Sen pitkää, sen lyhyttä : Tiituksen pakinoita 1

By Ilmari Kivinen

The Project Gutenberg eBook of Sen pitkää, sen lyhyttä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sen pitkää, sen lyhyttä
        Tiituksen pakinoita 1

Author: Ilmari Kivinen

Release date: February 14, 2025 [eBook #75375]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEN PITKÄÄ, SEN LYHYTTÄ ***





SEN PITKÄÄ, TÄMÄN LYHYTTÄ

Tiituksen pakinoita 1


Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.




      "Koska siis porsas taritaan
      niin awaa säkkis, jos se tarwitaan."
                       _Agricola_.



SISÄLLYS:

Alkulause.
Kertomus Kiinasta
Toukokuussa 1913.
1,000 markan seteli.
Selonteko paastostani ja sen seurauksista.
Viipurin pamaus.
Tavarajunassa.
Valtiomies ja piru.
Murhayritys Mikkelissä.
Helluntailiike.
Pääkirjoitus.
Turun kirje.
Yhdenvertaisuuslaki.
Tyynyjuttu.
Demminin taistelu.
Kesäksi maalle.
Monna Lisa.
Kevätjuttua.
Patriarkka Abrahamin kello — Kuopiossa.
Itsemurha.
Koi.
Laiton kokous.
Eräs toinen tuttavuus.
Parturissa.
Muotihulluus.
Taistelunhaluinen Tiitinen.
Ei goliera Buuhun noushe.
Raskas velvollisuus.
Kunnankirjuri.
Hauska pari.
Kadonnut papu.
Juopunut kukko.
Panu.
Toimitussalaisuuksia.




ALKULAUSE

kriitilliselle lukijalle, kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen:


Jos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro
ettes sano sitä _Comoedian_ leikitziän _Cliphton_ Sanaa: _Isä en minä
taida_: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin
tapa estellä.




Kertomus Kiinasta.


Tiedättekö, mitä kiinalaisilla on muuta vinossa kuin heidän silmänsä?

Kiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen
tieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja
kiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen,
vaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata
on jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka
vinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On
harvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien
vinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon
asettanut.

Niin, kiinalaisilla on nykyään vinossa myöskin heidän valtaistuimensa.

Se on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä
istumassa.

En tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan
ole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule
sillä koskaan istumaankaan.

En ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja
luultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on
siinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä
istuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat
eräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä,
tuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni
vinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne
herrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten
käytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.

Kiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa
vinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:

— Mitäs nyt tulee?

Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He
olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä
oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku
enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai
vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman
puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi
hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle
ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain
pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon
pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.

Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa
asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai.
Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä
tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.

— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.

Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei
valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa
päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa
sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin
presidentiksi.

Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten
aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran,
jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita
yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja
hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan
juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa
sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.

Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he
tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot
paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain
presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei
hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat
ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain
vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.

No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei
viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja
kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt
oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin
sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni
kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin
makealta, kun sitä nuolasee.

Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen
lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi
kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka
käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä
kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä
vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin
pitikin.

Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi
valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä.
Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli
sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien
kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt
lojui hyljättynä ja yksinäisenä.

Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli
miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty
takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa
miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa,
otsat maan tomuun painettuina.

Kun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen
ja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit
häntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla
sellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.

Hän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö
he kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi?
Juanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.

Ja herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään
sellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan
mahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että
voitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä
kunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus
oli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että
he kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita
keisarikseen.

— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin
samalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään
ehdolla!

Sitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla
haluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut
kuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa,
vaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa
tahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.

Sitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja
Juanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.

Varmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut
jotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli
huomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.

Juanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen
entiseen kuntoon.

Mutta samaan aikaan sattui jotain, jota Juanshikai ei ollut odottanut.

Kauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista
kaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut
Juanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli
aivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä
maakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten
alkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu
tuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai
ei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä
ankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa
teeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli
osoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin
muut.

Nyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä
muihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi
suorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että
huutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä
enemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun,
kunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.

Silloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli
väärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan
kansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin
sattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei
puolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain
tasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan
on valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät
työnsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos
Juanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken
kaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.

Kiinan valtaistuin on siis yhä edelleenkin vinossa eikä sillä istu
kukaan.

Juanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta
valtaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.




Toukokuussa 1913.


— Jos sen vetäisi noin ja noin ja sitten tuosta noin...

Istuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut
höperöksi.

Hän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki
sotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja
uskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.

Hän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen
aivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin
yli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.

Vappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän
tuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista
simaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon
lasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa
punottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen
näyttävänsä suurvalloille.

Kun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle
tuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös
hän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään
putkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan
todistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa.
Mutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.

Sitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän
on Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian
rajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän
miettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:

— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin... noin... ja sitten tuon mäen
yli... noin... ja sitten Skutarin ympäri... noin...

Hm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä
muutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä
olisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.

Mutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä
esimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.

       *       *       *       *       *

Turun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä
olevista lentokoneista.

Pyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että
Toimituksen vinnillä on yksi.

Se ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos,
jota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa
kantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty
lentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja
aivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä
kertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta
kuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.

Koska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin
palkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun
edellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon,
julkaisee se erityisen lentonumeron.

Muita lentokoneita ei Turun ja Porin läänissä tietääkseni ole.




Paster-nakki.

Uusi mieltäkiinnittävä seurapeli.


Vuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin
velkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi
vähitellen maksella velkojaan.

Isak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut
Simson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä
filistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren
toiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska
ja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä
järkeään.

Ja kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja
avukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki
itsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan
suosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.

Hän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan
ja vaatetusliikkeen.

Samoihin aikoihin anoi hän senaatilta lupaa saada oleskella maassa.

Senaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä
matkoihinsa.

Mutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut
ovat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he
osaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.

Eikä lähtenyt maasta.

Sillä aikaa ikävöivät saamamiehet Tallinnassa Pasternakia.

Ja kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä
läsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.

Vangitsemiskäsky annettiinkin.

Läksikö Pasternak?

Ei lähtenyt.

Maksoi velkansa — ainakin väitti maksaneensa — ja jäi Hämeenlinnaan.

Liike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten
hänen kassalaatikkoonsa.

Hämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina
Pasternakin liikkeen paisumista.

Lopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri
Gordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen
ajettaisiin pois.

Mutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen
Tampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.

Presidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta,
sulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel
Portugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista,
mutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili
rauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä
hämeenlinnalaisten pukuihin.

Sitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika
Israelin kansalle Hämeenmaassa.

Myöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä
tutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet
puhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.

‒ Mitämaks, ajatteli Pasternak, olenko minä huoneeni hiedalle
rakentanut?

Ensi kerran tunsi Pasternak jonkunlaista levottomuutta mielessään.

Vihdoin iski salama, iski niin että silmät pyörivät Pasternakin päässä.

Käsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24
tunnin kuluessa kaupungista.

"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!" huokasi Pasternak.
"Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois
Hämeenlinnasta!"

Eikä Pasternak lähtenyt.

Eikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.

Pasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli
joukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama
vahinkoa tekemättä maahan.

Seuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan
jäädä toistaiseksi paikkakunnalle.

Sydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan
ilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.

Suomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti
Pasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä,
että Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja
liikeperiaatteensa.

Ja Suomen kansa odotteli toivorikkaana uutista Pasternakin ristiäisistä.

Viime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon:
Pasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut
valmista.

Yleistä pettymystä.

Mutta parin päivän perästä tuli taas parempi uutinen.

"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy
luterinuskoon."

Yleistä tyytyväisyyttä.

Seurapeli jatkuu.

Me voimme nimittää sitä esimerkiksi Paster-nakiksi.




1,000 markan seteli.


Se on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on
niin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.

Mutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies
otti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.

Hän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja
_maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä_.

Se on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista
se joka tapauksessa on.

Toivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja
lähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin.
Sitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille
ja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!

Tuhannen markan setelillä voi tehdä paljon muu takin.

Allekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla
miehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.

Hän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti
tunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston
perällä.

Kuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja
tuotantokykyisyyteen katsomatta.

Köyhät s.....nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä
otaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun
ystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.

Ja saa siitä takaisin 999 markkaa 90 penniä.

Koska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa
kuin muidenkaan.

Vaikka hän kykeneekin niistä maksamaan 1,000 markan seteleillä.

Mutta voisihan hän antaa nekin jollakin tavoin konserveerata. Muistoksi.

Voisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian
arkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka
epäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa
tähän.




Selonteko paastostani ja sen seurauksista.

(Yleisön pyynnöstä.)


Kun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät
kirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä
meinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.

Ja kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin,
ajoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen
viikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin
itseni irti.

— Mistä syystä, jos saan luvan kysyä?

— Kysykää Lybeckiltä! Hyvästi ijäksi!

Ja minä menin pois ylpeästi vihellellen.

Tunsin olevani sankari ja aavistin tulevan tapahtumaan suuria asioita.

Siitä on jo yli kaksi viikkoa.

Nyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on
vale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka
haluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai
etten minä ainakaan ole nälkään kuollut.

Oikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun
minulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan
erään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän
sitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.

Katson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten
minä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä.
Edellämainittu poika voi sen todistaa.

Ruokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä
päivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään
vaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi
tasaantua.

Tunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini
keventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen
olentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi,
ja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö
siiventyngät jo alkaisi tuntua.

Paastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä
keskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja
toiseen. Toiset sanoivat, että "ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö
toisena päivänä niin että revetä remahtaa", mutta toiset vakuuttivat,
että "elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän
karhukin!" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä
totisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)

Kun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni,
että: "se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa".

Olisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta
virkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät,
että se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään
toimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden
silmissä.

Perustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta
lähtien. Niin että oli "ensimmäinen sunnuntai paastosta", "toinen
keskiviikko paastosta" j.n.e.

Kuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui
olemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä
muutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.

— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa
käyny? kuulusteli hovisaunoittajani.

Ilmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia,
että kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa
painon vähenemiseen.

— Vai on herra ollut syömälakossa!

Ja sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin
puhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen
keskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.

— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks,
vaikk onki paastonnu.

— No ette te sitten paljoakaan huomaa, se minun täytyy sanoa.

Saunottaja sanoi, että sittenhän se nähdään kun punnitaan.

Ammeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon
ajalla lihoneen 1 kg 800 gr.

Minä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut
syömään. Mitä tässä turhia...

Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta.
Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.




Viipurin pamaus.


Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta
rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut
paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen
määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan
hiljaisia ja uskollisia alamaisia.

Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että
hän lähtee Viipuriin.

Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin
hauskasti ja sovinnossa.

Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja
kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis, aurinkoinen päivä.

Hiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.

Linnut lauloivat Monrepoossa.

Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat
kaikenlaisista perheistä.

       *       *       *       *       *

Linnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.

Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin
kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista
ostamaansa viipurinrinkeliä.

Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari
Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä
tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista
majoista aina ylimysten asunnoille.

Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi
samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin
että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.

— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti
myhäillen.

Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin
pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen
vielä mojovan ruumiissaan.

Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet
ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti
silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä
osui.

— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä
jäänyttä pitempää tikkua.

Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti
huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.

Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia
vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen
marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä
hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.

Tämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.

Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus
antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän
silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.

Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski
seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän
nyt oli saanut kolmannen pamauksen.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi
hymyillen.

— _Ei kiitos!_ sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla
tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette
yhtään.

— Pyhimykset suojelevat... alotti piispa hartaasti.

— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski
kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään,
lisäsi hän äkeästi.

Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas
työn touhu.




Tavarajunassa.


1.

Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni,
toverini ja minä.

Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka
oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi
virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti
olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala
räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.

Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista.
asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.

Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä
matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.

Mutta me emme sitä tienneet.

Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs
asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä,
tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen
miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:

— Aikovat matkustaa tällä junalla?

— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.

Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:

— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?

Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.

— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.

Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja
tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa
junissa.

— Niin, no _aikaa_ teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti
vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.

Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä
sanojaan.

Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään
alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.

Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten
vaihtoa.

Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni
otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme
Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa
epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka
tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä
varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen
näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta
tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat
joutuneet.

Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle
pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana
kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.

Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta
kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme
sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme
kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme
ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja
ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta
tulevaisuutta.

Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän
elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen
junan alkupäähän.

Junailija vihelsi.

Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija
viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan
junailija.

Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä
sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti
kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti
tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.

Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista
juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen
paranisi.

Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus
valtasi meidät.

Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme
siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin
vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta
ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.

Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä
olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan
loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.

Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni
hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi,
oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62
vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten
palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.

Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle
kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi
oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin
suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.


2.

Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä
sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!

Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te
pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta
säästyäksenne suurelta pettymykseltä.

Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee
ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä.
Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin
nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita,
pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja
kohisevaksi pyörteeksi.

Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja
sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat
sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn.
Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari
kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.

Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi
eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia
sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei
vaan katso ulos akkunasta.

Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää.
Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus,
milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat
jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian
kovasti menemään.

Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa
saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan
kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta
hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta
liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan
miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen
kanssa.

Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään
Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat
päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun
tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan
vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien
varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin
heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin
valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään
aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava.
Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.

Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka
luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus
muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan
kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia
hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos
nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.

Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin
olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.

Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi
poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.

Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki
loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme
kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.

Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on
lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan
päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten
lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.

Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan
vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva
vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan
pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.

Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen
ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni,
joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.

He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat
vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.

Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille,
jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin
valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät
kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan
huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.

Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä
huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin
juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä
kuin istuisivat tällaisessa junassa.


3.

Sitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.

Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin
silmällä.

Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja
vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei
ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden
kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan
miehen paras tuntomerkki.

Hullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:

— Ootko sinä hullu?

Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta
otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä
ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin
vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.

Hullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:

— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut
kiinni pantaisiin.

— Eipähän ne mistä, myönsin minä.

Sitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:

— No ootkos sinä hullu:

Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla,
että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla
hieman hassuksi.

Hullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:

Sittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!

— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.

— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein
täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.

Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekivät ympäristöön.

Kun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:

— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat
tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.

— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu
toivorikas ilme silmissään.

Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he
pakkopaidan pitävän.

— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.

Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven
vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua
rautatien ojaan.

— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.

Sitten lisäsivät he selitykseksi:

— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä
huvikseen pelottelee.

Hullu on tällävälin nukahtanut.

Mistäs te häntä tuotte? kysyimme me.

— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut
tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.

— Onko se vaarallinen?

— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen
hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä
illalliseksi.

— Mikäs hänet hulluksi teki?

Viisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:

— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen
suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää
sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri
puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan
ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen"
apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo
sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.

Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden,
kunnes toinen jatkoi:

Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos
vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole
terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä
muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat
luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.

Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt
tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.

Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi
ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki
lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat
kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön.
Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani
pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa
avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin...


4.

En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että
olin kuulevinani oven käyvän.

Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri
kulkisi vaunun läpi.

Junan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.

Ovi oli kiinni.

Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten
ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki
vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat
miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen
vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput
hampaissa ja hatut silmille painuneina.

Mutta...!

Syöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.

Asia ei siitäkään muuttunut.

Hullu oli poissa!

Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut
hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.

Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja
tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat
he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta,
ehkäpä junan allekin.

Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja
näimme oudon näyn:

Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse
sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa
hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.

Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna
pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin
voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.

Loikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.

Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten
juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.

Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän
korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.

Juna jäi pian taaksemme.

Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten
väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja
kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen
kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän
mielenkiinnolla katseli kilpailua.

Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus
voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui
mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja
joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.

Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi
tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut.
Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä
potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle
melkoista kunniaa.

Siinä oli melua kerrakseen.

Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme
ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista
kujeistaan.

— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun
hyppäät pois kulkevasta junasta!

— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia
katseita ympärilleen.

— Kyllä nyt on kulkeminen!

Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.

Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki
("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella
melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut
kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä
erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa
koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.

Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän
meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja
koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää.
Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut
meidät lopettaa.

— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.

Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään
tuomiotaan.

Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:

— Olettekos te sitten hyviä miehiä?

Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai
meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti
meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.

Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän
vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä
hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän
kohta nukahtikin.


5.

Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen
kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta,
viimemainittua enemmän.

Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja
merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä,
kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin
lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella
pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta
ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme
toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia
juttuja.

Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi
pimeä, kuutamoton elokuun yö.

Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi
yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö
kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.

Jos nimittäin juna sattuu katkeamaan.

Ja se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.

Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat
jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee
silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka,
päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja
tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.

Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle
lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja
lähdetään ajamaan takaisin.

Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta
välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.

Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna
pienen yhteentörmäyksen.

Arv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.

Sen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa
vaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään
vauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun
ne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan
alkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti
aluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen
välissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta
tarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.


6.

Puoliyö oli jo ohi, kun juna äkkiä pysähtyi.

Kurkistelimme ulos akkunasta ja huomasimme olevamme jollakin asemalla.

Junailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello
viiteen saakka aamulla.

Vastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on
määrätty aikataulussa.

Aikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti
kapinanyritykset.

Mielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät
taluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui
hänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.

Olisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se
käy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään
junaan.

Unisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme
Värtsilässä.

Sitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin
täynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut
epäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin
hänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle
odottelemaan aamun valkenemista.

On ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita,
jotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.

Kehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten
odottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä
aseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan
elämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit
kuukausilta.

Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku
varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä
puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen
maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.

Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä
en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.

Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas.
Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.

Kello oli silloin puoli viisi aamulla.

Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään.
Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.

Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme
ahkerasti ja kunniakkaasti.

Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua.
Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta
edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut
niille isoisäksi.

Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli
senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain
ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.

Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit
päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki
olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä
päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.

Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen,
että olimme perillä.

Nousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä "eläköön!", mihin kaikki
vaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.




Valtiomies ja piru.


Oli maa, joka oli sangen vaikeassa ajankohdassa.

Sen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen
vasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen
miljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä
toistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.

Mutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli
saatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.

Pääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää
eräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä
vaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti
mahdottomalta.

Sekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen
kimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean
naapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää
maan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja
hirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos
hän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta
naapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin
paljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan
keisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin
saakka.

Vasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä
ilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun
maa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista
naapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä
kasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen
lennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät
oikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen
oikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä
lisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri
Keljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä,
ei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista
hamaan selänpäähän asti.

Koko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle
puolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan
riippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista
hammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.

Kaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat
seitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja
sähköttivät sitten lehdilleen: "Pääministeri Keljunescu noudattaa
yhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita
kenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole
aavistustakaan hänen aikeistaan."

Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri
Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista.
Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan,
silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti
prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten
valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.

Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta,
nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin
ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat
terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa
olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten
päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun
tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun
kanssa.

Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta
pirustakin vie voiton Keljunescu.

Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi
ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista
aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa,
ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi
menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.

Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja
Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta
rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja
kohteliaasti.

Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat,
vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti
panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu
joutuu hänen valtakuntaansa.

Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu
siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä,
hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia...

— Mitä?! kysyi piru.

— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.

Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi:
"Kirottu humpuukimestari!"

Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri,
huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian
läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.

Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että
Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia
valtiollisia suunnitelmia.

Mutta sitä ei kukaan uskonut.




Murhayritys Mikkelissä.

Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä
melkein kuoliaaksi.


Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea
santarmin ampuminen Mikkelissä.

Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan
paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua
poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.

Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa
ruvettiin tutkimaan.

Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään
kuulanreikää.

Oli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.

Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi
totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää
tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän
uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja
intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista
lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.

Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan
niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli
käpälälaudassa.

Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin
12-vuotiseksi pojaksi.

Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja
ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja
Mikonkatujen kulmauksessa.

Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina
paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut
pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.

Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta
koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen
takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti
tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.

Pian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.




Helluntailiike.


Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa,
joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.

Hän kuuluu puhuvan mitä vaan.

Ja koska tahansa.

Muut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.

Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa
ja milloin tahansa ja missä tahansa.

Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään
hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.

Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että
yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian
kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä
ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja
samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia
muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin
hyvä pää, jaksanut muistaa.

Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan
haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja
kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.

Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme
juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme
oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella
useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa
näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme
palstoilla.

Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle
henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa
piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti
Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään
asustaa.

Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi
kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui
hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.

Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti
paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi
huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi
braavastus."

Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta
kuivaneita huuliaan sekä sanoi:

— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla
kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.

Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien
kielelle säkeen:

"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa."

Haastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:

Nuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.

Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin,
rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.

Hän sai seuraavan näytteen:

"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa."

Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän
veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:

    "Gai lai hai,
    Wai sai rai,
    Matsu satsu hatsu
    Lahi tahi pahi
    Dolo polo solo.
    Göpsy löpsy höpsy,
    Mullu tullu hullu."


Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä
kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä
vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.

Kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:

— Poika hoi!

Haastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.

— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se
suuri pyrstötähti.

— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa.
Millainen pyrstötähti se on?

— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä,
toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.

— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka
myöskin yksityiskohdissa.

Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa
hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.

Poika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.

Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut
eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.




Pääkirjoitus.

Me tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.

Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille
lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.

Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat
rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.

Nyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.

Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa
itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette
saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja
antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?

Ei, ja miljoona kertaa ei!

Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin
samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot
janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä
lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.

Jos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme
yhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.

Kysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä,
että vesi loppuu.

Poika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen.
Isä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.

Kysyimme juoksupojaltamme, mikä hänen persoonallinen mielipiteensä on.

Asiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen,
että kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää
koskaan pestä itteään.

Koska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan
tulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle
nuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.

Toivomme sen vaikuttavan hyvää hänen sielunsa kehitykselle.

Talvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli
kaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet
olevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi
asuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme
odottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja
naparetkeilijöitä koirineen.

Mutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä,
taivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat
harmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä
ja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin
helmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:

— Talvi on jo laannut raivoomasta!

Siinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa
vaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan
artikkelimme.




Turun kirje.


Tiede opettaa, että me voimme otaksua mitä hyvänsä.

Me voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura
ja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld
ja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja
Puolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta
maailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä
juomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin "olutkullussa".

Tiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he
innostuvat ja laulavat:

"Yks voima sydämihin kätketty on", ja "Käy eespäin, väki voimakas!"

Mikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten
nousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin,
että he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun
kautta.

Silloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys,
joka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat
toisistaan?

Voimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän
luottamustoimen vastaan?

Kuulen Suomen kansan olevan yksimielisen siitä, ettei sellaista voi
otaksua.

Emme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on
iskenyt kirveensä kiveen.

       *       *       *       *       *

Mutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja
perin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.

Niin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä
oljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.

Syysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali
soittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin
aikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta
anteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään
rukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on
hävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi
makeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp
och ståt, j.n.e.

Voimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain
mielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin
kilpailu enää voi meitä kukistaa.




Yhdenvertaisuuslaki.


    "Se keskusaseman hoitajatar, joka
    ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen
    puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa
    kaupungista 24 tunnin kuluessa."

Hovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt
viranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät "asianmukaisiin
toimenpiteisiin".

       *       *       *       *       *

Helmik. 6.

Eräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin
kuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen,
kun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu
sentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein
koko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja
uudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.

       *       *       *       *       *

Helmik. 7.

Kauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei
tunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra
Andersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.

       *       *       *       *       *

Helmik. 8.

Ent. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston
saattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka
laahasi häntä putkaan, että "en minä halua linnaan!" Presidentti sattui
kulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen
olevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.

       *       *       *       *       *

Helmik. 9.

Tänään ei ole ketään karkoitettu.

       *       *       *       *       *

Helmik. 10.

Kaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12
tunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa
kolme kertaa ennenkuin sai sentraalin "hereille".

       *       *       *       *       *

Helmik. 11.

Presidentin tänään veivatessa telefooniaan katkesi telefoonin kampi.
Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.

       *       *       *       *       *

Helmik. 12.

Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi
suoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.

       *       *       *       *       *

Helmik. 14.

Presidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia
katukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua
kaupungista tunnin kuluessa.

       *       *       *       *       *

Helmik. 15.

Talonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12
tunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut
hyvästellessään, että "kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta".
Vaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.

       *       *       *       *       *

Helmik. 16.

Pietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon
yhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.

       *       *       *       *       *

Helmik. 17.

Viipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua
kaupungista 24 tunnin kuluessa.

       *       *       *       *       *

Helmik. 18.

Talonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä
tuomiosta lausunut, että "se on hävytöntä!" Häntä vastaan nostetaan
Pietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä
moittimisesta.

       *       *       *       *       *

Helmik. 19.

Presidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään
maljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä
kaupungista 6 tunnin kuluessa.

       *       *       *       *       *

Helmik. 20.

Särkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin
sähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut
agitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.

       *       *       *       *       *

Helmik. 21.

Talonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta
langetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi
kelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.

       *       *       *       *       *

Ja niin edespäin.




Tyynyjuttu.


Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä
suomalaisten kanssa?

Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden
syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.

Ei heistä saa selvää.

Nähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen
toisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien
syntien rangaistukseksi.

Kullakinhan on tässä maailmassa kuormansa kannettavana.

Suomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota
omissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.

He ovat keksineet omituisia ketunjuonia, joihin sotkevat venäläiset.

M.m. jonkun niinsanotun laillisuuden.

Se on merkillinen todistus suomalaisten kekseliäisyydestä kiusanteon
alalla.

Mikä on tuo laillisuus?

Hitto hänen tiesi.

Venäjällä ei ole koskaan ollut sellaista, mutta aina on toimeentultu.

Kuka on saanut selkäänsä, se on huutanut ja sillä hyvä.

Kuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa
koipiaan ja sillä hyvä.

Kuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten
kuonoaan, ja sillä hyvä.

Ei ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on
eletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.

Mitäpäs siinä!

Mutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs
heille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.

Heillä pitää mukamas olla vielä niin sanottu laillisuuskin.

Vihdoin oikeat Venäjänmiehet suuttuivat ja sanoivat:

‒ Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille
laillisuuden näytämme!

Ja sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä
on teille laillisuutta.

Mutta Krestyn virkamiehet pudistelivat päätään ja sanoivat keskenään:

— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä
oltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat
rettelön.

Ja Krestyn virkamiesten aavistukset toteutuivat säntilleen.

Tuotiin sinne 18 suomalaista Viipurista, ja silloin se oli rauha
lopussa.

Suomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä
edes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat
ja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.

Ja sitten sanoivat, että omat tyynyt pitäisi meillä olla.

Krestyläiset sanoivat vaan, että:

— Ahaa! Senkös te ensimmäiseksi keksitte! Vai vielä teille tyynyt tässä.

Mutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun
pahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.

Silloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne!
Laittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.

No osasivathan ne. Mitäs ne eivät osaisi, kun on juonittelemisesta
kysymys.

Kirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä
olla. Siisteys ja hygienia...

Asia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi,
että antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.

Mutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat
vain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.

Juttu meni vankilaylihallitukseen.

Vankilaylihallitus on pulassa pahassa.

Että mitä tehdä niiden kolmentoista suomalaisen kanssa.

Kun ne tahtovat omia tyynyjä ja siisteyttä ja hygieniaa.

Ei ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu.
Puhumattakaan hygieniasta.

— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se
gigienia on?

Kai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille
pitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa...

Ei ole loppua suomalaisten vaatimuksilla.

Paha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja
ties mitä keksivät.

Mutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä,
siisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.

Vaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo
ajatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.

Eikä ratkaisusta ole vielä tietoakaan.




Demminin taistelu.


Tietosanakirja kirjoittaa:

Demmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin
historiassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630
lähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen
väijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla
hengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät
kuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat
itse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten
ratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän
myöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan
kertomuksen todenperäisyys.

Me emme voi sitä epäillä.

Me uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle
nuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on
ollut.

       *       *       *       *       *

Oli heinäkuun 20 päivän aamu 1630.

Kuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään
päivystävän upseerinsa ja sanoi:

— Anna satuloida hevoseni. Tahdon lähteä haistelemaan raitista
aamuilmaa.

Kuninkaan astuessa hevosen selkään arveli Nils Brahe:

— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin... Kuuluu
olevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.

— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle
seitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.

— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä
olleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein
ymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.

— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa,
sanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella
tarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.

— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään
minua rupea pieksämään.

Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä
suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä,
tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.

— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.

— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat
aivan harvinaisen äkeällä tuulella.

— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen.
Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee;
luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.

Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä
tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen
takanaan.

Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla
suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja
joukkue läksi liikkeelle.

Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat
lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista
ravia eteni ruotsalaisten leiristä.

Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika
Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.

Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset
sen pahempi joskus tekevät.

Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi
nyrkkiään Matti Matinpojalle.

Mutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:

— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen
pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et
hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi
minun ratsuni hampaisiin?

Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin
yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja
metsä raskaasti huokasi.

Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi
mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen
hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.

Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan
saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli
ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos
leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan
valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan
ruotsalaisten kuningasta.

Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan
pauhinan ja tunsi maan vapisevan.

Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista
sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti
veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja
leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi
nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat
niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista.
Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä
myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat
hammasta vihoissaan.

Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he
pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä
kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla
olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.

Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat
kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen
sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että
seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet
tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.

Siten pelastivat suomalaiset ratsumiehet kuninkaansa hengen Demminin
luona.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun
heidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.




Kesäksi maalle.


Herra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa
lastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen
syy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin
todenmukaisesta selonteosta.

Jo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella,
mille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.

Herra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä
ahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka
oli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan
vedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta,
ei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista
— erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt
ruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja
maksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti
ensi kannossa.

Kun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa
kesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista
arpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan
kauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun
suomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.

Herra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi
kesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä
sitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki
Ouluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula
kuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi
hän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että
Oulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän
_ikinä_ lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä,
mutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan
25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos
välttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei
Oulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta
rouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja
sanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi
tervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan
mielen kauhulla.

Kun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli
rauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.

Tulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat
vaatimukset:

1) että se on järven rannalla;

2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme
huonetta:

3) että talo on hyvin rakennettu;

4) ettei sängyissä ole luteita;

5) että talossa on puutarha;

6) että talonväki on ystävällistä ja kohteliasta;

7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin
on lyhyt matka;

8) että ruoka on runsas, hyvin laitettu, vaihteleva ja maukas; sekä

9) että hinta on huokea.

Sittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen,
lausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä
saa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää
punapartaisia miehiä.

Herra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen
muotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai
kalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus
kilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan
kesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta
viimeistään viikon kuluessa.

Viikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa
vastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla,
sillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia
läpi kaupungin.

Herra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä "Hyvä ja
halpa" saapuneet vastaukset.

Neiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia
sekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille "Hyvä ja halpa" ollut saapunut
yhtään vastausta.

Herra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan
vähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja
kirkaisi hra Turkkulan korvaan: "Ei yhtään vastausta!" niin kimeällä
äänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.

Herra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa
odottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä
konttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä
enemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin
katua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää
maksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja
kiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän
ympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.

Hra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen
johtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se
ei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa
lehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko
joukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa
hyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille
"Hyvä maksu".

Kahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä
vastauksia. Nimimerkille "Hyvä maksu" oli tähän mennessä saapunut vasta
yksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli
yhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki
"Hyvä maksu" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi
kesäpaikan saamaan.

Kuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden
konttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin
hänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä,
ja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja
toisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.

Nyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin
vakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän
julkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä
tavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin
sanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan
vieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka
heinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja
auttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.

Tähän ilmoitukseen tuli vihdoin viimein yksi vastaus.

Se tuli kaukaa joltain Pohjois-Karjalan perukalta.

Se oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin
sitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet
laiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen
maalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä
itselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet,
sanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten
viulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.

Kirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän,
saatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä
hampaankoloa myöten.

Kirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin
on halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki
kesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen
tupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla
säillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen
poikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu
tölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa
akkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se
ei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan
ruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on
vähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea
sitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan
175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan
talosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä.
Korkeintaan kaksi ja puoli.

Kun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja
laskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos
katto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin
huomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä
täysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda
puolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja
sittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi
uuden kesähatun.

Näin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän
vaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin,
ja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu
hullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.

Herrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut
kesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet
naftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta
kesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan
siitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.

Herrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä
aina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki
tunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle
saakka.




Monna Lisa.


    "Tiesi, minne lie tuo huima
    Tyttö päässyt majoihin;
    Kiroillen ma sadesäässä
    Juoksen halki kaupungin."

                (Heine).

Hymyiltyään 400 vuotta ei Monna Lisa enää hymyile.

Tai ehkä vain hymyilee, mutta missä?

Sekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta
Luumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät
puhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen
katoamisestaan.

Missä on Monna Lisa?

Hänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja
niistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.

Tähän asti on kuitenkin käynyt selville jotakuinkin seuraavat seikat:

1. Monna Lisa on varastettu.

2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs
sanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren
vartioiminen oli huonosti järjestetty.

3. Monna Lisa on viety Amerikkaan.

4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin
kätkettynä, ettei sitä voida löytää.

5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan
etteivät voi sitä rahaksi muuttaa.

6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta
dollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien
mukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.

7. Monna Lisan varkaista ei ole tavattu pienintäkään jälkeä.

8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka
poliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.

9. Monna Lisan varkaat saavat 20 vuotta kuritushuonetta, jos kiinni
joutuvat.

10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan
ristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat
taulun takaisin.

11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska
Liisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti
hymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä
muutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.

Kuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja
tyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.

Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä
tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu
selittää.

Hän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää "taiteentuntijain" luvun
sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola
ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret
mestarit kääntyvät haudoissaan.




Kevätjuttua.


"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia
lauluja."

Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman
mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.

Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani
salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka
haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja
lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän
kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään
koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä
maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti
seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.

Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin
mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause,
joka suomennettuna kuului:

"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia
lauluja."

Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein
suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä
halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle
lauseelle enemmän "makua".

Maisteri (kärsivällisesti):

— No, yritähän uudestaan I

Oppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään
visaisesta käännettävästään):

— Kärryt hirnuivat, hevoset särkyivät ja pojat.. Maisteri:

— Ei, ei! Nyt meni väärin.

Oppilas (oikein hikoillen):

— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia
lauluja...

       *       *       *       *       *

Niin, ne olivat niitä aikoja.

Mutta nyt on taas kevät.

Toispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet
laulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla
seisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon
voittoa.

Samana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin
puhjenneita sinivuokkoja.

Ispoisissa taas on pyydystetty

    "kyy, kyy, pikku kyy,
     kaunis kaulanauha...",

kuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa
runoili. "Kaunis kaulanauha"-parka oli sekin kömpinyt esille
laulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.

Mutta se ilo tuli lyhyeksi.

Akkunallani surisee kärpänen.

Ensimmäinen kärpänen tänä vuonna.

Kärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on
luonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on
eri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.

Menen ja tapan mainitun kärpäsen.

Nähkääs: periaate.




Patriarkka Abrahamin sielu — Kuopiossa.


Miksi juuri siellä?

Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän
huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan
varten?

Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän
tosiasian.

Kuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.

"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv.
yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni
ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen
johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k.
kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.

"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että
ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.

"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa."

Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska
allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän
saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta
puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua,
joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on
epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia
sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla,
kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja"
Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.

Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa"
Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää
siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile,
että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi
siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.

       *       *       *       *       *

Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään
kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset
virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.




Itsemurha.


Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että
kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä,
mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä
pientä palvelusta.

Kertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:

Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri
olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä
joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja
korvat kuulla.

Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen
uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.

Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa
juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä,
kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä
ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja
Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä
kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä
ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos
kunnolla sekään — saattoi purkaa.

Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma
tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.

Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman
jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta,
kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen
oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme,
että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.

Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat
siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon
nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon
pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan,
aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän
nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja
kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman
pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin
jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä
täydellisesti.

Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva
pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.

Hilma vain tanssi, tanssi...

Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut
näyttämöltä.

Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä
rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun
limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.

Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen
paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi
korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen
viestin:

 "Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin
 heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni?
 Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle
 jonka vannoin tahdon olla uskollinen.

                                                   Petteri.

    Sen kukan, jonka lahjoitit
    Minä laitoin kasvamaan
    Se onpi mulle tuottanut
    Nyt mielen raskahan.

Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta
kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa
viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.

Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin
tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut
Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen
iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja
epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin
kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä
ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan
sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus
kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä
sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.

Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen
pois tästä surkeudesta.

Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin
ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei
luopunut sulhostaan.

Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen
tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen
palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.

Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa
puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat
tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.

Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja
esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.

Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi
markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.

Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen
arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella
maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä
oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja
hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa
räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:

Akka! Akka! Kä-kä-kä-kä!

Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli
Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet
voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.

Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin
pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän,
kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä
edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella
olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan
poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun
näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen
vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran
selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan
merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan
kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran
elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.

Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset
läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä
oli hyvää aikaa.

Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi
hän nähnyt aaveen.

Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun,
joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä...

Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt
vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän
Petterin vaikka tuhansien joukosta!

Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.

Karuselli pysähtyi samassa.

Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä
seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.

Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat
pysähtyivät katsomaan taakseen.

Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta
markkinatorilla.

Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti
aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:

Mi — mitä... Hilma?

Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se
yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla
tavalla väkijoukkoon.

Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli
milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt
vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut
ihmeissään:

— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun
kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.

— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?

— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin
puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.

Miina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.

Hän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.




Koi.


Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten
maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan,
ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain
isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.

Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin
tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on
palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden
varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä
murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa
minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos
tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit
tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme,
monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita
mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla
herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä
koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan,
vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi.
Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät
koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja
anteliaisuuttasi.

Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa
taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen
koi pitää puolensa.

Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon,
niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:

Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri
kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä
liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan
varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä,
kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että
suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti
yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti
ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.

Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten
toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä
ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.

— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä
vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin
oven ja...

Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat
peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan,
kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä
ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui
tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.

Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat
luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina
paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta
vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.

Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun
aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.

Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä,
mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä
alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen
mielenhäiriöön.

Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin
silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä
kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin
saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa
silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä,
poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson
samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta,
läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:

— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!

Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra
Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet
sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.

Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin.
Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä
lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen
vieraatkin huomasivat.

Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät
pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.

Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin
kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun
ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen
muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa
leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei
siihen enää kukaan kehdannut katsoa.

Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi
kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan
toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle,
pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon,
jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien
paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.

Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt
vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt
yksinomaan koihin.

Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä
kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei
olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista.
Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot
putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin
paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren
joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja
tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun
mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.

Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.

Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.

Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.

Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen
rintakuva.

Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi
hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja
läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti
valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa
silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.

Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin
voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän
oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi
vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa
jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.

Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra
Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut
mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon
koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi
sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat
eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen
esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko
tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.

Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten
tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti
kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan
ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen.
Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä
murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko
murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi
vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja
paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi.
Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat
juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden
silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta
ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit
ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra
Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan
koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan
huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä
ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta
hiiteen.

Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja
tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto
oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi.
Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.

Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.

Se istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.




Laiton kokous.


Pöydällä oleva puhelin kilahti.

Tartuin kuulotorveen:

— Halloo sanomat!

— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja
sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla.
Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi
täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous...

Läksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.

       *       *       *       *       *

Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin
käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.

Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs
rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten
kuningattareksi Vilhelminaksi.

Puheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui:

— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta
pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan
tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin
yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin
suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta
valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain
kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi
valitaan...

Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena
yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin
kuninkaalliseen nenään.

... että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.

— Hyvä!

Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan
kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen
sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat
uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.

Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten
hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat
esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä
johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia
järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät,
niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.

Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat
jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin
700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren
yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.

— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.

— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.

Abdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:

— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä
yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja
heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin...

(Useita ääniä):

— Asiaan!

— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin
luvattiin minulle, ettei haaremiani...

(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!... pysykää asiassa!...
Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin,
ruotiukolla!)

Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui
loukkoonsa pää tutisten.

Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä,
saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin,
että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.

Puheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:

— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s.
kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa...

Häneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.

— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.

Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen,
hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:

— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja
haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?

Puheenjohtaja:

— Kuka te olette?

— Presidentti Castro.

Syntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:

— Ulos!

— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti
päänsä ovesta sisään ja huusi:

— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee
kohta tuntemaan!

Sitten hän katosi.

— Herra puheenjohtaja!

Parraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:

— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.

— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani.
Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista
tointa ja...

Huutoja:

— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän
asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.

Samassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:

— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta
kokousta.

Puheenjohtaja:

— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat
perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä...

Komisarjus:

— Saanko nähdä jäsenkortit!

Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja
ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.

Komisarjus:

— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!

Nyt äkkäsi poliisimies minut:

— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä...

Hypähdin ylös ja heräsin.




Eräs tuttavuus.


Kamalasti tuulikin.

Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin
päästäni.

Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti
lähteä omille teilleen.

Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän
liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Siitä alkoi tuttavuutemme.

Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis
tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla
vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.

Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään
vapaata pöytää ei ollut.

Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri
huonetta.

Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.

Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan
sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti
minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä,
jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja
joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta
enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta
hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.

Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme
siksikin vanhat tuttavat".

Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään
kehdannut kysyä hänen sukunimeään.

Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme
ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen
onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.

Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun,
vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi
sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka
näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen
alkaessa etsineet sen alta suojaa.

Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä
seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä
sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.

Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi
450 markan suuruiseen vekseliin.

Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi
miehuutta.

Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja
pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain
yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä,
että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain
lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli
hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.

Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin
kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.

Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen
välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.

Eilen tuli hän vastaani kadulla.

Hän ei tuntenut minua.

Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.




Eräs toinen tuttavuus.


— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla...

Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja
uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.

Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan
vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa
olevilla sanoilla.

Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.

Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:

— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.

Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin
että:

— Vai niin!

Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen
vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.

Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat
kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:

— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.

— Vai niin.

— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.

— Hm.

Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.

Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen
lähelläni. Keskustelu jatkui:

— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?

— Ei..

— Ei oo mullakaan — puh!

Ja vähän ajan perästä:

— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa...

— Oojah!

— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo...

— Hm.

Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle,
ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja
loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.

— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?

— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.

— Siinä oon neljissäkymmenissä... ja rahoja on pankissa... eikä velekaa
kellekään.

— Hm... onhan se mukava!

— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin.
Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään
puutosta.

Paussi. Ja sitten:

— Mikä sitä työ ootta?

— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen...

— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on
virkana?

— Eipä paljon mikään...

— Ette taija olla insnyöri?

— Enhän minä insinööri... Muuten vain vähän kirjottelen...

— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!

— Hm, no sinne päin.

Paussi. Sitten miettiväisesti:

Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!

Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että
jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.

Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.




Parturissa.


Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia
täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.

En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan
vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi,
koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen
jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.

Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.

Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.

— Minulla oli kiire.

Piti nimittäin lähteä matkalle.

Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.

Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen
seitsemän minuuttia.

Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan
vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan
siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa
kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia,
joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä
minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia
saattoi lisätä.

Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä;
parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o
A.B:n prokuristi.

Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan
hänen, leukaansa.

Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme
minuuttia.

Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja,
repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.

Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.

Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut
hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan
näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.

Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman
taaksepäin.

Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen
vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.

Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.

Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski
hän puuteroida ne.

Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni
omituista kuumennusta.

Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin
nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa
paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire...

Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin
pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään
lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!

Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski
hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.

Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja
tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.

Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea
todellista, leppymätöntä vihaa.

En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.

Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten
käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..

Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.

Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi
sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi,
yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää
sitä kaulaansa?

Niskanappi putosi lattialle.

Mutisten kirouksen kumartui hän ähkyen hapuilemaan sitä, mutta tuolilta
hän ei noussut.

Parturi löysi napin ja ojensi sen hänelle.

En ajatellut mitään. En voinut ajatella mitään. Tylsistyneenä tuijotin,
vain hra Carlsonin niskaan. Jonkinlainen vaistomainen tunto minulla
sentään oli, että voisin murhata hra Carlsonin.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kauan aikaa vielä kului,
ennenkuin hra Carlson oli saanut kauluksensa kiinni ja noussut
tuolilta. Ei myöskään siitä, kuinka kauan parturi auttoi päällystakkia
hänen ylleen. Olin jonkinlaisessa horrostilassa.

— Olkaa hyvä!

Havahduin ja siirryin istumaan parranajotuoliin.

Se oli vielä lämmin. Se tuntui oikein polttavan.

Silloin muistin jotain. Sydämeni lienee joksikin aikaa pysähtynyt.

Katsoin kelloon. Junan lähtöön oli kahdeksan minuuttia. Siis kaksi
minuuttia parturin käytettäväksi.

Ilmoitin sen parturille, ja hän näytti huolestuvan, alkaen suurella
kiireellä saippuoida leukaani.

Tein sen huomion, että parranajokin voidaan tarpeen vaatiessa suorittaa
melkoista lyhyemmässä ajassa kuin mikä siihen tavallisesti käytetään.

Parturi yritti toimittaa jälkiajelunkin. Sekunnissa ehti hän saippuoida
uudelleen kasvoni.

Sysäsin hänet luotani, syöksähdin ylös, pyyhkäsin saippuavaahdon
pyyhinliinaan, jonka heitin lattialle ja juoksin ulos, temmaten
ohimennessäni päällystakin ja hatun naulasta.

Kun ajuri pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.

Se ei oikeastaan ollut enää kovin suuri yllätys minulle. Mutta erittäin
harmillinen juttu se joka tapauksessa oli.

Poliisi astui määräperäisin askelin alas aseman rapuilta ja käski minun
pyyhkiä saippuavaahdon korvistani.

Vannoin kostavani hra Carlsonille.

Pian olin selvillä siitä, että hän kävi kahdesti viikossa parturissa.
Keskiviikkona klo 6:n ja 7:n välillä ja lauantaina klo 3:n ja 4:n
välillä.

Seuraavana keskiviikkona läksin klo 6 aikaan illalla vaanimaan
parturini edustalle.

Klo 6,20 näin hra Carlsonin tulevan pitkin katua liikkeestään päin.

Seisoin oviaukossa — parturin ovi on muurin syvennyksessä, kynnys
ulkopuolella — kunnes hra Carlson oli päässyt aivan lähelle.

Silloin astuin sisään.

Hra Carlson astui sisään kolme sekuntia myöhemmin.

Minun edelläni ei ollut ketään, mutta hra Carlson sai odottaa lähes
tunnin.

Noudatin häneltä itseltään oppimaani menettelytapaa, täydentäen sitä
useilla omilla keksinnöilläni, jotka osottautuivat erinomaisesti
aikaahaaskaaviksi.

Poistuessani vilkasin hra Carlsoniin.

Hän oli tulipunainen. Tummanpunainen olisi ehkä parempi sana.

Lauantaina kävi samalla tavalla.

Astuin sisään kaksi sekuntia ennen hra Carlsonia.

Puolen tunnin, kuluttua nousi hra Carlson ylös ja sanoi parturille
tulevansa vähän myöhemmin takaisin.

Olin aikonut leikkauttaa tukkani, mutta muutin nyt suunnitelmaani.
Tyydyin vain parran ajoon, maksoin ja läksin.

Seisahduin odottelemaan viereisen korutavarakaupan akkunan eteen.

Hra Carlson palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.

— Odottaessani oli minulle tullut vilu, mutta minä vihasin hra
Carlsonia.

Astuin jälleen sisään parturiin silmänräpäystä ennen kuin hra Carlson.

Sanoin parturille huomanneeni, että tukkani kaipaisi hieman
lyhentämistä.

Istuessani jälleen suuren peilin edessä näin, hra Carlsonin ilmeestä,
että hän vihasi minua.

— Odotahan, poikaseni, ajattelin minä. Tämä on vasta alkua.

Hra Carlson sai odottaa jälleen tunnin.

Kidutettuani tällä tavoin hra Carlsonia kolme viikkoa, sain seuraavana
keskiviikkoiltana suureksi suuttumuksekseni odottaa häntä turhaan.

Vihdoin sain selville, että hän oli muuttanut parturiaikojaan. Myöskin
sain uudet ajat selville.

Kun hra Carlson pääsi tyrmistyksekseen perille keksinnöstäni, katosi
hän kokonaan.

Kaikesta päättäen oli hän muuttanut parturia.

Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Se ei enää ollut rehellistä
peliä.

Siinä osassa kaupunkia ei ollut muuta parturia kuin se, jonka
liikehuoneessa taistelumme oli käyty.

Hän kävi siis kirottuine, näppyläisine leukoineen kokonaan toisissa
kaupunginosissa.

Mutta minä olin vannonut kostavani hra Carlsonille. Sammumaton vihani
antoi minulle voimia ja sitkeyttä, ja oveluuteni kehittyi viikko
viikolta.

Kahden viikon kuluttua oli hra Carlson taas kierroksessa. Seuraavalla
viikolla olivat hänen määräaikansa selvillä.

Hän oli jälleen satimessa.

Sen jälkeen olen vainonnut hra Carlsonia kuin metsän otusta,
järkähtämättömästi ja säälimättömästi.

Ei ole yhtään parturia, jossa emme olisi käyneet.

Vihdoin hra Carlson alistui kohtaloonsa ja antautui.

Käytämme jälleen vanhaa parturiamme, jossa hra Carlson taas, kuten
menneinäkin aikoina, käy klo 6:n ja 7:n välillä keskiviikkoisin ja klo
3:n ja 4:n välillä lauantaisin.

Hän tulee aina paksu kirja kainalossa. Viimeksi on hän lukenut
"Montekriston kreiviä".

Olen laskenut, että hän on minun tähteni jo menettänyt yhteensä 52
tuntia.

Tämän tuloksen saavuttaakseni olen minä, tunnit ja neljännestunnit
yhteenlaskettuina, menettänyt ainakin pari viikkoa.

Mutta minun aikani ei olekaan niin kallista kuin hra Carlsonin aika.
Hyvään ja kauniiseen ja oikeaan tarkoitukseen liikenee sitä kernaasti
muutama kuukausi.

Tai vaikkapa vuosikin.




Muotihulluus.


Ihmiset ovat tulleet niin epäuskoisiksi tähän maailman aikaan, etteivät
ne aina tahdo oikein uskoa esim. kaikkea, mitä minä kirjoitan.

Vaikka minä ainakin omasta mielestäni olen kuitenkin niinsanoakseni
lihaksi tullut totuus (ja lihamäärän mukaan laskettuna yksi ihmiskunnan
suurimpia totuuksia).

Tämän epäuskoisuuden syitä ja syntyjä syviä en tahdo tässä ryhtyä
punnitsemaan. Totean vain yksinkertaisesti, että niin on asianlaita.

Ja kun asianlaita kerran niin on, niin ei minulla ole suuriakaan
toiveita siitä, että tähän kirjoitelmaani sisältyvä kertomus tulee
uskotuksi laajoissa kansankerroksissa.

Mutta minkäs minä sille voin.

Eikä tämä sitäpaitsi olekaan kirjoitettu epäuskoisia varten, vaan
sellaisille, jotka jaksavat uskoa sellaisetkin tapahtumat, jotka
päältänähden näyttävät hieman merkillisiltä.

Alkaakseni alusta, niin pyydän saada lausua julki otaksuman, että
kunnioitettu lukijani on tullut kiinnittäneeksi huomiotansa viime
aikoina kaikissa lehdissä näkyneisiin uutisiin hännättömistä kissoista.

Ensimmäinen uutinen siitä vaikutti hieman yllättävästi.

Hännätön kissa — sehän on melkein samanlainen käsite kuin esim.
langaton sähköitys.

Mutta niinkuin aikoinaan uskomattomalta tuntuva uutinen langattomasta
sähköityksestä sittemmin osoittautui todeksi, niin myöskin setvisi
pian, ettei puhe hännättömistä kissoista ollut perätöntä lorua.

Ensin niitä ilmoitettiin olevan jossain Vaasan tienoilla.

Asia katsottiin niin merkitykselliseksi, että Helsingistä käsin
pantiin alulle — tai ainakin kehoitettiin panemaan alulle — oikein
tieteelliseen tapaan järjestetty tutkimus noista vaillinaisista
kissoista ja heidän ominaisuuksistaan.

Hännättömistä koirista ei kukaan välitä mitään. Kaduillamme
juoksentelee koiria, joilla hännän paikalla ei ole edes tynkääkään,
mutta joita ei kukaan ole näkevinäänkään, puhumattakaan siitä, että
tiedemiehet ryhtyisivät suurennuslaseilla tutkimaan asianomaista kohtaa
niiden ruumiista.

Mutta muutaman rivin pikku-uutinen hännättömistä kissoista sai kohta
aikaan melkoisen humun.

Tästä päättäen on siis kissan häntä paljon huomattavampi, tärkeämpi ja
arvokkaampi ilmiö luomakunnassa kuin koiran huiskutin.

Kun koko kansan silmät olivat odottavina kääntyneet Pohjanmaalle päin,
heräsivät Suomen muutkin maakunnat valvomaan oikeuksiaan.

Hämeestä, Uudeltamaalta, Savosta — eri tahoilta maata kajahti huuto:

— Täällä on myöskin hännättömiä kissoja!

Syntynyt on melkein yhtä kova kilpailu kuin aikoinaan niinsanotuista
"mammuttipumpuista".

Hännättömät kissat ovat äkkiä tulleet muotiin. Hännälliset ovat lyödyt
laudalta ja häpeävät syvästi häntäänsä.

Ja nyt alkaa kertomuksemme.

Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan
kirjavaa kissaa.

Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja,
hienompaa sukupuolta molemmat.

Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat
ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat,
siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina
tarmokkaita ovat myös kumpikin.

Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille
vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia
hännättömistä kissoista.

Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä,
että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon
emäntä leikillään toivoi:

— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!

Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua
kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota,
mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat
kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen
syvissä mietteissä.

Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja
katselivat sitä vihaisesti.

Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista
ja raapimista.

Hän meni avaamaan.

Ja...

En tiedä, uskallanko kertoa. Ainakin on heikkohermoisen lukijan parasta
lopettaa tähän.

Niin, emäntä avasi oven.

Sisään tuli toinen hänen rakkaista kissoistaan peräti viheliäisen
näköisenä, mutta ylpeä, voitonriemuinen katse kissansilmissään.

Sillä ei enää ollut häntää!

Hännän paikalla oli vain verinen tynkä...

Emäntä oli tietysti pyörtyä.

Kun hän siitä sitten vähän tointui, toimitti hän hännäntyngän sidotuksi.

Sinä päivänä ei talossa ollut ylpeämpää henkilöä kuin se hännätön
kissa. Aina se vain näytteli itseään ja pyörähteli ihmisten edessä.
Nimittäin milloin ei seisonut peilin edessä ihailemassa itseään.

Mutta toinen kissa oli kuin tulisilla hiilillä. Se istui koko
aamupäivän keittiön pimeimmässä sopessa kärsien kateuden kaikkia tuskia
ja kiroillen hiljaa häntäänsä.

Puolenpäivän aikaan alkoi se raappia ovea ja pyrkiä ulos.

Palvelustyttö avasi oven ja hännäkäs kissa livahti pihalle.

Mutta emännän olivat vallanneet pahat aavistukset. Nähdessään kissansa
juoksevan häntä pystyssä pihan poikki kadulle kiiruhti emäntä perässä.

Kadulle tultuaan katseli hän hetken aikaa turhaan ympärilleen, mutta
havaitsi sitten kissansa istuvan jonkun matkan päässä raitiotien
vieressä — häntä kiskolla...

Se odotti siinä vapisten raitiotievaunua, joka jyristen kääntyi juuri
Humalistonkadun kulmasta.

       *       *       *       *       *

Emäntä ehti hädintuskin pelastaa kissansa, mutta viimemainittu ei siitä
näyttänyt olevan ensinkään kiitollinen.

Hännättömän kissan hännäntynkä on nyttemmin täysin parantunut, ja
mainittu kissa on epäilemättä onnellisin olento Turun kaupungissa.

Mutta hännäkäs kissa, jonka epäonnistuneesta yrityksestä edellä
kerroin, on tämän kaupungin onnettomin olento.

Sitä täytyy nyt alituiseen pitää silmällä. Kun ukko liiterissä hakkaa
halkoja, koettaa se tupata häntänsä pölkylle, milloin taas yrittää
pistää sen oven rakoon.

Emäntä, on alkanut lopuksi arvella, että paras lienee viedä kissa
eläinlääkärille ja pyytää tätä toimittamaan hännän leikkaus.

Olen tahtonut kertoa tämän todenmukaisen, surkuteltavan ajankuvan
osoitukseksi siitä, miten muotihulluus on levenemässä yhä laajempiin
kerroksiin.




Taistelunhaluinen Tiitinen.


Itsellinen Julius Tiitinen, Suonenjoen pitäjästä, on joutunut
erimielisyyksiin Kymi-osakeyhtiön kanssa.

Kansalainen Tiitinen on nimittäin vakuutettu siitä, että tila nro 12
Suonenjoen pitäjän Tyyrinmäen kylässä kuuluu oikeastaan vanhastaan
hänelle eikä yhtiölle, joka sitä nykyjään hallitsee ja vallitsee.
Tämän johdosta hra Tiitinen, jonka mieleen hallitusvallan voima
ja mahti — tietenkin monien viimeaikaisten tapahtumien nojalla —
erinäisten oikeudellisten kysymysten ratkaisussa on tehnyt valtavan
vaikutuksen, on nyttemmin kääntynyt hänen ylhäisyytensä Suomenmaan
kenraalikuvernöörin, yleisesikunnan kenraaliluutnantin Frans Albert
Aleksandrovitsh Seynin puoleen anomuksella, jossa hän pyytää tätä
määräämään yhtiön luovuttamaan tilan hänelle.

Jostakin syystä — luultavasti entisten kokemustensa perustuksella —
epäilee edellämainittu Julius Tiitinen kuitenkin, ettei yhtiö ehkä
sittenkään olisi halukas luopumaan tilasta.

Miten olisi asia silloin ratkaistavissa?

Siihen vastaa useinmainittu Julius Tiitinen anomuskirjelmässään
seuraavasti:

"Eli jos yhtiö ei luovuta kauppasummalla takaisin, niin pyydän jos
Teidän Ylhäisyytenne määräis kaksintaistelun minun ja Kymi-yhtiön
kanssa että yhtiö valitsisi yhden isännistänsä, minä totuuten ja
vanhan perintöoikeuden puolesta olen valmis panemaan vereni ja henkeni
alttiiksi, jos Teidän Ylhäisyydenne määräis pistintaistelun eikä
ampuma-taistelua. Sillä käännyn Teidän ylhäisyydenne puoleen, joka
olette koko Suomenmaan isä, tuki ja turva ja Jumala varjelkoon Teidän
ylhäisyyttänne, suurivaltainen Herra Genraalikuvernööri."

Siinä on nyt kerrankin selvä ja rehti ehdotus. Vieläpä aseiden
laatukin on kaikkea inhimillistä viisautta ja varovaisuutta noudattaen
määritelty. Sillä mikäpä niitä nykyaikaisia ampuma-aseita tietää.
Voisihan rikas yhtiö väärää asiaansa puolustaessaan varustaa
edustajansa esimerkiksi Kruppin kanuunalla, ja silloin kävisi vanhalla
suustaladattavalla haulipyssyllään asestetulle Julius Tiitiselle
hullusti.

Mutta pistin kouraan sekä tirehtöörille että Tiitiselle, niin molemmat
ovat varustustensa puolesta tasaväkiset. Sekundanteiksi voidaan viran
puolesi määrätä nimismies, poliisikonstaapeli, lukkari ja lautamies.
Lääkärinä toimikoon kirkonkylän apteekkari.

Sitten mennään sinne Katajikkokankaalle kruununmakasiinin taakse,
tirehtööri ja Tiitisen Juljus käärivät hihansa ylös, sylkevät
kouriinsa, tarttuvat pistimiinsä ja alkavat sohia toisiaan.

Kenraalikuvernöörin kanslia on ottanut vielämainitun Julius Tiitisen
ehdotuksen harkittavakseen ja vaatinut Kuopion läänin kuvernöörin
lausuntoa asiasta sekä samalla ilmoitusta puheenaolevan Julius Tiitisen
mielentilasta.

Se jälkimäistä seikkaa koskeva kysely on tietysti aivan joutava ja
turhanpäiten loukkaava. Ei tämä Tiitisen Juljus sen hullumpi ole
kuin monet muutkaan, jotka viime aikoina ovat kääntyneet "Suomenmaan
isän, tuen ja turvan" puoleen, saadakseen sieltä apua suomalaista
oikeutta vastaan, ja joiden anomuskirjelmäin johdosta virastot on pantu
suurella kiireellä selityksiä laatimaan ja virkamiehet kuvernööreistä
poliisikonstaapeleihin asti hyppäämään ja hääräämään, niin että selät
höyryävät.

Ei, hänen anomuksensa on vain omintakeisempi ja nykyaikoina harvinaista
persoonallista rohkeutta ja taisteluhenkeä uhkuva.

Toivokaamme että "Suomenmaan isä, tuki ja turva" määräisi pistimet.




Normaali-ihminen.


Aikaansaseuraava lukija on luonnollisesti huomannut, uutisen
suomalaisesta normaali-ihmisestä, jota on etsitty Rovaniemeltä, mutta
jota tullaan etsimään muualtakin. Mitataan millimetrilleen ja punnitaan
grammalleen suuri joukko nuorisoa eri yhteiskuntaluokista, ja laaditaan
sitten näiden mittausten ja punnitsemisten avulla kullekin ikäluokalle
suomalainen normaalimitta, johon sitten jokainen voi verrata omia
jaloja piirteitään.

Kaikki mitataan: pituus, paksuus ja leveys, paino, pääkallon
ulottuvaisuudet eri ilmansuuntiin, rinnan laajuus, silmien väri,
valtimon tykytykset... niin, vieläpä kukkarokin, sillä on päätetty
ottaa huomioon myöskin taloudellinen asema. Otetaan niinikään selville
muistin tarkkuus ja huomaamiskyky.

Tästä tulee jännittävää, kunhan ne mitat valmis tuvat: Se tulee olemaan
melkein yhtä jännittävää kuin osanotto miljoona-arpajaisiin.

Minua itseäni huolestuttavat hiukan jalkani.

Luulen, että ne ovat koko joukon pitemmät kuin suomalaisen
normaali-ihmisen. Räätäli pyrkii aina tekemään minulle hiukan liian
lyhyet housut. Räätälit tekevät tietysti mieluimmin suomalaisia
normaalihousuja, etenkin silloin kun kankaat ovat kalliita, ja
räätälin! pitää arvattavasti velvollisuutenani hankkia itselleni
sellaiset normaalijalat, jotka mahtuvat normaalihousuihin. Räätäli on
mahdollisesti oikeassa ja minä väärässä, vaatiessani, että housujen
pitää olla minun jalkojeni mukaiset, mutta olen huomannut vaikeaksi
saada koipiani lyhemmiksi kuin mitä ne ovat.

Mutta pääni on tavattomasti lähellä suomalaista normaalikalloa.
Kahden vuoden kuluessa olen kahviloissa ynnä muissa yleisissä
paikoissa menettänyt kolme tai neljä hattua ja lakkia, uutta ja
kaunista pääkappaletta, joiden sijasta on naulakkoon jätetty vanhat
päivänpolttamat rasut. Se johtuu tietysti siitä, että pääni on
samankokoinen kuin useimpien muidenkin Suomen äänioikeutettujen
kansalaisten pää, niin että huonojen hattukulujen omistajat aivan
huomaamattaan vaihtavat päähineensä minun hattuuni.

Toivoisin mieluummin, että pääni ei olisi normaalipää, mutta että
koivet sen sijaan olisivat normaalikoivet. Silloin saisin ehkä pitää
oman knallini, ja housuni mahtuisivat parahiksi jalkoihini. Huonojen
housujen omistajien olisi hieman vaikeata menetellä erehdyksessä
housuihini nähden samalla tavalla kuin huonojen hattujen omistajat
menettelevät hattuihini nähden.

Normaalimitoista on käytännöllistäkin hyötyä monella tavalla.
Yksinäisyyteensä kyllästynyt 23-vuotias nuorukainen voi julkaista
seuraavan ilmoituksen:

"Hei tytöt ja nuoret lesket! 23-vuotias mies, joka ihmeellisen
täsmällisesti täyttää normaalimitat, haluaa kirjevaihtoon kanssanne,
saadakseen painaa teidät normaalisydäntään vasten (75 tykytystä
minuutissa). Kirjeet vastataan kirjeillä ja valokuva pyydetään. Minun
kuvani näkyy normaaliluettelosta siltä sivulta, jolla on kuvattuna
23-vuotias normaalimies. Pila kielletään, vaitiolo luvataan. Vastaus
nimimerkille 'Normaalirakkaus' Turku poste restante."

Luulen, että kukkaroni on normaalikukkaro. Se on nimittäin tavallisesti
tyhjä, ja olen huomannut, että jokainen, jolta yritän pyytää viitosta
tai kymppiä, valittaa samaa omasta kukkarostaan.

Jos se komitea, joka toimittaa normaalisuomalaista koskevia
tutkimuksia, julkaisee niiden tulokset kirjana, niin olen varma siitä,
että sillä kirjalla on suurempi menekki kuin unikirjalla. Se ostetaan
joka taloon, ja sitä tarvitaan aina. Kun nuori mies rakastuu neitoseen,
niin ottaa hän kirjan taskuunsa ja sentimetrimitan toiseen taskuunsa,
menee rakastettunsa tykö ja mittaa hänet, verraten sitten numeroita
normaalitytön numeroihin. Kun normaalipojat sitten aina menevät
naimisiin normaalityttöjen kanssa, niin syntyy tähän maahan vähitellen
normaalirotu, jonka jäsenet ovat niin toistensa näköisiä ja kokoisia
kuin tulitikut.

Suomalaisen normaali-ihmiskomitean aate on epäilemättä hyvä. Mielestäni
olisi sitä kuitenkin kehitettävä, eikä pysähdyttävä vain ihmiseen.

Olisi myöskin määriteltävä suomalainen normaalitalo: minkä näköinen
ja kokoinen se on, montako huonetta siinä on, montako normaalileipää
mahtuu sen leivinuuniin ja montako askelta sen rapuilta on saunaan.

Olisi sitäpaitsi määriteltävä suomalainen normaalihevonen ja
normaalilehmä, normaalivasikka ja normaalihieho, normaalisonni,
normaalilammas ja normaalipässi, normaalisika ja normaaliporsas,
normaalikana ja normaalikukko, normaalikoira ja normaalikissa.

Kun nämä seikat olisi saatu selville, voisi jatkaa normaaliperunalla ja
normaalirehunauriilla, normaalijuuriskalla ja normaalikaalinkerällä.

Työmaa on laaja kuten näkyy.

Mutta se ei rajoitu vielä siihenkään. Sitä voidaan laajentaa yhäkin
laajemmille aloille.

Millainen on suomalainen normaalikylä? Millainen on suomalainen
normaalikirkko? Entäs normaalipappi ja normaalipapinrouva? Kuinka pitkä
on normaalisaarna, ja kuinka pitkä on normaalitukkapölly kinkereillä?
Miten kauas kuuluu normaalilukkarin laulu ja normaalivallesmannin
kirous?

Kuta kauemmin näitä tutkimuksia jatketaan, sitä suuremmaksi kasvaa
tiedonjanomme.

Kuinka suuri on normaalikahvipannu? Kuinka monta kuppia se vetää?
Kuinka monta kuppia juo normaali-kahvitäti päivässä, ja kuinka monta
sanaa ehtii hän kunkin kupin aikana puhua? Kuinka monta ryyppyä
normaalijuoppo kaataa vuodessa ja kuinka punainen normaalijuopon nenä
on?

Kaikki nämä seikat kaipaavat tutkimusta. Kaikista näistä asioista olisi
mieltäkiinnittävää saada selko.

Kunhan vain eivät sen tekijät ennemmin loppuisi Kuinka monella
lyönnillä takoo normaalisuutari naulan kengänpohjaan? Kuinka monta
lautamiestä nukkuu normaalikäräjillä yhtä aikaa?

Paljon on tutkimista. Ja merkillistä on, että mitä enemmän saa tietää,
sen suuremmaksi tulee tiedonhalu.

Sellaista se on aina.

Toistaiseksi saanemme kuitenkin tyytyä siihen, että saadaan tulkituksi
ja määritellyksi suomalainen normaali-ihminen. Siinäkin lienee aluksi
aikamoinen työ. On määriteltävä normaalinenä ja normaalivatsa,
normaaliparta ja normaalikynnet.

Monta seikkaa on otettava huomioon.

Mutta joka sitten kaikki ne mitat ja säännöt täsmälleen täyttää,
hänellä on syytä tuntea itsensä tyytyväiseksi.

Jään odottamaan tutkimuksen tuloksia.

Kun ne on julkaistu, ilmoitan sitten, missä suhteessa minä täytän
normaalimitat.

Jollei mitään tällaista ilmoitusta näy, niin on lukijalla syytä päästää
pieni osanottava huokaus puolestani.

Silloin en nimittäin ole täyttänyt normaalisuomalaisen vaatimuksia
missään suhteessa — en yhdessäkään ainoassa suhteessa.

Kamalalta tuntuu ajatella sellaista mahdollisuutta, mutta voihan
niinkin käydä... ellei komitea hyväntahtoisesti sattuisi valitsemaan
juuri minua normaali-ihmiseksi. Mikä olisi kovin hauskaa.




Ei goliera buuhun noushe.


Turun torilla.

Sinä suurena kolerakesänä.

Pääryniä. Punapaitainen ryssä. Minä.

— A oshtaka härra hjuva päärona! Viishtoispenni kappala.

Viimeistä edellisen vuorokauden kuluessa oli Pietarissa todettu 113
koleratapausta.

— En osta.

— Miks et oshta? Oshta pois päärona! Ei ole kallis päärona!
Viishtoispenni kappala, härra!

— En osta. Lääkärit sanovat...

— Leekari! Leekari! Mitä leekari sanovat?

— Sanovat, ettei nyt saa syödä pääryniä.

— Mikshei, mikshei?

Punapaitaisen silmät palavat.

— Sanovat, että niistä voi tulla kolera.

— Leekari! Ennen leekari sano, että joka aamu pidä päärona syödämän,
niin sitten hjuva tulemat. A nyt sano, että tule goliera! Mishtä
tulemas Härra, mishtä tulemas?

Arv. yleisöä alkaa keräytyä.

— Mishtä tulemas? Minä kysyn: mishtä tulema Vashtaka, härra!

— Päärynästä.

Kaupustelija arv. yleisölle:

— Minä kysyn: mishtä tulemas, a ei taida härra vashtata! Eikä taida
vashtata leekari.

Sitten minulle:

— Päärona Venähellä kashvamas buussa korgiaila, liki daivashta. Ei
goliera buuhun noushe! A jos ieibä loppu, a sitten tule goliera.

Ja nuolaistuaan huuliaan:

— Minä joka päivä kymmenen kappala pääronia syönyt, a ei vieläkä kondit
pyshtys!

Uskoin.

Ja ostin.

Ja söin.

Enkä ole vieläkään sairastunut koleraan.




Pässi.


Ihminen vanhenee. Mikäpäs siinä. Vanheneehan hevonenkin, vaikka sillä
on kaksi paria jalkoja päästäkseen vanhuutta pakoon.

Lähestyvän vanhuuden oireita kuuluu olevan, että alkaa nähdä unia
lapsuutensa aikuisista tapauksista ja asioista. Unissa ja ihmisen
unielämässä on oikeastaan paljon merkillistä. Kirjoitan ehkä joskus
toisen kerran siitä laajemmin ja tieteellisemmin. Tällä kertaa
kirjoitan vain pässistä.

Näin viime yönä unta siitä vanhasta pässistä, joka lapsuudessani
oli meidän naapuritalossamme. En ole muistanut koko pässiä ainakaan
viiteenkolmatta vuoteen, joten ei kumminkaan tässä tapauksessa pidä
kutiaan se uniteoria, minkä mukaan unet johtuvat niistä kokemuksista
tai ajatuksista, joita meillä on ollut edellisenä päivänä tai
lähipäivinä sitä ennen.

Oli merkillistä, että tunsin unessa sen pässin oitis, vaikka minulla
ei ole ollut kunnia tavata sitä lähemmä kolmeenkymmeneen vuoteen.
Olen sittemmin aikojen kuluessa ja toimeni takia tullut tekemisiin
monen kaksijalkaisen, rikkaan, upean, kuuluisan, oppineen tai
muuten huomattavan pässin kanssa, joista en olisi voinut muutamia
kuolemaksenikaan tuntea esimerkiksi noin vuoden päästä, tuskinpa
seuraavalla viikollakaan, sillä suuren kaupungin väenvilinässä
unohtuvat kerran nähdyt kasvot helposti ja nopeasti, etenkin jos on
niin huono jälleentuntemisaisti kuin minulla, mutta sen naapurin
pässin — päästäkseni taas kiinni asiaan — tunsin heti. Ja kuitenkin
myöntää jokainen, joka on pässejä nähnyt, että niiden naamataulut
ovat jokseenkin toistensa näköiset. Niin että naapurin pässin oli kai
täytynyt tehdä minuun erikoisen syvän vaikutuksen.

Muistelmakuviini naapurin pässistä liittyvät pitkät kesäiset
poutapäivät taivaanrannassa asuvine valkeine pilvilinnoineen, rattaiden
ratina etäiseltä maantieltä, kukon kiekaus kesäpäivän-hiljaiselta
kylältä, auki olevat kamarien akkunat, ja uudin, jonka ilmavirta
on vetänyt akkunalaudan ulkopuolelle, äskenniitetyn heinän tuoksu
perunamaan pientareita ja veljeni lakki, jonka omistajansa syystä
taikka toisesta on jättänyt kaivonkannelle.

Kävelen siitä ohi avojaloin, kädet mahtavasti housuntaskuissa, sillä
minulla on ensi kertoja ylläni housut, joissa on oikeat taskut, pitkän
kärttämisen ja mankumisen jälkeen saadut. Pistän kaivonkannella olevan
lakin päähäni, oman lakkini päälle kallelleen, ja kävelen edelleen
mahtavana, kaksilakkisena, housuntaskuisena ja joutilaana, koetanpa
vielä sylkäistäkin yhtä luontevasti kuin Simolan renki, miesten mies,
joka kyntää vähän matkan päässä peltoa ja kohtelee kunnioittavia
lähentymisyrityksiäni yli-ihmisen korkealla ja täydellisellä
välinpitämättömyydellä.

Täällä on vanha saunamme, saunan takana viholaispensaita ja aita, ja
aidan takana naapurin pässi.

Naapurin pässi on sekä pilkattu, vihattu että pelätty. Ennenkaikkea
kuitenkin pelätty.

Sillä se puskee meitä poikia, jos vain pääsee kimppuumme, puskee niin
että paikat paukkuvat.

Ennen se ei ollut puskenut. Se ei ollut edes osannut puskea, vaan
juoksi aina meitä pakoon.

Mutta sitten me päätimme opettaa sen puskemaan, siinä kauniissa
ja luvallisessa tarkoituksessa, että se puskisi naapurin vanhaa
Sauna-Maijaa kun tämä kyykkii perunamaata kitkemässä.

Ryhdyimme siis täydentämään pässin kasvatusta, sillä mitäs pässillä,
joka ei osaa puskea.

Ahdistimme sen johonkin aidannurkkaan, mistä se ei päässyt livistämään,
ja rupesimme sitä sitten siinä härnäilemään ja päkkäilemään otsaan.

Naapurin pässi ei ollut mikään tyhmä oppilas, ainakaan pässiksi. Se
oppi hyvin pian puskemaan, ja puski sitten opettajansa nurin.

Jotain sen pässin luonteessa oli kuitenkin vinossa. Se ei nimittäin
puskenutkaan koskaan Sauna-Maijaa, niinkuin sen velvollisuus olisi
ollut ja jota varten se nimenomaan oli kouluutettu, mutta meitä poikia
puski se erityisellä innolla ja mielihyvällä, niin ettemme enää koskaan
uskaltaneet mennä sen aitauksen sisäpuolelle, jossa naapurin pässi oli.
Se oli suuri vahinko ja pettymys, sillä saman aidan sisäpuolella oli
meidän muutamaan kiviraunioon rakentamamme ylpeä, kyynäränkorkuinen
linnoituksemme.

Mutta tänään oli minulla jaloissani taskuniekkahousut ja päässäni
kaksi lakkia. Sitäpaitsi oli pässi aivan aitauksen toisessa päässä ja
seisoi selin minuun. Päätin siis uhallakin hyökätä linnoitukseen, jonka
muurien takana olisin kyllä turvassa pässin hyökkäyksiltä.

Kiipesin vähin äänin yli aidan ja läksin juoksemaan linnoitusta kohti.
Varmasti ennättäisin sinne, sillä pässi ei vieläkään huomannut minua.
Juostessani huusin pässille ilkkuen "hei!" ja paransin vauhtia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pässikin liikkeellä.

Se läheni hirmumyrskyn vauhdilla. En ollut koskaan nähnyt sen juoksevan
sillätavoin. Enkä minäkään ole koskaan juossut niin kovasti. Molemmat
lakkini putosivat maahan, mutta toivoni, että pässi pysähtyisi
purkamaan niille sisuaan, petti täydellisesti. Pässi ei kiinnittänyt
niihin mitään huomiota. Sitä enemmän kiinnitti se huomiota minuun.

Juoksin hurjistuneena, pitkä tukkani leuhkaen, mutta pässi juoksi vielä
hurjistuneemmin. Aloin käsittää sen kamalan tosiasian, etten ehtisikään
linnoitukseen ennen pässiä.

Sinne oli vielä ainakin viisi syltä, kun pässi ennätti kintereilleni.
Kohottamani hätähuuto katkesi kesken, sillä juuri samassa sain
takalistooni aika paukun. Onneksi oli tämä pässi sarveton. Lensin
ilmassa sylen verran, ja auttoi pässi täten minua lähemmäksi
päämaaliani, mutta vielä oli linnoitukseen pari kolme syltä, ja minä
makasin vatsallani maassa. Kääntäessäni varovaisesti päätäni näin
pässin seisovan aivan takanani, valmiina uuteen hyökkäykseen.

Älähdin ja ummistin silmäni, arvellen loppu olevan lähellä, mutta uutta
paukkua ei kuulunutkaan. Maattuani siten muutaman minuutin ajattelin,
että pässi on mahdollisesti antanut minulle anteeksi, ja kohosin
polvilleni. Samassa sain hartioihini täräyksen, joka paiskasi minut
jälleen vatsalleni.

Huomasin siitä, ettei pässi puske minua niinkauan kuin makaan
pitkälläni, mutta on valmis uusiin väkivaltaisuuksiin heti, kun yritän
nousemaan. Ei siis auttanut muuta kuin maata edelleen liikahtamatta,
leuka maassa.

Päivä paistoi niskaani ja lakitonta päätäni. Kylällä vallitsi
kesäpäivän hiljaisuus. Edessäni oli ruohikkoa, puoleksi kuloontunutta,
ja joku voikukka, takanani seisoi pinkeäkoipinen pässi, pää kekallaan.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut. Ehkä viisi, ehkä
viisitoista minuuttia. Jokatapauksessa tuntui se iankaikkisuudelta.

Vihdoin yritin lähteä ryömimään nelinkontin eteenpäin, mutta takaapäin
tuli heti asianomaiseen ruumiinosaan sellainen puksu, että leukani
loksahtivat vastakkain ja pääni painui jälleen pientareeseen.

Taas makasin siinä, pässin vahtimana. Minusta alkoi tuntua siltä,
että me olisimme oikeastaan voineet jättää opettamatta tuon pässin
puskemaan. Sitten alkoi tuntua siltä kuin kuolisin piakkoin nälkään.
Tavaton nälkä hiukaisi äkkiä sisälmyksiäni. Pässi varmaankin vahtisi
minua siihen saakka, kunnes oli sin kuollut nälkään.

Tämä ajatus täytti mieleni kauhulla. Aloin huutaa ja parkua minkä
jaksoin.

— Mikä hätänä? kuului palvelustyttömme ääni saunan luota. — Hyvä isä,
onko sinua mato pistänyt.

— Pässi! paruin minä. — Puskee!

— Kukas sen opetti puskemaan? huomautti palvelustyttö, kapusi aidan
yli ja ajoi pässin tiehensä. Nöyryytettynä ja viheliäisenä hiivin minä
hänen turvissaan takaisin kotipihan suojaan.

       *       *       *       *       *

Viime yönä näin unta, että makasin maassa, takanani naapurin pässi,
joka juuri oli puskenut minut kumoon. Unessakin huomasin, ettei tämä
nyt oikeastaan ole laitapeliä, sillä olenhan minä aikuinen mies,
jonka pitäisi helposti pitää puolensa tavalliselle maatiaispässille,
mutta tosiasiana pysyi, että pässi oli voitolla. Huokasin ja tunsin
hiukaisevaa nälkää.

Nousin ja yritin nelinkontin ryömiä eteenpäin. Pässi antoi puksun, ja
minä heräsin siihen.

Näläntunne ei kadonnut herättyänikään. Muistin silloin, että olin
eilen, lievän pahoinvoinnin johdosta, syönyt hyvin keveän päivällisen,
enkä illallista ollenkaan.

Tämä näläntunne oli siis yli neljännesvuosisadan kuluttua herättänyt
unessa eloon ammoin unohtuneen kohtauksen lapsuudestani. Varmaankin
oli tuo pikkupojan nälänkuvitelma tavattoman voimakkaasti syöpynyt
alitajuntaani, sillä olenhan minä sittemmin ollut monta kertaa paljon
suuremmassa ja todellisemmassa nälässä.




Raskas velvollisuus.


— Vaikeaksihan se käy joskus velvollisuutensa täyttäminen
virkamiehellekin, myönsi vanha viskaali, sytyttäen miettiväisenä
sikariaan. — Sillä virkamies, myöskin poliisimies, on hänkin loppujen
lopuksi vain ihminen... suoraan sanoen tavallinen, sanokaamme syntinen
ihminen. Jolla myöskin on kurkku, niinkuin muillakin ihmisillä. Kurkku
ja kieli, joka tietää eroittaa hyvän ja pahan. Mutta lait ja asetukset
ovat kiivaat...

Vanha viskaali puhalsi pari savua ilmaan ja jatkoi:

— Siitä on jo vuosia. Olin siihen aikaan kaupunginviskaalina siinä ja
siinä pikkukaupungissa.

Olimme eräänä päivänä tehneet väkijuomatakavarikon. Sitä oli — mitähän
olisi ollut.. seitsemisenkymmentä pikkupulloa pirtua ja muutamia
pulloja viskyä, sitä oikeata ja rehellistä tavaraa, jossa ei vilppiä
ole.

Tuumitaan siinä ylikonstaapelin kanssa, että mitähän näille tavaroille
olisi tehtävä. Minä lopuksi kirjoitan kuvernöörille ja kysyn.

Kuvernööri vastaa. Niin ja niin. Siihen katsoen ja koska ja kun niitä
aineksia ei ole sen suurempaa määrää, niin kaatakaa maahan.

Minä sanon seuraavana päivänä pojille poliisikamarissa, että sellainen
tuli kuvernöörin päätös. Vai niin, vastasivat pojat vähän verkalleen.
Ylikonstaapeli Kurki sanoi, että on se sentään synti. Jumalanviljaahan
se sekin on. Ja konstaapeli Nahunen mutisi, että voisihan se mennä
maahan toistakin, luonnollisempaa tietä. Toisetkin poliisit lausuivat
valittelunsa, mutta minä tiesin ja tunsin, että Kurki ja Nahunen olivat
enimmän huolissaan. Tunsinhan minä laumani, etenkin kun se ei ollut sen
suurempi.

Aivan niin, myönsin minä. Syntihän se on. Mutta se on nyt kuitenkin
kuvernöörin päätös, jota on noudatettava. Älköön siis tämä synti tulko
meidän päällemme, vaan kuvernöörin pään päälle.

— Niinpä niin, huokasi Nahunen. Kun on päätös, niin on päätös. Minkäpäs
sille...

Minä katselin konstaapeleitani vakavasti ja sanoin sitten:

— Meidän on siis, esivallan palvelijoina, pantava esivallan päätös
täytäntöön.

— Niin, mutisivat konstaapelit, katsoen surkutellen kamarin nurkassa
sotilaallisissa riveissä seisovia pulloja.

— Mutta, lisäsin minä. — Ennenkuin me ryhdymme virkamme vaatimaan
toimitukseen, täytyy meidän luonnollisesti olla varmasti vakuutetut
siitä, että me todellakin teemme sitä, mitä meidän on käsketty tekemään.

Poliisit katselivat minua, päällikköään, epäröiden.

Otin nurkasta yhden viskypulloista ja sanoin.

— Tämä on kyllä viskypullon kuori, mutta voimmeko vaadittaessa vannoa,
että sen sisällys myöskin on viskyä?

Kurki alkoi ilmeisesti kirkastua ja vastasi kiireesti?

— Kukas hitto sitä voi maistamatta vannoa?

— Siis täytyy meidän ensin hankkia siitä asiasta varmuus, sanoin minä.
— Onko kenellä korkkiruuvia?

Minulle ojennettiin heti neljä korkkiruuvia. Poliiseita oli ympärilläni
viisi.

Avasin korkin. Se heltisi miellyttävällä puksahduksella.

— Onkos täällä lähettyvillä juomalaseja?

Ei ole koskaan ravintolassa toimitettu lasia eteeni niin nopeasti.

Kaasin lasin täyteen ja maistoin.

— Minusta tämä on viskyä, sanoin sitten. — Mitäs ylikonstaapeli arvelee?

Kurki sipaisi suutaan kädenselällä, nosti lasin huulilleen ja otti
pitkän siemauksen.

— Hm, sanoi hän sitten. — Kyllähän se on niinkuin viskyä...

Varmistuakseen asiasta otti hän vielä kulauksen ja arveli:

— Kaipa se sitä on.

Nahunen vilkaisi vuorostaan lasiin ja sitten minuun. Lasissa oli vain
vähän pohjalla.

Kaasin lasin täyteen ja sanoin:

— No, Nahunen!

Nahusta ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Hän kaatoi koko
lasillisen paikalla kurkkuunsa. Se on ainoa kerta, milloin minä olen
nähnyt kenenkään juovan niin suuren lasillisen raakaa viskyä yhdellä
henkäyksellä, vieläpä edes suutansa muikistamatta.

— Joo, sanoi Nahunen. — Kiitoksia, herra viskaali!

Täytin taas lasin ja sanoin:

— No ottakaa nyt sitten te toisetkin.

Toiset saivat hekin osansa.

Viimein oli pullo tyhjä.

Kurki loi silmäyksen toisiin nurkassa oleviin viskypulloihin ja esitti
epäilyksensä, että jospa niiden sisällys ei olekaan samaa kuin sen,
jonka juuri olimme tarkastaneet. Mutta minä sanoin:

— Ei, kyllä meidän täytyy nyt uskoa.

— Jaa, jaa, myönsi Kurki vähän alakuloisesti.

— Mihinkäs ne nyt sitten kaadettaisiin? kysyin minä.

Tuumittiin sitä. Yksi ehdotti yhtä paikkaa, toinen toista.

Nahunen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, ehdotti torin nurkalla
olevaa issikkain käymälää. Havaitsin ehdotuksen käytännölliseksi.

— Sittenpähän tulee sekin paikka desinfisioiduksi.

— Vaikka luonnollisempi olisi ollut toista tietä, mutisi kuitenkin
Nahunen.

Ladottiin siitä kaikki pirtupullot ja kaikki täydet viskypullot suureen
pyykkikoriin.

— Jos ylikonstaapeli ja Nahunen ottavat sitten korin ja lähtevät
kanssani toimeenpanemaan kuvernöörin päätöstä.

Lähdettiin.

Tultiin asianomaiseen paikkaan.

— Annetaan mennä nuo pirtupullot ensin, sanoin minä, — sitten vasta
viskypullot.

— Joo, siten jää parempi hajukin jäljelle, huomautti Kurki.

Ryhdyttiin desinfisioimaan. Tuli siinä basilleille kiire.

Vihdoin olivat kaikki pirtupullot tyhjennetyt.

Nyt oli viskypullojen vuoro.

Nahunen avasi ensimmäistä.

Se oli raskasta työtä. Näki sen. Korkkiruuvi "pränkkäsi", eikä korkki
mitenkään tahtonut tulla ulos. Nahusen kädet vapisivat.

Tuli se kuitenkin viimein avatuksi. Nahunen käänsi pullon alassuin ja
katseensa toisaanne. Hän ei voinut katsella, miten oivallinen, kallis
visky valui sellaiseen paikkaan.

— Pul-pul-pul-pul..., pulputti pullo. Ylikonstaapelin rinnasta kohosi
raskas huokaus.

Minäkin olin ihminen, vaikka olinkin kaupunginviskaali. Minullakin
on sydän, vieläpä hyvä sydän. Minä en voinut kauempaa katsella tätä
surullista näytelmää.

Kun ensimmäinen viskypullo oli tyhjä, sanoin minä miehilleni:

— Minun täytyy nyt lähteä asioilleni. Ylikonstaapeli ja Nahunen
suorittavat täällä työn loppuun. Kirjoitan huomiseksi paperin
valmiiksi, ja ylikonstaapeli ja Nahunen todistavat siihen ilmoitukseni,
että kuvernöörin määräys on pantu täytäntöön.

— Juu, juu! vakuuttivat miehet kerkeästi. — Hyvästi, herra viskaali l

Seuraavana päivänä todistivat he todistettavansa, Vakavalla kädellä,
otsa virallisissa rypyissä piirsivät he harakanvarpaansa paperin
alalaitaan.

Viskaali lopetti kertomuksensa ja karisti tuhkan sikaristaan. Minä
sanoin:

— Näinköhän ne todellakin tyhjensivät ne toiset pullot?

Viskaali hymähti.

— Kyllä varmaan. Mutta tyhjensivätkö he ne sinne, minne määrä oli,
sitä en minä suinkaan ottaisi valalleni. Minusta haiskahti Nahusen
henki viskylle vielä kaksi viikkoa jälkeenpäin. Mutta siitä asiasta ei
koskaan puhuttu sen enempää. Sitäpaitsi oli raportti jo aikaa päiviä
lähetetty oikeaksi todistettuna asianomaiseen paikkaan, niin ettei
siitä ollut mitään puhumistakaan. Hm, sitä voi sattua joskus. Ihminen
on ihminen...




Kunnankirjuri.


Tulipa tässä äskettäin muutaman kunnan ukoille laajassa Savonmaassa
semmoinen tuuma soma, että pitäisi saada kunnalle kirjurikin oma.

Kun on kerran iso kunta ja kun ovat monet muutkin kunnat samanlaisen
virkaherran hankkineet. Rahallahan niitä saa vaikka kuinka paljon. Ja
sitä rahaa kun on.

Päätettiin siis asia, ja puheenjohtaja löi nuijan pöytään.

Sitten alettiin odottaa niitä hakemuksia. Ja niitä tuli. Eihän niitä
nyt tosin niin maan mahdottomasti tullut, mutta tuli kumminkin. Tuli
alle kymmenen, mutta tuli päälle viiden.

Olihan siinä varaa valita, kun hakijoissa oli yksi maisterikin, yksi
suutarikin ja yksi henkikirjurikin. Niin että Ukkoloiden päätä alkoi
vannehtia kysymys, "kuka tuohon leivän iäreen piästettäsj". Kun oli
palkkaakin 600 mk. vuodessa.

Mitäpäs muuta kuin laitetaan vaalilippu. Sillähän sitä on hyvä ja
käypäisä valita vaikka mitä.

Tehtiin siis vaalilippu, jossa ansiokkaimpien hakijain järjestys,
ehdollepanijain harkinnan mukaan, oli seuraava:

     Vaalilippu:
    1. Maisteri.
    2. Suutari.
    3. Henkikirjuri.

Ja valtuusto kokoontui sitten viivan vetoon.

Mutta sitä ennen oli eräs toimellinen kuntalainen ahkerasti
agiteerannut, korvasta korvaan, että suutari kirjuriksi. Suutari
on ikäänkuin luotu kirjuriksi. Kirjurin virka on istumatyötä, ja
istumatyötähän se on suutarinkin virka. Ja se kun on ikänsä kaiken
naskalilla pistellyt, niin siinähän se on tottunut kynälläkin
pistelemään. Se onkin tarkkaa työtä se suutarin virka. Varmasti yhtä
tarkkaa kuin kynän pyörityskin. Jos sillä tuhmasti pistelee, naskalilla
nimittäin, niin susi tuli kenkäparista.

Ja kun tämä suutari, selitti hänen puolestapuhujansa, ei ole sellainen
koulunkäynyt mies kuin tuo maisteri ja tuo henkiherra, niin se saa
kunnan me ilotkin pysymään entisellään — hiisi tiesi, vaikka saisi
laskeutumaankin! — mutta herra kun on virassa, niin kyllä siinä
menopuoli kohoaa kuin lämpömittarin elohopea heinäkuun helteessä.

Näin asiaa kaikessa hiljaisuudessa kypsyteltiin ja valmisteltiin. Ja
sen suuren vaalipäivän tullessa oli maaperä valmiiksi muokattu.

— Tehdään vain tästä suutarista kirjuri, tuntui olevan ilmassa ja ajan
hengessä. Se oli kuin kirjoitettuna kunnan ukkojen hikisiin kasvoihin,
ja niihin sikarinsavukiehkuroihin, jotka eteisen ovelta hiljalleen
leijailivat ulos kunnantalon pihamaalle.

Ja puheenjohtajan kysyttyä, oliko se yleinen mielipide, kuului
pitäjäntuvan eteisestäkin kuin kaikuna:

— Suutarj, suutarj, suutarj...

Suutari sai viran.

Ja jolle Kaitselmus, etenkin kunnanvaltuuston päätöksen muodossa, antaa
viran, sille sen uskotaan antavan myöskin riittävän määrän viisautta ja
taitoa viran hoitamiseen.

Varsinkin kun sekä uutta että vanhaa virkaa voi hoitaa samalta
istuimelta. Ei tarvitse muuta kuin vähän kääntyy tuolillaan pöydän
äärestä toisen ääreen, niin on kirjuri muuttunut suutariksi, tai
suutari kirjuriksi, kuinka asiat ja asianhaarat kulloinkin vaativat.

Niin että suutari taisi sittenkin olla sopivin mies kunnankirjuriksi.




Hauska pari.


Luonnollisesti emme ole voineet olla huomaamatta seuraavaa
ilmoitusta eilispäivän lehdestä: "37-vuotias, ruma, mutta iloinen ja
elämänhaluinen leski haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa
yhteiseksi hauskuudeksi. Vast. t.l. kontt. nimim. Intiaanikesä".

       *       *       *       *       *

Haluaa tehdä tuttavuutta samanlaisen herran kanssa — toisin sanoen:
ruman, mutta iloisen ja elämänhaluisen, neljissäkymmenissä olevan
herran kanssa.

Herrat, joilla on kauniit, surumieliset silmät ja hienot, miellyttävät
kasvonpiirteet, joilla värähtelee lempeä melankoolisuus, älkööt
vaivatko itseään.

Mutta silmäpuolet, rokonrikkomat gentlemannit, joilla on potattinenä
ja porsaankuono, suu väärässä ja paksujen huulien takana pahasti
harventunut, keltainen hammastarha, joilla on ulkonevat poskipäät
punertavan villan peitossa ja suuret aasinkorvat, ja jotka siitä
huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, pitävät elämää elämisen
arvoisena, sekä osaavat antaa arvoa hauskalle ja henkevälle
naisseuralle, he ottakoot tilaisuudesta vaarin ja ojentakoot kätensä,
ottaakseen vastaan Onnettaren lahjan. Sillä vakka etsii nyt kanttaan.
Tässä kaupassa on _heidän_ vuoronsa olla korkeimmassa kurssissa ja
lyödä kaikki Adoniksen kaltaiset kilpailijansa laudalta yhdellä
ainoalla turpean, tylppäsormisen käpälänsä heilauksella.

"Yhteiseksi hauskuudeksi"... varmaankin on tämä huvi ja hauskuus
siinä, että ruma leskirouva ja vielä rumempi herra nauravat toistensa
naamoille.

Sittenkun ovat ensi peljästyksestään tointuneet.




Kadonnut papu.


Ovat taas koroittaneet tupakan hintaa.

Nyt tarvitsisimme sitä papua.

Mutta se on kateissa.

Tukholmassa elää eräs vanha ukko.

Niin vanha, että hänen nuoruudenystävänsä oli tupakoida itsensä
kuoliaaksi jo viisikymmentäneljä vuotta takaperin.

Lääkäri sanoi, että olisi lopetettava se tupakanpoltto, ja ukon
nuoruudenystävä huokasi ja myönsi, että juuri niinhän sitä olisi
tehtävä. Mutta kun ei voi. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko.
Niin heikko että jotta!

Ja kuitenkin tapasi tämä nyttemmin ikivanha tukholmalaisukko
nuoruudenystävänsä pienen ajan kuluttua tupakoimattomana, ja kysyi,
miten se oli käynyt mahdolliseksi, ja nuoruudenystävä selitti, että oli
eräs viisas tohtori, joka neuvoi hänelle sellaisen pavun, että sen kun
pisti suuhunsa, niin tupakan nälkä katosi.

Näin kertoo muisteloltaan vanha tukholmalaisukko, kertoo niitä yli
puolen vuosisadan takaa, pää tutisten ja silmät sameina.

Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja
mistä sellaisia saa?

Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.
Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.

Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta
ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen
nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To... To... Tonkapapu... jaa,
olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja
taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli
joku vallan toinen.

Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan
tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.

Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti
papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen
olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva
ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka
taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä
varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville
sukupolville.

Eikö pidäkin oleman harmillista?

Se on niin että se itkettää.




Juopunut kukko.


Istuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon
kupeella.

Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla
kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden
aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko
kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana
onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut
kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän
täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta
saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän
ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.

Jaakolla oli nähtävästi sama maailmankatsomus kuin minullakin, ja hän
istui sangen mielellään ongella kanssani Kahnurin luodon kupeella ja
kertoi jännittäviä kertomuksia niistä "kolmileikko"-ahvenista; joita
mainitulta paikalta muka on joskus saatu. Ja me haaveilimme puolittain
tosissamme kolmileikkoahvenista ja poltimme puolessa päivässä kahteen
pekkaan vähintäänkin laatikon savukkeita. Jaakolla oli hyvää aikaa
olla minun seuranani, sillä hän oli seitsemissäkymmenissä ja oli
jo tavallaan eläkkeellä, palveltuaan taloa uskollisesti likipitäin
neljäkymmentä vuotta.

— Niin, tää nuori isäntä on ikänsä ollut maistamaton, jatkoi Jaakko
keskustelua isäntäväestään.

Nuori isäntä alkoi, sivumennen sanoen, olla viisissäkymmenissä, ja
vanha isäntä oli ollut vainajana jo vuosia parikymmentä.

— Mutta se vanha isäntä, ukko Eetu, se maistoi joskus, maistoi niin
tulenvietävästi, kun se paikka sattui, ja silloin se piti talossa
semmoista jöötä, että se kuului tyynellä säällä tämän lahden toiselle
puolen, tuonne Rummukaisen mökille. Mutta sitten se yhden äkin herkesi
urkon maistamattomaksi, eikä nauttinut enää sitä alkohoolin ainetta
kuin minkä lie joskus rippikirkossa vähän saanut. Se näet sattui
semmoiseen raittiuden esitelmään, josta sille jäi ikäänkuin oka
sisälmyksiin...

— Vai on täälläkin käynyt raittiuspuhujia jo niin kauan sitten.

— Eipä niitä liene käynyt silloin, eikä liene käynyt sittemminkään.
Ei täällä ole käynyt kuin yksi, mikä lie ollut maankiertäjä, joka
narrasi rahaa semmoisella taikalyhdyllä, ja sekin oli humalassa koko
ajan. Vaikka kyllä se niitä kuviaan silti näytteli koko rahan edestä —
markan neljänneksenhän se niistä kuului ottaneen katsomisen palkkaa. En
minä tullut siellä käyneeksi, mutta muita kyllä kävi meiltäkin. Se sai
meidän kukolta se ukko Eetu semmoisen esityksen, ja sekö tuo eikö liene
siihen vähän sattunut.

Siitä on jo vuotisen kolmekymmentä. Oli semmoinen pyhäiltapäivä
alkukesästä. Ukko Eetu, se vanha isäntä, oli mennyt kestikievariin, ja
sen arvasi, ettei se sieltä ihan vesiselvänä takaisin tule. Romppasen
renki oli tullut tupakoimaan minun luokseni — taisi meillä olla jotain
kellokauppojakin siinä hiereellä — ja miten me siinä sitten istuttiin
aitan rapuilla Ja tuumiskeltiin jonninjoutavia, niin se aikoi katsella
meidän kukkoa, joka siinä pihassa koikkalehti, ja sanoi sitten
näinikään:

Oletkos sinä milloinkaan nähnyt kukkoa humalassa?

Enhän minä sitä ollut nähnyt.

— Kun olisi vähän viinaa ja leivänmuruja, niin pian sinä sen näkisit.

Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en
minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.

Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen
leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle.
Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se
hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.

— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole
tottunut ryyppymies.

Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi
pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri
ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se
alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme
ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me
siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas
oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle
kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat!
höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja
ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.

Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen
sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi.
Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja
hihkaisi aina väliin.

Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa
alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä
puolestaan.

Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:

— Hei-juu!

Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään
jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:

— Kiekuu!

Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa
mullisti kukkoon ja sanoi:

— Häh?

— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.

— Ku — kuule sinä kukon saatana... alotti ukko Eetu, mutta huomasi
samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme
nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut
rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei
se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella
kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi
kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.

Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta
porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että
se lensi keskelle pihaa.

Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni
heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi
ihan huomaamatta jonnekin.

Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi
silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä
se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan
viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin
sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.

Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä
kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin
liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja
avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei
saanut sattumaan.

Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin
päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui.
Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.

Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa
eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti
ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän
niinkuin sattunut...




Panu.


Maalaiset tekivät heinää.

Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen
mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin
Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli,
että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla
nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.

Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka
torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena
vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin
ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla
torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:

— Ähäh... siinä!

Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi
hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin
jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi
Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva
häntä.

Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina
jotain vaihtelevaisuuden toiveita.

Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s.
puolivillaisuuden vaikutuksista.

Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira.
Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin
vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta
Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas
on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.

Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla
poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä
poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien
kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista
taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.

Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa
olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla
kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään
poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin
muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken,
eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa
opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei
sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.

Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan
surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja
vapaudestaan.

Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä
kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa.
Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta
saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja
harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi
suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien
pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista
melua.

Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun
tyytyä kohtaloonsa.

Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen
aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena
ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla
passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat
tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet
koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä,
ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos
tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita,
oli Panu.

Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän
puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut,
huomautti sellaisessa tapauksessa:

— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat
yhtä puolta!

Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän
korpista ja toisen korpin silmästä.

Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää,
pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että
mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.

Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen,
eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta
Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.

Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun
pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari
Sutisen portille.

Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä,
suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät
puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella
porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat
olivat aivan silmäkkäin.

Sekunti... yksi sekunti vain... niin lyhyt aika, mutta kuitenkin
tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.

Panu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi.
Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella
seuraavansuuntaiset ajatukset:

— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen
putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen
velikulta... no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä
sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys
vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos
karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!

Entäs kissa?

Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt.
Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet
eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.

Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:

— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi
hyvä isä, mikä nyt tuli...

Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti
kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa
sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi
se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös
tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa
turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.

Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä
sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli
voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo.
Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu...

Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden
juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan
syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi
Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.

Ahaa, sielläpähän se Musti istui portilla!

Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä
ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin
ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.

Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli
yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka
vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla
Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen
ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata
vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu
koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella
vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista,
sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä
tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.

Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa
tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut... purrut... ja
purrut... purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi,
jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa,
niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi
hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet...

Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain
ajattelikin, miten hän silloin purisi.

Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran
yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se
pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi
Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja
pelastaneet Mustin.

Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa
keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti
ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan
olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle
vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja
yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää
luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä
ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.

Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan
portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen
asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka
Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin
kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin
tuumien:

— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö
se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa...

Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka
haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.

Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin,
kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.

Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman.
Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen
lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset,
puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain
yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi
edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.

Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja
rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki
kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut.
Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin
ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan
keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa
nuo mitä tahansa — senpuolesta.

Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi
kylkeä ja murahti unisena:

— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan...

Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä,
kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta
Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois
ja löi ruumiin rohtumille.

Niin että oli melkein pakkokin ampua.

Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja
sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa
pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.




Toimitussalaisuuksia.


Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa,
sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä
hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä
ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on
etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku
komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?

Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin
ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan
järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja
toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat
loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin
päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta
maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja
virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän
nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa
ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa
saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi,
että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse
kokouksesta eikä päivällisistä.

Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen
ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin
perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi
ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.

Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän
ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja
saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä
ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.

Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen
näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut
ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta
esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät
puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen
kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle
puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua
siitä nimestä tuntea.

Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä,
ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin
referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä —
pikakirjoitusta, ajattelet sinä.

Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi
matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja
löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja
sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi
ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.

Mutta mitä näetkään!

Sillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat:

"Pitkän ja monipuolisen keskustelun jälkeen, jossa käytettiin
joukko asiaa valaisevia puheenvuoroja, hyväksyi kokous suurella
ääntenenemmistöllä seuraavat ponnet."

Ja sitten seuraavat samat ponnet, jotka sinä jo eilen olit moneen
kertaan lukenut painetusta ohjelmasta, jonka valmistava komitea (neljä
tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria) oli laatinut.

Sanasta sanaan. Sillä referentti oli leikannut ne, turhan työn
välttämiseksi, juuri samaisesta painetusta ohjelmasta ja liimannut ne
käsikirjoitusliuskaansa.

_Mitä_ olivat siis referentit niin kiivaasti kirjoittaneet koko sen
ajan kuin sinä puhuit kaikella lämmölläsi ja vakaumuksellasi? Jaa,
saman kysymyksen on moni muu kokouspuhuja tehnyt ennen sinua ja tulee
tekemään sinun jälkeesikin — mutta saamatta vastausta. Minä voisin sen
kyllä tässä selittää, mutta en minäkään sitä tee, sillä tottuneet ja
ammattinsa kaikki juonet taitavat sanomalehtireferentit, joihin minäkin
kuulun, eivät koskaan ilmaise toimensa syvimpiä salaisuuksia, vaan
vievät ne muassaan haudan syvyyteen.

Tunsin kuitenkin kerran erään nuoren sanomalehtimiehen, joka
lähetettiin selostajaksi erääseen maanviljelysseuran kokoukseen, mutta
joka ei ollut tutustunut ammattinsa juoniin ja salaisuuksiin, sillä hän
toimi vasta ensimmäistä päivää sanomalehtimiehenä. Ja hän epäonnistui
kerrassaan loistavasti.

Hänen päätoimittajansa lähetti ensi työkseen hänet maanviljelysseuran
kokoukseen kirjoittamaan siitä uutista huomispäivän lehteen.

Nyt on seikka se, että tuollainen maanviljelysseuran kokous, jossa
voidaan käsitellä puolisensataa mitä erilaatuisinta asiaa neljässä tai
viidessä tunnissa, on yksi vaikeimmin selostettavia tottuneellekin
sanomalehtimiehelle ja vaatii koko hänen huomiokykynsä ja tarmonsa,
etenkin jos hänen, lehdessä vallitsevan tilanahtauden takia, täytyy
saada sanottavansa mahtumaan johonkin puoleentoista palstaan. Aivan
nuorelle ja viheriäiselle, juuri ylioppilastutkintonsa suorittaneelle
vasta-alkajalle, joka on suurimman osan vähäistä ikäänsä kuluttanut
koulunpenkillä kaupungissa ja tuskin tietää eroitusta hevosharavan ja
puimakoneen välillä, on se ehdottomasti ylivoimainen yritys, joka voi
saada hänen sydämensä murtumaan ja hänet luopumaan aikomaltaan uralta
jo seuraavana päivänä. Seuran valmistusvaliokunta on käsitellyt ja
valmistellut näitä asioita ehkä kuukausimääriä, ja sihteeri on valvonut
niiden kimpussa viikkokausia joka yö klo 3:een — ja nyt pitäisi tämän
nuoren keltanokan tajuta muutamassa tunnissa, ensi kuulemallaan,
kaikkien näiden asioiden oleellisin ja tärkein sisällys, voidakseen
puristaa siitä ytimen lyhyessä ja täsmällisessä muodossa lehteensä.

Mutta tätä kaikkea ei se nuori vasta-alkaja tiennyt, ei tätä eikä
paljoa muutakaan, joka hänelle myöhemmin vähitellen selvisi.

Hän saapui toivorikkaana ja asemansa ja tehtävänsä tärkeyden tuntien
maanviljelysseuran huoneistoon puoli tuntia ennen kokouksen alkua
ja esitteli itsensä sihteerille, joka kaikessa kiireessään lausui
hänelle jonkun ystävällisen sanan ja osoitti hänelle sekä hänen
paperipinkalleen ja puolelle tusinalle lyijykynälleen paikan pienen
pöydän ääressä kokoussalin nurkassa.

Vihdoin alkoi kokous.

Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon,
niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään
selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä
hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain
suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi
kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla
nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa
lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan
niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi
luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen
sanomalehtimieheen.

Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut,
sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti
ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit
rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita
ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän
arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa
muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli
kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös
tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, _mikä_ päätös oikeastaan
oli tehty.

Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan
on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan
panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta
kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella,
että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran
tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän
päätöksen.

Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus.
Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri
olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen
pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut
aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori
ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous
ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista
hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.

Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri
ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja
ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana
ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen
kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.

Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin
vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia
reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri
maanviljelysseuran kokousreferaattia.

Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin
vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja
vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli,
että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava
puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että
siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin
kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa,
istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä
seuraavan uutisen:

"_Maanviljelysseuralla_ oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja
tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."

— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen
seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.

— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen
siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on
hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu,
alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä
erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä
huomata näpistetyksi...

— Mutta enhän minä nähnyt siellä ketään toisen lehden edustajaa. Koko
huoneessa olin minä ainoa, joka kirjoitin, ja minä kyllä kirjoitin
kaikkien muittenkin edestä.

— Sen näkee kyllä. Toisen lehden reportteri oli tietysti seuran
huoneistossa aikaisemmin päivällä ja kopioi päätökset kaikessa rauhassa
sihteerin papereista jo hyvän aikaa ennen kokouksen alkua. Niinhän nämä
asiat tavallisesti hoidetaan.

Seuraavana aamuna valmisti nuori reportteri oman selostuksensa
suurella huolella kotonaan, kilpailevan lehden kokousreferaatista,
joka aivan oikein upeili siellä kahdella palstalla. Kun hän sitten
lopun päivää tutki omia laajoja eilisiltaisia muistiinpanojaan, teki
hän sen havainnon, että hänen oli mahdoton ymmärtää suurinta osaa
omasta käsialastaan, ja keksimistään lyhennyksistä ja hieroglyfisistä
merkeistä ei hän ymmärtänyt ainoatakaan.

Mutta sehän olikin nyt samantekevää.

Sitäpaitsi ei hän olisi eläissään päässyt selville siitä, mistä hänen
muistiinpanonsa alkoivat ja missä järjestyksessä ne jatkuivat.

Sillä hän ei ollut muistanut numeroida käsikirjoitusliuskoja.

Kiitos hyväntahtoisen faktorin jäi tämä nuori mies kiirastulensa
jälkeenkin sanomalehtimieheksi, ja on sittemmin selostanut monta
kokousta, muistaen kuitenkin numeroida käsikirjoitusliuskat. Näitä
kokousselostuksia on hän joskus julkaissut nimimerkillä _Tiitus_.




Kummitusjuttu.

(Vanha tarina.)


1.

Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on
Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.

Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään
korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki
harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin
joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä
paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa
katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on
lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän
vaikutuksen.

Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän
näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu
Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä
kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla
soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla
kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran
keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa
synkät ja elottomat.

Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon
isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja
rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä
luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä
halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon
silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla
päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:

— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!

Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja
velkaisen talon.

Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen
ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.

Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet
jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista
erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä
hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain
erikoista löytäisi?

Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli
isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei
suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.

Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli.
Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön
ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä,
jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin —
silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä
ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan
juuri hänestä.

Hän asui aivan yksin niemessään. Yhtään palvelijaakaan hänellä ei
ollut, ani harvoin vain joku päiväläinen "kasakkana". Yksin hän,
mikäli mahdollista, kaikki työnsä teki, hoiti yksin sekä hevosensa
että lehmänsä, ja jos talon työt milloin jäivät tekemättä työväen
vähyyden takia, niin saivat ne jäädä. Suuria ei talous siten tietenkään
tuottanut, mutta eipä se paljoa vienytkään, sillä Pitkä-Pietari oli
tunnettu saituri, oikein maan kuulu.

Juttuna kerrottiin että Pietari hirttäisi itsensä saadakseen
elantokustannuksensa supistumaan vieläkin vähempään, mutta ei raski
haaskata tarpeeksi hyvää nuoranpätkää tähän hyvään tarkoitukseen, eikä
myöskään tahdo mennä parin edeltäjänsä tietä virtaan, koska ruumis
joessa karkoittaa kalat.

Pietarin päässä oli todellakin jo hyvän aikaa pyörinyt
itsemurhasuunnitelmia, eikä hänen niitä täytäntöönpannessaan tarvinnut
turmella talon kalavettä enempää kuin nuoraakaan.

Eräänä aamuna ajoi Karilan pihamaalle kivivateja ja savikukkoja
kauppaava rättiläinen. Talossa ei näkynyt niin sielua, ja kotvasen
etsiskeltyään huomasi hän kaivonkannella Pitkän-Pietarin vaatteet
paidasta lammasnahkaturkkiin asti huolelliseen kasaan asetettuina.
Lakin sisässä oli paperilappu, jossa Pietari lyhyesti ilmoitti olevansa
itse kaivossa ja pyysi viemään sanan tapahtumasta hänen tädilleen
Leenalle, joka asui lähellä kirkonkylää.

Pietari-vainaja nostettiin ylös kaivosta ja haudattiin. Leena lähimpänä
perillisenä otti talon hoidon käsiinsä.


2.

Rantalan emäntä avasi tuvan oven ja heitti vanhimman poikansa, jonka
oli kantanut pitkästä, vanukkeisesta tukasta ovelle, ulos portaiden
vieressä olevaan lumikinokseen, ilmoittaen:

— Ja tuleppas vaan, pakanan eväs, takaisin ilman halkoja!

Siihen tuli pitkin polkua aittojen perätse Koposen Anna-Riitta, joka
tarttui poikaa koipeen ja veti hänet pois lumikinoksesta, saaden
tällöin avuliaisuutensa palkaksi potkun vatsaansa. Tämän johdosta
katsoi Anna-Riittakin olevan aihetta ryhtyä pojan tukkaan, joka muuten
oli semmoinen että se syyhyt kenen sormia tahansa, matkaansaattaen
täten omistajalleen paljon ikävyyksiä.

— Mitä sinä siellä lumihangessa päälaellasi ryvet?

Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen
laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski
kädestään nyytin rahille oven pieleen.

— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään
kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä... jos se
niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi...

Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen
alusia korjaillessaan:

— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan
äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin
tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla,
että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia
lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava...

Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi
emäntä valitteluaan:

— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen
riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella
leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin
alappas toista taikinaa alustaa.

— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole
muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.

— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei
ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs
sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?

— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei
se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä...

— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.
Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.

Todettuaan ettei kahvipannua ruveta liikuttelemaan nousi Anna-Riitta
lähteäkseen. Hänellä oli jo käsi ovenrivassa, kun emäntä sanoi:

— Vaikka mitäpä tuo Karilan isäntäkään enää kotimiehellä tehnee tässä
ajallisessa elämässä.

Anna-Riitta kääntyi säikähtäen ympäri ja kiljasi:

— Herra isä, mitä se emäntä puhuu? Onko se Pietari kuollut, kun en minä
ole mitään kuullut?

— Ei kai siinä paljon sitä henkeäkään liene, kun on yön kivi kaulassa
kaivossa ollut.

— Mitä se sinne kaivoon meni... voi hyvä isä tokiinsa...

— Eikö tuo liene se rietas sen sinne lennättänyt...

Emäntä kertoi sitten kaikki mitä tiesi Karilan Pietarin kaivoon menosta.

Siihen tuli Ottokin vihdoin halkosylyyksineen, jonka vihanväessä
paiskasi uunin eteen niin että lattia tärähti.

— Vieläkö sinä vihollisen kuvainen siinä paiskelet! kiljasi emäntä.

Ja kääntyen Anna-Riittaan päin:

— Siinä sen vieraskin näkee, minkälaisia nämä ovat, nämä meidän pennut!
Ensin maleksii puolen päivää yhden halkosylyyksen kanssa, ja sitten
paiskelee sitä niin, että koko tupa on mennä hajalle.

Mutta Otto kiipesi uunille ja alkoi kiusata kissaa — Ja kellekähän
tuo nyt sitten jätti sen maallisen hyvyytensä — se Karilan Pietari?
tiedusteli Anna-Riitta.

— Eipä sillä kuulu muuta perikuntaa olevan kuin minkä se Rankan Leena,
täti vai mikä lie.

— Sekö, joka oli sillä Rankan Eljaksella, sillä vainajalla, emäntänä?

— Se sama hönttö... Annatko sinä Otto sen kissan olla!

— Vai ei sillä ollut muuta perikuntaa...

— Eipä ei.

— Näinköhän se Leena jo sitä asuu, sitä Karilaa?

— Mitäs se sitä asumaan rupeisi, kun itsellään on parempi talo. Ja nyt
kun siellä kummittelevankin kuuluu...

— Vai kummittelevan?

— Kummittelevan.

Anna-Riitan uteliaisuus oli kohta vireessä.

— Sekö se vainaja siellä liikkuu vai muu rietas?

— Kukapa hänet tiennee... vaikka eikö tuo liene se vainaja.

— Vainajapa tietenkin, mikäs muu se olisi. Kuka sen on nähnyt?

— Eipä sitä kai selvästi ole kukaan nähnyt, mutta hautajaispäivänä
oli se Leena sanonut sille Martosen entiselle akalle, jonka mies on
Amerikassa, että olisi siellä Karilassa toisena, siksi kunnes hän saa
myydyksi koko roskan. Niin oli sitten yöllä kuulunut kuin olisi mikä
tullut sieltä kaivosta ja komunnut nurkissa. Siitä oli se Martosen
akka niin säikähtänyt, ettei saanut koko yönä nukutuksi, vaikka oli
toinenkin akka ja keskenkasvuinen tyttö tuvassa. Aamulla oli hevonen
tallissa ollut hiessä, niinkuin olisi mikä sillä koko yön ajanut. Eikä
se Martoska sinne enää toiseksi yötä jäänyt, eikä jäänyt Leenakaan,
vaan vei hevosen ja lehmät pois.

— Se on nyt sitten kylmillä koko talo?

— Ka kylmillä.

Eukot syventyivät keskustelemaan yliluonnollisista asioista ja
ilmiöistä. Kahvipannu ilmestyi hiilokselle ja talon emännän nyrpeys oli
kadonnut.

Alkoi jo hämärtää kun Anna-Riitta pääsi jatkamaan matkaansa.


3.

Mähösen kaupassa oli haudankaivaja Hauta-Antti ja pari renkimiestä
tiskiä pönkittämässä'. Seisoskeltiin lakkireuhkanat päässä, nojailtiin
tiskiin, käryyteltiin kahden pennin sikaareja ja syljeskeltiin pitkin
permantoa.

— Antaisko se kauppias vielä pari sikaaria, sanoi toinen renkimies.

— Oliskohan tuota antaa... kun on sulia sitä velkaakin niin paljon
entistä, sanoi kauppias, kaivaen kuitenkin laatikosta kaksi sikaaria.

— Mitä paljon sitä nyt on — alun kolmattakymmentä markkaa... on niitä
velkaisempiakin.

— Onpa sitä siinä yhden renkimiehen-velaksi. Jos kuolisit vaikka, niin
sinne menisi joka penni.

— Menisi se, todisti Hauta-Antti miettiväisen näköisenä. Sinne se
menisi...

— Jäisi minulta toki vaatteet jälelle; jäihän ne Karilan Pietariltakin,
vaikka se kaivoon meni.

— Mitä se tämä Orttolan renki siitä kaivoon menemisestä puhuu?
tiedusteli Anna-Riitta, joka juuri tulla kopisteli sisään nyytteineen.

— Kuuluu kaivoon menevän, kun ei jaksa velkojaan maksaa, valehteli
kauppias, iskien silmää miehille.

— Hyvä isä tokiinsa, kaikkiko ne nyt miehet tältä kylältä lähtevät
kaivoon menemään? päivitteli Anna-Riitta.

— Joutavathan ne nämä tämän kylän miehet kaivoon, vakuutti Hauta-Antti.
Kaivoonhan nämä joutavat. Ja akat perässä. Mitä pikemmin vaan
menisivät niin sen parempi. Ihan tässä joutuu hampaat naulaan tällä
haudankaivajan alalla, kun ei kukaan enää koko seurakunnassa jaksa
kuolla. Kun vaan pysyisivät sitten haudassaan siivolla, eivätkä tyhjää
rupeisi reistailemaan, niinkuin se Pietari-vainaja.

— Joutavaa lorua koko juttu! kiisti kauppias. Martosen akka mitä lie
nähnyt pahaa unta siellä Karilassa kotimiehenä ollessaan, niin siitä
nyt koko kylä haastaa ja höllöttää. Niin että kyllä pitää olla paksu
sen taikauskon pimeyden, vaikka on tässä valistustyötä tehneet kaiken
maailman Lönnruutit... ja muut Nelmannit.

— Onhan ne lorut loruja ja akkain unet sitä mitä ovat, mutta jos lähtis
kauppias tuonne hautuumaan laidalle Karilan isännän lepopaikan luo
ensi yöksi vahtiin, niin minä luulen, että tämä kauppias Mähönenkin
vaeltaisi loppuikänsä siinä taikauskon pimeydessä — vaikka onkin
lukenut ja tuteerannut Nelmannit ja muut, sanoi haudankaivaja
loukkautuneena.

— Niin että mitä se tämä Hauta-Antti oikein tarkoittaa? kysäsi kauppias
ja tarjosi tupakan lepytelläkseen.

— Tarkoittaapahan mitä tarkoittaa... mutta passaisi mennä kauppiaan
sinne yhtenä yönä vahtiin.

Läsnäolijat tahtoivat lisäselvityksiä, mutta haudankaivaja ei ollut
halukas niitä antamaan.

— Ei se ole hyvä tämmöisen virkamiehen, niinkuin nyt esimerkiksi minun,
mennä kaikkea puhumaan mitä tietää; siitä voi tulla pahat — kyllä sen
ymmärtäisitte, jos aina olisitte tekemisissä kuolleitten ja muiden
vainajien kanssa, selitti hän.

Mutta kun kauppias oli vienyt Antin puotikamariin ja tarjonnut hänelle
pari ryyppyä, kertoi hän kaikki.

Hautauspäivänä oli Leena, vainajan täti, tuonut haudalle pienehkön
mustan puuristin ja pistänyt sen hautakumpuun. Oli sanonut että "olkoon
nyt siinä vaikka väliaikaisena kesään asti".

Parin päivän perästä oli haudankaivaja kalmistossa käydessään
huomannut, että risti oli nostettu ylös ja nakattu aidan taakse.
Hautakummulle oli pystytetty varsiluuta, sama, jolla Antti paarihuoneen
kynnyksen ja edustan lakaisee.

Antti oli suuttunut moisesta ilkivallasta, jota hän epäili
poikalurjusten tekemäksi, ja asettanut ristin takaisin paikoilleen.
Seuraavana aamuna oli se jälleen nakattu aidan taakse.

Silloin tuli Antti täyteen kiukkua ja vihaa ja iski ristin poikkipuuta
myöten puoleksi jäätyneeseen hautakumpuun, takoi sen lapiolla ihan
lähtemättömäksi ja sanoi että "vieläkö sinä siinä hypit ja Jekut,
paholaisen kutale!" Sanoi ja iski vielä lähtiessään lapiolla ristin
päähän.

Illalla ennen maatapanoaan kävi hän varmuuden vuoksi katsomassa, oliko
risti paikoillaan. Päivällä oli satanut jonkunverran lunta, niin että
kaikki entiset jäljet hautausmaalla olivat peittyneet eikä haudalle
näkynyt mitään uusia vievän. Ristikin oli paikoillaan, ja "eiköpä tuo
jo viimein pysynekin!" arveli haudankaivaja.

Huomisaamuna oli se kuitenkin jälleen aidan takana.

Ja mikä kummallisinta: haudalle ei vienyt eikä sieltä tuonut mitään
muita jälkiä kuin ne haudankaivajan omat, eilisiltaiset. Hän tutki ne
tarkoin, otaksuen että haudalla käynyt oli kulkenut hänen jälkiinsä
astuen, mutta huomasi heti, ettei niin ollut laita.

Silloin tuntui Hauta-Antista hiukan — eikä niin aivan hiukankaan —
kamalalta, ja hän päätti olla enää pystyttämättä ristiä haudalle; aidan
takaa hän sen kumminkin nouti ja asetti paarihuoneen seiniviereen.

— Tottapa se sitten on niin säädetty, ettei sen haudalla saa ristiä
olla, joka on itsensä kaivoon upottanut, arveli haudankaivaja lopuksi.

Kauppias kuunteli hänen kertomustaan avossa suin, ollen
silminnähtävästi suuresti hämmästyksissään, ja Hauta-Antti katseli
tyytyväisyydellä sitä vaikutusta, minkä hänen kertomuksensa oli
Mähöseen tehnyt.

Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun
Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:

— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!
Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.

Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn,
ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta
tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.

Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä
kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi
hän paarihuoneelle päin.

Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.

Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.

Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:

    "Tässä Leppää
    karilan Isäntä
    Pietari Karila.
    Joka tapa turmaisesti
    Pojes kutsuttiin Täältä 48
    ajastajan vanh.
    Hään levätköön nyt vahvas
    Rauhas."

Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa,
ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä
hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä
Pietarin haudan tiesi olevan.

Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen,
tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä
rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä
irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni
kotiinsa.

Seuraavana aamuna aikaisin, tuskin päivän noustua, palasi hän jälleen
hautausmaalle. Pietarin haudalle veivät ainoastaan hänen omat
eilisiltaiset jälkensä, mutta siitä huolimatta oli risti tipotiessään.

— Perhana! pääsi jo Mähöseltä. Katsoen paikkaan, missä oli, lisäsi hän
sitten: siunatkoon sentään!

Vihdoin löysi hän ristin aidan takaa Mattilan talvitieltä, sieltä,
minne haudankaivaja oli sanonut sen ennenkin joutuneen.

Mähönen tuijotti ristiin kauan ja tutkivasti sekä asetti sen sitten
paarihuoneen seinustalle.


4.

Päivemmällä tuli Hauta-Antti puotiin lamppuöljyä ostamaan. Mähönen oli
itse puodissa, ja kun ei muita sattunut sisällä olemaan, kysyi hän
Antilta:

— Oietko sinä nyt äsken käynyt hautausmaalla?

Antti muljautti kauppiaaseen vihaisesti, osoittaakseen, että hän
muisti, mitä Mähönen oli puotikamarissa sanonut, ja kiukutteli:

— Juutasko se taas on kiskassut tuon öljyn hintaa ylöspäin? Ihanhan
tässä kohta menee kaikki olemattomat tienestit yksinomaan tuohon öljyn
ostoon...

— Rokkefellerihän se taas sitä öljyn hintaa kiskasi muutamalla
pennillä. Kuuluu olevan vähän ahtaalla siinä rahallisessa suhteessa,
niin arveli että jos sais jonkun pennin enemmän näiltä Joukolan
asukkailta. Ettei se Antti sitten ole käynyt siellä hautausmaalla?

— Ja jos saisi viidellä pennillä vaikka tulitikkuja... niitä oikeita
rikkitikkuja, sanoi haudankaivaja, olematta kuulevinaankaan kauppiaan
kysymystä. Vai joko se Velleri on niidenkin hinnan korottanut...

— Saapihan niitä tulitikkuja... ja tässä olisi sikaari — jos maittaa,
sanoi kauppias viekkaasti.

— Taitaa olla oikein Ruuna Riimaa, tunnusteli haudankaivaja puraisten
sikarin pään poikki.

Sitten johtuivat Mähösen kysymykset hänen mieleensä, ja hän sanoi:

— Eipä ole tullut käytyä ihan lähipäivinä... siellä hautausmaalla.

Mähöstä ikäänkuin vähän hävetti. Ei olisi oikein viitsinyt kertoa,
mutta ei myöskään malttanut.

— Enpä olisi uskonut... enpä saaperi olisi uskonut, päätti kauppias
kertomuksensa. Enkä uskonut oikein sittenkään kun näin. Mutta eihän se
epäilemisestä parane.

— Ei, ei se muutu epäilemisestä, minkä minä kerran olen todeksi
vahvistanut, ylvästeli haudankaivaja ja sylkäsi uunin nurkkaan.

— Mutta olisi siitä selvä otettava, mikä sitä ristiä oikeastaan
lennättää. Ei suinkaan se itsestään voi minnekään hyppiä!

— Eihän se itsestään... sieluton ja mieletön kappale. Minnekäs se
itsestään ja niinkuin omalla voimallaan... vahvisti haudankaivajakin.

— Kun olisi ruveta vahtiin yhdeksi yöksi, arveli kauppias.

— Vahtiinko? Kukahan tuonne vahtimaan menisi? Ei taida olla sellaista
sisua kellään tämän kylän miehistä?

Eihän tuossa nyt niin erikoista sisua taitaisi tarvita... yhden
puuristin vahtimisessa. Kun olisi pari muuta miestä mukana, niin
vaikkapa tuota minä yksinkin uskaltaisin lähteä.

Haudankaivaja tuumiskeli asiaa.

— Ka enhän tässä minäkään ole osannut sitä tavallista tyhjää pelätä.
Niin että kun lähtenee kauppamies matkaan ja vaikka se teidän
renki-Pekka kolmanneksi, niin, saishan tuota katsella, tuleeko sinne
ketään.

— Eiköpä tuo lähtene... sekin Pekka, otaksui kauppias. Pekka hoi!
huusi hän sitten pihalle rengilleen, joka auttoi jauhosäkkiä Miikkulan
isännän rekeen.

— Tullaan kun keritään, murahti Pekka.

Kuultuaan asian sanoi Pekka, että raahtiihan tuonne lähteä, kun saanee
kauemmin nukkua.

— No vaikka puolille päivin, lupasi kauppias auliisti.

Päätettiin iskeä risti nyt päivällä paikoilleen, ja kauppias läksi
haudankaivajan kanssa tähän toimeen.

Oli lauhkea talvipäivä, ja lunta sateli hienokseltaan.

Risti iskettiin vanhaan paikkaansa. Ei tarvinnut kuin entistä sijaa
vähän kangella siivota. Aidan takana kulki Mattilan talvitietä
tuntematon, vähän renttumaisen näköinen mies nahkalaukku selässä,
pysähtyi heidän kohdalleen, sytytti piippunsa ja kysyi:

— Ristiäkö ne nämä miehet kiilaa?

Mähönen ahtoi kantapäällään nyrkinkokoista kiveä ristin juureen ja
ähkäsi:

— Vai et mene!

— Antakaa kun minä tällä kangella kimautan, sanoi haudankaivaja ja iski
kiveä niin, että se upposi puolen korttelin verran, vilkasi sitten yli
olkansa tuntemattomaan ja sanoi:

— Ristiähän tässä ikäänkuin kiilattaisi, ristiä.

Rentun näköinen asettui ryntäisilleen hautausmaan kiviaitaa vasten
ja katseli miesten työtä välinpitämättömän näköisenä, tupakoiden ja
silloin tällöin sylkästä ruilauttaen.

— Kenenkähän haudalle ne sitä ristiä...? tiedusteli hän noin
ylimalkaisesti.

— Onpahan vaan muutaman, sanoi siihen Mähönen. Mistä kaukaa se tämä
vieras on kotoisin?

Tuntematon ei vastannut, vaan ihmetteli hetken kuluttua:

— Senköhän täytistä ne ristiä niin tiukkaan junttaavat? Eikö se siinä
vähemmällä pysyisi?

— Paremminpahan pysyy kun lujempaan iskee, sanoi kauppias ja kehoitti
haudankaivajaa:

— Mäjäyttäisit vielä pari kertaa kangella pahennusta... vaan älä iske
niin että menee ruoja rikki.

Haudankaivaja mäjäytti, tunnusteli sitten, miten tiukassa risti oli, ja
todisti:

— Pysyyhän, se taas siinä... yöhön asti.

— Aidan takaa toimitusta katsellut mies kopisti piippunsa tyhjäksi,
pisti sen taskuunsa ja läksi jatkamaan matkaansa, huomauttaen:

— Tuntuu pahastuvan.


5.

Hautausmaalta palattaessa kysyi Mähönen haudankaivajalta:

— Ei sinulla ole mitään semmoista pyssyntapaista?

— Eihän minulla mitä pyssyä... Mistäs ne olisi tällä tämmöisellä
virkamiehellä pyssyt tai muut instrumentit. Onpahan vain semmoinen
suustaladattava tötterö — vaikka en minä sillä vuosikymmeneen ole
ampunut.

— Pyssy se on suustaladattavakin. Ei sulia ruutia ole? No, sitä saat
minulta ja lyijyä, josta valat kuulan...

Mitä se kauppamies puhuu? Ketä ampua pitäisi?

— No, vaikka ketä... Minä otan mukaani revollin, niin että on mistä
vastata, jos se pahennus läksisi päälle tulemaan. Ei sitä tiedä, mitä
sattuu — hyvä on olla varuillaan.

— Mahtaakohan se pyssystä huolia... tai muusta revollista, jos se vaan
on se rymä itse, se pääjehu? aprikoi haudankaivaja.

— Joutaneeko tuo pappa itse tänne Joukolan hautausmaalle, tuumi
kauppias. Hyvä jos lähettää köyhimmän mökkiläisensä mokomille asioille.
Ja eiköhän niiden köyhimpien pirujen nahkaan jo pyssyn kuula pystyne.

— Eikö tuo pystyne, myönsi haudankaivajakin, pyssynkuula... sen köyhän
tai muuten vähävaraisen pirun nahkaan...

— Ja vaikkapa ei pystyisikään, niin on se mies vähän enemmän niinkuin
omissa housuissaan, kun sillä on pyssy, millä pamahuttaa.

Antti sai vähän ruutia ja palan lyijyä ja tuhisi iltapäivän pyssynsä
kimpussa. Se oli pahasti ruostunut, niin että siinä oli koko työpaikka.

— Mitäs sinä oikeastaan sillä pyssyllä nyt teet? tiedusteli akka, mutta
Antti ei ollut kuulevinaan.

Kaikista tässä nyt pitäisi akalle tili tehdä — elikkä muu rätinki...

Vihdoin oli pyssy latingissa, ja haudankaivaja katseli sitä syvissä
mietteissä.

— Kun nyt vaan tietäisi kuka varmaan, että se laukeaa eteenpäin eikä
taaksepäin, aprikoi hän. Taisi tulla tuo kuula tiukanlaiseen...

Mutta asia ei ollut enää autettavissa.

Lopuksi hän kuittasi koko jutun tuumien:

— Ja laukesipa tuo nyt sitten minne päin tahansa... mokomakin rämä!

Oli jo myöhäsenlainen ilta, kun Hauta-Antti heitti pyssyn selkäänsä ja
alkoi tehdä lähtöä.

Nyt rupesi kuitenkin akka kovaksi ja sanoi, että "hän kyllä on mennyt
akaksi haudankaivajalle, mutta murhamiehen akaksi hän ei rupea, Ja sano
nyt Antti lemmessä, mitä sinä oikein meinaat!"

— Älä nyt tuossa huuda ja kilju, jollei sinulla muuta hätää ole, sanoi
haudankaivaja rauhallisesti. — En minä mikään miehentappaja ole.

Sitten ilmoitti hän lyhyesti menevänsä kauppiaan ja Pekan kanssa
ottamaan selkoa siitä, mitkä voimat Karilan Pietarin haudalla peliään
pitivät.

Mutta kun akka sen kuuli, valtasi hänet niin suuri pelko, ettei hän
mitenkään uskaltanut jäädä yksikseen, vaan läksi suutari Revon mökille
yöksi.

Haudankaivaja taas läksi pyssyrämä selässä hakemaan kauppiasta ja
Pekkaa hautausmaalle.


6.

Haudankaivaja kopisteli tyhjässä puodissa, kunnes kauppias sen kuuli
puotikamariinsa ja raotti ovea sanoen:

— Käyhän tänne kamariin.

Kutsuttu pyyhki hatullaan lunta lapikkaista, niisti nenänsä ovenpieleen
ja meni kamariin.

— Tuoko se on se pyssy? kysyi kauppias.

— Tämähän se on se rämä...

— Jopa on pakana isoreikäinen! Ihanhan sillä ampuu vaikka norsun.

— Ampuuhan tällä norsun — taikka vaikka itsensä sen elehvantin... kun
vaan piippu pitäisi, myönsi haudankaivaja. Taisi vain tulla tällä
kertaa kovanpuoleinen latinki.

Renki-Pekka tuli puotiin ryynisäkkiä kantaen, nosti säkin tiskin taakse
ja astui kamariin.

— Tässähän se on tämä Pekka, sanoi kauppias. Pitäisikö sinulla olla
mitä pyssyä?

— Tarvinneeko tuota, arveli Pekka. Kun on tällä haudankaivajalla
tuommoinen kanuuna...

Kauppias otti kaapista pullon ja kolme lasia.

— Tässä on vielä aikaa; eihän sinne kai kannata lähteä ennenkuin
lähempänä puolta yötä. Niin että jos otettaisiin vähän lämmitystä.

Miehiä ei tarvinnut monta kertaa käskeä, ja lämmityspuuhiin ryhdyttiin
sillä seurauksella, että tunnin kuluttua kaikki punoittivat vahvasti ja
puhetta tuli melkeinpä enemmänkin kuin ennätettiin kuunnella.

Haudankaivaja teki yksityiskohtaisesti selkoa huomioistaan
hautausmaalla, ja mitä useamman ryypyn hän otti, sitä useammilla,
osittain toistensa kanssa ristiriidassakin olevilla kuvauksilla ja
piirteillä täydensi hän kertomustaan, niin että siitä vähitellen paisui
oikein ensiluokkainen kummitusjuttu, joka mahdollisesti olisi nostanut
sekä kauppiaan että Pekan hiukset pystyyn, ellei heidän rohkeutensa
olisi kasvanut samassa suhteessa kuin Hauta-Antin juttukin.

Kauppias taas loi historiallisen katsauksen Karilan talon vaiheisiin
ja Pietari-vainajan maalliseen vaellukseen, mistä hän löysi paljon
sellaista, mikä oli omiaan viittaamaan siihen, etteivät hänen asiansa
koskaan olleet oikealla tolallaan. Sitten hän selosti paikkakunnalla
liikkuvia, puodissa kuulemiaan huhuja kummitteluista Karilassa. Vaikka
talo on autio, kuulevat ohikulkijat sieltä öiseen aikaan melua, näkevät
haamujen liikkuvan pihalla ja valoa ikkunoista, sellaista epämääräistä,
kalpeata valoa, joka hetkisen liehahtaa ikkunassa ja sitten katoaa,
saaden ohikulkijan sydän kurkussa juoksemaan minkä jaloista pääsee.
Milloin kuuluu sieltä kuin itkua, milloin kuin rahojen laskemista.

— Suutari Revon akka oli kahtena yönä käynyt sieltä halkoja
varastamassa, kertoi kauppias muutamakseen. Se on semmoinen akka,
ettei se ole koskaan kummituksia nähnyt eikä niistä mitään perusta.
Mutta kolmantena yönä kun tuli ja oli juuri lastaamassa halkoja
kelkkaansa siitä saunan takana olevasta pinosta, niin oli nähnyt
valkoisen haamun seisovan keskellä pihaa. Se oli nostanut kätensä ylös
ja sanonut kolealla äänellä, että voi voi sinua suutari Revon akka
kun ilkeät vainajiltakin varastaa. Siihen jäi Revon akalta niin halot
kuin kelkkakin, mutta pois juostessaan oli vielä kuullut kaivosta
moiskauksen, ikäänkuin olisi joku sinne hypännyt.

Pekka ei paljon puhunut, vahvisti vain murahduksilla toisten puheet,
ryyppäsi, irvisti ja ähkäsi.


7.

Kello oli jo yli yhdentoista. Pullo oli tyhjänä ja miehet tunsivat
itsensä tarpeeksi lämpimiksi. Renki-Pekka haki makasiinista sinne
unohtamansa lyhdyn, kauppias pani ladatun revolverin päällystakkinsa
taskuun, ja haudankaivaja tarkasti viimeisen kerran, oliko hänen
tuliluikkunsa kunnossa.

Ulkona vallitsi syvä pimeys. Tuuli jokseenkin kovasti ja metsä
makasiinien takana kohisi raskaasti. Luntakin tuntui vähän pyryyttävän.

— Nyt sitä sitten lähdettiin, totesi kauppias.

— Lähdettiinhän sitä... nyt justiinsa, vahvisti haudankaivaja. — Kun ei
vaan olisi näin pimeä; eihän tässä näe kyynärän vertaa eteensä.

— Kyllä se siitä vaikenee, kunhan silmät tottuvat, vakuutti Pekka, joka
kulki edellä. — Ja taisivat ne ryypytkin vähän näköä sumentaa...

— No mitä ne nyt senvertaiset ryypyt... pani kauppias vastaan, vaikka
tunsikin askeleensa hieman epävarmoiksi.

— Jos olisi sytyttää tämä lyhty, ehdotti Pekka.

— Antaa sen nyt olla siksi kun tullaan hautausmaalle, sanoi
Hauta-Antti. Minnekäs tästä eksyy, selvältä tieltä.

Matkaa jatkettiin äänettömyyden vallitessa.

Kauppias ja Pekka tunsivat rohkeutensa huomattavasti alenevan. Tehtävä
ei tuntunut enää yhtä hauskalta kuin pullon ääressä puotikamarissa.

Joukolan kylä lepäsi syvässä unessa. Ei kuulunut muuta kuin tuulen
kohina metsikössä kahden puolen tietä.

Miehet kulkivat peräkkäin, Hauta-Antti viimeisenä. Häntä ei muu
pelottanut kuin pyssynsä. Jos hyvinkin pitäisi ampua ja se pakana
laukeisi taaksepäin, niin tulisi pahat.

Hautausmaata lähetessä hiljeni vauhti tuntuvasti.

Pekka viimein kahlasi kinoksen yli maantieaidan ääreen ja taittoi siitä
seipään aseekseen.

— Mikä siellä rysähti? huusi haudankaivaja, joka kauimpana ollen ei
ollut nähnyt, mitä tapahtui.

— Minä vain seipään katkasin, huusi Pekka. Tuletteko te siellä perässä?

— Tullaan, tullaan, vakuutti Mähönen. Älä sinä huutele, varoitti hän
sitten. Jos sattuu kuka siellä hautausmaalla olemaan liikkeellä ja
kuulee.

— Eikö tuo kuulle muutenkin, arveli Pekka, jos se on se rymä. Ja jos se
on ihminen, niin senkö täyteistä se siellä keskellä yötä tekisi...

— No siitähän tässä juuri olisi selvä otettava.

Hautausmaan portin kynnykselle — portti, kuten tunnettua, on talven
ajaksi syrjään nostettu — oli karttunut aikamoinen luminietos,
johon edellä kahlaava Pekka upposi melkein vyötäisiään myöten,
kompastui kynnykseen ja tupsahti nenälleen nietokseen. Seurauksena
oli pärskymistä ja matalalla äänellä ilmituotuja mutta silti varsin
meheviä tunteenpurkauksia, jotka osaksi olivat kohdistetut kinokseen,
osaksi Hauta-Anttiin, joka ei ollut luonut sitä pois. Viimemainittu,
tähystellen tuikein katsein ympärilleen, niitä kuitenkaan tuskin
huomasikaan.

Miehet värjöttelivät sitten paarihuoneen seinävierustalla.

— Niin että missä se sitten olikaan se...? tiedusteli kauppias, joka ei
tahtonut pimeässä tuntea maisemaa.

— Kun katsotte tuosta tuon lakkapään petäjän kupeitse, vasemmalta
puolen, niin näkyykö mitä? neuvoi haudankaivaja.

Kauppias tirkisteli hetkisen ja sanoi:

— Tuoliako aitovierellä?

— Siellä.

— Ka, siellähän se...

Pekkakin pääsi lopuksi selville siitä, mitä ristiä oli vahdattava, ja
sanoi että:

— Vai se se on se risti? Paikoillaanhan tuo näkyy olevan.

Kotvasen kuluttua lisäsi hän epäuskoisesti:

— Ja eikö tuo halvattu siinä seisonekin — ainakin tämän yötä.

Toiset eivät vastanneet mitään vaan tupakoivat äänettöminä, savukkeiden
tulipäät kämmenen varjossa, ettei hehku antaisi heitä ilmi.

Yö kului hiljaisesti. Tuuli alkoi vähitellen vaimeta, mutta pakkanen
yltyi samassa suhteessa, taivas selkisi ja tähdet alkoivat kiilua.

Joukolan kylän yllä lepäsi kalman rauha. Ei edes Miinalan koirakaan,
joka tavallisesti yökauet haukkua louskutteli, nyt ollut äänessä.

Kello tuli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut. Ilman
selkeneminen ja silmien yöhön tottuminen vaikutti sen, että tuo
pienehkö musta risti näkyi aivan selvästi petäjän kupeitse, ja jos joku
sitä olisi lähestynyt, olisi hänet ehdottomasti heti huomattu.

Mutta, kuten sanottu, mitään ei tapahtunut.


8.

Keskiyön hetki oli jo hyvän aikaa sitten sivuutettu ja varsinainen
kummitustunti siis päättymässä. Asema alkoi tuntua hieman nololta.

Pekka, joka koko ajan oli ollut epäuskoisin, tulkitsi itse teossa
kaikkien mielialan, muristessaan viimein:

— Senkö halvattua häntä tässä seista noljotettanee... aikuiset miehet.
Tyhjää emätöntä vahtaamassa! Jalatkin tässä paleltuvat...

Kauppias oli jo oikeastaan samaa mieltä, mutta ei tahtonut kuitenkaan
vielä hellittää ja vastasi siis Pekan valitteluun vain:

— Etkös tuota nyt kestäne, vakainen mies, muutamaa tuntia pakkasta, kun
ei tässä tuulekaan. Kuka sen tietää, mitä tässä vielä nähdään...

Vaikka ei hänkään enää juuri uskonut mitään nähtävän. Pekka taas mutisi:

— Kissan häntä tässä nähdään...

Haudankaivaja, sanoi että odotetaan nyt sentään vielä joku tunti.

— Puoli tuntia, sanoi Pekka järkähtämättömästi. Sitten minä menen,
seiskoot muut tässä vaikka kesään asti.

Ja vähän ajan kuluttua alkoi hän kiukutella.

— Tulis nyt se paholainen jos tullakseen, niin kyllä minä tällä
seipäällä sen sivut voitelisin...

Tämä uhmaava ja röyhkeä puhetapa sai oitis vastauksen, näköjään juuri
niiden voimien taholta, joita sillä oli tarkoitettu.

Karilan Pietarin haudalta päin kuului nimittäin epäilyttävää rytinää,
joka sai vaanijain sydämet melkein pysähtymään.

Ketään ei haudan lähellä näkynyt, mutta risti sittenkin liikahteli,
ikäänkuin olisi ruumis sitä haudasta käsin potkinut pois päältään.

Pekka oli mennyt aivan kelmeäksi. Hammasta purren, silmät melkein
mielettömin ilmein tuijottaen alkoi hän, puristaen vankkaa seivästä
suonenvedontapaisesti lujissa kourissaan, juosta hautaa kohti.

Perässä juoksi kauppias, ampuen revolverillaan laukauksen toisensa
jälkeen haudalle päin. Haudankaivajalle huusi hän samalla:

— Ammu riivattua sinäkin...!

Tämä oli oikeastaan hieman kummallinen kehoitus, koska haudalla, kuten
edällä on mieliin terotettu, ei näkynyt ketään.

Kauppias ja Pekka eivät olleet vielä ehtineet montakaan askelta ottaa,
kun he äkkiä pysähtyivät ja jäykistyivät melkein suolapatsaiksi.

Muutamia kertoja nytkähdeltyään risti nimittäin roiskahti poikki ja
lensi yli aidan hautausmaan taakse.

Mähönen ja Pekka tunsivat polvensa merkillisen heikoiksi, ja hampaat
suoraan sanoen kalisivat heidän suussaan.

Silloin käänsi uusi tapahtuma heidän huomionsa toisaalle.

Haudankaivajakin oli viimein valmistunut. Hän kohotti pyssyn
poskelleen, tähtäsi ennenmainitun petäjän kupeitse epämääräiseen
pimeyteen, ja ajatellen vielä viime hetkessä: "mahtaakos se peijakas
nyt vain..." laukaisi.

Puhutaan joskus toteutuneista aavistuksista.

Hauta-Antin aavistukset kuuluivat tähän sieluopillisten ilmiöiden
luokkaan. Ne toteutuivat aivan täsmälleen.

Kuului omituinen räjähdys, ja kun toiset katsahtivat taakseen, näkivät
he nietoksessa myllertävän mustan möhkäleen, jota täytyi otaksua
haudankaivajaksi.

Kun ei toisilla tuntunut olevan halua jatkaa matkaansa Pietarin
haudalle päin, kääntyivät he takaisin tutkimaan, millä kannalla
haudankaivajan asiat olivat.

Juuri silloin nosti tämä päätään nietoksesta, puhallellen lunta
suustaan ja tuijotellen ällistyneenä ympärilleen. Sitten julkaisi hän
vereksimmät kokemuksensa:

— Johan minä sen sanoin... että halkeaahan se pahuus... kun tuli
tellätyksi se luoti liian tiukkaan.

Pyssyrämän tukki löytyi samasta nietoksesta kuin haudankaivajakin,
mutta piippu oli hävinnyt näkymättömiin. Kun nopean ja ehkä hieman
pintapuolisen tarkastuksen jälkeen oli todettu, ettei Hauta-Antissa
ainakaan mitään näkyväisiä vammoja ollut, läksivät miehet joutuin pois
hautausmaalta.

Alkumatka laputettiin äänettöminä, kunnes haudankaivaja viimein sanoi:

— Niin, nyt sen näitte... selittäkää sitten jos osaatte!

— Ihmehän on... kerrassaan kumma, myönsi Mähönen. Kun ei näkynyt yhtään
mitään... Minäkin olin jo vähällä säpsähtää...

— Jollei olisi tuo haudankaivaja siellä takana räjähtänyt, niin kyllä
minä olisin sen aitovieressä tavottanut, olipa se sitten rymä tai mikä
tahansa. Ja silloin siinä olisi ollut yks seipään räiske...!

Pekka tunsi nimittäin rohkeutensa palaavan samassa määrin kuin matka
miesten ja hautausmaan välillä piteni.


9.

Seuraavana päivänä kävi kauppias haudankaivajan kanssa tarkastamassa
viimeöisen seikkailun näyttämöä.

Risti, tällä kertaa poikkinaisena, löytyi aidan takaa talvitieltä.
Mutta lumessa haudan luona ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä.

Haudankaivaja raapi korvallistaan ja sanoi:

— Niin, samalla tavalla se on ennenkin lähtenyt, vaikka ehyenä. Mutta
nyt kun se niin lujaan kiilattiin, niin poikkihan meni...

Tietysti koko kylä puhui pitkät ajat vain tästä asiasta. Kukaan ei
uskaltanut pimeän tultua kulkea yksin hautausmaan ohi, ja Karilan taloa
kartettiin kuin ruttopesää.

Hautausmaalla ei kuitenkaan enää mitään merkillistä tapahtunut.
Pietarin hauta jätettiin oman onnensa nojaan ja peittyi pian
nietoksiin, tietymättömiin.

       *       *       *       *       *

Näihin aikoihin tapahtui että Kukkolan aitasta eräänä yönä katosi 14
leipää, osa sikaa, leiviskä voita y.m. ruokatavaroita.

Varkautta, se täytyy meidän ikävällä tunnustaa, ei Joukolassa yleensä
lueta seitsemän kuolemansynnin joukkoon. Tosin on törkeätä parjausta
naapuripitäjäläisten väite, että Joukolassa muka varastellaan niin
yleisesti ja järjestelmällisesti, että kukin talo on aina kahden
kuukauden kuluttua omillaan, mutta kiistämätön tosiasia on myöskin,
että jos jotain pientä sattuu talosta puuttumaan, niin pistäytyy joku
perheen jäsenistä pimeän tultua retkeilylle, jonka tarkoituksena on
sopivalla tavalla järjestää asiat niin, että päästään puutteesta,
tarvitsematta ryhtyä rahaa haaskaavaan ostamiseen tai ikävään
lainaamiseen.

Mutta joku rajahan se pitää näpistelylläkin olla, ja kun kokkolalaiset
älysivät, millaista jälkeä heidän muonavarastossaan oli tehty, eivät he
suinkaan peitelleet tyytymättömyyttään.

Tähän hyvin kuuluvalla äänellä julkituotuun valitteluun vastasi pian
äänekäs kaiku eri tahoilta Joukolan kylää.

Räsälässä oli puhdistettu perunakuoppa, Koistilasta viety kahdet uudet
päitset, setolkka ja talon ylpeys: komea hirvennahka, jota sunnuntaina
kirkkomatkalla käytettiin reen perässä. Moni muukin talo sai tuntuvasti
suorittaa veroa tuntemattomalle vorolle tai voroille. Huippuunsa kohosi
melu, kun tapahtui uskomattoman rohkea murtovarkaus kauppias Mähösen
makasiiniin, josta katosi kokonainen hevoskuormallinen kaikenlaista
kauppatavaraa.

Mähönen tietysti nosti jumalattoman melun, oli kääntää nurin taivaat
ja maat sekä hankki kyläläisistään monta pitkäaikaista vihamiestä,
panemalla poliisikonstaapelin kanssa toimeen ankaran kotitarkastuksen
jokaisessa talossa ja torpassa Joukolan kylässä. Karilaa ei maksanut
vaivaa tarkastaakaan sen takia, että se edelleenkin oli autiona, eikä
Mähösellä enempää kuin muillakaan hautausmaalla sattuneen seikkailun
jälkeen ollut halua ryhtyä minkäänlaisiin tekemisiin Karilan ja sen
näkymättömien haltijain kanssa.

Voroista ei kuitenkaan sen enempää selvyyttä saatu, mutta varkaudetkin
alkoivat vähetä, kun joukolaiset rupesivat pitämään entistä tarkemmin
vaarin yksityisomaisuudestaan.


10.

Eräänä iltana loppukesällä luki kauppias Mähönen puotikamarissa
erästä kirjettä, jonka hän oli postissa saanut ja joka kaikessa
koristelemattomassa suorasukaisuudessaan kuului seuraavasti:

    'Kunnian herra
    Kauppijas mähönen ja
    muut Joukolan asukkaat —

    h.v.

 Täten pyytän saata lähestyä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan
 tietä antaa elämästäni että olen voinut hyvin ja toivotan sitä samaa
 h:rra Kauppamiehellekkin — —

 Ja pyytän saata tässä nöyrimsti ilmoittaa vastauksen siihen
 kysymykseen? kuin on kauvan pitänyt teitä epätietoisuutessa että
 mikä se on se karilan Rymä niin pyytän saata tietoksi antaa että
 se olen Minä allekirjotettu ja minä oon pitänny kortteeria siellä
 karilassa ja siellä kummitellut oli niin mukava varastaa kuin ei
 kukaan tullut sinne tarkastukselle ja siellä ne oli nekin Teijän
 makasiinista hävinneet rihkamat, ja Minä sen ristin nykäsiri ylös
 että Tee luulisitten että ei se pietari saa lepoa hautassa. Niin mitä
 siihen tulee ettei lumessa jäläkijä näkynyt niin pyytän täten tietoksi
 ilimottaa että kun pitkän lankun ojenti yli hautuumaan aijan niin
 se ulottu justiinsa sen ristin viereen ja kun sitä lankkua myöten
 tuli talavi-Tieltä niin eihä siinä mitä jäläkijä lumessa näkynyt ja
 muistattenko siilon kun tee sen Antin kansa joka on melkeen yhtä iso
 Pöllö kuin Teekin h:rra Kaupp: sitä ristijä kiilasitten niin minä
 siinä tupakoin aijan vieressä ja Tee puhuittenkin minun kanssani. Niin
 minä arvasin että Tee rupeetten yöksi vahtiin että mikä sitä Ristijä
 liikuttelee niin minä ajattelin että (nyt Minä kun saan nää Tolvanat
 säikäytetyksi niin kyllä sitten voipi rauhassa asua Karilassa) ja
 siellä kun minä pimeessä heitin sieltä aitauksen takaa pitkän narun
 jolla oli Surma silimukka toisessa päässä niin se ihan ens heitolla
 osu sen ristin ympäri ja kun minä sitten rupesin sieltä vesakosta
 tien takaa kiskomaan niin ei se ensin tahtonut nousta vaan nytkähteli
 ja kun Tee sitten rupesitta huutamaan ja ampumaan niin minä arvelin
 että etkö heltiä pakana ja kun oikein kiskasin niin poikki roiskahti.
 Kyllä minä näin että H:rat pelkäsi ja kyllä on se minua monta kertaa
 naurattanut jälistä päin. Rauhassa oon saanut olla karilassa ja nyt
 kun oon muuttana pojes niin tahton kiittää Teitä ja kaikkia Joukolan
 Asukkaita ja ilimottaa että Tee oletten tyhmiä pässijä — — — ja voikaa
 nyt hyvin piirtää kun:joituksella

                                                         eräs
                                                     Murto Varas.'








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEN PITKÄÄ, SEN LYHYTTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.