Ruumiin ikävä

By Iris Uurto

The Project Gutenberg eBook of Ruumiin ikävä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ruumiin ikävä

Author: Iris Uurto


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78858]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78858

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUUMIIN IKÄVÄ ***
language: Finnish




RUUMIIN IKÄVÄ


Kirj.

Iris Uurto





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.






SISÄLLYS

Kotielämää
Mies yksinään
Kukin itsestään
Tavataan jälleen




KOTIELÄMÄÄ




1.


Oli lupapäivä.

Matematiikan opettaja Olli Lassila toi pienen teekannun ruokasaliin,
laski sen pöydän kulmalle lautaselle. Istui huolimattomasti, raskaasti
tuolille. Oikean käden puolelle, toiselle kulmalle hän oli jo teeveden
kiehuessa käynyt noutamassa Helsingin Sanomat eteisen lattialta, oven
alta. Iloiset teekupit, epäsiistin näköinen voilautanen ja leipäkori
olivat seisoneet koko yön pöydällä. He olivat Paulan kanssa olleet
eilen illalla teatterissa ja juoneet sitten kahdentoista aikaan
teetä. Niin, menivätpä he nukkumaan miten aikaisin tahansa, jäi pöytä
siivoamatta.

Vaimo nukkui vielä. Lassila oli herännyt kahdeksaksi, niinkuin
tavallisina koulupäivinä. Tottumuksensa mukaan hän nousi, kiehautti
keittiössä hiukan vettä, heitti entisen teeveden kannusta pois ja
kaatoi kiehutetun vanhojen teelehtien päälle. Ei kai hänen tarvinnut
vielä teekannunkin pesemisestä huolta pitää.

Tee maistui pahalle. Se oli hautunutta, sameaa, kurjanmakuista.
Hän maisteli, väänsi suutaan. Nieleksi sen alas voileivän kanssa
jotenkuten. Toistako viikkoa lie ollut kannu pesemättä?

Luettuaan sanomalehden meni Lassila makuuhuoneeseen. Vaimo nukkui,
makasi toisessa sängyssä — sängyt olivat leveät, matalat, tilavat
heittelehtiä — oli melkein käppyrässä toinen polvi vedettynä likelle
leukaa, toinen jalka paljaana, ojennettuna jäykästi yli sängynlaidan.
Paula peuhasi aina vuoteessaan. Toisinaan työnsi kätensä tyynyn
alle, toisinaan vatsansa alle — hautoi ne väsyneiksi ja painuneiksi
— kierähti sitten selälleen, työnsi itsensä kaikkein kummallisimpiin
asentoihin. Lassila ei kyllä herännyt siitä — kunhan sänky ei
hajonnut, vaan se olikin vahvaa tekoa. Mies katseli: kaunis jalka se
oli. Hän jäi siihen seisomaan paitasillaan, päällyshousut jalassa.
Tuntui hiukan levottomalta ja oudolta täällä sekaisessa huoneessa
ilman mitään tekemistä lupapäivänä. Paula oli heitellyt vaatteensa
suureen nojatuoliin, pienet matot lojuivat lattialla tomuisina ja
kasassa. Ja toinen nukkuu yhä. Hiukset olivat sekaisin, huulet auki,
kädet ojennettuina yli päänalusen pienten rautatankojen väliin. Mies
nosti riippuvan jalan sänkyyn ja vetäisi lakanan sen yli, ei herätä,
vaan menee omaan huoneeseensa, siellä on tupakkapöydällä kirja
valtiotaidosta. Hän oli eilen illalla keskeyttänyt lukunsa, kun piti
lähteä teatteriin, pistänyt sen alassuin. Heittäytyi nyt nahkaiseen
nojatuoliinsa ja alkoi lukea. Tämä huone oli järjestyksessä, siellä
ei ollut mitään sotkuista, kirjat lepäsivät vierekkäin, kauniisti
sidottuina ja luoksepääsemättöminä matalassa, nurkkaa kiertävässä
hyllyssään. Nahkaiset nojatuolit ja sohva ovat ruskeat ja mukavat,
sohvan takana vihreällä silkillä varjostettu korkea jalkalamppu.
Kirjoituspöydällä on vaimon kuva. Syksyisen, harmajahkon päivän kalsea
valo joka paikassa, kirjojen ylväillä selillä, metallisen tupakkapöydän
pinnalla, lampun päällä, sohvan nojilla. Kiusaava keskeneräisyyden
tunto pysytteli miehen takin sisällä, kuin ei olisi kaulus kunnossa,
olisi leuassa parransänkeä, eikä päiväjärjestys oikea. Hän istui ja
luki tässä eikä ollut oikein tyytyväinen, mutta sitä ei hän tiennyt
itsekään miksi. Oli vain parransänkeä leuassa.

Aamupäivä kului pitkälle, sitten kuuluu Paula menevän kylpyhuoneeseen,
vesi juoksee siellä hanasta, ja menee vielä pitkän aikaa, ennenkuin
vaimo tulee sisään. Hän on hiukan uninen, nauru silmissä, venyttelee,
tulee sohvalle, silittelee polviaan. Kas, hänellä on jo sukat ja
kengätkin jalassa.

— Eikö ole mukavaa, kun on lupa?

Mies ei katsonutkaan kirjastaan, kuului epämääräinen: Jaa, miksei.

Paula silittelee polviaan, haukottelee, heittäytyy äkkiä selkänojaa
vastaan. Hän on vielä hyvin nuori, vaaleassa leningissä, ruskeana kesän
jäljeltä. Hän on muutenkin ruskeapintainen jo luonnostaan, ja kädet
ovat hyvin liikkuvaiset. Eheäihoinen, kiinteälihainen hän on. Silmät
elostuvat:

— Kuule, minä tiedän: lähdemme kävelemään.

— Nyt?

Mies todellakin katsahti kirjastaan ylös.

— Niin juuri, eihän siellä sada. Vai sataako?

— Mutta mitä me nyt teemme kävelemässä?

— Torilla, ostoksilla. Pitää ostaa makkaraa, kurkkua ja päivälliseksi
pihvilihaa ja munia ja sipulia.

Ovikello soi. Paula meni avaamaan ja toi pyykkipaketin sohvalle.

— Kuule, mene sinä maksamaan tämä pyykkilasku, se on
kuusikymmentäseitsemän.

Lassila nousi.

— Paljonko se olikaan?

— Kuusikymmentäseitsemän.

Kun Lassila selviytyi pyykkimuijasta, oli paketti jo avattu ja
vaatteita levitetty sohvalle ja nojatuoleille. Paula toimitti:

— Minä en millään viitsi laskea tätä pyykkiä. Levitän sen
tähän sohvalle, vaatteiden pitää kuivaa, ennenkuin ne pannaan
liinavaatekaappiin. Jos panee hiukankin kosteina, ne ottavat kasassa
hometta. Eihän se mitään tee, vaikka ne ovat täällä, eihän sinun
kuitenkaan tarvitse tänään tehdä työtä.

Lassila istui kirjoituspöytänsä ääreen, koska nojatuolin selällä
lepäsivät hohtavan valkoiset pyyheliinat, katseli vaimoaan, poltti
savuketta. Hänellä oli vaaleat, läpitunkemattomat kasvot. Hän aikoi
sanoa vaimonsa talousviisauteen: Vai niin, ja vielä: Olisihan ne voinut
levittää muuallekin. Tämä nyt on vähän epämukavaa. Mutta oli turhaa
sanoa siitä mitään. Minne ne kaikki pyyheliinat lennättäisi enää,
niitä oli jo joka paikassa huoneessa, kirjahyllyn reunalla ja pöydän
reunallakin riippumassa. Paula heitteli kappaleen paikkaansa, etteivät
millään homehtuisi. Sitten hän oli valmis.

— Tule nyt. Mitä me täällä sisällä teemme istumassa. Pitäisi ostaa
uudet sukatkin. Nämä entiset ovat ihan rikki kantapäistä.

— Pitäisikö minun sinulle sukat valita?

Paula nauroi:

— Ethän sinä veikkonen osaisikaan. Sinä ostaisit paksut, lyhyet sukat,
jotka eivät yltäisi polviinkaan.

— Jaa. Sellaiset kai minä ostaisin.

— No, tuletko sinä?

— En minä sellaisille ostoksille tule.

— Kun et tule, niin ole tulematta. Minä ainakin lähden nyt torille.

Paula meni keittiöön, repäisi liuskan pöydällä olevasta käärepaperista,
tarkasti kaikki hyllyt kuin hyvä emäntä ja kirjoitti ostojärjestyksen:
Maitokannu kauppaan mennessä. Makkaroita, pihvilihaa, sipulia, laardia,
kurkkuja, ei kurkkuja, vaan tomaatteja. Maitokannu noudettava tullessa
kaupasta.

Sitten hän valmistui lähtemään, vetäisi nutun päälleen ja juoksi
kassi kainalossa alas. Hän oli niin tyttömäinen. Kuljeskelee katuja,
heiluttelee kassia, katselee ympärilleen. Joku mies hymyilee hänelle
ja häntä naurattaa vastustamattomasti. Tuntematon hymy kadulla tekee
mielen irralliseksi, riemuiseksi. Torilla on kirjavaa elämää. Siellä
kulkevat kaikki ihmiset satojen pöytien välillä, kasvikset makaavat
sylikkäin tuoreina, välinpitämättöminä ja rauhallisina, kasoittain
kurkkuja ja porkkanoita. Myyjät iskevät halukkaasti silmänsä jokaiseen.
Lihava muija juo kahviaan pöytänsä takana. Ihmisiä tulee ja menee. Ja
kaikki tuntemattomat ihmiset ovat niin mielenkiintoisia. Raavaankyljet
riippuvat koukuissa, valkotakkinen lihakauppias pyyhkii käsiään.
Hohhoh. Paula kuljeskelee joka pöydän luo, ostaa kirsikoitakin ja
sukat kotiin mennessä, ottaa maitokannun kaupasta. Kello pahus
on jo puoli kaksitoista. Hän heittää kassinsa keittiöön ja menee
miehensä huoneeseen. Tämä lukee yhä valtio-oppia kymmenien kiiltävien
pyyheliinojen keskellä. Paula istuu.

— Etkö sinä tee muuta kuin luet?

Mies rypisti kulmiaan:

— Mitä hittoa minä tekisin sitten, eihän täällä osaa astua minnekään,
kun kaikki on hujan hajan, ei istuakaan.

Vaimo nauraa. Hänellä on omituinen tapa nauraa aina, kun näkee toisen
kiusaantuvan.

— Jos minulla olisi lupapäivä, minä nukkuisin myöhään ja kävelisin
kadulla ja kävisin asemalla ja tekisin mitä ikinä mieleen juolahtaa.

— Etkö sinä nyt tee mitä mieleen juolahtaa?

— No jaa. Mutta minulla ei ole lupapäivää. Annapas minulle joskus
lupapäivä tai lupaviikko.

— Todellakin.

Oliko hänen äänessään pieni kylmä vivahdus? Vai johtuiko se siitä, että
hänen suunsa ympärillä oli mukava piirto, pieni ironinen, ylenkatseinen
häivä. Se ilmestyi usein hänen vaaleille, tyynille kasvoilleen,
suupieliin. Oliko se ylenkatsetta, oliko se kyynillisyyttä,
halveksimista vai huumoria, tuo pieni juova? Mutta se näkyi monasti,
kun hän katsoi ihmisiä lasiensa takaa, kylmin, terävin, hiukan
kärtynein ja rauhallisin ilmein. Paula kyllä näki sen heti paikalla ja
nauroi:

— Oletko sinä suuttunut?

— Sehän olisi typerää, jos olisin suuttunut.

— Oletpa sinä kuitenkin. Kuule, minä laitan vikkelästi kaikki kuntoon
ja ruokaakin. Ole ihan rauhassa.

Paula lähti ja eteisestä kuului hänen hyräilynsä.

He syövät aamiaistaan, sitten kun sekin on aikanaan valmis. Paistettua
makkaraa, vanhoja paistettuja perunoita ja paistettua puuroa, se
huvittaa Paulaa:

— Kaikki paistettua. Puuttuisi vielä, että meillä olisi kymmenen
paistivatia ympäri pöytää; paistettuja lihapyörylöitä, ohukaisia,
häränsilmiä. Mitä kaikkea ikinä vain voidaan paistaa?

Hän katselee miestään silmäripsiensä läpi. Vieläkö tämä on vihainen?
Oh. He ovat kahden, ei ole ketään muita ihmisiä, ei lapsia
kaksivuotisesta avioliitosta, ei palvelijaa eikä ketään. Mies ei edes
naura. Paula laskee kätensä helmaan, nyökyttelee hiukan päätään:

— Ja jos minä olisin noin järkevä kuin sinä, niin minä jo luovuttaisin
sieluni Jumalalle.

— Järkevätkö ne luovuttavat sielunsa Jumalalle? Ohoo.

— Hyvä Jumala, miten sinä voit olla totinen! Entä jos minä kaataisin
sinun tuolisi.

— Mikset pöytää?

— Siksi, että sinä olet aina niin totinen.

— On sekin logiikkaa.

Paula nousi. — Että ihminen saattoi olla noin kivimäinen, kuin harmaata
vuorta ja yhä se sama juova suupielessä. Hän nauroi yksinään, meni
miehensä luo, hieroi, vanutti, veti, kuristi ja nauroi.

— Rakas ihminen, älä nyt ole vihainen.

— En minä ole vihainen. Mistä minä olisin vihainen? Älä hoputa aina
sitä vihaisuutta.

— Olisit vihainen minusta, epäjärjestyksestä ja kaikesta.

— Olenko minä koskaan vielä muistuttanut sinua mistään? Sinähän saat
pitää minkä järjestyksen tahansa, mutta älä luulottele, että minä olen
jollakin tapaa tyytymätön. Minua vaivaa se, kun sinä aina toistat tuota
samaa. Eihän mies voi nauraa tyhjänpäiväiselle.

Paula suoristautui:

— Ja nyt minä laitan kaikki kuntoon. Täällä pitää olla semmoinen
järjestys kuin englantilaisessa kodissa. — Hän venytti olkapäitään. —
Kotini on minun linnani.

Suhauksessa katosivat ruoka-astiat pöydältä, vaihtui ruokaliinan
tilalle päiväliina, verkainen, vihreä, ja sen päälle pieni batistiliina
ja kukkamaljakko. Mies poltteli tupakkaa. Paula oli keittiössä, kiersi
jonkinlaisen rievun päähänsä, veti esiliinan ylleen.

Aah. Keittiön pöytä täynnä astioita. Illalliset teeastiat, eiliset
päivällisastiat ja aamiaisastiat. Inhottavia, kuivuneita puurovateja,
paksulti puurontöhkää, likaisia haarukoita. Ne pitäisi viedä piiloon,
heittää alas tuollaiset ruostuneet haarukat. Jos edes siivoaisi ensin,
että se lykkäytyy. Hän meni makuuhuoneeseen, laittoi toimekkaasti
vuoteet, lakaisi kaikki lattiat, pyyhki pölyt, pesi pesupöydän
kylpyhuoneessa ja syvennyksetkin, joihin saippuaa oli juuttunut,
puhdisti W.C:n. Tasaisella mielellä, harmajan tasaisella, tuli hän
keittiöön ja ryhtyi astioita pesemään.

— Kyllä näitä töitä riitti.

Ei ollut mitään hurmostilaa laittaa ne joka päivä näin säännöllisesti.
Siinä hän pesi astioita, katseli valkeaksi maalattua kiviseinää ja
vesihanaa. Olipa se likainen tuo hana. Tämä tasainen mielentila, ihan
tasainen, se oli Paulalle raskasta lepoa. Se tuli aina arkiaskareissa.
Hän oli silloin kuin käärittynä harmaisiin villoihin eikä puhunut
mitään. Silmät tuntuivat lepäävän syvällä ja niitä suojeli jonkinlainen
uupumus, jokapäiväisyyden surullinen kalvo. Ne eivät laajentuneet
eivätkä kirkastuneet, lähettäneet säteitä, niinkuin muulloin. Poskia
peitti kuin harmaja seitti, tiheä ja tukehuttava, ei yksikään
ihohuokonen voinut hengittää sen alla. Hän ei ajatellut mitään, tunsi
vain sen omituisen rasvaisuuden itsessään, joka lisääntyi ja paksuni,
teki hänet tasaiseksi ja kuolleeksi. Kädet tekivät koneellisesti
työtään, kiilloittivat pöydän hyvin hitaassa tahdissa, hankasivat
edestakaisin. Sitten hakivat sanomalehteä, alkoivat hangata hanan
alustaa. Jos olisivat ottaneet saippuaa, olisi se lähtenyt pikemmin
puhtaaksi, vaan ne olivat laiskat ja ajatuksettomat kädet, tekivät
työtä alitajunnassaan. Lika kasaantui lopulta nyppylöihin ja lähti
pois. Kaikki oli selvää.

Hän istuutui keittiön sänkyyn. Se oli harmaalla huovalla peitetty
varasänky, parhain istuinpaikka keittiössä. Naimisiin mennessään ei
Paula kuvitellutkaan joutuvansa olemaan ilman palvelijaa. Kukaties hän
olisikin saanut tahtonsa perille, jos olisi välttämättä tahtonut. Mutta
välttämättömät vaatimukset eivät juolahtaneetkaan hänen mieleensä,
ainoastaan tarpeettomat. Nekin hän sai:

Niin, niin. Kahvikin pitäisi panna tulelle, mutta sitten tulisivat
kahvikupit seisomaan kirkkaalla pesupöydällä, ja jos ne pesisi siinä,
räiskyisi siihen vettä ja tulisi juovia, pöytä pitäisi taas kiilloittaa.

— Hohhoi.

Paula mietti ankarasti pöydän kiilloitusta, koetti rypistää otsaansa
saadakseen selville sen. Kiilloittaa uudestaan tunnin päästä. Nyt se
on niin puhdas, että jokainen läikkä, joka aluksi tulee, kiusaisi
mieltä päiväkausia. Antaa kahvikuppien seistä. Ei kai kukaan pese
astioita joka tunnin päästä. Enkä minä keitäkään kahvia vielä,
jääköön myöhemmäksi. Kello oli nyt puoli kolme, pitäisi alkaa laittaa
päivällistä, jos söisi viiden aikaan. Sitten olisi huoleti tältä
päivältä. Ihme, ettei Ollikaan koko päivänä mene ulos. Mitä kummaa
se istuu yhäti ruokasalissa? Mutta hänen huoneessaanhan ovat ne
pyyheliinat. Paula hymyili kuin väsyneessä unessa tai sairaana: Olli
tunsi kai itsensä muukalaiseksi sellaisen puhtauden keskellä. Kuorisiko
ensiksi perunat? Tai oikeastaan pitäisi panna marjat kiehumaan
kiisseliä varten. Hän istui kuitenkin edelleen. Silmät suurenivat
ja tuijottivat hellakaakelia, ei sitä valkeata pintaa, vaan jotakin
käsittämätöntä, sen läpi ne tunkeutuivat, eivätkä nähneet mitään.
Hitaasti kuin alkuhämärässä, vesien alla kulkivat ajatukset, ja niitä
johti etäinen ja yhdentekevä mielle, ainoa erotettava ajatus, mutta
tuskin erotettava: kuorisiko nyt perunat vai laittaisiko marjat
kiehumaan kiisseliä varten? Kului hyvästi aikaa, ennenkuin hän nousi
tyynesti kuin unissaan, asetti suuren kattilan kaasulle ja puolukoita
purkista siihen. Keittää häntä nyt samalla tiellä pariksi päiväksi.
Sitten hän veti perunakorin pesupöydän alta ja alkoi kuoria. Käsi
liikkui kuin tajuttomalla. Kerran hän hymähti hiukan. Perunat tulivat
kuorituiksi. Hän pesi ne. Käsiä oh vaikea saada puhtaaksi ja perunat
olivat ihan liasta sierettyneitä. Piti kai ne sentään pestä harjan
kanssa. Ne olisi pantava heti veteen kuorittuaan, ei saisi jättää
kuivamaan. Iljettäviä kappaleita. Hihatkin kastuvat. Oh, miten kehnoa.
Riippuvat siinä märkinä pitkin astiainpesusta rasvaisia käsivarsia.
Vaikka keittäisi itsensä kiehuvassa vedessä, ei saisi tätä rasvaisuuden
tuntoa pois. — Voi miten väkevästi minä vihaan tätä astiainpesua.
Siitä voi tulla epätoivoiseksi ja kuoliaaksi. Tekisi mieli kaataa
kaikki perunatkin hanan alle, jos ne menisivät edes läpi ja kolisisivat
pitkin likajohtoa kaupungin alla ja hilloutuisivat muruiksi, iljettävät
kappaleet, uidessaan siellä kaiken maailman ihmisten pesuvesissä. —
Hän vääristi päättävästi suutaan: se kohtalo olisi senkin mukuloille
parahiksi. Silloin ei niillä olisi parempi osa kuin hänellä nyt.
Hän huuhtoi ne kuitenkin kiehumaan, istui sänkyyn ja oli äärettömän
vaivautunut märistä hihoistaan. Ohuet vaaleat hihat pitkin ihon pintaa
ja likaisina. Koko pusero pitäisi pestä. Samassa ovi avautui, ja mies
kurkisti keittiöön.

— Saammeko me kahvia?

— Ketkä me?

— Sinä ja minä.

— Kyllä, kyllä. Älä hätäile, kyllä minä laitan. Paula pani pannun
tulelle. Oh-hoh-hoi. Pitihän sitä joka päivä keittää, siitä ei päässyt
mihinkään. Taas hän istui sänkyyn ja pisti kädet helmaansa.

Inhottava kuparikattila. Hän ummisti toisen silmänsä ja katseli sitä:
siinä se oli ylähyllyllä, himmeänä, pieniä savupiirtymiä kyljissään,
tuolta oli liekki nuolaissut vinottain, tuossa juoksi musta kaasun
syömä juova pohjasta suulle asti. Suorastaan käsittämätöntä, että
ihmiset ostavat kupariastioita, kiillottavat niitä kuin hullut,
aivankuin niiden loisto korvaisi auringon valon, eivätkä käytä niitä
koskaan, ainoastaan hankaavat joka viikko ja turmelevat kätensä
pulvereilla. Ajatella, ihmeellistä — että he sittenkin ovat niin
ahkeria, niin sitkeitä ja kunnollisia. Kiilloittavat yhä, vaikka
käsiä miten kirvelisi. Niin uskollisesti, _että sekin työ kelpaisi
Jumalalle._ Ei kukaan muu pystyisi siihen ahkeruuteen ja vaivaan mihin
ihminen, huonoinkin ihminen. Mutta ilmanko ne ovat kehittyneet apinasta
asti, kun jaksavat kupariakin kuurata joka viikko. Sitä päämäärää,
mihin me vielä voisimme päästä! Mutta nyt minä otan tuon kattilan ja
hautaan sen pesupöydän alle ja ensin minä kastelen sen pinnan, että
se kerrankin pahus tulee ihan viheriäiseksi. Sitten en nykäise sitä
koskaan. Kiusankappale, mokomakin.

Hän louskutti hampaitaan, työnsi viattoman kattilan likaämpärin taakse,
pisti luutturätin sen päälle, vetäisi kätensä inhoten irti rätistä.
Huh. Sitten hän huuhteli sormiaan hanan alla, istuutui hautomaan suurta
haluttomuutta kaikkea kohtaan. Kahvi kiehui. Paula tempasi sen tulelta,
kirkaisi, hyppäsi tasajalkaa, oli polttanut kätensä.

— Pakana vieköön. Ai, ai-jai, vieköön, vieköön. — Ei sitä kukaan
aavista mikä työ on kahvin keitossa.

Itsepäinen pannun karilas seisoi hellalla. Vanha ja kuparinen sekin. Se
oli musta. Kuohunut kahvi kynti sen kylkiä, leveni hellalle, pieniksi
lätäköiksi, uursi ihmeellisiä vakoja. Paula haki pannulapun, tarttui
varovasti kuohun likaamaan sankaan ja nosti tuon inhottavan kapistuksen
kaasulle.

— Ole kärsivällinen, Paula, ajatteli hän, — ole kärsivällinen,
äläkä välitä siitä. Itse asiassahan se on pikku tapahtuma. Ole ihan
välinpitämätön. — Hän vartioi pannua tarkasti, ettei se päässyt enää
kuohumaan yli, ja nosti laidalle. Mutta sitten oli selvitettävä torveen
kokoontuneet porot. Hän otti suuren sinireunaisen kahvikupin. Se oli
paksua arabianporsliinia kuin saviruukku. Hän piteli sitä torven alla.
— Onpa tuo torvi tukkeutunut, täytyy pitää varalta, ettei kahvi polahda
kupin yli. Tuleekohan sieltä mitään? — Tuli ja kiepahti ilmassa ja
likasi hänen valkoisen hameensa. Pannulappu irtautui, taas paloi käsi.
Paula hellitti, katseli hellan syrjällä seisovaa pannua, likaista
hamettaan, hellalla ja lattialla uivaa kahvilätäkköä. — Hyvä Jumala.
Tämä kaikki ellotti, mutta hän heitti päätään hiukan taaksepäin. —
Huokaa sydän, mutta älä halkea, totta kai se nyt täytyy keittää loppuun.

Hän keitti sen, kaatoi nikkeliseen kannuun ja pisti likaisen
kahvipannun pesupöydän alle likasangon viereen. Lohdutukseksi. Tempasi
luutun kattilan päältä, pyyhki kahvin hellalta, painoi pannun hatun
kiinni ja asetti luutun tällä kertaa pannun päälle. Tällaista elämä
on. Ja tällaista on talous. Paulaa puistatti hiukan. Jumala minua
auttakoon. Enkö opi millään keinolla? Hän ajatteli sen itku kurkussa.
Nielussa tuntui kuristavan. Jo kaksi vuotta hän oli yrittänyt hoitaa
taloutta, jo kaksi vuotta he olivat olleet naimisissa.

Hän laittoi kupit ruokasaliin. He istuivat myöhästyneen kahvin ääressä
kahden. Huoneen toisella puolella oli sohva pöytineen ja pöydällä
levitettynä maisterin pasianssikortit.

— Mitä sinä olet tehnyt?

Paula huitaisi kädellään:

— Kaikenlaista.

Maisteri sulki hiukan toista silmäänsä, katseli vinosti vaimoaan.
Silmäkulmasta tähtäsi pilaatekevä, hiukan terävä katse; häntä huvitti
suunnattomasti vaimonsa työt, ja vähän ajan kuluttua hän sanoikin:

— Ja nyt se on taas niin totinen. Pitänyt suursiivousta. Eikös vain ole
esiliinakin edessä.

Hänen äänensä oli hiukan tottumattoman, melkein hullunkurisen
hyvä. Lassila nauroi harvoin, mutta nyt hän hörähti matalasti,
miellyttävästi alaäänellä. Paula katseli häntä hiukan yliolkaisesti ja
välinpitämättömästi, joi kahviaan kuin vanhat ihmiset. Sitten kului
vähän aikaa äänettömästi. Paula vain ojensi miehelleen leipälautasta
sekä kerma ja sokeriastioita.

— Mitähän, jos söisimme aikaisemmin päivällistä ja kävisimme Eetun
luona tahi menisimme elokuviin.

— Jaa, sanoi Paula ja oli käsittämättömän vakavan ja suljetun näköinen.
— Se päivällinen vie niin hirvittävän pitkän ajan. — Hän katseli kuin
oudoin ja hämärin silmin huonetta ajatellessaan päivällistä ja lisäsi:

— Siellähän se kiisseli on kiehumassa ja perunatkin ovat kiehumassa,
mutta se vie sittenkin niin pitkän aikaa, ennenkuin ne ovat laitetut ja
jäähdytetyt kaikki.

— Mitkä kaikki? kysyy mies ja naurahtaa.

— Vati pitää huuhdella vedellä, ettei kiisseli tartu kiinni, ja
ripotella sokeria, ettei muodostu sitkeää kettoa, ja sitten jäähdyttää
ja laittaa pihvit ja kaikki...

— Niin että sinä et halua elokuviin sitten.

— Tietysti minä haluan.

Paula keräsi kahvikupit korvista sormiinsa riippumaan, kalisteli niitä
ja meni keittiöön. Maisteri otti tupakan, mutta ei kulunut kauan, kun
Paula tuli sisään, tuli hiljaa, kiersi kätensä takaapäin miehensä
kaulaan.

— Voi, voi. Ei laiteta päivällistä tänään.

— Sinullahan on jo ruoat kiehumassa, perunat ja kiisseli.

— Mutta ei laiteta tänä päivänä, ei laiteta sittenkään, kaikki
tahraantuu, kaikki kastuu. Näethän sinä minkä näköinen minä olen. — Hän
levitti hamettaan, joka oli kahvissa ja puolukoissa. Maisteri katseli
häntä eikä osannut sanoa mitään. Sen tyynen katseen edessä Paula
heittäytyi lattialle ja nojasi pöydän jalkaan.

— Mennään Elantoon syömään tänään, tänä ainoana päivänä. Etkö sinä nyt
yhden kerran voi lähteä sinne? Minä en saa päivällistä kuntoon, vaikka
minut hirtettäisiin.

Maisteri katseli häntä ja nauroi hiukan, sitä matalaa naurua
alaäänellä. Paula kohottautui, työnsi hartiansa taaksepäin ja sanoi
jäykin äänin:

— Sinä olet ihmiskiduttaja. Oh, kuinka minä vihaan.

Maisteri ei voinut sille mitään, että naurahti taas. Sitä uhmaa ja
totisuutta! Mutta hetken kuluttua Paula heittäytyi hänen polviansa
vasten.

— Lupaa nyt tämä yksi kerta. Minä teen vaikka mitä ja mitä, mutta en
vain laita päivällistä. — Hänen suunsa vääntyi niinkuin oksettaessa.
Kulmat rypistyivät, soikeat, ruskeat kasvot tulivat tuskaisiksi ja
juoville kuin nuoren nyljetyn eläimen liha.

— Lähde nyt Elantoon. Sehän on vain kaksi kymmentä markkaa. Minä vaikka
polkisin jaloillani mokoman rahan ja vaikka polttaisin sen. Sehän
nyt ei merkitse mitään, vaikka sen heittäisi likaämpäriin. Lähde nyt
Elantoon.

Mies ojensi käsivartensa, risti sormensa naisen taaksepäin heitetyn
uhkamielisen niskan alle.

— Jaa. Lähdetään sitten paikalla, viidessä minuutissa.

Paula kimmahti hetkessä ylös, ojensi itseään, hypähti tasajalkaa.

— Voi, miten sinä olet mainio. Mutta luuletko sinä, että minä lähtisin
tässä leningissä. Tässä, jossa minä olen tehnyt työtä. Sehän vaivaisi
minua yhtä paljon kuin jos panisin tuon kamalan kuparikattilan päähäni
ja antaisin sen hangata korvani verille.

— Niin. Et sinä voi lähteä työleningissä. — Kuitenkaan ei Lassila
ymmärtänyt, mikä ero siinä olisi. Tuo kahviläikkäkö? Se oli kaunis,
vaalea vaate ja sopi hyvin.

— Istu nyt rauhassa, sanoi Paula. — Minun pitää kuitenkin pestä kasvoni
ja sitten minä tulen sanomaan milloin lähdetään.

Hän meni ja kuljeskeli kevyesti kuin lintu hyppelee maassa. Keräsi
puhtaat, kiiltävät pyyheliinat miehensä huoneessa kasaan ja heittäytyi
vähäksi aikaa nahkasohvalle, ennenkuin veti uudet sukat jalkaansa ja
valmistautui lähtemään. Kerrankin ei tarvitse laittaa päivällistä.

Ovikello soi. Siellä oli Eetu Valjakka. Hän pudisti Paulan kättä mitään
virkkamatta, pisti päällystakkinsa ripustimeen ja hattunsa hyllylle
ja pysähtyi peilin eteen kampaamaan tukkaansa suoraan ylöspäin. Siinä
hän seisoi, pää hiukan eteenpäin, ruskea tukka kosteudesta kiiltäen.
Nuori mies. Hän oli Lassilan toveri ja luki lääkäriksi, oli täällä kuin
kotonaan. Paulakin piti hänestä, hyvänluontoiset kasvot, leveät hartiat
ja pitkä poikamainen olemus. Hän puhui osuvasti, suorasukaisesti,
jätti saman tunteen kuin toisvuotinen hevonen, jolla ei ole ajettu,
joka seisoo keskellä pihaa jalat hiukan sojossa ja harallaan, suurena
ja kokemattomana ja nuorena. Katselee vilkkailla, mutta hiukan
ymmärtämättömillä silmillään eteenpäin. On talttumaton, mutta kuitenkin
rauhallinen. Kaunis sellaisenaan. Olkoonpa näkijä kuka tahansa,
tällaista eläintä tekee mieli taputtaa eikä kuitenkaan ole varma,
ymmärtääkö se hyväilyä. Ehkä se kohistautuu ja lokistaa.

— Terve, sanoi Lassila Valjakalle. — Mutta tänä päivänä meille ei
anneta päivällistäkään.

— Eikö? sanoi Valjakka ja katsoi vilpittömän hämmästyneenä Paulaan.

— Ei; me menemme Elantoon syömään ja sitten elokuviin.

— Noo. Sitten minä voin tulla mukaan.

Mutta ennenkuin ehdittiin lähteä, soi vielä puhelin. Paula meni
vastaamaan.

— Onko rouva Lassila? — Kyllä on. — Niin, minä tunsin äänestäkin. —
Mutta kuka siellä on? — Ettekö tunne?

Paula nauroi.

— Ei. Ei millään, ei aavistustakaan.

— Vai niin.

Se ääni oli sangen syvä ja tyyni, melkeinpä välinpitämätön miehen ääni,
joka sanoi tuon: Vai niin. — Paula kiihkoutui ja nauroi.

— Ettekö usko? Minä vakuutan, etten kuolemaksenikaan tiedä?

— Vai niin.

— Tepä olette hävytön. Minä suljen puhelimen, koska ette ilmoita
nimeänne. — Hän huusi sen aivan pahuuttaan, sillä hän oli heti alussa
tiennyt, kuka puhuja oli.

— Mutta ehkä minä saan tuntemattomana puhua kanssanne, ajattelin vain
kysyä, saanko tulla käymään teillä.

— Kyllä, tietysti, mutta me emme ole nyt vielä syöneet päivällistä ja
sitten meidän pitäisi mennä elokuviin.

— Minne elokuviin te menette?

— Ritziin. Siellä on »Erämaan yöt» ja John Gilbert.

— Vai Gilbert. Mutta jos minä tulisin autoineni Ritzin edustalle
näytännön päätyttyä, niin lähtisittekö sitten ajelemaan hiukan?

— Mielelläni, tietysti minä tulen. Kiitos vain. Mutta te saattekin
kokonaisen joukon. Olli ja eräs herra Valjakka tulevat mukaan.

— Hyvä on. Te ette nyt enää ehdi kuin seitsemän näytäntöön ja minä olen
sitten yhdeksältä odottamassa edustalla. Se on siis päätetty, vai mitä?

— Päätetty, päätetty. Kello kaksikymmentäyksi.

— Jaa, jaa. Kello kaksikymmentäyksi.

— Hei sitten.

Kun Paula kertoi sopimuksestaan arkkitehti Thorpen kanssa, sanoi
Lassila tuskastuneena:

— Voi sinua, mitä taas lupasit. Minua ei vähääkään haluta hänen
autoretkilleen.

Hän oikein puisteli päätään, kohotti kättään kuin lyödäkseen sillä
ilmaa, mutta antoi sen kuitenkin pudota sivulleen. Kasvot kovenivat,
ääni tuimistui:

— Enkö minä ole sanonut sinulle jo aikaisemmin tästä?

— Älä nyt. Katso, kun minä unohdin sen. Siinä sekunnissa en muistanut
yhtään, kun kieleltäni livahti: kyllä. Mitä minä teen, kun tulin
luvanneeksi kerran?

— Mitäs menet toisten puolesta lupaamaan.

— Eihän sinun tarvitse lähteä. Anna minun mennä yksinäni.

Mutta kun auto aikanaan odotti, lähtivät kaikki mukaan ja retken
jälkeen tulivat juomaan teetä Lassilalle. He istuivat maisterin
huoneessa. Kirjoituspöydällä oli vielä kasa puhtaita pyyheliinoja.
Jalkalamppu oli sytytetty, se levitti valoaan ryhmän yli; heidän päänsä
päällä leikki vihreän varjostimen luoma ohut kehä. Teevehkeet olivat
siinä pienellä tupakkapöydällä, se oli kukkuroillaan astioita, juotiin
ja kuunneltiin radiokonserttia Berliinistä. Poltettiin tupakkaa ja
joku sanoi silloin tällöin mitä mieleen juolahti. Paula leikitteli
äänettömänä tupakansavullaan. Valjakkaa ihmetytti, miten nainen osaakin
olla niin haaveellisen näköinen. Onko se oikein todellista hartautta?
Mutta ihailtavaa se on — tuollaisenaan — että ne osaavat olla.
Thorpe oli myös vaiti. Hän ei puhunut useampien seurassa ylipäänsä
paljoa, ei sekoittanut ääntään muiden meluun. Kuunnellessaan hiukan
välinpitämättömästi heidän keskusteluaan hän heitti siihen vain oman
ylihuomautuksensa: So ist das Leben. Se sanottiin pienellä toteavalla
surumielisyydellä, toisinaan kyynillisyydellä. — Jaa, so ist das Leben.
Miksi hän aina sanoi sen saksaksi? Tuli ajatelleeksi, miten paljon hän
mahtoi olla nähnyt elämässä kaikkea, maailmaa ja ihmisiä. Nyt hän oli
aivan vaarallisen tyyni.

— Sulkekaa jo tuo.

Thorpe nousi ja väänsi radion kiinni. Paula katseli häntä selän takaa.
Miehen vartalo on niin erilainen kuin naisen. Hänellä on leveät
hartiat, komea pituus, hän ei ole liian lihava, poikamaisen hoikka
mieheksi. Vartalo kapenee alaspäin, voima keskittyy hartioihin.
Naisella on sulavammat, hennot hartiat, melkeinpä taipuvat ja
lantioista vartalo pyöristyy, siitä johtuu, että nuori nainen voi
näyttää kukkaselta joskus, on istuessaan kuin taivuttelisi teräänsä,
mutta mielien ruumis on kuitenkin paljon kauniimpi. Thorpe käännähti
hiukan. Oo, miten ylpeästi vartalo kaartuu — hän kysyy: Otetaanko vielä
jotakin? Virossa on hyvä asema. — Paula puisteli päätään.

— Ei oteta, puhellaan ennen. Tiedättekö, minä ajattelin äsken, että jos
olisinkin Berliinissä tällä hetkellä. Kulkisin kadulla ihmisvirrassa.
Suuret mainosvalot kutsuisivat joka askelella. Vielä ennemmin olisin
Broadwaylla, siellä olisi vielä ihmeellisempää.

— Ihmeellisempää kyllä, kun istuu täällä ja ajattelee sitä. — Lassila
korosti ja venytti ensimmäistä sanaa kovasti. Hän iski aina jonkin
sanan puheestaan suurella painolla esiin, kuin viimeisen vasaran iskun.
Se tapa oli juurtunut häneen koulussa. — Ihmeellisempää kyllä. Mutta
jos olisit Saksassa, Ranskassa, Amerikassa, tekisit siellä työtä,
asuisit ja eläisit, ei se silloin olisi mitään ihmeellistä.

— En minä tahdokaan siellä tehdä työtä. Kuljeksia vain joka paikassa,
katsella ja nähdä Pariisin Montmartre, taiteilijakahvilat ja Kiki, joka
istuu siellä korkealla baarituolilla.

Thorpe kumartui tuolistaan eteenpäin ja sanoi:

— Se kuume on meissä kaikissa.

— Ei minussa kuitenkaan, pisti Valjakka.

— Mutta kirjallisuus, jonka pitäisi olla aikakauden kuvastin — se
on ainakin matkakuumeessa. Ei saa lukea muuta kuin automatkoista,
Djunasta, Honolulusta ja itämaista.

— Meidän kirjallisuutemme on suurimmalta osalta _meritaudissa_.

— Minäpä en halua lukea matkakirjoja, tahdon matkustaa itse. Pitäisi
mestata kaikki ne, jotka kirjoittavat matkakirjoja. Synnyttävät
ihmisiin vaarallisen ruton.

Valjakka vetäisi toista suupieltään ylöspäin:

— Paulakin on saanut hyvän tartunnan.

Paula kierteli käsiään ja katseli noita kolmea miestä kutakin.

— Se on ihan totta. On niin äärettömän ikävä olla täällä —
Hyperboreassa. Minä luulen, että se tarkoittaa Suomea. Olli, kuuletko?

— Hyperborea tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, samaa kuin Ultima Thule.

— Mitä on sitten Ultima Thule?

— No, äärimmäinen pohjola, viimeinen pohjola. Mutta ei Suomi kuulu
siihen.

— Älä naura, Eetu sinä. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea olla, kun
lukee aina sellaista. Ei luku ravitse. Minulla on ollut monta kertaa
niin ikävä, kun ei ole päässyt Kaivohuoneellekaan. Tai oikeastaan ei
ole tullut mentyä. Kerran me kuljimme Ollin kanssa ohitse pimeänä
iltana tänä syksynä. Suuret puut kohisevat. Minä koetan kurkistella
sieltä aitojen takaa. Puutarhasta näkyy värilliset valot, kuuluu
pauhaava soitto, lavan yli riippuvat punaiset nauhat. Tanssijain tahti
ikäänkuin imeytyy vereen. Ihmiset taputtavat hulluina käsiään. Siellä
ne istuvat huovat jalkojensa ympärillä, ettei illan viileys kosketa
heidän sääriään. Tulee omituinen ahdistus, kun ajattelee kaikkea,
valoa, huolettomuutta. Ettekö usko, että tulee hurjan ikävä?

— Kyllä siinä tulee ikävä. — Se oli Thorpen ääni savun takaa.

— Paula rukka, jopa sinä olet kuin pieni harmaa orja, pisti taas
Valjakka.

— Älä sinä — Paula kääntyi Thorpeen. — Kertokaa te taas jotakin
matkoiltanne.

— Nyt alkaa olla myöhäistä. Maisteri Lassila nousee aikaiseen ylös.

Lassila oli ollut vaiti lähes koko ajan. Hän ei nytkään näyttänyt
kuulevan; kasvot olivat kylmänvalkeat, suljetut.

— Katsokaa kuitenkin, voi, kertokaa nyt jotakin — Paula tiesi olevansa
suloinen pyytäessään.

— Ei tällä kertaa — Thorpe nousi — minun täytyy sanoa hyvästi.

Vieraiden lähdettyä syntyi miehen ja vaimon välillä yhteenotto.

— Kuule, Paula, minun täytyy sanoa, että en voi hyväksyä sinun
menettelyäsi. Kuinka sinä käyttäydyt niin lapsellisesti, houkuttelet:
kertokaa, kertokaa.

— Jos hän ei halua kertoa, voihan olla ääneti. Enhän minä pakota,
vaikka pyydän.

— Mutta se on suorastaan typerää ja sitten sinä lavertelet hänelle
vieraista maista. Sehän on meidän kahden keskeinen asiamme, milloin
matkustamme ja mitä haluamme. Ei omia asioita pidä puhua kaikille.

— Itse hän on aina puhunut minulle vieraista maista enkä minä. Etkä
sinäkään käyttäydy hyvin. Osoitat vieraiden aikana, ettet heitä siedä.
Istut sen näköisenä, että toisten on pakko lähteä pois. Nytkin.

— Se on selvää. Hänen ei tarvitse aina istua täällä, mies, jolla on
vain auto ja ruotsalainen nimi. Meidän on otettava seuraamme sellaiset
ihmiset, joista pidämme.

Paulaa melkein hymyilytti ajatus: Entä jos minä pidän hänestä ja sinä
et.

— Enkä minä kiellä sinua, istu Kaivohuoneella vaikka joka ilta, mutta
älä puhu siitä vieraille. Ei pidä olla haihakko.

— Niin, niin, sanoi Paula, silmät tuijottivat kuin jotakin näkymätöntä.
Hän vetäisi henkeään syvään ja lähti makuuhuoneeseen.




2.


Toisena päivänä Paula oli jälleen automatkalla. Istui etuistuimella
arkkitehdin vieressä, kun tämä ohjasi. He ajoivat pitkin tasaista
asfaltilla laskettua maantietä Haagaan päin eivätkä puhuneet mitään.
Auto vain heilahteli ja molemmat he olivat ihmeellisen iloisia. Thorpen
silmät seurasivat tietä eteenpäin, Paula katseli hänen ohjauspyörää
puristavia käsiään: hyvin hoidetut ja lujat, rystyjen päät kohosivat
valkoisina, kovina nappuloina. Varmasti kauniimmat kuin hänen kätensä.
Paula vetäisi käsineensä pois ja tarkasteli omiaan. Hän oli eilen
kuorinut porkkanoita. Sormenpäät olivat vielä mustat. — Minulla ei
ole vähääkään pehmeät kädet, niin kovat ja pitkäsormiset. Jos minä
silittelisin niillä jonkun miehen otsaa, tuntuisikohan se karhealta.
Muutamilla naisilla on kädet yhtä pehmeät kuin kumiukon maha, tai kuin
ne olisivat höyhenillä täytettyjä silkkisäkkejä — Paula kohotti siinä
ajatuksissaan ylimielisesti päätään — Välikö tällä. On hauska olla
huolimaton, olla vain miten sattuu olemaan.

He kääntyivät takaisin ja tulivat Turuntielle. Ihanaa on ajaa tätä
leveää katua. Ikäänkuin vapaus ja avaruus astuisi sieluun. Heikinkadun
ahtaudesta ja hälinästä he pyörsivät ylös ja pysähtyivät Vanhankirkon
puiston sivulle, Yrjönkadun n:o 13 edustalle. Siellä asui Thorpe.
Paula oli luvannut lähteä hänen kotiinsa syömään aamiaista. Hän oli
käynyt siellä kerran ennenkin miehensä seurassa. Eteisen lattialla oli
paksu matto. Tummat samettiverhot peittivät vaatenaulakkoa. Thorpe
auttoi takin hänen päältään. Paula pisti hattunsa hyllylle ja meni
järjestämään tukkaansa peilin eteen. Sen kehys oli valkeaa ja kultaa,
sen molemmilla puolilla seinällä pyöreät taulut, nekin ohuin kullatuin
kehyksin. Toisessa oli valokuvattu kaunis hevosenpää. — Oli hyvä, että
hän oli ottanut ylleen tämän punaisen samettileningin. Se oli aivan
myötäinen. Teki hänen vartalonsa niin hoikaksi vyötäröltä ja kohosi
hauskasti rintojen kohdalta. Ylhäinen, rakas puku. Thorpe pysähtyi
hänen viereensä ja näytti hevosenpäätä.

— Tuossa on valokuva minun entisestä hevosestani. Se oli mainio ratsu.
Nousin usein sunnuntaiaamuisin kuudelta ja ajoin pitkälle Grankullaan
ja Espooseen.

He menivät laajempaan huoneeseen, joka jatkui eteisestä ilman että
edes ovi erotti niitä. Se oli ruokasali, ja aamiainen oli pöydällä.
Arkkitehti soitti palvelijaa ja kuului pyytävän lautasen myös rouva
Lassilalle. Paula katsoi tyttöä. Hyvin hento, pienikokoinen, kapeat,
näppyläiset kasvot. Näytti hiljaiselta ja koulutetulta ammattiinsa.
Musta puku, pieni päähine ja valkoinen esiliina. Sepä oli juhlallista.
Minkälainen isäntä mahtoi Thorpe olla palvelijattarilleen? — Hän
istuutui pehmeään sohvaan. Thorpe meni itse jonnekin, luultavasti
pesemään käsiään.

Huone oli suuri. Ja näin istuessaan tunsi juuri sen suuruuden ja
samalla turvallisuuden. Oli hyvä olla täällä sohvalla. Yli ikkunan oli
vedetty ruskealankainen paksu pitsikudos, se ikäänkuin eristi tämän
huoneen harmajasta ulkomaailmasta. Pöydän yläpuolella valaisi iso
kruunu, se vaikutti himmennetyltä hopealta. Lattiamatto oli pohjaltaan
kuin sammalta, kuvioissa loistivat kaikki syksyn rikkaat ja kirkkaat
värit, putoavien lehtien värit. Kaikki kaapit olivat korkeajalkaisia,
yhtä mataloita kuin tavallinen pöytä. Niiden päällä runsaasti
kristalleja ja leveä malja täynnä hedelmiä. Mitähän Thorpe sanoisi, jos
ottaisin tuolta omenan ja pureksisin sitä kun hän tulee? Nauraisiko
vai paheksuisi? Seinien alaosassa oli tammilaudoitus, sen leveällä
reunuksella monia vanhoja somia koruesineitä ja pieniä valokuvia.
Vieras tuntee täällä sielunsa janoavan henkevyyttä ja ylhäisyyttä,
jotakin vanhaa ja ihanaa, jota on löytynyt kaikkina aikoina. Thorpe
mahtoi rakastaa kotiaan. Siinä oli jollakin tapaa sama leima kuin
hänessäkin.

Paula istui sohvalla pienenä ja totisena kädet helmassa, hiukan
laineille taivutettu tukka valuen yli otsan kulmiin saakka. Thorpe tuli
sisään ja hymyili. He istuivat pöytään. Paula huomasi, että sen sohvan
yläpuolella, missä hän äsken istui, oli suuri öljyväritaulu himmeäksi
kullatuissa kehyksissä. Vanhahko nainen mustassa puvussa, valaistut,
jalomuotoiset kasvot. Taulu oli aivan Thorpea vastapäätä. Tämä saattoi
nähdä sen syödessään.

Thorpe näki hänen jäävän katselemaan kuvaa ja sanoi:

— Minun äitini.

— Te ette ole hänen näköisensä.

— Minä olen tumma, isääni hieman, isänäitini oli venäläinen. Hänestä
se johtuu. Jos minulla olisi veli, saattaisi hän olla aivan vaalea,
äitiini.

Paulan silmät vilkastuivat. Ilmankos Thorpen ihonvärikin oli tuollainen
erikoinen. Ei ruskea, kalpea eikä punainen, vaan sellainen kuin voi
ajatella olevan persialaisilla ja niinkuin on joillakin nuorilla
mustalaispojilla.

— Oletteko te ollut Venäjällä?

— En. Isänisäni oli jonkin aikaa Pietarissa ja toi sieltä vaimonsa,
muutoin on sukuni ruotsalaista. Minä olin kaksikymmenvuotias, kun
minulla oli suuri halu Venäjälle. Sitten äitini kuoli, tuli kaikkia
muita asioita väliin, eikä enää tehnyt mielikään sinne.

— Minä ymmärrän, voi olla kausia elämässä, jolloin ihminen äärettömän
voimakkaasti haluaa jotakin asiaa. Sitten tulee toinen kausi, jolloin
se edellinen tuntuu ihan arvottomalta. Eikö totta?

— Niin, se koskee ylipäänsä kaikkia kiihkeitä intohimoja. Mutta
ihmisellä täytyy olla jokin intohimo, muuten ei tule toimeen. Täytyy
olla jokin lumous, tuollainen erikoinen kiintopiste, jonka avulla voi
pettää itseään. Uskonto, työ, rakkauskin. — Jaa, so ist das Leben,
nurinkurin nähtyjä asioita.

Thorpe pysähtyi, laitteli voileipäänsä, sanoi sitten aiheettoman
jyrkästi.

— Ei ole hyvä, että suonissa on venäläistä verta.

— Minkätähden? Minä olen aina luullut, että jos isä ja äiti ovat eri
kansallisuutta, tulevat lapset paljon nerokkaampia ja saavat usein
taiteellisia taipumuksia.

— Ja tulevat heikompia.

Paula ei ymmärtänyt.

— Kuinka niin?

— Moraalisessa suhteessa.

Hän katsoi Thorpea ja purskahti nauramaan: — Luulen, ettei teillä ole
syytä valittaa siitä. Tehän ette ole heikko moraalisesti — ettehän te
ole vielä mennyt naimisiinkaan.

— Minä — otaksun — että ne voivat olla vahvempia moraalisesti, jotka
menevät naimisiin. Jos on todella olemassa käsitteitä heikkous ja
vahvuus, kun otetaan asiain suhteellisuus huomioon. Mutta jos — minä
sanon jos — minulla esimerkiksi olisi luonteessani kiihkeää intohimoa
naista kohtaan, olisi se perittyä sieltäpäin.

Paulaa peloitti ja viehätti uusi keskustelunaihe, mutta he jäivät
molemmat ääneti. Söivät, katselivat lautaseensa. Sitten mies sanoi ihan
toisella äänellä:

— Kuulkaahan, minä sain teillä toissa päivänä idean. Sen vuoksi
oikeastaan pyysinkin teidät tänään tänne. Katsokaa, kun te nyt niin
mielellänne haluatte ulkomaille, ettekö voi lähteä yhdessä minun
kanssani parin viikon kuluttua?

— Ihanko totta? Ajatelkaa — nyt _te_ pääsette lähtemään.

— Niin, lähdemmekö _me_?

— Lähdetään pois. Ei minulla ole mitään esteitä.

Paula nauroi. Hänen ruskeat silmänsä kiiluivat. Täällä sähkövalossa
istuessa oli kuin olisi syönyt illallista juuri yön edellä, ihminen
joutui samanlaiseen hermotilaan. Oli enemmän irroillaan.

— Minä puhun totta.

— Minä puhun myöskin. Ettekö usko?

— En. Te nauratte vain.

— Hyvänen aika. Voinhan minä puhua totta, vaikka naurankin. Olisipa
se hävytöntä, jos minun pitäisi jäädä tänne, kun te lähdette
herrastelemaan sinne. Minäpä en jää pois millään ehdolla. Voi, voi, yhä
te epäilette. Lyödäänkö kättä?

Paula ojensi kätensä pöydän kulman yli ja sanoi samassa ajatuksissaan:
Hiisi — porkkanaiset, mustat sormet.

Thorpe ei näyttänyt sitä huomaavan, piti hänen kättään ja tuijotti
häntä mustilla, öljynvärisillä silmillään.

— No, siis matkustamme?

— Jaa. Varmasti.

Paula nyökkäsi. Hän oli hirvittävän huvitettu. Tunsi hyppelehtivää,
vallatonta riemua koko olennossaan. Tuoli hytisi ja lattia tanssi
paljaasta ilosta.

— Mennään Turkinmaalle haaremiin. Kuulkaa, minä haluan haaremiin
lempivaimoksi.

— Ei, minä olen vastuussa teistä, en minä suostu sellaiseen.

— Noo. Voimmehan jättää Turkin tämän kerran pois — Paula väläytti
silmiään. — Käydään siellä toiste lentokoneella.

— Te teette yhä pilaa. Mutta entä sitten lähtöpäivänä?

— Puhutaan nyt vakavasti. Mieheni ei päästä minua.

— Niin, jos te kerrotte hänelle.

— Tietysti minä puhun eikä hän voi antaa nyt minulle rahoja. Muuten hän
kyllä päästäisi.

— Kuulkaa, kun minä pyydän teitä kerran toverikseni, niin ymmärrättehän
te, että minä kustannan myös meidän molempien matkat. Te olette minun
vieraani.

— Olli ei päästä minua teidän rahoillanne.

— Silloin ette puhu siitä sanaakaan.

— Mutta en minä lähde muutenkaan, ihan vakavasti sanottuna.

Thorpe katseli Paulaa. Tämä tarkasteli laudoituksen reunustalla olevaa
ruskeapuista jumalankuvaa. Aikoi juuri kysyä, eikö se ole Buddha, kun
toinen sanoi:

— Te ette siis uskalla lähteä minun kanssani.

— Vai niin. Minäpä uskallan, vaan en halua.

He tuijottivat silmäkkäin molemmat, ylimielisesti, tyynesti ja
ärsyttävällä kylmäverisyydellä, lähes kuin kaksi käärmettä, jotka
tappavat saaliinsa kiertämällä.

— Sanoitte itse, etten ole moraalisesti heikko, ja kuitenkin pelkäätte
minua.

— Minä en pelkää, uskokaa se.

— Sitten pelkäätte itseänne.

— Mitä te tarkoitatte? — Paula kohotti vielä päätään ja katsoi
suurentunein silmin Thorpea. Hänen kulmakarvansa kohosivat otsatukan
alle. Yhtäkkiä, painolla:

— Minä _tulen_ teidän kanssanne.

— Ei siihen ole uskomista.

— Onpas. Äsken en ollut varma, haluanko, mutta nyt minä äkkiä tunnenkin
haluavani.

He olivat jo aikaa lakanneet syömästä. Istuivat vain pöydän ääressä ja
nousivat nyt. Thorpe otti esiin kortit ja tupakkaa. Paula oli innokas
polttamaan, Thorpe poltti vähemmän. He aloittivat bismarckin. Kesken
pelin Paula keräsi kortit kasaan.

— Nytpä minä tiedän. Me pelaamme pasianssia ja katsomme minkälainen
matka meille tulee.

— Te keskeytitte pelin, vaikka olitte itse voiton puolella, sanoi
Thorpe tyytymättömänä. Paula nauroi ja löi pasianssia jännittyneenä.

— Katsokaa nyt mitkä kortit jäi: pata kuningas, pataässä, herttaässä ja
herttakymppi. Sehän on hullua, typerää.

— Mitä se sitten merkitsee?

— En minä tiedä, mutta ne ovat hulluja kortteja.

Thorpe kyllä tiesi.

— Nyt minun täytyy lähteä.

Thorpe tuli häntä saattamaan autolla. Kulmassa Paula tarttui hänen
käteensä, sillä auto kääntyi päinvastaiseen suuntaan.

— Mennään ensin ottamaan valokuvat passia varten.

Thorpe vei hänet Roobertinkadun pikavalokuvaamoon. Viidentoista
minuutin kuluttua he saivat märät, vesiämpäristä nostetut kuvat
käteensä. Paula nauroi kuvalleen ja tarttui Thorpen nutunhihaan.

— Katsokaa, mikä ylpeä demoni ja te kuin vekselinväärentäjä.
Tällaisilla kuvilla meitä ei päästetä minkään rajan yli. Luulevat
kansainvälisiksi rikollisiksi.

Kun Paula Antinkadun 38:n kohdalla nousi autosta ja ojensi kätensä
Thorpelle, suuteli tämä nopeasti hänen sormiaan. Hän nauroi ja juoksi
kiireesti ovesta sisään. Olipa tämä seikkailua. Hissin ovi aukeni
juuri, Valjakka oli tulossa sieltä ulos.

— Hei, Paula, tulet parahiksi. Mutta missä sinä olet ollut? Näyttääpä
siltä, kuin hautoisit jotakin ilkeyttä.

— Olin Thorpen kanssa automatkalla. Mutta älä sano Ollille.

— Ilmankos. Silmät kiiluu ja hampaat väläkkää.

Paula vei Valjakan ruokasaliin ja käski istua siellä, kun hän
menee keittiöön työhön. Tämä sytytti pöydältä savukkeen itselleen,
istui siinä jalka toisen päällä ja poltteli tupakkaa. Ruokasalin
kolmiosaisesta ikkunasta tuli sisään lokakuun ankea valo. Hän meni
ikkunan luo, näki vastapäätä tuon vanhan, matalan, kurjan puutalon
likaisine pihoineen ja lahoine portaineen. Kadulta kohosivat jyrkät,
mustat raput mekaaniseen kengänkorjauslaitokseen. Ovi rappuihin oli
auki. Valjakka meni uudelleen istumaan ja poltti kiihkeästi. Hänen
päänsä oli hiukan raskas. Ajatukset palasivat omituisesti kiertäen
viime yöhön. Jälleen. Saakeli, mistä makuun pääsee, siitä ei pysy
erossa millään. Lihan himo, silmäin pyyntö. Hän muisti, miten Anja
aamulla oli pujahtanut sängyn pään taakse laittamaan kiinni liivejään.
Päällä oli kurttuinen leninki, jota ei ollut riisunut koko yönä. Hitto
soikoon, oli ilkeä olla. Millä mielin seisoi tyttö nyt Stockmannilla
myymässä alusvaatteita. Paulakin tekee autoretkiä Thorpen kanssa,
vaimoihminen. »Joka luo silmänsä naiseen himoiten häntä, hän on jo
sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.» Siitä päättäen on maailma
huorintekijöitä täynnään.

Noloksi kävi istua siinä yksinään ja ajatella tuollaisia ajatuksia.
Hän meni keittiöön ja istui sänkyyn. Paulalla oli nauhoilla koristettu
rimsullinen esiliina edessään. Hän pesi astioita, sutsutti kuivunutta
lautasta harjan kärjellä ja varoi hihojaan, huomasi Valjakan katselevan
pöydälle, jossa oli maitokannu, voita ja leipää. Paula ei koskaan
korjannut niitä kaappiin saakka, korkeintaan pisti ikkunalle, jos
olivat pöydällä tiellä.

— Oletko syönyt aamiaista? kysyi hän.

Valjakka irvisti.

— Mistäs taidat civiksen löytää, joka ei janoinen, nälkäinen ja rahaton
ole.

— Ota lautanen, lasi ja veitsi, siinä on voita, leipää ja maitoa ja
kaapissa on leikkeleitä. Voithan sinä mennä ruokasaliin, mutta minusta
on hauskempi, jos syöt täällä.

— Hauskempihan se on minusta itsestänikin.

Valjakka kävi mielihalulla näkkileipää pureksimaan, sanoi Paulalle:

— Kylläpä sinä hankaat niitä lautasia oikein olantakaa.

— Nämä ovat eilisen päivällisiä, ihan kuivuneita. Kerkisin juuri
laittaa tänä aamuna vuoteet kuntoon, kun Thorpe soitti.

— Ja sinä jätit kaikki ja seurasit häntä.

Paula nauroi. Oikein. Kumartui tiskipöydän yli ja nauroi. Sai astiansa
pestyksi, kaatoi kylmenneen tiskivetensä pois, ja kuivasi ne. Kaikki
oli selvää, kun Valjakka toi lautasensa ja lasinsa.

— Täältä tulee uusia astioita nyt.

— Jätä ne siihen pöydälle.

— Kuivamaan, että sinä saat heitä taas hangata.

— Oh, ei se mitään. Mutta tekisitkö sinä minulle yhden pienen
palveluksen. Ota minun pussini eteisen pöydältä.

— Sehän on suuri lahjoitus köyhälle tohtorille.

— Äläpäs. Et sinä sitä saa. Mene halliin ja osta puoli kiloa
jauhelihaa. Laitetaan nyt yhdessä päivällinen valmiiksi heti. Eikö
niin? Sitten pääsee siitäkin rauhaan, eikä tarvitse koko iltaa tuhrata.
Pussissa on avaimet, ettet tullessa soita.

Paula pisti suuhunsa suolakurkkuviipaleen ja alkoi hakata sipulia.
Sade rapisi suurin pisaroin ikkunaan. Aamullinen harmaus oli
tihennyt raskaiksi vesihelmiksi. Huu, miten kolea on tuollainen iso,
moniruutuinen ikkuna. Kaiken ilman rajattoman surullisuuden se laskee
sisään. Tuntee tuskallista ahdistusta tästä ylitsemme kulkevasta
likaisenvärisestä vyöstä — se ei lopu, vaan kiertää ja kestää ikuisesti.

Hän sytytti sähkön ja laski vihreän paperikaihtimen alas. Alkoi
käristää sipuleita. Valjakka palasi ja karisti hihoistaan pois
sadevettä ja istui. Kaasu surisee, rasvankäry leijailee keittiössä.
Paula kääntelee sipuleita. Sade kuuluu valuvan ulkopuolella. Tämähän on
vallan kodikasta.

— Eikös olekin mukavaa olla naimisissa, Paula?

— Onhan se.

— Tämä nuoren miehen elämä on oikeastaan niinkuin alus tuuliajolla.
Tuolla kulkea rutkuttaa sateessa pitkin katua, syö jossakin kuppilassa
puolikylmää ruokaa, on aina vähän niinkuin heikolla vatsalla, ja kun
menet sitten asuntoosi, on siellä outo, tyhjä huone. Vuokrakulut
seisovat vieraina kuin makkarat tuolla näyteikkunassa. Eivät ne ole
omasi, paksu lasi on välillä. Istu siellä sitten yksinäsi, eikä
sänkykään ole kuin oma sänky. Johan ne sen narinan kuulevat seinän taa.
Kyllä ovat tyhmiä, jotka eivät mene naimisiin.

Paula nauroi:

— No ne ovat hirvittävän tyhmiä suorastaan.

— Kun minä kuusivuotiaana vesana kävin viikkokoulua Säämingissä,
laulettiin siellä:

    »Sinutta, Jeesus-onneton,
    eloni ompi aivan
    ja matkani mun täällä on
    kuin myrskysäässä laivan,
    mi neuvotonna tietään käy...»

Minä vielä silloin luulin, että se onneton tarkoitti Jeesusta.
Ihmettelin, onko hän aina onneton ja kurja. Mutta juolahti mieleeni
tässä, että jos nuorella miehellä ei ole vakituista kaveria eikä kotia,
on hän jokseenkin yhtä neuvoton kuin sellainen laiva.

— Eetu rukka.

— Mitä?

— Voi Eetu rukka sinuas, puuttuuhan sinulta sekä koti että vaimo ja
lapset.

Paula ratkesi siinä nauruun. Kyllä hän jaksoi.

— Kunhan minä ensin tulen tohtoriksi, kyllä minä...

— Kun en minä usko sinusta tulevan tohtoria ensinkään.

— Älä nyt tee toista vallan kyvyttömäksi.

He juttelivat rattoisasti ja suorasukaisesti. Valjakka murti savolaista
väliin. Paula pesi perunat kiehumaan ja alkoi paistaa pyörylöitä.
Ruskeina ja pieninä ne kiersivät rasvassa. Paulan lihapyörykät olivat
aivan hänen kyntensä kokoisia, sitä parempi mitä pienempiä, siitä
hän oli varma. Oli sen kokeillut suullaan. Otti nyt kaksi lusikkaa
pöydälle, pani kumpaankin yhden pihisevän, tulisen lihapullan ja pisti
puolukkahilloa niiden päälle. Toisen lusikan hän työnsi Valjakan käteen.

— Maistapas, eikö ole hyviä ihan tuoreeltaan?

Imettiin varovasti kylmää hilloa ja tulisen kuumaa lihapullaa, samalla
Paula nostelee toisia pois pannusta. Silloin tulee Lassila, heittää
pöydälle valkoisen paperipussin, se näyttää hedelmäliikkeen pussilta.
Paula tarjoo hänellekin pyörykkää hillon kanssa: Maistapas.

Maisteri otti lusikan käteensä, seisahtui hellan luo ja nosti kuin
ajattelematta, vahingossa kätensä vaimonsa olalle. Paula käänsi päänsä
äkkiä poispäin. Häntä liikutti niin omituisesti se, että mies piti
kättään hänen olallaan, ja vielä täällä keittiössä, työssä. Lassila
ei virkkanut mitään, lähti vain ja vei Valjakan pois käryä täynnä
olevasta keittiöstä. Hän ei erikoisesti harrastanut seurata vaimonsa
taloustoimia. Paula jäi yksinään ja kurkisti heti valkeaan pussiin.
Sieltä löytyi banaaneja. Suloista. Hän käänteli onnellisin kasvoin
pulliaan sakeassa savussa, painoi kädenselällään poskiaan, joita
poltti. Kuumat ja pehmeät ne olivat, oi, miten kuumat ja pehmeät.

— Olipa se hullu tuuma — ja Thorpe on ihan kuin tosissaan, ottaa
kuvatkin. Kyllä sillä kelpaa nauraa. Mutta jos me matkustamme,
pitäisi minun esittää meidät sinuiksi. Miltähän tuntuisi sanoa häntä
_Carl-Eric_.




3.


Paula ajatteli usein seuraavalla viikolla Thorpea ja naureskeli.
Hakeeko tämä tosissaan ulkomaan passeja? Hän pyyhki laulellen tomuja,
oli iloinen, ruskeista silmistä kimmelsi jännitys. Thorpe ei ollut
soittanut eikä käynyt heillä, mutta Paula tunsi sen itsessään, että
tämä ajatteli häntä joka päivä. Ilo, huomio, toisten mielenkiinto on
elämän eliksiiriä, jokaisessa solussaan tuntee ihminen sen nautinnan.
Mutta miksi hän ei enää soita? Paula istui väliin pitkät ajat
miettimässä tätä. Vasta toisella viikolla pistäytyi Thorpe heidän
luokseen eräänä iltana teelle. Paula ei puhunut paljoa. Hän istui
salaperäisenä, vartioi eloisin silmin molempia miehiä. Ne puhuivat
jostakin Genéven konferenssista, joita on tuhkatiheään, eikä tavallinen
ihminen ymmärrä niistä mitään. Kuitenkin he olivat ihmeellisen
innostuneet siitä, puhuivat ja selittivät kaikki asianhaarat
toisilleen. Paula vain katselee, tuntee itsensä ihan syrjäytetyksi.
Thorpe väittää, ettei asia ole niin kuin Lassila sanoi sen lukeneensa,
ja toinen lähtee ruokasalista lehteä hakemaan. Silloin Thorpe kumartuu
eteenpäin, katsoo mustilla levollisilla silmillään Paulaa. Ääni
hiljenee.

— Meidän passimme ovat pian kunnossa.

— Niinkö; sanoi Paula. — Oo.

Thorpen katseessa on jotakin huumausainetta. Hän tuntee omituisen
levottomuuden ja voimattomuuden valuvan jäseniinsä. Samassa palaa
Lassila, istuu hänen viereensä, levittää lehden ja lukee. Paula nostaa
kätensä hänen olkapäälleen ja nojaa hänen kylkeensä. Mustat silmät ovat
yhä häneen suunnattuna. Posketkin palavat, tekisi mieli heittäytyä
Ollin selän taa. — Ei, miten hullu hän on? Mitä tämä nyt on? Ei mitään.
Hän kohotti vain leukaansa ylemmäksi. — Thorpe lähti pian. He seisoivat
ja puhelivat vielä eteisessä. Kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä,
heittäytyi Paula miehensä kaulaan. Nimetön, tajuamaton pelko puristi
sydänalaa, ruumiskin oli hervoton.

Se tunto valahti hänestä miehenkin läpi, tämä silitteli hänen karheaa
tukkaansa, pyyhki pois otsalta hiukset, naurahti sitten kurkussaan.

— Voi, voi sitä.

Paula irtautui äkkiä, lähti pois, vei teeastiat keittiöön. Pisarat
kuuluivat rapisevan ulkona, hän avasi ikkunan ja pisti kuuman päänsä
sateeseen. Yli pihan toisella puolen olevan matalan katon näkyivät
pimeässä seuraavan talon valaistut ikkunarivit. Sadepisarat särkyivät
hänen kasvoihinsa, niiden kosteus teki hyvää. Tänä syksynä oli satanut
paljon. Hän hengitti ahnaasti kosteutta, veti sitten ikkunan kiinni,
huuhteli kasvojaan kylpyhuoneessa, jätti laiskuudessaan hampaat
pesemättä, kävi kaksi omenaa ruokasalista ja lähti nukkumaan.

       *       *       *       *       *

On perjantai ja suursiivous. Paula oli ehättänyt töitään ja keittänyt
sitten karamellisuklaata »lohdutukseksi». Oli pannut sitä kahdelle
lautaselle keittiön ikkunalle jähmettymään ja istuu nyt sängyssä
helmassaan sanomalehti ja sen päällä pieni kaluttava kattila. Kasvot
alakuloisina, kädet karkeina ja punaisina lattianpesun jäljeltä.
Siivoaminen masentaa. Tekee tomuiseksi, likaiseksi, puutuneeksi.
Tuskin jaksaa hengittää kyllääntymisessään. Ajatukset makasivat maassa
kuin vanhan tulisijan tuhka syksyn likosateessa. Jossakin aivojen
peräkomerossa asuu väsymys. Pieni harmaa olento, kyyhöttää hiljaisessa
nurkassa, sen sormiin takertuu ilo, se kehrää hermot tahmeiksi ja
sattuu joskus nykäisemään hiljaa otsalla kulkevia säikeitä. Silloin
vihlaisee päässä. Vastenmielisyys hytkäyttää Paulaa: siinä on siivottu
huoneisto, jota hän koko aamupäivän nuohosi. Hurja inho kohoaa sitä
kohtaan. Jos voisi sietää enää edes itseään. Hakatut, raittiit matot!
Mitä niistä on hyötyä? Ush, kaikki niiden pölyt saa kantaa omassa
nahassaan. Hän kääntyy vihasta selin ikkunaan. Aina tuntuu kuin ei
sekään olisi kyllin kirkas. Varmasti siinä on joitakin läikkiä. Vaikka
hankasi sitä kuinka kovasti paperilla, jäi lasiin omituista nukkaa.
Voi, voi, pahempihan se on, paljon pahempi kuin pesemättä.

— Ei tästä tule mitään, ei milloinkaan.

Siinä sukelsi äkkiä eteen etäinen kuva: Hän oli morsian. Istui
auringon paisteessa pienen puutalon seinän vierellä. Nojasi selkäänsä
kivijalkaan ja ompeli pitsiä lakanaan. Lämpö hautoi paljasta päätä. Hän
yritti ommella ahkerasti, mutta kuin pieni paholainen olisi istunut
polvella ja sysännyt kättä: Neula pisti aina kangasta pitelevään
peukaloon. Sitten oli peukalon pää jo aivan rikki tokitettu. Hän
tarkasteli sitä kauan: eihän sille voinut mitään, mutta se teki
onnettomaksi koko illan. Paula oli niin arka käsistään, ei taitanut
sietää likaista työtä. Ei taitanut silloin, eikä taida vieläkään.

Kädet puristuivat yhteen pienen kattilan ympäri:

— Nyt minä sen päätän: jos Thorpe vie minut ulkomaille, lähden hänen
kanssaan. Jumala sen tietäköön.

Paula nousi, heitti kattilan hellalle, haki puhtaat vaatteet ja laittoi
itselleen kylvyn. Puhelin soi. Hän nousi istumaan ammeessa, kuulosti,
hyppäsi ylös, juoksi märkänä, vettä tippuvana ja punaisena miehensä
huoneeseen. Thorpe siellä pyysi tulla hänen luonaan käymään.

— Ei ihan vielä, tunnin kuluttua.

Hän tanssi lattialla, juoksi sitten kylpyhuoneeseen ja pulahti
lämpimään veteen pitkäkseen. Vartalo kuulsi solakkana, sen viivat
ikäänkuin heilahtelivat vedessä. Siinä hän houkuttautui sivelemään
lanteitaan, rintojaan, sydänalaansa ja tunsi salaista iloa siitä. Miten
rakas, nuori on ruumis! Jumalallinen, puhdas, kaunis. Liha — vielä
verevä ja kiinteä, ei veltto ja kutistunut. Henki, sielu, ajatukset,
kulta — eivät ne korvaa nuorta ruumista. Paula kohotti kätensä vedestä,
pisarat ravasivat niitä pitkin hädissään alas; eiköpä taivaaseen asti
juossut ojennettuja käsivarsia myöten sähköinen sanoma: Rakastan omaa
ruumistani.

Hän kohottautui ja pesi nopeasti itsensä. Hyppäsi pois kylmästä
suihkusta. Puhtaat vaatteet, sileät ja tuoksuvat — liinavaatekaappiin
oli pirskoitettu hajuvettä. Hän etsi päälleen vanhan, mustan leningin,
koska kasvot olivat niin täynnä verta, sitoi valkean nahkavyön
ympärilleen. Meni keittiöön ja kalusi pienen kattilan puhtaaksi
suklaasta. Nauroi ja pisti kielensä ulos. Mikä kohtaus taas Thorpen
kanssa! Jumala siunatkoon tätä elämää.

Paula oli jälleen hurjalla tuulella, koko energia, sähkönherkkä, oli
pursunut esiin harmaan kuoren alta. Hän asteli lyhyttä keittiön lattiaa
takakenossa, kyynärpäät koukullaan, peukalot työnnettynä vyön alle —
kuin pikkupoika, joka pitää ensi kertaa partiovyötään — työnsi vatsansa
eteen.

    »Ja poika oli Pohjan Torniosta
    ja tyttö oli Lapualta...»

Siitä johtui mieleen aika musiikkiopistossa. Millaista, jos hänestä
olisi tullut laulajatar? Ne illat! Voi, voi! Alma Berg soitteli
hämärtyvässä huoneessa, hän seisoi juuri näin, hartiat taapäin
taivutettuna, ylevänä kuin suuri henki. Katse kulki ikkunasta yli
Sepänaukean, kosteus silmissä hän oli laulanut:

    »Kotoani näänkö milloinkaan,
    kultaani konsanaan.»

Se laulu oli liikuttanut, oli kuin symboli heistä. Ne illat. Ne illat.
Sävelet ja laulut, sanat ja puheet. Ja nauru. Oo, kyllä sitä ihminen
jaksaa nauraa kiskoa. Kainalossa musta laukku, sen kannessa kultaisin,
jäykin, paksuin kirjaimin: _Musik_.

Helposti hän oli heittänyt sen ajan, ilman epäilyksen varjoa
leikkiäkseen maisteri Lassilan kanssa. Oo — miten tämä oli
matemaattinen, suora ja viisas. Ja ne kylmänvaaleat, selkeät kasvot.
Oli huvittavaa taivutella miestä kurillaan. Saihan heittäytyä itse sitä
lapsellisemmaksi. Se heitä sitoi, se että Paula sai olla kissanpentuna.
Olipa hän koko ikänsä tehnyt niinkuin oli halunnut, eikä ollut
kuitenkaan tehnyt mitään tyhmästi, ei joutunut sairaaksi eikä edes
turmeltunut. Perin lempeä sääli itseään kohtaan nousi Paulan kasvoille.
— Hän oli jo kaksi vuotta ollut naimisissa, keittänyt ja hoitanut
taloutta, elänyt avioelämää. Mutta ne entiset illat! Ja Alma — he
olivat silloin erottamattomat. Hän asettui seisomaan hartiat taapäin,
laski toisen kätensä jalolla liikkeellä hellan reunalle. Katseli
puolisuljetuin silmin nukkaista ikkunaa, sydämeen asti teki hyvää se
kaiho, joka tuntui asuvan kasvoilla — ikäänkuin olisivat sadat silmät
jostakin tätä asetelmaa tuijotelleet.

    »Kotoani näänkö milloinkaan,
    kultaani konsanaan.»

    »Kaukomaille lentää lintunen.
    Ah, jos pääsisin ma myötä sen.
    Lennä, lennä pääsky perillen,
    armaani katollen.»

Thorpe saapui. He istuivat ruokasalissa. Paula hakee toisen
suklaalautasen keittiön ikkunalta ja leikkaa siitä karamellipaloja. He
pistävät niitä vuoronperään suuhunsa. Thorpe näyttää Paulalle passeja,
tämä katselee niitä, kyselee, niinkuin naiset yleensä kyselevät. Tänään
piti pakata pieni matkalaukku, Ihan pieni — Paula hymähtää vilahtavalle
ajatukselleen: Luuleeko hän minun ottavan kassin? — se on mukavinta,
ostetaan matkalla mitä tarvitaan. Huomenna Thorpe tulee hänet noutamaan
Lassilan mentyä kouluun. Paula vakavoituu, laskee passit pöydälle
hitaasti, aikaihmismäisesti.

— Katsokaas, puhun nyt aivan rehellisesti teille. Tahtoisin tulla
kanssanne, te ette usko, miten suuri kiusaus tämä on — lähteä pois
hetkeksi, kuljeksia miten haluaa, tulla sitten takaisin. Mikä minua
estäisi? Ei mikään. Voisihan ajatella, että ihmiset puhuvat. Mutta en
minä siitä huoli. Teenpä heille kepposen kurillani. Minä jättäisin
tämän talouden, jättäisin. Jos minun pitää jäädä tänne, rikon kaikki
astiat vihasta. — Paula tarttui Thorpen nutun hihaan ja ravisti siitä.
Tämä katseli suoraan eteensä — ei edes kääntynyt Paulaan päin — hyvin
kauan äänettä.

— Sanokaa nyt, minä tahtoisin päästä irti, muuten pelkään, että tämä
talo joskus kaatuu päälleni, sen täytyy kaatua ja kuolla... Sanokaa
minulle, että minä en voi lähteä. Hyvä Jumala, älkää te ottako minua
mukaanne.

— Kyllä minä otan, jos te lähdette, ja olenpa iloinenkin lisäksi siitä.
Mutta en suinkaan minä ole houkutellut teitä lähtemään, vaikka esitin
sen teille. Miehen täytyy esittää kaikki asiat naiselle. Se nyt kuuluu
hänelle. Toinenhan kuitenkin päättää.

— Enkä minä ole edes teidän esitystänne hyväksynyt. Sillä se on selvä.

— Ettekö? Ettekö muista — eräässä aamiaispöydässä. Olisiko minun
pitänyt ottaa huomioon, että se on naisen sana.

— Ei — pysyn kyllä siinä. Mutta jos nyt teitä ei olisi ollut, en olisi
keltään saanut tätä ajatusta.

— Jaa. Sehän tulee tapahtumaan minun vastuullani, siis tulee olemaan
minun syytänikin. Siihen minä olen valmis. Mutta enhän ole asetellut
enkä tahdo asettaa teille minkäänlaisia ansoja. Minä en pidä teitä
kalana, joka tarttuu syöttiin.

Hän sanoi sen karusti, melkein nyreästi. Paljasti uutta kulmaa
itsestään, oli kuin kivi, josta sammal putosi pois ja sadevesi
huuhtoi esiin suorat pintajuovat. Se teki hyvää kuulla, tyynnytti
toisen pohjalevottomuutta. Paula taivutti päänsä kallelleen pelkästä
kuuliaisuudesta, sangen arasti ja tottelevaisesti.

— Tietysti, eihän kukaan voi ketään väkisin viedä. Enkä minä ajatellut
äsken syytä ja vastuuta. Kuitenkin vielä yksi asia. Saanhan minä
milloin tahansa, minä hetkenä ikänä haluan, palata takaisin.

— Sehän on luonnollista. Mitä muuta mahdollisuutta olisi?

— Tiedättekö, tuntuu hurjan omituiselta, nyt voin lähteä minne tahansa.
En ole edes kuvitellut sellaista, en kysynyt: Minne menisin? Miten
kauas nyt sitten? Sanokaahan.

— Tehän sen määräätte.

Paula painui pöytää vasten ja nauroi: Kaikki maailman metropolit ja
niiden kunnia.

Ruokasalin seinäkello löi kaksi verkkaista, tyyntä lyöntiä. Lyöntien
kaiku hälveni seinille ja kuoli. Paula oikaisi rintaansa, lausui
juhlallisesti:

— Jos lankeat maahan ja kumarrat minua. — Mutta kuulkaahan vieläkin
— anteeksi, minä sanon sen niin, en tahdo kuitenkaan olla röyhkeä,
ymmärrättehän, ettehän suutu? Ettehän te kuvittele, että — minä olen
teidän — rakastajattarenne. Uh, se on kehno sana.

— Sehän riippuu teistä, jos te ette itse tahdo. Siksi minä kysyinkin
teiltä, uskallatteko. Enkä minä näe, miksi se sana olisi kehno. Ne ovat
tehneet sen kehnoksi.

Paula punastui häpeästä, jotakin tarttui kurkkuun. Samalla ihmetteli.
Tähän mieheen ei saanut mitään otetta. Thorpe ei sietänyt pitkää
hiljaisuutta. Käännähti, melkein hymyili.

— Nyt minä olen loukannut teitä. Tarkoitin vain, että niin suuresti
saatte luottaa minuun.

Paula heitti päätään, hänen naurunsa soi sekaisena, epävarmana: —
Oo — mitä hulluja. Mutta kyllä tämä on paras kepponen, jonka olemme
keksineet.

Thorpe kysyi, lähtisivätkö he huomenna. Voiko rouva ehtiä? Seuraava
laiva menee tiistaina. Paula vastaa kiivaasti:

— Huomenna. Jos se jää, jää se minulta kokonaan.

Hän meni makuuhuoneeseen, siellä yöpöydällä oli miehen kuva. Ikäänkuin
ei olisi sitä moniin vuosiin nähnyt, Paula otti sen käteensä ja
tarkasti arvostelevasti. Vain tämä yksi ilta. Hän on oleva hyvä. Hänen
hellyydellään ei pidä olla rajaa. Täytyy laittaa hieno päivällinen.
Mutta ensin matkalaukku kuntoon. Ja ihan ensin — hän meni ruokasaliin
ja söi suklaat lautaselta loppuun.

Paula ei osannut päivällisellä juuri puhella, eikä Lassila nähnyt tässä
kaikessa mitään merkillistä. Lähti kuuntelemaan jotakin esitelmää.
Aivan tavallinen päivä — niitähän oli ollut jos kuinka paljon. Ulkona
vain kuivahko tuuli, ei sateista tällä kertaa.

Hän palaa, riisuu takkiaan eteisessä. Vaimo ilmestyy ovelle, nojaa
pieltä vasten kuin ymmällään, takaa huoneen yläosasta kuultaa vihreä
valo, vaimo on vyötäistä myöten oudon vihertävä, hän on punaisessa
samettileningissään. Näkyy rakastavan sitä vaatetta. Siellä on tee
valmiina, kannu myssyn alla. Kyllä kai se on kuumaa; on ollut valmiina
jo puolisen tuntia. Paula vetäisee kengät jalastaan, kohottaa jalkansa
sohvalle... »Mä riisun kengät jalastain, on tässä pyhä maa...»
Sellainen tapa laulaa hyrähtää sanottavansa kirkkaalla, iloisella
äänellä, pienellä, hyppelevällä sävelellä. Lassila katselee vaimoaan.
Se on taas ihmeellinen, on nauttinut sähköä. Niin liikahtelevainen
se on. Sohvan selkää vasten katsottuna käsivarsien ja olkain viivat
siirtyilevät ja lepattavat, niinkuin ilma värisee ulkona. Silmät
ovat kirkkaat ja vaihtuvat, näyttävät lähettävän aaltoja ilmaan ja
vetäytyvän taas takaisin.

Paula mättää hänen teekuppiinsa kymmenen palaa sokeria. Lassila työntää
sen pois, väkistää leukaansa.

— Kääntää luonnon nurin — sellainen imelyys.

— Ota tämä kuppi, tässä ei ole vielä yhtään palaa. Kyllä minä sen juon.
— Paula puhkeaa nauruun, nojaa sohvan selkään, nauraa — ei, anna minä
panen. Montako? Yksi, kaksi, kolme.

— Riittää. Tattis. — Lassila sanoo hyvin nöyrästi: Tattis. Vaimo saa
hänet toisinaan epävarmaan olotilaan.

— Annapas minä teen sinulle voileivän. Sekoita sinä sillä aikaa
minunkin kuppiani. Katsos, minä ostin maksapasteijaa. Lip, lip, lip.

— Voi, voi — mies vaikuttaa melkein hölmöltä sen sanoessaan, matala
nauru kurahtaa kurkussa — ja nyt se on niin hyvillään.

— Pidätpä itsekin siitä, etkö pidä? Sitä riittää koko ensi viikoksi.

— Eikö se pilaannu?

— Syödään sitten tänä iltana kaikki. Minä kyllä syön — nauraa taas ihan
hillittömästi, painelee kylkiään. — Hyvä Luoja, miten vitsikkäästi sinä
katsot. Sillehän minä nauran, sinun ilmeellesi. Kuule, minäpä nousen
huomenaamulla ylös ja tuon kahvin sinulle sänkyyn. En ole tuonut vielä
yhtään kertaa. Please, eikö ole hyvää.

Mies tarttuu vaimon voileipää ojentavaan käteen, nostaa sillä leivän
hampaisiinsa, viivyttelee hiukan ja laskee käden kuitenkin irti, ei
henno puristaa ranteesta.

Tee on juotu. Vaimo haluaa kävelemään. Mies ei tahtoisi, hän on jo
kävellyt tänä iltana. Miksi lähteä tästä kadulle? Lopulta Paulan
silmät vetäytyivät sumuun. Nuorille aviopuolisoille ei merkitse mitään
muut kuin pikkuasiat. Ja tämän vaimon oikut ovat sellaisia, että
hän voi yhdestä mieliteostaan luovuttaa kaiken muun käsillä olevan,
arvioimatta, laskematta. — Mies lähtee.

Onpa kerrankin tänä syksynä kuiva, kylmähkö ilma. Tuuli hipaisee katua.
Katu iloitsee, himoitsee tanssia, poljentaa, kiihoittaa askeleita:
keveästi, nopeasti. On riemu polkea maan pintaa, on jumalaton riemu
elää iltaisella kadulla. Paula avaa turkkinsa rinnan, antaa raittiin
ilman päästä kaulalleen, solisluilleen. Kulkee miehensä kainalossa
pystyssä päin, omituisesti hymyillen. Höpisee siinä, mikäli silmät
siirtyvät. Huomautuksia joka esineestä. Mies totisesti naurahtelee,
kuuntelee.

— Nyt olemme Pariisissa. Me molemmat. Emme nuku tänä yönä, eipäs
nukuta, tämä on pariisilainen yö.

— Kuule, oletko sinä aina noin omituinen ollut, vai alkaako se nyt?
Kuin lievässä nousuhumalassa.

— Niinkö? — Paula sanoo sen ajatuksissaan, kuulee sen sitten vasta
aivoissaan, nauraa, nyt on hänen nauruiltansa. — Niinkö? Kuin en olisi
oikein tajussani — katsoo Ruotsalaista teatteria, yltyy, höpsäkkö —
ajattele, jos tuo olisi Pariisin Suuri Ooppera? Kulkisimme sisään
satojen joukossa. Ne oudot, tuhannet ihmiset. Kaikki odottavat
suurta laulajatarta. Hän seisoo yksinään, hiukan surullisena, laulaa
rakkaudesta. Me puristamme toisiamme kädestä. Ooo — Helsinki on
kaukana, siellä on harmaa taivas. On syksy ja kylmää aina. Meidän
asuntomme on pimeänä, vihreä lamppu sammuksissa.

Paula vaikenee. Sitten:

— Minä pidän hirvittävästi siitä lampusta.

       *       *       *       *       *

He ovat tulleet kotiin ja menneet sänkyihinsä. Ne ovat vierekkäin.
Päivällä niitä peittää yhteinen leveä pitsipeite. Sen alta kuultaa
suloisena punainen täkki ja sen yli taitettu lakana. Lassila on
vatsallaan, kyynärpäät tyynyn päällä syvässä, leuka kämmenien välissä.
Silmät seuraavat kiinteästi kirjan rivejä. Suomen kansan aikakirjat
II. Seinässä, molempien sänkyjen yläpuolella, on yölamppu. Sen
ylettää mukavasti sammuttaa maatessaan tarvitsematta kohota. Lassila
on kääntänyt sen niin, että valo ei lankea toiseen sänkyyn. Siellä,
hämärän puolella loikoo Paula. Ojentaa ruskean käsivartensa, laskee
sormensa juuri niille riveille.

— Älä lue tänä iltana.

— Annahan tämä luku loppuun. — Lassila nostaa käden pois. Paula
hieromaan päätään toisen olkaan ja kaulan taipeeseen. Kiusaa kuten aina.

— Älä huoli lukea. Kuule, älä kehtaa. Rakas, hyvä mies, puhu nyt vähän
minun kanssani.

Mies siirtää kirjan yöpöydälle.

— Mistä minä puhuisin?

— Sano millaisena sinä pidät minua? Mitä ajattelet minusta? Sano kaikki.

— Jaa, sitä sietää harkita. Naisena, johon ei ole luottamista. Joka
ei tiedä mitä tekee, vieläpä kiusaa aina toisia. Syyntakeeton, Paula.
Kuulut samaan luokkaan kuin lapset, vanhuudenheikot, tylsämieliset ja
juopuneet.

— Minä olen lapsi. Hyvä on.

— Ei. Sinä olet vanhuudenheikko jo. — Lassilaa nauratti, Paula tinki
vielä lisää. Häntä kutkutti saada tunnustus, kiitosta lähtiessään.

— Joka ei koskaan anna miehensä olla rauhassa. Ei lukea eikä tehdä
mitään. Katso nyt, ei edes nojata kyynärpäätään tyynyyn. Ei anna
miehelleen sekunnin rauhaa. Mitä? Etkö sinä nytkin kisko minua kädestä?

— Oo — miten ilkeä. Ilkeys ihan loistaa silmistäsi. Mutta enhän minä
ole riidellyt enkä ollut mikään takiainen?

— Hahahaa. Takiainen sinä juuri olet. Et kai sinä voi riidellä yksinäsi.

— Ensiksikin, jos minä olen takiainen, voin minä pudota poiskin.
Eihän minun tarvitse olla mikään ikuinen risti, josta sinä tuskin
kuollessasikaan pääset eroon.

Mies katsoo hämmästyneenä toisen kimpaantumista. Mikä siihen nyt meni?
Äsken avasi hänen paitansa ja alkoi piirrellä sormellaan rintaa, nyt
lehahti kiukusta ylös. Sitten vaimo jatkaa vaimennetusti, nyreissään:

— Enkö ole yrittänyt tehdä hauskaksi sinun olosi? Tiedän sen toki
itsestäni, ettei kukaan voi elää iloa vailla. Täytyy etsiä sitä
tavalla tai toisella. Vaikka varastaa. Voi tehdä petoksia, rikoksia,
mitä tahansa, saadakseen hiukan vapautta. Sinä et tätä usko, mutta
se on niin! Enhän ole ollut pikkumainen. Ei, sitä minä en usko. Jos
minä ylipäänsä jotakin vihaan ihmisissä, niin pikkumaisuutta ja
ahdasmielisyyttä. Enhän ole sellainen?

— Et, et-et ole.

— Millainen sitten? Et ole milloinkaan sitä sanonut. Et kertaakaan.

Mies vatvoo mietteissään vaimon tukkaa. Tämä seuraa ahmien toisen
ilmeitä.

— Yksi sadasta. Kuulut sellaiseen naisluokkaan, josta voi sanoa: yksi
sadasta.

— Mitä se tarkoittaa?

— Että aina yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta naisesta on heikkoja,
älyttömiä, vastenmielisiä. Yksi kustakin sadasta on vielä siedettävä.

Sepä oli tunnustus. Vaimon katse näyttää leimahtavan. Hän hiivittää
päätään lähemmäksi toisen tyynylle. Kysyy kiihkeästi, hiljaa:

— Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Mies ei vastaa. Vetää molempien täkit auki patjan reunan alta, vetäisee
vaimonsa omaan sänkyynsä.

— Oletko ollut minuun tyytyväinen? — vaatii Paula vielä, ja sitten
purkautuu häneltä yhtenä puuskana sekaisia onnettomia sanoja:

— Sinä olet hyvä, mutta minä pelkään, että toisinaan häiritsen sinua.
Vaikka en osaa sanoa, näen asiat. Älä sinä luule, tiedänhän minä,
näen itsenikin, olen oikullinen ja hullu, mutta en välitä, en. En
huoli arvostella, päättää, laskea. Punnita ja punnita, niin ne toiset
tekevät. Minä halveksin, inhoan niitä. En tee niin, en. Ennen minä
astun kirkkain katsein kuilun päälle, kuin etukäteen nuuskin ja
kopeloin. En harkinnut silloinkaan, kun tulin sinulle. Minkä minä sille
voin? Älä sinä välitä minusta, anna minun olla vain... Käypä tämä nyt
puolin tai toisin.

Sängynpäiden yläpuolella, käden ulottumissa, palaa himmeälasinen
yölamppu. Mies kohottaa päällimmäisen kätensä ja vääntää sen
sammuksiin. Vaimon ääni lakkaa.

Yö.

* * *

Mies palaa seuraavana päivänä koululta kotiin. Onkohan Paula kotona?
Ei ole turkkia naulassa. Hän kurkistaa ruokasaliin, ei näy, astuu
makuuhuoneeseen. Hänen yöpöydällään on kapeassa, korkeassa maljakossa
yksinäinen ruusu, tummanpunainen, puoliksi aukeamaton. Maljakon alla
kirjekuori. Mitähän sen mieleen on taas juolahtanut? Ehkä on karannut
Fazerille ja pyytää nyt häntä perästä. Hän on saanut monta kirjettä
vaimoltaan avioliiton aikana. Pieniä, hulluja kirjeitä. Mies menee
omaan nojatuoliinsa. Kasvoilla on mieltymys ja hyväntuulisuus. Hienot
juovat suun ympärillä tulevat esiin. Sinisissä, hämmentymättömissä
silmissä taittuu jokin säde, kuin jääpuikosta auringossa. —

Hän lukee pariin kertaan, viskaa pöydälle, työntää kätensä tukkaan.
Vielä eilen illalla! Ja tänä aamuna! Niin hyvä hänelle, niin
petollinen. Hänen vaimonsa, joka huutelee: Oo, pyörein suin, heittäytyy
kaulaan, hyppelee sohvilla. Tuntuu ruumiillista kipua. Hän vääntelee
itseään, kohottaa vartalonsa luokiksi ja työntää päänsä riippumaan
yli nojatuolin selän alaspäin. Kiroilee: Thorpen kanssa. Sitä hän ei
siedä, ei salli, ei, tuhannen perkelettä. Lapsellinen Paula. Kirotun
hullu ja lapsellinen. »Voin palata takaisin vaikka kuukauden perästä.»
Ja jättää punaisen ruusun. Voi perkele. Viisi perkelettä, kymmenen
perkelettä, kymmenentuhatta perkelettä. Yksi sadasta! Haa. Eivätkö ne
yhdeksänkymmentäyhdeksän naista joka ainoa olisi parempia? Ne, jotka
ovat heikkoja, älyttömiä, penseitä, riitaisia ja uskollisia? Kaikki,
kaikki ne ovat yksiä samoja. Voi saakeli.




4.


Hotellihuone Lontoossa. Kello yksitoista. Paula loikoo divaanilla.
Carl-Eric Thorpe istuu pöydän ääressä ja lukee Timesiä, selostaa
Paulalle uutisia. Tämä on haluton. Tuskin kuuntelee. Kääntyy
vatsalleen, ojentaa kätensä päänsä yli. Hänellä on veressä tehdä paljon
liikkeitä käsillään ja vartalollaan. Mielialat syntyvät niin nopeasti,
vaativat liikkeitä. Ajatukset juoksevat ojennettuja käsiä pitkin pois.
Hän painaa poskeaan tyynyyn. Vilkaisee toisella silmällään käsivartensa
yli Thorpea, vihaa melkein tällä hetkellä tuota miestä, joka on ollut
hänelle kohtelias matkatoveri. Kovin hyvä. Oikeastaan heillä oli ollut
hyvinkin hauskaa. Oo — emme tahdo kohteliaita matkatovereita. Vaadimme,
että mies hallitsee. Mies, sano rakastamallesi naiselle: »Sinä olet
minun, en kärsi että sinua toinen nykäisee», ja karta naisia, joista
olet välinpitämätön. Vai hyödyttääkö näytellä kohteliasta matkatoveria,
olla hyvä ja ystävällinen, kun mielessä kytee eltaantumus? Huh.
Toveruus. Miehen ja naisen toveruus! Mikä mainio keino kiusaannuttaa
itsensä kuoliaaksi. Oo — Paula sinkosi syrjäkatseen Thorpeen — minä
vihaan sinun hyvyyttäsi. Pois! Ulos!

— Mennään ulos, yöravintolaan.

— Ei tänä iltana. Sinä näytät väsyneeltä.

— Oo — en minä ole väsynyt. Mennään sinne ja tullaan vasta aamulla
kotiin.

— Ei tänä iltana.

Thorpe pani lehtensä pois. Tuli ja istui leposohvan laidalle. Hänelle
jää sangen vähän tilaa, ja kun Paula ei liikahdakaan, siirtää hän tätä
hiukan ja pääsee hyvin istumaan.

— Katsopas tänne.

Paula kääntää silmänsä välinpitämättöminä häneen.

— Sinulla on ikävä miestäsi.

— Yes.

— Olet väsynyt matkustamaan.

— Yes.

Thorpe katselee naista. Se lepää siinä punaisessa samettipuvussaan.
Rinta kohoilee hiukan, liikahtelun saattaa erottaa avoimesta
kauluksesta. Katselee häntä kirkkain, tyynin, ylenkatseellisin silmin.
Se kylmyys... Ei tahdo houkutella minua syntiin. Välinpitämättömyys:
vihaa minua. — Voi, Paula. Olisipa minulla hirveä halu osoittaa olevani
ihminen minäkin. Ryöstää, nähdä sinun ilmeesi muuttuvan. Ei, voisit
karata sitten. Ei. Siihen täytyy tulla toisella tavalla. — Hän jatkaa
kuten äsken:

— Sinä vihaat minua.

— Yes.

Thorpe näkee selvästi kuvan: Paula nojaa miehensä olkapäähän, kun he
joivat viimeisen kerran yhdessä teetä. Hän ajatteli silloin: Eikö
tuolla miehellä ole näköä, kuuloa, tuntoa? Eikö hän tajua mitään, onko
hän kuollut vai liiaksi tottunut? — Hyvä. Paulan ei pidä vihata häntä.
Hän tarttuu tämän käteen. Tahto välähtää hänen silmissään, ääni on uusi
ja ehdoton:

— Tule juomaan viiniä, vanhaa, punaista bordeaux'ta. Emme ole vielä
kertaakaan juoneet itseämme humalaan. Tule, katsellaan sitten Lontoota
yövalossa.

Paula hyppäsi ylös. Hän kaipasi viiniä. Thorpe veti heille molemmille
nojatuolit lähekkäin, käsinojat toistaan koskemaan. Avasi pöydältä
pullon. He istuivat äänettöminä, virkeinä. Molemmat olivat karistaneet
jotakin päältään. Omituinen päättäväisyys asui heissä. Thorpe täytti
lasit toisensa perästä. He koskettivat joka lasilta niiden laitoja
vastakkain hiljaa. Kuului vain pieni, hyvin heikko kalahdus siinä.
Kumpikaan ei nauranut, katsoivat vain toisiaan. Paula näki Thorpen
mustien silmien kiiltävän, öljyisinä, omituisina. Hänen päässään oli
viinin miellyttävä huumaus.

Ei, hän ei ollut toki vielä humalassa. Järki oli kirkas, juokseva kuin
sähkölanka. Ajatuksilla itämainen loisto. Tämä käsittämätön, pieni
keinutus hiipi esiin kuin alitajunnasta. Se oli nautintoa, hienon unen
kaltaista. — Hän katsoi Thorpea yhä kirkkaammin ja alkoi hymyillä. Tämä
nousi. Meni ikkunan luo, veti verhot syrjään.

— Tule katsomaan.

Paula kulki sinne, tarttui karmiin kädellään. Jalat olivat ihmeen
raskaat, pää kuin taivaassa.

— Minä sammutan tulen, niin näet paremmin.

Thorpe väänsi sähkön kiinni ja tuli viereen. Paulan paljas käsivarsi
joutui ihan hänen hihaansa vasten. Huomasi, että hän oli riisunut
takkinsa pois, asetti nyt kätensä hänen hartiainsa ympäri. Paula
nojasi mielellään, kuunteli suloisia laineita, seisoi liikkumatta
toinen käsi ikkunalla. Varmasti hän kuitenkin huojui hiukan. Hän näki
puoleksi suljetuin silmin alhaalla monet valot. Sitten tuntui miten
Thorpe ohjasi häntä omaan sänkyynsä. Kumartui pimeässä, työnsi peitteen
pois. Hyväilee, koskettelee hiljaa ja pehmeästi hänen kaulaansa ja
käsivarsiaan. Vetää avonaista kaulusta alemmaksi. Painaa huulensa
hänen rintaansa vasten. Paula tuntee ruumiinsa muuttuvan kuumaksi
teräkseksi. Sulavan pehmeämmäksi kuin maito. — Tällaistako oli tuon
miehen rakkaus? Hän ei pystynyt liikahuttamaan yhtäkään lihasta. Mies
suutelee, suutelee. Ei nosta huuliaan, kuljettaa vain niitä pitkin
hänen kaulaansa ja rintaansa ja taas takaisin. Hurmio, jonka syvyyttä
ei voi mitata, valuu Paulan läpi. Pakanallinen, pyhä, alkuvoimainen ja
outo, sulattava, hulluksi tekevä autuus.

Että toisen ihmisen kosketus toiseen voi tehdä näin.

— Anna minun riisua sinut. Anna hyväillä itseäsi.

Mies vetää vaatekappaleen toisensa jälkeen pois. Paula värisee.

— Rakkaani, älä vapise, älä vapise. Pelkäätkö sinä noin hirveästi
minua? Anna minun vain sivellä ruumistasi. Sinulla on niin ihanat
jäsenet. Älä vapise, rakas Paula.

Paula ei liikahuta itseään. Hän vapisee tahtomattaan.




5.


He nousivat myöhään seuraavana päivänä iltapuoleen. Istuvat ikkunan
ääressä välillään hotellipöytä.

Eric Thorpe tuijottaa mykkänä hiukan kulmiaan rypistellen ulos,
kyynärpäät nojaavat pöytään. Silmät eivät oikein näe. Ovat oudot.
Olisiko niihin kohonnut väkevää sappea? Kyllä hän erottaa Thamesin
hiukan kellervänharmaan veden. Mustana se vajuu sillan kaarien
alla. Päätä huumaa kuin hašiš-unen jälkeen. Liekö tällaista se? Vie
taakse, vie eteen, vie sivulle sameassa, kuumassa virrassa. Katumus
kaikesta tästä, inho, halu paeta. Omituinen mielikuva, millaista
olisi sukeltaa tuolla virrassa — kaarien alla. Paula koettaa uutta
Tai-Tai-puuterikiveään pöydän toisella puolen. Hankaa kaulaansa, jossa
on kuin puremisen jälkiä, mustelmia. Kysyy:

— Onko sitä kasassa?

Thorpe ponnistautuu vastaamaan: Ei. — Ääni ei kuulu. Kuivana vain
sihahti huulilla. Mitä? — _Ei_. Sen »ei» hän sanoo hampaidensa
välistä, sisäistä raivoaan puraisten. Voi hermostuttaa hulluksi asti
tuo puuteroiminen. Siinä se liikuttelee kättään, tährää puuteria
mustelmiinsa.

On kirottua vallan, miten voi joskus inhota naista. Niin, että tuntee
itsensä sairaaksi, spitaaliseksi. Jos ne edes kuolisivat kuin perhonen
päivänsä jälkeen! Ei tule mitään. Hän ei voi rakastaa yhtäkään naista
yhtä yötä kauemmin, ei yhtäkään. Ja kuitenkin hän on niitä, jotka eivät
ota naista väkisin.

— Äsh, täytyy saada syömistä.

He tilaavat päivällisen huoneeseensa. Syövät ahneesti suolaista lihaa

Huone alkaa hämärtyä, muuttuu harmajaksi, ikäänkuin irtoaa kaikesta
muusta ja hipun syrjään kädettömään avaruuteen. Kuitenkin kuuluu sen
yksinäisyydessä kaikki selvään. Joku siirtelee tuolia seinän takana
— kuuluu kuin olisi erotettuna sadoilla kumisevilla muureilla. Ulkoa
valot kajastavat oudoin sätein sisään.

He istuvat rinnan leposohvalla. Paula, hän se oli tullut luo. Mutta
tämä hiljaisuus ja koko asema tuskastuttaa. Äkkiä hän alkaa tuntea
itsessään voimakasta intohimoa, se vihlaisee ruumista. Tuo mies sen on
hänelle opettanut eikä ymmärrä häntä nyt. Istuu siinä rinnalla, pitää
hänestä kiinni kuin nukkunut. Ei käsitä mitä kidutusta tämä!

Paula liikahtaa tuskaisesti, sulahtaa lattialle polvilleen. Työntää
kätensä Thorpen takin ja liivien väliin kainaloiden alitse, kiertää ne
selän takana yhteen. Toinen kehoittaa häntä istumaan siivosti. Paula
puuskahtaa:

— Minkä minä voin sille... Kärsin, vaikka sinä olet siinä. Miksi sinä
istut noin etkä puhu sanaakaan? Niinkuin olisit kuollut — kuule,
liikahda edes hiukan. Tee mitä tahansa, minä rukoilen: älä ole
tuollainen. Katso, minä olen niin onneton. — Paula vetäisi kätensä
pois, kavahti irralleen — sinä kauhistutat minua.

— Hyvä, hyvä. Sitä eivät ole vielä muut keksineetkään. Vai kauhistutan.
Voinhan kääntää pääni pois.

— Rakas Eric, tiedäthän sinä, mitä tarkoitin. Käännä nyt kasvosi tänne,
käännä toki. —

Paula tarttuu molemmin käsin päähän ja saa sen taivutetuksi. Silmät
ovat avoimina, mutta ikäänkuin harmenneet, katsovat liikahtamatta,
välinpitämättöminä. Lihakset kasvoilta ovat kuin loksahtaneet alas.
Pohjaton haudanväsymys lepää huulilla. Kuolemaan asti kiusattu ihminen.

— Älä, älä näytä tuollaiselta. Minun läheisyytenikö sinusta on noin
paha? Itse opetit minulle mitä intohimo on, etkö tiedä, minkä tuskan se
panee ihmiseen.

— Paula, älä huoli järjestää nyt mitään kohtausta.

Paula heittäytyi lattialle. Ei sietänyt olla. Ei tullut toimeen. Thorpe
tarttui häntä olkapäihin kovasti. Käskee istumaan niin, että täytyy
totella. Puristaa häntä yhä olkapäästä, vihoissaan, melkeinpä tunkee
kyntensä lihaan. Saa nahkan kohoamaan nyrkkinsä sisään. Hyvä sekin.

— Ei _saa_ tehdä noin. Äläkä huoli halata minua. En ole nyt sillä
tuulella. Pyydän vakavissani. Niin. Nyt minä kai olen julma, mutta
pyydän sitä kuitenkin. Sanohan, uskotko sinä minun rakastavan sinua. Ne
nyt käyttävät vielä sitä sanaa. Rakastaa, rakastaa... Muka syntymästä
kuolemaan. Maailman alusta maailman loppuun. Mutta luuletko sinä, että
minä sinua rakastan?

— Ei. Sitä et tee.

— En. En millään. Sen tunnustuksen voin tässä mielihyväkseni antaa,
että sinä et ole tyhmä. Katsopas, olen jo kolmekymmentäkuusivuotias.
Kun olin sinun ikäisesi, tunsin sellaista intohimon puistatusta kuin
sinä nyt. Niin se on.

Thorpe painoi kyynärpäät polviaan vasten ja nojasi otsaansa käsiinsä.
Silmäluomet laskeutuivat alas. Kasvolihakset kiristyivät, näyttivät
kovilta, kivettyneiltä: Näkyi hänen äitinsä kuolinvuode. Hän katselee
vainajan valjuja, kovia kasvoja. Liha oli aivankuin vajonnut,
imeytynyt luihin kiinni. Kuitenkin olivat ne kasvot hyvät ja selkeät.
Sisään tulee nainen, kolmikymmenvuotias, täynnä intohimoa, koskaan
tyytymätön. Se oli sairaanhoitajatar. Oli osannut kaikki pirun konstit,
usutti häntä kuin hullua koiraa. Äiti oli viikkoja sydänsairaana,
puoli-istuallaan. He kaksi tapasivat joka yö toisensa. — Ja nainen
tuli häntä hakemaan kuolleen äärestä. Hän lähti tämän vuoteeseen,
koska himoitsi tätä joka hetki. Se yö muistui mieleen verenkarvaisena.
He kaksi elivät, eikä heidän halunsa toisiinsa täyttynyt tai saanut
kyllää. Ruumis vietiin pois, mutta sairaanhoitajatar jäi taloon. Jäi
vielä vuodeksi — suruvuodeksi, sillä hän ei pelännyt tehdä sitä mitä
halusi. Sitten vähitellen sarasti Thorpen sydämessä inhon aika. Hän
varustautui, sulki talonsa kerran, kun sairaanhoitajatar meni torille
äidin ruskea nahkakassi käsivarrellaan, ja pakeni ulkomaille. Ei ollut
lapsia. Maantie ei kasva kukkia...

Thorpe kohoaa ajatuksistaan ja sanoo jyrkästi: — Minä en voi rakastaa
ketään naista.

— Miksi sinä otit minut mukaasi tänne?

Mies hymähtää kärsimättömästi, halveksivasti:

— Ikäänkuin sitä voisi selittää, mitä ihminen tekee.

— Miksi sitten?... Paulan ääni juuttuu kurkkuun.

— Koska minä näin, että sinä sitä ikävöit.

Paula hyökkää pystyyn lattialle, tapailee sanoja:

— Minä ikävöin sinua nyt, kun olemme menneet rajan yli, kun... — hän on
kiihtynyt, tuntee kätensä hakkaavan ilmaa eikä voi sitä pitää alallaan.
— Ooo. Kyllä tiedän, ettet sinä välitä minusta. Eikä silti, että sinun
tarvitsisi välittää. Mehän voimme erota kuinka pian tahansa. Voin
lähteä heti paikalla. Minä en ole takiainen täälläkään.

Paula ihmetteli itsekin äänensä kovuutta ja korkeutta. Se tuli kuin
ruostuneesta koneesta, kalahti kuin rauta rautaan.

— Hyvä, mainiota, kerrassaan mainiota. — Thorpe ärsyttää ja rienaa: —
Minnepäin sinä ensiksi lähdet?

— Samantekevää, siitä ei ole väliä. Eipä se sinulle kuulu. Minulla
ei ole minkäänlaista tekemistä sinun kanssasi. Erehdys se on, jos
semmoista luulet.

— Ei, mutta — kylläpä osaat esiintyä! Ei vielä yksikään nainen ole
minua niin suuresti huvittanut. Kas, kas — juuri noin. Askel taakse,
pieni kumarrus. Vain leualla hiukan.

— Saat sinä olla mielissäsi, saat nauraa. Onpahan se ihana tietoisuus
minullakin, että olen edes yhden ihmisen tehnyt iloiseksi.

Thorpe näyttää niin vahingoniloiselta, melkein mielettömältä. Paulan
huulet alkavat lepattaa, hän käännähtää ja kulkee ovelle. On onnettoman
iloinen, kun tietää toisen nousevan ja vievän hänet leposohvalle. Peite
oli valunut siitä puoleksi lattialle. He polkivat sen punaisia kuvioita
molemmat.

— Täytyykö minunkin ruveta vakavaksi sitten? Eikö sinua noin ikäänkuin
hiukan kauhistuta? Pieni aavistus jostakin rikoksesta. Esimerkiksi
aviorikoksesta. Mutta tämä on aivan turhaa. Kaikille asioille täytyy
sulkea toinen silmänsä ja toista hiukan vilkuttaa. Niin tekevät
kaikkein korkeimmalle, pisimmälle kehittyneet ihmiset. Katsopa, my dear
lady, sinäkin olit äsken pateettinen. Nousehan nyt uudestaan tuohon
lattialle ja esitä taas. Pelataan hiukan tässä.

Paula istui ja kuunteli, Thorpen kynnet olkapäässään. Häntä helpotti,
kun kirvelevä kuumuus kohosi silmäluomien alle. Kyynelet eivät
kuitenkaan syntyneet tässä. Hän vain löi toista kylkeen:

— Olet juovuksissa.

— Mistä minä juovuksissa olisin, hyvä lady? Minähän join illalla
vähemmän kuin sinä. Vaikka viini onkin lähes yhtä petollista kuin
naiset, molemmista voi tulla juoppohulluksi. Mutta eikö sinua yhtään
kaduta avioliittovalasi? Minulle tämä kylläkään ei ole suurta. Joudun
kuitenkin helvettiin, vaikka äitini on taivaassa. Mutta olisit sinä
edes surullinen ja itkisit vähäisen. Katsos, minä levitän tähän
kämmeneni maljaksi. Paina hiukan päätäsi, niin ne tippuvat siihen
suoraan. Tässä on sitten helmet Jumalalle — minun kourassani. Voi,
tätä autuasta elämää. Mutta miksi sinä et itke? Tiputa nyt joitakin
pisaroita.

— Älä kiusaa minua, älä, älä.

— No, no, ei pidä noin puistella päätä. Enhän minä kiusaa ketään,
ajattelin vain äitiäni, jonka kuvan sinä näit siellä. Hänestä se
johtuu, etten voi rakastaa ketään muita naisia.

— Ovatko ne tehneet sinulle niin paljon pahaa?

— Minä kai olen tehnyt niille enemmän pahaa. Mutta se on siksi, etten
voi kunnioittaa ainoatakaan naista — paitsi äitiäni.

— Voisitko sinä kunnioittaa minua?

— En, hyvä ystävä, en. — Thorpe naurahtaa, huulet kääntyvät
hullunkurisesti. Hän kumartuu taas alemma toisen pään yli, Paula
kääntää kasvonsa pois.

— Miksi sitten pidät päätäni sylissäsi? Jos minä olisin mies, en
koskisi naiseen, jota halveksin. Ja miksi sinä et kunnioita minua?
Tähän asti maailmassa en ole tehnyt mitään alhaista.

— Se on mielenkiintoista kuulla. Meidänkin suhteemme — alusta asti
siis aivan rehellistä ja korkeaa. Ei mitään tuollaista kieräilyä
eikä teeskentelyä. Ei. Vaan todella kunniallista, suurta, jaloa,
epäitsekästä, puhdasta. Minäkin olen jo kohonnut enkelien verroille.

Paula käännähti nopeasti vatsalleen, niin että sai kasvonsa piiloon.
Thorpe näkee, että hänen hartiansa vavahtelevat. Laskee toisen kätensä
nytkähtelevän lapaluun päälle, toisen ruskeaan, pörröiseen tukkaan.
Hän kuljettaa sormiaan hiusten läpi. Ne ovat kuivat ja sähköiset,
kahisevat ja lyhyet. Niska on kuin kuusitoistavuotiailla pojilla.
Taivas: ihmeiden ihme. Hän, Carl-Eric Thorpe, oli mielestään vanha jo.
Mielestään kaiken nähnyt, kulkenut, menettänyt ja rikkonut. Siinä hän
katselee Paulaa, sen pojanniskaa ja näkee ihmeiden ihmeen jälleen:
_Nuori ihminen_. Hellyys käy hänen lävitseen. Lieneekö sellaista
Jumala tuntenut, kun aivan ensimmäiset kukat puhkesivat maan pinnalla?
Oikeastaan se ei ole hellyyttä. Se on kipeää, tuskallista, polttavaa,
vetävää kuin sähkö: Hän itse ei ole enää nuori; on vanha, viisas,
inhottava.

Hän antaa Paulan hautoa kasvojaan kauan. Ei rohkene suudella tuota
niskaa, epäilee yhtäkkiä, että hänen huulissaan on limaa.

Sitten Paula kohottautuu ja nostaa päänsä käsiensä varaan. Kyynärpäät
painavat kovina nuppeina toisen reittä. Ruskeat kasvot ovat lujat,
uhmaavat. Kovin häneen oli koskenut se sana: _Puhdasta_. Hän puhuu:

— Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten
ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä
häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en
tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin
vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat
olla nyt tahrattu minusta — sitä en kiellä. Pidät minua likaisena,
koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä
kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.

Paulan sydän oli raskas. Hän ajatteli: Jos joudun hänestä erilleen,
minun täytyy olla rauhallinen ja tyyni. On hyvä, että ympärillä on
Lontoo. Sukellan miten syvälle tahansa, mutta Helsinkiin en mene
koskaan. Älä pelkää, Paula, älä pelkää noin.

— Jos minä — kiusaisin sinua liikaa?

Paula katsoi häneen epätoivoissaan.

— Sinä voit tehdä minulle mitä tahansa. Sinä voit kyllä. Opettaa minut
vaikka hirttäytymään hienoimmalla tavalla.

Thorpe hymyilee toisen tuskalle. Mikään ei voi tukahuttaa tätä. Se
viriää ja nousee. Hän hymyilee. Katselee ja nauraa. Näkee, ettei Paula
häntä käsitä. Kohottaa vihdoin kulmiaan, silmät pyöristyvät. Puristunut
suu lievenee. Olento kohoaa, nousee hänen syliinsä, painuu häntä
vasten. Sulaa. Jää voimattomaksi. Thorpe peittää hänet käsillään, ettei
ilmakaan koskisi tähän olentoon.

Pitkä, hyvä äänettömyys. Satojen kumisevien muurien takaa kuuluu ääniä.
Jossakin alhaalla soi kello. Sen kuulee näin, kun jää hiljaa. Thorpe
sanoo:

— Sinäpä voisit opettaa minut rakastamaan itseäsi. Sitä minä en ole
tähän saakka uskonut.

Paula nousee ja menee ikkunan luo. Hän kuulee äänen vielä takaansa.

— I am sorry. (He olivat usein sanoneet niin toisilleen ihan iloisina
pikkuasioissa.) Ymmärrät hän, että miehenkin täytyy purkaa hetteitään.
Mutta ethän ole siitä enää pahoillasi.

Mies tulee Paulan perästä ja puhuu vakavasti:

— Näetkös, minä olen sadasti tuomittu. Kuitenkin haluaisin saada vaimon
kotiini. Luoja tietää, että tähän päivään asti en ole sitä tahtonut.
Jos minäkin saisin joskus lapsen — ehkä muuttuisin toiseksi. Pieni
lapsi minua suuresti kiinnostaa. Mutta yksi asia pitää sanoa, Paula. Se
on hyvin tärkeä ja johtuu syistä, joita ei saata selittää. Toivon, että
muistat tämän aina: Älä hyväile minua liian usein. Älä tule luokseni,
pysy erilläsi, muuten karkoitat minut, ja sitä minä nyt pelkään.
Katso: ei intohimo ole rakkautta, se kaikkein vähimmin, eikä hekuma
jokapäiväistä leipää.

Paula puraisee kieltään: Minä en nykäise häntä, en kertaakaan enää.
Sitä hän nyt kyllä saa odottaa.

Ikkuna avataan. He molemmat taittuvat katsomaan alas. Kosteus ja
äänet lyövät vastaan. Juuri siellä alhaalla huutaa nuotillinen ääni:
»The Evening Post». Tämä on viides kerros. Sumua on kadun ilmassa.
Monet valot loistavat sen sylistä. Levittävät ympärilleen ihmeellisen
kehän, missä pienet vesipisarat tanssivat. Jossakin näkyy vihreä valo
kuin aaveen silmä. Paula ei edes alitajunnassaan muista tällä kertaa
vertauskohtana vihreää varjostinta Antinkadun 38:ssa. — He kuuntelevat
ääniä ja liikettä. Katsovat valoja. Hengittävät raakaa kosteutta.
Ihmettelevät itsekseen: Siellä ovat ihmiset työssä, kulkevat asioilla,
puhuvat järkevästi, ovat viisaita ja kylmiä. He, keskellä tätä elämää,
ovat unohtuneet vuorokaudeksi kahden. Uponneet kuuman, polttavan virran
pohjalle. Salaisiin hetteisiin.

Paula nousee: Lähdetään.




MIES YKSINÄÄN




1.


Lassila astuu ulos koulun katuovesta. Ovi painuu hänen perässään
itsestään kiinni. Hän korjaa hattuaan, se jää yhä kieroon ja vaivaa
korvia. Mikä hitto sitä vääntää? Hän korjaa uudestaan. Kalossitkin
painoivat jalkoja, suhahtelivat omituisesti kivitykseen. Eikö hän
enää osaa kävellä, piru vieköön! — Viimeinen tunti oli raivostuttava.
Ei yksikään neljännen luokan oppilaista osannut todistaa teoreemaa.
Siellä ne istuvat — koko luokka. Takana vahvoja, suuria poikia,
jotka välitunnilla hyppivät pituushyppyä pihan laidalla ja ovat
vielä päivettyneitä kesän jäleltä. Tyttöjä, vaaleita ja siroja, päät
käherrettyinä kuin juhlaan. Kun hän kyselee ja koettaa johdella, ne
vain katselevat toisiaan ja joku nauraa. Silmistä loistaa älyttömyys
ja tylsyys. Vaikka edellisellä tunnilla oli teoreemaa vatkattu kaksi
kertaa.

— Minä _osaan_ selittää. Osaan sanoa asian niin, että sen pitäisi mennä
tavallisen ihmisen järkeen. Mutta näitä ei saa käsittämään millään.
Niiltä puuttuu kyky _ajatella_ yksi ainoa ajatus loppuun. Lukea
kaksikymmentä riviä niin, että niistä saa selvän kuvan itselleen.

Lassila korosteli sanoja kuten luokan edessä ja kirosi jälleen
ajatuksissaan. Ei ollut nykyjään muuta lohdutusta. Huuletkin
liikahtelivat kiukkuisesti. Ohikulkeva neiti kohotti sille
kulmakarvojaan. Hän näki sen ja naurahti tyydytyksestä.

Vähän kauempana tulee vastaan hoikka, hienoon kävelypukuun puettu
nainen. Kulkee pienin, tepastelevin ja nopein askelin, kuin jalat olisi
sidottu polvista yhteen. Kuitenkin hän näyttää täyttävän koko käytävän.
Sileät, runsaasti puuteroidut kasvot kuoleman rauhallisina. Silmäluomet
puoliummessa, se antaa kasvoille uneliaan, välinpitämättömän leiman.
Pää on taivutettu hiukan takavinoon, silmät sieltä rakosesta näkevät
suorassa viivassa kaiken edessä. Takinkaulus on avoin, olkapäälle
lankeaa suurelle ruusukkeelle solmittu vaalean violetti kaulaliina.
Kaulaliinan alapuolelta näkyy sinervää, kelmeää ihoa pitkältä.
Vasen käsi pusertaa ihanasti rintaa vasten suurta käärmeennahkaista
käsilaukkua. — Lassila näkee sen kaiken. Iva kiiltää hänen silmistään.
Ei koskaan ennen hän ole nähnyt naista oikeassa valossaan. Juuri kun
tämä on hänen kohdallaan, sivu luiskahtamassa, hän sanoo matalalla
äänellä, puoli kovasti, kyllin kuuluvasti: Saakeli.

Kukaties nainen avasi silmänsä auki sen kuullessaan. Siihen
tarvitaankin jo paljon. Jos avasi — mitä sekään hyödyttää. Häntä
odottavat tyhjät huoneet. — Oli tiistai. Pari viikkoa hän oli
kuljeskellut siellä yksin ja kiroillut ääneen. Kaikki helvetin pahat
henget olivat lakkaamatta piirissä hänen ympärillään. Ja ne olivat
sietämättömiä. Paula oli hänen, luotu hänen elämänsä nautinnoksi, hänen
jokapäiväiseksi leiväkseen. Kuka voi olla kauan vailla jokapäiväistä
leipäänsä?

Hän kulki Aleksanteria. Kalossit vetivät katua. Paitakin oli likainen,
piinasi ruumista, kasvot pesemättä. Ilma ympärillä harmaa — kuten aina
nykyjään. Heikinkadun kulmassa piti seisahtua, edessä oli autoruuhka.
Raitiovaunu oli juuri livahtanut tieltä pois. Poliisi linjan takana
heilautti autoille kättään. Ne lähtivät liikkeelle. — Autoja kuin
helvetissä — ajatteli Lassila. Hitaasti ohi liukuvaa vihertävää Essexiä
ohjasi nainen. Tällä oli pieni musta hattu, avattu, taapäin työnnetty
turkki, kädet ohjauspyörässä, katse vääjäämättä eteenpäin. Nainen
autossa yksinään, hieno kuva. Essexin jälkeen tuli pirssiautoja, sitten
harmaa kuorma-auto, kyljessä valkoisin, jyrkin kirjaimin: Transportbil.
Sen lavoilla oli laatikko, pianon muotoinen. Lassila pääsi sitten
liikkeelle. Kulki Heikin toisella laidalla tulevan raitiovaunun nenän
edestä. Kiukkuinen soitto pärisi hänen korvissaan. Se miellytti häntä:
Soikoon aina, senkin hätäkello!

Niin hän oli päässyt Antinkadun rauhaan. Ajatteli kuvaa: Hieno nainen
vihertävässä Essexissä, jonka peräikkunassa tanssi neekerinukke.

— Paula vasta voisi nauttia sellaisesta. Hän oli luotu saamaan kaikki,
mitä elämä voi antaa. Niin se on. Jos olisin voinut ostaa auton
vaimolleni, hän kenties olisi jäänyt luokseni. Auton, ratsuhevosen,
matkoja. Ei hän jättänyt minua, vaan köyhyyteni. Kuitenkin: On sievä,
mukava koti. Eikö Paula saanut kylliksi rahaa? Eikö hän kulkenut
turkissa? Enkö minä säästänyt häntä kuin lasta? Milloin minä vastustin
hänen tahtoaan? Taivaaseenko hänet pitäisi nostaa, yksi nainen, niistä
harvoista öistä, käytetyistä? Kullat, hopeat ja timantit palkinnoksi?
Eivät monet saa ruokaveroakaan, vaikka kulkevat paljaan taivaan alla.
Ja on muka ero naisella ja naisella? Kuka heistä ei syökse miestä
onnettomuuteen ja piinaan?

Istuimme konserteissa. Palvelin häntä, autoin päältä ja päälle,
ostelin tälle viinirypäleitä kotiin tullessani. Hyvää elämää, kirotun
säädyllistä. Kaikki pienoiskoossa. Siihen Paula oli ihastunut. Miten
hän nauroi! Silmät kiilsivät rypäleitä syödessä. Pisti suuhunsa
monta kerrallaan, ratisutti kiviä hampaissaan. Ojensi kurkkuaan
ylös, nielaisi ja nauroi: »Minä voisin syödä monta kiloa.» Kuitenkin
kyllästyi pian, työnsi pussin pois. Karisti kannat helmastaan
lattialle: »Itsepähän ne huomenna lakaisen.» — Jos sanoi sanan
teatterista, taiteilijoista, loistavasta maailmasta, jännittyivät
Paulan kasvot — näen ne elävästi tuolla tavalla. Voi, kaikkea sinä
halusit. Mistä annoin sinulle sellaista, mitä ei minulla ollut. Jos
mistä itseäni ikäni syytän, niin siitä, etten sinua koskaan pieksänyt.
Suomia sinua piti, vain kepakkoa tarvitsit. Jos sen armon päivän näen,
että sinut tapaan, et pääse pehmittämättä. Punaiset juovat hienossa
ihossa! Olisinpa kiinnittänyt sinut remelillä sänkyyn ja ruoskinut
kerran viikossa, niin olisin iloinen mies nyt. — Mutta ne kasvot, sanat
ja liikkeet. Suloinen olento hän on, minun vaimoni. Ja viimeinen ilta:
»Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?» Kaksi kertaa kysyy sitä samaa.
Pää tyynyllä, sotkuiset, ruskeat hiukset. Silmät tuijottavat minua
kuin janoisen hirven. Voi huuhkajaa, voi yökköä, kun en sinua piessyt
punaisille juomuille. Vetäisin vain sänkyyni. Hyvä Jumala, sitä naista.
Suloinen olento hän on, minun vaimoni.

Lassila kulki kuin sokeana harmaata katua. Humalassa muistikuvistaan.
Ne hivelivät yksinäistä, kiroilevaa mieltä kuin kuumennettu
sukkapuikko, jolla lapsena pisteltiin tervaa pakottavan hampaan koloon.

— Suloinen olento hän on.

Hän tuli Antinkadun 38:n kohdalle. Tämä viisikerroksinen kivitalo ei
ole kovin vanha. Sen vaaleanharmaat, likaiset seinät uppoavat hyvin
viereisiin taloihin. Ikkunain kehykset näyttävät vaalean vihertäviltä.
Väriä ei juuri voi määritellä. Se on lähes yhtä likaista kuin seinä.
Tämä julkisivu näyttää tarkoituksella luodun sellaiseksi, ettei sitä
huomattaisi. Tarkoitus on myös saavutettu. Talon toisella laitaa on
porttikäytävä. Sen päällä tylsän kulman muotoon taivutettu kilpi, jonka
toisella sivulla lukee: Antin sauna. Toisella: Anders bad. Keskellä
julkisivua on ovi A. Sen kupeella pieni kilpi: Hieroja Ida Mäkinen
Massös.

Astupa sisään A-ovesta. Punainen, ihana matto leviää jaloissasi. Rappu
on miellyttävän matala. Seinien alaosassa epämääräistä, viehättävää
väriä. Sitä ja valkeaa yläosaa rajoittaa sinikeltainen nauha. Hissin
ovella, lasin alla kapeissa kehyksissä huomattava taulu: _Kerjääminen_
ja kaikenkaltainen _kaupusteleminen_ on ankarasti kielletty. Tämä on
vain suomeksi, luultavasti eivät ruotsalaiset harjoita sellaista. —
Tähän taloon Lassila astuu. Paula on tätä mattoa juossut tuhansia
kertoja.

Eteisessä on raskas ja huono ilma. Hän tahtoo panna takkinsa
roikkumaan. Mitä se kannattimessa tekee? Potkaisee kalossinsa nurkkaan.
Ne nostavat kärkensä korkeutta päin ja jäävät seinää vasten. Tököttävät
kuin humalaiset jalat. Lassila heittää W.C:n oven kiinni. Samassa tulee
ajatus:

    »Gud ske lof för dagligt bröd...»

Se ajatus oli yksi hänen pienistä vainolaisistaan nykyjään. Paula oli
nimittäin W.C:n seinälle naulannut helakan keltaisen kuvan, joka esitti
elopeltoa. Sen alla painettuna säkeistö:

    »Gud ske lof för dagligt bröd,
    Han för oss bär sorgen.
    Hvart skall Anna varm och röd?
    Hvad har mor i korgen?»

Lassilaa hiukan ihmetytti, mikä asian sopivaisuus sai Paulan liimaamaan
sen sinne. Kun hän nyt koulusta lähtiessään tai sieltä tullessaan vain
kulki tuon oven ohikin metrin päästä, heti hän pakosta alkoi kerrata:

    »Gud ske lof...»

Ja väliin kadullakin hän tapasi itsensä sitä lausumasta.

Sänkykamarissa on pitsipeite kaksinkerroin Paulan sängyn päällä. Hänen
oma vuoteensa on ollut laittamatta koko tämän ajan. Lakana riippuu
lattialle. Hän menee illalla samalle jäljelle, mistä aamulla nousi.
Yöpöydällä on kuivettunut ruusu kapeassa, korkeassa maljakossa. Sen
terä on mytistynyt, melkein musta. Vaatekaapin oven isosta peilistä
näkyy Lassilan oma kuva, hänen seisoessaan siinä yksin keskellä
lattiaa. Huone on kylmä ja siivoomaton. Pikku matot kasassa puolittain
sängyn alla. Pieniä sekasorron henkiä istuskelee joka paikassa. Niiden
vartalo on laito, nauhamainen, silmät kierot ja suu virnistelee
levottomasti, autiosti.

Lassila istuu hetkeksi sänkyyn. Taivuttautuu ja kirjoittaa sormellaan
yöpöytänsä tomupeittoon Saakeli. Sormenjäljistä paljastuu kiillotettu
pinta Sitten hän avaa ikkunan ja lähtee eteiseen askelin niinkuin voi
ajatella kuljettavan maanalaisessa kuolleessa talossa. Nostaa oven alla
makaavan Helsingin Sanomat kainaloonsa, käy kylpyhuoneessa pesemässä
kätensä — naulassa siellä ei riipu enää Paulan loistavanvärinen
aamuviitta — istuu omaan nojatuoliinsa huoneessaan ja avaa lehden.

Vihreällä verhottu jalkalamppu seisoo takana nurkassa kuin palellen.
Ikkunasta tulvii kirjoituspöydän päällitse koleus ja lokakuu.

Puhelin pöydällä soi, siellä on Valjakka. — Hei, terve. — Terve,
terve. — Eikö teistä kumpikaan ole nykyjään kotona? Vai ettekö enää
päästä minua sisään? Olen yrittänyt soittaa ovikelloa ja puhelinta jo
toistakymmentä kertaa. Toivottomaksi se on osoittautunut. Mitä sinä
teet? — Luen sanomalehteä. Tulehan nyt, kyllä minä olen kotona. — Heti
paikalla lähden. Hei vaan.

Valjakka kampasi tukkaansa peilin edessä ja kysyi heti:

— Eikö Paula ole kotona?

— Ei ole — vastaa Lassila hitaasti, kärisevällä äänellä. Valjakka vetää
muutamia suoria vetäisyjä kammalla taapäin, pistää sen pikkutaskuunsa
ja seisahtuu Lassilan eteen. Tämä seisoo vielä paikoillaan, kuin ei
suvaitseisi viedä vierasta ensinkään peremmälle. Peilin alla pienellä
pöydällä näkyy Paulan ruskeat, vanhat säämiskäkintaat. — Harmittaa,
ettei se ole korjannut mitään tavaroitaan.

He istuvat Lassilan huoneessa matalan pöydän ääressä ja sytyttävät
savukkeet. Valjakka alkaa:

— Minä olen hiidenmoisessa pulassa, vaikka jos minä en olisi minä, ei
minulla olisi mitään pulaa. Älä keskeytä nyt, hikoilen jo ilmankin, ja
katso mieluummin tuonne ikkunaan päin. No niin — Valjakka työnsi päänsä
sohvan selkämystää vasten — minä en voi mennä naimisiin.

Lassila katsahti hämmästyneenä toveriaan, kääntyi sitten entiseen
asentoonsa.

— Ei hullukaan mene naimisiin keskellä lukujaan, ja minulta kuluu vielä
kolmatta vuotta.

Toinen ei virkkanut mitään.

— Kuitenkin minä olen päättänyt tehdä sen, vieläpä tänä syksynä.
Tarkastahan nyt tilannetta, minä selitän sinulle kaikki. Olen miettinyt
ja vatvonut tätä. Ensiksikin: olen tehnyt keksinnön. Minulle on nyt
vasta selvinnyt eräs asia ja ihmettelen itseäni. Katsos, täällä meillä
ja miksei liene muuallakin, ihmisten uskomukset ovat niin sairaalloisia
— perin valheellisia — ihan liikuttavia. Sekin juuri, että puhutaan
henkisestä ja henkisestä rakkaudesta. Oi, mikä sielujen sopusointu!
Minua rehellisesti ellottaa. Mitä hittoa se hyödyttää, jos kaksi
ihmistä ei voi sietää toisiaan ruumiillisesti? _Minä_ olen varma siitä,
että rakkaus on fyysillistä tuntoa. Enkä minä ole tutkinut Anjan
henkeä, minusta hänen sielunsa ilmenee ruumiissa.

Valjakka vaikeni ja mutisti suutaan. Karisti tuhan savukkeestaan. Sanoi
varovaisesti:

— Minuun on nyt, juuri tänä aikana, vaikuttanut sekin, että käyn
Vanhassa klinikassa luennoilla. Ne olennot tekevät fyysillisesti pahaa,
kun on tottumaton. Nolo niitä on ajatellakin.

Hän kurtisti nenäänsä, vetäisi joitakin vihaisia sauhuja. Siitä paloi
paperossi uudelle karrelle, loppuun asti. Hän heitti sen tuhkakuppiin
ja jatkoi hitaasti:

— Omituista, kerrassaan omituista. Olkoonpa nainen typerä, ruma tai
irstainen, kaikki ne kelpaavat meille. Vaikka olisivat kuin kourallinen
syksyistä kuraa, me pidämme heitä kyllin hyvinä koteloina. Kas, luonto
se vaatii siemeniä ja taimia. Tai ei se siitä johdu, vaan rakkauteen
sisältyy niin suurta nautintoa, että joka katsoo voivansa olla ilman
sitä, on minun mielestäni idiootti.

Valjakan silmäkulmiin oli tullut syvät, ehdottomat rypyt. Lassilan
kasvot olivat merkillisen valjut ja syvät hämärässä. — Piruko lähetti
tuon miehen puhumaan kaikkea tällaista nyt? Juuri nyt. — Hän istui
siinä kuin olisi huone täynnään näkymättömiä terässäikeitä, ohuita
kuin hämähäkin seitti. Ne sattuvat, vaikka et liikukaan ja viiltävät
äänettömästi lihaa. Tuo toinen ei tiedä niistä mitään. Jatkaa:

— Niin, minun on tehtävä tämä selväksi, minun on saatava ratkaisu. Olen
jo päättänyt näin: menen Anjan kanssa kihloihin, ja sitten me panemme
toimeen yhdysasunnan, symbioosin. Jospa olisin keksinyt tämän esimerkin
silloin, kun Laurus antoi minulle nollan niistä luontsan kokeista.
Niin, minun on pakko tehdä se, siitä ei voi periä. Tai mikä hiiden
pakko siinä on, sepä se minua suututtaa, että kuitenkin teen sen. En
minä ole mikään kiimainen kissa tahi niinkuin jänis, tuli hännän alla.
Mutta se on niin noloa näinkin, koko prosessi. Ajattelehan, kun minä
nyt olen hyvin puettu ja puhua latustelen mukavasti, lisäksi vanha
civis tahikka lähes tohtori; johan se tyttöparka, jos hän on jäänyt
jonnekin kuudennelle à seitsemännelle luokalle, pitää minua keisarina.
Istummepa sitten Fazerilla, tanssimme osakunnassa tai teemme mitä
tahansa: lopuksi päädymme minun asuntooni. Minulla on yliote ja tulen
vieneeksi hänet sinne. _Tulen vieneeksi._ Minkäs sille, mutta minä
en kehtaa tätä aina uudistaa, tätä ensiluokan varkautta. Eikä menisi
kauan, kun karttaisin häntä kuin ruttoa. Etsisin toisen ja tämän
jälkeen kolmannen. Siitä syntyisi hieno haaremi — järjestyksessä. Jaa,
järjestys kaikessa.

Valjakka nauroi. Karaisi kurkkuaan kuin se olisi tukkeentunut, sanoi
karkeasti ja juhlallisesti:

— »Viisi vaimoa on sinulla ollut ja se, joka sinulla nyt on, ei ole
sinun viimeisesi.» Katsos, miten hyvin minä osaan Raamatun. Minulla oli
pikkuvesana kotona mummo, joka luetti ja kuulusti läksyt. Totisesti,
silloin minä en tietänyt, mitä tarkoittaa: »Viisi miestä sinulla on
ollut...» Hah, luuletko, että nykyaikana voisi lisätä lukua? Piru minut
syököön, jos minä otan toimeen sellaisen haaremin, ei minusta enää
virkaan päästyäni ole kunnollisesti avioliittoon. — Minulle juuttuu
mieleen yksi sana: typerää.

Valjakka purskahti iloiseen nauruun. Lassila oli kolkon näköinen,
katseli ikkunan listejä. Valjakka nauraa, kun ei saa toista nauramaan,
selittää viimein silmät välehtien:

— Nyt sinä tuijotat ikkunaan kuin tuomittu etkä päätäsi nytkäytä. Etkö
käsitä, ettet enää minua häiritse, kun pääsin alkuun puheissani. Mutta
en minä sille naura, se vain minua yllytti. Näetkös, veli, minä olen
pari viikkoa kuljeskellut ympäri, ensin syleskellyt, sitten kironnut ja
sanonut: typerää... Sitten taas syleskellyt ja vahvistanut: typerää.

— Sattuipa yhteen kaksi noitujaa, tokaisi Lassila väliin.

— Noidutko sinäkin? No, sitten minua vielä nauratti, kun olin
sanomaisillani nyt sinulle: Raamatussa sanotaan, että joka sanoo
veljelleen: sinä tyhmä, hän on vikapää suureen tuomioon. Sinä olisit
vastannut, että minun on paras vaihtaa teologiaan; nämä merkit
viittaavat uskonnolliseen murrokseen. Hahahhaa! Mutta eikö sitten
ole typerää, että miehen täytyy lukea lähes kolmikymmenvuotiaaksi,
ennenkuin pääsee lääkäriksi tai sen kaltaiseksi, ja velkoja on
loppuiäksi. Mene sitten naimisiin, kun olet vanha, höpsistynyt ukko.
Ruumis kuin kääpä ja aivot tomua. Kuvittele, että olet viettänyt
jokseenkin kunnollista elämää siihen saakka. Mikä kivinen ja kuiva
tie? Mikä erämaa, tuska, hiki ja ikävä? Sitä ei sulattaisi kerubikaan,
enkä minä lupautuisi siihen edes sieluni autuudesta. — Näe nyt
tämä silmissäsi: mies nuori ja lämminverinen kuin arabialaiset
hevoset. Huomaa: nuori ja lämminverinen vielä. Hän lukee. Kantaa
iestä nuoruudessaan. Rintakehä painuu ruttuun. Rakkaus, ainakin
konkreettisessa mielessä, on kielletty asia. Älä kajoa naiseen —
Valjakka nauroi taas — Raamattu sanoisi: älä ryhdy häneen. No hyvä,
jos voit olla ryhtymättä. Mutta olettakaamme, ettei mies voisi,
että tulisi ryhtyneeksi. Pitäisikö hänen sitten tehdä, niinkuin
entisen kartanon ylpeän tyttären? Tämä antoi juhannusaattona naapurin
mustasilmäisen rengin hurmata itsensä. Hänet huomattiin langenneeksi,
kun hän synnytti pojan — kaksikymmentä seitsenvuotiaana. Sinä kesänä
hän kuljeksi lehdoissa ja lauleli: »Lankes taivaan enkelitkin, miksei
kurja ihminen.» Voi sitäkin surkeutta! No niin. Mutta on typerää,
tekeepä mies kummin tahansa: jäähdyttääkö verensä harmajassa ikävässä,
nuoleksii huuliaan, vaikkei ole juonutkaan viiniä, vai tekeekö syntiä
peräkanaa ja katkaisee selkärankansa. Piru soikoon, minä en kulje
kumpaakaan tietä. Mikä minua kieltää tekemästä tahtoani? Saa kai
oman elämänsä reistata parhain päin? Ja jos ei minussa ole siihen
miestä, sitten menköön! Kun olen hosunut itseni kuluksi enkä kykene
enää sormeani koukistamaan, silloin vasta hellitän otteen ja sanon:
On vuoro astua Herra Kohtalon näyttämölle. Järjestäkää loppumatka.
Enää ei ole vähä. Minä vannon, etten mene sen tytön näkyviin, jos en
saa tätä selväksi. Etkö hyväksy tätä, puhu! Katsos, minä olen ihan
kiusallisen mallikelpoinen ja puhdas nuorukainen. On sekin ajatustapa:
puhdas ja viaton! Totisesti. Armollinen neiti, onko sydämenne puhdas?
— Ei, herra. — Ah, mikä kauhistus, kuonakasa! — Kuule, etkö näe tätä
hullunkurisuutta? Miksi olet ääneti? Paulakin sanoi: Ne ovat kerrassaan
typeriä, jotka eivät mene naimisiin.

Lassila oli ollut koko ajan ääneti, ajatteli, että hän koulussa oli
aivan samanlainen kuin ennenkin, tahtoi vain aina suuttua oppilaihin.
Nyt hän käänsi päätään:

— Sanoiko Paula niin? Sepä on vasta todiste.

— Joka tapauksessa on päätetty: nyt minä aloitan symbioosin. Mutta mikä
sinua vaivaa, mies? Olet suorastaan tylsä. Missä Paula on?

Valjakka ravisteli toista:

— Missä Paula on, kuuletko?

— Saatana, älä vanuta minua. Paula on Ranskassa luullakseni.

— Ranskassa?

Ei vastausta.

— Mitä hän siellä tekee?

Lassila teki avuttoman liikkeen käsillään:

— Mistä minä tiedän.

— Sinäkö hänet lähetit?

— Mene matkaasi, äläkä urki minun asioitani. En minä häntä lähettänyt.
Hän meni.

Valjakka nauroi:

— Minä nyhdän sinusta totuuden, vaikka olisit kuin vanha tervaskanto.
Ilmankos täällä oli niin omituinen _haju_. Vainusin sen heti, mutta
olin niin täynnä ajatuksiani. Menikö hän yksin?

— Ei.

— Sinäkö annoit hänelle rahat?

— Ei. Revit minua kuin korppi haisevaa raatoa. Tiedä, että minussa on
vielä elävän ihmisen tunto ja aistit.

Valjakka veti suunsa kokoon kuin olisi aikonut viheltää. Thorpe! Ja
sittenkin: Hän oli täällä kuin yksi kotiväestä ja uskoi aina istuessaan
tämän talon pöydässä, että Paula välitti vain miehestään. Hän kysyi
epäröiden:

— Tuleeko Paula pian takaisin?

— Ei hän tule ensinkään.

Valjakka ihmetteli miestä, joka istui siinä koko ajan samassa asennossa
kuin jäätyneenä tuoliinsa, leuka itsepäisesti ja jyrkästi eteen
vedettynä. Ja tässä hän oli koko ajan puhunut rakkauden nautinnoista.
Hän nousi kävelemään, seisahtui Lassilan viereen. Toinen on kuin ei
kuulisikaan, ei tietäisikään hänen olevan siinä. Valjakka lyö kätensä
siihen olalle, lyö hyvinkin lujasti, mutta tajuaa selvästi, että se
on toiselle aivan vieras. Sama jos pitäisi sitä kuolleella sohvan
selustalla. Mutta on nolo vetäistä se samassa poiskin. Niin hän
viivyttää sitä ja sanoo:

— Kuulehan, velimies, tätä minä en ymmärrä.

Lassila päästää kurkustaan jonkin lyhyen, nimettömän äännähdyksen,
sitten vastaa:

— Sinähän muuten ymmärrät kaiken, mikä koskee erotiikkaa. _Tämän_ minä
puolestani ymmärrän varsin hyvin. Mutta jos sanot sanaakaan tästä
kellekään, niin ammun sinut suoraan. Käsitätkö? Ei vihjaustakaan.

— Selvä on.

— No: ei tahtonut keittää ruokaa, tiskata ja siivota — Lassila
pysähtyi, ajatteli: eikä tahtonut minua enää. Jatkoi äskeistä
kovemmalla ja tylymmällä äänellä: — Lähti nauttimaan. Niinhän sinäkin
aiot tehdä.

— Minä teen sen rehellisesti.

— Rehellisesti? Vai rehellisesti? Oho, sanonko minä? Pidätpähän hänet
vain käden ulottuvilla, voidaksesi paremmin ottaa tilaisuudesta vaarin.

Valjakka vetäisi kätensä pois ja kulki toista vastapäätä, jäi siihen
kädet taskussa:

— Kuule, kyllä minä määräni tiedän, vaikka olisinkin puhunut tässä
roskaa. Mutta sitä en tiennyt, niin usein kuin pöydässäsi söinkin, että
sinä kohtelit Paulaa sillä tavalla. Eipä sitten ihme, jos hän lähti
tiehensä.

Kului puoli minuuttia. Huone oli melkein hämärä jo. Sittenkin voi
Valjakka erottaa Lassilan silmien ylenkatseellisen välähdyksen. Tämä
sanoi terävästi ja levollisesti:

— Sitä varten kai Paula lähtikin, etten kohdellut häntä niin. Ja minä
kehoitan sinua: Käytä tilaisuutta hyväksesi. Mikä muuten olisi hänen
osuutensa symbioosissa?

Valjakan suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään. Kävi jälleen
istumaan. Muisti kerran nousseensa Paulan kanssa hississä ylös. —
»Olin automatkalla Thorpen kanssa.» Paula oli nauranut kummallisen,
ihan hyppivän iloisesti, ja silmät olivat kiiluneet. Ja erään toisen
kerran: he olivat lakanneet syömästä, istuivat vielä pöydän ääressä.
Paula houkutteli heitä molempia Polylle tanssimaan, oli työntänyt
lautasensa etemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään, ruskeahipiäiset
käsivarret paljaina. Voi, voi sitä Paulaa! Lassila ei pitänyt juuri
tanssista. Paula kiusoitteli häntä, nauroi ja nauroi. Kuin ei olisi
tositeolla halunnutkaan tanssiin. Lassila oli laskenut kätensä Paulan
paljaalle käsivarrelle ja silitellyt sitä. Tämä nauroi yhä, kirkkaasti,
melkein voimattomana, ja työnsi päänsä miehensä olkaa vasten. Se
nauru muistui elävästi, ja samassa tuli ikävä sitä. Paula oli hyvä ja
hauska. Valjakka ajatteli itsekseen asiain sekaisuutta ja epäselvyyttä.
Hän päätteli: hullu ei tule tästä hurskaaksi, päinvastoin viisaskin
kadottaa älynsä opastavan langan. Sanoi hiukan päätään puistaen:

— Luoja varjelkoon sitä naisen sukua.

— Kyllä ne itsekin varjelevat itseään.

— Ei tämä ole kauniisti Paulalta.

— Paula voi itse ajatella siitä toisin. Olethan sinäkin jo huomannut,
ettei työstä tule aina väsyneeksi eikä ruoasta kylläiseksi. On oikkuja,
jotka hipovat hulluutta. Viisain on se, joka seuraa vain omia halujaan,
nauttii millä hinnalla tahansa. Paula on viisas. — Lassila hymähti
hiukan katkerasti, pani kämmenensä vastakkain ja kohotti päätään
hämärässä:

— _Minä_ olen huomannut sen vasta nyt. Sen, ettei ruumis elä vain
leivästä. Se kirkastui minulle oikeastaan sinun puhuessasi.

Valjakka nosti uudestaan kätensä toisen hartioille:

— Velimies, Paula ei tehnyt hyvin, se on totta. Mutta siitä huolimatta
en syyttäisi häntä mistään. Pidän hänestä kukaties yhtä paljon kuin
Anjasta.

Toinen yritti nauraa:

— Hyvä hän ei ollut, sitä ei voi sanoa. Ja toisekseen: Paulasta taitaa
pitää joka mies.

Valjakka nyökkäsi:

— Se on totta. Hän on niin kakaramainen, ettei häneen voi suuttua.
Mutta mitä sinä nyt teet?

— En mitään.

Lassila nytkäytti olkapäitään. Siinä oli jotakin konemaista, toivotonta
ja lyötyä, siinä liikkeessä. Huoneen kolea, raskas ilma jähmettyi.
Matala, siro tupakkapöytä ikäänkuin lyyhistyi alemmaksi. He olivat
aikaa unohtaneet polttaa. Ikkunasta näkyy vain taivaan paksu, tiheä,
kevenemätön kansi. Se oli tänä syksynä aina muuttumaton, aina
samankaltainen, savenharmaa. Satoi usein. Me olemme tottuneet harmaihin
päiviin.

Valjakka nousi, väänsi tulen jalkalamppuun ja laski vihreän
paperikaihtimen ikkunan eteen. Ovi eteiseen oli auki, sieltä veti
kylmästi. Hän meni katsomaan. Tuli makuuhuoneeseen ja pysähtyi keskelle
lattiaa. Hämärä huone näytti epäjärjestyksessä niin oudolta. Se oli
kylmä ja kaamea, täynnä raakaa lokakuun ilmaa. Sänky avattuna, lakana
riippumassa lattialle. Hän vetäisi ikkunan kiinni ja palasi Lassilan
luo:

— Mitä sanot, jos me kaksi nuorta miestä laittaisimme teetä itsellemme?
Minun tuli vallan kylmä tuolla makuuhuoneessa. Laita sinä kupit tälle
pöydälle, minä panen veden tulelle ja hankin leivänpuolen.

— Ei siellä konttorissa taida olla leipää?

Valjakka meni tarkastamaan. Oli vähän näkkileipää, ei voita. Lassila
söi kai ulkona. — Hän pani veden kaasulle ja juoksi alas. Osti voita,
juustoa ja hapanimelää mustaa leipää. He pitivät siitä molemmat. Se oli
pehmeää ja makuisaa, kiihotti syöntiä kuten ennen yöntakainen leipä
kotona. Sitä sopi vatsaan mittaamaton määrä.

Kun hän tuli ylös, kiehui vesi. Hän kantoi tuomisensa Lassilan
luo. Kupit ja sokeri olivat jo pöydällä. Molemmat miehet istuivat
aterioimaan ja Valjakka sanoi:

— Nyt minä huomaan, mikä minua vaivasi. Totinen nälkä. Jaa-a. Se se oli.

He panivat paksusti voita ja juustoa voimakkaan leivän päälle. Hyvä
tee lämmitti tässä ankeudessa. Ei mikään maailmassa saa nälkäistä,
masentunutta ja katkeraa miestä niin hyvin lepytetyksi kuin mieluinen
ruoka. Ehkä ei poistu vihan syy, mutta se lievenee. Mitä sanat eivät
saa aikaan, sen saa särvin.

— Muistatko, kun me kevätillan hämärissä kuljeksimme Savonlinnan
kylpylaitoksen metsissä, juostiin kiinni tyttökoululaisia ja pussattiin
niitä väkisin? Nämä pyristelivät sylissämme, juoksivat piiloon ja
huutelivat taas etsimään itseään. Me hiivimme ja kiersimme, yht'äkkiä
pemahdimme niiden piilopaikkaan, ja taas alkoi juoksu. Myöhään
palattiin kaikki samassa parvessa Vääräsaaren kautta kaupunkiin.
Muistatko meidän juttujamme? Siellä syntyi leikki poikineen. Sellainen
kuulas hämärä ja vihreän tuoksu. Se oli vasta aikaa.

Lassila muisti. He olivat _poikia_ silloin, terävä-älyisiä, notkeita
kuin apinat, keksivät kujeita joka päivä. Hän sanoi:

— Ne ihmiset olivat eri pohjaa. Muistatko sen lihavan
tyttökoulunjohtajattaren? Tämä tuli kerran talvella minua vastaan
Olavinkadulla. Oli oikein satanut lunta ja siihen trotuaarille oli
luotu metrin levyinen tie. En päässyt siitä muijasta sivu, ennenkuin
hyppäsin hankeen, ja sillä minä myöhästyin lyseolta. Lucullus piti
minua kovilla, mutta en minä kehdannut sanoa sille oikeaa syytä.

— Kettusen Askopa on mennyt ihan tuuliajolle. Se on siellä
valokuvaamossa. Otti minustakin viime kesänä kuvan. Illat haljuilee
pitkin rantoja hallintyttöjen kanssa.

— Onko se nyt kittaantunut niihin hallityttöihin? — Lassila nauroi.
— Siitä Askosta olisi voinut tulla vaikka tohtori, jos ei se eronnut
silloin keväällä. Siinä oli reilu poika.

— Luculluksen syytä ero oli. Se se reistaili aina ja kaikkien kanssa.
Mutta saipas Askolta nenälleen.

— Kyllä Lucullus itse osasi asiat, mutta siltä puuttui _opettamisen
taito_. Häkeltyi aina ja kiivasteli ihan suotta.

— Ja tokitti etusormellaan silmälaseja ylemmäksi.

— Ja vilautti kieroon niiden alta.

Molemmat miehet nauroivat hiljakseen. Mutta nyt käänsi Valjakka
puheensuuntaa:

— Pitäisi pian lähteä, mutta ajattelin tässä, että sinun pitäisi saada
joku nainen hoitamaan talouttasi.

Lassila, melko töykeästi:

— En tahdo ketään.

— Ei tämäkään kelpaa. Ota nyt asiat järjen kannalta. Vaikka olisit
menettänyt kymmenen vaimoa, ethän silti ole suossa. Kyllä naisia aina
saa vaikka joka sormelle, eikä ne paljon eroa toisistaan.

Lassila, jyrkästi ja vihaisesti:

— Minä en ota yhtään naista asuntooni, se on sanottu kerralla. Niin
kaunista ei tule. Sain jo kylläni yhdestä.

— Se on luuloa, se. Kyllääsi sinä et saanut. Mitä hyödyttää pettää
itseään? Parempi on valehdella muille kuin itselleen. Sillä et
kuitenkaan asiaa muuta etkä omaa mieltäsi käännä. Jos jäät yksin
nuhjottamaan, menet pilalle, miksi et ota kysymyksiä suoraan, miksi
et katso mitä voi tehdä? Vastasyntynyt vasikkakin hivuttautuu maidon
ääreen. Sinä olet mies. Jos olet pudonnut mutahautaan, jäätkö seisomaan
sinne? Jos sinulta on palanut talo, etkö rakenna uutta? Jos vaimosi on
kuollut lapsivuoteeseen, etkö voi saada vielä sekä vaimoa että lasta?
Et kai itse ole sillä kuivettunut? Kun tuhansia siitinsoluja menee
yhdellä kerralla hukkaan, niin riittää niitä uuden lapsen siemeneksi.

Lassilan silmät olivat kovat ja kylmät:

— Kuule, minä pystyn siihen, mihin sinä et näy pystyvän: olemaan ilman
naista. Enpä uskonut tähän asti, että sinussa on parittajan vikaa.

— Luuletko, että yritän houkutella sinua mihinkään roskaan? Olen vain
tottunut ajattelemaan liian suoraan, se on alkavaa ammattitottumusta.
Etkö itse sanonut, ettei Paula tule takaisin? Siis sinun on leikattava
itsesi irti Paulasta millä hinnalla tahansa.

Lassila kohotti päätään. Hän oli valju; lihasten hieno liikahtelu
kasvoissa ja silmäkulmien kireys antoi aavistaa, että hermot kohosivat
pinnan alla terävinä ja herkkinä kuin neulain päät. Hän kysyi:

— Ja mikä on hinta?

Vastaus tuli arvelematta:

— On saatava korvike, toinen nainen.

— Ei se auta. Kuule, velimies, ajatukseni ovat pahemmat kuin koko
helvetin lieska. Teen totisesti mitä tahansa, jos pääsen niistä irti.
Päivät vielä menevät, mutta ei yöt. Valvon ne läpeensä.

— Jaa. Tiesinhän sen. Siinäpä se on, vaikka et usko minua. Siis pitää
saada unilääkettä. Annahan minun miettiä. Määrätään jotakin sellaista,
että kun sitä nautit, putoat kuin kaivoon ja tarvitset herätyskellon.
Odotahan — bromia, valeriaanaa, morfiinia? Ei kelpaa.

Valjakka meni pöydän luo ja kirjoitti jotakin. Toi sitten pienen lipun
Lassilalle:

— Tässä on resepti parhaasta unilääkkeestä. Se pannaan Huusikseen, ja
siitä tulee mainio, sillä paras unilääke on nainen.

Lassila luki:

  »Sivistynyt nuori nainen saa paikan hoitamaan yksinäisen nuoren
  herran taloutta. Vastaus henkilötietoineen, mieluummin valokuvan
  kanssa, t. 1. kontt. nimim.

  Kodin luoja 124.»

Hän purskahti outoon, äkilliseen nauruun:

— _Kodin luoja_, valokuvan kanssa... Voi yhden kerran. Voi turkanen...
— Hän nauroi tolkuttomasti.

— Mitä? Rehellistä peliähän tämä on. Ja sinä teet hyvän työn. Saa pitää
itseään onnen kärppänä, kun pääsee tänne. Sehän on, veikkonen, samaa
kuin kylmää vettä janoiselle.

Veri karkasi Lassilan päähän. Hän tunsi omituista huumausta. Katseli
Valjakkaa, joka seisoi siinä hajasäärin, hartiat taa työnnettynä, ja
puhalteli savupilviä vähän kieronnäköisesti hymyillen. Hänellä on
tummanharmaa, hiukan punertavanvivahteinen villapuku, läskipohjaiset
kengät. Rintataskusta pistää esiin hopeinen täytekynän pää. Takki on
auki. Näkyy hoikka ruumis, rintakehä on laaja. Siihen sopii paljon
raitista ilmaa. Tämä mies ei ole pilaantunut eikä mätä, ei juoppo ja
kyvytön. Tervejärkisimpiä ylioppilaita, mitä saattaa löytää. Mutta
hän itse? Mikä kutisti hänen ulottuvaisuuttaan? Mikä sumu aina hänen
ympärillään? Mitkä siteet sisällä, jotka eivät hellitä hituakaan. Onko
hän kääpäainesta, koko mies? Makasiko hänen voimansa vai eikö sitä
ollut? — Yht'äkkiä huusi jokin ääni Lassilan aivoissa vastauksen:
_Opettaja_. Sinä olet opettaja. Nuutunut mies, sokea ja typerä. Et näe
ilman silmälaseja. — Pienet pirut muodostivat piirin, pistivät kielensä
ulos ja huutelivat vuoronperään:

O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. — Lassila ojensi kätensä
nyrkkiin yli tuolin nojien, nousi seisomaan toisen rinnalle. Hän oli
lyhempi ja hoikempi kuin toverinsa.

— Oletpa oikeassa. Rehellistä ja suoraa peliä. Kylmää vettä janoiselle!
Hahaa. Paula livahti käsistäni melkein samanarvoisena kuin neitsyt.
Mutta eipä tule toista naista, joka pääsisi yhtä helpolla. Minä otan
vielä osani — sulin käsin. — Hän huusi sen. Katsoi kuin humalassa
toveriaan. Tämä otti ilmoituksen pöydältä taskuunsa ja heitti
savukkeensa tuhkakuppiin, aikoi sanoa muutakin, mutta päätti jättää sen
toiseen kertaan, sanoi vain:

— Minä vien tämän huomiseen lehteen. Ylihuomenna tuon sinulle
vastaukset, ja tänä iltana minä menen Anjan luo. Näytänpä sinulle hänen
kuvansa.

Hän otti sisemmästä povitaskusta pienen kamerakuvan. Siinä oli näöltään
aivan tavallinen nuori tyttö. Seisoi auringonpaisteessa, pää hiukan
kallellaan, riiputti takkia kainalossaan, hymyili Tuuhea, suora, vaalea
polkkatukka. Ruudullinen pumpulimekko, hihattomat käsivarret. — Siihen
oli Vaijakka ihastunut.

— Miten vanha hän on?

— Kahdeksantoista. Minä olen opettanut pienokaisen rakastamaan. —
Valjakka otti kuvan takaisin ja katseli sitä suurella hartaudella. —

Sanopas, eikö se ole oikein — häntä kohtaan, tarkoitan — ottaa hänet
asumaan luokseni? Hän on niin nuori ja minun pitää lukea vielä niin
paljon. Jos ei siitä tule hyvää?

— Parasta koettaa.

— Ei sitä turhanpäiten huoli koettaa. Mutta minä olen tehnyt jo
päätökseni. Terve nyt.

— Terve.




2.


Kapeasta rappukäytävästä Albertinkadulla vie ovi erilliseen huoneeseen.
Ovella on päällekkäin kaksi käsinkirjoitettua nimilappua: Anja Vaara.
Elli Halonen. — Huone on suurehko ja korkea. Yhdeksänruutuinen ikkuna
varjon puolelle päin antaa sille kolean leiman. Siellä on molempien
tyttöjen valkopeitteiset sängyt rinnakkain. Ylipäänsä on huone
hauskasti kalustettu. Tällä hetkellä on Anja yksin kotona. Hän on
lämmittänyt vihertävää kaakeliuunia ja istuu nyt hiilloksen valossa.
Kauempana huoneessa asuu hämärä. Anjalla on pussi sylissään, hän
syö maapähkinöitä aivankuin vastenmielisesti, pureksii hitaasti ja
heittelee kuoret sikäli hiillokseen. Kasvot ovat totiset, vaikka hän
onkin punainen istuessaan siinä lämpimässä, on kuin hivelisi poskia
kalpeus. Hän ei ole nälkäinen, mutta sydänala tuntuu tyhjältä. Se
johtuu ajatuksista:

— Hän ei tule enää. Minä en saa odottaa, en saa, en saa. Vaikka
sanonkin sen itselleni miten monta kertaa, odotan kuitenkin. Ja päätäni
huimaa. Ei, minä en saa. Miksipä hän minua ajattelisi? Eikö hän mahtane
halveksia minua? Kuinka hän voi kävelläkään rinnallani? Ehkä en
minäkään käveleisi, jos olisin hänen sijassaan. Mutta voi, voi, miten
ihailen häntä. Heikkous vihlaisee, kun näenkin hänet. Voi minua.

Anja siirtää tuolinsa enemmän varjoon.

— Tiedänhän, ettei mies välitä naisesta, jonka kerran omistaa. Silloin
he rakastavat, kun vielä ikävöivät, kun toinen on kaukana ja käsin
koskemattomissa. Jos olisimme lasikaapissa, avaamattomien lukkojen
takana, ettei heidän ikävänsä lakkaisi, että he itse kärsisivät
tuskaa, silloin ei heidän tunteensa sammuisi. Kiirastuli pitäisi sitä
kirkkaana. Nyt heille on tärkeintä se, mikä tuottaa toiselle tuskaa,
huolta ja epätoivoa. Eikä yksikään mies tahdo suojella naistaan.
Kun olemme antaneet kaikkemme, ei kukaan meitä auta. Mutta minä
ikävöin häntä itseään, olla hänen seurassaan, istua hänen sylissään,
silittää hänen poskeaan. Hän ei palaa enää. Enää ei minulla ole
mitään antamista. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen. Minä, pelkään.
Älä jätä minua, vaikka olisinkin väärin tehnyt. Minähän vain en
vastustanut häntä. Oi tätä levottomuutta ja onnettomuutta. Hyvä Jumala,
minä pelkään. En koskaan, koskaan enää antaudu kenellekään toiselle
miehelle. Päästä minut tämä kerta, ole armollinen ja laupias. Ei
koskaan, koskaan enää. Oi miten minä pelkään.

Anja on lakannut syömästä ja puristaa käsiä yhteen sylissään. Hän
istuu juuri hämärän ja punertavan loimun rajalla. Katselee pimeään ja
melkeinpä vapisee.

Kuuluu koputusta kaksinkertaisen oven takaa. Anja nostaa pussin
helmastaan vuoteelle, vääntää sähkön palamaan ja avaa. Valjakka tulee
sisään, ja Anja heittäytyy hänen kaulaansa. Miehen päällystakki on
kosteanmakuinen ulkoilmasta, hän on reipas, tullut juuri valaistulta
kadulta. Riisuu päällystakkinsa sängynpäähän, huomaa hiilloksen:

— Mutta sammutetaanpas sähkö.

Vastapäätä uunia on toisella puolella sohva, he istuvat siihen.

— Minä luulin, ettet enää tulekaan.

— Voi pikkunen, minähän olen koko ajan ajatellut, miten järjestäisimme
meille. Katsos, minä tahtoisin sinut asumaan kanssani. Emmekö voisikin
asua yhdessä huoneessa?

Anja painautui lähemmin toista vastaan, ei vastaa.

— Sanohan nyt. — Valjakka taputtelee häntä olkapäälle.

— En minä voisi.

— Etkö pidä minusta sen vertaa?

— Pidän — mutta se on minun luonteensuuntaani vasten.

— Siitäkö syystä? Onko se sinusta väärin?

— En tiedä. Sillä samalla osastolla kuin minä on eräs neiti. Hän asuu
sillä tavalla jonkun taiteilijan luona. Tytöt sanovat häntä takanapäin
leipäsudeksi. En minä tahdo sellaiseksi.

— Välitätkö sinä ihmisten mielistä? Sitäpaitsi: eihän toisten tarvitse
sitä tietää. En minäkään kerro tovereilleni.

— En minä muutenkaan.

— Miksi et?

He olivat puhelleet puoliääneen, hiljakseen, silitellen toisiaan.
Valjakka ei saa nyt vastausta ja kääntää lopulta Anjan kasvot
näkyviinsä. Näkee tuskalliset, huolesta lavenneet silmät.

— Rakas lapsi. Sinä olet niin surullinen. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään.

— Pelkäätkö sinä — itsesi tähden?

Ei vastausta.

— Sano nyt minulle, pitäähän minun tietää sinun asiasi.

Anja ei vain sano, eikä Valjakka anna hänen kääntää kasvojaan poispäin.
Tyttö sulkee silmänsä, orpo vesihelmi kiertyy esiin. Mies kohottautuu
äkillisesti:

— Kuulepas, sano totta, eihän sinulla ole mitään pelättävää?

Anja tuntee itsensä pehmeäksi pelosta. Hän on hirveän nolo ja kuitenkin
on hyvä olla. Hän torjuu epäselvästi, kiihkeästi:

— Ei, ei mitään, ole huoletta.

Valjakka hymyili:

— Voi lapsukainen.

— Pian tulee Elli kotiin. Eikö sinun jo ole lähdettävä?

— Kyllä minä lähden. Ja sinä et sitten tule minun bolagistikseni?

— En, mutta kuulehan, jätätkö sinä minut sentähden?

— En minä sinua jätä. Sinusta tulee minun vaimoni. Mutta milloin
tapaamme ensikerran?

— Viikon päästä, sanoo Anja epäröiden. Hän ei uskalla pyytää
aikaisemmin.

— Hyvä, minä tulen silloin kahdeksalta tähän sinun asuntosi kohdalle.

Valjakka lähtee ja onnellinen Anja muistaa vasta nyt sulkea pellit.
Hiillos on jo melkein musta.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kulkee Lassila pitkin katuja kovasti ajatuksissaan.
Hän tulee Espikseltä Antinkadulle. Uuden Suomen kello on kymmenen.
Kirkkopuiston puut seisovat suurina ja kohottavat mustia, paksuja
haarojaan ylös sähkönloisteiseen hämärään. Ne ovat kuin aaveiden
kuivuneet käsivarret. Takaa näkyvät Bulevardin lyhdyt. Siellä kulkee
raitiovaunu, sen perässä hehkuu pieni punainen silmä. Puiston
kulottuneesta, kosteasta nurmesta kohoaa maanhaju. Katu on tyhjä ja
pitkä. Talot vierillä kohoavat omituisen suljettuina, ikkunoissa
aavistus valoista. Lassila kulkee kotiin yksinäisenä, pitkin askelin.
Tällä kävelyretkellä hän on tehnyt lujan päätöksen: Minä ajan murheen
seurastani, keinoilla millä tahansa. Juopoksi en kuitenkaan rupea, se
on vasten järkeäni.

Kaksi naista kiiruhtaa juoksujalassa hänen sivuitseen. Toinen
läähättää: — Minä olen ihan kuitti.

Lassilaa naurattaa katsellessaan autiolla kadulla naisen avaraa selkää
ja tukkijalkoja. Hän ajattelee vastaukseksi: Vähemmästäkin ihrakasasta.

Lassila tulee makuuhuoneeseensa ja alkaa riisuutua. Huone on jo
ehtinyt lämmetä. Patteri ikkunan alla on auki. Hän kiskoo pyjaman
päälleen, ravistaa lattialle valuvaa lakanaa ja työntää sen täkin
alle. Laittautuu painuneeseen, kovaan vuoteeseen ja sammuttaa lampun.
Uni ei tule. Tulevat kiihkeät mielikuvat. Ne ovat paholaisia, suoraan
helvetistä kohonneita. Täyttävät sängyn ja härnäävät hänen ruumistaan,
niiltä ei voi saada rauhaa. Hän pyörii, haluaa viileyttä, käärii täkin
torvelle ja puristaa sen syliinsä. Sitä ei kukaan ymmärrä, joka ei
ole tuntenut oman ruumiinsa ikävää yksinäisinä öinä, kun vuoteen yli
tuntuu pimeässä kulkevan samum kuumana ja viiltävänä, tulikielekkein.
Kiusaajat nykivät pimeässä. Hän katuu, katuu, että kohteli Paulaa niin
hyvin ja hienosti. Jospa olisi ennen vaikka tappanut tämän.

— _Nainen_, sinä saatana. Tiikeri karitsan puvussa. Pinnalta laupias,
sisältä julminta petosta täynnä. Hunajainen ja makea, puhdas kuin
taivaasta ensikertaa maan päälle lentänyt enkeli, ruumiissa ainainen
poltto ja kihelmä. Kopissa sinut pitäisi kasvattaa, ja kun olet
yhden lapsen synnyttänyt ja siinä tehtäväsi täyttänyt, joutaisit
tapettavaksi, ettet avoimin kasvoin kulkisi kaikkialla ja levittäisi
riettautta ja petosta. Sillä petos on sinun olemuksesi, uskottomuus
sinun perikuvasi. Minä näen sen: Sinun tähtesi menen turmiolle
kuitenkin lopuksi. Sinä olet lihaani himon nostanut, ja se minut vie.

Lassila potkaisi peitteen lattialle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja
hymynsä julmaa sanoessa:

— Ja tästä lähtien kohtelen minä naista vain elukkana.

Niin hän katkerasti kiroillen ja vannoen temmelsi ja pyöri sängyssään.
Heitti lopuksi tyynynsä ja jaloissaan kiertyilevän lakanan lattialle
ja siirtyi Paulan sänkyyn. Se oli pöyhitty, pehmeä ja kohennettu.
Lakanain kylmyys teki hyvää: — Tässä sängyssä hän nukkui rauhassa kuin
autuaat tuonelassa. Harvoin vedin hänet omaani, mutta olet sinä sänky,
aviovaimon sänky, vielä toisiakin näkevä.

Hän on jo nukkumaisillaan. Hamuilee unenhorteessa tyynyä: tunnustelee
pehmeitä käsivarsia ja pieniä olkapäitä.

— Suloinen hän on, minun vaimoni, ihana hän on. Ruumiini on tulessa
ikävästä häneen, sieluni juovuksissa karvaasta viinistä. Oh, tätä
helvetillistä polttoa joka lihaksessa, houretta, kiihkoa tässä tyhjässä
tukahuttavassa pimeydessä. Kirottu lakana, kiertää ja kuristaa kaulani
poikki. Lattialle, hiiteen. Tunsin jo naisen luonani. Taas horretta.
Eikä uni tule, uni ei tule kaikkina näinä öinä. Ei mitään lepoa.

Hakkaanko itseni kappaleiksi? Lähdenkö kaduille? Heittäydyn ikkunasta
ulos? Jos pieksäisin itseni verille?

Tämä on se turmio, joka minut tappaa, tekee hulluksi. Kirottu horre,
liukkaat käsivarret. Voi minua. Olenko ainoa mies, joka hukkuu omaan
himoonsa? Onko minuun noussut kaikkien irstaiden vuosisatojen kiima?
Eläin; eivätkä eläimetkään tunne tätä raivoa. Ja mikä on nainen? Tuo
petollinen lunttu, tyhjänpuhuja, typerä virnailija, silmäniskijä,
valehtelija ja valehtelijain äiti, inhottavin kappale taivaan alla.
Kirottu minä, että vielä haluan siihen likalätäkköön uimaan. Kirottu
joka ikinen nainen. Voi, jos me kaikki olisimme eläimiä. Olisinpa
härkä, saisinpa puhkaista sarvillani hiehojen kyljet, silloinpa
nostaisin häntäni pystyyn, painaisin turpani maahan, purkaisin raivoni
mölynä ilmaan.

Ei, ei tule uni. Pää halkeaa kuumuudesta. Voi helvetin helvetti.




3.


Ovikello helähtelee hiljakseen, Lassila kuuntelee sitä. Siellä
pitää olla kärsivällinen olento. Yksikään uusi kilahdus ei ilmaise
kiihtymystä tai hälytystä, tulee vain tyynesti, tasaisten väliaikojen
päästä. Seisookohan joku katsomassa kellosta ja kiertää aina neljäsosa
minuutin kuluttua? Hän lähtee lopulta katsomaan, kuka siellä huvikseen
rimputtelee. Pitää ainakin kysyä, aikooko tämä ottaa oikein työkseen
hänen ovikellonsa?

Matala herrasmies, vanhanpuoleinen, kumartaa yli oman kaarevan
vatsansa. Hänellä on nuhteeton, musta päällystakki, samettia
kauluksessa, kaikki napit uskollisesti kiinni. Harmaan ja
mustanraitaiset housut laskeutuivat laheasti huomattavan arvokkaiden
kalossien päälle. Pyöreissä, ruusunkarvaisissa kasvoissa on joitakin
pehmeitä uurteita, liha pulluilee uhkeasti kuin nouseva taikina. Siellä
täällä heleässä ihossa on violetti kiemura, kuin olisi verisuoni
ratkennut pintaan.

— Te olette varmaan maisteri Lassila?

— Kyllä. Minä olen se.

Herrasmies avaa ylimmän nappinsa, ottaa lompakkonsa, kaivelee siellä
minuutin kahdella sormella — sormet ovat liian lyhyet ja paksut.

— Tässä on minun nimikorttini.

Leuka vetäytyi jälleen sulavasti kuvun yli. Se liike on siloinen: olkaa
hyvä. — Vieras tutkii tyytyväisenä Lassilaa, kun tämä katsoo sitä:

  Bror Mattson

  Jur. cand. Lakit, kand.

Lassila suuntaa häneen kylmät ja terävät silmänsä. Vieras saattaa
ajatella, että ovi voi paukahtaa itsestään lukkoon; hän lähentää toista
mahtavaa kalossiaan eteen:

— Tahtoisin puhutella teitä, maisteri Lassila.

— Jaha, olkaa hyvä.

Lassila seisoo oven aukossa kuin sotamies.

— Sallikaahan minun...

Lakitieteen kandidaatti tekee kädellään raivaavan liikkeen, tassuttaa
eteiseen, pistää mustan laukkunsa kainalosta hyllylle, riisuu takkinsa,
hattunsa, kaulaliinansa ja kalossinsa, ottaa taas laukun kainaloonsa.

—... meidän täytyy neuvotella tästä asiasta, se vie vähän aikaa.

Hän katsahtaa kaikkia eteisestä meneviä ovia. Lassila tajuaa siitä
viedä hänet huoneeseensa. He istuvat. Musta salkku pannaan pöydälle.

Vieras tarjoaa Lassilalle tupakkaa.

— Asiani on — tehän tiedätte — tämä niin kutsuttu malitiosa desertio.

— Vai niin.

— Malitiosa desertio — teidän vaimonne puolelta.

— Minä en ole juristi enkä tunne teidän termejänne.

— Eikö vaimonne, Paula Lassila, lähtenyt luotanne viime kuun
kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä? Onko tämä oikein?

— Se on oikein.

— Jos nyt toinen aviopuoliso häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja
karkaa toisesta ja menee ulkomaille, ei enää aikoen olla ja asua hänen
kanssaan, kutsutaan tätä omavaltaista eroa lakikielellä malitiosa
desertio.

— Mitä? Kuinka?

— Jos toinen aviopuoliso siis häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja
karkaa toisesta ja menee ulkomaille eikä enää aio olla ja asua hänen
kanssaan, kutsutaan...

—... malitiosa desertio, malitiosa desertio — katkaisee Lassila
suuttuneena. Luuleeko toinen häntä paksupääksi, joka ei tuota voi oppia.

— Niin. Malitiosa desertio...

— Mutta mitä se teitä liikuttaa? Minun vaimoni ja hänen malitiosa
desertionsa?

— Teidän vaimonne, Paula Lassila...

— Ei huoli toistaa nimeä. Minulla ei ole useampia vaimoja.

— Ahaa, haluatte luonnollisesti mielellänne päästä hänestä.

— Entä sitten?

— Minä olen saanut kirjeen häneltä, jossa hän, nimittäin vaimonne,
tunnustaa karanneensa ulkomaille. Hän ilmoittaa nimenomaan, ettei aio
palata enää luoksenne, ja on myöskin omasta puolestaan halukas ja
taipuvainen eroon. Asiain näin ollen voidaan avioero helposti järjestää.

— Siis te tyrkytätte minulle avioeroa, vaimoni tahdosta?

— Niin, luonnollisesti. Ei minun juolahtaisi mieleeni suinkaan tulla
tänne sattumalta.

— Kuuluiko se pykälä: häijyydestä ja ynseydestä?

— Niin juuri, häijyydestä ja ynseydestä se kuului.

— Mutta jos en minä suostu ottamaan vastaan tätä eroa?

— Niin, tämä on varsin ikävää. Mutta teidän olisi parasta suostua.

— Ei. Minä en tule suostumaan.

— Kuten sanottu, tämä on varsin ikävää. Minun täytyy vielä kertoa
teille, että vaimonne tunnustaa tehneensä karattuaan — aviorikoksen.

— Vai niin.

— Asiain näin ollen teillä olisi minusta syytä hakea puolestanne eroa.

— Entä jos en hae?

— Sallikaahan minun selittää. Ensiksi: minulla on täysi valtuus toimia
teidän vaimonne puolesta. Asema on nyt tällainen: jos te ette suostu
avioeroon tai hae sitä, ei teitä voida tuomita siihen, koska te olette
syytön aviorikokseen. Katsotaanpa: tästä seuraa, että vaimonne pysyy
edelleen ulkomailla, sillä häneltä ei puutu rahaa. Sitten hän hakee
avioeroa dispanssitietä, esittäen syyksi pitkäaikaisen eripuraisuuden
ja voittamattoman vastenmielisyyden. Hän saa kuitenkin eron lopulta
eikä missään tapauksessa palaa enää yhdyselämään teidän kanssanne.
Asiain näin ollen: mitä hyödyttää pitää vuosikausia vireillä tällaista
juttua? Siitä tulee vain lisää ikävyyksiä. Jos taas te puolestanne
sen sijaan nyt haette eroa, se järjestyy paikalla. Vaimonne ei
vaadi mitään osuutta pesästä. Minun nähdäkseni, katsoen aivan
puolueettomasti, on selvintä ratkaista se heti. Jos nainen on nimittäin
minkä saanut päähänsä, ei sitä vie sieltä tuli eikä vesi, ei ajat
eikä iankaikkisuudet. Te ymmärrätte, että on parasta antaa hänelle
vapautensa.

— Onko hän itse kirjoittanut teille?

— On luonnollisesti. On tietysti.

— Haluan nähdä sen — kirjeen.

— Täältä se löytyy. Onpa noita papereita.

Lakitieteen kandidaatti avaa salkkunsa — on naurettavaa sanoa häntä
lakitieteen kandidaatiksi, tuota ruusuista ukkoa. Hänen kätensä
näyttävät hitaasti ja mielellään sormeilevan salkun papereita. Vihdoin
hän ojentaa etsimänsä kohteliain liikkein Lassilalle, ja kun tämä
tuijottaa sitä, hän polttelee sikaria, antaa toisen ajatella pitkän
aikaa, näyttää itse kokonaan uupuneen suurenmoisten savupilvien
taa, äkkiä hän sentään selvittää kirkkaat kasvonsa esiin ja sanoo
miellyttävästi:

— Tämä on sangen ikävä juttu.

Lassila:

— Minä haen avioeron.

— Jaa, ei siinä paljon voi tehdä muutakaan. Minä mieluusti auttaisin,
mutta...

— Kiitos, ei tarvitse.

— Niin, minä toistan vielä: tämä on ainoa ratkaisu järjellisesti
ajatellen.

— Niin on.

— Ne naiset ne juuri panevat kaikki laskut sekaisin. Minä olenkin
naimaton mies, ja se on varsin hyvä. Olen ollut niin kaukonäköinen
nuoresta asti. Mutta minä lähdenkin nyt. Niin, hyvästi vain, maisteri
Lassila.

— Hyvästi.

Lakimies kumarteli ja lähti. Näytti ihan surulliselta, kasvot
muistuttivat ruusua sumussa.




4.


Valjakka tuli ja nauroi:

— Minulla on taskut täynnä niitä sinun kirjeitäsi — hän purki niitä
tupakkapöydälle — melkein voisit maksaa minulle kantopalkan tästä.
Kuusitoista kappaletta kodin luojia. Sinun on parasta kutsua ne
yht'aikaa tänne riviin. Arvostelemme niitä molemmat sääristä aina
ylöspäin.

— Niitä täytyisi oikeastaan pitää yksi viikko kokeilla kutakin. Tai
ainakin vuorokausi. Siinäpä työmaa, lavea ja loputon, ja sitten
lähettää kaikki maljat täytettyinä talosta. Totisesti!

Valjakka sanoi nyt sen, minkä jätti viime kerran sanomatta:

— Et sinä saa mennä määrättömiin. Tunnen liiaksi hyvin luonteesi.
Voit olla niin hiiden hillitty ja järjellinen kuinka kauan tahansa.
Mutta pohjalla sinussa elää jokin omituinen, väkevä henki, tuollainen
luolaihmisen aisti. Näetkö, täytyy ottaa huomioon, etteivät nykyajan
naiset ole luolanaisen kaltaisia.

— Ei, — sanoi Lassila myrkyllisesti, — ne ovat paljon alempana.

— Se oli sukkeluus. Joka tapauksessa miehen pitää tietää määränsä,
muuten hän luisuu holttioksi ja hylkiöksi. Ja jos tapaat tytön, jonka
silmät ovat kirkkaat eikä mielestä ole vielä karissut lapsuus, jätä
hänet nopeasti, lähde tiehesi, pakene kuin aukenevaa tulivuorta.

— Avataan kirjeet, sanoi Lassila.

Ensimmäinen: hienossa, tuoksuvassa, punasisustaisessa kuoressa:

  — »Jag ber om ursäkt, då jag skriver på svenska, men jag kan bättre
  svenska än finska. Jag är ung, 22-årig, har varit i hushåll, är
  glad till lynnet. Jag kan bekväma mig i olika tillfällen och
  livsomständigheter, skulle gärna ha en framtidsplats. Var vänlig och
  ring till mig telefon n:o...

  Eder tillgivna

  Ingrid Ölberg.»

— Siinä on jo hieno vihjaus heti! Minä voin mukautua! Ja katsohan
kuvaa. Taitavasti ja hienosti käherretty tukka, tuollainen hymy, ja
vain helmet paljailla olkapäillä. Olutvuori. Kreivien ja vapaaherrojen
jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

He nauroivat raikuvasti. Lassila väitti, että tytöllä oli kalansilmät,
siitä ei päässyt mihinkään, tämä katsoi kuin mutaisen veden kala.

Toisesta kirjeestä putosi pieni, 6 X 9 suuruinen kuva. Siinä istui
tummapukuinen naurava nainen pientarella aidan vieressä, kaksi sievästi
puettua lasta sylissään. Hän oli melkeinpä ruma, nauroi pelottavan
suurella suulla, liekö näkynyt viisaudenhammaskin. Kirjoitti olevansa
sivistyneestä kodista ja arveli luonteestaan: — »ehkä naiivi, ehkä
villikissa toisinaan». — Herran pitäisi ratkaista se itse sittemmin.
Nuo kaksi äiditöntä lasta olivat luultavasti siitä hyvästä perheestä,
jossa hän oli toiminut taloudenhoitajattarena. Valjakan mielestä piti
kokeilla tätä kaksikymmenkuusivuotiasta villikissaa, mutta Lassila vain
vetäisi nenänahkansa paheksuvasti kurttuun, tuo muka oli Paulan tyyppiä.

  Kolmas:

  — »Ilmoituksenne johdosta saan vastata Teille. Ensiksi kerron
  itsestäni, siitähän Te tietysti mieluummin haluatte kuulla. Olen
  leski, vaikka vasta 33 vuotta vanha. Minulla on oma huoneisto, jossa
  elelen yksinäni. Sanotaan, että on silloin parhaassa seurassa, kun
  on yksinään, mutta kyllä minä ikävöin toveria jo kertoakseni hänelle
  kaikki ajatukseni. Koska olen kokenut ja järkevä, osaisin luoda
  Teille lämpimän kodin. Iloinen luontoni loisi siihen päivänpaistetta
  ja auliuteni sitä sulostuttaisi. Tulkaa luokseni puhumaan asiasta.
  Toivon ja odotan Teitä maanantai-iltana — —»

Lämpöinen ja päivänpaisteinen! Hm. Lassilan mielestä tämä aulis vanha
nainen oli kerrassaan hylättävä.

  Neljäs:

  »S.H.T.

  Koska pyydätte henkilötietoja, kerron seuraavaa: Olen kunnollinen
  ja rehellinen ja pystyn hyvin taloudenhoitoon. Ikäni on 27 vuotta.
  Voisin olla melkein ilman palkkaa, mutta pitäisin luonani pienen
  kaksivuotiaan tyttäreni. Lapsi on kaunis ja hyvin kiltti. Se ei
  itke öillä eikä tuota mitään häirinkiä. Tulen kuitenkin vain sillä
  ehdolla, ettei välillämme saa tulla kysymykseen minkäänlaista
  rakkaussuhdetta. Pyydän anteeksi, että minun täytyy sanoa tämä, mutta
  olen kerran petetty ja tahdon varjella itseni vastedes. Valokuvani
  lienee tarpeeton —»

Miehet purskahtivat nauruun. Tämä oli sitten hullunkurista.

— Siinähän tulee kokonainen perhe yhdellä iskulla.

— Sinä olit niin vaatimaton, että tilasit vain taloudenhoitajan. Ja
kirjoittaa vielä: S.H.T., terve arvoisa puhuteltu. — Valjakan teki
mieli tanssia lattialla. Hän muisti äkkiä Paulaa. Mitä tämä olisi
sanonut, jos näkisi heidät tässä työssä? Olisiko huutanut: Oo! — ja
nauranut? He istuivat siinä, harmaankirkas iltapäivän valo huoneessa.
Ikkunalauta hohti himmeänvalkoisena, listat olivat imeneet varjon
pinnalleen. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä. Ikkunasta näkyi
tasainen taivas. Tarkkaan katsoen saattoi erottaa pientä pilvien
liikettä. Siellä ei muutu mikään.

He avasivat kaikki kirjeet. Monet olivat aivan asiallisia hakemuksia,
parissa oli vain puhelinnumero ja nimi. Kiintoisimmat he panivat eri
kasaan. Siihen tuli ensimmäisten neljän lisäksi vielä kaksi. Toinen
niistä oli sangen hauska, siinä kerrottiin:

  »— Olen toiminut erilaisilla aloilla. Keittäjänä, leipomossa, torilla
  ja nykyjään lihakaupassa. Olen hankkinut itselleni lukusivistystä
  ja tunnen paljon kirjallisuutta. Luonteeltani vilkas keskustelussa
  ja taloustöissä kätevä. En voi lähettää valokuvaa, vaan ehkä tämä
  selitys on pätevä. Minulla on piikkisuorat luonnonkiharat, keskeltä
  poikkisahatut ja tummat väriltään. On kasvoni aivan kaunoiset,
  poskillani hehkuu verikukkaset. Paikka minulla kyllä on, vaan saishan
  tuota vaihtaa, voi muutoksista oppia, en tahdo niitä kaihtaa. Puhelin
  n:o — —.

  Eeva Koljonen.»

Valjakka: Tuo tyttö on karjalainen ja lisäksi kirjallinen suuruus.
Äänestän häntä.

Lassila: Sekatyöläinen. Mauton ja tympäisevä. Huumorin pitää olla edes
jonkinverran intelligenttiä. Mutta tämän minä valitsen.

Se oli viimeinen kirje:

  »Ilmoituksenne johdosta Hbl:ssa pyydän hakea kodinhoitajanne paikkaa.
  Olen kauppakoulun ja talouskurssin käynyt, toiminut sisäkkönä samalla
  auttaen keittiössä ja pienemmän aikaa kaupassa. Luulisin pystyväni
  itsenäisesti hoitamaan taloutta. Olen satunnaisesti ilman paikkaa nyt.

  Os... Ester Viitala.»

— Älä ota sitä. Lienee nuorin kaikista ja lisäksi järkevä. Tätä Esteriä
tulee säästää.

— Jos hän itse kerta tulisi, niin ei kai sinun tarvitse häntä suojella.
En minä ketään tapa.

— Jätä kuitenkin. Ihmistä täytyy kohdella sen mukaan, millainen hän
on. Soitapas tälle Ölbergille, katsotaan pahuuttakin, millainen neiti
sieltä tulee.

— Soita itse.

Valjakka kiersi numeron ja sai puheilleen neiti Ölbergin. — Minä soitan
tämän teidän vastauksenne johdosta. Eikö neiti olisi ystävällinen ja
tulisi käymään täällä minun luonani? Kiitos. Tämä on Antinkatu 38.
Lassila. Voiko neiti tulla heti? Jaa, se on hyvä. Siis näkemiin.

Valjakka kääntyi: Sillä on hurjan sumuinen ääni. Kuule, annapas minun
puhuttaa häntä. Sinä olet täällä vain minun vieraanani.

He sopivat niin. Huoneessa paloi jo sähkö ja ikkuna oli peitetty, kun
Ingrid Ölberg saapui. Valjakka ohjasi hänet sisään. Nähtyään Lassilan
sohvalla neidin ruumis vetäytyi sulavaan kiemuraan ja polvet hiukan
taipuilivat. Valjakka pyysi häntä istumaan. Neiti istui kirjoituspöydän
tuolille, Valjakka nojatuoliin vastapäätä. Lassila takakenostaan
tarkasteli tyttöä silmää räpäyttämättä. Tämä on mustassa silkkikapassa,
ohuet sukat ja jonkinverran kuluneet ranskalaiset tanssikengät. Vaaleat
kasvot olivat erikoisen hyvin puuteroidut. Ilmettä ei, kasvot olivat
kuoretetut läpinäkymättömiksi. Suora nenä oli liian suuri, huulet ehkä
liian punaiset. Ne erottuivat niin voimakkaasti loistavan keltaisen
huopahatun alta. Ohuet kiharat riippuivat sivuilla. Lassila tuijotti
silmiä vahingoniloisena. Nehän olivat kuin lasittuneet. Eikö hän ollut
äsken oikeassa? Kalansilmät, totta vie. — Nainen hymyili hienosti, hän
ei alottanut puhetta. Valkeat kädet liikkuivat sylissä.

Valjakka viittasi Lassilaan:

— Minä asun täällä kyllä yksinäni, kuten siinä ilmoituksessa oli. Tämä
herra on ystäväni tohtori Keller. Hän sattui juuri tulemaan, mutta
voimmehan me silti sopia. Poltatteko?

Nainen nyökkäsi ja hymyili. He sytyttivät paperossit, Ingrid Ölberg
käytteli erikoisen taitavasti valkoista kättään, piteli savuketta
peukalon ja etusormen päillä, muut sormet hajallaan, kohotti päänsä
hennosti yläviistoon ja puhalteli. Lassila seurasi hänen jokaista
liikettään pilkallinen kareilu suupielessä. Valjakka jutteli neidin
kanssa rauhallisesti, sanoi vähän väliä: jaa, jaa. Kävi ilmi, että
neidin koti oli Espoossa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa tällä
hetkellä. Hän osaisi siistiä ja laittaa ruokaa ja myöskin pestä
pyykkiä. Voisi tulla vaikka huomenna.

— Jaa. Saisinkos minä tietää, missä toimessa olette ollut aikaisemmin?

— Olin viimeksi myyjättärenä sikarikaupassa Haiku.

— Mutta minä pelkään, että neidille käy talous ikäväksi ja vaikeaksi.
Tämä tosin ei ole suuri, mutta...

Nainen hymyili, hänen kuolleet silmänsä ihan elostuivat.

— Oi, ei se tee mitään. Minä olen kyllä tottunut ja pidän niin kovasti
— että — hoitaa kotia.

— Jaa. Me sovimme varmasti hyvin keskenämme.

— Oi, kyllä varmaan.

— Neidillä ei ole sormusta, siis ette ole kihloissa. Mutta kun
mustasukkaisuus on meille miehille niin luonteenomaista, niin —
sanokaapa, onko teillä mitään vakituista seuralaista?

— Ei, ei ole, aivan varmasti.

— Jaha, jaha. Eikä ole koskaan ollutkaan? Eikö?

— Ei, ei ole ollut.

— Siitä minä olen kovasti iloinen. Mutta ehkä emme voi päättää näin
äkkipikaan. Täytyy hän neidinkin miettiä. Sovitaan niin, että minä
soitan neidille huomenna kahden aikaan, voinko järjestää teidät tänne.

— Kiitos. Kiitoksia paljon.

Keskustelu oli käynyt ruotsiksi. Neiti lähti. Valjakka palasi
saattamasta häntä ovelle ja kysyi virnaillen:

— Mitäs ajattelet Ingrid Ölbergistä?

— Tjänarinnan. Minä en tahdo maksustakaan sellaista suomussilmää.

— Niin, ei ole hyvää lajia. — Valjakka puraisi ylähuultaan. — Nainen,
jolla on sellaiset silmät, on pantannut itsensä moneen kertaan. Minä
olen nähnyt tuollaisia silmiä vähemmän miellyttävässä paikassa.

— Sikarikaupassa Haiku! Olisitpa kysynyt, saako sieltä ostaa muutakin
eikä vain sikareja? Tälle kaksikymmentäkuusivuotiaalle villikissalle
minä soitan. Haluanpa nähdä, miten syvällä se viileys asuu.

— Mutta nyt minun on lähdettävä. On vielä yksi luento tänään ja
syödäkin pitää.

— Autahan minua kantamaan se toinen sänky vinttiin. Mitä minä täällä
kahdella sängyllä teen? Hillotaan ne vuodevaatteet tänne komeroon.
Milloin sinä alotat sen symbioosin?

— En minä aloitakaan. Anja ei pidä siitä.

— Kas, kas. Viattomuus virkosi kuolleista. Nyt sinun laitasi ei ole
paremmin kuin minunkaan. Minun Vestan neitsyeni tunnustaa tehneensä
aviorikoksen, mutta rakastaa rikosta enemmän kuin avioliittoa. No, tule
nyt. Viedään se sänky.

Valjakka oli lähtenyt. Lassila poltti tupakkaa. Huone oli savua
täynnä. Niin, siellähän on vielä Paulan kuva kirjoituspöydällä. Vaimon
vaatteet, mitä oli löytynyt, hän oli tunkenut yhteen yläkomeroon,
lukinnut sen ja heittänyt avaimen hellantuhkaan. Nyt hän kävi kuvan ja
tuijotti sitä tupakka suussa. Se oli kihlausajalta.

— Tunnustatpa tehneesi aviorikoksen. Aviorikoksen, aviorikoksen —
hän toisteli sitä toinen suupieli vedettynä väärään kuin kirouksen
jäleltä. — Tunnustat nyt, kun olet kyllin etäällä, ulkokullattu.
Niin. Poika juoksee soitimella. Miehinen mies on naisen sylikoirana.
Luulee saaneensa tämän suoraan Jumalan kämmeneltä. Ihminen, sokea ja
narri. Luulojensa orja. Unissa kulkija katonräystäällä — kunnes juot
äärimmäisen onnettomuuden maljan. Silloin olet näkeväksi tullut, kun
olet kypsä helvettiin, koska siellä ei mitään pahempaa löydy.

Ovikello soi. Siellä tulee siis tyttö lihakaupasta. Lassila asetti
kuvan paikalleen — hän ei ollut tavannut villikissaa kotoa ja oli
soittanut sentähden lihakauppaan — johti nyt tytön sisään ja pyysi
istumaan. He katselivat toisiaan tiheässä tupakansavussa. Tytön kasvot
olivat nuoret ja pehmeäpintaiset. Hänellä oli harmaat, iloiset silmät
ja ystävällinen suu. Sileässä, hiukan kömpelössä mustassa nutussa oli
suuret hihansuut ja tuuhea kaulus solmituista villalangoista. Uusi
huopahattu, sen kapeat reunat hiukan lerpallaan. Vaaleat villasukat ja
ruskeat puolikengät. Nilkat näyttivät suurilta ja paisuneilta, se teki
jalat kömpelöiksi. Tyttö oli ilmeisesti huvitettu siitä, että istui
siinä.

— Tuletteko suoraan lihakaupasta?

— Tulen. Se suljetaan kyllä kuudelta, mutta siellä viipyy kauemmin,
kun täytyy järjestellä yhtä ja toista. — Ääni oli laulava ja laupias.
Kuulosti siltä kuin olisi tytön nenä ollut tukossa.

— Tehän kirjoititte niin runollisen kirjeen — huomautti Lassila.

Tyttö purskahti nauruun.

— Minä laitoin sen oikeastaan piloillani.

— Ettekö sitten todella aiokaan tulla?

— Kyllä minä voin tullakin. En oikein pidä siitä kaupasta. Mutta mitä
minun on täällä tehtävä?

— Ei täällä ole niin kovin paljon työtä. Pidätte vain järjestyksessä
nämä huoneet ja laitatte ruokaa. Minä syön vain päivällisen kotona.

Eeva tarkasteli Lassilan kirjahyllyä.

— Pidän hirvittävästi kirjoista. Olen viimeksi lukenut »Rakkauden
umpisokkeloissa». Oletteko te lukenut sen?

— En.

— Se on ihana kirja.

— Vai niin.

— Minä antaudun niin kokonaan mukaan lukiessani, että voin itkeä ja
nauraa. Ihan kuin eläisin niiden ihmisten tunteet. Siinä kerrotaan
köyhästä aatelisrouvasta, jonka isä on kuollut ja mies paennut
ulkomaille. Hänen täytyy ottaa seuranaisen paikka, että tulisi toimeen.

— Niinkö?

— Niin. Siinä on kaikenlaisia ihania seikkailuja. Eilen illalla en
voinut mennä nukkumaan, ennenkuin se oli lopussa. Se nainen on niin
jalo ja hyvä. Hän on syvä luonne. Tiedättekö, minun mielilauseeni
on: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Tämä lause ei kyllä ole siitä
kirjasta. Mutta minä tahtoisin sen aina säilyttää sielussani. Sillä
joka uskaltaa, se saa kaiken omakseen. — Kun Eeva tulee liikutetuksi ja
innostuu, juuttuu hänen äänensä sitä enemmän nenään.

— No, täällähän te voitte lukea miten paljon tahansa, — sanoi Lassila,
— mutta milloin voisitte tulla tänne?

Eeva lupaa tulla lauantai-iltana. Hän ei luule tarvitsevansa sen
pitempää irtisanomisaikaa, sillä hän on oikeastaan liikaa kaupassa, kun
siellä on niin paljon apulaisia. He katsovat vielä huoneita. Eeva sanoo
nukkuvansa mielellään keittiössä. Hän on jo livahtamaisillaan oven
raosta rappuun, kun kääntyykin takaisin.

— Entäs minun palkkani?

— Niin. Se jäi sopimatta. Paljonko te haluaisitte?

— Minä saan nyt kuusisataa, mutta siitä menee asuntoon ja ruokaan — hän
moksauttikieltä suussaan — ehkä kolmesataa.

Lassila nyökkäsi.

— Kyllä te sen saatte.

Lauantai-iltana Eeva tuli. Sitten he joivat teetä Lassilan kanssa
ruokasalin pöydän ääressä. Eevalla näyttää olevan ihmeellinen
taito pitää seuraa. Hän puhuu. Kertoo olleensa vasta lähes vuoden
Helsingissä. On tullut tänne Viipurista. Oli siellä Sormusen
leipomossa. Sormusen rouva on hänen kotikylästään, Vammelsuusta.
Tämän lihakauppiaan rouva on taas Sormusen rouvan serkku. Tästä
rouvasta hän ei pidä, mutta Sormusen rouva oli ihana ihminen. Hänen
miehensä joi hirvittävästi. — Tässä Eeva vaikeni ja katseli hetkisen
kärsivän näköisenä ikkunaa, kuitenkin pehmeä suu hymyili. Hän käytti
usein sanaa: Hirvittävästi... — Kerran Eeva istui siellä keittiössä
sunnuntai-iltana. Sormusen rouva oli juuri pessyt päivällisastiat ja
latonut ne pyyheliinan päälle vähän valumaan. Silloin tuli Sormunen
keittiöön ja käski rouvaansa hakemaan viinaa. Rouva ei lähtenyt.
Sormunen tempasi pyyheliinaa ja kaikki pestyt astiat lensivät lattialle
sirpaleiksi. Vielä tämä heitti pöydältä täyden piimäkannun seinään.
Piimä räiski ympäri keittiötä. He pakenivat rouvan kanssa. — Niillä
Sormusilla oli ollut yksi lapsi.

Lassila kuunteli tätä ja oli itse hajamielinen ja vaitelias. Hän nojasi
ryntäillään pöytään ja koetti katsella harmaita silmiä. Mitä liikkui
noissakin aivoissa, tuollaisten silmien takana? Mitä laskelmia? Mitä
ajatuksia? Kun suu puhui joutavia sanoja. Paljonpa kestää tyttö hänen
katsomistaan. Hän on niin hiton väsynyt. Ei jaksa enää katsoakaan
terävästi ja keskeyttää harmistuneena:

— Kuinka vanha te olette?

— Minä sanon sitten, jos arvaatte.

— Yhdeksäntoista.

Naurava pään pudistus.

— Kaksikymmentä.

— Niin, mutta nyt minä sanon hyvää yötä ja lähden. Maisteri näyttää
nukkuvan pöytää vasten. — Eeva nousi.

— Älkää lähtekö vielä.

He seisoivat molemmat pöydän luona. Lassilasta tuntui kuin olisi
hänen päänsä täynnä kuumennettua hiekkaa. Lihakset puutumuksesta
jäykkiä. Jokainen solu huusi maan puoleen kuin hullu. Kaikki valvotut
yöt vetivät häntä alas. Tänä iltana oli saatava unta. Lunastettava
ruumiille syvä lepo. Mikä jano? Unta, lepoa, rauhaa.

— Älkää lähtekö vielä — ääni ei tahdo kulkea — minä olen hiton väsynyt.
Te ette usko, miten väsynyt.

Eeva katsoi häntä ystävällisesti. Ei osannut sanoa mitään.

— Antakaa minulle yksi suukko! — Tyttö nauroi ja aikoi lähteä.

— Odottakaa. — Lassilan ääni oli uhkaava ja kärisevä. Se tuli
haavoitetusta pedosta. Hän kumartui eteenpäin kiihkeänä ja
uppiniskaisena.

— Ettekö voi antaa minulle yhtä suukkoa?

Eeva seisoi epäröiden. Häneen vaikutti omituisesti mies, jonka kasvot
olivat vääristyneet, ääni kuin pakahtuvan. Se kulki raivostuneena ja
matalana lävitse.

— Minä voisin pitää teistä!

Tämä oli uhkaus. Eevan sääliväinen sydän ei voinut loukata toista.

— Tahdotteko vai ette? Yksi suukko — itsestänne se riippuu. Voitte
jäädä tai lähteä heti paikalla. Tahdotteko vai ette? Minä pitäisin
teistä.

He seisoivat muutamia minuutteja silmäkkäin. Pihalla oli jo yö. Lassila
tarttui tyttöön ja suuteli tätä. Otti nuoren olennon syliinsä. Tämä
suostui pelkästä hyväntahtoisuudesta. — Ruokasalissa paloi unohdettu
valo koko yön. Korjaamattomat teeastiat seisoivat hajallaan ja
masentuneesti pöydällä lampun alla.




5.


Oli kulunut pari viikkoa. Eeva istui keittiön sängyssä jalat allaan.
Hänellä oli ollut Viipurissa ollessa nivelreumatismi, siksi olivat
nilkat turvonneet. Keittiö tuntui kolealle, ikkunoista leyhki kylmää.
Jalkoja paleli ja nilkoissa tuntui pientä pakotusta, sentähden hän
istuikin jalkojensa päällä. Ruskeat, kovanahkaiset kengät olivat siinä
lattialla rinnakkain. Herätyskello pöydällä osoitti puolta kahtatoista.

Eeva ajatteli muistisäkeistöä, jonka Sormusen rouva oli kirjoittanut
hänen vihkoonsa:

    »Mitä voimme, me ihmispoloiset,
    elon lankojen kehrääjille?
    Me voimme vain olla iloiset
    ja itkeä unelmille.»

Se tuotti suloista lohtua. Eeva toisteli sitä, ajatus oli hänestä
hienoin ja surumielisin, mitä ihmisjärki voi luoda. Siinä oli
kauneimmin lausuttu hänen elämänsä totuus: Mitä voin minä
ihmispoloinen? — Vain itkeä unelmille.

Hän näki maalaispappilan, jonka pihassa syreenit muodostivat pyöreän
lehtimajan. Pihan toisella sivulla oli pappilan vuokraajan punainen
asumus; siinä oli hän puolittain palvelijana, puolittain sukulaisena.
Kävi kesäisin sinisellä emaljisangolla ruokavettä lähteestä peltojen
takaa. Istui usein lähteen reunalla kesäisinä iltapäivinä. Taivas
oli helakka ja korkea, lepät ympärillä seisoivat harmaanvihertävinä
päivänpaisteessa. Hänen ajatuksensa olivat hyvät ja puhtaat, ne
sivusivat tätä rippikouluaikaa ja nuorta opettajaa, joka vaikutti
häneen niinkuin _henki_.

Eeva nojasi siinä sängyn rautaiseen päähän ja painoi kasvot käsiinsä.
Tajusi sen niin hyvin, että maisteri kohteli häntä raa'asti ja
mielivaltaisesti, oli aina sulkeutunut, totinen ja väliin synkän
näköinen. Mutta Eeva kiintyi häneen sitä enemmän. Ynseys herätti
tuskallista pitämistä. Kaikki peitteet olivat vetäistyt nyt hänen
silmiltään.

—»Vain itkeä unelmille...»

Eevan iltaisin nukkuessa tässä vuoteessaan tuli maisteri hänen luokseen
ja pois lähtiessään sanoi: Nyt me nukumme niinkuin aviopuolisot — eri
sängyissä. — Eevaa hallitsi hirveän voimakas kunnioitus niitä kohtaan,
jotka ovat käyneet kouluja. Oppineita ihmisiä kohtaan, jotka tietävät
ja osaavat kaikki ja näyttävät usein niin erotetuilta ja kuitenkin
määrääviltä. Ne hallitsivat häntä, ne, jotka olivat saaneet lukea. Eikö
koskaan voi päästä niiden rinnalle? Oi, miksi on elämä näin armoton ja
kova?

Silmiin tihkui kyyneleitä. Itku ja nauru tulivat herkästi, mutta
hetkisen kuluttua kohosi pää takakenoon, kädet laskeutuivat helmaan,
katse kulki ulos keittiön ikkunasta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.

Hän lähti maisterin huoneeseen. Polvistui matalan kirjahyllyn ääreen
ja valitsi sieltä itselleen kirjan, jonka sitomattomalla, hiukan
särkyneellä selällä seisoi: Runa, Helisevä vaski. Istuutui nojatuoliin
ja syventyi lukemaan, jalat ojennettuna eteenpäin lattialle, paisuneet,
mukuraiset nilkat ristissä. Ovikellon soitto havahdutti hänet. Siellä
oli tohtori Valjakka, joka oli jo pari kertaa ennen näkynyt käyvän
talossa. Tämä seisoi rapussa, Eeva pysähtyi ovelle ja sanoi, ettei
maisteri ole kotona. Tohtori sai hänet olennollaan sinään hymyilemään.

— No, ehkä minä saan tulla sinne sisään odottamaan. Hänen pitäisi tulla
aivan kohta.

Tohtori tarttui oveen, Eeva väistyi pois tieltä, ja hän pääsi sisään.

— Minä olen täällä kuin kotonani, — Valjakka lähti Lassilan huoneeseen
päin, — istun täällä ja varron maisteria, sanoi ovelta taakseen.

Istuessaan nojatuoliin ja kaivaessaan esiin tupakkalaatikkoaan huomasi
hän tytön seuranneen perässä, kohotti hiukan päätään:

— Te tulette pitämään minulle seuraa? Sehän on hyvin tehty.

Kävi selville, että Eeva ei oikeastaan tullut seuraa pitämään, vaan
hakemaan tuota kirjaa. Hän istuutui nyt kuitenkin kirjoituspöydän
laidalle puhelemaan. Ei polttanut tupakkaa — ei varsin pitänyt koko
Helsingin elämästä. Maalla oli toista, puhtaat hanget ja metsät,
ihmiset tunsivat toisensa, ja kesäisin sai soudella järvellä... Kyllä
heillä oli hauskaa Vammelsuussa. Eevalla oli toverina eräs Aliina,
jonka kanssa he aina kuljeksivat yhdessä. Karkasivat usein toisten
seurasta metsään kävelemään, ja kertoivat toisilleen kaikki asiansa.
Voi, ja kerran he olivat kiivenneet pappilan navetan vinnille.
Renkipoika hiipi alas kuuntelemaan. Kyllä se lähdön sai, kun he
pudottaa tupsahuttivat sille olkikuvon niskaan...

Eeva näki kyllä, että tohtori kuunteli huvitettuna. Hän innostui, alkoi
hymyillä; kauan vaivannut jano puhua ja saada ystävyyttä lieveni,
ilostutti salaisesti ja kiihotti. Hän katseli lakkaamatta tohtorin
kasvoja jutellessaan, imi niistä hyvänsuopaisuutta ja vastailoa. Että
tässä kammottavassa asunnossa kerrankin tunsi hyvää! Valjakka taas teki
sen havainnon, että tytöllä täytyy olla polyyppeja nenässä — mutta tämä
oli varsin huvittava.

Lassila tuli ja silmäsi ylenkatseellisesti ja kärsimättömästi Eevaa,
joka pöydän laidalla istuen heilutteli jalkojaan Valjakan edessä,
istuutui isäntänä kopeasti sohvaan ja sytytti savukkeen. Puhe
katkesi, kukaan ei yht'äkkiä osannut sanoa mitään. Ilo oli oikeastaan
mahdoton, maisterin liikkeet, asento ja kasvot olivat sen tappaneet;
ne hallitsivat koko huonetta. »Helisevä vaski» makasi pöydällä
epämukavassa asennossa, miten oli sattunut jäämään. Valjakka kohotti
sitä, käänsi kansilehden Lassilaan:

— Oletko sinä lukenut tämän?

— En. — Se tuli äreästi.

— Neiti Koljonen pitää Runan kirjoista.

— Vai niin.

Valjakka oli tavallaan huvitettu tilanteesta, kääntyi Eevaan:

— Mikäli olen lukenut häneltä — pari kirjaa joskus ennen vanhaan —
tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Ikäänkuin ne
olisivat liikaa imellettyjä, eikä laisinkaan huumoria.

— Tohtori ehkä tarkoittaa, että hän antaa henkilöittensä niin
paljon taistella — Eevan jalka vipusi edestakaisin — sepä se juuri
herättääkin myötätuntoa. Kun minä luen, tunnen jokaisen mukana, otan
osaa heidän elämäänsä ihan kuin omaani. Kyllähän minä naurankin,
jos sattuu sellainen paikka. Jos millään kirjalla saa nauraa niin
»Villiruusulla». Voi, voi sitä Rebekkaa, kun herra Aladdin lupasi ostaa
sata saippuaa, hän putosi verannan laidalta maahan. Minä olen lukenut
niin hirvittävästi kirjoja. Mutta sittenkin — on se sittenkin niin,
että kärsimys on arvokkaampaa kuin huumori. Esimerkiksi sellainen
kirjailija, joka kuvaa tuskaa, on varmasti paljon suurempi kuin toinen,
joka kuvaa iloa. Maailmassa on niin paljon kärsimystä. Maailma on
oikeastaan erämaata. Minä pidänkin kaikkein enimmän lauseesta: Uskalla,
kärsi — maailma on sinun.

Eeva vaikeni, kurottui eteenpäin, otti jalallaan vastaan lattiasta.
Tohtori hymyili, olisi tehnyt mieli sanoa, että te olette siis kameli
erämaassa, mutta koska tyttö ei olisi pitänyt siitä, jätti hän sen
omaksi nautinnokseen. Maisteri liikautti kättään hermostuneesti:

— Saisimmekohan me kahvia?

— Minä panen tulelle, sanoi Eeva ja lähti keittiöön.

Valjakka katsoi toveriinsa:

— No, millainen hän on?

— Typerä ja suulas.

Lassilan koko olemusta vaivasi inho. Mikä oikeus oli tuolla tytöllä
istua hänen kirjoituspöydällään heiluttelemassa jalkojaan? Ja
tunkeutua laulavalla äänellään puhumaan heidän seuraansa? Hänen
vieraansa seuraan? Olla aina ja kaikkialla kuin apina? Teki mieli
sylkäistä, lyödä talo palasiksi. »Maailma on sinun», kuin olisivat
korpit raakkuneet sitä lausetta. Se oli kuultu kymmenen kertaa
ja aina se turahti nenään. Kuta enemmän korulauseita hän kuuli
kirjallisuudesta, kuta syvemmän elämäntotuuden Eeva ilmaisi, sitä
suurempaa vastenmielisyyttä hän tunsi. Kohosi suorastaan ruumiillinen
pahoinvointi tytön ollessa samassa huoneessa.

He saivat kahvia, mutta sen mukana tuli Eeva ja istuutui jälleen
kirjoituspöydän laidalle puhumaan tohtorin kanssa.

— Lähdetään ulos.

Lassila sanoi sen äkkinäisesti, nousi kimpaantuneena ja lähti eteiseen
katsomatta seurasiko toinen. Valjakka tavoitti hänet vasta alhaalla
kadulla. He kulkivat pitkän matkaa ääneti. Lassila oli kerrassaan
mahdoton itselleen sekä toiselle, mutta viimein hänen kiukkunsa häipyi
viuhtovaan tuuleen sen verran, että voi jo alkaa puhua.

— Minä en sulata sitä, että hän istuu aina huoneessani ja vetelee
kirjoja hyllystäni. Eikö ihmisellä voi olla mitään käsitystä siitä,
mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä hänelle kuuluu ja mikä ei. Ne ovat
minun tavaroitani, hän ei saa pidellä niitä kuin omiaan.

— Anna tuon raukan olla.

— Raukan. Pitäisikö minun häntä palvoa ja sääliä raukkuutensa tähden?

Valjakka muisti Paulaa. Lassila tajusi hänen ajatuksensa ja vastasi
niihin:

— Ei kaikille ihmisille anneta samoja oikeuksia. Yksi saa tehdä meille
mitä haluaa, toiselle sanotaan heti: noli me tangere.

       *       *       *       *       *

Lassilan palatessa kotiin kymmenen seuduissa ei keittiön oven raosta
näkynyt enää tulta. Hän painui hiljaa sänkykamariin ja alkoi riisua
kenkiään. Silloin aukeni ovi, Eeva tuli sinne alushame ja aamuröijy
päällään. Hänen silmänsä olivat punaiset ja itkettyneet, mutta kasvot
tyynet ja ylöskohotetut. Toinen käsi piteli röijyä sydämen kohdalta
kiinni. Lassila laski kengän kädestään lattialle. Koko tuo asu ja
olemus julisti lausetta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Hän odotti
siis kuulevansa sen, mutta nytpä sanoikin surusta ja loukkauksesta
värisevä ääni:

— Ei maisterin _minun_ tähteni olisi tarvinnut lähteä ulos. Minä kyllä
olisin voinut olla poissakin seuraa pilaamasta.

Hän kääntyi sen sanottuaan ja meni tiehensä. Lassila katseli auki
jääneeseen oveen hämmästyneenä, riisui toisenkin kengän jalastaan,
asetti pukunsa tuolin selustalle ja kulki sukkasillaan keittiöön.
Siellä oli pimeä. Hän haparoi sängyn luo ja kumartui sen yli hyvin
alas. Voimakas ihon lemu, hiukan hikinen, pisti hänen nenäänsä. Käsi
sattui Eevan poskeen ja hän tunsi, että se tuli märäksi. Tyttö alkoi
nyyhkyttää.

— Mitä nyt?

— Minä en ole koskaan tahtonut tungetella kenenkään seuraan — Eevan oli
vaikea puhua, hän nieleksi vähän — maisterin ei tarvitse uskoa sitä,
vaikka en olekaan sivistynyt nuori nainen. Miksi maisteri otti minut
tänne? Kun ei kuitenkaan kärsi minua? Mutta kyllä minä voin lähteä
pois — hän huusi sen ja kääntyi seinään päin. Ei kukaan voi tietää,
millaista ääretöntä tuskaa vaati tuo huuto: Kyllä minä voin lähteä
pois. — Lähteä nyt, tämän kaiken jälkeen.

— Mitä turhaa. — Lassilaa jollakin tapaa huvitti tämä kohtaus, se vei
hänen oman kiusansa pois. Hän nousi sänkyyn eikä koettanut lohduttaa
tyttöä sanoilla, vaan teoilla. Lopuksi hän sanoi: Nyt me nukumme kuten
aviopuolisot eri sängyssä — ja lähti huoneeseensa nukkuen syvemmin ja
huolettomammin kuin moneen aikaan. Eeva valvoi kauan. Eteisen läpi
kuuli hän ruokasalin kellon lyönnit silloin tällöin yön kuluessa.




6.


Tuli joululoma. Avioerojuttu oli jo lopullisesti ratkaistu. Lassila
yritti istua kotona ja tappaa aikaansa lukemalla kaikenlaista
kirjallisuutta, varsinkin harrasti laajoja historiallisia teoksia.
Hän hymyili katkerasti niille, joille oli käynyt onnettomasti, ja
hyväksyvästi niille, jotka keilasivat kaikki vaiheet omaksi edukseen.
Löi pasianssia ja yritti laatia shakkitehtäviä. Mutta niiden ohella
oli kiusa, joka tahtoi yltyä sietämättömäksi. Eevan jokainen askel ja
jokainen ääni vaivasi häntä. Olisi ollut helppo lähettää tyttö pois,
mutta jonkinlainen velvollisuudentunne esti häntä siitä ja pitäisihän
toinen kuitenkin saada tilalle. Kun on naisista kysymys, ei parane
vaihtamalla.

Lassila pelaa pasianssiaan. Eeva tulee huoneeseen kirja kädessä, se
on »Aseveljet», jota hän lukee toista kertaa. Lassila on jo monen
monituisesti kuullut selostuksen sen sisällöstä, osaa melkein ulkoa
runon, jonka jääkärin morsian on kirjoittanut sulhasensa hautajaisiin
ja joka saa aina Eevan silmät kosteiksi. Hän on kyllästynyt ja
koettanut torjua... Mutta Eeva tulee taas kirja avoinna, seisahtuu
nojatuolin viereen:

— Tästä kirjasta tahtoisin keskustella maisterin kanssa.

Lassila ei kohota päätään, sanoo pöydälle:

— Minäpä en tahdo keskustella.

— Eikö maisteria yhtään innosta Suomen vapaussota?

— Ei hituakaan — ainakaan tänä päivänä.

Eeva kohottaa leukaansa:

— Eipä se näy innostavan milloinkaan.

— Näkeehän Eeva, että pelaan. Ei kai voi tehdä kahta työtä yht'aikaa.
Ei kukaan voi palvella kahta herraakaan.

— Maisteri nyt ei palvele ainakaan.

— Toivonkin aina olevani niin kokonainen, etten tee sitä.

Eeva poistuu kirjoineen keittiöön. Lassila kuulee jonkin ajan kuluttua
selvästi nyyhkytystä ohuen seinän läpi. Se ei ole mitään harvinaista,
mutta tällä kertaa joutuu siitä kahden vaiheelle: Onkohan se liikutettu
minun paatumuksestani vai Aseveljistä? Ei kuitenkaan kestä kauan, kun
Eeva tulee takaisin, seisahtuu nojatuolin viereen, huokaa, kohottaa
silmänsä kirjasta ja sanoo:

— Ei olisi yhtään väärin, jos maisterikin lukisi tämän kirjan.

Mutta Lassila olisi valmis heittämään arvoisat Aseveljet alas
roskalaatikkoon. Hän vihaa heidän haavojaan, taisteluitaan ja
suorastaan inhoaa isänmaata, koska tuo nainen häiritsee häntä niillä
kaiket päivät. Joka ilta näkyy uusia lovia kirjahyllyssä. Eeva
kantaa teoksia kasottain keittiöön, lainaapa niitä vielä maitokaupan
neidillekin. Hän voi seisoa tunnin verran maitokaupassa, joka sijaitsee
melkein vastapäätä, puhumassa konunnäköisen, puumaisen ja silmääiskevän
neidin kanssa. Neiti on muka saanut Jordbrukarens Mjölk-Centralin
tarkastajalta muistutuksen; on valitettu neidin epäystävällisyyttä,
mutta kyllä neiti on hänelle ainakin makeainen. Eeva muistaa tuskin
laittaa ruokaa aikanaan, ja kun Lassila illalla kurkistaa keittiön
ovesta ja kysyy, saako hän teetä, tapaa hän tytön istumasta sängyssä
lukemassa. Pesupöytä ja hella ovat täynnä pesemättömiä astioita.
Nurkassa seisoo silityslaitos ja siinä riippuu puoleksi silitetty
esiliina. Lassila saa teensä, mutta sen jälkeen jatkaa Eeva lukuaan.
Kahden tienoissa yöllä alkaa tiskata ja jos on kovin väsynyt, jättää
sen tekemättä, kiertää herätyskellon soimaan ja supisee sänkyyn
painuessaan: Nyt minulla on totinen halu nousta aikaisin ylös.

Maisteri on tottunut siihen, että yöllä herätessään käy eteisessä
katsomassa, näkyykö keittiön oven raosta tuli. Sillä usein näkyy se
vielä aamulla; Eeva on vuoteessaan kirjan päälle nukkuneena. Lassila
kiertää silloin sähkön sammuksiin ja lähtee pois, ei sano tästä mitään,
vaikka se suututtaa. Täytyyhän koettaa tulla toimeen.

Jouluaattona laittoi Eeva kuusen ruokasaliin ja sanoi:

— Tänä iltana maisterin on kerrankin puhuttava minun kanssani, kun
kuusi palaa. Jouluaattona ainakaan ei saa pelata eikä lukea. Pitää nyt
sen verran juhlaa pitää.

Hän on iloinen joulusta, kertoo miten oli maitokaupan neidin apuna
vienyt erästä tilattua vichyvesikoria tähän toiseen kerrokseen.
Laskiessaan siellä koria lattialle he löivät otsansa yhteen, ja herra
nauroi, että lyötte viisaat päänne yhteen. Ja neiti sanoi sille
herralle, että emme me tarvitse juomarahaa, ei meitä janota...

Päivällisen syönti piti alottaa seitsemältä. Tuntia aikaisemmin heitti
maisteri muutamia paketteja ruokasalin pöydälle. Siinä olivat Eevan
joululahjat. Koristettu kuusi seisoi hämärässä nurkassa pöydällä, ja
ilmassa oli havuntuoksua. Hän pujahti eteiseen, pukeutui ja painui
nopeasti ovesta ulos:

— Tänä iltana ainakaan en istu kuuntelemassa sen puheita.

Maitokaupassa puuhaili vielä tuo konun näköinen epäystävällinen nainen.
Kukkakaupan edessä latoo kaksi poikaa kukkatötteröitä kärryihin. Toinen
sanoo, että niitä on neljäkymmentä, toinen, että neljäkymmentäviisi.
Ihmiset lähettävät kukkia toisilleen. Pojat eivät joudu täältä tuulesta
vielä pitämään joulua. On terävä ja kylmä viima. Lassila ei tiedä minne
menisi. On mahdotonta kävellä kadulla kauan tällaisessa ilmassa, niinpä
hän poikkeaakin hotelli Cosmopoliteen.

Omituinen levottomuus vainoaa, ei voi jäädä sinnekään yöksi. Hän
lähtee puoliyön seuduissa jälleen kadulle, kulkee Espistä alas. Kämpin
ikkunat ovat aivan pimeät. Daniel Wardin kukkakaupan kulma loistaa
täynnä punaisia tulia. Jossakin Kalevankadun yläpuolella kohoaa suuri
sähkölampuista muodostettu tähti taivasta vasten. Hieno tuisku juoksee
pitkin katua, valkoiset lumipilvet ajavat toisiaan takaa. Edellä
kulkee sotilas valkoinen nauha käsivarressa. Alitajunnasta sukeltaa
muistikuva: Paula kertoi jouluaattona kulkeneensa kasarmin ohi ja
huutaneensa vahtisotilaalle hauskaa joulua. Sotilas hölmistyy, teki
kunniaa, ja Paulan ollessa kymmenen metrin päässä kiljui perästä:
Samoin teillekin.

Tuuli on pureva. Sotilas näkyy yhtyvän yksinäisen naisen seuraan.
Lassila tuntee kylmävää jähmetystä hartioissaan. Jouluyö? Eipä sen
tarvitse olla erilainen kuin muiden öiden. Hän luuli, että tänä iltana
istuvat kaikki kotonaan, mutta autoja on liikkeellä tavattomasti. Ne
kiitävät kaikki luvattoman kovaa vauhtia. Siellä täällä tulee ryhmä
ihmisiä juhlan vietosta. Jossakin yläkerroksen verhottomassa ikkunassa
loistaa sytytetty kuusi lasia vasten. Vanhan kirkon puistossa on
sankarihaudoilla Memoria liberatorum valot. Virolaisten haudalla oikea
kuusenoksista laitettu maja. Sen sisällä palaa kolme keltaista lyhtyä,
kuusenhavujen keskeen on pistetty pieni punainen kukkakimppu. Suuri
koira juoksentelee puistossa, sen omistaja viheltää sitä kadulla.
Lassila kääntyy kotiin koko ruumiissa vilu. Tuisku juoksee vasten
silmiä melkein sokaisten hänet. Tuolla on yli kadun viritetty kirjavien
sähkölamppujen ketju. Jouluyö?

Kotiin tultua keittiön oven raosta ei näy tulta. Onneksi. Hän vetäytyy
varovasti makuuhuoneeseensa ja saa takin päältään. Silloin Eeva tulee
sisään täysissä pukimissaan.

— Luulin Eevan nukkuvan.

Tämä hieroo silmiään ja nauraa. On punainen ja unesta heränneen
näköinen.

— En minä nukkunut, istuin ruokasalin keinutuolissa kuusen luona,
keinuin pimeässä ja unelmoin.

— Mutta ruvetaan nyt nukkumaan.

— Miksi maisteri ei koskaan kehtaa puhua kanssani? Tänäkin iltana lähti
pois.

— Minut oli kutsuttu vieraisiin.

— Ajattelen vain, että maisterin pitäisi saada mykkä vaimo ja mykät
lapset. Muuten jos ne sanoisivat sanankaan, vastaisitte heti: Ole vaiti
— sillä tavalla ei kukaan mies säilytä vaimonsa rakkautta. Antaisitte
edes nyt minun puhua.

— No Eeva puhuu sitten...

Eeva istuutuu tuolille kädet helmassa, selostaa filmin Merikadetti
alusta loppuun. Siinä oli iloinen sotilas, jolla oli vain paita
päällystakkinsa alla ajaessaan miljonäärin tyttären autoa. Sitten
tulee pilakuva amerikkalaisen perheen ottolapsesta. Pikkupoika kun
heittää pullolla päähän kaljua herraa. Eeva nauraa kertoessaan, hän
on innostunut, ääni kuhahtaa vähin nenässä. Maisteri on riisunut
jalastaan, odottaa siinä ja erottaa ruokasalin kellon lyövän, kiirehtii
kysymään:

— Mitä se tuo kello löi?

Eeva kohauttaa olkapäitään.

— Yksi kai se löi.

— Eiköhän mentäisi nukkumaan.

Toinen ei näy kuulevan kehoitusta, sanoo hetkisen ajateltuaan:

— Kerroinko minä, kuinka veimme maitokaupan neidin kanssa
vichyvesikoria?

— Jaa, sen olen kuullut jo kahdesti. (Lassila narrasi, hän oli kuullut
sen vain kerran.)

Niin. Eeva oli ollut viime jouluna Viipurissa Sormusella. Sormusen
lapsi oli ollut kipeänä, makasi pienessä valkoisessa sängyssä. He
asettivat rouvan kanssa lahjat peitteelle, mutta pikku Suoma ei
jaksanut niitä katsoakaan. Sopotti kerran puoleksi tajuissaan: Eeva
täti... Hän piti Suomasta hirvittävästi. Ei ole mistään lapsesta
pitänyt niin paljon. Vei aina sinne mennessään leluja ja tuomisia
Suomalle. Jouluiltana lapsi oli ihan keltainen, silmänaluset
sinisenkeltaiset ja hirveän pahan näköiset, saman väriset kuin ilkeä
mustelma, joka ennustaa kuolemaa. Lapsi ei yhtään itkenyt, miten suuria
tuskia lie kärsinytkään, ei vain valittanut. Yski hiljaa ja sanoi: Eeva
täti...

Lassilan jalkoja paleli lattiaa vasten. Yksinäisyys ja väsymys
istuivat tuolin nojilla, eikä hän käsittänyt mitä lohtua oli tästä
kuuntelemisesta.

— Käydään jo nukkumaan.

— Kyllä, kyllä. — Eeva ummisti silmänsä sekunniksi tuolilla istuessaan,
nyykäytti päätään ja jatkoi: — Tapaniniltana Suoma kuoli. Sormusen
rouva itki, niin että luuli hänen järkensä menevän. Me itkimme yhdessä,
ja minä pyysin muistoksi itselleni pienen kuminuken, jota Suoma aina
oli puristanut vatsasta. Se huusi silloin: isä...

— Eeva jättäisi sen Sormusen lapsen. En minä välitä sen kuolemasta.

— Eihän maisteri tuntenutkaan häntä! Se oli ainoa lapsi ja äitinsä
ilo, kun mieskin oli juoppo. Suoma pantiin valkoisella silkillä
päällystettyyn arkkuun. Kannessa oli kultaiset tai oikeastaan kullatut
tähdet ja ristit. Valkoisia ruusuja pantiin arkkuun niin paljon kuin
sopi. Minä olin hautajaisissa.

Eevan alkaessa kertoa, millainen seppele oli valkealla arkulla, sanoi
Lassila lähes epätoivoisesti:

— Mennään nukkumaan. Minä pyydän jo kolmatta kertaa, eikä Eeva
kuitenkaan jätä minua.

Mutta toinen piti hänen sielustaan kiinni lujin ottein. Mitäs oli kerta
alkanut kuunnella. Lassila sai tietää, miten paljon hän oli Sormusen
lasta itkenyt. Alussa hän ei voinut uskoa sen kuolemaa todeksi, vaan
kysyi aina sinne pistäytyessään, niissä Suoma on. Ja vuodatti taas
kyyneleitä kuultuaan, että Suoma on kuollut...

— Kiitos nyt seurasta ja hyvää yötä.

— Anteeksi, että häiritsin maisteria.

Lassila riisuutui ja pääsi sänkyyn. Hänen jalkansa olivat jo kylmät
kuin jääkalikat. Mutta Eeva tulikin takaisin. Maisteri nojasi tyynyyn
vinoasennossa, kohistautui ja varoitti:

— Ei vain pidä tulla kertomaan enää hautajaisista.

— Häistäkös minun pitäisi kertoa? — Eeva purskahti nauruun. — Siellä,
likellä Vammelsuuta, oli yhden venäläisen ruhtinattaren huvila,
suuri, kolmikerroksinen valkea rakennus. Yhtenä kevännä sinne tuli
seuraneidiksi karjalainen tyttö. Minä olin siellä puutarhassa
apulaisena, auttamassa oikeaa puutarhuria. Kaikki käytävätkin kun piti
haravoida joka päivä ja oli hirvittävästi kukkia. Suuret terassin
laidat ja verannan reunat olivat täynnään kukkia. Seuraneidin nimi oli
Katri. Kaikki sanoivat häntä kaunis Katja tahi kaunis Katjusha, sillä
siellä oli keittäjä, jonka nimi myös oli Katja. Minä en ole koskaan
nähnyt kauniimpaa naista kuin tämä seuraneiti. Niin hirveän kaunis,
ettei sitä voi uskoa se, joka ei ole nähnyt. Pitkä ja solakka kuin
korpikuusi, kaula taipui tästä edestä ihan kuin joutsenella.

— Onko Eeva nähnyt joutsenia?

— Olen minä nähnyt Kaisaniemen lammikossa, ja vaikka en olisi
nähnytkään, _uskoisin_ — hänen kasvonsa eivät koskaan olleet oikein
punakat. Voivathan tosin punakatkin ihmiset olla kauniita, mutta ne
eivät ole koskaan oikein jalon näköisiä, ne ovat kauniita, niinkuin nyt
kansa on kaunis.

Tässä maisteri vetäisi huulensa ivalliseen vetoon. Eeva ei sitä
huomannut, purki ulos kaikkea, mikä paloi hänen omassa muistossaan:

— Kaunis Katjusha rakastui sinä kesänä yhteen maanmittariin, joka
mittaili metsiä rajalla. Tämä nimitti Katjaa Karjalan ruusuksi ja
itseään Salon kulkijaksi. He pitivät niin hirveästi toisistaan,
kaunis Katja vannoi, ettei voi ketään muuta rakastaa. Mutta talveksi
lähti ruhtinatar Pietariin ja kaunis Katja tuli tänne Riihimäelle
yhden kauppiaan puotiin. Siellä hän meni kihloihin yhden agronomin
kanssa, mutta keväällä, kun häihin oli vain pari päivää, kaunis Katja
karkasi sieltä ja tuli ruhtinattaren huvilaan tarjoilijaksi. Salon
kulkija ei sinä kesänä ollutkaan Vammelsuussa, ja kaunis Katja meni
kihloihin yhden viipurilaisen pojan kanssa. Mutta eräänä yönä talvella
tytöt tulivat Seuratalolta tanssimasta, maantiellä he näkevät, että
ruhtinattaren huvila loimuaa tulessa. Kaunis Katja juoksi pelastamaan
tavaroita ja sinne tuli muutakin tanssi väkeä. Katja hyppäsi sitten
toisen kerroksen ikkunasta lumihankeen ja samalla heittävät jotkut
yläkerrasta ison vaatekaapin alas. Sen särmä iskee hänen päänsä
halki. Kaunis Katja huutaa tuskissaan: 'Viekää minut tuleen, viekää
minut tuleen! Antakaa minun kuolla!' Toiset pitelevät häntä kiinni.
Se oli sydäntä viiltävää, hyi, ihan minua vieläkin pelottaa, mutta
itse Katja ei muista mitään. Suuret sänkypeitot revittiin tukkeeksi,
kun päästä vuosi niin paljon verta. Hankikin tuli veripunaiseksi. Ja
siinä vierellä loimuaa palava palatsi sysimustassa yössä. Kaunis Katja
makasi sitten pari kuukautta sairaalassa. Siellä hänen tukkansakin,
musta ihana tukka, leikattiin ihan juurta myöten. Ruhtinatar ja koko
venäläinen ylimystö kävi häntä siellä katsomassa. Ne tuovat kukkia
ja lahjoja, suutelevat häntä ja hokevat: Kaunis Katjusha, kaunis
Katjusha... Kyllä se sai suudelmia, minä ajattelin, että liekö sen
kasvot tulleet ihan märiksi. Voi, voi. Mutta kaunis Katja parani
ja oli kerran Viipurissa kaupungin hotellissa tanssimassa. Hän oli
vielä ihan keropää, sillä tukka ei ollut ehtinyt kasvaa, ja punainen
silkkiliina oli kierretty pään ympäri ja riippui olkapäällä. Kasvot
olivat ihan valkoiset ja verettömät, koska melkein kaikki veri oli
juossut pois sairauden aikana. Tummat silmät vain paloivat. Täällä oli
tanssimassa myöskin hänen sulhasensa, jonka nimi oli Väinö. Väinö ei
tuntenut Katjaa, vaan kysyi eräältä toveriltaan: 'Kuka on tuo kaunis
valkea tyttö?' Toveri oli vastannut: 'Se on joku venäläinen.' Väinö
meni pyytämään tätä tanssiin. Katjusha tunsi hänet heti, mutta Väinö
ei tuntenut koko tanssin aikana. Sen loputtua tarttui Katjusha hänen
käteensä ja sanoi: Väinö. Silloin toinenkin sanoi: Katja. — Kaunis
Katja meni sitten Väinön kanssa naimisiinkin, he asuivat jo ennen
vihkimistä yhdessä, Viipurissa, kauniissa kodissa. Minä olin siellä
usein, ja kaunis Katja kertoi minulle kaikki kohtalonsa. Hän oli
kuitenkin onneton miehensä kanssa. Kerrankin me istuimme kahvipöydässä,
hän oli juuri kaatanut kahvia kuppeihin. Silloin sanoi Väinö jotakin,
ja Katjusha heitti yht'äkkiä mitään sanomatta kupin kuumine kahvineen
toisen silmille. Kerran hän kirjoitti vielä kirjeen Salon kulkijalle.
Tämä vastasi näin: 'Sinä kuljit ruusuilla ja poljit sydämiä kuin
kristallihelmiä, mutta oman sydämesi luulit ehjänä säilyneen ja
sellaisena sen miehellesi tarjosit. Erehdyit. Petit itseäsi ja muita.
Et välittänyt minusta, katkoit ne silkin hienot sydänten siteet ja
luulit niiden katkenneen kuin hämähäkin seitin. Eivät ne katkenneet,
vaikka et ole sitä koskaan tähän asti tunnustanut.' — Kaunis Katja
itki tämän kirjeen saatuaan ja luki sen minulle. Hän ei enää lopulta
voinut sietää elämäänsä, vaan eräänä sunnuntaina yritti tappaa
itsensä. Kirjoitti kirjeet miehelleen ja pojalleen. Poika oli silloin
kolmivuotinen. Hän sanoi, että vaikka Väinö olisi kuinka hyvä, hän ei
voi sietää tätä. Ja Katja osti monta kymmentä pulveria veronaalia ja
alkoi juoda niitä veden kanssa kunnes kuolisi. Viimein alkoi oksettaa
eikä hän voinut sille mitään, että kaikki tuli väkisin ulos. Hän yritti
syödä uudestaan, mutta sittenkään ei myrkky pysynyt sisällä. Kun Väinö
tuli kotiin, makasi kaunis Katjusha keittiön lattialla ihan tajuttomana
ja valkoisena. Hän ei kuitenkaan kuollut.

Eeva pysähtyi ja tuijotti surullisesta

— Miten ne nyt elävät?

— En minä taas tiedä. Eivät ne ainakaan kuolleet ole, elossa ovat. Kun
pääsen Viipuriin, menen heti käymään kauniin Katjan luona.

— Jaa. Mutta nyt nukkumaan.

— Kyllä, kyllä... — Eeva istui vielä hetkisen, nousi sitten, työnsi
alempaa ikkunaverhoa syrjään ja katsoi kadulle.

— Siellä tuiskuttaa lunta... Hirvittävästi.

Lassila saattoi erottaa vuoteeseensa saakka tuulen kohinan. Eeva jatkoi:

— Tuleepa luminen joulu, Luojan kiitos kuitenkin. Minä jo ajattelin,
ettei synny mitään juhlaa, kun kadut ovat ikuisesti harmaat ja ilma
tihkuu aina vettä. Maalla ne seisovat metsät valkoisina... — Näin
puhuessaan otti Eeva ikkunalta verhon takaa siniseen paperiin käärityn
sievän paketin. Hän piteli sitä käsissään, selin Lassilaan, ulos
katsellen. Kääntyi sitten ja heitti ohimennessään paketin maisterin
peitteelle.

— Siinä olisi maisterille joululukemista.

Lassila hämmästyi ja kohottautui:

— Mitä ihmettä? Tattis. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. — Eeva oli ovessa menossa, kulki ruokasaliin, sytytti
hetkiseksi valon ja seisahtui kuusen ääreen. Häntä oli kuitenkin niin
suuresti liikuttanut se 'tattis'. Kuvaamaton surumielisyys silmissään
katseli nuori tyttö tummanvihreää kuusta, jonka oksilla kynttilät
keinuivat — polttamattomat kynttilät. Sitten hän äkisti kohotti
päätään: Uskalla, kärsi — maailma on kuitenkin sinun.

Eeva sammutti tulen ja lähti keittiöön. Siellä pöydällä olivat hänen
lahjansa avattuina. Hän pujottautui sänkyyn lukemaan. Päätti valvoa,
kunnes lähtisi joulukirkkoon aamulla.

Sängyssään aukaisi maisteri sinistä pakettiaan. Olipa Eeva
hyväsydäminen. Sieltä löytyi kirja: »Rakastavia naisia. Ranskan
onneton kuningatar, Marie Antoinette.» Lassila katselee, katselee
sitä, vähitellen syventyvät hymyjuovat suun ympärillä. Hän kääntyy
vatsalleen, painaa päänsä tyynyyn ja nauraa lopuksi niin, että hartiat
hytkyvät. Vastustamaton nauru valtaa hänet: Rakastavia naisia!
Totisesti!




7.


Jalkalamppu paloi sohvan takana. Sen valokehässä istui Lassila syvään
kumartuneena, toinen polvi toisen päällä, kyynärpää polvella ja leuka
kämmenellä. Hän tuijotti shakkipöytään ja mietti siirtoja. Asettui
vuoroin kummallekin puolelle ja pelasi näin aina itseään vastaan.
Ikkuna ei ollut peitetty. Kirjoituspöydällä hämärä ja vihertävä
valo olivat sylikkäin. — Eeva tuli sisään. Hän kuuli sen, mutta ei
kääntänyt itseään. Kiusasi tuollainen tuleminen, ei mitään koputusta.
Avaa oven minä hetkenä tahansa. Hän odotti hermostuneena tuntiessaan
toisen seisovan puoliksi takanaan ja katselevan siinä. Hänen kasvonsa
kovenivat suuttumuksesta ja hän teki siirron. Kirottu ihminen. Miten
monta kertaa hän on kieltänyt tätä häiritsemästä itseään, ja siinä se
taas seisoo. Mutta hän ei käänny sinnepäin, ei. Seisokoon.

Niin. Eeva pyyhki kosteita käsiään olaitaan riippuvaan pyyheliinaan ja
nuoleskeli huuliaan.

— Tänä iltana on Orionissa Tshangin poika. Se on hirvittävän hieno
filmi. Englannissakin on sanottu, että se on tämän talven suurin ja
jännittävin elokuva.

Lassila tuijotti pöytäänsä eikä vastannut.

— Kyllä minun tekisi mieleni sitä katsomaan.

— Menkää. Saahan Eeva mennä minne tahtoo. Milloinka minä olen
kieltänyt? Jos vain ensin saisin päivällistä.

— En minä yksin mene.

— Jaa. Minkä minä sille voin?

— Lähtekää maisteri yhden kerran minun kanssani.

— Ei. Siitä ei tule mitään.

— Mutta minä en jaksa istua aina sisällä, jos maisteri vaikka
jaksaakin. Jopa tässä hautuu paistikkaaksi.

— Eeva tekee miten tahansa. En minä sido teidän vapauttanne.

— Minä en lähde yksin kuljeksimaan, en, enkä osaakaan.

— Johan se on kerran sanottu, etten tule elokuviin enkä kävelyille.
Eikö sitä voi uskoa?

— Että te tule minnekään. Että yhtä askelta kulje minun rinnallani,
ettäkä yhtä sanaa sano...

Nyt kohottautuu Lassila:

— En tulekaan. En. Onko se nyt selvä? Paksupäisimmätkin oppilaat
uskovat, kun minä sanon kolme kertaa jonkin asian, mutta Eevan
tajuntaan ei se pysty.

Eeva oli punainen. Pehmeäjuonteinen suu oli vääntynyt kuin
kiukuttelevalla lapsella.

— Minä kuolen tällaisessa elämässä...

— No. Minä lähetän arkun ruumisvaunussa Vammelsuuhun ja kustannan
hautajaiset.

— Ettekös laula »Koko maailma iloita mahtaa, kun tuokin kurja kuoli?»
Kyllä olette — sydämetön.

— Se on totta. Niin, itkekää pois taas. Itkekäähän nyt.

Eeva heitti päätään:

— Enkä itke. En itke maisterin tähden, vaikka minut muruiksi
musertaisitte. Mutta sanon myöskin sen, etten ota vastaan teidän
halveksimistanne. Olen minä ollut ylioppilaiden ja pappien seurassa
ja tiedän sen, ettei sivistys riipu koulunkäynnistä, ja sivistyneen
pitäisi olla aina vielä ystävällisempi alemmilleen kuin vertaisilleen.
Siinä on oikea sivistys.

Hän lausui tämän uljaasti. Maisteri katseli häneen silmäkulmastaan:

— Sitä te ette puhunut nenäänne.

Tyttö liikahti kuin säikkynyt eläin, ruoskalla lyöty.

— Puhun minä vielä nenäänikin, puhun sen, että minun vuoteelleni ei
teidän enää tarvitse tulla. Koska ette voi minua muuten sietää, ei
tarvitse sietää silloinkaan.

— Hyvä on.

Eeva lähti ja Lassila katsoi kelloaan: Kuinka kauan se nyt malttaa
pitää suunsa kiinni? —

Kului puolitoista tuntia. Sitten kuului eteisestä huuto:

— Päivällinen on valmis.

Maisteri söi ruokasalissa yksinään. Tavallisesti Eeva kuljetti hänen
syödessään pöytään ruokaa ja hääräili siinä. Nyt ei häntä näkynyt.
Kaikki oli valmiina pöydällä, yksinpä kiisselikin, syvä lautanen ja
maitokannu. Lassila söi perunasosetta ja paistettuja kaloja, joiden
välistä valui kultainen sula voi. Eeva laittoi hyvän ruuan. — Hän
söi hitaasti, kopautti ohimennessään keittiön oveen merkiksi, että
oli valmis, ja meni jatkamaan peliään. Kului lähes tunti. Eeva oli
ehtinyt syödä vähän itsekin ja pestä astiat. Oikeastaan ei käynytkään
syönti. Kurkkua salpasi, perunasose kieriskeli pallona suussa eikä
tahtonut millään luiskahtaa alemmaksi. Neljä kuukautta — lähes neljä
kuukautta oli hän täällä ollut. Työtä ei paljon mitään, eikä hän
suruissaan enää osannut lukea kirjojakaan. Olipa niissä kaunis tai
surullinen paikka, häntä itketti. Tässä toimettomuudessa ja ikävässä
ei tiennyt mitä tekisi. Hän pesi ja silitteli vaatteitaan, piti aina
valkoista esiliinaa, kylpi usein ja muutti paitaa joka lauantai.
Niin, hän rakasti siisteyttä. Istuessa puhtaassa paidassa sängyssä
oli kuin maalla lapsena jälleen. Jotenkin meni aamupäivä maisterin
ollessa koulussa, silloin piti huoneetkin siivota. — Mutta kun maisteri
on kotona ja istuu toisessa huoneessa, kun joka hetki tietää hänen
olevan siellä, eikä saa ajatuksiaan mihinkään, ei mihinkään. Ei tiedä
mitä käsillään tekisi. Eihän kukaan jaksa ikäänsä istua sängyssä tai
kuljeskella edestakaisin pienen keittiön lattiaa. Ne äreät, särmikkäät
sanat. Ylenkatseelliset, suorapiirteiset kasvot. Hän helli sitä
miestä niin äärettömästi, hirvittävästi. Sen olento oli vereslihalla,
hymähdyskin sellainen kuin kirvelisi se itseään. Hyvä Jumala, miten hän
riutui säälistä. Säälistä hän oli antanut itsensä, sentähden ei edes
tätä katunut ja olisi vieläkin tehnyt vaikka mitä ja mitä. Eeva on hyvä
ja lempeä, hänen sydämensä on puhelias itsestään kuin puro rotkossa.
Jumala, hän ei kestä hiljaisuutta ja hellii tuota katkeraa miestä niin,
että menehtyy ikävästä. Tämäkö on rakkaus? Tämä hirvittävä tuska, josta
ei luopuisi millään?

Mitäpä ihminen uskoisi? Eeva kulkee kaikesta huolimatta maisterin
huoneeseen ja astuu koputtamatta, hiljaa sisään, istuutuu tällä
kertaa tuolille, pienen pöydän toiselle puolelle. Hänellä on raitis
punaruutuinen pumpulileninki, jonka hihat ovat vain kyynärpäihin
saakka, ja aivan puhdas, lumivalkoinen esiliina.

Lassila silmää ylös tuikeasti kuin röyhkeä poika äitiinsä. Eeva
puolustautuu sitä vastaan ehättämällä sanomaan:

— Minä istun ihan hiljaa.

Maisteri tekee pari huolimatonta siirtoa perät täin, ajattelematta ja
kehnosti. Pelin henki on tiessään. Kuluu viisi minuuttia, sitten sanoo
Eeva ystävällisesti:

— Selittäkää maisteri minulle, opettakaa minuakin pelaamaan.

Maisterin kulmat rypistyvät, hänen äänensä on varoittavan jyrkkä:

— Kuulkaa, te häiritsette minua.

— Opettakaa nyt. Hauskempihan on kahden pelata.

Lassila on kumartuneena pöydän yli, siirtää nappuloita umpimähkään
sinne tänne, suuttuu siirtoihinsa, pyyhkäisee äkkiä nappulat lattialle
ja nousee. Sanoo tavaton kyllääntymys äänessään:

— En minä osaa pelata tällä tavalla — toisen tuijottaessa. Kai annatte
minulle rauhan, jos karkaan tieheni.

Eevan silmät rävähtävät suuriksi, hän tarttuu molemmin käsin kaulaansa
ja syöksyy pystyyn.

— Osaan minäkin täältä tieheni. Ei minua tarvitse karkuun lähteä.

Lassila ojentaa kättään.

— Istukaa paikallanne. — Hän katsoo Eevaan. Silmät ovat niin väsyneet
kuin olisi hän elänyt kaksituhatta vuotta nukkumatta. — Minä en pyydä
teiltä mitään muuta kuin ettette häiritse minua. Teidän pitäisi nähdä
omilla silmillänne, etten siedä tätä. Enkö sano joka päivä sata kertaa:
älkää häiritkö minua. Mutta Eeva ei usko. Hallitkaa tässä asunnossa
mielenne mukaan, mutta ettekö voi antaa sen vertaa minulle, että
saan olla yhdessä huoneessa yksin. Minulla ei ole aikaa enkä tahdo
olla seuranpitäjä, ennen palkkaan teille vakituisen seuraneidin,
mutta sitten taas hyökkäätte minun kimppuuni molemmat. Ehkä saan olla
rauhassa, jos kuljeksin aina kahteentoista asti katuja?

Hän lähti. Eeva kuuli hänen ottavan päällystakkinsa ja työntävän
ulko-oven kiinni. Sitten hän kulki keittiöön hiljaa, veti sänkynsä,
riisui puhtaat pukimensa ja työntyi peitteen alle. Painoi päänsä
tyynyyn, ähki hiljaa ja niisti usein nenäänsä pimeässä. Hiukset
liimautuivat märkiin kasvoihin ja kaiversivat suupielessä. Hänen
itkettyään kyllin suolaisia kyyneleitä tuli mielikuvitus lohduttamaan.
Istui vuoteen laidalle, siveli paljaita hartioita, sopotti korvaan,
ja tuskaiset ähkäykset harvenivat. Kirveltävät kasvot kohosivat märän
tyynyn hauteesta. Hän katseli pimeään ja eli kuin unessa:

Keittiön ovi aukenee hiljaa. Maisterin sisar, sama, jonka kuva on
kirjoituspöydällä, tulee hiljaa sisään. Liikkuu varovasti ja laskeutuu
polvilleen tähän vuoteen ääreen. Eeva tuntee siinä maatessaan
väristystä, sillä hän tietää elävästi, että sisar on kuollut ja että
tämä siis on haamu. Se ei koske häneen, varoo säikyttämästä kylmillä
käsillään. Mutta kertoo hiljaa, että eräs mies on kerran loukannut
häntä hyvin suuresti, niin syvästi kuin naista voi loukata. Hän antoi
sen anteeksi, mutta hänen veljensä kosti tappamalla loukkaajan. Eikä
murhaa koskaan saada selville. Tämän rikoksen tähden suree veli nyt
ja karttaa kaikkia ihmisiä. — Eeva kääntää tässä päätään haamuun ja
näkee, että tämä on aivan kuin elävä ihminen, sanoo: Minä tiesin,
että häntä painaa jokin. Tiesin, että hänen mielensä on arka ja
vereslihalla. — — Niin. — Sitten kuluu aikaa. Kerran hän menee hiljaa
maisterin huoneeseen. Astuu pehmein askelin. Maisteri istuu siinä
nojatuolissa pää painuneena ihan polven päälle. Puistelee itseään
ja huutaa sellaisin väsynein silmin: En siedä tätä. En siedä sinua
luonani, sillä sinä olet hyvä ja minä olen murhamies. — Mutta hän
laskee kätensä maisterin leuan alle, kohottaa päätä ylöspäin ja sanoo:
Minä tiedän sen, olen kauan tiennyt maisterin rikoksen, mutta ihmisen
pitää sittenkin katsoa ylöspäin, näyttää silmänsä maailmalle. Uskalla,
kärsi — maailma on sinun... Ja hän puhuu kauan hyviä sanoja ja pyyhkii
niillä rikoksen maisterin sielusta.

Tämänkaltaisia Eeva kuvittelee, niillä hän elää ja viimein painuu hänen
päänsä kostealle kokoonpuristetuile tyynylle. Unenhorroksessa vielä hän
kuulee sanat: Rakas hyvä tyttö.

Lassila lähti ensiksi tapaamaan Valjakkaa, joka asui
Siltasaarenkadulla. Hän päätti kuljeksiessaan, ettei sano Eevaa
irti, jollei tämä itse lähde. Sen sijaan täytyy ottaa vuokralainen
ruokasaliin, sillä kahden ei tämä elämä käy enää päinsä. Jos sattuisi
kielevä nainen, ehkä tämä varjelisi häntä jonkin verran Eevasta, joka
todellakin on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta. — Valjakka ei
ollut kotona ja Lassila marssi takaisin Unioninkatua pitkin. Siinä
juolahti mieleen poiketa Yliopiston kirjastoon. Ehtiihän siellä istua
puolitoista tuntia ennen sulkemista. — Hän sai jonkin kirjan ja kulki
aivan perimmäisen pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vain pari paikkaa
vapaana. Kyllä ihmiset lukevat ahkerasti. Sievät, hyvinpuetut tytöt
istuvat siellä ja kirjoittavat muistiinpanoja edessään suuret kasat
kirjoja. Hallittu hiljaisuus huokuu korkealta katosta ja kunnioitus
loputtomista kirjahyllyistä. Ilma on kylmä ja raskas kaikista niistä
ajatuksista, jotka vanhoilta riveiltä yrittävät painua vieraisiin
päihin. Lassila antaa kirjansa levätä ja katselee sen yli pitkin
salia. Tuo nuori tyttö kellertävine tukkineen, joka taitavasti viivaa
viivottimen avulla kirjaansa, hän ei tiedä, mitä on rappio ja turmelus.
Tuo poika, jolla on uneksijan kasvot, tuijottaa leuka suorana portaiden
taitteeseen ja toistelee ulkoa jotakin lausetta. Hän kadehtii kaikkia
heitä, alkaa lukea, mutta välinpitämätön tympeys on voimakkaampi kuin
kirjan henki.

Hän lähtee kirjastosta suljettaessa. Seuraa kellervätukkaista yli
Aleksanterintorin. Tyttö kulkee nopeasti ja heiluttelee hiukan pientä,
nahkaista kirjalaukkua oikeassa kädessään, kääntyy Aleksanterille.
Lassila seisahti hetkiseksi kulmaan, mutta lähti kuitenkin Jaspikselle
päin. Eräässä Stockmannin ikkunassa seisoi valkeapukuinen vahamorsian.
Näkyi puvun läpi, että ruumis oli mukavassa kierroksessa, niinkuin
Into Saxelinin tyttöveistoksilla. — Lassila jäi istumaan ravintolaan
ja lähti hiukan yli puoliyön kotiinsa päin Bulevardia pitkin. Edellä
kulki kaksi naista käsikoukussa, epäilyttävän hitaasti ja hyvin
iloisina. Lassila kysyi ohimennessään melko huolimattomasti, saako hän
tehdä neideille seuraa. Se, joka kulki hänen puolellaan, nyhjäytti
olkapäitään. Toinen hymyili. Hän sovittautui heidän tahtiinsa ja kysyi,
eivätkö neitoset kertoisi, mikä heille tuotti äsken iloa. Ei vastausta
kummaltakaan. Kadun hämärässä valossa ei näkynyt miltä lähemmän tytön
silmät näyttivät pensaiden takana, ja sentähden Lassila jatkoi:

— Minulla oli hyvin ikävä ilta. Mutta teidän seuranne korvaa sen, te
olette niin hauskoja neitejä.

— Kyllä minä sen hauskuuden näytän.

Se tuli niin äkkiä, että hän vaistomaisesti pysähtyi. Lähempi
tyttö, kahvinruskeassa takissa, käännähti häneen ja kohotti lyhyen
sateenvarjonsa olan taa:

— Jos ette tässä hetkessä jätä meitä, niin lyön tällä sateenvarjolla.

Tämä vallan kähisi. Toinen tyttö näkyi hymyilevän taampana, ja
Lassilakin purskahti nauruun:

— Olisinpa iloinen, jos te jättäisitte meidät.

Mutta ruskeatakkinen tarttui toverinsa kainaloon. He kääntyivät
taaksepäin. Tuo terhentely huvitti Lassilaa vielä Hietalahden torille
tullessakin.

Hänen huoneessaan ylhäällä paloi sähkö, shakkinappulat lepäsivät pitkin
lattiaa. Eeva ei ollut lähtenyt tiehensä, koska hänen takkinsa ja
hattunsa olivat eteisessä.




8.


Seuraavana päivänä Eeva ja talonmiehen vaimo toivat joutilaan sängyn
vintiltä. Se sijoitettiin ruokasaliin. Ruokailupöytä siirrettiin
makuuhuoneeseen ja sieltä vietiin pyöreä kiilloitettu pöytä
ruokasaliin. Kun Eeva kysyi, mitä varten huone vuokrataan, sanoi
Lassila: Ettei Eevalla ole ikävä.

Vuokraajaksi ilmestyi vakuutusvirkailija Siiri Mikkonen. Heti
ensimmäisenä iltana hän naulasi käyntikorttinsa oveen: Sirkka
Mikkonen. — Hän koristeli ristinimeään. — Samanlainen kortti ilmestyi
kylpyhuoneeseen sen naulan yläpuolelle, missä Paula oli tavannut
pitää itämaista aamunuttuaan. Naulaan tuli kolme pyyheliinaa hienosta
karkeampaan. Neiti Mikkonen näkyi olevan järjestyksen ihminen ja halusi
pitää »mieluummin omat liinavaatteet».

Hän oli vakuutuskonttorissa, ja vakuutuskonttoristit ovat tavallisia
konttoristeja paremmat, lähes yhtä hyvät kuin pankkivirkailijat, mutta
heidän ja tavallisten välillä on suuri juopa. Neiti oli ollut tässä
paikassaan kolmestakymmenestä kuudesta ikävuodestaan neljätoista.
Hänellä oli ruskea vesilaineille laitettu polkkatukka, tummahko puna
kasvoilla, joita peitti ohut, ohut untuva. Sen erotti varsinkin
ylähuulessa silkin hienona ja se ikäänkuin pehmensi häntä. Tyynet
haaleansiniset silmät näyttivät sangen kylmiltä, ne eivät olleet
koskaan kaivanneet laseja, mikä seikka on luettava sen ansioksi, että
hän söi suunnattoman paljon parasta meijerivoita. Söi juuri siksi,
ettei menettäisi näköään, hän näet otaksui, että silmät kuitenkin
mahtoivat olla heikot tai voisivat tulla heikoiksi. Eevan tuli käydä
hakemassa joka päivä hänelle puoli litraa maitoa, siihen sekoitettuna
kaksi desilitraa kuohukermaa.

Keittiökaapin ylin hylly paperoitiin uudestaan neitiä varten. Hän
kuljetti sinne aina tuoretta ranskanleipää, voita ja leikkeleitä.
Nämä hän toi paketeissa, jotka oli aina sidottu narulla ja varustettu
nappulalla. Hän tunnusti Eevalle, että »inhosi ihmisiä, jotka
kantavat paketteja kainalossaan tai painettuna rintaansa vasten».
Sentähden hän tapasi pyytää puotilaisilta, että nämä ystävällisesti
laittaisivat sievän paketin, koska sitä joutuu kantamaan kadulla.
Keittiön ikkunalle varattiin rinnan kaksi pientä pahviaskia. Toisen
kylkeen neiti itse liimasi tekstatun etiketin: Nappuloita, toisen:
Naruja. Neidillä oli erikoisrakkaus etiketteihin, Lassila ajatteli,
että tuo ihminen saattaisi oman eteisensä oviin liimata laput: Keittiö,
Makuuhuone, Herran huone, Ruokasali, Kylpyhuone ja viimeiseen oveen:
Ulos. Hän mietti, mahtaisiko tämä liimata W.C:n ovelle suurin, pyörein
tekstauskirjaimin: W.C. Mutta Eeva kunnioitti etikettejä suuresti.

Joka ilta yhdeksän aikaan neiti tuli keittiöön. Hän leikkasi
kolme ohutta ranskanleipäviipaletta leipälaudalla, siveli niihin
yhtä paksulti voita, peitti leikkeleillä ja siirsi leipäveitsellä
lautaselle. Vei lautasen sekä lasin kermansekaista maitoa huoneeseensa
ja nautti siellä illallisensa.

Pian lähti Eeva sinne perässä ottamaan päiväpeittoa pois hänen
sängyltään ja viemään lasikannussa raitista vettä yöksi. Tällöin
hän jäi juttelemaan usein pitkäksikin aikaa. Neiti Mikkonen istui
tuolillaan, toinen käsi kevyesti pöydällä, ja kuunteli häntä tekemättä
koskaan kysymyksiä, joskus myöntäen, joskus sanoen pari tyyntä
lausetta. Hänen haileat silmänsä olivat hiukan ihmetteleväiset ja
väliin epäuskoiset. Joskus lienee neiti ajatellut, ettei Eeva ollut
oikein viisas. Mutta hän ei millään muotoa pitänyt asianaan huomauttaa
toisen palvelijalle käyttäytymisestä. Tässä hän tosin vaikeni omaksi
vahingokseen, sillä alkoi yhä enemmin tapahtua näin: kun hän oli tullut
kuuden seuduissa päivällisen syöneenä riiputtaen pientä pakettia
nappulasta, järjestänyt paketin omalle hyllylleen ja istui sitten
tohvelit jalassa käsityötään tehden, kurkisti Eeva ovesta: Minun tekee
mieleni kysyä... tai: Minä tulin kerto maan sitä juttua... Neiti
kuunteli kertomisen ja sanoi sitten häiritsemättömän tyynesti:

— Olkaa ystävällinen ja koputtakaa oveen. Tuntuu niin omituiselta, kun
joku kurkistaa äkkiä sisään.

Mutta maisteri sai todellakin olla nykyjään enemmän rauhassa.

Kerran Lassila tuli kotiin kello yksitoista. Hänen riisuessaan
eteisessä päältä neiti Mikkonen avasi huoneensa oven, seisoi aukossa
pitkänä ja tasaisena käsi leväten oven kahvalla.

— Hyvää iltaa, maisteri Lassila.

Lassila käännähti häneen päin, kumarsi ja näytti vähän sekaantuneelta;
hän ei ollut monta sanaa puhunut vuokralaisensa kanssa.

— Hyvää iltaa.

— Maisteri Lassila! Minä ajattelin kutsua teidät juomaan
syntymäpäiväkahviani, mutta te ette ollut kotona, ja nyt minun kaikki
muut vieraani ovat menneet pois. Ne läksivät kymmeneltä.

— Sepä oli ystävällisesti ajateltu.

— Kahvi on täällä vielä kuumana, jos te haluatte vieläkin juoda...
Voisimmehan kutsua tänne teidän palvelijattarenne kolmanneksi.

— Kiitos. Mitä turhaa. Kyllä kai te uskallatte yksin istua minun
seurassani sen aikaa. Vai kuinka?

— Kyllähän minä omasta puolestani sen uskallan...

Lassila naurahti matalasti:

— Minäkin uskallan omasta puolestani.

Neiti Mikkonen oli huomauttanut Eevalle, että hän ehdottomasti tahtoi
itse palvella vieraitaan, ja varustanut keittiön pöydälle pienelle
tarjottimelle kahvikupin, lasin mehua ja leivoksia palvelijatarta
varten. Hän ottaisi itse päiväpeiton pois sängystään ja pitäisi
huolen juomavedestään, niin ettei Eevan tarvitseisi vaivautua.
Mutta aivan väkisin Eeva tahtoi edes siirtämään ruokasalin pöydän
täksi illaksi neidin huoneeseen, koska se oli suurempi. Siellä se
nyt seisoi entisellä paikallaan peitettynä neidin lumivalkoisella
pellavaliinalla. Pöydällä kukki tuore cyclamen, sivupöydällä oli
vaasissa keltaisia krysanteemeja. Siellä oli myös kaksi pakkaa
aikakauslehtiä yhdensuuntaisesti vinossa pöytään nähden: »Naisten
Ääni» ja »Suomen Nainen». Isolla pöydällä oli ollut sievästi laitettu
kahviasetelma, mutta nyt se oli osittain hävitetty ja sorrettu.
Käytetyt kupit ja mehulasit oli siirretty pois toiselle kulmalle.
Neiti Mikkonen tarjosi kahvia ja alotti tyynellä tavallaan keskustelun
kaupungin kasvihuoneesta. Hän oli siellä nähnyt viime keväänä tällaisia
cyclameja, joiden suomalainen nimi on alppiorvokki. Ne kasvatetaan
kalkkivedellä sivellyn lasin alla, koska eivät siedä aurinkoa.

Lassila katseli hänen avaria, värjähtämättömiä silmiään ja
tummansinistä vaalein silkkirypälein koristettua pukuaan. Hän joi
hitaasti kahviaan ja ilmaisi, ettei ollut koskaan käynyt kaupungin
puutarhassa eikä tiennyt, missä se on. Sai tarkan selityksen
sen paikasta ja kauneudesta. Neiti oli kulkenut siellä erään
konttoritoverinsa kanssa, joka kuului kaupunginvaltuustoon. Niin
kääntyi puhe naisten osuuteen kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa.
Sitten sanoi Lassila:

— Minäpä olen taipuvainen luulemaan, että te neiti kuulutte aivan
äärimmäisiin suffragetteihin.

Neiti ei hämmästynyt eikä pahastunut. Hän luki kyllä itsensä
naisasianaisiin ja kuului täkäläiseen yhdistykseen.

— Mutta nythän naiset ovat saavuttaneet ne oikeudet, joita tämä liike
alussa tahtoi — arveli Lassila varovaisesti.

Neiti kohotti päätään, hänen silkinhienojen untuvain peittämä
ylähuulensa oli todella suloinen.

— On vielä paljon työtä. Täällä se on sanottu niin hyvin. — Hän nouti
sivupöydältä Naisten Äänen ja osoitti sormellaan erästä paikkaa.
Katsokaahan:

»Naisia johtajina, naisia saarnaajina, naisia sielujen voittajina,
naisia neuvonantajina, järjestäjinä, toimittajina. Naisia lämpimin
sydämin ja terävin päin. Tulella kastettuja naisia, sotavarustuksiin
pukeutuneita Jumalan ja isänmaan puolesta! Siunattuja naisia — —
uskollisia, sitkeitä, määrätietoisia, rukoilevia, kieltäytyviä,
tarmokkaita naisia.»

— Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten.

Hän katsoi neitiä härnäävästi. Tämä Suomen nainen istui siinä pöydän
kulman takana ja punastui hiukan tummemmaksi. Taisi tuntea tällä
hetkellä liian uskalletuksi jäädä yksin noiden pilkallisten silmien
eteen.

— Ei sitä varten kannata kasvatella naisia.

— Ettäkö ei kannata ruokkia kyyhkysen poikia ja asettaa riviin
katonräystäälle haukkaa varten? Aivankuin tälle kyyhkynpojalle löytyisi
suurempaa onnea kuin päästä lentämään haukan vatsassa.

Maisteri tahtoi räjähtää nauruun nähdessään, miten kummastuneesi neiti
katseli hänen röyhkeihin haukansilmiinsä. Tuotti armottomasti nautintoa
sielulle saada nainen ihmettelemään. Hän hillitsi itseään, kumartui
lähemmäksi pöytää.

— Te ette sitä ymmärrä, ette. Teistä se olisi vahinko, vai?

Neiti kohotti päätään ja painui kauemmaksi tuolinsa selkää vasten.
Sanoi hiukan kylmästi:

— Kyllä minä sen ymmärrän. — Ei avioliitto ole mikään paratiisi.

— Oletteko te koettanut sitä?

— En ole, enkä erikoisesti halua koettaakaan. — Olkaa hyvä — neiti
ojensi kristallimaljakkoa, jossa oli viinirypäleitä, banaaneja ja
omenia. Lassila valitsi banaanin, neiti otti rypäletertun.

— Te pidätte siis itseänne liian hyvänä avioliittoon?

Lassilan silmät näyttivät kiiluvan pelkkää ironiaa kulmien alta. Neiti
ajatteli olevansa paljon vanhempi kuin tuo jokseenkin nuorelta näyttävä
poika, joka luulee maisterin arvon tehneen hänet viisaimmaksi maan
päällä. Mutta hänpä ei ole niin yksinkertainen, että loukkaantuisi
tuollaisista asioista. Ihminen pysyy korkealla niin kauan kuin itse
tuntee olevansa kaiken muun yläpuolella. Hän söi pari vaaleaa marjaa ja
pisti teevadille erään, jonka kylki oli ruskeana.

— Liian hyvä olenkin kaikille, tarkoitan, kaikenlaisille miehille.
Jokaisen täytyy saada vertaisensa. Siinä kokeilussa on elämä
kysymyksessä, eikä kukaan luovuta elämäänsä tyhjän pantiksi, kerranhan
sen vain saakin.

Mies kumarsi hänelle äänettömästi ja jäi katselemaan ikkunaan, jota
peitti pitsikudos, kalastajalangan värinen. Jokainen kuvio ja lehti
erottui selvästi pimeyttä vasten. He tunsivat hiljaisuuden ja yön
ympärillään. Neiti nyppäsi silloin tällöin levollisesti marjan tertusta
kuin kuningatar. Hän osasi syödä — hitaasti ja arvokkaasti. Lassila
jatkoi yhä tarkastellen ikkunaverhon kuvioita:

— Naisasiatyössä ei suinkaan ole rajoituttava vain valkoisiin rotuihin.
Pienet ja pyöreät neekerityttäret Afrikan erämaista olisi ehdottomasti
emansipeerattava. Sitäpaitsi niitä täytyy opettaa pitämään vaatteita
päällään. Muutoin mies, joka näkee heidän paljaat rintansa, ei lainkaan
voi ajatella muuta kuin että tämä on nainen, olipa hän sitten määrätty
papiksi tai tuomariksi, ja tällöin joutuisi mies syyttömästi rikkomaan
papin ja tuomarin loukkaamattomuutta. Omasta puolestani en ensinkään
usko, että ne mustat suffragetit tulevat olemaan läheskään niin
onnellisia kuin heidän nykyiset äitinsä. Mutta saanko minä polttaa?

— Olkaa hyvä. Kiitos — minä en polta.

Maisterilla oli hopeinen savukekotelo. Hän oli saanut sen eräänä
keväänä lahjaksi oppilailtaan. Sen kannen sisäpuoleen oli kaiverrettu:
»Pisarainen rakkautta on parempi kuin kokonainen vaunulastillinen
kunnioitusta. Kahdeksas luokka.» — Lassila ei nyt huomannut
kirjoitusta, oli siihen tottunut. Veti kiihkeästi savua keuhkoihinsa.
Hän poltti nykyjään tavattomasti. Neiti nautti tertusta viimeisen
marjan, lausui sitten verrattomalla tyyneydellä ja ylevyydellä:

— Jos tietämättömyys on ihmisonni, on se jokseenkin halpa-arvoista
tavaraa. Jokaisen ihmisen tulee jättää maailma valoisampana jälkeensä.

— Jaa, — Lassila puhalteli savuja, hän yritti salaa saada savun
kulkemaan neitiin päin. — Minun työni juuri tarkoittaa jättää maailma
valoisampana jälkeeni. Minähän joka päivä yritän istuttaa valistuksen
onnea ihmistaimiin. Minä vasta teen suurta ja tärkeää työtä. Ettekö
usko sitä?

— Miks'en minä uskoisi.

— Se on oikein hyvä. Te siis ymmärrätte minun uhrautuvaisuuteni ja
epäitsekkyyteni.

— Kyllä minä ymmärrän. Tapaan itsekin niin harvoin myötätuntoa.

— Se on suuriarvoista minusta — ymmärtämys. Tekee hyvää ytimiin asti.
Katsokaa, minun ajatukseni ovat kuin lumivalkoinen kukka. Kärsin tästä
ajasta —

— Niin minäkin kärsin. Moraali on äärettömän alhaalla.

— Jaa. Niin on. Hyvin valitettavaa. Minä suren sitä joka päivä.
Vain me kaksi, te neiti ja minä, olemme todella moitteettomia. En
usko kehenkään muuhun. Kaikki ne ovat mätiä, nekin siveät ja hyvät.
Ruumistaan varjelevat kuin jalokiveä, mutta sielu on yhtä pikkumainen
ja ahdas kuin lutikan sielu. Siinä ei suinkaan ole mitään varjeltavaa.
Me olemme toista.

Tupakansavun läpi näkyi miten neiti punastui.

Hänen untuvainen ylähuulensa liikahti:

— Teidän ei pitäisi puhua niin minulle — naiselle. Meidän täytyy
opetella säälimään...

— Anteeksi, luulin, ettei teitä tarvitse kohdella naisena, vaan
vertaisenani. Ja jos kohtelisin naisena? Pyytäisin panemaan tuon
rauhallisen kätenne otsalleni ja olemaan vertaisellenne hyvä ja lempeä?

Neiti ojensi käsivartensa, jossa tummansininen kapea hiha peitti
ranteenkin, painoi valkeat pitkät sormensa pöydän kulman yli miehen
otsalle. Todellakin! Katseli Lassilan herpaantuneihin silmiin
ihmetellen: Mitä hyötyä teille on tästä?

Lassila pudisti päätään sietämättömästi:

— Ei, ottakaa pois kätenne. Nyt minä lähdenkin nukkumaan, mutta sanonpa
vielä yhden asian. Tietäkää, että kun sivistynyt ihminen perin juurin
katkeroituu, silloin hänestä tulee paholainen. — Hän nousi ja naurahti.

— Täällä on unkarilaista viinirypälemehua. Ettekö tahtoisi juoda
lasillista, maisteri Lassila?

Maisteri halusi. Se oli punaista kuin viini, neiti laimensi sitä
vedellä. He kilistivät hiukan laseja ja joivat seisaaltaan, sitten
Lassila lähti huoneeseensa ja vannoi: Tästä lähtien minä inhoan naista
vielä enemmän kuin tähän asti.

Kuluvat tunnit pimeydessä. Hän ei voi nukkua. Tuntee itsensä
onnettomaksi ja voimattomaksi oman ruumiinsa mieletöntä ikävää
vastaan. Tietää, ettei pysty säädylliseen ja järkevään elämään, kuten
nuo toiset. On sisimmältään kuin ohutseinäinen tulivuori, joka minä
sekuntina tahansa voi avata laavavirtoja. Eikä voi itselleen mitään.
Vuode polttaa, ohimosuonet naksuttavat kuin pienet vasarat, täytyy
siirrellä jalkoja ja potkia, sillä ne ovat raskaat ja kihelmöivät
verestä.

— Tämä on mieletöntä. Tämä on saatanallista. Niihin minä kuulun, jotka
syövät raakaa lihaa ja nukkuvat heinien päällä.

Hän nousi äkkiä ja hiipi varpaisillaan keittiöön. Kumartui yli sängyn
ja kuunteli hetkisen nukkuvan tytön hengitystä. Kumartui vielä alemmas
ja tunsi iholle ominaisen lämpimän leyhkän. Hengitti sitä hetkisen ja
hiipi sitten pois, pukeutui ja lähti ulos.

Hän kulki alhaalla rantaa pitkin altaan reunuksella. Oli lauhkea ilma.
Ylhäällä kulkivat pehmeät pilvet, alakuloisina ja lämpöisinä. Ilma
oli hyvää, ohutta, öisen arkaa. Se vetäytyi pois ihmisen ympäriltä.
Lassila kulki Eiran puolelle pitkin rantaa. Oli veltto, kuin olisivat
luutkin olleet pehmeät eikä olisi moneen vuoteen maistanut silakkaa
tai mitään suolaista. Hän muisti syvän veden kaloja. Jos ne siirretään
suolattomaan veteen, liukenee suola niiden ruumiista ja ne halkeavat
paineen puutteessa. Tällaiselta niistä mahtoi tuntua.

Savukkeen pää hehkui ja kävi pitkälle karrelle. Hän niisti sen
nahkakäsinettään vasten ja kulki Punavuorenkatua Fredrikintorille.
Rajaton harmaus lepäsi kattojen päällä. Autio katu tuntui uponneen alas
maan sisään väsymyksestä. Pienellä aukiolla seisoi eräs auto haikeana
yksinäisen lyhtypatsaan valossa. Kello kulmassa näkyi ole van 4,10.
Siis aamu jo.




KUKIN ITSESTÄÄN




1.


Oli tultu helmikuun loppuun, mutta tuntui jo maaliskuulta.

Lassila kulkee koululle yhdeksännellä tunnilla. Ilma on avaraa ja
koleahkoa. Taivas korkealla, kevyennäköiset, tiheät pilvet ajelehtivat
siellä laella teräksenvärisinä. Ne ovat monessa kerroksessa, voi
selvään erottaa niiden rajat. Aamukoleus, kuiva, tuuleton ja
tavallinen, asuu kaduilla, ikkunoissa ja seinillä. Vieläpä Lassilan
kasvoillakin, suoralla nenällä, suljetuilla huulilla, ja se korostaa
ohuita viivoja suun ympärillä. Hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset
kuin noiden pienten pilvien pinta hyvin korkealla.

Vastenmielisyys luonnossaan kulkee hän työhön, se on tänä talvena
tullut niin raskaaksi. Menee sisään ovesta, jonka yläpuolelta
katselevat uljaina sanat: Yhteiskoulu Valonkoti. Hän asettaa kanslian
eteisessä mustan päällystakkinsa kannattimeen ja panee hyllylle
talvilakkinsa, jonka reunus on tummanruskeaa, hienoa ja kiiltävää
karvaa. Eteisessä on oivallinen, lähes metrin korkuinen peili. Hän
näkee villaisen talvipukunsa, se on hyvin sopiva ja prässätty, näkee
viisaat kasvonsa ja kampaa vaaleahkoa tukkaansa, joka taipuu sileästi
ja kiiltää hiukan sähkövalossa. Keskimittainen vartalo ei ole lihava,
ei pyöreä ja epämiellyttävä, vaan muodokas ja joustava.

Opettajahuoneessa on suuri vihreällä verkaliinalla peitetty pöytä ja
eräässä nurkassa pienempi pöytä ympärillään korituoleja. Kirjahyllyllä
lepäilee sanoma- ja aikakauslehtiä, ja kaapissa on erikoisosastot
kullekin opettajalle. Seinillä ryhmissä tauluja mielen ylennykseksi
ja kohotukseksi. Varsinkin asetelmien runsaus on silmiinpistävä.
Tähän aikaan on harrastelijoiden uuttera parvi upottamaisillaan
asetelmiin koko Helsingin. Eräs niistä esittää vaaleasta savesta
tehtyä vatia kumollaan. Vadin sisältä tulee esiin hiukan surkastuneet
sipulinvarret. Niiden vihreyden takaa kohoaa kellervä lanttu, jonka
yläosa on hienosti sinipunerva, multaläiskä kupeessa. Lantun vierellä
mehevä ja punainen tomaatti ja lanttua vastaan vinottain nojaamassa
puolipitkää lajia oleva porkkana. Taulussa on hyvät värisävyt, esineet
eivät ole litteitä. Voi erottaa punaruskean porkkanan kyljessä ne
hienot viivat. Savivadin takana vallitsee tutkimaton hämärä. Kehykset
ovat paksut, himmeän kullan väriset. Kokonsa vuoksi on se erään ryhmän
keskellä. Toisessa asetelmassa on vain kukkamaljakko sinistä lasia.
Se seisoo päivänpaisteessa yksinään, ylhäisenä ja loistavana, ilman
kukkia, kyljessään ikkunan kuvainen. On myöskin tällainen taulu:
kannumainen porsliinimaljakko sinisin koristein, siinä kehäkukkia.
Maljakon vieressä vanha kirja, jonka ruskeaa nahkaselkää vasten
erottuu viehättävä vaaleanvihreä kesäomena. Omenan pinnalla oleva
kuparinhehkuinen läikkä ei ole väritahra, vaan siihen pudonnut
yksinäinen kukan terälehti.

Useampain asetelmain kaunopuheinen ja arvonsa mukainen selostaminen
käy vaikeaksi. Ehkä ne herättävät suurta ruokahalua opettajissa. Niitä
suosii varsinkin luonnontieteen opettajatar Katri Leppätarha. Hän
istuu tänä aamuna par'aikaa pienen pöydän ääressä korituolissa; ohuet
sääret, joita peittää polviin saakka ulottuvat damaskit, ovat heitetyt
sievään asentoon, ranskalaiset kengät esiintyvät edukseen. Mustassa
muodikkaassa puvussa on sangen paljon herkulesnauhoja. Hame ulottuu
juuri polviin. Kasvot ovat sileät, keskimittaiset kaikissa suhteissa.
Ruskea polkkatukka ei ole pöyheä, vaan noudattaa kuuliaisesti pään
muotoa pienine, sekoittumattomine laineineen. Hän lukee Uutta
Suomea, kädet puristavat lehteä kuin haukan kynnet saalista. Nousee
ja katsoo ikkunasta suureen pihaan, seuraa parin pikkupojan juoksua
ja temmellystä, pää kuroittuu vaanien eteen, pisimmälle yltää
leuka. Silmät ovat kuin kaksi rautanaulaa, terät suoraan alas. Hän
kääntyy pöydän luo parilla kiireisellä askelella, lukee seisaaltaan
Meteorologisen keskuslaitoksen säätiedoitukset. Pukeutuu, ilmestyy
pihalle surupuvussaan. Elegantit vaatteet ja tyttömäinen vartalo omalla
tavallaan korostavat kasvoja, joilla on nykyjään kireytynyt, kurkkiva
ilme, väliin se sulaa makeaan ystävällisyyteen. Hyvin pienin askelin,
juoksussa, säntää hän yli pihan. Vartalo viivana eteenpäin, suruharso
liehuen takana. Pikkuiset, tappelevat murikat seisahtuvat noloina hänen
leukansa varjossa, kyräillen, ruumis vielä liikunnosta nytkähdellen,
nauru ja voima paenneina kasvoilta. Eivät osaa sanoa selitystä,
kuuntelevat satelevia nuhteita. Kun he nyt ovat varmasti erillään,
rientää opettaja toisaanne. Siellä, missä sivurakennuksen leveät
ikkunanpuitteet ovat penkin korkeudella, istuu pikkutyttöjä karmilla,
jalat suorina eteenpäin, selkä lasissa. He saavat ankaran muistutuksen:
ei saa istua ikkunalla. Eräs suurempi tyttö nojaa selkäänsä ruskeaan
tiiliseinään, mutta loikastautuu äkkiä ja katoaa jonkin ryhmän taa. Ei
saa nojata seinään! Nurkkapuolella seisoo Koljovirta, eräs kahdeksannen
luokan nuutunut tyttö, silmäilee repalekantista kirjaa. Hän herää ja
kohottaa päänsä, kun siron leuan varjo välähtää kirjalle.

— Eikö Koljovirta ole ehtinyt lukea kotona? Kahdeksannen luokan oppilas
— pitäisi tietää koulun säännöt. On vaikeata ja ikävää opettajan
muistuttaa tällaisista asioista. — Ääni on hillitty, soi kuitenkin
pistävää harmia. Opettajan silmät sulkeutuvat puoliksi, salattu
raivo välähtää luomien rakosesta. Kasvot jännittyvät niin suuresti
muistuttaessa, että pieni kuoppa ilmestyy kiristyvään lihakseen ohimon
alle. Koljovirta ei ole Leppätarhan lempioppilaita. Painaa happamen,
muutenkin väsyttävän geometrian kainaloonsa ja jää seisomaan.

Nyt on järjestys pihalla. Hyvin puetut nuoret oppilaat juttelevat
ryhmissä, ystäväparit kulkea lapsuttavat hitain askelin käsi
kainalossa edestakaisin pitkähköä pihaa. Opettaja sipsuttaa nopeasti,
puolijuoksussa heidän keskellään ja hänen suruharsonsa liehuu
uskomattomasti aina ja kaikkialla.

Leppätarhaa pelätään eniten tässä koulussa. Ei pelätä sillä tavalla,
että luettaisiin hänen aineensa, vaan pelätään, ettei satuta häntä
miellyttämään. Hän voi hyvinkin pian sulkea silmänsä, koska on niin
hieno, ettei milloinkaan avoimin silmin heitä vihasta kärisevää
katsetta pienimpäänkään oppilaaseen. Mutta ummessa silmin hän
näyttääkin pelottavimmalta. Hän ei saattaisi koskaan hiuskarvan
leveyttä poiketa omista säännöistään, ne hallitsevat nyt koko hänen
maailmaansa. Tosin oppilaat muistavat ajan, jolloin hän oli kuin
hunajaa ja mielisteli heitä kaikkia — hän olikin silloin vielä
naimaton. Ensimmäisenä avioliittotalvena hänen kasvonsa saivat nykyisen
ilmeen, hän näkyi sinä vuonna imeneen salaisista lähteistä kiukkua
ja hermostunutta tarmoa — mutta se on ylipäänsä tarkoin kätketty ja
kuristettu sisimpään. Hän voitti kyllä jalosti avioliittotaistelussaan,
sillä hänen miehensä teki itsemurhan. Sen jälkeen opettaja Leppätarha
käyttää aina mustaa pukua, mutta on yhä vieläkin Helsingin
muodikkaimpia naisia eikä koskaan liho, ei koskaan astu pitkää
askelta! On tullut tavaksi, että silmät ummistuvat sangen usein ja
ääni kähisee silloin hillittyä kaunaa. Hänellä on vain koulu, _koulun
järjestys_. Ja täällä häntä pelätään. Vieläkin sattuu sentään, että
hän aivan odottamatta hymyilee kuin ennen. Kerran pikkujoululahjaksi
lähetettiin hänelle kihokki, sen alla oli kultaisin kirjaimin: Drosera
rotundifolia. Kuuliaiset oppilaat saavat lohtua nimittämällä häntä
Kihokiksi.

Kukin luokka marssii opettajansa perästä juhlasaliin aamurukoukseen.
Korkean sinertävän valkean katon alla seisoo kylmähkössä huoneessa
useampia satoja oppilaita laimeina kuin työssä. Edessä sievässä
asennossa Kihokki, tähystelee vastapäiseen ikkunaan. Kateederiin
nousee Valonkodin johtajatar. Ei juuri löydy laihempaa ja pitempää
naista. Hänellä on tarmokas leuka, terävä suora nenä ja hiukan sisään
kutistunut ohut suu. Pianon luona seisova oppilas ilmaisee hänelle
virren numeron. Johtajatar on jo usein huomauttanut toivovansa, että
jokaisella oppilaalla olisi oma laulukirja rukouksissa. Kuuluvasti ja
selkeästi lukee hän palasen hartauskirjasta »Helmiä syvyydestä». Hänen
äänensä kaikuu suuressa huoneessa:

— »Herra, me toivomme, että meidän tiemme olisi myöskin Sinun tiesi.»

Keskimmäisestä rivistä kuuluu puoliselvä naurunpurskahdus ja kuolee
heti. Joukko säpsähtää. Maisteri Leppätarha ei käännä päätään, mutta
sulkee silmänsä. Johtajatar jatkaa lukuaan tyynenä ja arvokkaana.
— Amen. — Kaikkien päät kumartuvat, sitten hän taivuttaa itseään
vinottain pöydän yli, pyytää maisteri Leppätarhaa kuiskaten jäämään
luokseen, neljäs luokka, syyllinen, saa myös käskyn jäädä paikoilleen.
Muut oppilaat kääntyvät ja marssivat pois. Vahtimestari sulkee
juhlasalin oven. Johtajatar puhuu hiljaa muutaman sanan maisteri
Leppätarhan kanssa, joka on hyvin kunnioittavassa asennossa sokeria
kasvoilla, astuu sitten sivulle, niin että näkee koko rivin. Kaikki
nuoret päät kääntyvät häneen päin. Leppätarha seisoo hiukan sivummalla,
hänen kasvojensa iho on kohonnut pieniin syhermiin kuin viluisella ja
silmäripsien välistä näkyy peitetty vihertävä, laimea katse. Kasvoissa
ei mikään lihas ole liikahtanut, mutta muutos on selvä äskeisestä kuin
lumella varjo. Johtajatar on se, joka loihtii ilon hänen kasvoilleen,
puhuu nyt juuri oppilaille arvokkaasti ja harkitusti.

— Koska rehtorilla on tunti kahdeksannella luokalla, on minun
velvollisuuteni ottaa tämä asia käsitelläkseni, ettei hänen tuntiaan
menisi hukkaan. Tarkoitan häiriötä rukouksissa. Sellaista ei ole
vielä kertaakaan meillä sattunut. Minä tahdon heti lausua, että se
on sangen ikävää. Kunnioituksen rukoushetkiä kohtaan pitäisi saada
teidät hillitsemään itseänne. Teiltä sivistyneiden kotien lapsina
ja neljäsluokkalaisina odotetaan kaunista käyttäytymistä. Me,
tämän koulun opettajat, olemme saaneet suuresti iloita siitä, että
oppilaat ovat tähän saakka esiintyneet harvinaisen kauniisti. Monissa
juhlatilaisuuksissa ovat vieraat lausuneet ilonsa ja ihmetyksensä
siitä. Se on tuottanut koululle kunnioitusta ja arvonantoa Me toivomme
teidän olevan yhteistyössä meidän opettajien kanssa, jotta koulumme
henki pysyisi korkealla, ei vain juhlahetkinämme, vaan joka päiväisessä
työssämmekin, vieläpä kodeissannekin. Ja nyt kehoitan niitä, jotka ovat
syylliset, astumaan esiin.

Todellisuudessa oli asia näin: luokka oli kaksoisrivissä. Rivin
keskikohdalla seisoivat rinnakkain Maire Valpuri ja Elina Wahlberg,
Elinaisen takana hänen paras ystävänsä Birgit Alm. Nyt oli Maire
Valpuri, tummatukkainen ja silmäinen, paksuhuulinen, heidän siinä
toimetonna seisoessaan painanut päänsä alas, työntänyt huulensa
torvelle ja kielenpäänsä näkyviin. Pieni Elinainen katseli häntä ja
hymyili. Sitten työnsi Maire leukansa pitkälle eteen, melkein seuraavan
tytön niskaan, nipisti huulensa, sulki silmänsä ja nosti hartiansa
luimuun. Juuri tällöin luki johtajatar: Herra, me toivomme... Elinainen
ei ajatellut tätä, mutta purskahti kovaan sopraanonauruun. Birgit Alm
veti samalla suunsa hymyyn. He kavahtivat naurun kajahtaessa korkeassa
salissa ja jähmettyivät.

Johtajatar katseli riviä vakavana ja kehoittavana. Elinainen kohotti
päänsä ja astui syrjään rivistä. Pienet, pehmeät kasvot olivat totiset.
Hän katsoi johtajatarta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Hetkisen oli
Elinainen seisonut, kun hänen rinnalleen harppasi jalomielinen Birgit,
joka oli hymyillyt. Tummapintainen Maire Valpuri seisoi paikallaan,
eihän hän ollut nauranut.

Eikö tähän kuulunut ketään muita? kysyi johtajatar ja silmäili pitkin
riviä etumaisista pienistä vakavista tytöistä suuriin vahvarakenteisiin
poikiin perällä. He seisoivat hengessään iloisina turvassa eikä kukaan
liikahtanut enää paikaltaan.

Te toiset saatte mennä tunnille. — Rivi kääntyi ja lähti hyvässä
järjestyksessä.

Birgit ja Elinainen seisoivat rinnan. Kauempaa katseli heitä
Leppätarha. Johtajatar astui askelen lähemmäksi.

— Miksi te nauroitte?

Tytöt ajattelivat molemmat Maire Valpuria, joka oli marssinut pois. He
eivät osanneet sanoa mitään ja näyttivät kovasti syyllisiltä. Molempain
katse vaipui johtajattaren kengänkärkiin saakka. Suuressa salissa on
hiljaisuus.

— Te olitte varmaan hermostuneita. Minä ymmärrän, että liikarasituskin
osaltaan aiheuttaa sellaista, ettei voi hillitä itseään, vaikkei olisi
erikoista syytäkään nauruun. Mutta jos olette väsyneitä, voittehan
pyytää päästä penkille istumaan rukousten ajaksi. Sen opettajat
sallivat mielellään. Tänään olette tehneet sangen rumasti. Häiritsitte
toisia ja näytitte huonoa esimerkkiä pienemmille. Niin, minun täytyy
määrätä kummallekin teistä päiväkirjamuistutus.

Tytöt liikahtivat helpotuksesta ja heidän katseensa sipaisi
johtajattaren rintoja. Oli vaikea seisoa. Johtajatar oli tovin ääneti,
katseli heitä, lisäsi vielä raskaalla painolla:

— Niin, minä olen kovasti pahoillani teidän käytöksestänne. Olette
tähän saakka olleet kilttejä tyttöjä. — Yhä hän tarkastaa heitä ja
nyökkää lopulta. Tytöt niiaavat, pujahtavat ovesta, juoksevat käsikkäin
ylös suuria portaita pakoon.

Johtajatar pyysi rakasta Katria suorittamaan merkinnön päiväkirjaan.

Seuraavalla välitunnilla Birgit kulki Maire Valpurin ohi, heitti
päätään, suupielet nytkähtivät ylenkatseesta alaspäin:

— Sinä, joka olet niin raukkamainen, ettet voi vastata teoistasi, sinä,
joka seisot paikallasi, joka _kehtaat_ olla.

— Enhän minä nauranut.

Birgitin silmät mustuivat:

— En minäkään. Menin esiin, koska hymyilin. Sinäpä sait alussa Elinan
nauramaan. Häpeä. Mutta minua ei yksi muistutus paina. Minä kyllä en
jää siitä luokalleni, kuten sinä jäisit.

Ja myöhemmin pitäessään tuntia neljännessä luokassa viittasi Leppätarha
asiaan:

— — — vaikkakin eräät tämän luokan oppilaat ovat käyttäytyneet sangen
sopimattomasti. — Hän katseli Elinaiseen ja Birgitiin päin. Kaikki muut
tunsivat olevansa hänen suosikkejansa sen tunnin ajan — ehkä.

Lassila sai odottaa melkoisen kauan neljättä luokkaa tunnille.
Hän käveli kädet selän takana tyhjässä luokkahuoneessa, kunnes
oppilaat saapuivat. Kaksi tyttöä oli siis jäänyt vielä kuuntelemaan
erikoisripitystä. Tunti kuluu työläästi.

— Sormu tulee todistamaan, että monikulmion kulmain summa on (n — 2)
oikokulmaa.

Tyttö kulkee aikaillen taululle. Hän on lihava olento, vaaleanpunaista
villaleninkiä koristavat hopealangat. Silkkisukat peittävät paksuja
sääriä ja vahvoja polvia. Hän piirtää kolme kirjasta näkemäänsä kuvaa
taululle. Jää seisomaan niiden ääreen. Se on hän, joka kerran sanoi
sukkeluuden erehdyksessä. Rehtori Varjoranta oli syksyllä selittänyt,
ettei valistusaikana uskottu mitä ei voitu järjellä käsittää. Oli
kysynyt sitten Sormulta, millaisia asioita ei voida ihmisen järjellä
käsittää. Tyttö vastasi unisesti: Geometriaa. Tämä tuli kerrotuksi
opettajahuoneessa, Kihokki otti sen johdosta Sormun suosioonsa
ja koroitti hänen numeronsa. — Siinä on nyt Sormu miettimässä
käsittämätöntä. Lassila seisoo luokan perällä ja sanoo hiljaisuuden
vallitessa: No?

Hiljaisuus Sormun taholla jatkuu.

— Miten on todistus? Siinähän on vain piirretty kolme epäsäännöllistä
monikulmiota. Sanokaa edes olettamus ja väitös.

— Oletetaan, että on monikulmio, väitetään, että sen kulmien summa on
(n — 2) oikokulmaa, laskettaa tyttö nopeasti.

— Miksi siis piirsitte _kolme_ monikulmiota?

Sormu sohii karttakepillä kuvioita:

— Tässä yhdessä vähenee yksi sivu ja yksi oikokulma, tässä toisessa
vähenee kaksi sivua ja kaksi oikokulmaa, ja kolmannessa kolmiossa
vähenee kolme sivua ja kolme oikokulmaa.

— Ei se ole kolmio, se on monikulmio — huutaa Lassila.

— Monikulmiossa — paikkaa Sormu.

Lassila harppaa pitkin askelin eteen. Kulmien väliin laskeutuu pari
ryppyä. Tytön veltto ääni! Valkeat kasvot, sileät ja värittömät.
Tavattoman lihava ruumis, kuolleet silmät. Viittilöi kepillä kuin
olisi samantekevää, pudottaako keppi vai ojentaa, kuin juottovasikka,
joka ei saa kesällä syödä ruohoa, että liha pysyisi valkoisena, ja
joka karsinassaan ei pistä turpaansa edes maitoon. Sellainen se härnää
Lassilan raivostumaan.

— Ei kai se sillä ole todistettu, että osoittelette niitä kuvioita.
Alkakaa järjestelmällisesti: Jos meillä on säännöllinen monikulmio,
voidaan teoreema sen suhteen aina todistaa — miten?

Sormu ei liikahda eikä äännä. Ei voi olla varma, tokko nuo korvat
taidokkaasti käherretyn polkkatukan varjossa kuulevatkaan. Lassila
ajattelee rumasti: Tapettu sika, syöttiläs.

— Minähän sanoin, että teoreema on todistettu kirjassa
epätäydellisesti. Oletteko kirjoittanut sen vihkoonne?

— En osannut — nuilahtaa helposti ja viattomasti vaaleanpunaisilta
huulilta.

— Ette siis seurannut viime tunnilla, sehän käytiin kaksi kertaa läpi.
No, kuunnelkaa nyt.

Lassila ottaa karttakepin. Sormu aikoo lähteä paikalleen.

— Ei ole mitään syytä lähteä pois, todistus ei ole suoritettu.

Maisteri todistaa malliksi. Oppilaat näkevät, että hän on suuttunut.
Sormu seisoo syrjässä ja tarkastelee liitukuppia.

— Sormu katsoo nyt taululle — sanoo Lassila — ei viisaus asu siellä
liitukupissa, kyllä se tulee täältä — ja hän selittää teoreeman
kirkkaaksi kuin aurinko. Sitten Sormu todistamaan. Yhtä epämääräisesti
hän sanelee merkityksettömiä lauseita.

— Veltto, veltto — ajattelee Lassila ja sanoo kovasti: — Menkää
paikallenne.

Sormu menee helpottuneena. Iloinen poika kuiskaa käytävän yli:

— Nyt tuli syytä lähteä pois.

Lassila astelee pari kertaa luokan halki, polkee kantapäänsä
maahan kuten talonpojat. Askelet ovat raskaat ja tomahtavat.
Pikkujoululahjaksi olivat oppilaat lähettäneet hänelle kumikannat.

— Ei kai mistään opetuksesta ole hyötyä, jos ette itse vaivaudu
vähääkään ajattelemaan. Tämä ei ole kyvyttömyyttä, se on velttoutta...
Voisinhan minä todistaa sen tuhat kertaa peräkkäin, mutta jos ette
yhdelläkään kerralla seuraa mukana, ei kai se ikinä jää päähän. Mitä
ihmettä te ylipäänsä tulette kouluun? Jääkää pois vaikka väkisin. Miksi
antaa pakottaa itsensä työhön, joka ei suju sen paremmin. Mutta se on
se, että olette välinpitämättömiä, välinpitämättömiä...

Sanat tulevat painokkaasti kuin kuulantyönnöt. Hän harppailee
sivukäytävää, lattia kaikuu. Selkeä säteetön valo leijailee korkeassa
uudenaikaisessa luokkahuoneessa. Oppilaat, joista vanhimmat ovat
viidentoista, istuvat, istuvat. Heidän parvessaan ei synny mitään
erikoisia mielteitä. Edessä nurkassa seisoo pieni pronssipatsas
jalustalla. Kaksi nyrkkeilijää kädet iskuvalmiina katselee siinä
toisiaan. Palkinto tämän luokan pojille kolmiottelusta.

Sähkökello soi. Pulpetin kannet avautuvat kuin iskusta. — Sama läksy
— huutaa opettaja. Luokka alkaa purkautua ulos käytävään. Eräs pieni
poika avaa suuret ikkunat ja asettaa narusta riippuvat pienet pahkat
niiden väliin.

Jumalan kiitos. Tunti on lopussa.

Lassila kulkee luokan perästä, tulee opettajahuoneeseen, ottaa
sanomalehden.

Ison pöydän päässä istuu saksan apulaisopettajatar. Hänellä on
vihkokasa kyynärpäänsä vieressä. Musta tukka leuhottaa yli otsan ja
paksut verevät huulet ovat suipulla. Silmiä ei näy kulmien alta. Niin
hän seuraa oppilaiden viimetuntisia kirjoituksia. Hän on ensimmäistä
vuotta opettajana — oppilaiden menestys on hänen menestyksensä. Huulet
hymyilevät jokaiselle oikealle lauseelle ja suipistuvat äkkiä yhdeksän
pisteen virheiden edessä.

Vaalea ruotsin opettajatar, lihavahko ja kookas, istuu siellä lempeä
surumielisyys soikeilla kasvoillaan. Hän ei kellekään voi sanoa kovaa
sanaa. Ei vaatia liikaa. Kun kahdeksannen luokan pojat eturivilläkin
pitävät kirjaa esillä, syntyy murhe noihin silmiin, hän sanoo
pahoillaan: Herrarna äro goda och lägga bort böckerna. — Se sydän on
läpeensä hyvä, täynnä ihanteita, rakkautta isänmaahan, taiteeseen,
estetiikkaan. Hän on jo monen lapsen äiti. Lukee tunneilla joskus
luokalle ruotsalaisia runoja. Hänestä pitävät pojatkin.

Historian opettaja ja rehtori Amos Varjoranta seisoo hajasäärin, on
vielä pitempi kuin johtajatar ja vielä laihempi. Pää täsmälleen kuin
Aleksis Kivellä. Suuri paljas otsa, kuivunut nahka poskissa vetäytyy
painuneesti luiden yli. Alakuloinen ohut suu kohoaa toiselta laidalta
hymyyn. Hymy näyttää säälittävältä ja surkealta, siihen sisältyy
viisaan epäilystä. Hän kertoo kahdeksannen luokan kehittymättömyydestä.
Oli kysymys: Mitä muuta kuului ritarielämään? Sahlstedt joutuu
vastaamaan, katsahtaa lamppuun ja sanoo: Metsästysretket. — Opettaja
huomauttaa: Selitetään vähän laajemmin. Iso poika katsahtaa uudelleen
lamppuun ja laajentaa: Arkisen elämän yksitoikkoisuuteen tuottivat
vaihtelua ja viehätystä metsästysretket. — Hm. Olihan se täsmälleen
kirjan mukaan.

Ruotsin opettaja hymyilee kuin auringonsäde ja kujertaa kuin kyyhkynen:
Juu, juu, juu.

Saksan opettaja kohottaa päätään ja naurahtaa äänekkäästi. Hänen
silmänsä ovat harmaat.

Maisteri Leppätarha hymyilee ja päättää itsekseen koroittaa Sahlstedtin
numeroita maantieteessä, kasviopissa ja biologiassa.

Amos Varjoranta on tiedemies ja kysyy tieteellisellä tarkkuudella.
Nyhtää oppilaasta viimeiset tiedot. Esimerkiksi:

Oppilas: Pietari suuren aikana asui Moskovassa ulkomaalaisia.

Amos: Mitä ulkomaalaisia?

Oppilas: Saksalaisia ja ranskalaisia.

Amos: No, mitä vielä?

Oppilas: Englantilaisia ja hollantilaisia.

Amos: Missä ne siellä asuivat?

Oppilas: Laitakaupungilla.

Nyt ottaa Amos taskustaan voileipäpaketin ja alkaa pureksia hiljaa.
Ei ole paljon hampaita, mutta kuitenkin hän pureksii tieteellisellä
tarkkuudella ja alottaa syönnin jo ensimmäisellä välitunnilla.

Lassila katsahtaa rouva Tainioon. Tämä opettaa kolmanteen luokkaan
asti matematiikkaa. On auttamattomasti väärällä uralla, näyttää aina
onnettomalta.

Välitunti loppuu. Pastori palaa pihalta valvomasta oppilaita. Hän on
kepelä mies, liikkuvainen ja pyöreä, lystikäs puheissaan. Vaaleat
kulmakarvat lähtevät aivan nenän luota, kohoavat vinosti puoliväliin
matalaa otsaa ja loppuvat siihen, niin että hän näyttää aina
tirkisteleväiseltä ja hiukan hämmästyneeltä.

Oppilaat tulevat portaissa. Heidän puheensa sorina kuuluu kuin virta
kivikosta, ja pastori sulkee oven, hymyilee, hieroo käsiään ja kumartuu
hiukan saksan opettajan puoleen:

— Mitenkäs tämä työ luistaa?

Opettaja pudistaa päätään ja harmaat silmät vajoavat ikäänkuin
avuttomina ja sisäänpäin: Toivotonta, toivotonta... Pastori ottaa käden
vihkopakan päältä omiinsa ja suutelee sitä. Se on hänen tapansa. Toinen
vajoaa uudelleen työhönsä — hän on hyvin nuori.

Opettajat alkavat lähteä luokkiin. Amos Varjoranta nielaisee
viimeisen murun poskestaan, pistää voileipäpaketin taskuunsa, ottaa
kirjan kaapin kulmalta kainaloonsa ja katoaa. Lassila jää istumaan.
Hänen tuntinsa eivät ole yhtäjaksoisesti ja tämän välin viettää hän
koululla opettajahuoneessa. Myöskin Leppätarha jää istumaan ja kysyy
ystävällisesti:

— Sinullahan on tunti välillä vapaata? Oletko koko sen ajan täällä?

Opettajien kesken vallitsee hyvä toveruus. Kaikki ovat sinuja
keskenään. Lassila myöntää istuvansa sen aikaa täällä ja saa kauhukseen
tietää Leppätarhan jäävän seuraansa — tämä on luovuttanut tuntinsa
Matille kokeisiin. Oikeastaan hänen pitäisi järjestää kokoelmahuonetta,
oppilaiden lahjoittamat kasvit olisi sijoitettava koulun herbarioihin.
Hän kertoo vielä viimekeväistä harmiaan. Pitkä Kaijankoski oli
luvannut koululle kaksikymmentä kasvia. Kun hänen lahjoituksensa oli
ehditty painaa vuosikertomukseen, jätti hän ne tuomatta — ja kesällä
oli hävittänyt koko kokoelmansa. (Se oli vahingoksi Kaijankoskelle,
sillä tämä opettaja ei unohda eikä anna anteeksi sellaisia.)
Leppätarha valittaa suuresti _eräiden_ oppilaiden järjestyskyvyn
puutetta. Ylipäänsä koulun oppilaat käyttäytyvät mallikelpoisesti
ja ihailtavasti. Hän on teroittamalla teroittanut, ettei heille ole
olemassa mitään muuta tärkeää kuin koulupaperit — poissaololiput ja
todistukset — ne ovat heidän ainoat arvopaperinsa. Ainoat heidän
tähänastisessa elämässään, jotka he ovat itse ansainneet. Mutta on
suorastaan käsittämätöntä, sitä ei voi ymmärtää, miten kehittymätön voi
olla joku kahdeksasluokkalainenkin tässä suhteessa. Kaksi kertaa on hän
kysynyt Koljovirralta poissaololippua — tämä ei ole muistanut. Kuinka
sen voi unohtaa? Ja sitten nousee seisomaan niin ylimielisenä kuin
olisi opettaja väärässä.

— Etkö sinäkin ole huomannut, että Koljovirta on tullut tavattoman
röyhkeäksi? Kun huomautan hänen käytöksestään tyynesti ja aivan
ystävällisesti, heittäytyy hän pulpetille vielä minun puhuessani ja
alkaa itkeä. Makaa sitten siinä käsiensä päällä koko tunnin.

— Taitaa olla hermostunut.

— Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta, että tämän koulun oppilas
käyttäytyy siten opettajaansa kohtaan. Lisäksi hän tahallisesti rikkoo
koulun sääntöjä — lukee koulupihalla. Kahdeksasluokkalainen. Siitä
voisi alentaa käytösnumeroa. Ja lisäksi sellainen huolimattomuus. Minä
tulen ehdottamaan, että ainakin hänen huolellisuusnumeroaan alennetaan.
En käsitä, kuinka olisi mahdollista enää antaa hänelle kymmentä.

— Hän on ainakin minun aineissani varsin huolellinen.

— Kuinka nyt voisi yhdessä olla huolellinen, kun ei ole ylipäänsä. Ja
luokanvalvojana tiedän asian Ei kai hän ole paras matematiikassa? Eikö
Elisabeth Ojanto ole paras?

— Niin, — no, hän onkin taas nero tässä aineessa, ei tarvitse
huolellisuutta.

— Hänestä pitäisi tulla matematiikan opettaja.

— Silloinpa hänen lahjansa menisivät hukkaan.

— Vai niin. Kyvyttömätkö sitten opettajaksi? Minä ihmettelen sinua.
Minä ainakin tunnen vastuunalaisuuteni. Yksin välitunneillakin
valvoessa täytyy katsoa, etteivät oppilaat vahingoita toisiaan, tee
mitään kiellettyä tai puhu sopimattomia. Minulla ei enää olekaan
mitään muuta tässä elämässä kuin koulu. Ajattelen suurella surulla
ylioppilaskirjoituksia tänä keväänä. Se luokka ei lue mitään muuta kuin
matematiikkaa. Ne lyövät sen takia laimin realikokeen. Luulen, että
sinä vaadit heiltä liikaa.

— Kuta enemmän vaatii, sitä enemmän kai ne suhteellisesti osaavat. Ei
ole pelkoa, että tulevat liian korkealle tasolle.

— Mutta nehän ovat suorastaan matematiikkahulluja! Suurin osa luokkaa
ottaa yksityistunteja siinä.

— Ne tuntevat siis oman heikkoutensa.

— Ja laiminlyövät muut aineet, ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa
ajatella mitään. Kyllä minä katson oppilaiden parasta, tarkoitan heille
hyvää. Ne ovat niin liikarasittuneita, että istuvat aivan harmaina.
Olen kehoittanut jokaista juomaan kalanmaksaöljyä, mutta kalpeina ne
pysyvät. Koulun toivo...

Tämän ylevän lauseen keskeytti johtajatar, joka tuli kanslian puolelta
kasvoillaan kirkastus.

— Mitä te puhutte koulun toivosta?

— Minä vain — että kahdeksas luokka on aivan liikarasittunutta. Kuinka
ne sitten selviävät tenttiajasta, kun jo nyt ovat niin heikkoja.

— Hoo, kyllä ne ovat koko kouluajan olleet yhtä heikkoja ja
liikarasittuneita, sanoo Lassila.

— Onhan se ymmärrettävääkin, toisaalta — Leppätarha katsoo
johtajatareen ja huolestuneille kasvoille nousee pyytelevä hymy —
he eivät saa syödä kunnollisesti ennenkuin iltapäivällä ja valvovat
myöhään yöhön. Luulen vain, että niillä on liiaksi kotitehtäviä
matematiikassa.

— En minä vaadi liioin osaamista, ulkolukua ei yhtään, ainoastaan
ymmärtämistä — sanoo Lassila.

— Jaa — tämä on tärkeää. Kirjoituksista riippuu koulumme kunnia
ja maine. Mutta puhutaan siitä toiste. On se raskasta työtä tämä
koulutyö, mutta myös ihanaa työtä — johtajatar laskee kätensä maisteri
Leppätarhan olkapäälle, hänen laihat kasvonsa näyttävät rasvaisilta
ja kiiltäviltä auringonpaisteessa — tunnen niin suurta työniloa
tämän nuoren tuleentuvan viljan keskellä — hän on runollinen ja
käyttää mielellään vertauskuvia — mutta nyt pyytäisin sinulta pientä
palvelusta. Rakas Katri, wolltest du mir zu Gefallen tun?

Leppätarha kuroittaa leukaansa ylös kuin äitinsä puoleen, ja äiti
taputtaa häntä olalle:

— Minulle nähkääs juuri soitettiin, että rouva Sörensen Kööpenhaminasta
on Helsingissä. Saako hän tulla tervehtimään meitä? Sehän on kunniaksi
koulullemme. Hän tulee yhden ja kahden välillä. Joka luokassa pitää
yksi oppilas puheen ja kiittää vierasta, mutta kahdeksatta luokkaa emme
tahdo rasittaa sillä, emmehän voi viedä heidän kallista aikaansa. Ehkä
voisimme kuudennessa luokassa järjestää runonlausuntaakin. Ja ihan
alussa, kun hän tulee, ovat valmistavan koulun pienet tytöt ja pojat
suuressa aulassa rivissä kunniakujana pienet Suomen liput käsissään.
Ja he laulavat jonkin laulun. Tunnin päätyttyä juo vieras opettajien
kanssa kahvia täällä. Ehkä sinä nyt tahtoisit kulkea kertomassa
oppilaille tämän ilosanoman, että he saavat tanskalaisen vieraan. Anna
oppilaiden samalla äänestää, kutka pitävät puheita. He saavat seuraavan
tunnin olla vapaina ja valmistella niitä.

Leppätarha nousi heti kuuliaisesti ja sulavasti. Kun hän on
sipsuttamassa pois, sanoo johtajatar:

— Jaa — en minä tiedä miten selviäisin ilman sinua, rakas Katri. Sinä
olet minun oikea käteni.

Rakas Katri hymyili ja katosi, ja johtajatar lähti valmistamaan omaa
puhettaan. Lassila jää yksin. On hiljaista ja aurinko paistaa. Hän
katsoo sen valoa ikäänkuin raskaalla pelolla. Se masentaa ja painaa
yhä enemmän. Tulee ajatuksiin, että pitäisihän hänen olla tullut
niin pitkälle, että luulisi kaiken olevan yhdentekevää, ettei enää
välittäisi mistään. Sittenkin — niin, tietysti on totta, että vain
naiset sopivat tähän virkaan. Niillä riittää loppumatonta intoa pikku
asioihin. Hoh — syököön Leppätarha mielikseen häntä johtajattaren
edessä. Hän osaa kyllä katkaista aikanaan. Syököön. Yht'äkkiä tuntuu,
kuin hän tahtoisi olla metsässä ja hakata puita. Kaataa kaikki maailman
puut, heiluttaa kirvestä — lyödä. Sitten ajatukset taas painuvat alas.

Oli viimeinen välitunti. Päivä olikin kääntynyt aurinkoiseksi. Aamun
korkealla kulkevat pilvet kadonneet. Avaruus siinsi tasaisen sinisenä
ja aurinko paistoi pitkulaiseen koulupihaan. Lassila kuljeskeli
edestakaisin valvontavuorollaan. Oppilaat seisoivat ryhmissä.
Melusivat, kuljeksivat. Heissä eli kadehdittava kevään henki, he
olivat käsittämättömän nuoria. Jotkut pojat hyppivät pihan laidalla
kolmiloikkaa paljain päin. Koulutalon seinä kiilsi päivässä, luokkien
ikkunat olivat auki.

— Hyvin järjestetty ja aurinkoinen Valonkoti — ajattelee Lassila. —
Täällä pihalla nämä vielä nauravat ja näyttävät ihmisiltä, hetken
kuluttua soi kello ja kaikki ovat luokassa paikoillaan harmaina
ja kuolleina. Jolla vielä on henkeä jälellä, se lukee kuin hullu
balsamoituakseen sieluineen ja ruumiineen. Hyvä. Ja minä niitä
liikarasitan, minä niistä laitan muumioita, minä kuivaan nuoruuden
kukoistuksen. Matematiikan laskut — nepä ne syövät punaiset verisolut,
taittavat elinhermon. Hyi. Ja onpa siellä sieviä sääriä. Ne eivät
kuulukaan ensipolven sivistyneistöön. Typerää, typerää, sanoo Eetu.
Hyperviisautta, sanon minä. Inhottava on tämän laitoksen henki...

Auringonpaisteessa selkä seinään nojaten seisoi Koljovirta, tyttö,
josta hän oli puhunut Leppätarhan kanssa. Juuston värisillä kasvoilla,
likaisen otsatukan alla asui katkeruus ja kyllästymys. Silmät
tuijottivat maahan. Ikävältä hän näytti ja vastenmieliseltä. Se melkein
lähenti Lassilaa häneen. Tyttöhän oli itkenyt tänään. Jaa. Siinä on
ainakin yksi elävä kala, joka tuntee olevansa savustuslaitoksessa.

Hän kulki parin kolmannen luokan, pojan ohi, toinen kuului väittävän,
että Tainio hyppää suuttuessaan tasajalkaa puolen metrin korkeudelle.
Toinen kiistää nähneensä, ettei se muka pääse niin ylös. Ei siitä olisi
miksikään korkeushyppääjäksi...

Aika melu kuului kahdeksannesta luokasta, kun hän lähestyi sen ovea.

— Se vielä puuttuisi, että minä heitä varoittaisin olemaan hiljaa.
Järjestykseen. Noudattamaan koulun henkeä.

Luokka nousi seisomaan. Siellä oli raitis ulkoilman tuntu. Erään tytön
hiukset välkehtivät auringossa. Kullahtavat kiharat. Hymyä oli vielä
monilla kasvoilla, joissakin silmissä näkyi huoleton uneliaisuus.
Viikon päästä he pitäisivät penkinpainajaisia. Lassila oikeastaan
tiesi, että tämä luokka piti hänestä. Täällä kerkisi nauttia siitä,
että osasi opettaa terävästi ja selvästi. Niin. Piti kertailla
geometriaa. Hän kulki ikkunan luo ja katseli luokkaa. Aurinko lämmitti
niskaa ja hiuksia. Onpa se jo lämmintä.

— No niin. Todistetaanpa, että kolmion merkilliset pisteet ovat samalla
suoralla.

Jotkut viittasivat kädellään häntä kohti, useimmat eivät tienneet, tämä
on vaikeahko teoreema, eikä ollut läksynä.

— Koljovirta.

Hän seurasi tyttöä tämän kulkiessa taululle. Yhdeksäntoista vanha.
Älykäs, ruma ja kärsivän näköinen. Niin. Rintakehä sisäänpainunut.
Avonaisesta kaula-aukosta näkyivät korkeat solisluut. Hyvin laiha ja
veretön — niin, niin. Purskahtelee usein tunnilla herkästi ja rajusti
nauramaan. On siis itkenyt tänään. Hän katselee tytön liikkeitä ja
olemusta siellä luokan edessä ja toistelee mielessään: niin, niin.

Todistusta kehittelevä ääni kuuluu sangen kaukaa kuin unessa,
epätasaisena ja kiihkeänä. Se lakkaa. Tyttö jää katsomaan häneen kuin:
onko tämä valmis ja oikein? Uskaltaako tässä lähteä paikalleen? Lassila
heristäytyy.

— Jaa. Mutta älkää kuitenkaan puhuko kolmion kyljistä, vaan sivuista.
Kulmalla on kyljet, kolmiolla sivut. Menkää paikallenne.

Hän melkein hymyili.

— Otetaanpa sitten teoreema, että suorankulman projektio tasolla on
suorakulma. Se ei ole kirjassa, mutta teillä oli se viime vuonna
kokeissa.

Kolme kättä nousee. Monet silmät näyttävät hämäriltä. Viime vuonna
—! He saattavat harjoitella kirjantehtävät ulkoa, mutta tällaiset...
probleemat... niitä tulee ylioppilaskokeeseen. Keksi! Ratkaise ne.
Kirjasta vain yksi... Joku tyttö painaa otsan käteensä ja hymyilee.

— Eihän sitä tarvitse muistaa, tulkaa taululle koettamaan. Ensin on
tietysti piirrettävä tämä projektio ja selitettävä miten se tehdään.
Sehän nyt pitää jokaisen osata. Kun sitten ajattelee avaruusgeometrian
teoreemoja, tuleehan siinä mieleen, mihin niistä voi nojata. Jo
konstruktiosta sen huomaa. Pitää _valita_ sopiva. Päätellä: Koska —
niin.

Juustonväristen kasvojen vierestä nousee neljäs käsi.

— Sandberg.

Sandberg on pitkä, hyvin kehittynyt vartaloltaan. Hänellä on komeat
hartiat, suora nenä, huoleton tukka, tumma iho ja ylhäinen ilme.
Jollakin tapaa hienostuneet liikkeet, ei poika vaan mies. Alkaa
selittää, pysähtelee hiukan välillä. Sanoo lauseensa kuin hiukan
halveksien ja varmana.

Lassila sattuu katsahtamaan juustonväriseen. Tämä ei luule kenenkään
näkevän. Pää on kuroittunut eteenpäin. Sadepisaranväriset mitättömät
silmät ovat janoiset kuin väsyksiin ajetulla peuralla. Lassila kääntyy
pois. — Ilmankos. Siinä elää traagillinen rakkaus. Jaa — vastakohdat
etsivät toisiaan tuhotakseen toisensa.

Kuuluu koputus luokan ovelta. Johtajatar tulee sisään vieraineen.
Sandberg vetäytyy syrjään ja kumartaa hiukan.

— Tässä on meidän matematiikan opettajamme, maisteri Lassila —
esittelee johtajatar — ja vieraamme Tanskasta, rouva Sörensen.
Kouluneuvos Airisto ja rouva Airisto.

Vieraat puristavat Lassilan kättä. Pitkä johtajatar taivuttaa päätään
tanskalaisen puoleen, heilauttaa kättään uljaalla liikkeellä, hänen
hymynsä on salaperäinen, voimakas ja loistava: — ja tässä, tässä on
koulun kunnia ja toivo, sen kahdeksas luokka. He tekevät lujasti
ja ahkerasti työtä. Täällä on ikkunaverhoihinkin ommeltu seppeleet
muistuttamaan siitä suuresta voitonpäivästä. Tämä seinällä oleva
reliefi kuvaa kreikkalaisia neitosia kantamassa elämänköynnöstä.
Toisilla köynnös murtuu — toisilla se säilyy ehjänä. Täällä
Valonkodissa rakastetaan taidetta. Kauneuden tulee puhua seiniltäkin
sydämille. Puheita onkin jo pidetty toisissa luokissa No niin, raikkaat
oppilaat, me jätämme teidät taas ahkeraan työhönne.

He poistuivat. Millä verrattomalla äänellä hän sanoi: Valonkoti. Tuo
nainen, joka on koulunsa, tämän kauniin laitoksen tähden, jäänyt
selibaattiin. Hän on kuitenkin sokea — ja onnellinen. Jotkut oppilaat
hymyilivät nopeasti ja hiukan epäuskoisesti hänen puhuessaan heidän
ahkeruudestaan. Sandberg jatkaa todistustaan, Lassila oikaisee välillä.
Tunti loppuu, oppilaat hajaantuvat koteihinsa ja Lassilakin lähtee. Hän
kulkee hitaasti tietään.

Keväinen leyhkä on jo ilmassa. Viettävällä Aleksanterintorilla kulkee
pieniä hiekkaisia puroja tien yli. Hän harppailee sulamattomia
paikkoja. Tänään ensi kerran syntyy ajatus erota opettajan toimesta.
Mitä varten käydä kantamaan sisäistä taakkaa sentähden? Ennen hän piti
siitä hyvinkin.

Ei ole helppo olla sen, jonka sydän on katkeruutta täynnään.




2.


Keväinen iltapäivä. Katu on kuiva, päivänpaiste lepäilee kiveyksellä,
jota ihmiset polkevat. Talot nojautuvat toisiaan vasten ja kohottavat
otsaansa ylös. Ne ovat suoria, järkkymättömiä, uutta tyyliä. Tänään
ne kuitenkin seisovat iloisina kuin pienessä humalassa. Tuulen henki
pyyhkäisee niiden kuvetta, pikkulapset nauravat siellä ihan alhaalla
ja nojaavat selkäänsä talojen jalkoteriin. Sininen taivaan kupu on
kohonnut liian ylös, huimaavan ylös. Ilma kevyt. Kaikkialla tanssii
meren yli tullut huoleton väkevä henki, kevään henki, hiuksissaan maan,
avaruuden ja vetten tuoksu.

Lassila kulkee kotiinsa, astuu auringon puolelta Antinkatu 38:n
varjoon, avaa oven. Rapuissa on kolakka viileys. Hän juoksee muutamat
askelet, hissihän on siellä käänteen takana. Juuri kulmassa syöksyy
vastaan nainen, hänkin juoksussa. Lassila heittäytyi äkkiä nojaa
vasten: Hopsis! Toinen hyppää syrjään, purskahti kirkkaaseen nauruun ja
hyppelee alas rappuja. Lassila seisahtuu pakosta ja jää tuijottamaan
jälkeen. Olento on ovesta livahtamassa, kun hän ehtii huutaa:

— Onko neidillä kiire?

Toinen kuulee jotakin, kääntyy takaisin ja seisahtuu sinne alas. Huutaa:

— Kuinka sanoitte?

Mies ei voi olla nauramatta:

— Onko neidillä kiire?

— Juu, juu. On minulla... Nainenkin nauraa ja katoaa.

Lassila jää seisomaan ja katsomaan jälkeen. Hän hymyilee vielä — seisoo
ja hymyilee. Tämäpä oli sattuma. Suloinen pieni sattuma. Hän tunsi
itsensä niin hurjan iloiseksi. Kuin olisi ryöminyt esiin alkuvuorien
alta tuhannen vuoden perästä ja iloinnut ensi kertaa eläissään. Hän
lähtee naisen jälkeen. Tätä ei näkynyt sillä kadulla, siis torin yli.
Sielläpä se kulkee kiireisin askelin, näkyy olevan hoikka, hiukan yli
keskipituuden. Takki tuollaista epämääräistä hienoa väriä harmaine
nahkoineen. Mustat sukat ja kengät. Menee alas Hietalahden rantaa ja
tuon korkean lankkuaitauksen viertä pitkin Eiran puolelle päin. Nousee
yli leikkikentän, missä lapset heittävät palloa ja kaivavat hiekkaa,
pujahtaa Betanian pääovesta sisään. Menikö tämä kirkkoon? Lassila
kulkee ihmeissään ovelle ja näkee siinä lasin takana ilmoituksen
hartaustilaisuudesta: Pastori Miller puhuu Jakobin painista,
yksinlaulua ja soittoa. Vapaa pääsy. Kaikki tervetulleita.

Lassila menee sisään. Ovella myytiin ohjelmia à 2: —. Penkit olivat
jokseenkin täynnä istujia. Hän istui eteen, ei nähnyt jälkeäkään
äskeisestä naisesta, katseli ympärilleen ja tunsi itsensä sangen
typeräksi, laulettiin virsi ja joku neitonen soitti, siirtyi sitten
istumaan taapäin. Pastori astui korokkeelle. Hän on valkotukkainen,
vanttera, puhuu kiihkeästi ja hyvin.

Tässä tuon vanhan tarinan ydin: Esau tulee metsästä nälkäisenä — kovin
nälkäisenä ja väsyneenä. Hän on harhaillut koko päivän, Jakobin ruoan
haju tunkeutuu nyt hänen sieraimiinsa. Hän on nälkäinen ja pyytää:
»Anna minun syödä tuota ruskeaa ruokaa, sillä olen väsynyt.» Jakob:
»Myy minulle tänään esikoisoikeutesi.» Esau on kuolemaan asti heikko
halusta ja nälästä, näkee ruoan edessään, se kiihottaa hajuaistia.
Hän heittäytyy istumaan, on antautunut ja sanoo: »Katso, minä kuolen
kuitenkin, mitä minulle siitä esikoisuudestani.» Ja Esau söi ja joi,
nousi ja meni pois. Näin halpana piti hän esikoisuutensa.

— — »Mutta moni myy vähemmästä kuin hernerokasta sen mikä on hänen
etuutensa, kuuluva taivaan alla vain hänelle. Se mitä itse haluamme,
mihin on syttynyt oma himomme, se meitä pettää, sen edessä olemme
heikompia kuin Esau.»

Sokea Isak istuu kuolinvuoteellaan. Hän hyväilee petturia, tuntee
nahkojen lemun ja sanoo: »Poikani tuoksu on niinkuin kedon tuoksu,
jonka herra on siunannut.» — Jakob pakenee ja lähtee palaamaan
kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kaikki rikokset vanhenevat, ehkä aika
on tämänkin vienyt pois — mutta kuitenkin hän pelkää. Pelko syö, eikä
hän enää ole yksin: on kaksi vaimoa ja yksitoista lasta. Sentähden
lähettää hän pyytämään armoa Esaun edessä, mutta sanansaattaja tuo
vastauksen, että häntä vastaan tullaan sotimaan neljänsadan miehen
voimalla. Pelkuri Jakob lähettelee lahjoja, aikoo taas madella —
viimeiseksi varakeinoksi hän jakaa joukkonsa kahteen osaan — jos toinen
lyödään, säilyyhän toinen. Hän ei saa rauhaa vuoteellaan teltassa, vaan
nousee ja vie vaimonsa ja lapsensa keskiyöllä Jabbok-joen yli. Ehkä
he ovat siellä turvassa. Jää itse yksin toiselle puolelle ja huutaa:
»Pelasta minut veljeni Esaun kädestä, sillä minä pelkään, että hän
tulee ja lyö minut ja äidit lapsineen.»

Ja Jumala itse tulee taistelemaan alas Jakobin kanssa yön pimeydessä
hiljaisen joen partaalla. He käyvät äänetöntä kamppailua, eikä Jakob
nyt hellitä, hän — petturi, rikkoja ja pelkuri. Hän ei hellitä, vaan
voittaa. Mutta jää tämän taistelun muistoksi ainaisesti ontuvaksi.

— »Tällaisen taistelun käy jokainen ihminen joskus. Raskaimmin käyvät
sen suuret henget, nuo nerokkaat ja heikot. Jotkut voittavat. Ne,
jotka voittavat, saavat aina kantaa jonkin lähtemättömän merkin tästä
taistelusta. Jakob kulki ontuvana koko loppuelämänsä. Kuinka usea
meistä kantaa tai tulee kerran kantamaan oman sinettinsä?»

Puhuja astuu pois. Hänen vanhat kasvonsa ovat sileät, kovat,
tasaantuneet. Neitonen menee jälleen soittamaan ja toinen —
mustapukuinen. Sehän on nainen, jota Jussila seurasi. Ja kokonaan
mustissa. Pehmeä, muodikas puku. Lassila katseli jalkoja: tavattoman
sievät ja hoikkanilkkaiset. Todella: jalomuotoiset jalat mustissaan.
Hän alkaa soiton mukana laulaa:

    »Rauhalla ei loppua,
    kun sen antavi mulle Jeesus...»

Nainen seisoi pää ylös kohotettuna, katse kiinnitettynä kaikkien päiden
yli suoraan ja värähtämättä ikkunan yläruutuihin. Hän ei siten voinut
nähdä ihmisiä, mutta tunsi varmasti kaikkien katseet itsessään. Eikös
vain hiljaa värissyt koko olento? Mustan puvun kauluksesta pistää esiin
valkea kaula, sen jänteet liikkuvat hiukan laulaessa. Lassila katsoo
siihen, missä kaula päättyy ja alkaa rintakehän alue, siihen pieneen
kuoppaseen: Kyllä voi olla ihanata ihmisliha.

Siniset silmät, varmat, kirkkaat ja loistavat, katsovat sinne ylös, yhä
samaan paikkaan kuin näkisivät maan yli taivaaseen. Molemmat kädet ovat
edessä puristetut yhteen kuin rukoilijalla. Siinä hän veren kukkiessa
poskilla julistaa riemuiten, korkealla, katkeamattomalla äänellä:

    »niin ei rauhalla loppua.»

Laulu on sangen pitkä. Tytön kaikki veri näytti sen kuluessa kohoavan
kasvoihin. Kädetkin ovat ihan punaiset. Eikös hän ollutkin kalpea,
kun he tapasivat rapussa? Huulten välistä välähtelivät helmenvalkeat
hampaat. Pelkäämättä, riemulla hän lauloi Jumalastaan. Ehkä tunsi
ihanaa väreilyä olennossaan ja näki taivaan avoinna, enkelit ja
kunnian. Sen vuoksi autuus kruunasi hänen olentonsa. Hän oli kohonnut
kalliolle. Oli ylettymättömissä vaaroilta, lialta, tuskalta, himolta,
houkutuksilta ja saatanalta... Kaikelta, mikä kuuluu maan piiriin. Oli
voimakkaasti suojeltu, tuhanten enkelien ympäröimä. Siksi kultainen,
väsymätön ääni kertasi uudelleen ja uudelleen varmana, täysin varmana,
voiton hurmiossa:

    »Rauhalla ei ole loppua...»

Että ihmislapsi voi olla tuollainen! Nuori nainen, viaton, puhdas,
koskemattomissa keneltäkään, maailmassa ja kuitenkin turvattuna. Ei
aavistustakaan kaikesta siitä, mitä hän, Lassila, oli nähnyt omassa
itsessään ja kaikkialla. Siitä pimeydestä. Siitä elämästä.

Yksi puhdas, yksi varma ja turvallinen. Nuori nainen, jolla on niin
puhdas iho ja ihana kaula. Hoikka, mustapukuinen nainen.

Laulu loppui. Hän katsoi ympärilleen. Eivätkö ihmiset taputa? Mutta
hehän ovat kirkossa, sitä ei voi tehdä. — Mustapukuinen siirtyi
istumaan hänen taakseen jonnekin. Lassila oli yhä ihmetystä täynnä.
Hän ajatteli koko ajan niinkuin oli nyt tottunut sanomaan kaikista
naisista: on tai ei. Tästä hän ajatteli: se tyttö on vielä viaton ja
hyvä. Hänessä on enkelinkaltaisuutta, jokin omituinen henki. Hän ei
ymmärrä sellaista himoa, jota minä näen itsessäni ja kaikissa. Sitä
elämätä ja niitä ajatuksia, joita haudon. Hänestä näen, miten valkeaa
voi olla valkoinen ja puhdasta puhdas. Tämä on ihmeellistä, että
ajattelen näin. Tosiaankin hullua. Minustahan voisi tulla uskovainen
tuossa tuokiossa. Aivan huvittavaa. Noin se liikuttelee huuliaan
ja näyttelee hampaitaan. Entä jos tietäisi, mitä minä ajattelen.
Huomaanpa, että minulla onkin taipumusta musikaalisiin naisiin, niin
siihen yhteenkin... Paulaan. Voi totisesti.

Laulettiin virsi, kerättiin kolehti ja alettiin lähteä pois. Lassila
odotti ja joutui kävelemään rinnan äskeisen laulajan kanssa portaissa.

— Neiti — sanoi hän avatessaan tälle katuovea — saanko esitellä teille
itseni?

Toinen katsahti häneen, ojensi kätensä. Lassila — Margit Hedman.

He kulkivat rinnan. Margit Hedman katsoi häntä ja odotti.

— Neiti Hedman, ettekö nähnyt minua aikaisemmin tänään?

— En muista nähneeni teitä koskaan.

— Luulin, että juoksitte minua vastaan eräässä rapussa.

— Antinkadun 38:ssako? Olin siellä erään tuttavani luona. Oletteko te
se? Minä olen nähkääs huono tuntemaan ihmisiä. — Tyttö nauroi.

— Niin — seurasin teitä tänne kirkkoon.

— Minun ei pitäisi käydä laulamassa uskonnollisissa tilaisuuksissa.
Tunnen itseni silloin aina ulkokullatuksi.

— Sitä en luullut.

— Ettekö? Sepä oli hyvä. Sitten kai eivät muutkaan luulleet. Mutta se
kiusaa minua itseäni. Katsokaas, olen kerran ollut oikein, oikein —
miten sen selittäisin — uskonnollismielinen, oikein syvästi. — Tyttö
katseli suoraan eteensä hyvin vakavasti. Kulki kevyesti ja reippaasti,
puhui ihan luonnollisesti ikäänkuin olisi tuntenut Lassilan jo
ennenkin. — Sitten minä lauloin pari kertaa NYKY:n illanvietossa ja
sieltä kautta jouduin nyt tännekin. Oikeastaan ei voi olla lähtemättä,
kun pyydetään, mutta minun ei pitäisi sitä tehdä. Eikö totta?

— Miksi ei? Minusta on luonnollista, että te laulatte, koska osaatte.

— Katsokaahan nyt: minä itse olen kadottanut sen totuuden kerta. Mutta
koska laulan sellaisia lauluja, niin pitäisi elämäni olla samalla
tasolla.

— Siitähän tuli aivan matemaattinen lauselma: Koska — niin.
Harrastatteko matematiikkaa?

— Älkää kysykö. Vihaan sitä, vihaan jokaista seitsennumeroista lukua,
vihaan niitä ihmisiä, jotka ovat laittaneet logaritmitaulun. Ajatelkaa,
mikä työ ja laskeminen.

— Ja vihaatte matematiikan opettajia.

Tyttö huokasi, painoi päänsä kallelleen ja sanoi hartaasti:

— Totisesti.

Sitten hän nauroi sen päälle. Hänellä oli kapeat vaaleat kasvot.
Herkkäilmeinen suu ja harmaat silmät. Lassila muisti pitäneensä niitä
sinisinä äsken. Tyttöhän ei ole lainkaan kaunis, mutta avoimet ja
suloiset ne kasvot ovat, erikoista niissä on se, että silmäinalukset
ovat syvälle sinertävät. Ehkä hän on nähnyt paljon — mutta on
siitä huolimatta varmasti lapsi. He puhelivat vaivattomasti ja
iloisesti, tyttö sanoi yhtämittaa: Eikö totta. Hän ohjasi kulkua, vei
Yrjönkadulle, pysähtyi erään talon eteen ja ojensi kätensä.

— Nyt minun pitää mennä kotiin.

— Päivällistä syömäänkö?

— Ei, en syö kotona. Asun erään nuoren taiteilijan luona, meillä on
oikea bohemitalous.

Hän nauroi ajatellessaan heidän talouttaan. Näki Lassilan katseen,
painoi kylkeään ja nauroi ihan hillittömästi; sai tuskin sanoneeksi:

— Naisen luona tietysti. Tiedättekö, tuntuu hullunkuriselta, että te
voitte pysyä noin totisena, kun toinen nauraa. Mutta hyvästi nyt.

— Kuulkaahan, odottaako tuo taiteilija teitä?

— Taiteilijatar.

— Niin, taiteilijatar. Odottaako hän?

— Ei. Luulen, että hän tekee työtä parhaillaan.

— Älkää sitten häiritkö hänen työtään.

Ettekö voisi tulla syömään minun kanssani?

Toinen katseli pitkin katua arvellen:

— Kyllähän minä voisin tulla, jos tahtoisin. Samapa se. Mennään. Mutta
nyt on liian aikaista eikä minulla ole nälkäkään. Kävellään ensin, eikö
totta? Minusta on hauska kulkea.

Mentiin Turuntielle. Hesperian puistossa alkoivat silmut paisua.
Linnut pitivät meteliä. Pienet vihreät ruohonpäät alkoivat pistää
esiin lakastuneiden kuloheinien syliin vajonneiden vanhojen lehtien
viereltä. Käännyttiin Mäntymäelle vievää lyhyttä tietä. Töölönlahti
oli vaaleansininen. Kuulas ilta, varhaiskeväinen, ohuttuoksuinen,
ihmeellinen. Sellaista on vain täällä. Koko ääretön ohut avaruus painoi
kuvansa veteen; se näytti aineettomalta. He kulkivat lahden rantaa
kiertävää tietä ensin melkein äänettä.

— Katsokaa, miten vaaleaa vettä, ihan väritöntä. Minä tahtoisin paljon
ja räikeitä värejä.

— Kuitenkin tämä ilta on juuri samanlainen kuin te.

— Minäkö? Ajatteletteko niin?

— Sitä minä tässä kulkiessani ajattelin.

— Siinä te erehdyitte. Katsokaas, luulette, että minä olen idealisti.
Mutta ettehän te tunne minua Tiedättekö, olen niin kevytmielinen. Eräs
ihminen on sen sanonut.

— Vai niin.

— Nyt te ette usko minua. Olkoon miten päin tahansa, joka tapauksessa
arvostelette minua väärin.

— Vai niin. Mutta emmekö käänny takaisin? Minä söisin jo mielelläni.

Turuntiellä tuli juustonvärinen tyttö heitä vastaan, tervehti
opettajaansa päännyökkäyksellä. Lassilasta tuntui hiukan nololta. He
menivät erääseen ravintolaan, valitsivat sellaisen nurkkakomeron, jossa
oli pyöreä sohva ja jonka voi eristää verholla.

— Haluatteko juoda viiniä? — kysyi Lassila heidän selaillessaan
ruokalistaa.

Margit hymyili epäuskoisesti:

— Luuletteko, että täältä saa?

Lassila nyökkäsi ja katseli toista tutkivasti.

— Kyllähän minä voin juoda vähän? Minusta ihminen voi ottaa aina
sen verran, että tuntee itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Juuri
sen verran, että voi nauttia hiukan olostaan, eikö totta? Minä olen
päättänyt, etten juo itseäni koskaan humalaan. Minusta se on typerää.
Miksi ihmiset eivät ole viisaita?

Tarjoilijatar toi, mitä he olivat tilanneet. Hänellä oli pieni
valkoinen esiliina ulkonevien rintojensa alla. Suuri nainen,
vanhemmanpuoleinen, hiukan viluisen näköinen. Ohuen kotkannenän
molemmilta puolen syvistä kuopista katselivat terävät silmät. Nenä teki
sen, että hän näytti haluavan aina nokata jotakin kuin loukkaantunut
kana. Asetteli taitavasti ja äänettömästi kaikki pöydälle, poistui
sitten ja veti tummanpunaisen verhon eteen.

Margit oli tarkastellut häntä.

— Tiedättekö mitä? Näille tarjoilijattarille pitäisi antaa suuret
juomarahat etukäteen, että niitä voisi sietää. Ostaa niiden
ystävällisyys. Nyt ne eivät usko saavansa muuta kuin sen kymmenen
prosenttia ja ovat niin tuikeita. Minun periaatteeni on olla aina ja
kaikille ystävällinen.

Lassila oli syödessä hiljainen, katseli toisen kasvoja, noita sinisiä
varjoja silmien alla. Margit ajatteli itsekseen, ettei hänen ehkä olisi
pitänyt tulla tänne. Tuo herra ei pitänyt hänen seurastaan. Hän puheli
kuitenkin urhoollisesti. Kun oli juotu punaviiniä, jota limonaadipullo
oli puolillaan, tuli Lassila hänen mielestään hauskemmaksi. Oli hyvä
olla. Ihanasti vaikuttaa vanha burgundilainen ihmisessä. He nojasivat
nahkaselustaan, nauttivat huimaavasti puhuessaan ja katsoessaan
toisiaan silmiin — kaksi tuntematonta ihmistä. Kumpikin tunsi katseensa
teräväksi, luuli huumaavansa toista silmillään. Jostakin kuului pianon
ja viulun soittoa, toisesta huoneesta.

Puoli kaksitoista tulivat he Margitin portille. Tyttö kaiveli
kukkaroaan katulyhdyn valossa: Ei ole portinavainta. Jyskytti rautaista
porttia, lukossa se oli. Lassila seisoi portin luona ja nojasi
selkäänsä ristikkoon. Veti tytön käsivarsiensa sisään, tämä painoi
päätään hänen olkaansa:

— Tiedättekö, minua nukuttaa niin armottomasti. Taisin juoda hitusen
liikaa. En jaksa jutella nyt...

Lassila kuuli hänen sanovan sekaisia lauseita suu hänen takkiaan vasten.

— Minun pääni on niin mukava, kuin se putoaisi maahan, jos en pitäisi
teidän olallanne.

Kuului naurahdus. Tyttö siirsi hiukan päätään ja hieroskeli sitä
nuttuun.

— Voisinhan viedä teidät omaan sänkyyni nukkumaan.

— Missä te itse sitten nukutte?

— Teidän vieressänne.

— Lupaatteko pitää minua yhtä hyvästi kuin sisartanne? Katsokaa, minun
ei olisi pitänyt tulla teidän kanssanne, mutta luotan teihin. Te olette
hyvä — se tuli unisesti.

— En lupaa enkä vie teitä kotiini.

— Minkätähden ette vie?

— Ei saa kysyä. Kun en vie, niin en vie. Enkä minä ole mikään hyvä.

— No, ei hätää, älkää suuttuko. Kyllä joku pian tulee.

Joku tuli. Margit ravistautui hereille uinailustaan. Piti portista
kiinni ja ojensi kätensä:

— Tapaammeko koskaan?

— Emme tapaa — Lassila sanoi päättävästi.

Hän lähti kulkemaan yksin öistä katua.




3.


Ylioppilaskokeet olivat ohi. Valonkodin kunnia ja toivo näyttäytyi
horjuvaiseksi. Reputettuja tulisi luultavasti olemaan seitsemän.
Reaalikokeessa neljä, yksi saksassa ja kaksi äidinkielessä, —
huolimatta Amos Varjorannan tieteellisestä ja perinpohjaisesta
metodista. Huolimatta siitä, että Leppätarha kirjoitusten aikana
kulki vaatimassa hiljaisuutta kuin nielevä jalopeura, oppilaat
hiipivät portaissa, ja abiturientit suuressa salissa nauttivat välillä
virkistäviä tai rauhoittavia pulvereita, kukin tarpeensa mukaan.
Olipa juuston värisellä abituralla silmiensä edessä kynälokerossa
kahdenkymmenen gramman pullo. Tuntiessaan aivonsa hiukan hämäriksi hän
nautti siitä noin lusikallisen kerrallaan. Selitti sittemmin siinä
olleen jotakin koffeiinisekoitusta lääkärin määräyksestä. Jo edeltäpäin
oli Leppätarha varoittanut oppilaita käyttämästä kamferttia, se
lamaannuttaa aivoja. Johtajatar suri niin koulun maineen lankeamista,
että kääntyi sairaaksi.

On toukokuun ilta, kuuden tienoo. Valkea ilma selittämätöntä auvoa
täynnä. Ihmiset kulkevat mielikseen ulkona. Abiturientit kävelevät
parittain, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi hengittäneet.
Nuoret herrat heiluttelevat keppiään keveästi. Se kohoaa iloisessa
kaaressa ylöspäin kuin huutaen riemusta, että sai koskettaa kuivaa
asfalttia, se kalahtaa kevyesti jälleen katuun. Naiset työntävät
takinkauluksen olkapäille, valkoinen kaulantaive hohtaa, tuo suloinen
taive. Kadunkulmassa keskustelee koulutyttö ja -poika. Ihmisvirta
vaihtuu, ilma ei lopu. Kevättä riittää kaikille. Nuutuneet ja
värittömät hymyilevät. Kevät koskettaa kaikkia, vain harvoja se pääsee
vapauttamaan. Kevät, kevät!

Hyvä Jumala, miten ihana on tällainen ilta Helsingissä. Ihmisvirta
Erottajalla. Abiturientit ja koululaiset. Tyttö ja poika Bulevardin
ensimmäisen lehmuksen juurella. Kaikki hengittävät pimentymätöntä
ilmaa, jonka syntymäisillään olevat tuoksut herättävät janoa, tuoksut,
joita ei vielä ole, mutta me tunnemme ne. Jumala!

Valjakka kulki Anjan kanssa Roobertia. Hän oli odottanut tyttöä, kun
tämä tuli työstä. He tekivät nykyjään kävelyretkiä joka ilta. Niin,
nytkin hän saattoi Anjaa kotiin. He pysähtelivät kauppojen ikkunoihin.
Katselivat, nauroivat väliin, eivät puhuneet paljoa, mutta molemmat
olivat iloisia. Lasten naurua ja huutoa oli ilmassa, kimeitä ääniä
kuului Sepänkentältä. Albertilla hyppivät tytöt ruutua seinänvierellä.
Lihava nainen sulki Elannon oven ja lähti kulkemaan päällyskengät
jalassa ja talvitakki päällä kotiinsa. Hän oli kuin tynnyri.

— Minne sinä nyt menet? — kysyi Anja.

— Menen käymään Lassilan luona tuolla Antinkadulla. Sitten tavataan
tässä yhdeksältä.

— Minä tulenkin vielä kävelemään sinne asti. En välitä istua kotona.
Meidän huoneemme on niin kolkko, kun ei sinne käy aurinko. Eikö hän se
Lassila, ole kotoisin sieltä päin mistä sinäkin?

— On, maalaistalon poika Säämingistä. Hänen vanhempansa kuolivat jo
aikaa, holhooja möi talon ja piti häntä suuresta maksusta luonaan
täysihoidossa pikkukoulusta asti. On se mukavaa, miten viisaasti
ihmiset katsovat etuaan. Vahinko Lassilalle, terävä-älyinen mies.

— Onko hän terävä-älyinen?

— On. Laski kokeissa paljaita kymmeniä eikä tainnut lukea paljon mitään.

— Minä en varmasti pitäisi hänestä.

— Miten niin?

— Tuntuu vain yht'äkkiä siltä. Käytkö sinä usein siellä?

— En ole nyt käynyt, ennen istuin melkein aina. Hän on tullut niin
äreäksi ja äänettömäksi eikä yleensä siedä ihmisiä.

— Tiedätkö — puuttui Anja vilkkaasti — tänään osastomme chefi puhui
erään rouvan kanssa pitkän aikaa. Tämä oli hänen tuttavansa ja he
juttelivat tietysti ruotsiksi. Minä järjestin hyllyä siinä luona ja
kuulin. Se vieras sanoi, että suomalaiset, »de riktiga finnarna»,
ne ovat niin epäystävällisiä ja karkeita sentähden, että ovat vasta
ensipolven sivistyneitä, ja niin itsepäisiä, niin itsepäisiä. Minua
nauratti, kun hän takutti kättään tiskiä vasten ja pää kallellaan
toimitti: så envisa, så envisa... Niiltä puuttuu muka vielä kulttuurin
hienous, sellainen mukautuvaisuus ja pehmeys.

— Ei se ole sitä, se on kansanluonnetta.

— Mutta sittenkin — ruotsalaisten kanssa on helpompi puhella.

— Jaa. Helpompi — Valjakka tuntui oikein vihaiselta — helpompi!
Siinäpä se on. He puhuvat tarvitsematta ajatella. Heidän ystävyytensä
on liukasta ja venyvää, sitä riittää kaikille. Tahdotko, että sanon
sinulle, millaista Suomen kansa on? Oikein tuollaisen tieteellisen
läpileikkauksen?

— Sanohan — Anja katseli utelias vire silmissään. Hänen kasvonsa olivat
iloiset. Oli hyvä olla.

— No niin — Valjakka mietti hetken ja pudotteli sanojaan harvanlaisessa
tahdissa, nautti itse niistä — ylipäänsä se on jokseenkin
keskinkertaista. Lisäksi hirvittävän tärkeätä, kukaan ei usko millään
hinnalla toista paremmaksi kuin itseään. Me luulemme itsestämme
niin jumalattoman hyvää. Toiset tekevät työtä kuin juhdat, toiset
kuin hullut, useat eivät halua ensinkään työtä. Huomattavin piirre
on tiedonhalu — siis aivan tavallisia ihmisiä. Mutta eräissä elää
pohjalla sellainen alkukansan voima ja vaisto. Jotakin väkivaltaista
ja outoa. Se saattaa purkautua esiin miten tahansa, yht'äkkiä mies
voi muuttua raivoisaksi ja vetää puukon esiin. Tehdä käsittämättömiä.
Sentähden meillä tapahtuu niin paljon murhia. Mutta siitäpä johtuukin,
juuri siitä, että keskuudestamme voisi syntyä tavattoman nerokkaita
ja erikoisia ihmisiä. Luulenpa, että Suomenkansa voi kehittää
suhteellisesti suuremman luvun neroja kuin muut, sillä täällä on
huippuunsa kehittynyt eurooppalainen kulttuuri yhtäkkiä annettu
sitkeän, maasta eläneen kansan leiväksi. Se on ihmeellistä — voisi
nousta mitä tahansa, syntyä renessanssi pohjoisessa, jotakin, joka
hurmaisi maailmaa vielä vuosituhannen jälkeen.

Anja nauroi miellyttävää, matalaa naurua. Hänen silmänsä olivat
kuin kaksi hilpeää tähteä valkean lierin alla. He astelivat hiljaa
hetken. Raitiovaunu tuli rannasta ja suhahti rataansa heidän ohitseen.
Lehmuksissa vihertävät silmut, kovin ne ovat paisuneet. Lahden takana
kuvastuvat nostokurjet kuultavaa taivasta vasten. Siellä lastaavat
ulkolaiset laivat. Valkeassa ilmassa hyräili kaupungin humu.

Valjakka hymähti itselleen:

— Niin, siinäpä se on. Suurin osa kansaa on perin riitaisaa, laimeaa,
perin pikkumaista ja tavallista.

— Minä voisin syödä kaikki suomalaiset, kun ne ovat sellaisia.

Nyt nauroi Valjakka, sitten he nauroivat molemmat.

— Meistäkin tulee hyvin tavallinen aviopari. Minusta tulee tohtori ja
sinusta tohtorin rouva. Menemme maalle ja alamme kasvatella lapsia.

Hän katseli vanhaa hallirakennusta suu erikoisessa hymyssä, silmät
vähän vilahtivat sivulle. Anjan lierin alta kuului hämillinen huudahdus:

— Oi joi...

— Pieni kultaseni, et kai sinä satuttanut varvastasi näihin nupukiviin?

— En, en.

— Ajattelepas, kun meidän ensimmäinen lapsemme syntyy...

— Eetu kulta...

— Katso, minähän olen silloin tohtori. Voin itse auttaa sinua siinä.

— Älä nyt taas — se tuli tuskastuneesi. Anja heilautti päätään ja oli
ihan punainen.

— Sinua on niin mukava kiusata. Sehän on ihan luonnollista. Minä näen
pieniä lapsia harva se päivä. Eihän lasta tarvitse hävetä. Mutta tässä
on Lassilan ovi. Tulehan tänne rappuun, niin näytän sinulle erään
taulun.

— Minkä taulun?

— Täällä rapussa on eräs hieno taulu.

— Ilveilet, en minä tule.

— Tulehan, lyön vaikka vetoa, että täällä on taulu.

Hän veti Anjan mukanaan ylös ja osoitti hissin ovea:

— Katso nyt, eikö siinä ole taulu? Kerjääminen ja kaikenkaltainen...
otti tytön pään käsiensä väliin ja tirkisti silmiin: — No, kuulehan, en
minä kohta kiusaa sinua. Mutta suuteleminen täällä ei ole kielletty —
ja tule sitten yhdeksältä. Hei.

Valjakka soitti ovikelloa, sisältä kuului askelet ja sähkönappulan
kierto. Olipa siitä aikaa, kun hän oli viimeksi täällä. Eeva avasi
oven. Hän tervehti tyttöä kädestä pitäen:

— Mitenkäs te voitte?

— Kiitos, hyvinhän minä...

— Onko maisteri kotona?

— Onhan hän — tuolla huoneessaan.

Valjakka alkoi riisua päältään. Eeva seisoi siinä yhä, piti kättään
sähkönappulan päällä. Silmänaluset olivat laskeutuneet kuopille ja
tulleet tummansinerviksi. Hän oli ikäänkuin laihtunut, ei mitään naurua
ollut kasvoilla eikä raikasta uteliaisuutta silmissä.

— Siellä on mainio ilma. Käyttekös te kävelemässä ollenkaan? Taidatte
istua täällä sisäkukkana vallan, sanoo tohtori harjatessaan päätään.

— En minä oikein osaa, enkä voi yksinäni.

— Mitä se sellainen on? Mikäpä on yksinään kulkiessa. Ainahan sitä omia
jälkiään takaisin osaa. Te muistaakseni piditte luonnosta. Onhan se oma
luontonsa kaupungillakin.

Viimeiset sanat tulivat aivan maisterin huoneen ovelta. Tohtorin
kadottua sammutti Eeva sähkön ja meni hiljaisesti keittiöön.

Lassila istuu kirjoituspöydän ääressä, hiukan hämärässä huoneessa,
kumartuneena joidenkin paperiarkkien yli. Valjakka löi häntä olalle.
Hän kohosi, näytti melkein ilostuneelta ja puristi häiritsijän kättä
reilusti.

— Minä tässä korjasin viimeisiä kokeita.

Sähkö sytytetään ja vedetään alas vihreä kaihdin.

— Odotahan — Lassila kävi koputtamassa keittiön ovelle ja huusi:
Saisikohan kahvia?

— Sinullahan on tässä shakkipelikin täydessä käynnissä.

— Sitähän minä teen kaiket illat. Olen lähettänyt pari tehtävää jo
lehteenkin. Mitä sinulle kuuluu?

— Noo, tavallista, kaikenmoista, luentoja ja tenttejä.

— Onko vielä paljonkin tenttejä? — Lassila irvisti muistaessaan omiaan
ennen, ne olivat usein kuin urheilumetsästystä.

— Kaksi jokseenkin laveaa, mutta mitäs niistä. Olen ne kirjat käynyt
vähitellen läpi ja viivannut jo.

— Se on hyvä apu, että viivaa.

— On se. Nyt kun luen vain ne paikat, on kaikki selvää kuin lasi.

— Sepä se on, että lukee järjellisesti, tajuaa edes pari sanaa
täydellisesti. On ihan kurjaa suorastaan katsoa noita koululaisia, ne
eivät välitä vähääkään.

Valjakka iski silmää:

— Kuka sitä nyt niin hirveästi välittää matematiikasta

— Matematiikkaa tai mitä tahansa. Enemmänhän noita jäi meilläkin
reaalikokeessa kuin matematiikassa.

— Sinähän voit olla iloinen siitä.

— Minä en siedä sellaisia oppilaita. Ne ovat niin velttoja, että tuskin
viitsivät nostaa silmäluomiaan. Ja jos suutun, niin tuijottavat kuin
tyhmä eläin.

— Mitäs sinä tuommoisesta. Kaikesta nyt välittää.

— Välittää, välittää. Luuletko, että kun kerta _pitää_ opettaa, kun
on saatava ne ylioppilaiksi, on saatava se määrätty kurssi niiden
tajuntaan tavalla tai toisella, onko se silloin sama, jos edessä on
kantoja tai kiviä? Ennen puhuisin vaikka pienille porsaille, ne ainakin
välistä nostelisivat kärsäänsä ja juoksisivat nurkkaan, mutta nämä —

Kului vähän aikaa tämän purkauksen jälkeen, hän sanoi matalammin:

— Kuule, minä vihaan niitä tyttöjä. Vihaan niin, että olen sairas.

— Oppilaitasi?

— Niin. Eroan koulusta nyt keväällä.

— Eroat?

— Eroan, niin. Se on savustuslaitos.

— Mikä on savustuslaitos?

— Koulu on savustuslaitos, missä savustetaan kaloja.

Valjakka ryhtyi tarkastelemaan nappuloiden asemaa pöydällä nojaten
kyynärpäällään polveensa, savuke sammumaisillaan. Hän odotti, että
toinen purkaisi itsensä kokonaan, tokkopa liekään muita, joille
voi sellaisia sanoa. Viimein Lassila selitti menevänsä pankkiin
kesäkuun alusta. Hän saa koulusta palkan elokuun loppuun asti, se on
kaksinkertaista tuloa kesältä. Valjakka huomautti pitemmistä työajoista
ja lyhemmistä lomista — tulevaisuuden kannalta katsottuna. Toinen
arveli yhtä hyvin tekevänsä pitemmänkin työpäivän kuin istuvansa
yksinään pitkiä iltapäiviä. Eeva toi kahvia ja poistui äänettömästi,
hänen perässään kulki synkkä varjo, joka jäi huoneeseen vielä hänen
lähdettyäänkin. Valjakka sanoi:

— Hän on muuttunut.

— Niin on, minäkin jo saan olla rauhassa huoneessani. Hän ei istu
kirjoituspöydällä eikä heiluttele sääriään. Se on sivistymistä, se.

— Sivistys ei näy olevan hänelle hyväksi.

Lassila kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä, kasvolihakset
kovettuivat, silmät ikäänkuin terottuivat, ääni kalahti:

— Ohoo. Kukas hänet oikeastaan toimitti tänne?

— Minä toimitin, mutta sinä et näy osaavan kohdella naisia. Niistä
voisi olla iloakin, mutta sinä kidutat niitä ja myrkytät itsesi.

— Iloa. Onko sinulla ollut paljonkin iloa ehkä siitä tytöstä?

— On kylläkin. Hän saattoi minua juuri tänne ovellesi.

— No, se oli suurikin ilo.

— Oli se.

— Eikö hän odota sinua oven ulkopuolella myös?

— Ei, minä menen hakemaan hänet kävelemään.

Lassilan huulet vetäytyivät pilkallisesti. Toinen mietti, uskaltaisiko.
Mitäs, parempihan se on, hän sanoi äkkiä:

— Teitpä sinäkin kävelyretkiä Paulan kanssa.

Toisen silmäkulmat kohahtivat. Myrsky lävähti.

— Kävelyretkiä, niitä tein liikaa. Ehei, naisten kanssa ei pidä tehdä
kävelyretkiä. Paula — tuossa sen kuva on pöydällä, että muistaisin.
Minä kiroan sen naisen, sen elämän ja kuoleman ja iankaikkisuuden.
Kiroan.

Tohtori nousi ja tarttui toisen käsivarteen, olisi lyönyt:

— Herkeä. Että uskallat. Hän on nainen, sinun vaimosi ja hyvä vaimo.

Maisterikin kohosi, oikaisi käsivartensa jäykäksi ja kiristi hampaitaan:

— Hyvä vaimo, sangen hyvä. Ja nyt hän on Thorpen vaimo — totisesti
hyvä, sen minä uskon.

Valjakka astui suuttuneena ovelle, toinen tempasi häntä olkapäästä:

— Juo kahvia!

Omituista kyllä, hän kääntyi takaisin ja istui sohvaan. Lassila kaatoi
kahvia kuppeihin. Leipäkorissa oli hyviä vienerleipiä, joissa on tuo
makea keltainen silmä. Kesti äänettömyyttä, sitten alkoi Lassila ihan
tavallisesti:

— Etpä ole käynyt täällä.

— Mitä minä tänne tulisin, kun sinä kuitenkin haukut minut pois. Et näy
sietävän itseäsikään.

— Sinäkin kartat tahallasi, ettet kuulisi sanojani. Nytpäs kuulit
kuitenkin.

Lassila huitaisi kädellään. Siniset suonet, jotka risteilevät käden
selässä, olivat pullistuneet äskeisestä kiihtymyksestä. Ne kohoilivat
kuin pienet makkarat. Valjakka ajatteli, että samanlaiset olivat hänen
suonensa paljon tanssin jälkeen. Hän melkein leppyi.

— Nukutko hyvin?

— Enpä juuri.

He yrittivät tulla toimeen keskenään. Valjakka alkoi puhua hermoston
terveydestä. Toinen arveli, että kai olisi parempi, jos hänelläkin
olisi tylsemmät hermot. Hän sai tällä kertaa reseptin apteekin
unilääkkeestä, sen piti kaataa vaikka kenet. Lassila sanoi hiukan
kömpelösti, melkein nöyrästi: Tattis.

Toisen alkaessa lähteä hän pyysi:

— Kuule, etkö ottaisi tuota valokuvaa mukaasi? Vie ja hävitä se.
Hävitätkö?

— Hävitän, annahan tänne sisätaskuun.

Lassila jatkoi kokeiden korjaamista. Ne olivat seitsemännen luokan
viimeiset kokeet, joita monet odottavat henki kurkussa. Pääseekö
ehdoitta? Pääseekö kahdeksannelle luokalle? Pääseekö ensi vuonna
ylioppilaaksi? Irti ikuisista läksyistä, istumasta viisi kuusi tuntia
päivässä pulpetissaan, kuuntelemasta Amos Varjorannan väritöntä ääntä,
Lassilan teräviä huomautuksia ja — irti Leppätarhasta sekä koulun
säännöistä. Tärkeät kokeet. Mutta niissä oli omituisia virheitä, oli
ensimmäisen luokan virheitä, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen,
kuudennen ja lisäksi oikeita seitsemännen luokan virheitä. Onerva
Hjort näytti olleen aivan hämääntynyt. Eräs yhtälö oli alusta saakka
käsitelty aivan oikein, loistavasti. Loppu oli tällainen:

99x = 99. x = 99/9 = 9. Siis x = 9.

Minkä sille voi, ettei x ole = 9 tällä kertaa? Lasku on ehdottomasti
väärin. Siinä on oikea ensiluokan virhe. Seuraavassa tehtävässä oli
virhe heti alussa, neljännen luokan virhe, riemukkain, reippain
numeroin piirrettynä: 2³ = 16. Lassila kurtisti kulmiaan. Hän oli
näiden kokeiden aikana kulkenut edestakaisin luokan perällä, ne olivat
kolmetuntiset kokeet, ilma alkoi vähitellen tulla kuumemmaksi, aurinko
paahtoi korkeista ikkunoista. Hänen kantapäidensä kaiku topsahteli
luokassa painuneiden päiden yllä. Hän näki, miten Onerva leuka liki
pulpetin kantta moneen monituiseen kertaan tarkasti laskunsa. Lassila
oli ajatellut, että senkin numero heiluu juuri neljän vaiheilla. Ei se
näistä kokeista kohonnut, ei. Oli laskettuna neljä laskua kymmenestä ja
kaksi väärin. Onerva Hjort saa ehdot. Hän on koko talven neljä kertaa
viikossa ottanut yksityistunteja erään tunnetun ja etevän maisterin
luona. Niin. Hän on sievä, hieno, ehkä ylikultivoitunut tyttö. Siis
neljä, iso numero punaisella kynällä alkuun nimen viereen.

Seuraavat kokeet! Niissä oli töhrätty sangen paljon. Kulmikkaat numerot
tehty vihaisesti, pyyhitty kumilla paperi rikki ja kurttuiseksi,
laskettu taas päälle, yksi sivu sotattu lyijykynällä mustaksi paksuin
viivoin. Ei voinut erottaa, mitä sen alle oli laskettu. Hirvittävästi
energiaa tarvittiin jo saamaan paperi noin likaiseksi. Ihme kyllä oli
useimmat laskut laskettu, vieläpä oikein. Kaksi oli kesken, niihin
kirjoitettu takaretkalla käsialalla: Tätä laskua en ehdi lopettaa.
— Olipas hätä alottaa molemmat! Lassila käänteli paperia ja nauroi.
Kirjoitti yläkulmaan 7, töhräsi sen punaisella näkymättömäksi ja pisti
viereen 7 1/2 Kunnianhimoinen, likainen, epätoivoinen, viheliäinen
Justus Mäki sai siis hyvän numeron. Tietysti hän olisi himoinnut
parempaa.

No niin. Seuraavat kokeet!




4.


Ilmoitukset — ne ovat tärkeitä tekijöitä ihmisten elämässä. Tuovat
tuntemattomia tekemisiin toistensa kanssa ja ovat sen tähden
aina jännittäviä. Varsinkin Huusiksen takasivulla ne verhoutuvat
romantiikkaan ja kätkevät taakseen kokonaiset maailmat. Salaperäisyyden
säilyttämiseksi vaitiolo luvataan ja vaaditaan. Syrjäinenkin tulee
iloiseksi ja hyvälle tuulelle lukiessaan parista peräkkäisestä
lehdestä: »Erik, min hövding, jag ber skriv till din älsklingsslavinna»
— sehän on suloinen ilmoitus, siinä kuuluu naisen sydämen rukous.
Kaihoisan mielen S.O.S. yli kaupungin — kuitenkin hymyilyttää.

Elämän idyllisyyttä todistaa seuraava: »Pitkää mustapukuista naista,
jolla on suuret siniset silmät ja joka päivittäin 1:n aikaan käy
Vanhan kirkon puistossa, pyydetään hyväntahtoisesti suomaan kohtaus
50-vuotiaalle gentlemanille — —» Ajatellapa tuota gentlemania, joka
kuljeskelee hiekkakäytävällä suurten puiden alla, katselee puoleksi
kaatuneita hautakiviä, istuu penkille pääkäytävän viereen ja tuntee
sydämensä hiukenevan nähdessään mustan harson kauempana liehahtavan.
Gentlemanin käsi liikahtaa levottomasti pyöreän vatsan päällä. Hänellä
on hyvin hoidettu hieno iho, kasvot salaavat kaiken, mutta silmissä on
vain houkutusta.

Voi olla, että romantiikka joskus muuttuu happoiseksi. Havaitaan eräänä
päivänä: »Allt är som förut — men Ni är inte som förr.» — Jaa — kukin
tekee kaiken omalla uhallaan.

Niinpä oli tehnyt Eevakin.

Huomenna hänen oli määrä matkustaa maalle. Maisteri oli
päivällispöytään tullessaan maksanut hänen viimeisen palkkansa ja
matkarahaa runsaasti, 200 markkaa. Oli lähtenyt heti syötyään ulos.
Eeva kantoi ruoka-astiat keittiön tiskipöydälle, kääri valkean liinan
kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Istui sängylleen. Istui kauan
velttona, kädet helmassa. Kaksikymmenvuotiaan kasvot, silmänaluset
syvälti kellertävän tummat. Tuo pehmeäpiirteinen nenä, jossa oli
polyyppeja, punaiset kasvot. Niillä asui mykkä sulkeutuneisuus,
tuijottava, jähmettynyt mieli, kunnes äkkiä suu väännähti
tuskallisesti, kuin nuolen ampumana hän heittäytyi pitkälleen ja
purskahti rajuun itkuun. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin palvoa
murhettaan, jossa ei ollut mitään epäitsekästä, ei mitään uskallusta
kärsiä.

— Ja pois huomenna. Jättää nämä huoneet, jättää maisteri, oi, miten se
tekee kipeää. Kunpa saisi häneltä vielä yhden katseen. Jos hän tulisi
kotiin, ja saisi kuulla edes askelet eteisestä. Kuulisi hänen kulkevan
ovessa. Ei, en näytä hänelle itseäni, en mene hänen luokseen. En puhu
sanaakaan. Olen yksin, ylpeä kuin hän. Mutta väliseinätkin hiiltyvät
minun sieluni huutaessa häntä. Oi, kidun ja kärsin ja tahdon kärsiä,
kärsiä. Osani on kärsiä —

Tämä viimeinen ajatus sai kyynelet tulvahtamaan, se oli niin hellä ja
sääliväinen, sitä piti toistella:

— Osani on kärsiä, minun osani. Tieni on oleva täynnä tuskaa —
kunnes tuli taas oikea itkupuuska. Ja kun se tuli, ei sille mitään
voinut. Siihen hukkui kuin hiekkajyvä mereen. Kivisti jo päätä,
kirveli kasvoja. Silmät kieltäytyivät eristämästä nestettä. Tuli
vaimennus, aallonpohja. Mutta ajatuksetpa alkavat taas kiertää murhetta
järkähtämättä kuin tähdet aurinkoa. Alkavat kaukaa, säännöllisinä,
ottavat pyrstötähden radan ja sivuavat itse päivää: tavoittavat säälin,
hellyyden raukkaa ihmislasta kohtaan, jonka osa on kärsiä ja tuleva tie
tuskaa täynnä.

— Niin vieras, niin armoton minulle. Hänen kylmyytensä minut tappaa.
Sydämeni sulaa hehkuviin tuskiinsa. Jos hän tietäisi — tietäisi. Mutta
kuinka voin mennä hänen eteensä, joka on niin kova ja ankara? Kuinka
minä voisin sanoa sen? Hänelle? Jos hän sanoo jotakin pahaa. Kohottaa
päänsä, katsoo _sillä_ tavalla. Mustuu kuin pilvi suuttuessaan. Voi
kuinka pidän hänestä sellaisenaan. _Minä kuolen rakkaudesta..._

Tämä sai kuumat vedet valumaan jälleen tiheiden ripsien alta. Eeva itki
mitään ajattelematta kauan aikaa. Sai silmänsä kuiviksi — ja väsyneinä,
janoisina painuvat ajatukset taas uralleen:

— Miten minä kauhistun omaa ruumistani. Siellä elää — siellä elää
lapsi. Jo kolmatta kuuta. Ja kasvaa yhä. Inhoan ja kammoan itseäni.
Armollinen Isä, menenkö minä kotiini tällaisena? En voi sanoa tätä
hänelle, hän suuttuisi. Ennen tulkoon mitä tahansa. Ennen satakoon
tulta ja tulikiveä ylitseni, ennen kalvetkoot luuni erämaan hiekassa.
Ennen häpeä ja kärsimys. Oi, Kärsimys, ääretön. »En kerjää lempeä
sulta, olen ylpeä niinkuin sa.» Sitä laulettiin kotona maalla. Nyt
ymmärrän sen laulun, ne ihanat sanat... En kerjää lempeä sulta — mutta
en koskaan saata lakata ajattelemasta häntä, en irtoontua hänestä.
Aina, oi aina ja aina tulen rakastamaan häntä, niin että vapisen. Hän
voi murskata minut, polkea jalkoihinsa, lyödä, mutta vaikka hän tekisi
minulle mitä tahansa, vaikka kuolisin —

Kyynelet vilvoittivat jälleen punaisia kirveltäviä, hangattuja silmiä.
Herkkyys oli taas ehtinyt kohota huippuunsa, ajatukset säälivät
omaa itseä. Silloin kuului eteisestä oven käyminen. Neiti! Eeva
kavahtaa istumaan, pitsin virkkuus riippuu rautatankoa vasten maahan
putoamaisillaan. Hän ottaa sen ja tuhertaa silmukkaa neidin tullessa
kello juuri minuuttia vailla yhdeksän.

Neiti ottaa taitavasti hyllyltä pienen alumiinikattilan, puhtaan ja
kirkkaan. Eeva on sen juuri tänään kuurannut. Hän mittaa siihen lasin
täyden kermansekaista maitoa, pistää kaasulle, jää seisomaan hellan
viereen. Toinen käsi lepää kevyesti reunaraudalla, siinä missä Paula
antoi riippua vesikauhan. On vaalea hämärä siistissä keittiössä.
Eeva harrastaa todella puhtautta milloin muistaa. Suuresta ikkunasta
näkyy auvoisa taivas, ja hehkeä, ihmeellinen kuulaus kulkee yli
peltikattojen. Neiti, rauhallisesti ja ystävällisesti:

— Näettekö te vielä virkata ilman sähköä?

— Kyllä tässä näkee.

Neiti ajattelee, että Eeva harrastaa sänkyä. Jalatkin sängyssä.
Eihän tuossa mustanharmaassa huovassa tosin lika tunnu, mutta kun se
kuitenkin on yölläkin peitteenä. Muut ihmiset istuisivat tuolilla. Hän
sanoo:

— Se luisuu kuin itsestään, kun on tottunut.

— Niin.

— Teettekö joskus virheitä?

— Kyllä minä toisinaan puran parikin näpykkää, kun en tule katsoneeksi.

— Minäkin olen virkannut paljon pitsejä. Tänä talvena on mennyt
koko aika siinä suuressa liinassa. Mutta minä katsonkin aina niin
huolellisesti, etten tee väärin.

— Onko se liina jo ihan valmis?

— Yksi sininen kukka on vielä neulomatta. Ajattelin laittaa sen tänä
iltana valmiiksi, mutta menisi vähän liian myöhäksi. Minusta ei pidä
ahnehtia työtä, minulla on aina ollut se periaate. Ihmisen tulee
hallita työtä, niin että osaa ryhtyä ja lakata oikeaan aikaan.

Eevaa harmitti, puhelipas neiti tänään hänen kiusakseen, muulloin ei
siltä saanut sanaakaan. Mutta neidin teki hiljaisesti mieli tietää,
matkustaako maisteri kesälomalle maalle. Huomennahan loppuu koulu. Hän
ei kuitenkaan halunnut kysyä suoraan. Eeva sanoi vähän ajan päästä kuin
ohi mennen:

— Huomenaamulla minä tuon neidille viimeisen kerran suklaata.

— Vai niin. Siis tekin pääsette kesälomalle.

Eeva nytkäytti päätään:

— Menen lopullisesti lomalle.

— Vai niin, maisteri kai matkustaa maalle. Kouluthan loppuvat huomenna.

Maito kiehui. Neiti laittoi voileipänsä — kolme viipaletta ihan
pehmyttä ranskanleipää, melkeinpä lämmintä, runsaasti voita ja
maksapiirasta päälle.

Eeva nousi ikkunan luo tuolille polvilleen, työnsi puoliskon auki
ja kumartui katselemaan pihalle. Siellä kulki lihava nainen liina
päässä ja paketti kainalossa saunasta. — Vai niin, vai niin. Häntä
niin hirvittävästi suututtaa tuo satakertainen vai niin. Mokoma
vai-niin-neiti, ei osaa muuta sanoa. Ihan tässä hermostuu, kun aina
kuulee samaa.

Tuli hiukan koleahko ikkunassa, Eevalla oli lyhythihainen pumpulimekko.
Hän sulki ruudun, sytytti sähkön ja laittoi astiaveden kuumenemaan.
Hiipi maisterin huoneeseen kuin pyhättöön. Matala kirjahylly, joka
tekee kulman seinän mukana. Hän on sen edessä usein lukenut polvillaan
matolla. Täällä maisteri kirjoittaa, istuu ja tupakoi. Sanomaton
kaihomieli valtaa Eevan. Joudunko enää koskaan elämässäni käymään
tässä huoneessa? Ehkä hänelle tulee ikävä minua, ehkä hän etsii minut
käsiinsä. Hän, joka ei koskaan osoita sydäntään, tulee ja sanoo: En voi
elää ilman sinua. Katso, minua painaa suuri suru, jota en voi kertoa
kenellekään, sinä yksin voit minua lohduttaa. — Eeva tuntee sydämensä
hiukenevan hyvyydestä sitä ajatellessaan. Hän otti kirjahyllyltä
kirjan: Tytöistä parhain, ja lähti keittiöön lukemaan. Pian hän nauraa
hyrähytteli Tomin kepposille, varsinkin siirappinekkujen laitto oli
hauskaa.

Vesi kiehui hulluna kattilassa ja tirisi jo kannen raoista hellalle
Eevan noustessa sammuttamaan kaasua. Kello yksitoista kuuli hän
maisterin tulevan kotiin ja huomasi tiskiveden jo jäähtyneen. Piti
lämmittää sitä hiukan ja alkaa tiskata. Ei, maisteri ei pistänyt
päätään keittiöön, vaikka sieltä kuului kolinaa. Voi voi.

Kun Eeva vei neidille suklaata aamulla, sai hän tältä viisikymmentä
markkaa juomarahaa. Lassila viipyi kauan makuulla. Koputti vasta puoli
yksitoista keittiön oveen.

— Saako nopeasti kahvia?

Eeva lennätti tarjottimen sisään, pysähtyi ovelle. Epäselvällä äänellä:

— Maisteri on kai koulussa — se juna lähtee kahdentoista aikaan.
Ajattelin jättää osoitteeni tänne, jos — tulisi kirjeitä.

Lassila katseli häntä ja Eeva tarttui jo ripaan.

— Jaha. Pankaa sinne keittiön pöydälle, kyllä minä lähetän, jos tulee.

Se tuli painokkaasti ja Eeva pakeni pois. Kuunteli henki kurkussa,
vievätkö askelet keittiön oven ohi, eikö sanota edes jäähyväisiä. Ei.
Maisteri tuli täysissä päällysvaatteissaan, koputti, sanoi kynnyksen
takana seisten, hattuaan nostaen ja kumartaen: Hyvästi.

Eeva hämääntyi ja niiasi hiukan. Kuului ulko-oven loukahdus.

— Armias Isä!




5.


Koulun lopettajaiset. Juhlasali on täynnä oppilaita, heidän ystäviään
ja koulun ystäviä, eturivissä istuu Valonkodin kunnia. Amos Varjoranta
nousee korokkeelle. Hän esittää edistyksen, käytöksen ja huolellisuuden
numeroilla lausuttuna. On tehty paljon työtä, aherrettu, ponnistettu,
mutta vielä enemmän aherrusta ja ponnistusta olisi tarvittu. Sitten
rehtori laajentaa puhettaan kosketellen rajoja. On rajoja ihmisten
välillä, rajoja kansallisuuksien välillä, rajoja valtakuntien välillä,
rajoja aikakausien ja rajoja maailman kehitysjaksojen välillä. On myös
raja vanhan ja uuden koulun välillä. Hän käsittelee perinpohjaisesti
vanhaa ja uutta koulua. — Uusiin kesäpukuihinsa pukeutuneet tytöt ja
pojat alkavat tulla levottomiksi ja liikehtiä. Kaikki rajat sekaantuvat
heidän käsityksissään täydellisesti. Joku on onneksi sattunut tuomaan
karamelleja, joita siinä voi hiljaa imeksiä.

Lassila seisoo salin takana ja nojaa selkäänsä voimistelutelineeseen,
ajattelee: Miksi ei mainitse rajoja, jotka määräävät luvun arvon yhden
tuhannesosan tarkkuudella?

Puhe kestää lähes kaksi tuntia. Kaikki ovat jo aivan toivottomia.
Arvokkaat koulun ystävät istuvat ymmärtäväisinä, rauhallisina ja
tarkkaavina. Täytyyhän heidän pystyä sulattamaan tämä puhe, vaikkakin
tavattoman laajakantoinen. Aurinko lähettää vinottain pienen
kirkastuksen noille yleville, arvokkaille kasvoille. Ikkunan takana
huojuu pilkallinen lehmuksenoksa sinistä taivasta vasten. Oppilaat
nykivät toisiaan, jaksavatpa olla iloisia. Ei, eivätpä rajat kuitenkaan
pysty täysin tappamaan heitä. Ei täysin.

Rehtorin jälkeen astuu korokkeelle johtajatar. Siinä vierellä flyygelin
kannella ovat valkoiset lakit, kussakin omistajansa nimilappu sen
hienon kuminauhan alla. Ja Leppätarha luona, mustassa elegantissa
puvussa, joka ulottuu polviin. Onpa hänellä näytteen arvoiset sääret.
Seisoo toisella jalalla, toinen suloisessa lepoasennossa hiukan takana,
kärki koskien kevyesti maata. Kasvoja ei uskalla katsoa. Niissä on
vanhaa ja vastenmielistä, vastaamattomien loukkauksien jälkiä.

Johtajatar on korkealentoinen. Laihat kasvot kiiltävät innosta ja
sisäisestä ilosta. Hän puhuu koulun tähdestä:

— Se on se Valonkodin tähti, joka meitä kutsuu ja viittoo — eteenpäin
ja ylöspäin. Sen tähden alla olette te, rakkaat nuoret ylioppilaamme,
kulkeneet monta vuotta. Te olette olleet sille uskollisia, sen valossa
olette luoneet elämällenne perustan, ponnahduslaudan. Sen loisteessa
olette oppineet katsomaan ympäröivää maailmaa. Te lähdette siihen
maailmaan, ponnahduslaudalta hypähdätte elämään. Koulumme puolesta,
Valonkodinpuolesta, minä kiitän teitä. Te olette olleet ahkeria
oppilaita. Tavattomalla sitkeydellä olette pyrkineet päämääräänne. Te
olette tuottaneet meille opettajille paljon iloa, sanomattoman paljon.
Olette opettaneet meidät pitämään itsestänne, ja mikä tärkeintä:
olette opettaneet meidät uskomaan koulumme tulevaisuuteen, työmme
tulevaisuuteen ja maamme ja kansamme tulevaisuuteen. Me tulemme
kaipaamaan teitä. Lähdette maailmaan, joka voi olla paljon toisenlainen
kuin mitä olette odottaneet. Voi olla, että siellä odottaa työ eikä
vapaus. Ja monet teistä, jotka kulkevat nyt idealismin lumoissa,
huomaavatkin itsensä realisteiksi. Mutta Valonkodin tähti viittaa
edelleen teille, se kutsuu teitä vieläkin eteenpäin ja ylöspäin. Täällä
ovat ovet teille aina avoinna — —

Viimein saavat rakkaat nuoret ylioppilaat lakkinsa. Leppätarha poistaa
nimilaput, ojentaa ne johtajattarelle, ja tämä painaa ne heidän
kiharoilleen. He pääsevät istumaan ja silmäilevät todistuksiaan.
Juustonvärinen fuksi heittää ironisen katseen Leppätarhaan nähtyään
numeronsa. Alennettu kaikissa Leppätarhan aineissa. Voi, että hän luki
kasvioppinsa niin hyvin. Voi, että hän kirjoitti siitä viiden pisteen
vastauksia kokeissa.

Johtajatar puhuu vielä maisteri Lassilalle. Hänen eroamisensa on
koululle todellinen vahinko, sillä hänen työnsä on ollut sangen
suuriarvoista täällä. Häntäkin kiitetään ja tullaan kaipaamaan.
Edelleen puhe koskettelee toisia opettajia ja koulun ystäviä. Kaikki
saavat ylistystä tarpeekseen.

Lassila oli tullut kotiin päättäjäisistä. Kävi kuin humahdus hänen
rinnassaan, kun huoneet olivat tyhjät ja Eevan avain keittiön pöydällä
osoitelipun päällä. Humahdus, tuuli umpilaaksossa. Riippa oli katkennut
kantapäistä, kivi oli vierryt veteen.

Hän avasi kaikki ovet ja kuljeskeli huoneissa. Päivänpaiste loi
ikkunoista kuvaimiaan lattialle. Lassila kävellä pouskutteli
kantapäillään.

Hirvittäväksi taakaksi voi joskus ihminen tulla toiselle ihmiselle.
Kerrassaan lamaannuttavaksi, tappavaksi piinapenkiksi. Kiusaa tuo
jokainen askel, kiusaa hymy ja pieninkin sana, vaikka vain ilmoitus:
Päivällinen on valmis, tai kysymys: Tuleeko maisteri teelle illalla? Ne
herättävät raivoisan vihan. Pitäisi polkea jalkaa, pitäisi lyödä maahan
vastenmielisyydestä. Tuntee hienoa kiirastulta, kun tietää toisen
olevan seinän takana, tympeää tietoa, että sen milloin tahansa vielä
näkeekin.

Lassila avasi tiskipöydän alaisen kaapin oven ja pisti osoitelipun
roskaämpäriin. Hirveän huono käsiala, mutta ne puheet! Varjelkoon
sitä korkeutta ja tunnetta. Sokerivettä, paljasta sokerivettä.
Saakeli lennättäköön helvettiin nuo lirunlarut, sokeat ja sokeroidut.
Eipä nyt muuta kuin huutaa ihanteista, itkeä Aseveljien ääressä.
Suitsutusta hämärässä kirkossa, että tuntisi sielunsa sulavaksi ja
autuaaksi, että nousisi tunteet ja tunnelmat. Ravita niillä itseään,
imeä tunnelmia kuin lapsi rintamaitoa. Uskalla, kärsi — maailma on
sinun. — Sitä vatkuttaa, että vesi valahtelee alaleualle ja ääni
turahtelee nenään. Seisoo siinä, nilkat kuin puntarinpäät, kengänkärjet
tököttää sisäänpäin. Helvetti, ihan sitä tuntee itsensä näljäiseksi ja
liimaiseksi kärpäspaperiksi, roskaa, pölyä ja raatoja täydeksi.

Lassila puisteli hartioitaan, käveli ja pääsi vähitellen vapaaksi
harmaasta ilkeästä olosta. Tuulen humahdus umpilaaksossa!

Pihamaalta kajahti säreä laulu. Siellä seisoi vanha ukko, rähjäisen
näköinen, kasvot parroittuneena turilaana, taivasta kohti kohotettuna,
molemmin käsin pitäen kiinni kepistä, joka sojotti eteenpäin. Hänen
vierellään matala, lihava mummo, punaiset kasvot ylöspäin ikkunoita
tähystellen. Sinisen taivaan alla päivän lämpimässä kilossa he kaksi
lauloivat rinnan värjyvillä äänillä tuota tuttua laulua — pihalaulajien
lempilaulua:

    »Kotimaani ompi Suomi,
    Suomi on mulle synnyinmaa.
    Siellä valkolatva tuomi
    ahon laidalla kukoistaa.»

Joistakin ikkunoista heitettiin paperiin käärittynä rahaa. Paksu mummo
poimi ne ketterästi ja kuljetti vaatimattomasti ukon taskuun. Hänen
silmänsä siirtyivät anovina ikkunasta toiseen, huomasipa hän Lassilan
varjonkin ikkunassa, josta ei vielä ollut pudonnut mitään, risti
kätensä, vetäisi:

    »— liekö ollut se tahto Herran,
    sen piti päättyä kyyneliin.»

Lassila käännähtää pois, kävelee kädet selän takana. Kaikki ovet
ovat auki, uskaltaa mennä keittiöönkin. Ilma alkaa tulla liian
lämpimäksi. Aurinkoa tulee ikkunoista. Lassila ehtii omaan huoneeseensa
kävellessään ja seisahtuu. Neiti Mikkonen kuuluu tulevan kotiin. Kuuluu
riisuvan päältään ja menevän keittiöön. Niin, viemään sinne tuoreen
ranskanleivän kaappiin ja 50 grammaa leikkeleitä. Menee sitten omalle
puolelleen. Lassila heittäytyy nojatuoliin ja ottaa tupakan. Neiti
koputtaa raollaan olevalle ovelle ja tulee sisään.

— Anteeksi, tulen maksamaan vuokraani. Yksi, kaksi kolme, neljä, viisi,
siis viisisataa. Olkaa hyvä.

Lassila ottaa tupakan sormiensa väliin: Kiitos.

Neiti aikoo lähteä, astuu jo ovelle, pysähtyy kuitenkin:

— Ajattelin vain, että maisteri varmaan matkustaa kesäksi maalle.
Toivottavasti minä voin asua silti täällä edelleen. Olen poissa
kaupungista vain heinäkuun ajan.

— Kernaastihan te saatte asua. Minä kyllä tulen olemaan koko kesän
kaupungissa. En vain tiedä, miten tässä järjestäisin, kun tämä
palvelustyttö on lähtenyt maalle, niin täällä ei ole ketään, joka
pitäisi huolta siivouksesta.

— Melkeinhän minä voisin itse pitää huolta omasta huoneestani tai
kutsua jonkun —

— Ei, no — täytyyhän täällä muuallakin siivota. Minä vain en välittäisi
ottaa nyt palvelijaa, söisin ulkona.

— Niin, tietysti, eihän sitä kesällä paljon jaksa syödäkään. Vain
viiliä ja sellaista kevyempää. Tulin tässä ajatelleeksi, että jos te
tahdotte, niin voisinhan pyytää kerran viikossa meidän konttorimme
siivoojaa laittamaan huoneeni. Tuli mieleeni, että samalla hän voisi
siivota kaikki huoneetkin, jos tahdotte.

— Samahan se on, kuka ne siivoaa. Eiköhän täällä pitäisi laittaa
kuitenkin pari kertaa viikossa. Tahtoisitteko te puhua hänelle ja sopia
siitä?

— Mielelläni, kovin mielelläni minä sen järjestän. Olen melkein varma,
että hän tulee. Ja hän on vanha ja luotettava ihminen.

— Minä voinkin sitten jättää hänelle itselleen avaimet, että pääsee
sisälle. En ole päivisin kotona.

Neiti nyökkää ja lähtee. Häntä ei pyydetty istumaan. Se tuntuu
käsittämättömältä. Mysteerioksi jää myös, mitä maisteri tekee kesällä
kaupungissa. Mistään hän ei saa sitä selville, niin paljon kuin hänen
ajatuksensa askartelevatkin maisterin ympärillä.




6.


Niin alkaa kesä ja meneehän se jotenkuten. Konttorityö suuressa
firmassa on hyvää unilääkettä ihmisen henkiselle elämälle. Se on
pientä, täsmällistä, huolellista. Sitoo mielen pieneen, täsmälliseen,
huolelliseen. Siihen kuuluvat liikkeen puolesta hyvät aamiaiset,
pehmeät ranskanleivät, runsaasti meijerivoita ja erilaisia leikkeleitä.
Vanhempien naisten aamiaispöydässä keskustellaan ylimalkaan näin:

— Kuule, Hilja, missä sinä söit eilen päivällisesi? Minä söin
Elannossa, tässä Kluuvikadulla. Menin kerran sinnekin katsomaan,
millaista siellä on. Minähän syön muuten Putkosella.

— Minä taas söin eilen Erottajan automaatissa. Munakasta ja viiliä ja
mansikoita.

— Sehän oli hienoa. Mitä se maksoi?

— Kaksitoista markkaa.

— Miten halpaa! Kuinka sinä sait niin halvalla?

— En ottanut ensinkään leipää eikä voita ja maitoa. Minä en koskaan syö
kesällä päivälliseksi leipää, voita ja maitoa.

— Minäpä en osaa syödä koskaan ilman voileipää ja maitoa. Eihän
liharuoka millään mene alas ilman leipää. Johan se rasva tuntuu
ilkeältä suussa.

— Kuinka ihmeessä te voitte syödä ilman leipää?

— Minäpä en syökään rasvaisia ruokia.

— Mutta kyllä se oli halpaa. Minä menisin sinne tänään,
mutta everstinna Mellin kutsui minut heidän huvilalleen
illallispäivälliselle. He vievät minut autollaan.

— Vai everstinna Mellin? Minä menen pankinjohtaja Kyreniukselle.

— Minä en mene minnekään, vain syömään. Oliko siinä annoksessa paljon
mansikoita?

— Ei nyt niin paljoa, mutta oli kuitenkin. Mitä sinä Katri söit?

— Patapaistia ja viiliä. Eihän sitä kesällä voi niin raskaasti syödä.
Minä pidän hirveästi sipulista, sen tähden tilaankin aina patapaistia,
mutta siinä olikin niin suuri annos, ettei jaksanut syödäkään.

— Hyvänen aika. Minä en voi sietää sipulia!

— Jos vaan minulla olisi koti, niin minä oikein paistaisin suuria
ruskeita sipuliviipaleita ja söisin ne kuumana voileivän päällä.

— Tämä pikku neiti ajattelee aina samalla tavalla kuin Katri. Se on
sitä chefin vaikutusta.

— Istuukin aina chefinsä rinnalla.

— Anteeksi, minä istun tähän sinun rinnallesi, vaikka sinä et olekaan
minun chefini.

— Kuule, Katri, mitä se sinun patapaistisi ja viilisi maksoi?

— Kahdeksan viisikymmentä. Siinä nyt oli vielä voita, leipää ja maitoa.

— Missä niin halvalla saa?

— Kaupunginkellarilla.

— Hyi sinua.

— Mutta mitäs me ostaisimme tänään kahvin kanssa? Nyt on minun vuoroni
ostaa.

— Ne olivat eilen hyviä, ne Opriksen vienerleivät.

— Voi, jos vain tietäisin, mitä toisin.

— Mene Ekbergille.

— Mitä minä sieltä ottaisin?

— Niitä pikkupullia, rusinoituja.

— En minä ainakaan pidä niistä.

— Enkä minä. Kuka nyt ostaa pikkupullia.

— No sanokaa nyt, mitä sitten...

— Ota oikein hyvää. Jotakin —

— Voi, jos minä tietäisin.

On kaikenlaisia muitakin puheita, mutta tämäntapainen kertautuu
useimmilla aamiaisilla vuodesta vuoteen. Ja täällä on naisia, jotka
ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta. He voivat hyvin ja heillä on
hupaisaa. Joku säästäväinen laittaa itselleen kolme voileipää kahvia
varten. Hän ei osta erityistä kahvileipää, koska puuhaa omaa osaketta.

Toisessa pöydässä syö nuorempia tyttöjä ja herroja. Erään tytön posket
ovat hyvin pehmeät, ehkä liian lihavat, iho kuin maito. Hän nauraa
paljon. On kapeita ja puuterin syömiä kasvoja, viivamaisia, värjättyjä
kulmakarvoja. Erään nenä on kuin kasa liitujauhoa, iho pienellä
syhermällä, sinervänvalkoisena.

Joku herra huomauttaa vastapäiselle tummalle tytölle:

— Neidin puvussa on vaalea ihailija.

Neiti hymyilee ja katsoo olkapäälleen. Siellä on pieni langanpätkä.
Eräs nainen ei lakkaa puhumasta elokuvista, epätoivon vimmalla hän
yrittää lumota edes joitakin kuuntelemaan itseään. Ääni tulee kuin
tuulenhavina — ikäänkuin hänen suunsa olisi ontto lasipallo. Hänellä
ei varmastikaan ole takahampaita. Hän lakkaa ja punastuu, kun kuulee
pöydän päässä sanottavan toiselle ihmiselle:

— Teillä, neiti, on kolo hampaassa — ja hampaan kolossa jotakin.

Yksi miellyttävä neitonen nauraa hervotonna mustasukkaisen ihailijan
pistellessä. He ovat yrittäneet yhdessä kaataa kahvia.

— Te olette taitamaton.

— Mitä?

— Tepä ette osaa kaataa kahvia.

— Mitä? Hi-hi-hi. Kysyn jo toista kertaa, mitä.

— Anteeksi, neidin hieno kuulo meni harhaan.

Sanoin, että te ette osaa kaataa kahvia.

— Ei, teidänhän se pitikin kaataa.

— Milloinka miehet ovat emäntinä?

— Voi voi, sitä en tiennytkään, että se kuuluu naisille. Ihan totta.

— Sitten teidän pitäisi käydä koulu kahvin kaatamisessa.

— Hyvänen aika. Tehän piditte kiinni sangasta — — ja neitonen lyyhistyi
ihan kasaan nauraessaan.

Työaikana alituinen humina suuressa pankkisalissa. Korvissa paperien
kahina, laskukoneen tahti, askelet, hiljaiset äänet ja yskäykset.

Kirjoita tarkasti numeroita numeron jälkeen. Niiden takana on rahaa.
Katso rauhallisesti ja erehtymättä. Samalla elää alitajunnassa
hienoinen hermostus, kun joku olento vilahtaa tummansinisessä
työpuvussa pöydän ohi ja kiharat lehahtavat. Kuka se oli niistä?
Yleisön puolella kopsavat kannat, silmiä on kaikkialla.

Silmiä. Silmiä.

Nuorimmat naiset lähtevät työstä suoraan uimalaitokselle, puku
tungettuna käsilaukkuun.

Lassila istuu joskus iltapäivällä Mississippin kuistilla. Polttelee
savukkeita, katselee, miten kansallispukuiset tytöt liikkuvat
tarjoillessaan. Lukee lehdistä jokaisen pätkän, ilmoituksetkin.

Erään ystävän hän löytää pankista. He ovat joutuneet syömään aamiaista
rinnan. Eivät alussa puhu toisilleen, eivät näytä huomaavankaan. Toveri
on vähän yli neljänkymmenen, ryppyjäkin on kasvoissa. Hän näyttää
tavattoman myöntyväiseltä, mutta hänen sielunsa salainen ilo on tehdä
hiljaista kiusaa toisille — hän hautoo sellaista ja nautiskelee siitä.
Ei kukaan voi huomata mitään. Omituista — hän ei kylläkään kohdista
haluaan Lassilaan, vetää tämän kohdalla ikäänkuin tuntosarvensa
piiloon. Lassila sai tietää hänen nimensä: Gabriel Keto.

— Gabriel — hän tekee itse pilkkaa nimestään — minähän synnyin
taivaassa, mutta enkeli sattui istumaan reiässä ja minä tipahdin
sukkelasti alas Kedolle. Jumalat ulostavat maanpäälle — hän sanoo
sen hiljaa, juuri lähimmän kuuluville, ja katsoo samalla tarkkaan
syrjäsilmällä, mitä Lassila ajattelee. Mitäs, tämä näyttää huvitetulta.

Kerran he sattuvat yhtä aikaa tulemaan ulos pankin ovesta ja alkavat
kulkea rinnan. Gabriel pyytää Lassilaa lähtemään kanssaan rannalle
kävelemään.

— Mennään sitten Kaivohuoneelle syömään ja puhumaan.

— Mistäs me puhumme — Lassila ei tiedä, lähtisikö.

— Jos ei ole muuta haastamista, niin haastellaan hävyttömiä.

Sen kerran jälkeen he ovat paljon yhdessä. Kulkevat rinnan enimmäkseen
äänettöminä, kunhan vain ovat samalla tiellä. Syövät kaksittain
päivällisensä Kluuvikadun Elannossa. Syötyä kumpikin ehättää tarjoamaan
toiselle savuketta.

— No, otetaan nyt tästä.

— Olisihan täälläkin ollut.

Joskus toinen torjuu:

— Sieltähän sitä viimeksikin pantiin. Ei nyt niin... Pidähän puoliasi.

Sillä ottamisen täytyy käydä vuoron perään. Näin Lassila viihdyttää
itseään, kuin olisi muuttunut vanhaksi herraksi, joka panee suuren
arvon tällaiselle — tupakan tarjoamiselle. Aivan kuin se olisi yksi
hyvin tärkeä tapahtuma päivän elämässä. Hän tulee tietämään, että
Gabrielilla on ollut hyvin kiukkuinen ja heitto vaimo, jo aikaa
kuollut. Gabrieliin ei enää koske elämän pikkumaisuudet ja harmit.
Hän on jo lakannut välittämästä. He alkavat yhdessä pelata Lassilan
kotona shakkia ja istuvat siellä pian joka ilta nenäkkäin pienen pöydän
ääressä savuisessa huoneessa.




7.


Elokuussa samana kesänä Paula makasi verkkokeinussa puutarhassa. Se
oli vedetty kahden suuren koivun väliin. Oksat riippuivat hyvin alas,
niiden lävitse siilautui pieniä läiskiä auringon paisteesta — se ei
ollut enää ollenkaan polttavaa eikä väsyttävää.

Ihmeellisesti lepattavat pienet lehdet tuossa yläpuolella. Kas, miten
hauskasti värisevät. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Mahtaa niistä
olla hauskaa hiukan keinutella, tuntea ilman virtaavan ohitseen, imeä
vihertävään pintaansa valoa ja lämpöä. Mahtavat ne nauttia olostaan.
Mutta syksyllä ne putoavat tähän nurmikolle. Sääli, sääli — kaikki
tuhannet kuolevat tuhanten perästä. Paula tuntee itsensä runolliseksi
ja syvämietteiseksi, hän iloitsee omista ajatuksistaan. Samalla
väsyttää. Keinu on aikoja lakannut liikkeestä. Entä jos langat, joilla
se on kiinnitetty koivun runkoihin, alkaisivatkin venyä ja laskisivat
hänet aina ja aina alemmaksi, eikä hän tapaisi ollenkaan nurmikkoa,
vaan tässä avautuisi syvä kuilu, ja hän vajoaisi sinne yhä — hautaan.
Huu — ei saa ajatella sellaista.

Omenapuiden välistä käytävää tulee Elsa, hän on aina virkapuvussaan,
musta leninki ja pieni pitsiesiliina.

— Tahtooko rouva, että tuon kahvin tänne ulos?

— En tiedä. Minä vähän mietin, kuinka olisi — ei, kyllä minä tulen
sisälle, minun on kuitenkin noustava tästä.

Paula kömpii nurmikolle ja korjaa vyötäistään, se tahtoo nykyisin vähän
vaivata. Hän huoahtaa ja kulkee hitaasti sisälle, tuskin kehtaisi
nostella jalkojaan. Juo kahvin kuistilla ja kiipeää sitten yläkertaan
omaan huoneeseensa ja laittaa ikkunan auki. Istuutuu sohvalle ja avaa
liivinsä napit, että olisi helpompi olla.

Tuntuu surulliselta. Eric on ongella, hän jaksaa onkia loputtomasti,
ja sitten pitäisi joka päivä syödä kalaa. Olisi velvollisuus syödä,
kun kerta toinen onkii. Paula ei pidä mistään vähemmän kuin kalasta.
Ja ollapa sitten kaikki ajat yksinään täällä kotona. Hänestä ei ole
mukaan kalaan eikä siellä tulisi toimeenkaan kokonaisia rupeamia. Mutta
kotonakin on paha olla yksinään — eikö rakkaus olekin naiselle vain
sitä, että halutaan tulla palvotuksi, koroitetuksi ja pidetyksi hyvänä.

He olivat tulleet ulkomailta jo jouluksi kotiin. Paula oli niin
tahtonut, hän ei lopultakaan viihtynyt matkustelemassa ja katselemassa
maailman ihanuutta ja kurjuutta. Toisaalta hän kaipasi takaisin jo
senkin tähden, että pääsisi Thorpen kotiin, saisi nähdä siellä joka
nurkan ja vallata henkeensä koko kodin. Silloin vasta Eric oppisi
hänestä oikein pitämään. Kaikki kuvitelmat ja toiveet koskivat Ericin
kotia. Mutta se olikin niin kunnossa, ettei siellä ollut mitään
erikoista järjestämistä ja valtaamista. Keittäjä-Hilda ja Elsa tiesivät
liiankin hyvin tehtävänsä.

Paula parka tunsi itsensä ottolapseksi siellä, lisäksi Eric esiintyi
niin vieraasti. Paula ei uskaltanut ottaa itselleen mitään oikeuksia
mieheensä nähden. Hän muisti pelolla: Älä hyväile minua usein. Talvi
muistui harmaana ja raskaana, kun sitä nyt jälkeenpäin katseli.
Olivathan he jo toki vihityt — edes jollakin tapaa sidotut toisiinsa.

Voi voi. Ihminen saattaa olla vihitty mieheen eikä kuitenkaan voi tähän
luottaa. Ei tiedä, mitä tämä ajattelee ja tahtoo.

Paula kadehti kadehtimalla Ericin jokaista sanaa itselleen, jokaista
silmänräpäystä. Hän tahtoi saada kaikki. — On ihan liikuttavaa tuo
hänen itserakkautensa.

Niin. Sitten oli Paula onneksi huomannut tulleensa raskaaksi. Eräänä
iltana, kun valo oli sammutettu, hän istuutui miehensä sängyn laidalle
— he olivat vielä Helsingissä. Hänellä oli muka jotakin kerrottavaa,
eräs asia — Ericin piti arvata. Tämä ei osannut aavistaakaan. Paula
sanoi, että se oli hyvin salaista, heidän kahden oma omituinen asiansa
— eikö hän ollutkin Ericin vaimo? — Ja vihdoin mies arvasi, sanoi,
ettei olisi uskonut sellaista iloa tulevan itselleen — rakas Paula.
Siitä lähtien Eric oli paljon hellempi häntä kohtaan ja huolehti
hänestä. Piti syödä, nukkua ja levätä.

Tietysti Paula oli unohtanut ottaa kärpässuojustimen komerosta ja
panna sen avatessaan ikkunaan — huoneessa on yht'äkkiä hirvittävästi
surisevia kärpäsiä. Ne kiitävät pitkin valkoista kattoa, voi kuulla
niiden kopisuttavan pahvia iskiessään siihen lennosta. Ne ovat
tavattoman suuria.

Nurkassa ylhäällä pärisee eräs hengenhädässä. Se on joutunut hämähäkin
verkkoon, tempoilee ja kähisee, siivet voivat vielä käydä. Verkko
heiluu ja kärpänen lentelee kuolemankeinussaan lyöden välillä itsensä
seinään. Ihmeellistä, että Elsalta on voinut jäädä tuonne hämähäkin
verkko. Hän kun on niin tarkka.

Paula nousee seuraamaan joutessaan, pääseekö se pois verkosta. Hän
on avannut vyötäisestään kaikki napit, ja alusvaatteet valahtavat
polviin, sukat makkaralle. Olenpa minä kurja tuumii hän — kuin siiville
lyöty riikinkukko, ja kannattelee niitä kaksin käsin. Mutta liivitkin
tuntuvat aivan mahdottomalta sietää kiinni, painavat sydänalan poikki.

Hämähäkki, paljon pienempi kuin riehuva kärpänen, juoksee vähän väliä
saaliinsa luo. Näyttää kuin ne iskisivät vimmatusti yhteen, sitten
pienempi juosta vikittää pois. Ne taistelevat moneen kertaan. Siitä
hämähäkki viisastuu, se käy aina vain hiukan puraisemassa raivoisaa
kärpästä, kiinnittää samalla langan siihen ja taas toisaalle, juosta
vikittää edestakaisin — kärpänen on jo hiljaa, vain toinen siipi
lepattaa. Teurastaja pääsee jo sen niskaan eikä enää poistukaan. Se on
käärinyt uhrinsa täysin varmasti.

Paula seisoo, pitelee vaatteitaan, katselee tarkasti ja ajattelee ennen
kuulemaansa:

— Onkohan, onkohan se totta, että hämähäkillä on seitsenkertaiset
leijonanvoimat — suhteellisesti?

Viimein aika lähenee päivällistä. Hän laittaa vyötäisensä kuntoon ja
asettuu ahkerasti ompelemaan koruliinaansa — Ericin pitäisi pian tulla.
Sitten hän houkuttelee mieheltään lupausta lähteä kävelemään syötyä. He
menisivät huvilalta kirkonkylään asti ja ostaisivat kaupasta omenia ja
banaaneja. Hän pyytelee kovasti, Eric ei tahtoisi millään lähteä, hän
on ollut kalassa ja istunut kauan auringonpaisteessa ja laiskistunut.
Vihdoin toinenkin lakkaa hoputtamasta.

Vähän ajan kuluttua näyttää Ericille muistuvan asia uudestaan mieleen.
Hän sanoo:

— Voithan lähettää Elsan hakemaan kirkolta hedelmiä.

— Ei, ei. En tahdo enkä tarvitse — hän on loukkaantunut ja lisää
ajatuksissaan: Vai Elsa? Hän ainakaan ei saa kantaa minulle omenia,
kerta sinä et lähde niitä hakemaan.

— On kai täällä kotona sitten vielä jonkinlaisia omenasäilykkeitä?

— Luuletko minua pikkulapseksi? — Paulaa jo suututtaa. Hän on nykyisin
herkkä ärtymään.

— Sinähän oikuttelet. Miksi sinulle ei kelpaa Elsan hakemat omenat?

— Ei kelpaa. En syö hänen omeniaan.

— Hänen omeniaan! Voi voi — no, olkoon. Jätetään tämä asia nyt. Täällä
on niin hiton paljon kärpäsiäkin, täytyy pyytää niitä haaviloimaan.

Paulalle jäi paha mieli siitä. Syötyä hän teki käsityötään Ericin
huoneessa, Eric istui siinä ja poltteli tupakkaa, oltiin melkein
hiljaa. Sitten mies omituisesta sattumuksesta sanoo:

— Minä maksoin tyttöjen palkatkin tässä. Annoin Elsalle viisikymmentä
markkaa juomarahaa, kun hän on aina puhdistanut sinun valkoiset
kenkäsikin.

Paula sanoo kiireesti neuleeltaan: Niin, niin... Että Ericin piti vielä
kertoa sekin. Tosin hän oli aina illalla pistänyt hiukan nuhraantuneet
kenkänsä oven ulkopuolelle, aamulla löytyivät ne siitä puhdistettuna,
lumivalkoisena. Oli iloinen, ettei tarvinnut käydä likaisissa kengissä.
Sittenkin — malja on kuohumassa: Elsa saa viisikymmentä markkaa, Elsa
saa vaikka mitä, Elsasta kyllä pidetään ja puhutaan. Hän itse ei saa
edes yhtä omenaa.

Paula päättää olla ääneti, puree kieltään, että kipu tekisi hänet
lujaksi. Ei auta, vaikka yrittäisi purra kielensä poikki.

— Minun mielestäni — ei sinun huoli sitä tavaksi ottaa.

Eric katsahtaa ihmeissään:

— Minä olen siinä suhteessa aivan erilainen kuin sinä. Tahtoisin kaiken
maksaa niin runsaasti.

Paula katkeroituu hyvin pahoin. Tehdäänkö hänestä vielä saitakin?
Samantekevää, vaikka heittäisi rahansa tuuleen, mutta Elsa ja aina
Elsa! — Ja miksi hän itse ei saa edes yhtä omenaa? Miksi Eric ei välitä
hänestä? Hän neuloo ääneti ja ahkerasti. Ei lähde edes illalla teetä
juomaan, ei muka haluta.

Nukkumaan mennessä hän toivoo vihdoin sulaneensa. Eric tulee ja peittää
hänet, pitää kovasti huolta vaimostaan nyt. Silloin Paula sanoo jo
iloisesti:

— Kiitos, sinä olet niin hyvä.

Mutta jäätyään sinne yksin — he nukkuvat täällä maalla eri huoneessakin
— katkeruus kasvaa taas hänen rinnassaan. Se on kuin paise, joka yhä
kovenee — tulee kestämään kauan, ennenkuin se on niin hautunut, että
laskee ytimensä ulos. Ydin: Minulle sinä et lähtenyt hakemaan omenia,
muille tuhlaat mitä tahansa.

Paulasta tuntuu, ettei voi koskaan leppyä ja tulla hyväksi miehelleen,
niin kova on hänen mielensä. Aivan hyvin hän tietää, miten pikkumaista
ja aiheetonta tämä on, mutta se ei lähde pois eikä sula. Paula suuttuu
harvoin, hän voi antaa anteeksi kaikki suuret asiat maailmassa,
mutta katkeroituu jostakin pienestä kuin lapsi. Lisäksi tuntuu
pahalta ajatellessa, että hänen pikku lapsensa kukaties perii äidin
itsekkyyden. Mutta miksi Eric ei välitä hänestä sen vertaa, että
lähtisi hakemaan hänen seurassaan joitakin omenoita?

Paula nousi ja kulki paitasillaan ikkunaan. Ruudun läpi henki
viileyttä, se tuntui selvästi kulkevan ihoa pitkin.

Hämärässä pihan ja puutarhan takana toisen huvilan korkea hahmo. Sen
juovat ovat pehmeät, raukenemaisillaan, ikäänkuin aikoisi se muuttua
ilmaksi ja jättää kaikki makaavat ihmiset alas tanterelle kuin lintu
pudonneen sulkansa.

Hän menee vuoteeseensa, mutta ei saa lepoa. — muille tuhlaa mitä
tahansa...

Se palasi niin usein mieleen, että hän tuli epätoivoiseksi, ajatteli
astua miehensä eteen uhkaavin kasvoin ja kysyä: Sitäkö varten miehet
menevät naimisiin, etteivät tarvitse sitten enää välittää vaimoistaan?
— Mutta hävittyään tuskissaan Ericin huoneeseen hän laskeutuikin
polvilleen pienelle matolle vuoteen viereen ja nojasi päätään sängyn
laitaan.

— Että minun pitää olla näin äärettömän pikkumainen.

Kunpa Eric heräisi ja löytäisi hänet tästä. — Toinen nukkuu. Täkki
riippuu hiukan huolimattomasti. Paula vetäisee päättävästi peitteen
ylös ja painautuu viereen. Mies kiertää unissaan kätensä hänen
sydänalansa yli. Paula ei voinut olla lyömättä kättä pari kertaa
kiukkuisesti sormillaan:

— Mitä nyt — miksi sinä hakkaat?

— Olen niin kehnolla tuulella.

— Nuku nyt jo — uninen murahdus.

Käsivarsi lämmitti sydänalaa, se tarttui koko hänen olentoonsa ja hän
alkoi miettiä, miten harvoin oli saanut olla miehensä luona. Eric nosti
unissaan päänsä hänen olalleen, tasainen hengitys kulki hänen kaulaansa
pitkin. Hän tunsi toisen vatsan ja rinnan pienet liikahtelut selkäänsä
vasten. Ne tulivat hänen omikseen ja kulkivat suloisesti lävitse. Olisi
tavattomasti tehnyt mieli kääntyä ja silittää Ericin tukkaa, hamuilla
huulillaan poskea ja koettaa hampaillaan, mutta piti olla hiljaa kuin
hiiri. Äärettömän suloiseksi voi toisen ihmisen ruumiillinen läheisyys
tulla. Se herättää hurmaa, ohutta janoa, jollaista tuntee kevään
viimeisillä hangilla.




TAVATAAN JÄLLEEN




1.


Pieni palvelijanhuone Kauppiaskadun varrella. Pari metriä
alempana pihaa, samalla tasolla kuin pesutupa ja kellarit. Se oli
epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen, pienin, puoli metriä leveä
sivu pihaan päin ja siinä katon rajassa sangen likainen ja hämähäkin
verkkojen kaunistama kaksiruutuinen ikkuna. Lattialla seisoja
tunsi olevansa kuilun pohjalla, ikkuna näytti sopivalta luukulta
johtamaan kaikki pihan likavedet pieneen huoneeseen. Seinäpaperit
olivat sinervät, niissä pieniä sikeröisiä luikkia päällekkäin, tuota
vanhaa kuosia, jonka ääretön kukkarunsaus on lukuisampi kuin tien
santa. Monen viattoman hurme oli ajan vieriessä vuotanut näille
kukkaskentille. Ne kantoivat pitkiä ja verisiä jälkiä taisteluista
luteiden kanssa. Viluinen, vihertävä pieni peltiuuni seisoi nurkassa.
Sitä oli lämmitetty edellisenä talvena, ja nyt se sai hytisemään
äänettömällä, tunnottomalla kylmyydellään koko huoneen. Kuilun pohjalla
oli korkeajalkainen, hontelon näköinen pukkisänky laihan ja kuluneen
viltin peittämänä. Katon rajassa olevan ikkunan alla pöytä ja tuoli.
Tässä hämäryydessä voi vaivoin erottaa pöydän ääressä lautaa vasten
kuukistuneena ihmisolennon. Pää oli painunut ristikkäin pujotettujen
käsivarsien päälle. Tukka kohosi pörröisenä, olisi luullut hänen
nukkuvan, mutta ruumis värähteli hiljaa — hän heilutteli toisen polven
päälle heitettyä oikeaa jalkaansa kiihkeässä tahdissa pöydän alla.
Olennon koko tarkkaavaisuus oli kiinnitetty jalan heiluttamiseen, hän
piirteli sillä kahdeksan numeroa ilmaan, ärtyneet, harrittavat hermot
keinuivat ja lepäsivät kahdeksan numeron tahdissa.

Oveen koputettiin.

Keittiöstä pisti päänsä sisään vanha vaimo. Kasvot vaaleat ja iljaiset,
posket valuneet syville pusseille ja pussien lomasta pisti esiin pehmeä
suu haastellen pehmeällä äänellä rauhallisia sanoja hampaattomien
ikenien välistä. Silmät olivat venyneet pienelle rakoselle, punertavat
yläluomet saivat uskomaan, että hän oli jo kadottanut tämän maailman
valon ja olisi aivan hyvin voinut seisoa katuvarrella ilman mustia tai
vihreitä silmälaseja käsivarressaan keltainen nauha.

— Kah, nukkuuko se? Minä täällä keitin perunoita, jos se tahtoo syödä.

Olento nousi ja kohosi päivänvaloon.

— Kiitoksia, en minä nukkunut. Ei sitä silloin jaksa maata, kun olisi
aikaa.

Hän näytti noin kaksikymmennelivuotiaalta, kalvakka ja veretön tyttö.
Vaalea ja likainen tukka sekaisin kiharoin ympäröi päätä kuin kruunu.
Joutilaisuudessaan hän aina iltaisin kierteli tukkaansa sanomalehden
ympärille. Pienikokoinen, sangen mitättömän näköinen. Hän vetäytyi
vaimon perästä keittiöön, painui istumaan jakkaralle, pyyhkäisi
molemmin käsin kasvojaan kuin karkoittaakseen jotakin maahanvetävää,
lamaannuttavaa, mutta hänen leponsa ei ollut uni.

Matalalla kaappipöydällä oli perunakuppi, teevati ja veitsi. Tyttö,
Ester Viitala, alkoi kuoria perunaa.

Vanha vaimo istui hellan luona, katseli häntä ja sanoa loksahutti:

— Ottaa siitä silakkaa.

Hiljaisuutta. Ester söi ja yritti syödä hitaasti.

— Meneekös se tänä päivänä sinne Myllyyn?

— Pitänee mennä, vaikka ei sieltä kuitenkaan mitään työtä saa.

Esterin katse harhaili seinähyllyyn. Siellä oli kirjavia rasioita,
kyljessä reklaamikuvia. Mitähän niissä kaikissa oli? Kahvia ja sokeria.
Hänen väsyneet ajatuksensa hyppäsivät ylös: Kahvia! — Maata janoavat
solut huudahtivat: kahvia! ja vaikenivat taas.

Mitä turhaa?

Omituinen harmaja sumu tunkeutui aivoihin. — Hän oli syönyt kolme
perunaa ja kaksi silakkaa, eikä uskaltanut ottaa enää, vaikka mummo
kehoittikin:

— Syö nyt pois kyllikseen.

Ester veti päälleen harmaan ohuen takkinsa. Vetäen nuttua tiukempaan
hän työnsi kädet toistensa hihoihin ja silitteli omia käsivarsiaan. Oli
syksy, kadut kuivia, kylmä, selkeän harmaa päivä. Näin hän lähestyi
Myllyä, s.o. Helsingin kaupungin työnvälitystoimistoa länsirannassa,
pujahti siivoojain puolelle, jätti korttinsa sisälle ja istuutui
odotushuoneeseen. Huone oli täynnä väkeä, vanhoja ilkeännäköisiä
eukkoja, toisia, jotka nököttivät paikallaan kuin vanhat naakat, nuoria
naisia julkein, halveksivin piirtein. Kolea, raskas henki täytti
huoneen — joukko istui puupenkeillään, kaikki rivit täynnä, äänetönnä,
puolikuolleena, toivottomana, koskaan vähenemättä.

Joku sopotti hiljaa jotakin vierustoverilleen, joku saattoi väsyä ja
lähteä pois, joku tulla sisään. Kaikkia katsottiin. Päät liikahtivat
koneellisesti ja painuivat jälleen samaan asentoon. Ei edes odotettu,
oltiin vain. Mittaamattoman pitkä on tuntien kulku.

Neiti tuli sisältä, lihava ja tylyilmeinen. Huusi: — Ester Viitala —
Viitalaa!

Ester säpsähti ja vetäisi pois kädet nutun hihoista, seurasi neitiä
konttorihuoneeseen ja pinnisti aivojaan käsittääkseen ensi kerralla
tämän kylmän puheen.

— Täällä olisi siivousta pariksi tunniksi. Tahdotteko te ottaa sen? Se
alkaa kello kaksi.

Ester oli kiitollinen siitä, neiti kirjoitti hänelle kortin ja huusi,
kun hän oli livahtamaisillaan ovesta:

— Älkää myöhästykö. Kello kaksi.

— En, en.

Kadulla Ester alkoi tutkia korttiaan.

  Anvisningskort. N:o 5 A.

  Fru Thorpe Georgsgatan 13.

  Enligt Eder rekvisition av den — är Ester Viitala hänvisad till Eder
  för erhållande av arbete som städerska och bör inträffa å stället —
  kl. 2.

  Helsingfors Stads Arbetsförmedlingsbyrå.

Esterin suu vetäytyi makeaan nauruun, hän toisti: — är Ester Viitala
hänvisad till Eder...

— Mitäs tyttö nauraa?

Raikea ääni tunkeutui hänen korviinsa, hän katsoi pelästyneenä ylös.
Kulmassa seisoi sälli, kädet housuntaskuissa, suu vihellyksessä, silmät
kiiluen mielihyvää tämä tirkisti Esteriä silmiin. Ester ei kyennyt
nauramaan hänelle vastaan, vaan lähti pitkin, epätasaisin askelin
Kauppatorille. Kello kulmassa oli 11,50. Hän lähti siksi aikaa istumaan
Katajanokalle huoneeseensa, mutta koska ei ollut kelloa, sattui hän
istumaan vähän liian kauan ja tultuaan takaisin Kauppatorille se oli
2,30.

Hän kulki puolijuoksua Espistä ylös. Yläruumis eteenpäin taivutettuna,
kädet ilmaa hakaten, hän loukkasi monen esteettistä silmää, syytäen
solvauksia ylitseen.

— Voi kirottu päivä! Kun sinä kerran saat työtä, niin seisoisit
Yrjönkatu kolmentoista ovella vaikka viisi tuntia etkä myöhästyisi. Nyt
on joku muu sen vienyt, se on varmaa. Sinusta ei tule ihmistä, vaikka
hakkaisit itsesi kappaleiksi.

Poltti tulena, että joku muu on ehtinyt sinne, ja hän juoksi
loppumatkan, ei odottanut hissiä, vaan rontusti portaita ylös ja soitti.

Oven avasi mustapukuinen hoikka tyttö, valkea esiliina vyöllä, katsoi
epäilevästi. Hän ojensi tälle korttinsa ja jäi ovensuuhun. Vastapäätä
oli avoin leveä ovi ja hän näki suureen huoneeseen, missä pehmeä,
sammalenvärinen matto hienoin punaisin ja keltaisin kuvioin peitti koko
lattian. Perällä kahden ikkunan välissä oli kirjoituspöytä sivuttain.
Siellä oli pieni lamppu sytytetty ja valaisi hyvin kirjoittavan
naisen kasvot. Esterin levoton katse imi hätäisiä kuvia hänen
ruskeasta herttaisesta tukastaan ja valkoisin nahkoin reunustetusta,
hopealangoilla koristellusta punertavasta puvusta. Sinne kulki
palvelija sipsuttavin askelin ja jätti kortin... »är Ester Viitala
hänvisad till Eder».

Ester käänsi päänsä sivulle, oli älytön ja vieras. Sydänalaa
tuimi, aivojen sumuun eivät jaksaneet tunkeutua kuvat tästä kodin
hienoudesta... kuin liukuvassa, kaukaisessa unessa erotti hän suuren ja
kauniin peilin pöytineen, sen molemmin puolin oli kaksi kultakehyksistä
pyöreää taulua. Hevosen pää —

Rouva tuli hänen luokseen.

— Me luulimme, ettette enää, tulekaan, ja ehdimme alottaa. Mutta jos te
nyt jatkaisitte. Elsa kiltti, näyttää mitä on tehtävä.

Elsa, se mustapukuinen, vei hänet eteisestä suureen ruokasaliin.

— Täällä on jo matto viety ulos ja puhdistettu. Nyt teidän pitäisi
pestä tämä lattia ja pyyhkiä pölyt. Jos te nyt otatte sen takkinne ja
hattunne pois päältänne, niin minä vien ne keittiöön ja tuon sieltä
vettä.

Ester sai luutun ja haaleaa vettä, johon oli vatkattu hiukan saippuaa
joukkoon. Sen lämpimyys teki hyvää käsille. Elsa neuvoi ihan tarkkaan,
miten oli pestävä. Pieni pala kerrallaan tämän pehmeän harjan kanssa
ja kuivattava heti jälkeen, myöskin kaappien aluset. Hän alkoi pestä,
ryömyili polvillaan, työnsi kätensä olkapäitä myöten sohvan alle. Koko
ajan vilahteli katse ympäriinsä, hipoi tauluja, hipoi pehmeää sohvaa,
pieniä esineitä seinälaudoituksen reunustalla ja suurta öljyväritaulua,
josta katselivat hienot, lempeät vanhahkon naisen kasvot.

Olipas täällä suloista! Ilmakin niin hienoa. Hän liikkui hyvin
varovasti. Mieleen syntyi hieno halu siinä pyyhkiessä lattiaa suuren
kruunun loisteessa, halu johonkin tällaiseen.

Elsa tuli sisään.

— Jättäkää nyt kesken ja tulkaa juomaan kahvia, jatkatte sitten.

Hänet vietiin johonkin käytävään ja sieltä keittiöön. Tanakka, lauhkea
nainen paistoi munkkeja hellan ääressä. Kiehuva rasva tirisi, hän
pyöritteli ruskeanpunaisia pallerolta kristallisokerissa. Keittiössä
oli vähän sauhua, ihana käry tunki sieraimiin, oli kuin se tuntuisi
nälkäisessä vatsassa saakka, kiertelisi suolistoa pitkin.

Oh, huimaavan hyvä haju!

Ester muisti, miten oli joskus kuljeksinut Fazerin karamellitehtaan
luona kadulla ja hengittänyt suklaailmaa keuhkoihinsa. Eikä se
ravinnut, lakkasi tuntumasta, jos kuljeksi pitemmän aikaa. Tuskinpa
tämä lakkaisi, se tuo hurjaa nälkää.

— Laittakaa siitä voileipää, jos tahdotte — sanottiin.

Hän tunsi itsensä heikoksi, söi neljä voileipää, ei jaksanut vastustaa
kiusausta. Sitten alkoikin Elsa pyyhkiä tomuja ruokasalista, hänet
pantiin pyyhkimään suuren salin lattiaa. Rouva kulki kerran salin läpi.
Punertava, hopeakuvioinen puku heilahti. Kevyestipä se meni. Ja hirveän
hoikka oli vyötäisistä. Katsahti polvillaan olevaan Esteriin. Sitten
kuului keittiön väliköstä:

— Ehtisikö Hilda antamaan tälle siivoojalle kahvia?

— Kyllä hän on saanut jo. Annoin samalla, kun mekin joimme.

— Hyvä on, mutta saisinko minä sitten maistaa yhden ihan kuuman munkin?
Näyttävät niin herkullisilta.

— En minä häntä estä, jos rouva tahtoo ottaa —

Kuului pientä naurua. Ester toisti: Tälle siivoojalle kahvia. — Se
hiukan loukkasi. Olipa hän käynyt kauppakoulun ja ollut kaupassa,
olipa asunut hyvässäkin perheessä. Tiesi hän, että ihmiset osaavat
puhua mukavasti ja laatuisasti keskenään. Syövät kylläkseen. Menevät
aikanaan nukkumaan, käyttävät yöpaitaa. Niinkuin Salmenkin Martta, joka
aina istui yöpaidassaan sängyssään ja luki Nyyrikkiä. Onpas hienoja
koteja ihmisillä. Onpas ilmapiiri kuin suitsutusta. Hyh — miten sitä
on halveksittu ja huono, kun on hajallinen nuttu, ränsäiset kengät ja
paksut sukat. Kuin olisi luotukin paksuksi, kömpelöksi ja hitaaksi.
Ihan sitä vaivaa itse itseään. Taidankin olla paksumpi kuin tuo rouva,
vaikka olenkin näin laiha. Mutta sillä onkin niin ruumiinmyötäinen
puku, ihan nuoltu ihoa pitkin, helmat leveinä heilahtavat, valkoinen
nahka kiertää. Miehensä sille ostaa kaikki, ja mistäkä hyvästä?

Mistäkä hyvästä — sama koneisto joka muijalla.

Rouva tuli takaisin. Pyyhkäisi kevyesti huuliaan, kun Ester vilkaisi
sinne, meni toisesta ovesta ja jätti sen raolleen. Siinä oli tietysti
makuuhuone. Sieltäpä alkoi tulla lirkutusta ja säveleitä:

— Kultaseni, pikku kultaseni valvoo siinä yksinään silmät auki eikä
virka mitään. Pöpö, pöpö, pöpö — pöpö. Senkin pieni pöpö. Naura
vähäisen, naurahan kultaseni. Maitoko pulahtaa suusta? Ja äidin
käsille. Sellainen mies, syö mahapunkerinsa niin täyteen — suuta
myöten. Röystäyttää ja nauraa. Kultaseni, tu-tu-tuu: Ime äidin pientä
sormea, imehän. Sellaiset ikenet punaiset ikenet. Eikö kulta leikikään?
Katselee niin totisesti.

    »Minun kultani kaunis on,
    se on kuin nurmen nukka.
    Sillä on silmät sametista
    ja suu kuin aurankukka.»

Samettisilmät, totiset samettisilmät, isän silmät. Äiti pitää sinusta
niin paljon, kun sinä olet niinkuin isä. Ei poju tule sellaiseksi kuin
äiti, eihän, samettisilmä. Äitipä jättää sinut, koska et naura. Pöpö,
pöpö, pöpö-pöpö. Suuta myöten täysi, pieni ahmuri.

Rouva tuli ja meni pois salin läpi. Lattia joutui puhtaaksi. Ester sai
kantaa Elsan kanssa ruokasalin maton parvekkeelta paikoilleen. Suureen
saliin ei levitetty mattoa. Siellä tanssittaisiin illalla. Sitten
Esterille annettiin palkka ja hän sai lähteä...




2.


Paula heittäytyi nahkatuoliin maksettuaan Esterille: Kunhan Eric tulisi
pian.

— Hyvä Jumala. Miten hento, heikko ja vielä voimaton olen. Kävely
huoneiden läpi väsyttää, vieppaa päätä. Jospa Eric tulisi pian. — Ooo —
Se oli kovaa, kovaa. Yhäti värisen niitä poltteita. Kuin revittäisiin
jäseniä irti. Kylläpä suloisesti nyt väsyttää. Tekee hyvää sydänjuuriin
asti, että on vapaa kuormasta, että on läpi. Ajatella, jokainen äiti
on käynyt sellaisen liekin läpi. Jokaisen äidin pitäisi olla hyvä kuin
henki kaiken sen jälkeen. Kosketella ja liikkua kuin enkeli. Hänen
sydämensä sulaa ensikerralla eikä voi tulla lujaksi enää. Tuskako
muuttaa? Jalostaa? Mutta minä olen niin raukea, etten voisi olla paha.
Värisyttää, värisyttää. En tahtoisi enää sellaista. Enää minä en
kestäisi, en jaksaisi läpi. Kuolisin — tiedänhän sen itsekin, vaikka
lääkärikin varoitti. Omituinen aavistus viiltää mieltä. Hyvä Jumala,
ole minulle armollinen! Kun nyt Eric tulisi. Minäpä otankin itselleni
jonkin paikan hänen äitinsä raamatusta. Mikä sattuu minulle nyt? Nyt
ehkä tulee jotakin parempaa.

Hän nousi, etsi mustakantisen Biblian kirjahyllyltä. Eric piti tätä
omalla hyllyllään kunniapaikalla, hän kunnioittaa äitinsä uskontoakin.
Paula asetti saranan kädelleen, odotti silmät ummessa, että avautuu.

Taas! Piileekö tässä kirjassa lumous? Eikö se koskaan lakkaa?

»Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei
avionrikkojat, ei velttiöt eikä miehimykset, ei varkaat, ei ahneet, ei
juomarit, ei herjaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.

Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi. Kaikki on
minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.

Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt
Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan.

Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi
hänen kanssaan? Sanoohan Jumala: 'Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.'

Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on
ruumiin ulkopuolella, mutta haureudenharjoittaja tekee syntiä omaan
ruumiiseensa.

Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, jonka
olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat?

Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne
ja hengessänne, jotka ovat Jumalan.»

Paula laukaisi nopeasti kirjan paikoilleen. Painoi poskeaan.

— En ikinä enää avaa tuota kirjaa, koska minulle aina sattuu se sama.
Olenko minä yhtynyt porttojen kanssa? Tai harjoittanut haureutta?
Olenko varas, juomari, anastaja, miehimys? Huuh, millaisia sanoja.
Minua inhottaa raaka kieli, olkoon vaikka raamatussa. Velttiö ja
miehimys. Sitä en edes ymmärrä. Ihmistenkin pitäisi toisilleen puhua
hellävaroen. Minä en koskaan loukkaisi ketään, en edes maan matosta.
Huuh, tosin olen joskus tuntenut intohimoa, mutta siitä ei pääse kukaan
ihminen. Intohimo on ihanaa tulta, alkuliekkiä olemuksen. Ikävöin
lähelle miestäni, hänen luokseen. Se on totta: Jos olisin kylmä,
jos olisin jäätä, pitäisi hän enemmän minusta. Ei vuokraisi muualta
työhuonetta, etten minä häntä häiritsisi, ettei hän muka kuulisi minun
askeleitani oven takaa. — Silloinpa hän päinvastoin heristäisi korviaan
kuullakseen minun menevän ja tulevan. Mutta minkä sille voi, että olen
tällainen? Ja on mukava olla tällainen. Minun luonteeni on paljon
hauskempi kuin joku jäinen ja jölö. Eric — hän nauroi, kun sanoin, että
siinä kirjassa on kaamea lumous, että saan aina sanat _miehimyksestä_.
Mitä minä välitän, vaikka hän nauraa, tekee pilaa, sanoo: Miehimys...
Hän kuitenkin pitää minusta, se on varmaa. Ovatpa nämä päivät pitkiä!

Alkoi yhä enemmän unettaa. Ajatukset hidastuivat ja harvenivat.
Vähitellen Paula vaipui unen horrokseen. Pojan syntymästä oli
kaksi viikkoa. Hän istui raukeana, henkäisi väliin syvään. Pää oli
nuokuksissa tuolin selustaa vasten. Tänä iltana piti olla pienet kutsut
pojun kunniaksi. Arkkitehti oli vielä työssä, hän työskenteli ahkerasti
vuokratussa työhuoneessaan, jossakin Sepänkadulla. Oli kerrassaan
uponnut piirustuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa.

Paula ei kuullut hänen kotiin saapumistaan. Ovi avautui.

— Täälläpä sinä olet. Katselin joka huoneesta — Thorpe laski kätensä
vaimonsa olkapäälle, ravisti hiukan. — Oletko sinä nukuksissa?

— Voi veikkonen, minua raukaisee niin julmasti. En jaksa pitää koholla
edes kättäni, se retkahtaa itsestään alas. Katso, noin. Jok'ikinen
lihas on kuin keitetty, niinkuin keväällä, kun on voimakas kirkas ilma,
eivätkä vaaleat ihmiset jaksa tehdä mitään. Älä sinä työnnä kättäsi
minun sisälleni, Eric.

— Mutta mitäs tämä on? Ei suinkaan sinun vyötäisilläsi ole kureliivi?

— Kuule, ei se ole epäterveellistä. Rouva Nikki sanoi, että näin heti
synnytyksen jälkeen pitää olla tiukat liivit, että vatsalihakset
supistuvat entiselleen.

— Juoskoon järveen, eihän tohtorikaan niitä määrännyt.

— Pitäisikö minun ottaa ne pois? Luuletko?

— Mistä minä tiedän — pitäisikö sinun ottaa liivisi pois. Ainakin nyt,
kun mennään syömään. Elsa sanoi, että ruoka on pöydässä.

— Nosta sinä minua. Nostathan?

— Oh lasta. Nousepa sitten. Kyllä sinä minua vaivaat.

Syötiin ruokasalissa kruunun valossa. He pitivät aina sähkön
sytytettynä syödessä, se oli kotoisampaa. Paula näytti ihmeen
herttaiselta punaisessa puvussaan, valkoinen nahka kauluksen rajalla,
hopeakuviot rinnoilla. Hän söi runsaasti huolimatta väsymyksestään,
antoi käsiensä välillä levätä pöydällä. Eilen hän oli ollut niin
virkeä. — Thorpe arveli, että täytyy hiukan sopivalla tavalla
huomauttaa vieraille, etteivät ole kovin kauan.

Oh pyydetty ainoastaan muutamia lähimpiä ystäviä.

Vieraat tahtoivat nähdä heti perintöruhtinasta. Täytetyt viinilasit
kohotettuina seistiin pienen vaunun ympärillä. Poika nukkui pää
syrjällään lumivalkoisella tyynyllä, sinisen silkkipeitteen ja ohuiden
pitsilakanain alla. Otsakaljua vasten piirtyi jokin suora pikimusta
haituva. Vanha rouva Malin kumartui, läikäytti hiukan viiniään
lattiamatolle.

— Oi joi, kun se hiukan kasvaa, sen tukka voi muuttua vielä ihan
kullankeltaiseksi.

— Kultaseni, laskekaa lasinne tähän yöpöydälle, muuten kastatte urhomme
viinillä.

— Olkaa te kiltti ja asettakaa se sinne. Minun tekee niin mieleni
katsoa sitä lähempää.

— Kyllä se on kaunis.

— Äärettömän kaunis.

— Niin suuri ja kaunis.

— Luuletteko, että se hymyilee unissaan?

— Kyllä se hiukan hymyilee — ja ynähtää, senkin herttainen.

Tehtailija Halli kumarsi Paulalle:

— Rakas rouva Thorpe!

Muut äänet vaikenivat. Hallilla oli toinen silmä ummessa, toisella hän
tähtäsi Paulaan sinisenleikkisän ylpeän katseen, kumarteli yhtämittaa
lasi kohotettuna, ikäänkuin olisi jo siitä maistanut. Ummistetun silmän
puoleinen suupieli oli vetäytynyt hyvin ylös, tärkeästi.

— Rakas rouva Thorpe — Minä pyydän... meidän kaikkien puolesta...
onnitella teitä äitinä... Ei ole mitään korkeampaa... ei ole mitään
kunnioitettavampaa... kuin nainen äitinä... Äiti ja lapsi ovat yhtä...
Yksi erottamaton persoona — kuin isä, poika ja pyhä henki... Siispä...
teidän ja teidän esikoisenne malja...

Lapsi jätettiin rauhaan ja mentiin nauttimaan kahvia ja kaikenlaista
hyvää. Rouva Malinia ei tahdottu saada pois lapsen äärestä. Istuttiin
pikkuryhmissä suuressa salissa.

Paula meni sohvaan neiti Alvina Bromsin viereen. Hänellä oli
sydämellään erikoisesti tälle puhuttavaa. Alvina oli Ericille
etäisempää sukua äidin puolelta. Lähellä neljääkymmentä, tietoinen
hyväntekeväisyysihminen.

— Tiedätkö, minä ajattelen usein Ericin äitiä, oikeastaan ihailen häntä
ja pidän esikuvanani. Minussa itsessäni on niin paljon pikkumaisuutta,
olen nähnyt sen eräästä tapahtumasta. Jokaisen vaimon tulisi saavuttaa
miehensä kunnioitus. Eivät muut tunteet ole mitään, kuplahtelevat ja
häviävät. Olen vähän huolissani, rakas Alvina, neuvo minua.

— Eivätpä miehet itsekään ole niin kunnianarvoisia.

— Niin, voihan se olla. Voihan sekin olla.

— Toisekseen: jos ei kenellä ole itsellään kunniaa, kuinka se voisi
kunnioittaa toista.

— Voihan, tietysti voi. Jos esimerkiksi minä olen miten alhaalla
tahansa, eihän se estä minua näkemästä, että joku toinen on korkealla.
Tietäähän paha henkikin Jumalan olemassaolon. Ne, jotka istuvat
pimeässä helvetissä, tietävät aivan hyvin, että on taivas ja autuaita.

— Ei se ole niin. Jos ken on kunniaton, tehnyt kaikenlaisia alhaisia
tekoja, laittaa konnanjuonia ja ilkeyksiä ihan ilokseen, ajattelee
itse aina likaisia ajatuksia, on sillä asteella, että nauraa vain
siveettömille sukkeluuksille, ihastuu ruokottomasta sanasta kuin olisi
löytänyt aarteen, uuden maanosan kerrassaan, ja ajattelee jokaista
naista, minkä sattuu näkemään, vain esineenä, joka voisi kukaties
huumata hänen turtuneita aistejaan, jota pitäisi koetella, voisiko
tämä sen tehdä, pystyisikö siihen paremmin kuin joku edellinen — ush
— sellainen saastainen mies, jonka aivot ovat kourallinen syksyistä
lokaa, miten hän voisi kunnioittaa naista?

— Et suinkaan sinä tarkoita Ericiä — Paula avasi silmänsä suuriksi ja
kalpeni.

— En, älä mene henkilöihin. Minä puhun yleensä miehistä. Ja minä, minä
olen kyllä tullut kokemaan, minkä verran ne voivat kunnioittaa naista.
Olen sen itse nähnyt.

— Niin, tietysti sinä olet oikeassa — tavallaan. Mutta ei sentään
niinkään. Jos joku on ollut korkealla ja sitten pudonnut alas, kaikkein
alimmalle portaalle, ajattelehan, hän on mitannut omalla itsellään
matkan ylhäältä alas, tietää, miten pitkä se voi olla. Hän näkee eron —
että lumivalkea on aivan toista kuin vaaleanharmaa. Hän voi ikävöidä,
ihannoida puhtainta.

— Sitä minä sanon elämän mittaamiseksi, että mittaa matkan alhaalta
ylös. Vähä loassa rypevien ajatuksista. Kelpaa kai sitten ihannoida j a
ikävöidä!

— Ericin äiti ainakin on ollut sellainen nainen, jos palaan vielä
siihen äskeiseen, jota voi kunnioittaa.

— Äiti — se on eri juttu.

Alvina sanoi aina täällä Ericin äitiä äidikseen. Hän vakuutti heidän
olleen henkiystäviä.

— Tiedätkö, olen tavattomasti ajatellut tätä kunnia-asiaa. Se on
vaivannut minua, eräs tapaus kerran iski sen mieleeni. Olen miettinyt
myötä- ja vastapäivään, niinkuin jokin ajatus voi juuttua mieleen, eikä
lähde millään. En ole puhunut tästä muiden kanssa. Katsos, tahtoisin,
että minua kunnioitetaan, mutta sitä varten pitää olla sellainen, että
kunnioittaminen tulee mahdolliseksi.

— Hyy — jos nyt löytyy enää miestä, joka kykenisi lainkaan
kunnioittamaan naista. Se on epäiltävää.

— Rakas Alvina, älä puhu. Vaikka tiedänkin, ettet tarkoita Ericiä, niin
minuun koskee. Mutta sanopas, Alvina, kun kerran tuli puheeksi, mitkä
olisivat naisen parhaita ominaisuuksia? Millainen hänen tulisi olla?

— Naisen tulee olla ylevä, ei ylpeä, tietoinen tehtävästään eikä
liian nöyrä. Hänen tulee ehdottomasti pysyä totuudessa, pitää kotinsa
järjestyksessä ja tehdä hyvää oikealla tavalla.

Paula katkaisi keskustelun, hän arveli, että Alvinan oli hyvä puhua.
Hänellä oli itsellään kaikki ne ominaisuudet. Tältä ei saanut apua
omien ajatustensa hyökkäyksille. Voi, miten hän puhui miehistä. Paula
oli tullut tarkoin tuntemaan kaksi miestä — molemmat parempia kuin hän,
niin varmasti olivat.

Gramofoni oli pantu soimaan valssia. Thorpe kumarsi ensimmäisenä
vaimolleen. Avaralle lattialle tuli muitakin pareja, kun Paula äkkiä
painoi päänsä miehensä olkaan ja sopotti:

— Minua huimaa niin omituisesti.

Mies puoleksi kantoi hänet suureen nojatuoliin. Elsa toi lasin kylmää
vettä.

— Oi, ei tämä ole mitään. Rakkaat ystävät, tanssikaa nyt, minä
katselisin niin mielelläni.

Rakkaat ystävät eivät enää kuitenkaan tanssineet. Halli seisautti
särisevän levyn kiertämästä. Juteltiin siinä emännän ympärillä. Kaikki
olivat osaaottavia. Eihän ihmekään, jos hän on vielä heikko. Vähitellen
lähdettiin, Thorpe jäi kahden vaimoineen.

— Vieläkö sinä voit pahoin? Näytähän, minä autan sinut sänkyyn.

— Tekee vähän ilkeää tästä.

— Otitko sinä ne liivit pois?

— En.

— Siinä se on. Tule nyt, minä avaan ne. Kaikenlaisia kapineita!

Aviopuolisot olivat päässeet sänkyihinsä, huone oli pimeä. Paula
käänteli, kierteli täkkiä ympärilleen, korvissa humisi pimeys. Eric
varmaan jo nukkui. Hän siirteli päätään tyynyn laidalta toiselle,
etsi viileyttä, käänsi tyynyn toisinpäin. Hipoi poskia, päässä
huojui, silmät peittyivät hiljaa kuumaan verhoon. Alkoi tulla pieniä
nyyhkäyksiä.

Pimeä vavahteli.

— Paula. — Thorpe kohottautui, käsi sattui vaimon tukkaan: — Paula,
itketkö sinä? — Älä nyt suotta. — Mikä sinua vaivaa? — Sano, mitä tämä
on?

— Minulla on niin ikävä, olen niin onneton.

— Tahtoisitko sinä mitä?

— Ei, ei mitään.

— Lakkaahan nyt. Sinä olet vielä sairas, ehkei sinun pitäisi nousta
ylös päivällä.

Eric taputteli, silitteli ja rauhoitti. Silloin uskalsi Paula sanoa:

— Hyvä, kiltti Eric, tule sinä tämän täkin alle. Kun olen tässä yksin,
niin ihan keinun.

Pää miehensä kaulaa vasten, käsivarsien sulkemana hän tyyntyi. Miehestä
uhosi se lämpö, voima ja turva, jota tarvittiin.

Siinä Paula nukkui.




3.


Lassila on tullut halukkaaksi tanssimaan ja lähtenyt Polylle.

Hän on tullut aikaisin, seisoo ja nojaa salin oven pieleen. Edessä
soittolavan yläpuolella köyristelee musta kissa, hopeanhohtoa
selässään. Soittajien taakse on kuvattu jättiläismäinen päivänkorento.
Ympäri salin seinustoja istuu naisia vieri vieressä, vähän puettuja,
avoimin kauloin, punaisin huulin, käherretyin tukin ja tuhatvivahteisin
silmin. He ympäröivät ryhmässä parvea kannattavan patsaan. Pieniä
huudahduksia, naurahduksia. Päät kääntyvät kuin kyyhkysillä, katseet
vilahtaa, kiharat lehahtaa. Siinä värejä. Siinä liepeitä, rimsuja,
kurttuja, silkkisukkaisia sääriä. Kaikki he ovat laitelleet itseään
hirvittävällä huolella. Jokaisen kiharan asento ja kaarevuus on tarkoin
tarkastettu. Moneen kertaan on puuteroitu, pyyhitty puuteria pois ja
puuteroitu vähän lisää taas. Jokainen nainen on tullut voittamaan
kaikki toiset. Siinä ne istuvat pitkin seinänvieriä ja seisovat patsaan
ympärillä. Ei ole kedonkukkanen niin vaatetettu kuin yksi heistä.

Tyhjä, avara lattia odottaa. Ovensuussa seisoo kourallinen miehiä.
Alkaa soitto; muutamia pareja ilmestyy lattialle. Lassila puhelee
jonkun tutun polyteikkarin kanssa.

— Ihan tässä tulee itserakkaaksi.

— Hah-haa. Kun ei sitä tiedä kenen ottaa...

— Minä haen tuon vihreän, sillä on niin hienot sääret.

— Minä olen tanssinut sen kanssa, se on tylsä.

— Katsohan nyt sen sääriä.

— Se on niin jumalattoman raskas viedä.

— Nyt siellä on jo tyttöpareja, katso, katso.

— Eivät ne siekaile ja istu turhaan nuoruuttaan.

— Mitä helvettiä se toimittaisi. Minä otan sittenkin tuon viheriän.

Ihana on jazzin sähköinen, kuuma tahti. Ihania ovat kaikki naiset
lattialla. Kuluu ilta, lämpenee sali, värisee ilma sähköä.
Paperihattuja painetaan kiharoille, serpentiininauhat kiemurtelevat
ilmassa, kiertyvät paljaisiin käsivarsiin, kietovat kaksi ihmistä
yhteen. Parvekkeella muuntelee mies valonheittäjän värejä. Keltaista,
punervaa ja vienon violettia, hohtavan kuninkaallista valoa. Ah tätä
huumaavaa soittoa. Ah tätä liikuntoa. Ah näitä naisia.

Lassila ei lyönyt laimin ainoatakaan tanssia. Loputtua hän kuumana,
paita kosteana lähti harhailemaan pitkin katuja. Oli joulukuun
alkupuoli.

Hän harhailee kauan, joutuu Turuntielle, kun aamun ensimmäiset
raitiovaunut kulkevat tyhjällä kadulla. On vielä hämärää. Raiteet
kiiltävät, kivi kiven vieressä levittää sileän rintansa himoiten
askeleita, kulumista. Harva lyhtyrivi loistaa, talot ovat pimeitä,
peitettyjä ja elottomia. Katu leveä ja pitkä. Ylhäällä harmaa, ääretön
taivas.

Hän tulee kotiinsa, ehtii nukkua kolme tuntia ja lähtee työhönsä
sumein mielin. Numerot menevät oikein, kaikki käy, mutta pientä usvaa
välähtelee mielessä.

Kotiin lähtiessään hän sattumalta kääntyy Keskuskadulle. Seisahtaa
äkkiä käytävälle:

Toisella puolen, juuri Uuden Stockmannin oven edustalla kävelee nainen,
riiputtaa nappulasta pakettia.

Paula.

Paula — juuri sellaisenaan.

Hän kulkee nopeasti kadun yli, laskee kätensä turkin hihalle, hänen
olentonsa kuumenee.

— Olli.

Paula käännähtää, peräytyy askelen, silmät kohoaa, terät laajenee.

— Tule minun kanssani.

— Kuulehan, minun pitää odottaa erästä rouvaa, hän on tuolla...

— _Tule minun kanssani nyt._

Hän taluttaa Paulan turkinhihasta autoon, siinä keskellä katua on
pirssi.

— Antinkatu 38.

Auto heilahtaa pehmeästi nurkan ympäri, Paula lennähtää takatyynyä
vasten, naurahtaa hiukan. Pikkupoikia juoksentelee perätysten
Heikinkadulla. Koko kaupunki soi huudoista: Dagens telegramblad.

Jokainen talo kaikuu, kaikilta kaduilta kajahtaa sotahuuto, kirkas,
raikuva, loppumaton: Dagens telegramblad.

Paula nauraa, toistaa nuotilleen: Dagens telegramblad. — Lassila sanoo:
Urheilusähkösanomia.

He eivät muuta puhu matkalla. Paula on kevyellä tuulella. Kun hän
lukee hissin ovella sen vanhan taulun: Kerjääminen ja kaikenkaltainen
kaupusteleminen..., naurahtaa taas.

— Se on vähän kaksimielinen sana — tuo kaikenkaltainen kaupusteleminen,
sanoo Lassila.

Hän riisuu Paulan turkin ja työntää tämän huoneeseensa. Paula heittää
pakettinsa kirjoituspöydälle, istuu, vetäisee jalkansa sohvalle.
Lassila käy toiseen kulmaan.

— Kuulehan, ethän sinä ole suuttunut minuun?

— Hy — sepä olisi typerää.

— Annathan anteeksi.

— Älä puhu, äläkä pyytele sellaisia. Onko mitään anteeksiantoa? Ei kai
voi antaa anteeksi, mitä ei voi unohtaa tai korvata. Luuletko, että
olisin unohtanut sinut?

— Olen pelännyt tätä.

— Niinikö? Et ole öisin nukkunutkaan?

— Oo-l-li. — Pyytävästi, rukoillen.

— Paula. Mitä nyt?

— Älä tee pilaa minusta. Usko minua, olen hirveän pahoillani, että olen
tällainen. Mutta enhän minä voi mitään itselleni.

— Et niin... En minäkään.

— Hyvä Olli, älä näytä tuollaiselta, noin katkeralta ja halveksivalta.

Lassila siirtyi hiukan ja nosti kätensä Paulan olkapäälle. — Yhä
muuttumaton, sama pikku tyttö, notkea ja liikkuva. Paulalla on
yllään jokin tummansinisen ja hopeansekainen silkkipulloveri, noita
metallinhohtoisia, kalliita pullovereita, joita naiset rakastavat.
On tummeneva hämärä. Mies tuijottaa sangen avonaista kaulaa. Ikävä
polttaa hänen ruumistaan kuin välähtelevät tulikielekkeet. Patoutunut
ikävä, pitkäaikainen suunnaton himo. Sillä ei viini, ooppiumi eikä
mitkään maan myrkyt vaikuta mieheen niinkuin nainen, joka on käden
ulottuvilla, mieleltään voittamattomissa, joka puhelee, liikuttelee
itseään, nauraa ja kiihottaa. Saa aivot takomaan, suonet kohoamaan;
nostaa voimakkaimmat vietit: omistajan, herran, luojan vietit. Tekee
ymmärtäväisen ja hillityn miehen järjettömäksi, mielipuoleksi, raivon
aalloksi, kuumenevaksi dynamiitiksi.

Paula työntää huulensa eteen tyytymättömänä, kohauttaa itseään.

— Sinä painat minun olkapäätäni.

Hän ottaa rauhallisesti miehen käden ranteesta, nostaa sen pois,
panee tämän omalle polvelle. Kohottaa ihmeesti silmiään ja hätkähtää:
On jotakin omituista. Lassilan tavallisesti vaaleat kasvot ovat
tummanhehkuvan punaiset, kuin paisuneet.

— Tiedätkö, minulla on vähän kiire.

— Minnekä kiire?

— Kotiin.

Paula katsoo tyynesti ja uhkarohkeasti.

— Thorpen luo?

— Niin.

On äänetöntä.

— Kuule, mistä sinun piti puhua? Puhu nyt.

— Istu minun syliini.

— Ei, ei. — Paula pudistaa päätään, ei kuitenkaan voi olla nauramatta.

— Kymmeneksi minuutiksi.

Paula epäröi, katselee.

— Tule nyt, minä puhun sitten.

Viehättävää on herättää miehessä intohimoa, viedä hänet lähelle
viimeistä rajaa, kun tuntee itsensä häneen nähden kylmäksi, vapaaksi,
huolettomaksi. Niin Paula istuu polvelle, varovasti ja totisena. Toinen
kiertää kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Yksi suukko.

— Ei, ei.

— Yksi suukko — se tuli janoten, vaativasti.

— Ei, hyvä, rakas Olli.

— Miksi sanot hyvä rakas?

— Tahdoin vain pyytää sinua.

— Mutta miksi sanot niin? En minäkään käytä sanoja, jotka eivät mitään
merkitse.

— Hyvänen aika, älä kiivastu. Sanoin vain sentähden, että sinä
tottelisit minua. Älä katso noin. Sinä et saa pyytää. Minä en voi.

— Olet suudellut minua ennenkin.

— Mutta en voi nyt enää.

— Onko Thorpe pyhittänyt sinun huulesi?

Paula liikahti tuskaisesti.

— Älä puhu noin.

— Anna minun suudella — itsevaltiaan käsky.

Paula otti miehen pään käsiensä väliin, silitti tämän poskea, sanoi
ystävällisesti ja houkutellen:

— Älä pyydä, katso, minä en tahdo, minä en voi. Ole minulle hyvä.
Sinähän sanoit puhuvasi jotakin.

Turhaa ovat sanat, turhaa hyvyys, turhaa, typerää pilkkaa kaikki. Paula
pelästyy tuntiessaan miehen sydämen hakkaavan itseään vasten. Se on
villin arohevosen kuumaa laukkaa, kun tämä on päässyt aidoista omaan
haltuunsa, janotuille aavikoille. Hän kiskaisee irti.

— Minun täytyy lähteä nyt.

Samassa mieskin tempaisee. Imee huulia kuin tahtoisi juoda veren,
herpaantuneen naisen tuskasta vääntyneet kasvot retkahtaneena
käsivarrelleen, kuiskaa:

— Sinä olet suloinen, suloinen nainen. Kääntelet kuin kyyhkynen.
Olkapääsi liikahtelevat, olet taipuva.

— Älä, puhu nyt se asiasi vikkelästi.

— Hahhaa. Enhän minä päästä sinua, tämän kerran minä en hellitä...
vaikka maa halkeaisi ja nielisi sinut, vaikka salama juoksisi
lävitseni, halvaus kahlitsisi, kuolema löisi. Soikoon viimeinen
pasuuna, ajakoot laumoja tuomiolle, syttyköön ja palakoon maankuori,
auetkoon helvetti, tuli, vesi, kirous tulkoon. Nyt minä rakastan sinua.
Sinun lihasi on ihanaa, teet hulluksi miehen. Minä tahdon rakastaa
sinua. En päästä.

— Ei ikinä.

— Mutta minun täytyy saada rakastaa sinua.

Paula koettaa päästä irti. Syntyy taistelu. Molemmat putoavat
lattialle. Laahautuen vatsallaan maassa, vetäen sohvan jalasta
kiskoutuu nainen ovea kohti.

— Et sieltä pääse. Ovi on lukossa.

— Sinä et saa. Minulla on lapsi kotona, minun täytyy olla sille äitinä.
Etkö sinä käsitä minua?

— Minä tahdon sinut nyt.

— Rakkaani, rukoilen sinua, pyydän sinua. Rakas Olli, ole armollinen.

— Mitä sinä hoputat: rakkaani. Minä en siedä sitä.

— Päästä minut. Minä vannon, että tulen luoksesi toisen kerran. Katso:
minä tulen luoksesi, keitän sinulle ruokaa vaikka joka päivä, siivoan
sinulle, käyn palvelijaksesi. Teen mitä ikinä tahdot, jos päästät minut
irti. Rakkaani, minä vannon, että tulen...

— Valehtelet.

— Niin valehtelenkin. Minun on päästävä pois.

— Älä kynsi minua.

— Oo — sinä taitat ranteeni. Älä kierrä, minun käteni katkeaa.
Kuulehan, minä istun sinun sylissäsi koko illan, annan sinulle
ystävyyteni, olen sinulle hyvä. Päästä minut irti, muutoin en koskaan,
koskaan, en koskaan tule näkemään sinua.

— Tule tai ole tulematta. Se ei tule kysymykseen.

— Sinun täytyy hillitä itsesi. Sinähän olet kauhea. Ole rauhallinen,
ole niinkuin minä. Lähde saattamaan minua.

— Ymmärrä nyt sinäkin, että olet kiusannut minua niin kauan. Olen siinä
tilassa, että minua ei estä mikään.

— Sinä sanoit, ettet ole vihainen.

— Se ei kuulu tähän.

— Älä ole kova. Älä ole raaka. Älä tapa minua.

— En minä tapa, elävänä sinua tarvitsen.

— Minähän olen toisen miehen.

— Vaikka olisit ollut sadan miehen, rakastan sinua sittenkin.

— Minulla on lapsi, olen äiti, muista se.

— Portto sinä olet. Et muuten olisi minun kanssani tänne tullutkaan.
Maksun sinä saat.

— Älä tapa minua. Olet järjetön, mielipuoli. Rakkaani, minä rukoilen...

Lattia värisi tuskasta, seinät seisoivat tukahtuneina ja onnettomina
naisen rukousten vuoksi. Ne toistuivat uudestaan ja uudestaan. Mies
piti häntä kiinni ja repi vaatteita vastaan taistelevalta olennolta.
Silkkitrikoo sihahti revetessään.

— Usko minua, olet ihan hullu. Minä puren, minä lyön ja revin.
Taistelen elämästä ja kuolemasta.

— Minä rakastan sinua, taikka tapan meidät molemmat. Isken sinut
kuoliaaksi. Älä pure, älä pure.

Mies työnsi naisen pään rutosti lattiaan. Takaraivo kolahti.

Ei yhtään liikettä enää.




4


On jo aivan pimeä.

Paula pitkänään lattialla, painaa kasvojaan puuhun.

— Jumalani, minä en tahdo mennä kotiin. Jumalani, menen mereen, mereen.

Ruumis vavahteli. Hän koetti takaraivoaan, jossa oli kirvelevä kuhmu.
Mustelmat pakottivat käsivarsissa. Hän hankasi tahallaan otsaansa
lattiaan.

Lassila istui sohvalla. Teki kipeää nähdä naisen hierovan otsaansa
puuhun. Hän laskeutui alas, vierelle, koski olkapäähän.

— Paula, Paula. Mies voi kadottaa järkensä.

Ei vastausta.

— Paula, pane päällesi. Saatan sinut kotiin.

Ei vastausta.

— Paula, kuuletko, minä olin hullu. Kun istuit syliini, en enää ollut
oikeassa mielentilassa. Eihän tämä hyödytä. Paula, nouse nyt.

Paula kohottautui hiukan.

— Mene toiseen huoneeseen. Minä puen.

Lassila totteli, meni. Ovi ei ollutkaan lukossa.

Paula alkaa puutuneesti ja koneellisesti laitella päälleen revityitä
vaatteita. Menee sitten kylpyhuoneeseen. Pesulaitteen yllä on sama
peili, sen alla pienellä ulokkeella yksi hammaslasi tuhruisena
valkeasta jauheesta. Hän pesee lasin. Sen kyljessä seisoo vihrein
kirjaimin, vinosti: Oxygenol. — Asettaa harjan lasiin ja panee sen
paikoilleen...

Sääli ja kurjuus pitävät toisiaan kädestä.

Hän huuhtelee ja painelee kasvojaan kylmällä vedellä, hieroo niitä
vähän likaiseen pyyheliinaan. Menee eteiseen, alkaa vetää turkkia
päälleen.

Lassila tulee ja ottaa päällystakkiinsa...

— Minä menen yksin.

— Minä saatan sinua.

On kirkasta ulkona lyhtyjen valossa, hyvin kova tuuli. Paulan silmät
ovat puoliummessa. Omituisen vetävä, toivoton katse tuijottaa luomien
rakosesta. Hän ei ole itkenyt.

He kulkevat ääneti Antinkatua. Pölyn kohdalla sanoo Lassila:

— Missä sinä asut?

— Yrjönkatu 13.

Katu on kuiva, melkein autio. Tuuli tohahtelee siellä täällä.
Lyhtyrivit loistavat ja hukkuvat kaarena kauas. He menevät kuin
tuomitut, jähmettyneet oliot. Kaksi hyvin vierasta, kolkkoa ja
kuollutta ihmistä kulkee rinnakkain.

Puiston kulmasta on kymmenen askelta kadun yli Paulan ovelle. Siinä
Lassila tarttuu toisen hihaan, seisahdutaan.

— Näemmekö sitten?

— Käsitäthän sinä, että emme saa panna uudestaan toimeen tällaista
kohtausta.

— Ei, emme mene edes sisälle. Kävelemme — Paula heitti hartioitaan ja
päätään taaksepäin, repäisi kiinni Lassilan nutun rinnustaan.

— Mistä minä voin sen tietää? Niinhän sinä sanoit tänäänkin...
puhellaan! Menet turmiolle naisten tähden, olet tullut sellaiseksi.
Minä sanon sen sinulle, että menet pilalle. Lupaatko, ettet ensi
kerralla järjestä mitään sellaista. Katso nyt minua silmiin. Lupaatko
sinä?

Mies käänsi harhailevan, epämääräisen katseensa naiseen ja heti taas
pois. Ei näytä tajuavan. Paula melkein sille hymyilee. Seistään
hetkinen, mies sanoo:

— Minä tulen sitten sinua vastaan tähän. Maanantainako?

— Maanantaina — kahden viikon päästä.

— Siis kahden viikon päästä. Mihin aikaan?

— Puoli yksi — Paula ihmettelee itsekseen, että Olli suostuu lykkäämään
niin kauas. Hän näyttää myöntyvän mihin tahansa. Mutta heidän on
välttämätöntä tavata — nyt.

— Päivällä? Minähän olen konttorissa.

— Sitten seitsemän illalla. Yksi tunti.

Paula lähtee oveaan kohti. Sen yläpuolella on seinäpinnassa suurin
kirjaimin: Uusi Suomi. — Tämä on liiketalo.

Lassila kiirehtii perästä, avaa oven valmiiksi, Paula pujahtaa sisään.
Rappukäytävässä on punainen matto, samanlainen kuin Antinkadun 38:ssa.
Se muistuu nyt. Hän nousee muutamat askelmat ensi kerrokseen. Siinä on
rautasohva hissin odottajille. Hän painuu istumaan.

Hissipoika, pieni, keltaisin kiinalaiskasvoin, avaa häntä varten oven.
On virkapuvussaan, lakin lipalta loistaa metallikirjaimin: Uusi Suo
i. Kirjaimista on haluton m tippunut pois. Poika pureksia matustelee
hiljaa jotakin. Oli matustellut jo Paulan lähtiessä. Posket liikkuvat
kuin unessa.

— Ei kiitos. Minä en tulekaan ylös nyt — unohdin — sanoo Paula, lisää
ajatuksissaan: Yhäköhän tuokin pureksii samaa palaa? Astelee hitaasti
alas ovelle, kurkistaa kadulle, mies on jo kadonnut.

Hän lähtee nopein askelin Yrjönkatua pitkin Erottajalle. Jatkaa
merenrantaan asti. Puut kohisevat, tuulee mereltä. Kesken kaiken häntä
huvittaa se pikkuseikka, että Olli syö nyt hänen banaaninsa. Ajattelee,
että sama Paula... Hän naurahti itkunsekaisesti, laskeutui alas rantaan
miesten uimalaitoksen luona, kulki siltaa pitkin. Lankkujen alla
hyrskyi vesi. Hän kuljeskeli tyhjiä, harmaita käytäviä pitkin. Tuuli
kohisi harvalla katolla, ritisi lautojen liitoksissa. Edessä aallot
löivät kallioon. Lakkaamatonta voimaa, tyrskyä, kohinaa. Ylhäällä
seisoi yksinäinen lyhtypylväs ajotien laidalla. Yö hallitsi Ullanlinnan
valleja, tanssi aaltojen harjoilla.

— Tuolla Vedutassa join Ericin kanssa kahvia kesällä. Raidallinen
varjostin oli pöydän yli. Niin. Katseltiin purjeveneitä. Koira ui
hakemassa kalikoita vedestä. Ihmiset istuivat tyyninä lämpimässä. Oli
tuhatvuotinen valtakunta.

Niin.

Kuitenkin on elämä kurjan kurjaa. Eikä kukaan näe tätä rauhan
hetkenään. Puhuvat ja syövät, puhuvat, kunnes avautuu seinä ja
nielaisee. Jokin hetki muuttaa kaiken, ei tunne yhtään ihmistä enää.

— Huuh. — Täällä rutisee. Jos täällä pimeässä asuu — henkiä. Henkiä?
Jos täällä on tapettu mies ja työnnetty sillan alle? Jos noissa
kopeissa istuu murhattuja — ja kuiskailevat keskenään. Koputtavat
lautoja, koettavat lukkoa. Jumala!

Ne tietävät, että elän. Ajavat, panevat kätensä minun ylitseni.

— Uu-huh-huuu.

Paula karkaa ylös kalliolle. Murhattu juoksee kantapäillä. Kuolleet
pitävät kauluksesta. Silta lankut louskuvat. Hän seisahtuu, pitelee
poskiaan, tuijottaa alas. Silmät verestävät, alkavat paisua ulos.
Ruumis lepattaa. Selässä matelee kauhu kuin kylmä käärme.

— Henget. Henget täällä yössä — olkapäät syöksähtävät pystyyn, hän
kyyristyy —

       *       *       *       *       *

— — Kalliolla sivahtelee ilma käpertyneen olennon yli. Vesi huutaa
alempana.

— Raivoa, vedä. Kas, ettei vielä tule rakeita! Tuulikin viiltää kuin
veitsenterällä! Kas, ettei talvi salamoi, tulipallo käy elävästä
elävään.

Tuo hirveä muutos miehessä, raivo ja kylmyys. Pääni oli halkaista, en
uskaltanut enää sormea kohottaa. Olisi voinut lyödä kuoliaaksi asti.
Mieletön — sanoo minua portoksi...

Ennen minä hieroin olkaani häntä vasten, katselin silmäkulmastani: Pane
pois se kirja. Pane tämän kerran. Sain hänet aina myöntymään. Voiko
luonto vaihtua? Kammottava hän on — mies mielipuolena, petojen päämies.
Musta hulluus. Niinhän taittuivat rukoukseni kuin ruoho laavavirran
tieltä, verta, tulikiveä, palavaa rikkiä.

Minähän nytkin istuin syliin, minähän nauroin, silittelin kaulaa. Voi
hullu koira, jota aina saa usutetuksi kalikalla. Piski, iäti juoksussa,
se olen. Tuuliviiri, aina valmis lepattamaan. Houkuttaa nauraa,
houkuttaa nykäistä ja temmata käteni pois.

Viisastunut?

Voi Paula, poloinen Paula. Voi raukka, kurja olento, kurjimusten
kurjimus, typeristä typerin. Sokeista sokein. Siveettömistä
siveettömin. Voi likalätäkkö, Paula.

Olisi joku toinen tässä. Olisipa ylväs nainen, vaikkapa Alvina. Alvinan
pitäisi juuri olla tässä. Hän olisi suuttunut, sättinyt Ollin erotessa,
musertanut vihallaan. Polkenut ja lyönyt sen jälkeen. Kostaisi
leppymättömästi. Vetäisi oikeuteen, antaisi poliisille. Nostaisi
skandaalijutun. Siitä puhuttaisiin Amerikassa asti.

Alvina — hän juuri.

       *       *       *       *       *

Paula menee Ollia tapaamaan. Paula on valmis nuolemaan. Pistä nauhaan
pieni rakkikoira — ole hyvä! Vaikka minä autuuteni, onneni ja henkeni
nimessä vannoisin, vannoisin kirouksen nimessä, etten mene häntä
tapaamaan, tiedän jo nyt, tällä sekunnilla, että menen ja odotan häntä
puiston nurkalla. En voi olla menemättä. Jalkani vievät väkisin.
Tuhannen pientä pirulaista asuu ruumiissani ja hengessäni. Kaikki ne
ovat ihanampia kuin Isä Jumala.

Kostoko? Ei se ollut kostoa. Hyvä Jumala, että hän on sellainen luonne.
En koskaan ole aavistanut, että miehen luonto voi olla sekin. Kuin
olisi yht'äkkiä kauhea syvyys avautunut... Olin rusentua iskusta. Ei
yhtään hän ajattele, että nainen on ihminen, viskaa kuin olisin kivi,
murskattava kalliota vasten.

Tämähän on sääliä, kurjaa sääliä. Sääli on inhottavaa, kaikista
inhottavinta.

Minäkin tunsin ennen intohimoa — se oli niin toisenlaista.

Olen tyhmä, niin olen, voi voi.

Ystävyyteni tarjoaisin hänelle. Käärme lihan asemesta. Olla hyvä,
sanoja, keskustelua. Hyy, kivi leivän sijasta nälkäiselle. Toveri —
pilaa, se on tässä. Jos voisi olla kahden miehen vaimo yht'aikaa —

Paula nousi seisomaan, hän uskalsi jo.

— Mitä minä välitän itsestäni? Mitä minä katuisin? Tätäkö. Lapsenko hän
minussa raiskasikin?

— Ooo — minä en ole naisasianainen enkä Neitsyt Maria. Kyllin syntinen
on ruumiini ennestään. Minä hautaan tämän — se jää ikuisesti tämän yön
ja myrskyn salaisuudeksi. Ja nyt kotiin, Paula.

Hän lähti nopeasti pitkin askelin. Suu mutistui toisinaan. Tuli kotiin
hiljaa ja painoi tulen eteiseen.

Eric ilmestyy ruokasalin ovelle, tulee ottamaan turkkia pois.

— Kiitos, päällyskengät vielä. Sormeni ovat niin kankeat. Kiitos.

Eric panee kätensä hartioille, vie hänet ruokasaliin.

— Minä olin näin kauan.

— Missä sinä olit?

— Tapasin Alman, kun tulin Stockmannilta. Tiedäthän, Alma Bergin, sen
musiikkiopistotoverin. Hän vei minut luokseen ja sinne tuli vieraita...

— Jo minä ihmettelin, kun et tullut päivälliselle etkä edes soittanut?
Olin ihan levoton — voihan sitä sattua mitä tahansa.

— Älä ole vihainen, Eric.

— Enhän minä sinulle vihainen olekaan. Sinun kasvosi ovat kovin
punaiset. Ja huulesi — ihan paisuneet.

— Siellä on suuri myrsky ja tuuli ulkona.

— Sataako siellä?

— Ei sada.

— Ettei sinulla vain ole kuumetta? lämmitetään teetä ja juodaan vielä
yhdessä.

— Ei, kuule. Minua vähän väsyttää. Vie minut sänkyyn, Eric.

       *       *       *       *       *

Maanantaina kaksi viikkoa sen jälkeen seisoo Paula levottomana
ikkunassa ja katselee ulos. Siellä on sähkön valaisema puisto. Puut
kantavat lunta haaroillaan, on satanut vasta äskettäin. Ehkä tämä on jo
pysyvä lumi. Ja pian tulee joulukin. Joulu — nyt Paula kaipaa joulua.
Niin, puiden on hyvä ja rauhaisa olla peitettynä.

— Oh, paljonko kello? Puoli seitsemän. Voisin aivan hyvin mennä, Eric
viipyy kokouksessa yhdeksään asti. Menisinkö? On oikeastaan paha
luvata eikä mennä, jos toinen odottaa. Mitä varten en menisi? Minä
tiedän kuitenkin nyt hallitsevani häntä, eihän hän edes uskaltanut
katsoa minua silmiin silloin erotessa. Ja hänelle tulee yksinäinen
joulu — tietysti minä menen. Hyvänen aika, miten minua liikuttaa,
että mies pelkää, seisoo olat riipuksissa, ei näe mitään. Pitää olla
hyvä hänelle. Olli naurahtaa niin mukavasti, matalasti. Hahaa... kuin
näkisi hullua ja mitätöntä kaikessa. Kunhan vain ne kasvot muuttuisivat
toisenlaisiksi. Se terävyys, sellainen koleus. Leuka kuin kallion särmä.

— että jo neljännestä vailla. Kuitenkin olen levoton. Eric sanoisi
taas: Kuumetta. Hän ei sitä ymmärrä, että monta asiaa yht'aikaa panee
ihmisen kiehumaan. Omituisia sekoituksia. Kahvikin tulee parempaa
sekoituksista. Jaava — La Guayra — Santos... nytpä tein keksinnön,
tämän kerron Ericille ja sanon päälle: katso, minussa on kaikkia
sekoituksia. Pikkuruikkusen mitä tahansa. Minä olen sitä jalostettua ja
suurta. Helmi Syvyydestä... Kyllä Eric nauraa. Jumala olkoon minulle
syntiselle armollinen.

Viittä vailla. En lähde ennenkuin viisi yli. Olli on löytänyt sen
minun pakettini, jäi sinne kirjoituspöydälle. Tietysti hän avasi
sen. Banaaneja ja liköörikaramelleja. Onkohan se jo syönyt minun
karamellini? Banaanit se on ainakin syönyt.

Nyt! Tuolla on mies, se on varmasti Olli, ei näy hyvin. Hyvä, ettei
täällä ole valoa, hän ei erota minua ikkunasta. Kiireesti, menen
pahuuttani.

Yhdessä sutakassa pani Paula päälleen ja juoksi portaita alas.

Ei, puiston kulmassa ei ole ketään. Paula kuljeskelee siinä. Olli ei
tule.

— Miksi hän ei tule? Ei ole leppynyt vielä. Tai hän on viisaampi kuin
minä.

Paula nousi ylös portaita kotiinsa hiukan allapäin, ei tahtonut käyttää
edes hissiä. Hän tuli ajatelleeksi elämän ihmeellistä surkeutta. Se
tuntuu toivottomalta ja on sattumia täynnä. Vie ihmisiä niinkuin
haluaa, leikkii heillä. Ja turvaton on jokainen sen kädessä.

Portaissa seisoi yksinäinen pieni koira, sillä oli lyhyt karva, ja
kuono näytti jollakin tapaa turvonneen. Muistui mieleen vasikat.

Hän kumartui sitä silittelemään ja puheli sille: — Pikku vasikka, pieni
vasikka rukka.




5.


Ester Viitala seisoi kamarinsa avoimella ovella, toinen käsi hamuili
saranaa. Vanha mummo istui siinä jakkaralla, selkä hellan laitaa
vasten, muuri lämmitti häntä vähän.

— Minä ajattelin, että lähden tässä maalle. Ei täällä olosta kuitenkaan
tule tuon taivaallista.

Vanha mummo avasi suunsa, loksahutti:

— Minnekäs se maalle menee?

— Onhan minulla siellä isä. Eiköhän tuo antane ruokapalkalla työtä.

— Milloinkas se meinaa mennä?

— Tänään, kun nyt on kuukausikin täysi, eikä minulla ole vuokraa
maksaa, olen jo entisestäkin velkaa.

— Tuleepa ne velat maksetuksi, kun työtä saa. On tässä ollut vähän
rattoisampaa minulla.

— Vielä minusta rattoa on!

— Onhan se turvaisampaa, kun on joku seinän takana.

— Mikäs turva täällä on kelkassa kellään. Ja siksi toisekseen:
saattehan te toisen vuokralaisen.

— Milläs rahoilla se sitten maalle menee?

— Käyn yhden serkun luona. Kyllä se antaa minulle lipun.

— Ne serkkujen liput — huut hiiteen.

— En voi tässäkään kasata velkaa velan päälle. Teen vaikka mitä. Jokin
selvyys tästä elämästä pitää tulla.

— Jokos se on nyt just paikalla menossa? Nuttu ja hattu päällä?

— Juu. Minä jättäisin tänne nämä muut vaatteeni pantiksi, tuossa sängyn
alla korissa. Siellä on joitakin alusvaatteita ja se toinen leninki.
Jätän ne siitä velastani. Edes.

— Tarvitseehan se vaatteet itsekin. Eikä ne minun päälleni sovi.

— Voittehan te myydä. Ne ovat puhtaita sen pyykin jäleltä. Ei niistä
tosin monta markkaa saa.

— Se on nyt ihme... aikooko se alasti tästä lähtien kuljeksia?

— Ajattelen, että jos minun elämäni ei sen vertaa parane, että saan
uuden paidan, kun tämä on likainen, niin sekin on sitten samantekevää.
Helvettiin kelpaa likaisellakin paidalla.

— En minä niitä vaatteita niihin tellää. Kyllä sen on parasta viedä ne
mukana. Jaksaahan nuo kantaa — lintu höyhenensä. Ja onhan se pessyt
minulle pyykin ja kantanut puut. Millä minä senkin korvaan. Istuu nyt
sekunnin, kyllä niihin juniin aina kerkiää. Keitän tässä erojaiskahvin,
koska se on niin minuun suuttunut. No, ottaa nyt vielä nutun päältään.

— En minä, istun nuttu päällä.

— On kolea tuo päivä.

— Niin näyttää.

— Omituiseksi käy... Ei tule pakasta eikä kunnon lunta.

Juotiin kahvia, mummo otti hyllyltä kaksi kovettunutta korvapuustia.

— Jos nyt jotenkuten sattuisi, ettei mene maalle, niin tulee tänne
minun luokseni.

— Niin. Tuskinpa joutunen tulemaan.

— On se isäkin, ettei ole mitään tiedustellut.

— Hiisi minä hänen tiedusteluistaan.

— Katsoo nyt eteensä. Yksinäinen nuori tyttö on kuin lihapala suden
nenän edessä. Ei ole miestä, joka sitä säästäisi.

— Olenpa minäkin nuori tyttö. Kaksikymmentäneljä vuotta.

— Nuori minun rinnallani, jolla on kuolema kosijana.

— Mistä sen tietää, kumpaa kuolema kulkee lähempänä.

— Ei puhu nyt ylen kahteen. Voi tulla kuolema tosissaankin. Ja voi
tulla pahempaakin kuin kuolema.

— En minä paljoa hievahda minkään edessä.

Ilman tätä talvea olisin toinen ihminen. Nyt ei sappeni enää väljähdy.

— Ei vain lähde kadulle. Kyllä tässä sopii asua.

— Hyvänen aika. Mitä se on? Katujahan kulkevat kaikki.

— Kulkevat eri aikoina. Vanhempana sinua neuvon, vaikka vieras oletkin.
Näenhän, etteivät sinua ole omasi neuvoneet. Kun sitä on mieli
myrryksissä, on valmis heittämään kaikki kerralla vaikka mutahautaan.
Sinne ne liejuun juuttuu. Sinulla on vain oma kunniasi.

— Ei teidän kannattaisi luottaa minun kunniaani. Tässä se näkyy.

— Olet asunut minun silmäini alla. Kirvelee mieltäni, että noilla
sanoilla lähdet.

— Millä sanoilla? Mikä on kurjan kunnia? Sitä ei ole.

— Joko se hyökkää ovelle? Antaa nyt kättä edes mummolle. Hakee sitten
ne vaatteet pois.

— Myykää ne, niin saatte muutaman markan. Hyvästi ja kiitoksia.

— Tulee nyt katsomaan.

— Tulen jos hyvin käy, jos pahasti, ette minua näe. Hyvästi nyt.

— Hyvästi, hyvästi. Niin se on.

Kolea, kolea iltapäivä.

Taivas ylt'yleensä harmaa kuin liotettu savi. On kuivaa, mutta korkeat
talot seisovat surkeina kuin olisivat juuri nostetut likavedestä. Sadat
ikkunat palelevat. Jossakin näkyy jo valo. Nälkä kaivaa sisuksia kuin
syömähullu rotta. Kahvi, se oli vain yllykettä nälälle. Päätä vieppaa
huimaus taapäin. Likainen ruumis ei saa millään lämpimäänsä. Hyvä
Jumala, jos kerran vielä pääsisi saunan lautehille.

— Nuo autot ne ajavat minun ylitseni varmasti. Uuh, että vielä
pääsinkin tuon alta pois.

Hän harhailee. Kuluvat tässä lisää rikkinäiset kengänpohjat, kannat
lintsottavat. Onpa tuokin herra lihava, syönyt minunkin edestäni. Jos
minä äkkiä iskisin sitä nyrkillä selkään. Se olisi temppu. Hän luulisi,
että olen raivohullu. Minä kumartaisin ja sanoisin: Erehdys... Se
olisi vasta temppu. Onkohan sillä turkki päällään? Vai päällystakki?
Turkki tietysti, pitää sillä olla lämmin. Entä jos juoksisin hiukan,
kohottaisin helmaa ja sanoisin: Anteeksi setä, katson vain, onko tämä
turkki. Hahhaa. Ehkä se silittäisi päätäni.

Ester on tullut Kalevankadulle. Pysähtyy katselemaan Orionin elokuvia.
Setä Tuomon tupa. Neekereitä, paksut huulet ja leveä suu.

Siihen seisahtuu myöskin joku rouva. Hänellä on urheilumallinen ruskea
takki, suuri kaulus, pieni musta hattu. Pitää pikkutytön kädestä
kiinni. Lapsi on korkeintaan nelivuotias. Puettu taivaansiniseen
lyhyeen nuttuun, valkoisin nahkoin. Valkea turkishattu, siinä
suuri sininen rusetti. Huulet ovat ruusuiset, iho puhtaampi kuin
taivaallisilla. Tämä pieni enkeli hankaa itseään Orionin ikkunakarmin
peltiä vasten. Sanoo keikkuessaan:

— Va' heter den här filmen?

— Onkel Toms stuga.

— Den sku' ja villa si — sanoo enkeli.

Ester lähtee tiehensä. Ruotsalaisia. — Den sku' ja villasi... Hohoo.
Nuo autot ne hyrräävät huumaavasti, varmasti ajavat minun ylitseni.
Siitä ei pelasta mikään.

Hän kulkee Temppelikadun leikkikentän ohi. Siellä vasta on kerubeja.
Niillä on tupsuja, nauhoja, nahkoja. Ne ovat punaisia, sinisiä,
valkoisia. Juoksevat kuin pienet pallot. Ovat lämpimiä kuin
karhunpoikaset.

Onpa hyvin puettuja lapsia Helsingissä. Kyllä nousee kansaa.

Kolea iltapäivä vaihtua öiseksi. Ester Viitala kuljeksii yhä katuja,
hyvin hitaasti. Lihakaupan ikkunassa on kinkku. Sisällä riippuu rivissä
sadoittain makkaroita, ruskeita ja lihaisia. Vihlaisee. Miten paljon
söisikin, tämä nälkä ei lakkaisi. Voi voi, tekisi mieli repiä itsensä
kappaleiksi. Vapisee tuo kauppa ja makkarat rivissä heilahtavat
pelosta, kun katsonkin niitä.

Ester päätyy Vanhan kirkon puistoon. Hautakivet lepäävät kallellaan.
Hän heittäytyy penkille selkänojaa vasten. Suu juontelee katkerasti.

Joku herra kulkee puiston halki vinottaista tietä. Katsoo sangen
pitkään. Menee joitakin askeleita ohi, pyörähtää takaisin hänen
eteensä. Vaaleat, kylmännäköiset kasvot.

Se on Lassila. Hän muisti kulkiessaan siinä puiston läpi, että tuolla
laitatalossa nukkuu Paulakin. Niin, koko talo näkyy olevan pimeänä.
Yhtä hyvinhän voi jäädä puhumaan tuon naisen kanssa kuin mennä
valvomaan sänkyynsä. Ulkona kuluu aika sentään paremmin. Voisihan
tuotakin tutkia.

— Mitä te istutte siinä, neiti?

— Pidän kortteeria.

— Vai niin. Oletteko tyytyväinen majapaikkaanne?

— Eihän tässä ole valinnan varaakaan.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Tuossa on pussini, tutkikaa paperini ja rahani. He!

Lassila avasi käsilaukun. Sisällä oli pieni linkkuveitsi,
kauppakoulutodistus ja papinkirja: Nuori neito Ester Viitala...
kauppakoulua varten....

— Ester Viitala? Minä olen kuullut sen nimen ennen. Kuulkaas, haitteko
tässä viime syksynä erään herran taloudenhoitajaksi, minusta tuntuu...

— Entä sitten?

— Se herra olen minä. Oletteko te taas ilman paikkaa?

— Taas olen ilman paikkaa, taas olen ilman asuntoa, taas olen ilman
rahaa, taas olen ilman ruokaa. Taas, taas, taas. No?

— Tehän olette ihan raivo. Jos ette lyö, istun tähän penkin päähän.

— Koettakaahan.

Lassila istui, katseli kasvoja edessään. Parin askelen päässä on lyhty.

Leveät kasvot, likaisen kellervä iho. Silmät painuneet hyvin syvälle
vahvojen kulmaluiden alle, ne ovat harmaat ja tuikeat, niiden
valkuaiset hyvin sameat ja verisuonia täynnään. Hiukan kiero, kapea
nenä, sen nipukka kohoaa oikullisesti ylöspäin. Tyly suu. Kun ylähuuli
nousee, näkyvät keltaiset leveät hampaat. Likainen vaalea tukka
törröttää suorana hatun laidan alta. Ikävät, kehnot kasvot. Pieni
mitätön olento.

Ester räjähtää nauramaan:

— Siinä te mietitte, voisiko minua käyttää.

— Mietin, että olette ruma.

— Mitattu, mitattu, punnittu ja liian köykäiseksi havaittu.

— Äsh, sitä kieltä...

— Varjelkoon, kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi...

— Oletteko uskovainen?

— Käynyt rippikoulun. Eikö näkynyt papinkirjasta: rokotettu ja Herran
Pyhällä ehtoollisella käynyt nuori neito.

— Kas, nuori neito.

— Epäilettekö? Annan pääni pantiksi siitä.

— Kyllä teidän päänne silloin on löysässä, hyvä neiti.

— Hankin lääkärintodistuksen.

— Siis viaton kuin pappilan lapset — ja tietää kaikki.

— Mikä kieltää tietämästä? Luuletteko, että pelko sitoo kieleni?
Pelätköön se, jolla on jotakin pelättävää. Moraali? Työttömyys alentaa
moraalia, sitä ei ole. Luuletteko minua niin tyhmäksi, etten osaa
ajatella? Viisaampi kuin te minä olen. Niin hiiden viekas ja älykäs.
Onnettomuus on hionut ajatukseni loistavaksi kuin salama.

— Kaksi hyvää yhdessä.

— Kaksi viisasta. Vaikka te ette tunnu erikoisen viisaalta.

— Jassoo. Luulin jo saavani älyn laakeriseppeleen, kun sanoin teitä
rumaksi.

— Ei sitä anneta yhdestä sanasta. Täytyy tulla totuuksia tusinoittain,
mättää kuin turkin hihasta.

— Kotiinne siitä jo!

— Ei ole asuntoa, uskokaa se.

— Monesko yö tämä on?

— Ensimmäinen. Läksin päivällä, kun jäin velkaa asuntooni eikä ollut
vuokrarahaa.

— Ja mitä sitten teette?

— Se on minulla selvänä: Jos saan työtä tahi tulen jollakin keinoin
toimeen, niin tulen toimeen. Jos ei olo tästä parane, on parempi avata
valtimo ja laskea veri kuiviin. Siinä kukkarossa on pieni linkkuveitsi.
Kuolo on silmäin edessä: yhä lipuaa kieli, jos saisi jotakin maistella.
Liikaa maailmassa.

— Tulkaa.

— Samapa tuo.

Lassila vei Esterin asuntoonsa, avasi keittiön oven.

— Siellä on sänky, menkää maata.

Ester laittoi itselleen vuoteen. Luoja, tätä nälkää. Tämähän on
keittiö, eiköhän tuolla kaapissa ole mitään? Estä ja varjele, jos se
mies tulisi tänne. Hiljaa hän kiersi avainta ja veti komeron oven auki.
Olihan siellä lasipurkissa puolikas ranskanleipää ja hyllyllä hyvin
käärittynä voita ja leikkeleitä. Kannussa lasillinen rasvaista maitoa.
Ester söi, yltyä tämä vain oli nälälle.

Seuraavana aamuna hän peittelee par'aikaa kokoontyönnettyä sänkyään
viltillä. Ei ole aavistustakaan ajasta. Keittiön ikkunalla on
herätyskello, se seisoo.

Kuuluu koputus ovelta. Ester seisahtuu kaapin oven eteen, huutaa:
Sisään.

Mies tulee päällysvaatteissaan, vetää ruskeaa nahkakinnasta käteensä.

— Hyvää huomenta.

— Huomenta — Ester katsahtaa sieviä kintaita ja vilkaisee kylmiin
silmiin. — Onpa sillä ihmisellä karhea ääni.

— Osaatteko te laittaa ruokaa?

— Osaan minä — tavallista ruokaa.

— No, eihän sitä tavatonta tarviskaan. Ihmisten ruokaa ainoastaan, ei
mitään eläinten ruokaa. Voitte jäädä tänne, jos haluatte pitää siistinä
nämä huoneet ja laittaa ruokaa.

— Niin — kyllä.

— Tulen päivälliselle siinä viiden tienoissa. Tässä on rahaa pariksi
päiväksi ensin. Pidätte sitten kirjaa menoista ja tuloista.

Ester jäi hämmästyneenä seisomaan seteli kourassa. Katseli avuttomasti
harmailla silmillään hellaa, kiiltävää tiskipöydän peltiä ja
alumiinikattiloita hyllyllä. Nyt hänkin saisi syödä.

Keittiön ovelle ilmestyy nainen.

Neiti Mikkonen pitkässä sinisessä kellervin verkakukin koristetussa
aamuviitassa. Pehmeät karvareunaiset tossut jalassa. Ottaa Esterin
nähdessään pari askelta taapäin ja taas eteen.

— Anteeksi, en tiennyt täällä olevan ketään.

Ester pistää selän taa kätensä, jossa on satamarkkanen, kohottaa
päätään, katselee suoraan kuningatarta:

— Olkaa hyvä.

Neiti siirtää katseensa pois lähellä ruokakaapin ovea seisojasta,
astuu keittiöön, jokainen liike on varma ja hallitseva kuin hän
olisi yksin. Ottaa pienimmän kattilan hyllyltä, laskee siihen hiukan
vettä, huljauttaa kaikki reunatkin, ei tiedä, vaikka kuka olisi tähän
koskenut. Pienellä inhon tunteella hän asettaa kattilan kaasulle. Ei
vielä tee tulta, vaan kääntyy Esteriin. Tämä katsoo yhä häntä suurin
silmin ja vartioi ruokakaappia. Neiti ojentaa kätensä ja osoittaa
tuolia pöydän toisessa päässä:

— Ehkä te istutte tuolle tuolille. Minä haluaisin mennä sinne kaapille.

Ester asettuu tuolille, sukaisee rahan pieneen mytykkään kouransa
sisään. Valppaasti hän katsoo, kuinka neiti nostaa tyhjän lasipurkin
pöydälle, siellä on pieniä murusia pohjalla. Neiti käärii auki
myöskin voi- ja leikkelepaperinsa ja nostaa maitoastian pöydälle,
kohottaa olkapäitään, vetäisee äkkiä kätensä pois pöydältä ja peräytyy
keskilattialle.

— Onko jotakin hävinnyt?

— Melkein kokonainen ranskanleipä ja vielä minun häränkielileikkeleeni.

— Ehkä siellä on käynyt rottia.

Neiti ojentaa kättään:

— Se on kannellinen astia.

— Mutta isoja rottia.

— Kuka te olette?

Ester hankaa jalallaan lattiaa.

— Iso rotta.

— Ai-ai — terävä kirkaisu.

— Voiko neiti pahoin?

— Ehkä olette sahaamatta lattiaa, se tekee pahaa hermoille tuo
hankaaminen.

— Kernaasti.

— Oletteko syönyt koko leivän?

— Puolikashan se olikin. Luulin sen olevan tuon herran leipää. Hän on
ottanut minut palvelukseensa.

— Tämä ylin hylly on kokonaan minun, ehkä annatte sen vastedes olla.

— En minä sitä pois otakaan.

Neiti nosti pienen kattilan hyllylle alassuin ja sanoi:

— Minä käytän aina tätä kattilaa, pyydän, että te ette keittäisi sillä.

Hän pesi leipäpurkkinsa, osoitti pyyheliinaa ja huomautti:

— Tämä on minun pyyheliinani. Täällä ei näy olevan maisteri Lassilan
pyyheliinoja ensinkään.

Neiti muutti vielä uuden paperin hyllyynsä, työnsi voin tähteen
laskiämpäriin, pesi ja nosti maitokannunsa, lasinsa ja lautasensa
omalle hyllylleen, lähti pois ja pudisteli eteisessä leninkiään.

— Mikä epämiellyttävä nainen. Mutta ei pidä antaa minkään lamaannuttaa
itseään. Ei saa ottaa sydämeensä pahoja vaikutteita. Jos ihminen
hallitsee itseään, kilpistyy kaikki ikävä ja ilkeä mielinen hänestä
niinkuin kuiva rikka helmasta karisee.

Hän lähti Fazerille juomaan suklaata ja paahdettua ranskanleipää.

Lamaantuneena jäi Esterkin keittiöön, nojasi pöytään, silitteli
rasvaista tukkaansa.

Oli harmaja päivä taas. Vieras keittiö katseli oudoksuen väritöntä
pienenlaista olentoa, joka istui otsa rypyssä.

— Vai maisteri Lassila onkin sen miehen nimi.

Niin Ester Viitala jäi Lassilalle koko talveksi. Hän osoittautui
tunnolliseksi ja hiljaiseksi. Huoneessa ei ollut pölyä edes
sähkönappulan päällä, päivällisissä ei mitään muistuttamista. Maisteri
sai olla täysin rauhassa, hän näki tyttöä vain silloin, kun tämä toi
ruokia pöytään. Neiti Mikkonen ei ottanut Esteristä enää pahastuakseen,
eikä tämä myöskään ollut enää nenäkäs. Heidän välillään puhuttiin
tuskin sanaakaan.

Keväällä Ester kuitenkin alkoi tuumia itsekseen: Hullu täällä istumaan
vaaleassa keittiössä ja ikävöimään itsensä kuoliaaksi. Saatuaan
huhtikuun palkkansa hän pari päivää sen jälkeen painoi oven kiinni ja
lipsutteli portaita alas. Kuljeksi ulkona keväisen illan, tiedusteli
asuntoa. Sitten hänelle johtui mieleen, että keittiön kaappiin oli
jäänyt vadillinen hyvää hernerokkaa. Sen hän vielä voisi mennä syömään.
Voihan soittaa ja sanoa avaimen unohtuneen.

Mutta ketään ei ollut kotona. Ester pyörsi takaisin kadulle. Häntä ei
sen jälkeen kuulunut.




6.


Huhtikuu, aamut hohtoa täynnä, omituisia väreitä, kimmoavaa,
kohahtelevaa, avorintaista hohtoa. Ilma hiukan hulluna ensimmäisestä
juuri alkavasta inspiraatiosta. Päivät kiloa, puut venähyttelevät
vartaloaan, raoittavat silmiään, oksa hipaisee toista — ihan
sattumalta. Vesipisarat solajaa sadekourussa — kyllä niillä pitää olla
puhelemista. Ilta riippuu näkymättömin käsin auringon kaulassa: Älä
jätä. Älä pudota alas, ikävöin suloisella ikävällä sinua.

On iltapäivä.

Paula istuu makuukamarin pienellä sohvalla lapsi sylissään. Juuri
siihen lankeaa vinosti ikkunasta päivän kuvainen. Lämpö silittelee,
hyväilee. Kuuluu pisarain sorlatus.

Hän on hiukan kumartuneena. Ruskea tukka putoaa poskelle. Kasvoilla on
kauan aikaa asunut pieni alakuloinen, ajatteleva väsymys. Hän katselee
kylläistä lasta.

— Pienoiseni, miten voisin suudella sinun silmiäsi. Ne ovat niin
kirkkaat. Ei varjoakaan ajatuksista, ei tietoa kaikesta täällä. Puhtaat
ovat lapseni silmät. Ihan viattomat, ei edes aavistuksia, ne ovat kuin
uusi lähde. Äidin huulet ovat karkeat ja likaiset.

Kultaseni, kultaseni, tunnetkos, että joku pitää sinua sylissään?
Tunnetko minut? Tunnetko, mikä tuska sinua silmäilee? Etpä tiedä
murhetta lähelläsi, etpä aavista, että äitisi mieli on kipeä ja joka
hetki hellänä murheesta lähtemättömästä. Rakkaani, ei sellaisia
kerrota. Eivät ne ole suruja, joista puhutaan. Pieni kulta, jos äiti
voisi suukkosillaan pestä joka paikan, johon sinä tulet jalkasi
astumaan. Katso, elämä on kurjaa ja surkuteltavaa. Ihmiset ovat kovia,
kovia, kaikki ne pilaavat oman elämänsä. Eikä äiti sittenkään raaskisi
jättää kaikkea tätä... Kulta, tule minun kanssani sitten. Tulethan?
Pelottaa olla yksin arkussa. Ei ketään luona rinta rintaa vasten. Multa
putoaa päälle, ei yksikään lihas liiku.

Voi rakkaani — kun me olemme kuolleet, millä äärettömällä kateudella
ajattelemme toisia, jotka ovat _täällä_. Saavat asua ilmanhengessä,
alati virtaavan, koko maata syleilevän ilman. Se on koskettanut
jokaista ihmistä, menneitä ja olevia, yhdistää kaikki — ja yhäti on se
läpikuultavaa.

He saavat kävellä teitä, nauttia askeleistaan, kohottaa kätensä
avaruutta kohti, voivat huutaa riemunsa yli ruohon ja mullan, läpi yön,
läpi päivän. Saavat nauraa vapauttaan, voivat ohjata tahtonsa kaipuunsa
jälkiä, ei mikään ole kielletty heiltä — he kulkevat kadulla, nousevat
ylös kotiportaita, istuvat ihmisten keskellä... ilmaisevat ajatuksensa,
valavat sielunsa maailmaan, ja suonissa kiertää punainen veri.

He saavat suudella, rakastaa toisiaan, ovat nuoria ja terveitä, mies
voi tavata naisen — oi tätä polttavaa nälkää, tätä ikävää ja janoa: He
elävät ja me olemme poissa.

Olkoonkin heillä tuskaa, painakoot päivät harmaana vuorena, olkootpa
nyreitä, sairaita, pikkumaisia: Ei, en sittenkään siedä, että he
liikkuvat ja elävät, että heillä on _Ruumis_ — jota ei itse jumalilla
ole — ja sielu, sanat, ajatukset.

Oo — anna minulle kaikki, älä jätä mitään jälkeeni. Ei ruohon kahinaa,
ei tuulta, päivää. Minä haluan saada kaikki.

Voi lapsukainen, et sinä tätä paloa käsitä, se minua itseänikin
kammottaa. Älä kummastele, kultaseni, samettisilmä, ihmekö tämä, kun
tiedän mitä on tuleva. Viiltää niin kipeästi sydämestä. En voi sanoa
sitä sinullekaan, rakas pikku tuppu, ei sitä voi lausua ääneen edes
itsensä kuullen. Vaikka et sinä tajuaisi, se livahtaisi korvaisi ohi
kuin käärme jalan alta. Äidin päässä se vatvoo alituiseen. Hyvä Jumala,
miten raskas ja arka on mieleni — mikä synkkyys siellä sisällä. Ei
minun syntini hautautunut sen yön ja myrskyn salaisuudeksi — vaan tulee
päivänvaloon ja kehittää hedelmää. Ja synti tuottaa kuoleman.

Näetkös, aurinko veitikka luiskahtaa pois paistamasta meille.
Siirrytäänpäs istumaan ikkunalle. Ei, johan sinua unettaa.

Paula pani lapsen nukkumaan ja lähti ruokasaliin, otti käteensä
laudoituksen reunalta pienen Buddhan-kuvan, katseli hellyydellä
rypykkäisiä vanhoja kasvoja. Pieni käyristynyt olio polvet ristissä,
puutuneena. Ikäänkuin olisi nähnyt maailmaa niin paljon ja siihen
jähmettynyt. Hän kosketti sormellaan sen otsaa, irroitti yläosan
vyötäröä myöten, haki keittiöstä tulitikkuja ja sytytti sisään kätketyn
suitsukkeen palamaan. Pisti yläosan paikoilleen ja istuutui pöydän
ääreen jumala edessään. Sen sieraimista suitsusi hyvänhajuinen pyhä
savu. Vieläkään eivät sen kasvot näyttäneet elävän. — Paula tuijotti
kiirain silmin:

— Tätä jumalankuvaahan katselin silloin, kun söimme kerran aamiaista,
ja minä päätin lähteä Ericin kanssa ulkomaille. Katuisinko tätä
kaikkea? Ei, ei, sillä vaikka en olekaan yhtään viisasta päätöstä
elämässäni tehnyt, katuisin enemmän, jos en olisi niitä saanut
toteuttaa.

Hän kävi katsomassa lasta — se nukkui jo. Hyvin kiltti poika.

Eric tuli ja toi mukanaan Hallin rouvineen. Syötiin päivälliseksi
tomaattikeittoa, lintupaistia ja ananasta. Keskusteltiin kevyesti
ja tasaisesti. Halli istui toinen silmä melkein ummessa, toisella
hän tähtäsi milloin kehenkin sinisenleikkisän katseen. Saman puolen
suupieli oli myös vetäytynyt ylös tärkeästi: Juuri niin. Hän oli
tarmokkaan näköinen, Paulan oli siitä hyvä olla. Tehtailija oli
kerrassaan mainio. Hänen rouvansa, kovasti maalatuin huulin,
salaisia uurteita kasvoissa, taivutteli leukaansa ja nosteli vuoroon
olkapäitään, lauseet saapuivat nykäisten ja ylenkatseellisesti. Hän oli
eilen illalla ollut oopperassa, mutta ei pitänyt siitä kappaleesta.
Ihmetteli, kun Paulaa ei ole näkynyt siellä eikä missään.

— Paula on käynyt vallan koti-ihmiseksi — sanoi Thorpe.

— Niin, sinä olet hylännyt kaikki harrastuksesi. Sehän on suuri vahinko.

— Ei minua haluta, olen niin uskomattoman laiska.

Halli sihtasi Paulaa:

— Niin juuri — se äitiys, äitiys.

Paula hymyili, tuska istui sisällä käppyrässä: Ah, jos ne tietäisivät.
Eivät ne katsoisi minua noin ystävällisesti, mutta täällä on herttaista
ja ruoka on hirveän hyvää. Oh, miten olen iloinen, että ne minulle
kumartelevat ja hymyilevät, katsovat kuin olisin kukkanen. Eivätkä
käsitä, miksi silmäni kiiltävät. Minä — mätä hedelmä. Mutta täällä on
hyvä olla.

— — eikös ole, Paula?

— Mikä on? Rakas Eliisa, mitä sinä tarkoitat oikein? Mitä sinä äsken
sanoit?

— Eikö Missy Kalm ole omituinen, hän on suuttunut Eemuun ja purkanut
kihlauksen.

— Voihan sitä ihminen suuttua niinkin, ettei koskaan anna anteeksi.

— Eihän siinä ole mitään syytä suuttua, omaa tyhmyyttään sellaisessa
osoittaa.

— Mutta eihän sitä tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut.

— Eemu sanoi minulle itselleni, ettei hän ole tehnyt mitään. Ojensi
kätensä hämmästyksestä leveälle, oli kuin ukkosen lyömä.

— Vaikkei hän olisikaan tehnyt mielestään mitään, voi olla olemassa
jokin asia, joka on loukannut toista sydänjuuriin asti. Hän ei unohda
sitä ikinä. Vaikka olisi sen kostanutkin, ei lepy sittenkään — väitti
Paula.

Eric katseli ihmetellen vaimoaan, hymyili epäuskoisesti ja
tutkimattomasti. Halli arveli, että Paula tahtoi puolustaa Missyä.

— Missy kärsii tästä kuitenkin enimmän.

— Loukkaus puree itse itseään.

— Minä en välittäisi — sihahti rouvan punaisilta huulilta. Hän nosti
leukaansa, olat kohoilivat aaltoliikkeessä.

— Lojaalisuutta, lojaalisuutta. Mitä enemmän ihminen tuntee maailmaa,
sitä lojaalisemmaksi tulee — Eric sanoi sen silmät hiukan harhaillen —
hän pitää vähitellen kaikkea pikkuisina, mitättöminä asioina.

— Minä olen äärettömän lojaalinen.

Eric virnaili:

— Katsopas Paulaa, omisti heti lojaalisuuden.

Halli nauroi:

— Hahhahhaa — —, jos ei kissa itse...

— Ei sentähden. Eihän lojaalisuus olekaan hyvä.

— Parempiko on tarrautua kynsin hampain kiinni joka asiaan?

— En minä osaa sitä selittää, mutta ei lojaalisuus ole hyvä. Jos minä
en huolisi mistään asiasta, olisin ikäänkuin syönyt itseni elämästä
pois. En tuntisi mitään, en tahtoisi mitään, enkä paljon haluaisi
mitään. Olisin jo täällä yhtä kuin kuollut. Kadun, että olen tähänkin
asti ollut niin lojaalinen.

— Sepä on luuloa.

— Tietysti en ole ollut kaikista kaikkein lojaalisin, mutta kuitenkin
liiaksi.

— Mikä ihmeen tarmon puuska sinut tulee valtaamaan sitten tästä
lähtien? Tämä talo varmasti muuttuu perin juurin.

— Minä päättelen teistä ihan sekavasti. En osaa selittää, mutta
itselleni se on selvänä kuin päivä.

— Ole, Eric — torjui Halli. — Eihän häntä nyt voi vaatia ajattelemaan
tuollaisia asioita. Mitäs niistä.

Sinä iltana Paula ei voi nukkua. Eric kuuluu hengittävän syvästi, on
varmasti unessa. Hän kohoutuu, siirtelee peitettä. Toinen ei kuule.
Niin hän jää kyynärpäänsä varaan valvomaan ja tuijottaa pimeään. Ihokin
tuntuu kihelmöivän levottomasti, tuskallisesti. Hän pelkää olevansa
kuumeessa, tuntee huiputusta päässään. Samassa kihoaa hiki pintaan,
koko ruumista ahdistaa, paita on kostea ja kuuma. Pää retkahtaa
toivottomasti tyynylle:

— Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Jumala, älä hylkää minua,
älä lyö, Jumala. Minä en uskalla olla, olen onneton ja koko maailman
kurjin ihminen. Auta minua, en kestä, en jaksa, en tule toimeen. Hyvä
Jumala, miksi sinä teet elämän tällaiseksi? Miksi sinä ahdistat, miksi
sekoitat olomme tuskaksi? Ole armollinen. Ole armollinen.

Kuluu pitkän aikaa pimeässä. Miten monia öitä hän on valvonut yksin
tässä avioliitossaan? Tuhat vuotta kiirastulta. Jos ne pantaisiin
yhteen ketjuun, ne muodostaisivat iankaikkisuuden. Mutta jos hän
tämän rikoksenlapsen jälkeen saisi elää ja olla täällä, hän ottaisi
riemumielin valvoakseen ne satakertaisesti uudelleen. Niin, Eric ei
ole koskaan tukenut hänen sieluaan missään suhteessa. Ottolapsi hän on
ollut tässä talossa. Sittenkin —

Paula nousee istumaan, tunkee kätensä omaan vyötäröönsä ja hivelee
kosteaa, pehmeää ihoaan. Sormet ovat kylmät kuin jää. Hän kuljettaa
niitä pitkin vyötäistään. Siellä alla on elämää... Tuntuu kuin tulisi
ylenannatus, hän nielee, kuiskaa: Eric...

— Eric.

— Jaa — etkö sinä jo nuku?

— Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.

— Mitä se on? — No, sanohan nyt, Paula.

— Ei, kuule — en minä voi.

— Sinähän olet mukava otus. Ihan kuin jänis, seisahdut ja loikkaat
pakoon taas. Valveutit minut.

Eric etsi pimeässä toisen pään käsiinsä. Veti olkapäälleen, huulet
korvaansa kohti, ahdisti sanomaan:

— Voi rakkaani.

— Sekö sinun piti vain sanoakin?

— Ei. Muistatko sinä kerran ennen, kun minun oli vaikea sanoa sinulle
jotakin. Etkö nyt muista? Minä en voi nytkään sanoa. Arvaathan sinä,
mitä en voi sanoa. Etkö arvaa? Voi rakkaani?

— Niinkö? Kuule, onko niin?

— On.

— Oletko ihan varma?

— Olen. Jo neljättä kuuta.

— Ilmankos olet niin muuttunut entisestään. Etkä ole sanonut? Mitä
varten et ole sanonut?

Paula ei kuulu vastaavan.

— Pelkäätkö sinä niin kovasti? Ihan hytiset.

— En minä pelkää. Täällä on kylmä. Peite on mennyt niin alas.

— Eihän täällä ole kylmä. Sinä pelkäät.

— Kiitos. En minä pelkää. Sinä olet niin hyvä, Eric.

— Minullehan se vain on vaikeaa. Olisi pitänyt olla huolellisempi.
Eihän sille voi mitään, jos Herra tuhlaakin lahjojaan. Mutta nukutaan
nyt.

— Pane sinä kätesi minun selkäni taakse, se on niin turvallista.

Eric naurahtaa: Pikku Paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.




7.


Eräänä syyskuun alkuiltana Lassila makaa selällään sohvalla ja
polttaa savukkeita. Huone on pimeä, ilma raskas ja sakea savusta. Hän
karistelee silloin tällöin tuhkaa savukkeestaan pikkupöydällä olevaan
kuppiin. Ulkona kuuluu satavan kovasti.

Puhelin soi.

Hän hypähtää, painaa ohimennen sähkön palamaan.

— Halloo.

— Onko maisteri Lassila?

— Puhelimessa.

— Tämä on Thorpe. Halloo, halloo!

— Kyllä minä kuulen. Siis arkkitehti Thorpe.

— Paula on täällä Ensisairaalassa Merikadulla. Hänen tilansa on hyvin
vaikea, pelätään pahinta, ja hän tahtoisi nähdä teitä. Voitteko tulla
heti? Halloo, halloo! — Vastatkaa. Ettekö kuule, vastatkaa.

— Mitä minä siellä teen?

— Paula on sairaana.

— Mutta enhän minä ole lääkäri.

— Hävetkää mies, vätystellä. Suutun tässä, vaikkei olisi oikeuttakaan.
Ymmärrätte varsin hyvin, että hän tahtoo puhua kanssanne.

— Mitä se hyödyttää? Sanokaa, että Lassila on ruvennut ruokottomasti
juomaan ja istuu Katajanokalla kopissa.

— Haluatteko syöttää valhetta kuolevalle Herran ehtoolliseksi?

— No sanokaa, että vanha ischias on puhjennut. Olen kuollut
reumatismiin. Se on jokseenkin totta, ainakin vastaa totta.

— Mitä tuo tarkoittaa? Sadismiako?

— Tarkoittaa, että yksinkertaisesti minä en tahdo tulla.

— Kuulkaa tämä: teidän täytyy.

— Mikä täytymys minulla on? Sanokaa hänelle, että kysyipä mitä tahansa,
minä vastaan kaikkeen: kyllä. Kyllä, kyllä. Mutta en tahdo nähdä häntä.
Sanokaa: kaikkeen kyllä.

— Luuletteko minun soittavan turhanpäiten? Hän on raukuttanut jo kaksi
tuntia hakemaan teitä.

— Puhukaa hänelle järkeä. Mitä ihmettä se toimittaa? Että minä istun
vuoteen ääressä — kiusatakseenko hän minua ja minä häntä? Pyytää minua
kukaties vielä ottamaan häntä kädestä.

— Hiljaa. Te olette sikamainen mies suorastaan. Vaikkei teillä olisi
mitään kunnioitusta kuolemaa ja ihmisen tuskaa kohtaan, niin suu kiinni
Paulasta. Minä vahdin itse, ettette koske häneen sormenpäälläkään. Jos
sanotte hänelle yhden ilkeän sanan, heitän teidät niskasta pellolle,
onko selvä?

— Olkaa rauhallinen. Älkää huutako. Ihan turhaa — minä en tule, siitä
ei ole pelkoa.

Lassila sulki puhelimen.

       *       *       *       *       *

Thorpe palasi vuoteen ääreen. Paula piteli kylkiään otsa rypyssä,
silmät ummessa, rikkipurruissa huulissa kohosi pieniä, vaaleampia
nahkan kulmakkeita veresjuovien välillä.

— Ai jai — miten se ottaa, miten se ottaa. Se repii minut, voi, voi,
voi.

Suoraa huutoa. Eric tarttui lujasti ranteeseen ja Paula avasi silmänsä.

— Oliko kotona?

— Oli, mutta ei hän tule.

— Mitä hän sanoi, sano Eric. Voi voi — tätä ei kestä. Kaikki minun
sisukseni katkeavat. Anna minun edes hakata käsiäni. Mitä hän sanoi?

— Riitelimme puhelimessa.

— Voi sinuakin, Eric. Etkö käsitä, ettei huoli vastustaa katkeraa
ihmistä, katso nyt, minä kuolen aamulla. Tee minulle se palvelus, hae
hänet tänne.

— Rakas Paula, älä vaivaa itseäsi, koeta olla levollinen. Kyllä se käy
hyvin, kyllä se käy.

— Älä puhu, tohtori sanoi jo viime kerran, etten kestä. Hae hänet tänne.

— Älä pyydä sitä, rakkaani. Hän ei tahdo.

— Sinä et tahdo! Tällainen tuska minulla. Viimeistä kertaa pyydän
jotakin, kaikki muut saat olla tekemättä, et sitä viimeistä. Minäpä
tahdon, minun on saatava. Jos et sinä hae häntä, ryömin sinne vaikka
polvillani. Nyt se alkaa taas — joka säie poikki.

Huudot vihloivat. Kätilö saapui, kohenteli vuodetta ja rauhoitteli,
laski valtimon ja tunnusteli vatsaa. Tohtori oli sanonut, että jollei
synnytys ala ennen aamua, toimitetaan keisarileikkaus. Polte meni ohi,
Paula puhkesi itkuun:

— Hae hänet tänne. Etkö sinä näe, etten minä voi lähteä sinne.

Thorpe lähti autolla. Oli rankka sade. Hän komensi autonkuljettajan
mukaansa ylös. He soittivat kelloa ja ryskyttivät ovea. Sitten tuli
neiti Mikkonen aamuviitassaan. Hän avasi, pujahti huoneeseensa ja huusi
ovenraosta korkealla äänellä: — Maisteri Lassila, maisteriii!

Thorpe jätti autonkuljettajan eteiseen seisomaan ja katselemaan
seinäpapereita, valkoisia ovia ja joitakin päällystakkeja. Hän marssi
suoraan Lassilan huoneeseen. Mies istui nojatuolissa ja poltteli
tupakkaa. Seiväs olisi seisonut savussa.

— Tulin hakemaan sairaalaan.

— Olen jo kerran sanonut, etten tule.

— Mutta on tultava.

— Aiotteko naittaa minut hänelle uudestaan? Pitäkää mitä olette
ottanut, pitäkää. Varjelkaa kuin silmäneulaa, ettei mene sillanrakoon.
Vai rukoilemaanko? Että hauta kaiken sovittaa! Ikäänkuin tässä olisi
mitään sovittamista. Typeriä leikkiyrityksiä — kun ei voi enää mitään
tehdä, ei ole mitään tehtykään. Yhdellä henkäyksellä pyyhkäisty
puhtaaksi kuin lumi, viattomaksi kuin Jumalan Karitsa. Jättää
kauniin muiston, oli hyvä, siveä ja hurskas, kaino ja puhdas, nöyrä
sydämeltään, altis palvelukseen. Tuotti suurta iloa meille molemmille
miehilleen.

Ja Lassila peräytyi ikkunan luo, istuutui karmille ja saneli:

— Syvällä surulla ja katkeralla kaipauksella ilmoitan, että hellästi
rakastettu vaimoni pitkän ja hivuttavan taudin murtamana nukkui kuolon
uneen autuaasti luottaen Vapahtajaansa. — Kyllä minä panen siihen
nimeni alle ja välähti yht'äkkiä vielä mieleeni oiva ajatus: tehän
voitte panna siihen nimenne minun nimeni perään. Sehän on vielä hyvin
vaatimatonta, vain kaksi miestä.

— Rienaaja.

— Mitä? Tapellaanko? Mutta kuoleman pitää olla pikainen ja kivuton.
Lyödä jos haluttaa, tahi ei lyödä; aina mitä haluttaa. Istun valmiina
kädet polvilla. Hahhahhaa. Löisitte, ettekä kuitenkaan lyö? Verratonta,
tämähän on verratonta, jumalaista. Ihminen ottaa orjan muodon, tekee
juuri sitä mitä ei tahdo. No, ei ole pelkoa, että teistä tulee nero.
Eikös hiukan kaivele, että minä olen Paulan ensimmäinen ja viimeinen
mies.

— Näkyy kyllä, ketä kaivelee. Yhäti.

— Yhäti, niin, kuuletteko, yhäti, eikä se lakkaa. Turha on tulla
sovinnoille, ettekö jo usko? Yhäti se palaa ja käryää, sakenee kuin
sairas sappi. Mitä te siinä seisotte? Eikö jo kuulunut selvään?

— Jos minulla on milloin kostettavaa, minä kostan enkä sadattele.

— Ohoo. Tappaisin teidät? Aivan teidän älynne mukainen ajatus, vieläpä
siksi kiitettävä. Totisesti minulle taivas aukenisi, ruusut puhkeaisi,
siirtyisin pian vielä Valonkotiin. Sillä sekunnilla, jolloin te
makaisitte maassa, muuttuisi Paula koskemattomaksi morsiamekseni ja
minä, vartoisin hääyötäni. Vai luulette, että tämä olisi paremmin,
jos ette olisi syntynytkään? Paremmin, jos hän olisi vielä minun —
hyödytöntä sekin! Mikä helvetin oikku piilee koko tässä roskassa?
Tarvittiin totisesti Jumala ja saatana yhdessä keksimään jotakin
tällaista. Järjetön narrinpeli, loppumaton ilveily ensimmäisestä
päivästä viimeiseen. Petoksien petos, hulluuksien hulluus. Pelipallojen
karnevaali. Joka näkee totuuden tästä, se hänet tappaa.

— Vaiti jo. Lähdetään. Mutta varokaa kieltänne sairaalassa.

— Me voisimme älytä pysyä jo erillään. Tasoissa ollaan, te saitte
minun ja minä teidän. Vai pidättekö etuna, että te saitte lapsen? Ja
surette suuresti, että lauma jäi niin piskuiseksi. Suokoon Luoja,
nukketeatterin varamies, että poika astuisi kaikki isänsä askelet ja
lisäisi vielä tusinalla kansaa. Tätä rehellistä, hyvää, ahkeroivaa.
Näitä happamia naamoja ja luihuja silmiä, näitä pyhiä ja sankareita.
Menkää nyt pois. Tämä on ystävällinen pyyntö.

— Nyt lähdetään — ja heti, vien teidät vaikka ruumiina.

— Siinä kyllä teette hyvän työn, mutta mitä varten? Riittää, kaikki
riittää.

— Autonkuljettaja odottaa. Heti! Vaimoni on siinä tilassa.

— Missä tilassa?

— Synnytyslaitoksella. Kyllä kai sen kuulitte.

— Mitä? Mitä minä siellä teen?

— Mistä minä sen voin tietää? Teitäpä huutaa.

Lassila lähti, hän oli kuin lyöty kuullessaan, että
synnytyslaitoksella. Thorpe oli niin suuttunut, ettei kyennyt puhumaan.
Hän oli vähintään yhtä vihainen Paulalle kuin tuolle ruokottomalle
miehelle, jonka kanssa hänen piti sopia samaan autoon.

Lassila seisahtui vuoteen jalkopäähän, oli harmaassa syystakissaan.
Sade pieksi ikkunaa kuin mieletön. Kuului raskaita, suuria pisaroita
kimmahtavan rikki peltiin. Kuului tiheää säntäämistä vasten ruutua.
Thorpe oli mennyt ja sulkenut oven. Tämä oli pieni sievä yksityishuone.

— Istu Olli, tähän tuolille. En jaksa puhua sinne asti. Ei, nyt tulee
polte. Tekisi hirvittävästi mieli huutaa.

Lassila katsahti laikullisiin kasvoihin, turvonneihin, sekaisiin. Pää
heittelehti, ruskea tukka vanui vyyhtenä. Mies pisti kyynärpäänsä
polville ja jäi tuijottamaan sängyn viereen lattialle. Häntä
kauhistutti.

Polte asettui, Paula kouraisi hänen sadetakkinsa hihaa.

— Olethan leppynyt, ethän ole vihainen enää, ethän. Sano nyt, ettet ole.

— Olen, olen. — Se tarkoitti myönnytystä.

— Voi, sinunhan piti sanoa, ettet ole — Paula näki kyllä, että Olli oli
niin sekaisin, se huvitti häntä hiukan. Hänen äänensä oli hyvin heikko.

Lassila naurahti matalasti, nolona: En, en, en.

— Minäkin kysyin sekavasti — Paula oli huomannut tuon naurahduksen, se
tuntui pieneltä hyvältä mörähdykseltä — ja oli harvinaista Ollilta.
Yhtäkkiä toinen kiirehti torjumaan:

— Älä vain pyytele anteeksi taas, Paula. Äläkä puhu vihasta taikka
rakkaudesta, muuten minä pian juoksen tieheni.

— Sinä et olisi tullut tänne? Minkätähden?

— Thorpe on ilmankin mustasukkainen. Katseli minua tullessa kuin
tiikeri, pelkäsin jo henkeäni. Sanoi minulle puhelimessa, etten saa
koskea sinuun sormenpäällänikään. Enhän minä uskalla katsoakaan
sinnepäin — ja sinä vaan istutat minua tässä — Lassila tunsi
helpottuneensa, leikillähän tästä selvisikin.

— Kyllä sinä olet... Olli.

— Voi lasta, johan se on sekaisin. Ollihan minä olen ollut aina.

— Nyt se tulee taas — polte. Hyvä Jumala, voi voi voi —

Se lakkasi ja Lassila kääntyi Paulaan ihan sekaantuneena, silmät
levottomasti pyörien. Paula sille melkein hymähti, vaikka huulet eivät
liikahtaneetkaan. Tätä surkeutta.

— Minä luulin, että sinä kuolet jo. Päästä nyt minut pois.

— Olli — yksi asia — Olli. Kuule nyt: Tämä lapsi tulee — sinun lapsesi.

He tuijottavat toisiaan.

— Eihän, kuule, eihän se voi olla niin?

— Etkö sinä usko sitä? Voi voi.

— Ole nyt, Paula, uskonhan minä.

Lassila on niin peloissaan, hän istua könöttää siinä hartiat kyyryssä
eikä tiedä, uskaltaako katsoa minnekään. Hän tuntee yhtäkkiä hajoavansa
— ikäänkuin hänen ruumiistaan lähtisi monta köyttä eri suunnille, ne
vievät näkymättöminä pois tästä huoneesta ja harmaaseen äärettömyyteen,
siellä joku nykii kustakin köydestä, koko äärettömyyden pyöreä piiri on
nykijöitä täynnä.

Hän hajoaa nyt, hänet vedetään rikki jostakin ulkopuolelta. Tähän asti
hän on aina ollut suljettu, itsenäinen ja kokonainen. Nähnyt kyllin
selvästi itsensä ja muut. Omituista, hän ei tunne tästä mitään tuskaa,
ainoastaan pelkoa. On kuin hänen elävät jäsenensä olisivat hajoitetut
ympäri maanpiirin, kukin tuntee erikseen ja huutaa.

Paula muistaa hämärästi heidän viimeistä kohtaustaan ja samalla
sukeltaa toinen kuva: Hän oli sanonut kerran Ericille, että mies voi
olla mieletön. Ja Eric oli omituisen kiihkeästi ahdistanut häntä:
Millä tavalla mieletön? Sano, sano, mitä tarkoitat? — Tässä tilassa
mitkään ajatukset eivät ole hänen omiaan, ne kulkevat välähdyksenä
jossakin ylitse, aivankuin lukisi ne katosta; aivoissa ne eivät synny.
Tulee uusi polte, hän pitelee sängyn päästä kiinni, mutta tämä tuntuu
helpommalta. On jollakin tapaa tullut selväksi kaikki ja Ollikin on
ehkä unohtanut. Hyvä, että sai sen sanotuksi. Hän yrittää nykäistä tätä.

— Jos minä nyt kuolen — kutsuin sinut tänne sitä varten, että —
ajattelin, että sinä voisit haluta lapsen itsellesi. Siitä voisi olla
sinulle — jotakin hyvää ja iloa.

Mies ei saa sanaakaan irti, ei osaa sanoa.

— Eric ei tiedä — tästä mitään. Mutta minä kerron hänelle sen,
ennenkuin —

— Älä kerro, Paula. Minä teen sen.

— No ei sitten. Se on hyvä. Katsos — ei toisen elämä ole aina niin hyvä
kuin uskoisi — niin helppoa. Mutta mene nyt, mene nyt. Se tulee pian —
taas. Mene. Voi —

Paula huusi lopun ja tunki toisen kätensä tuskasta ylös, väljä yöpaidan
hiha putosi olkapäälle, paljas valkea käsi oli torjuva uhkaus jollekin
— ikäänkuin sen ajamana lähti mies huoneesta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltapäivänä soitti joku sairaanhoitajatar Ensisairaalasta
hänelle: Rouva Thorpe oli kuollut aamulla vähän vailla yhdeksän, kolme
tuntia synnytyksen jälkeen korkeaan kuumeeseen. Pikku lapsi oli tyttö
ja oli syntynyt kuolleena. Rouva Thorpe oli pyytänyt illalla soittamaan
maisterille miten käy. Hän oli jo soittanut päivällä pari kertaa, mutta
ei ollut ketään kotona.




8.


Toisena iltana kulkee Thorpe Antinkatua mustaan pukuun pukeutuneena.
Hän on menossa Lassilalle eikä voi sydämessään antaa anteeksi Paulalle
että tämä on pakottanut hänet vielä tähänkin. Hän ei voi sitä antaa
anteeksi, mutta miehelle kuuluu tehdä tehtävänsä. Sitäpaitsi kunnioitus
kuolemaa kohtaan vallitsee häntä, ei mikään halpa-arvoinen mielle saisi
häntä horjumaan tässä.

Sitten ajatukset kääntyvät toiselle tolalle, vainajaan, hänen eläissään.

— Hän aavisti tämän itse, oli nämä viime kuukaudet kuin pieni
surullinen tähti, ei pyytänyt mitään eikä houkutellut, ei saanut
päähänpistoja, oli kuin hellä henki. Ja niin kaunis ja nuori. Nyt
lihakset jäykkinä ja kivettyneinä...

Sanotaan, että naisia aina löytää... Enkä usko vieläkään yhden niin
suuresti eroavan toisesta, niillä on vain omat detaljinsa jokaisella,
omat viehätyskeinonsa... mutta sittenkään en tahdo etsiä lohdutusta
yhdeltäkään. Ei ketään talooni, ei syliini. Ei enää uusia käsivarsia
niiden jälkeen.

Raskain ja kolein mielin kulki mies siinä. Olipa hän nähnyt täällä
elämässä yhtä ja toista. Tavannut paljon hienoa huvia, ei koskaan
suuria suruja. Tätä miestä eivät mitkään kokemukset voi tappaa. Syvenee
vain tuo juonne suun ympärillä, ei kovene, vaan pehmenee. Paljon
ymmärtämystä, hiukan hymyä ja hiukan surumielisyyttä:

— So ist das Leben.

Hän on jollakin tapaa elämän ulkopuolella. Ei tämäkään ole suuri suru,
mutta hyvin koleaksi ja tyhjäksi se lyö mielen.

On raskas, lämmin, tummahko ilta.

Häntä suututtaa jälleen asiansa.

Lassila tulee avaamaan ovea. He marssivat äänettä peräkkäin tämän
huoneeseen. Jokin kirja on avattuna pöydällä. Maisteri viittaa tuoliin,
seisoo itse nojaten puoleksi istuvassa asennossa kirjoituspöytäänsä.

Arkkitehti heilauttaa kättään, ei haluta istuutua. Hän seisoo ja
koputtaa hatullaan sääreensä. Maisteri katselee häntä ja näkee: Komea
pitkä mies. Tuollaiset harmaa- ja mustaraitaiset housut näyttävät
hienoilta.

Minä tulin vaimoni pyynnöstä. Hän on kuollut.

— Tiedän sen.

He molemmat ovat hyvin vieraita ja kohteliaita. Arkkitehti kumartaa
hiukan:

— Nyt tekin nähtävästi voitte lakata vihaamasta minua. Minä en ole
koskaan vihannut ketään — korkeintaan halveksinut. Osansa lankeaa
kullekin ja kyllin paha jokaiselle... kuitenkin. Ei silti, että
välittäisin siitä, mitä minulle toivotte. Tulin vain sanoneeksi.

Hän on puhunut suu hiukan hyväntahtoisessa hymyssä — tai ei hymyssä,
mutta sellaisella piirteellä. Toinen ajattelee, että aivan sellainen
hän oli ennenkin.

— Onpa teillä luuloja. Minä en toivo teille sadetta enkä poutaa. En
yhtä mukulakiveä tiellenne — aivan samantekevää. Pyydän anteeksi —
ymmärtänette kuitenkin, että minulle ei ole erityistä iloa nähdä
teitä... seisoa tässä...

— Kyllä minä heti lähdenkin. Ei ole mitään halua vaivata teitä. Vain
vaimoni pyynnöstä... hän pyysi — lupasin tehdä, jos te haluatte
jotakin, esitätte jonkin toivomuksen. Kuolevan tahto, minkä sille
voin, että minun pitää vielä tämän kerran vaivata teitä. Lupasin, että
täyttäisin... onko teillä jokin toivomus hänen hautaansa nähden.

— Ei — mitäs minä siitä. Voittehan laulaa hautajaisissa: »Tiet kaikki
yhtyy täällä...»

— Minulla on aikomus haudata hänet krematoriossa, pidän siitä tavasta,
ellei teillä ole mitään vastaan.

— Ei, miten haluatte.

Vastatuksin seisovat herrat kumarsivat toisilleen ja arkkitehti lähti.
Maisteri ajatteli, miten paljon hienommin toinen osasi kumartaa kuin
hän.

       *       *       *       *       *

Kirkas, kuurainen päivä. Auringonsäteet ovat laimeat, melkein kylmät.
Valaisevat kuitenkin sen mihin sattuvat. Maa ei pölyä eikä hengitä,
mutta ei pidä myöskään tästä härmästä. Talot mielellään kutistuisivat,
ettei tarvitseisi kohota niin ylös tyhjyyteen.

Ruumissaatto kulkee hautuumaan viertä krematoriota kohti. Tien
toisella puolen kalkuttelevat ja lohkovat työmiehet kiviä. Joku heistä
seisahtuu, katsoo ja pyyhkäisee rukkasella nenänsä alustaa. Kaksi
mustaa kuskia istuu rinnakkain korkealla. Suruvaunuissa on valkoinen
arkku peittonaan suuri seppele kieloista. Perässä tulevat autot
hitaasti, hitaasti, hevosten tahdissa. Nekin näyttävät hiljaisilta.

Kukkulalla nousee seurue autoistaan. Jokin vuokra-auto pyörähtää
takaisin tielle ja laskettelee pois iloista vauhtia.

Kappelin korkeista kapeista ikkunoista lankeaa kylmiä, kuvaisia
seinille. Mustan korkean verhon edessä on nyt valkea arkku. Se
somistetaan seppeleillä ja kukkakimpuilla. Kieloseppele ylinnä,
tulpaaneja, asparaguksia, cyclameja, liljoja, leukoijia, orvokkeja,
syreenejä ja ruusuja. Narsisseja, krysanteemeja, neilikoita...
suuri paljous suloisia kukkia, tuoksuvia ja tuoreita. Thorpen
seppele lepää keskimmäisenä arkun päällä, juuri siinä on lukematon
määrä kieloja asparaguksen oksien keralla. Niiden terät ovat kuin
valkeista valkeimmat helmet, jotka haluaisivat pudota alas. Pitkä
musta seppelenauha riippuu arkun viertä hipoen lattiaa. Siinä seisoo
kultaisin kirjaimin: Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja
lapselleni. — Sillä pikkulapsi, joka ei ehtinyt hengittää maan ilmaa,
on pantu arkkuun äitinsä käsivarrelle. Paula ei joutunutkaan yksinään.

Arkun ympärillä leviää kukkameri, nauhat riippuvat rakkain sanoin.
Kuljetaan hiljaa kappelissa. Punaiselle matolle on varissut joitakin
kukanlehtiä. Valkeita alppiorvokin lehtiä. Kappelin palvelija tuo
viisihaaraiset kynttilät arkun molemmille puolille. Jokin hiljainen
sana kuuluu ilmassa. Tervehditään tuttavia, siellä on paljon Thorpen
sukukuntaa. Herrat pitelevät silkkisilintereitään valkohansikkaisissa
käsissään ja kumartelevat arvokkaasti, hillitysti ja hienosti.

Rouva Halli saapuu miehineen, suutelee lähimpiään ja taputtelee
olkapäälle. Arkkitehtiä hän suutelee vain poskelle. Antaa
ystävällisesti kätensä levätä toisen olkapäällä ja lupaa sydämellisen
osanottonsa. Hänen pienet maiskutuksensa kuuluvat hiljaisessa
ilmassa. Vanha rouva Malin hiukan kuluneessa plyyshipalttoossaan
kulkee eturiville, hänen takkinsa riippuu laihan ruumiin ympärillä,
suksimaiset kalossit suhahtelevat pitkin punaista mattoa, hän
nyökkäilee ystävällisesti ja istuutuu Alvina Bromsin viereen. Katselee
kaihoten kukkamerta, kuiskii ihmetellen:

— Poltetaanko nuo kaikki arkun mukana? Katoavatko nekin siinä kauheassa
liekissä? Silloin hänen tuhkansa on kukkien tuhkaa. — Vanhan rouvan
harmaat silmät värähtelevät levottomasti. — Kuinka pian kaikki nuo
kuihtuvatkaan.

Alvina silmäilee toiseen seinään nojaavaa nuorta miestä, joka painaa
silinteriään rintaansa vasten ja tuijottaa liikahtamatta mustaan
verhoon. Aivankuin temmaten tämän kasvoista ajatuksen hän sanoo:

— On kaameaa, että tämä kaikki siirretään tuon mustan verhon taa.

— Hirveän sääli noita kukkia, ne muistuttavat nuoruutta. Nuori ihminen,
jonka iho on yhtä hieno kuin tuollainen terälehti, liljanvalkea tai
ruusunpunerva, kasvaa huolettomasti kuin itsestään, ihan kuin kukka.
Mutta nyt ne ovat leikatut juuristaan irti ja sekunnissa ne palavat
ja raukeavat. Jos minä olisin kuollut sellaisena — nuorena — säälisin
itseäni niin, että sulaisin kyyneleihin.

Alvina huomaa, ettei totisen miehen katse hievahdakaan mustasta
verhosta. Hän tietää kyllä ennestään, minkälaisia miehet ovat. Jättää
tahallaan vastaamatta vanhan rouvan ajatuksiin. Joku nainen tämän
toiselta puolelta sanoo:

— Minä antaisin polttaa itseni, mutta pelkään, että siellä sittenkin
vielä tuntee. Tuntee sen kemiallisen liekin menevän lävitseen, se minua
arastuttaa. En usko, että jokainen hiven tuntoa on kuollut.

Kappeli täytyy vähitellen ihmisistä. Toiseen ovenpieleen nojaa
Lassila harmaassa sadetakissaan ruskein hansikkain. Hän on tullut
jalan, katselee herroja mustissa puvuissa ja valkeissa käsineissä, he
pitelevät kauniisti silinteriä rinnallaan.

Milloin katoaa arkku mustan verhon taa?

Kapea päivänkuvainen ikkunasta lankeaa kappelin seinälle. Täällä on
kylmähkoä.

— En milloinkaan tiennyt, että Paulalla on näin paljon ystäviä — ja
kukkasia.

Hiljainen suruhymni soi, kulkee pienessä kappelissa äänettömän joukon
keskellä. Lassilan pään päältä parvelta kuuluu yksinlaulua. Miehen
ääni — se laulaa kirkkaammasta elämästä. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä.
Niin, todella, joku ihminen itkee. Niitä on monta. Ihmeellistä,
itkevätkö ne itseään vai häntä...? Hän kuuli vain hajanaisia lauseita
ruumissaarnasta, ne eivät päässeet tajuntaan. Siellä oli nuorenlainen
vaalea pappi, jalkojensa juuressa sadat kukkaset, sanoi, että Sana ei
voi lohduttaa. Suru tekee maailman tyhjäksi, asettaa ihmisen yksin —
loitolle jokaisesta. Ei kenenkään ihmisen ääni pääse sisälle sellaiseen
sieluun. Tässä äärettömässä yksinäisyydessä ihminen tarttuu ideaan,
haparoi kiinni siihen, mikä on kaiken yläpuolella ja pysyvää.

Lassilan väsyneet ajatukset tarttuivat tuohon, laahaten ja hämärästi ne
jatkoivat: Ihminen luo täytteen elämäänsä mielikuvillaan, ideoilla. Jos
minäkin voisin saada sellaisen täytteen — uskoisin sokeasti.

Mietiskelevä pappi pääsi vihdoin ratkaisuun:

— Maasta sinä, olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

Rukoukset putoilevat yli kansan, Lassilasta ne kimmahtavat kuin
herkät kumipallot. Hän nojaa vähän toisella olkapäällään ovenpieleen.
Katseleekohan kukaan hänen kirjavaa kaulusnauhaansa? Nuo toiset ne
pyyhkivät silinteriään hihallaan. Häntä vaivaa nykyjään oma olentonsa
loputtomasti.

— Kuulkaamme Jumalan sanan todistuksia katoavaisuudestamme: »Ihminen,
vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa
niinkuin kukkanen ja lakastuu; pakenee niinkuin varjo eikä pysy. Hänen
päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun hallussasi;
Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä.

Multa tulee maaksi jälleen niinkuin se on ollut. Henki palajaa Jumalan
tykö, joka sen on antanut.» —

Jälleen kuuluu tumma ääni ylhäältä parvelta. Hiljaista soittoa.

Kas, Thorpe astuu arkun luo, kumartuu heittämään hiukan multaa sille.
Hän lukee seppeleensä nauhoista:

— Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni.

Lassilasta tuntuu niin kylmältä, että hänen hartiansa köyristyvät:
Jos nyt sukeltaisin tuonne arkun toiselle puolen häntä vastapäätä ja
julistaisin myöskin: Viimeinen tervehdys vaimolleni ja lapselleni, ne
luulisivat sitä rienaamiseksi, pilkaksi taivasta vastaan... Siellä on
minun vaimoni ja lapseni. Tässä seison ruskein käsinein — mitä apua
siitäkään, jos olisi valkeat...

Jokin ääni kuuluu lukevan arkun luona:

    Brutit ha banden
    mellan hjärtan kära.
    Menskliga anden
    kan ej sorgen bära...

Vähitellen alkoi kappeli tyhjetä. Lähdettiin hidastellen, palvelija
odotti jo ovien sulkemista. Joku vanha nainen sanoi hänelle:

— Eikö sitä saa jäädä katsomaan?

— Ei sinne saa katsoa kukaan muu kuin professori.

Kumpareella ulkona odotti Valjakka Lassilaa. Yksitasaisesti, melkein
äänettöminä kulkivat nuo kaksi miestä hautuumaan laitaa. Valjakka sanoi
silloin tällöin sanan. Kävi selville sekin, että hän oli äskettäin
tullut kaupunkiin ja nähnyt tämän sanomalehdestä. Oli tuonut kimpun
punaisia tulpaaneja.

Lassilasta ei lähtenyt irti yhtään ajatusta. Hänen seuransa
oli palelluttavaa, se tuntui selkäpiissä. Kun he saapuivat
Mechelininkadulle, ilmoitti Valjakka tulevansa Hietalahteen päin.
Toinen sanoi: Tule.

— Sinä et tuonut kukkia.

— En. Olisihan sekin sukkeluus, että minä siellä laskisin seppeleitä.

— Jaa. En minä siinä näe mitään sukkeluutta.

— Jos se arkku nyt on ehtinyt luisua sen verhon taa, oletetaan, että
siitä kaikesta on hiukan kuumaa tuhkaa jälellä. Luuletko, että Paula
sellaisenaan laskisi minulle seppeleitä — tuhkana? Vielä vähemmin
teen sitä minä, minä olen jo niin pitkällä, että poroni on ehtinyt
kylmetäkin.

— Omituista; minä en pääse mihinkään siitä ajatuksesta, että hän eläisi
— ilman tätä toista perioodia — jos... kun rehellisesti sanon, jos
olisi pysynyt sinun holhottavanasi.

Toinen ei siihen vastannut — kuin ei olisi kuullutkaan. Kun he
saapuivat Lapinlahdenkadun kohdalle, ei hän näyttänyt sitä näkevänkään,
vaan aikoi kulkea samaa suoraa, päätään kääntämättä, hartiat omituisen
kokoonpuristetussa asennossa. Valjakka tarttui häntä kyynärpäähän ja
pyöräytti kulman ympäri:

— Mitä sinä sinne rantaan menet? Tule tästä kautta — hän muisti,
kuinka toveri oli kerran kironnut ja jatkoi: — Velimies, kuolleelle
ei huoli pitää kaunaa. Sinä otat kaikki asiat liian raskaasti, vaikka
ymmärränhän minä...

— Mitä sinäkin puhut? Enkö minä sanonut, että tuhkanikin on jo kylmää.
Se ei enää kuumene mihinkään päin. Olen sisäisesti kuollut — olen
sitä, jos sen sanan uskoisitte. Miksi minua revitte joka suuntaan,
sinä ja kaikki — vaaditte minulta kaikenlaisia — anteeksiantoa — mistä
sitten? Väsyttää minua kovasti... Jos niin tahdot... Hyvähän oli Paula.
Olisitko tyytyväinen, jos olisin polvistunut arkun ääreen ja itkenyt
— vai mitä sinä minusta tahdot? Ei se minulle merkitse mitään, eikä
mikään muukaan. Antaisit minun olla rauhassa.

Hän ei kohottanut hartioitaan ja päätään tätä puhuessaan, näytti
sanelevan kadun kiveykselle. Ääni oli kovin muuttunut ja asentokin
vetäytynyt sisään. Hän mutisi vielä... ei osannut vihata ketään — ja
ajatukset painuivat uralle, joka niille oli auennut sen jälkeen, kun
hän oli viimeksi ollut Paulan luona: Minä itsehän olen ollut syynä
kaikkeen. Tämä kaikki on lähtenyt ja aiheutunut minusta, alkusyystä...
Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle muodostua oma itsensä.

Sitä hän toisti: Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle tulla
oma itsensä. Ja kauhistutti silmätessä elämän loppumatonta kurjuutta.
Nyt hän on kuollut — vihdoinkin. Oli ollut lujaa ainesta.

Valjakan ääni kuului viereltä kysyvänä:

— Ehkä minä käännyn tästä kulmasta?

— Käänny pois.

— Minulla on nälkä. Eiköhän mentäisikin yhdessä syömään kunnolla?

— En minä nyt — syön myöhemmin.

— No, minä tulen sitten jonakin iltana siellä käymään. Terve nyt.

— Terve.

Valjakka jäi vielä katsomaan taakseen toisen kääntyessä menemään
yksin omaa katuaan. Miehen hartiat olivat vielä köyryssä, hän näytti
pienentyneen.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUUMIIN IKÄVÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.