Kirkonkellot : Romaani

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Kirkonkellot
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kirkonkellot
        Romaani

Author: Maila Talvio

Release date: April 26, 2025 [eBook #75963]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRKONKELLOT ***

language: Finnish




KIRKONKELLO

Romaani


Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström osakeyhtiö,
1922.


SISÄLLYS:

Vaari ja pojanpoika.
Vuosia myöhemmin.
Tyhjä sija.
Sukupolvien kaipaus.




VAARI JA POJANPOIKA


Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille
annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin
toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät
mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen
sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista
»Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia
— tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi
rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään
niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan
pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili
kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella
hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy.
Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan
avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi
merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki
oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului
vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen
hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin
jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän
keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset
ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli
rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin
tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu
kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle.
Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään,
kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin
tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä
ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan
tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli
siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien.
Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä
taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin
kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen
tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi
sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään
ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä
virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee
pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin
ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä
astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan
»Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen
huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että
sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja
pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat
ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut
kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan
»papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta»
ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta
ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös
niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on
muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin,
vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä
isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa
vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut
kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi
kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat
puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt
puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät.
Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen
ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä
miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä
oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja
nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja
perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut
vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa
vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu
kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten
pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma
lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut
kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa
oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli,
niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat,
joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille —
tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin
tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin
rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä
tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja
vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi
sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan
myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina,
kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä
kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi
mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon
hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi
Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle
ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin
sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri
oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi
ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti
kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle,
sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli
saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt:
soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania
toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety
herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja
oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä
suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli
Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä
ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta
ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut
kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin
vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi
niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti,
ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan,
mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli
ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen
ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta,
että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Pois häntä tahdottiin lähtemään.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt?
Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät
tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut
elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua —
kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat
suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja
sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin.
Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet
puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat
humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda
pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä
rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään
siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi
syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt
lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin
hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli
iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati
lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin.
Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli
jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka
siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä
vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt
on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään
ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli,
jota ei käynyt vastustaminen.

— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.

Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo
elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja
tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan
hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli
niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on
jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut
häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa
tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi
yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon
sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä
näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin
molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi
pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän
olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli
Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset
ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla,
hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin
siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään
parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta
koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen
poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän
veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli
rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei
tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla
— osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka
näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään
muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään
kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se
sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole
mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan
maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan
kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään
itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen
hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla
isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja
alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli
hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta
uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset
töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä
käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö
junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä
saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa
kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä
kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä
eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri
oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään
tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten
olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa
juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot —
ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi
ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit.
Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut
tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä
lähden — aijai kun onkin jo kuuma... täysi helvetti...

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa
äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se
vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen
veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt,
niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti
kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin
kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren
joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa,
vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi
Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä
ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä
kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan
sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen
olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka
toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi
aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei
Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain
soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri
ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole
sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen
tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä
on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli
pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia
taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin
perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli
vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki
perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin
— kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan
ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut
Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla
sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille
isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi
sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa
elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle
sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka
pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa
sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja
kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin
että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä
katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat
joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja
huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet
keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi,
että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden
toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen
kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään
Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko
hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen
ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu
ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa
huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä
päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta
johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja,
tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät
tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta
hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle
oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja
koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja
rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa
tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat
yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu,
se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin
lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin
herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei
enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät
kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja
väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin
tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin
ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana
sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit
temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää
ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai
juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä
yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja
kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee
toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet
torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli
käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän
alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa
lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen
rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden
hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie
rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia,
toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin
menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa
oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän
menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi
virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele
vaaria, vaari on paha.

Mikäs se oli?

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen
ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä
äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut
kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli
vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat
alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen
että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko
täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen
nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli
tarttunut käsivarteen.

Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.

— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.

— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.

— Mikä se on?

— Arvaappas nyt.

— Urut?

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin
huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren
paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä
pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä
soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää
lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.
Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.
Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan
lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.

Vaari piteli häntä lujasti kädestä.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on
siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat
huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti
pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se
muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti
niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka
sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut
tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää
linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat
pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen
ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt
olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään
sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei
viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin
tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä
on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee
nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän
vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli
kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden
vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille,
niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän
alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne
hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja
kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi
tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat
olivat.

Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.

— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei
vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas
olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän
sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut
unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö
kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin
ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat
pianonkin nähdä...

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.
Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.
Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma
Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —
sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin,
viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet.
Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo
naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen
sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei
parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja
litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että
nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja
että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka
aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että
täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille.
Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa
viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren
paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele
oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen
äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat
kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten
enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei
kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika
käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli
punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta.
Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten
itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin
hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei
vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei
ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin
puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä
silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli
eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi
samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko
ja... Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni
sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois
kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi
puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin
ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut
menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain
päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat
aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko
se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan
silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta
varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä
soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi
tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran
ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä.
Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan
kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö
niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän
mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti
vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että
kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan
Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita
jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen.
Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi
aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua
saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle
hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä
metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo
oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen
alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut
tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen
nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa
oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain.
Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja
tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö
nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää
sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli
kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä
näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja.
Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin
Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja
peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä,
mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa
täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen
sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa
leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa,
ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen
ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus
loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta.
Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä,
ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi
tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen,
kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat,
herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että
poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain
tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle.
Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään
kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli
näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa
viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös
kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa
tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle
näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin
heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä.
Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin
sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin
aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona
ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta
taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä
joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille
annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun
hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että
vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää
taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa,
Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos
isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun
tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille,
että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen
kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen
nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä
roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja
entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi
lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli
pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli
madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona
oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi
sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois
minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli
tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta
kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut
päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän
ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja
kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa
ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein
monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä
rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä
kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä
niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä
yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt
siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja
käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus
toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta,
mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä
seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja
pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he
olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän
kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän
oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian
täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että
Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu
kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän
Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —
Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?
Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle
vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki
käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan
syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron
kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika,
tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello
viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein
tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien
sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran
karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi.
Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana
kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen
ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa
teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi
varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva
rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi
viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin
olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan
enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli
kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua
odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä
tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne
olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut
puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu
kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat
katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset
tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie
kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja
puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää
läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä
työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät
selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma.
Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi
läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen
latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset
lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita
lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja
oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti
koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan
vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että
se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät
enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että
niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten
jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää.
Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja
versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi
hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne
miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen
puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden
tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla
puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan
varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa
jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen,
ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä
vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven
kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin
jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät
kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja
lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet.
Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen
sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat
ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli
jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies
ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut
mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista
pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja
vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei
näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön
takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan,
mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka
taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen
avioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja
käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken
tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä
mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet
siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö
siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä
teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran
luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi,
ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin
teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt
nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,
Kreeta-Karoliina...

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten,
morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle...

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun
saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule
unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää
Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin
ei mikään enää pidätä rakastavaisia...

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle
jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni,
Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä
sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen...
Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani
puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut
tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen
pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa
vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte
isästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää
te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta,
niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin
kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä —
erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun
»kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä
ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on
kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka
tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää
naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina,
minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa
seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi,
läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä
kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte
unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen
tyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja
säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai
kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te
vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina,
ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte
lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä
maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua?
Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei
merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan
kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen,
olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani
otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen
— tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää
— mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon
vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että
pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle
teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa,
mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy
kehittyä tällä tavalla...

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti
nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi,
jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin
kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut
minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä
metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru
vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen.
Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa
ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra
kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te
hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja
että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla
purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja
ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta
kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia
ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi
Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te
siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te
nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken,
ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru
minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne,
tukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne —
miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole
rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina,
minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan
teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin
sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät
kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki,
tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun
kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin
kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne
ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön
tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan
punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille
minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu
eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja
ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut
minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun
osalleni...

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,
Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta
totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on
totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi
metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te
siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen
kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar
ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt
toisin...

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun
kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta
joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie,
nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon.
Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin
lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien,
soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka,
mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi
surullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah,
wer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen
olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä
kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he
pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta
puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin,
mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri
alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä
sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja
haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat
käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat
juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä
puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin
jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun
morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi
käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa
ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle,
ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian
oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti
saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja,
sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset
tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka
on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa
sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava
morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat
tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä
koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat
tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika
kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri
pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me
kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella
juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti
jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista
rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän
nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä
huudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin
pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja
oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy,
kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa
tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin
paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin
haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain
suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova
paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette
selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen
kanssa ja...

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin
entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä,
että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta
paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä.
Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain
heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut
ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman
askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin
äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä
lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä
jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan.
Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät
korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin
niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin:
pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita.
Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja
jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin
kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen
Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin?
Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana
soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen.
Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja
palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan
päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa?
Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa
leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se
ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja
syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen
puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri
kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään
vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan
torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin.
— Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana
paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä
hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut
silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän
paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi
haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi
Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä
soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin
saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään
ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli
kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne
Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti
hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt.
Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa
tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun
olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva
mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat.
Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska
sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu,
että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman
ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä
taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun
sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on
ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista
nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten
kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun
takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset
mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan.
Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään.
Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja
läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt
vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa
eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä
häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa:
hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä
poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika
ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän
kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi
raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin
silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin
haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin
suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen
metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät
viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi
sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan
merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet
kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä
tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen
käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä.
Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se
oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen
mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli
puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet
pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä
se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen
mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon
pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän
oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi
ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa
hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään
aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin
makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret,
mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa.
Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein
kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa:
kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli,
hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat
tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille
paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään
näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi
noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus
voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.
Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.
Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian.
Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme,
siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa
tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää
taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä
kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat,
koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi
ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit,
jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten
pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan
versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo,
jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa
niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi
siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi
pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä
pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä.
He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet
ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli
kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät
pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä
niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua
metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat
kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa
petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili
vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika
oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee.
Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas
kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt
soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja
hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä.
Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus
painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo
levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä
Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai
olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko
ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne
lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä
tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen.
Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta
mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi
Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.
Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi
rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki
söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun
lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja
muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli
paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo:
puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden
metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat,
sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa
keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku
kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon
käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat
kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat
kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen.
Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat
ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että
kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa.
Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät
olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne
olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo
täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien
juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti
palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa
ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi
ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä
oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle
katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui
mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla
oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi
suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään
avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu
kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta
kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se
oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti
siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan
ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että
ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli
paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä,
kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää
sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan
kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän
kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi
käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui
sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen
lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen.
Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu
nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä
vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli
hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun
tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen
ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt
mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi
ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa
poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä
Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs
matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä
kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä
täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin
käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä
on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.

— Ei. Se on jo makaamassa.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet
tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa
kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram
oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja
tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille.
Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta,
sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja
vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat,
söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa,
jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä.
Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen,
jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut
vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten
saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta
näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa
ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo
korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän
puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat
molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta
he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät
ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä,
perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset
ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen
pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta
takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä
ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua
ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain
aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään
nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä
sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä
tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs
sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja
nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä.
Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä
toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos
polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen
hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen
leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli
sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli
hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen
lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta
kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua,
Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla.
Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän
rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken
haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään
lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain
syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

Janne puhui ensin.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.
Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:

— Ruotsin virsta.

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet
polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan
uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka
luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella?
sanoi taas Janne.

Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.

— Olihan se.

— Minkästähden sinä sieltä lähdit?

— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.

— Tekikö vallan niin liki?

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa
välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat
siinä ne kalanpyydykset.

— Niin että teit toisen tuvan.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle.
Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin,
että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole,
piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran,
kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee
ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että
onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen
minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän
vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä
olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä
hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä
muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on.
Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin,
kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja
luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin
sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä
Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin.
Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että
jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui
sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se
ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö
he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli.
Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja
ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole
ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.
Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.
Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.

— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen
vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Paljonkos sinä häneltä sait?

— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi
avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa
yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi
suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat
taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee
ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.

— Mitä lienevät.

— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.

— Niinkö lienee.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki
työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin
hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi
maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun
tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa
keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi
jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä
liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää,
jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä
kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä
jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi
jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti
lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii
kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut
hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä
tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla
jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä
sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi
syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä
ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet,
piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu.
Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa,
mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on
sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista
ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun
levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni
ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden
levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama,
anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä
sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun
ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen
oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni
pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne
huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo,
tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja
luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla
ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun
levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi
pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on
tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen
mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo
itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota,
joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa,
mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua
ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea,
vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle
ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.

— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?

— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla
uikuttaa.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu
tuollainen poika.

— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.

— Oi tätä tuskaa ja ikävää!

Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.
Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla
on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Saattehan kun teetätte.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla
teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä
sitä ymmärrä.

— Hirsistä minä vain olen tehnyt.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle
puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä,
että onhan minulla... mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle
kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa
enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain
vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon
hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi
päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin.
Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne
majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven
kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki
sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei
hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin
oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan
Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä
taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut.
Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli
nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli
kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat
suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä
olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon.
Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan
sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman
tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä
olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän
tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut
enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi
kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, —
mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi —
että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä
olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä
hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen
Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että
itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja
että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa,
ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan
ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se
pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään
pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri,
niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko
vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että
koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset,
jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä
oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi
toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä
hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas
hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta
oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän
hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei
nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä
vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa
ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä
lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan
hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja.
Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa
niinkuin Mattikin.

       *       *       *       *       *

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä,
tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari
luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun.
Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär.
Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten
hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein
kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä
kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja
maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan.
Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis
ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten
hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen
sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit
ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin.
Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi
Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma
tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun,
mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet
pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista
mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten
on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli
kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja
sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin
jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle
kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus
on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut
kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai
vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa
puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se
puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin
se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee
uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa
iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai
järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin
tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän
asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän
koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat
palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja
aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti
taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt
vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli
kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne
valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä.
Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa
liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman
ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija
ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset
muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja
paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja
ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta
ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa?
Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut
sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen
alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon
muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä
raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo
kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli
hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan
varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri
mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain.
Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana
päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat
kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä
uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain
perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko
ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä
löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä
hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät
olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa
juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta
vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia,
sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa
pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä
koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle
ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren
ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin
oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana,
välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi
auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut
mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi
suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika
olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti
pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin
taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu
kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa
ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa.
Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja.
Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin
Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.

Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään
kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus
ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne
juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin
likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti
jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat.
Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli
kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa
puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli
juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena
se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he
jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo
suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa,
nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi
tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin
oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset
lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä
riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua
paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat
katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka
vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa,
vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean
löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet
ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus
ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien,
ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä.
Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa
sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului
sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän
aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt.
Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja
sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon
ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa
ja antaa rakentaa.

Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä
kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän
ajatteli, mutta ei puhunut mitään.

Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa,
mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he
ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään
pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.

Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän
olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta
kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa
vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja
muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä
pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas,
tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään
sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten
asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli
herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten
puhuessa.

Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää
jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi
paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se
mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin
olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.

Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien
lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja
kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit
valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän
eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa
koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat
kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi
hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai
hänet unohtamaan, missä hän oli.

— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.

Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut
keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä
mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi
siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei
näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä
tästä mahtanee syntyä.

Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä
huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.

Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa
viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni
saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti.
He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet
saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse
valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat
vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden
jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla
isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia
tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi
ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden.
Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja
portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat
keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä
liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin
jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa,
käärittyinä valkoiseen liinaan.

Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja
aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä
levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni
vielä pitkin aironvedoin rantaa.

Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät
heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei
nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt.
Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin
mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli
muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto.
Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli
paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi
järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.

Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän
muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja
tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.

— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —
Eikös se ole jo tässä?

Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli
mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.

— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.

Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki
tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän
eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.

— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.

— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.

He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin
ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti
samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara
taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen
iloinen, raikuva huomensoitto.

Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan
tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän
oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään,
kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä
muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin
häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja
kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin
sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot
alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei
liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä
nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen
pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen
viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön
Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi
nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se
oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi
tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan
se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane,
paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa
paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä
siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen.
Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt
ruumiina.

Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä
noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen
nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä
kuolemantapausta.

Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli
koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle
oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut,
ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin
sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat
hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli
saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä,
ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei
kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi
kuolleen vieressä ja itki katkerasti.

Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria
ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen
ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän
ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu
kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla
tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi
saanut opetusta.

Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän
ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit
tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa
vasten.

Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään
ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin
olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua,
jota ääni kantoi ylös taivaaseen.

Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla,
jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin
paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan
laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt
Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti
ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.




VUOSIA MYÖHEMMIN


Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä
pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen
ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran
erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja
toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma
ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut
oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti,
koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon —
se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista
hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut
harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli
vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.

Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään
lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa
ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa
lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty.
Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja
siihenhän kanttorikin kuului.

Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten
välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia
ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä
kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja
ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua.
Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän
ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja
lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha
Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli
levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen
maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet
siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti
toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen,
sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin
halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun
ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle
kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin
parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet
siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita
vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on,
siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi
koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi
tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran
hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on
hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi
sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin
Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten
häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen
ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon
eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet
Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta
kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa.
Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten
kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he
istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen
sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat
olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä
työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat
jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka
parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä
sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli
paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja
aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.

Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista
— nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma,
jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan
nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon,
vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten
kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla
puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten
keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista.
Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi,
että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku
oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen
markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö
sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi
yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan.
Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän
sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä
kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin
sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli
emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan
hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla
toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa
harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut,
mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä
tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut
miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että
ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut
oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin
oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi
tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa
jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin,
että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä,
että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita
puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne
olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän
kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut
oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa
tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului
nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi,
ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen
niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä
luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä?
Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän
sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle
suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä
oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka
perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra
Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä
Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke
oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen
rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra
Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika
oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut
maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni
rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut
sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon
välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä
hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen
naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli
oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että
hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee
hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy
hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen,
sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan.
Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut»
rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko
Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.

Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän
oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti
olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä
siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin
juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee
emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin
perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne
menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut
sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin
sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven
emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi
koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan
perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa.
Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei
pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä
varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa.
»Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa
asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin
joitakin muitakin.

Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen
adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta
työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä
nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset
ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari
ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa
heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun
tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan
jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli
yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä
maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä
Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta
Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja
käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.

Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin,
hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä
suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä
laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys
on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee
musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole
kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt
oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu.
Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja
pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin
ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka,
jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin.
Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää
koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai,
ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta
huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään,
ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät
sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi,
että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka
tuntui olevan suuttumusta.

Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että
perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi
puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla
kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.

Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:

— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.
Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.

Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin
hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan
ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti
hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin
nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:

— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut
kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän
seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta
ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat
kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen
puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi,
mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne
kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta
jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat
kumoukset.

Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa
tulitikkuja.

— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä
kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä
kestää ennenkuin ne erkanevat.

Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille
ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja
laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle
puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät
pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi
tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo.
Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta
oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä
oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan.
Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen,
että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan
läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma
Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei
ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra
Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke
kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä
olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt
sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet
erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja
äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!

Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella
kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten
se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit
näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia,
toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen
emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi
kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille
asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi,
ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului
huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.

— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on
sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan
pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo,
kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla,
hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi
menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat
odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä
tänään on kirkossa tapahtunut.

Kanttorin rouva kuului siunaavan.

— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan
pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee
sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos
Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä,
mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro
eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä
suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät
silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.

— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän
hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta,
joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee
kanttorin päähän johtunut.

— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa
Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä
on sellaiset korvat.

— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden
seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan.
Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin
kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän
tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa
virsikirjan.

— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion
pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää
kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei
hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.

Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin,
että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja
kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että
siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja
emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että
kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset
toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin
syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä
ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén
on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten
Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli,
niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee
juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin
niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja
tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne
olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan
vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi
samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli
hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli
ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien
taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli
tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa
ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki
yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin
vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset,
valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät
vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä,
että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut
anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän
korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?

Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin,
joissa ne nykyään askartelivat.

Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako
isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta
sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä
kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla,
Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan
koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin
kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän
meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja
jollei menisi juomiin.

Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin
että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten
hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua,
jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen
yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja,
joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten
olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.

Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene
parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet
saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä,
mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja
emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire.
Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.

— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo
miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan
mekin.

Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi
huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo
seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi
kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto
oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen
tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen
takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan
yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori
itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja
hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli
kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin
asti tuolla seinällä.

Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he
hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan
viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät,
kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa
Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi
uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar
hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla
laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä
vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi
täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän
pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran
lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että
kaikki itkevät.

Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä
viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden
seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä
ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja
vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki
sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt
tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä
toisistaan?

Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti
pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina
soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen
kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin
sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän
pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita
kuin nämä kotiväet.

Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli
kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja
tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään
tavattomasti piti Sorjasta!

He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja
narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan.
Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut
paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei
sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa.
Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan.
Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun
viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja
kädet riippuivat avuttomina.

Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä
nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa
niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen
pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta
kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo
pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan
maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa
piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat
häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi
halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin
asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin
huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen
sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä
sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti
hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet
tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina
piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin,
hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut
vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä
ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi
tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli
niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton
pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka
moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa
ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut
turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että
rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli
juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki
maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa
katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti
kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.

— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että
olet kotona.

— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.

— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten
yksinäistä täällä on ilman sinua.

— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.

— Kyllä isä taas leppyy.

— Älä puhu, älä puhu.

Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli
siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen
kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että
saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.

— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä
tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt
sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin...

Nyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?

— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.

Ikkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.

— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu
kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.

Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti
sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön.
Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko
tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä
tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden
täytyy syttyä.

— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta
tulipunaisina, — älä koskaan.

Sorja nauroi.

— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.

— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä
luokalla.

— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan
molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä
koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.

— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.

— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on
pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.

— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää
uskoa sitä minusta.

— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat
sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista
avioliittoa.

— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon.
Suurin osa.

Ei se siitä riipu. Se on jotakin muuta.

— Rakkautta, tarkoitat.

— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta.
Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.

— Ennenkuin tiedät olet verkossa.

— Ja kuka minusta huolisi.

— Oi voi...

Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan,
etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi
Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja
hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt
sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli
ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja
tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan
liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.

— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat
pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.

— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu
pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun
minä Amerikkaan palaan.

— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään
toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä
on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti
lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.

Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä
Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen
näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan
sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne
venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka
mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?

Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan
Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi
suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli
toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen,
pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin
nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut
suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä
hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen
heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi
puheinaan:

— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen
sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo.
Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti
Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata
virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä
pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä
neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut,
jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi
sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen
antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki
koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa
hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä
liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin,
kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja
Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla
kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa.
Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi
sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa
takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän
nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en
ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme
toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin
meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti,
taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven
kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen
liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti
tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut
humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä
seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan
sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin
rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä
takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin
Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan
minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni,
sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla
kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua,
mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole
sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän
tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet
lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään
huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun
sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten
hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta
hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne
virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään,
saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on
lähetetty meille...

Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja
hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa
Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin
maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen.
Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.

— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin
se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta
pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja
juhlaohjelmat.

— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia...

— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta.
Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä
epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut,
äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.

Rouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:

— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin
on tilattu Helsingistä.

Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat.
Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät
enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli
päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä
paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.

Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan
vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja
isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon
sisarukset jo seisoivat portailla.

Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin
esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten
pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen
vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.

— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän
aikaa... Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan
sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen
päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?... No niin, hyvä on, jos
olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on
jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se
käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle
sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti...
kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah,
jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi
johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran
hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin... Ei,
ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä
koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä
säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla
vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on,
joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte
istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä... Niin, niin, mistäpä
te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että
minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman
alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette,
että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä.
Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha
läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa
kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös
kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen
kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin
markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs
te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan,
että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun
lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies
kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten
rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia.
Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne
suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta,
se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole
nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin
hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta
— paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä,
törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään.
Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko
ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole
nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan
Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli...
No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä
ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette
saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti,
kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa
»tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan
sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin,
kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa
teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun
oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello
esiintyy siinä yhtenä solistina... Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä,
kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee,
kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja
varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on
rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään
enkä tahdo tietää... Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen
selviytyä tekeleestään... Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi?
Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti
on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen
työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen
tuntematon vanha lukkari rauhaan... Vai niin, vain niin, te aiotte
maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat
ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta.
Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä
kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu
juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi
yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos
tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että
hän on matkustanut toisessa luokassa... Kiitoksia, äiti, — kuulen että
tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen...
Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä,
miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen
viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte
säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta
vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän
rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon
kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka
sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin... No,
jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea
eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä
tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei
juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs
sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi
kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa
kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan
suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä
sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä
nouse... Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä
enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö
sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi,
hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita
sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi
luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en
ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja
rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.

Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa.
Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli,
että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin
vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli
hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen
oli voimaa.

— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse
valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle,
vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani
sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen
tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan
sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin.
Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta
kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä
en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen
tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos
hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä
teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit.
Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa
edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee
olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä.
Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin
rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi
kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.

— Isä... isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä
varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.

— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki
ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt
isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä
juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen
ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini.
Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin,
äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta
ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään
syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta
ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit
pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa,
mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee
kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja
elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt
häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan
ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli
isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa
elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois
siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun
olen pannut kaiken toivoni.

Sorja oikaisi itsensä suoraksi.

— Isä... lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin...
jotakin... jotakin...

— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.

— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette
pitäisi.

— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.

— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni
elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään...

— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti,
sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus.
Etkö nyt voi isäsi tähden... Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa
hiekkaan, isoisäsi ja isäsi...

— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään
teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa
teatterilaiseksi.

— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki
minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa,
että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei
äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi
rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli
äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää
kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi.
No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä
koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.

— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.

— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi.
Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten.
Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen
maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat
astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen
maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa.
Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen
naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei
kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen
paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin
hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja
istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran
päätä.

— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon
aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.

— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut
sinun kasvatukseesi.

Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain
käsiensä välissä.

— Ohoh!

Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi
kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan
siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois
vaimonsa.

— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.

Nyt tuli Tumma isänsä eteen.

— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.

— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai
oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi
kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken...

Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää
sateesta vaiko hiestä.

— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina
kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin
pohjasivistystä.

Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin
toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän
huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä
käsivarrella.

— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla
äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden,
hiljaisten liikkeidensä kanssa.

— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä
pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.

Kanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.

— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot.
Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta
pohjasivistyksen antaa koti.

— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi...

— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna
kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä
puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole
pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi... et ainakaan nyt.
Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko
lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole
ihmisen ääntä...

Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet
kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut
satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet
tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä,
olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.

— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan
siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot,
se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja
näyttää sille sormella: tuossa... tuossa... tuo tuottaa sinulle
kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma
tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä... Aina sinä,
äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista.
Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne
on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua
itseään, niiden isää... Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit
pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni
tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen,
joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee
mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan
pohjasivistyksen... Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja
kuuntele mitä sinulle sanotaan.

Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun
myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla
hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan,
ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:

— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä
kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu
kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää
yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte
jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni
palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää
kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla.
Maailma on nyt kotini!

Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen
mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee
taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai
hänen ihastuksensa vain kasvamaan.

— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa
itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan...

Hän purskahti itkuun.

Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä.
Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen
laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään,
vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.
Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen
ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas
isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös
puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan
valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä
kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä
hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.

Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä
etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle
hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia,
sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi
vastaan kaikkeen.

— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.

No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka
Hyrskyaallon kanssa.

— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet
keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.

Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa
harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa
erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat
lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat
ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet
näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja
kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli
tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin
ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet
heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä
tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille
vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä... Niin kauheasti he
säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori
Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja
seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät
nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni,
että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen.
Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti
ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He
eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin
viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon
silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui
mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli
puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville,
ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin,
mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.

— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui
yhtäkkiä Tumman mieleen.

— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi,
kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon
velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä
hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan
häntä, koko elämää minä vihaan... Tuo keltainen terttu tuolla, se on
ainoa, joka puhuu totta.

Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä
oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi
kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää
koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä
kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä
oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla,
iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen
sisään laesta, joka oli laho.

Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.

Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee
naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:

— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian
lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on
kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.

— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.

— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen
olevan.

— Parasta, että minä tulen sinne.

Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat
ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen
väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen,
että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon
herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt
tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia
olkapäilleen.

Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän,
äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika
paljasjaloin perässä.

Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän
Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.

— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.

— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan
katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja
isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.

— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.

— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.

— Parasta on ettei mitään odota.

Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan
kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta
lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan.
Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes
tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja
nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän
lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän
oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi
tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut
Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.

— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman
mieleen.

— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.

— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi
täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.

— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä
sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän
kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.

— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan
kärsinyt isää.

Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi
naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen
tila.

— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.

— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä
tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.

Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen
usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja
hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.

— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi
Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.

— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme
kuolleet.

— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.

— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme
nuorimmat.

— Onko niin?

— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.

— Eikö äidin jo pitäisi tulla?

— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos
Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.

— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.

— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen,
poskipäät kylminä.

— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole
paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se
oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole
edes aatelia.

— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei
pääse eroon, ei millään.

— Pääseehän nykyään.

— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla
naimisissa.

— Väärin ja väärin.

Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi
lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se
olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.

— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on
lämmin.

— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä
en enää ole yhtä talvea.

Syntyi äänettömyys.

— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on
virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti
ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain
tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet
haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin
hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen,
olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.

— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot
virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se
niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia
käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä
sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.

Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä
vastaan.

— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin
pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on
menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että
hänen oli kylmä, ainakin alkuun.

— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.

— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.

— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.

Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan
vesiämpärin, niin se teuhasi.

— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata
lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.

— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.

— Älä viitsi pilkata.

— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,

— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.

— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun
ei tule parempaa...

— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa
kuin rukoilla.

— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.

— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan
lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.

— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut
hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...

— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin
sinä voit vielä...

— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille
kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään
kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko
sanaa, minä vihaan sitä.

— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et
voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme
alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat...

— Isän oratorio on hölynpölyä.

— Kuinka voit niin sanoa!

— Täytyy uskaltaa puhua totta.

— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata...

— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.

— Rukoilla lupaan.

— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No,
älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.

— Voi, minun on niin sääli.

— Ketä?

— Kaikkia.

— Älä viitsi.

Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja
suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät
pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa.
Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti
näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät
olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää
virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se
pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.

Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän
astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin
ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei
kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä
rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.

— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata
omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä.
Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut.
Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt
suuttuneita.

Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan,
niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä
puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin
aaveeseen.

— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä
herätän isän.

Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja
sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja
esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.

— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö
menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina
voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit
rahat, mutta et miestä.

Silloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:

— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!

— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.

— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.

— Minä en ole kummityttö.

— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.

— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin
rikkauksien että Arne Falcken syliin!

— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko
olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.

Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä
tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.

Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman.
Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän
pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa
isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu.
Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta
tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret
alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta
maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut
näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän
kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.

Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt
Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat,
tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin
hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä,
että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä
toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin.
Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen.
Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi,
miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä
tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli
hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä
lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että
hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei
»Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva
aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti
Sacklénia ja Lehtisiä.

Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki
kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai
ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli
ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole
niin paha kuin sanotaan.

Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän
eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen,
joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki
lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän
häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti
isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:

— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä?
Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on
seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin.
Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli
tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne... laulathan sinäkin
hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.

— Isä, kuulkaahan isä... minullahan ei ole mitään pohjasivistystä,
selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä
kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja...

Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään
kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.

Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat
lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt
perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt
ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä
heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä
löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä
pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten
käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi
niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä,
näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä
tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä,
jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt
kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa
hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin
auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä
oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin
häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira,
Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta.
Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja
kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.

— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä
olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin
se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni.
Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle.
Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen
minäkin luullut...

— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi...

— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen
nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet
hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä
pohjasivistyksen, joka...

Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa,
joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen
ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla
paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.

— Aivan toinen... toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta
oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun
silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä
olen!

Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria
kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen
pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin
harvan kerran oli suotu maistaa.

Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän
tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan
leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi
sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina
olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät,
ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti
pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin.
Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan
ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka
hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei
ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina
hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen
kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä
yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan
ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli
ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut
jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko
pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen
sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää
pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa
kuolleena hänen edessään.

— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle
ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni,
sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot
pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka
tekisitkin isäsi onnelliseksi!

— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.

Isä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.

— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on
se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen
henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta
vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot!
Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta.
Sorja, lapseni...

— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä...

Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan,
valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin
selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai
äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen
puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä
vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä
ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan
ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta
keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.

Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä
niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt
ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan.
Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli
varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä
Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin
horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli
heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet
eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon,
missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty
menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu
— tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan
vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli
vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut...
Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään
ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he
etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet
kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon
puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin
tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen
inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat
vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa
järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan
se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus
polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus
tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua
kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi
karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta
hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua.
Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.

Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut
kuitenkin.»

Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen
pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin
hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.

Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän
itki sen turkkiin ja seurasi sitä.

Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki
niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua
liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen
yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä
keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:

— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät
yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset,
saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on
ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas,
niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain
syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja
puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani
en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset
epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt.
Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt
minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna
vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä,
lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit
Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie
sinne minun kyyneleeni.

Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy
kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä
tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi
sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten,
upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua.
Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys
oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.

— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki
leikattu.

Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi
luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin
silmäterillä, joita ei voinut väistää.

— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa,
että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on
laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää
te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan
on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti
kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!

Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle
sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan.
Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin
vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei
enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli
pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota
ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat,
olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään
ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi
tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.

       *       *       *       *       *

Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi
pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän
väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja
kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi.
He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin
seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen
sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä
teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa
isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen
päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella.
Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi
päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:

— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan
osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan
sinulle. Sille ei voi enää mitään.

Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa,
sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin
talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä
kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi
siitä loukkaantunutkin.

— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä,
käsi oven kääkässä.

Isä naurahti ruokahuoneesta vastaan.

— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin
kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.

— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.

Isä naurahti vielä kerran.

— Ja mitä se tähän kuuluu?

— No niin, ehkei kuulu.

Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli
epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat
vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden
kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa,
jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti
myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli
kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla
monta morsianta.

Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia.
Mikähän nyt oli?

Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti
Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan.
Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan.
Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi —
eivätkö liene olleet sitä.

Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi
kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin
oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt,
viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli.
Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä
ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi
jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut
kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule
kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä
hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin
alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja
hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin
kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää
konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä
isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin.
Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan.
No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti,
jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa
laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai
mitä hän siellä kolistelee?

Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle.
Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä
päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni
vapisi.

— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne
äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät.
Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja
jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma
asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska
en... No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän,
kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi
piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän.
Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät
miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä
ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette
senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko
tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone
on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan.
Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään
mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän
kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista
hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi.
Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan
kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon
ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota
öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt
lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka
täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka
oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen
viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen
löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas
noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin
kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun
saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä
näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain
sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa
seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun
täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon,
etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et
tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata.
Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen
koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi
jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat
halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?

Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen.
Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän
kertaa.

— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja
avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa,
sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti.
Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja,
varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään
olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä
verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät
kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten
täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla
mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät
ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin
verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana
kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä.
Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti
lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän
nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset
ovat.

Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja
koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta
alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli
unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei
kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he
ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut
puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron
jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he
välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään.
Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja
vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta
että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän
itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli
kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja
hänelle nyt kuukaudeksi juomista!

Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin,
mutta iloista veitikannaurua.

— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä.
Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on
huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä
ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.

— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja
ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.

Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli
tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.

— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole
naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä
kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.

— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin
turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette
siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa.
Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman
puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin
missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta
kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte...

— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.

— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt
teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä
pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei
tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne
Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...

Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen
makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan
ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella
paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät
lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö
hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja
mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen
elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut
yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan
täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin
sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua
Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että
hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!

Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut.
Se olisi kaikkein parasta.

Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla
särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi
isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa
päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.

— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!

Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä
ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä
valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei
kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää.
Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.

— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo
säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut
lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt
olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen
ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata,
isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä,
älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille
pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs
Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja
sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...

Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset
aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen
pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.

— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta
kelloja? Nythän on se aika.

— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt
on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt
tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.

Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut
ja painava eikä kanttori liikahtanut.

— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän
väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen
minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.

Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä
eteen sattui ja tuli ikkunan luo.

— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.

Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi
pimeyteen.

Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä
takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa.
Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten
sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli
pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas
katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä
kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen
alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt
pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään
häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi
itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä
liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen
kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava,
kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan
sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja
seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää
vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.

Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö
isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden
eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu
märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon
tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen,
vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.

Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän
tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli
heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.




TYHJÄ SIJA


Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen
sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä
Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema
vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt
pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että
hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli
väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat
tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli.
»Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille
nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven
emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla
mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he
eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan
kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi
tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon
rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään
tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän,
tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne
tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä
Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset
silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen,
että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon
Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä
puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi
vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi
suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että
tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei
sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää?
Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin
kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan
kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on
löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella
tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä
ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään
varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman
kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä
asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia,
niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna
kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut
aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli
Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin
ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se
täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna
pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti
ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei
päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna
lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden
silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä
oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli
enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä
sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän
oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta.
Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan.
Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut
kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa
tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet
pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy
syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen,
sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi
luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia
kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan.
Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että
jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä
maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen.
Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän
kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että
maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai
kuolema häntä odottaa.

Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä
vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne
oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat
hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat
isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan
emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli
Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana
täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni
Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti
ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja
vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska
hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli
syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen
piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä
onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt
hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän
pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet
olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen
Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet
hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi
selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka
olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut
syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi
maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan
sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen
olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi
tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät
sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän
suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja
kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen
tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että
nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä
kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten,
joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén
malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi
tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä
emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle.
Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon
ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli
laulanut:

    Das Vöglein hat gesungen,
    die Rose hat geblüht,
    die Saite hat geklungen,
    das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi
soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken
aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän
palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä
ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin
käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

    Doch was im Herzen geschah,
    wer kann es wissen
    was nur der Himmel sah...

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin.
Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää
alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta,
loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle
kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla.
Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä
silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla
kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen
alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta
siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli
onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan
emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan
asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö
teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata
kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina.
Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun
naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän
kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani.
Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin
ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo
on neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se
minun kaimanikin...

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole
parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille
annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen
sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte
nähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin
hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole
minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon
kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle
sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin,
niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei
tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi
heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei
ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä
suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä
se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt
he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä
lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea
koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko
minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta,
Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee
hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa,
mitä minulta jää?

— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.

— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän
suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi
kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee
ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai
terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika
itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle
lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin
sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä
lukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.

Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla.
Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin
tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt
jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.

— No, mitenkä niin?

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin
olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa
naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te
kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän
asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?

— Vaikka mitä.

— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».

— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.

— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.

— En tiedä enkä ole uteliaskaan.

— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.

— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.

— Olisiko minun vihdoinkin suotu...

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen
vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella
enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä
suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no,
Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja
rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?

— Kenkäni pilaatte itkullanne.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah,
Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö
te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui
katajalta ja neitseellisyydeltä...

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa,
missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin
uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko
minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli
tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä
niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin,
kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja
miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te
sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat
noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut
teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra
kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi
kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä
alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En
kertonut enkä kerro nytkään.

— Falckehan on nyt kuollut.

— Mitäpä se muuttaa asiaa.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi
kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä
olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit
muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat
silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke
ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme
tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan
edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja
tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät
jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan
erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa
pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin
vihellätte laivan rantaan kuin koiran...

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun.
Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä
maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja
kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän
oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa
ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi
hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja
yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset
ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan
emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, —
menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni
pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä.
No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi
emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte
pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa,
että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne
kannelle.

Emäntä nauroi.

— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.

— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.

— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä
ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi
täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä.
Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein,
niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te
olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää
puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole
vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke
mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet
kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia
päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä
ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa
tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli
eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin...
Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän
muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta
testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla
saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt,
Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala
Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja
tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut
ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen.
Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen
rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen,
Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse
tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin
kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun
emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän
hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan
vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut
valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän
lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka
vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä.
Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että
hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän
kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi,
kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin
mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa
hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä
asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja
tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille,
että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä
olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan
huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon
paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn
ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan
katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja
jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee
lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli,
kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen
ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja
Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne
tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin
hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli
antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia,
jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen
välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli
yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä,
jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne
taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa
Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä
kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain
hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran
hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin
hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei
jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi
yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta.
Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne
oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että
aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä
ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet,
sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen
ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa.
Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet
häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin
astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin.
Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet
varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa
— ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan
sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan
silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt
yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä
kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen
suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä,
jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että
pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri
Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan.
Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs
hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!»
Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten
kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka
sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki
tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti
tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma
veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut.
Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle
tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä
ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka
se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän
kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?»
Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän
päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina
puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi,
se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa
salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven
takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy.
Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa,
mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän
kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se
tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen
oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat
kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi
yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä
se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei
silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On
niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin
surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä
tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä
ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen
mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa
vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon,
oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei
se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt,
että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety.
Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla.
Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja
tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että
ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat
uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää.
Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää,
sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa.
Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän
haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat
rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi
pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän
tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa
hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään
pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät
ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee
ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä
ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini
tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa,
niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä
ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta
minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori
sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja
puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin.
Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä
Laattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi
möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää,
niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen
vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut
silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä
istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin,
sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi,
että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten,
kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla.
Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan.
En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne
kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain
tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia
sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin
teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra
sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen
saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki
pitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä
sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa...
Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä
sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan
kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi,
sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun
arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon.
Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin —
mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve
minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen
Paalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain
puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet,
ettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa
minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä
paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen.
Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että
yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin
tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras
on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne
eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan
muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen
harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy
mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski
kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun
nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia
varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi
hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin
parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se
silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette
kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä,
— ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten
minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin
mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi
sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee
oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia.
Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan
saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän
oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa
ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada
selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen
tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän
tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi,
että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän
vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen
vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri
sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti
häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän
jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni
järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä
sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen
käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt
— eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla
saataisiin terveiksi.

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja
ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista,
ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus
olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen,
niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon
herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis
kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa
luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että
hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina
tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan
tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija
oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui
Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski
Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli
nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli
valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota
lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt
se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs
muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän,
Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa,
vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi
ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle
— jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään,
se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta
siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun
Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi
ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko
ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja
niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko,
että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja
lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen
lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden
tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä
oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa
jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli
luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan
siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat
olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi
hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin
käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä.
Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota,
saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja
vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden
piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa
sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes
Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla,
jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan.
Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan
tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan
se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä
ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä
itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään,
tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun
sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän
olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan
päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli
hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä
lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että
hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei
mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa
sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet
onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin
Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi
tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä
kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota
Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli
käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut
jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen.
Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä
ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä
sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla
löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea
taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki
vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties
asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina
Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt
Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan.
Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa
lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan
kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään,
ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että
Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän,
Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin
hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi
itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko?
Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja
kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana
soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen
voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen
suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse.
Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri,
että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa
oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko
ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui
puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina
Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä
pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta
ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen
mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni
puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä
kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja
täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja.
Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen
asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan
omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan
tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään
saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin,
tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että
ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti
Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä,
saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla
juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran
elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen
omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna
otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista
lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen
ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä
ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén
seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada
puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä
villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat
pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät
ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä
tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten
viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora
tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää...
menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja
menkää...

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen
kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän
alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti
jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa
hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki.
Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut
mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän
koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan
ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan
tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se
oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin
hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa
mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian
monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut
miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta.
Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta
löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet.
Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko
maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin
hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen
tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa
Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos
testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli
hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu,
joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon
poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä
äitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä
suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen
ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja
hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää,
jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä
vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli
niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva,
kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli,
aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä
sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani,
Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan
tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka
isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla
emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan
lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien
joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina
juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen
kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana
sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli
juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden
huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan!
Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja
peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta
tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra,
olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt
pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus,
mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä
katsonut sivulleen.

Falcke tervehti.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli
tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt
pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on
oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä
palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan
mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi
ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa.
Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken
kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen
kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa.
Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan
sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se
hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo,
joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin
sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen
pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli
poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden
tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon
sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko
kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien
joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä
siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen
kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman
köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä
auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen
elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen
elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet
tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa
hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta
ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi
rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki
sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat
kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia
ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka
oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä
kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut
puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina
yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän
vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei
hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin
köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän
rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon
hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet
suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt
mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon,
tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli
häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä.
Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta.
Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen
rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta.
Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi.
Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he
ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän
oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne
olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt
perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen.
Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin.
Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän
salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin
ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen
— sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran
rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella
ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina
pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää.
Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen
leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa!
Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä
määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun
miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta
jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla
kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä
itketti.

       *       *       *       *       *

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos
se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä
sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt
eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet
umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten
sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se
ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina
muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne
on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta
ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä
ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori
itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta
hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli
sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin
oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi
kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan
lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli
kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se
tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti
sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut
tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut.
Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on
teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai
ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä
olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla
suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin
vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen
mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta
täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta
ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte,
etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut
sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te
naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että
ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette
halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet
olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan
tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin
leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla
— oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään
sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää
olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria,
mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää
juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin
tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni.
Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään
tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen
pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä.
Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja
hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa
asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan
palkakseni?

— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.

— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä,
jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja
Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa
minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja
lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä
tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien
kaipaus asettuu.

       *       *       *       *       *

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat
laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja
alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet
suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen
syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja
tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha
»Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen,
rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva.
Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan
Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja
metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt
parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen
äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan
ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli
polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt
ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata
myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui.
Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt
puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen
koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja
vastenmielisyyden tunteen vallassa.

— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me
oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin
istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti
nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi.
Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty
tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun
isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen
vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi...
No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen
portti... Tuolla... niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin
suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia.
Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin.
Mutta onpa tämä tavatonta sumua... Kas ettei emäntä lähettänyt voutia
vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä.
Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo
pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla
oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa
päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä
oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada
tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä
sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas,
täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä,
mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä
mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä
sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos
se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.

Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka
tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli
ollut vaikea kuulla hänen ääntään.

Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua,
jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli
tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän
paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin
kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä,
vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin
huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja
vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus
tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi
ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka
kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on
kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka
lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin,
jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei
kuolema armahda.

Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi
hetkeksi.

— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan.
Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle.
Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli
keltainen, mikä punainen... Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt
pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni
ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on
ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista.
Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan,
kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä.
Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti.
Minäkin... Kyllä minäkin... Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos
hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen.
Sinä et tiedä kuka äitisi on.

Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja
iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten
pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui
minkä ehti.

— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva
olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas
oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja
eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä
Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.

— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.

Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan
emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä
nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden
rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä
jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa
oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että
mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat.
Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat
sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista
ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että
sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat
raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten,
jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli
hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä —
sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien
laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun
emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja
täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin
päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat
huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa
ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.

— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä
oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.

Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa
ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin
uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan
ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne,
päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.

— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.

Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka
kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen
heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä
mistään kiinni.

— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja
niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman
kielissä.

Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten
silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva
Lehtisen takana.

— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja
sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö
se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.

Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi
tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän
kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:

— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!

Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä
kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä
vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois
kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen
katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.

— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma,
sehän onkin kaunis nimi.

— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka
minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!

Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti
kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan.
Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän
olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin
sävyisä.

Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään,
niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei
isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa?
Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä,
älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui
aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat
asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän
voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan
tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi.
Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa.
Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen,
toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla,
kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha,
ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän
mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin
enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta
äiti puhui puhumistaan.

— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli
vastassa portailla ja nyt... Eihän hän vain taas ole tainnoksissa?
Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen,
mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän
oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota
kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin.
Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi
emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo
vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin,
tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan
mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää,
että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä,
kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa.
Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä
meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti
maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt
potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun
puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän
sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti.
Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä
hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi
menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei
puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti
puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi
virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä
on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että
tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä
olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen... No
niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä
ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan
Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko
ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi
vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen
hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata.
Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän
minäkin. Mitäs ihmisten puheista... Jaa että tämä Tumma jäisi tänne?
En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo
säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta
aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi,
kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä... Aijai, nyt
hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän
on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele
päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi... Mitä kummaa
tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää
nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni,
menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi.
Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat
vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt.
Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä
kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa
nyt se Loviisa... Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi...
Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään
anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi
antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että
sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se
nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha
se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte
menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä
näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja
ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta.
Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun
puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla
velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi
lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla,
niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha
raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee... Koettakaa
katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää.
Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.

Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän
kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin
korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin,
kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on
rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan
pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on
ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan
tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.

Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun
epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja
liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo
ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä
ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten
saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan
silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He
eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja
päivittelemään. Silloin he kuulivat:

— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?

Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui
onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:

— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.

Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti
istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla,
luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:

— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole
minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen
isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?

Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja
haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli
emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi
kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan,
ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.

— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat
tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.

— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —
Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.
Maisteri lupasi tulla hevosella.

— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä
kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja
lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että
tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta
risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen
nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin?
Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois,
Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa
sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole
mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan
laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian
kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla
pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.

Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki
silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut.
Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta
valkoiselle iholle.

Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän
osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli
kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa
alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi
hänellä.

Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa,
täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä,
että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa
Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin.
Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja
Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan
ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin
kauniilta.

Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä
piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin
keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.

— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi
kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä
jäisit tänne.

— Minä en jää, sanoi Tumma heti.

— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta
emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta
onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli
kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia
rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo.
Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän
tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä.
Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi,
vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että
minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär.
Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään,
niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä
mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa
olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin
ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut
pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti
nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi
se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän
kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät
sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä?
Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä...

He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen
yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän
yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä
sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan
huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä
hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää
toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi
vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä
tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän
saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään
söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt
potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!

Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin
selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien
kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja
paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli
toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen
silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat
kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin,
että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole
saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen
on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan.
Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin
sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä
on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon!
Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko
medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on
lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä
sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen
ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä
esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin
suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo,
joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin
täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan
tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit,
mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.

— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja
lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin
isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä.
Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään
kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki
jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen
tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki,
minun pitää puhua.

Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava
hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti
ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut
liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta,
jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa,
mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen
työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt
isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän
naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan
pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä
kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse
ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut
vihata.

Taasen puhui ääni:

— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär,
mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat
olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne
kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän
kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän
lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven
kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut.
Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se
sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti,
Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut
vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun,
jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että
jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni
Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa:
poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä.
Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa
kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään,
ei mitään... Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä
minulla ei ole enää mitään.

Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä
eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja
outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on
yksinäinen... hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton
tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin
jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:

— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman
rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.

Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut
Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä,
joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias
ja runoton:

— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä
tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki
salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki,
sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni
hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki
vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja
pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut
kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa... No, oletteko te nyt
kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole
maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa
täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te
olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka
olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin
asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa
tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää
tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää
pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee,
menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla
ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat
täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi,
en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä
ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri
Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi
kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut.
Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki
on turhaa.

Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia,
jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne
julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.

Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden
kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin
ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä
seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka
tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi
sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä
alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi.
Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin
lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi
käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat
vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan
hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.

— Jos te tietäisitte... jos te tietäisitte... Kreeta-Karoliina... Te
hyvä, hyvä... kaunis Laarin tytär... Älkää naurako... Kreeta-Karoliina.
Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat... talolliset... Ensimmäinen
kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko.
Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun.
Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta
antakaa anteeksi. Te jalo sydän... Koko elämä on vararikko, niin te
ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa,
tätä kaipausta...! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka!
Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä... Kanttori
tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän
pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi
hänen vaimolleen ja tyttärelleen...

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen
silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät
kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä
sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi
sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä,
kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö
sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa
haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia
kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville
Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut
tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi
Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä
oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat
nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina
ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui
Kreeta-Karoliinan olkapäihin.

— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.

Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että
paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa,
hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!

Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään,
vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli
pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään,
Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on
yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt
vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista...
Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!

Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä,
niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi
puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka
oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja
vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi
oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen...»

— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja
painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.

Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat
kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.

Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi
ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja
jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui
syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten
hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit
helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous.
Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut
kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja
isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille,
hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello
on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle
kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan
pääse kohtaloaan pakoon.

Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten
takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas
päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen
ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja
hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa
seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori
herra oli se Arne, jota täti odotti.

Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle
tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään
hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän
takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä
odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä
paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula.
Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus
olleet korvarenkaina?

He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.

— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen
mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.

Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan
sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan
eikä elämään.

— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.

— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.

— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.

Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen
heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta.
Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi
siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata
ovea.

— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit
kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on
täällä, saanhan tuoda hänet sisään?

Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän
käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:

— Liian myöhään.

Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian
myöhään.




SUKUPOLVIEN KAIPAUS


Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset
liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin
salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin
niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten
Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole
aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä.
Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin
vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin
elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu
sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan
elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä
kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta
on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää
ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma:
kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa,
se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota
hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa
silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä
kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin
tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut
tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on
Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä
monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut
vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka
sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä
viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa
soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan,
koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta,
jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet
niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.

Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä
sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan
ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla
kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään
niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla
ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei
kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei
koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo
kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten
yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee
sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska
tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat
värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään
toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole
nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen
läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät
toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä,
miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa,
kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen
puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se,
ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin,
mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä.
Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa
tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä,
on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta
on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta
mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja
siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke
usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen,
pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän
ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja
kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi
nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin
hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki
paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka
koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on,
mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita
pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa
kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!

Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa
luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään
ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja
prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä
elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos
hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi
hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa
syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä
luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama
viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan,
kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin
ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi.
Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä
nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä
täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri
peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran
nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria,
silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän
ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin,
hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei
mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää
seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta,
niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut
edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.

Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden?
Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä
siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä,
että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa
lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran
on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo
näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala
vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä
sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin
hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki,
niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut
silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui.
Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa
silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon
perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa,
kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan
ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä
hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan...
Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille
ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan
asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys
puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden
omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei
ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin
rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet
Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään.
Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun
häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut
hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.

Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä
on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa
pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa
huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja
täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut,
että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää.
Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne
olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä
jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan
risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon.
Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt
pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva
saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun
maahan, sitä se on.

Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan
hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä
joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli
partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää
nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut,
niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut
parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia,
mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi
ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä
kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle.
Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee
ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä
Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon:
herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin
vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät... Koska
pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä
— rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej
Ivanovitsh ja minä... Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset
ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt
pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko
tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla,
se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa
hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli
talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi
nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma.
Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin
vaarallinen!

Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei
mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy
eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi
vuotta kun tuli viimeinen kirje.

Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän
kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä
ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin,
niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa
ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on
todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui
niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä,
vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti
haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut
tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin
maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa,
kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi
olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut
aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi
ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut
hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet
vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin
pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä
sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas
pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan
takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut.
Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan
oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan
ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello.
Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi
uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan
hiljaa.

Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän
lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen.
Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen
kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä
työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä
säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja
taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli
taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli
kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee
lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin
tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin,
kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan
oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina,
juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski...» Tähän säkeeseen ei
ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut
sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen
sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen
tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään
ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän
ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski...», siinä
säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia,
ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle.
Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei
saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää
ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko
laski...» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja
tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko
ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden,
sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän
on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski...» Tumma Falcke,
ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen
soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse
pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki
kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön
ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien
vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.

Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he
enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista
asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka
tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat
toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä
silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan
taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän
hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua,
jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia
likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut.
Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli
tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei
mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän
viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden
niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat
lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma
seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa
äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin
hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä.
Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut
surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin
pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan
haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä
menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy.
Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut
itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina
Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot
niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan
rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle,
oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset
unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa
itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:

Mitä näillä nyt tehdään?

Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä
sinne missä hän nyt oli.

Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.

Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.

Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän.
Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän
oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen
täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin
hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi.
Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun
laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli
musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu
uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne
missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on
tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien
laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa
siirtää ja sitten hän sanoo senkin... senkin, mikä on niin vaikea
sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.

Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että
hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi
Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti
sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin
kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen
kiinni ja istuutui arkulle.

Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.

Ja minne minä panen villat?

Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.

Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!
Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.

Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille
sanottavaa.

Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää?
Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut
pohjasivistystä musiikissa ja...

Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se
kuitenkin sanoa, koska olette äitini.

No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas
onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.

Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme
naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä
tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole
hyvä? Me rakastamme toisiamme.

Vai rakastatte... vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska
tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei
jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä
hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin
asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä.
Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö:
aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän
toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin
tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea.
Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän
voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta
mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni,
joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan.
Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni,
tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes
tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta
tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita.
Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään.
Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt
tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä.
Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.

Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän
irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa
Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa
maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.

Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi
päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman
varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä
— eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan
ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti
rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle.
Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut
kuin hautajaisissa.

Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi
lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa
raivautunut sinne missä Arne oli?

Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja
ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä
Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti
niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan
välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen,
ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti
kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.

Minkä sinä poltit? sanoi äiti.

Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.

Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden
takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi
mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja
olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään
lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan
nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut.
Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen
lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että
näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa
kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.

Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta.
Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa.
Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma
itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin,
mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin
ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun.
Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo,
vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän
sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat
tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä
sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät
tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän
tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?

Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:

Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää...
ja muistaa... ja tulee. Vaikkei voi vielä... Olen, olen saanut jonkin
kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin
tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä.
Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin
kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.

Parastahan onkin, että itse selität.

Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei
Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton,
niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!

Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se
virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan...
valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule.
Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan
ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän
sellaiseen ryhtyy.

Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin
sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö,
siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte
toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.

Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli
kilisivät.

Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset
kohtelevat kuin koiraa.

Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:

On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.

Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.

Ette voi tietää.

Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut
aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet.
Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen
kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän
sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat
tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon
herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin
maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä
kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin,
vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita
sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja
kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan
tyttö... Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole
pohjasivistystä... Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun
olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia
— niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä
äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta
ei ole omaa vapautta, kun on velkoja...

Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei
kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.

Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.

Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä
vapaaksi...

Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa
vihasta.

Ei teitä kukaan vihaa.

Eikä rakastakaan.

Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui
valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä
ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne
tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa
mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan.
Ihminen itse heittää sukkulaa.

Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti
äkkiä eikä enää itkenyt.

Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.

Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy
isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.

Äiti joutui ymmälle.

Hän ei ole vielä kysynyt.

Onko minun poikani sitten kysynyt?

On.

Ja mitä te sanoitte?

Että hän on kuollut.

Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee,
minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.

Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.

Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää
tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.

Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi
tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin
ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.

Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:

Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että
heillä on sama isä.

Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
totuuden.

Niinkuin he pitävät sinua äitinään.

Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
totuuden.

Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?

Sitä ei kuitenkaan voida salata.

Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet
lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen
Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon!
Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se
ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin
juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti
kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan
ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet
kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen
huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen
vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön,
jonka laski Tumman polville.

Katso, onko elävä vai kuollut.

Tumma parkaisi.

Mikä se on — ota pois!

Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään
taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen
tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja
olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli
liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut
hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:

Ota pois, ota pois!

Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa,
asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten.
Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo.
Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka
tuoksui lampaalta.

Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.

Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan,
vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja
pöydältä.

Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi
enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö
enää henkeä.

Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin
olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan
permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan.
Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän
myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat.
Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi,
mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen
kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja
näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset
Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.

Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin
iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa!
Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt
tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä
tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.

Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa,
vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.

Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän
olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt
mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä
se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut
kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty
oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta —
kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä
lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on
vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole
vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun
täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on
lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas.
Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen
minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin
liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon
nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se
elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää
sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin
ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se
täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun
täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai
että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi,
tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä
tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!

Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi
Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma
vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi
Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa
ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä.
Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla
näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen
oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin
hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä
Sorjansa!

Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen
ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin
lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat
kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän
vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi
yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi
siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut
käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.

Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden
minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten
kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä,
niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten
musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä
voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.

Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin
usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui
nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren
puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja
sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun
tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat
hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli:
noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut!
Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka
minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän
ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini
on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle
kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan
minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi,
niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun
kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin
että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut
hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän
puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen
kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin
ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä
maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan
täytyi itkeä.

— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka
minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani.
Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut
etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani,
elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että
he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki
kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa
myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja,
keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi,
kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni
kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi
kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis
yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on
armelias ja antaa meille yösijan...

Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän
hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa,
hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään
ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja
avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä
ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli
viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi
olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään
kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli
uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:

Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole
koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän
olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin
kivikova.

Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne
eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.

Annammeko Sorjan mennä?

Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön
vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa
parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin
sen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni
raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää
lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit,
Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on
kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.

Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat
toisenlaiset kuin Sorjan.

Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi
ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?

Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja.
Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä
tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla.
Siinä oli pieni kiiltävä esine.

Tumma parkaisi.

Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella
teet? Jumalan tähden.

Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti
lasta hiljaa käsivarrellaan.

Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili
lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee
leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä
tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit
vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa.
Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.

Pieni ase kolahti pöytään.

Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa.
— Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa
matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon
tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni,
minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä
kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi
auttakaa, auttakaa...!

Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima,
että hänen tuli aivan kuuma.

Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.

Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä
edessä.

Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa
kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle
on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä
sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä
Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun
on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun
molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte
yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien
palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei
teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt,
Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.

Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin
tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen.
Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä
ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan.
Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja
missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka
kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa
vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti
suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo
ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.

Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti
hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan.
No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.

Mattikos hän on! Matti.

Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin
hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin
usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli
luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen
sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin.
Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa
siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet
ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä
oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja
ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti
läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli
vain yksi puhdas sävel.

Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin,
jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan
katsomaan ihmettä.

Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.

Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha
äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin
teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.

Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi
tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.

Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se
oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat
siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta
myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä
ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana
yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen
metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen
kuuraan.

Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa
kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja
yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se
puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona
yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen
haltuunsa sydämet.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa
polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja
menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita,
muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat
hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan
»hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että
hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta
hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on
välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan,
niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän
hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa
poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat
ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen
auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta
rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi
työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa
moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita
hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon
kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni,
eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne
santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida,
eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat
olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs
hän hänelle lähettää tietoja?

Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen.
Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin
kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan
sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä,
ihmiset puhuvat niin paljon.

Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan,
joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan
alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään
avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä.
Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin
menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen
on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat
ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.

Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he
kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.

Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti
ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa,
joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.

Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain
kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia.
Kun voisikin valehdella.

He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet
tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta,
äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun
sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa
mitään, äiti.

Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?

He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi
elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko
saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä
he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan.
Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.

Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että
me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua
pitäneet...

Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?

On kyllä.

Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?

Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.

Minä olen tarpeeksi suuri!

Mutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!

Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.

Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki
hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi —
häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen
luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen
katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten
tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana,
toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.

Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat
Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan:
»Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta
kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on
särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan
asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei
oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä
siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta
sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan
henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette
te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli
hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut
tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten
halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen
salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä
ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että
saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle,
kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin
avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka
sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon
terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.»
Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt
sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle
kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun
on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin
että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä
tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä
nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän
henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan
operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että
harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt
ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon
perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä
Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen
kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät
matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne
mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin
työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin
paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas
Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki
on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten
lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on
vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät
vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme
asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on.
Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän
antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää,
niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista
asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta
olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa
saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil
ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi
minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä
sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä
kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee
että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut
mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on
varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme
ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin
terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului:
»Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta,
etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta
kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin
kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan
puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan
ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi
laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa
huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin
pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen
ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja,
jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet
paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne
onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta
täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan
ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä
työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan
saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä,
joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla
ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi.
Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme
pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme
myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja
soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden
että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta
nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja
yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta
mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun
rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa
auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä
lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä
tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus
minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua
kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa,
ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos
hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä
raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle
joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat
kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle
eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla?
Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta
vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin
ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää?
Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn
perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja
silloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»

Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:

»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele,
etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut,
että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran
elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin
elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon
ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen?
Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin
pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo
siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi
alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen
asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani
en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee
olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa
minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin
kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa
hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut
tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin
tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne
helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten,
säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran
saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja
lapselleni. S.»

Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli
harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai
äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma
sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan
eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta
mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi
vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän
sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin
kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy
tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli
tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on
siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo
äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon
työtä.

       *       *       *       *       *

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää.
Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää
nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta
mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät
lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä,
jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä
ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee:
täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä
hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina
voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain
koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu.
Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten
olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus
perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän
sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä
kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää,
laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä
niiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel
vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat
silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään
ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa
oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän
muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä
hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin
laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun
siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä
ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista
arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää
itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta,
vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa,
sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen
vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa
kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään
mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen.
Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä
lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa
ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä
kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä
ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää,
ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi.
Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke
vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut
kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa
välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee
silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin
sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen,
millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi
sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka
hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä
kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä
unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi
heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni»,
sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele
lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois
kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että
hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa
Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut
tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran
toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin
muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin
kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne
olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi.
»Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»

Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen
päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän
näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken
aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee
ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy,
tunteeko hän käsialan.

Tunteeko hän tämän käsialan?

Kaikkien joukosta!

En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen,
jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.

Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet
yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi
Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa
oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme
tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että
on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien
keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva,
sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin
kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut
liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia,
nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä
siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa?
On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus
on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas
taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat
asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät
sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä
juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita —
en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset
sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä
tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat
vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika
syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden
sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia
pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää
ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee.
Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en
ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy
siellä.

Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän
ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi
häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin
hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä
tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden,
sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat —
katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi,
että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän
sieluissaan, vai mitä?

       *       *       *       *       *

Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien
takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat
ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja
kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus,
pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko
ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin
kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi
on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä
tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi
saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä
sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia
kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän
tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon
kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan,
että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa,
täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat
juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat
lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen
kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin
kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle.
Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä
heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.

Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä
kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä
tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke
tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan
löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki
mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin
paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti
Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen
tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain
pisara meressä.

       *       *       *       *       *

Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän
tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä
Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin,
nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä
ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin
vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa
kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla
on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet
kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä
kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat
valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta
todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan
kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta
sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää.
Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen
odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen
sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista
näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista,
vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa
mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät
varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin
on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu
koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat
jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden
ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä
muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon
keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa
ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan
yhteiskunta näin on kunnioittanut.

Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi
poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne
talon. Täällä oli silloin vain metsää.

Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin
merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?

Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.

Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli
oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista
kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä
kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja
huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja
tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä
nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen.
Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa
esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on
kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään,
pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja,
peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä
aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan
kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on
nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot.
Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin
leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.

Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta
soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin
valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on
tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä
pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven
kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän
jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki
muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle.
Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja
suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti
tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos
vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus
käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta
ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin
vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä.
Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät
vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin
yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin
ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta
tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää
lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää
nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin
nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän
ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä
selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää,
että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he
pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä
varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi
vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät
ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta
vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä.
Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän
suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä.
Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu
lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä
liikuttamatta.

Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin
tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja
velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon
vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin
tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä,
mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä
irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti
kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina
Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi,
että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät
painettuina.

Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat
vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän
kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita
poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he
olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota
ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei
hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten
ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen
jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän
pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat
ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan.
Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.

Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat,
kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja
Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas
Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.

Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.

Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?

Sentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin
lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta
meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...

Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän
lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee
käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy
näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen.
Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan
oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat
pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat
kuvaa.

Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.

Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.

Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä
keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon
kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan
sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä
korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia
muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin
ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.

Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat
palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää
siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain
kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää.
He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja
näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin
silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat
pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin
Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat
useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät
mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet
tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään
kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset
voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki
muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.

Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi
korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat
palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen
välillä? Sota?

Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä
sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen
järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden
niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä,
tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa
vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän
tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen
ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa
isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi
vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä,
mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat
nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin
ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään
turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän
odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen
ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee,
hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy
hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy
saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia
heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka
juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli.
Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin
Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin,
kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat
nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää
pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni
ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja
saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan
aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät
olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien
pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti
kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan
paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä,
ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien
muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu
vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä
kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on
hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen
hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona
voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät
kaipaavat terveisensä.

       *       *       *       *       *

Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja
airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse
maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen
soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.

Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut
on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse
pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja.
Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä,
koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja
virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan
loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa
vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla
ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta:
kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin
kirkkoretken! Kello kolmelta siis!

Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.

Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan
saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa,
näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut
asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat
risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja
seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen
ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden
takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo
lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja
kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä
niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa
päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat,
jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.

       *       *       *       *       *

Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen
näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään
niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime
vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita
silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon
kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut.
Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi
tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa
on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat
vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella.
Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan
punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä
enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä
vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita
ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi,
jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen
työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän
on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman
menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi
kuin koditon ilman sitä paikkaa.

Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut
mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän
heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä.
Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän
puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan
ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään.
Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä
niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja
näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan.
Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa —
ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain
hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran
kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin
paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee,
puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin
märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.

Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran
asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka
itse asiassa jokainen on kuin yksinään.

No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa
tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko
hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät
vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies
tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran
näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole
vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi
korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti
lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni
punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan
kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia
ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja
myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut
puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke
näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan
portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän
nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat,
joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin?
Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota
talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan.
Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes
valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä
näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti,
vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.

Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka
sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan
epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään
ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma
Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa
istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki
langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti,
vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella
matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä,
peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan
siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa
keittiössä äiti.

— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei
Laine ala puhua.

— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.

Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta
poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?

— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.

— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.

— Mitäs minä tietäisin.

— Te — te vasta voittekin tietää.

Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään.
Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole
minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.

— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole
viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla
leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän
kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.

— Odottaako rouva vieraita?

— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan.
— Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa
vastaan?

— Mutta jos tulisi Saksasta.

Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä
puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.

— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?

Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko
ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja
hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee,
kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen
kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.

— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi
kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.

— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.

— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.

— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin
määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista.
Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä
meidän tyttöä tänne auttamaan?

— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.

— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon
vain.

Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin
tietäen mitä hän vastaa.

— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.

— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!

— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen.
Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.

— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.

— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on
täytynyt pitää hyvin säästäen.

— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.

— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.

— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?

— Niihin en minä usko.

— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai
sisarenne on kertonut.

— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä
teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä
häntä edes tapaa.

— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.

— Ei meillä mitään riitaa ole.

— Hän on taatusti meikäläinen, hän.

— Niin kai.

— Ja mikäs rouva on?

— Ompelija, näettehän sen itsekin.

— Niin, mutta mitä väriä?

— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.

— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te
siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.

— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.

— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat
hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!

— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän
lähtee Pietariin laulamaan.

— Mutta jos on tahtominen.

— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä
vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija,
joka vain haluaa tehdä työtään.

— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat
tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin
paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous
antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta
valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.

— Mitä Laine nyt tarkoittaa?

— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa
ja poikaansa.

— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?

— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada
punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole
täällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan
talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle
rouvalle toin.

— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?

— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se
se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti
Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon
Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa.
Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut
meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita.
Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun
sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen
kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että
vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty.
Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä
paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on
konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa
tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen,
jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii
sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen
vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät
tiedot.

— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti
Paalajärveltä?

— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi!
Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on
valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No,
mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon,
että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se
on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät.
Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.

Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti
kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan.
On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan
kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella.
Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin
hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko
joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten
hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa
hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen
tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut
kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen
ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman
sovittavasti.

Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä
huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä
hetkellä tuhansilla suilla.

— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon
ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä
menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä
kilosta liene jotakin jäljellä.

Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon
— häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää.
Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta
kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata
kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi
siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden
tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut
itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt
hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että
sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän
polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet
lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus
vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja,
jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »... nyt jos koskaan
on aika... Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin.
Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa... Meitä on
täällä miehiä kaikista maista... Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi
ja me... voisin saada poikamme valokuvan... kasvattaa kaipauksen
hengessä... Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi...» Lukiessaan näitä
sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen
yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa
lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen
kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa
soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että
meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme
toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!

Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin
luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on
kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan.
Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain
kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja
taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili
saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka
hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle
anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa
ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä
kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä.
Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki
luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä
syntyy?

Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota
askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja
puhuu hätääntyneenä:

— Voitko piilottaa minut jonnekin...? Ne tulevat minut vangitsemaan.
Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta
pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä
tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!

— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.

— Mutta tänne jonnekin...

— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille...

— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain
tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja
iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän
vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä
— muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä
minut tuohon vuoteeseen.

— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten.
Koetamme puhua heille.

— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään
kuule.

— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä.
Minä tulen mukaasi.

— Minä en tahdo kuolla.

— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?

— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin.
Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?

— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen
kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.

— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta.
Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni
on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään
keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä
tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä
tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.

— En tule koskaan näkemään heitä.

— Mitä hullutuksia!

— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat
he.

— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut?
Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja
aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja
jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat
räjäyttää. Nuori Laine soitti.

— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.

— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?

Tumman silmät sammuvat taasen.

— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua
näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen
istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.

— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset
tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä
Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.

— Miten täällä sitten käy?

— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin
tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.

Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma
kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä
leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta
puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi
siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja
toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo
voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä
hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain
olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei
koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata.
Tappakoot hänet tässä.

Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden
yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma
Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin
runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy
ahertaa, tuli lisää työtä.

— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti
perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli
hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.

— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen
mietteistään.

Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine
kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.

— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto,
kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme.
Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä
— eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja
tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt
uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat
Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle
itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä.
Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta
muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on
malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja
tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä
lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone
ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä
taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään
häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen
on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi,
että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne.
Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär.
Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten
te teette häämatkan Pietariin... Saatana, mikä teissä kaikissa on?
Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka
ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet.
No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen.
Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.

Sorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.

— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä
tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä
teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa
pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää
sinistä...

— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa
nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.

Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei
Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut
hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!

— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei
valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan,
olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä
tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa
minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli
musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään...

— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti
Hyrskyaaltoon.

— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.

— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt
Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.

— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun
morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä
hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet
sinulta vie!

Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun
paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee
takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma
nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva
Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että
Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet
ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta
ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.

— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas
tapettaisi ihmisiä?

— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki
pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä
ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen
vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri
istuneet?

Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee,
istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja
mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen
jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi
molempien parien ympärille.

— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja
olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja
ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta,
voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.

— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on:
kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty
huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä
tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero,
kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin
hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!

— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina
Lehtis-vainajan toivo.

— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin
rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.

— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta
pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?

— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat
ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset
oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.

— Mutta siinä menevät ihmisetkin.

— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.

Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti,
unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut,
ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja
rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:

— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi
kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään
ristiriitoja enää.

Sorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:

— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?

Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti
ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja
»minä».

— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun
itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä... olenko minä
mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin
lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi,
saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano
hänelle kovat sanat.

Hyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.

— Anna pois tuo ase, Sorja!

— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa
kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni
samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto.
Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin
lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!

— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan
voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu
onnettomuus.

— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.

— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa.
Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto,
kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun
olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.

— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla
silloin kuulemaan.

Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen
välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.

— Kuulkaa nyt... Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö
voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla
ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja
katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä,
vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum
mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se
juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta
menkää nyt toiseen huoneeseen.

Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja
juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.

— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine,
ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin
sanoit.

— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se
ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character
of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat.
Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto
suvaitsee nauraa?

— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun
neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä
hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat
lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.

Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja
Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta,
painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset
vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on
entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen
ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu
ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää
hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä
ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä.
Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida
verta.

Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He
etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt
taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen
elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille,
joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä
kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät
enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa
vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata
päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu,
kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai
löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee
pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman
myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo
hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan.
Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia
kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi.
Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota
hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä
rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin
niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona
ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.

Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat
levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman
johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä?
Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei
äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja
puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella
ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.

— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.

— En.

— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.

— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää
jotakin.

— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.

— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat
haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.

— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.

Saksalaiset!

Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko,
vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole
voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat
kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet
jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet —
olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?

— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana
tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän
kanssaan.

— Niinhän hän sanoi.

— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät
varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin
veressä. Nyt on jossain tulipalo.

— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka
olet taivaassa...

Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin
ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään
tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan
ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta
ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua.
Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen
Sorja!

Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli
maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?

Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat
jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja
ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi
maahan.

— Äiti, kuulitteko?

— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.

Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne
valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole
voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa
näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen
mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki,
ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.

Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi
hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta
Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.

Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne
pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja
sytyttää lampun.

— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.

— Minun täytyy heti lähteä.

— Minne? Mitä sinä puhut?

— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?

— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?

— Minä tunnen, että minun täytyy.

— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?

— Jätän Jumalan käsiin.

— Täällähän on vartijoita joka puolella.

— Minä otan Sorjan passin.

— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.

— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?

— Kuka hautaa sisaresi?

— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?

— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään
kirkossa.

— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.

— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?

— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin
täällä olette paremmassa turvassa.

— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.

He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja
käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat
he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi
menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä.
Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen
mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko
poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää
katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii
vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa
hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain.
Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin
olalla seisoo, katsellen punerrusta.

— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä
mennä noutamaan haavoittuneita.

Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa
hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä
ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella
muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä
syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät
yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja
ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi,
niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli
olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei
mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa
Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies
on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa,
mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.

— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta
taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.

— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo
poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.

Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu
jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen
alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.

— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat
uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa.
Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain
dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla.
Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty
jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa
vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!

Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi
vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille.
Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä.
Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa
hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi
hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen,
on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa
vaikenemaan, antaen järjen hallita.

— Passi!

Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee
taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi
on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma
Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät
eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden
läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia,
joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä
päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta,
ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu.
Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä,
sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän
ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja
rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon.
Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle.
Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia
myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä
ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen
kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo
selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän
hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa
piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei
ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle
ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus
pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.

— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä

— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku
sattuisi kuulemaan.

— Emme pääse perille tällä lailla.

— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta
keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme
perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.

— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.

— Ollaan hiljaa.

Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua
eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään.
Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan.
Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko.
Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke
nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena
ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien
varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä
ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee,
nähtävästi kevätpuro hangen alla.

Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen:
ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja
päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei
pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai
valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei
olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa
eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte
mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi
työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään
putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä
taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on
taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta,
se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee
laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.

Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat
likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa.
Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän
hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi.
Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan
harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot
merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen,
joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset
vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi
täydellinen.

Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä
ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä
Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että
luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina
kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta.
Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan
ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka
suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten
keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen
muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu,
niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön.
Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa
isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee
eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee.
Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —,
sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua
täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus,
joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko
nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa
ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä
reestä?

— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee
tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta
kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa
jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai
mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?

— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, —
jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.

Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle.
Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu
hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee
keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi
syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan
pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään
siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys
yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon.
Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä!
Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan
eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti
läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!

— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.

Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan
maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.

— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?

— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.

— Oletteko te pahastikin kastunut?

— Vähän.

Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä
polviin asti, ovat läpimärät.

— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla
puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.

Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi
kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa
hevosta ja syöttää sitä.

216

Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin
matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.

— Näetkö sinä tietä?

Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli
vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken
taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!

Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista,
saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat
ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet
estävät heitä pääsemästä selvyyteen.

— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti
rohkaista itseään ja tytärtään.

Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan
tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!

— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin.
Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.

— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän
sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.

— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen
mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.

Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi.
Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen
suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.

— Halt — wer da?

Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan.
Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä
mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee,
että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja
selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin
kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.

Saksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!

Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on
viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja
hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta... tuolta...
Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle... tänne. Kirkko on vaarassa
ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat
kuljettaneet dynamiittia!

Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa
ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut
niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset.
Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä
reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut
miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle
suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.

Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua
tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.

— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin
palelee.

— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle
viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.

— He eivät luottaneet meihin.

Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla
ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä
lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies
sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa
kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.

Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi
hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy
valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat
kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta
hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen.
Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma,
että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä
liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.

— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä,
kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.

Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta
ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja
tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi
Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella
voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja
naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.

— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu
rannalta.

Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo
ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo
äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja
kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla
on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu
kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on
käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset
vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän
alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin —
olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne
haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa...

Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen
mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.

Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan
ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä.
Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet
Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet
yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin
heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä
myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten
kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!

Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa
sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan
voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle,
tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti
Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari
kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään
eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.

— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän
omaisia.

— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, —
vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me
odotamme valkoisia joka hetki.

— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut
saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa,
venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko
hän täällä?

— Minä koetan tiedustella.

— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. —
Ensin kirkko!

Silloin vanha rouva jälleen alkaa:

— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia,
että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta
sellaisessa hädässä...

— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy
suojeluskuntalainen.

— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä,
että täällä on satimet valmiina.

— No, saadaanpa nyt nähdä.

— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori
Falcke tullut saksalaisten mukana.

— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo
suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti...

— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin
silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy...

— Ei, ei, minä voin hyvin.

— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja
tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti
Falckea...

— Matti Lehtistä...? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin
hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa
saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.

— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?

— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te
heidän omaisiaan.

Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on
tapahtumaisillaan.

Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran
kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan
hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun
vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla
suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on
jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti
pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se
on saksalainen mies, kypärä päässä.

— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin
enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on
meidän vanha kotimme.

— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla
meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta
on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.

Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa
sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa
matkaansa.

Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta
ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.

       *       *       *       *       *

Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen
kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke
ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa
arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain
vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä,
mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.

Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä,
muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi
kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia
kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa
tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään.
Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja
uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja
sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta,
kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien
tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.

Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat
silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät
vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on
ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.

— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.

Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina,
laihtuneina ja reippaina.

Että kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!

Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat,
että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan
Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo
ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa
olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut
mennä...

Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot
alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja
että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten,
joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan
ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt
on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt
täytyy rientää.

Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin
jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista.
Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja
alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.

Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee
hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee
nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.

Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien
kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan
ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä
onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden
puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä?
Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet
lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen
mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on
langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu...!

Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu.
Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja
soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien
ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran
se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä
vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta
kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit
elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä.
Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.

Hän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.

Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä,
siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRKONKELLOT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.