Mikko-sedän kesäsiirtola

By Osmo Lajula

The Project Gutenberg eBook of Mikko-sedän kesäsiirtola
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mikko-sedän kesäsiirtola

Author: Osmo Lajula

Release date: February 14, 2025 [eBook #75374]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Edistysseurojen Kustannus Oy, 1919

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA ***

language: Finnish




MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA

Kirj.

J. P. Raivio





Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Oy,
1919.





SISÄLLYS:

 1. Mikko-setä tekee päätöksen.
 2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.
 3. Matka kesäsiirtolaan.
 4. Mikko-sedän siirtola.
 5. Päiväjärjestys.
 6. Käynti hovissa.
 7. Ensimmäinen metsäretki.
 8. Aalto voittaa kilpailun.
 9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.
10. Herran päivä paistaa.
11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.
12. Jäähyväiset Lehtolalle.




1. Mikko-setä tekee päätöksen.


Mikko Mähönen oli viime aikoina käynyt sangen miettiväiseksi.
Kansakoulun kolmasluokkalaiset olivat usein tunnin kuluessa huomanneet
hänen siirtävän katseensa oppilaasta toiseen ja painautuvan sitten pää
kuukassa pöytää vasten miettimään. Silloin näkyi selvästi Mikko-sedän
paljas päälaki ja harmaantuneet hiukset vasemmalla korvallisella. Mutta
pojat eivät tahtoneet setää häiritä, vaan istuivat hiljaa paikoillaan,
sillä setä tiesi, millä vallattomia rangaista: hän ei olisi nuoskan
tultua lähtenyt heidän kanssaan lumisille eikä muihin kisoihin — ja
se olisi ollut kaikkein ikävimpää, sillä leikki ilman häntä olisi
menettänyt kaiken mehunsa. Toisinaan kesti hiljaisuutta minuutin,
toisinaan pari, ja sitten taas alkoi, ja useimmiten lienee se alkanut
juuri siitä asiasta, mitä Mikko pää kuukassa viimeksi oli miettinyt,
sillä hän tavallisesti katkaisi hiljaisuuden sanoilla: Mietin tässä
itsekseni... mitäs te, pojat, siitä arvelette? Ja pojat saivat kertoa
arveluitaan. Ne olivat usein mitä kummallisimpia arveluita, mutta
Mikko-setä kuunteli niitä kaikkia tavattomalla hartaudella.

Mikko-setä oli ollut opettajana puolisentoista vuosikymmentä ja oli
nyt ehtinyt ijässään puoliväliin viidennellekymmentä. Ylioppilaasta
ei ollut tullut "maisteria" muuta kuin arvonimeltään. Aviomiehestä
ei ollut tullut "perheen isää" muuta kuin niinikään nimeltään, sillä
naimisiin hän oli mennyt jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä, saanut
lapsia kolme, joista ainoastaan nuorin, poika, oli jäänyt eloon,
menetettyään äitinsä jo ensimmäisellä ikävuodella. Poika, Pekka, istui
nyt parastaikaa luokalla isänsä opetettavana. Ja siinäpä lieneekin
ollut suurin syy siihen, että "Mikko-setä", joksi oppilaat opettajaansa
poikkeuksetta nimittivät sekä hänen itsensä kuullen että kuulematta,
niin usein vaipui mietteisiinsä. Jos seurasi hänen harmaiden silmiensä
kylmähköä katsetta oppitunnin kuluessa, niin se siirtyi pojasta
poikaan, rivistä riviin, kunnes luokan keskellä kohtasi kalpeat,
pellavatukan ympäröimät kasvot, jotka niin elävästi muistuttivat hänen
jo aikoja sitten manalle menneen vaimonsa kasvoja. Niissä Mikko-sedän
silmät viipyivät tavallista kauvemmin; — ja usein sitten — milloin vain
opetusaine viivyttelyä salli — pää nyykähti vasenta kättä vasten pöydän
varaan.

Poika muistutti aina isällensä aikoja, jolloin hänen, isän, elämässä
tapahtui käänne ja jolloin hän opetteli tyytymään vähään ja ohjaamaan
elämänsä jonkin tehtävän hyväksi. Kun suuret päämäärät romahtivat
kokoon, oli toki jälellä pienempiä, vaatimattomampia, mutta silti yhtä
tärkeitä, yhtä suuriarvoisia. Hän tyytyi opettajan vaatimattomaan
osuuteen. Ja Pekan, tuon hennon poikasen rinnalla oli kasvanut ja
kehittynyt hänen rauhansa, oma sisäinen rauhansa, ja itsetietoisuutensa
siitä, että hän oli hyödyllinen jäsen yhteiskunnassa. Vasta nyt hän
olisi ollut kypsä ja hyödyllinen perheen isäkin, jospa vain hänen
kotoinen perhepiirinsä olisi ollut laajempi. Mutta sen muodosti vain
pikku Pekka ja vanha kiukkuinen taloudenhoitajatar, joka niin usein
äkäpäissään keskeytti isän ja pojan sekä tämän kumppanien kotoiset
temmellykset.

Poika johti vielä jotain muutakin isän mieleen. Niitä ei tosin ollut
hauska muistella, mutta ne siitä huolimatta väikkyivät yhä tajunnan
kynnyksellä ja usein pujahtivat tietoisuuteen. Ne olivat mieltä
katkeroittavia "pikku kettuja", jotka aikoinaan olivat avioelämää
samentaneet. Oli hyvä, ettei Pekka tiennyt niistä mitään, mutta
luokalla oli niin monta muuta, jotka jokseenkin joka päivä saivat
olla todistajina vanhempien välisissä kinastuksissa. Uh, mitä myrkkyä
nuoriin sieluihin siten vuodatettiinkaan. Saattoiko koulu tehdä mitään
tämän asiantilan parantamiseksi? Tuskinpa! Ja jos saattoikin, niin
tokkopahan tahtoikaan. Kävihän kaikki niin virallisen kaavamaisesti.
Jos jokin tehtävä näytti vastenmieliseltä, niin ei muuta kuin lakikirja
esille — ja sieltä toki aina löytyi jonkinlaista tukea puolustukseksi
ja omaatuntoa rauhoittamaan. Kalpeiden kasvojen lukumäärä luokalla
lisääntyi vuosien kuluessa ja usean poikasen alkuaan kirkkaat silmät
saivat tuijottavan ilmeen.

Koululla oli oma lääkärinsäkin. Hän kävi syksyin keväin kerran ja
joskus talvenkin aikana luokkaa tarkastamassa. Asiantuntijan katseella
lääkäri tutki jokaista tilaisuudessa, josta edeltäkäsin oli oppilaille
ilmoitettu ja kehoitettu heidän panemaan puhdasta päälleen. Siinä
sattui olemaan korvatautinen, ja hänelle kirjoitti lääkäri lipun
kehoittaen käymään klinikassa. Antoipa hän Mikko-sedälle joukon
painettuja kaavakkeitakin sanoen:

— Jos esimerkiksi luokalla sattuu silmätautia ilmaantumaan, niin
lähettäkää sellainen sairas silmäklinikkaan.

— Jahah, vastasi Mikko-setä, että silmätautinen lähetetään
silmäklinikkaan.

— Niin, juuri niin, vastasi tohtori.

— Ja niin muodoin siis, jatkoi Mikko-setä, hammastautinen lähetetään
hammasklinikkaan?

Tohtori ei vastannut. Mikko-setä jatkoi:

— Mutta missäs tapauksessa potilas tohtorin itsensä luo lähetetään?

— Jaa, vastasi tohtori rykäisten, jos sattuu joitain erikoistapauksia.

— Ja-hah, erikoistapauksissa!

Ennen lähtöään kysyi vielä lääkäri:

— Onko sattunut joitain erikoistapauksia?

— En tiedä, herra tohtori, vastasi Mikko-setä, mutta yleistapauksia
täällä on lukuisasti.

— Mitä lajia ne ovat? kysyi lääkäri eloisasti.

— Nälkää — tai ellei nyt juuri pahinta nälkää, niin ainakin ravinnon
puutetta, vastasi Mikko-setä.

— Niin, jaa — sillehän emme mitään mahda, vastasi lääkäri ja poistui.

Mutta Mikko-sedän pää painui vasenta kättä vasten pöydän varaan
eikä hän huomannut, että oppilaat olivat jääneet seisomaan lääkärin
lähtiessä. Vasta kotvasen kuluttua hän virkahti:

— Istukaahan toki!

       *       *       *       *       *

Eräänä keväisenä päivänä asteli Mikko-setä kaupungin ulkopuolella.
Siellä rakennettiin urheilukenttää. Osa siitä oli jo valmiina.
Tasaisella tanhualla liikkui runsaasti reippaita urheilijoita:
juoksijoita, keihäänheittäjiä, loikkaajia j.n.e. Toisaalla laskivat
jykevähartiaiset työmiehet perustusta kentän laajennukselle. Eräässä
paikassa paalutettiin liejuisaa maaperää, jotta saataisiin kentälle
tukeva perustus. Mutta olipa siellä toisenlaisiakin "rakentajia".
Valmiin kentän laidassa ryömi joukko poikasia. Heillä oli työaseina
pitkiä teräviä kiviä, suuria rautanauloja ja tukevia keppejä, joilla he
kaivoivat syvää kuoppaa valmiiseen kenttään.

— Mitäs te, pojat, hommaatte? kysyi Mikko-setä. Eräs joukosta kiepsahti
seisaalleen, pisti kädet housunhalkeamiin ja vastasi:

— Tahdommepa tietää, miten kenttä on saatu näin tasaiseksi. Siellä on
alla savea, ehkäpä sementtiäkin, ja pohjimmaisena kolahtelee kiviä.

Mikko-sedän päällikkyydellä täytettiin kuoppa ja tallattiin kovaksi ja
tasaiseksi. Ja pitipä Mikko-setä pitkän esitelmänkin siitä tavasta,
millä tietoja oli hankittava. Sitten hän johti poikaset kentän
rakennuspaikalle, missä he ilman muuta näkivät selvästi eri kerrokset
tasoituksen alla. Heidän hävityshalunsa tuli tyydytetyksi toisella
tavalla. Ja niinhän se näkyy käyvän, että jos pojalle hankkii uuden
leikkikalun, pakottavat hänen vaistonsa sen heti pilppuamaan pieniksi
palasiksi: hän tahtoo ehdottomasti tietää, mitkä salaperäiset voimat
sitä koossa pitävät ja mitä sen sisällä mahdollisesti liikkuu. Ellei
hän niin tee, ei hän ole terve. Mutta jos hän on itse tehnyt itselleen
leikkikalun, eipä hän sitä riko, — se on hänen paras tavaransa, jota
hän hoitaa ja vaalii. Mitenpä muutoin hän menettelisikään, sillä
tunteehan hän oman työnsä pienimmätkin mutkat.

Urheilukentälle saapui yhä uusia joukkueita, jotka näyttivät vähät
välittävän siitä, miten urheilukenttä oli rakennettu. Heidät oli
yhteiskunta jo kesyttänyt — sama yhteiskunta, joka rakennutti heille
urheilukentän yhteisillä varoilla. Mikko-setä kysyi itseltään: Miksi
tämä reipas joukko ei voinut itse rakentaa itselleen urheilukenttää?
Joka mies työhön vain — ja olisipa siitä syntynyt alaa. Sittepä
olisivat myöskin tienneet, millaisen perustan päällä he temmelsivät.
Mutta näinollen heistä ani harvat — tuskinpa ainoakaan — tunsivat
tämän urheilukentän rakennetta. Eikä se itse asiassa ollutkaan heille
minkään suuremman arvoinen, ei ainakaan sellaisen arvoinen kuin
pojalle hänen omatekoinen leikkikalunsa, jonka hän heti osaa laittaa
kuntoon, kun se on rikkoutunut. Mutta urheilijat eivät osanneet
korjata epäkuntoon mennyttä kenttäänsä; sen korjaamiseksi tarvittiin
sanomalehtikirjoituksia, anomuksia, päätöksiä... sanalla sanoen:
yhteiskunnan apua. Ja eikö urheilijoilla olisi aikaa tällaisiin
hommiin? Tai onko sitten niin, ettei urheilusta saa olla mitään
taloudellista hyötyä tai opetusta käytännöllisessä elämässä? Olisihan
itse tuo työ jo sellaisenaan urheilujen urheilua!

— Me elämme vielä satujen aikakautta, mietti Mikko-setä itsekseen.

       *       *       *       *       *

Jo useana kesänä oli Mikko-sedällä ollut mukanaan maalla pari kolme
poikasta Pekan kumppanina kesää viettämässä. Monesti oli hänen mielensä
tehnyt perustaa oikein siirtola, johon voisi tulla nuoria kesäasukkaita
enemmältäkin. Mutta varattomuus oli kaiken tehnyt tyhjäksi. Vihdoin
hän päätti uskaltaa — kävi miten kävi. Ja näillä kävelyretkillään,
nähdessään, miten yksipuolisesti kaupunkilaisnuorison kehitys kävi,
hänen päätöksensä yhä varmistui. Lasten piti saada kesäistä virkistystä
maalla, raittiissa luonnossa, joka kuin itsestään luo ja kehittää ja
antaa keinoja elämän ylläpitämiseksi. Mikko-sedän mielestä ei ollut
kylliksi siinä, että ainoastaan muutamille oppilaille hankittiin tilaa
kesäsiirtoloissa ja että ainoastaan muutamat opettajat vuorottelivat
näiden siirtoloiden hoitajina, ei, vaan kaikkien opettajien oli
muodostettava siirtola kesäasuntoonsa. Hän tahtoi koettaa. Ja
Mikko-setä päätti seuraavaksi kesäksi ottaa luoksensa kymmenen
kesäsiirtolalaista.




2. Mikko-setä hommaa itselleen siirtolalaiset.


Työläisperheiden, joiden lapsia kaupunkikansakoululaiset vielä
toistaiseksi melkein yksinomaan ovat, on harvoin mahdollisuus edes
ajatellakaan minkäänlaista maalle muuttoa kesäksi, sillä eihän heillä
ole mitään "virkavapautta", tai jos sellaista omin päinsä ottavat,
on "virkakin" useimmiten menetetty. Ani harvoilla on tilaisuutta
lapsilleenkaan hommata "kesälaitumia" maalla. Mutta nykyisenä aikana
jo varsin yleisesti ymmärretään sen verran lasten terveydenhoitoa,
että tuskin ainoallakaan vanhemmalla on verukkeita, jos hän lapsensa
vain saa maalle sijoitetuksi. Sitä todistaa Mikko-sedänkin menestys
siirtolahommissaan. Hän toimitti alustavat valmistuksensa yksinomaan
oppilaittensa vanhempien kanssa. Kukin näistä suostui maksamaan
matkarahat sekä 25 penniä päivältä ruokarahaa. Muita tarpeita, kuten
pyykkiä, pyhäpäiväkahvia y.m. varten varustettiin markka pari,
vanhempien maksukyvyn mukaan.

Vasta näiden alustavien toimenpiteiden päätyttyä ilmoitti Mikko-setä
kymmenelle oppilaalleen, että nämä tulisivat kesäksi maalle hänen
luokseen. Syntyi tietysti suuri riemu. Joukossa oli sellaisiakin
poikia, jotka eläessään eivät olleet käyneet kaupungin rajojen
ulkopuolella. Oli monta, jotka eivät tunteneet läheskään kaikkia
kotieläimiä; lampaan oli nähnyt ainoastaan puolet luokasta.

Koulun loppuaikoina kävivät siirtolanoppilaat ahkerasti Mikko-sedän
luona. Suoritettiin alustavia toimenpiteitä kesäelämää varten,
ennen kaikkea koskivat nämä valmistelut matkaa. Valittiin n.s.
varustustoimikunta, johon kuului kolme jäsentä: puheenjohtaja,
kirjuri-rahastonhoitaja ja kolmas päätösten toimeenpanijana. Mikko-setä
anoi oikeutta päästä tämän arvon toimikunnan ylituomariksi, jonka
hyväksyttäviksi päätökset olivat alistettavat, — ja siihen suostuttiin.
Samoin tahtoi "setä" olla "kassakaappina" — ja siihenkin suostuttiin,
sillä tehtyyn esitykseen kaikki vastasivat "jaa", ja puheenjohtaja
iski nyrkillänsä pöytään. Mikko-sedällä oli iso säämyskäkukkaro, jonka
hän oli varustanut kahdella pienellä lukolla. Toinen avaimista joutui
varustustoimikunnan puheenjohtajan, toinen kirjuri-rahastonhoitajan
huostaan. Ainoastaan itse "plakkari" oli Mikko-sedän hallussa. Kun
tämän kukkaron sisältö ennen matkalle lähtöä laskettiin, oli siinä
varoja 147 markkaa, eli 12 kesäsiirtolaisen — niihin Mikko-setä ja
hänen poikansa Pekka luettuina — matkakulut ja ensimmäisen kuukauden
ruokarahat sekä 1 mk henkeä kohti ylimääräisiin menoihin.

Kassa lukittiin, ja se valahti Mikko-sedän povitaskuun; avaimet
joutuivat haltijoilleen.




3. Matka kesäsiirtolaan.


Varustustoimikunta oli kokouksessaan päättänyt, että kullakin
siirtolalaisella piti olla mukanaan matkareppu, joka sisälsi ruokaa
kolmeksi päiväksi, sillä matkarahojen säästämiseksi muihin kesäisiin
"huvitarpeisiin" oli päätetty kulkea siirtolaan jalkaisin. Sitäpaitsi
tuli repussa olla sukkapari. Kaikki muut kesätarpeet oli tuotava
Mikko-sedälle, joka pakkasi ne laatikkoihin ja jo edellisenä päivänä
lähetti rautateitse siirtolan läheiselle asemalle. Pakkauspuuhissa oli
paljon tekemistä. Mikko-setä hääri hiki otsassa. Oppilaiden tavaroille
oli varustettu iso arkku. Siihen sijoitettiin vaatteet, kirjat y.m.

Sitä paitsi oli setä varustanut työkaluarkun, johon myöskin
sijoitettiin yhteisillä varoilla ostetut kalastustarpeet. Omaan
matkalaukkuunsa Mikko-setä valitsi "Don Quixoten". Matkapäivän
edellisenä iltana kukin suostui menemään levolle viimeistään klo 8 ja
olemaan Mikko-sedän asunnolla täsmälleen klo 6 seuraavana aamuna.

Alkavan kesän aamuinen aurinko paistoi lämpöisenhivelevästi pienen
joukkueen soluessa kaupungista pohjoista kohti. Matkalaiset olivat
reippaita ja iloisia. Jälkimmäisenä kaaloi Mikko-setä, osa pojista oli
jo pitkän matkan päässä.

— Puhallappa, Kekki, pilliisi! virkahti setä varustustoimikunnan
puheenjohtajalle.

Kuului kimeä vihellys, matkailijat kokoontuivat.

— Käykääpähän ojan varrelle istumaan, virkahti Mikko-setä.

— Oi, joko nyt? kyselivät pojat. Ei vielä yhtään väsytä.

Mutta siitä huolimatta istuutuivat kaikki kohta sedän ympärille.

— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56
kilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25
kilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa
ollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis
parasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä,
että neuvoni on hyvä. Suostutteko?

Pojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä
juosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta
he vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.

Matkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti
siltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen
kilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.

Vasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta
huolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi
matkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun
tarkoituksen.

— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan
hiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.

Vihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen
ruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle,
joka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa
oli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen
rakennusten sammaltuneet katot.

— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen
sormellaan vanhaa taloa.

Pojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan
kiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.




4. Mikko-sedän siirtola.


Se oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui
ainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija
pienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli
päärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa
lännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.

Poikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä
pyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet
keittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää,
voita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta.
Harvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se
nyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut,
ja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät
ruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.

Syömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo
pitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin.
Mutta Mikko-setä huudahti tuimasti:

— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi
tuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme
tarkastelemaan!

Pojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä
"ketkaselkäisessä" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa.
Ainoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut
osottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja
saivat summaksi 120.

— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa
siinä sarvikkaita!

— Kaikkiin niihin saatte lähemmin tutustua lypsyaikoina, virkkoi setä.

Navetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä
maanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin
ettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.

— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen
häränpyllyä minkä ennättivät.

Yrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät
tahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä
oli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta
se lisäsi riemua sanomattomasti.

Tarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän
vaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella,
joka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä.
Mutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa
rakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut
ollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma
tongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet
leikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta
raaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti "öh-öh-öh", ja
heittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin
eipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista,
jotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli,
setä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys
erittäin hupaista.

Riihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi
nähtyään kysäisi kovalla äänellä:

— Mikä pikolla kipeä? niin kajahti kellokkaan selvä vastaus:

— Pää-ä-ä-ä-ää!

Ja toiset alkoivat kohta kuin kuorossa huudella:

— Pää-äää-ää-ää!

Poikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta
olleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne
katsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä,
niin juosta pikittivät pakoon.

— Kyllä me ne pian kesytämme, lohdutteli Mikko-setä poikia.

Noin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä
siirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön
lomitse vilkkui.

— Nyt otamme ensimmäisen kylvyn, virkahti setä rantamättäälle istahtaen
ja alkoi riisua päältään.

Pojat tekivät samoin, ja pian oli koko joukkue pulikoimassa
virkistävässä vedessä. Se se vasta herkkua oli hiestyneestä ja
pölyisestä ruumiista. Ihan tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta setä ei
antanut kovinkaan kauvan siellä viipyä. Vasta tuonnempana, kun vesi
ehtii lämmetä, saisi viipyä kauvemmin. Uimisen jälkeen saivat pojat
noutaa olkia kamarien lattialle ja ruveta nukkumaan. Toisista oli tämä
viimeinen komennus vähän ikävää, sillä väsymys tuntui tyyten hävinneen.
Mutta toteltava oli, sillä setä selitti, että huomiseen saakka oli
tarkasti noudatettava hänen määräyksiään, kunnes ehdittäisiin valmistaa
yleiset säännöt, joita kaikkien oli noudatettava ilman erikoista käskyä.

Pojat laskeutuivat oljille. Tekipä mieli vielä piehtaroida ja ilakoida,
mutta setä rykäisi ja katsahti tuimasti — ja silloin oli parasta
asettua paikoilleen. Setä kysyi sitten, keitä ei nukuttanut — ja
melkein kaikki kapsahtivat istualleen.

-? Ei minua! Ei minuakaan — ei vähääkään! kuului useista suista.

— Vai ei? tokasi setä. No olkaa sitten hiljaa, jotta minä saan nukkua,
sillä minua väsyttää kovasti.

Pojat asettuivat heti paikoilleen ja olivat hiljaa kuin hiiret. Pitihän
toki sedän antaa nukkua rauhassa!

— Niin, virkahti setä vielä, katsahtaen kuuliaisia poikasiaan, jotka
viruivat somasti toistensa vieressä, voittehan sitten puolen tunnin tai
tunnin perästä nousta hiljaa ylös ja pistäytyä siivosti pihalle, ellei
unta kuulu.

Tämä ehdotus kuulosti monesta sangen hauskalta, mutta heistä ei
kukaan huomannut leikkisää hymyä, joka väreili sedän huulilla hänen
tätä sanoessaan. Kun setä puolen tunnin kuluttua loi katseensa pikku
kumppaneihinsa, niin oli heistä jo jokainen vajonnut mitä syvimpään
uneen. Ei yksikään näyttänyt pyrkivän ylös. Ja setä hymyili kauvan
katsellessa onnellista joukkuetta.




5. Päiväjärjestys.


— Olettepa nukkuneet kaksitoista tuntia! huudahti setä seuraavana
aamuna kello 6:n aikaan. Se kyllä riittää, ylös siis joka possu!

Pojat alkoivat naurahdella ja kutitella toisiaan, joten elämä pian
virkosi täyteen käyntiin.

— Viiden minuutin kuluttua on jokaisen oltava rannassa, virkkoi setä,
pistäen laajareunusteisen olkihatun päähänsä ja lähti ulos.

Luonnossa vallitsi täydellinen kesäinen kirkkaus, tyyneys ja rauha.
Rakennuksen takaisessa puistikossa, jossa oli vanhoja niinipuita ja
tuomia sekä jokunen laajalti ilmaa harova omenapuu, sikittivät lintuset
kilvan. Tahtomattaan pysähtyivät pojat pihamaalle kuuntelemaan tätä
miellyttävää iloäänisyyttä. Olihan se kaikille heille harvinaista
ja useimmille heistä vallan uutta. Kaupunkilaislapset, köyhälistön
lapset, jotka kaupungeissa asuen kesäaamunakaan eivät kuule muuta kuin
rattaiden kolinan kivikatuja vastaan, tuntevat varmaankin itsensä
onnellisiksi herätessään lintusten liverryksiin. Vähäväliä pysähtyi
poikajoukko rantaan mennessään, sillä yhä uusia ja uusia ääniä
kajahteli heidän korviinsa vanhan puutarhan lehtipuista. Paljonhan
niistä laululinnuista oli lukukirjoissa kerrottu, sulosanoin ylistetty
niiden aikaansaamaa viehätystä, mutta näin ihanaksi niiden laulua ei
sittenkään ollut uskonut. Nyt sen vasta ymmärsi, nyt sen vasta tajusi!

— Hei "possut", peseytykää huolellisesti, komensi setä. Kasvot ja
kaula tarkoin ja kädet myöskin aina kyynäspäihin saakka. Uimaan
menemme vasta tuonempana. Pestäessä on vaatteet varottava kastumasta.

Pojat kyyristäytyivät rantaäyräälle ja alkoivat saippuoida naamaansa
ja käsiänsä. Oli omituista ja turhanpäiväistä monen mielestä, että
piti peseytyä eikä saanut mennä uimaan. Mutta Mikko-setä selitti,
että uimavuoroja järjestettäisiin ainoastaan määrätty luku ja että
aamuvirkistykseksi riitti huolellinen peseytyminen.

Ja virkistävältäpä se tuntuikin. Pehmoinen järvivesi oli kuin voidetta
unen turruttamille kasvoille.

Sitten seurasi aamupala. Jokainen sai tehdä eväistään tavankokoisen
voileivän, ja setä tilasi kullekin mukillisen tuoretta maitoa, jonka
jo ensi ryyppäykseltä tunsi toisenlaiseksi kuin kaupungissa tarjotun
maidon. Olipa se herkkua — voileipä samoin!

— Ja nyt, virkkoi Mikko-setä, kun pojat olivat kulauttaneet
viimeisen maitopisaran alas kurkustaan, nyt pidämme kokouksen, jossa
valmistellaan siirtolamme ohjesääntö eli työjärjestys.

Pojat asettuivat istumaan vieretysten, setä kantoi pikku pöydän
keskelle lattiaa ja asetti sen eteen kaksi tuolia. Sitten hän asetti
vasemman kätensä puuskaan, oikean kätensä pöydän varaan ja rykäisi...

Pojat odottivat jännityksellä, mitä tuleman piti. He istuivat aivan
samassa järjestyksessä kuin riviin asetettuinakin, nimittäin pituuden
mukaan. Ensimmäisenä vasemmalla oli pitkäsäärinen Teikari, sitten
jäyhäluinen Lahna, hartiakas Soikka, ketterävartaloinen Kekki, joka jo
ennen matkalle lähtöä oli saanut varustustoimikunnan puheenjohtajan
viran, sitten istuivat Kukkonen ja Leimu, jotka olivat kumpikin
pellavatukkaisia, yhdenkokoisia ja näyttivät melkein kaksoisilta,
vetelännäköinen Aalto, pystynenäinen, pyöreäsilmäinen Elo ja Pekka
Mähönen, opettajan oma poika, sekä viimeisinä oikealla Seitola ja
Kaarre. Mikko-setä rykäisi toistamiseen, koukisti vasemman jalkansa
toisen jalan varaan ja pöytään nojautuneena virkkoi:

— Pikku siirtolalaiseni!

Meidän on välttämätöntä kaikkein ensiksi laatia itsellemme
työjärjestys, jotta lyhyt maalla-oloaikamme tulee oikein ja
hyödyllisesti käytetyksi. Kokouksia voimme pitää vaikka joka päivä ja
määritellä niissä yksityisiä tehtäviämme koskevat kysymykset. Nyt on
ainoastaan päätettävä nukkumaanmeno-, ylösnousu- ja ruokailuajoista.
Näistä sitten riippuu kaikki muu työskentelymme, joten ne otamme tässä
esille. Valitkaa siis puheenjohtaja ja pöytäkirjuri.

Puheenjohtajaksi pyydettiin setää, ja hän siihen tällä kertaa
suostuikin. Pöytäkirjaa pitämään valittiin pystynenäinen Elo, joka
pitäen leikkinä koko juttua vastenmielisesti asettui istumaan
Mikko-sedän viereen pöydän ääreen. Mutta setä lupasi häntä ohjata
parhaansa mukaan, joten hän sai olla varma työnsä onnistumisesta.

Ja sitten seurasi keskustelua maatamenosta. Se oli tuiki vaikea
kysymys, eikä sitä voitu päättää sinne eikä tänne, ennenkuin setä
huomautti, että heidän oli ajateltava ylösnousuaan aamuisin.

— "Aamuhetki kullan kallis", lausui setä. Aikaisin on noustava, ainakin
kello kuuden aikana — ja nukkumisaikaa on varattava kymmenen tuntia.

Alettiin sitten laskea maatamenoaikaa ja päästiin kello 8:aan. Olipa se
aikaista. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla siihen aikaan.

— Mutta tarkastetaanpa aamulla kello 6:n aikaan, kuinka korkealla se
silloin on — ja tehdään lopullinen päätös vasta sitten, ehdoitti setä.

Ja siihen suostuttiin. Toistaiseksi laskeudutaan levolle klo 8 ja
noustaan aamuisin klo 6. Aamiainen päätettiin syödä klo 8, päivällinen
klo 12 ja illallinen klo 6. Uintia päätettiin toistaiseksi harjoittaa
kahdesti, nimittäin ennen päivällistä ja illallista. Kunkin oli
vuoroonsa oltava päivystäjänä ja pidettävä huolta siitä, että tehtyjä
päätöksiä täsmällisesti noudatettiin. Muistiinpanoja varten avattiin
päiväkirja, johon päivystäjä merkitsi tarkoin kunkin päivän tapahtumat.

Kun kokous oli päättynyt, kutsui setä sisälle erään vieraan ja virkkoi:

— Tässä, pojat, on emäntämme, joka pitää huolen puhtaudesta ja ruuasta.
Jokainen teistä kutsuu häntä Manda-tädiksi ja jokaisen velvollisuus on
totella häntä aivan ehdottomasti. Jos Manda-täti tarvitsee apuanne ja
kohteliaasti sitä pyytää, niin tiedätte, mitä on tehtävä — tiedättehän?

— Tiedämme! vastasivat pojat empimättä.




6. Käynti hovissa.


Aamiaisen jälkeen ilmoitti Mikko-setä, että heidän — koko siirtolan —
olisi käytävä kartanonomistajaa tervehtimässä voidakseen suunnitella
kesätehtäviään. Hehän tarvitsisivat kaikenkaltaisia leikki- ja
työkaluja, ja niitä varten piti heidän saada raaka-aineita metsästä,
joten oli tarpeellista kysyä kartanonomistajalta, saataisiinko niitä
metsästä ottaa.

Koko "armeija" lähti liikkeelle pitkin oikotietä, joka kulki metsän
läpi karjakartanosta hoviin. Se oli siirtolaisten ensimmäinen yhteinen
retki pitkin raivaamatonta karjanpolkua kesäisen virkoavan luonnon
keskuudessa. Setä kulki edellä ja opasti. Hän osoitteli puiden oksilla
liikehtiviä ja laulelevia lintuja, ilmoitti niiden nimet, matkieli
niiden laulutapaa, jotta pojat vastakertana ne tuntisivat, sekä kertoi
pikku juttuja luonnon siivekkäistä olioista.

Sellaista luonnon sinfoniaa eivät pojat koskaan ennen olleet
aavistaneetkaan olemassaolevaksi, sitä vähemmin kuulleet. Koivikossa
ja lepikossa tien molemmin puolin vilisemällä vilisi siivekkäiden
parvia, isoja ja pieniä, isoäänisiä ja viheltelijöitä, sirkuttajia
ja sipottelijoita — vieläpä karkeaäänisiä vaakkujiakin. Rastaat
rähähtelivät kuin hengenvaaran lähestyessä ja harakat naurahtelivat
kuin vahingonilosta.

Setä osoitti erästä retkalentoista isoa lintua, joka juuri lähti
rinteellä olevan petäjän latvasta ja siirtyi toiseen, kysyen,
tunsivatko pojat "metsälintua". Toiset rähähtivät nauruun, mutta useat
tuijottivat kysyvinä opettajaansa. Vasta sitten, kun osoitettu lintu
oli asettunut oksalle ja alkoi "vaakkua", laukesi jännitys. Äänestä sen
tunsivat melkein kaikki.

— Varishan tuo on! huudahtivat useat.

Setä naurahti ja virkkoi:

— Se on tosiaankin lintu, jonka laulun jokainen tuntee, vaikkei itseään
eläintä olisi koskaan nähnyt.

Hovin kesannolla oli työ täydessä käynnissä. Siinä saivat pojat
tutustua kyntämiseen oikein kädestä pitäen. Kymmenkunta parivaljakkoa
veti raskaita rauta-auroja. Setä näytti olevan kyntömiesten vanha
tuttu, joten hevoset pysäytettiin ja miehet tulivat kättä lyömään ja
kaupunkiuutisia kuulemaan.

Mutta pojilla olivat omat huvinsa: he alkoivat hyväillä hevosia,
jotka näyttivät hyvin haluisasti ottavan vastaan helliä taputuksia.
Kiipesivätpä toiset selkäänkin nauttien sanomattomasti tästä
ehkäpä ensimmäisestä ratsastusyrityksestä. Oli se sentään jotain
mieleenpainuvaa tämä tällainen leikittely. Tarttuipa pitkäsäärinen
Teikari aurankurkeenkin ja käski hevosten lähteä liikkeelle. Ne
tottelivat heti, kulkien toinen vaossa toinen vaonlaitaa, aivan
säännöllisesti — ja aura viilsi leveän kielekkeen kovaksi painunutta
maata ja käänsi turpeen kyljelleen toisen päälle. Siitä tuoksahti
viileä kosteus kyntömiehen kasvoja vasten, ja onkilierot kiemurtelivat
hetkisen kynnöksellä koettaen pyrkiä niin pian kuin mahdollista
takaisin pimeään piiloonsa.

Hovissa otettiin vieraat ystävällisesti vastaan. Setä esitteli kaikki
seuralaisensa kunkin erikseen isännälle, joka auliisti myöntyi
Mikko-sedän kaikkiin pyyntöihin. Vieraat saivat vapaasti ottaa
metsästä ongenpahloja, pallokeppejä tai _mitä_ hyvänsä, kunhan vain
kysyivät metsänvartijalta ne paikat, mistä tarve-aineita oli tapana
koota. Lupasipa kartanonomistaja työkaluvarastonsakin vapaasti
siirtolalaisten käytettäväksi. Niinpä jos he esim. tarvitsivat
kirveitä, lapioita, rautakankia y.m. sellaisia, niin ei muuta kuin
lähettää vain kalustovajasta ottamaan. Tämä oli varsin miellyttävä
lupaus poikiin nähden, sillä he olivat Lehtolan läheisyydessä — Lehtola
oli karjakartano, jossa siirtolalaiset asuivat — nähneet kuoppien
kaivamiseen sangen mukavia hiekkakenttiä, joten lapioiden saanti oli
tuiki välttämätöntä.

Paluumatkalla poikettiin pajassa, jossa seppä paraillaan takoi hehkuvaa
rautaa, niin että kirkkaat säkenet roiskuivat joka suuntaan. Sitäpä oli
mukava katsella ja vielä hauskemmaksi tuli tilaisuus, kun seppä antoi
poikain kiertää paljetta, joka puhalti ilmaa palavaan hiilostaan, jotta
rauta tarpeeksi pehmenisi. Mutta kyllä se pehmenikin. Kun se hetkisen
kuluttua pitkillä pihdeillä kohotettiin jälleen alasimelle, sai sen
taivuttaa aivan kuin villalangan mihin suuntaan tahansa... Ja lopuksi
siitä syntyi hevosenkenkä.

— Jos jonkun veressä on sepäntaipumuksia, niin tulkoon oppipojaksi,
virkahti seppä jurosti, mutta leikillisesti.

— Ai, minä tulen... ja ininä... ja minä... huudahtelivat pojat.

— Jos päivän, pari väännät paljetta, niin teenpä sinulle kirveen
palkaksesi, sanoi seppä, ojentaen pihdeissä olevalla kuumalla raudalla
hartiakasta Soikkaa, niin että tämä pari askelta perääntyi. — So-soo,
elähän pelkää, en sinua polta, naurahti seppä huomatessaan pojan
pelästyvän. Tuletko tienaamaan kirvestä?

Soikka katseli neuvottomana Mikko-setään ja soperteli:

— Kyllähän... minä... mutta...

— Tule vain, jos tahdot — ellei se ole liian raskasta tuo vääntäminen,
virkkoi Mikko-setä ja tarttui palkeen kampiin koetellakseen paljetta.

— Ei se ole liian raskasta, toimittivat pojat.

Setäkin myönsi sen olevan kevyttä työtä, aivan sopivaa leikkityötä.
Ja niin lupautui Soikka palkeenvääntäjäksi. Mutta toisetkin halusivat
pikku kirveitä ja alkoivat pyrkiä sepän paljepojiksi.

— No tulkaahan sitten vuoroon kukin, vastasi seppä. Maksan teille
sikäli kuin ehdin tekaista kirveitä.

Metsätaipaleella kotiin mentäessä muistutti Mikko-setä poikia pitämään
tarkoin mielessään mitä olivat sepälle luvanneet. Heti aamiaisen syötyä
seuraavana päivänä oli Soikan mentävä paljepojaksi ja kestettävä leikki
loppuun asti.




7. Ensimmäinen metsäretki.


Metsänvartija tervehti Mikko-setää, pojat nostivat hänelle lakkiaan
ja kaikki lähtivät liikkeelle Lehtolan pihalta, metsäretki mielessä.
Joukkue kulki pitkin rantatörmää, joka kauvempana kohosi jyrkänteeksi.
Herttainen kesäpäivä loihti luonnon niin valoisaksi, mielen niin
virkeäksi ja vapauden nuorissa lapsenrinnoissa niin ilakoivaksi,
että Mikko-setä ja metsänvartijakin näyttivät nuorentuneen, hypellen
kevyesti mättäältä mättäälle kuin nuoret varsat. Eikä setä kiellellyt
nyt poikia temmeltämästä ja syrjähyppyjä tekemästä, kuten jalkamatkalla
kaupungista siirtolaan. Vallan mielinmäärin he saivat juoksennella,
kisailla ja heitellä voileipiä tyynen järven pinnalle. Ainoastaan
maalle päin kivien heitteleminen oli ankarasti kielletty, ja jos
joku sattui tämän kiellon unohtamaan, merkitsi päivystäjä heti viisi
rikospistettä aina mukanansa olevaan päiväkirjaan tottelemattoman
nimen kohdalle. Tottelemattomuus ja vallattomuus pantiin muistiin
pisteettäin. Siirtolalaisten pitämä kokous taas oli luokitellut
rangaistukset eri pistemäärien mukaan. Niinpä esimerkiksi kymmenen
rikospistettä saaneen täytyi kerran syödä päivällinen eri pöydässä,
kaksikymmentä pistettä saaneen kanssa eivät toverit saaneet vaihtaa
ainoatakaan sanaa kahteen tuntiin j.n.e. Pojat itse olivat määritelleet
tällaiset rangaistukset — ja Mikko-sedälle oli annettu valta ryhtyä
asiaan, ellei päätöksiä noudatettu ja pantu toimeen.

Miksi ei sitten kiviä saanut heitellä maalle päin?

Siksi, oli Mikko-setä selittänyt, että siitä saattoi koitua ikävyyksiä.
Maalle päin heitetty kivi voi sattua pensaikossa liikkuvan toverin
kalloon tai häiritä laitumella käypiä eläimiä j.n.e. Yleensä oli
aina leikissäkin, olipa se mitä laatua tahansa — Mikko-setä oli sitä
oikein käytännöllisesti opettanut -, tiedettävä mitä teki, eli toisin
sanoen nähtävä tekonsa seuraukset. Kaikki kisailut, jotka poikien
kesken olivat sallittuja, piti jo etukäteen tarkoin suunnitella. Niitä
suoritettaessa ei saanut poistua määrättyjen rajojen ulkopuolelle
eivätkä ne saaneet kestää kauvemmin kuin edeltäpäin oli sovittu.
Ja ihmeellinen muisti oli Mikko-sedällä. Ainoastaan kuin toisella
korvallaan hän sivumennen oli kuullut poikien keskinäiset sopimukset
leikkiin ryhdyttäessä, mutta annappas, jos joku niistä leikin kuluessa
poikkesi.

— So-so, Lahna, jopa juoksit yli luvallisen rajan! hän heti oikaisi
erehtynyttä, tai:

— Kuulepas sinä ketterävartaloinen Kekki, elä "puhalla" kengänkannan
leveyttä hypätessäsi pituutta.

Metsään päin edetessä pysäytti Mikko-setä usein pienet seurakumppaninsa
ja kutsui heidät luokseen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä
hän luonnossa oli havainnut ja minkä hän tiesi olevan uutta ja
mielenkiintoista kaupunkilaislapsille. Ja paljon sitä sellaista olikin.
Matkan varrella tavattiin koko joukko linnunpesiä. Niitä oli maassa
pensaiden juurilla, niitä oli puiden oksilla ja lahonneiden puiden
onkaloissa. Pojilla oli kova halu särkeä munat, jos sellaisia vielä oli
pesissä, tai kiduttaa ja tappaa poikaset, missä niitä vain tapasivat.
Mutta aina ehti Mikko-setä väliin ja pelasti pienokaiset ja munat.

Oli se vähän ihmeellistä, miksi niitä ei saanut tuhota.

— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille
ihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä
häntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei
ole selvillä.

— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen
lapsenleveitä hartioitaan.

— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään
kysyvästi isäänsä.

— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa
ja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen
tuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu.
Vaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut
nimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä —
ja se on suuren arvoista.

Kumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia
oli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan
kumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin
ulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että
kaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta
linnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o.
haudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin,
selvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen
laatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä
kokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä
kesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä
munia.

Kohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan
petäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän
luokse. Hengästyneenä hän huohotti:

— Setä, saako variksen pesän särkeä?

— Oletteko sellaisenkin löytäneet? kysyi setä.

— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika
rumilas, selitti Kaarre.

Mikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei
kaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä
puussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo,
kiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.

Pesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä
kivillä hädissään olevaa variseukkoa.

— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on
meidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.

— Mutta variksethan ovat pahoja lintuja, puolustautuivat pojat.

— Mitäs pahaa ne ovat teille tehneet? kysyi Mikko-setä.

— Vaikkapa ei meille, niin...

— Niistähän on ihmiselle vahinkoa, huomautti Seitola.

— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen
vanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee
kokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen
kivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette
asiaa.

— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen
uteliaana.

— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi
kovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa
alas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten
puuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset
väittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä
tarvitsee.

— Kuinka se voisi olla kyntömiehen ystävä? kysyi Pekka isältään.

— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon
vaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat
kohonneet maanpinnalle.

— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla
maamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.

— Aivan niin, poikaseni! vastasi Mikko-setä.

Metsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä
männikkö pitkiä ohuita puita.

— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi
hän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.

Sitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen,
josta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei
saanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan
viallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja
niitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne
olivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia.
Kuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.

— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny
sekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka
kilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.

Mutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä
vapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:

— Saako käärmeen tappaa? Minä näin sen tuolla.

— Totta kai! vastasi Mikko-setä.

Koko poikajoukko, heitettyään vapapuunsa sikin sokin maahan, lähti
juoksemaan Leimun osottamaan suuntaan. Mikko-setä taittoi pensaasta
notkean kepakon, karsi sen ja varustautui tappamaan elukan niin pian
kuin se löydettäisiin.

— Elkää vain astuko sen päälle, hän varoitti poikia. Jos se on
kyykäärme, niin sen purema on vaarallista.

Pian löysi Leimu elukan, joka kiemurrellen kiersi puunjuurta etsien
koloa päästäksensä turvaan. Kun Mikko-setä sen näki, totesi hän sen
kyyksi. Turhaan se etsi itselleen pelastavaa loukkoa. Pari kolme hyvin
tähdättyä iskua Mikko-sedän notkeasta kepakosta teki sen kyvyttömäksi
kulkemaan eteenpäin. Mutta paikallaan se kiemurteli kauvan. Vihdoin
otti Mikko setä sen käteensä ja virkkoi:

— Kyykäärme se on, sillä on tumma hampaakas juova selässä ruskeahkolla
pohjalla. Se on vaarallinen siitä syystä, että sillä on ontto
myrkkyhammas, josta sen purressa vuotaa myrkkynestettä haavaan,
aiheuttaen verenmyrkytyksen. Empimättä tappaa ihminen aina tällaisen
vaarallisen vastustajansa.

Mikko-setä kaivoi sitten sanomalehden palasen taskustaan, kääri
käärmeenraadon siihen ja pisti taskuunsa. Kun pojat ihmettelivät
sedän menettelyä, niin hän selitti heille, että hänen tarkoituksensa
oli nylkeä se saadakseen nahkan täytetyksi, sekä sitten keittämällä
irroittaa liha luista, saadakseen esille luurangon. Pojat olivat kovin
innoissaan ja halusivat heti kotiin nähdäkseen, miten sedän tuumat
toteutuisivat. He aikoivat sitten ryhtyä menettelemään samalla tavoin.

— Hei, pojat! hoikkasi Mikko-setä kovalla äänellä, ottakaa nyt
ongenvapanne kukin. Mennään kotiin. Manda-täti odottaa ruokineen.

Silloin kiiruhtivat pojat, sillä he huomasivat olevansa nälkäisiä.




8. Aalto voittaa kilpailun.


    On itseluotto elon ehto ensimmäinen.

                            Ibsen.

Mikko-setä koetti perin pohjin tutustua jokaisen turvattinsa niin
hyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin. Hän seurusteli
heidän kanssansa ehtimisiin, milloin koko joukkueen mukana, milloin
parin kolmen keralla kerrallaan, milloin taas kahden kunkin kanssa.
Poikien jokapäiväisiä kisoja, uimaretkiä ja onkimatkoja hän — milloin
ei itse ollut joukossa kaikkein kisaisimpana — aina valppaalla
tarkkaavaisuudella seurasi. Ja kuin erityisestä kutsusta hän aina
ehti mukaan pieniä riitaisuuksia ja eripuraisuuksia ratkaisemaan. Ei
kukaan hänelle asioita kannellut eikä hän olisi ottanut niitä kuuleviin
korviinsakaan. Kun alussa joku erityiseen suosioon pyrkivä sitä
yritteli, niin Mikko-setä huomautti hänelle:

— Meillä on keskuudessamme "tuomioistuin", n.s. toverikäräjät, ja sille
sinun on asia avoimesti esitettävä.

Toverikäräjät istuivat kaksi kertaa viikossa, ja silloin tutkittiin
päivystäjien "mustat kirjat" ja tarkastettiin, kuinka monta
rikospistettä kullakin oli sekä määrättiin, miten suuri rangaistus
jokaisen — pistemääränsä mukaan — oli sovitettava. Mikko-setä oli
käräjien "yliprokuraattori".

Erityistä harrastusta sedän puolelta sai osakseen hidasluontoinen
ja nahjusmainen Aalto, jonka rangaistuspisteet melkein joka
käräjätilaisuudessa setää hämmästyttivät. Kaikissa tilaisuuksissa
olivat toverit Aalto parkaa mukiloimassa eikä niin pientä kinastusta
ollut, ettei yritetty pahuuden alkua ja riitaisuuden kehitystä
vierittää Aallon hartioille. Kaikissa kilpailuissa, kaikissa leikeissä
oli pahanen Aalto viimeinen. Ja tämäkö oli sitten muka mestari
kujeilussa?

Mikko-sedän teki mieli monesti asettua Aaltoa puolustamaan käräjien
istunnossa, mutta hän ei sitä sittenkään tahtonut tehdä. Hän vain
kehoitti häntä puolustautumaan ja muistelemaan kaikkia vastasyitä,
mitkä puhuisivat hänen puolestaan — ja niin saatiinkin usein
rangaistuspisteiden lukumäärä pienentymään melkoisesti.

Siirtolalaiskunta oli ryhtynyt vakinaiseen työhön. Mikko-setä ja
metsänvartija olivat yhdessä käyneet eräänä päivänä kartanon herran
pakinoilla ja viipyneet siellä pari tuntia. Kotiin tultuaan oli
setä antanut päivystäjän tehtäväksi kutsua heti siirtolalaiskunta
"ylimääräiseen kokoukseen, jossa tärkeä kysymys oli ratkaistavana".

Pojat saapuivat sangen uteliaina ja asettuivat paikoilleen
etuhuoneeseen, jota kokoussalina käytettiin. Mikko-setä oli juhlallinen
huomatessaan poikien "tiedonhalun". Sitten hän selitti, että heille
olisi tarjona hyödyllistä ja hauskaa työtä: metsänraivaamista.
Kokouksen olisi nyt päätettävä, otetaanko työ suoritettavaksi ja jos
otetaan, niin kuinka kauvan kunakin päivänä työtä tehdään.

— Tahdotteko, pojat, juoda maitoa, oikeata tuoretta lämmintä maitoa?
kysyi setä ilakoiden, silmiään räpytellen. Nyt sitä olisi saatavissa,
ei ainoastaan se vaivainen litra poikaa kohti, jonka luulemme voivamme
hankkia, vaan runsaammin. Kartanon omistaja on luvannut litran maitoa
jokaiselle pojalle hänen kunnollisesti tekemästään työtunnista
metsänraivauksessa. Riippuu siis maidonsaalis kokonaan siitä, missä
määrin haluamme ahertaa. Haluatteko, pojat, juoda hyvää maitoa? kysyi
setä lopuksi.

— Haluamme, haluamme, haluamme! huusivat pojat haletakseen.

— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin,
eikö niin?

— Niin, niin, niin! kuului taaskin jokaisen suusta.

— No sitten, kysyi setä, kuinka monta litraa päivässä mahaan mahtuu?

Se oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi
kysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat
kaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä
maistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat
ja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat,
olivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan
kaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona.
Kelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä.
Koulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli
huomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli
kehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut
juoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt
saisi maitoa, paljon maitoa!

Eräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä
ainakin kymmenen litraa.

— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi
raivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän
maitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä
kyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.

Asiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että
työtä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin
maitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi
kolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä
kunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti
aivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä
omallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon.
Valittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen.
Työajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia
aamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia
päivällisen ja illallisen välillä.

Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat
irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä
oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten
suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän
herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa.
Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin
Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä.
Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista
jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista
metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se
makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen
kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului
nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta,
missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin
matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita.
Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät
olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan
tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut
saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan
"perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että
Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa,
vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti
sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään
sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat
pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon
työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla
suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta
eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo
on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja
pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli
Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan
nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin
mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut
ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.

Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire
pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai
noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli
jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin,
että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi
vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti
seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.

Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat
jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta
veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan
kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta
hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta
polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä
huusi vielä hänen jälkeensä:

— Pidä nyt puoliasi, Aalto!

Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari,
joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli,
huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa
pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi
mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun
poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti
jokaiselle:

— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!

— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului
kummaksumisia jokaisen huulilta.

Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa,
pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää
korkealle kohotettuna.

Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi
hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut
sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu.
Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi
retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli
tapahtunut vallan ihmeitä.

Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset
taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa
saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli
ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin
innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:

— Eläköön Aalto, eläköön!

Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan
heilutellen. Se oli Aallon päivä se!

Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku
tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi
takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin
tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska
hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan.
Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen
samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää
puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin
sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa
kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei
edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään
työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä
muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka
hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti,
alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe
henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään.
Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi
poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.

— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee.
Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.




9. Mikko-sedän "armeija" heinäkarhojen kimpussa.


Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet
maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut
korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa
kuntoon ja alotti heinänteon.

Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön
herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta.
Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän
oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla
alustoilla, hän väliin huudahteli:

— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan,
sitten se vasta riemu syntyy.

Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle
pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää
niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen
terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka
saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän
miellyttävän kiihoittava tuoksu.

Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota
sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan
ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu
tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja
laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille
outoa ja pani monen aivastamaan.

Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi
kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.

Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka
siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava
kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet
metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko
jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän
olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla
puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin
hevosharava ei ollut ulottunut.

Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä
jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat
näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja
heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille
tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet,
aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi
öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa
pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi
verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta
kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.

— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te
saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on
säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta
menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on
tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.

Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän
tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti
siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli
päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.

Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä
ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta
Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua
ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin
suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen
pojat saivat tyytyä.

Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut
rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen
vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä
työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui
monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti
seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan
yhä paremmin ja paremmin.

Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi
levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä
— ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku
aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa
kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja
erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat
hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.

Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi
poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin,
joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta
pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet
ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta,
vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin
ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ
sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen
selässä.

Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi
tuntia.

— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.

Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että
ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.

Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita
päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä
uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut
näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä
tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso
muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.

Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran
huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta
raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa
suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän
mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta
ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine
laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen
oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi.
Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen —
ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden
keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset
vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan
oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri
joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan,
miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon
mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset
kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan
erinomaisia mestareita.

Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli
pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin
kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin,
miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva,
oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti
lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen
makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen
aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa
huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.

Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi
niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin
puoliin.

Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s.
luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat
luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen
mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen
tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat
näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin
vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena
kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa
lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla
tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.

— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus
havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.




10. Herran päivä paistaa.


Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien
ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia
aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa
ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen
"päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti
tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti
kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen
lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi
vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi
kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti
rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä
heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä
ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.

Nuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!

Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen
luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi
rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät
heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän
sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa
tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on
se ihminen, joka tämän saa tuta!

Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta
kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun
rauhani minä annan teille"...!

— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan
katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja
iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.

Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat
unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde
pyrki häikäisemään.

— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen
vuorostaan.

— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä
jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!

— Kyllä, kyllä!

Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana,
iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle
erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä
maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista
koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan.
Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa
aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen
huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen
tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen
vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja
saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään ...

Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä
nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja
tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa
työkunnossa.

— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.

Ja riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.

Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon
sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo
valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.

— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin
on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa
niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina
korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.

— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla
hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.

Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän
hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla
liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet.
Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa
se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä
tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta,
joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki —
ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen
laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei
tunne itseään muukalaiseksi.

— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin,
niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole!
oli setä usein huudahdellut.

Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta
tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä
ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin
nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei
niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui
kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet
"kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä
toisiaan.

— Hohoi, pojat, missä "kissanhäntä", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.

Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä
lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin
koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata
miettiä, kuten setä oli käskenyt.

Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä
poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi,
vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan
siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa,
hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.

Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit
karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet
"kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu.
Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli
erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.

Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla
nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan,
mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka
teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä
tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka
tavalla avustettava.

Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata
lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut.
Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin
"ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat
Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa
pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan
itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä —
muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.

— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa
tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin,
rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta
tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!




11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.


Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat
pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet
iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä,
yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät
pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta
taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti
pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas
lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui...

Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa
kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat
tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat
vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli
huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä —
ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän
taidon.

Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen,
lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin
toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.

— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas,
Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta
tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen
huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä
pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että
kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran
päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan
vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla
kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien
työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin
syntymään avara tila.

— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan
käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa
puiselle permannolle.

Sekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa
pari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin
lattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta,
iloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes
muistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä
kummassakin huoneessa oli "päivystäjä" tarkastamassa, ettei kukaan
saanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista
huolimatta tulistui liiaksi, oli "kissanhännänveto" valmis — ja sitten
muut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli
alkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa
tapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa
ylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista
saivat "toverikäräjät" päättää.

Mutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja
omituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää
saadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli
säännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä
puolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa
eripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.

Seuraavina poutapäivinä varustettiin sitten käsityötarpeitakin
sadepäivien varalle. Setä oli kehoittanut jokaisen miettimään
mielessään, millaisen muistoesineen haluaisi viedä maalta mennessään
joko vanhemmilleen tai sisaruksilleen lahjaksi. Syntyipä siitä
tuumailua ja ajatusten vaihtoa. Mikko-setä oli antanut miettimisaikaa
kaksi vuorokautta. Sinä aikana on jokaisen haudottava päätöksensä
kypsäksi, ja päätöksen tuli olla sellaisen, että se varmasti piti
paikkansa. Eipä siis saanut suuria mielessään muovailla, vaan
ainoastaan sellaisen esineen valmistamista tuli ajatella, jonka
varmasti osasi ja ehti lyhyessä ajassa — korkeintaan kymmenessä
tunnissa — valmistaa.

Miettimisajan päätyttyä, lepohetken lomassa, istui Mikko-setä pöytänsä
ääressä. Hänellä oli iso paperiarkki edessään. Ja sitten hän kutsui
pojistaan vuoronperään kunkin luoksensa, kysyen häneltä:

-? Minkä esineen olet päättänyt kotituomisiksi valmistaa?

Toiset antoivat varman ja selvän vastauksen jo heti ensi kysymykseen.
Setä kirjoitti nimen ja vastauksen paperille. Oli myöskin samalla
ilmaistava aikamäärä, jonka oli suunnitellut tarvitsevansa
ilmoittamansa esineen valmistamiseen.

Mutta olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka eivät olleet
vastauksestaan varmoja, ilmaisten aikovansa valmistaa pari, jopa
useampiakin esineitä. Mikko-setä ei kumminkaan hyväksynyt tällaisia
vastauksia, vaan antoi uuden miettimisajan, jonka hän määräsi aina sen
mukaan pitemmäksi, mitä epävarmempi vastaus oli. Esim. Seitolalle hän
virkahti:

— Puolen tunnin miettimisaika yksinäisyydessä, riihessä, jonka ovi saa
olla hiukan raollaan.

Leimun hän antoi neljännestunnin verran kävellä yksinään metsässä
vastauksen varmentaakseen.

Vielä samana päivänä olivat sitten kaikkien varmat vastaukset valmiina.
Kukin sai poutapäivien lomahetkinä varustaa itselleen raaka-aineen
työtään varten — ja nämä säilytettiin talteen sadepäivien varalta. Niin
syntyi sitten puukonpäitä, kirveenvarsia, vieläpä pari haravaakin ja
viikatteenvarsi. Kun ne olivat valmiit, piirrettiin niihin päivämäärät,
siirtolan ja valmistajan nimet.

Mutta syksyn tummasiipinen lintu pimensi öitä yhä enemmän ja enemmän.
Mitä kuulakammiksi, läpinäkyvämmiksi elokuun päivät muuttuivat, sitä
mustemmiksi sysiytyivät yöt. Uh — oikein karsi selkäpiitä, kun ulos
pistäytyi!

Kumminkin tapahtui siinäkin suhteessa muutos. Eräänä iltana leveni
hopeanhohteinen valo yli vainioiden ja metsämaiden. Se oli suurenmoinen
näky. Edellisinä öinä pilvisenä pysynyt taivas oli vallan hattaraton.
Taivaalla säkenöivät tuhannet — ja uudestaan tuhannet tähdet ja
selväreunainen aivan pyöreä kuu.

Pojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista
nähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan
ollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun
Mikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että
kaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät
silmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin
paljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme
toimintaa taivasta kohti.

Oletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena
yönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia
ajatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun
he majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan
läheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he
tuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat
äänettöminä.

Mutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä
pienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi,
jättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa
pihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen,
minkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa
—, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava,
iltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien
avulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin
"tieteilyihin", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.

Setä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä
hän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan,
joita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien
välinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina
iltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen
siirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli,
kuten setä sanoi:

— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän
mestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä
tärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on
tulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.




12. Jäähyväiset Lehtolalle.


Ihmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää,
koettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan
lopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta
kaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän
puutteemme ja meidän pyrkimyksemme.

Siirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan
ryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun
oli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty
vielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät
ihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija
antoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan
vain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei
hyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko
kartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli
metsänvartija herralleen puhunut.

Se oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto
oli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle
tajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella
kaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen
seudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren
nousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun
taimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt
kohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.

Se oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä
ihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se
ainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava.
Sillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin
nähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen
nauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus!
Kumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä
kauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi,
nyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista —
raivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta
metsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi
ja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa
ihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät,
kaikki Suomen korvet!

Kaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä
toimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia
pitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi,
joiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin
tuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia
maaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.

— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia,
hän virkkoi.

Sitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija
ja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin
kuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien
hyväksi.

Jälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain
hyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.

Ja tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta
oli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi
näytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen
kalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta
syystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa
ruohoa.

Heinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat
maamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan
niistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan
täyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden
vähäarvoisien seinien sisustaa.

Pojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he
tiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä
oli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa
heillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta
kaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi
itsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.

Viimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät,
oli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat
pojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän
ehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja
perunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan
luonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja
Mikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä
ilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö,
joka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja
siitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia
kohtaan oli osoitettu.

Kahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä.
Metsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä
käytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään
asuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon
hyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut
siirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa
— suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli
pyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään.
Kartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä
kultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin
kuluessa nauttia kesän ansioista.

Saattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla
mielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen
kuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti
poikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan
takaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu
näistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun
kartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää
kaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.

— Terve tuloa, terve tuloa takaisin! Kyllä täällä tilaa riittää,
virkkoi kartanonomistaja heidän lähtiessään.

Seuraavana aamuna ani varhain lähti kaksitoistamiehinen joukkue,
kullakin matkapussi selässä, Lehtolasta kaupunkia kohti.

Kesäsiirtolalaiset muuttivat takaisin talvisille asunnoilleen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO-SEDÄN KESÄSIIRTOLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.