Japanilainen satakieli

By Onoto Watanna

The Project Gutenberg EBook of Japanilainen satakieli, by Winnifred Eaton

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Japanilainen satakieli

Author: Winnifred Eaton

Translator: Eero Alpi

Release Date: July 6, 2020 [EBook #62567]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAPANILAINEN SATAKIELI ***




Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen








JAPANILAINEN SATAKIELI

Kirj.

Onoto Watanna [Winnifred Eaton]


Suomentanut

Eero Alpi





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1918.




SISÄLLYS:

     I. Myrskytanssi.
    II. Nainen kosii ja saa rukkaset.
   III. Muuan sopimus.
    IV. Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.
     V. Itä ja länsi yhtyvät.
    VI. Seikkailijatar.
   VII. Vaimoni.
  VIII. Yukin koti.
    IX. Mikadon syntymäpäivä.
     X. Huono enne.
    XI. Satakieli.
   XII. Taro Burton.
  XIII. Sisaren uhri.
   XIV. Taistelu yön hiljaisuudessa.
    XV. Lupaus.
   XVI. Lemmen pyhiinvaeltaja.
  XVII. Yukin retket.
 XVIII. Kun kirsikkapuut kukkivat.




I

Myrskytanssi.


Laskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen
väriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet
kuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta
painuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen
sädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot
pitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi
taivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen
valonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli
kokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja
valoi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.

Keskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan
japanilainen liikemies -- joka samalla kertaa lienee ollut myös
taiteilija -- oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan.
Ja mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun
idän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri]
taikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä
[jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä
merkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli.
Nämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä
ympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit,
jotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja
kietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut,
ei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas,
valkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi,
kuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät
vielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.

Vieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä
rannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa,
joiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja
pienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.

Äkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia,
häikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja
teehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina,
kuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.

Muutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun
kunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä
loistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas
juhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille
uskollista henkivartiota.

Jokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma
tarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät
kuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui
noin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille,
ulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät
kuuta seuraavin sanoin:

"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden
kunniaksi!"

Ja sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta
iloista elämänvuotta.

Tällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja
muodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja
näytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että
tuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.

Soitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut
ja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti
siltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret,
sädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä
niin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.

Nyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle
puutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti
riisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas
voimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen
olento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun
säteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat
soiton sävelet.

Hän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset,
taputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli
melkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli
edestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen
pukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo
vaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.

Nyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan
siltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä,
maahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen
tummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni
siksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi
itkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen
lopuksi todelliseksi myrskyksi. _Hänestä_ tuli myrsky, jonka voima
hetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen
viskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi
vaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen
päässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat
jyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo
tulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi,
kotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön
pimeydessä.

Äkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja
hänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä
nyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa.
Leiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta
valosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot
hymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui -- ja hän oli
kadonnut.

Sekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen
hämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat
jaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla.
Kaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen
ääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.

Isäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain
hymyili ja kumarsi nöyrästi.

Amerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta
vaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa
suurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa
itselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon
valmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä
hän asui?

Samisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä
samalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat
samanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä
raapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä
jotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan
soiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi
liverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen,
pitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja
värähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä
ihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.

Vielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle,
millä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä
ristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis,
enkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa
kimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko
ja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana.
Missään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla
sellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat,
jotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi
laulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se
jäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.

Hänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita
ihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen
teatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä
silmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt.
Tämä oli poissa.

"Hän on suurenmoinen!" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen
kääntyi hän isännän puoleen. "Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?"

Isäntä vain pudisteli päätään.

"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!" pyysi amerikalainen
kärsimättömänä. "Minä maksan hyvin."

"En tiedä. Hän on jo mennyt."

"Mutta tottakai te tiedätte, missä hän asuu?"

Isäntä antoi jälleen kieltävän vastauksen.

"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!" huudahti katkeroitunut
asiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi
lähettyvillä.

"Hän sopisi erinomaisesti varieteehen", virkahti tämä.

"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka
saisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?"

Jack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta
tänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla,
etteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat
nyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella
ristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin.
Heillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä
muutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi
naisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen
oli seuralaistaan hiukan pitempi.

"Kuulkaa, pysähtykää!" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli
sellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin
hänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan
ei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa
kohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa --
teatterimaailmaan.

Molemmat neitoset pysähtyivät heti.

"Oletteko te se nuori tyttö, joka lauloi äsken?"

"Olen", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin
kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.

Asiamies ei vältellyt esittää asiaansa suoraan ja peittelemättä.

"Tahdotteko tulla rikkaaksi?"

Hän sai kiihkeän vastauksen, joka kuului: "Tahdon."

"Hyvä!" Pimeässä ei voinut erottaa asiamiehen kasvojen ilmettä, mutta
hänen äänensä sävy todisti mitä suurinta tyytyväisyyttä. "Tulkaa siis
minun mukaani Amerikaan, niin teidän onnenne on taattu!"

Tyttö seisoi hiljaa, katsellen maahan. Asiamies virkkoi kärsimättömänä:

"No, mitä tuumitte?"

"Minä jään Japaniin."

"Jäätte Japaniin!" Asiamies ei tahtonut voida hallita itseään. "Ja
miksi? Täällähän te ette koskaan voi tulla rikkaaksi. Kuulkaa nyt
minua! Tulen luoksenne huomenna. Missä te asutte?"

"En tahdo, että käytte luonani. Jään Japaniin."

Asiamies, joka huomasi olevansa vähällä kadottaa suuren omaisuuden,
ilmaisi tyytymättömyyttään tavalla, jonka hän kai katsoi sopivimmaksi
pakanain keskuudessa: hän päästi kirouksen.

"Olette hullu, jos jäätte tänne. Te ette koskaan --"

Hänet keskeytti Jack Bigelow, joka tähän saakka oli kuunnellut
keskustelua vaiti, vaan joka nyt melkein suuttuneena huudahti:

"Antakaa hänen olla rauhassa! Onhan hänellä oikeus menetellä mielensä
mukaan. Älkää koettakokaan saada häntä matkustamaan Amerikaan, koska
hän kerran tahtoo jäädä tänne."

"No niin, enhän voi pakottaa häntä ottamaan vastaan edullista
tarjousta", virkkoi asiamies nenäkkäästi, ottaen samalla esiin
nimikorttinsa, jonka hän ojensi tytölle. "Ehkä vielä muutatte
päätöksenne, kunhan lähemmin ajattelette asiaa. Jos niin käy, niin
etsikää minut Tokiosta. Tässä kortissa on minun nimeni ja osoitteeni.
Aion nyt ensin käydä Bombayssa tekemässä sopimuksia muutamien
intialaisten loitsutaiteilijain kanssa ja sillä matkalla viivyn viisi
kuukautta. Sen jälkeen palaan takaisin Tokioon, ennenkuin taas lähden
Kiinaan, Koreaan ja Filippineille. Vasta sitten palaan Amerikaan."

Nuori tyttö otti vastaan kortin ja kuunteli vaiteliaana asiamiehen
puhetta. Tämän lopetettua teki hän jäähyväiskumarruksen ja kiirehti
käsi kädessä seuralaisensa kanssa polkua pitkin eteenpäin.

Amerikalaisten palattua takaisin teehuoneelle haki vanhempi heistä heti
käsiinsä isännän.

"Ettekö te todellakaan tiedä mitään tuosta tytöstä? Kertokaa nyt
kaikki!" pyysi hän arvokkaasti.

Isäntä oli äärimmäiseen saakka kohtelias, vaan kieltäytyi antamasta
mitään tietoja siitä tytöstä, joka oli heille tanssinut ja laulanut.
Viimein antoi hän sentään hiukan perää, vakuuttaen kuitenkin, ettei
hän tietänyt paljon mitään. Tyttö oli saapunut hänen luokseen aivan
vieraana ja tarjonnut palvelustaan, vaan kieltäytynyt kiven kovaan
tekemästä mitään sopimusta, päinvastoin kuin miten geishat yleensä
menettelevät. Suurenmoisilla lahjoillaan, laulullaan ja merkillisellä
tanssillaan veti hän runsaasti yleisöä teehuoneeseen, jonka vuoksi
tytön menettäminen aiheuttaisi hänelle suuren häviön. Hän ei kuitenkaan
oikein pitänyt tytöstä, kytipä hänessä vissi epäluulokin häntä
kohtaan. Tämä saapui vain silloin kun häntä huvitti ja tällaisista
tilaisuuksista ei hänellä ollut mitään aavistusta. Mistä hän tuli ja
minne hän meni, sitä ei isäntä tietänyt. Oli aivan sattuma, että hän
tänä iltana esiintyi. Erään kerran oli hän koettanut hiipiä hänen
jälkeensä, vaan kun tyttö oli sen huomannut, oli hän pakottanut isännän
lupaamaan, ettei tämä koskaan enää seuraisi häntä. Vielä oli tyttö
uhannut, että jos isäntä lupauksensa rikkoo, ei hän koskaan enää
palaja. Isäntä innostui innostumistaan ja lausui lopuksi seuraavat
halventavat sanat:

"Kaunotar, sanotte! Hm, meidän erinomainen valonheittäjämme pettää
helposti. Hän on Tokiosta kotoisin oleva, hyvin mitätön tyttö, jolla
on kaksi sinistä, barbaarimaista silmää, iho, joka on yhtä keltainen
kuin kaikilla Japanin alemman luokan naisilla, sekä ruskean punertavat
hiukset. Kaikesta päättäen on hän vain japanilainen ilotyttö, jolla on
samanlainen sydän ja samanlainen luonteenlaatu kuin yleensä kaikilla
hänen kaltaisillaan epäluotettavilla olennoilla. Se on vierasta
meille ja vierasta teidän arvollenne. Hän on, yhdellä sanalla sanoen,
sekasikiö -- --."




II

Nainen kosii ja saa rukkaset.


Yhtämittaa ahdistivat Jack Bigelowia nakodat [nakoda = avioliittojen
välittäjä], jotka eivät jättäneet häntä rauhaan sen vuoksi, että
häntä pidettiin erittäin varakkaana ulkomaalaisena. Vaikkakin
hänestä tuntui hauskalta kuunnella heidän juttujaan kaikista niistä
enemmän tai vähemmän onnellisista avioliitoista, jotka he olivat
solmineet, ei hän kuitenkaan takertunut heidän ansoihinsa. Hän hylkäsi
poikkeuksetta kaikki tilapäistä avioliittoa tarkottavat tarjoukset,
jollaisia siellä on runsaasti tarjona. Näin menetteli hän etupäässä
sen lupauksensa tähden, jonka hän -- ennen Amerikasta lähtöään --
oli antanut parhaimmalle ystävälleen, Taro Burton-nimiselle nuorelle
japanilaiselle, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin hänkin. Hän
oli nimittäin tälle ystävälleen luvannut, ettei hän oleskelunsa
aikana Japanissa lisäisi niiden ulkomaalaisten lukua, jotka
ajattelemattomasti, lyhykäisen onnen saavuttamiseksi, ottavat itselleen
japanilaisia vaimoja, kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättääkseen heidät
oman onnensa nojaan.

Taro Burton suorastaan halveksi niitä ulkomaalaisia, jotka hankkivat
itselleen japanilaiset vaimot ja sitten jättivät ne, samoin kuin hän
halveksi niitä japanittaria, jotka sellaiseen suhteeseen alentuivat.
Hän itse ei ollut puhdasverinen, sillä hänen isänsä oli englantilainen
ja äitinsä japanitar. Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan ollut muiden
kaltainen. Hän oli uskollisesti pitänyt huolta vaimostaan ja
lapsistaan, mutta hän olikin mennyt naimisiin erään aatelisen, ylpeän
Johichis-suvun jälkeläisen tyttären kanssa, ja vihkimistoimituksen oli
suorittanut eräs englantilainen lähetyssaarnaaja.

Siitä huolimatta, että tämä avioliitto oli ollut kaikin puolin
onnellinen, uskoi hän eur-aasialaisen [eur-aasialainen = lapsi, jonka
toinen vanhemmista on europalaista, toinen aasialaista rotua] kohtalon
aina olevan sangen surullisen, ja hän tunsi kiihkeätä vastenmielisyyttä
sellaisia avioliittoja kohtaan, missä toinen puolisoista oli
vierasmaalainen, varsinkin kun hän tiesi, miten kevytmielisesti
ulkomaalaiset olivat valmiit moisia liittoja solmimaan, sekä miten
vähän he antoivat niille arvoa. Tosin tapahtui avioliitto-ero lain
mukaisesti, vaan Taron mielestä se oli inhoittavaa, sillä nainen jäi
joka tapauksessa sattumista riippuvan onnen nojaan.

Viiden vuoden ajan, aina siihen saakka kuin he neljä kuukautta
sitten olivat lopettaneet yliopistolliset opintonsa ja joutuneet
eroon toisistaan, olivat nuo nuoret miehet -- amerikalainen ja
puoljapanilainen -- olleet mitä ystävällisimmässä suhteessa toisiinsa,
suhteessa, jonkalainen voi syntyä ainoastaan kahden nuoren miehen
välillä.

Alkuperäisesti oli ollut aikomus, että molemmat ystävykset
matkustaisivat yhdessä Japaniin, Taro Burton palatakseen kotiinsa ja
Jack Bigelow ollakseen vuoden matkoilla, ennenkuin hän liittyisi isänsä
liikkeeseen. Hänen isänsä oli nimittäin muuan rikas laivanrakentaja
Amerikassa.

Jostakin syystä, mitä ei Taro koskaan ystävälleen ilmoittanut, oli hän
kuitenkin viimeisellä hetkellä päättänyt jäädä Amerikaan, vaan kehoitti
sitä enemmän Jackia matkustamaan yksinään. Luvaten saapua perässä
niin pian kuin suinkin mahdollista, onnistui Taron saada toverinsa
lähtemään. Näin ollen tuli Jack Bigelow tehneeksi yksinään pitkän
matkan Japaniin sekä vuokranneeksi pienen huvilan Tokion läheltä.

Oli kuitenkin vahinko, ettei Taro ollut voinut seurata ystäväänsä,
sillä vaikk'ei Jack ollutkaan luonteeltaan heikko, oli hän suruton ja
hyvänluontoinen sekä antoi liian usein tunteilleen vallan.

Ellei hänen japanilainen ystävänsä olisikaan voinut muuta, niin olisi
hän ainakin kyennyt poistamaan viekkaat avioliittojen välittäjät
toverinsa ovelta, välittäjät, jotka ovelasti uskottelivat hankkivansa
kaikenlaista maallista onnea ja menestystä. Mitenkä olikaan, pääsi
viimein muuan heistä niin pitkälle, että hän kursailematta saattoi
esittää asiansa.

Tämä nakoda, jonka nimi oli Ido, toi eräänä päivänä hänen luokseen
nuoren japanittaren, jonka hän ehdottomasti tahtoi naittaa Jackille,
tai ainakin toimittaa tämän hänen lähemmin tarkastettavakseen.

"Hän on kaunis kuin itse auringon jumalatar", selitti nakoda
innostuneena.

"Häntä, jota viimeksi tarjositte, te vertasitte kuuhun", lausui nuori
mies nauraen, "Ehkä teillä tämän jälkeen on tarjota minulle tähtösiä."

"Tähtösiä!" huudahti nakoda, joka ensin hieman ällistyi, vaan virkkoi
kuitenkin kohta kasvot tyytyväisyyttä loistaen: "Todellakin! Hänen
silmänsä, hänen jalkansa ja hänen hiuksensa, kaikki ne säteilevät kuin
tähdet. Hän pyytää vain saada näyttäytyä teidän armollenne."

"No, olkoon sitten menneeksi! Suostun siihen huvin vuoksi
tämän yhden ainoan kerran", lausui Jack nauraen. "Viekää hänet
vastaanottohuoneeseen; palaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Mutta
muistakaa", jatkoi hän, "että minä antaudun tähän ilveilyyn vain huvin
vuoksi. En ole ollenkaan ollut aikeissa mennä naimisiin, kaikkein
vähimmän hänen säätyynsä kuuluvan tytön kanssa."

"Ettekö edes pieneksi ajaksi?" koetti nakoda häntä ylipuhutella.

"En pienimmäksikään ajaksi", vastasi nuori mies, vaan nakoda oli jo
kadonnut.

Kun Jack, joka todellakin oli huvitettu näkemään sen tytön, jota
hänelle tarjottiin vaimoksi, tuli vastaanottohuoneeseen, huomasi hän,
että akkunaverhot olivat vedetyt syrjään, joten sisään virtaavat
auringonsäteet valaisivat kirkkaasti jokaisen esineen. Shojit [shoji =
japanilainen, moniosainen, syrjään työnnettävä ovi] olivat työnnetyt
sivuille ja oven aukossa seisoi nuori tyttö hurmaavassa asennossa, pää
alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Jack ei senvuoksi heti
nähnyt hänen kasvojaan. Hän oli pieni ja hento, vaan ei kuitenkaan
niin pieni kuin japanilaiset naiset yleensä. Hänen ristissä olevat,
valkoiset kätösensä olivat valkoisimmat ja sievimmät mitä hän ikänä
oli nähnyt. Hän oli aina kuullut ylistettävän japanittarien käsien
kauneutta, joten häntä ei laisinkaan ihmetyttänyt, että tähänkin
luokkaan kuuluvalla naisella -- hän piti varmana, että tuo tyttö oli
geisha -- oli noin kauniit ja hyvin muodostuneet kädet. Hän otaksui
tytön asettaneen ne ristiin rinnalleen sen vuoksi, että ne paremmin
vetäisivät huomiota puoleensa, ja tytön hieman teeskennelty käytöstapa
sekä huvitti että miellytti häntä. Katseltuaan tyttöstä hetkisen vaipui
tämä alas matolle ja polvistui nöyrästi hänen eteensä. Hän oli puettuna
punaiseen kimonoon, ja vyötäisillään oli heleän värinen obi [obi =
japanittaren vyö]. Hänen hiuksensa olivat geishojen tavalliseen tapaan
kierretyt päälaelle kukkaiskruunuksi, jota pitivät koossa tikaria
muistuttavat hiusneulat. Hänen kumartuessaan alas irtautui pari neulaa,
ja uhkea, kastanjan ruskea hiuskiehkura hulmahti irroilleen, se putosi
hänen kasvoilleen ja melkein peitti koko tuon pienen, kyyristyneen
olennon.

Tyttö alkoi vavista tuon onnettoman sattuman tähden, vaan pysyi
kuitenkin hiljaa polvistuneessa asennossaan.

Jack Bigelow seisoi hetken hämmästyksestä vaiti. Sellaista tukkaa hän
ei ollut koskaan maailmassa nähnyt. Se oli hyvin tumma, ja öljy oli
aikaansaanut tuohon lainehtivaan aarteeseen punaisenruskean kiillon.

"Hyvä Jumala", lausui hän, kun tuo pikku olento oli ollut vaiti
kokonaisen minuutin, "hänhän aivan väsyy tuossa epämukavassa asennossa."

Nuori tyttö ei noussut kuullessaan hänen äänensä; hän vain ryömi
lähemmä häntä, aina edelleen hiuksiinsa kietoutuneena. Jack tunsi
olevansa hämillään, samalla kun häntä tuo käytös suuresti huvitti.

"Älkää olko siinä asennossa", virkkoi hän. "Tehkää hyvin ja nouskaa
ylös. Minä pyydän, nouskaa!"

Nakoda sanoi, että hänen tulisi auttaa hänet ylös, ja kun nuori mies
niin teki, kietoutuivat hiukset hänen käsiensä ympäri. Tytön noustua
näki Jack hänen pienet, ruusuiset kasvonsa, suun vienot viivat ja
pehmeät, pyöreät posket, vaan silmänsä piti tyttö edelleen alas
luotuina, joten hän ei kokonaisuudessaan eroittanut hänen kasvojaan.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi hän ystävällisesti, "ja mitä minusta
tahdotte?"

Nyt nosti tyttö silmänsä ja nuori mies jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
Ne olivat, joskin kapeat ja pitkulaiset, kuitenkin suuret ja --
siniset. Ensi silmäyksellä hän ei ollut huomannut tytössä mitään
erikoisempaa, vaan nyt kun tämä seisoi hänen edessään pitkiin
hiuksiinsa kietoutuneena ja syvissä, sinisissä silmissään kostea
kiilto, oli tämä hänen mielestään mitä ihanin pikku olento, joka teki
häneen ihmeellisen vaikutuksen. Sellaisilla hiuksilla ja sellaisilla
silmillä varustettu japanilainen tyttö! Ja jota kauemmin hän tyttöä
katseli -- katseli, mitenkä hänen pukunsa niin mainiosti somisti
häntä, sitä selvemmin hän huomasi, että tämä, huolimatta sinisistä
silmistään ja kastanjan ruskeasta tukastaan, todellakin oli japanitar.
Hän koetti ajatuksissaan selittää tällaista poikkeustapausta, vaan
mitään epäilystä hänen kansallisuudestaan ei kuitenkaan saattanut olla.
Missään tapauksessa ei hän voinut olla vierasmaalainen.

"Tehän olette japanitar?" virkkoi hän viimein, päästäkseen asiasta
täyteen varmuuteen.

Tyttö nyökäytti päätään myöntävästi.

"Niin, arvasinhan sen -- -- ja kuitenkin --"

Tyttö hymyili ja sulki silmänsä, ja samalla hetkellä oli hän
täydellinen japanitar ja kauniimpi kuin kukaan muu.

"Katsokaahan -- teidän hiuksenne ja silmänne --" jatkoi hän. Hän
nyökäytti jälleen päätään ja hymyili, syvien kuoppien syntyessä hänen
poskiinsa. Jack huomasi, että tyttö oli hänet ymmärtänyt.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän, kuitenkin enemmän vain
saadakseen kuulla hänen äänensä, sillä olihan hänellä selvillä hänen
käyntinsä tarkotus.

Tyttö tuli äkkiä totiseksi. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan.
Jack huomasi, miten vaikeata ja kiusallista hänelle oli selittää
asiansa, vaan kuitenkin sai tyttö sanotuksi:

"Minä tahtoo tulla vaimoksenne, milord", lausui hän huonolla
englanninkielellä, ja tytön äänen merkillinen väri herätti nuoressa
miehessä niin oudon tunnelman.

Jack osasi kyllä etukäteen aavistaa hänen vastauksensa, vaan se tapa,
millä tyttö asiansa esitti, kummastutti häntä suuresti. Että tuo
ihmeellisen kaunis neito, joka seisoi hänen edessään, pyysi päästä
hänen vaimokseen -- hänen, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta
solmia avioliittoa -- se häiritsi hänen mielenrauhaansa, se liikutti
häntä. Hän tuli ajatelleeksi, miksi tuo tyttö juuri oli tullut _hänen_
luokseen, eikä hän voinutkaan olla kysymättä:

"Minkätähden te oikeastaan tahdotte mennä naimisiin juuri minun
kanssani?"

Tytön kasvojen ilme jäi hänelle nyt aivan arvoitukseksi. Tämän poskilta
katosi äkkiä puna ja hän muuttui kuoleman kalpeaksi. Sitten purskahti
hän nauruun, terävään, kummalliseen nauruun, joka täytti koko huoneen
ja kaikui ylt'ympäri talossa.

"Niin, minkä tähden?" toisti Jack.

Tyttö kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Minä tarvitsee rahaa?"

Tietysti oli se senvuoksi ja tiesihän hän sen jo edeltäkäsin, vaan
häntä kuitenkin kiusasi saada kuulla se hänen omilta huuliltaan.
Tyttöhän oli mitä ihastuttavin olento!

"Ei teidän tarvitse myydä itseänne rahasta", virkkoi hän vakavasti.
"Minä kyllä annan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te olette
hyvin nuori, eikö niin? Vasta pikku tyttö! _Minä_ en voi mennä
naimisiin kanssanne. Sehän olisi aivan väärin teitä kohtaan!"

Tyttö kohautti jälleen olkapäitään ja lausui nakodalle muutamia sanoja
japaninkielellä.

"Hän sanoo, että siinä tapauksessa hänet nai joku toinen", selitti tämä.

"Niin, niinpä kai!" virkkoi nuori mies katkerasti.

Tyttö kääntyi ja lähti ovea kohti, vaan palasikin äkkiä.

"Olen nähnyt teidät ennen", virkkoi hän avomielisesti.

"Missä sitten!" Jack kiintyi asiaan, ja hänestäkin tuntui, kuin olisi
hänkin nähnyt tuon tytön aikaisemmin.

"Teehuoneessa."

"Missä teehuoneessa?"

"Siinä pienessä saaressa. Ettekö muista. Minä tanssii näin." Hän otti
muutamia askeleita.

"Mitä kuulenkaan! Oletteko te se nuori tyttö, joka tanssi siellä?" Nyt
tunsi Jack hänet heti. "Mutta miten te muistatte minut?"

"Lopetettuani tanssini seurasi te minua ja teidän mukana toinen herra,
ja sitäpaitsi on joku näyttänyt minut teille -- se vanha vaimo, joka
aina on minun mukana."

"Kuinka hän tuntee minut?"

"Ei tunne niin, että olisi puhunut kanssanne -- vaan hän sanoo, että te
on rikkain barbaari koko Japanissa."

"Vai niin, nyt ymmärrän", sanoi hän kylmästi.

"Hän sanoo minun tarvitsevan mennä juuri teidän kanssa naimisiin."

"Todellakin! Mutta miksi?"

Hän loi ensin katseensa lattiaan, sitten lausui:

"Hän tietää, että minä voi rakastaa teitä."

"Rakastaisitteko te minua todellakin?" Hän naurahti. Tytön suora
puhetapa alkoi miellyttää häntä.

"Minä rakastaisi", sanoi tyttö, ja miehekkään itsetietoisena oli Jack
heti valmis uskomaan häntä.

"Mutta ettekö te mieluummin jäisi teehuoneeseen kuin menisi naimisiin?"
kysyi hän.

"Minä ei siellä ansaitse paljon rahaa."

"Teettekö te siis kaiken vain rahan tähden?"

"Millä minä muuten eläisi?"

Tämä kysymys sai Jackin jälleen muistamaan tytön käynnin tarkotuksen.
Tyttö ojensi nyt molemmat kätensä nuorta miestä kohden ja huudahti:

"Voi, teidän ylhäisyytenne, menkää naimisiin minun kanssa!"

Jack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin
ihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen
käteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi
suloinen tuoksu.

"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin", virkkoi hän hiukan neuvottomana.
"Miten vanha te olette?"

Tyttö ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.

"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo -- aina", sanoi hän,
vaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. "Ei, ei, minä
erehtyi -- ei aina -- vain vähän, vähän aikaa -- aivan niinkuin te,
ylhäisyys, tahtoo."

"Mutta minä en sitä tahdo", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. "Minä
en aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin
muutaman kuukauden."

"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi",
rukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. "Olkaa niin hyvä!"

Jackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti
niin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan
tarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän
näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Nuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä.
Tuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan,
ollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:

"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme
naimisiin, jos te vain niin tahdotte."

Jack oli jälleen tarttunut hänen käsiinsä, ja hän tunsi, miten ne
alkoivat väristä.

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Hän
lausui sen melkein kuiskaten, eikä siinä ollut yhtään iloista sävyä.

Sitävastoin loistivat nakodan kasvot mitä suurinta tyytyväisyyttä.
Hän oli tehnyt hyvän kaupan, erinomaisen hyvän kaupan, sillä tuon
nuoren amerikalaisen kerrottiin olevan niin rikkaan, että jos hän vain
tahtoisi, voisi hän ostaa itselleen monta, monta sataa riisikenttää.
Nakoda lähestyi ystävällisesti hymyillen sopiakseen ehdoista.

"Hän maksaa ainoastaan kolmesataa jeniä käteisesti ja sitten on
suoritettava viisitoista jeniä joka viikon lopussa. Se on sentään
kerrassaan polkuhinta!"

Nakodan kasvot, jotka melkein irvistivät tyytyväisyydestä, saivat
Bigelowin jälleen järkiinsä. Hän oli sanonut tahtovansa mennä naimisiin
sen pikku olennon kanssa, jonka kylmiä käsiä hän piteli omissaan, mutta
nyt irroitti hän ne, ikäänkuin ne olisivat olleet kuolleen kädet -- ja
hän astui pari askelta taaksepäin.

"Minä en tahdo tehdä sitä -- en!" hän melkein huusi. "En koskaan!"

Sen jälkeen tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntui tuosta nuoresta
tytöstä, kun hän sillä tavoin hylkäsi hänen naimatarjouksensa, ja hänen
sydämensä suli jälleen.

"En ajatellut mitä sanoin, luvatessani mennä naimisiin teidän
kanssanne. Minä en tahdo mennä naimisiin kenenkään japanilaisen
tytön, enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole siihen
oikeutta, ja minä menettelisin väärin teitä kohtaan." Hän vaikeni
silmänräpäykseksi ja lisäsi sitten: "Luulen kuitenkin, että minä voisin
tavattomasti pitää teistä -- jos vaan teidät tuntisin."

"Mutta --" keskeytti hermostuneena nakoda, joka näki suuren
välityspalkkion livahtavan ohi nenänsä.

Jack heitti häneen terävän silmäyksen, mistä oli seurauksena, että hän
nopeasti poistui.

Jackin selitettyä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin tytön kanssa,
alkoivat tämän kasvot loistaa tyytyväisyydestä -- seikka, jota Jack
suuresti ihmetteli. Tätä seurasi kuitenkin hetkeksi pettymyksen ilme,
vaan tyttö ei lausunut sanaakaan. Hän vain heitti nuoreen mieheen
pikaisen, pelokkaan silmäyksen sekä kumarsi sen jälkeen hyvin syvään,
niin syvään, että hänen päänsä painui Jackin polvien tasalle. Sen
tehtyään jätti tyttö hänet.




III

Muuan sopimus.


Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni
miss olivat hänelle tehneet -- hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön
nimeä -- tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen
luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack
kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren
miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei
Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.

Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja
-- niin he olivat ainakin vakuuttaneet --, vaan tähän saakka hän
ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että
muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin
eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja
pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta.
Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren,
akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.]
-- hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen
saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia -- oli
joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen
itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden
hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti,
että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan
hänen itsensä tähden.

Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen
yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen
sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti
hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä
kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut.
Vaan ei -- sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö
ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna
omiaan.

Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa
ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty
avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun,
jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan,
oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.

Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä
jonnekin -- niin päätteli hän itsekseen -- ja kun hänellä ei ollut
muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren
teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän
siellä jotain -- jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi
kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen
ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana
tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"

Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä
nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen
vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori
amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.

Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä
halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana
iltana -- kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää -- lähti hän
jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin
kuluttua -- ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö
esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä
paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä,
mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!

Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella,
illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa
viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei
sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta
niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun
siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua.
Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä
puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman
mukaansatempaavasti.

Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi
siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut
amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan
saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan
itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin
palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.

Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän
keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren
teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen,
että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli
se, ettei hän _tahtonut_ tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli
itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen
pitemmällekin, -- niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen,
ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään
seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä
hänen vaimokseen -- enempää kuin mikään seikka missään muussakaan
maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut
selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon
syventyvät itsetutkisteluun.

Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria,
rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä
hänen kodissaan.

Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa -- varmaankin
istuisi tyttö mieluummin lattialla -- ja tuntui vallan merkilliseltä,
miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen
miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa
tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa,
missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori
mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!"
Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän
ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän
tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan
lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento
sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi
sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.

Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa!
Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan
vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä
sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän
käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän
aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin
kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa
ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.

Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin
sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin
naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja
hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa
hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien
yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä
hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin
paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän
vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista
hänen synnyinmaansa naisista -- ja sehän olisi paljon se!

Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat
tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen
valintansa -- sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren
suloa eivät he voisi vastustaa -- sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten
tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä
hautoa tällä erää.

Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian
yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.

Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin?
Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan
miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön
käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan
varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi
hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri
teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa.
Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta -- --

Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen
haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren
kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli
sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka
jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan.
Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.

Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi
jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa
silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui
kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä
oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän
kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen
etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin
jiurikishaansa.

Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön,
jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä
käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti
olalle.

"Hei hei, Ido!" huusi hän.

Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen
niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan
huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn.
Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen
amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja
onnelliset.

"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu?
Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin
naimiskauppaa?"

Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä
henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.

"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle
Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä,
joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen
tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"

"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön,
jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"

Jack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.

"Ei, teidän ylhäisyytenne."

Nuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.

"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta
nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"

Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan
helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton
mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi
välinpitämättömästi:

"Niinkö! -- Vai niin!"

Ido vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.

"Hän on sangen kaunis tyttö", lausui Jack puoliääneen.

Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi
katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt
olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.

"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi
Jack. "Missä hän asuu?"

"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa."

"No niin, se on saman tekevä. Vaan -- joka tapauksessa tahtoisin
kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli
verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla
minun luokseni?"

"Minulla on huomenna hyvin kiirettä."

Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään
avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä
uutta vierailua.

"Minä korvaan teille vaivanne -- teidän ei tarvitse olla rauhaton
senvuoksi."

Hm -- ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi -- niin, kun hän ajatteli
asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi
pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.

Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo
kello kymmenen seuraavana aamuna.




IV

Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.


Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei
se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti
tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän
lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin
palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän
vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli
tehdä.

Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin
kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka --
aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen,
tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä
asennosta.

"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin
iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.

"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin."

Hänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.

"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette
luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."

Tyttö kohautti olkapäitään.

"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä
minä tekee?"

"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö
niin?"

"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää", virkkoi hän kylmästi.

"Mutta _minä_ tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se
käy päinsä. Ido" -- hän hiukan epäili sanoa sitä -- "Ido on ilmoittanut
teidän pian menevän naimisiin."

Tyttö katsoi alas.

"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän
pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä
oli nakodalta kysynyt samaa.

"En vielä."

"Pidättekö -- hm -- pidättekö te hänestä?"

"Kumpaako tarkotatte, milord?" Hän katsoi Jackiin viattomasti.

"Oh, heitä molempia!"

Hän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.

"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne."

"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?" kysyi hän
mustasukkaisena.

Tyttö pudisti päätään.

"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän
osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että
ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen
maamiehiään.

Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen
hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen
tyynesti:

"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua."

Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin
innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.

"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen
huoneeseen!"

Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja
lausui kuumeisesti:

"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!"

"Yuki."

"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä.
-- No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te
menette naimisiin?"

Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja
missä he asuivat.

"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa -- ei teidän
korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."

"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka
tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä
kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on
liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."

Tytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä
vain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon
pieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin
yksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt
häntä.

Tähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä
hän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat
olivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen
kasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja
tarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat
olleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä,
mitä hänen tuli tehdä.

"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä
ensi kerran?"

"Muistan." -- Tyttö katsoi edelleenkin kysyvästi nuoreen mieheen.

"Tahtoisitteko te -- tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun
kanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?" kysyi hän hiljaa.

"Tahtoisin", vastasi Yuki tuskin kuuluvalla äänellä.

Jack epäili hetkisen, mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä:

"Te tahtoo huolia minut!"

"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon", kuiskasi hän ja vei
hänen kätensä huulilleen.

"Se on päätetty siis."

Tämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta
mielenliikutusta hän ei osoittanut.

Tuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään
ja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin
reiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi
saattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.

Hänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja
koska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi
hän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin
viereiseen huoneeseen.

Nakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui
nuoresta miehestä sangen kiusalliselta.

"Mitä!" huudahti hän kiivastuneena. "Jos me kerran menemme naimisiin,
saa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa."

"Ei siinä tarpeeksi", virkkoi nakoda varovaisesti. "On laadittava
avioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle
tarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä
leski."

Sen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda
kumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan
muuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö
teeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen
taaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan
kuluttua kysäsi hän:

"Te tulee pitämään minusta, teidän ylhäisyytenne."

"Siitä asiasta älkäämme nyt puhuko", vastasi nuori mies hymyillen.

"Emmekö puhuisi siitä!" huudahti Yuki. "Sehän on varma asia."

Hän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta,
että Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen
pelästystä.

"Se ei ole oikein", selitti hän, "ennenkuin me olemme naimisissa."

"Koittaisipa pian se päivä!" huudahti Jack tavattoman kiihkoisena.

Kun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi
poikamaisesti:

"Entä te, pidättekö te minusta?"

Tyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään
myöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack
sitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän.
Jack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.

"Te ei ole pitänyt toista vaimoa ennen?" kysyi tyttö.

"En, Jumala varjelkoon!"

"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä", selitti tyttö, nähtävästi
hyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: "Jos ylhäisyys olisi mennyt
naimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen
ollut miehellä, mutta minä ei _koskaan_."

"Minä uskon, minä uskon." Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen
piti sanoa.

Vaan tyttö jatkoi:

"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè
= pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?"

Nämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen
virkkoi hän tytölle:

"Siitä asiasta olen jo sopinut nakodan kanssa."

Kun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän
häneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.

"Te ehk'ei pidä minusta enää!"

Nuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä
mainitessaan rahoista.

"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?" koetteli hän uudelleen.
"Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin."

Hän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti
hänen jälkeensä.

"Älkää lähtekö luotani, Yuki!" huudahti hän ja sulki hänet
intohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin
pelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.

       *       *       *       *       *

Kun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä
itseään suuressa kuvastimessa. Vai niin -- hän aikoi mennä naimisiin.
Aivanko todella? -- Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista
sitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan --
siitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen,
mitä oli tapahtunut -- ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen
tulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.

Vähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan
kuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin.
Tämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun
hän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack
häntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui
kuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä
vasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti
häneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.




V

Itä ja länsi yhtyvät.


Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen
vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen
teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja,
ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita
kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki
itse lauloi häälaulun.

He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla
seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi
kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet
uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti
moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo
purpuroitsi.

Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa
väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan
luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet
eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä
poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden
hyväilevien aaltojen helmaan.

Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis
näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat,
ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren
labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen
ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon
ihanuutta.

Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja
valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun
tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä
levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan
mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja
uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa
syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen
ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun
sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään
voimat mitään mahda.

Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi.
Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden
jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän
äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.

Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti
ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen
yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon
leikkivään, hurmaavaan olentoon.

Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan
taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei
maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut
pakottaa häntä puhumaan.

Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan
hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei
laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki
rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen
ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja
suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että
hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.

Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua
amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea
ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen
saakka.

"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi
= kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren
kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa.

"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?"

"Sinä olet pikku noita, Yuki-san", vastasi Jack.

"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen
kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle,
kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä
hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti
kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan
rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack
kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki
hänestä pilaa.

"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita
ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan
vain pelkkää naisellisuutta."

Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman
pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan
sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa
lähteä kaupunkiin asioilleen.

Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja
nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.

Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin
salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.

Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa,
ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja
herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle
koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti
silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että
Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack
Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen
määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut
Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.

Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi,
ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä
koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia
verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.

"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo
epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä
oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä
kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään
imarteluja eikä mielistelyjä."

Muutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä
ja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja
kankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä
palvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia,
jumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli
kaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli
mahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut.
Jumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi
ja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi
väärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista.
Jumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua
lahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta
turhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään
tapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä
olisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!

Yuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli
hänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat
viattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin
kalliita koreuksia.

"Ei, ei", vastasi Yuki hyvin totisena, "parempi antaa rahaa minulle.
Minä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan -- että jumalat
olisivat tyytyväisiä."




VI

Seikkailijatar.


Jack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut,
vaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja
hyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla
vähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä
tulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut
pienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään
poimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän
söi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota
omituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka
puhui hänelle.

"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi
olen tilannut tämän näin suuren."

Yuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa
häntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen
sinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.

"Miten on laitasi, Yuki? Miksi olet noin vaitelias?"

Ei vastausta.

"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne
väkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi."

Yuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet
kuopat hänen poskilleen.

"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan
kaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton."

Yuki painoi kylmästi päänsä alas.

"Pitäisikö te siitä, jos minä aina hymyilisi?" kysyi hän.

"No, enpä tiedä", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa
alta. "Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi."

"Juuri siksi minä ei hymyile tänään."

"Mitä sinä tarkotat?"

"Koko eilisen päivän minä naureskeli."

Jack hymyili.

"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!" Hän osoitti hänelle paikan aivan
riippumaton vieressä. "Minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Minun korvani ovat --"

"-- aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän",
keskeytti Jack hänen lauseensa. "Tule nyt tänne!"

"Paljon kiitoksia", virkkoi Yuki arvokkaasti. "Minä istuu tässä
erinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä."

"Miksikä et, jos saan luvan kysyä?"

"Miksikä? Hm! Minä tarkottaa minun olevan vain pieni, pieni orjatar."

"Sinä olet minun vaimoni, minun pikku, pikku lumoojattareni!"

"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?" Hän oli ajattelevinaan sitä,
mitä hän oli lausunut.

"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton,
hyvä rouva", selitti hänen miehensä.

"Se on nakodan syy."

"Mikä?"

"Että te sai minut vaimoksi ja" -- hän lisäsi pitkäveteisesti --
"palvelijattareksi."

"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku
palvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia."

"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa", virkkoi
Yuki pelottomasti nauraen. "Sitäpaitsi -- palvelija isännästään kaukana
istua täytyy."

"No, entä vaimo sitten?"

"Hm, pikku, pikku verran lähempänä." Yuki siirtyi noin tuuman mitan
häntä lähemmäksi. "Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi."

"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet
vannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi --"

Yuki purskahti lyhyeen, kovaan nauruun.

"Aivan varmaan, niin te vannoitte, rouvaseni!"

"Minä ei sitä tehnyt. Semmoista on vain vanha kristitty avioliitto."

Jack katsahti häneen kummastuneena.

"Mitä sinä tiedät kristittyjen avioliitosta?"

"Pikku, pikku verran."

"Tule tänne, Yuki!"

"Te ehkä pitää, jos minä laulaa!"

"Tule tänne luokseni!"

"Te ehkä pitää, jos minä tanssii? -- Pikku, pikku kesätanssin?"

"Etkö kuule, Yuki, tule tänne! Mitä sinä tarkotat kesätanssilla?"

Samassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi
pian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja
rinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.

"Tämä on kesäistä auringonpaistetta", virkkoi hän, alkaen huojua edes
ja takaisin. "Minä on auringon jumalatar ja te -- te on musta, kylmä
maa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä." -- Silmänräpäyksen ajan
seisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily,
joka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen
huulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän
alkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen
tuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka
notkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat
tekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot
loistivat kirkkaina ja suloisina.

"Sinä olet todellakin pieni nero", virkkoi Jack, kun Yuki oli
lopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen
jalkojensa juureen.

"Se on totta", myönsi tämä veitikkamaisesti.

Jackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti
hattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen
päähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen
ja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä
parhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen
kuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden
ainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.

Yuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää
sitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli
apinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack
ojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä
tarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.

"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi",
virkkoi Yuki.

Jack heitti hänelle yhden seun.

Yuki irvisti sekä kysyi pettyneenä:

"Eikö enempää?"

Jack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen
hyvä tuulensa katosi heti.

"Kuulehan, Yuki", virkkoi hän tyytymättömänä. "Sinä olet saanut tällä
viikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä
sinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa
käänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään
menoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon
rahaa."

"Minä tarvitsee säästää", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä
vastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.

"Miksi sinun täytyy säästää?"

"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään
niin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää."

"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua
mitään."

"Oh, te on mennyt naimisiin vain pikku, pikku ajaksi."

"Sinulla on todellakin hyvin kauniit ajatukset minusta, Yuki!"

"On, hyvin kauniit ajatukset", matki tämä.

"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri
rahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun
täytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään."

"Mutta", virkkoi Yuki tuumivasti, "kun te jättää minut, niin minä on
leski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi
minä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja." -- Viimeiset sanat lausui hän
suurenmoisen ylpeästi.

"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni
käyttämisestä ovat hiukan merkilliset!"

"Kun te jättää minut --" alotti hän jälleen.

"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?" keskeytti hänet
Jack. "Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta."

"Mitä te sanoo?" Yuki näytti aivan pelästyvän. "Tekö aikoo jäädä
ainaiseksi minun luokseni?" -- Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua
kuin iloa.

"Miksi en jäisi?" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin
silmäyksin.

"Milord", virkkoi hän nöyrästi, "minä ei tahdo kuulla sellaista. Se
olisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden."

Jack ei ollut varma, tekikö Yuki hänestä pilaa vai eikö.

"Sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi hän suuttuneena. "Minä en
luultavasti jää tänne ainaiseksi." Sen sanottuaan käänsi hän hänelle
selkänsä.

Äkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki
seisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja
suuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi
hyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi
katseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi
varovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi
hän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä
autettu.

"Teidän armonne", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa
hänen kaulaansa, "kuulkaa minua!"

"Minä kuulen."

Jack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi
itsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran
rypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois
ja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.

"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän
jalkojenne juuressa ja puhua teille."

"Etkö tahdo puhua tässä?"

"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!"
pyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki
istuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.

"No, mitä sinulla on sanottavaa?"

"Minä tahtoo puhua niistä rahoista."

"No niin", virkkoi Jack väsyneesti, "tehkäämme siis kerta kaikkiaan
loppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti."

"Minä tahtoo tehdä tunnustus."

"Soo!"

"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta", sanoi hän pitkään ja
juhlallisesti.

"Mitä sinä sanot, Yuki?" -- Jack oli vähällä pudota riippumatosta.

"Niin, seitsemäntoista!" Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Missä he sitten kaikki asuvat?"

"Ah, he asuu siinä Tokion osassa, missä on kaikkien köyhien kodit."

"Entä isäsi ja äitisi?"

"Minun isä ja äiti on näin vanhat." Hän tahtoi havainnollisesti esittää
heidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä
yskien hiljaa.

"No, entä sitten?" kysäsi Jack äkisti.

"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista
veljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa."

"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa?
Mitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?"

"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin,
teidän armonne."

"Ovatko he _kaikki_ niin nuoria?"

"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan -- ei, minä on
kolmekymmentä vuotias", selitti hän ylpeästi.

Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi.
Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli
tehnyt ennenkin.

"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan
käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."

Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän
voitonriemuisena:

"Minun isällä on kaksi vaimoa."

Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot
olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack
senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava
ja lystikäs pikku valhettelija!

"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack
jokseenkin vakavana.

Hän pudisti päätään.

"Seikkailijattareksi."

"Se ei ikävä nimitys! -- Minä tahtoisi asua teidän maassa -- minä
tahtoisi olla seikkailijatar!"

"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?"

Yuki oli laskevinaan sormillaan.

"Kaksikymmentäviisi dollaria", virkkoi hän viimein.

Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies
seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin
kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.

Äkkiä kysyi Yuki häneltä:

"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?"

"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai
viisisataa dollaria."

Yuki huokasi syvään. "Miten paljon sitten sieltä tänne?"

"Yhtä paljon."

Hän huokasi uudelleen. "Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä
tahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon
rahaa!"

"Minä itse vien sinut kerran sinne, Yuki."

Tämä ei näyttänyt olevan erikoisemman tyytyväinen tästä vastauksesta.

"Kiitos -- niin -- ehkä joskus." -- Vähän aikaa mietittyään kysyi hän
jälleen: "Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?"

"Niin paljon se suunnilleen maksaa, -- ehkä mahdollisesti hiukan
enemmän."

Nyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se
ollut teeskenneltyä.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi
hänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä
suuresti, -- Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään --
sattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin
muihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän
kohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat,
ja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti.
Siellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut
täyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon
hän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin
puolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut
säästäväinen!

Mutta mitä tarkotusta varten hän oli säästänyt rahoja?

Hänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi
hän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut
hänelle -- ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi -- kokoon
käärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.




VII

Vaimoni.


Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran
jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut
sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut
hänelle.

Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti
vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt,
sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt.
Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja
Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut
mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää
kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä
johdosta sitä koettikin.

Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän
vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta
olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia
loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen
kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen
oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin
miellyttävästi vaikutti häneen.

Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän
huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain
palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista
oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi
selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen
ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä,
toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän
tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin
verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.

Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli
tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja
hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.

Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää
häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän
oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja
pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden
uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos
talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä
edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki
yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen
tuskansa.

Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi
omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti
itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän
sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen
jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.

Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin
hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen
syvästi ja hurmasi häntä.

"Toko--ton--Yare--ron--ton--ton--!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi
hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä,
vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin
vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki
ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu
tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun
se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan
hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.

Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja
vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta,
katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti
ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja
suloiseksi.

"Te on varmaan minulle vihainen?"

Ei vastausta.

"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"

Ei vieläkään vastausta.

"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"

Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.

Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.

"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr
Bigelow?"

"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja
kääntyi poispäin.

Yuki nauroi veitikkamaisesti.

"Oh, se onkin hauskaa."

"Mitä sinä tarkotat?" kysyi Jack terävästi.

"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon
sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän
siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.

"Te on muuttunut!" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.

Jack mutisi jotain.

"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä", virkkoi hän.

Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli
teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen
viereensä.

"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?"

"En", vastasi Jack lyhyesti.

Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei
sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.

"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?" kysyi hän puoliääneen.

"Tahdon."

Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!"
(Hyvästi.)

Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki
hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja
sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin
riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli
juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili
häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti
kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut
hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän
päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan
polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja
näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.

"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!"
Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi
kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten
lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.

Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa
Yukin ilkeälle pilalle.

"Yuki", virkkoi hän, "sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua
hetkinen."

"Minä kuulee, mr Juhlallinen -- Äkäpussi!"

"Missä sinä olet ollut?"

"Vain pikku, pikku vierailulla?"

"Missä sinä olet ollut?" toisti hän itsepintaisesti.

"Minä -- minä on sen unohtanut."

"Vastaa minulle!"

Hän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.

"Minä pitää unohtamisesta", virkkoi hän.

"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?"

"Sen missä minä oli."

"Miksikä?"

"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka
jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös
kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?"
kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin
selvittämästä, missä hän oli ollut.

"En", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.

"Sitä ei minäkään luule!"

"Missä sinä olet ollut, Yuki?"

"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?"

"Olenko minä niin sanonut?"

"Te sanoo ei kaivanneensa minua."

"Minä en puhunut totta", vastasi Jack katkerasti. "Missä sinä olet
ollut?"

"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää
teehuoneella."

"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona."

Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.

"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te
valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."

"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei
sinun tarvitse enää koskaan palata."

"Eikö koskaan?"

"Minä tarkotin mitä sanoin."

"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?"

Jack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.

Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa
käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi
hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen
huuliaan.

"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti", lausui Jack kuiskaten.

Yuki näytti katuvaiselta.

"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän
tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule
takaisin."

"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.

"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät
tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet
kaipasivat saada syleillä teitä."

Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.

Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani
jotain kaunista, milord."

"Mitä sitten, rakkaani?"

Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.

"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi
kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat
kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat _teille_."

"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen
käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken
vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:

"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."

Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän
äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.

Yuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.

"Eikö te häpeä?" kysyi Jack nuhtelevasti.

"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen
käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä
salaa minulta mitään!"

"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa",
selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat
syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa
siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä
selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.

"Oh, mitenkä hän minua ihailee!" lisäsi hän vilkkaasti.

"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni."

"Niin, mutta _hän_ ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja
katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."

Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski
Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin.
Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet.
Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen
kyyneleitä.

"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja,
"niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."

"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja
puhtaampi."

"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen
silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.

"Minun pikku vaimoni", vastasi Jack hiljaa.




VIII

Yukin koti.


Yukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen
jalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä
nyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän
niitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla
laskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan
dollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria,
niin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin
seuraavana päivänä.

Yuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen
lupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon
mukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli
onnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei
ollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.

Mutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria,
tuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään
vanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen
luona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi
hänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori
aviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei
hän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko
päivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä.
Ja kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen
luotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta.
Jack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä,
niin ettei Yuki huomannut häntä.

Alkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen
pois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt
jälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden
viileisiin aaltoihin.

Yuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut
kaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan,
että Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään
illalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja
aikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei
hän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.

Yuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa
tai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti
ja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat
nyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen
silmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni
suoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman
päässä olevaan pieneen kaupunkiin.

Jack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö
aikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.

Sitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei
ollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä
levolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja
tuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän
kuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja
tärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.

Hänen miehensä muutti nyt hänen viereensä -- niin lähelle, että hän
olisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään
tehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä
häntä.

Saavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin,
vihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan.
Hän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack
seurasi häntä edelleen.

Se oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui
ulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen
siten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen,
loppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine
kyltteineen sekä pauhaavine äänineen.

Yuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän
pysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi
kerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha
olivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita
eikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki
silmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten
hän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon
pääkäytävälle. Siinä hän katosi.

Hänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen
palasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi
Tokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.

Ja sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä
kertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei
tehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli
vain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva
ja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein
kuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa
tavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia
velvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.

Sen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet
silmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi
hän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi --
ja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa
aikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia
viikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja
huomasi kaikkien rahojen olevan poissa.

Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa,
ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä
hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä.

Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen
lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.

"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani", pyysi hän.

"Ettenkö koskaan?" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.

"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan,
en koskaan jätä sinua."

"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä
tekikin.

Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli
toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät
eroittaisi.

Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen
kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti
alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä
kirjaimia.

"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta,
ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."

Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut
mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack
asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.

"Kenelle sinä kirjoitat, pikku suttusormi?" kysyi hän.

"Kenellekö? Minä kirjoitan veljelleni."

"Veljellesi! Vai niin, sinulla on siis velikin. Entä missä hän on?"

Yuki oli hetkisen vaiti, ja Jack katseli häntä terävästi ja tutkien.

"Hän asuu Japanissa", vastasi Yuki viimein.

"Japani on suuri maa", huomautti hänen miehensä. "Sinun ilmoituksesi,
että hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta
paikkaa, missä voi asua. Eikö niin?"

"Japani on vain pikku, pikku maa", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa
puheenaihetta. "Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli
maailmaa."

"No, ei sentään niin suuri", virkkoi hänen miehensä hymyillen.

"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa", selitti Yuki. "Mutta
Japani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla."

"Missä osassa Japania sinun veljesi asuu?"

"Pienessä, pienessä kaupungissa kaksisataa peninkulmaa Tokiosta
pohjoiseen."

"Vai niin."

Jack tiesi, että Yuki oli puhunut totta.

"Miksei veljesi tule tervehtimään sinua?"

Kun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä
itsepintaisesti edelleen.

"Hän ei tiedä, missä minä asuu", virkkoi Yuki.

"Eikö tiedä? Sehän merkillistä! Kuinka hän ei sitä tiedä?"

"Minä on pelännyt sanoa sitä."

"Pelännyt? Miksi?"

"Pelännyt, että hän hylkäisi minut."

"Miksi hän sen tekisi?"

Jackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa
pakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta
tahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin
tahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.

"Miksi hän hylkäisi sinut?" toisti hän.

"Kun minä olen mennyt naimi--." Hän keskeytti lauseensa ja puristi
kovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut,
luoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän
kyselyjään jatkaisi.

"No", lausui Jack, "senvuoksiko, että sinä olet mennyt naimisiin?"

"Niin -- teidän kanssanne", kuului vastaus.

"Oh", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti,
kohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.

"Mikäs minussa sitten on vikana? Enkö minä ole kylliksi hyvä?"

"Te on liian hyvä", selitti hän nöyrästi.

"Mitä siis saattaa sinun omaisillasi olla minua vastaan?"

"Kun te on barbaari", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä,
lisäten: "Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran
barbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät."

"Se on kaunein tukka koko maailmassa", virkkoi Jack ja silitti hiljaa
hänen hiuksiaan. "Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin
surulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta."

"Etteivätkö pitäisi", keskeytti Yuki ja näytti entistä
murheellisemmalta. "Eivät he ole edes teitä nähneet."

"Mutta sinähän sanoit --"

"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä
teistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa
hänelle."

"Mutta missä hän luulee sinun olleen koko tämän ajan?"

"Hänkö?" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. "Hän myöskin" jatkoi hän,
"on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn.
Sitä ei minä tiedä."

"Minä en ymmärrä sinua oikein", lausui hänen miehensä. "Mutta ole
huoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta --
ja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa -- niin ei minuakaan
haluta sinua kiusata."

"Kiitos", virkkoi Yuki ja huokasi hiljaa.

       *       *       *       *       *

Kun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi
erään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen
ylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin.
Hän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen
Jackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö
ei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.

Yukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut
kärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi
barbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän
ei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa
kokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten
sitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.

Hänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa
saada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään
miehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta
kannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut
mustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen
Yukin rakkaudesta.

"Eikö hän ole miellyttävä?" kysyi Jack, osoittaen kuvaa ja suuteli sitä.

"Ei", vastasi Yuki nenäkkäästi. "Rumin tyttö koko suuressa maailmassa.
Ja kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko
se hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten
mokomatkin silmät!"

"Se on minun sisareni", virkkoi Jack totisena. "Minusta tuntuu
ikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän
hyvin paljon pitämään sinusta."

Yukin äkillinen pahatuuli vaihtui syväksi tuskaksi.

"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!" huudahti
hän langeten polvilleen. "Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa.
Hän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa
maailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord."




IX

Mikadon syntymäpäivä.


Lämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin
luonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi
kävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen
Uyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä
ja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen
suurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää
kuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen
kutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se
toimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat
kunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.

"Sinne me tietysti menemme", virkkoi Jack. "Se on sinullekin vaihtelua,
ja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan
siellä joukon maamiehiäni."

Mutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen
geisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan
piiriin.

Jack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut
mikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö
-- hän oli hänen, Jackin vaimo!

Yuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut
mentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään
muusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan,
jota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse
ei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä
lähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä
tyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä
hänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja
sellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.

Jack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan
keheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän
itsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack
hänen siinä suoriutuvan sangen hyvin -- hänhän oli niin rakastettava ja
viehättävä -- ja se oli tarpeeksi.

"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä", vastasi
Yuki. "Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo
tavattoman hienot merkillisyydet?"

"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan
ajatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole
mikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja
sinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen
siitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista
huomaavaisuutta."

"Te on niin ylhäinen", virkkoi Yuki ylpeänä.

"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla
on Amerikassa eräs hyvä ystävä -- puoljapanilainen -- ja luultavasti
ystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan."

"Oh! Se puoljapani on varmaan sangen korkea-arvoinen henkilö?"

"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka
hän itse onkin köyhä."

"Niin", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, "rahat eivät Japanissa paljon
merkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla
perheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla
ja valtiomiehillä."

Jack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti
myöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta
Yuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi
häntä, virkkoi hän.

"Entä juhla? Miten sen kanssa tehtäisiin?"

Ei, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne
yksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin.
Siellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään,
jos hän saapuisi sinne kimonossaan?

Jackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset --
japanittaret niihin luettuina - olivat sellaisissa juhlissa
tavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista
asioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä
selvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen
perheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä,
ylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka
epäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun
kaikki seikat otettiin huomioon -- kuka hänen vaimonsa todellakin oli?
Keitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä
eivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys,
johon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa
tutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi
hänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?

"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku
vaimoni?" virkkoi Jack äkkiä. "Minä en usko sinun kertomuksiisi
sukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö.
Ethän Yuki?"

"En", vastasi tämä hiljaa.

"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan
oikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä."

Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka
ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.

"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta.
Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet
itselleen melkein puolet Japania -- he ovat taistelleet päämiesten
ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut
ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä
vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun
esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se
kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa,
paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily,
kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He
itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan
ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli
suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin
kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh,
kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.

"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin
kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni
naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala
on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."

Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan
katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin
peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta,
monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.

Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään
ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli
todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa
liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla
juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.

Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja
vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät
työntelivät toinen toisiaan, -- pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä
lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa
vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin
tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja
värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki
juhlatunnelmaa.

Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen
läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen
pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa
kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa
vieraassa maassa.

Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja
ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut
pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.

Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan
itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa,
kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa
arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot,
lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset
ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla.
Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi
tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta
miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa,
ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien
hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat
kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.

Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen
aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa,
jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät
hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan
keisarillisiin kemuihin.

Oli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse.
Vastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana,
olisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän
huomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta
valaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen
poikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi
selällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti
Yukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka
oli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli
Jackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt
jäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän
nähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.

Jack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas
yksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut
rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä
tuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin
hän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän
oli pyydystänyt -- ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli,
oli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein
samanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli
saanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään
ikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä,
vaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä
varsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.

Ajatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet
sellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui
polvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja
varovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.

Seuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut
paljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja
mitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia?
Miksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?

Ja Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä
niin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että
se päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati,
sotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä
tyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen
iloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt
olla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että
hän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät,
sensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut
itseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman
kynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.

Mutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista
ilmettä Yukin kosteista silmistä.

"Eilen illalla", virkkoi hän, "minä särki pienen rannerenkaani. Se on
huono enne!"

"Mitä siitä, minä ostan sinulle kokonaisen tusinan uusia", vastasi Jack.

"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi", virkkoi
hän ja pudisti surullisena päätään. "Se on huono enne. Se on ehkä
jumalten varoitus."

Mistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän
oli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia
ennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä
hänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa
palatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.




X

Huono enne.


Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi
haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin,
ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite.
Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli
puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa
sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä,
olivat virittäneet ihania laulujaan.

Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja
sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse,
että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat
itkeneet kesän kuolemaa -- itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.

Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen
puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli
laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.

Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin
Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi
eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi
pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo
jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama
minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:

"Yuki! Yuki!"

Jack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.

"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen
kasvonsa valoa kohti.

"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä
melkein kuulumattomalla äänellä.

"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä,
rakastettuni."

"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen
hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut!
Kaikki kuolevat -- linnut, kukat, ehkä -- minäkin!"

Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:

"Ah, älä puhu niin, Yuki!"

Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän
iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään,
oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.

"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."

Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana,
pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack
söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle.
Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.

"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat
minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut!
Minä en voi elää ilman sitä."

"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja
hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"

"Minäkö kadottanut -- minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack
tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan
ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun
nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun
silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko
-- tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä
sinä vaan ikänä tahdot."

Yuki hypähti ylös.

"En, en, en, en!" huusi hän. "En enää koskaan elämässäni, milord."

"No mutta miksi --?"

"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?"

"Mutta -- --!"

"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin
naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt,
katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha -- viisas - surullinen.
Minä on paljon muuttunut!"

"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut
minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."

       *       *       *       *       *

Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan
pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa
kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin
hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta
hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta
lähestyvästä onnettomuudesta.

Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman
epätoivoinen ilme.

"Mikä sinun on, Yuki?"

Hän hypähti pystyyn pelästyneenä.

"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi
tapahtunut jotain kauheata!"

Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin
tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi
nyyhkytyksistä.

"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano
minulle, mitä on tapahtunut!"

"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!" pyysi tämä.

"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?"

Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen
teeskennelty naurunsa.

"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" -- jatkoi hän
sammaltaen -- "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne
pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!"

"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen
tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat?
Vielä mitä!"

"Jumalat katsoo meihin", kuiskasi Yuki.

"Katsovat meihin?"

"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme."

Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?"
kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.

"Rannerengas" -- soperteli Yuki -- "on särkynyt -- ja rakkaus -- myös
särkyy -- ja kuolee!"

       *       *       *       *       *

Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt
epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa
melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin
jotain.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti
kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun --
aivankuin matkalle lähtöä varten -- kävi Jackille täysin selväksi
hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki
oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita
mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää
hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon
hyväkseen -- ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!

Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä
niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi
hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin
lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli
tehnyt.

"Mitä sinä olet ajatellut?" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.

Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä
laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan
tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack
syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.

"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään -- pyhä lupaus, vala? Vastaa!
Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi
luokseni siksi kunnes --" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta,
"kunnes kuolema meidät erottaa?"

Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa
puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä
suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.

"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä
et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi
jos mitäkin keinoja -- ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea
mestari -- joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä -- minä olen
ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy
olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa
sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää,
kuinka minä kärsin?"

Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi
kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.

"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi?
Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"

"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut
sanoa enempää.

"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin
uskoa hänen sanojaan.




XI

Satakieli.


Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa.
Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki
laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta
hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei
kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään
entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä,
lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi
Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain
muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.

Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän
vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki
vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä
joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai
tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla
yksinään surullisine mietteineen.

Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että
Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää
sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein
lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen
takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan
kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että
se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan
osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän
ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä
kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain
odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti
uudelleen.

He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan,
mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista
kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä,
varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista
muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa
hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan
jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui
melkein mahdottomalta.

Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen
herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin
tietoinen.

Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista
ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien
sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen
katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän
puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin
sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja
vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.

Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli
vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos,
koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti
hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen
luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis
ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman
voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan
nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. -- Satakieli oli
tullut takaisin!

Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen.
Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän
katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla
äänellä kuiskasi hän hiljaa:

"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!"

"Satakieli!" sanoi Jack liikutettuna. "Kuulitko sitä? Se on tullut
takaisin!"

"Ei, milord -- se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!"

Yuki oli opetellut satakielen laulun.

Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin
muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja
painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.

Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä,
että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti
häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti
irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä
päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja
odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan,
seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset
silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti
puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän
nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä
jäi yksin.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä
lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan
häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän
samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.




XII

Taro Burton.


Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa
avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin
kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton
-- tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja
puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.

Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas
entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.

Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen
omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta
kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja
olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille
heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen,
mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut
käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli
ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?

Jack Bigelow nauroi.

"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt
mistään koko Japanissa -- en mistään koko maailmassa -- lukuunottamatta
yhtä ainutta ihanaa olentoa."

"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on --?"

"Minun pikku vaimoni."

"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion
suurinta katua.

"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja
katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja
anteeksi annettu.

"Vai niin -- vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi
Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli
siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät
naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.

"Minkä tehnyt?"

"Ottanut itsellesi vaimon."

"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän
tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar.
Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."

"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?"

"En! -- Tänään olen hiukan herännyt", vastasi Jack hajamielisenä.

"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin --
silloin on hänen vuoronsa herätä."

"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat
jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain
teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän --."

"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?"

"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä
itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden
aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä
olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin
täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää
minut!"

"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi
Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."

"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia
niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.

"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian
käänteeseen?"

"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka
johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen.
"Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.

Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti
hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui
hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän
muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi
niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin
senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut
aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä
sisarensa ja äitinsä -- nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko
maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut
saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin
sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua
hänen "auringonjumalattareensa".

       *       *       *       *       *

Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti
täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta
verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack
riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja
pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.

Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli
harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo
kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä,
jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja
niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei
myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin
oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain
sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta
saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja
hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli
hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas
rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen -- nuori nainen
punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.

Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta
oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa
lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen
tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.

Yuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi
hetkisen alas.

"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton."

Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet
yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään
leimahti tavaton kauhun ilme.

Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja
liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas
lattialle itkien ja vavisten.

Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään
nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan
tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen
muutamia askeleita taaksepäin.

Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa
säikähtynyttä katsettaan Yukista.

Silloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:

"Burton, mitä tämä on?"

Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla
äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi
kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.

"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?"

Taro työnsi hänet luotaan.

"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!"

Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi
kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui
menehtyneenä.

Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön
äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.

Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt,
vaan enemmän nojautui hänen puoleensa -- ja hänen kolkko ja terävä
naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.

Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa
vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara
-- Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon
toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!

       *       *       *       *       *

Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa
hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan.
Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.

Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon
kalpeana ja kivettyneenä.

"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä
äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti!
Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä
tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen
nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen
häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa,
joka olisi minun vaimoni."

"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä
äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"

"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet,
että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja
Taro joutui aivan suunniltaan.

"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä", lausui Jack.

He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he
menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten
varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain
syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas
painostus ja syvä murhe.

"Hänen on täytynyt mennä kotiin", virkkoi Jack.

"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne", sanoi Taro.

"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota
minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"

Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja
tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen
silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.

"Niin, muuten --" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen
sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."




XIII

Sisaren uhri.


Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat
nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän
saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa
edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain
siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro
näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän
takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen
leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.

Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa
pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he
astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan
lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat
sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan
ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään
edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen
ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka
sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski
kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli
pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.

Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan
todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan
tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan
tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä
kasvaneet. Pikku vene, pikku saari -- molemmat olivat samat kuin ennen.
Mikään ei ollut muuttunut -- ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului
tuskallinen valitus.

Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli
aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet
erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet
heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin
Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa
yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla
oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen
kotinsa ulkopuolella.

Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän
tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin
jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun
heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella.
Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän
tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän
äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen
häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa
temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki),
sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen
lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten
on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin
paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.

Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä
saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa
-- niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen
nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki
oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin --
Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!

Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä,
ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen
edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen
kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka
oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut -- ehkä
sadannen kerran -- oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama,
minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä,
missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut
siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja
tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän
pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.

Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta
väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.

Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan
mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän
jo oli mennyt levolle.

Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut
takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset,
että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen
yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti
oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja
palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä.
Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja
meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen,
sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille
muukalaisille.

"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo
häntä heti tavata!"

Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät,
jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui
muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet
heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt
esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa
lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa
seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi
esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa
perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin
ja nosti hänet ylös.

Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat
kasvonsa olivat aivan siloiset -- ikäänkuin nuoren tytön -- sillä
japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli
tuon nuoren miehen äiti -- miehen, joka parhaillaan piteli häntä
käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.

"Missä on sisareni Yuki?" kysyi hän käheästi.

"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli
jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä
ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä -- kunnianarvoiselta
pojaltaan ja perilliseltään -- miten hän jaksoi ja oliko hän terve?
Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron
tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän
koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne
olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt.
Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut
halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin,
ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.

"Lähetä hakemaan häntä!" virkkoi Taro lyhyesti.

Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan
kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin
selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei
ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan
Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.

Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin,
leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.

"Missä?"

"Missäkö? Ei kaukana kotoa -- ehkä muutaman riisikentän matkan päässä."

"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?"

Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja
hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.

"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa
tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen -- silloin hän varmaan voisi
ilmoittaa heidän nimensä.

"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät
minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen
oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti
saada hänet tavata."

Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan
kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä
se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa
huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen -- tosin pienempi ja hennompi
kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.

Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi
hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä
häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä
kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.

"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille
englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.

"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun
äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää
minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt
naimisiin erään amerikalaisen kanssa -- tiedän, _miten_ hän on mennyt
avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua
avioliitoksi. He eivät _itse_ pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy
tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät?
Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"

Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran
tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin -- ja jälleen muistui
Jackin mieleen hänen vaimonsa.

Taro nosti hänet ylös -- ei epäystävällisesti -- ja koetti malttaa
mieltään.

"Minä pyydän, puhu minulle totta", rukoili hän.

"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä.
"Minä tahdoin niin, _minä_, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi
noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."

"Uhri! Mitä sinä tarkotat?" huusi Taro.

"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa
yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä
vielä vaikeampi pulma edessämme."

Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen
jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen
omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa,
peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat
tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo
oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä
olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet
pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa
perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät
ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain
saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin
suuresti he kaikki häntä rakastivat.

Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa
esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja
tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa
teehuoneessa Tokiossa.

Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat
he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen
pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he
olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt
yhtään mitään, ja silloin -- silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan
Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan
ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä --
hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli
aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He
vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin,
ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi
Yuki viimein suostumuksensa.

Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä
etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä
Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen
rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin
luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä
oli varsin toivottava.

Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi
kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.

Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen
kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä
kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa
vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta
toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.

"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti
vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun -- minun tähteni on pikku
sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle
mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale -- uhrautunut minun vuokseni,
ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään
aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi
-- voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä
täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni
harteille -- pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä
maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."

Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista
mielenpurkaustaan.

"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?"

Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä.
Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan
pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista
Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin
kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset
täyttivät hänen mielensä.

"Niin, missä on Yuki?" kysyi hän kiihkeästi.

Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu
odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei
enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.

Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen
olisi jo pitänyt olla siellä! Oh -- hän tiesi vallan hyvin, mitä oli
tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa
tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä
hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi
hetkeäkään.

Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä
sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän
nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää
avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen
nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa
tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi
suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.

Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä
kuiskauksia ja nyyhkytyksiä -- ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.




XIV

Taistelu yön hiljaisuudessa.


Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja
aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin
väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta
siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.

Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen
vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin
sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät,
tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan
hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän -- ensimäisen yön
tuskan ja surun jälkeen -- antanut enää murheelleen näkyväistä
valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa
rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui
yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä
joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui
poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään?
Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten
hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja
helpotusta.

Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin
sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.

"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas
minullekin."

Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana
sairasvuoteen ääressä.

Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä
kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle
ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton,
kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja.
Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut
hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota,
mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä
kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.

Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen
arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi
antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki
oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset
ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään
nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen
teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti
hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen
saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi
mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä
oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja
ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta
väärä.

Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin
kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että
sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan
asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän
oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma
tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja
peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon
tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli
levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan
levännyt?

Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he
pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän
varmaan sairastuisi.

Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa
shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.

Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen
peitteen alla.

"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka
oli polvistunut vuoteen viereen.

Tämä vain pudisti päätään.

"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen
ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän
tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.

"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen.
"Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää,
mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen
herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."

Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei
hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa
ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.

Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä
silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti
sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen.
Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin,
sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa
vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan
hän silloin tällöin huokasi raskaasti.

Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat
sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi
pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja
raskaammalta.

"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja
kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet
sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen,
asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut.
Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä
makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi
puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat
kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että
nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman
virkistyksen.

Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli
näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä
ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja
rauhaa. Mutta voi -- juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen --
näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen
puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina
hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan,
ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan
ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti
hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin
ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen
puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack
Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen,
iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä
niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa
sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä
hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi
tukehuttaa hänet!

Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja
hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi
helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa,
syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan.
Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina
tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja
heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat
lattialle. Taro joutui hänen päälleen.

"Sainpa sinut käsiini -- petturi -- viettelijä --!" huusi hän, tarttuen
käsillään Jackia kurkusta.

Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi.
Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän
havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman
hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti.
Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata
oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli
kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja
puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki
hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili
voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.

"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen
korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt
olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää
voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan
silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun
ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt -- nyt minä tapan sinut!
Niin, minä tapan sinut näin -- näin!"

Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä
makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein
kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän
huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru.
Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen
oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen
ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin
näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun
tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja
hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä.
Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt
sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat
yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia
tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun
herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan
saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja
tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa
irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä
jälleen.

Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet
huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin
vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin
pieni lapsi.

Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt
hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita
vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin
toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin
pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan
lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.




XV

Lupaus.


Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin
väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa,
mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä
joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. -- Perheenemännät olivat
vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki
nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset
valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa.
Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan
edellä.

Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle
täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea,
mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.

Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien
palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä
liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot
iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti
kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot
lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.

Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili
ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein -- kohosipa heikko
hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta
kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat
vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron
syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat
nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan
pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.

Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti
polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista
silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen
viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä.
Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa -- sitä ainoata ja
totista!

"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on
minulle jotain sanottavaa!" -- Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.

"Sisareni -- ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.

"Vaimoni --" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla
näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen
korvansa kohdalle.

"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle
on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen
löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo
itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan
nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt
sinulle sekä sinun -- ja minun --!"

Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin
herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa
sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti
hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti
häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja
jäykkeni.

Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän
ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien _Meidon_ luokse, tai oliko se
jo isänsä _Jumalan_, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen
edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?

       *       *       *       *       *

Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen
kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä
eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut
sokeaksi.

Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti
Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla
vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä
muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli
pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa
tavallisesti vain kuolleet verhotaan.

Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut
suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas
iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen
muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat
mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi,
että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän
oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt
seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen
ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka
olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.

Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän
hiljaa kuiskatuksi:

"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko
jotain?"

"Äiti!" huudahti Jack. "Rakas, rakas äiti!"

       *       *       *       *       *

Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei
ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui
joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti
ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja
sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai
teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun
hyväksi.

Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita
henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja
näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa
äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä,
joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.

Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista
yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään
hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei
nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen;
he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa
ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa
tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he
tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.

Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin
taholleen -- kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet
tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva
hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein
mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta -- mutta sekin
oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja
kuoleman hiljaista kuin haudassa.

Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt
nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja
epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja
lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin
pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet
tukahuttivat hänenkin äänensä.

Huonolla japaninkielellä -- sitä oli Yuki hänelle opettanut -- koetti
hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä
tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta
äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin
parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen
kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi
kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin
onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?

Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan
voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli
ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet
hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki
sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla
heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.

       *       *       *       *       *

Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin
pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä
epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto.
Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli
näytelty sen lukittujen porttien takana.

Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään
huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi
palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti
talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle
kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen
liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi
he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen
ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli
nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin
silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja
seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa
kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin
ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.

Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa
vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja
merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.

Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen.
Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja
jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään
tavaton tyhjyys -- tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää
koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi
enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi
auringonjumalatartaan.




XVI

Lemmen pyhiinvaeltaja.


Jack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat
hänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen
joukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö,
ja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän
oli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö
kadonnut.

Jack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen
teehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli
kaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä,
jotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan
noita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen
vaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin
kaivata lemmittyään.

Tokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan
takaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin
oleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla.
Siinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein
ensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka
oli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan,
jolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon
vieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti
pian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen
kansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta
vieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet
hänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.

Hänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa
avioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet
tuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän
ollessaan vielä aivan pieniä.

Ehkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne.
Sitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä.
Poliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.

Matkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa
ei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita
Amerikassa on kaikilla rautateillä -- väliin kurummoilla [kurumma
= pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen
kasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän
harson peitossa -- ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien
jalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä
hänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle
aviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat
hänessä liian surullisia muistoja.

Teehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs
vanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja
rakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja
ystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja
esitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki "pienen, vaatimattoman
teehuoneensa" tarjoamat edut ja mukavuudet.

Jackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan
kohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan
joku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.

Madame Pine-leaf -- se oli teehuoneen omistajattaren nimi -- osoitti
tämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän
teehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja
lauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi
vastaamaan:

"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä
laulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten -- täytyyhän
jokaisen geishan omata ne taidot."

"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän
ei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän
on -- hän on -- puoljapanilainen."

"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha." Madame Pine-leafin
suupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin
kokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse
tarkastelemaan tyttöjä.

Jack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin,
että Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti
tarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän
joukostaan.

Maksaessaan emännälle -- joka oli huomannut vieraan suuren
anteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen
luotaan -- todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.

Nainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän
tuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman
valhetelleeksi.

Kun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan
tyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli
joku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt
jo matkustaa Osakaan.

Madame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa
olivat täysin vakuuttavat.

Kiitollisena puristi Jack hänen käsiään.

Osaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen
joutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen
osotteensa?

Madame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä
muistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen
jälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat
johtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.

       *       *       *       *       *

Hän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat
ja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden
tummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan
päässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa
pääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen
näyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta
päivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin
meluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin,
ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.

Jack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä
Yukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin
nöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen
palveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne
sitten? Kiotoon.

Kiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä
teehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön
siellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle.
Hän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.

Lopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli
surullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin
esiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack
kiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet
tavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja
vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota
vieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä
hänet vaati isäntä pienen korvauksen -- vaan jos ulkomaalainen veisi
geishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.

Jack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä
säteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin
Jack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.

Matolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä
kohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt
hänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää
odotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään.
Hän näki vieraat kasvot.

Näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt
yhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään
suonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran
keskuspoliisiasemalle.

Siellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin.
Nuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja
heidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi
moni Japanin kirjailija kadehtinut.

Yukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä
Japanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat
Tyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden
olinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut
kuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti
vastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän
piirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka
hän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei
tietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä,
vaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.

Tämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin
kun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja
miten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt
suoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.

Pieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä
olevaa suurta palkkiotaan.

"Nuo ulkomaalaiset saatanat ovat sentään tavattoman yksinkertaisia!"

Täydellisesti samaa mieltä oli hänen apulaisensakin, joka virkkoi:

"He ovat valmiita uskomaan ensimäiseen parhaaseen valheeseen."

Päällikkö rypisti silmäkulmiaan. "Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin
paikka, missä kadonnut voi olla", sanoi hän terävästi.

Sensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen
ravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren
rannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle
kuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla
kasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia -- ja siellä
hän myös näki tuon puhutun "Hadakajiman" eli "Alastoman saaren". Hän
muisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja -- salaperäisiä ja
haaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä -- joita
Yuki oli sieltä kertonut.

Entä miten ihanat olivatkaan lahtea ympäröivät maisemat!

Rinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa
asussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat
jalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun
taas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.

Jackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli
paennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä,
missä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma
siitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri
lohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.

Matsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt,
sillä -- hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat,
joiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin
pilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla
pelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista
jaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja
kaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.

Pienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja
Jack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla
Yukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä
juttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman
rannoilla -- monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi
olivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta
etsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat
sitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.

He eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi
kohdannut sama kohtalo!

Nuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet,
joiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia
hetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan
mitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen
jonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi
sellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet
ja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.

Syvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko
hänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan.
Tapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa
hänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten
unelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle
siksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.




XVII

Yukin retket.


Jos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan,
olisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään
hänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä
pois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan
joka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli
luullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja
nyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän
kaupunkiin.

Hän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän
vain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja
valittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka
hän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana
tarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut
nimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.

Pitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja
tapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui
olemaan kotona. Hän oli -- kertoi puhelias palvelija -- juuri palannut
pitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä
kotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija
luuli, että hänen herransa jo makasi.

Yuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi.
Pian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta
nähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.

"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi
ja lauloi?" huudahti hän. "Käykää sisään, käykää sisään!"

Hän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä
mielellään.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla
synnyinmaansa Japanin.

Kun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi
pitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan
ja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan
rannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen
jälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja
puristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.

Silloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.

"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle
kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.

Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan
ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin
vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka
selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.

"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti!
Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa
saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.

"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista
ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä
kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."

He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään
pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän
oli suljettu kuolemaansa saakka.

Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren
aaltojen voimakasta hyökynää.

Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen
operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut
levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen
vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin
ja tuijottavan hytin kattoon.

"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän
Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen
nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"

Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet
silmänsä.

"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että
voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni
on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei
ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan
toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille
suoraan -- mitä?"

"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian
väsynyt voidakseni olla kohtelias."

"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja
suudeltuaan Yukia hän lähti.

Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen
alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista
hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa
kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat
harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta.
Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon
pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin
kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.

Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä,
hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin,
ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden
tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se
joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan,
täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan
ennen ollut tuntenut.

Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime
päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä
pois kauas, kauas... Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi
ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta.
Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa
sieltä tuskalliset ajatukset.

Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen
lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen
ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan
johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi --
avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen
kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin.
Hän ikävöi miestään -- ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään...

Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa
luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat
huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.

Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää
vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan
hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin
ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä
Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien
reunoja tavottelevan huipun.

Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain
rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet
lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.

       *       *       *       *       *

Teatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä.
Yuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä
lopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen
herra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä,
miekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi
Amerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt
hyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.

Teatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla
Yukin sielunelämää -- sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja
suruttomimmillakin maailmanihmisillä -- ja se seikka sai hänet entistä
enemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.

Hän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä
kaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita
hänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin
hän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui
vasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan,
tuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin
taivaan tähdet.

Heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli
laskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi
ja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten
heikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat
lähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan
viimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi
sitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin "vain
pikku, pikku ajaksi".

Haaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä
katkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia
kyynelet.

"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan", virkkoi hän ja kuivasi
silmiään. "Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne
päivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä,
että te kunnollisesti tulette perille."

"Mutta --" lausui Yuki epäilevästi.

"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta
-- minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte
nähdä!"




XVIII

Kun kirsikkapuut kukkivat.


Kesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin.
Niityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja
valkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki
maan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät
jumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta.
Kun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein,
nuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille
entistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat
linnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on
kukkeimmillaan.

Oli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten
menivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne
keskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta
juuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit
varmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa
amerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä
ennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka
oli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat
hänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.

Nyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko,
että Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin
saanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut
erään teatteriseurueen mukana Amerikaan -- ja vielä päälle päätteeksi
juuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan
Yukia.

Päivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi
ja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne
tänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen
pieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.

Kuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret,
laaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia
kantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:

"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla
tavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta."

Kaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin
äidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan.
Hänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen,
joka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa.
Kulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.

Vai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata
takaisin kaupunkiin?

"Varrotkaa hetkinen", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään
puutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin -- tietä,
jonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset
latvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle
saakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi
silmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli
kuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt
hänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään.
Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja
hän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen
ruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.

Hän uskalsi tuskin hengittää, -- niin valtavan vaikutuksen teki häneen
heidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten
siten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon
auteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.

Siinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet --
kuiskeet kaikesta menneestä -- ja vanhoista, salaperäisistä saduista,
joita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan
henkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei
koskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli
olemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto
ja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen
leiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla
maan päällä -- sillä, jota hän rakasti.

Hän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa
pieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne
olivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut
ne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt
häntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän
ei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi
pikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi
Jack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan
nenäliinaansa.

"Tämä paikka on lumottu!" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut
omaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.

"Minä luulen tulevani hulluksi", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja
kaiku vastasi: "Hulluksi, hulluksi, hulluksi!"

Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti
ja liikkumatta.

       *       *       *       *       *

Kaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset
kumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti.
Mitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne
hänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut
yhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan
vaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät
niiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin
niin lakkaamatta? Ja kuule, -- hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget
yhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista,
surumielistä, liikuttavaa säveltä.

Koko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän
syöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla
sanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut
rakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin
hän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan
huoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle -- hän ei voinut astua sisään.

Sillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei
hän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään _hänet_ -- sellaisena kuin
hän ennen oli ollut elävänä -- hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset
silmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä
ja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa
viimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli
kuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi
ja huomasi ovella seisovan miehen.

Hän ei ollut sellainen nainen, jolla oli tapana kirkaista tai pyörtyä,
-- mutta hänen kasvonsa tulivat nyt kuolon kalpeiksi ja hän seisoi
siinä kuten kivettyneenä. Vähitellen kohotti hän katseensa ja jäi
tuijottamaan tulijaa silmiin.

Hetken aikaa he tarkastelivat toisiaan silmää räpäyttämättä ja
molemmista tuntui, ikäänkuin heidän sydämensä tykintä olisi kokonaan
tauonnut. Mutta äkkiä teki mies kiihkoisan liikkeen, aikoen lähestyä
häntä ja samassa putosivat kukat Yukin kädestä. Siinä silmänräpäyksessä
oli Jack sulkenut hänet syliinsä, ja kun hän vähän ajan perästä päästi
hänet, tapahtui se vain siksi, että hän sai juoda hänen silmiensä
sineä, ja sitten hän taas puristi hänet entistä lujemmin rintaansa
vasten, ikäänkuin peläten hänen katoavan. Jack saattoi vain kuiskata
hänen nimeään:

"Yuki! Yuki! Minun vaimoni, vaimoni!"

Kumpikaan heistä ei selitellyt mitään. Heillä olisi siihen kyllä aikaa
vastaisuudessa. Nyt nauttivat he vain siitä onnesta, että olivat
löytäneet toinen toisensa.

Joku saapui sisään kiireisin ja kuuluvin askelin. Se oli tuo
amerikalainen nainen. Hän katsoi heitä suurin ja kummeksuvin silmin.

"No, tämäpä nyt vasta -- --!" virkkoi hän ihmetellen ja kääntyi samassa
pois ääneensä itkien.

"Sellaista rakkautta! Ja niin kaunis ja uhkea mies! Niin, nyt minä olen
kadottanut pikku tyttöni ainiaaksi. Ne miehet, ne miehet! Ne sitten
aikaansaavat tässä maailmassa jos jotakin!"

Hän riensi Jackin jiurikishalle ja käski heti viedä itsensä Tokioon.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa olivat rakastavaiset lähteneet alas puutarhaan ja
istuutuneet ruohopenkerelle. Jack piti Yukin molempia käsiä omissaan
eikä voinut irroittaa katsettaan hänen ihanista kasvoistaan. Hänen
silmänsä ja huulensa hurmasivat häntä.

Punaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän
ympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta
tuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä
huiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili
ja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.

"Minä rakastan sinua koko sielustani!" huudahti Jack niin hellästi ja
hartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku.
"Naura nyt minulle vähän."

"Voi, milord", sammalsi Yuki, "minä ei enää koskaan naura teille. Minä
voi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän."

Vetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi
Jack:

"Nyt sinun täytyy tulla minun mukanani minun kotiini."

"Minä tahtoo seurata teitä maailman loppuun saakka ja vielä kauemma!"

"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme
katkenneet langat."

"Ne ei koskaan katkea enää!" huudahti Yuki.

"Ennenkuin kuolema meidät erottaa", lisäsi Jack.

"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme
yhdistetyt -- ikuisesti."

"Niin, ikuisesti", toisti Jack, ja temppelin kellojen kumahdellessa
vastasi kaiku:

"Ikuisesti, ikuisesti!"








End of Project Gutenberg's Japanilainen satakieli, by Winnifred Eaton

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAPANILAINEN SATAKIELI ***

***** This file should be named 62567-8.txt or 62567-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/2/5/6/62567/

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.