ehkä parempaa ainetta kuin mitä muskattiviini on.
Joivat vanhempina jotain ihan ihmeellistä kotitalojensa puutarhoissa.
Mekin, pienet paapatit saimme lapsina sediltä lusikallisen jotakin
hemasevaa ja makealle maistuvaa. Taisi olla totia. Niin, lusikallisen
vain. Eihän se meitä pieniä kaatanut. Ja sitten me pienet pojat ehkä
hiprun hiukkasen humalluimme ja pyllyilimme pensaikossa. Ajattelin
siinä penkillä istuessani, että ei hätä ole tämän näköinen. Ensin
tutkitaan ennenkuin hutkitaan! Teillä opettajilla lie ollut sama pieni
synti kuin meillä piskuisilla, minulla ja muilla pojilla istuessanne
koulunpenkiltä.

Kaupungilla oli jo kulkenut huhuja meidän toispäiväisistä
seikkailuistamme. — No niin! Kuljin tyyntyneenä poppelikujaa pitkin
takaisin kaupunkiin. Kotiin tullessani oli hilpeännäköinen, vanha
Renki-Kustaa nyt vakavan näköinen. Ajattelivat kai kotona, että missä
minä nyt taas olen ollut. Olinhan kerran muka päättänyt tehdä mykkyyden
lakon saatuani nuhteita. Mutta vereni vilkkaus lopetti pian lakon.
Sanoin kerran äidilleni päivällispöydässä, kun hän kysyi: — »Kenen
kanssa sinä olet ollut?» — »Hyvä äiti, mitäs se teitä liikuttaa...
minussa on koko syy... Mutta kuulkaas, minä kerron erään tarinan:
Kerran kun C.M. Hellmanin luokse tuli eräs taiteilija kysymään, onko
Pohjolan Anakreon, riemun runoilija, kotona, Hellmanin arkipäiväinen
vaimo oli vastannut: 'Han gick ut med den slusken Sergel?' 'Hän meni
Sergelin, sen lurjuksen kanssa juopotteluretkille.' — Kuulkaas, mamma,
Sergel oli aikoinaan Ruotsin suurin kuvanveistäjä.» Ehkä sisareni
hymähti. [Hän lahjoitti minulle myöhemmin eräänä jouluna »Goethes
Werke» teoksen.] — Minä jatkoin tarinaani: »Kun sitten Bellmanin
kuvapatsas hänen kuolemansa jälkeen paljastettiin, tuli Ruotsin
kuningas onnittelemaan Bellmanin leskeä ja sanoi: — 'Minä onnittelen
Teitä siitä, että Te olette elänyt niin lähellä suurta vainajaa.'
Bellmanin leski tokaisi syvään niiaten: 'Salig mannen var så sällan
hemma!' — 'Se minun miesvainaani oli niin harvoin kotosalla!' Kuningas
lienee hymähtänyt.» Niin päätin minä tarinani.

Äiti ei nyt nauranut viisailla silmillään minun sutkauksilleni.
Sisareni oli myös vakava. Minä aloin aavistaa, että he tiesivät sitä,
mitä minä nyt en olisi tahtonut tietää. Tiesin, että äitini piti minun
uhkarohkeudestani sekä urheilijan reippaudestani, mutta tiesin myös,
että hän salassa joskus itki minun hurjia hullutuksiani, tiesin ja
tunsin, että nyt minunkin piti olla vakavana.

Menin pesutuvan takaiseen kamariini. Nyt oli lähdettävä lyseolle.
— Tapasin Birger Jarlin kadulla Aramiksen. Hän oli samalla
Canossan-matkalla lyseolle kuin minäkin. Kuljimme yhdessä ohi
entisen Seurahuoneen, jonka palosta muistin, että ryssäläiset
sotilaat varastelivat pelastamiaan tavaroita. Kuljin ohi »Hämäläisen»
kirjapainon, josta kuului painokoneen jyskytys. Tiesin, että painopojat
siellä parasta-aikaa latovat pikkukaupungin hassunkurisesti toimitettua
lehteä. Kuljin ohi vanhan lääkäri Granlundin talon. — Kaupungissa
kävi huhuja, että tämä lääkäri, Lammin »Vanhankartanon» isännän v.
Platenin ja hänen kauttaan myös Johan Ludvig Runebergin ystävä, yhdellä
ainoalla reseptillä saattoi parantaa kaikkia tauteja. Puhuttiin, että
hän oli päättänyt elää niin kauan kuin vain tahtoi. Väitettiinpä
häntä vapaamuurariksikin. Ihmeen mies! Näin likinäköisen vanhuksen
joskus ajelevan kaduilla jikikääseissä, nenällä mustat silmälasit.
Se jikikääsi keikkui siinä palotornin kadun kivinotkossa, aivan
siinä Borgin talon kohdalla. Ihmetohtori ja itse ihme! Mene tiedä,
mitä oli miehiään! Siinä Granlundin salaperäisen, kaihikatseisen
talon portinpielessä istui aina pieni, valkoinen villakoira, joka
kiukkuisesti haukkui meitä kouluun kulkevia, koulusta viimeisen
tunnin jälkeen kotiin juoksevia, isoavia ja iloisia koulupoikia. Se
villakoiran haukunta oli minua aina harmittanut. Muistan, että kerran
oikealla jalallani nostin sen pienen, valkoisen, räyhäävän rakin vatsan
alta ilmaan ja siirsin sen kadulle.

Tällaisia muistoja minä mietin katsellessani punaisista tiilistä
rakennetun lyseon otsikkokirjoitusta. Kullatuilla, isoilla kirjaimilla
oli katonrajan alle piirretty latinalainen lause: Labor improbus
omnia vincit: Rehellinen työ kaikki voittaa! — Joku latinankielen
erikoistaitoinen, leukaileva, tyhmä oppilas oli huomauttanut, että
improbus sana voi merkitä myös sanaa epärehellinen. — Me astuimme nyt
portin kautta lyseon sisäpihalle, ohi makkirakennuksen, jossa salaa
välitunneilla tavallisesti käyttiin tupakoimassa. Oikealle kaartaen
nousimme lyseon rappusia pitkin toiseen kerrokseen. Oudosti kajahtivat
askeleemme kiviseiniin. Pohjanpuolisen, pitkän käytävän poikki me
astuimme hiukan arkoina seitsemännen luokan huoneeseen.

Vanha, viippuva vahtimestari tissutteli ja tassutteli pitkin käytävää.
Hän avasi nyt varovasti oven etelänpuoliseen opettajien huoneeseen.
Päivä paistoi Tähtipuistoon, sen heijastus häilähti mustalle
luokkataululle. Taululla oli jonkinlaisia liidulla piirrettyjä
numeroiden koikaleita. Näiden haihtuvia hahmoja oli kissankäpälällä
koetettu poispyyhkiä tästä matoisesta mammonan maailmasta. Oli
jonkinlaista salaperäisyyttä ilmassa. Niin, nythän siis ratkaisee
vihreän pöytäverkansa ääressä koulun korkea raati, tuleeko meidän
osaksemme nyt kurja karsseri ja kalterit vai karkoitus ja erottaminen
koulusta. Tärkeäntomerina ne kai nyt siellä istuvat ja — miettivät.
Vanhat paatuneet pedagoogit ja peruukit miettivät. Miettivät, mitä
tehdä näille hurjimuksille. Koulun laki, L'état c'est moi! Minä
olen valtio minä! Niin, niin, mutta mitäs siitä sanoo koulun laki!
Sanokoon mitä sanoo, minä ajattelin, voin minä lähteä muille maille,
en minä ole ennenkään vähästä häikäillyt. Tämä koulu on usein tuntunut
koekaniinilaitokselta, kaikki opettajat eivät ole olleet toveria,
jotkut tyhjiä, pisteliäitä puuylijumalia. Meidän monen oppilaan äly oli
ehkä joskus terävämpi ja vilkkaampi kuin monen opettajan, me luimme
klassillista kirjallisuutta, me ajattelimme, he ajattelivat ehkä usein
vain sitä, mikä koski heidän kuukausipalkkaansa. »Qvem Juppiter odit,
pedagogum fecit!»

Niin virkahti kerran joviaalinen latinankielen opettaja eräällä
tunnilla. — »Boni fratres, me kierrämme tässä vain leipäämme!» Näin oli
sama opettaja kerran lausunut virkatovereilleen, kun nämä välitunnilla
lyseon korttelin aitauksen ympäri kulkien olivat haukkomassa raitista
ilmaa.

— Ent' sitten! sanoin minä Aramikselle jatkaen omia ajatuksiani. No
antaa tulla vaan!, ajattelin. Mitä te, vanhat, ymmärrätte nuoresta
runoudesta, teidän kuivakiskoisuutenne tappaa tunteen tulen ja runouden
rikkauden! Mitä te, elämässänne ehtyneet, mustankirjan lainlaatijat,
nyt ymmärrätte, ette ehkä mitään muuta ymmärrä kuin, että nyt pitäisi
kaataa kahden nuorukaisen kaunis tulevaisuus. A la bonne heure!
Olkoon menneeksi! Minä lähden merille! Minä en ihmettele enää mitään.
Nil admirari! En ihmettele enää mitään! Uskokaa unisiin aaseihin ja
juoruaviin alvariakkoihin!

Artturi, Aramis nauraa minun levottomille leikinlaskuilleni. Hän alkaa
mustalle taululle piirtää karsserin kuvia ja ristikolta.

       *       *       *       *       *

Vahtimestari kulkee korridoorissa. Kuulemme, miten hän hiljaa
avaa opettajahuoneen oven, me kuulemme, miten hän sen sitten taas
hiljaa sulkee. — Muistan, että hän yhdellä tulitikulla sytytti kahden
luokkahuoneen kattolamput palamaan. Sitä taitoa me kaikki ihmettelimme,
että kas kun ei se poropeukalo polttanut näppejään. Ehkä nyt opettajat
kahdella tulitikulla illalla sytyttävät yhden salinsa kattokruunun
palamaan —, kun ensin ovat toimittaneet tärkeän tuomarintehtävänsä.
Minä sanon Aramikselle: »Liituapas nyt naamataulusi, että näyttäisimme
hyvin kalpeilta. Kublai!» Ja niin me aloimme liidulla kalventaa
kasvojamme kuolinnaamioiden näköisiksi.

Vahtimestari kulkea kepsuttaa taas pitkässä käytävässä, askeleet
lähenevät, hän naputtaa ovellemme. Me ymmärrämme ystävällisen yskän.
Puhuvatko nyt ankaran areopagin jäsenet suuresta runoudesta. Eivät!
He istuvat avonaisen lukon takana, niin, niin, niinkuin mekin nyt
avonaisen lukon takana seitsemännen luokan huoneessa. Mutta huomenna me
istumme ison, lukitun karsserin oven ja lujan, rautaisen salvan takana.
»Lasciate, ogni speranza, voi che entrate.»

Me astumme vahtimestarin edellä näennäisesti kalpeina
opettajahuoneeseen. Tällä matkalla tiesin tai olin jo sitä ennen
tullut ajatelleeksi sen tosiseikan, että opettajat parjaavat
kuukauskokouksissaan äksypäisiä oppilaita, usein suosivat
teeskenteleviä »fidespoikia». Oppilaat taas parjaavat hyviäkin
opettajiaan ja parjaavat usein syyttä suotta.

Me syytetyt, Aramis ja d'Artagnan, seisomme oven suussa kalmankalpeina.
Vihreällä veralla katetun, neliskulmaisen pöydän ympärillä istuvat
opettajakunnan jäsenet. Pöydän päässä istuu vararehtori »paavi»,
repii punaista partaansa ja rykii. Ajattelin: missähän on »pehtori»?
— Ehkä hän on »kraapannut» tästä hänelle vastenmielisestä istunnosta.
Siinä istuvat pöydän ympärillä kuivakiskoinen, jesuiittamainen
vanhapoika, rokonarpinen, kärttyisä uskonnon opettaja »rupikukko»,
kaljupäinen, pitkä »hongankolistaja», lempeä latinankielen opettaja,
aina savolaisella huumorilla varustettu: »Mäne loukkoon!» Muistan
hänen kerran tunnilla minulle sanoneen, kun minä nauroin eräälle
hullunkuriselle, latinalaiselle sanalle, mikä suomenkielelle
käännettynä merkitsee: itsestään. Sain sen näljän takia seistä
nurkassa. Siinä istuu »jassi», venäjänkielen ankaran tiukka, pieni
opettaja, joka enemmän ja ahkerammin poltteli Livadia-savukkeita
kuin me koulupojat »hörrien» ääressä pesutuvan takaisessa kamarissa.
Jassi nosteli aina housujaan ja syyteli suuttumuksen sanoja
laiskanläksyläisille niin, että sylki singahti etupenkin painajien
silmille. Miehessä oli tulta ja tarmoa ja sitä vierasta, kiusallista
kieltä opittiin — kuin pakosta. Minä sain häneltä usein korkeimmat
arvosanat. — Kerran eräällä tunnilla opetettiin meille epäsäännöllisten
_umeret_ ja _isdohnut_ verbien taivutusta. Edellistä sanaa käytetään
ihmisistä ja jälkimmäistä eläimistä puhuen. Välitunnilla saimme
tiedon, että keisari Aleksanteri kolmas oli kuollut. Minä huudahdin
silloin pojille: Aleksander treetii isdoh! Aleksanteri kolmas
on kuollut!... Saman keisarin kuvan minä kerran poistin salimme
seinältä; floretilla me vannoutuneet vihaajat puhkaisimme sen
pesutuvan takaisessa huoneessani. Tämä teko ilmiannettuna olisi voinut
aiheuttaa pitemmänkin karkoituksen, ehkä — Siperian tundrojen taakse.
Vahinko, ajattelen nyt jälkeenpäin, ettei silloin samalla ponnella
meille voitu opettaa ranskan ja englannin kieliä, joiden taitoa
elämän taipaleella olisin kipeämmin tarvinnut lukeakseni suurten
sivistyskansojen suurta runoutta niiden alkukielillä. — Ehkä siinä
pöydän ääressä istui »Saksan tantti», saksankielen opettajatar, jolle
olen kiitollinen siitä, että sain koulun pääsytutkinnossa reput, opin
epäsäännölliset verbit ja opin jälkeenpäin ominpäin harrastamaan
saksan kieltä. Ehkä siinä istui yläluokkien matematiikan opettaja,
tiukkahuulinen, kylmänkuiva, argussilmäinen, kuhmunenäinen Sargren,
jolta sain usein ehtoja. Häntä minä pelkäsin kuin pahinta painajaista.
— Hän oli ostanut kaupungintalon ihan »Pitkänsillan» seutuvilta,
satulamaakari Heleniuksen talon, entisen »Pitkänkrouvin» alapuolella
olevalta tontilta. — Olinhan kuullut, että Nummisuutarin Iivari Eno
Sakerin tavattuaan juuri siinä samalla Sargrenin, entisellä »porvari
Nyylunnin» pihalla oli kaivolla juottanut janoavaa »luukasaa», laihaa
koniaan. Ja sitten olivat kuomat ja kaverit ehkä lähteneet »Pitkään
krouviin», kun nurmijärveläinen teini, Stenvallin Aleksis, sitä ennen
ensin oli lähtenyt läheiseen Klepoffin puotiin myymään kauppiaalle
makulaaturipaperiksi »Kanervala» runokokoelmansa.

— Niin, olivathan ne lystiä poikia, se iloinen Iivari sekä hänen rohkea
enonsa Sakeri, joka oli saanut »apskeetin» niin raittiusseurasta kuin
poliisin virastakin. Niin, niin. — Nyt saisimme mekin »apskeetin»
koulusta, minä iloinen, sinisilmäinen d'Artagnan ja Aramis,
käärinenäinen, tummaverinen, etelämaalaisen näköinen, espanjalainen
naisten ritari. Näitä ajatuksia vilahti ehkä mielessäni, kun katselin
sitä vihreätä pöytäverkaa. Muut opettajahahmot peittyivät jonkinlaiseen
olympolaiseen puolihämärään. Näin kai seinällä Euroopankartan ja
katselin kattoon. Minä vaaleaverisenä olin kai kalpeampi kuin liidulla
puuteroitu, armas Aramis. Aramis katseli jalkoihinsa.

Ja sitten se alkoi.

Sen Euroopankartan viereltä alkoi pienen karttakepin paukkinan tavoin
kuulua kurkun kröhinää. »Paavi» alkoi rykiä ja raapia punaista
partaansa. Maantieteen opettaja, lyseon kirjastonhoitaja, vararehtori
alkoi nyt lukea opettajakunnan tähän suuntaan laadittua pöytäkirjaa:
»Niin, hömm, hömm...

Opettajakunta on nyt tarkoin tutkittuaan teidän toisiltaisia
rikkomuksianne päättänyt karkoittaa kaupungista Larsonin neljäksi
kuukaudeksi sekä Artturi J:n kuudeksi kuukaudeksi. Hömm, hömm... Ja
kun te palaatte takaisin kouluun, hömm, hömm... niin opettajakunta
puolestaan lupaa unohtaa teidän rikkomuksenne. Menkää nyt kotiin!»
Hömm, hömm, höh!...

Kumarsimme ja läksimme.

       *       *       *       *       *

Niin, mene nyt kotiin, siellä äidin kyyneleet, neuvot ja neuvottelut!
Olin kai kaikkien mielestä nyt hirveän rikollinen ja paha, paatunut
koulupoika! Pois kolmen peninkulman päähän kaupungista, yli kaupungin
rajapyykin ja paalun taakse! Sellainen vanha pykälä oli koulun vanhassa
laissa. Filosofoin Danten Divina Commedian mietelmiä ajatellen: »Jos
nyt sen kolmannen peninkulman päässä olevan rajapyykin ja lahon
paalun kohdalla sattuu olemaan talonpoikaistalo ja siinä talossa
sattuu olemaan kaksi kamaria, toinen kamari kotikaupungin rajapyykin
kielletyllä puolella, toinen kamari siellä vapaan maaseudun puolella,
niin olisikohan minulla vaivaisella, hurjapäisellä, kurjalla
koulupojalla oikeutta koulun lain mukaan kulkea siitä toisesta
kamarista siihen toiseen kamariin. — Höm, höm... Mitäs sanoo siitä
koulun laki?

Mutta sitten tuli pelastus! Äitini oli saanut isäni vanhan hyvän
ystävän ja lauluveikon, Pohjoisten kartanon hyvän herran, Karanderin
(Karan) tulemaan kotitalooni. Sitten me yhdessä eräänä aamuna
retkutimme karkoituskärryillä, tuuloslaisilla rattailla hyvän hevosen
vetäminä ohi punaisten virstantolppien. Saavuimme ensimmäiseen
Heinikankaan kievariin. Ukko Karander-Kara tarjosi minulle hiukan
olutta. Koko matkalla hän jutteli vain hauskoja kaskuja. — Tämä suuri
humoristi ja ihmisystävä ymmärsi nuoren huimapään, nuoren koulupojan
pienet huolet ja harmit.

Olen muissa nuoruuden muistelmissani kuvannut oloani Tuuloksessa
Pohjoisten kartanossa. Saavuin sinne parhaimpaan metsästys- ja
kravustusaikaan toimeenpannakseni huveja ja seuraleikkejä uusien
ystävieni Toikon Teppojen, Soitto-Puuskien, Suutarjussien,
Hennojen, Annien ja pitäjänpomojen parissa. Palasin sieltä täysin
tervehtyneenä ja elämäniloisena neljän kuukauden karkoitusajan kuluttua
kotikaupunkiini. Kun astuin punatiilisen lyseon rappusia pitkin
yläkertaan, tapasin minä korridoorissa seitsemännen luokan kohdalla
Pehtorin. Hän tuli minua reippaana tervehtimään, paiskasi kuin vanhempi
toveri kättä ja sanoi: »Terve tuloa! Larson on nyt mies!» Mies! Se
sana menee nuoreen koulupoikaan kuin tuores terva kuivaan puuhun,
se vaikuttaa herkkään, heräävään mieleen enemmän kuin kaikenlaiset
teeskennellyn tyhjät, turhat varoitukset.

Äiti oli leppynyt, rangaistusaika oli päättynyt. Kun astuin yli
kotipihan, tapasin minä vanhan Renki-Kustaan tallin kynnyksellä, minä
sanoin hänelle: »No mitäs Kustaalle kuuluu?»

— He — mitäs nuarelle herralle ittelleen kuuluu?

— Mitäpäs tässä...

Minä menin talliin ja silitin vanhan Pokun kaulaa. Sitten astuin
pihalle, vanha vesitynnyri oli vanhalla paikallaan, mankelihuone
oli paikallaan. Astuin matalan oven kautta huoneeseeni, jossa oli
hiukan ummehtunut, tunkka ilma. Kaikki oli paikallaan, kirjakaappi
oli paikallaan. Avasin kirjakaapin oven. Kaikki oli paikallaan.
Kirjahyllyllä oli Alexandre Dumas pèren kirjoittama romaani »Kolme
muskettisoturia» vanhalla paikallaan.

Entä sitten?

Ei siitä sitten mitään sen enempää. —




PAIMENHUILU

Muistelma J.H. Erkosta


Muistan niin elävästi sen hetken, jolloin tutustuin Juhana Heikki
Erkko-vainajaan noin kymmenen vuotta sitten. — Olin kyllä nähnyt hänet
ennen ja olin kuullut hänen runoilijapersoonastaan. Salaisin toivoni
oli kuitenkin kerran saada paiskata kättä tämän lämminsydämisen
miehen kanssa, kuunnella hänen yleviä sanojaan, haastella hänelle
mielihalujani. — Olin vuosi pari sitten saavuttanut ylioppilaslyyryni,
jolloin: »Ei huolta ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan.»
Mutta eipäs! Olipahan muutakin huolta. Salaa napertelin siihen
aikaan runonpäitä pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani,
rummutin pöytään, sormenpäillä laskien Shakespearen säkeitä ja muita
runomittoja, jota työtä säesti pesumuijien kurikkojen läiskinä
pesutuvassa.

Siinä alkukesän aikaan näin sitten Erkon Hämeenlinnassa
matkustajakotimme käytävän hämärässä kopeloimassa puhelimen ääressä.
Kuljin hänen ohitsensa ja tunsin hänet. Hän näytti siltä ikäänkuin
hän olisi etsinyt jotakin, selkä oli hiukan kumarassa, käynti
hissutteleva, poskipäillä tumma punerrus. Harmaat, vakavat silmät
tuuheiden kulmakarvojen alta tähystelivät jonnekin etäämmälle. Hienot,
suonikkaat, pehmeät sormet ojentautuivat minua kohden: »Taitaa olla se
nuori runoseppo, olen lukenut runonne 'Nuoressa Suomessa'»... »Kyllähän
minä vähin»... sopersin hämmentyen. Ja niin oli tuttavuus tehty.

Kovin olin iloissani, ikäänkuin huumeessa saatoin minä hänet yli pihan
omaan peräkamariini. Ja kun hän siinä sohvalla istui levollisena kuin
vanha tuttu ikään, jonka jo usein on tavannut, laukesivat kielen
siteet itsestään. Tuntui kuin olisi ollut juhlaa ilmassa. Olinhan
saanut harvinaisen, hyvän vieraan, jonka läsnäolo ikäänkuin pyhitti
pienen huoneeni. — Ja kun minä katselin hänen vakavia, myötätuntoisia
kasvojansa, katosi hämminki ja sijaan tuli rauha ja luottamus. Omat
mielijohteet ja kauan haudotut ajatukset saivat nyt heilimöityä, saivat
vastakaikua, jota ne kauan olivat salassa odottaneet. — Hänelle uskalsi
puhua, hän teki niin rehellisen ja vaatimattoman puhtaan vaikutuksen
ja hän oli niin avomielinen, mikä on ainoa avain kolkuttaessamme
ystävyyden portille. — Ja hän kertoi lyhyin piirtein koko elämänsä,
miten hän Orimattilan kankailla patusti paimenena isänsä karjan
jälessä, kertoi oppivuosistaan, aherruksistaan leipäkannikan kimpussa,
Vilken koulusta, kertoi vaikeista kirjailija-oloista entiseen aikaan,
jolloin tekijä vielä itse sai maksaa painatuskustannukset! Kuvaili,
miten ammattitoimet sitoivat laajemmalle läikähtävän runoilijamielen
vapautta. Niin — mustalaisluonnetta oli hänessäkin kuten useissa kynän,
taltan tai siveltimen käyttäjissä, levotonta, kuohuvaa ajelehtimista
elämässä paikasta toiseen eikä lepoa kussaan, lepona vain hengen
kangastukset ja korkeat luomishetket, sitten taas epäilykset, mustan
musta suru ja sitten taas ihanan kirkas elämän toivo, hänessä ehkä
sittenkin enemmän horjumaton usko ihanteisiin, ihmisiin ja omaan
kansaansa...

Ja todistukseksi siitä, että hänen sielussaan oli mustalaissointujakin,
kerron kuinka hän kuvaili erästä merimatkaansa. Kerran Viipurissa
asuessaan hän tunsi itsensä eräänä päivänä omituisen levottomaksi.
Kaikki painosti, ei halua, harrastusta, ei päämäärää. Jonnekin piti
päästä, pois, pois, kuka pakotti, kuka käski? Veri vaati! Pois
jonnekin, missä tuska talttuisi, sydän ja ajatus avartuisi, vapaus,
vapaus! — Ja niin hän kulkee satamaan ja näkee lähtöään valmistavan
kaljaasin, saa kipparilta tietää, että kaljaasi lähtee Itämerelle
päämääränä Kööpenhamina. Hän pyytää päästä mukaan. Mitähän ne
ajattelivat, eihän hän ollut kippari eikä kauppias, muuten vain lähtisi
— kummallinen päähänpisto — tahtoi merelle...? — Ja sinne hän sitten
kiiti pienen kaljaasin kannella ali asvalttimustien pilvien, pois
kotimaasta, pois Suomen raukoilta rannoilta. — Myrsky yhä nousi, meri
raivoili ympärillä niinkuin se olisi käsittänyt oudon merenkulkijan
sielun myrskyn. Toisena päivänä meri yltyi niin hurjahyrskeiseksi,
että se kahlasi yli kannen, sulloi mereen lastia, ja laivamiehet
hätääntyneinä hääräsivät purjepuiden alla, meri uhkasi upottaa pienen
aluksen... Hätä oli suuri, laivamiehet näyttivät tottumattomilta,
silloin sanoi outo merenkulkija heille: »Heittäkää minut mereen
niinkuin profeetta Joonas heitettiin, ehkä myrsky siitä talttuu.» —
Kolmantena päivänä myrsky taukosi ja kaljaasi laski saarivaltakunnan
valkoiseen pääkaupunkiin.

Jotain tuohon tapaan kertoi runoilija ja minä olin jo unohtanut,
että istuimme rauhallisesti pienessä pesutuvan takaisessa kamarissa,
johon tavallisesti kuului ainoastaan veden myrskytön, laiska läiskinä
pesupunkissa. — Hän nousi usein puhuessaan, käveli pitkin lattiata ja
hänen jykevä vartalonsa ulottui miltei mataliin kattoparruihin saakka,
oikea käsi teki innostuneita liikkeitä. — Ehkä tuossa sutkauksessa
Joonaksesta piili pientä leikkiä, itse-ivaakin, sitä en tarkoin
muista. Muistan Erkon aina vakavana, hänen ihanteellinen luonteensa
oli sellainen, harvoin kuulin hänen remahtavan nauruun, sensijaan näin
joskus ohiliitävän hetken hymyn...

Se päivä oli juhlapäivä, se päivä oli kirkkaiden toivojen ja
kajastavan tulevaisuuden onnenpäivä, se päivä merkitsi minulle
paljon. Ylitsevuotavasta runoilijasydämestään jakeli hän, poismennyt
runoilijaystävä, niin runsaasti muillekin. Nuori hän tahtoi olla
ja nuorten parissa hän paraiton viihtyi. Nostaa hän tahtoi nuoria,
kehoitti ja antoi sysäyksiä aroille aikeille. Ja niin uskalsin hänelle
ilmaista salassa haudotut nuoret toiveeni, jotka olivat mustan,
vahakankaisen kannen sisässä. — Sen olin täyteen runoilla rustannut
pesutupakamarin hiutuvassa hämärässä, mutta vielä useampia sellaisia
mustia vihkoja olin minä toivottomana heittänyt vanhanaikuisen,
kalkilla valkaistun uunin liekkeihin.

Aika oli kulunut niin nopeaan, ettei sitä huomannutkaan, vielä kauan
olisin tahtonut pitää vieraan luonani. Ja kun hän nousi, hänen leveä
varjonsa taittui pienen huoneen seinäpaperille ja ilta-aurinko
kimmelsi vihreänvipevien ruutujen läpi kirkastaen Aleksis Kiven
kuvaa seinällä. Ja kun hän astui pois ja katosi pienestä ovesta
pesutuvan hämärään, tuntui kuin huone olisi ollut tyhjempi kuin ennen.
Mutta samassa humahti veri vilkkaaksi, henkinen juopumus täytti
mielen, syöksähdin riemullisessa mielentilassa ulos kadulle, yli
»Pitkän sillan», läpi Idänpään kylän, pois, pois maallepäin metsien
kuningashuminaa kuuntelemaan. Ja ajatukset hyppelivät edessäni kuin
ilosta hullaantuneet linnut aidanseipäältä aidanseipäälle vietellen yhä
kauemmas pois ahtaista oloista, väljemmille aloille, vapauden merelle
ajoi aatos. Mutta edessäni pilkoitti vain Katumajärven alakuloinen
silmä, Hämeen hämäräsilmäinen sisäjärvi...

Jo samana kesänä tapasin Erkon uudestaan Tampereella. Kauan etsittyäni
löysin hänet Konsulinsaaressa, missä hän lasipillien ynnä muiden
kummallisien kojeiden avulla tarkasti kaikellaisia pirtupulloja.
— Niin, hänhän oli viinantarkastaja! Mikä kohtalon iva! Ruusu- ja
viinimäkien tarhuriksi olisi hän ehkä paremmin sopinut, sillä hänen
paimenlaulunsa ovat Hämeen kirsikka- ja maaraintarhoista puristettua,
puhdasta luonnonviiniä. — Minä toin hänen tarkastettavakseen
laulutekeleeni. (Hän osasi mielestäni paremmin tarkastaa runoja kuin
viinaa.) — Ja kun minä näin, miten vahakangaskantinen, rakas vihkoni,
mikä oli ollut salainen, moni-öinen iloni, katosi hänen povitaskuunsa,
niin minä hätkähdin, mutta aavistin samalla, että se olisi hyvässä
tallessa, lämmintunteisen miehen povella, eikä se pehmeä, hienosuoninen
käsi sitä raatelisi, herkästi se koskisi, kääntäisi lehtiä ja
miettisi...

Laulujuhlille oli menossa mies, laulujuhlille runojen rikas seppo,
jonka säveliä jo kansakin hyräili ja jolle se jo oli laittanut
riemuporttejaan, kun hän kunniakulussa oli matkustanut läpi Suomen
pitäjien. — Niin, — muutaman viikon päästä sain minä sitten
postissa vihkoni, johon runoilija oli sinikynällä reunaan piirtänyt
myötätuntoisia ajatuksiaan. Osoitteeksi kirjankuoreen oli Erkko
kirjoittanut »runoilija», mikä arvonimi niin pätevältä taholta
saatuna tuotti minulle erityistä iloa, vaikka hän lähetyksen johdosta
kirjoittamassaan postikortissa vaatimattomasti lausui, ettei se
arvonimi olisi viimeinen, viitaten siten yliopistollisen arvon
saavuttamiseen. — Niin — ja syksyllä koputin minä sitten kaikkivaltiaan
kustantajan oveen.

Tapasin sittemmin elämässäni useat kerrat ylevän vainajan. Viimeisiä
kertoja tapasin hänet hänen huvilassaan Tuusulassa, enkä minä silloin
olisi voinut aavistaa hänen lähenevää, pikaista loppuaan. Jonkinlainen
alakuloisuus häntä painosti, mutta elävästi otti hänen valpas henkensä
osaa kaikkiin elämän pyrintöihin. Ehkä sekin seikka tuotti hänelle
suurta pettymystä, ettei kansa, johon hän ihanteellisessa mielessään
oli luottanut ja josta hän oli suuria uneksinut, ettei se kansa
silloin, hänen viimeisinä elinpäivillään, ollut osoittautunut siksi,
miksi hän oli sen laulanut. Ja omasta tulevaisuudestaan puhui hän
hiljaisella, värähtelevällä äänellä: »Sinulla on tulevaisuus edessäsi,
minulla se jo on takanani!»

Poissa on hän nyt, mutta hänen henkensä elää meidän ympärillämme hänen
teoissaan, isänmaanrakkaudessaan ja hänen lauluissaan, joista useat
ovat muuttuneet kansallislauluiksemme. Herkkä, aatteille aukeava,
vakava ja rehellinen oli hänen suuri runoilijansydämensä. Sellaisena
muistelen häntä, hiljaisena, rehellisenä aatteen pappina ja miettivänä
suomalaisena miehenä. Himmentymättömänä tulee aina muistossani
kajastamaan se iltahetki, jolloin hän istui luonani pesutuvan
takaisessa, pienessä peräkamarissani, tuo suuri vakavaotsainen mies,
jonka varjo taittui seinäpaperille, kun ilta-aurinko kuulti läpi
himmeiden ruutujen kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä.

Hollolan Jalkaranta, Ranta-Kustaan mökki 7.VI.07.




THALEIJAN TEMPPELIHERRA

Muistelmia Kaarlo Bergbomista


Asuin siihen vanhaan, hyvään teatteriaikaan Teuvo Pakkalan luona
Helsingissä. Jo sitä ennen olin usein nähnyt vilahdukselta
»tohtorin» vanhassa Arkadia-teatterissa, käydessäni tapaamassa
näyttelijätuttaviani. Siihen aikaan oli teatterin ravintola
biljardipöytineen sekä pianohuoneineen jonkinlainen eri taiteilijain
piirihengen kokoutumis- ja seurustelupaikka. Kuulin kulissien takana
harjoituksien aikana tohtorin terävän äänen näyttämöltä. Minä
pelkäsin ja kunnioitin tätä miestä, niin mielelläni kuin olisinkin
tahtonut päästä tämän teatterimme suuren luojan ja hallitsevan
järjen läheiseen, henkiseen yhteyteen. Me nuoret kirjailija-alut
ja elämänrikkaat »maan toivot» täytimme tavallisesti siihen aikaan
pienen »viinapolttimoteatterin», jota keisari Aleksanteri siellä
käydessään oli sanonut ladoksi, joka ilta antautuvalla ja alttiilla,
vastaanottavaisella mielenhartaudella sekä lämpöisellä läsnäolollamme.
Me valloitimme vanhan Arkiksen etumaiset, sinisellä sametilla verhotut
pienet, natisevat permantotuolit. Usein kuukauden lähestyessä
loppuaan me tyhjiä kukkaroitamme tutkiessamme vippasimme toisiltamme
tavanmukaiset viitosemme voidaksemme olla mukana ensi-esityksissä,
sillä meidän rakkaat mammamme eivät ehkä vielä olleet ehtineet lähettää
meille tavanmukaisia kuukausirahojamme. Saimme toisinaan tyytyä
kahteenkymmeneenkin penniin voidaksemme kirjoittaa kotiin, että me
ahkerasti kävimme luennoilla ja edistyimme »alma materin» hellässä
hoivassa — ja tarvitsimme rahaa. Mutta vastalahjaksi tohtori tarjosi
meille kokonaisen aartehiston, sarjan klassillista, draamallista
kirjallisuutta: Shakespearea, Schilleriä, Calderonia, Molièrea,
Holbergia, Hebbeliä, Björnsonia y.m. Saimme ihailla Ida Aalbergin,
Axel Ahlbergin ja Lindforsin mestariluomia. Kaikessa sovussa näimme
näiden sanataiturien säestävän toinen toisiaan niillä pienillä,
piukkuvilla palkeilla, jotka edustavat tätä maailmaa ja joilla tohtorin
määräyksen mukaan »ryssän kasarmin» puolisia kulisseja käännettiin.
Siellä se kuuluisa teatterikissakin Mikko loikoili tohtorin aition
kohdalla näyttämöllä. Sitä kissaa Taavi Pesos-vainaja aina kuului
teitittelevän häätäessään sitä puku-aitiosta: »Olkaa hyvä ja menkää
ulos!» Samalla näyttämöllä harjoituksien aikana ei kulissijuoruista
päättäen aina vallinnut sovun henki. Aspegren saattoi vihapäissään
heittää florettinsa »paratiisiin», kuninkaallinen Akseli saattoi
joskus väsyä suureen Idaan tähän tapaan: »Kuulkaa, rouuvva Aalberg,
miinä oolen raakastanut teitä niin moonta vuootta, että miinä aalan
jo vääsyä teihin.» Taavi Pesonen, jota tohtori oli pahoittanut
laulamaan yhä uudestaan samaa laulua, saattoi huumorin heleä välke
silmissä joskus tohtorille huomauttaa, että: »tohtori kai pitää tästä
laulusta, koska minun niin usein täytyy laulaa sitä uudestaan». Kävi
juttuja sellaisiakin, että ukko Achté ja tohtori usein kinastelivat
ennen esiripun nousua. Kerranpa ukko Achté oli ennen Faustin esitystä
hyökännyt näyttämölle huudahtaen: »Tässä pöydän pitää olla!» — »Eipäs
kuin tässä», intti tohtori vastaan. Kun ei muu auttanut, antoi tohtori
merkin nostaa esiripun. Esirippu nousikin, mutta Achté tarrautui siihen
kiinni, joten hänen trikoohousunsa tulivat näkyviin. Itsepäinen,
jääräniskainen »pummi» sai tahtonsa perille. Katsomosta kajahti raikas
nauru.

Jokaisella nuorella kirjailijalla siihen aikaan oli tuleva taiteen
marsalkan sauva piilossa selän takana. Kukaan ei sitä hevillä
rohjennut jättää tohtorin tarkastettavaksi, sillä hän oli tunnettu
ankaraksi, teräväksi mieheksi, joka yhdellä ainoalla satiirisella
sanallaan hallitsi koko teatterikoneistoa, henkilökuntaa ja meitä
nousevia pieniä kiertotähtiä. Sillä monen meidän salaiset ajatuksemme
kiersivät teatteria ja aivoissamme liikkui näytelmäsuunnitelmia. Me
pyrimme teatterin auringon ja valontuojan piiriin, mutta ujoudessamme
pelkäsimme tätä hedelmöittävää kosketusta, mikä oli antava joko
henkisen, suuren sysäyksen tai kuoliniskun tulevaisuuden toiveillemme.

Olin julkaissut »rallatukseni», joissa olin kuvannut hämäläistyyppejä.
Ehkä joku oli vihjaissut tästä tohtorille. Mene, tiedä. Kerran minä
seisoin Arkadian tupakkahuoneessa, jonka seinälle oli kiinnitetty
oma runoni, jonka kerran Hämeenlinnasta olin lähettänyt Turkuun,
Arkadiateatterin taiteilijoille muistoksi heidän lähdettyään
kiertueelle kotikaupungistani Auran armaille rannoille. Silloin
tulla tassutteli tohtori hyväntuulisena ovesta tupakkahuoneeseen.
Hän oli vanttera, hartiakas mies, kulki hiljaa, hiukan kumaraisena,
omituinen, samalla hyvänsuopa ja hiukan ivallinen hymy viisailla,
pyöreillä kasvoilla. Isossa karkea-pystytukkaisessa päässä, tuuheiden
kulmakarvojen alla, rauhallisten ripsien raossa paloi kaksi
kaikkiymmärtävää, hengenhehkuista silmää. Niiden syvä katse oli
tarkka ja tutkiva. Jäykkä, härkämäinen niska kannatti itsepäistä,
taipumatonta, tarmoa puhuvaa päätä. Hän oli puettu yksinkertaisesti,
kaulaa kiersi vaatimaton, alaspäin käännetty kaulus, musta pieni
kravatti peitti sen pienen aukon, minkä korkealle napitetut
liivit jättivät paljaaksi. Kulki näennäisesti kuhnustellen kuin
mikäkin vakava, vaatimaton muurarimestari. Mestari, niin! Vapaan
taiteen vapaamuurarimestari, jonka koko olemuksessa oli jotakin
suuren-yksinkertaista ja monumentaalista. Rakentaja Solness, niin!
Mutta rakentaja, joka ei horjunut oman, sielunsa luoman rakenteen
harjalta. Hän kulki vankkana maan kamaralla, kuin mies, joka tiesi,
mitä tahtoi, joka antoi taikasanan, jota täytyi totella. Sillä
vaistomaisesti tuntui hänen seurassaan siltä, että hän kuitenkin
kaikitenkin tarkoitti kaikkea hyvää ja suurta Suomen nousevalle
näyttämö- ja näytelmätaiteelle.

Tohtorin astuessa tupakkahuoneeseen siirsin vaistomaisesti savukkeeni
seinän peltiselle tuhka-astialle. Tohtori äkkäsi minut nurkassani,
lähestyi, antoi kättä ja sanoi veitikkamainen välke syvissä silmissä:
»Kuulkaas, herra Larson, ettekö kirjoita meille jotakin?» Ei sen
enempää. Meni pian kuten oli tullutkin. Mutta minä jäin siihen
sopertelemaan sekavia sanoja. Päässäni kävi kuin humaus. Minä saisin
siis yrittää, saisin kirjoittaa näytelmän. Minua muistettiin, minulta
toivottiin jotakin! Minulla oli siis mahdollisuuksia. Tie oli auki,
tie taiteen epätasaiselle taipaleelle, tie auki näyttämölle ja avaraan
maailmaan. Minä saisin yrittää, minun yritykseni saisivat ymmärtäjän,
kohottajan... Kun olin tointunut pökerryksestäni, tuli Kaarlo Keihäs
luokseni ja sanoi: »Voit olla hyvilläsi, tohtori oli hyvällä tuulella!»

Kului aikoja; näin tohtorin silloin tällöin kadulla ja kulissien
takana. Monella meidän nuoremmasta taiteilija- ja toveriryhmästämme,
johon kuuluivat Eino Leino, O. Manninen, E. Katila, Pontus
Artti, K. Kytömaa, E. Aaltio, K. Murros y.m. oli ehkä salaisia
näytelmäkirjallisia syntejä omillatunnoillamme. Kerrottiin, että niitä
kotimaisia näytelmien käsikirjoituksia kuljetettiin harva se viikko
Yrjönkadun varrella asuvan tohtorin rappusia pitkin hänen asuntoonsa.
Kerrottiin kaameita kaskuja siitä, miten kirjailijaparka sai lukea
tekeleensä tutkivan tuomarin edessä. Jos tohtori silloin käännähteli
ja siirtyi esim. tuolilta sohvalle, oli se merkki heikosta kohdasta
näytelmässä. Ja jos hän kulki ikkunan ääreen ja katseli kadulle
kääntäen sinulle selkänsä, oli se merkkinä siitä, että pistä pillisi
pussiin: jos toiste tulet sillä pillillä kerjäämään kuin entinen
kulkuripoika niin saat enemmän keppiä kuin kakkua. Olit saanut
»pumssit».

Teuvo Pakkalan luona asuessani Pakkala kirjoitteli moneen kertaan
»Tukkijoella» näytelmäänsä ja minä sepittelin siihen laulunpätkiäni.
Pakkala sai karsia ja kirjoitella uudestaan tohtorin ohjeiden mukaan.
Siihen aikaan heräsi minussakin harras halu saada näyttämölle jotakin.
Olinhan kirjoitellut juhannuslauluja! Niistä kai sukeutui aine ja aihe
pikkunäytelmääni »Juhannustulilla». Olinhan nuorena koulupoikana ja
ylioppilaana ollessani maaseudulla esittänyt Kiven »Kihlausta», R.
Kiljanderin pikkukappaleita y.m. Nyt piti rustata oikea oma, pieni
laulunäytelmä. Sen päähenkilö Lassi hahmoittui vähitellen eläväksi
keskustaksi, jonka ympärille punoin pienen juhannusrakkaustarinan
mittymaarialauluineen. Olin sitä kirjoitellut jo pitkän matkan loppua
kohden, mutta Lassin lopullinen kohtalo ei minulle vielä ollut
selvinnyt. Näytelmän sain viimeisteltynä valmiiksi vasta Hämeenlinnassa.

Eräänä päivänä Aleksanterinkadulla kävellessäni tuli tohtori Kaarlo
Bergbom vastaani. Hän oli ennenkin seisahtunut kadulla puhuttelemaan
minua, udellen tähän tapaan: »No, herra Larson, eikö teillä jo ole
näytelmää? Me odotamme teiltä...» Sentähden en kiiruhtanut nytkään
askeleitani ohikulkiessani. Takanani kuulinkin ystävällisen äänen.
Pyörähdin ympäri, tohtori alkoi taas: »Kuulkaas, herra Larson,
kirjoitatteko jo näytelmää?»

Minä siihen: »Kyllähän minulla sen tapainen olisi...»

Tohtori siihen: »No, kertokaapa nyt sen sisältö!»

Aloimme hiljakseen kävellä, hiljakseen minä siinä selvittelin näytelmän
henkilökuvia, toimintaa ja juonta.

Tohtorin Yrjönkadun 13 varrella sijaitsevan asuinpaikan pääovelle
päästyämme minäkin olin päässyt näytelmäni loppuratkaisuun, ja tohtori
tokaisi: »Eikös se Lassi voisi saada yksi huushollerska?»

»No, enhän minä juuri huushollerskaa ole tarkoittanut, mutta pitänee
ajatella jotain lystiä Lassillekin», minä sanoin hiukan hämilläni
naurahtaen.

Erotessa sain sitten kehoituksen tulla seuraavana sunnuntaina
Yrjönkadun 13:een lukemaan »Juhannustulilla»-näytelmää.

Koitti sitten se siunattu sunnuntai. Minä astelin kuten monet muutkin
ennen minua, oikea pahanmoinen parraskuume kallossani, pitkin
huokausten tai helpoitusten rappusia tohtorin asuntoon.

Ystävällinen oli vastaanotto, mutta siitä huolimatta vaivasi minua
jonkinlainen »skakkus», kuten ennen ylioppilastentissä. Aloin lukea
pientä kansanpilaani. Vilkaistessani papereistani tohtorin kasvoja näin
niillä vuoroin vilkkaan ja vakavan viisaan ilmeen, vuoroin jotakin
homeerisen hymyn tapaista. Siinä sitten lukiessani tohtori kerran nousi
tuoliltaan ja asettui sohvaan istumaan. Sanat takeltuivat kurkkuuni,
minä vilkaisin ikkunaan ja ajattelin, että milloinkahan se pahus
kääntää minulle selkänsä ja katselee ikkunasta kadulle. Melkeinpä
olisin nyt mielelläni tahtonut olla kadulla. Mutta vihdoin minä taas
karaisin kurkkuani ja tahtoani ja luin yhä suuremmalla vauhdilla ja
helpoituksella näytelmän loppua kohden, sillä tohtori ei kertaakaan
ottanut pelkäämääni, kohtalokasta askelta ikkunan luo, mikä uutimien
tavoin olisi esirippuna laskeutunut kaikille nuoruudenherkille
tulevaisuuden näytelmä-unelmilleni. Esirippu ei laskenut, vaan
päinvastoin nousi kuin pieni aurinko Hämeessä juhannusaamuna pehmeästi
kumpuilevien, sinisten vaarojen takaa.

Näytelmäni kohtalo oli ratkaistu. Kadulle päästyäni minä riemussa
rientäen suoraan sanoen lensin. Sellaisia sitä ollaan nuoruuden
häikäisevässä luomis-ilon huumeessa, voidaan olla vieläkin,
vaikka elämä on yhtä ja toista karistanut pois juhannusaikojen
suviseppeleestä sekä kuluttanut joskus marsalkansauvan kieroksi
kulkurin kepiksi.

Kotikaupungissani minä sain sitten lopullisesti näytelmäni valmiiksi.
Eräänä riemuisena remu-Vappuna se sitten myöhemmin esitettiin in
dulci jubilo Kansallisteatterin uudessa taidetalossa täytekappaleena
2-näytöksiselle »Vapunpäivänä»-nimiselle näytelmälle, serpentiinien
sinkuessa kaduilla, ylioppilaslaulujen kajahdellessa.

Tulinhan jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa. Kerran
hän oli Hämeenlinnassa ja asui matkustajakodissamme, muistaakseni N:o
4:ssä käytävän vasemmalla puolella. Edellisen illan olin kai viettänyt
kotikaupunkini pikkutaiteilijain ja pikkuporvarien parissa »Kaupungin
Hotellissa». — Minä makasin myöhään aamulla pesutuvan takaisessa
huoneessani ja podin pientä pohmeloa. Silloin palvelustyttö tuli
ilmoittamaan, että joku vieras herra tahtoi minua tavata. »Minä en
lähde mihinkään!» — minä sanoin, sillä olin päättänyt olla jatkamatta
juominkeja. Joku viiniveikko siellä nyt varmaankin tahtoo minua tavata.
Ehei! Minä tahdon tänään tehdä työtä! Jonkun ajan kuluttua tyttö tuli
uudestaan ja ilmoitti sen herran lakoonisesti sanoneen, että »pitää
tulla joko elävänä tai kuolleena». Mitä? — Ei tämä ole laitapeliä!
Ei! Nyt on varmaan joku vanha kaukovieras talossa. Kavahdin pystyyn,
pian minä pukeutuneena astuin N:o 4:ään. Siinä seisoi edessäni itse
tohtori Bergbom. Sohvalla oli jonkinlainen matkalaukku, pöydällä
näin Sophokleksen »Antigone» näytelmän. Ujostelin hiukan sameita
silmiäni ja olin muutenkin hämmentynyt. — »No, kuulkaas, herra Larson,
ettekö te tahtoisi kirjoittaa tekstiä Lemminkäis-oopperaa varten?» —
Estelin ja sopersin: »En taida kyetä laatimaan oopperatekstiä, mutta
olenhan minä joskus ajatellut Lemminkäis-draamaa. — »Vai niin, vai
niin.» — Ystävällisissä silmissä näin kehoittavan katseen. Lyhyt
oli kohtaaminen. Tohtori kätteli ja läksi tapaamaan tohtori Kaarlo
Forsmania (Koskimiestä), joka oli Antigonen suomentanut. — Tulinhan
vielä jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa »Herra
Valtuusmiehen» harjoitusten ja »Tuhkimo»-näytelmän johdosta, mutta
syvimmän vaikutuksen on jättänyt muistini lokeroihin se hiljainen hetki
Yrjönkadun varrella korkeiden, peloittavien ikkunanuutimien varjossa,
jolloin ajatuksissani Lassin »huushollerska» muuttui maklakoivaksi
Suntion-Taavaksi.

Kun muistelen tohtori Kaarlo Bergbomia, niin ajattelen vankkaa
vuorta, joka kohoaa pienten, arkipäiväisten mäennyppylöiden ylitse.
Siihen aikaan tuli vuori usein hiiren luokse. Nykyään saavat hiiret
tulla pienten vuorien luokse. Ne vuoret eivät ole yhtä lujia
ja lämminhohtoisia, usein ne saattavat olla kylmiä, vaihtuvia
rapakivivuoria, joita ei mikään liikuta.

Jos tohtori keksi jonkun sellaisen runostelijan, joka kaukana
maaseudulla ontuvilla jambeilla rapsutteli jotakin näytelmäntapaista,
niin hän kirjoitti hänelle kehoittavan sanan, mikä sytytti ja synnytti.
Siten hän »keksi» monet näyttelijät eri pikkuseuranäyttämöillä,
siten hän »keksi» suurimmat näytelmäkirjailijamme, Kiven, Numersin,
Kiljanderin ja Minna Canthin, joita hän ohjasi, opasti, kannusti ja
kirkasti näytelmien kirjoittamisen jalossa, mutta kaikkein vaikeimmassa
taidossa. Hän oli aina aulis antamaan apuaan, lukemaan teoksia. Hän
itse tunsi ja tiesi, miten näytelmä piti kirjoittaa, vaikkei hänellä
ollut yhtä suurta kykyä sitä itse luoda. Hänellä oli harvinaisen tarkka
ja terävä, draamallinen silmä ja sen takana nerokas aihe ja ajatus.
Siksi hän uhrautui, antoi koko elämänsä ajatukselleen luoda suurelle,
suomalaiselle näyttämölle suuri, suomalainen näytelmätaide, nostamalla
muita, alentamatta koskaan omaa suuruuttaan.

                                    Oulunkylässä 15.12.1923.




IN DULCI JUBILO

Muistelma Eino Leinosta


Hän tuli kuudennelle luokalle Hämeenlinnan lyseoon, minä olin silloin
seitsemännellä luokalla. Toverikunnan, konventin valtuuttamana
minä tulin häneltä kerran pyytämään erästä runokäännöstä jotain
näytelmäesitystä varten. Koulun pitkään käytävään, sen eteläpäähän
olimme lauantaisin laittaneet jonkinlaisen näyttämön. Esirippuna oli
jonkinlainen vihreä sertiinkivaate, mikä nuorilla vedettiin sivulle,
kun näytelmän piti alkaa. — Näin tapahtui meidän tutustumisemme.

Minä pumsahdin usein huonon matematiikan taitoni takia toiseksi
vuodeksi luokalle. Siten me jouduimme molemmat seitsemännelle
luokalle tai oikeastaan — Eino Lönnbohm = »Lömppa» = Eino Leino,
jota kirjailijanimeä hän alkoi jo silloin käyttää kirjoittaessaan
konventtimme »Vasama»-nimiseen lehteen. Meillä oli myös pilalehti
Joci Baccalaureus, johon minä tuhertelin ensimmäisiä runoyrityksiäni.
Kynäni kangerteli silloin, runon muovaileminen ja viimeisteleminen
olivat minulle kovia kompastukiviä. Lömpalta säkeitten sitominen sujui
loistavasti. Hän oli syntynyt Perä-Pohjolassa, Paltamossa, Kainuun
karuilla mailla sekä tullut heleämpään, harvasointuisempaan Hämeeseen
runorikkailta, rikassanaisilta seuduilta.

Kuten äsken mainitsin, oli meillä toverikunnan näytelmäseura, jonka
»tirehtöörinä» minä toimin. Minä näyttelin usein pääosia, harjoituksien
aikana olin olevinani hyvinkin ankara herra. Lömppa ja Kalle Kytömaa
olivat konventin väittelytilaisuuksissa aina eri mieltä ja muodostivat
kaksi eri puoluetta, mutta olivat kuitenkin hyviä ystäviä ja
näyttelivät yhdessä lauantaisin meidän primitiivisellä näyttämöllämme.
Minä komensin heitä katsomaan yht’aikaa kulissi-ikkunasta: »Katsokaa
ikkunasta, seiskää perätysten toistenne takana, niin että yleisö
todellakin luulee jonkun kulkevan kadulla. Ja muistakaa roolinne
yhtä huonosti kuin läksynne. Kyllä Roope (T-io) lunttaa ja kuiskaa,
jos unohdatte. Seis, otetaan uudestaan!» Näin minä pauhasin ja
pärmänttäsin. — Taiteilija R. L—qvist oli maalannut meille kulissit,
ne kuvasivat muistaakseni hentoja koivuja, kulissien toisella puolella
oli tupakuvia, joita mielinmäärin käänsimme aina näytelmän aiheen ja
sisällön mukaan. Jos tarvitsimme tuulta tai sadetta, niin joku toveri
näyttämön takana kynsillään raapi kulissia sekä vihelsi hiljaa. Jos
tarvitsimme ukkosta, niin joku toveri vyörytteli näyttämön takana
nostopuntteja. — Ja toisinaan oli ukkosta toverienkin kesken. Syntyi
joskus riita näytelmien valitsemisesta. Mutta »Lömppa» suostui lopulta
myhäillen kääntämään jonkun saksalaisen mitättömän farssin. Hän taisi
jo koulussa ollessaan hyvin saksankieltä. Luki Heinrich Heineä, »Buch
der Lieder» kirjaa. Kahdeksannen luokan oppilas E. Katila luki samaan
aikaan saksalaisena käännöksenä Byronin »Kainia». Jo yläluokilla Eino
alkoi suomentaa Runebergia. Eino Leino vaikutti minuun niin, että
minäkin aloin innolla lukea Heinrich Heineä. Mieliluettaviani olivat
kuitenkin Anna Maria Lenngrenin ja C.M. Hellmanin runot, Scottin,
Dickensin, Defoen, Kiven y.m. romaanit. Minä en saanut Einoa ihastumaan
Bellmanin dionysoslaisiin runoihin, hän oli apollooninen luonne, suuri
humoristi jo koulupoikana, terävä sanansutkauttaja ja hyvä toveri.
Meistä kummastakaan ei tullut näyttelijää! En tiedä, mikä vetovoima vei
meitä yhteen, mutta pian me aloimme seurustella yhdessä joka päivä.
Ehkä se voimakas vetovoima oli korkea runous, kaiken kauniin kaipaus,
tulevaisuuden toivo, maamme haaveksittu vapaus ja luja toverihenki,
jotka veivät meidät yhteen. — Minä kävin Lömpan ja Väinö Toppeliuksen
(Puteliuksen) »puulaakissa» rehtorinrouva Bergrothin luona. He kävivät
vuorostaan minun kotitalossani äitini huoneessa, jossa minä tarjosin
tervetulleille toveruksille kotini kahvia. Siellä me laskimme leikkiä
ja väittelimme, mikä pila päättyi usein siihen, että leikinpäin ajoin
potkien pois toverukset alas pitkin keittiön portaita. Mutta seuraavan
päivän iltapäivällä ilmestyivät kompaileva Lömppa ja veikeilevä
Putelius taas leveästi myhäillen huoneeseen kahvia hörppimään ja
leikkiä laskemaan.

Me koulupojat kävelimme usein kuvernöörin talon sivuitse
Residenssikadulla, »roskalla», koulutytöt edellä. Minä ja Lömppa
»hakkailimme» kilpaa tyttökoulun komeinta tyttöä. Ehkä me kilpaa
salassa kirjoitelimme hänelle lemmenrunojakin. Eino Leino taisi niitä
jo koulupoikana kirjoittaa »Hämeen Sanomiin», jonka toimittajana
silloin oli Severi Nuormaa-vainaja. Minä heitin monta rakkausrunoa
palavaan pesään! Mene, tiedä! Minultakin ilmestyi sitten kerran
samaan lehteen ensimmäinen painettu, mitätön runoni, jonka sisältöä
en enää tarkoin muista. Sen aihe taisi olla sienestä ja kukkasesta.
— Einon työpöydällä, rehtorinrouva Bergrothin luona oli aina kosolta
paperia ja valmiiksi kirjoitettuja runoja. Kerran hän veitikkamaisesti
nauraen asetti erään runon erikoisesti nähtäväkseni ja sanoi:
»Kuules, Kössi, lueppas tämä, olen sen erikoisesti asettanut tähän
pöydälleni luottavaksesi.» Sanoi, hymähti merkitsevästi, ehkä hiukan
itseivallisesti ja lukitsi oven sekä alkoi lukea runojaan, — lukitsi
oven, etten olisi päässyt livistämään tieheni.

Kuunneltuani runoa, ehkä jotakin hangenhelakkaa maaliskuun laulua, minä
sanoin: »Odotas, Eino, ensi kerralla minä lukitsen oveni ja rankaisen
Sinua samalla tavalla!»

                                             Oulunkylä, 3.9.1926.




RAPPIOLLA


Hän käy toisinaan luonani, Eeklunnin Kalle. Hän on lapsuuteni
toveri. Toisinaan hän seisoo aamupäivällä kadunkulmassa odotellen
minua. Hän katselee kärsivästi silmiini, puhuu kansankeittiöstä,
metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän
pyytää rahaa. Minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä
tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä hän
toisinaan palaa humalaisena. Silloin hän istuu muitta mutkitta
korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen viinasta kiihtyneet,
kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.

Eeklunnin Kalle naputtaa aamulla oveen, ja huoneeseen astuu kookas
mies, vielä vuosiensa parhaimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on
terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin,
leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunaiset, ruskettuneet.
Ja ääni värähtelee:

— Kuules, rakas veli, saanko tulla?

— Miten on laitasi?

— Hullusti, rakas ystävä. — Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?

Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron
epämääräinen, vihreän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan
siniset.

— Hyvä, kun saan edes jossakin olla.

— Etkö ole siltatöissä?

— Olin.

— Mikset ole enää?

— Minä en viitsi olla heidän kanssansa.

— Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies.

— Niin, koitas näitä käsivarsia!

— Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?

— Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herraskaisen kakara, ja sitä
minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta. Minä annan heille
palttua ja palturia!

Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan.
Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko
huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:

»Eikös tuo ole Venedig, ja tuo tuossa Markustorni, minä olen sen kuvan
joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!»

Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen, valheellisen tarkoituksensa, hän
tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että
täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.

— Saanko minä ottaa pari paperossia?

— Ota, ota!

— Saanko minä taas istua korituoliin?

— Istu, istu!

— Muistatkos, sanoo hän, siitä on jo monta, monta vuotta, minusta ei
ollut kirjatoukaksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua —
niin, silloin istuimme sinä ja minä kerran yhdessä vanhassa kievarissa,
ukko Selanderin pianosalissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä
kerskata — taisi olla noin neljäkymmentä markkaa — sain isältäni — sinä
soitit pianoa — muistatko?

— Muistan.

— Minulla oli viulu mukanani.

— Muistan senkin.

— Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia
pitkin, lopulta potkivat toiset minutkin alas. Minä huusin viuluani,
tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitten minä menin kotiin.

— Entä sitten?

— Kotona asetin viulun pianontuolille, turhaan hain kaapista juotavaa,
hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin...

— Silloin?

— Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin
minussa itsessäni olisi mennyt jotakin rikki. Minä aloin rikkoa
huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen.— Onhan minun pappani
huonekalutehtailija, mööpelivaprikööri, niin, ja tirehtööri. Nyt minä
olin möpleerannut oikein Porvoon mitalla. — Katsos, pappa oli antanut
minulle viulun päästyäni neljännelle luokalle, mutta seuraavana
lukukautena minä sain potkut koulusta... Niin, pappani tuli huoneeseen.
Katsos, minun pappani oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari...
osti muka katovuosina polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia, mitä
vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä minä en usko... Pappa antoi
minulle olutta ja niin minä nukuin sohvalle. Tulipas pappa vielä
aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta
ja kaatoi minulle ryypynkin ja sanoi: Juo poikani! Minä sanoin: Juo
itsekin! Illalla me läksimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun pappani
oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä
pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon
mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha, rähisevä
herra.

— Niin, niin.

— Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?

— Ei ole!

— Herra jesta, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen
alkoholisti.

— Koetahan hillitä itseäsi, sinullahan on vielä koko elämä edessäsi,
roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan.

— Minun tahdonvoimani on suun kautta mennyt vatsaani. Katsos näitä
repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä ruojukengillä
liikkua kadulla!

Hänen äänessään oli taas hillittyä itkua.

— Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta
aamulla herättyäni Punaportin majapaikassa huomasin, että minun takkini
viety oli. Eikös sinulla ole edes jotain vanhaa, ehjänlaista takkia,
sinähän lupasit... katsos näitä kenkiä!

Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.

— Katsos housujen persustaa!

Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.

— Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomennahan
on juhannusaatto... jukukliut! Ja minulla on morsian siellä Parolan
leirin liepeillä, jaa, jaa, vaimo vaikkei vihitty ja poika, ihan minun
näköiseni, sellainen jykevä julli, juu, juu.

Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.

— Sopiiko se takaa?

— Sopii aivan erinomaisesti.

— Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty.

— Hiat ovat liian lyhyet.

Minä ojentelin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.

Hän tarttui käsivarteeni.

— Katsos, onhan sinullakin jänteitä.

— Hiukan vain kotitarpeiksi.

— Hä, kotitarpeiksi? Aiotko sinä käskeä minut kadulle!

— Enhän minä, ole kuin kotonasi.

Minä nojauduin kakluunia vasten.

— Ei minua enää voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?

— Muistan.

— Katsos, älä luulekaan, että minä olen sinun armosi vaivainen,
luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua
tässä rosvoamaan.

— Sinä lasket leikkiä!

— Ah!

Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä
en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä
ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä,
sumentuvaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen
elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden
alkusiemenet.

Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni
kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua
hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä. Vetosin hänen
nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen,
joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan.
Koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan
kamppailevalle, hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle,
ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua syvästi säälitti.

— Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa...
Minä olen roisto! — Voitko sinä vipata minulle viisikymmentä penniä,
että minä pääsen kansankeittiöön!

Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui
taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.

Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja
väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.

»Kuule, Kalle», sanoin, »mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitten
kokonainen vuorokausi!»

»Minä menen», hän sanoi, »minä menen».

Ja Eeklunnin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja
huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.

— Terve!

— Terve!

Korituoli narisi jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt.
Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä vielä olisi istunut
joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä
hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa
ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä
ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta ja ainaista arvoitusta.

 — — —

Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.




VIINURI


Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin
kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui
verannalla yleisön keskellä kuin markkinataiteilija, käsi korkealla
ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori
lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin
säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en silloin nähnyt muuta kuin
hänet, hänen suuret, loistavat silmänsä ja kiherän tukkansa, mikä
aaltoili oikealla korvalla. — Hän tuli luokseni illemmalla, kun minä
talutin puistokäytäviä pitkin Parolan leiriupseerien hevosia, sillä
aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden
pumppuköynnöksien läpi. Salaa nousimme ratsujen selkään ja karahutimme
yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin
kasakalla ikään.

       *       *       *       *       *

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään
hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki
hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä. Katossa kimmeltelivät
kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen paitansa valkeaan,
tärkkelöityyn rintamukseen, kalvosinnappeihin ja kellon vitjoihin.
Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen
lietsoma välke, huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani
häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin taiteilijaystävieni
kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli
sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä
vasten nojautuneena servietti kainalossa ja katseli minua. Minä tiesin
sen, vaikken katsonut sinne. Silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat
ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä. Tunsin
vielä sieraimissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan
hajun, kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän
ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sorina
säesti meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni.
Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin,
hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en
voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen hän kulki
tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa salaa kaatoi
lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enää
ollut huoliteltu, hänen paitansa rintamuksella näkyi punssin pilkkuja
ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi,
hänen silmänsä olivat raukeat, ja minä tein sen huomion, että muut
viinurit ivailivat häntä. Hän oli varmaankin huonossa suosiossa
keittiöosaston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi
niin kauan, että hän sai nuhteita vierailta, ja paistit olivat
palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin,
syrjäkapakoihin keskikaupungin hienommista ja valoisista. Sitä myöten
muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä
kulkiessani minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: »Eihän se sovi, että minä tunnen
sinut — anteeksi, teidät, anteeksi, niin, niin, me elämme ihan eri
maailmoissa, minä olen vain tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta
saisinkohan minä kympin lainaksi, minun hännystakkipukuni on kanissa,
yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan.
Katsokaas, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa...
Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän
mustiin kuohuttiin.»

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten
lyhtyjen alle himmeään hämärään.

       *       *       *       *       *

Minä istuin kerran Oopperakellarin puistonpenkillä kuuntelemassa
soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen
itseksensä. Minä näin risaisen huopahatun lieren alta punertavat
kasvot, parransängen peittäminä. Kädet olivat syvällä taskuissa, ja
isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä
istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän
katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin
hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen
viereensä. Sitä mukaa kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen
omituisille eleillensä.

»Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra,
vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän
antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen
otsansa ulottuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut! Niin,
niin, ja kas tuolla istuu tunnettu, suuri säveltäjä, monta kertaa
olen minä kaatanut hänen lasiinsa bolssia, hän polttaa aina viiden
markan sikaria, hieno, antelias, hyvä herra! Minulla oli hyvät päivät
siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies,
sivelin vahatuita viiksiäni ja olin rakkaussuhteissa monen hienon
naisen kanssa. Minä ansaitsin silloin monta sataa markkaa viikossa,
tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään,
kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, minä
ajoin umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain viiden
markan sikareja. Minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen,
sitten suuremman ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin,
Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä
asun, hahhaa — vanhan laatikon alla sataman laidassa, sen kyljessä on
numero 176, sisäänkäytävä kadun puolelta, painakaa nappia! Mitä minä
omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput,
silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset
ja viina! Älkää koskaan, pojat, juoko viinaa, älkää luottako naisiin,
viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän
tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää
sairautta, myrkkyä...

Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäsenet pehmenevät, niin,
ja kun minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kaunisti
säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille
hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit.
Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti
teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä
ratsastaja ennen vanhaan minä, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le!»

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena
siitä, että hän sai puhua, sai mielestään häätää yksinäisyyden ja
hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enää nauraneet,
suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimmeltäviin kruunuihin,
joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville,
pienille kasvoille.

Hän nousi, nosti pojille kohteliaasti lakkia ja sanoi: »Ehkä herroilla
sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä
maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!»

Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen
vastaan.

»Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne
verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!»

Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan
sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa
ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä, ja ennenkuin
pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, ovenvartija tarttui hänen
takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen
kasvonsa vetäytyivät naurun ryppyihin, ikäänkuin hän olisi taistellut
itkuaan vastaan. Hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta,
sitten hän teki koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan,
hämärään olutkulluun.




HÄMÄLÄISIÄ

Muistelma ja luonnekuvaus Hämeestä


Sanat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka kohoavat pinnalle merenpohjasta.
Pohjaa ei näy, mutta siellä elää salaperäinen, syvä maailma.
Hämäläinen on sanaköyhä, harvapuheinen ja hidas, sanotaan. Kun minä
puhun hämäläisen talonpojan kanssa, käyn minä itse harvapuheiseksi
sekä miettiväksi. Ehkä hämäläinen suurien sotien ja vaelluskauden
vainoperintönä on saanut hitaan, itseensä sulkeutuvan luonteen
pääpiirteet. Ehkä häntä on enimmin sorrettu ja sodan jalkoihin
poljettu, niin että mieli on käynyt mykäksi, hiukan epäluuloiseksi.
Hämäläinen on seuranhaluinen, siksi hän asuu mieluimmin viti
vieretysten rykelmässä ahdaskujaisessa kylässä. Hämäläisen
silmänreijästä vilahtaa veitikka, »uuspeili». Hän lausuu leikkisanansa
vakavan näköisenä. Ei hän hohota sukkeluuksilleen, hän tarkastelee,
huomasiko vieras hänen kauttarantaisen sutkauksensa. Jälkeenpäin hän
hyvänsuovasti hymähtelee tyhmänpuoleisen vieraan hoksaamattomuudelle.
Hämäläinen ei viitsi puhua turhia, mutta työssä hän raataa kuin kaksi,
ilonpidossa, tansseissa hän ei äkkiä vilkastu, mutta annas kun kaksi
tuntia jurosti on jumputettu, jopa veri vilkastuu kuin napolilaisella.
Hän on selvänä sävyisä ja jörö, mutta päihtyneenä ja kiivastuneena
hän voi tehdä murhan aivan tyhjästä sanasta. Mutta sanassa ei häntä
solmita. Pohjalainen vetelee kimmastuessaan puukonkärjellä viiruja
vastustajaansa, mutta hämäläinen iskee syvälle. Hänen alkuvaistonsa on
syvemmällä. — »Kukkoo työ ootta?» kysyi savolainen kerran hämäläiseltä.
»Kanako te sitten olette?» sanoi hämäläinen puhtaalla kirjakielellä.

Esimerkkinä siitä, että hämäläinen mies ja nainen voi olla kiivas ja
vilkas kuin etelämaalainen, osoittaa seuraava muistelmani Hämeestä
varhaisimmilta ylioppilasvuosiltani.

Puuhailin ensimmäistä runovihkoani, jossa sielun silmieni ohi kulkivat
hämäläiset Hennat, Soittaja-Puuskat, Erkki-paimenet, Pitäjän pomot,
joukossa myös Hidas-Hippo, joka kaukaa mökistä tuli hakemaan apua,
puheli harvakseen, ehkä puolisen tuntia muista asioista ilmoittaakseen
lopuksi, että hänen mökkinsä juuri sillä hetkellä paloi. Niin. —
Katselin Hämeen karttaa, jota kauniit, laajat vesistöt satoine
saarineen, Vanajavedet, Näsijärvet, Hauhonselät ja Päijänteet
halkoilivat sinijuovineen ja valitsin Pälkäneen pitäjän Mallasveden
rannalla, ihan niemen kärjessä sijaitsevan kylän. Hämeenlinnasta
lähdin matkalle laukkuineni ja lauluine vanhan Pokun vetämänä vanhan
Renki-Kustaan ollessa ohjaksissa takaistuimella ja saavuin K:n taloon.
(Jälkeenpäin sain kuulla, että runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä
kesänä oli eksynyt samaan kylään ja taloon asumaan ja ehkä kirjoittanut
siellä »Tammen tarinaansa».) Kyselin ruokaa ja huonetta. Pitkien
puhelujen jälkeen sain myöntävän vastauksen. »Kai sitä tässä...» sanoi
Kalle isäntä, hidasliikkeinen, tanakka, lempeäsilmäinen, ja emäntä
Maija, hiukan vilkassilmäisempi, pieni, vinkeä, terhakka ja tiukan
näköinen, lisäsi: »Kyllähän maisteri... ison kamarin saa... tuolla
herraspytinkissä, jos vaan tytyy meirän ruakiin.»

Ahertelin sitten paperieni ääressä viikkomäärät. Valmistelin ja
viimeistelin »rallatuksiani». Emäntä itse kantoi ruuan pöytään.
Tavanmukaiset tervehdyssanat ja niiaamiset. Kun viihdyin talossa,
näkyivät ihmisetkin viihtyvän minusta huolimatta. Isäntää näin harvoin,
hän puheli kanssani riihellä sanan silloin sanan tällöin, rukiista,
ilmoista: »että taitaa se ukkosen vaarukin nousta». Joskus emäntäkin
lämpeni, seisahtui ovensuuhun ikäänkuin olisi tahtonut jotakin
sanoa, mutta siihen se jäi puolitiehen sana — kuin katkennut lanka
lattialle pudonneesta kerästä. Hän pyörähti taas pihan yli väentuvan
puolelle. Vilkkaasti hän aherteli tuvassa isännän raataessa renkeineen
ulkotöissä. Harvoin haastelivat emäntä ja isäntä keskenään. Puhuivat
kuten vanhat tutut ja sukulaiset puhuvat vähän ja katkonaisesti.
Silmäniskusta, kädenliikkeestä, äänenpainosta he ymmärsivät toinen
toisensa, jo puolitiessä, alkusanassa. Ja jos he joskus eksyivät
puhumaan hiukan enemmän, niin he ikäänkuin hämmästyivät omaa
monisanaisuuttaan ja ujostelivat. Hämäläinen kuuntelee kyllä mielellään
vieraan vilkasta puhetta, mutta se ei tartu häneen, hän on siksi
asiallinen, perinpohjainen, ettei hän tahdo tuhlata pientä seikkaa
varten monta sanaa, hän on ehkä enemmän pienessä suuri kuin suuressa
asiassa pieni. Ja hän ajattelee: »Kyllähän tuon nyt vähemmälläkin
ymmärtää, eihän ne suuret sanat suuta halkase.» Hänen sielunsa on
ujo, aivot miettiväiset. Hämäläinen voi taipaleella tallustellessaan
punoa ajatuksia kaikista maailman asioista maan ja taivaan välillä,
Jumalan olemassaolosta, maailman rakenteesta, luonnon suuresta
salaperäisyydestä, mutta hän ei ilmituo ajatuksiaan, hän voi myös
joskus pelätä, että hänen mietteitään voidaan väärin ymmärtää. Koska
hän puhuu katkonaisesti, luulee hän, että toiset voivat pilkatakin
häntä. »Mitäs minä ymmärrän, halpa talonpoika!» Mutta siinä samassa
lauseessa voi piillä hieno, itsetietoinen sivuajatuskin: »Ethän sinä,
miesraukka, minua kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka selittäisin, enkä
ole niin tyhmä kuin sinä kaikessa viisaudessasi luulet!» Ja jälkeenpäin
hän voi nauraa sinun rikkiviisaudellesi. Mutta sinä et tätä kaikkea
huomaa. Et ole luotinut kansan sielua.

Asuin monet viikot talossa. Joka ilta tein toivioretkiä kauniille
niemelleni ihailemaan värikylläisiä auringonlaskuja. Emäntä
tapasi minut joskus karjapihan polulla, erään kerran hän silloin
vihjaili: »Joskus minäkin käyn tualla niämessä ja kattelen lahren
yli kirkonkylään, sillä siällä minä olen syntyny.» Ja ääni värähti.
Jos sana on kuin vuorenhuippu, niin ihmisen ääni voi olla kuin
valonheittäjä, joka valaisee syviä, viileitä vesiä.— Ääni värähti
ja siinä väreessä tuntui kuin eivät talonväen keskinäiset välit
aina olisi olleet aivan onnellisia. Sen sainkin kokea jälkeenpäin.
Toisinaan isäntäkin tuli »pytinkin» puolelle kanssani haastelemaan
ilmoista, talon asioista, huomasin, että hän piti velvollisuutenaan
pitää minulle seuraa. Hän kai hiukan sääli minua ja luuli kai, että
minulla oli ikävä. Hän istui pitkät ajat piippua poltellen eikä puhunut
luotua sanaa, niin hän minua huvitti »seurallaan» ja läksi, kun minä
vain kirjoittelin: »Ei maar, täytyy taas lähteä, menenpäs kattomaan,
mitäs se meirän Maija... Tulin vaan kattomaan maisteria.» Ja sitten
hän lönkytti pihan poikki tuvan puolelle, josta joskus olin kuullut
hillittyä sanakiistaa. Pian minulle selvisikin avioliiton pieni
salaisuus, jota minulta koetettiin peitellä.

Kirjoittelin kerran myöhään illalla kamarissani syysyönä, kun kuulin
rattaan rymyä ja orhin hirnuntaa pihalta. Isäntä oli siis palannut
kotiin Messukylästä sukulaishäistä. Jonkun ajan kuluttua kompuroi
joku porstuassa ja huoneeseen astui isäntä punaisena ja myhäillen.
Hitaasti ja hiukan horjuen istahtaa hän tuolille, katselee työtäni
ja sanoo jotenkin vilkkaasti, josta minä hiukan hämmästyin: »Olen
aina sanonut sille meirän Maijalle, että aina se meirän maisteri vaan
kirjottaa ja kirjottaa... eiks sen aika mahra tulla rimantiksi, tulinpa
kattomaan ja nähkääs maisteri...» Sitten iski isäntä silmää ja veti
pienen konjakkiputelin povestaan. — »Eiks sais olla häätuliaisia?
Pieni partakyynärä vaan!» Aioin ensin kieltäytyä, olin niin syventynyt
työhöni, mutta sitten ajattelin, että nythän pienen, tuiman tärskäyksen
ääressä voin tutkia hidasta hämäläistä munaskuita myöden. Aloimme siis
maistella. Isäntä puhui ukkosen vaarusta, maisterin ikävästä, mutta
lopulta hän vilkastui, puhui kauniisti kaikesta koreasta maailmassa,
viljasta, valosta ja Luojan voimasta, joka kasvattaa. Hän tuli oikein
kaunopuheiseksi. Karun, kovan kuoren alla sykki lempeä sydän, joka otti
osaa vieraankin ihmisen huoliin. Yö oli hämärä, läpi ikkunan tuikkivat
jo syystähdet yli Mallasveden, hämärien metsien, yli katonharjan ja
aittarivien. Kun vilkaisin pihamaalle, haamoitti jotain valkeata
väentuvan peräikkunasta. Mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää
huomiota. Isäntä alkoi kehua hevostaan. Muistelin kyläpuheena kerrotun,
että se »meirän Maija» oli niin kiivasluontoinen, että saattoi tarttua
orhin ohjaksiin, isännän lyödessä hevosta sinkoutui hän ilmaan, mutta
ei hellittänyt otettaan, ennenkuin sai hevosen talliin ja miehen
nukkumaan. Tämähän todisti hämäläisen naisluonteen taipumatonta
tulisuutta, rakkautta ja rohkeutta. Hän uskalsi henkensä estäessään
miestään lähtemästä kyläretkille. (Juuri tätä kohtausta olen käyttänyt
kuvatessani kasakkaepopeijassa Kuisman ja Helinän eroa.)

Kun häätuliaiset loppuivat, olin minäkin päässyt maalaisessa
yksitoikkoisuudessani hiukan häätunnelman valtaan ja halusin jatkaa:
»Eiks sitä kylästä mistään sais lisää?» kysyin. — »Kuulkaas, maisteri,
kyll tualla aitassa on meirän Maijan nimipäiväviinit, mutta sillä
Maijalla on aitan avain», kuiskasi isäntä. — »No mites ne sitte sieltä
Saaraan?» minä utelin. — »Kuulkaas, maisteri, tulkaas pihalle...
hiljaa!» Mentiin pihalle, isäntä löysi jostain kangen ja sillä hän
väänsi aitanoven auki. Pärekoriin pistetty, iso viinipullo kädessä
keikutimme saaliinemme pytinkikamariin. Mutta ennenkuin ehdimme riisua
riemun runsauden sarvemme pakkokuorestaan, kuului humaus ja jotain
valkeata hahmoitteli oven nurkkauksesta. Tuntui kuin se valkea,
epämääräinen... aavemainen tuvan peräikkunasta olisi lehähtänyt yli
pimeän pihan huoneeseen kuin humiseva haamu. Käsi tarttui pärekoriin,
toinen käsi meirän Kallen kaulukseen: — »Vai sinä mun nimipäiväviiniäni,
senkin runtti!» tiuskahteli itkusta värähtävä naisen ääni, johon
sekaantui miehen matalampi, häveliään välttelevä: »Maija so, Maija
so, mitäs se meirän maisteri tästä... Soh, soh, älähän nyt...» Ja niin
katosivat äänet yön pimeyteen, josta kuului mykkämielistä mutinaa.

Parin päivän aikana toi palvelustyttö »maisterille» ruuan. »Meirän
Maija» ja »meirän Kalle» pysyivät piilossa. Kun samaan aikaan olin
saanut työni valmiiksi ja tein lähtöä talosta, Maija-emäntä tuli
niiaillen ja uursehtaillen: »Eihän se maisteri vaan pahaa tykkää,
minulla kun toisinaan on niin halkinainen se luonnonlaatu!»

Hyvästelin hyväntahtoista isäntäväkeäni. Rankkasateessa tuuloslaisilla,
ratisevilla rattailla ajaa kärryytin Mallasveden neitseellisten
vesien ja syysunisten koivusaarien rakkaaksi tulleilta rannoilta,
ohi kumpuilevien vaarojen, pitkien soiden, sänkisten peltojen ja
harmaiden, yksinäisten kievarien ja kylien kohden kotiani, nuoruuteni
ja muistojeni heleätä Hämeenlinnaa.

Mutta usein ajatukseni palaavat pieneen kylään ja ystävälliseen,
vanhaan taloon Mallasveden runollisella ja rauhallisella rannalla.
— Kuten esikoisteokseeni liittyy tähän tutunhauskaan, hämäläiseen
talonpoikaistaloonkin muistoja, jotka pitkien vuosivaelluksien jälkeen
vierailla veräjillä vain kirkastuvat kauniimmiksi ja kaihottavammiksi.
Tällaiseen taloon eksyneet, erehtyväiset elämän etsijät eivät
luultavasti koskaan ole kuulleet vanhaa, hyvää latinalaista lausepartta:

»Praestat tacere, quam male loqui!»

»Parempi vaieta kuin pahoin puhua!»

           Lammin Kurikassa 20.1.22.




KARJALAISIA


Minä asuin silloin siinä Matti Tiaisen, pikkupalstatilallisen
kaksikamarisessa talossa. Matilla oli iso perhe, iso tytär, roteva
ja rohkea Mari, sitä seuraava nuori kasaveikka Ontrei-poika, isän
silmäterä ja lempilapsi, sitten seurasi vain tytön tynnyköitä,
pahnanpohjimmainen, pieni, aina kirkuva, kitisevä kehtolapsi. Matilla
ei huolta huomisesta, eleli, aherteli pellollaan, söi minkä sattui
saamaan. Jos mielestään oli kystä ja lientä liikaa talossa, niin se
heti karjalaiseen tapaan piirakoilleen pistettiin omiin parempiin
poskiin. Olihan heillä huolta kesävieraastaan, joka ehkä hiukan täytti
heidän vajavaista rahamassiansa. Mutta toimeen tultiin. Olihan siitä
Matin mökiltä viitisen virstaa »pokostalle», kirkolle, kun puodista
piti kerran pari viikossa hankkia ruuanaineet. Mari se pääasiassa
hääräsi päivät pääksytysten. Nopsasti teki työnsä, oli avosilmäinen
karjalainen, jo immestä naiseksi puhkeava, punaposkinen, suorasukainen
ja avomielinen. Äiti, suuren lapsijoukon synnyttäjä ja imettäjä,
hiljainen, hiukan ärtyinen, mutta alistuvainen. Ja Matti pyylevä, aina
housunlahkeet kintuilla riippumassa, lakki takaraivolla, alituisesti
myhäilevä, hyväntahtoinen, tahdoton nahjus, leksotteleva äijänkäppänä.

Minulla oli hallussani toinen huone, jonka ikkunasta oli kaunis
näköala vuonontapaiselle Laatokan lahdensuulle. Näin Laatokan
häämöittävän sinisestä siimeksestä. Tein metsäpolkuretkiä ja
harhailin Laatokan raukean rakkaita rantoja miettien henkeni nuoria
töitä. Minä olin eristettynä maailmasta, mikä ajaa meitä kuin
metsänriistaa paikasta toiseen. Me pakenemme elämästä ja itsestämme
yksinäisyyteen löytääksemme taas toisesta yksinäisyydestämme oman
itsemme ja oman ilomme. Kun palasin honkaisen työpöytäni ääreen, niin
se pahnanpohjimmainen alkoi tavallisesti huutaa hurjalla äänellä,
ikäänkuin se riivatun itsepintaisena olisi tahtonut osoittaa, että
hänellä oli se oikea äänioikeus tässä matoisessa maailmassa.

Kuljin edestakaisin huoneessani repien tukkaani. Työstä ei tahtonut
tulla mitään. Pakenin taas metsään papereineni ja kynineni, mutta
siellä hyttyset, hetken heiluvat lapset, eivät antaneet minulle
hetkenkään rauhaa. Tällaista oloa jatkui joku aika. Lopulta vihjasin
hellävaroen, että eiköhän tuota vikisevää vesaa voisi hiukan
paistatella ulkona auringon valossa. Se olisi sille terveellistä. Lapsi
vietiin pihalle — sateellakin, johon minun täytyi kuitenkin panna
vastalauseeni. Aloin kirjoitella illalla ja yöllä. Kuului kuorsausta
tuvasta. Siellä makasivat kaikki mukulat mullinmallin, isä ja äiti
samassa vuoteessa, Mari aivan minun huoneeni kohdalla seinän takana.
Hän valvoi. Kuunteliko hän? Hän oli usein niin omituisesti katsellut
minua, mutta ujous kai esti puhumasta jotakin, mikä oli sydämellä.
Mutta silmät puhuivat suoraa, suloista puhtautta ja luottamusta. Tulipa
häntä joskus säälikin: hän se puuhasi koko perheen puolesta.

Aamulla herättyäni olivat kaikki jo paitasillaan ja jalkeilla. Ontrei
se vain penkillään veteli makeita uniaan. »Ontrei, noh, Ontrei,
nousehan siitä!» Isä ravisteli hellävaroen: »Ontrei, nousehan jo,
käyhän peltoa astavoimaan!» Ontrei vain liikahteli. Puolen tunnin
aikana isä näin hoputti ja hoputti. Vihdoin Ontrei nousi. Pellolla hän
haukotteli hevosen selässä ladan laahustaessa pölyisellä pellolla.
Matti lähti haapiopahasellaan pokostalle ruokalihoja hankkimaan.
Oli toripäivä, juhlapäivä meillä kaikilla. Äiti ja Mari olivat nyt
puheliaampia. Ja Mari puhui, en tiedä miksi, ikäänkuin tarkoituksella
kosijoistaan ja niille antamistaan rukkasista. Niin, olihan se
tullut se rahallinen, kitsas Kuismakin, orhilla komialla oli taloon
tullut. Viinakset oli pöytään paiskannut, puhunut puhemiehen keralla
sulhaissanottavansa. Piirakat, liemet oli tarjottu, vieraalle
kotiolutta kaadettu ja kotoista vieraanvaraisuutta osoitettu. Isä
se oli laulaa lallatellut, äidin kärsivissä silmissä lämpöisempi
kiilto, ja vekaroiden joukossa vikinä ja vilinä, minkä vieraan tulo
aina aiheutti. Mari oli vain veikistellyt, velmuillut. Lopulta oli
kosjo rekeensä pyytänyt, kainalosta kaapaissut. Olihan se Mari rekeen
ruvennut, olihan se orhi kiidätellyt. Mutta ei oikea ollut kosjo, ei
se onnen kosjo koltuskoineen, viluinen vieras vain. Reestä oli Mari
hypännyt: »A tieltä mie hankehen hyppäsin!» Niin päätti hän kertomuksen
kosijaretkestä ja nauroi niin, että hampaat hohtivat heleästi auringon
valossa.

Jo saapui Matti iltapäivällä haapiollaan. Hän ei viitsinyt soutaa,
vaan oli pystyttänyt purjeeksi repaleisen, ruskean säkkikankaan, joka
laiskasti lepatti myötätuulessa. Perätuhdolla istui Matti virnistellen,
rantaan ohjaten. Kaikki olimme vastassa rannalla, ensimmäisenä musta
Mirri, joka kyyryili viikset veikeinä rantakiveä vasten haistellen
joelta leyhyvää lihan hajua. Pian oli Matti rannassa, pian oli lihakin
padassa, joka alkoi porista ja popotella. Mari kantoi huoneeseeni
lihakeiton. Syödessäni huomasin, kuinka Matti tavan takaa raotti
ovea. Kun olin lopettamaisillani syöntini, Matti astui suu mareessa
huoneeseen ja kaappasi muitta mutkitta koko lihaliemiastian kainaloonsa
ja kantoi sen tuvan pöydälle. Pian alkoi sieltä kuulua kuuden suun
sopotus, maiskinta ja lusikkojen kilinä saviastian reunaa vasten.
Tuossa tuokiossa oli liemi nielty ja nuoltu. Pirtissä oli hiljaista...
Kylläpä nyt Matille uni maistui pitkän, vaivaloisen kirkkomatkan
jälkeen.

Sellaiset ne olivat päivät Matti Tiaisen tutussa talossa, jossa varsin
hyvin viihdyin. Minä olin taloon tyytyväinen ja talo minuun, emme
häirinneet toisiamme. Matin ja vaimon välillä aina pientä kiukkuista
kahnausta, murinaa ja mutinaa, mikä kuitenkin aina päättyi sovintoon,
sillä Matti oli pohjaltaan hyvä ja hellä kaikesta leukailemisestaan ja
saamattomuudestaan huolimatta. Mutta kerran äidin ja isän kinastellessa
Mari jo kivahti ja kihahti: »Mitä sie, isä, äitiä kiusaat. Kun nuori
olit, itse sie tyttölöi polvillas hypittelit, suussa siulla sanat
ovat eikä syämessä!» Niin Mari. Isä virnisteli ja vaikeni katsellen
syrjäsilmällä nurkkaan ja minun oveani kohden.

Tuli sitten juhannus, Karjalan kaunis praasniekka. Mari se hyöri ja
hääri aamusta alkaen. Pesi tuvan lattian, puhdisti seinät, valkaisi
vanhan uunin ja asetti katajanoksia uuniin ja ovenpieliin. Pöydälleni
ilmestyi vihko tuoreita juhannuskukkia. Karkeloissa, illatsuissa oli
oltu, Karjalan impien iloissa, kohahtavien kokkovalkeiden ääressä.
Minä seisoin yöhämyisessä, valkoisessa valossa ikkunani ääressä
ja katselin kaukaisia, siniutuisia vaaroja sekä Laatokan unisia
ulapoita puolivalossa, joka levitti öistä, suvista kajastusta taivaan
avarille seinille, muodostaen pilvistä purjelaivoja, itämaisia
kaupunkeja, jättiläislohikäärmeitä, pumpulinpuhtaita torneja, upoten
kullankellertävän sinireunaiseen, monikirjavaan, pohjattomaan
avaruuteen. Ja yörastas soitti rakkaalleen rannan puussa. Väki tuvassa
nukkui. Oli niin hiljaista, että minä itse kävin sielultani omituisen
hartaaksi ja hiljaiseksi.

Seisoin lumottuna suuren, suvisen näyn vallassa. Olin ajatuksissani
kaukana, jossakin Itämailla, Himalajan tuntureilla tai Gungan
lauhkeassa laaksossa, missä mogrukukkaset keskiyön kasteessa kiilsivät
ja tamarindimetsät uinuivat pyhien pagodien temppeliharjojen hohtaessa
huimaavan korkeuden kaaren alla.

Olin niin vaipunut vaikutuksiini, etten huomannut oven liikkuvan.
Hiljaa hiipien oli Mari tullut huoneeseen. Me katselimme toisiamme kuin
kummastellen ja oudostollen. Päivällä me naurelimme ja naljailimme. Nyt
mykkä pakko tukahutti sanat. Äskeinen hiljaisuus vallitsi vielä ulkona,
huokui huoneessa ja omassa mielessäni. En voinut sitä särkeä. Ja Mari
seisoi siinä edessäni kuin naulittuna, hiukan kuin häpeissään, hiukan
kuin varmana rohkeudestaan. Mikä oli hänet saattanut keskellä yötä
tulemaan ventovieraan luo, joka ei ollut kosija, vain kulkija, levoton
elämänetsijä, joka jättäisi jälkeensä ehkä vain haihtuvan muiston,
hymyn tai pienen ajatuksen — unohduksen?

Me emme puhuneet sanaakaan. Minä en lähestynyt häntä. En tiedä, miksi
en voinut ottaa askelta eteenpäin. Jokin puhdas tuoksu hänestä ja
hänen olennostaan esti minua. Minä seisoin kuin ihmeen edessä. Hän
astui toisen ikkunan ääreen ja katseli jo lapsuudesta saakka rakasta
Laatokan kaukaista onnensaartaan. Niin me siinä katselimme kesäyön
hiljaisuudessa. Se hiljaisuus oli vaarallinen, se hiljaisuus sisälsi
koko elämän, turhaan kuluneen, askareissa ahdistuneen tuskan, mikä
pyrki ilmoille.

Mutta ajatus tukahutti tunteen. Minä kirjoitelin ja mietin. Mietiskely
viileytti vereni. Toisinaan loin katseeni häneen. Tuo outo kummallinen
tyttö vain seisoi vaiti ollen ikkunan ääressä. Miksikä hän oli tullut?
Tahtoiko hän hyväilyä? — Mutta kotiväki voisi herätä. Ja mitäpä
minä, miekkoinen vaeltava, itämainen linnanlaulaja ja riimiritari
leikittelisin, liehittelisin! Eihän hän ollut se linnanneito, josta
minä silloin nauravassa nuoruudessa olin uneksinut, enkä minäkään
se puhdas metsänpoika, satuprinssi, josta hän oli juhannusöisin
yljänyrttiä pieluksensa alle asettaen unta nähnyt. Minä nousin,
katselin häntä kummeksuen, kylmenin kylmenemistäni. Olin ikäänkuin
jossakin poissa. Liikkumattomuudessaan nyt tyttö miltei tympäisi,
vaikka päivisin lämpöisellä kädellä joskus olin hivellyt hänen raikasta
hipiäänsä. Olinko leikkinyt, olinko varomattomasti saanut »lemmen
liehumahan» ilman lemmen nostosanoja, ilman lämpöisiä loihtuja?
Mitä hän ajatteli? Miksi hän vain katseli poispäin? Hänhän saattoi
maineensa tai välinsä vanhempiin vaaranalaiseksi. Jos äiti heräisi?...
Odottiko hän näin outoa onneaan? Odottiko hän vain käden ojennusta,
tuskin kuulumatonta kuisketta tässä hirveässä hiljaisuudessa? Niin hän
siinä seisoi. Minä toivoin, että hän jäisi, vereni toisinaan velloi
vaihtelevana myrskynä, toisinaan jälkiaatos pakotti tunteet talttumaan.
Istuuduin taas pöytäni ääreen. Kynäni seisahtui paperilla, en keksinyt
yhtäkään ajatusta, lause katkesi kuin sotkuinen rihma, jota en voinut
yhteen kiinnittää. Hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Lopulta Mari
huokasi. Taakseen katsomatta hän hiipi hiljaa toiseen huoneeseen. Ja
minä hengitin kuin helpotuksesta. Lumous ja verenpatous oli lauennut.
Olin voittanut itseni ja ehkä samalla hänet. En iloinnut tästä voitosta
enkä sitä surrutkaan.

Seuraavana päivänä minä sitten kuulin Marin sanovan isälle:

»Kuule, isä, mie rupean kirjuttelemaan!»

»A, konsa sie sitte työtä teet?» virnisteli Matti.

Tämä tukahutti Marin mielen. Tuo hassunkurinen lause asetti nyt koko
öisen kohtauksen hullunkuriseen valoon. Valohämy, juhannusöinen,
hieno hiljaisuuden humina oli poissa. Ankara arkielämä oli tappanut
tunteen ja hetken onnen heijastuksen ja toivon. Mutta se yö puhtaine
muistoineen on jäänyt mieleeni kuvana karjalaisesta avomielisestä
ja samalla umpisanaisesta immestä, joka kerran seisoi kuin mykkänä
elämänsä edessä ikkunan ääressä tuijottelemassa lapsuutensa lehtoja ja
Laatokan lempeitä aaltoja. Hän on kai jo löytänyt lykkynsä ja oman,
oudon onnensa.

Eräänä syysaamuna minä läksin. Läksin taas levottomaan, leppymättömään
maailmaan matkamiehenä, edessäni uusi, aavistamaton elämä, sen suuret
voitot ja mahdollisuudet, sen suuret tuskat ja tappiot.

Portailla puristeli hyvä, herkkä karjalainen Matti-ystäväni kättäni:
»Hyvästi, hyvästi, olet ollut kuin miun oma poikani. Hyvää sie, hyvä
vieras, muistele, pahoa elä mielessä pidä!»

Paremmin ja hienommin ei voi sanoa kohtelias ranskalainenkaan.

Ja hyvää vain minä olen ajatellut, kun joskus juhannusyönä mieleni
laikahtaa ja muistelen tyttöä, joka silloin seisoi edessäni ikkunan
ääressä suurena, arkana arvoituksena.




KATUPEILIN KUVIA


1.

Ikkunaani vastapäätä on »plankku», lauta-aita, sen takana postitalon
puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut.
Toisinaan minulle tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua
— kuten ihmiset ikkunani alla — mennä sinne, minne mieli tahtoo?

Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu
ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan
päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun aidanpuoliseen santaan
ovat pikku pojat kaivaneet nappikuoppia. Siinä on kolme, neljä
herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet
hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi,
etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he
heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-»plöröjään» ja
vaihtavat nappia, jotka he ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista.
Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan
visainen takki ja päässä rasvainen, kulunut, viheriän vipevä
huopahattu, huolimattomasti kallellaan toisella korvalla. — Minä en
kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla
pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat
herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii
siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän
on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön
katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella
kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella
äänellä:

»Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!»

Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa
kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin
kenkiinsä.

Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housuntaskuissa.

Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti
pappojaan antamaan heille isot saappaat.


2.

Hymni huoneelleni.

Tässä huoneessa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä
pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni,
ettei minun tarvitse tehdä juuri muuta kuin ojentaa kättäni
saavuttaakseni ne. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa
juhlasaleissa synkkänä seisonut ovipielessä. — Olen aina ikäänkuin
pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa
ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä
ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, muutamien taiteilijain
hirveä itserakkaus minut tympäisi, se ajoi minut taas kadulle.

Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilanpäiten:
»Minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen.» Huoneeni ovi on näet
matala. »Minä en kumarra ketään!» huudahti turha taituri. Kumarrat
itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.

Kun kuljin katuja ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä
elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä
saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi
junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia
koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei
ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään
en niin viihdy kuin pienessä pesutuvan takaisessa kamarissani, jossa
ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. —
Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen tykkänään
unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän
hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.

Sinä kitara, ylistetty olet, sinä lepoa annoit, kuin yksin olin ja
epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt, te suuret
henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä
vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka
hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!

Sinä vaatimaton kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet,
jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä,
kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka
kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse
vuoteelle vaipuessani. Menit kun en enää syönyt huoneessani. — Kiitos,
sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja
kaihollisesti visertäen läksit kumppanillesi kuiskaamaan: »hänellä ei
ole toveria!»


3.

Minä katselen seinällä riippuvaa Aleksis Kiven kuvaa, ajattelen ja
puhelen puoliääneen itsekseni.

       *       *       *       *       *

Kulkija minä olen, enkä tiedä, kuhun minä kuljen. Ja kun minä laulelin
kylissä, mitä sydämeni puhui, eivät ne kylän lapset, ne elämän
kuokkavieraat huoliani huolitelleet, eivät vettä antaneet janoovalle,
eivät lämmintä antaneet palelevalle. Minun lauluni oli heille helinä ja
tuskani oli heille turha hälytys. Ei virteni verassa käynyt, ei sanani
salissa soinut. Yksinäisillä ylängöillä ja talvisilla taipaleilla minun
lauluni kumpusi verenä sydämeni syvyydestä iloksi itselleni, kun minun
oli nälkä ja kun tieni oli pimeä. Ja minä pakenin kyliä ja piilin
pitoja, joissa jouten ilakoin, syksyn tympeä tyhjyys soi sielussani, ja
minä lankesin maahan ja etsin itseäni, iloani ja Jumaalani. Näin minä
kuin viitasta vilauksen, tunsin kuin ylläni olisi ollut suuri henki,
joka oli mykkä eikä vastannut valituksiin!. Ja minä nousin ja läksin
lähteelle, pesin jalkani, kuulin lintujen siipien suhisevan ilmassa, ja
lapsuuden laulut kaikuivat minun korvissani, kun armas aamu kultasi
kyyneleeni. Ja minä kuljin taas kylille ja olin iloinen.

Enkä minä iloa etsinyt valtamaantien ihmisistä. Etsin minä naista, joka
olisi minulle kaikkeus, joka silittäisi rypyt otsaltani ja puhaltaisi
minuun koko rakkautensa ja kanssani rakentaisi sen sinisen sillan,
jolla onnettaret karkelevat. En naista ole osannut, en lykkyäni ole
löytänyt ja kauas olen minä kulkenut. Minä kaadan, mitä juuri olen
rakentanut, minä pilkkaan itseäni ja ilvehdin ihmisille, olen outo,
missä ennen olin tuttu, olen ylpeä suljetussa surussani ja suruton
huomenesta. Minä revin kuin ilves laululintuja, niitä kultaisia
haaveitani, kamppailen kimmani kanssa; pyydän ja häädän, tallaan ja
huudan, itken kun nauran. Ei uni unohdusta anna, hirveät kuvat kulkevat
maailmoissani ja minä anon avutonna, mitä eilen kielsin, koti polttaa
minun jalkojeni alla, elämäni on nyt helvetin laulu, josta viheriäiset
lieskat hiuksiani kärventävät. Milloin kulkuni on tasaantuva ja ahteet
alenevat? Mutta ehkä minä suurentelen surujani. Olen kulkenut kauan ja
olen väsynyt.

                                                             2/3 1900.

       *       *       *       *       *

Miksi minä valitan? Siksi minä suurentelen surujani ja niillä ehkä
keikailen, etten ehkä ole oikein nähnyt murhetta muissa. — Oli
suuri mestari ja hän asui Hämeessä. Hänen polkuansa minä tahtoisin
kulkea, jos minulla olisi hänen kummilahjansa. Sinä suuri mestari,
sinä kuljit Impivaaran katajaisilla liepeillä ja sinä kuulit
tuskanvuoresta valitusta, kun polku kisaili sinun edessäsi. Ja
ennenkuin sen huomasit, tulit sinä aukeille ahoille, aidan takaa
näit sinä valkeat kotivainiosi ja sinä istuit tienhaaran vierelle,
ilokivelle soittelemaan paimenhuilullasi. Ja mäkitupalaiset ja talon
tasaiset kulkivat hääsoitossa sinun ohitsesi, ja sitten sinä näit
vankkurien vierivän kylistä kylmään korpeen, kohden Impivaaran rosoista
jättiläisrintaa. Siinä sinä soittelit luomisinnossa ja unhoitit
suuren surusi. Sinun laulusi on minulle rakas kuin kotoisen, kolkon
kuusen suhina ja iloisen rantalehdon uninen helinä etelä-Hämeen
sinisten järvien ja hiekkaisten nummien ranteilla. Samoja saloja olen
samonnut, samoja järviä on silmäni hyväillyt, samoja rajatöllejä ja
yksinkertaisen hupaisia eläjiä olen minä nähnyt. Sinä olit suuri
surussasi ja jättiläinen tutkimattomassa tuskassasi. Sinä nauroit
juuri kun sinä itkit, vaikka elämäsi oli sinulle vaiva ja vitsaus.
Mutta elämä oli sinulle myös ihanien luomien sopusointua ja riemujen
ristiriitaa. Sinä olit kulumaton kipenä ja korven kohina. Sinä olit
se taula, joka itseäsi kulutit, ja siitä sinä singahutit säkeniä,
jotka ikuisesti loistavat ja itsessänsä kytevät. Patsaan päähän sinut
asettaisin muiden tietäjien rinnalle. Sinä olit suomalaisin Suomessa
syntynyt. Sen luonteen suurimmat salaisuudet sinä kuvasit ja piirsit
ne oman henkesi värivaroilla, sinä olit kuva omasta kansastasi. Kiven
sinä sait elämäsi leipään, sinä olit oman kohtalosi Kullervo ja oman
onnesi hilpeä Nyyrikki. Ja lastuja sinä hakkasit ja puihin piirtelit,
että etsijät sinun uriasi kulkisivat. Kiven sinä sait elämäsi leipään,
heikot, turhat, tyhjäntarkat kuvaajat sinua hylkivät ja kynivät sinun
siipiesi höyheniä. Mutta sinä lensit kuitenkin korkealle ja sinä olit
niin korkealla, että sinä maasta nähden näytit pieneltä. Ja maasta
me vieläkin tuijotamme ilmaan, sinne siniseen korkeuteen, johon sinä
katosit.

— Minä olen vain kyllästynyt kulkuri, joka toivioretkiä teen sinun
haudallesi, siinä minä hiljaa tahdon seistä ja katsella ympärilläni
kohisevaa metsää, jossa sinä olet paimenhuilullasi soitellut. Ja
minä tahdon katsella lampea, jolla aatoksesi ailakoivat, minä tahdon
nähdä sen majan, missä sinun elämän ruukkusi särkyi. — Ja kun minä
taas taipaleelle työnnän sauvani ja näen kotini, niin minä tahdon
tukahduttaa oman tuskani ja vaeltaa valossa sinun voimassasi. Sillä
kun minä elämän kovissa kourissa ponnistelen koleassa kammiossani,
näen minä auringon kultaiset langat, jotka käyvät ylitseni. Minä
katson, minne ne langat luistavat, katselen taakseni ja näen seinällä
sinun kuvasi, jota ilta-aurinko hyvästelee, se Hämeen hämärässä uinuva
ilta-aurinko. Ja silloin minä herään hengessäsi ja silloin minä heitän
suruni ja sanon itselleni: Miksi minä valitan ja miksi minä huokaan,
sinä, mestari, sait paljon kovempia kokea, olit köyhä ja outo, avuton
ja sairas, sinä elit epäilyksissä, mutta sentään sinä loit elämästäsi
elämää, sillä sinä olit taula ja se neron kipenä, mikä itse kuluttaa
itseään. — Miksi minä surisin suven lyhyyttä ja talven pitkää pimeyttä,
sillä öljy palaa minun lampussani ja onhan minulla sentään leipää?

                                            Hämeenlinna 2/3 1900.


4.

Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee
kumarainen mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan
hänet monista ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja
hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä
muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman
puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen
ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämeni suree, silmät
ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene
auttamaan... minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan
lahjaani. — Pelkään ihmisten kieroa kiitollisuutta.


5.

Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan
vaatimattomat ikäneitoset, jotka ovat jäähtyneet, jäätyneet,
joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet
itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämiä,
koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt
ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon,
levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat
nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla
sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, niin he
katsovat suurin, elottomin silmin, katsovat, kadehtivat, ja kateuden
myrkky täyttää heidän sydämensä. Heillä ei ole enää sielua, heidän
sielunansa on vain »juorupeili».


6.

Koulupojat olivat lumisotasilla kaduilla. Eksynyt lumipallo lensi
ikkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.

       *       *       *       *       *

Minä katselin sitä lumipalloa kauan, ja vähitellen alkoi hämärässä
huoneessani sydämeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun
huoneeni salaista haltijatarta. Hän hiipi usein ikkunani alle
ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän
ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua
suurilla, kimmaltavilla, kummallisilla, mustikankosteilla silmillään
ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä
käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset
meitä ympäröivät, meille avartui, aukeni kadotettu paratiisi...
Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta,
suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, minun vereni, vapaan
vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli alttari, jossa sinun
sydämesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome,
tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni,
sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit
pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa
alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun
rakkautesi raukeudessa! Sinä ehkä rakastit minua, Sulami, mutta minä
hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta
kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me
ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroamme... itsessämme
on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä
nyt vaellat... yössä niinkuin minäkin, tuntemattomana, tutkimattomana
kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi
kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana,
joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston,
rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä
viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön
tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun
viekkaasta syleilystäsi, vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi
suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla,
avoteräinen, outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet
kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimmelsivät...

Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin
sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden
huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut
milloinkaan.

       *       *       *       *       *

Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori
alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämeni jäiset muistot alkoivat
sulaa, alkoi lumikin sulaa ikkunalla. Päivän kuluttua oli lumi
haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka
ajatus... jonnekin kauas katujen hämärään...


7.

Ikkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin
härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja
pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset
kiistelevät parhaimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. —
Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa.
Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina.
Ihmisten kengät narisevat ikkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni,
vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii
ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. —
Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin, kun he tarvitsevat
minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni,
joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen
kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen.
Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni
palavasta takkavalkeasta.


8.

Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon,
entisen kymnaasirakennuksen lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso
taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaan, nuoren
naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin lauta-aidan
harjaa. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta
sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä
lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen
nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin
alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänsiemenen sieltä toisen
täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana pitkän heinänkorren.

Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään,
hänellä on luultavasti hyvä hevonen, myös hyvä vaimo ja hyviä lapsia,
itsekin hän näyttää hyvältä. Mitäpäs muuta!

Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä
en enää katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren
rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.


9.

En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimmeltävä
pyhä kirja täynnä omituisia, itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa
seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat
kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään.
Jostain porttikäytävästä ehkä kuulisin jonkun rakastavan
parin kuiskailevan kevättoiveitaan. Yli kadun loikkisi kissa
kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä
on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä, — Hyvä
erakollekin yksinäisyydessä.

Joku loilottava herrasmies kulkee nyt ikkunani alitse. Vanhassa
kirkon kellotornissa lyö kello kaksitoista kertaa. — Sitten kuulen
raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin
puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa
loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. — Minä muistan erään
tapauksen, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta
seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä »pyhäksi
kolmiyhteydeksi». Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä
yövartijat tulivat »kantelemaan». Mutta poissa olivat pahkasauvat,
poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi
kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja,
siistinnäköisiä miehiä. Tarjosin äitini suostumuksella kolmelle
vanhalle, hyvälle yövartijalle kolme kuumaa, hyvää höyryävää kuppia.
Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan
valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.


10.

— Sydämeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en
tahdo sitä enää täyttää, sillä muistan lord Byronin Don Juan teoksen
lauseen: »Mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!»

Katselen ikkunasta kadulle. Nyt viheltää joku ikkunani alla, viheltää
kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen
tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista
lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin iso katukivi kotini
ikkunasta sisään makuuhuoneeseemme. Silloin olin vielä lapsi ja
pelkäsin. Nyt minä odotan tyynesti, että lurjus ikkunani alla
kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää
kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko
kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty, sinä yö! Et ole minulle
enää rakkauden korkea hetki, et ole enää työnikään hedelmällinen
aika. Ikuisuuden ainaisia ajatuksia sinä minussa herätät. — Katselen
tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan.
Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas
ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.


11.

»Sokea ikkuna.»

Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet
maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi,
pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä,
että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan
rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat
niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat
omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi
maailmassa.

Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen,
pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia
tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla
kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti
ikkunapielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. —
Koskaan ei nuori neitonen kasvata ikkunalaudallasi myrttiä, josta hänen
äitinsä kerran sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta
paksuilla sormillaan lasiasi vasten laskiessaan korkorahojaan. — Ei
edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. —
Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan
sinua huomaisi. Sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun
silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.

Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen
alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri,
salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista
silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei
sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu »juorupeiliä». Joka sen
tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.

Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, kovin tulee
minun sinua sääli...


12.

Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä
saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän
raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Ikkunan alatse kulkevat ihmiset,
toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat
ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat
pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina,
seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat
muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille,
palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.

Pöydälläni on voileipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.

Nyt kuulen vastapäisellä Kymnaasinkadulla pienten jalkojen kolinan.
Päivänpaisteen puolisella kadulla kapsavat viidentoista pienen
koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet
sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja
itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä
kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen
silmissänsä. Miksi ei hän hymyile? Hän on hyytynyt ilottomissa
kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.

Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni
aamuonnea ja rajun rakkauteni riemua. Ajattelen häntä, joka ei
ymmärtänyt sisintä sydämeni sykettä, ajattelen hänen kulkevan
kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. — Se oli ehkä
onneksi minulle. —


13.

Ikkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön
pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut mukana
sen iloissa. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun.
Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä,
ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat,
homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kymnaasin puistossa. Vanhat
keltaiset puut, aina nuoren tuores tuuli! Tuletko sinä, viileä tuuli,
Lapin tuntureilta?

Huoneeni nurkassa huokailee hiljaa itseksensä pieni pystykorvainen
lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa.
Koira katselee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä
se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä, kiveliöistä
ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle,
erämaassa kulkeva, hiljainen lappalainen pystyttää kotansa. —

Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira,
arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai
aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen
hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä voisi kettuna ampua.
— Se on niellyt kaupungin tomua ja asvaltinhajua, ehkä sen tarkka
vaisto on vaimentunut, se ei löydä enää alkukotiinsa, sinne on
niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enää jälkiä,
jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja
metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka
johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät tähdet
tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä,
terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta
toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi Pohjois-Hämeen
syvien metsien Etelä-Hämeen viljaville vainioille.

Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennon.
Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös
poissa. Minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira
herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta,
katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen
siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona
riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta.
Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira, jo
iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua
sitä, sillä se on
niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja
päästän sen vapauteen.

Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.


14.

Katselen ulos ikkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan
viheriänvipevän ikkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen
epäjärjestys. — Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas
ottanut, Goethen ja Schillerin kuolinnaamiot, Sarah Bernhardin
reliefin, Aleksis Kiven, Heinrich Heinen ja K.A. Tavaststjernan
kuvahahmot, Danten korkokuvan, seinällä riippuvan, pitkän, reiniläisen
posliinipiippuni, metsästysleilipulloni ja vanhan kulkurin
tuohikonttini sekä muut muistoesineet. Ne ovat kaikki läjättyinä
nurkassa, kitarani on toisessa nurkassa. Se uneksii ehkä niistä
ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa
ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen
levon löytänyt yksinäisissä öissäni, ankarissa ajatuksissani, kun
heräsin ja tunteet temmelsivät mielikuvien ihanissa maailmoissa.

Tuossa kulkee ohi ikkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan.
Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää
ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun
alapäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet
kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista.
Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen ikkunaan,
lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien
takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja
täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi
viety sielu. Tutut, rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin.
Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi
epäjärjestys. Vanha, äitini huoneen kattoamppeli on heitetty lumeen
rautaromujen sekaan. Sen punaisessa tuhatyön tärinäin satuvalon
hohteessa juotiin oikeata punaista, ranskalaista viiniä, kun
äidillä oli tätivieraita tai parturimestari Freymanin (alias Frits
Israel Kiesewetterin) perhe. Lapsena minä nukahdin tuolille tätien
puheen porinaan, mikä loittoni, loittoni kauas kummalliseen unien
maailmaan. Sen saman amppelin verenvärisessä rusossa olen nuorukaisena
koulutovereilleni lukenut Vänrikki Stoolin isänmaallista, korkeata,
tulista tunnetta sytyttäviä tarinoita — pienen kirjoituspöydän ääressä,
minkä vieressä oli etagère, hyllypöydällä oli postilla, kuvaraamattu
sekä Wirsén'in runokirja. Siinä runokirjassa oli pieni runo pienestä
sepäntyttärestä, äitini mieliruno. Olihan äiti itse sepäntytär. Oli
pikkutyttönä kantanut monille veljille eine-eväitä pajaan. Näitä
kirjoja äitini sunnuntaisin tapasi lukea. Sen saman pöydän ääressä olen
lukenut abiturienttina päästötutkintolukujani. Hyllylle minä kasasin
pieniä kiviä ja viispennisiä. Kivillä minä viskelin kulkurikoiria,
jotka häiritsivät haukunnallaan lukujani, ja kuparirahoilla minä
onnellistutin kulkurisoittajia, jotta he menisivät tiehensä apina
kainalossa ja parkuva positiivi selässä. Samassa huoneessa olen
mekastellut runoilija- ja urheilijaveikkojeni veikeässä seurassa. Siinä
huoneessa minä myöhemmin olen korjaillut Lemminkäis-näytelmääni ja
elänyt mukana saaren suloisten impien iloissa. Huoneen alkoovissa olen
hieronut sairaan äitini jäseniä vuoteen ääressä, jonka yllä katossa
riippui polkupyöräni, minkä olin kerran ostanut »Kylän laulujen»
palkkiolla. Äitini laskikin lempeätä leikkiään, että hän mukamas,
vanha, lihavanläntä ihminen keveästi unissaan ajelee polkupyörällä.
Minä lisäsin siihen, että minä unissani pompin keveästi kuin kumipallo
kattoon, lennänpä yli kattojenkin, Tähtipuiston ja lyseon. — Entisellä
pyöräkrämälläni minä Hämeen pääkaupungin nuori teini ja runoniekka olin
viilettänyt yhdessä koulutoverini, punkalaitumelaisen teinin, Kalle
Kytömaan kanssa kautta koko Etelä-Suomen, H:linnasta Poriin, Vaasaan ja
Kuopioon, iso, vahva karhunköriläs kumppani edellä, minä pieni, peloton
ponnahdellen pippurina perässä.

Niin, niin, mietin, polkupyöräni on jo viety hevosenrattailla uuteen
kotiimme, jossa vanha äiti minua jo odottaa. Minunkin pesutupakamarini
alkaa tyhjenemistään tyhjentyä, mutta tuntuu ikäänkuin minä
vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi
painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi
kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä
elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen,
jääkylmän ja puhtaan viiman sydämessäni. — Lappalaiskoira leikkii
katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran ikkunani
ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen
siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville
talitiaisille, lämmittävätkö ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne ja
pieniä sydämiänne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja
nokkikaa kuin ennen, iloisella piipityksellänne ilahuttakaa itseänne ja
minuakin uudessa kodissani, sillä sinne minä kaikki kotijumalani nyt
kuljetan.

Kuljen vanhassa huoneessani. Kuljen kadulla ohi ikkunan, missä
ikkunalauta riippuu kuin pieni tunturimaja pienen kuilun partaalla. —
Minä kuljen kohden uutta kotia. Vanhan kymnaasin puissa punatulkkuset
visertelevät iloisesti.


15.

Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, sinä minun vanha pesutuvan
takainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun herkissä
korvissani kulkiessani vanhaa Kymnaasinkatua. Vanhat talot, niiden
ullakot ja sokeat ikkunat nyökyttävät minulle, ikäänkuin mumisisivat
minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja
kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan
isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun hautajaissaattue siitä kulki ja
kääntyi kadun läntiseen päähän, yli kadulle ripotettujen havunoksien.
Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen
vanhaa tallinovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten
kaniinien ja marsujen kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla
palvelustyttöjen ärsytellessä sitä punaisilla esiliinoillansa ja kun
tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan
makasiinin yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset
melkein miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika
illoin kulki polkemaansa polkua ikkunansa kautta, palattuaan öisiltä
lemmenretkiltään. Astun pitkin portaita, aukaisen pesutuvan oven,
kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen
kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison,
valkeaksi kalkitun kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi
on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä
astun kumartuen matalaan huoneeseeni. Paksu tomukerros on seinällä,
missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla
on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha
uuni on lohduttoman kylmä, sen edessä usein lämmittelin ja katselin
hiilloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä
työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kymnaasipihan
vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla parmailla
punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa,
paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten
jättämä tyhjä viinipullo.

Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison
katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin
tapaisen neliruutuisen ikkunan ajattelen:

Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää olisi, eikä sitä meluavien
markkinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha
kaappikello ennen rauhallisella, iäisellä naksutuksellaan mittasi
hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha
huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt oma sydämenikin.

Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin. —




KILLIN ENSI SEIKKAILU


Kuljen kaupungin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vivahtava,
ruskeasilmäinen, pystykorvainen koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on
satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsateelle.

Joki on mustansininen. Ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä
itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja
viileiden, kiemurtelevien, käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä.

Vastapäätä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isolla
veneellä. Voimakas pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkiin
päin länsituulen varassa. Siihen sekoittuu lääninsairaalasta tuleva
karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa,
keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä.

Rantatienpuoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin
isot sammakon silmät.

Vastapäisellä, sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis
lantaröykkiöllä, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rantapuussa.

Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieraimissaan ensi keväänsä ilon.
Se jättää vanhan pukinsarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja
leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkkyvän variksen,
joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla.

Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta
jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin
jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken
avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää
sairaalan rannan vanhasta piilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat
ja syytävät suustaan rivoja sanoja Kiltille. Tätä ei Killi enää voi
kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, se ei näe edessään
sammakonsilmää ja yht’äkkiä polskahtaa se railoon.

Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka
ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne?
Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen
pää vilahtavat esiin. Silmänräpäyksen kuva! En voi juosta heikolle
jäälle, sillä se pettäisi. Musta railo ammottaa, varis vaakkuu kuin
hullu vahingonilosta, ja sen puoliso sairaalan
puussa vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat, ilkeät
puolisot ainakin. Hukkuuko koira veteen? Voiko se omin voimin nousta?
Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä
jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat vihreinä
niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä
tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa se on jäällä. Se pudistaa
karvojaan, sitten se hetkeksi luo silmäyksen railoon, lähtee juoksemaan
korkeata rantalaituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on
jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni.
Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät ja ensimmäinen
seikkailu! Sitten kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa,
karvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on
lentänyt jääröykkiön lantaläjälle. Sitten se katselee minua silmiin,
mutta ei heiluta häntäänsä. — »Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se
vanha varis vain ärsyttelee sinua», sanon minä sille. »Syksyllä, kun
päästään metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!» Minä käännyn ja
alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta
lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se
vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin, Killi juoksee edellä.
Emme puhu kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä
tuntuu ikäänkuin rakkaammalta, kun se oli vähällä loppua, ja se on
opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enää koskaan railoon
tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä eikä koskaan
hauku niitä. — Sillä eihän niiden liha ole mitään herkkua!

Niin, se oli Killin ensimmäinen kevätkylpy, sen ensi keväässä, se
oli sen Paanin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria,
salaisia seikkailuja varten.

Me kuljemme iloisina kotiinpäin, mutta ukkovaris lantaröykkiöllä ja sen
kyhmynokkainen, puoliso sairaalan karboolinhajuisessa puussa mäkättävät
kauan meidän takanamme, mutta me emme enää välitä heistä.






JÄLKIMUISTELMIA




PUNAINEN KUKKO


Tuli on suurin lahja taivaalta. Lämmön tuoja, suven suoja. Mitä olisi
maapallo ja koko ihmiskunta ilman auringon tulista, sähköistä suloa!
Pimeys, ikuinen jääkausi, kadotus ja kuolema!

Kuljin näitä vieraita veräjiä sivuuttaen, harvoin niitä avaten, sillä
yleviä ystäviä, lämmintä liettä, jonka ääressä lämmittelisin ankeata
aatosta, olen vain harvassa löytänyt näillä kurjilla, kuraisilla
kujilla. Mutta yksi hyvä ystävä on minulla. Ränstyneisyydessäänkin
rakkaaksi käynyt matalaotsainen mökkini, jonka oven yllä hirvensarvet
puhuvat minulle eräretkistä ja korpinäyistä.

Kun sähköt syttyivät huviloissa ja minä väsyneenä pitkiltä
kävelymatkoiltani metsistä tai joenrannoilta saavuin kotiini, minäkin
sytytin kaikki valot kodissani palamaan saadakseni valoa omaan
olentooni ja sieluni sisimpään. Mitä minä valitin! Olihan minulla
vuode, työpöytä, leipää yöllisessä yksinäisyydessäkin ja oikeus ja onni
ajatella, mitä
vain tahdoin, kaikkea kaunista maan ja taivaan alla.

Niin minä siinä kerran sähköäni sieluni sytykkeeksi sytytin.

Ja silloin se tapahtui, se surkea lyhytsulku. Viereisestä, vanhasta
läävästä olin kerran kuin unessa ollut kuulevinani punaisen kukon
kiekuvan. Se lehahti tikapuita pitkin pykälä pykälältä naapurivajan
katon keskiharjalle ihan pajapiipun reunalle, josta singahti säkeniä
ilmaan. Siinä se kiekahti kimeästi kolme kertaa, kiekahti ja kupsahti
sitten kärventynein kannuksin pihamaalle. Taisipa vain olla ennelintu,
taikalintu. Punainen kukko oli puhunut!

       *       *       *       *       *

Äkkiä seinä huoneeni ovenpielessä leimahti ilmituleen. Valo valahti
kasvoilleni, koko huone hohti helvetillistä hehkuaan. Minä syöksähdin
ovesta, joka onneksi minua suojasi. En muistanut rakkaita laulujani,
kirjojani, muistojani. Yksi ainoa ajatus, mieletön ja sekava: pois
palavasta pätsistä! Ymmällä seisoin maantiellä, tarmoni, hermoni
herpaantuneina.

Lieska kohosi ikkunaan. Jo riensi ihmisiä tielle. Kuulin kuin unessa
sekavia huutoja, käskysanoja, palokuntalaisten huutoja.
Ovea ei saada auki, en ymmärrä antaa avaimia, pidän niitä lujasti
kädessäni kuin suojellakseni taloa vaanivilta varkailta. Vesiruiskuja
käännetään, äsken maalattu kaivonkansi kumotaan, tikapuut pystytetään
seinälle, ne taittuvat kiivetessä. — Kuuluu koleita kirveen iskuja,
tuntuu kuin ne koskisivat omaan rintaani. Ovi, josta usein olen
kulkenut, jota hellästi olen hipaissut pyrkiessäni iltakylmästä
lämpöiseen suojaan, se murretaan. Savua, mustaa nokea tulvaa
aukoista. Tulenlieskat kuin kihisevät, ahneet käärmeet nuolevat
seiniä, kiemurtelevat kattoa. Häilyy, heiluu, hulmahtaa, suhisee ja
sähisee vihainen tulen henki, se on ahne kuin pahin peto, se rakastaa
raunioita, köyhyyttä ja kurjuutta, se tahtoo tehdä tyhjäksi yhdessä
yössä vuosikausien vaivat ja mietteen voitot ja tappiot.

Mutta vesi, tulen vanha vihollinen, on jo vastassa kaikkialla. Sekin on
ahne kuin täyttymätön toivo. Se huuhtoo ja hävittää, pilaa paperini ja
muistelmani, elämäni ainoan maallisen onnen, työni, jota en ehkä enää
voi uudestaan luoda, vaikka mökki pelastuisikin. Ja hetken minä siinä
seison kuin vieras mies vieraan raunion ääressä.

Mitä se minua liikuttaa! Kaikki on katoavaista, kulta, kunnia, arvo ja
asema, talot ja tavarat. Tuntuu kuin palaisi nyt poroksi
paljon sellaistakin, jolla ei ollut sielullista, suurta arvoa, paljon
turhuutta, paljon kylmää korua, mikä ei ollut sisimmän itseni iloksi,
vaan esteeksi eteenpäin edistyvälle elämälleni.

Minun piti siis kulkea tulen lävitse saavuttaakseni sovinnon,
saavuttaakseni tahdon ja tasapainon harhaillessani vielä levottomissa
haaveiluissa aikamiehenä, kun jo olisi ollut aika miehen töihin.

Ja minä seison kuin kivipatsas, en voi liikahtaa, seison kuin alasti
keskellä kiirastulta kaiken kansan pilkattavana, häijyjen silmien
häväisemänä, alhaisten aatosten syyttäessä vahinkoa, tätä hullua
hävitystä itsepaloksi. On kuin olisin polttanut kaikki sillat takanani
— ei perääntymistä, nyt on mentävä eteenpäin, vaikka valkean läpi!
Katseeni kiiltää tulipalon hohteessa, ja varmasti nyt kuvastuu silmäni
kalvoon koko palavan kotini taivasta tavoittava palo!

Lasi kilahti, sen ääni vihiäsi kuin veitsi korvia. Miehiä nousee
ikkunalle. Ruiskut suihkuvat, pumput kumisevat kuin jyskyttävät
rautasydämet. Vaimot kantavat vettä korennoilla. Joutilaan, joutavan
kansan keskellä katselen värisevin vaistoin ja hehkuvin hermoin
huoneeni hävitystä. Käryn tuoksu ja savun sekava hiilenhaju tunkeutuu
kuin hornan ja rikkikiven katku kurkkuuni, minun silmäni sumenevat
savusta. Koko yläkerta on tulessa, nyt palavat kai rakkaat, nuoruudesta
saakka kootut lempikirjani, ystävieni maalaukset, jotka koristivat
kotia ja viihdyttivät mieltäni yksinäisyydessäni.

Mutta tuli saa vastaansa yhä uusia vesivoimia. Sen aika ei ole vielä
täyttynyt, vielä ei katto pääni päältä ole romahtanut. Alakerta, jossa
yksinkertainen leipäni pöydällä lepää, on säilynyt. Jo vetäytyvät
tulilieskat kuin kuoreensa omaan olemukseensa tai olemattomuuteensa, ne
sammuvat siellä täällä. Häipyvät tuliset tuttavat ja vieraani, jotka
eivät kysyneet lupaa tupaan tullessaan. Kutsumaton vieras on työnnetty
ovelta. Yhä pimenee ylähuoneiden hohto. Kuuluu hiljaisempia käskyjä.
Kuulen kuin kuiskeita ympärilläni. Mitä ne supattelevat? Ilkeät katseet
ilkkuvat hämärässä. Olen tarjonnut heille heidän arkisessa, tyhjässä,
tympeässä ahertelussaan maksuttoman, mieluisan huvinäytelmän, mikä
loppuu punaisella palolla, punaisen kukon käheällä, hullunkurisella,
kolminkertaisella kiekuraisella, ikäänkuin kukko kuun noustessa olisi
eksynyt luulemaan sitä aamun auringoksi ja olisi erehtynyt ajasta,
paikasta ja omasta tärkeästä tehtävästään, ikäänkuin auringonnousu
riippuisi kukonlaulusta eikä päinvastoin.

Niin, menkää kotiin, te nauravat narrit, jotka vain töllistätte vieraan
elämän tuhoutumista, iloitkaa ja tyytykää, koska ei vielä tullut
oman itsekkään ilonne vahingon vuoro! Tuossakin seisoo vetelänä ja
virnistellen pitkä, höhlä halkokaupan myyjä, veistelee kai jonkun
tökerön sukkeluuden suulaille akoille, jotka seisovat ympärillä
sierottuneet kädet pöhöttyneellä mahalla. Ja tuossa sipsuttelee tärkeän
tarkkana pieni virkaherra hopeahelapäiseen keppiinsä nojaten jaellen
järjettömiä neuvojaan. Hän laskee kai nyt poloisessa, pienessä päässään
numeroita ja nollia, palokorvauksensa suuruutta, jos sattuisi...
sattuisi omat pienet pinkkapöksyt palamaan. — Miksi ei kukaan kutsu
minua nyt luokseen turkkilaiselle divaanisohvalle lepäämään? Miksi nyt
ovat minut unohtaneet? Missä ovat nyt valheystävät ja hyvät naapurit?
Ehkä tämäkin on heille vain juhlaa ja ilotulitusta heidän harmaassa,
tyhjässä ja typerässä arkisuudessaan. Näytelmä on loppunut. Jumala
varjelkoon maatamme, taloja ja tavaroitamme tulesta ja turmiosta,
sodasta ja rutosta! Rutto tarttuu, te ristissäkäsin seisovat,
siunaavat, saatanalliset akat. Menkää kotiin ja sulkekaa uuninpeltinne
ja kutsukaa huomenna nuohoojaa nurkkianne ja sielujanne puhdistamaan!

Esirippu on laskeutunut, tuli on sammunut, iltayössä häämöittää pimeä
kotini. Näytelmä on loppunut. Minä hiivin pitkin vedestä lotisevia,
nokisia portaita yläkertaan. Kaikki on mustunutta hiiltä, seinät
käryävät. Inhoittava savun katku seuraa minua kuin varjo kaikkialla.
Kirjani ovat pelastetut, vuosieni vaivat säilyneet, armaan äitini kuva
seinältä pelastettu. Yöpöydällä palaa kynttilä, sen ääressä istun
ystäväni kanssa. Hän on märkä vaate kasvoilla tunkeutunut ensimmäisenä
palavaan huoneeseen. Hän on palomiesten mukana pelastanut kotini
pahemmalta tuholta.

Olen tällä hetkellä tahdoton ja tylsä. Koetan keskellä mustunutta,
hiiltynyttä huonetta etsiä märältä sohvalta yölepoa. Vihdoin saavat
minut ymmärtämään, että alakerta on säilynyt. Sinne minä kuljen kuin
unissani. Huoneessa on kaikki sekaisin. Pihalla ihmisten sotkuisia
jälkiä lumisessa loassa. Ikkunan alla vilpillisen palvelustytön
repaleisia, likaisia muistivihkoja, vaatekappaleita. Yksinäiset
ajurinrattaat törröttävät aisat ilmassa kuin ristiinnaulitun puut
kaivon luona. Tulipalon aikana oli yksinäinen hevonen seisahtunut aivan
huvilan kohdalle. Sen isäntä oli kai poikennut johonkin tiepuolen
kahvilaan iloittelemaan. Hevonen oli kyllästyneenä lähtenyt hakemaan
vapaata huvitusta sekin. Ehkä huoneeni hohto oli tuottanut jotakin iloa
tälle vanhalle, rääkätylle kaakille, joka oli korjattu talteen johonkin
naapurin talliin.

Lepään vuoteella ja tuijotan kattoon. Tippuu, tippuu välikatosta
lattialle. Kuulen yläkerrasta yö vahdin askeleet. Ummistaessani
hetkeksi silmäni näen lentäviä lieskoja. Aivoissani palaa unessa
uudestaan eilinen näkyni. Koko olemukseni vapisee ja värisee kuin
tuskaisessa tulessa. Kummitusääninä vielä kajahtelevat käskyt ja huudot
korvissani.

En saa unta. Ehkä kytee vielä sahajauho ullakkohuoneen vinnillä. Ehkä
leimahdan unissa ilmivalkeaan. — Olen ollut ulkona kävelemässä ja
palaan kotiini vaipuneena mietteisiini. Yläkerrasta näkyy valoa. Joko
taas! Minä syöksähdän sinne. Mutta portaissa minä hillitsen itseni, en
tahdo ilmaista heikkoa pelkoani. Tyynenä astun yläkertaan. Kynttilän
valo on erehdyttänyt. Pyydän kai vettä tuomaan. Ja minä juon polttavan
kurkkuni kosteaksi, vereni palon sammumiseksi. Sillä sielussani käy
nyt hirmupalo, joka vuoteella taas yöllä muuttunee horrosuneksi ja
helvetilliseksi heijastukseksi, ikäänkuin koko maapallo palaisi,
tulikiviä sataisi taivaasta ja minä vaipuisin, vaipuisin yhä syvemmälle
maan alle, jonnekin ainaiseen avaruuteen. Pieni piste taivaalia lähenee
silmääni, se kasvaa ja paisuu, painajaisena se muuttuu suunnattomaksi
jättiläissilmäksi, joka sokaisee minut — mutta aamulla minä sitten
samassa herään ja hengitän helpoituksesta.

Ajuri tulee aamulla pienessä huipperissa hakemaan rattaitaan. Tämä
minua omituisesti naurattaa. Ja sitten tulevat tärkeät tarkastajat,
poliisit ja palomiehet. Ja minun täytyy koota kaikki henkiset
voimani, täytyy masentaa ankara apeuteni ajatellessani, että pääni
päällä on käynyt hirveä hävitys ja raaka raunioittuminen. Minä kohoan
vuoteeltani. Näennäisesti tyynenä, vaikka väräjävin äänin luen
laatimani todistelun kymmenen kylmää pykälää tulen syistä ja synnyistä.

Olen taas yksin. Minä hengitän taas helpoituksesta. Minä jään sittenkin
tähän raunioni alle ja rakennan sen uudestaan! Tuli on puhdistanut,
tuli on kirkastanut. Minun piti käydä läpi tämäkin kova kärsimys. Minun
piti karaistua elämän tulessa, minun piti voittaa takaisin voimani ja
henkeni hehku. Ja minä olen voittanut!

Joskus ajattelen vielä sitä hirmuyötä, mutta se on jo kaukana kuin
kaamea uni. Tuomet tuoksuvat nyt pihalla. Kesäaurinko paistaa
huoneeseeni. Otan pöydältä vanhan sanakirjan, jonka lehdet ovat hiukan
kärventyneet. Minä hätkähdän. Muistot elävät, mutta me ihmiset myös
elämme! En laske kirjaa kädestäni. Luen sitä kuin uhalla, luen sitä
kuin suurta elämän kirkasta kirjaa.

Punaisen kukon ääni on vaiennut.




KUOLEMANNÄKY


Kuoleman kasvot!? Olen ajatellut ne lempeiksi kuin vanhan lääkärin,
joka unijuomalla väsyttää uupuneen uneen ja vapauttaa hänet taudin
tuskasta. Elämän kasvot!? Ne saattavat olla myös lempeät, mutta ne
saattavat myös olla kivikovat kuin sfinksin. Näinkö minä kuoleman vai
sen irvikuvan, se jää minulle yhä vieläkin arvoitukseksi?

Palasin kerran suomalaisella laivalla ulkomailta kotiin. Olin juhlissa
nähnyt loistoa ja lämpöä, sielun suuruutta ja syvyyttä, josta en
lapsena saattanut uneksiakaan. Olin kuin kunniakujaa pitkin kulkenut
juhlasta juhlaan, keskustellut nerojen ja kruunupäiden kanssa, nauranut
narrien kanssa ja vahvistunut viisaiden kanssa. Olin nähnyt kaduilla
kurjuuden ja kunnian, kuoleman ja elämän kasvot. Olin huumannut
itseäni sanoilla ja väkevillä valenesteillä, jotka kalvoivat kavalasti
oman elämäni voimannesteitä. Olin kyllästynyt kunniaan ja itseäni
kuluttavaan tulihuumaukseen. Kaipasin Itämeren viileitä vesiä ja
kotimaani puhtaan-rauhallisia rantoja. Valitsin meritien, vaikka
tiesin, että meressä uiskenteli räjähtäviä miinoja, eläviä muistoja
maailmansodasta, joka oli kuolemalla kaatanut niin paljon korkeata ja
kaunista, mutta joka oli tuonut kauan kärsineelle kotimaalleni vapauden.

Kajuutassa en saanut unta, kaikki muut matkustajat nukkuivat hiljaisen
meren mainingin keinuttamina. Nousin kannelle ja istuuduin etukannen
penkille. Kone jytkytti salaperäisen hiljaisesti. Laiva kulki niin
kummallisen hiljaa ja varovasti. Kapteeni seisoi komentosillalla.
Tuntui kuin hän, kapteeni, tahallaan antaisi laivan kulkea hiljaa. Ehkä
hän kaukoputkellaan tarkkaili uiskentelevia kuolemanmiinoja. — Katselin
merta ja taivasta. Läntisellä taivaanrannalla oli kullankirjavia juovia
ja punertavia heijastuksen hohteita kuin valonheittoja kaukaisesta,
kauniista onnenmaasta, jonne aurinko aikoja sitten oli laskeutunut.
Mutta samassa kulki yli meren kuin viluinen viima, joka puistatti
kylmällä henkäyksellä. Tuntui kuin taivaanrannan raukeata rajaa
pitkin olisi vaeltanut suuri varjo. Äskeiset ruusutarhat ja vihannat
paratiisiportit himmenivät. Ja minä tuijotin kuin tuonpuoleisiin
tummiin tuonelan esikartanoihin, joiden takaa häämöitti omituinen,
onnettomuuden läheisyyttä aavistava, hiipivä hämärä. — Ja laiva kulki
yhä hiljemmin. Tuntui kuin tumma varjo olisi valahtanut sielunikin
ohitse, mutta minun ruumiini oli kuin tainnoksissa, tunnoton. Tätä
outoa taivaanvalon näkyä minä tuijotin läpi väylinkien, joiden
alapäässä laivankannen yläpuolella oli iso väkipyörä. — Silloin minä
ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui
vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla
silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut nousta
paikaltani enkä voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista
silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni
kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni
tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää
tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt
katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa. Vai kamppailinko minä
kuoleman kanssa? Pääkallo? Kuolema, joka on kuvattu ihmisen pääkallon
ja luurangon muotoiseksi, mitä se on? Eikö se ole vain tänpuoleisen
elämän viimeinen kuva, ihmisaivojen ja ihmisaatosten synnyttämä
valhekuva kuolemasta, jonka kasvoista ei kukaan kuolevainen ole tullut
tuonpuoleisesta elämästään selitystään antamaan. Ja minä tuijotin
kuin hullunitsepintaisesti tuohon irvistävään kuolinnaamioon, joka
väylinkien välistä minua ja muita uhkasi. En tiedä, kuinka pitkä
aika kului, en tiedä, kuinka kauan tätä olevaisen tai olemattoman
välistä kamppailua kesti. En kuullut meren hiljaista huminaa enkä
koneen jyskettä, joka äsken oli tykyttänyt kuin elävä sydän, tämän
laivan, »liikkuvan ruumiskirstun» elävä rautasydän. Salaman tavoin
risteili aivoissani ajatuksia. Minä ponnistin tahtoni, tahdoin
tutkia tätä kuoleman kuvaa. Mistä se mahdollisesti olisi aiheutunut?
Silmänräpäyksessä minä sieluni silmillä näen toisen laivan. Aika ja
paikka siirtyvät sijoiltaan. Istun elokuvien teatterissa kotimaassani.
Esitetään juuri jonkun murhenäytelmän viimeistä näytöstä. Mies
kamppailee kajuutassa... hän taistelee viimeisillä voimillaan yksin
yössä, hän tarrautuu kiinni pöytään ja retkahtaa hengettömänä
lattialle. Samassa silmänräpäyksessä kuoleman pääkallokasvot
painautuvat laivankannella vasten kajuutan ikkunaa. — Ja näytös on
lopussa.

Nyt yön yksinäisyydessä näkemäni kuva ja teatterissa näkemäni kuva
kietoutuvat toinen toisiinsa. Mikä on todellista, tämä nyt näkemäni
kuva? Onko se tuonpuoleisen elämänaavistuksen arka varoitus? Ja
teatterissa näkemäni ihmismielikuvituksen luoma kuva, onko sekin
tavallaan todellinen? Sillä voihan mielikuvituskin olla todellista,
jos ajattelee niin, että ihmisen mielikuvituskin on saanut alkuaiheensa
todellisuudesta. Vai voimmeko me herkkinä henkemme hetkinä nähdä
ulkopuolelle omaa itseämme, voimmeko nähdä joskus itsemmekin tai oman
kuoleman kauhumme vertauskuvallisesti tai nähdä kuoleman valekuvan
siitä vapautuaksemme?!

Minä tuijotin ja tutkin. Kysyin itseltäni: onko tämä nyt kuolema vai
sen varjokuva? Ja aivan kuin ihmeen kautta minä tyynnyin enkä enää
pelännyt pelottavaa vierasta, joka kummitteli — ehkä vain omissa
aivoissani.

Mutta nyt tapahtui jotain, jota en voi selittää. Aloin taas kuunnella
jyskettä konehuoneesta. Sen kannelle johtavasta aukosta ilmestyy
kannelle nokinen konetyömies. Hänen työnään on hoitaa konetta, mutta
miksi hän nyt on noussut kannelle? Vilvoitellakseen? Ei. — Hän astuu
väylinkejä kohden, asettuu ihan kuin kuoleman taakse korjaten jotain...
Ja samassa kuoleman irvistävä pääkallokuva katoaa. Minä näen nyt vain
konemiehen, joka korjaa jotain väkipyörän luona. Minä hengitän kuin
helpoituksesta, en ole kauhun enkä ilonkaan vallassa, välinpitämätön
raukeus hiipii ruumiiseeni. Kutsun luokseni konemiehen, viittaan. Hän
astuu kuin nauraen luokseni. Tarjoan hänelle tyyntyneenä savukkeen. En
puhu hänelle sanaakaan äskeisestä kuolemannäystäni. Hän katsoo ensin
komentosillalle, jossa kapteeni tähystelee merta. Sitten mies ottaa
savukkeen vastaan ja katoaa aukosta alas syvään konehuoneeseen, jossa
kone nyt jyskyttää hiljaa kuin tyyntynyt sydän, joka on kovan myrskyn
ja vaaran voittanut. Laiva kulkee yhä hiljemmin, kummallisen hiljaa.
— Menen komentosillalle. Vaiti ruorimies, kapteeni ja minä katselemme
merta. Olimmeko välttäneet vaaran, oliko onnettomuutta tuottava
miina kulkenut aivan laivan läheltä? Aioin sitä kysyä kapteenilta,
mutta en kuitenkaan kysynyt. Ehkä kysymys nyt oli tarpeeton. Astuin
alas portailta, läksin tyynenä hyttiini ja vaivuin pian tasaiseen,
rauhalliseen uneen. Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden
kaukainen urkujen hyminä.

                                        Oulunkylässä 6.5.20.




VIERAILLA VERÄJILLÄ


           »Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo.»
    [»Jos sinä olet yksin, olet sinä kokonaan oma itsesi.»]
                                    Lionardo da Vinci.

Minä tuijotan huvilani yläkerroksen ikkunasta ulos syksyiseen,
harmaaseen luontoon. Pihapensaista ovat viimeiset mustat viinimarjat
pudonneet maahan, jotkut oksat harvoine, kellertävine lehtineen
värjöttävät vielä kuin ryysyissään. Pihakeinuni punertava väri alkaa
haalistua ja istuimet alkavat lahota. Aita on kallellaan ikäänkuin
se häpeäisi häviötään. Milloinkahan sen öinen ohikulkija kaataa
kumoon? Näen kuraisen valtamaantien, jonka räikeät, raa'at äänet
kuuluvat kammiooni viiltäen hermojani. Näen vain kuormanajajia aamusta
iltapäivään saakka. Samoja ikäviä, ilkeitä, juoruavia vanhoja vaimoja,
jotka kulkevat kantaen puotiin maitokannujaan. Kuulen joskus kikatusta
ja kirouksia. Joskus joku päihtynyt hoipertelee pitkin tietä, kun autot
karjunäänineen myrkyillään täyttävät hetkeksi sumuisen ilman Jo varhain
vanha varis kallion pitkässä männyssä herättää minut aamu-unesta.
Kumarainen peltiseppä lähivajassa kalkuttelee vasarallaan iloisempia
säveliä, joihin sekoittuu autoja haukkuvien, rähisevien rakkien ja
susikoirien tarkoituksetonta, tyhmää ärhentelyä. Nousen, pukeudun ja
harjoitan voimistelulla jäseniäni kestääkseni päivän yksinäisyyden
pitkät hetket ja elämän tinkimättömän vakavuuden. Kuljen huoneesta
toiseen. Seisahdun vanhojen ystävieni eteen, otan kirjakaapista kirjan
ja asetan sen taas paikoilleen. Avaan pianiinonkannen ja hivelen
koskettimia. Joku ääni särähtää, minä lasken kannen kiinni.

Olen sitten työpöytäni ääressä jotain tuhertavinani. Selailen vanhoja,
kellastuneita paperilehtisiä. Niissä on satoja aiheita, suunnitelmia,
joita en koskaan voi saada valmiiksi. Keltaisia muistoja, rohkeita
ajatuksia, pieniä alotteita.

Elämä ja työ nousevat eteeni kuin näkymätön suuri voima, jonka kanssa
kamppailen. Minä puhelen hetken ääneti Ikuisen Tuntemattoman kanssa ja
saan rauhan. En tahdo mennä kirkkoon, en tahdo tekohurskaiden joukossa
teeskennellä Jumalani edessä, jonka löydän kaikessa ja kaikkialla.

Ilma huoneessa alkaa painostaa kuin painajainen. Täällä on kaikki niin
ahdasta, pientä ja pilkkaavaa pienissä, oudoissa oloissa. Harvoin
käyn vieraissa ja harvoin käy vieras luonani. Joskus käy luonani
joku entinen pöytäilotoveri, joka ei koskaan ymmärtänyt sisäisintä
kaipaustani. Hän hakee minusta vain huumaavaa huvitusta. Minä hengitän
helpotuksesta, kun hän on mennyt. Hän ei tullut itseni takia, vaan
oman itsensä takia. Luokseni tullaan usein vain silloin, kun minua
tarvitaan. Verorästinkantajat, velkojat, kulkukauppiaat ja kerjäläiset,
ne ovat minun kutsumattomia vieraitani.

»Man merkt die Absicht und wird verstimmt», sanoo suuri Goethe.

[»Tarkoituksen huomatessaan ihminen myrtyy.»]

Ali-oven postiluukkuun ei enää lupsahda iloa tuottavia kirjeitä.
Rakkaus lie kuollut ja vale-ystävyys pelästynyt tupani ränsistymistä ja
leilini tahallista tyhjyyttä. Katosta vesipisara vuotaa vuoteelleni.

Minä tahdon pois, ulos! Minä tahdon ilmaa, valoa ja vapautta! Minä
pakenen maantielle. Kulkenut olen jo vuosia näitä kuluneita, kurjia
kujia ohi vieraiden veräjien. Samat vastaantulijoiden sumuiset kasvot
ovat minulle yhtä vieraita kuin ennen. Kuulen junien vihellykset, jotka
vihlovat sydäntäni. Iloinen nauru tuntuu minusta kuin pilkalta. Minä
olen niin kaukana kaikesta tästä. Tuossa tuo kumma houraaja kulkee,
mikä lie laulaja, ajattelevat ehkä. Tai ehkeivät ajattele mitään. Vain
omia pyyteitään. Leipää ja lapsia, lapsia ja leipää! Sehän
on luonnollista! — Kun on hampaat, niin ei ole leipää ja kun on
tarpeeksi leipää, ei ole enää hampaita. Sekin on luonnollista!

Halkoliikkeen saha sähisee kuin vihainen kissa. Kuljen huviloiden ohi,
joiden juonivat ikkunat katsovat minua kuin outoa kulkijaa. Miksi
minä olen tällainen, miksi muut ovat toisenlaisia? — Likaiset koirat
kulkevat kintereilläni loassa loksuttaen.

Niin kuluu päivä. Minä pakenen metsäpoluille ja vanhan Vantaanjoen
partaalle. Mutta niiden syksyinen, surullinen yksinäisyys ajaa minut
taas huoneeni omaan hämärään ja yksinäisyyteen.

Minä katselen kuvastimen edessä kasvojani, tutkin ryppyjä kuin
vuosirenkaita. Mitäpä minä enää itseäni katselen! Syksy on tullut
auttamattomasti syin ja seurauksin. Minä olen elänyt kuten olen
elänyt. Olen paljon iloinnut, paljon laulanut, luonut, paljon etsinyt,
hairahtunut, rakentanut, rikkonut, paljon ajatellut, ehkä vähän
viljellyt, mitä osakseni on tullut.

Mutta jos saisin aloittaa uudestaan tämän pitkän elämän vaelluksen,
niin astuisin kai samojen kuilujen partaita pitkin samojen erehdysten
kautta samaan päämäärään: Suuriin tappioihin ja suuriin voittoihin,
karsauteen, lempeyteen, elämän vihaan, elämänrakkauteen ja lopulta kai
viileään viisauteen.

Alkaa enemmän hämärtää. Vedän uutimet ikkunani eteen ikäänkuin vetäisin
esiripun entisyyden eteen. En tahdo nähdä enempää. Sytytän huoneeni
kaikki sähkölamput palamaan.

Huone täyttyy kirkkaudella, mikä häikäisee. Kaikki saa viihtyisän valon
vivahduksen. Kirjakaappi loistaa kuin ilosta, ja pianiino kutsuu minua
omaan salattuun, haltioivaan maailmaansa. Kirjoituspöytäni ei ole
minulle enää tyly, se kutsuu minua tosityöhön maani, elämäni, leipäni
ja vanhuuteni puolesta.

Pieni talitintti naputtaa nokallaan ikkunan alla, jossa sillä
on lintulauta. Sinulla on kumppani, kolkuttaa se minun kovalle
omalletunnolleni. Miksi sinä valitat, olethan sinä saanut osallesi
paljon kunniaa, onnea, rakkautta, ja sinä saat vielä suuremman
rakkauden, kunhan vain voimassa olet mies, joka kaikki kokee ja kestää.

Aamullinen väsymys on haihtunut. Minä tunnen, kuinka tarmoni ja tahtoni
kasvaa. Onhan minulla vielä voima ja elämä edessäni. Mitä on takana,
olkoon haudattu, elävät ja kuolleet eivät kummittele muuten kuin
herkissä aivoissamme. Me olemme suuria lapsia ja jollemme tule kuin
lapset, emme pääse runon valkeaan valtakuntaan. —

Lasken kynän kädestäni. Minut valtaa suloinen väsymys ja tyydytys.
Katselen vuodettani, jota olen kironnut ja kaivannut, paennut ja
odottanut, jossa olen hyväillyt ja hymyillyt, hylännyt ja nyyhkinytkin.
Vuode ja uni kutsuvat minua. Yksinäisyys on ystäväni, yksinäisyys on
elämäni!

Yöpöydälläni on yksinkertainen leipäni.

Valkea peiteliina peittää pehmeästi ruumiini. Kirkkaus ympäröi henkeni.
Syksyn tuuli tuo ikkunaani lehden, joka kahisee. Syksyn viimeinen
kärpänen kimmahtaa kitarani kieliin, jotka hetken soivat. Syksyn
säveliä, niin! Syksy on minun ystäväni, hedelmöitsemisen aika, työn
ja tuloksen aika. Vinkukoon vihmasade, minä nauran ja uhmaan sitä.
Minä tartun kirjaani. Luen Goethen »Tarua ja totta». Ja minun henkeni
heilimöityy suuren neron ajatuksista. Minä luen kunnes kirja putoo. Kun
herään, on puoliyö.

Minä sammutan sähkön. Pois, pois kaikesta!

Tule, uni, sinä suuri lohduttaja, lempeä auttaja, tule ja tuudita
niinkuin ennen läsnä hyvä äitini minua tuuditti! Minä nukahdan ja näen
unta äidistäni.

                                   Oulunkylässä, 30.10.1924.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUVENILIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.