Ikuiset uhritulet

By Lauri Luoto

The Project Gutenberg eBook of Ikuiset uhritulet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ikuiset uhritulet

Author: Lauri Luoto

Release date: June 6, 2025 [eBook #76231]

Language: Finnish

Original publication: Superior, Wis: Amerikan suom. sos. kustannusliikkeiden liitto, 1929

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUISET UHRITULET ***

language: Finnish




IKUISET UHRITULET

Kirj.

Lauri Luoto [Bruno Sjögren]





Superior, Wis.,
Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto,
1929




SOTA! MISSÄ SIVISTYS?!


Taistelu!
― ― ―

Erämaa raikui...
― ― ―

Yksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi.
― ― ―

Outous osan riisti rauhaa... vihaako? Kaunaa...
― ― ―

Komeroista korpimaille... kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli,
eteni melske... ― ― ―

Hiilloksena hohti rinta... henki hehkui... syttyi sydän. Rinnallasi
käsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.

       *       *       *       *       *

... _Oli sota_!...

Oli ilmi ihmislahtaus ja murha!

Verikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa... Kumisi kolkosti kamala
kaiku... Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio.
Satulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe... Kauhunkannukset
kylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma...
Pelko että pakko ajoi joka miestä mukaan... Yksilöahneudessa himo
saaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen
asettui rauhanastunnalle.

Vuossatain vääryys versoi... Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät
salamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä...

Päivä ja yö... rikas ja köyhä... ihmisyys ja petomaisuus... viisaus ja
hulluus... yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä.
Isäin perintönä...

Ihminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli...
valkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla
sekä käsikähmässä karkasivat kimppuun... miesten mielissä mitteli
hulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha... Eläin ja peto
astuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan
korkein kohlittiin kuin kuollut kappale.

Viha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto.
Sinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele...
Sonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse,
veresti tanhuu ja taivaanranta...

Mutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia
auttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia.
Osviittaus, silmäniskentä, "viatoin" vihjaus vain saattoi hengenoton
olla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi... Toisinaan
murhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö
saattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin
pimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin
käsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi
manttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja
kyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin
sydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu
tämän maasammakon silmään.

― ― ―

Mistä syy?

Mistä seuraamus?

Mistä hirmuiset rikokset?... Mistä tuomio tämän karvainen esiin
astui?... Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden
olemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko
menneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus,
runous, polemikot?... Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit,
sanomalehdistö?... Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?... Mitä
koulumestarit, tiedemiehet?... Mitä maanraivaus, viljelys?... Keksijät
ja politiikot?... Mitä kaiken maailman uskonnot?...

Mitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen
kansaan?... Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko
tässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen...?
"Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta" kultaisena sorsana ajan
ulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle
vajonnut heinäsaari?

Kaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen
vertaa menneisyys painanut nykyisen "valistuksen" vaakakupissa...
Sanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot,
kunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja
uskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa
vastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain
kalmantanssissa. "Paremmat ihmiset" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille
kajahti kokonaan uusi ilmiö:

"Isänmaanpetturit hirteen!"... "Kuoppaan ryssän kätyrit!"
"Koirahaudoille kansankavaltajat!" "Kartanovarkaille kuulaa!" "Mäkeen
maineettomat!" "Punikkipäällystölle kuolema!" "Pistimestä punaisille!"

Hurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa.
Mökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät
tarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus
oman itsensä mustassa mielessä kuiski "viimeistelyä"... Saatikka sitten
julkinen "suomalaisen sana ja miehuuden lupaus", kiersi änkyröiden
ylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä
ihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:

    "Raitti se oikeen rytkähteli
    ja raitti se oikeen rytkähteli!
    ― ―"


    "Roiskuu rapa hyrrystä hei!
    Rumiskuormia kirkoolle tuaraan.
    ― ― ―"

    "Niskasta kiinni ja puukolla selekään
    ellei se sinuhun suostu...
    ― ― ―"

    "Sormia, korvia, kappalehia
    rumasilppua poijat lyärään!
    ― ― ―"

    "Jumal'aut tämä maahan on turvaton
    tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä!
    ― ― ―"

Isänmaalliset laulut olivat muuttuneet "taistelulauluiksi", joiden
säveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat
olivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.

       *       *       *       *       *

Gotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden
kainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut
emorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa
etsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia
ja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja
teurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa
ei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät.
Linnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa
kumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella
rautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen
joutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset
"seivässodassa" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt
aateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat...
Metsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät,
turpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet
olivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä,
kansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia
manttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä,
jonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän
maassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui "isänmaan
puolesta", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan
aseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen
vuosisadan harjottivat. "Vapaussotaa" ulvoivat ja sen nimissä ennen
kauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat.
Kärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain
husuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa
työkansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät
muka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti
otetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän
selästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin
päin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan... Tästäpä ei ihme,
että isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat... Seurasi Suomen historian
ennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto
ja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja
tyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta
väkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut,
osattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat.
Kiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti
koston kohteeksi joutui... Tapahtui rikos!... Synti saatanallinen
sikisi!... Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn
kamaraan... Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui...

― ― ―

Suomen porvari.

Mikä on Suomen porvari?... Se on paatunut ja katumatoin. Vailla
rehellisyyttä on tämä rotu!... Että peräytyisi, korjata käpälänsä
sivuun veriseltä tieltä... Ei!... Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää,
pikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo
tekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet
lakipykälät eivät riitä. "Laillisuutta" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.

Voitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä
jossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi "suomalaiseen
rehellisyyteen" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi
kohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.

Villitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.

Paatunut porvaristo rypee saastassa ja "omantunnon puhtauteen"
tulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä
kasvattaa ympäristöänsä "isänmaallisessa" ilmakehässä. Haudankaivajan
henkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. "Kulttuurin
esitaistelijat" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa
ohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle
tulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan
isäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?

Sehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen
päivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee.
Kuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee
hengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät
kautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut
myrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja
tyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua.
Moni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen,
toinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät
itsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle
olivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia
poislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.

Kenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja
ihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista
eläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta
taipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa.
Kenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit
satoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä
kivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista
simpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista
uhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään
todistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan
ovat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot
ja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti
johdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin
yksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee.
Tapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä
moninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt
luomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän
ja hengen palvelusta varten.

Meidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja
toveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden
tyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen,
kukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen.
Täällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät.
Ajatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti
loittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan
täällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan.
"Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa" ja siirtyy ajatuksissaan
muistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja
tapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät
niistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset
tunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja
elämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli
yksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli... Ja lepattava lehti kertoo
vainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä.
Milloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun
puoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan
saa kertakin laskeutua raihnas rinta...

— — —

Kertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren
halki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen
nietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä
pennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla
hakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken
kalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa
ennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut
ja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut.
Nykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö
vauhdikkaasti edistynyt.

Mutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet
saa kunnioittaa?!... Onko koskaan nähty, että manalle menneiden
haudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois
ja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt
härkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti
rypee ruusupenkerettä?... Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä
vihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen
kostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä "kulttuuri" tämä
onkaan?

Se on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun
ja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on
metsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti
haltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.

Kas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen
äidin kyyneleitä. Valkoinen mies "ottaa niskasta kiinni ja
puukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!" Mistä joukosta kuului
taistelulaulu: "Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle
tuoraan?" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen,
kunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden
muistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja
mieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta
sellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut.
Matkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä
vaatimatoin ja mykkä... Kivi... Suuton, sanaton. Kas...

Kas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki
kalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui
valkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!

Häväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden
ja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana
sunnuntaina kalmistolle... Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa
sanattomana sulki... Katsoi... Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin
seisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun
ääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin
tiennee.

Onko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?

Mikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa,
jonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu...

Taikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin
tuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen
seuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?

— — —

Astelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.

— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?

— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.

— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä
olen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.

Silmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.

Mietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan
pimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä.
Juttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen
vankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt.
Puheensa loppulauseen vieläkin muistan:

— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini
maailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja
kansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.

Pelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu
umpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä
perillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.

— — —

Punaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen
aikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä.
Valko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle
maaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten
veroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin
uudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan.
Nämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset
porvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen
koko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät,
metsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina
kiskovat kansalta varoja ja työvoimaa... Samat suutarit ovat
kansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!

Sanovat _rakastavansa_ isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä
kuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet.
Mutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta
nylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja
nahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle,
kyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina
lämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.

Kuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?

Kenen syy muiden, ettei Suomi ole nyt _suuri ja vapaa?!_

Kuka tässä on isänmaata myöskennellyt ja kansaa kavaltanut?

Kuka poikkiteloin edistyksen tielle astunut ja yksityisedut
alhaiset syliinsä ahminut? Kenellä tässä kansan kohtalo kalliimpana
kumottaa, ruokottomalla ahkiollako, vaiko poloisella työläisellä?...
Kenen taskussa ne sadat tuhannet pullottavat, ja manttaalimäärät
metsiä kasvaa jytistää? Kenellä kartat ja rajapyykkilinjat ainoana
vaivannäkönä? Kenellä valtavat kosket ja tehtaat kehrää? Mutta kuka
asustaa mäkimökkiläisenä kartanon tallin takana kallion kupeella? Tahi
kenellä perunamuru tupakkipelto? Verotaakka ja orjan työ?

Joka näistä oloista Suomessa ei tiedä, hän ei käsitä luokkasodan syitä
1918, joihin vaiheisiin myöhemmin palaamme.

Se oli _verikyynelten kevät,_ josta koskaan ei vaimene äänet multihin
maan...




2.

PIRKKALAN PAHOLAISET.

Pirkkalan pitäjä, ja "Kivikirkko", olivat jo ammoin 1300 luvulla
tunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa
kuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi
se Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua
jalansijaa tämän "pakanallisen" kansan keskuudessa kävivät kymmenet
penikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä
ja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana
hiihti kolmikymmenvuotias "poika" kivikirkolle herran pyhälle
kasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja
samalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa
tuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen
etelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli
kanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja
vaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä,
joista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai.
Korjasi pahan pureman asian, "jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli
tullutkin", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan,
teki luoman lapaan.

Ikimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja
Näsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista
täynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen
alkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä
Tammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään,
kuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa
tänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja
markkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita
ja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan
pellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita,
kumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli
muuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella
käyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen
mukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia
koneita ja raaka-aineita.

Varsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli
kansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa
tehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu "Kivikirkko." Kivikirkolta
alkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta
myöskin Pirkkalan "punaiset pirut" kiersivät huudossa ja maineessa.
Suusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä
Kivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. "Pirkkalan piruja"
saattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä
siellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi
korskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru.
Näkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden
valtaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka
piru astuu häntä solmussa jokaisen "mustatakin" kannaksilla. "Piru ja
pappi ajaa samalla kyydillä", on vanha pirkkalainen sananlasku.

Paitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden
luona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja
vihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa.
Ei se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.

Papistolla oli vastassa siihen aikaan "paha saatana", joka kujeili ja
koukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa
ja veti sieluja uistinkaupalla.

Kuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan
asioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen
touhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut
tietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen
kannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia
henkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston
ja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat
kirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää
edestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa,
varsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.

"Poukkalan noita" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla.
Tavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet
hengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa
ja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka
etsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen
karjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut
katiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. "Liika" oli tarttunut
jotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi
hyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat.
Emäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi.
Kalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita
siihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten
"pahasta päästö." Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä
pelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate "kärmeesti kihahti" ja
kateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi
ja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.

Kussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla.
Tämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi
taionnasta apua... Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi... Mutta
mikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.

Koska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun
siihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti
verot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen
antanut miesmuistiin oli.

Kumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ.
Kivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli
kätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta,
koska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin
korviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden
musta maakunta oli uhkana entiselle työlle.

Uusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin
ja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain
kuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan
nähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika.
Korkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi.
Hautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun
lautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita,
ruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja,
joissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä
käärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää
saunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin
yhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa.
Jouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa
kirkkoon menijöille: "Pirkkalan pirut Poukan saunassa!"

Poukka itse ei ollut tunnustanut mitään.

Ei tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.

Ankara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan
itsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan
kapituliin: "Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka
asuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä
vartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut
kinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran
jumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä
mies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle
tutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen
silmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä
haahmossa kuin se päällensä pukenut on... Kaikkinaisella nöyryydellä ja
alistuvaisuudella..."

"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa
avaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän
voi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se
Vanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat."

— — —

Koskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.

Eikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa.
Turhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan
kuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja
kuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa...

Kun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja
tietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa
jäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin
vedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli
toki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki
saapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa
kantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa
kuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu
kun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa
kauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi
todella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun
surua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies,
sekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran
viinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni
yhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän "tuliseen järveen"
toimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman,
pääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi
"pirujen pesän." Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian
suuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta
pois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata.
Saarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja
tulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia,
puita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat
pyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.

Kumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei
laajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja
tulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin,
jotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat
riitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta
vastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan
kasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan
jotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin
välinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies
ja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät
huokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan,
joita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai
aikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa
papiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla
luovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta
pakanastakin jo sentään liialta.

Kiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.

Pappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet
kaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat
tyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan
selvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla.
Ja kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä
hetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä "noidannuolet"
yltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta
nuottamiehille: "Kerinkömä?!... Kerinkömä?!" Kaiken iltaa oli huuto
uudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät,
että paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla
huutamatta että: "Keri nyt —kele!" Ja kun nuottavalkeilla siinä
saaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin
lakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla,
kun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta
jatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty
niin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt
silkosten sileäksi keräksi.

Keskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille
kuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia
huonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: "Hiokoot nyt
tuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita." Iltahämärissä olikin
heinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä,
viimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki
tältä ontuvalta äijältä kysyä: "Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?"
Ontui tämä sivu ja sanoi: "Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!" Aamulla
olivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta
hijoittuina hamaan pinniin saakka...

Nyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi
kruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle
kauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli
Poukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella
tieltä oli toimitettu.

Mutta tämä ei ollut kylliksi.

Noituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi
riehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä,
että rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin
silmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka "vihkivedellä" siveltiin
kaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja
kaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja
potsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut
apua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.

Poukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi
lammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä
taipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta
säkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja
laulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.

Visuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä
yönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon
karjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen
laitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin
vahtikoiriksi.

Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman
Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista
kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin
katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon
apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen
ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi
papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan
yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun
kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon
tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta
kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään
vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin
pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta
varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala
kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti
tämäntapaisen lyhyen saarnan:

— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!... Kuinka kauan teillä
kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet
noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa
rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman
nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion
peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät
anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia
lahjomasta... Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä... Maahiselle
maineestamme nimeämästä... Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan
kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä
ijänikuista kumartamasta.

Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan.
Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin
ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan
paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme.
Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon
ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön
vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä
asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon.
Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen
ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa
kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole
tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales
riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta
pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine,
voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata... Mikäs meillä
ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla...

— — —

Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.

Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle
elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja
käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten
kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet
rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset
maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani.
Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan
juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon
ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas
miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla
häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua,
ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut
tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto
ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön
pääsi Poukka.

Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan
ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa.
Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle
raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja
alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat.
"Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen
kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät
synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä
peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille
monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset,
koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko,
joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on
aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden
hankinnalle.

Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.

Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin
miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä
rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui
maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden
kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien
ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon.
Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain
kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten
kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella
riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi
muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat."
Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin
ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset,
viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta.
Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia
vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät
miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta
putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja
huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään.
Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki
pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat
kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen
kumina ei lakannut kuulumasta...

Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti
nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin
kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut,
ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä
ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui
härjän sisuksi.

Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain
takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka
kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin
meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat
virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys
raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja
taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin
vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä
taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa
ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja
sitten. Vapauteen!... Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi
vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.




3.

TAMPERE.

On koittanut uusi päivä...

Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt...

Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?...

Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?...

Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?...

Missä uhkeat umpiset aarniometsät?... Missä kylät ja kaivonvintit?

Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?... Missä huoneentarpeen
myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa
kussa?... Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin
ollut usko ja tapa tämän kansan... Kussa Poukkalan tietomiehet,
taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja,
röyhkeä pappi... herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli
turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän... kussa?

Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla... Tuolla
Messukylän puolla... notkelmassa nojallansa... Ja kun katsot sinne
niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena
vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!... Vai siinä sun nyt näen!...
Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä!
Röyhkeä olit!... Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa
verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun
alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että
tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan
väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan
ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit...
Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?... Et siunausta, et sopua,
mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena
itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja
korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja
ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.

Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää... Saatanan töiksi sanoit
ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon.
Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit.
Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa
on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut.
Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset
vastaisuudessa yhä suurenevat?...

Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä
aina ovat näkyvissä.

— — —

Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.

Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat... Kehräämöt ja valimot, tehtaat
ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin
kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki
laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan
puolessa sadassa tuhannessa... Rikkauden ja varallisuuden pitäisi
kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.

Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin
irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin
oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun
Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan
haamut ylös Tammerkosken kuohuista... Nokinen tehtaantyömies ja
-nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean
verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet.
Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat
uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta
vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä
riikinkukkoina...

Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918
leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.

— — —

Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.

Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa,
kuten kerta kauan sitten... Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea
porvari pellolle...

Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä
kaduille... Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen
punaisine nauhoilleen... Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla
patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina
ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat
rivakasti rautatieasemalle päin... Elintarveviranomaiset hoitivat
sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti... Punakaartin ravintolat
kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon.
Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta
aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville
joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin
markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.

Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan
alkamisesta.

Kansa alkoi siihen tottua...

— — —

Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.

Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella
seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan
ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö
voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta
Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui
ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut.
Syvä sanattomuus kätki kaiken.

Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.

Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja.
Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain
arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat
puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja
täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.

Tämä päivä oli murheen musta juhla.

Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen
hautaus sattui yhteen... Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit
konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.

Rautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan
kansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki,
aina Pyynikin törmälle asti... Tämä vaikutelma on punaisen
Tampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki...
Saapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia... Tämän
unhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät
kaupungin takana havuiset harjut... Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle
entisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono
teräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja,
aatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten
pappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja,
pyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria,
kahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita... Kokonainen sekamelska
siinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä... Mikä
rihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua
että ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat
oltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden
yössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi
harteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit
taistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten
pirkkalaisten hautajaisiin...

Mutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.

Pyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu
kuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun
aarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle,
kunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän
ikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten
nuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.

Puoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa
saattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet
ja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla
valkoiseen vihan viimaan kaatuivat.

Seisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat.
Seisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa.
Mitä merkitsi meno tää?... Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi?
Mitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus
mielessänsä?... Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa
joka mies ja nainen... Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo
takana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton
synkeys, hyinen kyy povella puisti... Korvesta kaupunkiin — korvasta
korvaan kuihu kurja kuului:

— Valkoiset tulevat...

— Vilppula on antautunut...

— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa...

— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati...

— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.

— Vaasan valta vyöryy etelään... pian yli maan.

Uuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.

Valko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti... Jopa jäntereihinkin
tulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo
alkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli.
Kiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia
kahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan
saattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi.
Iski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein
pimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli
taltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia "isänmaan
leijonia" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin
avaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen
portti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen
lauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on
alettu.

Jopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos.
Isomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina... Sanoja ja
aatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin
tuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä.
Pohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen
kuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia,
rallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden
perheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia
tyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili
vinttikerrosten ikkunoissa.

Mikä peloittava vastakohta!

Kadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui
hitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama
joukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä
kulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista
viestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.

Mutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle
tulkintaa ei ole edes runoudessa. "Rakkaissa isänmaan ystävissä" virisi
tunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien
tasajaolle... Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina,
vihdoin himokkaina hynkijöinä.

— — —

Kuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja
alastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää
taisteluista poistuneita... Heillä ei ollut mukana raskaita aseita.
Sen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka
mitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta
työläisissä.

— — —

Nestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti
kaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet
punakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se
eteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys
ja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja
sisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.

Tampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.

Apuansa kiireimmiten taritsivat... Nyt ei ollut kyselyihin aikaa,
eikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen
ja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin
venäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo
rauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat
työläistoverit:

— Olkaa huoletta... Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan
otamme... Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille
pihoille.

Lohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti
mielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa
tasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:

— Niin!... tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi... Jos kerta
sakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.

Ja oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa
oli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin
kodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa
ja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee
vaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu... Olkikupojen päällä
kuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan
kuka se on orasa... Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.

Aamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat
ja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot
astuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille,
kohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja
vasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle
päivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta,
jotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi
tuhanneksi.

— — —

Tässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta
Arvidia ja Aapoa... Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut
niihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin,
jotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.

Joku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain
taistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat
pienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne.
Asemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta
tulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa
tykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita,
haavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja
hatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse
ihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty
kuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa
yhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.

Ratojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet
ahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien
tovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto
punakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt
hän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli
kyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta
huolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.

Tampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin.
Olihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja
vastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä
ja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta
ratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta
seistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää?
Antautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu,
kätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa
puolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa
vastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua
tätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä...

Tiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.

Tiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden
takana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli
työntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.

— — —

Kuinka ripeästi valkoiset etenivät?

Huomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa,
21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat
Kyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin
katkesi Porin rautatie.

Korpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja
olivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset
alkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä
pikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat
alunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt
kaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se,
että hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.

Tämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.

Mutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä
ikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän
tunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen
taisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät
kaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina,
lujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan
etelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella
ennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.

Asiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä
kyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt
jäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa.
Jos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat
voimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä
periaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu
ollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän
taisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan.
Osa miesväestä, "puolueettomista", piiloittautui, tahi heittäytyi
välinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä.
Valkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin
valloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää
vastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä
oli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta
saapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati
kouraantuntuvia "isänmaallisia urotöitä." Maailmansodan malliin ja
tapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti "töihin." Taistelu alkoi tuima.
Mutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan
armahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita
kärsien.

Tämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.

Valkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja
Kivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat
kolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.

Tässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä
uloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei
ollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla
vallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes
lukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä
ohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat
yksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät.
Siten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne
missä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman
osilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset
harvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin
asti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen
eroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain
ei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa
suulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto
siihen oli toisten tehtävänä.

Kivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei
ollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin
maailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin
venäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet
juoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset
olivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään
peitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa.
Eihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta
olleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä.
Valmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja
sidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan
oli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja
perustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä
ja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän
tarkotukseen.

Vastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin
huomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He
huomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule
toimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin
tajusi, ettei niin vain "marssimalla mennä" punikkipesään. Niinpä
heti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä
mainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä
uudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden
avulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena
alettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten
tarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta
rakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. "Tule raivata silme
ala", olivat Saksan ja Ruotsin "ekspertit" arvelleet. "Tule punalehme
aja silla taa."

Sitten se "punalehme" ajaminen alkoikin.

— — —

Valjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui
kamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten
pesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä
käsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli "valkoinen
veli" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla
apureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena
osviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin
laukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista
kaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita.
Ja kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi
soraläjäksi, kasvoi "isänmaanpelastajien" hurtanhalu. Kosken
ja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia.
Tiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta,
kortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja
lapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit
putoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin
leimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta
kaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu
ja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet
malttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä
vielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset
tehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla
kolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin
itse "härkä-punikki" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät
"vasikkanutiket" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille
tässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä
justeerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa.
Hanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä
päätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja
jytinä, jos kerran ei muusta apua ole. "Katsotaanpas rapiammasti, kuka
tässä kettuilee ja isänmaata pettää."

Ja kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan
sai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo
ahisi, huusi väliajoin Varjaageille: "Pus kiinni!" Ja kun vainolainen
oli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat
hyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.

— — —

Koska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja
yhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty
pommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi
kokonainen kellari... Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä
säännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin
kokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta
arveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli
pitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä
antamisen varalle...

Joka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia
säästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti
ja hävyttömämmäksi kävi.

Tykkipattereilla purtiin hammasta. Miksi annettiin otuksien uiskennella
ilman että niitä hätisteltiin. Mutta milloin tilaisuus viekotteli,
pistettiin "kipu kirnuun" ja annettiin valkoisten malliin "paakahtaa."

Mutta vihollinen oli tästä vajavaisuudesta vakoojiensa avulla
saanut vihiä. Urkinnan, vaiko kokeilun kautta taisi tietää kaikki.
Toisinaan saksalainen alkoi pommittaa eri aikoina päivässä. Toisinaan
taasen piti väliaikaa. Mutta hämärän tullen antoi tulipommeja
niin että liekit leiskusivat lakkaamatta. Jyry oli aika-ajottain
niin ankara, että yksinäisiä räjähdyksiä tuskin tykeiltä kuului.
Jokaista ryöppyä seurasivat hyökkäilyt... Tämä kahakoiminen kesti
yhtämittaa neljä vuorokautta. Vainolainen ei hetkeksikään hellittänyt
antaakseen rauhaa kaupungin puolustajille. Etukaupungin osat paloivat
järjestelmällisesti. Siellä missä ennen olivat vasta raketut korttelit,
olivat nyt rauniot ja savupiiput pystyssä.

Tämän kaltaiseen julkeuteen ei uskottu valkoisten ryhtyvän.

Isänmaan pelastajat olivat etsineet avukseen verisen Europan
ammattilahtarit, raunio-dinosaurukset ja muurien murtajat.
Maailmansodan saksalaiselta idän rintamalta tuodut grottemyllyt
ja pääkallomyllärit. Eipä aseveljeä tässä tarvinnut enää suuresti
usuttaakaan. Kesyt pedot puhkesivat alkuvaistojensa huumaan. Kaikkea
elämää ja ihmiskätten valmistamaa särjettiin surkeilematta.

Saapuipa jo Tampereen työläisten murhatalkoihin merirosvojen
mustaprikaatikin. Ja valkoryssän kenraalit potsottivat osviittoja
antibolshevismista. Tässä touhussa tuoksuivat sekaisin tervan ja
tärpätin, kalarasvan ja kaalin, sillin ja sipulin sekainen haisu.
Valkoinen veli kohautti housuja, kiristi tuppivyötä, silmäsi palavaa
kaupunkia, irvisti. Toisinaan pääsi röhäkkä röhönauru, sillä "masinan
työ" oli toista kuin käsikeinot ja kamsut. Oliko hänellä ylenpalttinen
riemu, vaiko pahan omantunnon tahallinen tyyneys? Katseliko saksalaista
ja ruotsalaista raakimusta vierellänsä häveten, vaiko naivilla
kainoudella. Huomasiko hikisen kiireensä keskellä, että vieras perkele
lohkoo suomalaista kaupunkia! Huomasiko valkea veli, että Suomen kansaa
ja työn sankareita ammutaan hajalle. Että kauaksi kuultu ja ammoin
ihailtu "Tammerkosken helmi" nyt häväistään. Ja että vieraat vornat
ovat tulleet teuhaamaan Pirkkalan pitkille pihoille. Että suomalaista
kansaa taasenkin murhauttaa kaukaisen maan kapitalisti. Heidän renkinsä
prenikoita rintoihinsa tienailee, ansaitsee arvonnousuja, nauhoja ja
"kunniaa."

— — —

Houna ihminen el ajattele mitään.

Mutta hurtta häärii tuhmasti, tahtoo telata toista, jossa syyn on
uskonut olevan... Muussa tapauksessa olisi asettunut vastaan. Olisi
kääntynyt kahdennellatoista hetkellä katumukseen ja alkanut ajaa
haalimiansa rosvoja pois tästä maasta. Olisi kentiesi hyljännyt
kihisevän himonsa ja yhdessä työmiesten kanssa kyörännyt asiattoman
ulos. Ehkä vieläkin olisi voitu pestä historiasta lahtarin verinen
nimi...

Mutta ei...

Valkoiset ajoivat tehdaskapitalistien, metsäparoonien ja pankkiirien
asiaa. Tukkiyhtiön tuhmat pösöt "isänmaan asioilla" heiluivat.
Kotimainen saalistaja liittolaisineen poltti poroksi orjuuteen
taipumattomien, vapaiden miesten talot. Ampui nuuskaksi omaisuuden ja
ihmiset, rienasti kansallista rikkautta.

Tämä väkivaltaan, taitoon, arvoon ja aseisiin sonnustanut sakki
elosteli ja oli jo ammoin viskautunut raatajakansan rekiin ja leipiin.
Virkamiesinto ja ruumiillisen työn lommo houkuttell maaturpeesta
manttaalimököjen sukujuurta keljunkonstiin. Vieraissa kannuksissa ja
vouhojen vormuissa pokkaamaan ja matkimaan hoviloikkarien kumarruksia
ja siroja ruumiin käivertelyjä. Sivistyksen syvällisyys esiintyi
kirosanoissa, vertatihkuvissa puheissa, pussihousuissa, silkkisukissa,
kiiltokauluksissa, sikaareissa ja hajuvesissä. Keppi ja silmälasit
piti kuulua tervejalkaiselle ja tervesilmäiselle miehelle. Totta
kyllä, olisihan voitu harmaat "maapässin silmät" havaita tolkuttoman
älyttömiksi jänörenkaiksi... Perhekirjastot (tosin käyttämättömät),
nahkanidekansineen puhuivat puolestaan henkisestä isänmaan omaisuudesta.

Retkujen aristokratia-aate oli Suomessa päässyt maailmansodan aikana
pelottavaan vauhtiin. Pahe oli tarttunut syvälle erääseen ainekseen
talonpoikaisluokassa. Varsinaiset porvarit saivat mieleistään
kannattajakarjaa, jota edessä kiehtoilivat, mutta takana pilkkasivat
ja josta tekivät purevaa ivaa. Tarkoitus oli painaa köyhälistö
paariaisorjuuteen, jotta se ymmärtäisi oman arvonsa "parempien
ihmisten" rinnalla ja jotta vastaan panematta taipuisi edelleenkin
ryöstettäväksi, piiskattavaksi juhdaksi.

Sentähden tässä apumiesten ja palkkajoukkojen kera porvaristo
päälle kävi. Sentähden ase asiat ratkoi, että tässä taisteli kaksi
luokkaa, joilla kummallakin elinehto ja asema oli puollettavana.
Vaikkapa vuosiakin saisi ratsastaa vielä kansan harteilla entisillä
loistovaunuilla...

Mutta porvareiden voittovyöryä pantiin Pirkkalassa vastaan! Työmiehet
asettuivat iskentään. Kun on yritetty niin ei ole kaduttu... Joko
painui voittoon, taikka paloi paikalleen. Kansan ja maan vapautuksen
puolesta tässä nyt taistellaan!

Kunnia tamperelaisille, sillä he taistelivat!




4.

TAISTELU TAMPEREESTA.

Kahdeksaa päivää myöhemmin kaupungissa tapahtui kaatuneiden hautaus.
Tällöin normaalielämästä oli nähtävänä yhtä ja toista. Taloista
asujamet olivat asettuneet kivijalkoihin ja kellareihin. Puutaloista
järjestään tunkeusivat ihmiset kivisuojiin. Oikeastaan maanpäällinen
elämä olikin käynyt sietämättömäksi. Yhtämittainen pommitus kiihtyi
ulkoa päivä päivältä. Maa järisi putoilevista ja laukeavista
pommeista. Tärinä yhtämittaisena saattoi muutamat totuttaa vallan
pelkäämättömiksi. Sentähden monet elivät ja liikuskelivat kuin
tavallisessa ukonilmassa tai sitten hiiviskellen siellä ja täällä.

Valkoiset voimat saivat lisää tykistöä.

Sitä tuotiin kiireimmiten paikalle pohjoisesta ja sijoitettiin
Messukylän, Lempäälän ja Tammelan suunnalle... Rata pohjoiseen jäi
punaisilta epposten ehyeksi. Yhtään siltaa ei räjäytetty. Sentähden
Vaasan hallituksen tuhoaikeet joukkojen siirroissa joutuivat. He
siirtelivät ja ryhmittelivät voimiansa aivan avoimesti. Lahtareiden
liikettä seurasivat kaupungin puolustajat kiihkein ja hieman levottomin
mielin. Kumminkin kaikesta "häiritsemisestä" oli nyt kielletty.
Ainoastaan säästäväisyyssyistä silloin tällöin pamahtelivat punaisten
tykit.

Toki jokaisella oli selvillä se, että päällekarkaajat valmistautuivat
johonkin ennen näkemättömään ja kuulemattomaan otteeseen... Mitä
se mahtoi olla, sitä ei tarkalleen voitu aavistaa. Että raskaan
aseistuksen kuntoonpano oli kyseessä oli selvää. Illan tullen kumminkin
näytti yö tulevan rauhallinen. Mutta tässä ei erehdytty. Myrskyn
tullen tiedettiin olevan ilman tyventä. Punainen päällystö puolestaan
ei antanut aihetta lepoon. Tykistölle menivät määräykset aikanansa.
Vielä kerta katsottiin mahdolliset sijoitukset. Ja tykkipattereiden
ihastukseksi jaettiin panoksia tällä erää runsaasti. Että annokset
olivat viimeiset, sitä miehistö ei tiennyt. Vielä annettiin punaisille
pattereille selvyys toiminnasta siinäkin tapauksessa, jos taistelussa
joudutaan eristetyiksi...

Kului keväinen ilta.

Kuluivat tunnit, jopa yökin alkoi ehtiä. Jännitys kohosi joka
hetki. Punasotilaan olemus vavahteli. Ei pelosta, mutta toiminnan
halusta. Tämä kiusallinen ratkaisu oli edessä, joka saattoi tuoda
sen, mitä ei kukaan sanoa halunnut. Tieto se siellä välineenä oman
sydämen alla kullakin viihtyi. Työssä ja iskennässä se tuokioksi
tuonnemmaksi poistunut oisi. Ja kentiesi, kentiesi toiseksi vielä
kaikki kääntyy. Onhan tämä vallankumousta, rajattomain voimain ja innon
joukkoponnistelua.

Kello yhdentoista aikaan yht'äkkiä alkoivat piirittäjät kamalan
pommituksen. Hetki hetkellä se kiihtyi. Uusi valkoinen tykistö toi
tuhoa aivan odottamattomalta suunnalta. Tuli kaikesta päättäen kysymys
kaupungin omistamisesta. Nyt ei punaistenkaan tarvinnut säästellä
ammuksia, mitkä aijemmin luultiin olevan tyyten lopussa, koska
vastaisuus oli kaupungin puolustukseen silloin laskettu viikoissa
eteenpäin. Puolustajat voivatkin vielä käyttää kaikkia kanuunoitansa.
Ja mikä hämmästys olikaan tuholaiselle siinä, että "tulta ja rautaa"
syöksyi kaupungista vastaan miltei samalla mitalla kuin sinne
lähetettiinkin. Mylvähtelihän pääkapellimestarina iso "härkäpunikki."
Sanan todellisessa merkityksessä ruiskivat savea ja rapaa, kiviä ja
multaa laajalle ympäristöön. Ja mihin ikinä panokset putoilivatkin,
tukkeutui siellä "isänmaanystävien" kaikki yhdeksän läpeä tarkkaan,
niin että tarvitsi aikaa niiden auki rassaukselle. Tässä nikotuksessa
valkoiset viipyivät toipuakseen toista vuorokautta. Eipä syytä jos
punikit alkoivat uskoa "tien aukenevan Inaria myöten." Mutta kumminkaan
nytkään ei ollut viimemainituissa älyä pikaiseen uloshyökkäykseen, jota
piirittäjät kauheasti pelkäsivät.

[Parhaan käsityksen taistelun vaikutuksesta ulospäin antaa porvarien
oma lehdistö. M.m. "Otava" kertoo: "Hirvittävä tulisade, joka tuli
punaisten puolelta, vei meidän joukkomme vallan hajalle... Miehet
valtasi kammo ja hirveä pelko, sekä taisteluun haluttomuus, että
pakokauhu. Ruoska ja ase kädessä saatiin miehiä uudelleen taisteluun
paikoilleen."]

Samoin "Suomen sotilaassa" kuvaa eräs nais-sanitaari Messukylästä,
miten siellä epätoivoon ja menehdykseen asti tuotiin haavoittuneita,
että usko alkoi horjua... Monet muutkin valkoiset lehdet valittavat ja
vaikeroivat "syviä haavoja", joita kärsien "piti pelastaa isänmaata."
Leikkeleitä voisi myöskin esittää ulkomaisista silminnäkijöiden
kertomuksista, mitkä ovat olleet seuraamassa mieskohtaisesti Tampereen
proletariaatin sankarillista taistelua.

Tämä yöllinen viime tervehdys sai yhä vähenemään punaisten
ammusvarastot. Taistelu oli tuottanut niihin nähden tuhoisan tappion.
Tosin oli vaurioita viholliselle saatettu summa, sekä ankara pommitus
ja hyökkäysaije torjuttu takaisin, mutta kaikesta tästä huolimatta
jäi useita tärkeitä kohtia pattereilla vallan kylmille. Siellä miehet
siirtyivät kivääreihin ja ruiskuihin. Vihollinen huomasikin heti
yhden kolmanneksen työläisten tykistöstä vaijenneen ja seuraavana
vuorokautena punaisten mielenkarvaudeksi toimi niistä enää vain puolet.

Mutta siitäkin huolimatta taistelu jatkui.

Tällä ajalla ajoivat viholliset lakkaamatta laumoja Tamperetta kohden.
Rynnäköissä kaatuneiden rivien tilalle nousi sakeana uusia. Vasta
niitetyn vastuksen jälkeen huomasivat punaiset eteensä kasvaneen
uuden. Valkoiset reservitkin tuotiin tuleen. Perinpohjainen,
mekaninen masinoiminen murha-aseittensa ympärillä kävi rosvoleirissä
spesialisoiduilla käsillä. Insinöörejä, mekanikkoja, punnnitsijoita,
tähtääjiä ja tähystäjiä ei puuttunut.

Jääkärit häärivät uusissa Saksan univormuissa. Pussihousuiset tekivät
työtä ja ärhensivät toljaileville maajusseille. Ja kun he olivat
vihdoin saaneet kuusituumaisensa hilailtua paikalle, laitettiin niille
ensi töiksi lavetit. Seurasi vatraukset ja tarkistukset.

       *       *       *       *       *

Uusi taistelu alkoi.

Yöllä huhtikuun kolmatta päivää vastaan kello kaksi olivat valkoiset
valmiina. Tulipommeilla päättivät he polttaa Kyttälän puurakenteista
kaupunkia. Mutta punaisetkin selvisivät pian seuraavan hyökkäyksen
valmistelusta. Huhuttiin ruotsalaisen mustan prikaatin teppaavan
telteillään. Merirosvot kuuluivat juuri saapuneiksi ja "halasivat
kuumeisesti taisteluun." Skandinavialainen sinikeltainen sankari
liehui siinä sotalippuineen tsuhnalan kamaralla. Oikein hykertelivät
"Lotta Svärdit" tätä hoikkaa vartaloa katsellessa. No mikseivät
sitten ylpistyneet muutkin tästä historiallisesta sotajoukosta.
Olivathan kolmikymmenvuotisen sotaretken muistot tässä ikäänkuin
"veljeskansoilla" verestymässä. Olihan Kustaa II Adolf tuossa
sotajoukon edessä ratsuineen hengessä ja totuudessa saapunut
"Hakkapeliittojen" maata perkaamaan kaalivellin katkusta. Seisoivathan
siinä hoikat ja uljaat "kaarlolaiset" uurtamassa uudelleen auki
ammoin jo umpeen mennyttä verisarkaa. Oltiinhan sitä käyty Saksat,
Puolat, Tanskat ja Itämeren maat, jopa Novgorodin ruhtinaillakin
karkua ajettu. No miksei sitten nytkin tässä kuuluisassa Suomen
sisällissodassa? Miksei voida mainetta ikuista niittää suomalaisen
työmiehen häpäisemisessä ja vapauden veriin tallaamisessa, lihaksi
piiluamisella?... Ja tämä sankarillinen sotajoukko teppas ja oli
telteillään. He tiesivät, että "kaikkien silmät vartioitsivat
heitä." Että jotakin suurta nyt tulee tapahtumaan. Olihan tässä
historiallisesti taattu joukko. Sentähden he "paloivat taistella." Ja
kun hyökkäys Tampereen proletariaatin rintamaa vastaan vihdoin heille
luvattiin, väikkyi Kaarlo Kahdennentoista henki ja haamu heille tietä
näyttämässä tuleen ja iankaikkisuuteen.

[Persoonakohtaisessa haastattelussa muutamia vuosia jälkeenpäin
kertoi se rohkea punapäällikkö V.L., joka oli työläisarmeijaa
johtamassa ruotsalaista "sankarikaartia vastaan seuraavanlaisen lyhyen
kuvauksen tapahtumasta:]

[— Me olimme jollain tavalla saaneet mustista merirosvoista vihiä.
Kuulimme heidän saapuneen tänne todella sankarimainetta leikkaamaan ja
laakereita Tukholmaan tuomaan. Sentähden päätimme heitä tervehtää ja
kestitä lämpimästi näitä lahtareiden aatekavereita.]

[Olimme asettuneet aluksi sille lakealle lumihautalinjalle kaupungin
pohjoispuolella, mikä on Finnin sillan ja Hatanpään hovin vasemmalla.
Kumminkin paikkaa en tarkoin osaa pimeyden takia enää määritellä, koska
vuosia on jo kulunut ja taistelua valmi tellessa muutimme suunnitelmaa.
Vihollinen kun tarkoin tiesi asemamme, pudotteli vaarallisia pommeja
ympäristöön. Hyökkäystä odotellessa minua kaiken aikaa vaivasi paha
omatunto siitä, että meidän asemat vihollinen tietää ja me voimme
kärsiä kahakassa. Ja vaikka aika oli täpärällä; niin pimeän keskellä
tein rohkean päätöksen. Se suunnitelma oli tosin omapäinen ja jos se
epäonnistui, tiesi se pääni menoa. Mutta ei auttanut, piti uskaltaa
panna kaikki alttiiksi. Oikealla osa kuusiaitaa sahattiin metsästä
ja taaempana hankittiin kiireessä kuusen näreitä lisää. Nyt se
siirrettiin viisikymmentä syltää suoraa sille suunnalle, rautatien ja
sairaalan puolelle, mistä cpäilimme hyökkääjien päälle painavan. Liike
onnistui erinomaisesti ja tuskin kaikki oli kunnossa kun röyhkeät,
korkearintaiset rosvot ryntäsivät esiin. He marssivat kuin paraatissa,
taajoissa kolonioissa, tahdikkaasti kuin yksi mies... Laajaa peltoa he
astelivat kuusiaitaukselle aukeaman vastaiselle, minkä suojissa poikain
ruiskut olivat. Varotin olemaan hiljaa kunnes koko parvi porhaltaa
esiin... Se se oli koira vieköön jännittävää se. Mutta ei ihmel
Kylläpä siinä oli apajaakin. Siinä kykittiin kuin sorsanammunnassa
pikkupoikana. Ja kun käskin sitten poikain "niistää", oli siinä
edessämme ei vähempää kun tuhannen miestä, voi olla puolitoistakin.
Tulos tässä kahakassa oli se, että Suomen köyhälistö antoi auttavan
koston merentakaiselle mustalle keikarille. Olivatkin harmaantuneet
palvelusinnossaan valkoisten hyväksi. Apunsa valkoiselle veljelle
koitui ruotsalaisen kuolemaksi.]

[Tämä Tukholmalle valitettava tapaus tuli piankin kuuluksi
kotikaupungissansa ja laakeriseppeleiden asemasta alkoi sinne uida
mustia surunseppeleitä. Isänmaan hurmeissa riekkujille saatettiin
kalman sanoma, että prikaati "svenskahärinkiä" makaa kylmänä punaisen
Tampereen edustalla Pirkkalan pitäjässä.]

Tässä taistelussa tulikin tuho tuolle ruotsalaiselle mahtavuudenaikain
prikaatille...

Muutamien tuntien aikana muuttui asema yhä kriitillisemmäksi.

Seurasivat uudet ja uudet hyökkäykset, mitkä tehtiin haupitsien
suojassa, johon punainen tykistö — suurelta osaltaan jo valjennut — ei
voinut ottaa vastatakseen. Jalkaväen taajat hyökkäilyt otettiin vastaan
kuularuiskuja kivääritulella. "Isänmaalliset" taistelivat kohoutuvassa
moraalissa. Hurraa huudot alinomaa uudistuivat. Valkoinen Suomi
kokonaan riippui tästä taistelusta. Tämä tietoisuus kiihotti. Olihan
heillä sitäpaitsi ylivoima ja aseistus. Lakkaamatta saapui apuvoimia,
syöneitä ja levähtäneitä, taisteluhaluisia miehiä. Heitä vastaan
paljon valvoneet, huonosti ravitut punaiset joukot saivat levähtämättä
seista. Ahdinko tilanteesta täytti muutoinkin tuskaisena mielet. Asian
tyyni harkintakyky säilyi muutamilla tallella. Valkoiset lentolehdet
"tarjosivat rauhaa." Valloittajan vahva propaganda ja kaikenlainen
valkoinen agitatsio täytti ilman. Taisteluteho oli huomattavasti
laskemassa. "Piispalan lähetystö" juonitteli joukot horjumaan siihen
määrään, että paikalliset taistelijat jättivät rivit ja heittivät
aseet luotaan, juoksivat koteihinsa, tahi kätkeytyivät mikä minnekin
kykkimään kiväärinkuulilta suojaan.

Nekin pohjoisesta peräytyneet ja taisteluissa nyt mukana olleet,
tulivat hämmästyksellä lyödyiksi. Esimerkki aseiden hylkäämisestä
ehkä tarttui, tahi sitten koski se heihin kipeästi. Muutamat osastot
kumminkin pitivät kutinsa. Aavistivat mitä tarkotti valkoisten veljeily
heille. Eivät luottaneet valheellisiin lupauksiin, joissa kurjina
ehtoina: "Henki sotilaille säästetään, jos päälliköt luovutetaan."
Selvänäköiset ja rehelliset työmiehet suuttuivatkin tästä törkeästä
juudas-ehdosta. Aatteen ja ihmisyyden loukkauksen nimessä eivät
katsoneet voivansa ostaa itselleen armoja tovereiden verellä. Mikä
hävyttömyyden huippu ja aito lahtarin tapainen houkutus.

Tapahtuneen viimeisimmän ja raskaimman hyökkäyksen seurauksena syntyi
pako mainitulla tavalla tiedottomissa taistelijoissa. Mutta ne joukot,
jotka päättävästi jatkoivat kamppailua, niitten tuli vetäytyä kokonaan
kosken siltain taakse mikä puolestaan merkitsi Kyttälän kaupungin
kokonaan luovuttamista. Toiselta puolen piti perääntyä radan varteen ja
lujittua uusiin asemiin.

Tampere oli täydellisessä eristetyssä tilassa melkeinpä saarron alusta
alkain. Etelästä el tullut minkäänlaista vuorovaikutusta eikä tietoa.
Minkäänlaista ajatelmaa, ei päätelmää voitu tilanteesta lausua, mikä
joten kuten olisi joukkoja rauhottanut. Kiihkeihin alinomaisiin
kysymyksiin ei kenkään kyennyt vastaamaan. Mutta kumminkin oltiin
herkkiä mielikuvituksille. Tähyiltiin apua ja sanomaa ilman kautta
joka päivä ja yö... Mutta mitään ei kuulunut. Sanotaan lentokoneen
heitelleen ilmoituksia, joissa huomautettiin jonkunlaista vihjausta
taistelun välttämättömyydestä, koskapa apua ollaan touhussa lähettää.
Toiselta puolen arveltiin maihin nousseiden saksalaisten saattaneen
hidastusta aikaan. Toijalan kautta, sekä Lempäälän puolelta
kuulutettiin komennetun apuvoimia Tampereen hätään, mutta etenemisen
alkuun päästyä koitui sille vaikeita, jopa ylitsepääsemättömiä esteitä.
Niiden tieltä raivaaminen kysyi aikaa muutamia päiviä. Tuli hankkia
erinäisiä välineitä, tuli keskittää miehiä. Lentokone lähetettiin
Siuroon, minne vasta viisituhatta porilaista punakaartilaista oli
saapunut... Mikä kumminkin avunannon viivästymiselle oli syynä, ei
saatu selvää, koska lentokone ei palannut. Ei myöskään joukkoja
piiritettyjen avuksi kuulunut. Varmaankin apua toivottavilla itsellä
oli kädet täysi touhua. Laajenihan vaara uhkaavasti joka puolella,
koska vieraiden sotajoukkojen maihin lasku yleisesti oli tiedossa...
Katsoiko punainen päämaja Tampereen jo silloin olevan toisarvoisen
kohdan hallussapitämiselle? Ehkä tämä työläiskaupunki oli jo kulon
keskelle palamaan tuomittu rovio.

Piiritysajan kolme ensimäistä päivää saivat kaupungin puolustajat
sisällä asuvilta vihollisilta olla rauhassa. Jokapäiväinen
vakuuttelu porvariston taholta kävi yhä omituisemmaksi. "Olemme
täysin puolueettomat viimeiseen hetkeen" kuului heidän lausuntonsa.
Olipa sellainenkin ihme tapahtunut, että muutamat heistä täydestä
todesta tarjosivat palveluksiansa. Myötätuntoisina lähennellen
otti oppineistostakin henkilöitä kaupungin puolustusosuuden. Olipa
ylioppilaita osa etsinyt tiensä suoraa punaiseen kaartiin ja kivääri
kädessä seisoi työläisen rinnalla. Oli heittänyt pois valkoisen lakin
ja tittelit, touhusi kuin periaatteen mies konsaan, työpuserossa ja
tamineissa. Aluksi epäiltiin näiltä palveluksia ottaa vastaan. Miksi
isänmaallisuutensa hyljänneet olivat, tahi olivatko omistaneetkaan
sitä koskaan? Vai ihmisyyskö esiin astui? Oikeudentuntoko voitti
viime tingassa?... Ehkä toiselta puolen kannusti pelko vastaisesta.
Vai oliko äärettömän pitkälle kehitetty valkoinen urkinta? Kujeiliko
rikollisuus työläisiä kohtaan tämän tien kautta? Tahtoivatko
isänmaansa aatteiden innoittamina valita alhaisimmat petturin keinot
rehellistä Suomen työmiestä kohtaan?... Paljon mahdollista. Joukossa
saattoi olla niitäkin. Mutta lopputulos kaikesta oli kumminkin se,
että Tampereen porvareita työväen punainen hallitus aikansaolon
säilytti kuin silmäterää. Ja ne pettivät lopulta puolustajat. Monista
vakuutteluista huolimatta ilmestyivät sala-ampujat punaisten selän
taakse. Kaupungissa pesiytyneet suojelijalahtarit olivat onnistuneet
ase-etsinnässä säilyttämään kätketyt varastonsa. Olivat luovuttamatta
pitäneet hädän viimeisen varalle... Nyt he alkoivat puolestaan maksaa
hyväntekijöillensä "mitäkuuluu."

— — —

Liikkuminen kaupungilla tuli erittäin vaaralliseksi.

Vallan tuntemattomasta paikasta saattoi lentää murhaava, hyvin
tähdätty kuula ja tappaa punasotilaan tahi pikalähetin, joka sattui
tärkeissä asioissa liikkumaan sinne tahi tänne. Sala-ampujia vastaan
järjestettiin metsästä jäjoukkueita siitä huolimatta että nämä
patrullit olisi tarvittu tiukasti ulkoiseen taisteluun. Varsinkin nyt,
jolloin läheni katutaisteluiden aika ja sen alkaminen oli tuntien
kysymys. Näihin asti oli saanut rautatien asema vieläkin olla punaisten
hallussa, ja olisikin se pitkäaikaisesti tehnyt kiusaa valkoisten
tulon viivyttämiseen Kyttälän kaupungista. Mutta Hämeenkadulla aseman
puoleista osaa alkoi kummaltakin taholta rakennusten ullakoilta, ovista
ja ikkunoista paukkua. Kellarikerroksistakin lensi kuulia.

Vihollinen hääri edessä ja takana. Tarkoitettu "valkoinen nousu" oli
alkanut. Hämminki ja epäjärjestys oli punaisissa ilmeinen. Vieläpä
juudasmaiset veljeskavaltajat valkoisten joukoissa ilmestyivät punaiset
nauhat ja merkit hatuissa sekä hihoissa, käyttivät väärennettyjä tahi
varastettuja jäsenkirjoja hyväkseen, tunkeutuivat joukkojen keskuuteen
tekemään "isänmaanpalvelusta." Jo aijemmin agitatsionin merkeissä, nyt
kivääreillä, kuularuiskuilla ja heittopommeilla.

Kuten yleisesti tunnetaan, tuli eräänä iltana piirityksen aikana
pidätetyksi valkoinen insinööri, joka myrkytti kaartilaisten ruuan.
Toiset pitivät huolta mieltenkuohuista ja järkytyksistä alinomaisilla
hälyytyksillä ja kähinöillä.

Tämä sisällä syttynyt sekasorto ja anarkia joudutti monin verroin
kaupungin antautumista.

Huhtikuun kolmannen päivän iltana julkeni porvaristo häikäilemättä
ottaa taisteluihin osaa valloittajien rinnalla. Toiselta puolen
yrittivät erinäisinä yksityisinä ryhminä siellä ja täällä paraillaan
tapahtuvassa katutaistelussa punaisia vastaan. Sitä mukaa kuin
lahtarivoimat tunkeutuivat kaupunkiin, sitä mukaa ihmisyys ja
hyvätahtoisuus katosi. Viha, röyhkeys ja ylvästely kasvoivat ja karvat
pörhistyivät... Äskeiset makeilevat herrat häärivät murisevana petona
patterin ja joen tuolla puolen, kiväärin takana irvistelivät hampaitaan.

Katutaisteluissa käytettiin kivääreitä.

Siellä ja täällä räiskyi kuularuisku.

Käsipommit paukahtelivat talossa sisällä, tahi ikkunoista alas
kadulle viskattuina. Barrikaadeja tuskin moniakaan rakennettiin.
Tämä vanha ja historiassa tunnettu tehoisa tapa niiden käyttämisestä
suomalaisen kaupungin kaduilla oli tuntematoin. Kuuma ranskalainen
sen olisi rakentanut pikaisesti ja hallinnut ojentuvia katuja neljään
suuntaan. Puuttuihan barrikaadeista kokonaan kokemus. Ne olisi pitänyt
rakentaa jo kaupungin puolustuskuntoon saattamisen yhteydessä. Ehkä
hädänhetkenäkin vielä olisi tullut vetää törkyä, kasata kiviä ja rautaa
suojaksi miehille ja aseille. Eikö kaupunkiin ollut eksynyt yhtään
Pietarin kaduilla äsken ollutta taistelijaa?... Tottakai ei, koska
merkkejä siihen suuntaan ei ollut olemassa. Ei voitu siis vertailla
lokakuussa ollutta taistelua rajan takana ja kotona täällä meillä.
Mitään eivät suomalaiset työläiset olleet bolshevikeiltä oppineet.
Mikä olikaan lokakuun kumous?... Mitä Suomen sosialidemokraattinen
puolue? Eihän tämä enemmistön johtava puolue meillä ollut mennyt
hiuskarvaakaan yli ohjelmansa. Kuumeisista katukahakoista ja suluista
oltiin toki luettu kertomuksissa, runoissa ja historiassa. Yksi ja
toinen tiesi jotakin Parisista, gladiaattoreista ja Kartagosta. Oltiin
ihailtu taiteilijain tauluja, joissa vallankumoussankarit tukahtuivat
kuuliin, savuun ja vereen. Ihailtiin äärettömästi uljuutta. Jumaloitiin
aatteita, joka kansan nostaa ja paisuttaa kuin ankaran kosken rukkaan
ja laukeamiseen saakka. Mutta ihailua pitemmälle ei mikään järjestö
ollut kyennyt menemään. Puhumattakaan ohjeiden ja osviittojen
antamisesta tässä tapauksessa. Kuin ihana uni oli se heräämättömälle
työläiselle, jonka utuisissa maailmoissa kuvastuivat menneiden
kansain kohtalot ja vaiheet. Mutta käydä tietoisena käsiksi työhön,
mikä historian sääntönä sinulle on annettu, siihen meillä ei voimaa
eikä kokemusta ollut. Niin auliisti kuin vuorikauris saattoi peto
kintereillä tulla. Hengen ja elämänuhkaiseen otteluun tässä murhaavassa
tulessa tuskin enää oli päämäärä. Eihän ollut kokemusta, ei opetusta,
ei osanottoa entistä... Kenen syy?... Kuka vastaa?...

Ihmeellistä kyllä, mutta sitkeästi punaiset viime hetkeen asti
taistelivat. Alttiina kuulille, alttiina tiedon, alttiina taidon
puutteen takia... Joka talosta tässä kumminkin kysymys oli. Parhaimman
puolustuskyvyn pimeälläkin tiellä tässä jännittää tuli. Olihan heillä
elämä ja kuolema oikeastaan yhdentekevää. Kuolema taistelussa, kuolema
antautumisessa! Vain kaksi oli ehtoa:

Valitse hauta, tahi hauta.

Kumpainenkin veivät samaan tulokseen. Mitä muuta valinnan varaa ollut
oisi?... Vastatkaa. Valintaa ei mitään muuta...

Luotettavin, uskollisin tovereista, ystävistä: kivääri, käsipommi,
sitten revolveri. Eivätkö nämä olleet ainoat elämän ehdot,
välikappaleet ja avaimet?... Käydä puolustukseen tyynesti. Mitä
muuta vallankumousmies olisi ajatellut päällekarkaajia vastaan? Vain
taistelun avulla tuli elämänhetkien jako kysymykseen. Ja taisteluun
painuvan soihdun valo ruskotti kauan proletariaatin orjuuden
sysimustassa yössä. Taistelun soihtu vain yksin johtaa kärsivät
voittoon ja valoisiin maailmoihin.

— — —

Tampereen työläisnaiset.

Kuuluisuuteen ja maineeseen kohonneet tamperelaiset naiset, jotka
voivat miesten murentuneen rohkeuden voittaa. Ne samat naiset, joita
jälkimaailman porvaristo on raa'asti loukannut, häpäissyt ja ruokotonta
kieltä heistä käyttänyt, pilkannut ja syytänyt sylkyä ja lokaa heidän
nimensä kaiken ylle.

Näistä taisteluun osaaottaneista naisista totuuden sanoja tietää
aniharva. Historia heistä kirjoittakoon, mainettansa sankarittareista
kuulematta ei saa olla yksikään koti, matala maja, ei kansamme korva.
Kaukainen taru kertoo Kartagon naisten puolustaneen kaupunkiansa
uljaammin kuin aikakirjat muut mistä mainitsee. He yötä päivää jousien
jänteitä punoivat, hiuksensa keritsivät ja kuiduiksi kehräsivät. He
muureille nuolikimppuja kiihkeesti valmistivat. Ja sen jälkeen miehen
rinnalla kilpi ja keihäs kourassa roomalaista vastaan karkasivat.
Yhdessä kaatuivat urosten oivallisten kanssa. Taistelussa tulisessa
muurien alle sortuivat, tahi paloivat kaupungin kanssa armoille
antautumatta...

Niinkö taisteli Tampereen mies tuhon tuimalla hetkellä? Eikö enemmistö
heistä asetta luotaan heittänyt? Tämän näki katkerasti nainen, jota
ihailtu ei ennen oltu milloinkaan. Tampereen työläisnainen, jonka
askeleissa kulki aina alentuvainen osa ja miesten iva ja pilkka, jopa
arkinen ajatuskin... Nytpä vihdoinkin oli hetki lyönyt, tullut päivä
keväinen kelmee, milloin pestään puhtaaksi häpeä. Nyt katsoa saapi
naista urhoisaa mokoma housujoukko mihin tässä kelpaa mies, niihin
"halpa nainen." Hetket kalliit kun kunnian ja maineen paloivat nyt
alttarilla menneen elon, sekä vastaisuuden. Tässä ratkaistavana eikö
osa osattoman nyt, kun sydän löi lujimmin, kiihko oli korkein ja kalpa
kuumin... Jättivät miehet monet paikan — mutta naiset eivät!

Mitä maksoi kurjan elonlieskan lepattaminen kellarin kiviholvissa?
Sammuttaahan viheltävä valkoinen viima sen myöhemmin... Parempi viime
rovioon käydä ja kepalen heittää, palaa pois kirkkaassa loistossa ja
työssä ennenkuin koirana kelvottomana sorakuopille käydä, missä ilkku
ja ivanauru rähinöi.

Ei!...

Tampereen naiset nousivat!

Kotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat.
Ja kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle
ja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja
puolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan
miehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot...
Että vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana
ja eheänä... Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä
Pohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin
Suomen proletariäitien ollut tuuma?...

— — —

Taistelu kiihkeänä jatkui.

Minne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.

Missä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne
vastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti
vahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun
käytiin...




5.

MINÄ OLEN VALLANKUMOUS, SINÄ OLET SANKARI.

Kahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.

Norola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt
aina Maarianpäivän lauantaista asti.

Heidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle
perääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen
ensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui
kokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki
Tammelan raunioihin... Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi
tunnottomana sairaalassa... Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.

Joukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä
enää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista
eivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä.
Samanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen
kuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota.
Sentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe
jälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.

Jäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan.
Uskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet
juoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan.
Tämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi
kahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun
puistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet
Leppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja
Väärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin.
Mies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt.
Miksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja
esikuvaksi meille monille.

Heitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.

Päällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi
ja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta
ja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua
tienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla
tämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun
kaatui... Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina
väikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja
kukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä
tulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui
mieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset... Missä olivatkaan lapset?...
Nehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä... Tämä kohtalokas vaihe, mikä
jokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen
päämäärään, vissiin päätökseen riensi.

Mutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä
vilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi
povesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä.
Se kuiski "minä olen vallankumous, sinä olet sankari!" Toivorikkaat,
taisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat
sittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.

Toisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat
ärtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi
Sirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan
laskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen
katseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti
häipyivät.

— — —

Eräänä iltana Norola oli saanut lepoa.

Odotteli miehineen "suuhunpantavaa" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu
pikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on
kysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan...

Norola nousi ylös teknillisen opiston portaita.

Harmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen,
sinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa
jo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava.
Isällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti
tarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä
pyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla
saarretuksi varastoja sekä väkeä.

Kaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti
enemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola
näki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen
ihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja
paukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään
kysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta
vaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli
kun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos
viitattiin, tahi kädestä talutettiin... Nyt hän tajusi ylipäällikön
käsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa
korviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:

— Keskustele sentään miestesi kanssa... Jaksaisivatko käydä leikkiin?
Jaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?...
Vaikkapa tunniksikin jaksaisitte... Tämän sanottuansa tarttui
puhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa
käsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:

— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi
toista ei muualla miestä... Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä
Norola kuuli Salmelan puhelevan:

— Lepoa tulee joukoillesi saada...

Mitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut.
Ei ymmärtänyt, ei tajunnut... Taukoamatta hänellä pää humisi kuin
honka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua.
Itse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu
ja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa,
seisoi juurillansa vakaana vankkumatta... "Lepoa joukoillesi!" Kertaus!
korvissansa. Lepoa?... Niin oikein!... Lepoa hän juuri kaipasikin.
Lepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli
miellyttäväksi ja rakkaaksi.

Askeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse
hän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, "missä lämpenee."
Sykähtelivät suonet ja sydän.

Kerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian
korjasi päälliköt molemmat pois.

— — —

Yöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.

Vihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut... Mutta
juuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa
kanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi.
Kunnialla kantaa uskotun luottamuksen... Niinpä olivatkin Nestorin
joukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja
suurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella
matalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.

Pinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa
hiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu
Norola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen
tämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset
pois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi
päälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä
vastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina
ja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä
arpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta
takaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta.
He syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.

Edellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja,
mutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat
kiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta.
Sairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi
santaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen
ristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät
itselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta.
Punaisia kaatui kuin heinää... Ääntelemättä, valittamatta, mitään
lausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui
avoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin.
Kolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun
pienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka.
Taistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden
uudelle lataukselle ei ollut aikaa...

Tässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.

Työväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja
"katumattomana." Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie.
Hänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun
tämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan
elämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää,
kaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle... Lepo oli tullut...

— — —

Muistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.

Muistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa... Muistamme
syksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli
poikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki.
Toistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi
osunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut.
Perheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa
vaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman
suljetun maailmansa elivät ja salasivat.

Sirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi
vasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön
kuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin.
Maidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle
painikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin
kehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen
aterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen
määrän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi,
jos taasen katkeruudeksikin...

Saapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja
ontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja
kovaosaisten "onnen" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien
armo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja
vääryyksien vihdoinkin oikenemisesta... Tuomari... punainen tuomari
astui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti
tien...

Norolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon
ääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta
todennut tämän jumalan ääneksi. "Olkootpa sitten seuraukset mitkä
tahansa", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden
päälleen ehdoin tahdoin otti...

Ja nyt... Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.

Näkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen
tekivät...

— — —

Aamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät
tarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat
paraillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt
tarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli
erittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä
itsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni
Korpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet
tietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit
peittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet
täyttivät.

Tarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa
siellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä
asennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin.
Ken sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:

— Pitkäsäärinen punikki...

— Ja laiha.

— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.

— Saatanasti siinä sarvikarjaa...

— On siinä nutike löytänyt leposijan.

— Mutta älkääs... Pojat se elää?

— Eikä elä.

— Elää se...

— Elääkö?

— Eikä eläkään.

— Ei elä.

Joku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli
saanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin
puhellen:

— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:

— Tuhmaa!... Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden
uhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös,
koska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset
nauroivat:

— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki...

— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän
puolessa niitä nyt merkattiin?

Vakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni
kuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.

— Tunnen minä tämän miehen...

— Vai tunnet?!... Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie?
Tarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi
tunnen tämän...

Toiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:

— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.

— Kuinkas sen arvaatte?... Että olisi ollut...

— Rikas aikoinansa.

Tovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin
sanoja tapaillen sanoi:

— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on...

— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa
juojat juoksevat...

— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?

— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat...

— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo...

— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä
myöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.

— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko
valtakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain
hovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa
kaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että
kyllä se köyhä sitten syö!

— Ainahan se köyhä syö...

— Syö se...

— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.

— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se
siihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin
siinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne
ruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla
ja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se
kasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta
hautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla... — Siinä on rasvan puute.
Sama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan...

— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta...

— Ja mato kalvaa vainajaa... Ja, ja...

— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.

Totinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä
kivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat
manttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja
täällä, kunnes puhkesi puhumaan:

— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla
uutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin
suosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla
ehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia
sortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa
olleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet.
Villejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta
tahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu
kannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?... Kuka
olisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi
heitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu.
Merkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot,
ei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä
suunnasta poikkeamaan pois... Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten
sodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen
hevin huonoon osaan tyydy.

Mutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?... Eikö se siinä makaa
Runnilan Aleksi?... No ompas tietenkin... Vai siihen päättyi sinunkin
äijä elämäsi juoksu!

No! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi
saveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.

Korpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja
asetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:

— Ohhoh äijänkakkula... Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta
mekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää...
Kukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut
uskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa
saa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin... Näen
teidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi
kuskaillut?... Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja
kestikevari?... Kevari, viimeinen kevari...

Jääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:

— No, heh, eivätkö olleet punaisia?...

Tähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi,
joka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen
enempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen
esikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa
kohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli
enemmän itselleen kuin muille:

— Vai punikkipäällikkö?... Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä
aletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului...

— Ketäpäs ne muut...?

— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa...

Keskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa
ja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun
asemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku
ylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:

— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon
katolta...? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen
vanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla
äänellä:

— Hivautetaan...! Puhe kääntyi suomeksi:

— Hivautetaan perkkiis... Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat
tähtäintä hieman.

— Vai hivautammeko?

— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten...

Molemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat
tykistön apumiehille:

— Hei siellä töyräällä!... Siellä kaupungin laidassa näette
ryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat
eivät oikein "reiruun" näe, koska se kaihtaa.

Tämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan
sattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät
toimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen
panoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja
valmiiksi "sihdattuna" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt
ominpäin "ruutia" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt
viittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään
ei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa
lapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:

— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!

— Pomo ei ole paikalla...

— No jos ei ole niin ei... Aukaase vain taivahan portit.

— Enkä aukase.

— Anna tänne naruu!

— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut...

— No herrahan sitä sanookin, että verä!

— Ei se ole minun herrani.

— No ja mitä he halajavat?

— Ampumaan kirkkoo...

— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.

— Sitä kai ne meinaavatkin.

— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta
nährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole
käsketty kosken taakse ampua...

— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen,
hajasäärinen, ja lisäsi:

— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?

— Tarkoitti tahi ei... Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy.
Pieksujalkainen huusi ylös:

— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?

Päällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja
tarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä
kuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti
asiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset.
Laukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen
selitti:

— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?

— Ei se ole minun herrani...

— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja.
Niitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.

Tämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin
hän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.

— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.

— En minä laukaise... Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.

— Missä...?

— Ryssän kirkossa...

Pieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä
tempasi:

— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua
sanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa
juuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:

— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!

Käänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales
tykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?... Kukaan ei kysymykseen vastannut.

Kaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna
pölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten
tykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori
Norolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat
ruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin
suojuksiin.

Vastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita
tuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.

Tykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä
kulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni:
Minä olen vallankumous, sinä olet sankari!




6.

ULOSMURTAUTUMISET — ANTAUTUMINEN.

Valkoisten rautarengas vahvistui keskeytymättä.

Piirittäjät olivat saaneet entisten lisäksi kaksitoistatuhatta soturia.
Monen kirjavaa, rotuista ja eri aselajeilla varustettuja. Valkoisessa
renkaassa sulautui sopusointuisesti kansainvälinen porvaristo väreineen
ja univormuineen sulaksi veljeydeksi. Johdossa tässä sakissa oli
saksalaisia sekä valkoryssien prenikkakenraaleja, jotka myöhäinen
Venäjän vallankumous oli aikoja sitten tunkiolle kärrännyt...
Olihan näillä korppikotkilla nyt syytäkin parveilla ja tarjota apua
valkoiselle aateveljelle. Tässä kun jo oltiin kerta punaisen Pietarin
porteilla. Paistoihan bobrikoffilaisaikainen menneisyys monella
mielessä, miten he sapelisenaattiin asti olivat auttaneet toinen
toistansa. Olihan vanha suomalaisuus ja "vot sun tiela" yhdessä
rakentaneet monta ryssäläistä isänmaallista laitosta tähän maahan...
Miksei sitten työttömille kenraaleille sulasta sydämestä mielihyvin
ohjanperiä nytkin annettu. Avosylin tässä kaiken maailman apu ja
orvastelu otettiin vastaan. Mikä vain suinkin tehoisammin tuhota
työläistä voi, se se enemmän oli kuin heimoa, enemmän kuin sukua,
enemmän kuin orpanoita. Valkoisen leijonan vaakunalla leimattiin
kamasaksat, valkoryssät, merirosvot ja purkkimannit. Ja kuka
sikamaisemmin metsäkarjuna osasi karjua Kalevan kankahilla, se oli
isänmaallisinta ja ylösnostattavinta "heimojuhlaa", mitä vuosisatoihin
ollaan vietetty.

Tampereen piiritys oli oivallinen koekenttä.

Täällä intohimot saivat teuhata mielinmäärin. Ja Suomen työmiehestä
oli saatu koekaniini valkoiselle pöydälle. "Kotimaista vihollista"
valtikoitiin lahtarin luvalla...

— — —

Puolustuksessa saattoi vielä olla kahdeksan tuhatta työläismiestä ja
naista.

Kaksituhatta kaupunkilaista oli menettänyt taistelukykynsä, heittänyt
aseensa, palannut koteihin, ehkä muutoin piiloutunut. Kaatuneiden
paikat täytettiin naistarjokkailla, joita reserveissä alinomaa parveili
aseistamattomina. Taistelukykyisten lopullinen luku saattoi nousta
kuudeksi tuhanneksi.

Vihollisen uusien karkauksien ja päälletunkemisten takia kävi asema
yhä tukalammaksi... Punainen esikunta harkitsi asiaa, odotteli apua
etelästä, johon tosin kukaan ei luottanut. Hetki hetkellä kävi
selvemmäksi ajatus perääntymisestä, jossa ehkä olisi saattanut piillä
jonkunmoinen pelastuksen toivo.

Vihollisella oli nyt hallussaan sekä Tammela että Kyttälä, jossa se
kiihkeästi vahvisti asemiansa uuden yrityksen varalta.

— — —

Huhtikuun neljättä päivää vastaan yöllä kello yksitoista yritti
ensimäinen ryhmä ulos. Piti koettaa siitä huolimatta että edessä
saattoi olla varma kuolema, kahakoiminen ja hengenuhka. Yritys
piirittäjiltä ei jäänyt huomaamatta. Sentähden he alottivat vimmatun
ammunnan, Ensimäinen hyökkäys epäonnistui. Mutta kumminkaan
ajattelematta uhreista eteni viisisataa miehinen ryhmä hirveästä
pommituksesta huolimatta. Valkoinen ketju murtui ja sen seurauksena
syntyneestä aukosta etenivät Vesilahden kautta Lempäälään, missä
yhtyivät siellä oleviin punaisiin voimiin. Toinen osa samasta joukosta
palasi Pyhäjärven jäältä takaisin kaupunkiin.

Seuraavana iltayönä läksi seitsemänsataa miestä ja sata viisikymmentä
hevosta varustettuina kuudellatoista kuularuiskulla, kivääreillä y.m.
keveillä aseilla hyökkäämään Näsijärven puolelta saartoketjua vastaan.
Tämä yritys onnistui, sillä valkoiset ampuivat harhaan yön pimeydessä.
Pommit ja kranaatit paloivat nytkin kuin ilotulitukset. Valkoisten
tähtäämät ammukset osuivat hyvin huonosti maaliin, mikä koitui
punaisille onneksi.

Teiskon ja Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Mouhijärven sydämaiden halki
Kulovedelle samosivat piirityksestä päässeet joukot. Hämeenkyrössä
valkoiset uskalsivat panna rajusti vastaan. Kumminkin he tässä
kahakassa kärsivät tappioita. Punaisia oli täällä estämässä suuriakin
voimia. Kirkkoon ja kellotapulin torniaukkoon ylös olivat rähjänneet
ruiskuja.

Porinradan poikki, Tottijärven kautta Narvaan, missä tapasivat punaiset
kiinteät joukot. Täällä olikin asemissa oleva taisteluhaluinen valpas
kantajoukko. Perääntyneet vangitsivat matkan varrella valkoisia ja
kulettivat niitä mukanaan...

Jospa kaupungista ulosmurtoon tällä erää olisi ottanut osaa suuret
joukot, olisivat kentiesi voineet päästä pälkähästä. Mutta kumminkin
on kaupunkiin jääneiden ansioksi laskettava se seikka, ettei suinkaan
lähtö yht'aikaisesti olisi käynyt laatuun. Ja paikalleen jääneethän
juuri hosuivatkin vihollista loitolle siksi kunnes peräytyminen siinä
määrin onnistui.

Seuraavat uloshyökkäykset pakotarkoituksissa kävivät vastaisina
öinä mahdottomiksi. Vihollinen vahvisti saartorenkaan miehitystä
kaikilla suunnilla. Varsinkin siellä tukettiin tie, mistä se äsken oli
murrettu. Alkoipa olla jo täysi työ kaupungissakaan varjella silmiänsä,
huolimatta siitä, että varustusten takana puolustuksessa taisteltiin.

Puolustus muuttui tästä aikain helvetilliseksi kuumuudeksi.

Oltiinhan tähän asti sentään eletty vielä päivittäin ja
vuorokausittain. Nyt oli kysymys vain tunneista taistelun
kestävyydessä. Elämän ja kuoleman arpaa tässä heitettiin. Lopputulosta
katsoi joka mies. Kestetäänkö kenties! vielä tämä peli, vai pyyhitäänkö
lauta ja kaikki on mennyttä.

Vallankumouksen hallussa ollutta kaupunkia puolustavain riveissä
kävi kuiske ilkeänä: "Pakoonko ovat pötkineet?" "Kaupungin alttiiksi
jättivät..." Hampaat lujaan purtuina puuhasivat jälelle jääneet
pyssyjensä kanssa. Toiset niistä olivat puhdistuksen puutteessa, tahi
muutoin paljon ammunnan tähden tahraantuneita ja kankealukkoisia.
Sentähden niihin tuli keskellä kiireenkin antautua, vaivautua
rasvailemaan siellä ja täällä.

Olivathan miesten rivit melkoisessa määrin harventuneet, aseet ja
ammustarpeet vähentyneet. Puolustustyö lisääntyi monin verroin. Se
tehtävä, mitä eilen vielä suoritti kolme miestä oli annettu yhdelle.
Ja se ala patterilla, mitä vasta kolmin keskin puolustettiin, oli nyt
joko naisten hallussa tahi hääri siellä yksinäinen mies. Kumminkin
täytyi puristavan renkaan pakottamana antaa takaisin talo talolta. Eipä
tulleet enää kysymykseen levähdykset ja vuorojen vaihdot. Yhtämittaa
tässä oli oltava ase kädessä ja toiminnassa. Monista miehistä näyttivät
ponnistelut epätoivoisilta. Taistelukyky paikoin tyrehtyikin...
Naiset, jotka vasta olivat alkaneet, paloivat innostuksesta, ja mitä
korkeammalle vaara nousi, sitä suuremmalla syyllä he osanottoon
tahtoivat. Pelkäämättä tähtäsivät he ja laukaisivat. Valittamatta
kaatuivat ja kuolivat. Taistelijoiden rinnalla tahdissa astuivat.
Viimeistä hetkeä kiihkeästi etsivät... Tampereen työläisnainen seisoi
pää pystyssä sittenkin, vaikka jo lahtarit hengenoton hurmoissa
rähisivät.

Antautumisessakin taloihin pakenivat ja sieltä ampuivat. Itsepintaisina
vieläkin vastaan panivat. Mutta sielläpä tuli uusi este heille
vihollisen avuksi. Asukkaat huomasivat kauhukseen lahtareiden
valmistautuvan tykeillä hajoittamaan taloja. Silloin nämä alkoivat
rukoilla ja huutaa, pyytää ja anoa puolustajilta, että heittäisivät
"turhan taistelun." Ilmestyi siis uusi vastakohta.

— — —

Antautumisessa ottivat valkoiset vankeja kuusi tuhatta.

Eroituksetta vangittiin kaikki. Vangittiin nekin pelkurit, jotka aseen
luotaan viskasivat. Kodeissansa heille kohtasi kosto yhtä lujana,
jospa ei vielä kunniattomampanakin kuin ase kädessä olijoille ja
antautuneille. Häpeällinen ajometsästys kulki äänekkäänä rähinöimisenä
talosta taloon ja korttelista kortteliin. Ehdottomassa antautumisessa
eivät mitkään valkoisten lupaukset pitäneet paikkaansa. Eivät pitäneet
sielläkään, missä niistä vakuuttelut oltiin saatu. Taisteluiden vielä
kestäessä sai aikaan hajaannusta ehdoin tahdoin keskustelu ja ajan
hukka. Jospa päämäärästä (haudasta) tietoinen joukko olisi ollut
iskeissä yksimielinen, päättäväinen ja loppuun asti luja oikeutetun
taistelunsa puolesta, ihmiskunnan ja kansan vapauttamisen puolesta,
tuskin loppunäytös sitten olisi sellaiseksi muodostunut kuin se
muodostui kaikessa hirvittäväisyydessään... Olisihan yhdessä taisteltu
kaatuen ja kuollen ollut ase kädessä uljaampaa... ei kuten koiran
kiikkuminen kaakinpuussa.

Tutkien ja tutkimatta, tuomiot olivat samat.

Kuula, kivääri ja pistin valkean luki lakia. Kaduilla, toreilla,
pihoissa ja pimeimmissä solissa kävi teurastus, teilaus armoton...

Mutta vieläkin taisteltiin... Vieläkin siellä ja täällä paukkui ja
kuula kimakasti etsi valkoista miestä. Kaupungintaloa puolustaneissa
kolmessakymmenessä kuudessa oli henki... Sieltä vielä tuli vastaan
tuisku ja murhaava nuoli. Talossa siellä oli heitä alunpitäen ollut
melkoinen määrä ja puolustus jatkui miehuullisesti viime päivän umpeen.
Olipa vihollisen sinne vaarallinen lähestyä... Tässäkin ratkaisi
tykistö asian... Ampua uhallakin talo tykeillä soraläjäksi, sitä eivät
puolustajat säikkyneet... Taloon oli kumminkin tunkeutunut vanhuksia,
naisia ja lapsia... Uhkaan kuului huuto: "Anna tulla lahtari!" Mutta
taistelijoiden sisällä tuli sääli avuttomia ja aseettomia enemmän kuin
itseään, ja niinpä katkerin mielin antoivat elävinä "ruumiin sekä
sielun" lahtarien huomaan.

Vasta seitsemäntenä vuorokautena valtauksen jälkeen sanotaan
"täydellisen rauhan" saapuneen.

— — —

Näin oli käynyt vielä kerta.

Vielä kerta viikingit hakkasivat sapelinsa Suomen vapaan miehen
olkapäähän. Vielä kerta lounaalta teutoonirosvon sotapurret tänne
ryöstöön ja rötökseen tulivat. Itämeren aallot kantoivat kirousta ja
vyöryttivät vainovalkeita liehtomaan. Suomen rannikolle tuhon ja turman
tuojat sotasopaa tarpoi. Kauan, kauan sitten kulkeissansa siemenen
suvustansa saastaisesta piroitteli. Kamasaksojen kylvö vihannoi ja
orasti Pohjolassa. Lumien maassa ruusut valkoiset kasvoivat katkerina
veripellossa kovan ja kolkon kamaran alla. Raatajakansan hiessä ja
harteissa käskijänä kulkenut kopea vieras mies ja verohurtta.

Mutta Kalevan kansan pohjamudista möyrästivät esiin uudet vapaat
miehet. He syvälle sydänmaille jyryn kuulivat. Kuulivat itäisen
talonpojan ylösnousemuksen keväisen jyminän. Tämäpä tantereella
tälläkin uhkas vihan viimoihin viedä vieraan vallan ja voiman. Pohjan
pois puhaltaa uhkaus porvareilta... Elostelijat hölkkäsivät etsimään
apua ulkomailta. Suvulta suurelta ja miekoissansa mainehikkailta apu
lähti. Ehtivätpä parahiksi kuten aina ennen. Ja raakimukset ruoskivat,
murhasivat meidän miestä. Nautoina ja punikkeina teurastivat kotoiset
ylimykset yhdessä vieraan maan rosvojen kanssa kotoisia elättäjiään —
työläiskansaa.

Sanaa olivat saarnanneet, nyt miekkaa sivelivät. Isänmaata ihailivat,
ihannoivat, työläisten isänmaata, ei omaa. Orjuutetuille "ominluvin"
osapalan ottajille irvistelivät, purasivat petohampaillansa.

Kuten aina ennen, niin tälläkin erää oli hakattu maahan paras.

Raatajarahvas oli aivoituksin sekä töin osviittaa oikeuden sekä
rehellisyyden tietä tallannut. Se oli elänyt ja käynyt uraa uskollista
kalevaisen. Mutta orjuus mitä julkein astui vielä esiin. Miksi
ei valoon, vapauteen käykään tie?... Kysyjä kaatui kalpaan sekä
väkivaltaan...

Mutta miksi?

Kulkihan pimeän Pohjolankin kansa nöyryyden sekä alistuvaisuuden
nuhteetointa tietä. Vuosisadasta vuosisataan oli astunut. Oli uskonut
armoon ja ihmisyyteen, luotti lakiin ja oikeuteen paremman päivän
toivossa. Mutta mitä enemmän uskoi ja vuotti, sitä tummemmaksi kävi
toivojen taus. Koettelemuksen kuorma suureni ja yhäkin suureni. Papisto
luki tyyten kuluneita lauseitansa tuhatkerroin. Musta mies syntien
suunnattomien painoa huusi. Veriruskeuden ja paatosten kohu korvissa
kulki. Rahvaassa muhii muka pesiytynyt pahuus ja perinjuurin punainen
piru siinä työtä tekee ja aitaa turmeluksen tarhaa.

— — —

Keskellä kaiken meuhasi maailmansota.

Suuret tapahtumat astuivat esiin. "Kansankavaltajien" parvi uhkasi uida
yli porvarien valheverkoista. Siellä ja täällä tuo verkko ratkeili,
tietoisuuden säteet tungeksivat paahteisina ja hurmaavina. Porvariston
epärehelliset elämisenkeinot lain ja laitosten varjolla paljastuivat.
Syntyi kahinoita ja kamppauksia. Kiihtyivät kansat kaikissa maissa.
Isänmaa-aate selkeni keppihevoseksi, joka takaa vain muutamille leipää
ja rauhaa. Mutta köyhille siitä rakkaus on kaukana. Heidän osansa on
viha, myrkyllinen viha.

— — —

Kolmannen kerran oli Pirkkalan miesten tuho tullut.

Vapaan Suomen työmieheltä ja naiselta riisuttiin häpeällisesti ja
väkivalloin alas se valtikka, minkä historian suuri päivä sille käteen
oli kiidättänyt. Tässä Tammerkosken partailla uusiutui sama verikaste,
joka Nokian virralla uudenvuoden yönä, 322 vuotta aikaisemmin luetaan
murheena historiassa. Sekä tämänpäiväinen että silloinen kamppaus
käytiin Pirkkalan pitäjässä. Mutta myöskin 318 vuotta aikaisemmin
Nokian taistelua olivat Hämeen "pakanat" ynseilleet. Poukkalan noita
johti silloin juosimiehensä tuparien ja tapparain kanssa Paavilaisten
veroherjojen tuville. Tömy ja tuokse siinä silloinkin oli käynyt.
Väinölän partaiset urohot sivakoilla ja keihässommilla liuhtoivat
ja puoliansa pitivät. Taviloilla ja kurikoilla mötkivät tomuja pois
"turkistorakoilta." Lampsivat maahan Kivikirkon rimpsut ja rampsut
yhteen lykkyjen. Karkua ja kanakvyöriä pohatoilla ja papeilla ajoivat.
Pitkin Pirkkalan pinteleitä marina ja vilkas käpälän nosto... Siellä ja
täällä äyhähti ja äyskäs Eesaun punainen pakana. Vallan ottivat, mutta
valtaa eivät enää pitäneet. Teräspaidat vieraat tulivat. Paavin ja
kuninkaan, piispan ja papiston asemiehet voittivat. Herjat "Pirkkalan
punaisen pirun" peijaita pitivät.

Jo silloin äärellä mustan murhan valkoinen kansa riekkui ja tanssi.

— — —

Tänäänkin sama valkoinen väki tanssi.

Verikevään Tampere kylpi kyynelissä... Vimmaisa hengenoton hetki
oli punaisille tullut. Ajojahti kävi kaikkialla. Vikinä ja naisten
avunhuudot tyrehtyivät siellä ja täällä. Kiropäiväin verenlaskuvinkuna
kuului kujilta ja tavaramakasiineilta. Valkoisten sikolahtipäivä oli
muuttunut nyt syksystä ja sydäntalvesta kevään kirkkaaseen aurinkoon...

Tampere oli kerran vielä voitettu.

— — —

Nousee kevät... Pirkkala... Historian iskut uusiutuvat taajempaan.
Välimatkat lyhenevät... Tulee aika, nousee päivä jolloin kurikka- ja
keihäsmies kohottaa kamaran alta paaden. Ryömii esiin manan musta
mies... Kalskaa kilvet... Suhkaa jouset... Käy esiin uudelleen
Pirkkalan nainen ja mies. Sankarisydän lämpenee... Uusi polvi voimia
kokoo... Osattomain oikeus viedään kerta vihdoinkin voittoon... Nousee
poljettu. Nousee Hämeen korvesta talonpoika. Tammerkosken hyöristä
astuu proletaari. Käsikäteen käyvät. Ei voita heitä silloin rosvo...

On silloin kevät... On aamu.




7.

MUUTAMIA MUISTOJA.

Mihin Norolan Martta oli joutunut?

Siihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän
tiedustelun itselleen kuin muille.

Tosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä
olivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä
enemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä
asettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.

Mutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat
rakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas
tyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä
veikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi
karjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha
työläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli
varpusen vikkelyydellä.

Miten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana.
Pitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi
tiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen
niskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin "moukkamiehen."
Mutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi
alinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet
häntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen
unelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin
tällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle.
Ja mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla
rikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin
oli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia
ja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin,
erittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen
mairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia.
Mutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja
yksinkertaista kuten Martta.

Olihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin
mahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa.
Jotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä
ilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet
tuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa
maalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset
suhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki,
sitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän
johtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä
tervettä, että mätäpaiseita.

— — —

Sisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta
Suomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä
apinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen.
Ne tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään.
Manttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa "vanhaa aatelia",
peräisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on
tavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten
kanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja
ylpistyä... Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat
ulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid
käänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.

Kas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset
työläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se
liukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena
lokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua
pitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja
kivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä
oli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat
ajatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.

Sittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta
kalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon
veitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli
sanonut Arvid ujostelevalle tytölle: "Sinun kalasi maistuu kaikista
parhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla." Tyttö oli punastellut ja
väittänyt vastaan: "Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään
emäntää." Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.

Tämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö
osakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei
minkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti
väikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid
jo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä
kirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan
ihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin
pöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty:
"Pikkutyttö Martta Norola." Se oli leimattu ja pantu postiin San
Franciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty
oli siinä: "Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut
onget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan... Iltana
suvisunnuntain."

Kirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat
että aamut... Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa
aukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien
kivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja
penkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle
ja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti... Luki
uudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui
tunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan
veräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven
alta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti
esiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:

 "Kilienkivellä 18.6.1910.

 Isomies Arvid: —

 En uskalla kirjottaa kaikkea sitä mitä sydän mulla sanoo. Siitä
 kortista monta kertaa kiitos... Mutta isä on kertoillut siellä
 Californiassa olevan mammottipetäjiä suuret määrät, simpukankuoria,
 kultaa ja kiinalaisia, neekereitä ja intiaaneja ja että siellä kasvaa
 etelän hedelmät. Oletko näitä hedelmiä syönyt? Oletkos uinut siinä
 punaisten lohien lahdessa? Eivätkö ne lohet ole kaikki paljonkin
 parempia kuin meidän Kalliosaaren onkiahvenet? Oletko tavannut Jack
 Londonia?

 Tässä Kilienkivellä minä olen nyt yksin. Tätä tuskin siellä enää
 muistaa. Rastaanaholle tästä suurin on näköpiiri. Pukkipaimenessa
 vuolit kierokepin leppäsen. Se on nyt siellä kotona katonrajassa
 Rantatuvassa. Meidän vanhalta pukilta katkesi toinen sarvi kun tappeli
 Hakalan pukin kanssa. Nyt sillä ei ole sitä "majesteettia." Vasikat
 ja lampaat huutavat Notkoveräjällä. Täytyy lopettaa. Tuskin tulette
 milloinkaan! Turhaan kai vuottavat täällä. Vissiin olette vallan
 vihanen "sinästä." Voikaa sitten hyvin! Nyt minä lähden juoksemaan...

 Martta."

Neljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.

Tämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö
mennyt koko mokoma lippu?... Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan
odottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään!
Hänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme.
Ulkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa
ja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle
häntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli
kuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi.
Asettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva
miehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi
muistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. "Olkoonpa
omissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä."

— — —

Päivät menivät ja tulivat.

Kansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja
ei oltu vielä sytytetty... Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse
kultakin.

Tapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.

Arvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren
selälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita
kiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli
sinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät
lahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan... Nyt
haulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle
rannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen
saaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina
venheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.

Vaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti
aurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä
tapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten
rannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä
saaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua
tunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen
tekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa
onkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon
mökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:

— Kiitos kirjeestäsi Martta... En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei
ole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt
tehdä.

Punastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana
voitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!... Eikö vuodessa
neljässä vastausaikaa?...

— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!...

Molemmat nauroivat ja Arvid jatkoi:

— Tahdoit tietää ovatko hedelmät, simpukat ja lohi parempia ahvenesta?
Vastaan; Eivät parempia minulle olleet — kenties! muille.

— Turhaa kuvittelua. Te varmaankin olette äärettömän isänmaallinen?

Mies suurensi silmänsä ja katsoi tyttöön, joka puhui
"isänmaallisuudesta." Tyttö jatkoi kiusaillen:

— Ja mikä täällä viehättäisi? Sanokaapa mikä?...

— Martta ei ole koskaan ollut syinnyinmaan rajain ulkopuolella, eikä
tunne...

— Kalaukko on ollut. Hän on kertonut, ettei suinkaan ikävät vaivaa
vaikka meriäkin kulkee ja kyntää jos siellä vain on kyllin kauan ettei
"nahkapoikana" heti kotirannoille kipase...

— Nahkapoikana kipase... kertasi Arvid enemmän ihmetellen kuin
vastatuksensa. Onpas tuolla tytöllä oivat tuumat...

— No sanokaa sitten mikä täällä minua kaipaisi ja mitä te juuri enimmän
ikävöitte?

Toinen mietti, sanoi sitten:

— Oman äidin kirnupiimä. Ja... ja myllärin Leenan talkkunajauhot. Mikä
muu olisi niiden veroista... Tyttö nauroi helakasti:

— Nepäs herkkuja!...

— Nuo kaislikot ja kivet, rannikon pohja jurmuinen, kotilahden
laineiden loiskinta... ulpukat ja ummut... vesi väritön ja kuulea. Tämä
on toista kuin kaukana siellä vihreä savilieju helmiaarteineen... Ja
sitten koti... ja...

Nuorimies ei sanonut enempää vaan käänsi katseensa järvelle kuihtuneen
kaislikon taa. Marttakaan ei halunnut häiritä, leikki vain siinä
savuavalla kepaleella, pyöritti sitä ilmassa ja katseli syvälle tuleen.
Tyttö ei tosiaan muistanut kotia, ei äitiä joista Arvid nyt kertoi.
Tälle totuudelle veitikoiminen ei ollut eduksi. Äänettömyyden jälkeen
nuorimies jatkoi:

— Vaikka en minä ole täällä tavannut juuri sitä mitä olin lapsen
muistoissa kanssani kaikkialla kulottanut. Muuttunut on muuksi.
Kylmennyt ja vieraantunut. Kumminkin sentään... Hän aikoi jotakin
sanoa, mutta ei sanonut mitään, tahi muutti keskustelun muuksi:

— Etkös laittaisi ateriata... Paistamme onkiahventa kuten kerran kauan,
kauan sitten. Sinä olet suuri tyttö nyt, vaikka silloin pieni...

Tyttö vastasi iloisena:

— Pieniä nyt kalamme, eivät silloisen veroisia.

Juoksipa poikakin siihen suoloilleen ja nyt alkoikin reipas askartelu.
Metsästyslaukussa oli Arvidilla aamuselta kirjavarintainen pyy. Hän
laittoi linnusta paistin. Kaivoi sitten kaukaa ostetut onget syvältä
kukkarosta. Arvid oli ne tuonut mukanansa kaukomailta. Anterolle
antoi. Nyt säteilivät tämän silmät. Pyytä paistaessansa nuotiolla
kertoili saapunut kuinka nuoret miehet kulkivat joskus maan laidasta
laitaan. Mitenkä kapitalistien rautateitä "piittasivat", onkivat
kanatarhoista talonpoikain kanoja, joutilaiden joukoissa metsämailla
ne nuotioilla korvensivat, tahi saven sisässä paistoivat. Eihän pataa
parempata kenelläkään selässä. Olivathan aikoinaan villi-ihmisetkin
samoin tehneet. Rehevässä, luonnonrikkaassa maassa, missä kotoiset
eläimet alkuisin villeinä ovat olleet, niin samoin luonto ihmistäkin
houkuttelee luokseen huolista vapauteen. Moni sieltä on palannut
kaikesta kulttuurista esi-isäin asuinmaille. Asiantuntemuksella ja
taidolla Arvid siinä nytkin lintuansa paistoi ja "pommareista" monta
kaskua kertoi. Maan rannasta rantaan kertoi joustavata juonta, pientä
ja suurta, missä oli samoillut. Lapset kuuntelivat hartaina juttua ja
kukaan ei heistä huomannut ukkoa joka ilmestyi joukkoon, ennenkuin
vapajava vanhus päästi äänen ja kanervaiselle kivelle istui:

— Poika, olet kotiutunut. Matkasi on ollut pitkä, kuulemma. Merituulia
monia ja tuimia olet tuntenut... Olenhan tuota minäkin sillä puolen
matkustellut... Arvid nosti ihmeissään silmänsä ja kummissaan
kuunteli, kuinka ukko Välimerestä ja Marseillesta, Brasiliasta ja
Rio Janeirosta, Chilestä ja Valparaisosta, Port Stanleystä sekä
Etelä-Amerikan tulimaasta kertomuksen monimutkaisen alkoi. Yhä
suurenivat hänen silmänsä. Ukko kasvoi hänen edessänsä uljaimmasta
uljaimmaksi, merikarhuista kokeneista kaikista kovakouraisemmaksi.
Milloin keinuilivat Intianmeren aaltoja seiliparkilla, milloin
Kap-Hoornin kärjen ympäri kiersivät kanotilla. Milloin Kongon
rannikoilla soutuveneissä afrikalaisten kanssa kilpaa soutivat ja
näitä orjiksi pyydystivät. Musta mies oli palkkaorjista kapteinille
mieleisin... Kertoi Kalkutasta, kertoi Keltaisesta merestä, Sahalinista
ja Kamtshatkasta. Ja kun nuorimies siinä kertomusta kuunnellessaan
kokoili ajatuksiaan ukosta, muisti hän kuinka kummallinen tämä oli
ollut muisti-iän Arvidille, kuinka salainen ja suljettu luonteeltaan ja
kuoreltaankin. Aavistamaan hän nyt alkoi tämän suljettua salaisuutta.

Tästä aikain tuli heistä erottamattomat ystävykset.

Sekä tämän salaperäisen paljastuksen, että yhteisten harrastusten
vuoksi johtui seikka siihen, että ukon erakkoasunnosta sen jälkeen
yht'äkkiä Arvidin kotiin palattua sukeusi mitä viehättävin,
vaatimattomin ja herttaisin vallankumousnuorison kokoontumispaikka.

Vanhuksen ulkonainen muoto pehmentyi. Umpimielisyys ja yrmeys sulivat
hänessä yhteisymmärrykseen. Ja olihan hänellä, vanhalla miehellä,
vanhuuden illan viime hämärillä leimahtanut sammuneeksi luullun tuhkan
alta uusi kytö. Ja kipinä siitä toivosta sinkosi, mitä ukko yksin oli
kauan povellaan kantanut.

Tämä kerta oli ainoa mitä Arvid Martan kera muistoista keskusteli.

Sen jälkeen seurasivat toimien ja tehtävien kuumeiset ja kiireet ajat.
Millekään muulle ei enää saattanut olla sijaa kumoussydämessä.

— — —

Kas tämä sekä paljon muuta olivat vitkaan vierineet Arvidin
ajatusmaailmassa sen jälkeen kun hän synnyinkodin ja äidin armaan,
sekä siskon kotiin kevätyön hoivaan ja valkoisten valtaan jätti. Se
mille hänen elämässä vapaa-aikoina ei ollut sijaa, eikä hetken ajatusta
suvainnut, astui nyt esiin vaikeimpana yksinäisenä unhoituksen aikana.




8.

ELÄMÄ ON KUOLONSUUDELMA.

Muistamme kuinka Antero ja Arvid ratsastivat pois Pylväistöltä.

Kauas heidän jälkeensä kuului kotikartanolta koiran haukunta.

Heidän suuntansa oli suoraan etelään... Valtatieltä tuli poiketa, koska
vainolainen saattoi karata päälle ja käydä peliin kohta kaikkialla.
Ja kuta pidemmälle yö kului, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tie
etelään sekä itään on kohta kaikkialla katkaistu. Kumminkin kuluivat
penikulmat. Taipale taittui kilometri kilometriltä. Mieli ja murhe oli
keventynyt, ellei outo ajatus jostakin epäonnistumisesta olisi eteen
astunut. Olihan tämä jo kaikki onnen kauppaa. Kiitää joukkojen jälessä
siksi kuin ne saavuttaisi. He tulivat ratsain metsäisen seudun kautta
jo siksi pitkälle, että piti tulla näkyviin ihmisasunnoita. Arvid
katsoi eteen sekä taakse, sitten pysähdytti päristelevän hevosensa,
laskeusi ahteen päällä satulasta ja odotteli notkossa vielä tulevaa
poikaa. Tässä hän tunnusteli paikkakuntaa ja kun pääsi siitä selville,
olikin juuri otaksuttu kirkko lähimailla. Kirkon taustalla metsässä
päättyi oikotie hiekkakuopille, missä lähellä oli haudankaivajan mökki.
Pikaisen päätöksen jälkeen pistäysi poika sisälle matalaan majaan. Ja
kun varmuuden saivat liikuntaan, jättivät hevoset metsään, koska yksin
kotona oleva töllin emäntä ilmotti suuren vaaran väijyvän juuri täällä.
Mutta kun palaamisestakaan omia jälkiään myöten ei ollut kysymystä,
miettivät he kaikin kolmisin mitä tässä oli tehtävä. Ja terhakka
työläisvaimo keksi joutuisasti avun, sekä puheli seuraavaan tapaan:

— Herran huoneesta eivät teitä keksi. Kas sieltä kaikkein vähimmin
osaavat vainota teitä. Neuvoi ja kuiskaili kellotornin kivijalasta,
joka on umpinainen. Kas siellä kellarissa on varustettu aimo
piilopaikka.

Kivijalassa osui irtain paasi neuvon mukaan kohta kouraan. Pimeässä
hapuilivat sieltä ja täältä, mutta muuta kohtaa ei osunut eteen. Tornin
perustuksiin ryömivät sisään. Erittäin ahdas oli tästä ison miehen
tunkeutua, mutta kun se oli tapahtunut ja kivi takaisin tiloilleen
kiskottu, kuuluikin jo maantieltä valkoisten äänekäs melu. Etsiskelijät
nuuskivat kylässä innokkaasti joka talon ja loukon.

Pilkkopimeässä ja ikkunattomassa sokkelossa hapuilivat piilottelijat
kellarin ovea. Ovi löytyi, mutta se oli tuntemattomalla tavalla
tiukasti kiinni. Vanhanaikaiset, paksut rautakankiraudat ja saranat
olivat koristeellisesti kiemurreltu haaroille puoleen ja toiseen. Ne
tuntuivat olevan jykevästi niitatut ja paksun ruosteen vallassa.

Kellotornin pohjakerros ja kaava tuntui olevan alkuperäisen
arkitehtuurin suunnittelema neljään yhtä suureen kammioon. Yksi näistä
huoneista toimitti vainajien kappelin virkaa siihen aikaan kun ei ollut
varsinaista lämmityslaitoksella varustettua leikkaushuonetta. Yksistään
ajatuskin olisi tavallisissa oloissa kammottanut heikkoluontoista
ja pelkoa ihmistä. Arvid muisti kotipitäjän kirkon ja kellotornin
rippikouluvuosien ajoilta, että se oli suhteellisesti aivan saman
tyylinen. Muisti vainajien huoneen ja kuoleman huonekalut. Muisti
kantopaarit, rautalapiot ja kuluneet kanget. Tarkoin muisti kahdet
kantoliinatkin, joista toiset uudet, toiset vanhat. Köyhiä oli laskettu
hautaan kuluneilla, reuhkasyrjäisillä ja virttyneillä liinoilla, kun
taasen rikkaita ja arvohenkilöitä uudemmilla, joista toinen syrjä oli
valkoinen, toinen musta. Muisti vielä "siunatun mullan lapionkin."
Vallan hyvin muisti Arvid mitenkä oli yhdeksän vuotiaana, viluisena
talvipäivänä ollut Isänsä viime matkalla. Muisti kutka olivat olleet
mukana, kutka mitä ja kuinka sanoivat. Muisti tarkistaneensa kaikki
nämä kuolemankojeet.

Niiden käsittely oli saanut aikaan kummallisen kammon. Mustat paarit
olivat olleet korkeajalkaiset ja kohtuuttoman puisevat. Miten paksut
jalkain alapäät? Tuntuipa kuin kuolema itse ne olisi rakentanut Tuonen
mustassa tuvassa. Oli tuntunut kuin olisivat olleet kootut suurista
kuolleiden luista.

Olihan niillä kotipitäjän ruumiskantopaareilla saatettu monta vainajata
lepoon. Selvät kulumisen ja paljon käyttämisen perstaantuneet kohdat
sen osottivat. Kaksitoista miestä oli isää osavasti ollut kantamassa.
Pylväistön koturi-Oskari oli heitä kovasti etukäteen varottanut
kompastelemasta, tahi muutoin huonosti tätä työtä tekemästä. Ja
jykevästi sitä sitten jykeviin paareihin olivat väkevät miehet
tarttuneet kiinni. Isä oli siellä korkealla, mustassa nikkari-Jussin
tekemässä honkalauta-arkussa. Kirstu oli huojahdellut pahasti, koska
kaikki astuivat eri jalkaa kohti kirkon suurta läpikäytävää... Kyllä
tämä oli väkevä ja kova joukko yhdeksän vuoden vanhan pojan mielestä.
Missään muualla ei hän sellaista kulkuetta ollut nähnyt paitsi siinä
kuvaraamatussa, jonka isä itse eläissään vasaran alta oli huutanut
Ala-Kolhin muorivainaan avisioonista. Tässä tukevassa puukantisessa
kirjassa muisti poika nähneensä yhtä jyryn kulkueen kuvassa kuin siinä
viittoihin puetut israelilaiset kantoivat voitonliiton arkkia...

Siinä pilkkosten pimeässä kellotornin kivi sokkelossa hetken istuessa
olivat Arvidin silmäin ohi kiitäneet kaikki nämä lapsuusaikaiset kuvat.
Mutta vierellään olevan pojan kosketus hänen käsivarteensa herätti
nuoren miehen tällä erää ikävään arkiseen todellisuuteen. Miehuus oli
hänet jo saavuttanut ja mikä edesvastuu? Mikä ääretön velvollisuuksien
ja pettymysten kiviraunio paasi paadelta kasaantuikaan alituiseen yhä
korkeammaksi ja uhkaavammaksi hänen harteillensa. Hapuiltuaan lattiata
pään päältä löytyi luukku, jonka kautta molemmat nousivat vaivalla
koleihin, kylmiin ja kolkkoihin huoneisiin. Ja osavasti, kuten Arvid
oli aavistanutkin, olivat kapineet saman tapaiset täälläkin paikoillaan
aivan kuten ennen muinoin kotikirkossa. Vankoissa honkaseinissä ei
ollut ainoatakaan ikkunaa. Kylmän, sammalettoman varan kanssa hakattu
jymy rakennus kajahteli korkeana ja tyhjänä pienestäkin kolahduksesta.
Pohjakerroksen paksuissa väliseinissä ei ollut ovia eikä pihtipieliä.
Aukot olivat siltäseltään sellaisina, millaisiksi ne kirvesmiehet
alunpitäen olivat jättäneet. Yhdessä seinässä teki toki harva,
pystylautainen yksinkertainen lukuton luukku oven virkaa. Raapaistun
tulen valossa he kurkistivat tänne sisälle. Puolikasvuinen poika
kauhistui, sillä siellä seisoi puisia pyhäinmiesten puumuumioita. Nämä
puuapostolit muistuttivat vielä niitä katoolisajan aikoja, jolloin
niitä palveltiin ja jolloin niillä kirkkoja koristeltiin. Myöhemmin
oli uskonpuhdistus ne riisunut alas ja korjannut kirkon seiniltä tänne
pimeään kellotornin loukkoon. Huolellisempi kokoelman tarkistelu
osotti, että sinne joukkoon oli saanut tehdä seuraa myöskin pari
ulospalvellutta ja puoliksi lahonnutta vaivaispoikaa. "Vaivaspyssyjen"
tökerösti tehdyt kasvot oli ajan hammas halkeillut ja taivastuttanut.
Tavallinen kylänikkari oli koettanut panna parhaansa ja etsinyt
ulkomuistilta ihmisen muotoa, jotta olisi kirveen ja taltan avulla
voinut piirteet taiteilla tukevaan puupölkkyyn. Niinpä olikin anelevan,
laihan ja kurjan kerjurin sijasta sattunut tulemaan tavattoman
lihavakasvoinen "kirkonäijä."

Muistuipa siinä mieleen kertomus vanhoilta ajoilta, että juuri tämän
seurakunnan kirkon olivat rosvot ryövänneet sanomattoman monta kertaa.
Ja joka kerta oli vaivaispoikakin tullut tutkittua. Ja kun nyt
katseli noita "ryöstetyltä raukkoja", oli niitä aikanansa todellakin
teräaseella ulkoinen tuholainen pahoin tärvellyt. Myöhemmin oli niitä
raudoituksen avulla kyhätty kokoon.

Seinillä oli siellä ja täällä puisia kolmihaaraisia kynttilän
kannattimia. Seinustalla hämärästi tuntuva, lyhyen lieskan avulla nähty
taidemaalaus. Helvetti siinä sisuskotasiltaan oli pantu puitteisiin.
Sarvipäitä piruja ja perkeleitä hääräili hiilihankoineen...

Poika pelästyi kaikesta tästä ja tarrasi sylin kaikin aikamiehen
vyötäisille kiinni. Sen kynttilän pätkän avulla jonka he löysivät
korkealle asetetusta puisen kattokruunun koukusta oli heillä kylliksi
mahdollisuutta tutustua tähän pimeyteen, missä kättä myöten sokkoilivat.

— — —

Vainolainen piti kirkon ympärillä ja kylässä ajojahtia.

Suursiivouksen seuraukset alkoivat kylän raitillakin näkyä ja kuulua.
Huutoja, itkua ja laukauksia. Kaiken yötä elämöivät hevosilla ajavat
miehet maantiellä. Hätähuutojen seassa lauloivat juopuneet jotakin
rekilaulua, tahi suoraan raakamaisia sotalauluja. Kiinni saatuja
punaisia ajettiin ulos. Riemu ja verenhimoinen vimma valtasi tämän
tienoon. Hevosia ja mieskuormia kulki äänistä päättäen kirkon sivu
metsään sorakuopille.

— — —

Tässä asemassa ja ulkonaisessa tietämättömyydessä sekä kauhussa olivat
nämä kaksi ihmistä olleet värisemässä kylmässä kellotornissa. Vilussa
ja kärsimyksessä he saivat olla kaksi päivää ja kolme yötä. Korkean
rakennuksen eri kerroksissa kierrellen ja kuikkaillen he kuluttivat
aikaa. Lämpöisikseen liikkuivat alinomaa portaita milloin ylös,
milloin alas. Korkeimmasta huipusta he saattoivat nähdä koko laajan
ympäristön sikäli kuin kellohuoneen suljettujen luukkujen raot siihen
antoivat myöten. Oli selvää, että valkoiset joukot herrastelivät ja
hallitsivat kylää. Kirkonvartijan vaimon näkivät he vangitun. Valkoinen
asemies kuljetti hänet pois, koska ei hän osannut sanoa mihin hevosten
omistajat olivat hävinneet. Vaimo oli sisukas. Ei uhkauksista eikä
pieksännästäkään suostunut sanomaan töllin takana hiekkakuopilla
olevien hevosten omistajia, vaikka jäljet päivänselvästi johtivat
haudankaivajan mökkiin. Piiloutuneet saivat niinmuidoin olla oman
onnensa nojassa kenenkään heistä tietämättä, tahi apua arvaamatta.

Kolmannen päivän iltapuolella huomasivat lymyyjät korkealta tornista,
miten kaukaa järven jäällä kirkkoa kohden saapui jono hevosia.
Hevosroikka lähestyi hitaasti kylää. Lähemmä saavuttua saattoi reissä
olla jotakin loimilla peitettyä... Ja kaiken ihmeen ja kumman vuoksi
ne pysähtyivät kohdalle ja käänsivät kuormansa suoraa kellotornille.
Vanhan ja entisen hautaustavan mukaan ei tässä kylläkään olisi ollut
mitään ihmettä. Olihan reessä edimmäisessä musta kirstu.

Ylitse kivisten ja korkealle johtavien askelmain, sisälle kellotapuliin
kävi heidän kulkunsa. Seurue oli sanatoin ja suruisa. Vahvasti
ruostuneen lukon avasivat ja Tuonelaan tulijat kantoivat sisälle.
Sanattomina ja kauan kantoivat. Kuinka pitkä aika se ja kuinka paljon
heitä mahtoikaan olla? Rikirintaiseen riviin, pitkälleen siihen
lattialle, kylki kylkeen he kunkin säännöstelivät.

Piileksijät hätääntyivät jäämään ylös.

He pujottelivat ylhäällä kolmannen lattian päälle vinottain, poikitse
ja pitkinpäin olevien paksujen ryhtäysparrujen sokkeloissa. Siellä
suojissa he seurasivat tapahtumia alhaalla, kuuntelivat kolinaa ja
kuiskailevaa puhetta. Ja vihdoin kun vainolaiset toimituksensa tehtyään
paiskasivat raskaan, vuoritetun ja raudoitetun oven jyrinällä kiinni,
tuli tornin alakerta jälleen pilkkopimeäksi. Ruosteinen salparauta
sorahti pahalla vikinällä kahdesti kierrettynä lukkoon. Tämä kaikki
rauhoitti jälleen ja toi mukanaan helpoituksen huokauksen.

Päivä kului iltaan.

Tänään tuli tuskin mitään muuta muutoksia asioissa. Kiihtyvä nälkä
muuttui kumminkin polttavaksi tuskaksi. Ajatellessakin ruokaa valui
vettä kitalaesta kurkkuun ja tuntui kuin olisi ollut tarpeen imeä
omia sormiansa. Visusti alettiin miettiä keinoja ensiyöllisestä
poistumisyrityksestä. Poislähtöön houkutteli sekin, että vihollisen
valppaus ihmisjahtiin alkoi nähtävästi laimeta, tahi sitten olivat
oletetut otukset kaikki ansassa. Mutta ennenkuin illan myöhäinen hämärä
lakkasi muutamista seinänraoista kumottamasta, oli päätös pakoilijoilla
valmis. Hitaasti laskeusivat he alas sinne missä vastatuotujen
vainajien tiesivät olevan. Ketä ne olivat, siitä ei heillä ollut
vähääkään halua ottaa selvää. Pääasia oli päästä tavalla tahi toisella
sieltä kautta lattialuukulle. Kättämyöten he hapuilivat pimeässä
paikkaa tarkoitetun luukun luo tullakseen. Kumminkin huomasivat he
kaikeksi vastuksekseen sille paikalle kirsturivin ladotuksi koko
lattian pinta-alan täyteiseltä.

Tässäpä ei ollut muuta keinoa neuvoksi kuin käydä niitä varovasti
siirtelemään... Siinä puuhaillessaan pidätetyillä henkäyksillä ja
ähinällä arkkujen kanssa hätkähtivät molemmat miehet jotakin ääntä,
minkä oivalsivat ulkoa kuuluvaksi. Tämän jälkeen oltiin erittäin
hiljaa. Seisottiin toisjalkaa hengittämättä juuri siinä mihin asento
sillä hetkellä sattui. Mutta kun mitään ei kuulunut, kuiskasi Arvid:

— Pelkäätkö...? Poika ei vastannut. Toinen uudisti:

— Kuolleita... tarkoitan? Rohkeutta teeskennellen kuiskasi tämä:

— Enkä minä niin pelkääkään...

— Jos pelkäät, kuulee korvasi väärin, sillä minä en kuullut mitään.

Taasenkin yritettiin, mutta yhtä huonolla tuloksella. Syntyihän jyrinää
sittenkin. Kirstuja oli kerrassaan liian paljon. Niillä ei ollut tilaa
muutoin kuin siirtää koko huoneen levyinen rivi, joka oli aloitettu
toiselta puolen seinän viereltä. Siinä tapauksessa piti liikutella joka
ainoata kuollutta. Ja kun tästä osa oli tehty, osottausi tila sittenkin
pieneksi. Senpätähden päätti voimakas mies käydä käsirysyssä mustaa
komia keskeltä kiinni ja nostaa niitä muutamia toisten päälle poikiten.
Tässä ensimäisessä painiskelemisessa oli tarakkaa, sillä olihan ruumis
suuri ja painava. Mutta nytpäs kuului kuin kuuluikin seinän takaa
selvää ääntä. Kuuluipa ihkailmeistä rahinaa... Kirstu sylissä kuunteli
mies maltillisesti. Molemmat kivettyivät siihen paikkaan. Sydän läpätti
ja uhkasi lujilla ja harvoilla iskuilla. Korvia huumasi kun kuului
selvän selvästi, että siellä ulkona myöskin osattiin olla ovelasti
hiljaa... Mitä tehdä. Eihän siinä väkeväkään voinut tuntikaupalla
suurta ruumiinrökälettä polvien päällä kometoineen päivineen punnita,
täytyi hiljaa laskea... Laskea hiljaa, niin hiljaa kuin putoavan
höyhenen sammaleiselle maalle. Ja kun se oli tehty, aprikoi Arvid
kolmea ajatusta: Joko juosta ylös korkealle torniin, rynkästä luuku
väkivalloin auki, tahi asettua ovelle huimaan taisteluun... Vaikkapa
arkun kansi kouraan... Mutta sittenkin, sittenkin tuli siirtää häthätää
kirstuja, ehkä se oli luonnollisin ja viisain keino. Mutta ennenkuin
se ajatus oli valmis, kuului liikettä ja nyt päättivät he paeta ylös
kaikessa tapauksessa.

Ulkoa kuului todella askeleita... Poika takertui toverinsa vyötäisille,
juuttui kiinni kuin takkiainen. Arvid irroitti tämän kädet väkivalloin,
päättäväisyydellä, nosti kirstut luukun päältä toisten päälle vähääkään
välittämättä kolinasta ja sanoi sitten:

— Sinä pakenet kivijalan kautta... Minä tappelen täällä heitä vastaan.
Sitä sanoessansa hän tempasi luukun auki. Nousseen kannen päällä oli
lähemmän kirstun kulma, josta seikasta tämä sysäytyi kyljelleen. Kansi
irtautui arkusta ja vainaja kierähti lattialle... Nyt kuului ulkoa
koiran haukuntaa. Maantiellä kulkevain hevosmiesten huudot sekausivat
kuuluville kellotornin toisella puolen:

— Tuota seinää se raapii...

— Kummallista!...

— Mitä se oikein siitä tahtoo?

— Ihmeellistä se on...

— Ei koira koskaan tyhjiä urise.

— Mutta minä otaksun, että ovat koiran isännän tapuliin tuoneet.

— Jopa varmaankin.

Koira haukkui ja vikisi, hyppeli tapulin seinää vasten kahta
kovemmin kun huomasi hevosmiestenkin siihen sekautuneen. Ajajat
pysähtyivät. Joku asteli lähemmä. Huutelivat toisilleen jotakin sisälle
selittämätöntä... Poika joka oli kiivennyt tavalliselle paikalleen,
mistä ylhäältä rapulta saattoi nähdä ja kuulla paremmin alkoi hätäillä:

— Siinähän on se Mäkinen ja se herra...

— Kuka on?...

— Se herra joka syksyllä kerran tuli Pylväistölle ja Katarinan kanssa
läksivät... Nyt oli toinenkin tullut sinne ylös ja molemmat sihtasivat
pian pimentyvään iltaan ulos. Mutta poika jatkoi:

— Siellä menevät!... Eivät saapuneet... Siellä ulkona onkin meidän
Vahti. Minä tunnen sen vikinästä vaikka en näe. Se on haistanut jälet
ja tullut... Arvidin täytyi todeta sama huomio. Oma koira se oli eikä
mikään muu. Poika kipasi alas ja hyväili puheillansa ystäväänsä:

— Vahti sinä... Vahti... Ole hiljaa. Nytpä koira päästi oikean möläkän,
alkoi hyppiä ja haukkua, vikisi kuin vimmattu. Sisällä olijoille tuli
tästä hätä. He toruivat koiraa sanoilla, mutta tämä ei ymmärtänyt ennen
kuin sisältä kuului kovia sanoja ja uhkauksia. Antero läiski vyötänsä
seinään, uhkaili:

— Vahti!... Ellet lakkaa, pieksen... Koira ottikin tämän onkeensa,
lakkasi hiljaiseksi ja pakeni loitommalle.

Äänettömyyden jälkeen hääri Arvid hiljaa. Hänen aikomuksenaan oli
asettaa vainaja takaisin leposijoilleen. Mutta poika oli itsepäinen ja
vaati että heidän on heti paettava tästä kolkosta kortteerista.

Rauhoittavasti puheli toinen:

— Ainakin on vainaja nostettava teloillensa takaisin. Turhaa pelätä
Antero. Mutta ennenkuin tämä oli rohkaisevan lauseensa sanonut loppuun
asti, karkasi poika uudelleen kiinni suojelijaansa, hoki:

— Liikkuu... Liikkuu! Se liikkuu...

— Mikä?... Mikä liikkuu?!

— Se siinä liikkuu...

Arvidin kävi poikapoloista sääli. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa.
Olihan hän lapsi. Isällisesti sulki hän tämän syliinsä. Nälkäisenä
ja viluisena, peloissaan ja päällepäätteeksi tapahtumain vaiheet
muuttelivat ja järkyttivät. Kolmessa vuorokaudessa kokematon poloinen
näivettyi ravinnotta ja värisi yhtämittaisesta vilusta sekä kohoavasta
kuumeesta. Ja vaikka hän olikin kuinka monasti kehoittanut poikaa
poistumaan ja koettanut selitellä, etteivät valkoiset lapsille mitään
tee, niin tästäpä ei ollut vähääkään apua. Mitäpä tässä vaikeassa
asemassa muuta olisi lopulta voinut tehdä kuin heltyä.

— Koetahan kestää hetkinen. Yön aikana yritämme hankkia jotakin
syötävää... Mutta Antero jatkoi kinasteluaan:

— Etkö usko?

— Mitä usko?

— Että se liikkuu.

— Mikä liikkuu?... Eihän tässä pimeässä näe minkään liikkuvan. Silmäsi
vain valvonnan takia näkevät väärin. Sinulla on heikkoutta. Sydämesi
lyö liian kiivaasti. Toisinaan se tuntuu aivan pysähtelevän. Kaikki
aistisi ovat ärtyyntyneet... Päästä hyvä poika irti ja laskeudu
luukusta alas.

Mutta poika oli nyt joko menettänyt kaiken entisen rohkeutensa, tahi
sitten puhui totisen totta, pitäen tiukasti kiinni havainnoistaan.

— Ei minun silmäni näe väärin. Se liikkui... Nyt ei auttanut muu kuin
piti pojan rauhoittamiseksi tehdä jotakin. Piti yrittää muistella ja
kertoa. Arvid haasteli tilanteesta missä he tällä erää ovat. Ja että
sankarillisilta miehiltä vaaditaan urhokkaisuutta ja rohkeutta, mielten
lujuutta sekä järkähtämättömyyttä. Ja että valoisa toivonkiven saattaa
löytyä heissä itsensä voittamisessa ja terästämisessä. Arvid jatkoi:

— "Jospa kuollutta käsin koskettaa", oli minun äidilläni tapana sanoa,
"rohkaisee se kokonaan pelkäämättömäksi." Ja vaikka hän esitteli yhtä
ja toista, ei siitä ollut vähääkään apua. Ja kun pojan lohduttaja
siirsi lakanaan käärittyä vainajata sen verran, jotta olisi voinut
pojan laskea ales, havaitsikin hän ruumiin todella olevan sulan ja
notkean, ei jäätyneen eikä kankean kuten oli olettanut. Huomasipa
tässä aikuinen mieskin jotain eriskummallisempaa, mitä pilkkopimeässä
ei voinut selittää. Nyt ei hänkään enää puhunut mitään. Hän vaikeni
kokonaan vastaamasta pojan kyselyihin. Molemmat laskeusivat alas
ilmaavirtaavasta kylmästä luukusta. Lattian alla kysyi poika:

— Kuuluiko se? Eikös kuulunutkin?...

— Jotakin luulen... Mitäs muutakaan olisi voinut toteen asiaan vastata.
Tässä syntyi outo, odotuksen hidas kiusallisuus. Poika tahtoi paikalla
pois, kyseli:

— Miksi emme sulje luukkua?

— Joutaa olla auki... Ajattelin mennä sijoittamaan vainajan. Tässä
sukeusi miehen mieleen eräs vissi ajatus, josta hänen miten hyvänsä oli
otettava selvää. Koira siellä kivijalan ulkopuolella vikisi ja raapi,
eikä malttanut olla ilmoittamatta itseänsä. Antero kiskoi pienemmän
kiven seinän alta sisään. Palkkioksi hyvästä työstä nuoli Vahti pojalta
nenän ja pisti pusun.

Yht'äkkiä ylhäältä permannon päältä selvisi tuskin kuuluvata kahinaa.
Hienon hienoa se ääni oli. Se muistutti liinavaatteen liikuntaa. Olipa
kuin pitkä ja pidätetty tuska siellä tyrehtyneenä vaikertaisi. Nyt oli
poika jo rohkeampi. Tällä erää hän tahtoi näyttää uskaliaisuutta eikä
hätäillyt sanomaan mitään. Kietoi kumminkin käsivartensa pitkäkarvaisen
Vahdin kaulan ympäri ja kuiskasi:

— Kuuliko setä?...

— Luulin kuulleeni. Ehkä hiiret juoksentelevat...

— Eikä ole... No eikös nytkin?...

— Jotain luulen kuulleeni. Jokainen sekuntti oli siinä kuin ajanjakso.
Arvid mietti, mutta ei osannut saada aivoihinsa järjellistä
alkutekijää. Aatokset pysähtelivät sinne ja tänne. Vilkkaasti ne
pyörivät, mutta vaeltamaan eivät kyenneet, eikä todellisuutta etsimään
käydä. "Puu se pysyy liikuttamatta siinä mihin se kaatuu." Ja kun
taasen hänen mielipiteensä selvisivät eräästä seikasta saattoi hän
pojalta kysyä:

— Jäätkös koiran kera tähän, tahi ehkä pistäyt kirkonvartian mökissä?

— Ja mitä setä tarkoittaa? — Nousen luukusta sillä aikaa ylös.
Asettelen vainajan paikoilleen ettei huomiota herättäisi. Oleskelumme
täällä saattaa ilmaista tien jäijillemme. Ottavat kiinni. Poika ei
voinut heti vastata. Silloin jatkoi toinen:

— Tahi mitäs arvelet, ellei hän olisikaan kuollut? Olisi valekuollut,
tarkoitan. Poikakin innostui otaksumaan. Mutta kaiken takeeksi kysyi:

— Ei suinkaan setä tiedä jos kuolleet kummittelevat?

— Kuolleet kyllä eivät kummittele.

— Minä uskon sedän sanoja.

— Ja mitä sitten tahtoisit sillä?

— En minä sitten oikeita kuolleita... Mutta miten tämän selittää?

Aatosti mies, uskoi pojalle oman johtopäätelmänsä:

— Jospa tuo tuolla ylhäällä ei olisikaan kuollut...

— Että eikö ruumis?...

— Ei olisi, vaan valekuollut ja...

— Todellakin!

— Ja minä otan selvän asiasta. Sinä poju lähdet hiiviskelemään täältä.
Hankit apua. Kenties tuolla mökissä saattaisi hyvinkin olla, tahi
sitten kylän alapuolella töllissä... Neuvojansa antain hän samalla
irroitti varovasti paaden pois, josta poika ja koira pujahtivat ulos
pimeyteen. Itse hän miehevänä ja rohkeana otaksumastaan hyppäsi
luukusta lattian päälle.

— — —

Tulitikku paloi lyhyesti.

Lattialle pudonneen karren hehkussa saattoi nähdä valkoisen olennon
istuvan siten, että kasvot käsiin kätkettynäkin miehelle selventyivät.
Sitten lankesi musta varjo horjuillen ja kaikki oli pimeätä.

Mitä kaikkea siinä koleassa Tuonen porstuassa tapahtui?

Mitä oli rohkea mies nähnyt?... Minkä tähden tämä varmuus ja voima
herpautui. Ja vahvimmista vahvin ihminen vaipui alas... Mitä merkitsi
hiljaisuus?... Mitä mykkyys? Mitä vaimea vaikerointi? Mitä nyyhkintä?
Mitä valitus tyyni, kuulumaton kuin emosta eksyneen peipposen uupuva
liikutus? Sysimusta kuoleman kammio valitti. Kaukaa Tuonelan tieltä
saattoi kuulua eentyvää onnettomuutta. Luiset käsivarret kantoivat
ennenaikaista saalistansa. Hämärään manalan korpeen kulki kuoleman
hukka ja raahasi mukanaan rakkainta rakkahista, kauneinta kukkaa
elämästä, työläistytärtä talutti. Teilaajan tylsä ase oli immen
tuintanut ja syysyön sumuun suistanut. Tämä tässä oli enemmän kuin
ihmisen onnetoin ääni. Se valitus vaikeimmista vaikein... Kaiken
katkonaisuuden keskeltä tuli tuskin kuuluville:

— Martta... M-a-r-t-t-a...

Hitaasti koukistui jäntevä käsi. Hiljaa hyväili vaikertaja
kuolemanmorsianta. Tahtoiko tuokin käydä tähän lepoon rinnallensa?
Tahtoiko irti omansa, riistää ja takaisin tuoda Tuonen tanhualta?
Unelmiensa salaisimmista salaisimman tapasi kylmänä tässä. Uhri tämä
oli liian kallis "isänmaan ystävien" alttarilla. Elämän ja hengen
nuorena riisto on kuin karitsan teurastus ja hengen huutavan hukka...

Tuskainen, kuuma hengitys läheni jääkylmää poskea. Värisevä kosketus.
Se kosketus totisesti oli ensikertainen. Se oli viaton, puhdas ja
pyhä. Elämän ja kuoleman suudelma se oli yht'aikaa. Ensimäinen sekä
viimeinen... Tätä määrää varten nämä kaksi olivat ilmaa hengittäneet.
Tätä varten kaiho ja kaipaus. Tätä varten ilot ja surut, murheet
ja riemut elämässä rikirinnan jaksettiin. Tieto tästä sydämen
salaisimmassa sopukassa virvatulenakin valoi kultaa ja loistoa keskellä
kurjuutta. Se syttynyt kipinä jaksoi syyspäivän pilviseen sumuunkin
tuoda aurinkoa ja kirkkautta. Salattu sana oli siellä syvällä itse,
rakkaus. Eikö sitä varten kevät herää? Eivätkö ruusut puhkee? Eivätkö
kukkaset tuoksu, eivätkö linnut viserrä ja laineet läiky sekä lammet
päilyile? Kas eikö elon mitta ja määrä ole kehdosta hamaan hautaan asti
ihmisen ja ihmisen vihan vastakohta. Raatajan sielu, eikä pyhimyksen
siivekäs henki, on paikka puhtauden ja hyvyyden. Elämä on itse rakkaus,
jossa loistavat aamujen säteet, iltojen rosoiset ruskot, sinivuorten
sillat, kaartuvat avaruuden holvit, kuultelevat kultapilvien kehykset,
tähtitaivaan himmeys ja kirkkaus. Unohtumattomain päivänpaisteiden
heijastus olkoon lemmen uumottu ikuinen usko jonka edessä väkevinkin
taipuu, lujimmista lujin lukko ja linna avautuu, uros iäkäs nuortuu ja
vanhuksen valkohapsen selkee katse, keventyy jalka.

Ihmisaistimusten yhteinen kohtalo yhdistyy rakkaudessa. Rakkaus
on taivas, viha ja helvetti. Metsän puut ja suhina siitä sinulle
sanelevat. Eläinten äänet, ihmisten ilmaukset ja sanat silmäyksen
senlaatuisen ymmärtävät. Huuhkain ja korppi, kyy ja kalkkalo kutsuvat
toisiansa. Niin myös ihmissydämet sulavat... Vanhat ja nuoret, rammat
ja vaivaiset kutsuu rakkaus ikuisesti pulppuavan metsäpuron rantaan,
kutsuu kunkin osaansa ottamaan. Kenties, kenties monilla inehmoilla on
kaunein ajatus ja aika ohi eletty ja elävät enää eväistä, muistojen
maailmoista. Toisilla taasen väikkyvät kaikki vastaisuudessa ja
huomenessa.

— — —

Tuntuipa miehestä murheen iskemästä siltä kuin rakkaus ei olisikaan
kuollut, vaan että se vienosti sanoina ja ajatuksina sointuisi
korvissansa näin:

— Vaikka olemme kuolleet, niin siltäkin me elämme. Kuulen ijäisyyden
pauhaavan. Merten valtavina kuohuina tulevaisuuden kansat nousevat.
He elävät voimassa ja mahtavuudessa. Sikiäneisyyden katkeamattomassa,
alituisesti uudistuvassa vaihteessa asuu elämä. Tulevaisuuden aatteille
ja toivoille rakentuu huomen. Elää saamme asiamme puolesta, ei vihassa,
mutta ylpeydessä. Vanha, lahoova vaipukoon himoihin ja alhaisuuteen.
Hekumoissa veren ja raiskan käy heillä esiin turma. Kanssaeläjänsä
elinehdon ja osan saalistaja, kiromerkin ja tuomion tuo. Rakkaus
itsekkyyttä pakenee, mutta ihmiskunnan pelastaa ja voittaa se ken sen
askeleissa käy. Taisteluja ja tappioita tulee voittajien uhota ja
uskaltaa. Kuinka mahtava onkaan taisto tää ja voitto!... Oi maailmaa ja
aikaa, että läpi tämän kaiken jaksaa!... Oi sitä aikaa jolloin ihminen
ei ole ihmisen orja! Proletaarin on se valta ja nouseva voima!

Sammuivatko sanat? Mielikuvatko kaiken elävänä loihtivat esiin?...
Mutta yö tuuli kohisi ylhäällä tyhjässä tornissa... Kolea kuolleiden
asuinsija tuntui elävästä ihmisestä puistattavalta... Oliko, kysyi
hän itseltänsä, hän ollenkaan järjillä? Mitä tämä kaikki merkitsi?...
Ilmeissäkö eli, vaiko pahassa unessa? Tavatuin tapahtumako eteen
yht'äkkiä aukeni? Onnettomuuden onnettomuusko yht'aikaisesti kaiken
vastuksen ja pohjimmaisen kivun ennen kaiken katoomista tahtoi
antaa?... Ei vastausta.

Näitä mietti, ja ratkaisua hetken, jopa toisenkin turhaan uumoi.
Kohmeen ja kummastuksen kangistama mies mietti murtuneena, kunnes
tempausi aatoksista irti ja ulos yhtäpäätä nyt tahtoi rientää tästä
kauhistuksen paikasta.




9.

SOI VERITUOMIOKELLOT.

Mutta ulkona rapisi yökylmän kermä tie.

Ääniä kuului maantieltä. Vihainen mies tutkiskeli avutonta ihmistä.
Ja kun Arvid kuulosti paremmin, setvisivät hänen korvaansa Anteron
hätäiset lapsen lauseet ja sanat... Nyt hän katui hirveästi, että oli
uskaltanut laskea pojan yksin. Ihme ettei itse mennyt. Nyt valkoinen
villi puristaa tiedot tästä ja tappaa poloisen...

Enemmän kuulostaa turhaa. Kaikki oli lopussa vaikenemisen jälkeen.
Reippaat askeleet ohjautuivat tien puolelta suoraa tornin korkeille
kiviaskelmille. Avain suoralta kädeltä karskisti työntyi lukkoon.
Jopa rohkeus sisällä olijasta säikkyi. Sen sijaan että olisi luukusta
lattian alle sukeltanut, suoriutuikin summanpäin puisten muumioiden
sekaan seisomaan...

Kun kirahti ruosteinen lukko.

Salpa solahti sivuun. Suuri honkainen ovi kitisi saranakoukuissansa.
Savuttavaa lyhtyä kantava tanakka mies astui häikäilemättä
keskilattialle. Nyt se kohotti valon ja katsoi tarkistain tähän
Tuonenvirran valkamaan saapuneita vieraita. Mustissa puupalttoissa
maalattuna ne valossa välkkyilivät.

— — —

Tunsi tulijan toinen.

Katsoi kuinka tämä raakkimus astui sinne kussa vainaan leposijoiltansa
ulos tulleeksi huomasi... Sitä visusti valon kanssa sutena sirkas.
Saalis vaikka vainaa, himon kamalan ja kärkeen murhamiehessä uuden toi
ilmi. Hampaissansa murina kuului:

— Aa-a!... Vai niin kanalja... ettäkö elävän pestillä iankaikkisuuteen
ajaa meinaat?!... Teeskentelijä! Teeskentelyn tässä tingassa auttavan
yhäkin uskot?... Annappas olla! Kesykana, irstainen ihmislintu...
Viimeistelemme sua hiukan!

Nyt hän hapuili asetta vyötäisiltänsä tuo julma mies. Näyttipä todesta
siltä kuin käsi olisi liikahtanut valkovaipan alla, kuin kuolleen
kasvot olisivat elon ilmeen hetkeksi saaneet. Ennenkuin tämä hyena
kerkisi asetta oikein kohollekaan saamaan jo ryntäsi toinen nurkasta
kolinalla esteeksi. Aseen saaliikseen salamassa sieppasi... Ovelle
astui ja sen salpas ja sanoi sitten:

— Vai niin!... Teeppä tili itsesi kanssa kurja!...

Niinkuin naulittuna, niinkuin pöyhkö metsän pässi, tahi piiloja
tehnyt poika sormi suussa seisoi lurjus. Tuijotti sitte tuokion pari
jäniksenrenkaillansa... Jopa kauhistui kamala mies! Tulen tikuisen
käistään kauaksi viskasi ja ilveksenä ruopasi portaille ja ylös
kellotorniin karkasi...

Jo teki mieli nauraa toisen mokomata konua miestä.

Mutta eipä ollut tämä leikin asia. Hetken seuraavan oli taasen
riihimustana ruumishuone. Varoin aprikoitsi Arvid torniin nousta...
Silloin kuuluivat askeleet taasen taustalta... Varovaisina ne
siellä hiiviskelivät seinustalla. Arka ja tuskin kuulumaton koputus
muistutti Anteron arkuutta ja toi mieleen seikan: Kenties ei pojalle
pahoin käynytkään? Kenties hän onkin tuolla takana kuulemassa kuinka
täällä on käynyt? Kiireimmin hän luullun kautta meni alas ja riensi
kivipaadelle irtaimelle. Kuulosti ja katsoi, mutta mitään ei ollut.
Irroitti jo kivenkin. Silloinpa ilmestyi nyt nainen, liinapäisenä,
kumarassa, kiihkeänä. Tämän tunsi hän Santalan Mäntiksi sanoiltansa
ja ääneltä heti toinen. Kopraan kovaan jo reijän kautta tarttui. Tämä
hengästyneenä voihkas:

— Oi!... Roisto pojan avaimen iskulla tappoi tuolla tiellä... Ja sitten
päätäsuoraa tähän ruumishuoneelle saapui!...

Tämä kylliksi riitti! Se riitti turmioksi tuolle joka tornissa nyt on
paossa, mutta tallessa varmassa pakoon pääsemästä. Sanalla muutamalla
kertoi Mandi hälinästä tuolla kylässä. Sieltä kohta saapuu joukko.
Aprikoitsi sitten, jopa kyyneltyikin. Pakoa parhaaksi katsoi kuin
kostoon virmaisan vihan:

— Onhan vielä aika... Lähtekäämme nyt! Mutta vastaan kivijalan raosta
kuului ääni:

— Ei! Nyt en voi lähteä. Minulla on velvoitus ankarana. Ja vastuu puhuu
puolestansa, vaikka yksinkin olen jäänyt. Minun täytyy taistella iskun
viimeisen puolesta. Poikavainaan viattoman veri kutsuu kostoon. Olkoon
mulla turma itselläni jos on ollakseen. Vaieten vastasi tähän nainen.
Äänettömyys puhui enemmän kuin kauneimmat kyyneleet ja sanat. Sitten
neuvoi mies Mandille ei niinkään helpon seikan. Hiipi pois ja hitaasti
vaimeana kuin syysyö siellä sisällä jotain toimi. Sisään sinne tunki jo
toinenkin ja otti vastaan lattialuukusta kaimeen kantamuksen. Puheli...
Mutta kumahti kumeasti tornissa kello. Kumahti jo toisen kerran,
kolmannenkin. Se säikkymään sai kaiken. Kuiskasi hätäisenä mies vielä:

— Roisto siellä soittaa... Mutta sinä Mandi, jos eloon jäät, hautaa
Martta lehtoon sinne, sisko kulta... Tää kalleinta mulla maailmassa.
Minä en nyt tule. Mua kutsuu suuri työ!... Tästä Mandin nousi rohkeus:

— Sua kutsuvat kaatuneet! Kostoon sinun ja taistoon viimeisimpään...
Kostoon Jaakon puolesta ja niiden muiden kaatuneiden. Siellä ylhäällä
on se sama meidän monien omaistemme pyöveli. Multa sulho, sulta morsio
on mennyt...

— Mäkinenkö se?...

— Sama!... Verihurtan sen tuomarin renki. Teilaajan tuki ja käsi.
Sama ihmismetsästäjä, konna... Tunnen sen pimeästä. Tunnen vaikka
tuhantenkin joukosta ruton. Nyt Arvid vasta muisti miehen. Koon aprikoi
ja kasvot olivat julmurilla tosiaankin samat. Vielä polvillansa siinä,
pohjalattialla, avoimella luukulla kumarassa, kuiskata aikoi jotain
tärkeätä Mandille kun taasen kumisivat kauheasti tornin korkeat kellot.
Hätäillen ja tulisesti nainen ylhäältä miestä hapuillen sanoi:

— Nyt ne tulevat! Herra jumala!...

Tosiaankin ääniä kuului tieltä. Sanattomana ja hieman hätäillen sulki
mies luukun. Sen sijaan että olisi Mandin kanssa mennyt kellarin
kivijalkaan, nousi hän päättävästi ase kädessä ylös. Tahtoi sinne,
missä musta murhamies itselleen kuolinkelloja soitti. Ennenkuin
hän kumminkaan ehti pimeitä kiertoportaita ensimäiselle ylemmälle
permannolle kumahtelivat kellot yhäkin mahtavammin. Mitä kaikkea tämä
tarkotti? Sitä saattoiko muuksi kuin avunetsinnäksi arvailla? Ylemmä
tullen jo kumo kun hieman herkesi, kuului avunhuuto selvä:

— Joutukaa!... Jumalan tähden joutukaa!... Täällä punikit perkeleet
ruumishuoneessa!

Tosiaankin kuuli Arvid meteliä tieltä. Mutta tornin seinät ja kellon
kumina sekotti kaiken kuulumasta. Sitten taasen alkoivat kellot
pauhata. Koko ilma tornissa vapisi. Äänet tukkivat korvat. Milloin
lakkasivat malmisen kielen ankarat iskut messingin kovaan kypärään,
silloin kumisi vaimentumaton hätäkellon kaiku. Avunhuudot uudistuivat
lakkaamatta ja kuuluivat kyllä ulos, mutta eivät selventyneet sisälle
torniin.

Päästäkseen johonkin johtopäätökseen ja saadakseen tässä tilanteessa
hetki aprikoida piti pysähtyä rappusille hengähtämään. Keuhkot
tapailivat kiireistä ponnisteluista ilmaa. Täytyi huohottaa poskien
täyteisesti. Siinä hetken seistessänsä muisti hän tehneensä tyhmästi.
Avaimen oli oveen ulos jättänyt. Ei muuta kuin kiireesti riennettävä
alas uudelleen. Mutta kun hän oli muutamia porraskiertoja laskeutunut,
kolisi jo alhaalla ovella. Joku kiroili ja kompuroi pimeässä
ruumiskirstujen kansilla. Nyt selveni hänelle kumminkin johtopäätös:
Tuli kääntyä takaisin, ennen kaikkea kostaa tuolle, joka tuolla
ylhäällä yhä soitti ja metelöitsi. Oli se sen kaiken ansainnut. Kostaa
tuli ennenkuin ehtivät hänet itsensä uhrikseen saada.

Kellot pauhasivat ja torni ylhäällä huojui tuntuvasti.

Hurja murhaaja siellä pelon ja kuoleman kauhussa vimmoissaan soitti.
Hän sekä huusi että ulvoi apua ja soitti yht'aikaa.

Arvid tuli vihdoinkin sille lattialle, mistä voidaan avata kellohuoneen
ääniluukut. Ja aivan oikein, hän huomasi miten hurja mies heilui ja
polki siellä ylhäällä. Jokaisen luukun hän oli sitä ennen avannut
ja asettanut seipään mittaiset tuulihaat täsmällisesti paikoilleen.
Ovet ammottivat selkosten selällänsä. Tähtitaivas kiilui jokaisella
kantilla. Tässä pauhussa "valkoinen verienkeli" soitti elämän
katoovaisuutta taivaallisella tohinalla.

— Oi millä metelillä tuleekaan sinun sielusi eroamaan tästä matoisesta
laaksosta... Soittajan luokse tullakseen piti pyrkiä tuonne vieläkin
ylemmäksi. Kapeat, heiluvat portaat arveluttivat. Olivathan avoimet
ovet ja avaruus hänen ympärillänsä. Ehkä tuholainen tekee hyökkäyksen
juuri silloin. Mutta ei auta. Tulee uskaltaa sumeilematta. Nyt
soittaja huomasi tulijan. Heti tämä pinnisti kaiken voimansa suuren
kellon polkimeen. Hän ei enää huutanut, ei kironnut, oli vain
ääneti, teki vain työtänsä kuin mielipuoli. Yhtäkkiä heitti hän
kellon omiin valtoihinsa ja hävisi näkyvistä. Kello hiljeni hitaasti
ja moukuili sinne tänne. Kieli kosketti tuskin kumpaiseenkaan
laitaan. Mutta metalli kumminkin kumisi kauan ja itsepintaisesti.
Korvia särkevä tärinä sammui. Soittajan paikalle saavuttuansa varoi
takaa-ajaja mahdollisia äkkinäisiä päällekarkauksia ja käsirysyjä.
Sitä varten vanui jokaiseen mahdolliseen puuhun ja pieleen lujasti
kiinni. Avoimista luukuista aukeni yön pimeys ja laajat kirkonkylän
ihmisasuntojen ikkunain valot sikerminä siellä ja täällä. Tornin
rapuilla alhaalla kuului kiireellisiä askeleita ylös. Siellä kolisivat
jotkin puuesineet ja putoilivat pimeässä, mistä syntyi vaarallista
kinastelua ja meteliä. Ylhäällä, kelloluukkujen yläpuolella, missä
Arvid nyt seisoi, sillä tornin huipussa kuului jotakin rapinaa.
Sinne saattoi osapuille olla matkaa vielä monia syliä. Sitä paremmin
tarkastellen siirtyi hän sivuun ja kuuli miten siellä potkastiin
ahdasta luukkua mikä yht'äkkiä aukeni. Hapuillessa sinne ja tänne
tulivat käsiin pään korkeudella olevat tikkaiden ensi askeleet, jotka
seisoivat pystysuorassa. Nämä paloportaat olivat raketut puolapuiden
malliin pyöreistä kapuloista. Päästäkseen tarkoitukseensa tuli hänen
nousta niitä pakenijan perässä. Ja kun kolmen sylen arviomitta
ahtaassa, pystysuorassa solassa päättyi ylimmäisessä huipussa
neliömetrin suuruiselle lautalavalle, sai Arvid päähänsä äkkiä iskun.
Millä häntä lyötiin, se ei ollut oikein varmaa. Mutta rohkeasti nousi
kuin nousikin hän yhä ylemmäksi. Iskuja seurasi heti toinen ja kolmas,
sitten lukemattomia. Mäkinen potki ja ähisi kaikin voimin vastaan.
Toinen sai saappaasta kiinni ja oli vähällä temmaista miehen alas. Ote
kumminkin heltisi ja tämä kuukertui toiseen lavan nurkkaan. Nousematta
ylemmäksi sanoi Arvid:

— Potkit pakana...

— Mitä sinä minusta?

— Antaudu, tahi ammun!...

— Ampuako vain sinä punikki tahdotkin?

— Paljon pahempaa sinulta vaadin...

— Ja mitä sinä minua tänne torniin?...

— Että ajan tuosta tervaluukusta.

— Mutta emmekö voisi keskustella?!...

— Mitäs murhaajan kanssa. Oletkos jo monetta kertaa kiipelissä?

— Monta kertaa olen ollut... Mutta pelasta henkeni, minä pelastan sinut!

— Ahaa!... Että puntariin sielumme sinun ja minun?

— Kuten huomaat mieheni ovat alhaalla. — Vaikka ovat niin sinä hyppäät
luukusta!

— Mutta...

— Hyppää luukusta!...

— Mutta... mutta... voi, voi!...

— Hyppää luukusta!...

— Hyvä! Jos minä hyppään luukusta hyppäät siitä sinä jälessä. Varro
hitunen hyvä saatana!... Kuulethan että alhaalta tullaan...

— Siksi se kiire tässä onkin kuin alhaalta tullaan. Hyppää luukusta!...

— Armahda minua onnetonta viimeisellä hetkelläni!

— Armahditkos sinä poikaa poloista tuolla tiellä?

— E-en armahtanut...

— Viimeinen sana: Hyppää luukusta! Huomaathan että tulee saada tilaa.

Arvid päätti nyt ampua miehen tahi viskata väkivalloin ahtaasta
tervaluukusta alas kirkontornin huipusta. Mutta ahdistettu huokasi
syvään ja huomasi toisen lopullisen päätöksen tinkimättömäksi. Nyt hän
nousi viimeiseen soppeen ylös ja hävisi vastaan sanomatta.:

Oliko hän todellakin hypännyt?

Ja vaikka jo lähenevät äänet ja askeleet alhaalta kuuluivatkin yhä
selvemmin ja selvemmin, nousi kiipeejä siitä huolimatta varmuudeksi
neliömetrin laajuiselle pinnalle, mistä tervaluukulle tuolla huipussa
saattoi päästä. Ja kun Arvid pisti päänsä siitä ulos, huomasikin
siellä ylempänä vielä ulkopuoleiset portaat. Ne johtivat viimeisen
tien suippokartion kärjelle ja siellä olevan ristin luo. Sinne saattoi
olla matkaa arviolta kolme syltä. Kiiluvaa tähtitaivasta vasten
tuskin huomasi suippilon takaa ojentuvat ihmisen käsivarret, mitkä
kietaantuivat ristin juuren ympäri, mutta mitään ei miehestä saattanut
nähdä. Tarttuessaan näihin portaisiin huojuivat ne läpimätinä ja
raukesivat käsiin. Tie ylemmäksi oli ehdottomasti poikki. Alastuleminen
taasen mahdoton. Luukkua kiinni kääntäessänsä sanoi Arvid enemmän
itselleen kuin tuonne tarkoitetulle:

Ristissäsi olkoon sulia suoja.

Mitä sitten tapahtui tuolla tornissa ylhäällä on epämääräistä sanoa.

— — —

Koko kirkonkylä ja lähitienoo kuuli kovan hätäkellojen kaiun ja
kuminan, samoin koko kotona oleva valkoinen asujamisto, sekä myöskin
muut siinä sivussa. Kansaa kerääntyi joka suunnalta ja samosi metsistä
ja mäiltä. Mitä merkitsi kaiku ja yöllinen kumina? Juoksujalkaa piti
painallettaman. Ja vähittäin siinä sitä väkisykermiä hevoslassilla
parveilikin ja uusia laukotti oikein reki matkassa. Ensimäisinä
häärivät hihakääreiset suojelijasotilaat. Pian kuhisi öisellä
kirkkomäellä kansaa ja tiedusti toisiltansa, että mitä se tämä
"joulukirkko" keskellä kevätkautta ja sota-aikaa oikein tarkotti? Mutta
käsilämpimäisiltä ei siihen kukaan oikein selvää vastausta saanut eikä
antanut. Nyt jo toiset kurkkoilivat ylös torniinkin. Siellä äijöttivät
kaikki lävet apposten auki. Täällä ja tuolla jo hätäilivät, huutelivat.
Huippu siellä siinteli hämärässä ja häämötti taivasta vasten. Jopa
kuului verisen murhaajan valitus ja voihke. Siellä tornissa se vika
asiaan täytyi olla. Sen tähden tahtoi sinne tunkea ovesta yksi ja
toinen. Mutta tyly vastaanpano oli edessä. Nyt tyydyttiinkln vain
katsomaan täältä alhaalta tasajalkatantereelta että mikä se siellä
sitten valitti ja vikisi.

Torniin työntyneet turhaan häärivät ja hosuivat.

He eivät apua ja keinoa voineet keksiä. Kävivät välillä maassa ja
kiipesivät tapuliin. Minkäänlaista mahdollisuutta ei etsimälläkään
löydetty. Tikkaita ja köysiäkin tuotiin paikalle. Rohkeimmat uskoivat
henkensä alttiiksi ja uhallakin sinne luokse yrittivät. Kaikki turhaan.
Käsistänsä roikkuvan miehen voimat alkoivat virua. Käsivarret ja koko
ruumis puutuivat kokonaan tuntumattomaksi.

Hälinä ja hääre kirkkomäellä kiukutti jo "isänmaan uroita." He jo
häyhensivätkin silloin tällöin olemaan hiljaa. Henkeä pidätellen
seurattiin sitten asioiden kulkua kuin ensin joka ainoa tuli
ällinpäälle mistä tässä oikein on kysymys. Näkemyksen jännitetty
pinnistys silmäin edessä kutitti huomattavasti kansaa. Eikä sitä niin
salattu ääneenkään ajattelemasta:

— Tätäköhän se tarkoitti kellojen yhteen soitto?...

— Minäkin sitä jo tirhensin, että mikä siellä moikaa?

— Ja mitä se meteli ja mehakka?!

— Jotakin ne ruumiskuormatkin meriteeraa?

— Punikkia ne eikä muuta...

— Kyllä sitä kauheita kuuluu. Jo päivällä sinne oli summa tuotu. Joku
tiesi että kuolleista oli joku noussut ja julmalle miehelle yhtäpäätä
kanakvyörin kirkontorniin antanut... Toiset taasen kertoivat itse
peijakkaan pikasseen ja pelmujaan pitäneen. Edelleen kulki keskustelu
samaan juuttiin:

— Kyllä minä sitä jo sanon...

— Ja minä!... Että liikaa sitä lihanpuolta taitaa yhteen lykkyyn tulla.
Itte harkkelisarvi eljen etehensä on ottanut. Nyt ne jo kiikuttavat
pääpahantekijöitä kirkontornin huippuun...

— Mikäs muukaan sen sinne olisi vienyt...

— No tietysti ei... Raput ja ihmiskäsi ei sitä sinne kyllä kuskannut...

— Pudottava sen sieltä... taitaa...

— Pudottava.

— Pudottava.

— Mutta kyllä se loukkaantuu...

-— Kyllä ei se tuskin kävele.

Joku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että
oikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety
kirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.

Yhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti.
Rohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä
tilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin
haamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä
joka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta...
Eri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa
alkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun
liha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset
saattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina,
tahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla.
Aateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen
pinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä
toivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä.
Vallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea
vainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku
heistä huuteli sinne ylös:

— Koeta veikkonen pysytellä!

— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!...

— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!

— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!...

— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!...

— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa...

— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä
missään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!...

— Älä suotta käske... Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin...

— Kyllä!... Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa
kakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.

— Hohhoi!... Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.

— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi...

— Kyllä ei tuo, ei!...

Muutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan
pirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö
laatuun kävisi, sekä lisäsi:

— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien
aikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen
kartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon
kolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät
sänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe
sai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja
kankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta
panivat vastaan:

— Ehei poijat!... Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari.
Eikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse
Hämeenkyrön kirkko?

— On!... Kyllä tämä se on.

— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan...

— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään
selkosten lävelleen. Ja sanotaan että "vassa guu mister."

— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?

— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?

— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.

— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja
kehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla
teikinnokassa.

— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on
avattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne
kutsuivat teitä.

— Sisällepä tietenkin, sisälle!... Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se
sinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?... Ehei märkään poika
niinpäin ei piiputkaan!

— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee.
Joka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä
poislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin
kohdassa näkee.

— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä
kuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa
kuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten
kun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi
senkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!... Aateikaas
miljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia,
josta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa...

— Usko sinä!... Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä
uskon sanaan joka kirjoitettu on.

— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset
auta.

— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on
kynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan...

— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän
rakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa... Ihminen pöyhkönä pelkää
kuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet
ajavat... Niin tuokin tuolla tornissa.

— — —

Kirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin
kokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen,
minne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin
kulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa
hengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta
vastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain
uhkaava kuoleman syli alinomaa auki.

Mutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.

Pappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha
suutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He
muistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen.
Hänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut
sitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty
apua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.

Riemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä
oven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki
ymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan
se kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet
oli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla
ja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja
ristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion
peruutuksesta:

— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista
elävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse.
Valtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja
mitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!

— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.

— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.

—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.

— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari...

Miesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia
kuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki
kuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä
tässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen
huomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata
lakia:

— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut
torniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä
seisomme.

— Jumalaut' se tehdään!...

— Het' lemmessä hanki mies alas... taikka!

Mestari mietti hieman, sanoi sitten:

— Sallikaat minun käydä kotona...

— Mihinkään emme sinua laske...

— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset!
Toimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat
hellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen
pelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:

— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa.
Kopassa löytyy "juksikoukkuja." Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta
Karjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari
pitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta
räystäälle.

Miehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi
ohjeita:

— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää
lankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle
harvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin...

Kansa riemuitsi!

Suutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin
kilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin
tienovilla:

— Suutari!... Suutari! Oi sinä suutarien suutari!

— — —

Nytpä ne seurasivat hikiset hetket.

Mies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:

— Mua ei enää herra jumala auta!... Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä
suusta kuorosivat:

— Älä päästä!... Älä herran nimessä päästä!...

Yleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi
halunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville
tavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin.
Tässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa.
Mutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla
sanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen.
Lankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää
kuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä
rohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa
kiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget
sekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui
ristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin
telineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi
katselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.

Kun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle,
että koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille
muillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse
piti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse
tahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:

— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin
ponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun
se tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva
kiljahdus... Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki
oivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä
niinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.

Kansa oli ensin vaiti kuin hauta.

Sitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden
siellä sirkasi joka mies... Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se
kiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas
antavassa asennossa. Joku jo varoitteli:

— Ai miten osui... Mutta älä, älä vaan sätkyttele!

— So, so, ei saa sätkytellä!... Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt
kun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski
joka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria,
jolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen
pelastustyön kehityksessä... Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria
ollut missään.

— — —

Vaikeni aamu.

Yölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt.
Tapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies
lisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena
siihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa
sidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku
kyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima
voitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli
rakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla
povella.




10.

KAHDESTI KUOLEMAANTUOMITTUNA.

Koska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu
mainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu
yhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen
selville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin
asioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.

Muistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja
sankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan.
Muistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja
tuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion,
joka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät
turhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa
päämäärä, yksi ja ainoa sana — _isänmaa._

Tälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän
iltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti
häntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa
sotapäällikköä.

Ja kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat
he talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta
kamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen
huomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi
olivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.

Karjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva
ihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen
kirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle... Enempää
kysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.

— — —

Konikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit
pakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan
metsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle.
Kuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään
uskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara.
Yhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He
vartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun
kevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli
suhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset
horjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain
vainot avautuivat siellä ja täällä.

Ja kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.

Rajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet
teuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:

— Mitäs joukkoa se?!...

Ei vastausta. Uudet tiedustelut:

— Mitäs te sieltä metsästä?...

— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!... Tiuskasi yhä kyselyjä:

— Esiin sieltä joku!... Kuka sen joukon komentaja?

Tässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja
seurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja
hiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi
ohimolla:

— Nämä ovat vankeja...

— Vankeja?

— Vankeja herra upseeri.

— Ja mistä ja mihin niitä?

— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:

— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja
vankeja herra upseeri.

— Vapautettuja?... Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen.
Katseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:

— Ja kuka vapauttaja?

Vastasi arkailematta kokemassa ollut:

— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät
tulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä
maltilla kumminkin puhui:

— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi...

Seurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen.
Hän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui
kaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet
kaikista "urhoollisimmiksi." He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai
sekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen
vangit ammuttaviksi.

Tässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä
osottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää
kuulustelijaa kohden ja huusi:

— Heitä _ei saa ampua!_

— He ovat meidät pelastaneet!

Tästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea
valkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat
kilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:

— Helvettiin koirat kaikki!... Ampukaa heidät joka saatana! Miesten
täytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli
päällikkö ja huusi:

— Ampukaa!... Ampukaa heitä koiria!... Mutta ennenkuin laukaukset
saapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden.
Koirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin
jo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema
tuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää
pelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset
heittäysivät lumeen.

Kun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja
murhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava
joukko.

Kuka ja mistä?... Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti?
Kuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen
vain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä
syvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän
väkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon
edessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen
samasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.

Kahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse
oikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei
elää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon
viimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.

— — —

Teeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski
vasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta
mainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne
sanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli
apua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta.
Olihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa
mieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset
ja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen
varovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta
komensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja
aina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela
neuvoskeli:

— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet
ja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.

Tämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin
totisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta
kohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella
tässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue
tuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta
vanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja
taivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä
saattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja
puheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin
vain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino
heräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.

Eikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan.
Kirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein,
sieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin
rekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen
vaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven
kuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä
talvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen
tappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen!
Käsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat
hankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella
sotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:

— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme...

Ja niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset
veljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse
päistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi
heistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun
"tuttavuutta." Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja
suksittomina jälkimyöten joutaneet.

Hankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:

— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti
tänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi
maata hiljaa paikoillaan.

Kuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta
ilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista
kertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon
urotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä
kovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.




11.

ILOINEN OIKEUDEN TUOMARI.

Hyvätuulisena touhusi tuomari.

Riemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa.
Viranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan
vintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita
puoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä
ja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä
huulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet
soveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja
nauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli
tuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan
saattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja
sitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa... Olihan mies
saavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun.
Hän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa
mielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän "kavaijeri",
rakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat
nyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat
nyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän
vihaamansa ihmisen alamaisuuteen.

— — —

Majatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi
keskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi
manttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti
komentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin
vielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin
hurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla
vangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid
Pylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita
ryöstämässä.

Mikä mainio saalis!... Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!... Johan
tämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen
ymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti
riemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon
ilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä
molemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain
hetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan
ja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen,
vaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa
silmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä
oleili ja asusti itse tuomari.

Herra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita
koko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui
kaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi
ollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan
ketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän
uskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta
kavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä "isänmaalliseen"
sotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät.
Vallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän
mitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut
kettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun
punikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan
Suomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos
pohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut.
Vallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä
että kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka
kerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen
niskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä
seuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja
mielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset,
mitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö
joka päivä emännällensä piskinä piipersi.

Työnsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen
mukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi
"isänmaan" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta
valkoisen "hyväntekijän" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän
jo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden
yhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn
asiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän
lähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat
säikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi
työskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen
kietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin
kiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa
sydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi
loppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä
musta, kamala tuuma: "Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen
ammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!" Tämän hänen
vakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa
kalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto.
Kenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti
ihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys
riemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita
kasvoja.

Niin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi
olikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi.
Yritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty
rintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa
alueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka
menetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena.
Tappamalla piti saada kaikki "puhtaaksi." Ei muuta kuin tapa! Tapa vain
kuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada "ryssää" ja punikkia.
Tässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken
tuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa
ajan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa
joukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä
pirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä
lautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se
sentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin
suutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti
neljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi
itse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä
rintamalla.

Kuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon?
Ja kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä
valaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui.
Pylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu.
Kuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta
mistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle
rantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien
keskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä.
Tytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan
Pylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät.
Kumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt
malttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan
ulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä
hänelle seuraa. Eikä tästä "talonpoikaisnaisesta" kukaan ollut hullua
harmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun
eteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin
Katarinalle kuolema muiden mukana.

Kuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden
Katarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen
"oikeuden" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen
ovelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut.
Vielä muistamme kuinka "talonpoika" pussit mökkiin jätti kevätpuron
puhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa
sitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun
Rajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla
pelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.

— — —

Näistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.

Keskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä
ajoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä
jälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi
astunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen
istahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain
asetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi
suoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa
ja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin
asioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut
enää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt
säteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai
kohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi
seuraavaan tapaan:

— Hym... Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista,
niinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla.
Pikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi... Mutta mitä lie ja
mikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät... Kaikki ovat paholaiset
kuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat
olla toista mieltä ja maata... Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin
punaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä
ikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut...
Merkillinen juttu...

Tuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen
syönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin
rissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys.
Nauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä
puleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun
arat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui
taiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja
korstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen,
kumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.

— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa
sitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan?
Se on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana
odottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat
suvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse
oikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet.
Ja senkin tähden että niillä taitaa olla kiire...

— Hyvä!... Vallan heti... vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko
vankeja vielä alustavasti kuulusteltu?

— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin... niinkuin herra ymmärtää...

— Niin että heitä siellä on jo aluksi...

— Aluksi noin pikku hiljaa... Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi
irvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa
silittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:

— Ja ellen erehdy niin tuloksia... hedelmällisiä tuloksia. Niin että
tuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah... jahah. Sinä
rakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti... Hm,
voivat kumminkin tutustua asiapapereihin.

Pitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa
teki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän
toki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:

— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi
menestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista
hävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa.
Hän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut
aikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen
miehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi
urheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että
sen piti purkautua ulos tällä tavalla.

Vihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen
hännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä
siistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei
henkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman
konttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan
korkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan
ihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt... olihan nyt eritoten se hetki,
jolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa
oltiin ylitetty.

Peilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset
kaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa
tärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat
tavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti
useampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän
sen saamaan "senaattorin solmulle." Keskelle ruusurusettia painettiin
kimalteleva hohtokivineula... Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä
poistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti
hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.




12.

VANKIEN KUULUSTELU.

Tuomari saapui.

Lautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin
puolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset
ja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä.
Pesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja
onnettomina.

Mutta salissa, siellä sitä junnasivat "isänmaan" ankarat pojat.
Pönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja
ylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.

Ankaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä
ovelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava... Ah,
mikä arvokkuus!... Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse
kumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa
kaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen
askeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan
löyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen
leijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi "luja järjestys",
ankaruus ja kuri.

Pitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.

Lautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti
jalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta.
Mutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti,
viittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.

Oviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella.
Hän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui
sisälle uhrin.

Vanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet
tuomarin katse ankarana naulitsi... Tahtomattaan kiintyi tutkijan
katse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili
ja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili... Eikä ihmekään,
olihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden
se kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.

Hoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili
kuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä
tarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina
sieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut
koira...

Tätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä
ja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän
ollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta
kun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan
karvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se
pullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli
kiukusta puhisten.

Arvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.

Kuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset
kysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat
kiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari
tiedusteli edelleen:

— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?...

Heti vastasi tämä:

— Taistelija työläisten armeijasta.

— Keskeisin henkilö, tarkoitan?

Kuulusteltava hymähti:

— Tehän sen tiedätte.

— Tunnustatte?...

— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.

— No no... Jaa... sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken
vaitiolon jälkeen kysyi tuomari:

— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?

Tähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista.
Kumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa...
Tuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:

— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina
ihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin
olisivathan joutaneet...

— Haudassaan sätkytellä...

Välittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä
kuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne.
Tuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli
vaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:

— Kenkkuiletkos!?... Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei
haluaisikaan!...

Arvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä.
Silloin huusi kiilimystynyt "oikeuden" jakaja:

— Jassoo saatana!... Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!

Hiljaisuus.

Oven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He
odottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen
sijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin
ja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin.
Kumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi
kappaleina lattialle.

Kaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja
vihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu
oli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:

— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja
käsirautoja!?...

Hätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he
sitoivat hänen kätensä.

Johtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei "tuomari"
tutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä
heränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui
kumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen
tasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta
sitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin
Korpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa.
Niin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin
kirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä.
Tämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui
huiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen
mies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla
virallisella messuäänellä:

— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa
armollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan
ja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään
Turun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on
olemassa.

Pöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa
muuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys
nousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän
olikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä
neronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella
selvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon
oikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia,
sekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin
tietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin
kohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän
hetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä
onkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.

Jopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa.
"Rakastuneiden" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas
eikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain
kiemurteleminen!... Mikä korvaamaton nautinto!

Mutta kuinkas olikaan?

Avatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä.
Hänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin
vaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan
maalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui
uumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille
kudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja
muoti.

Katarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti
pilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä,
muuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen
joka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan
yksinkertainen, kauniimpi entistään.

Katse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien
vaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon
palveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina
tässä merkityksessä.

Mutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja
vaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan.
Tuomari ajatteli: Mikä ihme?... Mieshän on ihan tyyni? Ei edes
häpeämättömyydellä enää ole rajaa... Tahi ovatko sittenkin hänen
luulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä
ovelasti?... Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän
muodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:

— Neiti Saloheimo!... Entinen isänmaan arvoisa ystävä... Vastatkaapa
muutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos
tämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi.
Vaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua
mitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista.
Peittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan
saattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle
teidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se
viiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran
sijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme
etu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan
ystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti
petettynä... tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän
jalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä
ja toista... Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus
ylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin... Sillä katsokaa tätä. Suomen
mahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo
meilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle... (!)

Istunto odotti vastausta.

Hetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:

— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä
suhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista,
ei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua.
Hankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat,
mässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee...!

Lautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan
istuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät
sopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei
vielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla
puhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota "kurppaa", joka
uskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:

— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan!
Lautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat
jotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat
ja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:

— Emme!... emme solvaisemaan tietenkään!... — Tutkimista ja
tuomitsemista varten me.

Penkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui
toisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:

— Neuvoisiko häntä sanalla?... Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona,
sillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka
meitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme.
Mooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta.
Kumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo
ja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen
päänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki
myöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja
liha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä
kuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko
ja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan
maamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä
kamppauksessa välmehtii... Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä
sanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa
kuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos.
Jos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille
aistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan
vaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan
niinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä
tammikuun pakkasia.

Lausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja
toinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista.
Tuomarikin ilmotti:

— No hyvä!... Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi
nöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä
kysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne...

Katarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:

— En ikinä tunnusta tyhjää...

— Ette?...

— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä
siveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?...
Mitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!...

Tähän tuomarikaan ei voinut sanoa mitään vastaukseksi... Ja
lautakuntakin puhkaili ja pihisteli. Vihdoin selkeni oikeuden
puheenjohtaja:

— Mutta onhan meillä valta teidät sitoa ja päästää. Kaljamasilmäinen
lautakunnan jäsen pyyhki luomiansa ja luvatta lisäsi:

— Mikä on sidottu maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa. Mutta mikä
taas täällä päästetty on, se myöskin siellä irtaimena oleman pitää.

Katarina hymyili ja sanoi:

— Sangen merkillistä siellä valkoisten taivaissa...

Tuomari huomasi, että tässä oltiin alettu kokonaan väärästä päästä,
että yritys pelotella kuolemantuomioilla noita oli kokonaan turhaa.
Uhka siinä suhteessa ei vähääkään pelottanut. Nainen oli ja pysyi
itsepintaisena. Muistipa Kassun kerran sanoneen: "Kuolemantuomiot eivät
ketään muita peloita kuin valkoisia." Sentähden piti mietiskellä asiaa.
Olihan ennen kaikkea voitettava tuo jäykkäpäinen ja yleväsieluinen
nainen. Hänen suosionsa tuli hankkia hinnalla millä hyvänsä. Kuta
kitsaammalta se tuntui nyt, sitä kiintoisampi se oli. Tarkoituskaan ei
ollut tuomita. Tulihan näennäisesti koetella, peloitella, taivuttaa tuo
ihminen äärimäisillä keinoilla otolliseen suuntaan.

Kiusallisen äänettömyyden jälkeen jatkoi "tuomari" uudestaan "oikeuden"
kuulustelua:

— Ette siis tunnusta rikollisuuttanne?...

Tyttö kysyi ironisesti vuorostaan:

— Yhtä hyvin voipi tuomarilta samaa tiedustaa. Tunnustakaapa
pois rikoksenne. Saamme tässä käsitellä "korskean oikeuden"
edessä yht'aikaa. Että te jahtaatte ja ahdistelette minua vielä
kuolemantuomionkin jälkeen. Tuokin tekopyhimys tuossa penkin nyppylällä
tuomitsee minut käärmeenä korpeen ja ristille roikkumaan. Sitte
taasen kiskoo uudelleen tuomittavakseen. Ettekö te "lihalliset"
miehet nähneet ja muistaneet minua koululla jo ennen tuomioistuimenne
edessä? Näitte, varmaankin näitte ja ajoitte ehdostanne joukon muun
mukana Konikorpeen ja koirakuopille... Ja tuo lepakko tuolla pöydän
takana "pelastamaan!"... Minkä vuoksi pelastamaan? Mustasukkaisuuden
ja raakain himojensa, mutta ei säälin eikä ihmisyyden vuoksi.
Tehän riipuitte kiinni minussa kynsin hampain... Vai säälistä ja
laupeudesta!... Kiitos, kyllä me tunnemme teidät mitä miehiä te olette.
Valmiita kaikkeen mielijohteiden ja oikkujen edessä. Killistelkää
vain katsellainne minua!... En pelkää yhtään. Kyyn silmillä minua
mulkoilette. Kyllä teille maistuu nuoren naisen liha ja veri... Jo
tuomari hätääntyi:

— Oikeudesta loukkaavia sanoja kiellän lausumasta! Ketä se neiti
tarkoittaa?

— Sinua kapakala minä tarkoitan!... En ketään enemmän vihaa. Olet
kuin kuivanut luu mustan korpin suussa. Olet kärppä ja nahkiainen!
Halaisit palata elämään hekumassa nuoruuden kustannuksella!... Hyi
alhaista raakimusta. Mielikää vain te kaikki, nauttikaa ja iloitkaa
teuraistanne rakkarit. Kansa teitä ei turhaan lahtareiksi kutsu.
Raiskatkaa ruumiita, koska elävänä ette onnistu! Siskoni tapoitte!
Äitini tapoitte! Isäni ja isoisäni tapoitte! Pienen veikkoni viimeisen
värähdyksen viime yönä vankilani ikkunaan kuulin... Haluatte minutkin
ja meidät kaikki... haluatte... Ottakaa!... Miksi kysellä!...

Nainen yltyi vihassaan laskemaan sanoja enemmän kuin niitä voitiin
käsittää. Syytökset tulivat toinen toistaan tuomitsevampina. Jo
viittasi tuomari oviloikkarille, tukki molemmin käsin korvansa, eikä
halunnut enempää kuulla. Pitkä mies ei tarvinnut kahta käskyä. Parilla
loikkauksella harppi perälle. Tarttui kiihtynyttä naista kiivaasti
käteen ja kutsui järjestykseen. Mutta nainenpa riuhtasi itsensä irti ja
huusi:

— Irti minusta!...

Tätä sanoessansa hän vasta huomasi edessään Arvidin. Hän lensi
kasvoiltaan tulipunaiseksi eikä voinut mitään enää sanoa.




13.

TUOMIO TAUKOAMATON.

Asiasta ei enempää kysytty.

Viittaus vangeille, viittaus mykkä ja salaperäinen. Oviloikkari levitti
yksipuoleisen oven apposten auki. Ovi tosin olisi pitänyt edeskäyvästä
olla kaksipuoleinen, kuten edellisessä paikassakin, mutta koska "korkea
oikeus" oli liikkuvata kalustoa, alinomaisen muuttelemisen muodossa,
joksi myötäkäymisten aikana laitos muuttui, oli tähän tyydyttävä.
Pitkää lakeijaa ei tämä kumminkaan huvittanut tämä "läpien ahtaus",
mikä tässä talossa vallitsi. Varsinkin hänenlaistaan miestä varten
eivät nämä aukot olleet tehtyjä, hänelle, joka halusi astella suorana
viirinsalkona. Siitä huolimatta oli hänen mukauduttava ja kumarruttava
matalien päällispuiden alatse, vaikka "kapsäkki" tahtoi jysähdellä
"yläseen kynnyspuuhun", joksi hän ovenpäällisiä tapaili sanoa.

— — —

Kuka ja mistä oli tämä pitkä mies kotoisin?

Suomea hän puhui välttävästi... Mistäkö hän oli? Sitä seikkaa ei
oltu kysytty, eikä sitä tiennyt yksikään oikeuden jäsen. Ei tuskin
tiennyt tuomarikaan. Se vain tiedettiin, että hän tähän virkaan
oli kuin valettu. Itse hän siihen myöskin ilmestyi, ilmestyi
kuin sieni sammalkantoon sadekuuron jälkeen. Hänen käytöksensä
oli "mallikelpoinen" tiesivät isännät. Ammattinsa tunsi hän
perinpohjaisemmin kuin kukaan voi aavistaa. Kaikki ihailivat
"sivistyneen" miehen "käytöstä." Yhtenäkään oikeuden istuntopäivänä,
tahi muussa mahdollisessa tilaisuudessa ei edeskäypä kuitenkaan
jättänyt kehaisematta pietarilaisen Tserementtevin palatsin ovien
korkeutta ja leveyttä. Sen palatsin piti hänen puheittensa mukaan
sijaita jossakin Fondanka-kanalin varrella. Hänen kertomuksensa
viihtyivät erinomaisesti kaiken maailman laatuisissa kabineteissa ja
kullatuissa kehyksissä, taidetöissä ja maalauksissa, joista tosin
härkä-suomalainen hakoniska hyvin vähät ymmärsi. Kaikesta huolimatta
kuunneltiin häntä tahi ei, veti tämä joka kerta pitkät säärensä
"vetosolmuun" ja alotti tähän tapaan:

— Niinpä kyllä, armolliset herrat... Stolypinistä jos jotakin tiedätte,
niin en minä hänen aikanansa mahallani itseäni kynnysten yli tämän
kaltaisista sikalätin ovista vedellyt. Siellä kaalivellin kotimaassa
oli joskus sentään jotakin toista. Välkähtelivät siellä peiliovet,
kantakengät, sekä univormujen napit. Kun astelin ovien aukaisijana
edellä hänen kirkkautensa kamareissa ja saleissa niin muistuvatpa
mieleeni moninaiset ajatukset. Toivonpa sitä kaiken aikaa, että polsut
soudetaan Sahalinin saarelle, päivää, jolloin kaikki nahkiaiset
kyörätään takaisin tehtaillensa haluaisin minä kasapukkina punikkien
kaalimaassa olla. Ja että sama satikuti siellä mikä teillä täällä
rajamaassa.

Lautakunta hevosina hörötti mokoman miehen kustannuksella. Nuoremmat
matkivat ja vääristelivät tahallaan pahasti murrettuja sanoja.
Omahyväisessä irvessä, suut hymyssä särpivät mehevän miehen sutkauksia.
Tuomari osasi tällöin aina olla totinen ja arvokas. Pääasiallisesti
mietiskeli etumies keinoja kiusallisen asian ratkaisemiseksi. Tunsihan
hän kunniansa ja arvonsa kolahtaneeksi äskeisessä kuulustelussa.
Puheenjohtajassa aatosti yhä punnitsematon puhe. Itsensä tunsi hän
erittäin kevyeksi todellisessa arvossa ja kunniassa. Hän oli itse
mielestäänkin kuin ylitalveinen hyönteinen. Vaikka vasta äsken hänen
mielialansa oli suuremmoista, jopa valoisaa, niin nyt se sen sijaan
oli matalaa ja vaivaista. Ja kiusallisinta oli se, että tämän totuuden
oli lausunut hän, jota hän ikinä ei olisi uskonut tietoisuudessa näin
pitkällä olevaksi... Ei!... Mutta tuomarina, jopa kohtaloiden herrana,
oli olla jotakin suuremmoista... Eihän enää tullut kysymykseenkään
tämän naisen kanssa entiset kuivat konttooripäällikön palvelukset!
Ehei lähimainkaan!... Huutia piti opettaa toki tietämään. Tuskinpa hän
käsittää mitä tarkottaa kuolema? Mitä marenteeraa ihmisen hengiltä
otto?... Kenelle kuuluu kunnia ja arvonanto? Öhoh!... Kenelle? Kenelle
polvia notkistellaan? Eikös minua kaikkien tarvitse pelätä? Eikö
kunnottomien tarvitse vapista pelosta? Tuomio se on, joka jokaista
kohtaa!... Vai eivätkö he todellakaan jumaliste vielä tiedä kenen
käsissä tässä ovat kipineet ja kipinäkirveet?!... No jos eivät tiedä,
niin tietämään tulevat, niin totta kuin tässä tuluspussia käytekään.
Se mitä tähän asti on ollut, tulee olemaan vain lasten leikkiä siihen
kaikkeen verraten mitä tuleman pitää. Luikkarit! Sehän on ruuti ja
rauta joka maailmaa hallitsee! Niin moni menneisyyden kapina ja kumous
on savi- ja sorakasan alla mielissä ja muistissa. Siellä se kansan
kiihko ja "pyhä sota" suitsuu savessa ja tuhkassa. Sorakuopan pohjalla
lepää Suomenkin punikin peru. Ja lapaluut sadan vuoden perästä kaivaa
kentiesi uusi polvi, vieläpä lasikaappiin ihailtavaksi asettaa.
Historia todistaa, historia todistaa... Mutta kuta surkeilemattomampi
murha ja marina, sitä pikaisempi rauha ja tasapaino! Ja perästä tuli
mitä tuli! Horikoot kukin kohdaltaan omaa aikaansa!... Minä elän
aikaani.

Vihdoin hän jätti mietiskelynsä sikseen ja puhkesi lautakunnalle ääneen
puhumaan:

— Kuten te, korkean oikeuden jäsenet itse omin silmin olette nähneet ja
omin korvin myöskin kuulleet miten pahuuden, ylpeyden ja itsekkyyden
juuttaan juuret ovat syvälle viholliseemme iskeneet. Teidän täytyy olla
todistajina siitä, että jokaista heitä aina neuvoilla ja hyvyydellä
oikeaan olen koettanut ohjata. Minä olen ollut kuin kultaisen isänmaan
isä ja edustaja, joka lapsiansa koettaa holhota. Jos ei hyvästä apua,
niin paha on seurannut perästä...

Tähän pisti väliin jumalaapelkäävä isäntäkin:

— Ja me emme tuomitse sillä ankaruudella kuin herra jumala käskee! Me
jätämme sentään toisia eloon ja henkiinkin. Ja jotta voivat todistaa
jälkimaailmalle laupeudestamme, emme edes ristinkuoleman kaltaista
kenellekään ole pakoittaneet... Ja jokaista tuomittua on minun henkeni
saattanut isän ylhäisiin esikartanoihin palavasti pyytäen: älkäät
tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Ei ollut tuomari edes kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Tämäkin nainen tässä! Hyväkäs unohtaa kokonaan, että on korkean
esivallan ja maallisen tuomioistuimen edessä. Rikollinen ihminen, joka
on vedetty pahoista töistänsä vastaamaan. Aatelkaas... Puhuttelee meitä
kuin tavallisia ihmisiä hyvänsä, ilman pelkoa ja vavistusta... Kuulitte
kuinka katalasti solvasi sitä, mikä meille on korkeata ja arvoisinta.
Ja vaikka itse sen teille sanonkin, olen minä liian hyväsydäminen ja
hellytetty, kasvanut jalojen ihmisten keskuudessa. Minulta voivat
kyyneleetkin vuotaa pian, jos oikein osataan liikutuksella puhua.
Annoin hänen meuhata osottaakseni naiselle sukunsa suuren syyllisyyden.
Ja päälle päätteeksi hänen sukupuolensa kavalan alttiuden hän paljasti
oman kielensä kautta... Ovathan nämä punikit langenneet siksi syvälle
synnin nietoksiin, etteivät voi erottaa hyvää pahasta. Vaikka
sellaisiahan ne rikolliset aina ovat olleet maailman alusta. Menkääpä
vankilaan, niin ette löydä sieltä seinien sisältä yhtään pahantekijää,
ette ryöväriä, ette murhamiestä, joka sanoisi: Kas tämän minä olen
ansainnut. Kas näin minua pitää rangaistaman. Päinvastoin väittävät
useammat sulaa syyttömyyttänsä, jopa taivaan enkelin puhtaudelle
vertoja vetelevät...

— Oviloikkari tarttui puheeseen:

— Vaikkako murhamiehiäkin?

— Vaikka murhamiehiäkin...

Toisetkin lautakunnan jäsenet vilkastuivat:

— Punikki on aina punikki...

— Kun jumalanpelko häviää, perkele ja paatumus astuu tilalle.

— Pappeja piinaavat ja kirkkoja polttavat...

— Ovat kuulemma kaikki kirkot polttaneet siellä etelässä.

— Moni hengenmies on saanut lähteä maallisesta majastaan mäelle. —
Rikkaiden ryöstöllä elelevät ja oleilevat.

— Työhön tottumattomat rääkätään, ruumiillisella työllä tapetaan.

— Joo... sama se on ihmisen kuin luontokappaleenkin. Hevonenkin,
joka ei ole työhön tottunut ajetaan hyvin pian köykkyseläksi,
vallankin varsat. Ennenkuin ne kerkiävät tarmistua ovat järjettömillä
läpisuoleksi ajetut.

— Niinkuin tuokin Rahkalan-Tanelin tamma.

— Uskovainen isäntä puuttui puheeseen:

— Jehova on hylkäävä sen huoneen missä yöt päiviksi muuttuvat. Ja missä
rietas nainen herrallensa haaremin on pystyttänyt. Sillä katsokaas
lihavia rintoja, sanoo Syyrakki, etteivät ne saa vaimoltasi povelta
pilkistää kuten naarasteeret. Ja pohkeet häneltä kiireesti peitä,
jottei vieras repo jälissänsä juoksisi... Veljet, minä katsoin, että
tämäkin nainen ei ole mikään kaatumaton kuusenjuurikas...

— Mutta mitäpäs me nöista jehovista ja syyrakeista. Me vain pitäkäämme
huolta isiemme maasta ja mannusta.

— Samaa sanon minäkin. Omaisuudestamme tässä on huoli pidettävä itse
kunkin muutoin sen kavala naapuri hyvinkin peijaa...

— Joka rikas on, se olkoonkin rikas, joka taasen köyhänä syntyy,
se olkoonkin ja sinä pysyköön. Jumalan järjestys olkoon maailmassa
paikoillaan. Ketä se tahtoo siunata omaisuudella ja rikkaudella, sitä
ei pidä kadehtia. Ketä taasen katsoo kiusaavansa köyhänä, se köyhänä
pysyköön. Ansioistammehan me herra paratkoon kulun elämme.

— Vähät ihminen omasta tahdostaan saa.

Tuomari otti suun vuoron:

— Niinpä niin. Kohtalon käsky on meidät miekka käteen pannut
kaitsemaan. Elämän puut ja paratiisi vallitkaamme ajassa. Oikealla
tavalla vallitkaa! Tähän asti on käynyt armeliaisuus oikeuden edellä
useammin kuin on säädyllistä. Jonkun aina olemme laskeneet livahtamaan
käsistämme. On jo aika kovakouraisesti tarttua asiaan...

— Aivan... kuten herra lausuikin: kovakouraisesti! — Suuni kun
puhtaaksi sanon: Puhdasta on tehtävä!

— Hengiltä kaikki tyyni...

Tuomari oikaisi:

— Ystäväni, ei juuri niin, vaan että punikit on tuomittava. Miten?

— No nirriltä sitten...

— Ei nyt niinkään, vaan tuomittava korkeimpaan rangaistukseen.

Lautakunta yltyi:

— Aivan oikein!... Aivan kuin minun suustani sanottu!... kuorosivat
kaikki yht'aikaa:

— Korkeimpaan rangaistukseen!...

Tuomari lisäsi;

— Nyt siis tämänkin parin katsomme ansainneen monin verroin mainitun
rangaistuksen. Olemme yhtä mieltä asiassa?...

— Yhtä mieltä! Yhtä mieltä!...

— Kuitenkin minä määrään tavan ja ajan itse, niin että jo tänään, niin
että jo tänään kello viideltä... Naisen läsnäollessa... Ja sitten
viimemainittu myöhemmin.

— Aivan kuten herra korkea tuomari itse vain suvaitsee!

— Tehkäämme senkin syyn tähden, että omantunnon herääminen tuossa
naisessa tulisi mahdolliseksi. Sielunsa kuolemattomuus meitä hänelle
avuksi yhdennellätoista hetkellä vielä kutsuu. Ja me autamme
ohjauksilla ja neuvoilla kääntymään taivaallisen isän tykö, sen sijaan
että tuliseen järveen luiskahtaisi.

— Oikein puhuttu veli... oikein puhuttu...

Viittauksesta oviloikkari oli tehnyt asiaan kuuluvat temput, lateli
arvoa ja kunniaa osoittavat lauselmansa. Nyt seisoivat tuomittavat
uudelleen tämän narrimaisen komedian edessä... Tuomari nyppi
hiirenpartaansa, teki tahallisesti kiusallisen äänettömyyden, suki
sanansa tarkoin ja sitten lausui:

— Korkea tuomioistuin on paljon ja raskaasti harkinnut ja punninnut,
eritoten etsinyt kaiken ohdakelyhteen seasta vain nisuja, varsinkin
herra Pylväistön eletystä ja koolle korjatusta kylvöksestä, jota
hän on viime aikoina ympärilleen siehottanut. Lautakunta on ottanut
kaikki mahdolliset lievittävät asianhaarat huomioon ja yrittänyt
niiden suhteella punnita rikoksien painavat punnukset. Olemme myöskin
ottaneet hänen yhteiskunnallisen asemansa, sivistyksensä, ynnä
varallisuutensa huomioon, sekä hänen ylevän sukunsa... Lautakunta
huomaa sen tosiseikan, että olette kaikella muotoa ollut liian herkkä
vaarallisia bolshevistisia aatteita ja puheita kohtaan. Olette
rientäneet ehdoin tahdoin avuksi perustuslakien kaatajille ja Suomen
itsenäisyyden tuhoojille. Vastoin parempaa tietoanne olette tehnyt
esi-isiltä perittyjen hyvien tapojen rikkomuksen... Niin että sitten
kun valtiorikosoikeuden 32 osasto päätöksellään lokak. 23:lta päivältä
1918 valtiopetoksesta..., sekä perustuslakien kuninkaallisen kaaren
624 kohdan 99 momentin mukaisesti, kuin myöskin ottaen huomioon, että
vaikka olettekin korkeimman rangaistuksen ansainneet ei vähempää
kuin neljä kertaa... ja kun oikeus on siinäkin ollut armollinen,
koska yhteen ihmiseen yhtä kertaa enempää ei voida sovelluttaa
mainitunlaista tuomiota... niin myös syytöskirjelmän perusteella
ja virkavelvollisuutemme kunnioituksen nimessä, kuin myöskin
arvossapidettyjen lakien noudattamisesta, joista itse kukin hengellämme
edesvastuussa olemme, tuomitsemme teidät kuoleman rangaistukseen yhden
kerran, johon herra jumala meitä vahvistakoon...

Tuomari pysähtyi katsomaan sanojensa vaikutusta, sekä lisäsi sitten
alentuneen, tavallisen sivili-ihmisen äänellä, ei enää tuomarin
asennossa, ei paatoksella:

— Sulasta rakkaudesta kutsuvat meitä vanhat ritarilliset tavat
säädyllisiä henkilöitä kunnioittamaan, että voisitte tällä lyhyellä
ajalla tehdä kalliin sielunne suhteen, mikä on hipene jumalan omaa
henkeä, mutta joka ei ruumiin kanssa kuole... että voisitte ylhäisen
isän ja itsenne välit selvittää herramme vapahtajan välityksellä...
olemme tuomionne helpottaneet, kuten itsekin huomaatte kolmella
neljänneksellä...

Uskovainen isäntä ryntäsi pystyyn mielen ylenpalttisella vimmalla,
mutta tuomari teki jyrkästi torjuvan liikkeen ja tukki kerrassa tämän
taivaallisia tarkoittavan saarnan. Sen sijaan hän himokkaasti ja
tyynesti, vaahdonvalkea pyre suupielissä tiedusti tuomitulta:

— Onko mitään toivomuksia lausuttavana?

— Puolestani ei minulla ole mitään. Miten herroja lahtareita vain
haluttaa... Tämän kultuaan puheenjohtajan suu kureentui, leuka
liikutuksesta väkätti. Hänen viittauksestansa siirrettiin vanki oven
ulkopuolelle, josta Katarina kutsuttiin sisälle. Tälle tuomari sanoi
pöyhkeilevällä äänellä:

— Asianne, arvoisa neiti, on tutkittu ja tuomionne on vieläkin
raskaampi kuin edellinen. Olettehan ennen lankeemustanne ollut
isänmaan ystävä, sen jälkeen petturi ja kavaltaja. Tämä on tapahtunut
tietoisesti. Emme ole eduksenne löytäneet lievennystä. Näin ollen
ei olekaan syytä muuttaa ennemmin teihin osunutta päätöstämme, jota
erehdystä uskoen olimme tässä istunnossa uudelleen käsitelleet...

Katarina nosti silmänsä lattiasta ja suuntasi ne ikkunasta ulos
ulontuvalle lumipeitteiselle järven niemelle, jonka rinteisiin paistoi
puolenpäivän aurinko.

Hänen korvissansa kohisi tuomio taukoamaton.




14.

KIUSAAJA.

Himoittu ja haluttu päämaali.

Se oli tuomarilla täyttynyt enemmän kuin sataprosenttisesti.

Maksoi olla täynnä sisäistä riemua ja yltyvää iloisuutta.

Kello puoli viiden aikana astui Pystytukka Katarina Saloheimon
vartioituun huoneeseen. Sotilas sai poistua sisältä. Nytkin oli
Katarina katsellut ikkunasta ulos. Hän eli enemmän kaukaista kuin
paikan päällistä henkistä ajatusmaailman elämää. Tulijasta mitään
tietämättä istui hän aivan hiljaa. Ja vaikka tuomari tahtoi herättää
huomiota läsnäolostaan, ei se ensi otteella onnistunut. Sitten vasta
kuin tämä oli käsin koskettanut, kauhistui avuton nainen.

Mies peräytyi ja seisoi hetken aikaa keskilattialla. Pyöreän pöydän
luona hän pysähtyi ja naputteli sorminaulojansa tyhjään sikaarilaatikon
suljettuun kanteen... Kiljahtanut nainen seisoi selin. Tyynesti
siirteli toinen tyhjiä lasiastioita ja vaaseja. Katarina kerkisi
tällä aikaa koota rohkeutensa, käänsi katseensa kiusaajaan ja vaivoin
hillitsi suuttumuksen myrskyn lyhyeen lauseeseen:

— Mitäs tahdot, konna?!

Liehitellen alentui teeskentelijä ja liikkein sekä ilmaisuin alotti:

— Arvoisa neiti! Tulin unohtaneeksi sanoa, että te, sekä rakastettunne
olette valmiit puolen tunnin kuluessa.

— Säälistäkö sitä puhut?...

— Tarkotin sanoa, ammutaan...

— Hyvä!... Liikuttaako se sinua? Onko siinä jotakin kummaa?...

— Ettekö tahdo muutosta itseenne nähden ennenkuin kahdestoista hetki
lyö?

— En!... Ohhoh!... Muutosta?

— Ettekö mieheenkään nähden?

— Sehän riippuu kokonaan teistä!

— Eihän se minusta riipu...

— Kenestä se sitten riippuu?

— Myöskin neidistä itsestä.

— Minä en ymmärrä...

— Kuulkaa... Puhukaa minulle maltilla. Näettehän että olette täysin
vallassani, eikä tässä auta muu kuin suostuvaisuutenne, tahi kaikki
on lopussa. Tulin luoksenne viimeisellä hetkellä tarjoamaan sovinnon
suopeata kättä. Voin lahjoittaa teille elämänne, kuten kai ymmärrätte.
Mutta siinä on olemassa muutamia pieniä seikkoja. Ne seikat juuri
teidän on näissä olosuhteissa otettava huomioon. Jos te siis muitta
mutkitta muutatte mielipiteenne minuun nähden... Olenhan ollut kaiken
elin ikäni rehellinen, uskollinen ja rehellinen ainoastaan teitä
kohtaan. Avuliaisuuttani olen aina uhrannut auliisti, sen teidän täytyy
myöntää. Jo hamasta lapsuudestanne saakka olen holhonnut ja pitänyt
huolta onnestanne. Olenhan kasvatusvanhemmistanne asti osottanut
kohtaanne parasta. Miten lienee, tuon merionnettomuuden laita, joka
on kuin eilinen päivä edessäni, vaikka siitä onkin kulunut yhdeksän
vuotta... Jos sallitte kuulla tuon jälkisäädöksen kohtalosta, minkä
lain voiman voittaminen minulta nimellenne, Sandberg-vainajan suvun
silmäin edessä vaati jo enemmän kuin mitä päivän valo sietää sanoa.
Kuten aavistatte oli minulla käsissäni muutamia hetkiä sekä kassakaapin
avaimet, sekä koko kirjanpito. Ne ovat tehokkaita aseita ne, joka
niitä osaa ja ymmärtää oikealla tavalla käyttää edukseen. Paljon
sitä numeromies saa aikaan, jos ei hänen kynsiään polta. Ja minä en
polttanut. Ja ennenkuin perunkirjoitus pantiin talossa toimeen olin
menetellyt parhaani mukaan eduksenne...

Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi Katarina:

— Ja tämän kaiken vääryyden kehtaatte avoimesti edessäni tunnustaa!...
Houkko, vai mikä tuo mies lienee?... Olethan kahdesti minut tuominnut
kuolemaan! Ja kumminkin tulet kettuna luokseni. Ja kaiken kukkuraksi
ilmotat minun hallinneen vääryydellä hankittuja omaisuuksia... Mitä
kaikkea konna tällä tarkoitat? Onko kurja omatuntosi pakottanut
tunnustuksille? Vai tahdotko ja himoitsetko haltuusi niitä?
Kavaluudella hankkimiasi pääomiako minulta kaipaat? Kyllä!... Kyllä
ne kernaasti minulta joutavat! Olenhan hautaan menevä. Ja vaikka
eläisinkin, en ikinä kalpaa kontujasi. Lahtarille joutavat saaliit,
niitä valliahan te olettekin. Nauttikaa vain terveydeksenne onnestanne.
Irstailkaa omienne keskuudessa. Mässätkää vain, onhan teillä nyt siihen
aika ja tilaisuus.

— Malttakaa kumminkin, rakas neiti!... Sallikaa minulta kuulla pari
sanaa... Vain pari sanaa. Älkää tukkiko korvianne minulta! Minä alistun
kuten mies, jonka nainen on tahdollansa murtanut... Tätä sanoessaan
kiusaaja polvistui lattialle kalpeana kasvoiltansa. Perin kurjana ja
ojennetuin käsin hän rukoili:

— Älkää sysätkö minua luotanne syvemmälle kuin jo olen!... Ettekö
tiedä, että sydäntäni polttaa alinomainen tuli ja tuska. Katumus ja
synti lankee päälleni kuin harmaa tuhka!... Rintani halkee! Se pakahtuu
surusta. Helvetin tulikivikäry minua kärventää. Minua paistellaan ja
käännöllään, hiivutetaan sen kauhean paikan päällä, josta näen savut
nousevan ylös jalkaini alta. Minä tunnen olevan! yksi niistä, jota
mainitaan kaiken hyvän vastakohtana... Kaikkien katseet kiiluvat
päälläni kuin kyyn kamalat silmät. Kirous karkaa kintereilläni sitä
karkeampana, kuta kauemmaksi hoihkaavat voiton huudot. Katseetkin
meitä kalvavat. Paljous pahaa lepää harteillani. Koston käsi
laskeutuu hiljaa pääni päälle. Toisinaan tuntuu kuin se jo koskisi.
Lepoa en elämässä enkä kuolemassa löydä kun olette mennyt pois.
Ajatelkaa... Tyhjä on minulla silloin sydän, tyhjä maailma. Pimeys
ympärilläni sakenee ja synkkenee. Teissä minulla on asunut toivo,
valon häivä ja anteeksiantamus. Ainoa valoisa kohta on se minulle
ollut. Liian pitkälle käytin keinoja, joilla kolkkoa korpitietäni
raivasin avoimeksi. Koskaan valitsematta parempaa kävin suorinta tietä
murheelliseen tarkoitukseeni. Mutta kynttilä, joka kaukaisuudessa
minulle kumottaa, pakenee pois ja häipyy hämyyn...Että olen vielä
elossa, on sitä pystynyt lietsomaan tieto siitä, että olette kumminkin
te olemassa. Toivo on pitänyt minua vireessä... Ah... sallikaa
tilaisuutta, sallikaa tilaisuutta...

Katarina kuunteli sanatulvaa aikansa. Mutta kun lattialla läähättävän
miehen lähentyminen tuli vaaralliseksi, torjui hän tämän tarjoukset:

— Vaiti kurja! Minustako murhaaja hyvyytesi riippuu?... Minäkö sinua
verinen mies tihutöihin olen kutsunut?!...

— Ei puhuta nyt siitä, lähdimmekö matkaan yhdessä vaiko erikseen. Mikä
on tähän asti tehty, sitä ei voi korjata. Mutta kuinka tästä alkaen
edelleen on aivan eri asia. Tahtoisinpa palata takaisin rakkaaseen
Turkuun! ja olisin onnellisin entisessä asemassani. Ihanteeni olisi,
että kerta vielä voisin palvella teitä... ja...

— Palvella isänmaatasi!... Olethan kantanut valkoisen leijonan
vaakunalippua voitonjuhlien uhrialttarille. Nimesi olet ikuistanut
ijäti poislähtemättömäksi iankaikkisuuteen, niinhän sinä saarnasit.
Mitäs sen rinnalle voisit asettaakaan?...

— Antakaa minun sanella loppuun mitä minulla on mielessäni. Tehnyt
mitä olenkin, on se ollut sulasta rakkaudesta teihin. Ja isänmaani
sitten... Mitäpä minulla maailmassa muuta olisikaan. Ja tästä aikain,
olkaa armollinen minua kurjaa kohtaan. Minä lakkaan antamasta vaikka
kuolemantuomioitakin. Minä päästän punaiset vangit lievästi. Minä
olen oppinut vastikään heitä ymmärtämäänkin (!) Minä päästän heti
sekä teidät että Pylväistönkin vapauteen, jos vain lupaatte minulle
hiukkasenkin myötätuntoa. Katso miten moninaiset ovatkaan keinoni
päätelmieni toteuttamisessa. Kuoleman uhka on edessä teillä, synkkyys
minulla ja musta määrä ja tie...

Hän nousi lattialta verkkaan. Sitte jatkoi muutamien minuuttien päästä:

— Kaikki olette kuullut. Sanoin sen mitä aijonkin. Kohtaloiden punnus
olkoon teillä kädessä. Niissä käsissä olkoon omanne, minun, sekä hänen,
kuin myöskin monien muiden, jotka ratkaisua odottavat, mutta kumminkin
vielä hengittävät... Yksin teistä, arvoisa neiti, teistä se nyt
riippuu... Otatteko vastuullenne sielujen kadotuksen vaiko autuuden.
Nämä ehdot ovat vastaisen verityön... Tahdotteko syöstä työläisjoukot
kylmästi ja raakamaisesti luotanne? Ajatelkaas leskiä ja orpoja, jotka
viattomasti armoa pyytävät. Armahtakaa heitä, älkää syöskö sitä joukkoa
perikatoon. Olenhan varma siitä, että jos ette olisi minua pettänyt
näin paljon, ei tokikaan oltaisi näin pitkällä, jumala paratkoon... Oi
herra missä liejussa nyt loiskimme!...

Putosi nainen herpaantuneena tuolille. Nämä sanat olivat kamalammat
kuin mitä hän jaksoi kestää. Saattoihan tuon roiston puheessa olla
perääkin. Vihan puuska, tulinen kiukku raivosivat ja etsivät väylää
ulospurkaukseen. Nuo verisen miehen kasvot polttivat. Ääretön inhon ja
vastenmielisyyden tunne pursuili voimattomana pannakseen vastalausetta.
Mutta miten oivaltaisi, miten löytäisi ne sanat, joilla kyllin voisi
iskeä tuota ilettävää roistoa?... Oma entisyys oli painajaisena
kohtalon kädessä ollut kuin leikkikalu. Se sitoi hänet salaperäisellä
tavalla tuohon mieheen. Tämänkertainen hyve ja maailmankatsomus oli
verrattava kuolemankangistukseen. Mutta uhka kumminkin asui hänen
sydämessänsä. Sanoa suoraan totuus tuolle roistolle... Rusentaa
kokonaan tuon luisu kallo... Repiä hänen savenharmaat kissansilmänsä.
Mutta kenties voitto murhamiehestä ei kallistuisi nytkään hänelle.
Yritys kenties koituisi tappioksi ja sen jälkeen hänen vimmansa ei
löytäisi rajaa. Mies joka on antanut tappaa siskon, veikon, isän,
äidin, kaikki omaiset... Entäs toisessa tapauksessa?... Niin, toisessa
tapauksessa?... Sitä ei saata ajatella.

— — —

Katarina ponnisti.

Mutta hän ei voinut taakan painoa kestää. Avuttomana vaipui hän
pöydälle, jossa itki katkerasti. Valtava kiukku ja liikutus kaiken
loukkauksesta mikä hänelle oli pyhää tulvaili ulos kuumina karpaloina.
Hän joutui kokonaan tilaan, missä oli käsittämätön kaikelle. Hillitön
mielenpurkaus ja äärimmäisten tunteiden riehunta sai hänessä hereille
mielipuoliset vaistot. Nyt hänellä ei ollut harkintakykyä. Hän oli
tahdon voimaa vailla. Hän tiesi yhden ainoan tosiasian, nimittäin
että kuoleman kolkutus jo kuuluu ja että tuonelan asiamiehen
askeleet lähestyvät... Mutta siihenkin oli hän jo aiemmin kahdesti
valmistautunut. Oikeastaan kalpasi hänen olemuksensa nyt kiihkeästi
haudan lepoa ja rauhaa... Vähin erin virkosi hänessä ajatus, että
eletty elämä oli kuin kaukaisen lapsuuskevään kangastus, ammoin
unohtuneen, menneisyyteen häipyneen kevään, mistä enää koskien kohinat
jaksoivat vienon purjetuulen taustalla heikosti kuulua. Elämän lakien
alamaisuuteen olikaan turha enää kuvitella kuuluvansa. Sielunsa
silmillä saattoi hän nähdä aurinkoisia, vihreitä niittyjä. Lakeuksilla
siellä nyökyttelivät orvokit hänelle päätänsä. Unikukkien kentät
kutsuivat ja reunustivat jalkakäytäviä.

Mitä olisi ollut omaisuus, elämä ja rikkaus kaiken tämän kauniin
rinnalla?... Vain vierasta ja alhaista. Ihmispyrkimys hyvään ja
kauniiseen, sehän oli hänessä kuin perinnäinen taipumus... Miten lienee
hänelle yhtäläisenä selkeytenä astunut esiin työväen ja köyhälistön
alastomuus ja osattomuus apua anovana. Sillä oli oma tarinansa.

Ja nytkin kun kiusaaja uudelleen lähestyi ja iskeytyi hänen kimppuunsa,
viekoiteli ja lupasi rauhaa... Uhkasi sotaa. Olipa konna julkeasti
viskannut nämä vastakkaiset kohdat Katarinalle ratkaistaviksi. Hänen
ensi ajatuksensa oli työläisten asia. Niihinhän hänen toverinsa
kuuluivat. Ehkä säästyisivät murhilta?... Ehkä uhrien luku todellakin
vähentyisi. Jospa uhraisi niitten edestä itsensä? Mutta sitten muistui
taasen mieleen kiusaaja, verinen mies, elinikäisen vastenmielisyyden
esikuva ilmestyi hyisenä ja riettaana... Tämä kaikki puistatti...

— — —

Katarina tunsi kuumeista läähätystä lähellänsä.

Huohotus lämmitti niskaa ja heilutti hiuksia. Tämä tunne puistatti,
jopa pöyristi. Jotakin muuta olisi ennemminkin voinut sietää... Nyt se
kokonaan kauhisti.

Kalpeana ryntäsi kiusattu nainen ylös ja huusi:

— Ulos!... Ulos roisto!... Ja puinen kynäkouru tempautui pöydältä
ja lensi vasten tuomarin kasvoja. Sen jälkeen tuolit, vesikaraffi,
kukka-astiat, kirjat. Niitä Katarina raivoissaan paiskoi kiusaajansa
päälle. Tämä yritteli nousta iskujen alta ja panna vastaan, mutta
saikin silloin jo toisen, kahta tehoi§amman kolauksen. Kiusantekijä
katsoikin lopulta parhaaksi loikata porstuaan... Mutta salpaa
avatessaan hiilihangon rautainen haarukka iski häntä selkään. Hätään
juosseiden vartijain pikaisella avustuksella palautui rauha. Mutta
apuhenkilötkään eivät uskaltaneet sisään, katsoivat vain eteisestä
hurjistunutta naista, joka vaatteet auki ja hiukset hajalla seisoi yli
kynnyksen tullakseen erittäin uhkaavana.

Kun käsiraudat olivat Katarinan ranteissa paikoillaan, alkoi nyt kahden
kesken hänen luokseen jäänyt tuomari tuiskailla ja viskellä vihojansa.
Kumminkin palasi hän porstuaan ja syytti julmasti oviloikkaria siitä,
ettei tämä ehdoin tahdoin ollut lukinnut käsirautoja, koska ne olivat
vapaasti neidin huoneen akkunalla. Ja kun tästä uhkailusta näytti
nousevan huikea prosessi, niin että se tuomarin tuoreessa, kihisevässä
vihassa uhkasi tuoda tuokiossa uuden ja harvinaisen pitkäsäärisen
uhrikaritsan, sujutti tyttö lukitut kahleet yli pienten nyrkkiensä ja
viskasi ne räyhääjälle jalkoihin ja sanoi:

— Kihlasi, konna, ovat sopimattomat!... Voithan silmätä lottia
muita!... Villiintyneen naisen kädet sidottiin uudelleen, tällä kertaa
kapealla hihnalla... Ja kun se oli pienen kamppauksen jälkeen tehty,
ajoi ylivaltias apurinsa potkimalla huoneesta, sekä huusi heille
tuomion täytäntöönpanosta heti kun saapi tämän "tutkintonsa" loppuun
suoritetuksi.

Tällä kertaa oviloikkari kumarsi vallan paljonkin syvempään kuin tähän
astisilla kerroilla. Nyt hän vasten tavallisuutta tyytyi olemaan
mairittelematta. Oven takana tosin kuului jotakin sen tapaista mykinää.

Itsevaltias istui rauhallisena uunin luo, paineli poskiansa
nenäliinalla, koetteli kuhmuja ja kiristeli hampaitansa. Ne kimoilivat
riivatusti. Orvaskesi oli vasemmasta lonkasta rytinässä kohlaistu
vereslihalle. Housujen kosketus siihen kirveli. Harteissa mojuili
pahasti nakkimakkaraksi paisunut mustelma. Teki mieli hiipaista. Kirous
tuli tosin tuskainen, mutta sisu ei kumminkaan sallinut sanoiksi
suuremmiksi sitä selittää... Hänen himonsa olivat raatoa ja pirun
pirua, ne kun yhä vain kiihtyivät tulisimmistakin vastustelemisista.

Tuomari oli tällä erää mielentilassa, joka ei lannistunut vastuksista.
Sitä kiihotti nouseva himo huolimatta siitä, että oli kuin halolla
piesty kiimainen koira. Hän pikemmin olisi toivonut Katarinan uudelleen
ryhtyvän kaikin voimin häntä kynsimään ja repimään. Tuolilla siinä
sadatellessaan johtuivat hänen muistiinsa muinoin kuolleen köyhän
isänsä sanat: "Tapellen lapsia tehdään, tukkanuottasilla taputtelut
toistetaan." Tuomaristakin alkoi tuntua siltä, että tämä oli asiaan
kuuluvaa, yksi muoto rakastelevien kesken, johon intohimojen aallokossa
silloin tällöin hätäydytään. Kun ollaan kahden asetuttu elämän ulapalle
aviolliseen purjealukseen, saattaa siellä olla tuulia jos tyveniäkin
säitä, vihaisia vihureita, jopa raivoisia myrskyn hetkiäkin. Ja
varsinkin, jos alukseen ui joku kolmas asiaan kuulumaton — kuten tässä
tapauksessa tuo toinen, ei siis ole ihme jos mehakka syntyykin.

Erinäisistä vammoista huolimatta heltyi hän pikemminkin kuin kiukustui.
Hetken kuluttua hän alotti koomillisesti:

— Taputtelette mua hiilihangolla... Olettepa helkkunassa ensimäisen
lähentymisen! ottanut vastaan liian kuumasti... Kumminkin ottakaamme
uusi kuuri ja kurssi. Likistelkäämme luontevammin. Tämä ehkä
on mielestänne ylön tunkeilemista, mutta minä, rakkaani, voin
puolestani esittää näkökantoja, jotka kyllin selvästi osottavat
mielenkarvautenne... Tässä maailmassa nimittäin täytyy _tottua!_
Varsinkaan kaikki ihmiset, jaloluontoiset erittäinkään, eivät ole
mitään vahakappaleita. Ihmiset eivät ole samoja, vaan ne muuttelevat
paikkaa sinne tänne. Ja sellainen sitä laisensa olio, monta kertaa
valistunut, laajakatseinen... Taikka sitten tulee siitä paikallaan
ollen maanmyyrä, joka potkii palkitsijaansa, tihruilee reijästään
ainoastaan kotitanhuiden näköaloja... Kumminkin päätän puheeni lyhyeen
ja olen hieman hävytön: Ellei neiti suostu suosiolla mielipiteisiini,
tulen minä käyttämään omia keinojani...

Ei vastausta.

Hiljaisuuden jälkeen alotti tuomari uudelleen:

— Ettekö ollenkaan tiedä, mikä mies minä tällä erää olen? En ole se
"kuiva konttoripäällikkö", joksi minua yleensä luuloteltiin. Minulla
on nyt valta ja voima tehdä kanssanne mitä ikinä haluttaa. Ja mikäli
asiaa tahdotte ymmärtää, sanon sen suoraan, ettei haluja minulta
tule puuttumaan... Ensinnäkin annan minä ampua rakastettunne, sitten
seuraavat ilman muuta kaikki ne henkilöt, joista vähimmässäkin määrin
olette olleet riippuvaisia. Tietäkää, että poistan tieltäni ihmiset,
jotka eivät minua miellytä, ovatpa ne olennot sitten väriltään ja
arvoltaan siinä suhteessa sinisiä tahi punaisia. Sen jälkeen teen minä
itselleni _kristillisen_ aviovaimon, joka on kunnioitettu jumalan ja
ihmisten edessä. En kysy siihen ollenkaan suostumustanne. En voi olla
sanomatta julki, että kiintoisuuteni hetki hetkeltä teihin nousee.
Kuta suurempi on vastustuskykynne, sitä ankarammin minun tulee hyökätä
päällenne, sillä se on juuri suurin hetkeni ja haluni. Kas sellaista
kiinteää ja kimmoisaa rakkautta aina olenkin kaivannut. Kuta hikisempi
kohta ja koettelemus, sitä houkuttelevampi hekuman himo ja osuus. Mitä
enemmän taistelette minua vastaan, sitä hurmaavampi tulette olemaan.
Kuta vähemmän osotatte mieltymystä minuun, sitä hehkeämpää tunnetta se
tuo. Minä en mistään auringon alla saa siinä suhteessa vertaistanne. Ja
jotta pysyisitte kunnialla tallessa karkailematta, tulen pitämään siitä
helkkunas itse huolen. Keinoja löytyy varunkin varsan taltuttamiseen.
Minun on tässä suhteessa vainottava vain punikkeja. Ettekö ole
erinomaisen onnellinen, että niiden käsistä vasta pelastuitte... Minä
olen holhoojanne ja siihen virkaan määrätty jo läsnä ollessanne. Ja
nyt, kun punikit tulivat lyötyä ja valkoinen valta seisoo lujana,
ovat minulla aina valtit takanani. Ohjissa pysytte, ohjissa... Sitten
vielä — puhui tuomari verkkaan — tullaan sodan jälkeen, arvaan ma,
jakamaan arvon osoituksia parhaimmille ja sankarillisimmille valkoisen
armeijan urhoille. Parhaimmat valtion virkapaikat jaetaan juuri heille.
Korkeimmat palkat takseerataan. Tuloja virtailee ehtymättömästi. Ja
sitten päälle päätteeksi mikä arvo ja kunnioitus lankeekaan heidän
osallensa! En epäile, ettei minulle sitä tule, koska ansioni suuret
sitä edellyttävät. Rouvana mahtavasti saatte olla rinnallani kun vain
suostutte olemaan kauniisti kanssani... Sentähden minä kysyn nyt vielä
muuten vain: Hyväksyttekö vaiko hylkäätte tarjoukseni?...

Ei vastausta.

Kuulematta mitään katseli Katarina ulos ikkunasta.

Kuka tiesi mitä hän mietti. Voimattomuus vaiko pelko, ehkä viha
saattoivat pitää suun sanattomana. Vaitiolon käsitti kiusaaja
merkitsevän myönnytystä, että tyttö on tullut joten kuten järkiinsä,
että hän perin perältäkin punnitsee ja on ulottanut miettimisen hänelle
itselleen onnelliseen suuntaan. Jopa herkesi Pystytukkakin puhelemasta.
Siitä paikasta alkoi hän tehdä johtopäätöksiänsä. Naisen luonto on
huikentelevainen. Se läikkyy kuin vesi liukkaassa emaliastiassa...
läikkyy, jos sitä liikutellaan. Henkensäkin oikein heltyi. Jopa katui
sitä, että oli tuohon hentoon vartaloon voinut vihaa kantaa, vaikka
valjuakin. Solakkana se siinä seisoi. Kuinka houkuttelevana hän
käsivartensa kietoisikaan tuohon, joka tuossa ikkunan edessä seisoo.
Talonpoikaisnaisen laajan röijyn alta hahmottui hento ja huokuileva
rinta. Ja kuta enemmän hän tuota olemusta katsoi, sen kiintoisemmasti
siihen hänen silmänsä juuttuivat. Savenharmaat kissansilmät kiiluivat
odottamatonta tulta. Hänen viivamainen, jopa jonkun verran kureentunut
suunsa pikistyi piukemmaksi. Polvet vavahtelivat himokkuuden huumosta.
Ryöppynä kihosi vastustamaton halu nousta ja käydä käsiksi tuohon
jumaloituun... Ylväs ja mahtipontinen asento asui tuon olennon
läheisyydessä. Tämä oli pitänyt häntä aina kunnioitettavan matkan
päässä tuosta naisesta. Mutta nyt se matka lyheni... Nyt oli iskettävä
kiinni, kävi kuinka kävi. Kuin iilimato tuli imeytyä ikipäivikseen
irtipääsemättömäksi, koska nyt vielä oli aika ja hetki. Piti iskeä
vasamana vain... Harata vaikka kynsin ja hampain kuin haukka... Ah!...
minkä makuinen onkaan veren ja himon sekoitus ja hurmoinen huikea
humala!...

Luiset laihat käsivarret kietoutuivat rautapihteinä äkkiä avuttoman
naisen ympärille...




15.

LYÖ KAHDESTOISTA HETKI.

Kestikievarin pihalla kävelivät oikeudenkirjuri ja oviloikkari.

He olivat perin pohjin hämmästyneitä sekä tuomarin äkäilemisestä, mutta
paljonkin enemmän juuri kuulleensa huhun johdosta, joka toi kiusallisen
tiedon punaisten sissien läheisyydestä... Mokoman hälytyksen kumminkin
katsoivat näissä olosuhteissa mahdottomaksi. Olihan se typerää ja
äärimmäistä mielikuvituksen hätiköimistä. Mutta tieto oli tuotu
kumminkin ja se kertoi sissien lähestyvän kirkonkylää. Sukeusi siinä
pihassa itsepintainen keskustelu:

— Se on mahdotointa... Juorut ovat juoruja. Pitkäkorvat niitä uskokoot.

— Sitäpaitsi, rajavaaralaisista kuului eilen lopullinen selvä
tulleen... Oli se monimutkainen juttu, mutta ei siinä auta vastaanpano.

Puhellessa siinä sinne ja tänne huuteli pihan takana sotilas samaan
joukkoon:

— Väitetään punikkien saaneen lisäjoukkoja! Sanovat Ilmestyneen...

— Mistäpäs niitä?...

— Paha tuli ja tiesi mutta ilmestynyt oli...

— Höpsis!... Kokonaan turhaa turinaa...

Oltiin hetken aikaa hiljaa. Mutta sotilaan väitös kumminkin kaiveli
mielessä huolimatta päällikön rauhoittamisesta. Päälliköthän olivat
aina sitä Vilppulassakin vakuuttaneet, ettei muka hätää mitään. Ja
kumminkin vakuutuksista huolimatta saatiin tuta piankin punikkien
päällekarkauksia. Sentähden kysyi toinen:

— Muutenko sinä arvelet?... Vai mistä sinä tiedät? — Laivan
sanotaan Amerikoista tulleen Kristianiaan. — Norjaanko?...
Laivanko?... Amerikoistako?... No ja sitä minä en usko. Mutta toinen
suojeluskuntalainen, joka Pihtiputaalta aikanaan meni Amerikaan ja
kymmenen vuotta sitten palasi, kiirehti kysymään: — Siinä on varmaan
Amerikan suomalaisten punakaarti?...

— Se kai se sitten on!... Pihtiputaalaisen ääni sai vauhtia:

— Mutta sitten pojat ei olekaan leikin asiat!... Ne ne kuuluu olevan
pahoja tappelemaan!... Ja niillä on kalut... Jos te tietäisitte, aijai
pojat niitä winsistereitä... Ja minä arvaan että siinä on eri miehet,
jos on kalutkin... Toiset jo hämmästelivät:

— Niinköhän se sittenkin olisi?

— Mehän tässä lopulta sittenkin?...

— Joo, lopulta sitä ahdistuu vaikka kiven väliin...

— Ohhoh!... tuota en olisi uskonut.

Mutta oviloikkari joka käveli rauhattomana tiellä, eikä voinut saada
ajatuksistansa äskeistä tuomarin antamaa häpäisemistä, millä tämä
pahoin oli pitkää miestä loukannut, kuunteli toisella korvallaan,
kunnes puuttui hänkin keskusteluun:

— Yksikään sielu ei siinä tarkoituksessa Amerikasta pääse tulemaan
jos mielikin tekisi. Maailmansodan takia mannermaasaarrot sulkevat
tien kapinoitsijoilta ja estävät siirtymästä toisesta maasta toiseen.
Joten se on vailla alkua ja loppua. Mutta mikäli Hämeessä oleviin
punikkijoukkoihin tällä erää tulee, on niitä sukseilemassa siellä ja
täällä sivupuolilla metsissä. Pyrkivät pakoon Tamperetta kohti jos
löytävät tilaisuutta... Ja täältä nekin aikoja ovat karkoitetut...

— Lienevätkö ne niin vallan aikoja, koska vasta eilen Rajavaaralla
teuhasivat.

— Paljonkin mahdollista... Joku siellä liikuskelee. Perkaajat eivät
ehdi kaikkia. Ja mies siellä ja täällä ei merkitse mitään. Vasemmalla
Lempäälässä ja Ikaalisissa oikealla ovat sivustat painaneet pussinperän
tukkoon, niin että apajassa ovat kuin kereskalat. Antaapa heidän
puskeskella puolelle ja toiselle. Eivät tästä kumminkaan kuuhun joudu.

Keskustelu taukosi.

Pihan alapuolelta maantien takaa pirstoutui rakennuksen peräikkuna.
Ruutu siitä säleinä singahti hangelle. Siten syntyneestä aukosta
saattoi sisältä kuulua tukahduttavia avunhuutoja... Sattuipa siihen
kapeluun tulla talon isäntä itsekin. Tämä, ties millä matkoilla oli
ollut, ei talossa sattuneista tapahtumista tiennyt mitään. Ukko oli
matala, tiukkakatseinen, paksu jäärä... Siis oviloikkarin täysi
vastakohta. Tiukeasti tihrusti isäntä sinne ikkunaan, sitten kysyvästi
miehiin, varsinkin pitkää miestä epäili ja ounasti. Sanoi sitten:

— Mitäs perhanaa siellä?... Ikkunoitahan siellä? Vai mitä?...

Kukaan ei viitsinyt vastata. Tämä suututti yhä enemmän hidasta isäntää:

— Mitäs pliipslaakaria te, vai hunsvottiako siellä?... ikkunoita
ruotii. Isännän äyskäiseminen tuli toki vakavaksi ja talon isännän sana
se painoi valkoisten armeijassa. Sentähden toisten takana seisonut
oviloikkari hötkähti esiin:

— Tuota... kunnioitettava korkean oikeuden... tuota hyvä isäntä...
Korkean oikeuden tuomari ja herra, ja... kuuluisan kauppakonsulin
konttoripäällikkö Turun kaupungista tutkii siellä parhaillaan erästä
analyyssiä... Yh hm... tuota sanoakseni, jonkinlaista tutkintoa vangin
kanssa, joihin kokeiluihin liittyy sitä paitsi jonkinlaisia pienempiä
fysiologisia koeharjoituksia... Nähkääs, herra isäntä, hänellä voipi
olla muutamia vissejä voprooseja ja oikeuksia väkisin kihlaamaansa
holhottiin...

Ison aikaa katseli isäntä hoikkaa loikkaria, joka puhuessaan horjui
kuin virvi, niinkuin kuitukorsi tuulen henkäyksissä. Ja mitä oli tämä
mokoma puhe? Mitä se meriteerasi? Oliko se ivaa, vaiko täyttä totta?
Päällisiksi viirinsalko kumarteli luonnottomasti ja äiteliäästi... Jopa
maalaisukon mielestä tämä totisesti oli osoitettu hänelle pilkaksi.
Sentähden hän sanoi:

— Mitäs saatanaa huojut!?... Enhän min'ou mikä apostoli, enkä neitsyt
Maaria. Pyhäin kuviako tässä palvelet!? Mieshän min' oun!

Oviloikkari ei ollut tottunut näin kuivaan kohteliaisuuteen. Sen
tähden hän säikähti ja huippi muutamalla loikkauksella sivuun. Siellä
kymmenen sylen etäisyydellä pihasta seisten teki entistäkin syvemmän
kumarruksen. Näitä pohjattomia kohteliaisuuksia ei isäntä kumminkaan
enää joutanut näkemään. Hän kiiruhti pitkävartisissa metsäsaappaissansa
yli pihan vierashuoneustolle, mistä kuuluivat jatkuvat avunhuudot
katkeamatta. Sanat ja ääni eivät kumminkaan rikkinäisen ruudun kautta
jaksaneet selviytyä. Toiset pihassa olijat näkivät isännän juoksevan
ylös korkeita kuistin rappusia ilman että vartiossa olevat uskalsivat
estettä asettaa. Oviloikkari risti napansa ja teki sen kohdalle yhäkin
hartaampia ristinmerkkejä. Jonkinlainen vahingonilon puna ja riemu
peiliytyi hänen poskillensa. Pienen toimituksen tehtyään harppi hän
pitkillä kamelikurjen säärillänsä seinuvierustaa hissukseen, sormi ja
kieli piipalla aina särjetyn ikkunan alle asti. Täällä hän otti lakin
päästään ja kuunteli, kuunteli ja käiverteli. Nyrkkiänsä hykerrelen hän
alkoi nyökkiä ja viittoa muitakin kuulemaan. Viittauksen ymmärsivät
kirjuri sekä muutama sotilas. Nyt heitä jo siellä useampia yhdessä
kurkkoili kaulat pitkinä ja kuuntelivat. Varovaisina liikkuivat
varpaillansa. Siellä tapahtui jotakin... Toisinaan kuului melun
keskeltä:

— Mitäs helkkunassa sinä mies sitä naista täällä lähmäät!?... Kukas
sinun noin on käskenyt keskellä päivää evervaltaan?...

Jytinän jälkeen kuului taas:

— Kyllä minä sinulle halju näytän mistä naparetki alkaa!... Vai sinä
halvattu villakoira!... Minun talossani nopojasi näyttelet!... Sen
täytehinen... Nenästäsi sinut näen kutunlypsäjäksi! Enemmän sulle
satikutia...

Sen jälkeen kuului nyrkin iskuja ja mäjähdyksiä selkään. Taasen kysyi
isäntä:

— Kukas sinun käski talostani ikkunoita lampsimaan?!... Pysyivät
ne ehyinä punikkienkin aikana... Niin että antaapas olla vastakin
rauhassa!... Ulos mökistäni kalju kaalinkerä!...

Ovi lennähti auki. Ikkunalle kurkkijat ottivat siinä samassa vihaisen
kilpajuoksun. Mutta oviloikkari sääri monin verroin edelle muista
ja kerkesi tielle varalta valmiiksi. Toisetkin tulivat siihen ja
kuiskailivat:

— Se taisi olla parahiksi...

— Jäärä se oli...

— Pässi totisesti.

— Mutta voimmehan joutua me muutkin matalan miehen muksittavaksi sanoi
kirjuri:

— Sillä taholla tuskin vaaraa.

— — —

Lakittomin päin juoksi juristi rakennuksesta ulos.

Korkea-arvoisen oikeuden isänmaalliselle edustajalle tämä edesottaminen
oli perin alentavaa. Vapaussodan sankari ja ihailtava avu oli alkanut
kiitelemään pitkin pinteleitä. Tässä tuomarin souvissa oli sukeutunut
tällainen kuuma kohtaus, joka kipristi varpaita. Erittäin kipakkana
juoksi kaljupäinen lakiton mies, juoksi yhtä mittaa keskelle pihaa ja
ähkyili:

— Ettekö te nähneet?... Ettekö te huomanneet mitään?... Kuinka te
ette!?... Mitenkä te oikein lurjustelette?...

— Oviloikkari otti asennon ja kumarteli syvään:

— Jahah!... Teidän arvonne on saanut varmaankin tutkimuksensa
suoritetuksi lopulleen...

— Vaiti!... Minä kysyn teiltä: Ettekö te nähnyt? Ettekö te ollenkaan
nähnyt sitä kirottua jäärää?

— Mitään jäärää emme totisesti nähneet!...

Tuomari kummasteli ja ihmetteli:

— Yks' mustapartanen merisika!... Mutta teidän täytyi huomata!?

— Niin että mistä se olikaan taas kysymys?

Miehet vaikenivat kuin hauta. Tuomari puhisteli ja pihisteli, rassaili
muutamia reikiänsä hengen kulkukuntoon, jatkoi sitten selvemmällä ja
käskevämmällä äänellä:

— Vai ette tiedä!... Sepä ihme ja kumma? Vai ette ollenkaan? Kauniita
vartijoita!... Tosiaankin kauniita isänmaan sotilaita! Teidän tulee
tietää kuka teille antaa palveluksen, kuka leivän, kuka palkan maksaa
ja kuka ylläpitää. Ketä teidän tulee kuulla, totella ja ketä vartioida.
Ja ellette tee sitä huomiota ja velvoitusta tunne, niin teidät pannaan
tuntemaan. Pannaan seisomaan seinää vasten punikin rinnalle. Pannaan
sorahautahospiksi joka sorkka niin eiköhän ala jumalauta lipumaan
palvelus ja työ tämän maan puolesta. Nyt minä ammutan teistä vielä
tänään muutamia opiksi ja nuhteeksi toisille, sekä ojennukseksi
yleiselle järjettömyydelle... Muutoinhan rienaus ja ruokkoomattomuus
saattaa syöpyä ja iskeä kyntensä hyvinkin syvälle. Saattaa käydä siten,
että jonakuna päivänä löydämme itsemme mahdottomuuden keskeltä...
niin... Mutta nyt teidän tulee heti ottaa kiinni kaikki vangit, ja
se jäärä... se sika... Se merisika... Sille rojolle heti paikalla
näytetään helvetin kuumaluukku, se häkäläpi! Muutoinhan ette ansaitse
ruokasuolaanne siinä toljaillessanne...

Upseeri ja oviloikkari hätkähtivät.

Sotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja
saapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät
pihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille
sikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta
kapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi
pyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä
kertausivat kiroukset karkeina.

Korkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid.
Talon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski
ja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä
joutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli
vaiti.

— — —

Yli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.

Mukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit.
Tuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen.
Kiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri
vohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi.
Nuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi "mukavin kohta."

Maantieltä metsään ei johtanut tietä.

Kumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain
jalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle
olisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin,
josta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään
hurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi
kohteliaasti isännältä neuvoa:

— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?...
Odottakaapas...

Isäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi
sekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:

— Kyllä vallan... riihen takana savikuoppa.

Tuomari ilostui:

— Oivallista!...

Isäntä jatkoi:

— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida...

Oviloikkari ehätti:

— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?

Isäntä vastasi yhtä totisesti:

— Siellähän niitä kärryvajassa.

Siitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.

Kuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.

Arvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:

— Polttakaa, döden väntar oss alla... (meitä kuolema odottaa).
Tuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä
vankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä
"pirullinen mies" kaamealla hymyllänsä tarkotti?

Isäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki.
Tätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa
rauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa...
Sen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi
käskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana
asettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita
kantavaa miestä saapumaan... Mutta se vaan hidasteli.

Ja mitä ihmettä?

Mies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta
ja kiirettä kuhnaili.

— — —

Talon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä
näköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä
tuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä
erää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.

— Mitäs äimäilet?... Lapiot tänne!

Mutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä
taakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki
katsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen
käsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden
hän alkoi sadatella:

— Tässä kallista aikaa kuluttaa!... Kyllä saakeli!

Jääkärille hän sitten tiuskasi:

— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla... Siinähän ovat punikki
punikin läheisyydessä...

Murhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.

Hälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:

— Tänne!... Tänne!... Pojat! Hei siellä!... Täällä miestä tarvitaan!...

Haapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.

Niitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi
niitä pihalle joka puolelta...

Ihmeellistä!... Ketä ne olivat!?... Punaisia nauhoja!... Ja — mitä
tämä?... Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.

Kai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää... Kai tämä oli
unta!... Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö
viimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin
tiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen
rattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen
lopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan
autereen pyyhkäisty siivenpöly... Oi että se pian sammuisi... Oi että
tämä eilinen päivä jo olisi ollut!... Että elinrihman säije pois
pikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu... loppuu...

Mutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:

— Punakaartilaisia tulee!...

Mikä olikaan tämä nimi?... Mikä tenho?... Mikä jumalainen sointu?
Tämä huumasi. Salamana se iski... Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus
ja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä
reiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä... Turvattoman uhrin sydän ja
henki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua
kuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina
kantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa... Kas
oikealla hetkellä he tulivat...

Punakaartilaiset tulivat!

Silloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti... Silloin kun pettymys,
katkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa
väikkyi... Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja
kirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä.
Ihmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut
hulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille
jo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja
kylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema
ja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa.
Oikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi
tullut.

Mutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta
joka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon
kidaksi.

Osa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita
ylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon,
juoksi miesten kera sinne... Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät
jääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset
pyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari
yksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi
Aapo:

— Ja mitä meininkiä teillä täällä?... Haapaniemi astui vastaamaan:

— Tappomeininkiä, velikulta!...

Jälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle.
Eihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan
kättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää.
Hänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta
kaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki
sylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan... Astuipa
Katarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän
avoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:

— Urhoista urhoisin sinä Aapo... Ja kaikista sankareista suurin...

— — —

Ulompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri
kädessä!... Ja mikä soturi ylväs hän olikaan... Jopa väelle huusi:

— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!

Näinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:

— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan,
sitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain...

— Mutta malttakaahan... Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? —
Hevolla metsään kärkäs.

Lopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa
olivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä,
ilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi
jäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla... Pari heistä
kumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle.
Siihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs.
Talon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön
vihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa,
vinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.

Arvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten
hengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako?
Niinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella
siellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli
kauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä
alavan maan hynttäsikin matala mies... Sinnehän se vasta-ajanut jalas
ja jälki tietä näytti... Tie heinäladolta sammalladolle huonontui
huonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka
epätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli
edentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten
se meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa
kuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa...
Siitä takaaajetut olivat paenneet jalan... Mutta kauaa ei sen jälkeen
enää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut
miehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.

Sen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää
uudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä
siellä tapahtui.

Mutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti
näkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta
niskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:

— Helkkunassa etana!... Mitä meinasit saada aikaan?!... Jopas susta
nyt vastus alkoi... Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!...
Verkasenpoika...

Toiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta
näkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois
mustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä
ohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta
edessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:

— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät?
Tiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?

Tuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:

— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt,
kun minä sinulle sanon... Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen
istumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen
oikeella karhun kalipeerilla...

Puhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä
sarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten "suolihihnansa" ja ilman
enempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä "kaikkein
korkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria." Vastamuutetun ja
tärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.

Housut kintuissa pyyteli tämä:

— Ah isäntä kulta...

— Tekkeeks' makkeeta?...

— Älä velikulta...

— Rutales! Vieläks' kutisee?... En min' ou kulta...

— Luopukaa... Minä lupaan olla vaikka _mikä!_... Minä vannon!...

— Vanno vasikalle!...

— Ai... jai... jai!...

— Minä lupaan... lupaan... lupaan!...

— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!

— Lupaan... lupaan!... Uu... uuuu!

— Hyh... hyh! Pahahenki...

Iskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän
sai vauhtia:

— Jos minä!... Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?

Suksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän
perässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta.
Pojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän
puolesta:

— Isä! Älä iske enempää!... Kyllä se riittää!...

Ukko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten
kierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:

— Pane nyt sitten housut jalkaasi...

Jäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin
suoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne
solkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun
väliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä
kannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta
vyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin
miestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:

— Annoin maistiaisiksi...

— Vai jo sai...

— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja
löytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen
eppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta
katsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä
pehmeällä.

— Kyllä me näimme.

Isäntä jatkoi:

— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran
poikia alkaa oikein tappomeininkiin...

Miehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:

— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa... Ähkäili
matala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle
tulin... Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa
hyvinkin hirvitellä... Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee
tehnyt itsellensä?...




16.

HAAPANIEMESSÄ.

Keskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.

Sen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli
esikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä
punikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta
samoilivat. "Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa." Sitä suuremmalla
syyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen
kertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli
toistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia
joukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta
toistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa,
missä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita
kiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti.
Heitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä
onnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät
punikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja.
Paenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta.
Vanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia,
sillä olivathan he toki "miehiä." Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa
kolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi
kokemukseksi.

— — —

Rohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen
esiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä
tapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun
yhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri
silloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin
suuri onnettomuus ehti tapahtua.

Ja kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa
eri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten.
Lähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun
päässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen
"avunhankinta" syttyi ja loittoni... Sen tähden tässä kiirettä
kintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja
einettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen
jaksettaisiin!...

— — —

Isäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.

Savustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin
pitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia
reikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin
röykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet
himokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että
oikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse
hanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn
päällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale
singahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira.
Ja kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:

— Syökää te pojat!... Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä
aikaa kun tässä liemiruoka kerkii... Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa,
jotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen
jaksaa paremmin ponnistaakin...

Eikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan.
Hanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin...
Kuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus
iskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi
sitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat
sivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta
kalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat
hienokseen saada apetta... Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet
kasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin
paisui.

Kahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat
ilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan
kun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin
täyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat "höyräytetyt" kannettiin kypsät
sitä mukaa syötäväksi.

Lisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä
aittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän
"voimuru" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty
kyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä.
Tämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään.
Kiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:

— No, punikit!... Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan,
jotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit
upottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:

— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille,
niin että sitä saapi jokainen... Ja kantakaa se korppukori salin sohvan
alta!... Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.

Miehille hän sanoi:

— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?...;

— Meinaako isäntä mukaan?

— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!...

— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä "veljillä" näy aate
eikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä...

— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.

Vielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli
märkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi
nielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas
mennessään ja sanoi:

— No, nutipuljus!... Mitäs meinaat tästä kestityksestä?... Tulohan
syömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.

Tuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:

— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita...
Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat
arvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät.
Niissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää
sanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti
tuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:

— Syöhän mies jos maittaa... Eihän tässä hätä mikä...

Kun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut
olla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän "korkean oikeuden"
veristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän
olemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä
lasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä
miehiä ulottamaan uutta ateriaa.

Kaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.

Hän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä
kappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään
mukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat
pitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat... Ja
jokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät,
loikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui
näkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä
kumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan.
Sanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan
että jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri
puolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.




17.

UUDESSA OTTELUSSA.

Aurinko jo oli alentunut.

Vuorten varjot viskautuivat laaksoihin.

Korkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja
lumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet
houkuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät.
Iltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena
pauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.

Taistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.

— — —

Arvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien
tarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille.
Sanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä
kysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja,
joita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä
jäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut
ollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt
kauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman
sopukassa syntynyt... Että siellä todellakin oli ollut hän...
Pienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden
kammiossako?... Marttako todella siellä ollut?... Oliko hän ollut
todella kuollut, mutta elävä kumminkin?... Nythän kaikki osottausi
aivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten
tunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta.
Kuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja
mahdottomia mielikuvia.

Mutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka
olivat muut. Oliko hänet viety?... Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin
elossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!... Se on
mahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.

— — —

Riveissä kuului huutoja.

Arvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:

— Pojat!... Ampukaa säästeliäästi... Kuulia tulee niukasti. Eikä ole
ollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.

Punakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa
aikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten
kulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän
tapasi Aapon sanoi tämä:

— Valmistelevat lähentymään...

Tätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:

— Hyökkäyskö olisi edessä?...

— Kyllä se siksi nyt kehittyy... Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän
on meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä
lämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen
ja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:

— Kuinka mainio mies... Ei pelkää taistelussa... Ei edes tässä
viimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään...

— — —

Aapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä
etsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden
kohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti
kumpusi ajatus julkilausumattomana:

— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman
kanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän
ilmilausui Arvid ja jatkoi:

— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma
vastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan...

— Ja mitä tarkotat?...

— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta
neuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi
oltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne
purreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven
kolosta ja jokaisen pehkon peitosta...

— Ja tapelleet jumaliste!...

— Tapelleet henkeen ja vereen.

Toinen mietti hetken, sanoi:

— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?

— Sillä millä nytkin... Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin
ja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä "särvintä"
hiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa... Tässä jo
tuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella...
ja kenties koko Suomen... Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa...
Ainoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet.
Vaitiolon jälkeen huokaili toinen:

— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.

Olen pannut kortille kaikkeni... Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan.
Isä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu
porona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa... Tovin takaa
huomautti tähän toteen puheeseen Arvid:

— On sinulla yksi toki jälellä...

— Ja kuka sitten?...

— Mandi...

Taistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä,
mutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen
ukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta
tuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa
salaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja
hämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän "päällepanon." Punaiset
vastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat
siellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset...

Tämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt,
tahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään.
Päälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia
miehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa
olevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten
vasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille.
Muonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät
kumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.

Saaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta
tältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin
löytyi sieltä "kärpästen" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle
ja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja
kaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei
ase jäähtymään joutaisi.

— — —

Tähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.

Hän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi
laivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta.
Punikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma...

— — —

Arvid oli hajamielinen.

Taistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana
taisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä
entistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:

— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?

Tälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien
surinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta
kuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli
ratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene
torniin ja katso... Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia
kohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän
alla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu.
Siekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi
vinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen
luukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös,
vuoroin alas...

Polttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään
kuolleiden huoneeseen... Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha
ja viileä vaitiolo...

Mutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä... Elämä tuima ja kuoleman
taisto... Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes
jäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se
seikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa... Mutta missä?... Nyt
syntyi tästä kamala ajatus:

— Haudanneetkohan?... Haudanneetkohan elävän ruumiin?!... Mutta sehän
voipi olla typerä ajatus... Se kenties on houretta kiihtyneissä
aivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden
rattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin
sanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt.
Hänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään
otsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta.
Aikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen.
Ajattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:

 "Viimeinen tervehdys Arvidille.

 Porin saaristossa 28.9.'17. Martta."

Tämä ei ollut unta... Mutta kuollut, kuollutko?... Kuka siihen vastasi?

Hän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta.
Mutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli
etsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas
merkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän
valvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana
näkyi rantaniityllä kaksitoista "kasakkaa." Ratsut lähestyivät harvana
peräittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät
sissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä,
milloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli
ollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan
hietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen
joutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita
valkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.

Alas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.

Aapo vastasi rauhoittavasti;

— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.

— — —

Arvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.

Hän ei voinut ottaa osaa kahakkaan... Pyssy roikkui selässä enemmän
muodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen
kiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana
seisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä
ja täällä... Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli
soitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus
kirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli
kumottavalle vaaran laelle...

Jotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?

Siinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja
vasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut
sannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun
keskelle oli laskettu kuivunut ruusu... Oliko se rakkaimman viimeisin
hyvästijättö?... Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin
tässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan
aidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle
vainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle...

Kirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi
rautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli
ainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.

Yhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan
miesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva
kappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä... Mies
niin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon
ja outoa puhunut... Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti
mieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin
vilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti
pöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi "siunatun
mullan" lapion otti... Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat
kummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen.
Kumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa.
Putoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden.
Ja miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi... Sanat: "Maasta
sinä olet tullut...", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä
siinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti,
vailla prameutta... Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt
ilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen
ainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.

Silloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli
niinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat
raikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö
siihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan
mustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat... Siksi
isän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.

Mies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi
kultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä.
Otsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:

— Lepäävät luusi tässä, isä... Vain muisto sinusta enää elää minulla
muassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun
sielussani... Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua
kauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä... Kunpa työni suuren saisin
suoritetuksi...

Tuokion olivat vaiti taistelijatkin... Mutta uusi elämä ja viha virisi
yötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy
malmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin
napsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot
putoilivat räystäsrännilöihin...

Heräsi aatoksista mies.

Näki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten
tummaan... Mitä tämä merkitsi?... Ja mitä sota, mitä elämässä
ihmisjahti?...

— — —

Miehet makasivat lumihaudoissa.

Arvidkin muiden mukana latasi ja ampui.

Taajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta
tiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi
leimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä
ei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo
on laskuissansa erehtynyt... Miksi hän on pimeän saapumista alkanut
odottaa?... Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi...
Mutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella
sekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja
ärjähtelevän.

Eihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti
saarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä
vaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset
lopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat
verkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin
kotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon
johdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon
ja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan.
Metsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo
enimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan
hänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa
asui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se
ihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään
tulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty.
Arvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten
viimeinen juurakko tässä eli ja taisteli... Kuinka hänen sitten käy.
Voiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko
taantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta
jälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa
uhrina, kuten isä ja veikot?... Siihen vastainen hetki antaa selvän.

Vakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:

— Nyt on meillä vain yksi keino... Ja mikä se keino oli, sitä
ei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut
tiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu.
Se heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja
tarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino
sitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat
kysymykset veivät sanat suusta.

— — —

Santakuopan jokaisella äärellä tuoksahteli isänmaan ruskea multa.
Kuopan jyrkät seinät paljastuivat lumettomina. Vasta vedetty suunnaton
määrä hiekkaa oli kuopertanut korkealta jäätyneen maanpinnan alta
ontoksi, niin että pystyssä olevat puut juurineen töröttivät kuin
tyhjyydessä. Äyrään päältä pistäikse pitkäksi räystääksi närepensaan
juurinen heula. Tämän katoksen alla, tasoitetulla hietikolla oli
kahdeksan haavoittunutta pitkin pituuttaan. Yhdeksäs toki istui ja
katseli jalkaansa. Mutta kymmenes yritti itse vielä astuskella kantaen
molempia käsiänsä kaulassansa kääreessä.

Kaikki haavoittuneet vaikenivat. Loikovan vastatuodun luona hääri
Katarina kääreilleen kiireisesti. Tämä potilas vaikersi pidätetysti.
Hänen kuulumattomat sanansa kokivat selittää kovaa koskemista.
Sidetarpeet olivat loppuneet, mutta reipas nainen repi päältään
valkoisen puvun. Ja kun se oli käytetty loppuun, riisui löysän röijyn
samaan tarkoitukseen ja pukeusi tilalle miehen sarkatakkiin... Sen
jälkeen Katarina kiihtyneenä tuli Aapon luokse, jolle likeltä kuiski:

— Onko mitään toivomisen varaa?...

Mitään ei puhuteltu vastannut... Vaiteliaisuuden tähden hän sitä
suuremmalla syyllä pyysi asetta:

— Tarvitseehan tässä kumminkin pitää puoliansa... Hetken vaiti olon
jälkeen hän jatkoi:

— Haapaniemen isäntä on haavoittunut. Hän vast'ikään kertoi sen
pahanhengen irtipääsystä. Sanoi että oviloikkari oli hampain kalvanut
herransa kalvosimista hihnat poikki... Aapo kääntyi äkkiä Arvidin
puoleen:

— Sanoinhan minä, ettei sudesta ole säästettäväksi! Ja sinä mies
muutoinkin olet menettänyt koko kurssin, tahi sitten sotauralle et
ole ollutkaan. Lampaita sinun olisi pitänyt paimentaa!... Siinä sitä
nyt sitten taasen ollaan. Jos käsiinsä joudumme, nylkee hän meidät
elävältä... Vaikka oli siinä minunkin syytäni. Haluni oli näet
kuulustella miten Rajavaaran ukkoa piinasi. Miten häntä kestitsivät
kotonani.

Arvid ei kyennyt vastaamaan.

Melske yltyi ympärillä. Mutta jotakin hänellä olisi ollut
puolustelemista. Eihän kannattanut sanoja tuhlata. Aapohan veriselle
miehelle määräsi kuolemantuomion, vaan Arvid sen silloin ehkäisi. Tämä
suututti ensinmainittua. Nytpä toinenkin katui että ollenkaan oli
sekaantunut niihin asioihin...

— Väli meistä muista, hän sanoi... mutta Haapaniemi. Mies makaa nyt
siellä santakuopalla pakoon pääsemättä.

Katarina oli isännän kuullut kertovan seikkailusta sammalladolla ja
sen jälkeen haavoittunut halusi asetta vieläkin itselleen... Mitään
virkkaamatta veti Arvid takataskuistansa kaksi täysipanoista asetta,
jotka ojensi molemmat Katarinalle sekä sanoi:

— Kas tässä... Toinen antakaa ukolle... Nämä molemmat ovat tuomarilta
kotoisin, riisuttu taskuista verisen miehen...

Sitäpä Katarina kummasteli:

— Ihkasten omani on tämä toinen. Kirjoituslaatikostani kurja
päällikkö... ma arvaan, on sen ottanut... No hyvä!... Tuttu tämä
mulle... Tulkoonpas nytkin konna!... Keskusteli sitten Martasta
jotakin. Vaan nimen mainintakin iski murheen mieheen. Alakuloiseksi
asettui Arvid... Eipä tässä sanoneet sanaa muutkaan... eivät sanoneet
sinne eikä tänne... Tähystäjä tuli juosten:

— Vihollinen on paljon edennyt. Mitä teemme vainiolla. Siellä
horjutaan!...

Saapui toinenkin tarkastelija kirkon luota kappelista ja toi tiedon:

— Meitä lähestyy neljä kuormaa... Ovatkohan apuun pyrkimässä, vaiko
tulta toisten kanssa tuomaan tulevat?

Aapo kuuli valkoisten julkeasta keskustelusta ketjuissa. He olivat
avoimesti huudelleet yhteisestä edentymisestä. Ja siitä että käyvät
rynnäkköön valomerkin saatuansa. Tätä seikkaa hän ajatteli, mietti.
Neuvotteli lyhyesti ja sanoi sitten:

— Käsky viekää ketjuun vainiolle: apua antakaa tänne tulijoille jos
huomaatte heidät tovereiksi, mutta tulta, jos tuholaisina tulevat.
Sovitusta määrätehtävästä annettiin lopullinen ohje. Kymmenen miestä
asettui kirkon kiviaidalle selkäpuolta vartioimaan...

Tämän puheen olivat kuulleet myöskin haavottuneet. Ne hätäilivät ja
hämmästelivät. Katarinalta jo vaativat aseita. Ja siinä ei muuta
neuvoksi ollut kuin antaa. Reestä tuolta se itse kullekin lennätettiin.
Ken kontalleen kykeni ja tähtäimelle ylettyi se miehuudella hengen
puolustukseen aikoi käydä.

— — —

Iltapimeällä Pylväistön karjapiika toi Aapolle jonkun tiedon. Kun ei
sopinut sitä kysyä muilta, eikä vääräksikään arvella tainnut, niin
silleen jätti. Ja Arvidin keskusteluun virkko äskeiseen:

— Ja mitä sinä tahdoitkaan sanoa?

— Että kokonaan tunnen itseni kyvyttömäksi...

— Hitto tässä tiesi onko sitä kykyä kuinka paljon kenelläkään. Äsken
sinua syytin tuomarin tuon irtipäästämisestä. Nyt kumminkin tunnen
itseni yhtä syylliseksi. Pääasia on siinä, että kaikki pysyisivät
loppuun asti rohkeina ja miehuullisina. Tästä näkyy kehittyvän
viimeisin kahakoistani... Katarina kuuli keskustelun ja mumisi siteitä
kääriessään:

— Verraton mies... Eilen pelastit itsesi, tänään meidät, mutta nyt
menetätte sekä meidät että itsenne. Aapo vastasi:

— Ei hätää mitään. Vapaina tässä ollaan ja kuollaan. Taistelussa meillä
elämä, taistelussa voitto... Kuinka monta päivää elämme, niin monta
taistelemme... Tähän ei Katarina enää vastannut, ajatteli vain:

— Merkillinen on tuo mies... Merkillinen...

Aapo käänsi keskustelun Pylväistön Stiinaan:

— Kuka teistä tuntee tuon naisen?... Kenties! minä itse parhaiten. Jo
Vilppulassa hänet tunsin. Kolme kuuta sitten sattui tiemme tuonne.
Tiedän senkin, että hän sekä Kassu mielipiteensä muutti. Siitä
on meille todisteet. Vapauttivathan minut ja Ollin pyykkituvasta
vankeudesta juuri hiukkaa ennen. Jämsän Iso-Lukkarin ja Saaren
Jallun uhrikseen saivat. Ja sitten Mäkisen (Kummin Jussin) jälkeemme
lähettivät... Tapausta todistavat vielä ne paperit, jotka Stiina ja
Mandi Ristijärven esikuntaan toivat... Kumminkin se on epäilyttävää,
etteivät nyt lahtarit tuota naista ole vanginneet.

Vaitiolon jälkeen tajusi Arvid mistä Aapo haasteli. Hän tunsi Stiinan,
kuuli Mandista mainittavan... Miten lie? Nyt hänellekin muistui mieleen
äsken nähty naisen varjo hautausmaalla. Tavattomasti muistutti se
Mandia. Sama ryhti ja ilme kuin silloin, milloin viime hetkellä tiedot
tuotiin punaiseen esikuntaan... Olipa vähällä huudahtaa aatoksen ilmi,
mutta malttoi miehevän Aapon eessä lausua lapsellisuuksia. Pikemmin
käänsi puheen ja ajatuksen Stiinaan:

— Ehkäpä heillä on oma tarketuksensa?...

Katarinakin lisäsi:

— Etteivät ole valkoiset kiinni ottaneet näitä naisia on ymmärrettävä
siten, että heitä ei ole onnistuttu saada.

Oskari saapui.

Hän ryömi kuin varjo mustassa kuusikossa. Matalana hiihti ja ketterästi
toi sanan Aapolle saapuneista. Hän se kertoi heti Stiinasta,
Kuuselasta, Robertista ja Teeriharjusta, karanneesta "oikeuden"
kirjurista. Vielä ilmoitti pikaisesta vihollisen toiminnasta,
kirkkoaidasta ja hyökkäyksestä... Aapo ei joutanut kyselemään, järjesti
saapuneet avuksi, peräännytti vainiolta pojat kiviaitaukselle.

Lähteissänsä Oskari näki Arvidin painuvan hiekkakuopalle, minne istahti
mietteissään niinkuin ei mitään hätää olisi ollutkaan. Tämä kummastutti
poikaa. Sen tähden hän juoksi hänen luoksensa... Aikoi sanoa jotakin
sedälle, mutta peräytyi takaisin kun huomasi miehen synkät epätoivon
ilmeet. Poika ymmärsi, kuten muutkin, ettei tästä miehestä ole
taistelijaksi.

Tasapainonsa menettänyt Arvid katseli reippaan Oskarin jälkeen, kuinka
tämä keränä pyörähti kuusikkoonsa pakoon vihaista vinkunaa. Vihollisen
kuulat kirahtelivat korvien ohitse. Toisinaan kaukaa ammuttu nikkeli
naukui kiukuissaan sivu, kunnes sattui kohtaamaan puun tahi kirkon
kiviaidan.

Murheen murtama mies istui muiden kera tässä kuoleman kainojen vasamien
keskellä... Tyynenä muodolta sekä toimeltansa. Hänen katseensa viipyi
poistuneessa pojassa... Muisteli... muisteli... Ikäänkuin kerran ennen
olisi hänellä jo ollut samanmoinen kohtaus ja epätoivo yhtäläinen...
Ja kun Arvid jaksoi muistaa, tulikin mieleen pohjoisen rintaman
peräytyminen. Silloinhan tuo pikkusankari perässä hiihti. Ei pakoon
toki, mutta apua ja neuvoa etsimään. Ja kun sen oli saanut, poistui
yhtä innokkaana omille teilleen kuten nytkin.

— — —

Vihollinen pyrki liika rohkeana ja taajoissa riveissä vainiolle.

Hiekkakuopat olivat vaarassa. Mutta pian sieltä leimahti puolikymmentä
panosta yht'aikaa. Maassa makaavien päät kohosivat ottamaan osaa viime
taisteluun. Kuoleman kyinen kylvö oli nyt alkanut...




18.

RAJAVAARALAISTEN VIIMEINEN TAISTO.

Yö pimeni.

Myrskytuuli tempoili koivikossa.

Havumetsä vaikeroi ja huokui raskaasti.

Pitkään ja yhtämittaisesti nuohosi nokimusta tuuli. Paksummatkin puut
huojuilivat harvaan ja kankeasti. Pienemmät ja vartevammat nuokkuivat
nöyrinä. Mutta oksat ja varvut pieksivät ja vihelsivät. Niitä riipi
villi viima... Kuutamon kansi peittyi mustiin lentäviin kuontuviin...
Hajallinen avaruuden höyrymassa kulki lounaalta yhtämittaisena ruuhkana
koilliseen. Niinkuin keväisen kosken jääpeitteinen kansi kuohui ja
kasaantui summiksi siellä ja täällä.

Tapulin korkea huippu ja kirkontornin kimalteinen risti yksin seisoivat
kankeasti ja itsepäisesti paikoillaan. Vinkuileva rautaviiri kieppuili
kuolleiden kappelin katolla... Hetki hetkellä nousi tuulen voima.
Näytti siltä kuin luontokin valmistuisi tässä ihmisten yhteiseen
myllerrykseen. Metallisia herran huoneen kattokouruja kolisteli myrsky
ja viskeli sinne tänne. Kellotornin luukut tempautuivat täydellä
voimalla vuoroon auki, vuoroon kiinni. Tornin huipussa paiskasi ilman
paine tervaluukun apposten auki, repi sen saranoiltansa ja lennätti
paukkeella sakastin seinää vastaan. Yöllisessä myrskyssä tämä jykevä
rakennus sukelsi esiin suunnattomana haahmona osottaakseen rauhan
tyyssijan arvokkuutta. Jumalien huone ikäänkuin elävöityi uhmaan ja
mahtavuuteensa.

Oliko tämä maanpäällinen majansa sitten tuonut rauhan ihmisten
keskuuteen, vai turhaanko se temppeli tähän oli tehty?... Ainakaan
tällä erää sen mahtavuus ei herättänyt vähääkään huomiota. Rakkauden
rakentaminen sillä aatteella oli ammoin ollut osviittana, mutta
vihaan se tällä tantereella päätyi. Vai turhaanko koko itämainen
huusholli tässä?... Turhaanko natsarealaisen puusepän pojan opit olivat
menneet?... Vain vuostuhantinen vaivako kaiken sen polvistumisen
eestä, eestä ristin ja pyhimysten, niin että kivipaadetkin kuluivat
puhki... Ah kaikkea tätä turhuutta, johon unhoon uponneet miljoonaiset
kansanjoukot ja paljoudet syöksyivät. Olivatko onnettomat kohonneet
ylös surkeudestansa?... Missä huokausten vastaanotto? Missä
avunhuutojen kuulija? Missä etsitty suuruus?... Missä rukousten summa,
jotka hartaudella helminauhojen tarkkuudella laskettiin ja muistoon
merkittiin?... Mihin vaipuneet profeetat, erakkopyhimykset, luostarit
ja synnagogat?... Missä veisut, messut, alttarit ja pyhät savut?...
Mitä varten virsikirjat, testamentit, raamatut, tuntilasit, siprat ja
saarnatuolit, sillä perkelehän yhä yltyneempänä häärää ja hallitsee!

Tässä se jykevänä seisoo herran huone hämäläisellä tantereella!...

Mutta missä on rakkaus?... Missä rauhan evankeljumi?...

Siveyssaarnaajat, uskonnon tukipylväät sen omaksi yksilöedukseen ovat
uhonneet. Uskonnosta sotapatterit, linnakkeet ja suojamuurit itselleen
luoneet. Pakkokeinoin nyt kansaa kahlehtivat ja hallitsevat. Vain
yksilöiden onnen rakensivat, ei kaikkien. Synnissä itse rypeneet,
mutta "siveyttä" muille tyrkyttäneet. Kaitselmuksen kansaahan ristin
mukana kulkeneiden piti oleman, ei pakanoita ja orpojen osilla
eläjiä... Rauhan ja rakkauden siemenen sijasta kytikin sinne verinen
veljesviha... viha katkera ja kiukku lauhtumatoin. Vääryys ja riisto,
intohimot ja itsekkyys esimerkkinä ylimystön, pappien ja saarnamiesten.
"Jumalan siunaus" seurasi pyyteitä, köyhyyttä kirous ja kammo...
Enkelin asunnoiksi rakentuivat rikkaiden suojat... Mutta perkeleen
selittivät peuhaavan matalien majain kurkihirren alla.

Paha ja hyvä vaihtoivat väriä. Oveluus ulkomuotoa ja kettu karvaa.

Turha vaiva ja kuvittelu näitten kahden ruhtinn sovituksesta.

Turha on ollut saarna... Turha sakramentti... Turha sallimukseen usko...

       *       *       *       *       *

Mutta katsokaamme taistelua.

Valkoinen vainolainen, yksilöpyyteen edustaja kiirehti päämäärään.

Vallottajat tahtoivat viimeisen rajavaaralaisen siepata vangiksi. Otus
tuli pistää elävänä tällä erää säkkiin... Oivallettiin ilonpidon ylinnä
olevan silloin Hämeen punikin peijäisissä. Olihan välttämätöntä Suomen
"vapaussodan sankareille" herättää henkiin raa'at pakanuuden aikaiset
vaistot. Villi hurmo ja himo piti esi-isien tapaan heimohengessä
herätellä.

Kalmankäry tanssit polttorovioilleen häämöittivät vieläkin Kalevan
korvessa historian takaisilta taustoilta kansallistapoineen,
kivikirveineen, kurikoineen, pronssimiekkoineen ja heimopäälliköineen;
keskiajan inkvisitsioni, kerettiläisyys, noituus, tietäjät ja niiden
piinaus; mestauslavat kirkkojen vierustoilla, kaakinpuut ja raippatukit
valtateiden risteyksissä... Olihan loihdittava esiin uudelleen
piikkinuijat ja tappokurikat huilakoissa varsissa räätiköimään ja
listimään ihmispäitä. Lahtari näet kuvitteli olevansa se "Kalevan
sankari" kansansa vapautuksen suuressa sodassa. Sentähden oli käytävä
kaltoin kohdeltun veljen kimppuun. Punikin piti lyödä sorakuoppaan,
tahi muutoin rouheeksi pieksuhihnaa myöten. Kuinkas heistä muutoin
voisi syntyä "sankarihistoriassa" maininta ja mitenkä se voisi jäädä
ikimuistoon jälkimaailmalle? Valkoisen ruusun ritarit piti templattaman
verikevään kunniaksi ikimuistoisiin aikoihin asti, niin että senkin
jälkeen kun ei enää kirjallisuutta eikä kulttuuria tunneta, vieläkin
kulkisi heistä kohu kaukaisuudesta ja verimaininta.

Varsinkin kuohutti Konikorven, Rajavaaran ja Haapaniemen viime päiväin
tapahtumat valkoisen vihan vimmoihinsa. Kosto kamaloitsi. Tuli sutena
hyökätä ja saada sortoon viimeinenkin härkämaan uppiniskaisin jukura.

— — —

Aapo oli rauhallinen.

Hän tiesi täysin arvioida edessä olevat kuumat ja viimeiset hetket.
Hän oli valmiina itse puolestaan kaikkeen, kävi kuinka kävi... Tässä
oli odotus vain ilmotetun tulimerkin antamisesta... Ja kun se oli
vihdoin soilahtanut ja säkeneet siitä sinkosivat myrskyn mukana kauas
vainiolle, oli Aapo heti kieltänyt miehiänsä ampumasta. Valkoiset
juoksivat ahtaissa ketjuissa niin että kohmettunut kantohanki lohkeili
kappaleille. Syvässä lumessa ne etenivät kumminkin hitaasti. Vihollinen
huusi ja hurrasi. Toiset ehdottivat antautumista...

Aapon kolmekymmentäkaksi miestä pysyi hiljaa.

Tämä kummastutti. Se teki hetket sietämättömän salaperäisiksi... Ja kun
Arvid nyt kohotti päätään santakuopalta, näkyi kylästä varmoin askelin
ja pelottomasti juoksevan parvia kaatuneitten lahtareitten tilalle.
Valkoisia oli jo ympärillä. Puolustajat hätäilivät... Silloin kuului
Aapon käskevä komennus:

— Ampukaa toverit!...

Mitä sitten tapahtui ei Arvid myrskyn ulvonnalta saanut selvää.
Yhtenäinen ryske oli alkanut. Tuntuipa kuin puun juuretkin
kiskottaisiin maasta. Lumi pölisi ja kirkon korkeat ulkoseinät
kajahtelivat. Kyvytön mies painoi päänsä alas, aseensa vaipui... Mutta
miten olikaan, joku riuhtasi sen häneltä ja alkoi laukoa... Kohinan
keskellä kajahtelivat kiroukset ja karjunta... Joku intohimoinen ja
murhanvimmainen manasi karkeasti siinä minne punikin kuula hänet oli
keskellä aikeitansa kaatanut... Laukaukset ja sekamelska kiihtyivät
myrskyssä. Tuuli tempoi mukaansa päästä lentäneitä lakkeja, oksia,
risuja sekä kirkon vesikouruja. Se lennätti ne korkeuteen ikäänkuin
niitä olisi riemusta ja intohimojen mylläkästä irti päässyt paholainen
rienastellut.

Viimeksi syntynyt meteli ei suivainnut komentosanojen kuulemista.
Jokainen toimi oman vaistonsa viittauksista... Ja kun Arvid uskalsi
avata silmänsä näki hän miten mustat varjot viskautuivat vasten
leimahtaneita tulenkielekkeitä... miten osa päällekarkaajista jo
horjuili. Toiset kaatuivat niskoillensa. Vastakkaiset puolet likenivät
juosten. Yhteenotossa ei enää ammuttu, vaan lyötiin suunnattomasti
kalskahtavilla kalvoilla. Ulompien avuksi saapui uusia. Pimeässä he
suinpäin iskivät edestään omat miehensä... Arvid ei enää uskaltanut
katsoa. Niinkuin laineet näyttivät Aapon miehet pirstoutuvan
kivikkorannan raviin... Mutta vihurit kävivät valkoisina ja kiisivät
arovarsan lailla niin että äänet kaikkonivat kuten otuksen ajossa
äyränteen alle.

— — —

Eilis päivän aikana ja sen edellisenä oli oltu monissa kahakoissa.

Haapaniemeen hyökkäyksensä pelastivat silloin monet toverinsa
kuolemasta. Taistelusta taisteluun paloi hänellä vain yhäti mieli.
Kun tästä oli päässyt teki mieli jo toiseen. Väsymätön mies himoitsi
saada iskeä omaistensa ja kärsineiden onnettomien puolesta. Keinoja
valitsematta karkasi hän päälle. Hänen suunnaton rohkeutensa pelasti
hänet täällä ja tuolla. Toisinaan sentään harkitsi tarkoin ja vasta
sen jälkeen toimi oivallisesti. Tiensä tahtoi hän raivata mustaan
tulevaisuuteen niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Pelon ja
epätoivon keskeen upposi ajatus, uursi itsepintaisesti uomansa tuli
mitä tuli... Mutta kuta edemmäksi hän tuohon kadotuksen korpeen painui,
sitä jylhemmiksi kävivät tien ohet ja sitä vaarallisemmat kohtalot
asettuivat väijyksiin... Askel askeleelta, virsta virstalta ja taipale
taipaleelta tuli matka tukalammaksi... Mutta kuten tien ja suunnan
raivaaja astui hän uljaasti ja pelottomasti eteenpäin. Hän tahtoi
murtaa sitä mitä tähän asti ei oltu uskallettu... Aseen isku asetta
vastaan oli tehoisin tapa ja määrä. Viha vihaa, kosto kostoa vastaan
oli proletaarin ainoa ehto ja voiton toivo. Vain iskentää, tulista ja
tuimaa ymmärsivät orjuuttajat.

Niinpä kun hetkellä, jolloin valkoinen veikko jo kaiken katsoi
voitonvarmuudeksi, sekä että verileikki oli päättynyt tähän se luulo
kääntyi vielä kerran erheeksi. _Uroolle punaiselle tuli vielä kerran
tilaisuus jakaa ryysyarmeijan rippeiltä valkoisille iskuja... Nyt
ei käyty huutokauppaa torilla lumpuista!... Ei!... Nyt tuli maan
kalleimmasta kullasta, jokaiselle multiin menevällä punaisella, ostaa
niin monta valkohurtan henkeä kuin mahdollista. Vapauden viime soihtu
ja tulen luikkaava liekki vaati veroa... vaati verta, vaati ruutia,
miehuutta, tuhkaa ja armotonta päällekäyntiä..._

Tuulen alta nousi apu... Nousi hetkellinen helpotuksan tuoja. Sieltä
ponnisti pieni sankarijoukko... Muron mustan murjomat miehet kävivät
vaaniskellen kahakoimaan. Pelkäämättä ne kävivät päin taistoa ilveksinä
yrmästellen. Kuulatuisku ei niitä säikyttänyt, eikä myrskyn myrisevä
ryöppy. Jäähileessä kuten pedon kasvot ja katse kalseana ne kävivät
lahtareiden kimppuun... Kuusela se siellä selän takaa aikoi vielä
vastustaa vihollista...

Hämmästyikö tämä?...

Säikkyikö vainolainen?... Väistyikö rantatörmän takaa, vai saiko uutta
tekemistä?

Arvid näki ihmeekseen Aapon vielä elävän, sekä kuuli hänen huutelevan
kokoon poikiansa... viimeistä kourallistaan kokosi. Ja uskollinen
Oskarikin meni ja tuli pelottomasti. Nyt hän toi taasen tietoa valkean
ratsujoukon saapumisesta:

— Tuokio vain ja he ovat tässä! Jääkäreitä myös teräksen harmaissa
univormuissansa!

Pojan tuoma tieto nosti uhmaa, enemmän ylpistystä kuin pelkoa
miekkosiin. "Talon kunnia. Kuta komiampi vieras sitä komiampi kosti."

Eihän tässä puupennosilla toinenkaan peliin käynyt. Asian ja aatteen
puolesta oli tässä yritys. Hinnasta korkeimmasta suoritettiin tekoa
pyhintä... Eihän tämä toki ollut torikauppakoju, ei petlareiden lafka,
ei kesunenäisen juuttaan narikka! Ei!... Kommunaardein on aate ja työ,
vaikka vaisto luonnonlasten. Sitä työtä suoritti nyt huimin ottein
korven känsäkourainen kansa... Jukuri mieleltä sekä toimeltansa, ei
häilyvä huiskuheinä eikä kuvainkumartaja.

Teeriharju raivasi tänne tiensä. Hevoset laukotti suojaan kellotornin
seinustalle.

Iskuja oli siinä jaettu juuri kummallekin. Valkoista miestä jos
punaistakin makasi maassa. Kyllikseen olivat kylpeneet. Mutta vielä
toki kahakoitiin siellä ja täällä. Vaan ken hevoset huomasi pyrki
sinne. Konttaamalla saapui sinne Aapon joukon jäännöksistä vain ani
harva. Kaatuneet olivat tuossa jo rauhaan päässeet. Vielä nousi sentään
siellä ja täällä nietoksista pää, nousi apua anova käsi. Mutta kenpä
niitä jouti huomaamaan?... Katarina huomasi ja sääli, mutta ei voinut
auttaa... Kaikki täytyi jättää. Ja kun taasen kuulat viillettivät
vinhasti ja vinkuen ja kun myrsky jälleen ulvahteli ja kun kenttä
peittyi uuteen ryöppyyn, niin vaikka katsoit minne tahansa, niin
kaikkialla makasi lumipöykkyjen pieluksilla miestä... Veri vuosi...
Kuului pyyntöjä, kuului vaimeneva valituskin... mutta ei voihketta.

Apua, auttajata turhaan vuotat. Katarina yksin hääri. Hän juoksi sinne,
juoksi tänne auttamaan rekiin. Mutta miestä ei missään...

Arvid yksin istui toimettomana hiekkakuopallansa. Tämä mies oli nyt
kyvytön kaikkeen. Tylsänä ja tehottomana hän katsoi temmellystä. Hän
katsoi sitä tyynenä kuin konsaan olisi ollut rauhan töissä. Taistelun
pyörteissä oli hän katsein seurannut miestä, vain yhtä ainoata tuolla
joukon keskellä. Ja kun hänet hämäryys ja tuisku, huudot ja sekamelska
peittivät, niin jopa hyppäsi pystyyn ja juoksi joutuin sinne missä
tuholaisen joukko horjui, hoippui ja iski.

Ja mitä hän siellä näki kun sinne tien itselleen oli raivannut ja
monien muiden kera oli apua tuonut tuimaan tarpeeseen?... Hän työnsi
teuhaajat sivuun, iski ja löi ja koppasi kuolleiden keskeltä Aapon
kainaloonsa. Yhtä suoraa hän kantoi Aapon siitä rekeen tuonne tornin
luokse.

Mutta missä muut?...

Pellolta tuolta töyrään alta kuului uusi kahakka. Tulet kutsuivat
ja käskivät. Kirkkotarhan kiviaidan yli tuli sieltä joku juosten ja
suistuen suinpäin verissään lumeen huusi:

— Toverit!... Tietäkää!... Työ tehty!... Kaikki annettu!...

Muuta ei myrskyn seasta, ei sanoiksi, ei selitykseksi.

— — —

Töyrään alta kuului uusi rynnäkkö, huutoa ja yltyvä meteli.

Aapon miesten viimeinen pieni parvi valmistui siellä valkoisille
vastaan panemaan. Kuusela oli ottanut johdon. Komentajan ääni jäi tulen
tuimassa pyörteessä selittämättömäksi miehistölle. Myrsky meurasi ja
mylvi. Lumikuontuvat lensivät ilmassa vaakasuoraan suuntaan... Mutta
Kuuselan kehoitukset ja huudot kuuluivat likeisimpiin lumihautoihin. He
jatkoivat taistelua innostuksen valtaamina.

Tässä sukeusi joka tapauksessa kiihkeä kamppaus ja kalman leikki.

— — —

Viimeiseen hevoseen saattoi kuulla vielä melun.

Yhtäkkiä loppuivat laukaukset. Lumihaudoista nousivat töyrään alta
rajavaaralaiset vähälukuisina ja tietoisina taistelunsa lopputuloksista
ja tilistä... Jäisellä Hämeen tantereella, myrskyisenä pimeänä yönä
ottivat he muutamissa miehissä vastaan ylivoimaisen vihollisen
viimeisessä taistelussaan. Valkoisesta veljestä viimeinen ote... Ote
valkoisesta kavaltajasta, jolle vastaanotto oli oikealla tavalla tässä
maakunnassa asetettu. Tämä kamasaksan kansanpetturi ja kapitalistisen
riistäjän renki lahtasi ja _hukutti veriin Suomen kansan onnen...
kukisti työteliään rahvaan kumouksen, uudenajan sarastuksen peitti
pilveen._

Raakimuksina riekkuivat villien vaistojensa voimalla nämä pedot.

Mutta vieläkin kerta kuului Kuuselan rohkea huuto:

— _Taisteluun!... Taisteluun pojat... Voitto meidän on!..._

Ja vielä kerta Hämeen hanget punertuivat... Miehet, jotka proletaarien
puolesta olivat taisteluun lähteneet täyttivät työnsä niinkuin täyttää
vakaa, tunnollinen työmies päivän ahertelut korven raivauksessa ja
kannikossa kun aurinko on iltaan ehtinyt.

Öinen myrsky ulvoi... Se itki urhojen ihanaa kuoloa punaisen lipun
puolesta taisteltaessa pohjolan hyisillä hangilla.




19.

HAUDANKAIVAJAN KORSU.

Haudankaivajan hökkeli sijaitsi lähellä kirkkotarhan kiviaitaa.

Tämä matala mökki näkyi tuskin ollenkaan, sillä se oli tehty muinaisen
hiekanottopaikan pohjalle. Kuopasta oli aikoinaan otettu tuhansia
kuormia santaa sekä hautuumaan kunnostamiseen että nälkävuosina
rakennetun kylämaantien pohjaukseen. Nykyisin ei sitä kuoppaa oltu
enää uskallettu käyttää, sillä ankara kruunun sakkotaulu seisoi siinä
äärellä ja uhkasi jokaisesta kuormasta kahdenkymmenen markan sakolla
ja lakitupaan kutsumisella. Eikä se ollut ihmekään, sillä aukko
uhitteli syöpyä kalmistoon ja vyöryttää alas osan tuonelan tanhutta.
Mutta vuosikymmenissä versosi vihreys ja taivasti kamaran, sekä pesi
paljastuneet maakivet vesiharmaiksi. Monetkin syltäiset kuusenkontturat
kerkisivät kasvaa reunostoille. Ja suunnaton riippakoivu oli siihen
sijoittunut saviperäisen syvänteen keskelle sileän ja suunnattoman
kiven kupeelle, mikä muodosti sekä saunan yhden seinän että sen
porstuan perän.

Monet vuosikymmenet olivat vierineet saunan rakennusajoilta.

Monet lämpöiset löylyt oli otettu kaivaustyössä hautautuneiden
harteiden huuhtomiseksi ja virvotukseksi. Ja monet honkaiset arkun
pohjalaudat olivat palaneet tämän matalaksi maatuneen saunan uunissa.
Sillä kohoilihan haudankaivajan käteen kalmistosta lankkua jos
lautaakin. Moni manalaan muuttanut isäntämies oli uhallakin teettänyt
jo eläessään tervastyvihonkaisen kirstun sillä aatoksella, että se
kestää "tuomiopuhteeseen saakka." Mutta mitäs ollakaan, ostohaudan
puutteen takia täytyi viisikymmentä vuotta ammatissaan eläneen kaivurin
"kyntää jo kolmatta kiertoo." Ja niinpä tuomiopuhteelle asti aijotut
tervakset paloivatkin "kuoppakontion" saunankiukaassa.

Kuulomuiston mukaan piti silläkin oleman lakinsa ja reklementtinsä,
mutta kukapas niitä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arkkuja enää
jaksoi vartioida. Lait ja legendat laati ukko itse omaa valtakuntaansa
varten. Sanoi "manalan väen" makaavan jämptisti kolmessa kerroksessa.
Ja että tervashonkaiset kirstut saattoivat köhöttää päällytysten
toisinaan hyvinkin ehyinä.

Kyllähän emäpitäjällä puhuttiin paljonkin, puhuttiin hautaliinista
ja kontiosta, joka polttaa "siunattua puuta" ja kylpee kamalissa
kalman höyryissä, jonka luulisi kristitylle ihmiselle olevan elävän
ruumiin pöyreeksi... Mutta eipähän vain ole. Ei kuulu mokoma yhtään
pöyristelevän. Ukon mielestä puut siellä maassa kuuluvat olevan vain
lapion tiellä... Ja siksi toiseksi väitti, ettei ollut arkunlautojen
ottamista koskaan itse vanha rovastikaan kieltänyt, joka arvolta ja
sanalta oli ainakin itsensä arkkipiispan arvoinen. Kolmantena ja
kaikista tärkeimpänä seikkana saattoi mainita ukko sen, että koska
metsän käyttölupaa ei ollut seurakunnalla, eikä siinä suhteessa
hautaliinille "vaaluja veisattu", ja koska palkatkin menivät näppiä
nuolten, niin... Eikä muutoinkaan ollut eduksi köyhälle miehelle
mennä keskellä kirkonkylää lähimetsiin siinä mielessä, että sieltä
saa puuta kouraan... Hui, hai! Eihän se sitten yksityistä omaisuutta
olisi ollutkaan. Muistihan maankaivaja viisi vuosikymmentä perätysten
eläneensä niukuin naukuin. Palkat ja takseeraukset näet olivat
sellaisena, kuna ne "Ruottin valta" asettanut oli. Niin että kukapas
sitä sitten kykeni perustuslakeja laatimaan ja iloisesti elämään
ihmisten sysimustasta murehesta... Muutoinkin oli toisinaan vaisto
pistänyt vastakarvaan, oikein kuin olisi joku sanonut että: elä sinä
vain toisten murheitten muruista, siitähän se sinun elämäsi erkanee.

Eristynyt oli ukko ihmisten ilmoilta.

Lyhyt ja kuiva sananvaihto tapahtui unilukkarin avulla, joka suntion
kanssa sopi kuolleiden ihmisten hautaamisesta. Mutta todellisen työn
teki varsinainen vanha haudankaivaja. Häntä oltiin opittu pitämään
kuolleiden kampraatina. Tuonen virran varsinaisena soutumiehenä. Ja
eikä ihme että jonkinmoinen kammo asui hänen luonansa liikuskellessaan,
kuin olisi lemahtanut hänen olemuksestansa kalman haju. Hän eli ja oli
kuin todellinen ruumiin toukka, jota ihmiset kylmästi tervehtivät.

— — —

Hautaliinin ainoa turva ja työn apu oli hänen lujarakenteisessa
tyttäressään.

Tämä "tytär" oli jo oikeastaan vanha ihminen. Ja kuten aiemmin luimme,
oli tämä se vangittu nainen haudankaivajan korsusta, joka vietiin pois.
Eihän hän ollut voinut selittää valkoisten moninaisia vaikeita kyselyjä.

Sen jälkeen oli kulunut kaksi päivää ja kolme yötä.

Tänä yönä oli korsuun astunut sisälle hätäilevä poikanen ja suuressa
vaarassa apua anovana. Auliisti saikin tämä ukon avukseen. Ja niinpä
vielä sinä samaisena tuntina jona Arvid kellotornin alakerrassa
yllätettiin ja josta tämä selvisi ennen kerrotulla tavalla, kantoi
Mandi taintuneen Martan kellotornin takaa kivijalan kautta ukon
saunaan. Sen jälkeen olivat kellot pian alkaneet hirveästi soida niin
että ukko ilmeisesti uskoi ihan pääsiäislauantain olevan käsillä.
Mutta myöhemmin kehkeytyi tuuli ja ankara myrsky, tulinen taistelu ja
temmellys kirkon ympärillä. Mutta sen edellisenä iltana oli korsuun
hiipinyt Pylväistön Stiina, ukon ainoa sukulainen ja veljen tytär.
Tämä ehkä pakoili tänne päätään piiloon luullen rauhan löytävänsä.
Molemmilla naisilla alkoi olla puuhaa sekä puhelemista, kunnes Martan
onneton kohtalo tukki kokonaan suun. Ulkona raivosi rajuilma ja
sota, mikä käänsi kaiken ylösalaisin. Arkana istuivat mustan murjun
asujamet. Kukaan ei uskaltanut pois paikaltaan liikahtaa, ei henkäistä
kuuluvasti... Jokainen hetki uskottiin verivihollisen astuvan kojuun.

Ukko itsekin, pahaenteinen ja peloton, köpötteli pimeällä permannolla
kiukkuaan pidellen. Jopa urkki ovesta uloskin ja vakuutti:

— Herjat kun herkeevät metelistä... Lyönti antaa enemmän alas
vainiolle. Mitä vanhus sanoi siltä se kuulostikin. Kaikki alkoi vaimeta
ja huveta tuulen humuun.

Munakivistä ladotun kiukaan kulmalle ilmestyi "tuiru." Sen kirisevä
liekki puhkaisi pimeyden ja saattoi valaista lavaa, jolla sairas lojui
liikkumatta. Vanhus valmistui puhelemaan, massahutteli sitä varten
suutansa ja sanoi:

— Nähnyt olen ennenkin tämänlaisen tapauksen. Kuolonvuonna, jolloin
rutto ja nälkä kaasi kansaa huiman, kun tuskin kerkisi tilaa saamaan
kirkkotarhaan puolille niistä vainajille. Näet tapulin jalka oli
täysi, täysi seinustat ja kirkon vierustakin... Meitä kaivoi kolme
kontiota, jäykkää ja jämerätä miestä mattoleivän voimalla. Kruunun
eväällä uurastimme rivihautaa avointa ja yhtämittaista aidan ääreltä
aidan äärelle asti. Tosin oli tarha pienempi kuin nyt, vaan silloin
oli seurakuntakin suurempi... Niinpä niin, kerrankin sitten aukeni
lepotila laaja ja mittava vastavalmiina kevään kermäiseen maahan.
Aloimme vainajia vanhimmasta päästä latoa sinne alas. Kannoimme toisia
tapulista paarien avulla arkuttomina. Oli niistä moni keppikankea
kuin korento. Ja vaikka vallan puolesta meitä oli käsin kielletty
kuollutta kajoamasta, niin ei sitä työ olisi ikinä joutunut sellaisella
värtieringillä kuin se lääkäri meitä oli neuvonut. Käsiksi niihin
täytyi tarttua. Kannun viinaa naukkasimme kolmeen pekkaan päivän
kuluessa. Vallesmanni oli sanonut, että paremmin työkin käy laatuun
ja siksi toiseksi tarttumisen vaara saattaa seistä kauempana. Toisia
niissä oli sulia ja taipuisia. Eivät hevin yökauteen kylmänkään aikana
konttuneet tantereella. Ja kun Unki Antti vainaan leskeä hautasimme,
joka rankiltaan oli isosten kirjoissa ja kuuluisan keksijän ja
kellomaakarin rouva, lennätettiin hänelle arkku vasta kahta päivää
myöhemmin perään sinne tapuliin. Ja kun minä alottelin sitä siitä
lattialta nostaa kammioonsa kuten kapalovauvaa ainakin, kiepsahti akka
istumaan!... Enkä minä muuta joutanut sanomaan kuin että:

— Kah!... Sitäkö sinä siinä makasit?...

Sitten akka sipoi jalkansa kuin lepolavitsan laidalle ainakin ja sanoi:

— Olen nukkunut kauan... Lehmätkin taitavat olla lypsämättä?...
Hautaliini, se kolmas niistä kruunun palkkalaisista seisoi vierelläni
ja pöllähti heti pähkähulluksi, otti sääret selkäänsä ja pötki metsään.
Metsässä tämä hyväkäs kiskoi itsensä pisimpään kuusen latvaan, jossa
kurkki ja urkki meitä takaa-ajavia. Kynsin hampain hän istui siellä
ylhäällä oravien kartanolla. Ja kun emme mitään muuta apua hänen
hyväkseen keksineet niin pysyttelimme loitompana puun juurelta,
jottei lusase pudotessaan jotakuta kuoliaaksi. Niin keksi Kotilan
vanha Mikko suurimman vaaran siinä, että sielunsa siunaamattomana
huilahtaa suoraa päätä sinne syvyyden kaivoon. Mentiin hakemaan
pappia, mutta kun ei hänkään ollut kotona, siunasi Mikko maan kuusen
ympäriltä hätäsiunaukseen. Mutta mitä vielä, siellä se tikka istui
huilakan kuusen kyljessä. Alastuloa vartoillessa tiesivät miehellä
olevan perintötorpan Kuoreveden Kaitilassa. Hänen vaimonsa, joka oli
lapsetoin, oli kuollut vuosi sitten. Kuusessa jakaantuikin kurkkijan
perintö siis miehen puolisille Puna-mäkeläisille, joilla taasen oli
ainoa pulska tytär Birgitta... Eikä tälle vanhallepiialle isännäksi
ollut kukaan niin kelpoisa poika kuin Rotialan Mikko, tomera leskimies,
eikä liiemmällä köyhyydellä pilattu. Tähän ehdotukseen Roti Mikko
suostui heti. Korkean kuusen latvaan hän katseli ja puheli:

— Ja kunnialla minä Kahilaisen ruumiin hautaan. Herra jumala ottaa
täältä ajasta monin tavoin meitä tykönsä. Ketä kutsuu ruton ja taudin,
ketä sodan ja surman, ketä tapaturman ja haaverin kautta, niinkuin
näimme pari päivää sitten senkin miekkoisen, jonka piru oli köyrännyt
kellotapulin rattiin, ja joka suinkaan ei pelastunut pälkähästä. Mutta
ihan samalla tavalla ei käynyt tämän kuusikymmentä vuotta sitten
eläneen, eljen etehensä ottaneen. Vaan kun häntä varrottiin putoavaksi,
tulikin siihen muutamia varmoja ja rohkeita miehiä jotka aikoivat ilman
muuta nousta kuuseen. Silloinpas Roti Mikko teki siitä tiukan tenän:

— Antakaa sen kuolla mikä on kuolemaan pantu, että herran tahto
täytetyksi tulisi. Nämä Mikon maalliset pyyteet kumminkin tulivat esiin
liian varomattomasti, kun hän sanoi että:

— Piru tahtoo kiusalla pidellä putoamista...

Silloin sydäntyi joku sanomaan:

— Se ei voi olla mahdollista että piru siinä juonessa olisi... Pikemmin
jumalan sormi. Ja pian sitten muutkin myönsivät päivän selvän asian.
Rohkein miehistä meni ylös, köytti köyden Kaltiaisen koipeen ja siitä
toisen pään ankkuroitsi silmämitalla keskikuuseen tukevan oksan tyveen.
Ja ennenkuin aurinko oli iltakatveen laskenut, käveli Kahilainen maassa
kahdella terveellä jalalla ja päällä.

Vanha hautakontio oli vekkuli.

Jörön ja karkean kuoren alla piili puhtoinen kulta... Kertomuksillansa
keresti pelästyneet naiset hetkeksi pois pingoittuneesta mielentilasta.
Vanhus kuunteli hetken sairaan hengitystä. Se oli tasainen, vaan
sydämen lyönti oli riutunut ja hento. Ukko istui uudelleen pankollensa.
Stiina jo ehätti:

— No entäs sitten Unkilan emännän?

— Hänen kävi niin, että vaimo vietiin takaisin maanpäälliseen kotiinsa,
missä taasen emäntäpiika petasi sänkyjä ja pelästyi manalasta
palaavasta niin, että kaikkosi koko talosta kuulle kuulemattomille...
Koturikin kauhistui niin että sieppoi kirveen käteensä, vaan rauha
siitä sentään vähin erin palasi taloon. Eukko sai vielä kaksitoista
vuotta lypsää lehmiänsä, jonka jälkeen vasta suorin akalle tilan tuonne
kirkkotarhaan. Tällä erää on hän siellä pysynyt... Olisiko sitten
tallemmassa tuo kaksitoista vuotta maan alla manalassa, vaiko täällä
päällä aurinkoisessa Unkilassa?

— Auttoivatkohan siihen tietomiehen taljat?

— Eipä tuota arvaja... Siellä he nyt lepäävät tuuhean pihlajan alla.
Lepää ennusteluillensa ukko Unkilakin.

Molemmat naiset halusivat kuulla enemmän tästä maineen miehestä:

— Pihlajatko haudallansa?

— Pihlajat... "Jos eivät kasva, kadotuksen oon ma lapsi. Jos taasen
rehevänä elävät, autuuden pankoilla istun", olivat vainajalla
jäähyväistoivomukset hautapihlajistansa, joita määritteli kummullensa
kuolintaudissansa. Ja niin ovatkin kasvaneet ja kahapäisiksi versoneet,
ettei kohta siellä kolkalla muille tilaa olekaan...

Puhe keskeytyi kumminkin Unkilan Antista, sillä ulkoa kuului ääniä.
Molemmat naiset liikahtivat. Ampuminenkin alkoi vielä ankarana. Ei
voinut ymmärtää tätä sodan taukoomiseksi. Myrskykin reutoi reuhkaisella
ovella.

Lauteen alle sysäytyivät muut paitsi ukki. Uros yksin kuunteli, otti
askelman, tunnusteli taistelua tanhualla. Mikä lie? Tottumusko hällä
kylmänä kaikkeen tavallisuuteen. Samalta näytti elikö taikka kuoli...
Tuliko tuo vihollinen tahi pysyi poissa. Alkoipa juttuansa äskeiseen
tapaan. Enemmän mumisi itselleen kuin muille:

— Monta olen nähnyt täällä tapausta. Monta tosin en sotaa, vaikka surma
onkin silmäini edessä leikitellyt. Suurista kuolinvuosista on minulla
monta kertomusta ja muistoa. Monta näkemystä vainaistakin. Tuonelan
tupasia olen summin valmistellut. Monen muinoin multihin mennehen
maatajalle olen esikartanon avannut. Niinkuin tuokin Pylväistön Pentti.
Kuulun suvun hautakumpu ja kolkka. Tiedänpä erään salaisuudenkin, jota
tuskin tiennevät muut. Ei se ole ilmi koskaan tullut... Kuuluisan
Pentin kammiota tahdoin kerta tarkistaa. Kanta-isän kirstun tiesin,
merkin kussa lepää miesi. Kaivaessani siinä sivussa en malttanut olla
katsomatta kuulua miestä. Soristelin näet silloin hänen pojanpojallensa
hautaa hänen rinnallensa... Ja mitä minä näin?... Näin nuijalaudasta
tervashonkaisesta kookkaan kirstun. Kannen avattuani näin vankan
luurangon kyljellänsä lepäävän siellä edessäni. Oikea käsi oli
käännetty päänalaiseksi, vain kuin tuokiolepoa siinä loikoisikin. Ja
hamppuköyden raukea höyty oli hänen kaulassansa, sotasaappaat jalassa,
päässä Kalevan vaskinen kypärä, vieressänsä kummallakin kyljellä kirves
ja kurikka...

— — —

Tuskinpa ukon puhetta muut kuulivat.

Vierasta kentiesi koko juoni... Ukkokin heitti haastelemisen. Työntyi
äänettä ulos. Uksen aukosta tuli sisälle yötuuli ja tuisku...
Hätäilivät vanhan miehen menoa, mutta pian kiintyivät katsomaan
sairasta. Stiinan teki mieli mainita ystävälleen siitä mikä oli
sydäntänsä lähinnä. Keskeneräiseksi se kertomus oli Hassusta jäänyt
silloin kun Ristijärven erämaissa yhdessä hiihtelivät. Sanat kuultuansa
epäröi Mandi:

— Kassuko?... Komeudestaan kuultu koko kulmakunnalla, jopa pitäjissä
muuallakin. Kaikkihan tuosta kerskui. Tytötkin tietoisesti
mustasukkaisina murjottivat. Kenen muun hepo olisi hirnahdellut,
kuopinut ja kaapinut kirkkomäillä? Jos vallatoin oli mies, oli elukka
isännän kaltainen. Seinärenkaassa peuhtoi ja pukkina pystyyn hyppi.
Sitäkös kertyi koko kansa katsomaan kuin mitäkin hyväkästä... Niin että
kuinka se voi olla mahdollista?... Vävyksensä sitä miestä meinasivat
ylpiämmät emännät kuin mitä on näillä mailla. Olisko hän hupsu, jos
sinuun pihkaantuisi... Kenties pilan ja leikin vuoksi vain?...

Tähän ei Stiina vastannut mitään, olipa kuin surullinen tämän sanonnan
johdosta. Ennättipä tulla liikutetuksikin. Täytyi toisen nyt arkista
kieltä haastaa:

— Älähän tuosta murennu... Parempi jos nauraisit. "Lähteäppä leikkiin
herrain kelkkaan ja kilkkusille, niin saattaa sitä tulla hyvinkin
porokello perinnöksi." Niin se käypi sinunkin, ellei jo ole käynyt?...

Stiina kysyi nyrpeänä:

— Kuinka se paremmin sinun sitten?

Miehevä mökin emäntä vastasi:

— Vielä kerron... Tässä kun asuin pappilan pieluksilla, ja siellä
piikana pulleana ja pyöreenä pyörähtelin, niin nyppäili joskus rovasti,
jos rovastin poikakin. Kyntensä poltti tosin ukko, mutta poika oli
ovelampi. Koukut ja paulat olivat hänellä moninaiset... Seurasi näet
aika, että hekkausi poika pikkarainen, rovasti kolmas... Ukon poika nyt
pitäjässämme paraillaan pääpyhimyksenä. Saarnaa sunnuntaisin pahoille
ihmisille parannusta.

— No sen verran hän oli sentään mies, että penskan otti pappilan
ruokiin. Käskyläisenä ja hevoskyörttinä hoiti jo rengin virkaa.
Ukko itse on kuulemma sanonut: Kun aika hautaliinista jättää, saapi
nuorimies mökin, rautalapion ja teräskangen. Pitäjän leipiin lupailee
miehen loppuijäkseen laittaa... Mutta kynnelläänkään ei mokoma nypännyt
kun poikaa yksin ruokin, kasvatin ja hoivailin. Tästä kiellän sinua
kumminkin mitään puhumasta, muutoin saattaa mennä se, mistä tässä
elossa kiinni riipun. Sitten hän jatkoi edelleen:

— Niinpä niin. Asiasi on ehkä hieman samaan nuottiin. Kassu kuuluu
päälle päätteeksi päälahtareihin ja perustaa kai hyvin vähän punikin
tyttärestä.

Stiina uskalsi vastaan:

— Älä sano niin. Enää ei ole...

— Höpsis!... Eikö ole lahtari?... Hän, joka rajavaaralaiset häpeällä
teurasti. Ei edes rehdissä taistelussa, vaan salakavalasti kyttänä
kurkki. Tehtyä ei tekemättömäksi tehdä.

Stiinakin jo huokaili siihen:

— Oi minua, että olenkin uskonut!... Kassu kumminkin on sanonut
miehevästi... Ja minä uskon!... Minä rakastan häntä, niin tulisesti
rakastan!... Sama se, huolikoon minusta tahi ei!... Olkoon ollut
minkälainen tahansa, mutta nyt ei enempi ole. Olkoonpa toisen omanakin
tahi yksin... Hyljätyn sydämessä vaan voi ajatus olla ainoa.

— Voi hyvä serkkuseni!... Olethan ihan kuin lapsi! Neuvoisin toki
olemaan onnellinen pienessä. Niinhän minäkin olen. Onneni aika oli
ja meni, eikä palaja koskaan. Lyhyt se oli, mutta tuima ja tulinen.
Sitten se sammui. Ja minä en mieti mitään. Se oli sitä aikaa. Ja minä
olen vahingosta viisastunut. Miehen minä nyt tiedän. Minä tunnen sen
ketuksi. Kettuja on nuoria ja vanhoja. Syytä kumminkaan ei saa puoleksi
panematta... Kokemuksen kultajyväset varisevat ani harvojen helmaan
muulloin kuin liian myöhään.

— — —

Korsu piirtyi hämärästi pimeäseinäisenä.

Pahnoilla makaavan hengitys oli tasaista ja koneellista. Se ei
taajentunut, ei harvennut. Tytöt kysyivät:

— Pelkääkö täti kuolleita?

Tämä vastasi:

— Pelkäänkö minä... kuoppakontion apuri, ruumiita?... Onpas sekin
kysymys. Syyspimeillä illoilla kun olen tullut kartanosta kotiin
ja kun on pitäjällä pistäytynyt murehen musta vieras, mutta meille
potkaissut "ansion-onni", kuten ukko itse mukaa sanoa. Toisinaan on
pari, toisinaan kolmekin vainajata odottamassa leposijan laatimista...
Niin, ja kun on ollut kiire ulkotöillä ja lauantaiyönä pyhää vastaan,
olemme haudan pistäneet auki. Tila on aina ollut valmiina tuonelan
tulokkaille...

Siinä puhellessa kuului jotakin ulkoa. Mitä se oli? Sitä ei toisillensa
sanoiksi selittänyt. Kukin heistä hiipi koloonsa. Enempää ei ääniä
kuulunut ja taistelukin oli laannut. Jopa urkkivat uudestaan. Ja ukon
jälet olivat hävinneet myrskyn peittoon. Yötaivas seentyi. Tähdet
kimaltelivat. Aamuyön pakkanen nipisteli. Siellä ja täällä vielä
pilven pehmoinen pöykky purjehti hämärillä rantamillä. Selkeneviä
ääniä ja klikkauksia antoi peltotöyränteen alta. Ne olivat voihkaavia
valituksia ja selviä ihmisääniä. Jäisellä tantereella anoi joku
puoliksi tapettu ihminen apua. Ylhäältä taivaan tähdiltäkin tuo onneton
anoi. Maankamaralla tässä oli ihminen tullut teuraaksi, jolla ei ollut
auttajata.

Kuka yölliset äänet kuuli, puisti ytimiin asti...

Korsun ovi sulkeutui visusti... Pian kumminkin sen jälkeen heissä
jokaisessa paloi innostava rohkeus. Kolme karaistua tiaista kietoi
viitat yllensä ja painui ukon tavoin ulos.




20.

SÄDESUIKALE SURKEUDEN MUSTAAN YÖHÖN.

Musta sauna.

Stiina yksin istui penkillä. Poikanen kuumeessa lauteella houri:

— Arvid-setä!... Katsokaa tuota puista kuvaa! Huh!... Se liikkuu. Se
on jumalankuva. Ja tuo vaivaispoika tuossa lattialla katselee, se
räpyttelee silmiänsä. Ihan totta se... Sen puiset silmäluomet, nenä ja
puuhuulet... Elää ne!... Uu!... Setä!... Katsokaa tuonne taululle...
Sarvia niillä on, kippuroitakin sarvia, vasikan ja aikalehmän sarvia...
Ai, minä pelkään...

Stiina koki rauhoittaa:

— Poika, poika... Mutta sairas taisteli loppunsa kanssa ja jatkoi:

— Äiti!... Älä vain kuole... Kyllä ne punaiset tulevat. Kyllä vielä
voitetaankin! Arvid on sanonut... Konsta ja Aapo ovat sankareita!...
Voitteko tietää että he ovat sankareita. Suuri taistelu voitetaan...
Älä vain äiti kuole! Minä en tahdo jäädä yksin tänne tupaan...

Stiina heltyi itkemään. Hän itki hiljaa vyöliina silmillensä kätkettynä:

— Oi onnettomuutta... Oi! Rakas... rakas lapsi... Hän aukoi pojan
polttavan poven, pyyhki punottavia poskia. Sairas ankasi silmänsä ja
kysyi:

— Onko äiti jo tullut?

— Stiina vastasi:

— Ei ole... Silmät sulkeutuivat ja puhelu alkoi porsaasta, Tummikesta,
Lipakielestä, Pykystä ja kissasta, sitten tinaelefantista...

— — —

Korsuun tuotiin yhä lisää haavottuneita.

Hietakuopille astelivat takaisin ukko ja tytär. Mandi meni aina sinne
missä valitus ja vaikerrus vielä kuului. Mutta peltotöyräällä kohtasi
kamala näky. Enemmän avun anto ja toivo laukesi kokonaan. Mihin joutuu
pelastuksen kanssa. Sehän on kokonaan turha toivo ja ponnistelu. Mihin
kantaa kohmettuneita ja vielä väriseviä. Olihan musta nurkka jo aivan
täysi. Mitä mahtoi ja voi tyhjä kirkonkylä, josta ihmiset ennakolta
olivat takamaille kaikonneet? Ei siellä apua, ei suojaa täältä...

Mökissä makaavat taistelivat tajuttomuutta vastaan. Useissa heissä
nousi kuume. Sitten äänet ja alinomainen häiriö. Hoitajat tekivät
parhaansa.

Milloin vilvoittelivat porstuassa, kuului edelleenkin mäkitöyryn alta
ääniä. Sanoi jo silloin ukko:

— Sinä Saara löydät muutamia hyviä ihmisiä?...

— Hyvää ihmistä minä en tiedä elossa... Stiinakin jo arveli:

— Siellä Arvid ja Aapokin kenties!?

— Oi... ettei ne ratsumiehet vain olisi...

— Kyllä ne punaiset nyt hakattiin maahan.

— Mennyttä se oli Aaponkin elämä.

— Ei kumminkaan hinnatta... Rihkamaan ei vaihtain.

— Niinhän ne uskalsivat, mutta kuinkas me tässä seisomme?

— Onko henkemme kalliimpi...

— Eipä totisesti! Lähdemme toimeen.

Stiina oli taasen avuttomien kanssa yksin. Sairaat rauhoittuivat.
Yhtäkkiä Martta osotti elonmerkkejä. Hoitaja lähestyi hitaasti. Silmät
liikkuivat. Nähtävästi hän halusi saada jotakin sanotuksi. Stiina
tarjosi vettä. Mutta tässä toimessa pyörtyi sairas jälleen.

Puolen tuntia kului. Nytpä hän avasi silmänsä ja katseli kirkkaasti.
Taukoamatta hän tuijotti Stiinaa ja sanoi:

— Arvid?... Yksinkö minä täällä tapulissa?... Mikä yö?... Eikö tämä ole
tuonela?...

— Elämää tämä on.

— Haudassako?...

Vastauksia ei sairas enempää kuullut. Unessa haastoi katkonaisesti
Kuusitupasesta, kodista ja Kalliosaaren ukosta. Martta huomasi olevansa
rannalla Pylväistön talon alla laiturilla. Kaunis kesäinen päivä
säteili ja leikitteli lipattavilla laineilla. Rantamintut tuoksuivat.
Kukkaset keinuttelivat kainoisina päitänsä. Satakieli lauloi ja
sorsaemo kutsui poikuetta. Haalea, kesälämmin vesi loiskutteli rannan
santaisia jurmuja. Jalat olivat olevinansa laiturilta vedessä, missä
huiskutteli kuulankirkkaita kalvoja. Kullankimalteinen väreily juontui
vasten aurinkoa. Vastaisen vuoren varjot lankesivat kaukorannoille.
Vihanta lehveskoivikko huojuili. Mainingit päilyilivät vihreissä
reunustoissa. Kalaparvet pistelivät renkaita. Tyvenen väreilyt
laajenivat ja häipyivät vuorotellen. Välkkykylkiset särjet kiitelivät
kutukarheina. Salakoiden hopeavatsat vilahtelivat peilipinnan päälle.
Ahtolan asujamet haukkoivat kilvan hyönteisiä...

Martasta tämä oli tavattoman kaunista. Sanomattoman ihana aamu uinaili
hänellä sielussa ja sydämessä.

Tässä istuessaan hän huiskautteli jalkojansa. Hän oli tuntevinaan
laiturin alta uiskentelevien ranta-ahventen kuonojen kosketuksen.
Tuntuipa nukkujasta unessa siltä kuin kalojen evät ja harjat
kutkuttaisivat kantapäissä. Ja jos katsoi sinne ylös, näki laineilla
loistelevan kimalteisen veden peilin, näki etäällä ruuhen, kaukaisen ja
pienokaisen.

Alusta meloi mies varoin rantaa ja lähestyi laituria.

Kaislikoiden ja karien taitaa se saapui Kalliosaarelta päin. Hänen
melansa välähteli kuin puhtoisin kulta. Pehmoisesti painui se
kummallekin puolelle päästämättä pienintäkään ääntä. Lehtorantaisen
kalvon kumo värähteli... Soutaja lähestyi ja lähestyi. Valkoiset
paidanhihat käärittyinä huikaisivat katsetta. Vedot muuttivat
voimakkaina melaa kädestä käteen...

Martta tunsi soutajan. Sillä oli päässä suoralierinen lierohattu.
Jopa tuosta hatun hihnastakin päättäin se ei kenkään muu ollut kuin
oma Arvid. Soutaja astui solakasti laiturille. Sanaa ei tarvinnut
vastaan katseen tulkinnaksi. Katsoi silmä silmäterää tenhoisata. Astui
uros venhoonsa, kutsuva katse kantoi sinne Martan. Muuta miettimättä
astuivat jalat itsestänsä. Tuhdolle istui vastapäätä soutajaa, ihaili
voimaa, ihaili miestä.

Sinne ulapalle, saaren kainalota kohden, kilvikon keskitse liukui ruuhi.

Rannan ruohikosta kitki neito ulpukoita, umpukoita ja kaijakoita,
porsaan kärsiksi puhjenneita, vielä vitojen vieremiltä kurotti
keltaista ahvenkukkaa.

Soutajan airon selkään istui valkoinen ja musta tuonen perho. Mies
ojensi melaa ja taritsi perhoja toverillensa. Käteensä ei uskaltanut
Martta ottaa kumpaistakaan. Silloin vasta puristi miehen käsi naisen
käsivartta, puristi pitkään. Se koski sydämeen asti kipeätä...

Koko ympäristö tummui, tummui ja muuttui mustaksi kuin yö. Tyhjyys
peitti kaiken. Korviin kuului lakkaamatta meteli ja vaikerointi. Mutta
Arvid piteli päästämättä kädestä. Hän aukaisi arkaillen silmänsä.
Edessä oli synkkyys kuin kuolon kartanolla. Kaiken pohja tuntui
pettävältä. Putoaminen seurasi syvä ja suunnaton ajatusta.

— — —

Muut kuolleet, paitsi Martta saivat sijansa saunan ulkoseinustalla.

Haapaniemi ja neljä muuta miestä makasivat lattialla. Tilaa sittenkään
löytämättä tuli sovitella siten kuten sai.

Ukko epäili tytön kuolleeksi, mutta nosti toki lauteille.
Haavoittunutta sai olla yhdeksän rikirinnan lattialla. Ei askeleen
tilaa tässä ollut käyttämättä. Valvomisen herpaiseminä istuivat Saara
ja Stiina lauteen kulmalla. Peräpatsaalla kuivasi ukko otsaltansa
hikeä. Vaitiolon katkaisi vanha mies:

— Onko se Haapaniemikin ollut tappelussa mukana?

Isäntä loikoi lattialla, oikoi koukussa olevan polvensa ja hätäili
vastaamaan:

— Tuli tuota ryhdyttyä...

Ison ajan perästä hän lisäsi:

— Kun tuota pakottivat.

Vaari kierti vihurina:

— Ne valkoiset ottavat väkisellä?...

— Väkisellä... niin oli ryhdyttävä.

— Mutta kumpaiset ne sitten nyt hävisivät, kumpaiset voittivat?

Isäntä vastasi:

— Me sitä hävisimme...

Tovin kuluttua vasta heristi vanhus korviansa, nousi piitalta pystyyn
ja kysyi:

— Valkoisetko?...

— Ei!... Punaiset.

Haudankaivaja luuli Haapaniemen hourailevan, eikä sen tähden heti
kysynyt uudelleen. Hän mietti turhia kyselyltänsä, kunnes jatkoi toinen:

— Punaiset joutuivat kovan eteen. Totisesti se oli vasta taistelu...

— Punaiset tulivat tappiolle...

— Niinkö. Vissiinkin niitä oli vähemmän?

— Meitä oli aluksi päälle neljäkymmentä miestä kun kotoa lounaanaikana
lähdettiin.

Tällöin vanhus keskeytti:

— Teitä... niin teitä, mutta punaisia oli varmaankin vähemmän?

— Niin, kuten sanoin, neljäkymmentä meitä oli...

— Olikos Haapaniemikin sitten?...

— Olin...

Keskustelu loppui hetkeksi, sillä vanhan miehen ajatus juoksi hitaasti.
Hän tarvitsi aikaa asian ratkaisulle, kunnes lykkäsi puhahtain
ihmetyksen: — Haapaniemikinkö?...

— Niin olin.

— Punaisten puolella? Mitäs minä kuulenkaan?

— Kummaakos siinä?

— Mutta isäntähän on aina ennen?...

— Niin on ennen. Ei nyt puhuta siitä. Leikkinähän tuota lahtarihommaa
pidimme aluksi. Emme siitä täyttä totta uskoneet. Emme sitä uskoneet
sellaiseksi joksi sanottiin. Uskoimme työläisten ilkeydessään
nimittelevän. Ja toden teolla isänmaan puolesta uskoimme... Uskoimme
vihollisia... oikeita vihollisia tänne tulevan.

Haapaniemi kertoi koko tapahtumat viime päiviltä kolmen kuulijan
kummastukseksi...

— — —

Korsu oli kuuma.

Hiki valui kulmilta. Vaikeimmat haavat alkoivat lämpimässä uudelleen
vuotaa. Paksutkin kääreet punertuivat.

— — —

Aamu sarasti.

Myrskyn viimeiset ryöpyt läksivät liikkeelle limikoista. Puuskauksin
lennähteli se avoimen peltotöyrään yli alas laaksoihin.

Saapuivat ensimäiset säteet. Kietoivat öisen taistelukentän
kullankirpeään väriin. Idänpuoleiset kirkon ikkunat hohtelivat
tulipunaisina. Lyhyen hetken ne kykenivät loistelemaan välkkypeileinä.

Saunan lauteella istuva ukko solahutti sivuun savuräppänän. Partaiset
kasvot katsoivat sirrittäin ulos.

Kivien ja turpeiden peittämään korsuun tunkeutui sauhuaukon kautta
huikaiseva valo. Lattialla olevat sairaat valvoivat tahi hapuroivat
horkkaunta. Nokimustan pimeyden läpi tunkeutuneessa suikaleessa
leijailivat tomuhiukkaset ja pahentuneen ilman pöly. Mutta kaikkien
katseet kääntyivät lauteelle. Kokenut haudankaivuri itsekin levitti
lamaantuneet silmänsä, koska kuolleeksi luultu Martta liikahti. Hän
hieroi hetken silmiänsä, nousi kuin kylliksi levännyt ja näki kultaisen
sädesuikaleen tunkeutuneen nokimustaan korsuun... Mutta oliko tämä
viimeinenkin surkeus pois pyyhittävä?

Miksi valkoinen verienkeli asettui ukselle. Aseet esillä ja karkea
leijonan ääni... Järkytys... Tukahdus tikahdukseen viimeisimpään...




21.

PAKO.

Kaatuivatko kirkolla kaikki Aapon miehet?

Siihen ei tarkalleen saattanut sanoa vastausta. Pimeys, myrsky ja
pyry peitti kaiken... Tämä kysymys kiusasi tuomaria tavattomasti.
Olihan irti päässyt paholainen nyt paljonkin toisenlainen. Hänessä
oli tapahtunut jonkinlainen muutos. Mikä se muutos oli, sitä hän
ei itsekään kiihkonsa vuoksi täysin voinut tajuta... Kuitenkaan ei
tapahtumain järkyttävä vaikutus kannustanut taistelun tuoksinaan
takaisin. Ratsujoukoille jaetut määräykset olivat sitävastoin ankarat:

— Ei saa ampua!... Ei missään muodossa tappaa vankeja. Kiinni ottakaa
ja etsikää ylös kaikki, elävät, kuolleet ja haavoittuneet... Pakoon
älkää missään nimessä päästäkö.

Kylläpä hämmästyttiin ratsujoukoissa näkyjä, mitä ulvovan myrsky-yön
helmasta astui esille. Veljesvihan oli ruuti ja rauta ratkaissut.
Ruumiskasoja saattoi olla eniten siellä, missä taistelu oli tuimimpana
riehunut. Ja kun tuomari odotteli tietoja, tuotiin ne jonkinmoisella
riemulla ja remulla suuresta voitosta. Tällä erää ei hän kumminkaan
iloinnut kuten ennen. Pikemminkin huusi kasvoiltansa kauhistuneena:

— Kaikkiko te!?... Kaikkiko te tapoitte!?...

Rehdisti ja ylpeydellä vastasivat saapuneet:

— Kaikki!... Totisesti kaikki!...

— Armotta annoimme iskuja!

— Nikotuksestakin lakkasivat! Vastasaapunut lisäsi samaan puheeseen
hengästyneenä: — Ne eivät olleet ihmisiä. Pikemmin villiintyneitä
piruja!... Katsokaahan sinne ulos vainiolle ja kirkolle, minkä summan
meiltä miehiä mukanaan veivät. Ja olipa vallan vähältä, etteivät
Orasiksi joutuneet. Ja jos ei vain hevosmiehiä saapunut niin ketarat
kentässä oltaisiin!...

Ilmoituksen uskoivat vaikuttaneen suosiollisesti kuten ennen hurtan
verenhimoisiin vaistoihin. Mutta turhaan sitä hyväksynnisen sanaa tältä
erää vuottelivat. Jopa kuului kiukkuinen nuhde:

— Oletteko te naisetkin ja kaikki?... Ettekö te herjat tietäneet?

— Kaikki... kaikki ovat vainaita!

— Viihtyvätkin nyt sangen hiljaisina...

— Kyllä panivat vastaan... polvillaankin maan matosena vielä
taistelivat!...

— Ja hampaitaan kuollessa näyttivät!...

— Kyllä pitää ihmisessä sitten istua sisu syvällä ja perkele, kun
se kerran voitingikseen saapi, mitä nuo punikitkin!... Mutta se
vastaanpano on turhaa, se saattaa tulla kalliiksi, kuten nytkin, sangen
kalliiksi...

Tuskaisena kuunteli tuomari. Hän vaikeroitsi hiljaa, jopa väänteli
käsiänsäkin. Kasvoille ilmestyi vääristynyt ja ruma muoto.
Katkonaisesti tarttui hän pöyhkien röystäilyyn ja huusi inhoa
ilmaisevalla eleellä:

— Hassuja te olette!... Pirun pöllöjä ihmisiä! Raakoja lahtareita
ja verikoiria!... Murhamiehiä!... Ymmärrättekö?... Jokainen katsoi
hurjistunutta, mustanpunaista tuomaria, jolla pärskyi valkoinen vaahto
suupielistä. Sisunpurkaukset tulivat ulos yhtenä ryöppynä niin että
hänen sanoistansa ei lopulta saanut selvää. Jääkäri koki rauhoittaa ja
mumisi jotakin maltista. Mutta tämä yltyi yhä enemmän:

— Raatelijat!... Ettekö te ymmärrä, että teidän tulee hengellänne
vastata siitä naisesta jonka tapoitte!?

Tähän yllättävään esiintymiseen ei kukaan saattanut vastata. Hetki ja
toinen kului kalpean tulistuneen miehen meuhatessa... Jokainen katsoi
ihmeissään julmistunutta. Ja ellei hänen kädessään todella olisi
perhosena levännyt heidän jokaisen henki, olispa tehnyt mieli lykätä
nyrkki tuon kurkkuun.

Paikalle oli kumminkin saapunut uusia henkilöitä, jotka asiasta
puolittain saivat selvän ja kysyivät:

— Onko tässä puhe niistä karkuun päässeistä kolmesta hevosesta?

— Karkuun päässeistä?...

— Karkuun niin... painalti ampumisesta huolimatta sakeassa sumussa ja
myrskyssä...

Enempää aihetta ei tarvittu. Ratsut saivat määräyksen siitä paikasta...

Tiet olivat kumminkin tukkeutuneet. Sentähden jakautui joukko kaikkiin
suuntiin mihin vain eteen asettuneet tienhaarat osottivat.

— — —

Vasta sen jälkeen kun pakolaiset olivat kirkolta lähteneet, tajusivat
he takaa-ajajien suuren vaaran. Lumisade ja pyry kumminkin avustivat
eksyttämistä. Maantieltä ajettiin metsätielle. Summakaupalla tuli
laukottaa hevosia henkensä edestä. Pääasia oli vain siinä, että pakoon
piti päästä, pakoon, pois ihmisten ilmoilta ja valtatieltä. Jos onni
oli mukana, sai se ohjata oikkujensa mukaisesti.

Monta mutkaa ja koukkua saivat hevoset pois juostessansa tehdä. Ylä-
ja alamäet olivat yhtä hurjaa ajoa. Ja pian alkoivat piestyt hevoset
hyörytä. Likomärkinä ne huohottivat jäniksen laukkaa eteenpäin.
Eteen sattunut metsäjärvi oli kapea ja pitkä. Ja kuta aavemmalle
lahden pohjukasta tultiin, sitä suuremmaksi selkä leveni. Saaret ja
vesijättöniityt sukelsivat vastaan ja jäivät piankin sivuun.

Katarina yksin katseli ympärillensä ja kykeni olemaan tajuntakykyinen.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joskus ennen tämän seudun
nähnyt. Mutta milloin ja missä? Ja kuta enemmän hän katseli, sitä
vakuutetummalta ajatukset tuntuivat... Yöllinen maisema hämäryyksilleen
oli kuin synkkä taulu, minkä ääriviivat muistuivat ja selventyivät...
Milloin ja miten tämä kaikki oli tapahtunut? Ja vaikka muistelikin, ei
voinut sitä selittää.

Aikaa ei tässä ollut eikä halua utelemiseen. Jokainen minuutti oli
tähdellinen. Piti kannattaa Robertin herpaantunutta päätä. Aapo oli
jälkimäisessä reessä osottanut jonkinmoisia elon merkkejä. Tointumus
joka tapauksessa palautui. Jospa olisi siihen saatu tilaisuutta. Reessä
ei ollut ollenkaan pohjia, jos sellaiseksi ei lueta kolmea poikkipäin
olevata pajua.

Aavalle ja aukealle järven jäälle sopi tuuli ja tuisku paljon
pahennuin kuin metsäiseen seutuun. Tiestä ei ollut mitään tietoa.
Lumi oli nuoleutunut tuulen mukaan tarkkaan. Teräksen harmaa iljanne
lipui askeleen alla. Liukkaalla pinnalla liipesi reki sivuuttain ja
haittasi laitatuulessa juoksevan hevosen kulkua... Tylsäkenkäinen
kavio livasteli lakkaamatta. Hevoset saattoivat kompastella, putosivat
polvilleen ja satuttivat hampaansa. Tämä uusiutunut isku taltutti
ne pian ja saattoi hiljaisiksi. Sen sijaan että olisivat juosseet,
alkoivat kävellä. Arvid nousi reestä ja juoksi rinnalla. Turhaan yritti
hän aisasta tukea reen liipeämistä. Tuulen paine piti puolensa.

Hetken perästä tuli Katarina sangen levottomaksi. Jotakin olisi
tässä äänettömyydessä pitänyt lausua. Tilanne oli arveluttava. Lyhyt
sananvaihto ei tuonut mitään lohduttavaa. Kohtalokas ja tuntematon tie
oli edessä... Mutta Arvidilla kenties! oli jotakin suunnitelmaa koska
hän hoputti ja huitoi hevosia, jopa käänsi edimmäistä ohjista. Eikä
kauan kulunutkaan, kun edessä häämöitti korkea kivinen kunnas. Piirteet
tulivat yhä selvemmiksi. Siellä kalliolla näkyi jämeriä petäjiä, jotka
taistelivat urhoollisesti tuimaa tuulta vastaan.

Jopa näkyi särmikäs saaren rannikkokin. Kivikkoiset kolut häämöttivät
pimeinä. Vaivaispetäjien tasalatvaiset kruunut uhosivat ja siivilöivät
itselleen ilman mukana kulkevan lumen.

Katarinasta tuntui kuin olisi hän kauan, kauan sitten nähnyt tämän
kaltaisen rannikon. Oliko paikka sama? Lapsuuden synkeä muistoko
kangasteli ja urkki yhtäläisyyttä varhaisilta ajoilta. Ne olivat kuin
Norjan tunturien kalliovuonoja. Melkoisesti samaisia Kuolan köyhiä ja
alastomia kallioita. Rannikko raisu pohjolassa, unhoitusten usvaisessa
yössä. Skandinavia ja lapsuus, leikit ja lienteys vilahti tässä
onnettomuuden osallisessa hetkessä silmäin ohi.

Lapsena hän asteli Aurajoen rannoille. Purjelaivoja keinutteli
pieni virran väry... Miten kirkas, miten kaunis saattoikaan olla
lapsen taivas ja aamu!... Kuva elävöityi. Tuomiokirkon tornista
lensivät naakat joka kerta kun kumahteli mahtava kumea kello. Soinnut
kaikkosivat kauaksi ja kutsuivat kansaa sielujensa virvoituksille.
Historiallinen tuntu ja keskiajan hämäryys asui sen huoneen holveissa.

Hänen kasvatusvanhempansa astuivat ulos kirkosta. Rukoilemassa kävivät
ylhäisen siunausta matkan monivaiheisen ja vaarallisen varalle.
Sen jälkeen olivat astelleet hiekkatietä rantaan, missä kuunari
keinui kuin joutsen. Ja kun laiva ui pois Suomen rannikolta, olivat
sillä saattajina pienet mäntymetsäiset saaret. Ruotsin rannikko...
Valkopukuiset kaupungit kylpivät siintävien selkien sinessä. Ja entäs
merenkulkijain maa, se kohosi korkeana ja jyrkkärantaisena. Myrskyiset
aallot ärjähtelivät sen ravia vastaan... Mikä alastomuus ja tyhjyys
masensi mieltä pohjan äärimmäisellä äärellä. Kalliot kyyhöttivät ajan
hampaan kyömyksi kuluttamina. Toisinaan ylenevinä, toisinaan alenevina.
Sitä mukaa nousivat muodot merestä mitä likemmäksi laiva lähestyi.

Majaset maissa matalia ja hätävaroista kokoon kyhättyjä. Kalastajan
koju oli kumminkin kodikas. Illan idylli asuu siellä ympäri vuoden.
Kuinka kohteliasta, reipasta, huomaavaista ja suurisilmäistä suomea
puhuvaa väkeä siellä. Yhytäppä heihin niin on vieraanvaraisuus ja
alttius jokaisessa asunnossa... Turskanmaksapaisti ja laatikko
muhevana tuoksui. Höyrysi rasvainen kalakeitto... Kiihoitti nälkää
sanomattomasti... Muistiko aikaa, jolloin viimeksi oli saanut
kyllikseen syödä?

— — —

Havahtui nuori nainen mietteistänsä.

Arvid huomautti hänelle jotakin ja mainitsi kohdan saapuneeksi.
Tässäkö, aavalla selän sileällä jäällä heidän oli noustava...

Pelästyneeltä Katarinalta hän kysyi:

— Olette varmaankin rasittunut?...

— Enkä ole... vaan mitäs sitten?

— Me nousemme tässä...

— Että mitä tarkoitatte?

— Koetamme onneamme.

Katarina katseli ympärillensä. Hän ei voinut ollenkaan aavistaa mistä
oli kysymys. Tässähän ei ole missään asuntoa, ei kotia, eikä lymyä...
Kuhun tässä käydä? Vastassa tuossa hämärsi heti jylhä kalliorannikko,
minkä sivua oli melkoinen aika ajettu. Hevonen seisoi sileällä jäällä,
eikä missään päämäärässä. Ihmeekseen hän katsoi, miten Arvid otti
reestä Roobertin syliinsä ja käveli taakkoineen kaatunutta puunrunkoa
pitkin. He hävisivät sitten tiuhan näreikön taa.

Katarinalle oli annettu tehtäväksi valjaitten riisuminen. Tämän avun
teki hän niin perinpohjaisesti, että irroitti jokaisen hihnan ja
soljen. Jokaisen valjaan osan asetti hän jäälle järjestykseen. Länget
putosivat viimeisenä hevosen kaulasta. Paikalle saapui jo metsään
mennyt mieskin. Tämä riisui aisat ja irroitti reestä kaiteet, kantoi
Aapon sekä reen erikseen ovelasti jälkeäkään jättämättä.

Katariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli
kysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi
ajaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta
aikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen
tuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:

— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen
ajavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan.
Palatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota,
erotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu
ja huohotus selveni kovasta ajosta... Pakolaisille tuli hätä. Nyt
piti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan
pysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi
kuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja
lumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon
kehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta,
jottei tämä hirnuisi.

Kumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan.
Pysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla
hepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli
rannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen
vastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:

— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen
tulosuunnastamme?

Keskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa... Sen sijaan
että Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen
päänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja
taitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti
korvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.

Kaikki tuli ilmi.

Arvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.

Mutta kuinkas olikaan?

Jäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat
alkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:

— Ei nyt muuta...

— Meidän on mentävä... Ääni oli tuttu. Arvid huusi:

— Oskariko se?...

Kukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka
tämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki
äänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:

— Kuka siellä metsässä?

— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa
uudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:

— Minä olen Oskari... Kuka siellä? — Arvid...

Kaikki selvenivät silmänräpäyksessä.

— — —

Pieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.

Rekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti
ainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi
vastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui
kokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja
jatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli
tähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli
kokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi
monisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla
etsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse.
Siitä ryömi yksi kerralla sisälle.

Viritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku
pisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä
nähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.

Reen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.

Nuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin
luolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden
vierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä
luolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen
otuksen luumuruja?

Tähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon
kosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode
sijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa
parhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä
maailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain
ankaria tuskia.

— — —

Muutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet.
Elämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja
vastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut
kosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja
huolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen
pitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä
hetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä
kumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi
valppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.

Aapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän
kirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan
arvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin,
siitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua
keskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän
kuluttua oli mies taasen terve ja reipas.

Nälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.

Tosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty
kaukaisimpaan luolan nurkkaan... Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies,
ei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat
ajatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli
ja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä
itsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa.
Mutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi
voittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se
harmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui
siltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku
sopisivat yhteen tuon miehen kanssa.

Pitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.

Ikävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas
ilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion
takia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin
virikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian
mukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen
määrä.

Yleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä,
mikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä
honkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa
kulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo
kutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita
riittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat
yöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.

Sairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja
värkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta
onkalosta lämpimäksi.

Eräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä
kapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja
jonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti
pujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi
kiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen
komero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla
pitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.

Tämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen
lopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä
olevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta.
Saunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään.
Yhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä
lämpisi luolasauna erittäin lupaavasti... Haittaa teki rakennus- ja
polttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti
tulla japanilaisella "tuppipuukolla", jonka avulla oksien taitteleminen
kävi laatuun.

— — —

Jopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.

Hanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta
kuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat
erakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus
palasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot
esille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin
vakuutettuja siitä, että ilmitultua "armo ei käy oikeuden edellä"
vastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle
ja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä
hetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty
vartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen... Ulappa saattoi näkyä vain
yhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren
läntisen puolen suhteen.

Saattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa
seisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen
tuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta
mannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan
sekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja...

Tällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka
osasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen
autius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli
palautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen... Kuka voi vielä
jotakin käsittää?... Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun
kumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan
alta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö
loittoni murhatuiden mykkyyteen.

Tahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä
luottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo
ketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli
käsiään.

Kumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat
pian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.




22.

NUOTION LUONA.

Nuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.

Aapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta.
Palavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta.
Toiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli
yksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin
syvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista
asioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan
kuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut
yhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin
kuin istua alituiseen kiviluolassa.

Poika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut
hyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat
parveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan
lihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä
suhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven
jäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti
kivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.

Taasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja
kivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana
ilmoittamaan:

— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään.
Kottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja
jos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä...

Aapo jurahti:

— Ja varis, rastas ja korppi...

Toisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:

— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi
lentäneen... Mutta västäräkki!... Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja
kottarainen... Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja
korppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä.
Kalaukon mökillä käsin... Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan
mainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.

Pylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien
talvisiirtola on Sysmässä... Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa
on?...

Poika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:

— Kuusenhavuja...

— Juu... ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?

— Pihkaa...

— Taitaa olla käpyjä?

— Variksen muna...

— Saako omaksi jos arvaa?

— Omaksi saa...

— Marjoja sitten!

— Oikein!... Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin.
Iloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi
Katarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.

— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita.
Hän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset
maiskuttelivat... Poika sanoi silloin:

— Nuolette kuin pukit pihkaa...

Katarina sanoi:

— Kuinka mainio maku!

— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.

— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?...

— Enkä juossut!... Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin
mättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo...
Lumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua.
Pilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee.
Huomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu
piankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen... Voi
ihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä
kokoisen palan... Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.

— Ohhoh!... Vai pääsi kokoisen!

Huomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:

— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika...

— Kyllä minä vaan paljon söisin...

— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.

— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä...

— Jossa olisi vielä makusuola!...

— Ohhoh!... Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja
kottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi...

— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista
haaleata saunanpesuvettä...

— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.

— — —

Vaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään
hymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet
aina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti
iltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat
Aapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina
oli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä.
Sittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle.
Mutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat
yllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö
sitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi...

Mitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?... Kenties! Katarina naisen
vaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen
miehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä
syystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta.
Heikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan... Mitään
vastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset
valmistautuivat kuulemaan.

Tervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu
soitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan.
Laskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen
katossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:

— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä
tässä onkalossa... Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt,
eikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa.
Joko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni
salaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä
syysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan
oli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet
rahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin.
En suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin
sisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja
sakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se
oli kalain aika.

Puhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit
syysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet
virstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä.
Yötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin...

Läpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä
haahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä
tapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.

Loimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan
entisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon
muinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle
kertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan
suussa miespolvesta miespolveen.

Siellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä
ritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä
kantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa,
jonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä
orjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.

Tässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja
kauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin.
Vastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: "Hän muille
jo luvattu."

Kenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen
yksin piti salaisuutenaan... Yksin sen oli määrännyt juomingeissa,
kostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi.
Hänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa
ja kasvatus.

Mutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?

Ylkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt
kaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa...
Kovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja
korskea... Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat
vanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle.
Olutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.

Kutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui
suojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa
oleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin
arkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki
häntä suosi, lempi ja lellitteli.

Katsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi
julkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija
typerä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman
katsannon... Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:

— Huutia!... Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla... Mieheksikö
sinä minulle?... Et koskaan sinä korskea kokartti!...

Tyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni.
Sitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään...

Tästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai
kiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä... Kuntoon käski panna
kaiken... Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko
väki... Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan
etsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti
yhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin
kamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi... Se oli kuitenkin
kaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut
tuon illan jälkeen.

Kihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki
ylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla.
Lakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.

Lähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä
maineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita
ihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli
keula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli.
Hänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:

— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo
piilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi
perkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan... Tahi nokkii sinut
korppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!...

Vapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella,
mutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi
uhkausta ja kutsutti kolmanneksi "verivoutinsa."

Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä
pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!... Lapsesi murhaa halajat! Eläthän
kuin villi ja peto... Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu
sinussa... Varo huonoa elämätäsi... Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä
pahalta tieltä...

— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!... Korppi ja karju saakoon sinusta
ateriansa!... Sanotko... sanotko suosiolla!?... Sinä se syyllinen,
ellet sano!

Selitti silloin vapiseva vaimo:

— Pahan pauloissa on immyt... Tapion riistan paimenella. Vuoren
vaskisen onkalossa istuu... Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana
on mies verraton voimiltansa...

Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin.
Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin
rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi,
sekä etsinnän johtoon innolla astui...

Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään... Juoru oli
kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä
oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin,
oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa.
Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen
hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä.
Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.

Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli.
Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla
isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille.
Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat
ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä
tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki
vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän.
Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen
oven sai säppiin... Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin
metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen
edestä. Se oli elämisen ehto.

Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla.
Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin
metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui,
tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen
oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut
ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet
kerrat.

Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas,
kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki
peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui
yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat
voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.

Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona,
mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän
sorean immen.

Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön
pylväistössä... Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti.
Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa,
eikä uskaltanut...

Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi
ja uneksi... Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven
läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa
ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen.
Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista
kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi
aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä... Kuunteli ja katsoi,
kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja.
Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten
kasihelmet riippuivat ripsilöillä...

Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei
rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema
kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron,
ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut...
Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä,
kuuminta kaihoa lievittää...

Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän
kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean
linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan
sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana,
voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat
sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti... Leveät harteet himoitsivat
pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi
vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta.
Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin
kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja
kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli
poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita
vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.

Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin
kappaleihin... Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan
suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa,
kaipauksista kokoonpantu.

Mitä sitten tapahtui?

Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika
metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse
kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt
pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä
oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat
ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen
huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli
juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään
puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat
toiset ihanat, toiset suruiset.

Mutta mitäs ollakaan... Kuuluiko laulua?... Oliko se ihmisen ääni?...
Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!... ihminen...
Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten
selvempänä laelta.

Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella
se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla
kepeinä... Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?... Eipä kuulunut
sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.

Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon
hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne.
Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona.
Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin
matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin... Mutta kuinka?
Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?... Kenties... kenties hän?...

Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:

— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi
hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani.
Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!

Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi
tarttunut. Hädissään huusi:

— Kuinka sinua auttaisin!?... Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!

— Sama olen kuin arvaat!... Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni...
Ehdi ennenkuin tulevat!... Oi!... muutoin täytyy minun kuolla...

Tämä huusi vastaan:

— Tulen!... Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!...

Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn
murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja
pisimmät, sitten sen järveen raastoi... Mutta hitaasti edistyi
tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies
kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä
ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului
kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka
ponnisti, tuskin välimatka lyheni... Silloin ratkesi jo Kaarina
epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat
ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.

Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin
veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko... Ja vaikka voimat
uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan
syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt.
Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista
selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.

Kumminkin ui uros ulapalle... Vaan silloin saapui rannan paljakalle
ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä
saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi
pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi
kutakin kohdastansa:

— Ellet mene, pääsi menetät!...

Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen... Veteen vain
toinen, kolmas polskautti...

Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan
tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja
hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin.
Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai
seisoiko paikallansa lasti... Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken...
Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen
nähden kuin ennen... Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara
paljas jo välkkyi. Ei auta!... Yritys tässä on pelastukseen ainut tie.
Voitto sitten tahi tuho ja turma... Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi
menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen...
Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni... Surman säilä
välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle,
"roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista
raasti korpiin saalistansa.

Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä
vedessä... Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle.
Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo
toisen ja kolmannenen kerran.

Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja
taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä
tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi
nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella... Eihän eimäinen
ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa... Välimatka lyheni.
Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä...
Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä... Uipa jo ratsu
rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää
hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei
miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan...

Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla
onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli
kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja
yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.

Mutta Heikkipä ehti ennen häntä... Tavin koholle nosti, iskun antoi
tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.

Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin.
Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle...

Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla... Ajanut oli jo
muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui.
Keinon toisen keksi.

Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa.
Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja
sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.

Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui
korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla
ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin.
Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan...
Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle
oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet
kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin
uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi
notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana...

Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista,
jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä
ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki,
näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi
takaisin... Mikä uljas mies... Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän
on... Ei orja kurja ole tämä mies... Karhuksi kooltaan ja voimiltansa
luulisi, mutta hirveksi liikunnalta... paremmin kuin uskoisi ihmiseksi.
Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:

— Minä taistoon lähden!... Sinä pysyttele tässä onkalossa... Jos
palaan, luoksesi pyydän tulla... Jos minut kuolleena löydät, niin
rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni.
Sen säveltä tahdon levossa kuulla... Jos minua taasen ei kuulu niin
unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille
kätke. Jätä minusta maininta... Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja
kamppaukseen se vaatii...

Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat
ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi
karkealle parralle ja korvaan kuiski:

— Heikki!... Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista... Miksi
et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?... Mene taisteluun, mene!
Mutta palaa voittajana!... Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä,
ylväänä sieltä takaisin astuvan!... Kuule, Heikki!... Tuhat suuteloa
annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni
kaulaasi kiedon!... Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin
minut. Ota kaikki... rakkauteni ja lempeni ensimäisen... Katse ja
kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän
lieska!... Mene taisteluun!... Palaa voittajana... Mutta luokseni sinut
haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin
myöskin minun tuhoni!...

Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa
vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen
syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä...

Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä
itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin
kerrotaan.

— — —

Kuinka kahakassa kävi?...

Kuinka se taisteltiin?... Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä... Sanaa
ei kenkään saattanut kartanoon... Ei tuulen mukanakaan retkueesta
milloinkaan tietoa tuotu... Turhaan vuotti väki asemiehiänsä,
sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat
viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin
turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa.
Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se
keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui
kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan
kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys
peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken
lopun... Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa
alempana matalintakin mätästä... Toisinaan todistaja tapahtuman näkee.
Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän
tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.

Oliko se ollut noidan kosto julma?

Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät.
Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja
sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:

— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha
kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon
ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho
piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu
orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta
iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä,
taistelu kuolemasta taukoamaton!...

Kas, tämä taisto jatkuu... jatkuu...

— — —

Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin
äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:

— Palasiko uros?...

— Yksinkö jäi impi elämään?

— Kaikkiko kaatuivat?

Arvid viimeisteli:

— Sankari palasi, vaan ei omin voimin... Kolmen päivän kuluttua
löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä
makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla... Nyt kävi
impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli
mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja
vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten
siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu.
Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset
kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta.
Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla.
Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin
kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja
ympärillänsä... Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät
olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset
laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot
kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden
rantamilla vihertyivät vienoisemmin... Silmä etsi salista tästä
viimeistelyä... Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana
immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita
saata... Siitä huolimatta pysyi mies ujona... Aatostansa ääneen
ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä
käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta... Jopa
uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen
aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä
havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai
sanoiksi:

— Etkö... etkö Heikki huolikaan?... Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt
sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta
vastasi:

— Tottakai minä rakastan...

Tyttö sanoi:

— Sitten jään ikipäiviksi tänne!...

— Likeni mies, omansa otti...

— — —

Vaiteliaisuutta...

Kukaan ei kysellyt mitään... Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka
räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta
poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä
nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen.
Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä
aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan.
Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon
olkapäälle... Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: —
Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?...

— Tästä kohtalostammeko?... Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun
silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää...

— Mutta pakoa minä tarkoitan,

— Siihen en löydä vastausta... Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.

— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.

— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?

— Turha...

Hetken perästä sanoi aatosalta:

— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty...

— Jaa se kirkon taisteluko?

— Se.

— Oli se.

— Kummallisesti se sinä säilyit.

— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.

— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.

— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää...

— Kuinkahan se oikein tapahtui?...

Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona
vainusi vaaraa joka taholle... Korkeat kelot kohisivat kunnaalla.
Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.

Onkalon asukkaat nukkuivat.




23.

AAMUN KOITTEELLA.

Kevään tuulet kuluttivat lumen.

Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi
mustalta maalta... Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään.
Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät
kiviä... Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja
kellittiin... Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan
kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.

Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti
syvä lumi jyrkän esteen... Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä
jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.

Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä.
Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä
tuonnemmaksi... Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen
puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja
sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi
kuin koira.

Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa
värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.

— — —

Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.

Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli
kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana
ja harkkoisena... Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta
talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt
se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle
rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei
ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika
saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin
pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi
kokonaan vailla vihjaustakaan.

Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.

Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren
kuuluville... Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle
jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa
saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin.
Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi
joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena
valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan
salaperäinen, rauhoitettu paikka... Moni makea paisti saattoi siinä
olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät
kielen koskemattomissa.

Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut...
Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja
tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen
puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä,
punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista
liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että
harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei
voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen.
Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa
lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat
mieleen jouhet... Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet.
Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo
toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.

Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.

Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan.
Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi
siitä uroholle osan sanoen:

— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.

— — —

Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.

Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä
riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille
altis.

Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa
pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä
lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin
kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.

Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja
laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen
parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä
silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli
jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti
lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon
auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla
itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan.
Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli
Aapon karjahtavan:

— Kurppalako se siellä!?...

— Kurppalahan minä...

— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa
kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun.
Veneesi on tässä tarpeen...

Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:

— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes
lähellekään... Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?

Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:

— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen
keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja
kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty
karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun
vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä...

Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta
huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään,
vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.

Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut
tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka
oli voittajana sodasta selviytynyt...

Juuri tämä seikka epäilytti.

Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle
sinne ja tänne sointipaikoille... Sitten oli ukko liukunut hämäriin
mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin
rantakivilöille.




24.

VERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.

Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.

Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena.
Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat
jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä
kopertelivat lätäköltä ja lampia... Ajateltiin: kunhan saapuu
keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä
ilmenee silloin ympärilläsi...

Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen,
ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.

Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea... Vaikka leppeät
tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille
vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui
rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen
paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan
lorisivat laaksoihin... Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit
irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi
hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi... Länsi ja
lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina
soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta... Kalliorannoilla, tahi
hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat
kuorot.

— — —

"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.

Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut
tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten
korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin
aina valoon ja aurinkoon... Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän
ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui
ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että
ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan
luomakunnan herrasta...

Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?

Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?... Ken tätä
luonnon viehkeyttä vastaanotti?... Jakoihan luonto sitä täysin käsin
ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha,
sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen
kuolinpaareilla... Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset
kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta
rakkaimmista rakkaimmat.

Silloin sammui toivo... Sammui elämä.

Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja
musta veljeismurha... Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat
vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin...

Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!

Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja... Rajaton
rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.

Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet
orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi... Siellä valvottiin yöt,
vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin
tulevan...

Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla... Missä lie,
toimilla tyystin tärkeillä... Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan
aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä...

Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti... Eivät aavistaneet orvot
että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein
veri vasta nousevalle nurmen nukalle...

— — —

Kuolema kurkisteli.

Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen
isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden
ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli
kuolema... Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat
ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat
pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman
ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi
näkymätön kuiskaaja:

— Katsokaa murhia... Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä
elävät!...

Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.

Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset.
Salamurhaajan musta käsi teki työtään... Vieraan voimalla ja avulla
teutaroi porvaristo... Tarpeekseen piti juopua... Viikkoja ja kuukausia
lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät
uskomattomat vaistot... Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana
roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]

Näin ei saisi kirjoittaa!

Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen
ja kunnian vuoksi"... Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen
vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt
pimittää... Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua... köyhien
paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi...

Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!...

— — —

Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.

Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta... Verissään voitetut
pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin,
vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.

Verikevään laulu valmistui.

Saunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille


VERIKEVÄÄN LAULU.

    Pää pystyyn nainen ja mies
    vaikka särjetty kotisi lies.
    Ja hongiston kummuille käy,
    siellä urhosi näyttäy.

    Sinä äidin laulavan kuulet
    kun hän soutaa kätkyttään,
    tai tulen räiskeessä muuten
    urhon jatkavan haastettaan.

    Ja muistista silloin kirpoo
    tuhannet sankariteot,
    ja totuus henkihin virkoo
    ja konnien tihutyöt.

    Verikevään ankea aika,
    vaino, sorto ja turvattomuus,
    ja jälkehen jääneillä aina
    palaa mielessä aika uus.

    Eivät urhomme jää unhoon,
    heidän työtään ei peitä yö.
    Eivät hurtat jää siihen uskoon,
    vaan kesken meillä on työ.

    Tuhatrantain tienoolla teuhas
    usulahtari, syöttiläs maan.
    Isä töllin ja työn oli teuras,
    uhrilunnaaksi äitikin saa.

    Ja verisenä temmelsi tihu,
    raasti armotta asujaa.
    Täyttyi määrä, nousi sisu,
    vihdoin köyhäkin ponnistaa.
    Pian kankailla kalske ja huuto
    ja taistelun tiimmellys soi.
    Ja "Kalevan portailla luuto",
    niinhän porvarit ilkamoi.

    Ja Väinölän ahoilla parku,
    savu tuprusi, tappara kaas.
    Kotiriena iski ja karhu
    sotasaralla — katsokaas.

    Ja teotoonin koulusta parvi
    lihamiestä ja Vöyriä myös;
    Härmän iikat, kupeella sarvi
    alkoi möyriä murhissa myös.

    Hei apuun raatajaheimo,
    vuosituhanten palaa työ.
    Se ainoa tehokas keino,
    millä murtaa sortajan yö.

    Osa parhain kansasta kaatuu
    ja juoksevat hurmeiset vuot.
    Yhä uusia joukkoja saapuu,
    vaan enemmän sortaja tuo.

    Tätä maailman kansat katsoo,
    rusoloistetta hankien maan.
    Ja povet ne kuumeesti kohoo
    vaan riennä ei auttamaan.

    Niillä kullakin kädet täynnä;
    oma sortaja sydäntä syö.
    Ja vaikkakin halua näyttää,
    niin kuitenkaan ei hetki lyö.

    On taistelu omasta kohden
    ja petturit jäytävät myös.
    Ja itäinen aamun hohde
    viel' sammuvi lännessä yöks.

    Siks ennen aamun koittoa
    punaurhojen sammui lies,
    vaan taistelu ilman voittoa
    kumoukselle tuttu on tie.

    Se painuu takaisin korpeen
    ja tehtaitten raadantaan,
    ja takoo ja nostavi jälleen
    joukot uudelleen taistelemaan.

    Siks' äidin laulavan kuulet
    hänen soutaissa kätkyttään,
    ja tulten räiskeessä tuulet
    tuovat viestejä urhoiltaan.

    Ja sankarit nuosevat uudet
    ja valitsevat taistelun tien.
    On tehtävät heillä suuret,
    kunnes horna sortajan vie.

    Verikevään muistot raskaat
    heille uutta intoa luo.
    Sorakuopista huutavat vainaat:
    uusi päivä voiton tuo.

    Siks' taistele, uhmaa ja iske
    kunnes kirpoovat kahleesi nuo.
    Älä vaivojas vaikerra, itke,
    sulle taistelu voiton tuo.

    Ja vaikka päiväs on harmaa
    ja yö sitä synkempi lie,
    niin se on ainakin varmaa
    että taistelu voittoon vie.

    Sen melskeen jo kuulet kaukaa;
    sua kutsuu ja viittaa se luo.
    Siksi älkäämme olko arkaa;
    se viihtyä rintaamme suo.
AAA
{[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit
itsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin
yhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta
kansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin
lahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten
ja inholla ne kirjoittelivat "valkoisesta terrorista Suomessa 1918."

Ruotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa
lahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman
räikeä kuva siitä: "Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet.
Ei taisteluissa, mutta rintaman takana", sanotaan kirjassa "on
väkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille:
193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia,
liikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia
ja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja
naista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.

Valkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta
1919 pietarilainen "Vapaus", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia
numeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat
viisilmmentä; "Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta
viikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat
valkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä:
Riihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä
400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200,
Karhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho
600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40,
Pälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi
15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö,
Perkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30,
Kemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114,
Kymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000."

Lahtauksien sanotaan tapahtuneen "saksalaisilta saadulla luvalla."
Tilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa
siitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan
otettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin
15,000.

Yksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750
vankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti
olevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri
paikkakunnalta.

Sangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu
joukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko
paikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin
450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.

Ylläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei
suinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen
terrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti
maksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen
upseeri kirjoittaa sattuvasti: "Jos Suomen porvariston täytyy maksaa
viisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän
rotunsa ei mitenkään siihen riitä..."




25.

YKSINÄISYYDEN ILMESTYS.

Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.

Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa
harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti
kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli
hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan
synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena... Hänen elämän tiensä
ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston
polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi
paistamaan... Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin
peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.

Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.

Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa...
Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä
sumennoissa soinnahteli sulous... Sinisellä taivaalla lauloivat
leivo ja kiuru... Sorsat saapuivat salmien suihin... Halki hämärän
aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat... Pyhyys, puhtaus
ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle...
Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.

Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren
kaikilla äärillä... Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi
sulaneella selänteellä... Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella...

Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla... Mökkihän köhjötti tuolla
saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.

Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli
visusti lepakkoina lymyttävä... Vartiovuorot olivat nyt kokonaan
jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat...

Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone
oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen
mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima
yhteenotto... Muistui ukko mieleen... Muistui ukon kuolema ja Kassu...
Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun
mielen.

Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.

Siinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat
tuolla... Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja
kuolinvuode... Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä
siinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli
kiinnikuivaneita suomuksia... Perkkauspuukko pysyi pistettynä
siltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut...
Pöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko... Kaikkialle oli
laskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja... Lattialle
olivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä
rautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman
laatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli
armon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut,
ja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille
taivalluttanut...

Uunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita... ja...

Hänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut
silmä huomasi kohta kaikki kohdat.

Korvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä.
Ulkoa, rantahaavikostako liikettä?... Se hämäsi syvän rauhan ja
hiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti... Kumahteli jämerä kunnas.
Tasainen, arkaileva astunta läheni.

Kumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni...

Arvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt
onkalosta ulos astumaan... Mutta ei. Heillähän oli jokaisella
tekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.

Mies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan
tämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen
muisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma
joutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten
selkeyttä painosti... Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä
yksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa
hellänä ja rakastettavana tunnelmana...

Olivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa
elämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois
unohdusten valoisille maailmoille.

Mutta askelten ääni uudistui.

Nyt ne kuuluivat portaissa...

— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet... Ehkä
ovat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti
Arvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.

Kuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!?
Nainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen
otti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi
liikkumatta, hengittämättä outo... Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten
uunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin
henki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä
johti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:

— Äidin muisto... Äidin muisto... Suruni suurin... Minulle ei missään
lohtua löydy... Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa... Veikot,
siskot, kaikki... kaikki menneet ikipäiviksi pois... En kuulu oi... En
kuulu millään sitehillä tähän maahan... Pois kalpaa mieli mulla päästä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:

— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä... Ja kun saavuin on autius kammoisa
vastassani... Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo
mulle lohdun lempeän, sulohetken...

Hän huomasi pöydällä lampun, näki tikut... Useata tulitikun raapaisua
seurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa... Tämän
valossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut
kokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä.
Tarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten
hetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn
paperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie
ollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai
sen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska,
kellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja
yksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:

— "Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan,
vaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia
maailman valtiaita vastaan... pahuuden henkiolentoja vastaan..."

Katse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:

— "Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä,
näet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se
katkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan... Jospa joskus palaat niin
olkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut
paikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin
tahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka
päivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle
järven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä
lerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.

"Sinua ijäti muisteleva Signe."


Tyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi
paperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian
väliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi
tuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan... Pitkän ajan päästä
vasta saneli taasen itsekseen:

— Mitä on siellä ollut?... Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä?
Ijäisen vaipan alla outo asustaa... Kuulumattomien huokausten aika se
on ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon... Kaipausta, tuskaa
vain ovat kulkijat saaneet kestää... Sitä ennen, samaa nytkin...
Tulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?... Ken on
kerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön... Ken elämään on astunut,
se kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille...
Etuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten
elämää.

Nainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo...
Astiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa
ja sanoi:

— Pylväistön leipätörppä... Tunnen sen... Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi
niitä oli... Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt...

Otti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan
valo.

Arvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?...
Kuinka voisin tästä päästä totuuteen?... Oi, että tämä uni kestäisi
kauan... Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.

Poloinen koetteli purra huuliansa... Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.

Mihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia.
Ei ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.

Mutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin
selvä kuin että hän itse seisoi tässä...

Mutta mitä puhui tämä ilmestys?... Ja vaikka hän koetti kuinka
luonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että
mahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin
että: Martta on kuollut!... Martta on kuollut!...

Öljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin?
Ilmaistako kaiken?!... Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä
pois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan
henkipattona asukkaana.

Olento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla,
survotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja
tuvan mustanneet...

Oli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka
jäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti
syöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten...

Hänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi
katsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin...
Niissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys
ja erillään pysymään käskenyt... Kumminkin olivat piirteet laihtuneet.
Ne olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta,
marmoriin muovailtuilta.

Oi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!... Sydän sykähteli valtavana,
vuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli,
toisinaan jäytävä jää... Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä!
Onnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys
ja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella... Päistikkaako
tästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen
onneen?!...

Ulkoa kuului askeleita...

Pihan santaincn kunnas kumisi... Mutta sisälle porstuaan ei
astunut kukaan... Askeleet ohjautuivat, etenivät sivu mökin. Ylös
liiterikuuselle kävivät. Repaleiden ympäröimä puu kohjotti tankeana,
tuskin kuulumattomana kohisi. Sellaisena se seisoi kuin se ukonkin
eläessä siinä suvaitsi olla.

Kuului laulava hiljainen ääni:

    Punaiset, punaiset...
    joutukaa pois.
    Aamu jo koittaa,
    valkea kuolon
    torvella soittaa.

Mies astui ulos kaihestansa... Tätä tuskin toinen huomasi vaikka
katsoi... Tajusiko?... Tuskin, koska arkailematta otti askeleen ulos.
Kuin varjo ukselle hiipi ja hävisi. Äänettä ulontui ovea sulkematta.

Arvid tahtoi seurata perässä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Ulkoa
hän etsi sieltä ja täältä, mutta turhaan. Jokaisen kolkan katsoi.
Juoksi rantaviitakoihin, kuunteli ja katsoi... Mutta missään ei
mitään... Jostakin ehkä airon loiske kantausi lahdelta... Hän kuunteli
ja kuunteli kumminkaan mitään muuta selittämättä kuin yölinnun laimeata
uikutusta, joka arkana ja raisuna herätteli hänet unesta...

Arvid jäi kalliolle rantaman kivelle katsomaan kunnes havahtui. Eikä
hän sen jälkeen ollut varma siitä oliko tämä unta, vaiko ajatusten
äärimäinen yksinäisyyden ilmestys... Tosi se tuskin oli... pikemmin
voimakkaan mielikuvain luomus.

Lakitta päin hän juoksi harjanteille mistä tahtoi mitä pikimmin pakoon
päästä. Tavata toisia oli välttämättömyys järjelliselle ajatusten
uudelleen alkamiselle. Epävarmana itsestään, ajatusten tasapainosta ja
ylösalaisuudesta oli tässä kysymys. Aikomus oli hänellä aluksi luolaan
astuessaan kertoa juuri sattuneet tapaukset. Mutta hän luopui heti
aloilleen mitään virkkaamatta.




26.

SUNNUNTAIMETSÄSTÄJÄT.

Ennenkuin aamun ensimäinen sarastus nousi sunnuntaina, saapui vene
saaren rannikolle.

Tämä oli paha enne pakolaisille, sillä Kurppalan venheeksi ei
Aapo sitä omistanut... Eipä siinä auttanut muu kuin jättää
pyydykset kokemattomiksi ja peittyä nälkäisinä niin syvälle luolan
kalliohalkeamiin kuin suinkin oli mahdollista.

Tuntia, puolta toista myöhemmin saapuivat varsinaiset "metsästäjät",
kuten sopikin olettaa. Tähän asti oltiin osattu toki peittää jäljet
onkaloon. Niitä ei hevin oivaltanut... Kuinka se sitten kävi päinsä oli
hyvin epävarmaa... Olivathan jo kahdesti ihmiset yllättäneet heidät.

Ääni ja hälinä oli yhtäkkiä ylimmillään.

Juosten ja huutain asemiehet kilvottelivat. Naisia hyppeli veneistä
maalle. "Punikkeja" metsästeltiin... Kivien kolot ja pensaikot
etsittiin. Kymmenet naisten silmäparit katsoivat urhojen hyökkäilyä
saaren joka suuntaan... Pitsihelmaiset mampsellit silkkisukkineen ja
lyhyine kolttuineen kepsahtelivat kiveltä kivelle... Taivaansiniset
auringon varjostimet oli niillä koholla. Kuultavine päärmeineen ja
välkähtelivät.

Kaupunkilaisperhoset olivat lentäneet luontoon. Hienoston pikkaraiset
kengät "kopeikkakorkoineen" kohosivat kevyesti. Kiemailijat
keikistelivät kavaljeereille... Solakka herrasvartalo norjaili ja
nöyrtyi katsomaan punikkeja pienimmästäkin kurpankolosesta... Kikatus
ja teeskennelty nauru kiikkui ylinnä ja juopuneen remakoita hohotuksia.
Suomalainen "suojelija" rekkasteli uudessa univormussaan. Kivääri,
heittopommi ja puinen MauseriMikko "puuloolassa" killuivat kupeilla.
Iskupistin kädessä moni "sankari" teki käännöksiä Lottaparven keskellä
tuolla kalliolla... Ja mikä tenhoisuus isänmaallisella sunnuntaiaamulla
olikaan täällä saaren selänteellä, siintävän sinipinnan sylissä. Näiden
nuorukaisten poskipäillä väreili isänmaallisuuden runebergilainen
innostuksen puna.

Huolimatta innokkaista ponnistuksista osoittausivat etsinnät täällä
tuloksettomiksi... Kumminkin piti saada jotakin mieltäylentävää.
Sellaista ritarillista tuli panna aikaan. Mutta mistä saada siihen
aihe?...

Huvittelijat nousivat ylemmälle ylängölle, mistä kaunein näköala
avartui saaren kalkkiin suuntiin.

Laulettiin:

    "Tuhanten rantain partahilla
    heräjä armas synnyinmaa",
    — — —

Sitten kuului voimakas isänmaallinen puhe. Esittäjä oikein
kädenviittauksilla osotti joka puolelle sinistä ulappaa, saaria ja
salmia, niemiä ja lahdelmia. Korkealla innostuksella huusi:

— Katsokaa tuota maidontyventä vettä... Ryypättävä siinä edessänne
laajenee ja lepää kuin lampaan rasva kynttiläkirnussa... Ja tiedättekö
velikullat, mistä minä ensi vaikutukseni isänmaallisuuteen olen
saanut?... Minä olen sen saanut savukelootan kannesta!... Penikkana
paitaressuna avasin meidän maantieveräjän kauppias Kymiläiselle, joka
siitä hyvästä viskasi tämän tyhjän ikimuistoisen askin aivan omakseni.
Sisällä siinä oli vain yksi paperossi. Sen kannessa oli ihan tällainen
kuva kuin te tässä näette edessänne!... Siinäkin seisoi Suomi-neito
kultaisine kiharoilleen samallaisessa asennossa kuin te, minun hellät
hempukkani siinä... Myöskin samallainen maisema, järviä, saaria ja
lahdelmia. Ja sitten se värssy! "Oi maamme Suomi synnyinmaa..." Silloin
minä poltin ensimäisen paperossin ijässäni ja luin sen säkeen. Ja
mikä huumaus!?... Mikä huumaus veljet onkaan siitä pitäen sielussani
ollut... Sentähden minä esitän tämän laulun laulamista juuri tässä
paikassa...

Matkailijain kuoro laulaa loikotti ensimäisen värsyn, sekä lisäksi:

    "Täs' auroin, miekoin, miettehin
    isämme sotivat"
    — — —

Säveleet sointuivat ja kantausivat kauaksi hiusviivana sulautuvan
rannan sineen... Mutta lähempänä, aivan erään saaren takaa sousi
salmelle venhe, joka kantoi kahta henkilöä. Tästäkös syntyi huikea
meteli siinä paikassa:

— Punikkeja!... Ihan varmasti punikkeja!... — Hei pojat!... Antakaapa
saippuaa isännän silmiin!

— Peskääpä pojat kun on aika!

— Hantaaki!... Hantaaki!...

Eikä toista käskyä tarvittu. Kiväärit kohosivat. Kuulat piirsivät
ja sirisivät peilinkirkasta päilyä. Venettä ammuttiin kaikin voimin
ja kiihkeästi. Selvästi kuulat poukkoilivat paatin joka puolta.
Pirraus kävi pitkin lahdessa aluksen ympärillä... Mutta pois painui
paatti kaikessa rauhassa saaren suojaan, kuten sota-alukset aina
tapaavat painua. Punikkien uskottiin karanneen läpi käsien. Eikä muuta
kuin takaa-ajo kiivas ja kiihkoisa... Retkue solui saarelta pois
entäpikaa ja niinpä enempi etsintä jäi sikseen juuri siitä, mistä sitä
piileksijät pahimmin olivat pelänneet.

— — —

Kuinkas kävikään.

Viikkoa myöhemmin kävi samallainen jahti. Pitäjän isomahainen
pappi jylisevällä kirkonkuulutuksella ja saarnalla kyntää jytisti
seurakuntalaistensa sieluja. Pyhä innostus oli mennyt sisälle
tähän mieheen ja valkoinen seurakunta tuli saada liikkeelle.
Loppulauseissansa tämä sanoi sunnuntaisaarnassaan:

— Ja herra suojeluspäällikkö vastuullensa ottakoon rakkaan kaatrani
kaitsemisen. Hengen, sielun ja ruumiin rauha olkoon tykynämme. Herra
jumala on pannut valkoisen miehen vartijaksi uskotuillensa. Punaisen
perkeleen elki tässä meillä on ollut sangen moninainen... Kumminkin
taivaallinen sotasopa säihkyvin miekoin ratkoo munaskut ja selkäytimet.
Pahan on poistuttava ja kuoleman karkoituttava... Lumivalkoinen taivaan
karitsan karva olkoon merkkinä jumalallisella sekä isänmaallisella
sotajoukolla... Vaviskoon kurja hökkeli pahan asuntona. Saatana on
asettunut matalaan majaan ja ottanut köyhyyden kasvonaamarin... Sillä
vikate käypi ovelta ovelle kuten ennen Israelissa!

Ja saarnan kuultuansa köyhät vapisivat.

— — —

Seuraavalla viikolla oikean emälahdin ja jahdin jälkeen raportteerasi
suojeluskunnan päämies "korkeimmille paikoille":

— Suurilla ponnistuksilla alue on lopultakin puhdas! Hengen ja
omaisuuden rauha palautettu!...




27.

ERAKKOJEN VAIHEISTA.

Kauan olivat onkalon asujamet onnistuneet pysytellä piilossa.

Jos heidän jälillään oltiinkin, ei niistä kukaan varmuudella saanut
selvää. Olihan Kurppalan tervanpolttajalla omia matkoja eräreissuilla
halki ja poikki. Oli lintulahtoja ja katiskoita kaikilla rannoilla.
Eipä sentähden voinut epäillä hänen Kalliosaarenkaan yöllisiä
asenneitaan... Rohkea mies, kuletti pakolaisille henkipitimiksi yhtä
ja toista mitä sinisen köyhä avustaja rutiköyhänä sota-aikana saattoi
ajatella. Senpätähden sisältyikin apu yksinomaan suolarakeiden saantiin.

Vaikka tervanpolttajan piti lauantai-iltana pakolaisia tavata etäisellä
saarella selkäveden toisessa päässä, oli yritys kuitenkin rauennut
tyhjiin... Suojelijakätyrit näet liikkuivat ukon kintereillä ja
vangitsivat hänet. Siten hävisi ukko teille tietämättömille...

Sen jälkeen seurasi saarella epämieluisa aika... Tuli kahtena
peräkkäisenä päivänä etsinnöitä... Epäilys siitä, oliko Kurppalan
täytynyt tunnustaa ja oliko häntä piinattu ja piesty siksi kunnes
kaikki oli ilmi annettava, tahi oliko ukko kentiesi kestänyt koetuksen.
Oliko hän vaiennut kuin hauta?

Tästä ukon vangitsemisesta sattumalta saadun tiedon vuoksi oltiin
jokseenkin onnettomia... Ja että jotakin huhua heistä täytyi olla
tiedossa, sen saattoi asettaa merkille monista seikoista. Tähystämistä
ei voitu luolasta poistumisen uhalla ollenkaan ylläpitää... Mutta
etsinnöiden tämänkertainenkin tulos raukesi kumminkin tyhjiin.

— — —

Vesien auettua olivat elinkeinot paljonkin parantuneet.

Koetettiin kalaukkovainaan katiskoita. Niistä saatiin haukia. Pelkällä
lihalla eläminen kauhistutti ja inhotti. Saattoi tulla arveluttavia
vatsatauteja, joiden rääkkäyksessä uhrit saivat kieritellä ja
huutaa tuntikauden jokaisen syönnin jälkeen. Mutta lihavarastokin
käytettiin loppuun. Ainoana elinkipenenä se oli ollutkin... Eihän
rospuuton aikana oltu kertaakaan uskallettu mennä maihin. Epäluulojen
herääminen ja tuntemattomat syyt pahoittivat olemaan paikoillaan.
Nuuskinnan matkaansaattaminen pysyi tuiki tietämättömyydessä.
Ellei siinä olisi alotetta ollut, niin eihän tyhjältä näyttävästä
saaresta pitänyt mitään vainuilemista oleman. Saattoi hyvinkin olla
mahdollista että "suojelijain" sunnuntaimetsästely oli enemmän huvin
ja urheilun kuin periaatteellisen tarkotuksen kannalta järjestetty.
Täydellisesti ei tätä piileksijöille henkeä salpaavan ahtaissa
oloissa ollut mahdollisuus punnita. Alinomainen jännityksen hehkuva
hiilusta kuumensi ja korpesi. Kärsivät saivat tuntea sanomattomia
tuskia... Aika-ajoittain vetäytyi jokainen heistä entistä ahtaampaan
kalliohalkeamaan odotellen vapistuksella ilmitulemisen yllätystä.

Etsinnän edellisiltana kantoivat miehet ukon majalta löytyneen
suolakalasaavin. Astia oli iso ja aivan täynnä suolattuja särkiä...
Kurppala oli ennemmin kaikin mokomin kieltänyt majalle menemästä...
Mitä mies sillä tarkotti ei tullut kenenkään ajatuksissa ratkaistuksi.

— — —

Kaiken sen jälkeen mitä mökissä tapahtui käveli Arvid kuin unissa...
Paljon ei hän kiinnittänyt ympärillensä huomiota. Tapahtui mitä tahansa
tahi oli tapahtumatta, se oli hänelle yhdentekevää. Synkkämielinen ja
juro mielenlaatu voitti. Katarina tapasi Arvidin usein tällaisessa
mielentilassa. Vartiovuoroillansa vietteli hän ajat yksin istuskellen
kunnaiden kivillä. Tuijotteli uneksuen tovit pitkätkin pääksytysten.
Selkäveden yli oli katse aina samaan kaukaiseen kohtaan suunnattuna.
Riutuvilla illanruskoilla kareili hänen katseensa kauemmin... Kentiesi
etsi Katarina mielellään hänen seuraansa. Tuntuihan aijemmin varsin
viihtyisältä oleskelu sivistyneen henkilön läheisyydessä... Mikä
lie syynä, mutta mies mykkeni. Hän oli pikemminkin nyt synkkä ja
sulkeutunut ihminen, pelkäsi ja kartteli kaikkia. Koskaan ei hän enää
kertoilemaankaan antautunut, eikä ajatuksen vikkelyyttä viskannut.
Muiden huviksi ei halkisanoja lausahtanut... Sentähden vaihtoivatkin
muut hänestä katseita mietelmäänsä toki julki tuomatta.

Veli ja sisko haastoivat kaiken keskenään avomielisesti.

Katarina toi huomionsa Robertille julki seuraavaan tapaan;

— Hänestä voi näissä olosuhteissa kohta tulla arveluttava vastus.
Perämies loikoili vuoteellansa kalpeana. Hän kuunteli, sitten pudisteli
huolestuneena päätänsä ja tiedusti:

— Olisiko hänellä ollut suhteita kenties... Entisyys palaa
yksinäisyydessä kirkkaampana kuin sitä on huomattu eläessä.

Katarina vastasi:

— En voi suinkaan sanoa. Toki Martasta jotakin tiedän. Hänestä piti
mies paljon... Robert laskeusi takaisin vuoteelle mistä oli noussut
ryntäille. Hän kuunteli tarkkaavaisena kaikkea sitä mitä Katarina
nyt siskon suhteista arveli sekä tiesi. Oskarilta kuului jotakin
kalakatiskalta. Pojalta oli näet mies vasta eilen leikin vuoksi
kysynyt: "Uskoiko tämä, että kuolleet kummittelevat?" Hänenlaiseltaan
mieheltä tällainen kuullostaa poikkeukselliselta. Ja sitäpaitsi
uskon, ettei hän yhtenäkään yönä ole unta vuoteellansa ottanut. Ei
hän myöskään ole levollisena pitkään aikaan enää istunut... Vaitiolon
jälkeen sanoi Robert:

— Ei ole ollut, ei... Olen itse hänen huomannut vuoteellaan
paiskelehtivan ja valvovan kuin uneksuisi. Hän puhelee kuiskaillen
ikäänkuin jonkun kanssa keskustelisi. Kerrankin kuulin hänen sanovan:
"Ehkä jo tänä yönä saapuu!... Ehkä saapuu... Ehkä on jo saapunut." Niin
hän sanoi. Tämän sanottuansa riensi hän luolasta ulos. Oskari sanoi
hänen asustavan aina saaren eteläisellä suunnalla.

— Ja mitä tästä ajattelisimme?...

— Ehkä on poloinen nähnyt harhanäyn...

— Tahi mielikuvituksensa kiihkeydessä yhäkin käyskentelee järkyttävissä
tapahtumissa...

— Mitään hyvää ei siitä suinkaan voida odottaa...

Siinä keskustelun kulkiessa saapui Oskari ulkoa hätäisenä ilmoittamaan:

— Rantahaavikon luona on vene!... Veneessä onkii mies...

— Ja sitten?

— Arvid kävelee vartiopaikallansa vallan rauhassa mitään miehestä
tuolla tietämättä...

— Arvid vartiopaikalla mitään tietämättä!... Sitäkö sinä sanoit?

Kaikki kertasivat kysymyksen. Tämä tiedonanto hämmästytti. Sairas
Robert sai selvimmän ajatuksen:

Nyt olemme kaikki ilmi... Ja minä olen päälle päätteeksi pakoon ja
puolustukseen kykenemätön... Mene nyt hyvä Oskari ulos... Hiivi liki.
Anna jollakin tavalla tietää... Kutsu hänet heti pois...

Katarinakin joutui yhteen matkaan. Ulkonahan vaikenivat hänellä
kuusikossa vasta pestyt pyykit. Kiireimmiten kaahi hän niitä talteen...

Mutta mitä ollakaan?

Onkimies oli itse nostanut uppinsa ylös ja tuuli kantoi alusta jo
kaukana ulapalla... Kukatiesi... Hyvinkin taisi huomata kaihessa olevat
puuhat.

— — —

Illalla sitten samana päivänä oli Katarinan ja Oskarin pakko viedä
Aapolle apua, joka pelottomana oli alkanut paikkailla kalaukko vainaan
hinskaantuneita, lahonneita rysiä... Olihan liha kokonaan loppunut...
Saavutetun suolaisen särjen nojissa elinvaatimukset kirkuivat liian
kovaäänisesti. Särkisaavin tutkimisesta oli tullut ankara jano ja
janoa seurasi juominen, mistä taasen vonkui suden nälkä ja kurisi joka
suolen mutkassa. Paljon veden juominen heikensi sydämen toimintaa.
Jalat, jotka muutoinkin olivat pitkät aikaa olleet pöhötyksissä, olivat
toisilla haavoissa. Haavoja oli ilmaantunut sisäpuolelle poskiin ja
huuliin. Liikunta oli tullut vaikeatakin vaikeammaksi.

Jäidenlähdön aikana, kovana myrsky-yönä oli vedessäolevista rysistäkin
kaksi hävinnyt... Kolmas ja ainoa löydettiin lysmyisenä ja vanteet
kappaleille katkenneina. Ennenkuin tästä vastoinkäymisestä oli
taasen selviydytty vaati se ponnisteluja. Parselankain puutteessa
purettiin kalaukkovainaan käpästä löydetty Saksan myllyn säkki.
Kuteita ja loimia purkamalla oli saatu lankaa... Robert ahersi
tässä toimessa. Purkaessansa lankoja keksi hän säkissä saksalaisia
leimoja. Kirjoituksen suomensi ja sanoi, että siinä oli sisällä ollut
ruiskuorijauhoa, Stettinissä jauhettua ja pakattua. Jauholaaduista
selosti Robert luolan asujamille varsin huvittavassa muodossa,
mikä enemmän kuului sadulta. Kuinka paljon nimittäin maailmansodan
aikana Saksa jauhaa koivu jauhoa ja selluloosalisäkkeitä leipään. Ja
saksalaiset professorit eivät katso sen olevan ihmisruumiille vaaraksi.
Vielä hän kertoi raatokärpästen siitoslaitoksista, minkä kautta voitiin
saada rasvaa. Ja kuinka saksalaiset professorit valmistautuivat
juur'ikään suurisuuntaiseen Englannin kansan kokonaisuudessaan
murhaamiseen. Tuli kunnostaa valtava ilmalaivaeskadeeri kuormitettuna
intialaisen ruton basilleilla, jotka lasketaan purkkimannien maahan
purkitettuna. Mutta kun ne joutuvat maan pinnalle hajoavat ne
miljooniin alkutekijöihin. Ranskaan tullaan samoin kylvämään kylliksi
paljon mustansurman sikiöitä. Ja täten todistetaan vihollismaissa
fyysillisen tuhon aikaansaamisen olevan varmimman ja tehoisamman.
Pariisin viinitarhojen maa, sekä Pohjanmeren "lammassaari" jäisivät
täten saksalaiselle vapaaseen nautintoon ja käyttöön...

No miksi sitten ei aijetta ole toimeenpantu? Se on johtunut tuhmien
pässinpäiden jarrutuksesta. He nimittäin ratsastavat "ihmisyydellä." Ja
tämän taakse asettuneiden lukumäärä on näihin asti ollut enemmistönä.

— — —

Illalla saatettiin rysät veteen paitsi kentälle nostettua isointa ja
rikkeintä. Tämän kimppuun olivat Katarina ja Oskari ryhtyneet.

Ja vaikka myrsky parhaillaan oli sateen kanssa yltymässä, houkutteli
hauinkutuaika nälkäisiä ihmisiä moninverroin tähdelliseen ponnisteluun.
Ulkoa aina uhkana olevasta vaarasta ei nyt myrskyllä ollut lukua.
Saaren suojissa saattoi kalamies kokeilla. Tähysteleminenkin uskottiin
huolettomasti hajamielisen Arvidin osalle. Ja lakitta päin tämä
miesrukka harppi ja harhaili saarenselänteellä.

Kivikkorannoilla jo kuohuivat aallot.

Useat niistä vyöryivät vihaisina vaahtopäillä ja sinkosivat
pirstaleiksi, kunnes tyrskien, hajanaisina ja huokaavina vuorotellen
tasaantuivat rantaa vasten. Mutta kivikoille vyöryi uusi, korkeammalle
entistänsä uusi ja taasen uusi laine ulapalta tänne toinen toisensa
takaa-ajamana.




28.

ROBERT NORDESSEN.

Olosuhteiden tuskastuttamina, vaihtelun kaipuun halussa, elintarpeiden
puutteen vuoksi kyti jokaisessa heistä yhä kovemmaksi virinnyt
poispääsemisen toivo... Eihän tämä elämä näin voi jatkua... Ja
vaikka mihin muualle hyvänsä, kunhan ei vain näin tarvitse asua
kallioluolassa. Mikä pilmeys, kosteus ja kylmyys!

Vaikein kaikista tässä oli ollut Robertin kohtalo.

Olihan hänen jalkansa kokonaan kuivettunut. Liikuntokyvytön mies
hoidettavana ja ruokittavana. Mitä sitten jos muut vielä omin nokkinsa
nojissa ryömiskelivätkin. Ja kuka olisi hennonut häntä tänne heittää?!
Aapo jos olisi lähtenyt niin mitä olisi se merkinnyt toisille?

Sairas tästä tietoisena oli päivä päivältä tullut kalpeammaksi. Jopa
oli menettänyt kokonaan ruokahalunsakin. Sydämen lyönti heikkoni
tuntuvasti. Aika-ajottain kohosi kuume arveluttavasti. Ja vaikka oltiin
yritetty keinoja lääkkeiden hankinnaksi, oli tämä yritys kokonaan joka
kerta rauennut tyhjiin. Valvoen vuoteen äärellä vuodatti sisko monet
kalliit kyyneleet.

— — —

Kirkkaana aurinkoisena aamuna aikaisin palasi Aapo ulkoa. Hän astui
luolaan tapansa mukaan kalaraksin kanssa... Toiset nukkuivat vielä.
Mutta mitä ihmettä... Robert makasi kasvot kellastuneina, nenä entistä
terävämpänä, supisuorana kalliopaadellansa... Uskollinen hoitaja, joka
oli kaiken yötä valvonut, uinui nyt tuossa sikeydessä veikon vierellä...

Kohtalon ratkaiseva käsi oli tässä vieraana käynyt.

Kauan ja äänettömänä katsoi Aapo tätä. Kärsimysten ja kivun uhri oli
saanut rauhan... Vasta eilen hän muisti Robertin itsensä sanoneen:

— Meidän on tässä hankittava matkaan... itse kunkin. Emmehän kumminkaan
näinkään yhdessä voi ylen kauan elellä... Te, toverit, soutakaa tuonne
itäiselle rannalle ja etsikää pahaista polkua. Eentykää vapaille
maille, missä on elämää ja siihen mahdollisuutta...

Sairaan silmissä oli asunut omituinen kiilto ja kosteus oli käynyt
katteeksi tuikkavan terän. Tähän harvakseen lausuttuun ajatukseen ei
kenkään ollut lisännyt mitään. Jokaisen ajatusaitta oli ollut köyhä,
tyhjä.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä etsi Aapo liiterikuusen luota pahaisen lapion. Varsi oli
siitä käyttämättömyydessä ulkosalla taivastunut. Terän oli ruskea
ruoste purrut... Tällä lapiolla kalvoivat pakolaiset vuoron perään
soraisen kallion halkeamaan miehen mittaisen matalan haudan...
Sinne laskettiin sanattomasti rakas Robert... Katarina vuodatti
sisarkyyneleet kuumat ja vuolaat.

Pieni piileksijäin parvi oli taaskin antanut uhrin lisää. Valkoisen
hukan purennasta peri kalvava kuolema osansa... Pääkallomyllärien
kurkkuun viskattiin vaatimatoin ja pienoinen nuppi.

Mutta kun kaikki oli valmista, hakkasi Arvid halkeaman kiviseinään
kummun kohdalle sanat:

    Tää maa on äitisi valkoinen,
    sitä kuumana kaihosit noin.
    Tää maa on musta ja lausumaton,
    ei unelmies' koillinen koi...
    Kätky santainen, yö peitteinen,
    ikimustoinen, ei armainen.

Eihän tämä nuori mies milloinkaan ollut unohtanut isänmaata.

Lapsuuskevään tulipunerva aamu kangasteli lakkaamatta. Tavat vieraat
eivät voineet riistää pois henkistä perintöä. Pohjolassa kumotti
koillinen koi. Vuosikymmenten takaa vuotteli turhaan odottava äiti,
kotitanhut ja muistojen tanner... Ja kun se päivä vihdoin oli koittanut
tulikin vastaan pettymysten ja yksilöpyyteiden vihan valkea. Uskotun
isänmaan asemasta kohosi raakuuden ja intohimon onneton kukka. Täällä
hän kohtasi yhtäaikaa ryöstäjän sekä ryöstetyn. Näki myrkyllisen
kamppauksen ja kauhun. Oikeuden edestä taisteluun asettuneita ajettiin
otuksina ja raadeltiin. Tilaa oli heille tuskin soran alla kovan
kamaran halkeamassa kallionkupeen luona...

Niin lohdutoin oli poloiselle maan kylmä povi.




29.

SAUNALAHDEN RANNALLA.

Silloin kun Suomen vallankumouspalot loimusivat, saapui siitä voimakas
ja kiihkeä kutsu Saunalahden sopukkaan saakka.

Tämä kutsu vei Konstan mukanaan. Veipä vallankumous vielä koko
kulmakunnan nuoret miehet, vei monet metsänkävijät mainiot. Rintamille
käytiin karskisti kohti kohtalokkaita taisteluita ja tuoksinaa. Ja
ryske ja humina kuuluikin kohta kahakoista Kontukorpeen saakka. Ja jopa
sitten kerran Kiiskilän töllin tanhuillakin tapeltiin. Tapeltiin tuima
temmellys tuholaista vastaan tuliaisottelussa...

Tämän temmellyksen jälkeen oli ennenmainittuna yönä Konsta viimeisen
ja ainoan kerran rampana ja haavoissansa hiihtänyt kotikartanolle.
Kuinka silloin tuollaisen kuutamoisen pakkasyön muistoissa säilytämme.
Hajanpirstaleina mökki ja maja. Ikkunat ja ovet silvottuina säpäleiksi.
Tantereella temmellyksen moninainen merkki ja maine... Kuinka sitten
kaiken jälkeen savuttuneen uksen otsan alatse uros astui saunaan.
Siellä oli toki pimeässä korsussa vielä Henna, sekä vanhus vakaa ja
vapisematoin harmaissansa...

Tämän sodan varhaisajan metelin ja myrskyn jälkeen tuli tölliin
takaisin erämaan rauha... Mutta monet ajat kaikuili vanhukselle
korvissa kohina ja pauke Pajavuoren kiviseinäisestä jyrkänteestä...
Kuolemankulon humina karkasi korpeen, samosi sieltä ylös ylängöille ja
sammui vaarojen taakse...

Tämän erän perästä ei Konsta ollut kotona.

Harvoin sitä Hennakaan saattoi aloillansa olla... Yhdessäolo katkesi
ja kaikkoni... Rakkaudelle, kaihoille ja kyynelille oli tässä tilaa
kaikkein vähimmän. Nyt elettiin aikaa jonka moista ei oltu ennen
nähty... Inhimilliset ominaisuudet ja arvot astuivat itse kussakin
uusina muotoina esiin. Ilmilieskaan syttyi jalous sydämessä.
Tahto tehdä jotakin hyvää valtasi sydämet. Riemullinen läikähteli
lieska siitä, että meitä odotti edessä jokin sanomattoman suuri ja
tajuamatoin. Mittaamattomia kärsimyksiäkin saatettiin kestää hymyillen
ja tyyneydellä. Ihmiset asettuivat kukin odottamaan kohtalon käden
kosketusta. Kaiken katoavaisen kuilu ammotti ja sen äärimäisellä
äärellä saatettiin käydä vallan varomatta. Ihmiselämän olemassaolon
lopun ja alun kanssa oli yhdentekevää. Povet hehkuilivat vallan uutta,
vallan yli kaiken arkiaatosten ja murehien... Matalat asiat saivat
jäädä syrjään.

Näyttipä tässä roihussa kaikkinainen kuona palavan puhtaaksi. Ja
että puhdas, kultainen ihminen vapautuu yksilöpyyteidensä katalista
kahleista... Henkisten hiillustain hehkut kuvastuivat nuorison
katseissa. Se kajosti povilta poskipäille. Salamat tulivat silmiin...
Innostus hehkui otsilla ja tykytti ohimoilla.

— — —

Alkuaikoina, ensimäisen eron jälkeen ajatteli Henna alinomaa lähteä
Konstan mukaan... Mutta Kiiskilän tölli oli kumminkin rakas. Se oli
ainoa kohta tässä onnettomuudessa missä viihtyi. Polut ja pielukset
pyysivät häntä jäämään. Eläimet toki tarvitsivat askartajansa... Ja
vaikka vanhus tiesi tässä hoivaa tarvittavan, kehoitteli hän tapansa
taukeeseen toviin:

— Te nuoret..., aika ja aate kutsuu teitä. Koetan tulla toimeen
turvattanne.

Henna Itsekin kaihosi ajoittain pois.

Yksin piti ikävissä istuskella ja tuijotella ulos ikkunasta iltahämärät
tielle päin. Aatteen ja maineen sankaria hän odotteli sieltä saapuvaksi.

Seurasi sitten aika että hänet vietiin väkivalloin pois.

Kuukausien kuluessa teki vankileirin elämä hänestä toisen ihmisen.
Ja nyt kun hän taasen tässä vapaana vietteli aikaansa, ei hän enää
uinaillut esi-isänmaallista unta, minkä lumoissa oli tähän maahan
saapunut. Ei hän enää uskonut siihen kuviteltuun taikavoimaan, mikä
kiehtoeli ja loihtieli tämän maan osakkaiden omistajilla. Hänen tajunsa
tavotteli lopuksi lepoa ja rauhaa...

Hänestä riitti jo Kalevan kankahilla eläminen ja asuminen. Tämä
"onnellisuus" oli tullut kuoleman varjon maaksi. Valkoisen ja verisen
Suomen saaristoissa kiiriskelivät nyt kalman karjut paljon kiihkeämmin
kuin ennen. Paljon kiihkeämmin halasi hän nyt sen vuoksi pois.
Heimohuumeiden henkevyys hupeni tyyten...

Yksi ajatus piti hentoa elämäntoivetta vireessä.

Salainen toive oli hänessä kätkeytynyt sysimustan surun alle
sydämeen... Hän uskoi Konstan elävän... Aikaa voittaen alkoi hänen
uskonsa tyyten horjua. Synkkämielisyyden sijaan muutti epätoivo...
Epätoivo käski tekoihin joita ei saanut harkita... Salaiset toiveet
eivät enää palanneet sydämeen, ne asuivat syksyn mailla. Iloisuus pysyi
poissa. Toivottomuus asusti koleissa kuolinliinoissansa. Ystäväksi
asettui yksinäisyys. Siellä ehtyilivät iskut sykkivän sydämen. Siellä
pikemmin sammui polttava lieska kyynelten kosteuteen.

— — —

Eräänä kesäiltana oli taivas pilvessä.

Kosteus norahteli ikkunoissa. Yön tullen lepäili Henna aitassansa
puhtoisella vuoteellansa. Unta ei tullut. Korvissa kuului
kattotuohusten tasainen rapina. Ja kun hienoinen sade sitten lakkasi,
niin tuntuipa siltä kuin hänen sydämensäkin seisahtuisi sykkimästä...
Silloin karkasi Henna ylös vuoteeltansa ja häipyi syyskesän yön
hämärään.

Mutta vanhus imi verkkaan pirtissänsä piippua. Hänkin valvoi
huokaillen... Hän oli miniänsä unettomuuden usein kuullut öisin... Nyt
hän kuuli viiltävän haikean valituksen kuin uneen häipyneen. Siksi
hänkin riensi ulos selvän saadakseen...

Mutta uikutukseen ratkennut suru ei saanut laantumusta. Pellon
piennarta pitkin tuonne asteli yksinäinen elämä... Valituksin eteni
nuori nainen niinkuin haavoitettu otus... Ukko ei voinut pelastuksen
eikä lohdun sanaa keksiä. Huoahtaen ja päätänsä puistellen hän palasi
takaisin tupaan rahillensa.

Kaiken kukkuraksi tuotiin muutaman päivän perästä Kaskurilta sanoma.
Kiiskilään kurotti murheen katkera kukko. Paljon parempi jos ei tätä
sanaa ikinä olisi saatettu perille. Emäntä itse luki esiliinallaan
pitäen tamperelaista vitivalkeata sanomalehteä. Luki palstamäärin
kaatunehista, tämän paikan kuollehista. Luki "otuksista", jotka
piirityksessä pääsivät pakoon, mutta pian sitten saivat saman tuomion
Lahdessa. "Pahantekijöille" oli maksettu ansiosta...

Lopuksi kirjoitus päättyi: "Katso herra on vanhurskas... Ja kumminkin,
kuinka paljon hän kärsi ennenkuin synnin tekemiselle asetti esteen.
Mutta kun he eivät jumalan puoleen hädässänsä kääntyneet, jätti herra
heidät yksin. Korvaansa ei ylhäinen kallistanut avunhuudoille, sillä
kahdestoista hetki oli jo lyönyt. Ovi pysyi suljettuna."

Luettelosta kävi sitten selville kymmenittäin paikallisten punakaartin
miesten kohtaloita. Tuttujen nimien joukossa luettiin Konsta
Kiiskiläkin. Suku ja syntymävuosi. Ja että hän oli ollut: "Suuri
ryöväri ja konna. Murhamies ja itsepäinen kansanvillitsijä." Tuomittu
ammuttavaksi ja heti tullut teloitetuksi. Luettelon rinnalla sanottiin
toisella puolen: "Järkevin ja viisain aines (sosialidemokratista)
työväestöä on osoittautunut erinomaisen avuliaaksi valtiolliselle
poliisille. Vallan vaikea olisikaan muutoin ollut kaikkien rikosten
ylös etsiminen ja ilmisaaminen. Sen tähden tämä olkoon iloinen ilmiö
siitä, että rakkaan isänmaamme parhaat työläiset tahtovat torjua pois
päältään historiallisen häpeän ja saastan (!). Ovathan ryöväreiksi
remahtaneet holshevikien roskajoukot meilläkin aikaansaaneet
ennen kuulumattoman kapinan. 'Kansanjohtajia!'... 'Juutalaisten
kuninkaita!'... 'Vapahtajia!'... 'Hallelujaa seuran jäseniä' kai
uskoivat olevansa. Herra paratkoon ja armahtakoon heitä!"

Hennalta vaipuivat kädet helmaan. Ne eivät voineet kannattaa tätä
valkoisen suden aamu-ulvahdusta. Ja kuinka monta lahtarien lehteä
olikaan ulvonut samoin?!... Valkoiset sudet ulvoivat tyydytyksellä,
riemullisina ja kylläisinä. Ne olivat yhdestä luusta ja yhdestä suusta.
Kelpasihan sitä lipoa karvaisia hukanhuuliansa.

Rauhallisena kesti Henna tämän verisen ja väärän syytöksen. Hänhän
tiesi, että Konsta ei ollut murhamies, ryöväri eikä roskajoukon
johtaja. Tyynesti ja selkeästi asettuivat ajatukset myrkylliseen
vastarintaan.

Ja niinpä sanantuoja saikin vastoin odotustansa poistua Kiiskilästä
vähemmän kohteliaalla osanotolla. Lohdutuksen ilmaista anelua ei
kaivattu.

— — —

Navettatyön ja lypsyn jälkeen pukeutui Henna vielä samana iltana
mustiin... Vaarin vakaaseen tiedusteluun hän vastasi vain verkkovedelle
lähtevänsä... Ja vaikka vanha Antti jotakin mainitsi veden
lämpöisyydestä, ei toinen sitä kuullut. Ulos työntyi vain mitään
vastaamatta.

Salmisaaren kallion alle meloi nainen ruuhellansa. Ja kun oli päässyt
yli ulapan, nosti hän airon vedestä ja antoi aluksen itse liukua
hitaasti kaislikon ja sitten kortteikon läpi rantaruohostoon.

Sanattomana, liikahtamatta, tuntikausia tuijotteli hän mustan kallion
kaihtamaan vedenvarjoon. Hänen ajatuspiirinsä himmentyivät. Hetki
hetkeltä ympäröitsi hänen aatostansa yksi ainoa asia. Mustimmankin
surun alta, hänen syvimmästä sielunsa kätköstä oli sammutettu kaikista
salaisinkin toivon kuulakka kipinä... Tästä elämästään ei hän löytänyt
minkäänlaista poispääsyä. Kaikki säikeet kutoutuivat kadotetun Konstan
uudelleen ilmestymiseen. Vaikkapa se olisi ollut kaikki mielikuvituksen
romantiikkaa, kun sitä vain ei olisi noin julkeasti häneltä riistetty...

Mutta sitäkään ei vain sallittu. Rohkeittenkaan ajatelmien rakentelu
ei enää alkanut käydä päinsä. Mieli masentui täysin... Ennen oli suru
aina purkautunut kuumina ja vuolaina kyynelinä. Tasaisesti juoksivat
silmistä vedet. Ei koskaan tuskaisina ja nyyhkyttävinä... Mutta nyt
ei niitä tullut. Ei vettynyt silmä... Aatos valui vain vaikeasti ja
hitaasti niinkuin kohmettunut lyijy. Koko ajatusten summa vääntyi
yhteen ja samaan kaltevaan suuntaan. Ja kun kärsimysten valinkauha
oli kukkuroillaan ja täpärälle kallistettu putosi se mustaan
pohjattomuuteen.

Katsettakaan kääntämättä toimivat naisen kädet.

Hiljaa työntyi ruuhi tuonne jyrkänteen alle. Kalliokärjen mustaan
varjoon kalpasi hän paikalle niissä hän oli kerran Konstan kanssa
ongella istunut, siihen missä oli syvin kohta ja missä kaikkein synkin
varjo asusti... Siinä oli hän kerran tarkoin kuunnellut kaukaista
kertomusta. Sen mukaan oli tällä kohdalla teräspaitainen, ylväs
Fleming-herran ritari ammoin suistunut alas vuorelta.

Jo ulontui alus tuon kammoisan ja kolkon kertomuksen tapahtumapaikalle.

Yhtäkkiä nousi musta varjo aluksesta. Se nousi soutulaudalle seisomaan.
Tovin tuumi, jopa toisen. Kädet ojentuivat ylös kuin olisi ollut
aikomus uimaan sukeltautua. Naisen ääni kuului yksinäisessä yössä ja
sanat vastasivat takaisin vuoren seinämästä:

— Luokses armahin!... Mun sallios kuolemassa... vaikka en elossa ja
taistelossa sua seurata saanut... Saat kätkeä, syvyys, kohtaloni...
Taakan ja tuomion valkoinen vastatkoon... Se olkoon voittajan vaimee,
musta muisto tästä... Hurtta, joka otti häneltä hengen, otti sen
myöskin minulta.

Väipähti varjo... Alas katosi aaltoihin ihminen. Soutajatta solui ruuhi
viime ponnahduksen paikalta...




30.

ÖINEN TAPAHTUMA.

Ruohikon takana rannalla seisoi ihminen.

Hän oli hiiviskelijä yön pimeydessä. Kuin villin metsänotuksen
oli hänellä ulkomuoto ja takkuinen karva oli niin kasvoilla kuin
tukkakin... Erämaassa uumaili täälläkin oma salaperäisyytensä.
Piileskeli peikko, joka ei saanut sietää kenenkään katsetta, ei
ilmestyä päivän valossa... Hänen tuli hiiviskellä näkymättömissä. Aamun
ja illan hämärässä väistyili vaaran alta ja edestä. Kuin varjon tuli
hänen asua, hävitä ja ilmestyä yön siipien suojassa, muutoin olisi
tullut otuksena ammutuksi...

Sen tähden olivat henkipaton silmät ja korvat kehittyneet erinomaisen
tarkoiksi ja teräviksi. Hänelle kasvoi koirankuonolaisen vaisto, jonka
kulttuuri "vapaalta" ihmiseltä oli typistänyt. Taukoamaton hiljaisuus
kehitti herkkäkuuloisuutta. Tuulien suhina, puiden humina, laineiden
loiske, tahi kaikuvan korven erilaiset äänet nostivat hänen kasvoilleen
tyytyväisyyden ilmeen. Mutta ihmisääni ja pauke, astunta ja tömy saivat
hänet jähmettymään kauhusta...

Mistä kuuluivatkaan erakon korvaan noin lausutut sanat?!...

Kallion päälle sinne saattoi tuskin tapahtumaa nähdä. Mutta limikon
latvain yli se kumminkin yhtäkaikki selventyi. Yhtäkkiä hypähti
hän ja juoksi pitkillä loikkauksilla sinne salmen monimutkaista
kalliorannikkoa, josta keksi tämän havainnon. Ja kun hän saapui siihen,
mistä ruuhi loittoni ja ulontui yksin tuonne aaltoloille syöksyi hän
veteen kadonnutta etsimään. Pian saattoi kajastavan kalvon keskellä
nähdä ihmisen pään nopeasti etenevän. Uimari saapui oivasti ruuhelle,
mikä keinuili mustan kallion alla ulapalla. Aluksesta hän tähyili
aavistamaansa kadonnutta kaikkialta... Ja mitä ihmettä!... Valkoinen
käsi kohoutui varsin lähellä tuolla. Hitaasti kohosi, hitaasti taasen
takaisin vajosi enempää enää nousematta. Silloin syöksyi pelastaja
päättävästi päistikkaa syvyyteen kadonneen käden jäljessä...

Oli hiljaista. Loiskahtaneet laineet asettuivat. Mainingit etenivät
ja tyventyivät, keinuttivat korteikon kaartamaa rannikon ranssia ja
ruohostoa... Öinen henkäys puhalsi lehvespensaikoissa. Ruuhen laita
loiskutteli laitalaineita ja alus kantausi kauas sivuun... Mutta
silloinpas nousi kuin nousikin ahtolasta ylös miehen pää. Ja kuin
koira, joka raastaa saalista hampaissansa ui mieskin voimakkaasti maata
kohden.

Puoliksi alaston erakko nousi maalle.

Pelastetun asetti pengermälle. Huohotti täysin keuhkoin haletakseen.
Puoliksi taintuneena kakoi, oksensi ja aivasteli. Olihan se urhous
vähällä vaivuttaa hänetkin ainiaaksi... Mutta kun hän oli toipunut,
alkoi hän pian, taidokkaasti ja asiantuntemuksella hukuttautunutta
tekohengityksellä henkiin virotella. Henna oli ja pysyi kokonaan
hengettömänä.

Kesti tiiman ja toisenkin, mutta mies jatkoi herkeämättä ja sitä
innokkaammin pelastustyötä. Jo pulpahtivat pyseet suusta... Se oli
merkkinä hengen palaamisesta...

Kummallinen pelastaja aikoi viedä saaliinsa kalliokielekkeen alle,
mutta muutti sitten suunnitelmansa, läksi kantamaan sitä läpi metsien
ja saapui maatuneelle ladolle. Täällä pimeässä oli lehdesvuode
heinäpeitteineen. Hökkelin edessä oli hidusta, josta päättäen tämä
korsa tässä tiheikössä saattoi olla jonkinlainen erakon asunto.

— — —

Henkipatto hiipi pois.

Henna pyristeli, hengitti lyhyesti ja kauan, sitten raskaasti ja
pitkään... Hänelle palautui tajunta. Hän saattoi sekä kuulla että
nähdä. Mutta hänen ympärillänsä oli pimeätä. Lehdet kahisivat, metsä
humisi ja huokaili. Toisinaan rapisivat puista putoilevat pisarat
katolle ja tuohuksiin...

Henna ajatteli olevansa aitassansa. Kiiskilässä kuleksivat hänen
aatoksensa... Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti jotakin kauheata.
Hän muisti lähteneensä jonnekin. Muisti mustan pukunsa. Muisti
pukeutumisen, muisti ukon kysymyksen... Muisti sitten matkansa ja
aluksessa olemisen... Nyt ei hän enää uskaltanut ajatella. Hänen
sormensa hapuilivat peitettä. Se oli heinäinen. Hän aatosti:

— Varmaankin lepään tuonelassa. Täällä järven pohjallako sitten
vuoteeni on?...

Sitten kului kauan aikaa... Se oli Hennasta määräämätön ajanjakso.
Askeleet kuuluivat hiljaiset ja hiiviskelevät. Tajunta heräsi jälleen.
Jonkinlaisessa hämärässä loisteessa katseli hän edessään kauheasti
parroittunutta miestä. Pelottomasti lausui hän raukeasti ja silmät
suljettuina:

— Onko tämä kuolema?...

— Ei kuolema, vaan elämä...

Henna käsitti tarkoituksen olevan henkimaailmasta ja vaikeni, kunnes
uskalsi: — Kuolema tämä on... Tuonela...

— Elämä tämä on... Olette pelastettu.

Ja kun mies tarjosi lämmintä juomaa otti Henna ja joi, virkistyi
vieläkin enemmän ja tiedusti sitten:

— Missä minä sitten olen?...

— Turvassa ja onnellisesti pelastunut... Metsäihmisen, henkipaton
vieraana olette...

— Ihminenkö te sitten?...

— Ihminen olen, vaikka höyhenistä ette lintua tunne. Pelastin teidät
vastikään tuolta lahdelta...

— Se ei voi olla mahdollista!... Aaltojen alta.. i syvyydestä... Se
ei voi olla mahdollista. Hän muisti siinä samassa missä Konsta kertoi
olleen Hiidenkirnun ja että siellä pohjalla seisoo rautainen ritari,
mies kypäripäinen, kiiltolakki... Mihin Konsta sitten joutui?...
Vastahan ruuhessa yksissä soutelimme...

Henna sai hysteerisen vilunväristyksen. Jalat ja kädet vapisivat.
Pelko ja mielenmaltti muuttui. Uudet liikutukset, heltymykset, olivat
vakavasti vaikuttaneet. Kyyneleet alkoivat taasen virtailla hänen
kalpeilta poskiltansa. Suonenvedon tapainen kouristus otti hänet
jälleen kynsiinsä. Koko ruumis jännittyi ja kovettui kuin terästanko.
Karvanaamainen mies kävi levottomaksi, Hennan jäsenet olivat kylmät ja
kankeat kauttaaltaan. Sydän uhkasi eroittua elämästä.

— — —

Vasta aamun valjetessa heräsi pelastettu.

Tällä aikaa oli metsäihminen tehnyt parhaansa... Pelastustyön aikana
teki henkipatto erään ihmeellisen havainnon. Hän alkoi aavistaa kuka
tämä nainen oli... Olivathan he vasta viime syksynä neljin keskin
Kalliosaarelta käsin eräänä pimeänä yönä yrittäneet läpi korpipolkujen
kulkea Kiiskilään... Ja olivathan Henna ja Konsta olleet kaukaisen
matkan tuttavia. Houreissa lausuttu Konsta-nimi varmensi miehelle
aavistuksen, vaikkakin hänen kasvonsa olivat perinpohjin muuttuneet,
laihtuneet ja kalvistuneet. Henna raukka oli surrut sanomattomasti
miestään, joka sodan syliin suistui takaisin palaamattomiin.

Kun sitten tämä kivikauden asukas oli itsensä rohkaissut, saanut
itsensä jollakin tavoin ilmoitetuksi, alkoi jo Hennakin uskoa
odottamattoman tapauksen todeksi. Hänen voimansa palautuivat ja hän
jaksoi kuunnella tätä merkillistä miestä. Tämän täytyi perin perältäkin
olla sama Aisakki Metsä, Amerikan ajoilta. Kummallista kyllä, kuta
enemmän noita karvaisia kasvoja katseli, sitä enemmän sieltä takaa
alkoivat paistaa entisen Aisakin silmät.

Karva ihminen kertoi nyt Hennalle koko seikkailunsa Suomen
luokkasodan mukana. Kertoi miten oli elellyt vasta muutamia viikkoja
tässä ympäristössä, koska oli sen havainnut sangen rauhalliseksi.
Kertoi yöllisistä ja rohkeista uintimatkoistaan yli järven. Kertoi
kalastajista, jotka hänet olivat yllättäneet. Sanoi asuneensa saarissa
ja kareilla. Sanoi "varastelleensa" elintarpeita yhdeltä yhtä,
toiselta toista. Ja kumminkaan ei ollut kertaakaan uskaltanut itseänsä
ilmottaa. Ja kun sitten monivaiheinen kertomus, erittäin kiintoinen,
oli muutamilla piirteillä puhuttu niin muistipa jo Hennakin kuinka
häneltäkin leivät ja lahtanat itse aikojaan olivat porstuan kaapista
huvenneet.

Tiesikö Aisakki olevansa Kiiskilän läheisyydessä, sitä tämä ei osannut
sanoa. Ohrana ja "suojelija" olivat aina urkintansa asettaneet niin
hyvin, että harvoin karannut vanki siitä verkosta vapauteen suoriaikse.

Seuraavan päivän iltapuoleen Henna jo alkoi ajatella kotiin palaamista.

       *       *       *       *       *

Olihan jo aika joutua takaisin yölliseltä seikkailuretkeltä.

Olihan Kiiskilän vanha Antti tullut sangen levottomaksi. Pitkin
pihatanhuita hän käyskenteli, tähysteli rantaa ja ulapalle. Kiersi
lahdelman ja pajavuoren alustankin, mutta vanhaan silmään ei ollut
merkkiäkään Hennasta jäänyt. Kaikesta huolimatta lypseli ukko
rauhallisesti lehmät. Laski raitin suu veräjän solkispuut ales ja
ajoi elukat sen ulkopuolelle. Kepotteli karjan perässä ajoikseen
laitumella... Ja kun hän parahiksi askarteli emälampaan ympärillä, niin
jopa keresti kiinni karju pihassa kahta viikon vanhaa kassoskarkkosta.
Ei ukko tiennyt tarkoin olivatko ne uukkosia vaiko pässipuolia
molemmat. Siinä se tärkein kysymys olikin, minkä vuoksi hän niitä alkoi
ahdistaa sikolätin salvaan...

Tässä toimekkaassa touhussa oli mukana ja apuna Musti... Ja kun
sitten asian perille ajaminen oli onnistunut, saapui siihen veräjälle
Hennakin. Ukko sirkasi häntä hetken, mutta huomasi iloisemmaksi, vaikka
paljonkin kalpeammaksi entistänsä. Vanhus aikoi muutamalla sanalla
nuhdella, mutta jätti sentään. Kyseli kumminkin yhtä ja toista. Niihin
ei saattanut Henna vastata. Hän käveli vain horjuvin askelin portaille,
joita pitkin nousi rakkaaseen kotipirttiin.

Musti jäi keskelle pihaa katsomaan emäntänsä jälkeen. Kuono pystyssä
se nuuski ja ihmetteli. Koiran häntä laskeutui kerältä loipalleen...
Hetken perästä piski pyörsi pihalle ja kipasi siitä raittiveräjälle
karjan jälkeen, missä sillä oli kaikkein parhainta ja hauskinta.

— — —

Vanha Antti huomasi Hennan usein iltasin astelevan rantaan, mistä
verkkoineen sousi Pajavuoren alle... Tuumi silloin ukko itselleen:

— Vaikka yrittää kalaa, on tulos tyhjä.




31.

TAISTELIJAN TIE.

Sodassa kulki Konsta kuumilla teillä.

Alunpitäen oli hän tämänkin "työn" ottanut perinpohjaisella asiaan
antaumuksella, samoin kuin kunnolliseksi tunnetun miehen muutkin
yritykset.

Apealta tuntui kuitenkin kesäöillä yksin yöpyä kuusikoissa ja katsella
kuulakan sinitaivaan lakeutta. Avaruuden pilvet pylvästyivät ja
kasaantuivat röykkyinä kuparikallioina ilman pielustoille. Katselijalla
oli aikaa yksin aprikoida ja miettien rakentaa kauniiden aatosten
jylhiä pilviportteja, mistä kautta tiehyt saattoi rakentua taivaan
esikartanoihin. Selkosten selällään tiheimmässä viitakoivistossa
mesimättään kauniilla karhunsammaleella maatessa sai katse
mielinmäärin harhailla vihreiden lehvästen peitosta ihanan avaruuden
mittaamattomuudessa... Toisinaan sukeusi tuolla mäkirinteen takana
havuisella vuoteella loikoessa mieleen vasta äsken eletty elämäntaival.
Olisihan Hennan herttainen katse ja hellä käsivarsi kaulan ympäri
kiedottuna vasta oikea elämän ilo ja sen täydellisyys.

Pikainen ja perinpohjainen voitto vihollisesta oli siinä välillä
esteenä ja ehdottomasti oikean aatteen ja ihanteen toteutumisen
ehtona... Vasta tämän kaiken suoritettuaan saattoi hän ajatella
takaisin rauhaisaan Saunalahden Kiiskilään palaamista. Vasta sitten
olisi rauhaa rakkaudelle, ruumiilliselle työlle, sekä henkiselle
uurastukselle. Taistelleen, ikuisesta vihollisestaan voiton saaneen
Suomen proletariaatin kanssa vasta tuntui riemukevään sykähtelevä
soitto todelliseksi muuttuvan... Kuinka kultainen ja loistelias
olisikaan silloin tästä hetkestä alkava historian kehto. Aikakausi
tuudittaisi uupuneet urohot viimeiseen lepoon... Kalevainen kansa
astuisi taaskin kerran omaa, mutta uutta uraansa, astuisi uusiin
maailmoihin. Nouseville polville olisi eväänä tulevaisuuden toivo.
Vapaus aukeaisi kerrankin osattomille sorron saatanallisesta ikeestä.
Leskien ja orpojen apetta ei karmentaisi kyynel ja tuska, ei koston
kylvö, ei kirous musta, ei veljesmurha. Ei kuuluisi hammasten kiristys,
ei koston korren karkea purenta... Ei!... Huomen, kultainen huomen
silloin sarastaisi... Tuhansienkin päivien takaa aavistuisi uumo.
Uudelleen ja yhä uudelleen saapuisi silloin raatajakansalle siunaus
eikä suru... Aamut olisivat ihanat... Elämät ylväät ja näitten onnen
aikojen arvoisat...

Voitonvarma Konsta joutui näissä mietteissänsä ajastaan edelle. Hän
joutui näkemään miten joukot horjuivat... Miten köyhimys kavalsi toista
köyhää... Kuinka tietämättömyys asui osattoman kiireellä. Pettäjät
kuiskivat lakkaamatta kavalaa käärmeenkieltä. Rikkaiden rakkien usuna
alistui monikin maineen miesi... Selvän syyn takia lyötiin joukot
hajalle. Perinpohjin tuhottiin ne Vilppulan ja Tampereen taisteluissa...

Mutta Lahden luona seisoi hän vieläkin tykistöpatterillansa. Kokeneena
ja harjaantuneena hän jo siinä työskenteli ja touhusi. Unettomana
ja väsymättömänä olisi hän kohdaltansa saattanut taistelua jatkaa
kuin mies... Johan osattiin kanuunien matkanmittarit ja kulmatkin
ottaa huomioon. Punnitukset selventyivät päivä päivältä miehistölle.
Tähtäin vakiintui. Pommit alkoivat putoilla niille paikoille minne
ne oli tarkoitettukin. Mutta milloin panokset tykistä puuttuivat,
lähetti Konsta kuulaa kivääristä. Mies valmistui kaikissa olosuhteissa
taistelemaan kaikilla aseilla. Sen aatteen elähyttämänä hän teki
työtä minkä oli itseensä hengittänyt. Amerikan hikihelvetit olivat
hänelle aikoinaan opettaneet tervettä tietoisuutta. Hänen oikea
arvostelukykynsä kehittyi. Kunkin asian osasi hän asettaa omaan
uurnaansa. Amerikalaisen proletaarin rinnalla oli hän kämpillä ja
kaivoksissa, rautavalimoissa ja tehtaissa oppinut tietoisuutta, jonka
edessä sosialidemokratiset kettuilemiset kilpistyivät... Olihan Konsta
tämän aatteensa elähyttämänä vetäytynyt korven kätköjen hiljaisuuteen.
Aikoinaan hänkin kuvitteli "oman kodin" onnesta ja yksinäisyydestä.
Itselleen ja Hennalleen oli tykkänään tuuminut antautua... Mutta kumous
kutsui miehen. Vartiopaikka oli suuressa tehtävässä hänelle varattu.

— — —

Viipurin linnoituksen vallihaudoilla, tykkipatterien vierellä katkesi
Konstan taistelun tie. Tästä kantoivat toverit urohon punasiskojen
suojiin... Kun valkoiset ottivat Viipurin, virui Konsta heikkona
haavoitettuna sairasvuoteellansa. Hänelle ei häviön perinpohjaisuus
kumminkään paljastunut. Ja kun kuume oli ohi, havaitsi hän sairaalan
henkilökunnan muuttuneeksi...

Ihmetellen ympäristöään teki hän vielä sen huomion, että häntä
katseltiin kieroon ja kohdeltiin altakulmain...

Sitten kului aikoja.

Kerran heräsi hän horrosunesta siihen kun kopeat sotilaat
korkosaappaissa ja kannuksissa astelivat sairaalan kaikuvilla
lattioilla. Muutamat heistä katselivat kiihkeästi kilpiä sairassänkyjen
jalkapäässä. Jokaisen nimen tarkistelun jälkeen katselivat käsillä
olevaa luetteloa... Huone oli pitkä ja avara ja varustettuna korkeilla
ikkunoilla... Sängyltä sängylle kulki tarkistelu... Konstankin
vuoteen vuoro saapui. Silloin viittasi valkonauhainen "asiantuntija."
Komennettu ymmärsi, kirjotti nimen ja numeron kirjaansa.

Tarkistus jatkui edelleen. Viereisessä vuoteessa kamppaili
kuolinkouristuksissa keltakasvoinen mies... Konstan katse kiintyi
näihin kahteen edellämainittuun ilmiöön. Häntä puistatti... Hän tahtoi
kääntää katseensa pois kuolevasta... Ja ennenkuin tarkastusjoukkue
oli tullut vuoderivin toiseen päähän ponnisti kuoleva viimeiset
voimansa. Tuonen viikatemies vanui luisin käsin kurkkuun. Viimeinen ote
kamppauksessa alkoi. Peite lennähti pois. Koko ruumis ojentui ja vapisi
suonenvedon värisemisessä. Lyhyt piehtaroiminen herätti muissakin
huomiota. Kuului pitkä ja vaikea murina. Kuoleva kiristi hampaansa,
poskilihakset värähtelivät. Rauhallisuus astui vuoteen vierelle...

Valkoinen mies asteli heti luokse.

Tätä katsoi kuollut avoimilla, elottomilla silmillänsä.

Jähmettynyt katse ei enää räpähtänyt... Huomiota vähääkään lainaamatta
astelivat lahtarit heti seuraavalle ja seuraavalle vuoteelle.

Kaiken keskellä kajahti ankara ääni:

— No!... Ei muuta kun ajakaa ulos!... Ylös ja ulos!...

Suotta ei ollut Konsta levoton. Vaistomaisesti hapuili hän vuoteen
laitaa vetääkseen siitä itsensä istualleen. Mutta hänen siinä
hätäillessä saapui valkovaatteinen sairaanhoitajatar vyöliinassa ja
myssyssä. Rauhoittavasti laski hän käden Konstan otsalle ja painoi
pään takaisin tyynyyn. Poistuessaan vaihtoi hoitajatar vuodejalkainten
nimikilvet Konstan ja kuolleen naapurin kesken. Naisellinen
hienotunteisuus lumosi ja peitti kaiken. Tuskin tätä muut huomasivat
kuin Konsta itse. Joku valkoryssän vimmoissa kutenut pohjalainen
pöyhkeilijä ja merentakainen rosvo hapuili suuhunsa Suomen sanoja ja
uhosi mörkömäisellä äänellä:

— Ajeke, ajeke ulos kaike lehme!... Tehte nyt punalehme lihu!... Ja kun
rivo joukko oli jonkun aikaa häärinyt, ajanut osan vuoteilla olleista
ulos, tarkasti pahapuheinen päällikkö listaansa ja sanoi:

— Teste kirja merkkis veelä yks' Konsti Kiiskekala! Konsti Kiiskela!...
Joku suomenkielinen tarkasti listaa ja oikaisi:

— Kuka se on Konsta Kiiskilä?... Nouskaa ylös kuka on Konsta
Kiiskilä!...

Komennosta huolimatta ei yhtään päätä noussut. Kamala tilanne
oli Konstalle kokonaan yllättävä. Kumminkin makasi hän hiljaa
hievahtamatta... Ja vaikka huudot uusiutuivatkin, ei siitä ollut apua.
Jopa kovistettiin hoitajattarilta:

— No missä hän sitten on?! Joku kerkisi jo vainajan nimeä ja
numerotaulua tarkastelemaan:

— Hyvät herrat!... Hänhän on kuollut!...

— Ah vot! Ka koi ni Kiiskekala jo kuollut!...

Päihtynyt, pärsäävä komentaja kulki kilven luokse jalkojaan laahaten,
pani nokkansa kirjoitukseen kiinni ja likinäköinen kun oli, luki vielä
kertaalleen saman nimen.

— Hente viekkä!... Viekkä! Ventta liitte! Sattana... Mite henele
silmäreikke tervis aukki pitte!... Hene on yks' suuri peijoni elemesse!
Yks' kettukoira ja kuono... Kandage henet lehmekarja...

Virkaintoihinsa viinan voimalla äityneet havuhattuiset "voittajat"
vetivät kuolleen miehen koivista latana lattiaa pitkin mukaansa.
Kuolleen pääkallo kolisi kynnyksissä ja askelmissa... Kirous ja remakka
röhötys kajahteli miesten mukana "mureväessä." Pihamaalta asti kuului
ilkamoiva nauru...

— — —

Rosa Raita oli toiminut valkoisella alueella.

Vaarallinen oli se toimi jota tämä nainen täytti. Kielentaitoisuus
sekä sivistys asetti onnistuneesti valittuna Rosan sinne. Sentähden
taisi käydä laatuun yksi ja toinen tuuma. Valkoisessa ambulanssissa oli
tämä saanut paikan. Kumminkin oli Riihimäellä eräs hänen uskallettu
yrityksensä punaisten hyväksi saattanut hänen nauttimansa luottamuksen
horjumaan. Silloin piti vähältä ettei tullut paljastetuksi.
Kielitaitoisuus ja oveluus astuivat silloin avuksi... Hän vapautti
näet neljä vastavakoilusta epäiltyä urkkijaa. Tässä vankien
vapauttamistouhussa taisi kesken kaiken tulla yllätetyksi... Eipä
siinä aikaa menetetty. Pikatuomiokin jo lankesi, mutta peruutus sitä
seurasi heti. Pääsipä vielä entiseen toimeensakin... Olivathan suuret
isänmaalliset voitot riemastuttaneet ylipäälliköltä... Kumminkin jatkui
silmälläpito.

Vastoinkäymisistään huolimatta tunkeutuivat kaikkialla valkoiset joukot
eteenpäin. Rosa piti mahdollisuuksia silmällä. Tämä hänen rohkeutensa
heikensi epäilijöitä, jopa hankki hänelle pikemmin luottamusta ja
kunniaa.

Aina siitä hetkestä alkaen etsi hän vangittujen joukosta miestään...
Kentillä, juoksuhaudoissa ja sairaaloissa liikkui hän lakkaamatta...
Villinä aaveena kiisi hän kaikkialla väsymättä. Samalla jatkoi hän
apuansa haavoissa kärsiville piehtaroiville vihollisille. Missä taasen
neuvokkuutta ylettyi, siellä auttoi vankeja vapauteen... Tietoja sopi
tuskin enää etelään antaa. Tuskin niistä enää apua olikaan. Lähetykset
jäivät kumminkin punaisten luokse tulematta.

Pietarilaisilta haavoittuneilta punakaartilaisilta, jotka jäivät
valkoisten jalkoihin ja jotka osuivat hänen eteensä sai Rosa kuulla
Aisakista outoja sanomia. Tämä oli joutunut vangiksi Toijalassa
ja saman tien tullut telotetuksi. Se ilmoitus oli ainoa, mutta
vahvistamaton. Mitään muuta ei kenkään maininnut. Ja vaikka Toijalasta
tiedusteltiin, jäi kysymys vaille vastausta.

Tämän tapauksen jälkeen kypsyi Rosassa kauaskantoisa koston tuuma.
Aisakin kuolema tuli tavalla tahi toisella maksaa kaksin kerroin
takaisin. Hän etsiskeli juuri tätä tilaisuutta kun yhtäkkiä Konsta
ilmestyi kaiken keskelle. Tässä pisti Rosalle heti päähän uusi tuuma...
Maksoi näet yrittää. Konsta oli pelastettava vaikka se tapahtuisi
uhrautumisen uhallakin, taikka sitten taistella ja kaatua tämän vuoteen
vieressä. Sentähden hän kantoi kuoleman asetta. Sentähden hän seurasi
päättäväisyydellä äsken tapahtuneiden raakalaisten touhuja... Kaikeksi
onneksi yritys oli käynyt laatuun toisella tavalla. Tämä tyydytti sekä
tyynnytti Rosaa.

Pyynnöstänsä sai hoitajatar jäädä tähän sairaalaan.

— — —

Kului kuukausi... jopa toinenkin.

Tällä aikaa oli Konsta toipunut. Nyt puuttui vain uskallusta poistua
kadulle ja karata kotiin. Tästä kaikesta ehkäisivät ne jokapäiväiset
viestit joita suusta suuhun, lehdestä lehteen ja päivästä päivään
kerrottiin... Ennen kuulumattomia pöyristyttäviä viestejä toi
tullessaan jokainen ilmansuunta ja henkäys... Konstan kotipaikoilta
saapuivat viestit rajuina valkoisen terrorin ukkossäinä... Hän
mietiskeli tapaa, millä olisi kiitollisuuttaan elämänsä pelastajalle
osottanut. Rosa liikuskeli sillä aikaa lakkaamatta läheisyydessä ja
kulutti aikansa omilla teillänsä.

Eräänä päivänä toi hänen hoitajattarensa Konstalle tiedon, että tie on
auki itään. Suuri Venäjä oli avannut sylinsä. Vapaus siellä vuotteli
poloista poikaansa. Mutta kolo jonka kautta sinne tuli kulkea saattoi
olla yhden ura, kentiesi kahden korkeintaan. Jossakin rantapensaikossa
venheineen yön siimeksessä sanatoin mies. Kalastaja puvulta ja
tamineiltansa. Uskallettu seikkailu odotti.

Silloin hävisi sairaalasta kaksi miestä, samoin hävisi
sairaanhoitajatarkin.




32.

KODIN KAIPUU.

Viipurista painoi Konsta rajan itäiselle puolen.

Mutta heti rajan yli astuessaan tuntui hänestä tyhjältä. Tuntui kuin
jotakin olisi jäänyt... Vastustamatoin palaamisen halu yllätti hänet
jokaisella askelmalla. Hän ei voinut millään mielestään unohtaa
kotia. Vaikkapa hetkenkin jälleennäkeminen olisi tuonut tunnonrauhan.
Olispa hän yhden ainoan silmäyksen perästä ollut valmis unohtamaan
ikipäiviksi pois syntymäseudun ja Saunalahden... Siellä rakkaassa
sopukassa oli ypöyksin orpona Henna. Kenties! valkoiset häntä
vainosivat? Ehkä kiusasi isänmaan hurtta isää vankeudessa?... Mies
katui pian syvästi sitä, ettei ollut käynyt kotona ilmaisemassa itsensä
elämäntoverillensa. Rauhaa ei saanut.

Ei ollut kulunut kauan aikaa kun Konsta oli tehnyt uuden päätöksen.

Vaarallisen seikkailun hän valitsi uhallakin, vaikka se päättyisi
kuinka lyhyeen. Lahtarien ja ohranoiden esteet olivat pienet sen tuskan
ja kaipauksen rinnalla mitä hän sydämessänsä tunsi. Saunalahti ja
Kiiskilä oli nähtävä maksoi mitä maksoi.

— — —

Mies kulki eteenpäin yötä päivää. Äärettömiä ponnisteluja ja vastuksia
kestämään oli miehen ruumis ja henki karaistunut. Väsymättömänä ja
jalan juosten hän astui valkoisen jalopeuran maanrajaa kohden. Mutta
kuinkas kävikään? Joutui kiinni. Tuotiin punaisten esikuntaan...
Tutkittiin... Joutui Spalernajaan. Istui vankeudessa kuun, istui
kaksi... Pääsi irti. Yritti uudelleen, onnistui.

Kuin nälkäinen susi hiiviskeli hän yöt iltahämärästä aamukajastukselle
saakka. Ihmisten ilmoille puuttumatta hän samosi metsiä ja korpia.
Silpoi suorin matkoin erätaipaleita. Missä tien tapasi tahi polun
poikitse pistäikse oli siitä sivuun mentävä. Kaipauksen ikävä koi
kalvoi povella. Toisinaan riensi hän kuin peto takaa-ajettuna,
läähättävänä, aivan joutumaisillaan hurtan otukseksi ja ansaan.
Hän loikki pitkäjalkaisena ilveksenä havumetsien halki. Pehmeät
nevat kahloi kaartelematta... Hänen jalkineensa hajosivat. Vuorten
teräväsyrjäiset paadet viiltelivät pohjat ja päälliset. Risut repivät
housut lahkeista halki. Reuskat leuhahtelivat paljaissa polvissa.

Hänen vastaansa saapuneet ihmiset hämmästyivät. Naiset peljästyivät
pahanpäiväisesti. Huutaen pötkivät lapset häntä pakoon. Mutta toisinaan
haalattiin miessakki kokoon kiireessä. Suojelijat läksivät usuina
"ryövärin" perään voimalla ja väellä, kiinniottamaan tahi ampumaan
otus... Takaa-ajo osottautui kumminkin tehottomaksi. Otus koipelsi
korpiin korvan kuulumattomiin...

Toisinaan ei hän tiennyt matkansa suunnasta mitään. Aurinko oli hänelle
ainoa osviitta. Länttä ja lounasta kohden hän viittoi. Hämettä kohden
hänellä oli tässä mitta ja määrä.

Hänen yhtäjaksoinen juoksunsa koski sitkeimpäänkin mieheen.

Toisinaan oli kiertäen ja kaartaen kulottava kyliä ja kartettava
kaupunkeja... Yhdeksän päivän perästä ilmestyi hänen eteensä suuren
ja siintävän Puulaveden ulappa. Ihmisiltä ei hän mitään kysynyt.
Ehtoohämy oli käsillä. Metsätaipaleen takana tuolla kohtasi rajamerkin.
Valkoiseen viisariin oli punaisen paalun nokassa maalattuina sanat:
"Hirvensalmi—Hartola."




33.

MAKKARA JAUHOPUSSI.

Vesireitin vahvassa putouksessa pyöri jalkamylly.

Konsta katseli myllyä metsästä jokiäyräältä missä hän oli törmän
päällä... Hän mietiskeli hetken. Äkkiä huomasi hän vasemmalla tien,
mistä kuulosti kuorman ja lossirattaan loksuttelua. Hän kuulosti sekä
katsoi. Hepo kuormineen seisahtui. Ylen ahneesti väjyi repaleinen,
nälkiintynyt mies myllyä. Nälkä kuroi hänen suolensa sitte saranalle,
että kivetkin jo alkoivat silmissä leivälle paistaa. Tässä tilassa oli
myllyn tapaaminen ja jauhetuksen jyry korvissa odottamatoin ilmestys.
Hänellä oli tuska, polttava tuska.

Ilman muuta asteli hän alas pensaiden peittämää vieremää. Konsta kulki
kuin palukan perässä asteleva vuohi kaula kurkulla, katse yhteen
ainoaan kohtaan kiintyneenä. Kuola ja kino valahteli kurkussa. Aavistus
ja vaisto elinkipenestä ohjasivat miestä. Järjen kanssa tässä ei ollut
mitään tekemistä.

Hän saapui portaalle, hiipi muutamalla askeleella aukean kopin
kynnykselle. Myllyn ovesta astui isäntä ulos ja nousi suoraa päätä
putkiruuhelle. Mutta pyörivien myllynkivien alta hivahti viimeinen
jumalanviljan hetale. Ja kun jauhoterät iskivät yhteen ja viskasivat
käryä ja kipinöitä, päästi isäntä parahiksi vinttapuunvarresta
vitsajukon ja ruuhen kurkkuun jysähti mahtavan paksu lankkuinen lata.
Silloin kuohahti vesi ja halkesi heti kauaksi ruuhen kahta puolta.
Vanhat ja sammaltuneet solkispuut vapisivat ja uhosivat veden voimaa ja
valtaa...

Mutta silloinpas oli Konstan hetkikin lyönyt. Nälkimykselle koitti
otollinen aika. Sutena hän hyökkäsi kiinni makkarapussiin jauhotorven
alla. Saaliinsa sai ja ryykäsi ulos ovessa vastaantulevaa isäntää,
joka töytäyksestä tuupertui koivet pystyyn koivunkuorilaatikkoon.
Mutta makkarajauhopussin kanssa painoi pelottava peto suoraa päätä
petäjikköön.

Ennenkuin ällistyneet myllärit oikein vääntyivät pystyynkään ja
ennenkuin heissä saattoi nousta edes suuttumuksen kuhiseva kiukku,
huomasivat he vasta ajan perästä, että tässähän oli ihan ilmeinen
punikki ja metsärosvo alkanut elostella! Vallan selvä voro! Karvainen
naama, karvaiset, paljaat kintut ja roiston, ihan ilmeet roiston
reidet... Tämähän oli jo sentään liikaa itsellensä pitäjän suurimmalle
suojelijapohatalle!

Jykevä jauhoseikäinen isäntä ähisi. Paremman aseen puutteessa hän
taittoi siitä viereltä perunavarsihaasian pisimmän ja paksuimman
tyviriu'un. Karkea kiroilu katkesi yhtärintaa aidaksen kanssa sanoiksi:

— Ryytimaan p—le!... Nythän ei ole enää millään väliä!

— Mikä!?... Kuka se oli!?...

— Tuhannen tuhatta nelijalkaista! Keskellä herran kirkkopyhää
hyppelevät punikit silmille!...

— Punikkiko!?...

— Sorkkineen ja koipineen punikki! Minä arvaan niitä kiitelevän täällä
metsissä...

Ennättämättä enempää jaaritella juoksivat myllärit metsään sinne
hävinneen suuntaan. Limikossa husutti isä poikaansa:

— Paina! Paina Justus!... Kanakvyöristä älä hellitä!... Ammu
kelvotonta!... Ukko itse alkoi heti ähistä, jäi jälkeen ja haapparoi
kiroten sinne tänne. Justus ei hellittänyt! Hän juoksi ja juoksi,
laukoi tyhjäksi taskuaseensa. Sen kuulat lentelivät oikeaan ja
vasempaan.

— — —

Taajan kuusimetsän sisässä asui tumma hämäryys.

Aurinko pääsi heittämään korkeaan näreikköön kapean säikeen säteistään.
Puolenpäivän aikana valo vain hetken väipähti ja peittyi sitten taasen
pois. Nämä säteet kurkistivat syvälle hiljaisuuden peittoon, missä
maatui matala lahonnut sysisauna.

Ränstyneen mökin murentuneet nurkat irvistivät avoimilla salvoimilla
kuin hampaattomat ikeneet. Vihreä sammal varjosti ammoin ihmisasuntona
olleen kojun kokonaan huomaamattomaksi. Ainoastaan musta oviaukko
ammotti aarniokuusen kupeella. Katolla, kurkihirren toisella puolen
kasvoi vehertävä koivu, mutta toinen puoli vesikatosta olikin pudonnut
alas ja aukosta kohosi ulos ilmoille upea tukkipuu. Sen latvus huojui
kunnioitettavassa korkeudessa ja pudisteli silloin tällöin neulasia
miilukojuvanhuksen harteille.

Kuinka lieneekin Konstan polkuun yhyttänyt tämä autio tupa.

Illan hämäryys muuttui mustaksi syyskesän yöksi. mikä aamupuolille
asti pysyi kuuttomana, valaisemattomana. Perin väsynyt matkamies
horjui tähän tupaan. Kipeiksi paisuneet jalat olivat aivan haavoissa.
Risut repivät naarmuja. Viidakko oli häneltä muut verhot riepoittanut
ja vienyt. Läähättävänä koirana oikaisi hän suoraa päätä mullan ja
sammaleen sekaan. Hetken aikaan kun siinä huohotti ja makasi tuntui
sydän toki tasoittuvan. Rinta aaltoili voimakkaasti. Pitkän matkan
juoksu ja ponnistelu elämän ja hengen edestä ajoi ihmistä kaikkia
mahdottomuuksia vastaan. Niin oli hän viillättänyt kuin vuorikauris.
Juoksi illat, juoksi aamut, juoksi yön puolestakin yli. Nytpä tässä
sai toki tuokion levon. Rentona hän heitteleikse ja piehtaroitsi suden
pitkällä sammaleella. Selkosten selällään katseli avoimen kattoaukon
kautta yötaivasta. Korkealla siellä oli syttynyt yksi ainoa tähtönen...

Kahden viimeisen vuorokauden paasto kurniskeli jo taasen suolistoa.
Vielä kerta nuoleskeli hän kauttaaltan makkarajauhopussin turut,
mietiskeli sitä sanomatonta tuskaa, mitä oli vasta kärsinyt
ankarasta vatsapoltosta, minkä äkillinen suurus suolistossa oli
saanut aikaan. Tyyten taasen nälkiintyneenä hän tuli miettineeksi
ravinnonhankintakeinoja... Siinä kuului hänen korviinsa jostakin
laineiden läheistä loisketta. Hän aikoi nousta ottamaan selvää, mutta
jäsenet eivät mitenkään totelleet... Useamman yrityksen jälkeen sai hän
kumminkin noustuksi ja laahautui rannalle.

Hän uskoi keksineensä viisaankin tuuman. Hatullaan hän kävi vinttaamaan
vettä, jolla liuotti jauhointuneen säkin. Sen jälkeen hän kiersi sen
käsin ruuville kuin pyyätyn paidan. Säkistä norahtanut vesi valui
hattuun. Hän toisti saman työn tyystin ja tarkkaan puolikymmentä
kertaa. Jopa jauhopussi silloin oli puhdas ja vapaa kaikesta
kylläisestä... Yhtämittaa ja erittäin himokkaasti hän joi haalistuneen
jauhoveden suuhunsa. Lopulta ei vatsa tahtonut kaikkea vetää, mutta
hetkisen väliajat ja vuottelemiset tekivät tilaa. Yltyvä nälkä jaksatti
kinnastelua. Maha killittikin kuin koirasteeren kivispiira kovana ja
täyteisenä. Kireenä ja isona se kurahteli ja kurnaili omia aikojaan.

Hetken hän kuunteli taukoamatonta ruuansulatuksen toimintaa, viskasi
valahtaneen säkin katajapensaan päälle. Jaksamatta pitemmältä vastustaa
unta hän kuori kalliolta kuivan sammalturkin syliinsä, palasi takaisin
kuusikon kojuun, asettui sen alle, taisteli vatsanpolttoja vastaan
kunnes siihen nukkui.

— — —

Konsta uneksui olevansa Kiiskilän pihalla.

Hän oli siihen tullut pakkapuhtaissa, kahisevissa kalsonkihousuissa.
Kuuman ja suloisen kylvyn jälkeen oli hän vilvoittelun aikana saunan
seinustalla vetänyt ne päälleen. Hänen aikomuksenaan oli olevinaan
lähteä pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Monimutkaisena ojentui
elon unkea ulappa... Hänen äitinsä hääri siinä vanhan ja maatuneen
pirtin vaiheilla pojan matkaeväiden valmistelupuuhissa. Evästeli
emo ainuttansa neuvoilla nietostielle: "Poikani ainoo, kulje miesnä
maailmalla... Palaa kerran kartanooni lehväin alle..." Vuoroin oli
hänen apea ja altis mielensä valmis nousemaan kuumille kihuloille.
Vuoroin emo unohti poikansa ikävät. Vanha nainen pyyhkieli sairaita
silmiänsä kirjavan liinan kulmiin.

Sitten ikäänkuin monien vierineitten vuosien takaa kumotti Kiiskilän
uusi ja upea pirtin pääty... Vene odotti rantamalla valmiina
santaisella paljakalla puoliksi veden varaan työnnettynä. Paattiin
kantoi Konstan äiti suolaisen siniäispytyn. Amerikan evääksi emo
tätä tarkotti. Lisäksi otti kaksitoista reikäleipää alas aitan
orsivaikkanalta ja solautti ne säkkiin. Puhtoisen piikkopussin
turuloihin pujotti vanha vaimo punennaisviinekkeet ja Konsta heitti
pussin niistä riippumaan oikean olkansa yli... Isäkin ilmaantui
siihen rihlapyssyineen ja rensseleineen. Kehoitteli poikaansa
ampumaan "mustan joutsenen" salmisaaren selältä. Öisin kuului joiku
yksin uiskentelevalta linnulta sen keinuessa tummalla veden kalvolla
Vaarakalllon alla.

Unisena katseli Konsta kaunista untansa, vaikka silmät olivat
selkoselällään. Ahmattina hamusi hän kiinni rapeaksi kuivanneen
reikäleivän irtaimeen kannikkaan. Alakea siniäispytty piti nappulasta
avattaman. Piti hiukapalaksi ja maistiaisiksi kesken kaiken himossa
hitkaista. Ilmehikkään eläväksi loi katse kaiken... Ja kun uneksija
jo istuallaan ollen etsi sivultansa siniäispyttyä ja kopeloi koppelin
kaikilta puolin, hälveni ihana uni ja todellisuus ja onnettomuus
ympäröitsi häntä...

Kuumat olivat kyyneleet yksinäisen erakon poskipäillä. Ikävä ja
kaihoisa kaipaus apeutti ja partaleukainen mies nyyhki kuin lapsi,
kunnes uupui uudelleen uneen.

Vetten kalvolla kimalteli aikaisen aamun kultainen kirkkaus. Lahdelman
läikkyvä päily kuvasteli tuuheiden oksain alatse pensaikkoon. Hämärässä
majassa nukkuvan miehen silmät raottuivat. Ulkoinen valo häikäisi
hirveästi. Hän oli nukkunut perinpohjaisesti, liikkumatta levännyt
maassa kuin lattoinen lauta, nukkunut vuorokauden, kenties! kaksi.
Kuinka paikat tuntuivatkin piristyneiltä.

Hänen korvissansa kuului airojen loiske, sitten risujen rahinaa ja
astunnan alla katkeilemista. Hiljainen, etäinen onkimiesten mumina.
Yritys nousemiseen ilmaisi pään lyijynraskaaksi. Hän vaipui alas uuteen
uneen. Hän oli nyt olevinaan Saunalahden selällä. Siellä souteli
Vellamon neitosia leikiten laineiden vaahtopäillä kuohuilla. Ne
ajelivat aaltojen vyöryvillä varsoilla... Konsta katsoi sitä ruuhesta
ja onki.

Jopa yksi vedetär uskalsi uida hänen vierellensä. Ihan ruuhen reunalle
saapui. Sen hiukset valuivat valtoimina. Kuplista sekä kaijakoista oli
sillä seppele kulmilla ja kaulassansa. Konsta katsoi neittä kauan. Hän
katsoi sitä kivettynein kasvoin ja oudostelevin ilmein... Ilmi elävä
Henna!? Jopa todella Henna!... Silloin hän tahtoi sulkea syliinsä
ainokaisen aurinkoisessa maailmassa. Mutta tämä väistyi hiljaa,
hitaasti käden koskemattomille. Väistyi vain, vaikka toinen häntä
kuinka tahtoi ja vihitteli. Hymyili vain taukeasti, suruisasti. Sitten
heitti hänet laine kevyesti loitommalle ulapalle...

— — —

Konsta kohosi sammalpeiton alta, syöksyi suin päin ja sokeana ovelle ja
ulos. Hän haparoitsi puita, koetteli maata. Varmuuden vuoksi hän tahtoi
tietää oliko hän todella kuivalla maalla.

Tajunta tuli takaisin. Mies löysi itsensä istumassa erakkosaunan
lahonneella kynnyksellä. Ruumiiltansa oli pakolainen kipeänä, kankeana,
pettyneenä, alas painettuna, nääntyneenä ja vainottuna.

Puolireisiin paljastuivat jalat, karvaiset sääret ja polvet. Kuinka
monta haavaa niissä olikaan. Oikeassa jalkapohjassa kivisti katkennut
teikki. Hän vetäisi ulos pistävän tervaksentikun, mutta haavan pohjalla
siellä mojuili pahasti santa ja sora. Pikkuvarpaat olivat kummatkin
ilman kynsiä. Räsytukot tollottivat niissä. Pahoin olivat "ulommaiset
etanat" saaneet iskuja. Turvonneina pilkistivät ja ulontuivat ne omaan
itsepäiseen suuntaansa.

— — —

Auringonpaisteinen veden kalvo kumotti.

Aava ulappa läikkyili. Sen tausta oli etäinen, siintävä ja sininen.
Vuoret uppoutuivat rinteiden taa, tahi kohottivat kunnaitaan
taiteellisina kaarina.

Vainottu pääsi tavalla tahi toisella selville siitä, että hänen untansa
oli kestänyt kaksi yötä ja päivää. Vähin erin ilostui hän tarpeeseen
tulleesta levosta. Unen tuottama onni ympäröitsi hänet... Suoritetun
matkan tyydyttävä tunne toi tiedon jälleennäkemisen toivosta. Konsta
kiiskotteli ja oikoili jäytyneitä kinttujänteitänsä. Vihdoin hän nousi
ylös, asteli rannalle, riisui reuhkaiset ketineet päältään ja heittäysi
veden viekoitelevaan helmaan, mikä ei päästänyt poloista puhtaaksi
peseytymättä. Hikinen, liassa hautunut ruumis olikin jo aikoja sitten
kylpyä vaatinut.

Virkistynein mielin hän nyt äidin muistoa mietiskeli. Miten kaunis ja
ihana oli hänen unensa ollut. Se oli yhtä kaunis kuin se päivä, jona
hän paatin rantapaljakalta pois työnsi ja isän kanssa Amerikan matkan
alkuvaiheisiin eteni. Sinne oli äiti ainiaaksi jäänyt rantamalle.
Hänen sanansa, jotka hän viime syleilyssä oli lausunut, kaikuivat
korvissa vuosien varsilla ainaisesti: 'Suo hetki mulle viimeisen!! Kun
palaat mailta kaukaisilta kartanooni syleillä mua voit, vaikka onkin
kumpu syltäinen rinnoillani. Suudelmasi kalmiston kukkiin paina, ne
kastehelmet ovat ilokyyneleeni.'

Poika muisti laiminlyöneensä äidin kutsun. Maailma ja turha juoksu oli
kaiken ajan ottanut.

Siinä mietteissänsä huomasi hän veneen kölin kyntämän vaon rannan
hietikossa. Huomasipa vielä ihmis jäljet, sekä merkit äskenolleesta
nuotiosta pengermän päällä. Tämä kaikki oli lähellä maatunutta majaa
kallion alla, kuusikon taustalla. Silloin päätteli Konsta:

— Lahtareita... ma arvaan. Mua etsiskelevät itsepäisen ilkeästi.

Elanneilta siitä löysi suolaista lahnaa liuskan, löysi ruodon sekä
pään. Mikä onni! Mikä siunattu särvin, hiukapala ennenkuulumaton!...
Olipa siinä vierellä sudensammalmättähällä vielä naisen kampa. Konsta
katseli kapinetta. Käänsi puolin ja toisin. Lopulta otti esineen
käteensä. Kuinka kummallista. Kuttaperkaiseen pintaan oli piirretty
"Henna."

Mitä tämä merkitsi? Konsta luki ja luki sanaa kumminkaan ymmärtämättä.
Pian selkeni hänelle aavistus: Kampa ei voinut olla kenenkään muun kuin
Hennan oma. Ken ja mistä? Kysy: ken ja mistä?

Turhaan hän tuhannet kerrat vainusi vastausta. Hän kyseli itseltänsä.
Turhaan kyseli, turhaan vastaili tähän merkillisyyteen. Hän kierteli
sitten ympäristön. Kaarteli tuolta ja täältä. Sitten huudahti, jopa
huikkasikin, vaan vastausta ei tullut.

Nyt hän vaipui epätoivoon ja synkkiin mietelmiin. Turhaan ja tuloksetta
hän ulapan yli tähyili. Jossain ylempänä oli ainoa todistus tyynessä
erämaassa. Yksinäisyydessä äsken palaneen nuotion sinervä savu
hienoisena siltana kiehtoili. Lähellä puiden latvuksia, vaikenevassa
tyvenessä yleni utuisa usva... Mutta itsepintaisesti kajahtivat sanat
ja hoihkasu:

— Henna!... Henna! Huuto toistuin yhäkin yltiöpäisemmin. Huutaja pian
joutui kiihtymään, jopa raivosi:

— Henna!... Henna!... Henna!... Henna!...

Huutoihin vastasi kaiku:

— Henna!... Henna!...

— — —

Mies herkesi vasta iltapäivällä etsinnästä. Sitten painui päättäväisenä
uudelle taipaleelle. Polttavan kaipuun ja kyselyn tukahduttavaan
vastaamattomuuteen ja mykkyyteen ei kirvonnut mistään vastauksen
kaikua. Johtopäätelmät olivat hänellä tavattoman ristiriitaiset...
Olihan hänelle ilmestynyt esine, Hennan kampa ja kenenkään muun kuin
hänen se ei ollut. Konsta muisti itse kenkäkaupan, lautakäytävän,
punamultaiset kaivantotiet. Ironwoodin ajoilta elämä yhtäkkiä esiin
loihtui. Ilmielävänä se ilta astui esille kun kihloja yhdessä
osteltiin. Kerran sitten hän itse kesällä, Watersmeetin metsässä tuohon
kampaan päivän ja hetken piirsi...

Niin selvä ja perinpohjainen kokemus, kaiho, kaipaus kirvelsi miehellä
mieltä.

— — —

Mitä olikaan myllyllä tapahtunut seikkailu saanut aikaan?

Huima prosessi siitä sikiysi. Makkarapussin ryöväyksestä syntyi äimeä
äläkkä... Sillä pussin omistaja oli pitäjän paras suojelija. Pohatta,
porho ja päällikkö itse omassa persoonassaan.

Isän ja pojan punikin perään ponnistelut olivat turhia. Varas meni
matkoihinsa. Tästä riensivät kimpaantuneet kotiin, kuuluttivat kaikki
sakilaiset koolle. ("Sinkerin konekauppiaat", joiksi työläiset
suojeluskuntalaisia kutsuivat hihassa olevan S. kirjaimen mukaisesti.)

Ja kun joukko oli koossa, karmaisi pösö jokaiselle saapuneelle:

— Polsevikit ja punikit laumoina ravaavat meidän kylän metsissä...
Mennessään ovat ryövänneet myllykuormat ja kuulemma muutamia
erämaan taloja tyhjentäneet... Poika joka kuunteli puhetta tiesi
papan kyllä "lohkasevan." Mutta ihmisyyden ja isänmaan puolesta
oli kaikki luvallista. Innostus hurmasi ja kiihotti. Joka talon
"russakkapintellit" pärpättivät. Lankojen päässä pököttivät koko
pitäjän pyylevät. Emännät innostuivat. Punaposkisina ne panivat
asialle siivet sivuun. Välttämättä tuli tarve tiedottaa. Ihmeellinen
sekasotku syntyi tästä. Asia turposi ja paisui joka hetki. Ja ei
kauaa kulunut kun huhu huikee jo kulona uiteli naapuripitäjissä:
"Aseelliset punikkilaumat liikehtimässä!" Ja paria kolmea tuntia
myöhemmin: "Punaiset vallottaneet Karjalan. Ryssän punikit ryöstävät
rajaseudulla..." Seuraavana aamuna tuotiin kylän sepälle sana:
"Koko pohjois-Suomi palanut. Kulo kulkee väkevästi ja voimakkaasti
lounais-Suomea kohden ja että tämän Rantasalmen pitäjän kohtalo on
lopulleen luettu ja on herran kädessä. Koko tämä paikkakunta on jäänyt
saareen. Kulo kiertää ympäri kahta puolta..."

Ja mitä tästä seurasi?

Kautta kolmen pitäjän työntyi vartiastoja tiheesti tiehaaroihin.
Mistä ennen hollikuskit kulkivat, siellä nyt moottorit pukkina
pyrskyttivät. Lahtarit lennättelivät vollit suorina. Kuka astui jalan,
ken polkupyörällä kehräsi. Kulkuneuvo sovellutettiin tielle ja polulle
mahdollisuuden mukaisesti. Entäs "haavurit" sitten. Jäljissä olivat
jo lottalaumat valmiina sonnustettuina siteillä ja käärinliinoilla.
Lepikoissa lepertelivät ne laukkuineen ja laastaroineen. Ja kuinka
olivatkaan piimäiset lepät ihailtavia, lihavia. Siimekset tuoksuivat
ja hurmasivat. Pussipöksyt vilkehtivät, touhusivat. Jokaista jälkeä
tarkastettiin ja kyykyssä katsottiin. Teki oikein mieli nuuskaista
nenästä pitäen ja sitten ruopaista maata, ottaa ilmaa sisäänsä pitkän
ja huikean henkäyksen suunnan saamiseksi ja sitten lähteä.

Äksiisiä tehtiin ja annettiin. Se oli "viimeistä pistoo kuin Heinisuon
pässillä." Olipa sitten "suojelija" tahi ei, jokaisen tuli lähteä.

Kunnantuvalla sitä komentosanat kajahtelivat. Seurojen taloilla
kapsahtivat korot ja kannukset. Yhteen iskettiin kantapäitä. Ratsuilla,
jopa luuskillakin lennätettiin. Edes takaisin kävi äksiisi. Hirmuisen
sotaisalta tuli tässä näyttää esivallan. Ryssiltä kahmitut sapelit,
pistimet ja tussarit, mauseri-mikot ja revollipyssyt tuoksahtelivat...
Ja eikä ihmekään, nythän oli vaara uhkaamassa. Makkarapussin varas
uhkasi isänmaata julmettuneesti! Sanan ja kuvainmukaisesti, siten kuten
kirjoissa oltiin nähty, harjoiteltiin viiltävillä ihmislihapuukoilla.
Vöistä temmaistiin ne kasakkain malliin ja huseerattiin.

Lahtarien ja noskien lehdet kilvan julmistelivat kansaa. Korkeat
otsikot tiesivät kertoa tykistöstä ja ruiskuista. Lakaisu
perinpohjainen saattaa tapahtua missä kohdassa maata tahansa...
Metsämökkiläisten asunnot ja asemat nuuskittiin. Ne vainottiin ja
nuohottiin kuten polttorovioiden aikakaudella noituutta. Jokaisesta
nurkasta honastiin nokkaan, ulotettiin tuntosarvia. Vangitsemisia
pantiin toimeen. Vangitsemisia ja vankien "vahingonlaukauksia."
Vanginkuljettajat "kompastelivat" ja kuolettavan kuulan töllinmieheen
tämmäsivät. "Kuppaukset" juontuivat jokapäiväisiksi. Eloon jätetyt
laitettiin leireille. Kunnanhuoneen ja "korkeaoikeuden" kautta kukin
kuletettiin. Hakalahtarit itse tuomitsivat leukavina.

Mutta makkarapussin varasta vaan ei löytynyt...

Sen sijaan saapui piiritystilan kolmantena päivänä yksi "uskottu"
revityin vaattein, aseettomana ja pahanpäiväisesti selkäänsä
saaneena. Tältä mieheltä todella olivat kasvot ja kurkut kynsittyinä.
"Ponssarille" teki tämä seuraavan hämmästyttävän raportin:

— Me olimme kulettamassa Saunalahden Kiiskilän vanhaa Anttia tänne
esikuntaan tutkinnoille. Mutta kun tämä itsepintainen juutas
ei suostunut hevin sanomaan poikavainaansa lesken, sen narssun
olinpaikkaa, jonka lutkan te joka yksi hyvin tunnette. Sama nainenhan
on ensimäinen hyyssäri, "punikkien patja" ja syynalaisin tulla
tutkintojen eteen... Mutta mitäs ollakaan!... Tiellä yhtäkkiä ukko
tekikin tulisen tenän. Ei ottanut pahahenki kuleksiakseen. Ei eljellä
eikä millään. Tämän syyn takia olimme alkaneet ukkoa luimiskella.
Annoimme aluksi ahterille, sitten kintuille ja korvillekin. Mutta
kun olimme parahiksi saapuneet Ronttikorpeen, siihen Korpin hierimän
nikamalle, kääntyi mokoma päin kuin pässi. Otti yhtäkkiä puukon
Aasikkasaaren Eemelin suolilta ja ei muuta kuin ala liuhtoa kun piru...
Sain hädin tuskin lykätyksi kuulan s—nan selkään, jopa marjaista pari
takapuolellekin. Aattelin antaa aikaa ja kysyä: Mitäs tykkäät tästä,
mutta tiedättekös mikä siitä sitten seurasi?! Sitten itse hitto heidät
haltuunsa otti! Rienaaja ilmestyi... Aatelkaas että emäperkele hyökkäsi
puskasta Konstavainaan haamussa meitä salvistamaan!... Sellainen
partajesse jumal'auta jolla jaloissa oli Aatamin apostolin siivet. Se
oli kuin se ilmeinen siipiorava joka toissatalvena lensi Alatomäen
kuusesta Roukkulan Epran hakokuormaan...

Tämä oli housuton raaki, joka siinä samassa listi tavilla päät meiltä
kaikilta halki. Ja kun toiset kuusi makasivat katajikossa, vanui tämä
minua laulupillistä, repi ja kruuvasi pahan kerran. Jopa henkeni
alkoi pyrkiä pyllyn kautta etsimään uloskäytäviä. Mustalta paistoi
maailma silmissäni. Kumminkin, mikä liene villityn tullut että herkesi
ja heitti. Käin sen vain, että ukko oli maassa noussut ryntäilleen.
Työnnyin potkaistuna pää kolmantena kanervikkoon. Kivet antoivat iskun
ja minä juovuin tunnottomuuden taipaleelle. Tuntui kuin keinuisin ylös
ja alas mustassa pohjattomassa iankaikkisuudessa... Vihdoin henkeni
palautui takaisin vanhaan ruumiiseen... Tässä minä nyt seison...

Raporttia kuuntelivat kaikki pöyristyksellä.

Sanattomina ja tosina seistiin... Ensi ähkäilystä päästyä lahtarit
alkoivat ihmetellä:

— Kuinka se voipi olla mahdollista. Seitsemän aseilla varustettua
miestä listii yksi ainoo punikki?

Tähän vastasi haaverissa ollut:

— Malttakaahan hieman...

— Ja miksi ette asetta käyttäneet... ampuneet... tarkoitamme?

— Ammuttiinhan sitä!... Juu-uupelih!... Me ammuimme kuin sodassa.

— Mutta ette osanneet?

— Miksi emme olisi osanneet, jos nyt kerta kapineen tuntee. Ja jos
on aikaa kääntää suun suoraan otukseen. Mutta siinäpä se olikin!
Aikaa ei ollut. Ja jos teillä on ollenkaan aavistusta ja käsitystä
pahastahengestä, sillä eihän tässä ollut kysymyksessä tavallinen
kuolevainen, niin että jos ymmärrätte tilannetta ahtaalla aholla,
kivikkoisella tiellä, niin pitäkää sitten suunne kiinni. Ajatelkaas
että sellaista ilvettä saapi seipäällä sekoitella, eikä siinä sen
sakeampaa ole... Tyhjä ilma on aina tyhjää ilmaa.

— Noinkohan tuo olisi?...

— Höpsis!... Turhia taikauskoja.

— Minä sen voin todistaa... Olin kerran mettäksen sannnissa
Säämiskä-Antin kanssa. Se oli sillä viisiin, että illalla rakensimme
hyttimme aamukatveen varoiksi entisille uhrikunnaille Silleenkankaan
Mooseksen töllin takana... Moosu itse hallitsi paikkaa. Muita
saaliinhimoissa julmisteli. Sanoi muka juhlaöinä riettaan itsensä
istuvan siinä puussa. Kelohonka se oli ja oksillansa oli ammoin
kannatellut karhunpäitä ja taialle taljoja uhrattuja. Mepä vain
asetimme kuvat kekkakupuiset paikoilleen riukuloihin ylös... Mutta
mitäs ollakaan. Kuohahtipa siihen teeriä musta ja sakea parvi. Pilvenä
asettuivat istumaan ympärysoksille... Suuria aloimme siekailematta
heti lusimaan. Kilpaa tipauttelimme kekkakauloja. Ja kun viimeinen
oli ammuttu, katsoimme parhaaksi koota saaliin talteen havutelttaan.
Mutta kuinkas oli? Emmehän sieltä puun juurelta uinuvaa untuvaa edes
löytäneet, saatikka sitten höyheniä ja teerikopraa...

— Saman tien kerron tässä toisen mokomaisen jutun, josta tosiperää
ei puutu. Se tapahtui Vuorren-Hartulla, Kankaankylässä, Yröhjoella.
Pihakoivuun näet eräänä sumuisena syysriihiaamuna lensi "meriteeri."
Harttu itse sen nähneensä kertoi. Sanoi Nummen poikien kanssa sitä
miesmahdilla ammuskelleensa kokonaisen aamukauden. Niin suuri se oli
lintu, ettei sitä oltu ennen nähty. Vihdoin vanha mies tiesi sen
tuhoja tuovan ja vaaroja ja varamia ennustavan. Siksi se oli pois
paakiloitava. Puilla ja kepaleilla viskelimme. Siinä se vietävä istui.
Nokki kuulat kupeeltansa, kepaleet kahmi ja vastaanotti kun sitomet
saunan parsille. Aikansa istui, lensi pois... Mitäs siitä sanotte?

— Pyh!... Se nyt ei yhtään mitään...

— Vai ei yhtään mitään? Tietäkää, että samana talvena kuoli
Kanto-Heikki vainaa tukkipuun alle...

— Puuta heinää... Parempi kun selitätte sitä taistelun vaihetta. Mitä
arvelette selvemmin sanoen?

— Jaa-ah! Sitä minä arvelen, että liikaa on tullut jo sitäkin työtä
tehneeksi...

— Jaa mitä työtä?

— Tappamista...

Pöydän takaa nousi pappilan agronomi, pilkkasi ukkojen
yksinkertaisuutta. Puhui kiivaasti ja kauan. Määräsi sitten illaksi
olemaan valmiina kolmekymmentä miestä sille suunnalle mokomaa hirviötä
kiinni ottamaan.

Joku uskalsi uhota:

— Parempi lienee haroa pappilan agronomin agorodia, ellei tahdo joutua
taivaan yrttitarhuriksi.




34.

KOTI KAIHOTTU — KAMMOTTU.

Tuolla piirtyivät Kiiskilän töllin tanhuat esille.

Alenevat vehmaat kuvastuivat kotoisina. Halmeet ja tienoo oli oudon
yksinäinen ja sulettu. Seutu oli autiompi sitä kuutamoista, kalpeeta
talvi-iltaa minkä mies viimeiseltä kerralta muisti... Nyt hän istui
käsi poskella ylhäällä lepikko ahon kivikkorinteellä ja katseli
Vanhan-Antin ikuista askelten päättymisen kohtaa... Siihen poika isänsä
vasta ahon alapäästä kantoi. Kantoi poloisen piestynä, valkohurtan
pintehestä päässeenä. Koivikkorasin liepeellä käytiin kamppaus kuoleman
ja elämän eestä. Saalis oli kallis, mutta kallispa myöskin hinta. Sen
osasi täysin takseerata uros ja miehevä mies. Täyden koron ja kurssin
kanssa oli tässä verivelka maksettu. Tuohon koloon kätki nuorukainen
vanhan miehen. Hellästi peitteli raiskan. Lehväkset taitteli lepistä,
sitten laitti risuja koholle. Sammalta oli kantanut kyllin paljon,
kunnes kivistä latoi koperon kiukaaksi ja muodosti muiston mataavalle.

Kun työ oli tehty, herposi jäntevä käsi, varsi vapisi, hysteerinen
herpoisuus asettui olemukseen. Olihan hän taistelusta taisteluun
uurtanut uransa ja askel askeleelta edennyt. Mikä sitten tulikaan
olemaan kaiken loppu, kaiken katkeruuden viimeinen pohjasakka?... Hänen
korvissansa soivat ijäisyyden kaukaiset kulkuset... Mykkänä seisoi
solakka metsä, mykkänä maakivet ja kivikkokamara, mutta mykempänä vielä
mietti mies tätä elonsa tuskaisaa, tukalata matkaa.

Autio ja apea mieli. Apea ympäristö. Autiompi oli tämä päivä kuin se
öinen kuutamokenttä. Pimeämpi aurinko kuin se nokimusta nurkka saunan
laipeen alla... Kuinka saattoikaan ymmärtää, että taistelut yhäkin
jatkuivat, taistelut metsien kätköissä äänettömät ja mykistyvät.
Salaiset kostovainot, salamat ja välkkyvän teräaseen, veitsen verisen.
Vainosi valkoinen susi kalpeata kyyristelijää, kurja halasi murhaa.
Kuinka hellittämättä otusta ajoi! Kuinka läkähdykseen ja näännyksiin
halasi hengenoton hetken.

— — —

Pirttinsä partaalla hän pysähtyi lakean paaden päälle ja katsoi
varoen ympäri. Kohtalon kamalaa ja veristä kouraa hän vainusi täällä
tapaavansa... Kun kumminkaan ei ollut kuuluvilla kyttää, niin hän
katseli raukeesti lepikkoaholle, jonne isä oli jäänyt. Eihän hän voinut
kaikkea tätä käsittää, ei kauheutta, ei kuolemata. Vilauksen vain oli
nähnyt ja se oli kylliksi. Isällä poltti liian kuumasti katse. Se oli
kuin hehkuva rauta vieläkin hänen sielussansa. Sanat oli hän lausunut:
"Poikani!... Poikani!... Noutamaanko? Valmis olen... Lähtekäämme..."

Tätä aatosta ei yksin ollen saattanut kestää. Murtunut, vuoteltu,
kärsinyt salpausi... Henki ahtautui ja Konstan kasvot kalpenivat. Mies
horjui pihanurmikolle alas, huokui henkeä nurmen nukkaa. Pettymyksen
ja katkeruuden astuminen avautui eteensä. Syvä ihmishalveksuminen
raateli syyttömän tunnon ympärillä taukoamatta. Eipä ilmestynyt yhtään
sorretun puoltajaa. Tämä koiran osa oli kestänyt liian kauan. Nyt sitä
ei jaksanut enempää. Viimeinen toivo: _isä_ ja _Henna_ olivat poissa.
Mitä oli nyt millään merkitystä!... Ajetun ihmisen harteet liikahtivat
hiljaa. Hän painoi kasvonsa maata vastaan ja nyyhki:

— Henna... Henna... Kultainen Henna...! Missä olet? Missä viivyt?...
Poissako?...! Mitä varten ja missä? Henkipattonako raukka kuleksit
kuten minäkin? Ajettuna elukkanako juokset valkoisen verihurtan eessä?
Oi onnettomuutta! Kalman ja kirouksen alttarille... roistojoukon.
Mikä onkaan heillä aate? Mikä on heillä määrä?... Mikä hinta isänmaan
pelastuksen. Isäin maa! Isäin maa! Minun isäni askelten tanner on
tässä. Mutta sinä isäni! Loven louhoksessa olet nyt löytänyt. Koirana
kurjana sinut kuoliaaksi kurikoivat. Isä, sinun puolestasi olen
kostanut. Niin olen iskenyt kuin Kullervo kanervaisen kankahan...

Hän kohosi sitten ryntäillensä. Katsoi syntymäkodin kaikkia kohtia.

Pihanurmi ja juhannuskukka oli niitetty, kuivattu ja korjattu
haudeaitan lauteelle kuten oli tapana. Vieras vene oli kumollaan
rantapaljakalla. Oman ruuhen ohella kumpaisenkin... Karjakodan
pikimustista, pyöreistä ja savuttuneista seinähirsistä oli epävarma
käsi vasta pälhinyt sytykesälöjä. Olihan hän niitä siitä samoista
hirsistä veistänyt pilttisenä poikana Konstakin, vaikka isä oli useasti
kieltänyt. Hän oli niitä piilunnut tärkeimpään tarpeeseen sittenkin.
Oli ukko kerran jo saarnankin siitä pitänyt: "Poltatte nelisnurkkaset
tervaksina kartanolta, vaikka kantoja ahonalusta täynnä." Sitten oli
Kiiskilän isä-Antti kertonut iltapuhteella pitkän jutun siitä, miten
Alikkolan saunan oli käynyt samoin. Näet vetolaiskat veljekset söpöllä
ja hoikolla makasivat kaiket talvet akkain harmina kiukaan kupeella.
Milloin tuli kiireellinen kodan lämmitys, tahi saunan löylyn tarve ja
uunin sytytys ohentelivat ukot paksuja tyvihonkia seinämiltä niin kauan
kummaltakin puolelta kunnes päivä varoilta pilkisteli.

Miehen ajatukset pyrkivät tantereella loikoissansa mielin määrin
pakenemaan poikuusvuosille. Mikkolan veljeksien vaiheilla viihtyivät.
Tuntuipa siltä kuin hänen ruotonsakin vaatisi leppoista lepuutusta.
Selkänikamilta poltti luiden jokaista solmua. Jalat olivat
ahavoittuneet ja hänen kantapäänsä olivat siertyneet halkeimille ja
ruuduille ristiin rastiin.

Ties kuinka kauan oli mies loikonut maassa kunnes kavahti ja hyppäsi
pystyyn. Joku liikutti ovea, ehkä ikkunata. Siitä paikasta etsi ja
huuteli ja kalpasi vastausta. Mutta autio tölli vaikeni kaijuttomana.
Pirtti ja kammari olivat typötyhjät. Vuoteet olivat laitetut ja
peitellyt. Niitä ei oltu käsin koskettu. Sekä lakanat että uutimet
olivat sileinä ja puhtaina.

Isän vuode yksin oli pöyhimättä, peittämättä. Tästä johtui ajatus:
Henna on ollut poissa viimeisimmät vuorokaudet... Penkit, tuolit,
ikkunaiset, patakaappi ja astiahylly tervehtivät tulijata. Lavitsa
liukas, kiiltopinta pyysi pitkän päivän poissa ollutta istahtamaan.
Takan tantari ja avainkoukut kiiltävine kivertyneinä muistuttivat pojan
pahaisen paitaressun kujekonsteja, kiikkumisia ja muita mielimuistoja.
Nämä asetti matalaisesta majasta uuteen pirttiin, mutta entiseen asuun
mies itse. Tällä hetkellä elävöityi kukin kohta kirkkaana. Lakilaudat
ja lattiakin tunsivat tässä liitostensa laittajan. Pöytä pyysi, pyysi
pihtipielus, lusikkalauta ja näverinaula. Hymysi lintureppu. Lukoton
luodikko monta kertomusta isoisän maineesta, salokorven samoojan
karhunkaadannasta.

Tämä mies ei enää ollut entinen isäntä. Ryhti, asento ja aikomus ei
enää ollut sama. Hän ei enää ollut rohkea, päättäväinen liikunnaltaan.
Nyt oli hän kyyryinen, repaleissa, pikemmin arka ja salaperäinen
mierolainen, joka vaani vaaraa katsein sekä aistimuksin. Parroittunut,
päältä nähden ränsistynyt Konsta kammoksui nyt kaihottua kotia pikemmin
kuin sen avosylin vastaan otti. Samana päivänä jo matkaa poistuaksensa
mietti. Tämä koti kultainen ei enää ollut häntä varten. Maailma suuri
ja avara vuotti omaansa... Koska muuta mietteensä kohtaa ei löynnyt,
niin otti uunilta aitan avaimen ja astui äänettä ulos. Silloin hän
muisti jotakin:

— Missä Musti?... Katse etsi vastausta. Askelta kunnekkaan ottamatta
hän aatosti: Kuinka hankkiutua ja minne? Mitä ottaisi matkaan?...
Tuska pursui taasen sydämessä. Tuntui kuin surun musta kuolinhuntu
kietoutuisi takaisin tänne, niissä ajatusten mieliaskarrus virkeänä
viipyili. Menneiden aikain ja tapausten suloinen sarja oli hänellä
mietelmissä. Hiveli silmään sulous vaateaitan vaiheilla. Sama unelmain
untuisa asunta. Olihan hän tässä aitassa lapsuuden ihanimmat unet
uinahdellut. Oli nukkunut kultaisen lapsikauden kesäyöhyeet valoisat.
Äidin ja isän yhtymillä oli tepastellut... Heräsi vasta aamuin kun
aurinko jo riihituomen takaa kiertyi aitan ovelle ja katsoi katin
lävestä ja huikaisi nokimustan nurkan ja pojan katseen. Silloin piti
hieroskella, itkeskellä, ja jos ei heti tultu ovea avaamaan niin jopa
oli tullut juottovasikkana äännähdeltyä. Ellei sittenkään oltu tultu
niin oli hän kirkaissut kiukun perästä että tölli tärisi. Silloin kuuli
äiti aina keittiöön kun kalapataa liedeltä nosti ja juoksi junkkarille
avaamaan... Siihen hätiin sitä isäkin oli jo kiirehtänyt. Aamuniitolta
tuli, viikate ollen kasin kastelemana ja heinän helpeissä. Sen asetti
tikaportaan orrelle. Ja kun pöytään kukin kerkisi, sai poika olla
polvella. Kupin kantoi emo kullekin. Kissalle ensimäisenä, sitte
Mustille, pojalle polvenkorkuiselle antoi kouran kokoisen kupin, missä
oli hauen maksa makia suuta suppuista varten. Isä itse asetti kolhoista
suurimman eteensä...

Miksei nytkin? Miksei voisi talosille asetella? Sauna tuolla. Kylpy
hehkeä ja herttainen. Olishan aitan orressa paita pellavainen äidin
armahan ajalta. Ja hellän hentoisen Hennan lumivalkeat lakanat.
Pyykki tuoksui puhtoiselta. Siinä oli alla vaateorsien vuode hempein,
hellin ja pehmein, "kevään tulolle tehty." Lumivalkealla tyynyllä
oli kielonkukka karrenkuiva. Seinähirren halkeamassa tuomen tertut,
pihlajan marjaiset oksat kauneimmilta kausilta. Kasa virpoja lattialla.
Pihkalehtiä aikaiselta keväältä. Varvuista oli puolet hampain purtu,
kuoret puhtaiksi silvottu. Kopero vispilöitä. Mustikanvarsikimppuja
katkaistuja, tasattuja oli padan pesua varten.

Mistä lienee kissa tullut metsästysmatkoiltansa, hiiri suussa.
Aitan ovelle juoksi, köyristeli ja kieppui. Katilla oli kaulassansa
ruususolmu. Selänsilityksen sai ansiosta.

Poislähtöä pikaista teki mies taasen.

Aika ja outous kutsui ja käski. Vaaran vento vaisu varoitti. Aikoi
ensin venevalkamaan. Sitten katsoi jalkapatikan parhaaksi. Valitsi
Pajavuoren kukkulan ja suunnan.

— — —

littiläisten mansikkainen ahon rinne kallistui etelään Koukkukorven
ja kolun puoleen... Ahon alareunasta, sanajalkojen seasta kohotti
kellokaula emälehmä kuononsa korkealle. Pari kertaa puhahti, katsoi
rinteelle kipuavan Konstan kulkua, lakkasi ruohonpurennasta, märepalan
painoi pakolla alas kurkkunieluun. Kirjuke ja Lähtöinä astelivat tähän
taaempaa rinnalle. Mutta keväällinen juottoporsas tonki totisena mustan
viinimarjapensaan juurimultia ja mutia. Ja kun ruuvikuono oli löytänyt
makoisen matosen, massutteli ja tonki uudestansa. Jotakin tömyä kuului
loppakorvaisen maankyntäjän korvaan. Se kuunteli, oudosteli, puhahti
ja tonkasi turpeen ylösalaisin ja röhähti sitten karhuna lepikköön
ja kuunteli sieltä takakyntynen ja kimppa koholla... Mutta Musti! Se
vinkui ja hyppi hullaantuneena ja haukkui. Tämä vikisevä karjapaimen
pisti pusun partasuulle, kolmen kyynärän korkuiselle uroolle. Silloin
kahinasi mieskin oivan ystävänsä sylirysyssä rintaansa vastaan...
Olihan Kiiskilän Musti paimenena kesät pitkät karjan perässä käynyt.
Uskollinen kaitsija se olikin ollut... Aamusta varakasta asti yhdellä
vatsalla jaksoi. Ja illan tullen tunnilleen kuskaili karjan kotiin.
Ja palkkioksi kukkurainen kulhu talkkunata takan luona valmiiksi
laitettuna... Ei aina kuitenkaan tämä riittänyt. Metsässä missä
kulkeissaan jänön jäljet löysi, niin jopa ajoon antausi. Varsinkin jos
pitkäkorva vasta siitä oli sivuun köykkinyt. Kas silloin sattui sekin
seikka, että karja sai olla oman onnensa nojissa.

Nyt tapasi Konsta tässä ystävän äkkimältä. Pitkän taipaleen takaa
tultua oli se ainoa jota saattoi helliä. Musti ulvoi ja itki ilosta. Se
hyppeli lakkaamatta ja karkasi hulluna isännän ympärillä.

Heltyipä siitä tulien turtama mieskin. Ahon kivelle istuikse. Koira
kieli pitkällä vohotti ja mielisteli... Kaukaa kurkkivat jo lehmätkin
kaulojansa puhistellen, tunnustellen. Ja emälehmä tunsi tulijan,
astahti lähemmäksi. Kerran kaksi nuolasi kyynärvartta karkealla
kielellänsä.

Konsta kiikutti vuoroon koiraa tahi halasi kaulasta kellokasta,
taputteli hiehon lihavata kitkoselkää, pyyrysteli virmaa vasikkaa.
Puheli lehmäkarjallensa rakkahalle tähän tapaan:

— Ohhoh, sitä lempparia kellokaulaa... Ja sinä pimpulani. Suvi onkin
sukinut teidät... Sanokaapas missä on Henna?... Sinä lipakieli,
sanoppas sinä se... Konsta leikki vuoroon koiran kanssa, tiedusteli
tältä lampaita. Musti ymmärsi puheen, loikkasi ahon jalkaan, kyöräsi
sieltä kulkuskaulaisen emälampaan. Pässi pökötteli perässä, kolme
karkkosta kipakoilla kintereillä. Vihaisena pokkasi pässi, lipoi
huuliansa, jopa pyrki koiraa puskemaan. Mutta Musti väisti ja läähätti
kuumassa turkissansa. Lampaita ei oltu koko kesänä keritty. Kenties oli
keväälläkin villa yksiin unohtunut. Vanukkeisina roikkuivat kyljet.
Viita oli villoista osan vienyt. Mies puheli siinä ystävilleen:

— Pyky... Kuru suolaa... Kalvoi sitten nahkaisesta repustansa aitan
orresta otetun reikäleivän, tasasi tämän eläinten kesken. Mutta
suurimman palukan sai Musti. Karitsat olivat metsittyneitä. Mutta saipa
kuin saikin hän yhden kiinni jalasta. Sitä hyväili sylissänsä koiran
kateeksi...

— — —

Aina iltapäivään asti loikoili Konsta ahon kivellä lampaan vuona rinnan
päällä... Kellolehmä, musti ja mullikka ihmettelivät ympärillä. Ruohon
purentaan ei kellään näyttänyt olevan halua... Ruskealla kuonollansa
nuuski koira ilmaa. Saukkosuolle katsoi ja pörhisteli. Hiidenkorven
kuusien latvuksilla punotti lännessä lienteä syksyn ruso. Jynkeänä
paistoi myöhästynyt ukkospilvi. Sadeilmakuuron kaukainen kajo suontui
vinottain kalseana, autioittavana.

Salo lepäsi vuoden vaiheen vanhuudessa... Palokärki leuhutteli lentoon,
harvaan ja vaivaisesti yli ahon. Rinteen niskalla tuolla korkean metsän
seassa sai leposijan itselleen musta lintu. Harmaan kelon kylkeen
koputti. Ontto puu komisi rupuna ja kumisi... Pitkänokka kopahutti
sieltä, toisen täältä, pillahutti kertaa kolme, viskausi viistoon ales
maassa makaavalle rontolle. Huuteli hetken tapiolan vasikoita.

Konstasta itsestä tämä kotieläinten tapaaminen ja jälleennäkeminen
oli ollut äärettömän hupaista... Unohtuihan edes hetkiseksi ajatus
ja muisto noille maille. Unohtui tänne poikavuosien polkuloille.
Eräreissuillansa, monta pitkää vuotta sitten oli hän istunut tässä
laakalla. Silloin oli ollut tämäkin aho uudempi. Olipa silloin ollut
ahon alkuperäinen aitakin näkyvissä tuolla alhaalla. Siellähän se
teloista tehty aidan nurkka oli mustana ja miiluisena, aidakset
hiiltyneinä. Hän muisti kuinka kesakko-orava mielellään riukujen
selässä ravasi. Ja jospa tarkemmin katsoi niin nytkin siellä tuoreessa
viitakoivussa kujeili löllöhäntäinen metsän härkä... Kyllä sen Musti
kuuli, mutta oli unessa olevinansa. Antoi sen pihkanokan siellä
tirskutella. Parempi tässä nyt on paimennus.

Ihminen ymmärsi, eläimet ymmärsivät. Katse ja yhyntä kertoi kaiken.
Hän nuoletti suolarakeita rukkaselta. Ja kun pässi rohkeusi, otti tämä
muruista suurimman, purasi, näykki, irvisti ja lipoi villisti kieltään.
Olihan tässä littiläisen ahon kivisellä kiireellä koko Kiiskilän
töllin karja. Sitä Konsta nyt katsoi ankein mielin ja ilmein... Niinpä
itselleen iloksi ja eläimille haaskasi lyhyen ajan. Kuin hyvästiksi
tässä tuokion vietti ja keskellä ihmiselämän suurinta surkeutta
mielistelivät maine, kohtaus ja sattuma.

Mutta missä Henna?... Kuka lypsi kellokasta?... Ukkoko oli sen tehnyt?
Siitä paikasta ponnahti ylös, asteli ahon yläseen laitaan, viilsi
veitsellä valkoisen tuohen mäkikoivun kupeelta, lyhytsilmäisen,
sitkeän. Pihlajasta pisti sälyset. Teki tuohuksen pitkän ja soikion...
Oudosteli emälehmä aluksi sitä miksi metsässä lypsylle. Mutta kun
Konsta raapi kuvetta ja kopeloitsi nisiä, kuunteli kellokaula leuhkat
korvat lepässä. Lehmää kehui ja kaunisteli lypsäjä. Täyden ropeen
ryyppäsi suoraa partoihinsa pyyhkimättä. Sitten lypsi toisen. Tämän
litki Musti loppuun. Karkkosenkin kuono kastettiin, pärski, päristeli,
pani vastaan--. Silloinpas koira urahti, niskakarvat siirtona tinkasi
kohta korkeimmalle ahon kivelle, kuunteli ja vainusi vainolaista...

Nyt kaapaisi Konsta reppunsa ja loikki suoraa päätä metsään. Ja kun
kuunteli, selvisivät kumisevan rinnepolun askeleet. Kaatunut juurakko
kaihti, mutta kun katsoja kumartui tiuhan juurinäreikön alatse,
huomasikin hän miesten varoillen astelevan siltä suunnalta aukealle.
Hurtat hiiviskelivät, kantoivat kivääriä, himoitsivat ihmisammuntaa.

Yli viitaisen kunnaan, yli louhikoisen vieremän, alatse havutiheikön
kipasi nyt Konsta karkuun. Juoksi ja juoksi lakkaamatta, painoi
pakosalle kuin säikytetty peura. Matalana ja jäntteränä sukelsi hän
pensaitten lomitse. Kokemus ja kauhu kannusti. Hän matkaili milloin
oikeaan, milloin vasempaan etsijöitään eksyttäen... Olihan jokainen
kohta perin tuttu. Tutut linnustusinaat ja metsät, tieto teistä ja
aukeamista, joiden vaiheita väisteli.

Hikisellä ja huohottavana päätti hän nyt paeta pois ikipäiviksi näiltä
main. Kotoisilla kankahilla paloivat varpaat. Kaikkialla täällä
karkeloi kuolema ja kammo. Veli veljeä verihurttana metsästeli.
Nuoruuden mailla, missä iloiten riistaa otusti, sai nyt itse
ammuttavana, ajettuna maanustella.

Tuntikausia jatkui juoksenta.

Nyt hän pysähtyi... Edestä kuului jyry, luja ja voimakas ropina...
Metsoparvet nousivat ryöppynä lentoon, hakkasivat siipiä ja asettuivat
suoraa päätä ylimmille oksille.

Musti juoksi salaa miehen jälessä. Se oli käynyt isäntäänsä
takaa-ajamaan ja nyt vasta ilmaisi itsensä. Entiseen tapaan oli
poikueen etsinyt, eheän ja ampumattoman lintuparven. Pakolainen
tuumaili: Viisas koira...

Ennenkuin Konsta kerkisi ihailemaan otuksia puissa, paukahti laukaus
vasemmalta viistoon ylös ja metso jytkähti tantereelle. Ampuja juoksi
ottamaan saalistansa. Ja kuka se oli?... Ohrakasken Aleksi, Konstan
kasvinkumppali, mainio metsästäjä, asteli onnen ohjaamana eteen. Ja kun
Aleksi oli vihdoinkin selvinnyt hämmästyksistänsä ja alkoi uskomaan
kumppanusta todellakin ihmiseksi, eikä metsän kummaksi peikoksi, syntyi
siinä vähin erin tuuma pitkien kyselyiden ja vastausten perästä.
Ja mitä edemmäksi Aleksin kertomus ehti, sitä alakuloisemmaksi
muuttui kuulijan katse. Kauheita asioita juonsi toveri tämän paikan
tapahtumista. Terrorin, valkoisen raivon valloillaan kuuli... Aleksi
itsekin kuikkaili luotipyssyineen koko kesän metsien peitossa ja
henkikipinää kituvaa raijasi päivästä päivään. Huolimatta siitä,
että peltoliuskoilla kärysi elonkuiva korsi ja ruis ja ohra peltoon
putoili...

Kuunnellessa ystävän puhetta, muisti Konsta Kiiskilän kaurapellon
punervan kuivaksi, helut valkoisiksi. Muisti saunatien kahden puolen
ruispellon leikkaamattomaksi. Tähkissä karrittivat okaat. Varpusparvet
rapistivat jyvät mustiin juurimultiin.

— — —

Ystävykset oivalsivat todellakin Kiiskilän koiran karjapaimenesta
poistuneeksi. Syyksi taisivat arvella sen, että lahtarit ottivat
lehmät. Sentähden karkasi koira isäntänsä jäljessä. Aleksi arveli
myöskin Hennan häviämisestä yhtä ja toista, joka seikka lohdutti ja
liensi jossakin määrin Konstaa. Ukko itse kuului olleen alinomaisen
silmälläpidon alaisena... Aleksin kerronnan mukaan oli Kiiskilässä
vietetty kalseita päiviä viime aikoina...

Mielipiteiden edelleen vaihtuillessa jyrisi kuusikko ukkosena.

Uusi mettäksien parvi nousi nyt puihin. Hakuhimoihin herännyt
metsäkoira innostui, äityi entiselleen. Ja pienireikäinen suusta
ladattava luodikko kohosi. Milloin tipahti mainio mustamotko rytinällä
alas laakson lukitussa lumpeessa. Suppean metsän sisästä luksahtelivat
rihlapyssyn pienet panokset kauaksi kantamatta.

Mutta koska oli jo aivan myöhä, siirtyivät miehet lintutaakkoineen
Aleksin yöteloille melkoisen matkan päähän Hallakorven taakse.
Karpalosuon kainalossa, Lumpiokurun pohjukassa, jyrkän kallioseinän
luona louhosrinteessä oli mainittu paikka. Ja heti kun toveri mainitsi
paikan, hymähti Konsta hyväksyvästi. Eihän tämän parempaa paikkaa ollut
näillä mailla. Notkelman pohja rakentui mullikkakivistä. Niiden välit
saattoivat maanpinnan alla olla veden onteloitsemat, mutta kamaran
peitti paksu rynkö ja sammal.

Tänne kontuun uurtuivat ketun ja karhun ammoiset pesäpaikat... Ja
metsäsika siellä vieläkin joka syksy rakentaa polkuloita ja monet
erämiehet mietiskelivät tänne reissua.

Hämärän jo ollessa pilkkosen pimeänä astelivat ystävykset ilon tunne
sykkivänä siitä, että olivat tavanneet toisensa. Mustikin otti
torumisen onkeensa, oli tyyten haukkumatta ja saaliista tyytyväinen. Se
tiesi että makusa iitamojakka on odotettavissa. Koira astui laiskasti
häntä lojossa askelesta askelmaan miesten jäljissä. Kumminkin oli
haukulla mieli muree siitä, miksi vangita ja rajoittaa sekä asettaa
esteitä vapaalle vaistonnalle?...




35.

HALLASUON LUMPIOSSA.

Vuoriperäisen maan rannat päättyivät vetelään Hallasuohon.

Näiden rimpien yli eivät edes lehmät kesäkuivillakaan kahlanneet. Asiaa
ei ollut kenelläkään tänne kesän aikana. Metsäyhtiön miehet milloin
lienevätkään käyneet ostoja aikoessaan. Lintumies ja kyttä toisinaan
urkki läpi mennäkseen, tahi päiväkauden kiersi saaliin ajossa.

Hiljainen ja hyljätty oli tämä seutu, mutta sitäkin hiljaisemmaksi
se tuli suven suussa. Vasta kun lehvät kellastuivat ja syksyn haapa
punertui ja kun viidakko otti värivaipan itselleen, alkoi sieltä kuulua
pyyn pilli valoisan keskiyön pimetessä. Aamun ja illan hämärä viipyi
pimentoina Hallasuon lumpiossa. Polut peitti pudonneiden lehvästen
moninainen matto.

Varsinaiseen asuntoonsa ei Aleksi ystäväänsä ohjannut. Nousi vain
ylös pengermäisen kivikolikon kurkkuun, missä aarnikuuset uneksivina,
ylhäisinä ja ylinnä muista yötuulten huminassa huojuivat erottautuen
muusta metsästä. Kas tässä oli hänellä tiuha, läpinäkymätöin hakohytti.
Kodan keskellä oli tulisija, jossa erakko verekset keitokset
kypsensi... Kuivista kelon karahkoista tekaistiin nytkin rätisevä
ja räiskyvä lekko... Ennen ammuttuja, höyhennettyjä ja savustettuja
lintuja kirisi piankin paistinvartaassa. Ohrakasken Aleksi ei yöpynyt
ensikertaa saloilla. Oli se tämä mies eniät kerrat yökunnissa rauhankin
aikana uurnastellut... Olipa yhyttänyt tämänkin ystävän täällä poikuus
vuosilla. Osasi se poika iltaset ja appeet makupaloiksi kärvennellä...
Eikä tämän touhun aikana montaa sanaa mainittu. Ääneti oltiin. Jos
jotakin lausuttiinkin, niin se sanottiin kuiskaillen. Koppelon kuvusta
lemahteli muheva mehu. Mettäksen rasvainen reisi kirisi tuohuksella.
Olihan tämä metsien asukas asetellut einettä säästöön. Oli sitä osa
killumassa kuusen kuivilla karahkoilla tiuhan rungon kupeella, toinen
osa kivikolon syvimmän jääkylmän hoilon perässä.

Ja kun iltanen nyt oli valmis ei hän kehotusta antanut, eikä toinen
sitä liioin odotellut. Luonto itse herätteli himot ja pani nälkäisen
suun syljeskelemään. Linnun kimppa toisensa jälkeen sitä siinä
puraistiin. Konstan aittakuiva kannikka jauhatteli ilman isompia
toimintoja. Syönti pantiin pikkuhiljaa alulle, mutta entäpikaa se
kapasi virmaan vauhtiin. Leukahampaat tekivät työtä niinkuin tekee
jämerin eto ihminen himon makiassa hurmossa. Puremattomat pihiset luut
viskattiin Mustille sivusilmäyksettä. Ja kun kaikki eteen asetettu
oli syöty, pyyhkäistiin parrat. Roimasti käytetty suola vaati hetken
perästä lähteelle menemään. Ryypättiin vettä, vaikka Musti olikin
etukäteen laidalta litkinyt ja janonsa sammuttanut.

— — —

Lepäsi yöuntansa luomakunta. Linnutkin kyyröttivät leposijoillansa
tiheikön oksilla. Toiset niistä noudattelivat kesällistä parvea ja
poikuetta. Sentähden asettuivat emän rinnalle riviin rassin päälle.
Toiset taasen olivat hakeneet parinsa ja kahden kylkikyljessä
kaipasivat likitysten lämmintä. Muutama oleili ypöyksinään huoletoinna
ja rauhaisana pää siiven alla... Pikkulinnut, tiainen ja peukaloinen
olivat alimmalla varvullansa. Viimeisinä ne myöhempään kuin toiset
illan askarrusta huushollasivat. Nekin asettuivat lopulta aloillensa,
kykertyivät vetäen päänsä höyhenien sisään haaveksien ennen iltaunta
hyönteisistä ja hyttysistä...

Mutta kodassa lieden luona jatkoi mies hiljaista, outoa, julmaa
kerrontaansa sanoin ja kuiskauksin. Pöyree oli aika, pöyreet siitä
myöskin maininnat ja mielikuvat. Aleksi kertoli kotitienovilta
tapahtumia... Hän kertoili sitä mitä Konsta ei ollut koskaan
kuullut, ei ajatellut, eikä uskonut. Manttaalipösöjen alhaisuudelle
ja raakuudelle ei hän tiennyt vertoja... Ja hän joka tuota kertoi
oli mies, jolla katsantokannat muinoin olivat olleet aivan
toisenlaiset. Eihän Aleksi ollut osallistunut veljeislyöntiin, tuimaan
sisällissotaan. Paljon muuksi kuin herrain häntyriksi ei häntä ennen
tiennyt. Vaan kokemus oli hänelle tuonut toista tullessansa. Hän nyt
istui tuossa himmeällä hiilustalla paossa valkoista vainolaista.

Konsta kuunteli lausumatta mitään. Syltäisen kuusen ikityvellä nojui,
vaan ei saanut unta. Ja kun kerronnan välit pitenivät väsymykseen,
himmeni hiilustakin. Varjot mustenivat, valopiiri pieneni, kertojan
kieli alkoi sammaltaa ja lopulta hän nukahti. Pää kallistui pehmeälle
karhunsammaleiselle mättäälle. Tämän pani Konsta merkille, ei unisena,
vaan virkeänä. Hän kuunteli vielä kauan luomakunnan tunnun tauontaa...
Syvältä hänen sielustansa kohoilivat kaihon kaukaiset surusoinnut.
Sammuneet sävelet, ammoin jo vaimenneet kumpusivat uudelleen
kuuluville. Kenties esi-isäin aikainen ajatus ilmestyi hänelle
perintönä muinaisuudesta. Kenties Kalevan kankahilla tästä kerran ajeli
ja tässä yöpyi samoin jahdattuina ja sisäisesti surmattuna inehmo.
Kenties oli monikin kaukaisuudessa käyty kova kamppaus tapahtunut
tässä eräjärven partahilla. Kenellä elon etsintä on kalsean kalvan
kärjessä, sillä myöskin kärsintä myötä... Mutta kohtasi kovaosaistakin
toisinaan onni. Riista osui ripaan, otus etehen asettui. Kas silloin
oli kodassa iloinen iltapuhde, kasku kalevainen kerrottiin ja kannelkin
kenties soinnahteli. Vaan silloin olikin toinen aika kuin nyt. Henki
suuri hallitsi silloin maita ja kansan mieltä. Uhritulten ympärillä,
lietten hehkuisten luona luettiin taunoiset taiat... Maatuneet, ammoin
unehtuneet ja multihin menneet herätettiin ilmoille. Manattiin henget
esille. Ikeettömän heimon itkua ei konsaan kuultu. Jos suruista
kudottua ongelmaa luonnonlapsi joskus liensi, niin se oli ratkontaa
miettehien ja maineen miesten.

Rakkaus, syvä rakkaus ja sokea viha raivosivat tällä kertaa.

Tätä kansaa raiskasivat nyt upporikkaat hurmon hurtat. Vääryyden
ja ihmisyyden pilkantekijät seoksen sotkivat. Rienaus tallasi
ylemmyyden ja jalouden lokaan... Kamasaksain kätyrit ja palkkasakki
lahtasivat työläiskansaa. Verileijonan liput liehuivat. Orjaikeen
kirokangas hulmahteli. Isäin kamaralla metsästettiin vapaata miestä.
Varjaagirosvot toivat tänne salavuoteuden ja saastaisen sikiön
raatajakansan keskuuteen. Nimi porvari ja kapitaali kantaa tuon inhon
aina myötä. Yhteisaarteet ovat nyt yksityisten anastamina. Mahtuisiko
maan ja taivaan välille toista ja suurempaa konnaa? Kansani, onko
lietesi luona konsaan yöpynyt moista hurmanhurttaa joka kaiken saaliin
ryösti?... Eipä ole hämärillä historian mailla tällaista julmista
julmimpaa tekoa kohdallesi koskettanut kuin verikevään viestin kuulu
kairaan sana... Kuinka mustana juopana katkaisee rikos kaiken, rikos
mittaamatoin!...

Kuluu aika.

Nousee päivä... Oikeus käy uuteen taukoamattomaan taisteluun. Polvi
työn ja toimen sekä vastaisuuden kohoo... Vapaa mies käy taasen
astuntaan. Voimia varttuu. Jouset ja entistä ehommat lintupyssyt
tulevat taasen esille... kunhan tietoisuuden tuliroihut loimuavat...
Kas työn Suomi silloin on suuri ja vapaa! Yhteinen Sampo jauhaa taasen
kansalle... Runous ja kanteloiden taitoniekat astuvat taasen esille
ja Väinön lapset palaavat kaukomailta... On silloin kevät!... Sulaa
pohjolasta jää. Paisuvat silloin virrat ja ihmisrinnat. Laine laulaa
loiskien tuhatjärvillä:

Suomi on vapaa!...

Suomi on vapaa!...

— — —

Molemmat olivat nukkuneet ihanaan uneen.




36.

VERIENKELIT.

Valkeat julmurit vartioivat onnettomien elämäntietä, sillä Kiiskilän
kulmalta kuului kauheita... Sana sanalta saapui sellaista, joka sai
"suojelijat" liikkeelle. Rajavuorella sanottiin punaisten hallitsevan
Hiidenkorpea ja Hallasuota... Kuka nyt olisi uskonut, että vasta
puoli vuotta jälkeenpäin punikit kummittelevat. Johan nyt haudatutkin
unholaan uskottiin jäävän. Johan nyt jokaisen työläisen piti tuntea
ja tulla järkiinsä ja jättää inhoittavien ryssien aate ja sen kanssa
seurustelu. Pitihän nyt toki kansallisen velvollisuudentunnon sentään
päästä voitolle ja oikeuksiin työläisissäkin. Tottakai heidän
suomalaisina sentään täytyi tunnustaa tää maa omakseen ja rakkauden
siteillä tähän yhdistyä. Vai eivätkö he ollenkaan kunnioita esi-isäin
aatteita?!... Eivätkö he omista sitä, mitä menneet polvet olivat
meille rakentaneet perinnöksi? Kuinka voipi olla mahdollista, että
saman kansan lapsissa on juudaksia, jotka karkeasti sysäävät luotaan
kaiken sen, mikä toisille on kauneinta ja ihaninta?... Isänmaa!... Oi
mikä kaiku!... Mikä sointu ja mahtavuus!... Mikä rakkaus ja jumalainen
tuntu? Eikö olisi kaunista elää yhdessä kauniin kodin kurkihirren alla?
Eikö uskollisuus ja kuuliaisuus ole kutsuna kultaisena kaikille? Eikö
se lepyttäisi kaunan ja katkeruuden? Mutta ei! Punikki on punikki...
Ajappas järkeä sen sarvien väliin.

— — —

Pappilan agronomi ja Leppälahden halkopotressikka panivat nyt
parastaan. Jahti tuima ja tulinen panna toimeen piti... Kesän kiireet,
elonkorjuun aika huusivat kyllä vastaan, mutta suuriäänisimpänä kaikui
isänmaan apu ja hätä. Ja suojelija kuin suojelija, astu esiin, lähde
liikkeelle koska kutsun kuulet. Toista se on taistelu tämän maan ja
kansan puolesta, kuin ravistuneen jyvätähkän peltoon tiputtaminen.
Eihän mitenkään voinut sietää, että tuholainen kykkii vainioaidan
takana... Eipä suinkaan! Ajamaan sitä, hiivatissa, on sääret
suorittava. Nujuun lujaan ja lyömiseen annettiin lähtökäsky.

— — —

Vain pieniä kierroksia tekivät Ohrakasken Aleksi ja Konsta.

Enimmät ajat pysyttelivät aloillaan. Karjalokurkun takalistolla
vetäytyivät yhä syrjäisemmille ja salaisemmille metsästysmaille.

Juontuipa sitten Konstalle kutsumus mieleen. Miksi ei ollut ottanut
elukkaa mukaan. Olisikohan kenties! oman karjan voinut tänne hyvinkin
kuskata. Olisi niissä elämisen apua hetkiseksi kahdelle miehelle
ollut... Siinä mielessä sitä miehet päivän parin kuluttua hiiviskelivät
Kiiskilän ilmoille... Mutta kuinkas kävikään? Vainolaisen ketju
kiersi auttamattomasti eräänä iltana lymypaikan. Metsäveikkojen
jänöpaistipuuha pysähtyi.

Mikäpäs siinä auttoi. Kaikki pakoyritykset olivat turlat.

Taistelu kymmentä ojettua asetta vastaan on urhoista urhoisimmallekin
turhuus.

Kuoleman tahtoivat tuomitsematta, tutkimatta panna oimeen. Sitä varten
kiskaistiin männynoksain alle hirttonuorat. Kielto ankara, ehdoton,
saapui silloin kylästä. Kiinni saatuja tahdottiin tutkinnoille. Tämä
muutos toi hetkellisen helpoituksen.

— — —

Muutamia päiviä myöhemmin olivat Konsta ja Aleksi asetetut
vankileirille. Vaarallisimpain karsinassa heitä nyt kiusattiin.
Tutkimusten tulokset eivät olleet tiedossa. Tuomio lankesi.
Toimeenpanopäivät avautui huomenna.

Paljon olivat nämä miehet nähneet.

Kuolema puhutteli heitä suoraan suusta suuhun. Luiset kasvot kertoivat
tapahtumia. Elämä oli ilkeätä unta... Vangit horjuivat nälässä. Huulet
liikkuivat ohuina lakkaamatta. Ne kuiskivat sanoja, kuulumattomia
ajatuksia. Kuolemantapaukset vaivasivat vastasaapuneita, mikä seikka ei
enää liikuttanut talossa ennen olleita ollenkaan.

Kello kymmenen aikaan illalla päästettiin heiltä nilkkaraudat irti
ja heidät työnnettiin molemmat kuolemankoppiin, joka oli pihamaan
seinustalla. Muut vaikenivat, sillä ne tiesivät tämän olevan lähtöä.
Saapuivathan yöllä noutajat...

Tämä oli kamala aavistus. Kylmä hiki virtaili kumnankin ohimoilta.
Hetket hupenivat hitaasti. Vartijain jokainen askel sorahti hietaan ja
leikkasi sairasta sydäntä.

Puolenyön jälkeen saapuivat teloittajat.

Kopin ovi avattiin. Pihalla liikuskeli nauravia miehiä. Ilakoiminen
ja kuiva kakaktus kuului kuin perkeleen kurkusta. Ihmisen nauru tässä
hornassa huimasi päätä. Hiukset nousivat pystyyn siitä julkeudesta jota
lausuttiin... Pihan perältä astui esiin onnettomia uhreja. Komentosanat
kajahtelivat korkeissa kiviseinissä. Konstankin kopin ovi avattiin
munalukosta. Se oli entinen vankilan kanala. Avaajan huutoa tuli heti
noudattaa. Tavallisesti tulivat vangit heti ilman enempiä käskyjä
kopista.

Molemmat onnettomat seisoivat seinustalla tiuhan piikkilanka-aidan
vierellä. Tässä jalan alla tuntui olevan lastukasa. Sen olivat he
molemmat jo päivällä panneet merkille. Hälinän aikana ja uusien
matkamiesten ulosottamisessa viipyi telottajien huomio muualla.
Konsta kaapaisi rohkeasti lastuja aidan alta, nosti voimiensa takaa
langan ylös. Aleksi oli valmis matelemaan alitse. Tämä tapahtui
silmänräpäyksessä toisten takana. Mutta kun toisen oli vuoro lankaa
kannattaa, eivät hänen hermonsa kestäneet. Suin päin painoi pimeyteen.

Ulkona huomasivat vartijat pakenijan ja alottivat ammunnan. Tämä
kiihotti pihalla jokaista. Avoimesta ovesta karahti valmiina oleva
ratsu pakenijan perään. Yhden miehen kautta puhkesi sota. Juopuneet
murhaajat saivat himollensa vauhtia.

Huudon ja elämän keskellä ei Konsta ymmärtänyt eikä muistanut mitä
sitten tapahtui. Häntä iskettiin päähän. Nyt liikkui ajatus kuin
ilmassa. Puhe ja hälinä kuului kaukaa hänen korvissansa. Se loittoni
yhä. Pistoolit paukkuivat. Tulet leimahtelivat puolipimeässä elokuun
yössä... Olihan linnan pihalle saapunut kolme naarasleijonaa, jotka
aseet käsissä metsästelivät häkissä kiusattuja punikkeja. Mutta miesten
hohonauru rähähteli juopuneiden kirouksien keralla.

Valkoinen verienkeli ajeerasi naisen haamussa.

— — —

Kun Konsta tuli tajuihinsa painoi päätä lyijyn raskas taakka. Mikään
jäsen ei liikahtanut. Vihreät lehdet liikkuivat. Lepikko kohosi
ympärillä. Aamupäivän aurinko paistoi... Linnut lauloivat... Taivas
siintyi syvänä ja sinisenä... Sitten se hämärtyi taasen... Muta vaippa
vetäytyi kaiken ylle.




37.

KAHDEN MATKA.

Aisakki teki päätöksen.

Hänen tuli kiireemmiten poistua paikkakunnalta ennen talven tuloa...
Valkoisten alinomainen vaino uhkasi tarkkaakin miestä. Henkiset ja
ruumiilliset voimat kuluivat, sentähden tuli hänen hyvästellä Hennaa ja
totisesti poisua kiitollisena ja koskemattomana. Saunalahden seutu ja
salmis-salmi olivat hänet kätkeneet aikansa.

Määrätty lähtöpäivä läheni.

Apinaihminen ajatteli muuttaa muotoansa. Parta tuli saada poikki.
Hän oli sitä aijemmin yrittänyt katkoa lasinpalasella, minkä
rannikon sannasta löysi. Ruskean olutpullon vinottainen viillos
kykeni leikkaamaan, jos vain jaksoi kärsiä. Mutta tämä kysyi kamalia
ponnisteluja. Äänekäs vaikeroiminen olisi saattanut lähimailla
sattumalta olleet höristämään korviansa. Ajan kanssa, yksi karva
kerrallaan jyrsien jatkuu työ hitaasti.

Tässä parran katkaisemispuuhassa viertyi jo kolmatta päivää, eikä
vieläkään ollut enempää kuin puolet poskea ylhäältä ajettu. Kaikesta
päättäen tuli yritys ottamaan kahden viikon ajan, ehkä enemmänkin,
sillä leukaparta oli tuntuvasti paksumpaa ja pani vastaan. Sitäpaitsi
tuli "veistä" hijoa. Se tapahtui siten, että lasin syrjää lohkotiin
taitavasti. Tuliterältä katkesi välkkyyn muutaman karvan. Loppujen
lopuksi ei työstä täten näyttänyt tulevan mitään. Ajeltu ala vuosi
verta ja siihen viilletyt pitkät haavat kirvelivät... Mutta koska
ihmisten ilmoillekaan ei sopinut mokomana kerpoleukana mennä, täytyi
keksiä jotakin. Täytyi edes puoliarshinaista partaa lyhentää.

Kauan mietittyänsä hän keksi eräänä yönä keinon, jota päätti aamun
valjetessa heti yrittää. Aisakki etsi läheltä mustat piikiven palaset,
istui tarkkaan ja hikiseen työhön. Hän asetti särmikkään kiven kulmia
vastakkain ja naputti käsikaupalla. Ja ennenkuin ilta ehti, oli
musta kerpo miehen leuasta hävinnyt. Nyt siinä tosin törötti vielä
tuumanmittainen käryävä kannikko, mutta tämäkin oli sentään paljon
siistimpi entistänsä.

Ja kun Henna eräänä päivänä saapui tapaamispaikalle, hämmästyi tämä
suunniltaan. Niin tavattomasti oli erakko muuttunut. Kaiken ikävän
asian keskellä ei tämä lopuksi voinut olla nauramatta, lupasipa tuoda
sakset kanniston tasaamiseksi.

Jo koko kesän oli Henna hautonut ajatusta palata takaisin Amerikaan.
Michigan kummitteli alinomaa hänen mielessänsä. Miten monta
kertaa olikaan hän yltynyt itkemään ja kaipaamaan vanhempiansa ja
Watersmeetiä. Olipa hän yrittänyt virkamiehiltä passejakin poistuakseen
maasta, mutta kaikki yritykset raukesivat tyhjiin. Eilen saapui hänen
lopullisen toivonsa romahdus siitä, sillä vallesmanni ilmotti jyrkästi
poismuuttamiskiellon, epäsi passit "kaikilta maan kansalaisilta."

Tätä surusanomaa oli hän saapunut tuomaan ainoalle uskotullensa
metsään. Nyt oli Aisakkakin vuorostaan korviansa myöden säikähtynyt,
koska Henna kaikin mokomin halusi heti mukaan Venäjälle.

Hetken mietittyänsä ei mies tähän anomukseen vastannut sitä eikä tätä.
Monien vaarojen ja vastuksien eteen astumista vain mietti. Kuinka voipi
heikko nainen kestää yönsä taivasalla, rankkasateessa ja vilussa, mihin
tässä oli opittu ja vastaisuudessa vieläkin enemmän antauduttava? Mutta
huomautuksistakaan tähän suuntaan ei Henna halunnut kuulla. Sanoi
jaksavansa... kärsivänsä. Eikä siinä auttanut muu kuin painua yhdessä
matkaan.

— — —

Aluksi tuntui öillä tiettömässä metsässä jalan kulkien matkan teko
hankalalta.

Teitä kun tuli visusti karttaa, sekausi pilvisinä päivinä suunta.
Toisinaan, milloin itään oli aikomus, astuivatkin kohti länttä.
Etelä-Suomeen mennä ei ollut kysymyskään. Pohjoinen pikemmin saattoi
olla lupaava. Sinne sitä pyrkiä piti. Rajavartion valppaus Karjalan
kannaksella oli Aisakille kyllin tiedossa. Olipa vielä toinenkin syy,
mikä veti miestä pohjolaan. Hänen mieleensä muistui monien kuluneiden
ja kaukaisien vuosien takaa eräs himmeä ajatus. Se kaihoili sieltä
Amerikan ajoilta asti. Se oli seuraavanlainen:

Superiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki
rautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan
varrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi
sellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki
tullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven
ympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla
maatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan
kuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt
tiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut,
montako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista
Ouluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja
montako patteria "pellonvoidetta" muhi Kaulan kaikilla vainioilla.
Myöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten
solakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö;
miten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen
kumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä
asua... Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin
paras kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka
kymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita
ja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt.
Niin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa,
kynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin
sanotaankin sanoneen: "Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista
Rooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon..." Niin oli
Kaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut... Tämä
mennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.

Kaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa... Sentähden
johtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki
koskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä
neuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut
pilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat
vastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa
kallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen
ja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja
viskyä.

— — —

Ja kun aika joutui niin tie lyheni.

Eräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon
kartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan
ihan perättömiä... Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa
jymyseinäinen pirttirakennus.

Ennakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan
suunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli
vedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin
aimo erämaan linna.

No entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään
proletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas,
eikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen
vieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla
hän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin
kuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, "ettei hän ole
mikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat."

Maitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän
jutusteli:

— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen
rinnalla... Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat
sääriänne!... Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret
kaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin
kissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies "rokasta" kiinni
tarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin
päästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti...

Tähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille
kaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat
Aisakki ja Henna huolista huuahtaa... Hetkessä hengittivät he hieman
vapaammin.

Ruokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:

— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme... Meitä toiset kenties
eivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut.
Ahdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus...

Kaulan isäntä katkaisi:

— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se
tahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset,
ulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m.
sullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä... Voisiko
sitä sanoa Kalevan kansaksi?... Kyllä se voisi Väinön heimoa olla,
mutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella...

Kun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli
lakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin
eri sängyistä toisillensa...

— — —

Muutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa
pulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.

Ajaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen...




38.

RAATARI JA RUNTTE.

Se käsinväännettävä rullasukkula-ompelukone, joka oli syksyseltään
Paakkolan peräkamarin pöydällä, sai nyt seistä ja ruostua... Sodan
aikana se eniät sarkapakat kokoon kuroi. Pussihuosujen aika oli silloin
tulinen ja tärkki. Mutta sittemmin oli mestari sen viran heittänyt
hiiteen... Ilman kiusallista ompelutyötäkin eleli raatari. Eikä se
virka koskaan niin kaksinen ja kehuttava ollutkaan. Eläminen neulan
reijästä on samaa kuin inua mahon mullin poikimista. Toisinaan oli
silitysrauta kuuma, silloin oli einettä ja apetta pöydällä. Mutta
milloin liesi jäähtyi, jäähtyi puuropatakin... Muutoinkin eleli hän
paljonkin huokeammasti. Kaikenlaista keinoa ja kaikenlaista serpaa
saattoi sota-aikana kerääntyä, kun el kädet taskussa kulkenut.
Talolliset erittäinkin höyssähtelivät. Ja miten mukavia emännät sentään
aina olivatkaan olleet. Ja paljonkos tämä yksinäinen leskipoikamies
sitten sujutti. Vaikka kyllä sitä yhteenkin suuhun omaisuutta uppoaa,
jos on upotakseen. Saattaa sitä mennä, jos on mennäkseen. Raatari tiesi
miten monen isäntämiehen kurkkuun ovat uineet kokonaiset puulaakien
perämetsät. Niin ovat huilanneet alas, etteivät oksat edes kurkkua
raapineet... Ja suoraan puhuen olivat mestarin menot sitä mukaa
etukulossa, että harva se talo, jossa hänelle ei mahastaan kiinni
olisi oltu... Oli sitä Paakkulastakin saatavaa, herra tiesi kuinka
monilta vuosilta. Ja siksi se kone olikin etsittävä pois, mikä sinne
neulomusretkillä syksyn suussa oli jäänyt.

Tätä konetta sitä raatari hakemassa olikin.

Tehden talosta poislähtöä istui hän jo Runtten rattahilla...
Juontuivatpa silloin muistiin ne juhlalliset sotapuheet, joita yön
aikaan pappilan agronomi vastavietetyissä iltahuveissa puhui. Oikein
se nostatti uudestaan mieltä. Väkisinkin pani kertaamaan kuulemansa
puhujan voimasanat:

Saksa on mahtava!... Saksa on suuri!

Saksassa Suomen suuren on muuri!

— — —

Saksa voittaa... Saksa kaataa!...

Kalevan karjut sodasta palaa...

— — —

Mestari väänsi tahallaan sanan "sankarit" karjuiksi, koska se hänen
mielestään oli mojuvampi ja runomittaan sukevampi sana... Edelleen
lausuili hän Kalevaisista kankahista ja kunnahista. Hänen pontevat
sanansa kaikuiat todellakin kuivan kankaan välkyssä männistössä. Ja
kun rattaat lotisivat rasvatussa akselissaan kuoppaisella tiellä eteni
ajaja läpi metsän. Tämä hänen sanojensa pontevuus ja paatostaminen
nostatti miehessä isien tunnelman... Ryhtinsä ylevyyttä asetellessaan
siinä vilposkäryillä istuessaan tahtoi hän sekä sanoin että elein olla
yhtäläinen kuin agronomikin. Hän paisutti ääntään ja muisteli samoja
lauseita.

— Ystävät nyt isänmaalle saapuu!... Saksalaiset nousseet
Suomessa maihin... Viisikymmentä sotalaivaa akkuroipi Hangossa.
Viisitoistatuhatta teräskypärää keikkuu kulttuurin ja kunniamme
puolesta... Oi von der Goltz!... Oi sinä huhtikuun kolmas päivä! Oi
te baijerilaiset!... Terve Tillyn päiviltä, terve! Stålhandsken ja
Hakkapelitan nimi on teille tuttu. Iskimmehän etelässä nekin ammoin.
Iskimme Kustaan suuren ja jumalan puolesta. Pohjolan leijona polki
ylpeän isänmaanne anekauppiaat. Ja kussa kulkikaan suomalainen
keihäsmies kirveineen, siellä matala valakka ja tamma kavioita iski.
Kuolemata kintereillä kuskasivat...

Sinäkin Runtte, puheli raatari hevoselleen, sinäkin Runtte olet sukua
sotaista ja suurta, olet suomalaista! Sinä kolmikymmenvuotisen sodan
sotaorhien polvesta olet lähtenyt ja varsoista viskattu... Ei sinussa
ole ryssän rotua lyhkäistä... Jaa'ah, ryssän et ole hajua, et hanketta.
Me olemme suomalaista sukua ja juurta!

Agronomin paatostamaa juhlapuhetta tapaillen hän jatkoi:

— Saksassa sivistys suuri! Kulttuuri kuulu!... Saksa on rautaa!...
Saksa on rautaa!... Mikäs oli suurempi? Mikä oikeutetumpi? Mikä
ylväämpi? Mikä isänmaallisempi?... Mikä oli onnellisempi Suomen
valkoista ritaria?... Veli veljeä auttaa. Herra herran puolesta
käy. Puolustaahan meitä Saksa... Rautainen Saksa! (Omiaan lisäten):
Ylimystö Suomessa hihkui ja hurras, penikat piirti sanoja santaan:
Saksa on rautaa! Saksa on rautaa!... Saksalaista kuka ylväämpi
oisi, jääkärin mainetta mahtavampi? Käsillä heitä kannetaan. Heille
hurrataan, lauletaan. Heille ulvotaan, imarrellaan, kuiskutellaan,
kutkutellaan, raaputellaan, maanitellaan ja nuoleskellaan... Lipettiä
lasketaan. Ah, palturia ja pötyä... Liköörija konjakkilekkerit,
punssit ja sampanjat... Salakätköistä kaikki tyyni esiin vain... Entäs
kilkkavat ja kalliit kuparit. Aina pässin kaulakulkusesta kahvipannuun,
ovenriparenkaasta kirkonkelloon, kolmen komppanian kattilaan ja
ruutisarveen saakka kootaan nyt Suomesta ryönä. Kokoutuuhan siinä
saalista, sukeutuu ihan summittain kuin ennen Perman ja Aunuksen
kalmistoryöstöillä. Kamaa siirretään laivanlastittain Saksaan. Eikä
ihme, sillä olivathan nämä pesorkaajat samoja kamasaksoja, samoja
viikinkejä, sukupuuttoon kuolemattomia merirosvoja. Heidän äpäränsä
ovat tänne muniutuneet. Olihan rikos ja huoruus hautunut poikaan. Ja
tästä itiöstä kekistyi kansan piiskuri, kotimainen konna. Veti veri
muinaisen sivistyksen aateluuteen, jalosukuisuuteen. Ja tapahtui että
kodin pyhyys poljettiin. Herrasperheen kunnia, äidin ja tyttären
kainous riisuttiin. Ruhrik ja Romanov sukujen malliin aviovuoteet
annettiin upseereille. Leijonalippu-roturoikan muinaiset vastalahjat
avattiin "peräkamariin" saakka. Suomen porvarin kodissa avautuivat
vuodekamareiden ovet avuntuojille... Hengen, miekan ja lihan kylvö toi
tarkotuksella tullessaan uutta virikettä veijareille. Potivathan Suomen
jalosukuiset verenheikkoutta ja pääluvun pienuutta... Lupa oli mässätä,
lupa rienastella, hummata ja huolia.

Yksinäinen ajelija muisteli ja teki omia kummallisia johtopäätelmiänsä.
Kerran oli hän Kiiskilän Konstan kuullut kovalla äänellä lukeneen
lehteä Kekäleojan pihalla. Se oli ollut erittäin mieleenpainuva juotti.
Sanomalehdessä seisoi jotenkin tähän tapaan:

"Siveelliset siteet ovat porvaristolla häilyväiset. Entinen
jalosukuisuus kilpailee sotarosvojen häikäilemättömyyden kanssa.
Aijemmin rehdiksi tunnettu, monikin vakaa isäntämies saattoi
muuttua tylyksi, jopa kokonaan kavalaksikin ihmiseksi työläisiä
kohtaan. Lupaukset ovat tulleet pettäviksi, kohtaukset ja puhuttelut
ärtyisiksi." Ja niin totisesti se onkin. Ryssiltä peritty suunnatoin
sotasaalis kiehtoi raatokärpäset kimppuunsa. Kapitalisteilta kansalle
palautettu omaisuus joutui punakaartin haltuun, mutta häviön tultua
lankesi valkoisille. Ja kun sitten metelin tauottua puhkesi halu
jonkinlaiseen inventeeraukseen, varastojen valtiolle ottamiseen,
huomattiinkin pesorkkaajien hummanneen tuntemattomat määrät omaisuutta.
Mutta valtion hallussa eivät sotasaaliit olleet ollenkaan paremmassa
tallessa. Salakähmäisyys ja kähvellykset astuivat päiväjärjestykseen.
Jos valko-ryssät totisesti ennen ryöväsivät punaisten aikana ja
lahtarit valkoisen valloituksen jälkeen avustivat kamasaksain ja
merirosvojen apuna kansallisrikkauksien pesorkkaamista ja siinä olivat
yksityisien omaisuuksien imemisessä ajeeranneet, niin nyt, nyt se vasta
nousi huikea hivutus.

Raatari myönteli itselleen: Hanttapulien sakki se parhaillaan hamuaa
julki ja salaa. Ei pysty lain kirjain kulasseihin. Asetakki ja
pussihousut riittää. Heillä kun on univormu ja terästä suolilla, niin
äläpäs mene lähelle, tahi kynnet rävähtää. Katsele vain kauniisti siinä
sivulla, katsele kuinka pala painuu pedon kurkkuun toinen toistaan
suurempana. Kyllä luulisi jo Paakkulan rusthollarinkin näkevän mistä
sitä isänmaata leikataan... Ja mitämaks, jos tässä taasen punikiksi
mielipiteensä muuttaisi ja ajattelisi Rajavaaran tapaan näin: Jospa
pakanat puliveivaavat. Jospa nuljuttavat selvään silmään keskellä
päivää niin kauan että tässä jääpi isänmaasta ruoto rukkaseen. Ja
entäs nämä sota-ajan nousukkaat sitten? Äkkilihavat änkyrät ja
lököpöksyt, mahakkaat rahtyärit! Miehet, joita sattuma on siunannut
tuhatkertaisesti ovat sikamaisuudella markat miljooniksi muuttaneet.
Tunturimaisilla mahoilla luhmastelijat, hamlaaminen on kaiken kesää
käynyt isänmaan kavaltajien takaa-ajon kanssa. Työläiset ja punikit
lymyilevät erämaissa. Musta kuolema ja murhavimma vinkuu nurkissa.
Aloite maassa ja taivaissa on vain valkoisilla. Ylpeys, intohimot ja
irstaisuus ovat ihmisruokana. Myötään mennyt aika ja vastaisuus kuiskii
ja suhisee siivekkäistä valkoisista. Surut ja murehet maailmasta
astukoon kerrankin ikimuistoisaa aikaa.

Raatari syventyi äänettömäksi. Hän muisti Mikon-Rinteen lukukinkerien
ruutuja. Silloin sitä Huikurin keisarin (Huikurin talo Kuorevedellä,
jossa 1850 vaiheilla isäntää kutsuttiin "keisariksi.") huikeasta
juomingista oli kansa kertonut. Tästä johtui ajatus itsepintaiseen
huutoon, joka kerskui Suomen kuninkaasta. Herrat hihkuivat:
"Hallitsija sitä omasta takaa pitää säätämän! Meneväthän päätökset
päin istumapattereita, jos niitä kaksisataa ammattihaukkujaa siehtoo
ja seuloo. Valtiopäiviä ei tarvita. Kansalta ovat vain päiväpalkkoja
kynimässä ja nylkemässä vuosikaupalla. Velhot siellä suutaan ruukaavat.
Jos yksi on hyvä, on toinen kahta parempi. Monta kertaa hyväkin
asia sorvautuu pirunkaulalle. Kitaläpiurheilijat pieksävät kieltä.
Sosialistienkin suusta tulee jo mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä.
Kilpahaukuntaa se on kuin koirain kirkonmenossa..."

Juurakkoniemi kuvitteli huvikseen edessään olevan kaksi sataa
koiraa. Koirista olivat toiset rotukoiria, toiset pystykorvia
sydänmaan lintupiskejä. Oravakoirat olivat kipparahäntäisiä, korvesta
tulleita luimistelijoita. Mutta annappas olla, ei sitä karvaan ole
katsomista. Sisua sitä löytyy. Tuokin valkoinen massatehtaan patruunan
aristokraatti Mänttästä, joka käpälät kankeina kävelee köyhää
ihmistäkin vastaan, saatikka sitten toista koiraa, jonka kanssa ei
kävele saman tolpan juureen, ei nosta käpälää eikä haista. Ja sitten
jos ne vuoron perään haukkuisivat...

Ei, mutta kuinkas se asia oikein menikään keisarista koiriin. Se
oli kysymyksessä näet se Suomen monarkia, se yksinvalta. Se on niin
että kun yksi mies sanoo että asia on niin, niin se sitten onkin.
Ja jos yksi mies sanoisi että asia ei ole niin, niin se ei sitten
saisi olla niin. Ja koko kansa tottelisi mitä hän sanoisi. Monet
turhat juonittelut ja asian haaskaus säästyisi. Valtiokin vapautuisi
maksamasta mokomia lainlaatijain palkkoja. Ja elämä kulkisi paljonkin
vähemmällä funtieraamisella. Ja mitäs sen kansan sitten tarvitsee
tietää? Ei muuta kuin tee työtä, syö ja makaa, ole rauhassa, äläkä
vimmastele... "Jalosukuisuus ja ritarius heräisi uudestaan henkiin"
oli Paakkulan rusthollari sanonut. Nykyaikaisuus onkin yksitoikkoista,
äärettömän tyhmää ja riitaista. Puoluekinat ja kukkotappelut
kaikkialla. Jokainen kuluu kannollansa seisoessaan onteloksi ja
tyhjäksi kuin ontto puu... Mitäpäs siinä, kuningas vähintäin, ellei
keisari olla pitää. Komea sana se on _keisari_... Aikakirjat näyttävät
että Roomassa pitivät valtikkaa keisarit. Ja mitä loisteliaimmin siellä
jumalanpojan elinaikana jytästettiin. Koko maailman hollikangessa
huiteli sama jässi! Ja entäs Napoleon? Mikäs muu hän sitten oli ellei
keisari. Kansa vapisi vyyhtenä hänen varpaittensa alla. Ja mihin
maahan vain se huima mies viitsi sylkäistä, seurasi siitä ankara
prosessi. Ryssät!... Kukas näitä partajessikoita, aron virsujalkaisia
vantkoja olisi aisoittaa voinut, ellei keisari? Tuhannet miljoonat
ovat heidän edessänsä tomussa ryömineet. Keisarin sanahan se painoi,
tahi muutoin viuhuili solmuruoska ja pamppu. Hirttohirret könöttivät
tantereilla. Onnettomat ihmiskaritsat, jotka vain vastaan harasivat,
niin ne tuulessa kuivattiin. Vaivanpaikoissa kävi kitinä ja kätinä.
Päitä räätiköitiin ja vastaanpanijoista luhmittiin "lankunkantajia."
Piinapenkki ja pölkky seisoi kaikilla toreilla kansan kurina ja
kauhuna ylenaikaa... Keisaria huutavat herrat: "Se Suomelle pitää
saaman" ne sanovat. Saksa! Mikä olisikaan vaivainen Saksa ilman
keisaria? Ilman Wilhelmiä se olisi viheliäinen nurkka. Berlin olis
ranskalaisten frakkirakkarien, muotimampsellien perukki ja pitsitehdas.
Harjoittaisivat alushametriminausta neljännentoista Ludvigin malliin.
Keisari... mikä uljas nimi. Eipäs ihme että kukkoa sanotaan keisariksi.
Oikea vertauskuvallinen astunta ja liikenteet ovat sillä kuin
keisarilla. Turhaan eivät kuoreveteläiset vanhaa Kulkuria sanoneet
keisariksi, Kulkurin keisariksi.

— — —

Juurakkoniemi oli päässyt hevosineen ahteen päälle.

Hän ajoi alamäkeä varovasti, koska käsinväännettävä "ompelukone"
keijotti käyttämättömänä siinä hänen edessänsä... Jykevä männikkö ja
yksinäisyys irtautti aatokset lentoon. Mielikuvittelut kiipesivät sinne
minne ne parhaiten halasivat. Mietelmiänsä hän jatkoi tähän tapaan:
Huhu sittenkin kai päättyy jonnekin. Saksan Villen pojasta voi vääntyä
meille hallitsija... Ja kyllä se niin onkin. Maalaisrotuinen ei tule
kysymykseenkään. Sellaisia ei kannata ottaa laskuihin. Historian
taivalhan sen todistaa. Onko majesteetti milloinkaan innostunut
valkoruusuttareihin tahi pohjanneitoihin tässä maassa? Ei ole. Eikä
löydy tarkoitusta vastaavaa kantakirjaakaan. Kuninkaallisen veren
virtausta ei voida suomalaisen suonissa todistaa olevan, ellei nyt
oteta sattumoiksi tapahtuneita karhun ja hirven metsästysreissuja
huomioon. Niinä aikoina on kyllä kannetointa vakkaa alitse
irtoneulaisen kuusikon kannettu... Raatari mietiskeli lihallisia
asioita, oli erittäin hyvällä tuulella ja hurautti kuninkaallisen
kehtolaulun:

    Mälar järven rantoja ma sousin.
    Oi Mälar, Mälar, kätke minut oi!

Manskiven rokkomampselli ajeli raataria vastaan.

Tällä oli kyytihevonen, koska kierteli pitäjällä kevätkautena taasen
rokonistutushommissa. Hän oli juuri kääntymäisillään Kiiskilän kulman
tielle kun kuuli loilotuksen. Kyytipoika tunsi kaukaa Runtten ja
raatarimestarin. Tämäkin tunsi heidät. Mestari ihastui, sillä hän
ihaili erittäin mykevävatsaista rokkomampsellia. Monet kerrat oli hän
istunut hänen kanssansa aterioimassa Paakkulassa... Mampselli kuunteli
mielellään ja suvaitsi tuota höyliä, matlakkaa miestä. Mestarin
silmäniskut ja taputtelemiset veivät hänen suunsa siirapille. Silloin
kiertyivät räätälimestarin mieleen paratiisin kielletyt hedelmät.
Juurakkoniemi laskeusi vilposilta alas tervehtimään:

— Mikä mainio sattuma!...

— Mistä te sellaiseksi runolliseksi... Oikeenhan se mestari
aatelislauluja...

— Kuninkaasta nyt puhutaan, ajatellaan ja lauletaan.

— Mistä kuninkaasta?

— Suomen kuninkaasta...

— Suomen?...

— Suomen keisarista... piti sanoakseni.

— Ah!... Siitä saksalaisesta prinssistäkö?...

Raatari innostui: «

— Saksalainen keisari Suomessa on ennen kuulumatoin. Maailmata se
mullistelee... Tietääkö mampselli, että silloin on Rooma pohjolassa.
Augustus ja Rooma! Perikles ja Atena!... Aasia ja Aleksander! Ludvig
ja Versailles... Ajatelkaas meidän leijonata, jolla on rautainen
liittolainen. Ryssät silloin ruimitaan edemmäs omille aroille. Ja eikö
se ole historian laki, että niin tapahtuu? Vuosisatainen kehityksen
painopiste kulkee kiertävätä rataansa niinkuin sen Suottalan vaari
sanoi, joka koulut korkeat kävi, mutta jonka kirjat viina vei kaivoon.
Niin hän sanoi että Egypti, Assyyria, Babylonia, Kreikka ja Rooma,
Kartago ja Gallia, Anglosaksia ensin, sitten Skandinavia... Ja sitten...

— Suomi!...

— Ihan paikalle sanottu! Suomi!

— Sittenkö seuraa ryssä? Mutta eikös ryssän aika ole ollut ja mennyt?

— Saapi se minunkin puolestani, mutta en sitä tarkottanut.

Rokkomämpselli intti kiusalla:

— Mutta eikös se suomalainen kulttuuri juuri kohonnutkin Ruotsin
loistoaikoina ja yhdessäolossa ryssän kanssa?...

Tätä puhetta ei toinen tahtonut kuullakaan, vaan alkoi kuvitella uutta
ja mahtavaa hallitsijaa tähän tapaan:

— Ja sitten kun tämä uusi ponssari alkaa täällä katsella ympärilleen,
näkee hän oikeaan ja vasempaan, Skandinaviaan ja Kuolaan, Vienaan
ja Karjalaan, Aunuksen, Inkerin ja Arhanskelin aika on tullut ja
Itämeren pottutarhureitten. Kas nämä ne leijonamaata pulskistavat ja
paisuttavat... Onko mampselli koskaan lukenut sitä Tolstoin ennustusta,
jonka tämä ylen viisas ihminen näki hengen silmillänsä? Ihmiskunnan
tulevaisuuden ikkunasta hän tarkasteli ja sanoi: Suomessa nousee kerran
hallitus, joka on julmaan verenkarvaiseen petoon Bibliassa verrattava.
Tämä käy kamalasti perkkaamaan parrakkaita. Ottaa ja anastaa itselleen
koko kaalimaat. Eikä sipulin oraskeittoa syödä sen koommin tällä puolen
Tonavan. Kansat ja kaupungit hakataan maan suolaksi. Valloitetaan
Venäjä ja Muskoo. Potsottajat ajetaan Baktrian mäille, Kaspian taakse
karjapaimeniksi, tahi pannaan ankaraan orjantyöhön rakentamaan
suomalaista kulttuuria ja valtaa Väinön avartuvalle aholle. Ja eikä
sen erän perästä paitaa nähdä pöksyjen päällä... Sarkatakki ja lapikas
liituaa tien suomensukuisille. Syrjäänien orvoille antaa kerrankin oman
osansa. Oman kansan perintöosan...

Rokkomampselli kuunteli ja katseli hämmästyksellä tätä tiellä
tapahtunutta esitelmää. Hän ihmetteli sen lennokkuutta ja
kostikkaisuutta. Hän katsoi pitkään raatarin arvokasta olemusta, jossa
saattaa olla tämänkaltainen historian tuntemus. Jopa hänkin huudahti
enemmän toiveessa kuin täytenä totena:

— Tosiaankin!... Kuinka huimaava ajatus! Jospa se puoliksikin
toteutuisi... Ja kuka onkaan tämän oivallisen ohjelman laatinut?

— Jaa!... Varjaagien veriheimoa on sen täytynyt olla! Siinä se on
yhtäkaikki aate. Sen korkeus raapii vanhan taivaan sinistä lakeutta.
Siinä on ei enempää eikä vähempää kuin suur-Suomen levereeraus. Siinä
on "läämäältään pohja" yhtä tarkasti kuin Mustanniemen Akustin saunan
perustuksella Muhujärven rantamalla.

[Mustanniemen Akustin älykkäisyys oli aikanaan huudossa kautta
lähipitäjäin. Kauaksi kuultu mies mestaroitsi puusta ja raudasta mitä
maan kyntäjä kulloinkin tarvitsi. Rakensi myllyt monet, rusnaili
rattaat ja separaattorit. Ratkaisi vastoinkäymiset sellaiset, joista
muut miehet saivat olla syrjässä. Töllinsä sijaitsi Muhujärven
kivikkoniemessä kaukana Hämeen takamaassa. Henki oli sanonut hänelle:
Rakenna saunasi perustus ja pohja kymmentä syltä syvälle aaltojen
alle ja sinä olet perivä ajallisen onnen ja autuuden. Akusti rakensi,
perkoi ja pöyhi kiviravit ja rauniot pelloksi. Kivikasat kuletti ja
käänteli niemen nokalle, minkä äkkijyrkästä huilasi kymmensyliseen
selkäveden pohjattomuuteen. Ajan kanssa edistyi työ. Pelloista kuokitut
kivet kohousivat vuosissa pinnan peitoksi. Saunan perustus valmistui
suunnitelman mukaisesti. Kylpy rakentui uutena ja uhkeana aaltojen
päälle. Ja kansa tietää, että ajallinen onni asettui tähän tölliin.
Akusti oli rakentanut hikihelmien ikuisen muistomerkin itsestänsä.
Aherrus ja orjantyö uppoamattomana kurkoittuu ylös ilmoille ulapan
ylle. Se nousee yhtä onsiokkaana kuin egyptiläisten pyramiidit Afrikan
hiekasta. Mustanniemen Akusti elää.]

— Kyllä, kyllä. Silloin se kansallinen sauna lämpiää leviämmästi.
Aina itäisille aroille asti leviää sen suloinen tuoksu ja tuntu...
Suur-Suomen vasta huiskuu kaikilla lauteilla ja kaikissa karsinoissa.
Ja raitilla lauletahan poikaan nuatilla. Kuppihela hiljallensa huiskuu
tasaisessa tahdissa. Kaikkien kansain silmät vartioitsevat meitä. Kyllä
se kolmimiljoonainenkin kansa, vanha Suomen suku, mantsujen malliin,
voipi vuorostaan vallan maanpiirin tällä tanhuulla ottaa. Oikeastaan
liian paljon on annettu naapurin leventyä ja lemuta. Liian paljon on
nuuskattu ryssäläistä jumalan suurusta... Minä en epäile ollenkaan,
etteikö kerta koita aika, että tuhannet ja miljoonat matelevat
jalkaimme juuressa. Kyllä ne vielä lahjuksia mailta kaukaisilta tuovat.
Tyrkyttämällä tyrkyttävät kalliit mattonsa ja kultansa kuninkaamme
jalkain juureen. Ja prinssit naivat meille miniöitä Tiipetin
tyttäristä...

— Kuinka se mestari voipi näin kaikki hyvin lipelaarata? Kuinka
ihmisjärki tämän voipi kaiken käsittää? Te olette, huomaan minä,
syvästi oppinut... Mikä ylevä aate! Mikä suuri kansallinen aate! Ja
kaiken tuon voisimme saavuttaa jos vain olisimme yksimielisiä...

— Totta mampselli!... Totta mitä sanoitte. Kyllä se on ihmeellistä.
Olen ajatellut, miten viisaan mielikuvain siivillä saapi körötellä
korkeuksiin ja kummallisiin maailmoihin. Halki arkipäiväisyyden voipi
vuosisatoja eellehen katsella kansamme tulevaisuutta.

Keväinen isänmaan aurinko paistoi.

Ystävykset kulkivat samaan suuntaan.




39.

EPÄILYTTÄVIÄ ASIOITA.

Haapaniemen kahakoimisten jälkeen tuomari välitti viisi
sotatoiminnoista. Hänelle ei enää ollut isänmaallisuus yhtä
mielenkiintoista kuin Vilppulan rintaman taisteluiden aikoina.
Toiminta-alueekseen tämä mies otti Tampereen ympäristön. Hämeen
sisämaissa pani väsymättä toimeen kotitarkastuksia... Holhotin
katoaminen saattoi hänelle raivoisia kohtauksia. Joskus ajoi
hän vihansa perinpohjin syyttömään ihmiseen... Ja vaikka toiset
riemuitsivat Tampereen valloituksesta, hukuttivat ikävänsä hurjiin
juominkeihin, ei tuomarilla siihen ollut aikaa. Juhlimiset ja
juhlapuheet olivat samantekevät. Tällä kertaa oli tuomarilla työnä
käydä kyttineen sydänmaissa töllistä tölliin. Kadonneita lampaita
etsittiin. Jopa kun kerta ylemmältä taholta haluttiin miehelle antaa
mainetta ja tunnustusta, niin tämä vastasi kuivasti ja lyhyesti:

— Olen saanut kyllikseni.

Tämä vastaus synnytti pisteliästä ivapuhetta. Takana naurettiinkin.
Yleisesti oli näet tiedossa Haapaniemen isännän antama pöksynmitta...
Kumminkaan ei tuomaria pian kukaan kaivannut. Ei kukaan häntä
tarvinnut. Eipä kenellekään juontunut päähän tarjota valkoisen ruusun
ritarinmerkkejä. Muutamat lahtareistakin alkoivat häntä kohdella
kylmäkiskoisesti. Kohtauksia, katseita ja keskusteluja vältettiin tuon
verisen miehen kanssa. Vapaamielisemmät jo sanoivat: Tuomari on kolkko
kaveri! Epämieluisat maineet menneiltä ajoilta vyöryteltiin mieluummin
tuomarin niskoille. Syntisen miehen sanottiin "liian kirjaimellisesti
perustuslakeja noudattaneen." "Siveellisissä" seuroissa puhuttiin
"verikoiran edesottamisista." Toiset toki lohduttivat: sota on sotaa.
Taisteluissa tapahtuu kaikkea... Ase tekee tehtävänsä. Kuolemahan on
kapinoitsijan palkka...

— — —

Salametsästys jatkui.

Olihan punaista riistaa viljalti. Metsissä samoilivat valkoiset,
kerestivät kokoon pirstotun punakaartin rippeitä. Kodeista pakosalla
olivat nekin, kutka tuskin olivat osaa ottaneet. Suin päin vain
kauhu kaikkia ajoi. Antoivathan silminnähdyt tapahtumat osviittoja
kovakouraisesti kaikille. Taisteluiden jälkeen, rauhan jo palattua,
oli alettu miehiä nyppiä kotoa sieltä ja täältä. Periaatteen ja
mielipiteenkin pohjalla vangittiin. Kapinallisille myötätuntoiset
joutuivat ahtaalle. Yö vuoteille astui valkoinen mies. Vangitsi
köyhän mökin miehen. Isän otti lasten keskuudesta. Perheen parkuvan
keskestä raasti turvan. Metsään, suoraa päätä korven laiteelle kävi tie
koirakuopalle. Kevätyö katsoi kauhuissaan ihmisteurastusta.

Epämääräisyys ja synkeys jatkui koko kevään. Seuraava kesä kuulutti
onnettomuutta. Suojeluskuntain sunnuntaimetsästykset tulivat ihmisten
ajossa tavallisiksi. Otuksia ilmeni eri paikoilla summat. Toisinaan
niistä oli puute. Silloin täytyi tehdä syyllinen. Oman kylän työmies
otettiin murhattavaksi. Kaikessa hiljaisuudessa kuljetettiin pois...

— — —

Monta tuulesta temmattua juttua tuotiin mielistelyn vuoksi valkoiseen
esikuntaan... Kalliosaarellakin muutamat kalastajat kertoivat
liikkeistä... Juttua kertoi koiranleuaksi tunnettu Kurppalan
tervanpolttaja. Hän oli sitä kuullut Kekäleojan akkain kuiskivan...
Hänen vilkas mielikuvituksensa loi sille siivet sivuun. Pitkäsiipinen
ankka lentää leuhutteli maailmalle. Kerrottiin että muka kalaukon
haamu rapusaksineen liikkui rannan kallioilla. Toisinaan kiiteli ilmi
elävä Vilppo kirves kainalossa korpien rymeiköissä. Että kuulluksi
tulleen noidan kämpässä rantakallion alla lahden pohjukassa kiiluilee
kahdentoista aikoina öillä kummallinen tuli... Että rauhaton sielu
saamatta lepoa mittailee manalan mailta takaisin maailman tanhuille.
Että pakko kuuluu olevan ukolla pyrkiä päälle maan haluttuja
kalastuskeinojansa harjoittamaan. Vissinä puheena tiesivät ruuhen
laidat rantahaavistossa yökasin kastelemiksi. Aluksen laidat sanottiin
laineissakin kastuneen... Verkkoja huiskautteli tuuli teikkiseipäissä.
Katiskalle sanotaan kokijan yön usvissa ilmestyneen.

Joku toi tämän tarun suojeluskunnan kansliaan, kansakoulunopettajan
peräkamariin. Päällikkö sattui olemaan taikauskoinen. Eipä hetikään
mielinyt mokomaan saareen mennä. Tulipa kertomus toinen ja kolmas.
Jopa oikein ylempää annettiin osviitta... Ja ilmestyipä itse tuomari
vaatimuksin, jota kumminkaan suojelija ei tuntenut. Hän kiikutteli
kammarinsa keinutuolissa ja rauhallisena katseli kaljupäistä miestä.
Tällä liikkuivat pitkät ja luiset sormet levottomina, hermostuneina,
kunnes alotti:

— Sallikaa minun saada muutamia miehiä kanssani, Asemiehiä tarkoitan,
tutkimaan saarta, missä piileksii muutamia poliittisia vankeja. Vangit
ovat karkuteillä ja syytteessä moninaisiin valkoisten murhiin...

— Sitäkö saarta, jossa... jossa suinkaan ei voi olla yhtään mitään...

— Sanotte liian vakuuttavasti.

— Mutta minä vakuutan ja vastaan... niin totta kuin istun tässä teidän
edessänne.

— Ettekö sitten tiedä edes julkisistakaan puheista?

— Olen niiden juttujen takia liian paljon vaivautunut. Kahtena
sunnuntaina olen samonnut kaikkialla kumminkaan mitään löytämättä.
Ei merkkiä edes huomattu... Ja siksi toiseksi, olisko se oikein
suotavakaan... Tarkoitan, sehän oli ukkovainaan yksityinen rauhoitettu
alue ja kansa vielä nytkin vähemmällä syyllä sinne haluaa.

— Juu, minä vaadin. Katsokaa tämä korttini, olkaa hyvä. Toinen otti ja
tarkasti lappua, johon oli kirjoitettu: "Suomen valtiollinen poliisi."

— Jahah, jahah. Nöyrimmästi täytän arvoisan anomuksenne. Siinä
suhteessa minä olen heti valmis... Kumminkin, pelkäänpä Kurppalan
tervanpolttajan eksyttäneen teitä. Hän nimittäin kuuluu kalastelevan
nykyisin niillä ukon pyydyksillä.

— Omat silmäni eivät suinkaan petä...

— Teidän omat silmänne?... Tekin siis olette ottaneet siitä selvää?

— Kyllä, kuten sanoin.

Molemmat miehet sopivat mieskohtaisesti illan tullen ottavansa asian
omakseen.

— — —

Kevätyö pimeni hitaasti.

Taivas kumminkin vetäytyi kello kymmenen aikana pilviseksi. Idästä
alkoi tuulla rajusti. Puhuri nostatti sadetta. Ukkonenkin kaukana
hiljaisesti jymisteli. Tuulen yltyissä eivät he voineet suoraa
päätä saarelle soutaa. Tuli karttaa korkeita laineita. Tuli kahlata
rantapengermillä ja pensaikoissa. He saapuivat vihdoin sille puolen
saarta, mikä oli tuulelta suojattu. Tuulen alta mielivät molemmat
korkeissakin laineissa uskaltaa ulapalle. Talven kahleista vapautuneet
aallot loiskahtelivat valtoimina ja vallattomina. Vihuri puhalteli
puissa ja rantapensaikossa. Synkkä havumetsikkö henkäili pitkään ja
yhtäjaksoisesti. Toisinaan se pelotti, toisinaan rauhotti. Kalpea ja
laiha mies vapisi. Olosuhteita ei ollut monia oppinut näkemään tässä
tilanteessa. Soutaminen oli hänelle kokonaan tuntematon taito, jopa
tuulella mahdoton. Suojelija kehoitteli hoikkaa miestä istumaan venheen
perälle. Itse oli airoilla peränpitäjälle suunnan asettaminen vaikeata.
Tuli pitää perää, että sopii soutaa alahangalla. Alinomainen taakse
katseleminen kiskoi niskaa ja vaikeutti ponnisteluja. Suojelija sanoi
silloin:

— Emme kenties lähteneet oikealla aikaa.

— Ja miksi emme? — Uskoinpa ilman yön päälle yltyvän... Salamat siellä
vain leimahtelevat...

— Toivokaamme päästävän. Määräni oli ratkaista asian selvyys tänä yönä.
Hinnalla millä hyvänsä on meidän nyt saatava asiasta selvä.

— Tehkäämme parhaamme. Minua kumminkin surettaa lopputulos.
Raukeavathan yrityksemme tyhjiin. Johan yksistään jo sekin on selvää,
kuinka talvesta saakka pakoilijat voisivat piileksiä juuri täällä
avoimen ulapan keskellä, sillä niitä karanneita kai se herra tarkottaa,
joiden sanottiin kirkon taistelusta...

— Jaa, paljon on tehty työtä näiden veijarien takia. Juuri heidän
on alote ja juoni, joita kiinni tavoitamme. Heistä riippuu monen
asian ajo... Onhan pidätetystä kirjeestä saatu selville juonen ja
säikeen alkuvaihe. Itse olen minä sen jäljessä viikottain näillä
mailla samoillut. Jo talvesta asti olen ollut asiasta vakuutettu...
Hämeessä piilee yhäkin pahin vihollinen valtoimena... Talonpojat ovat
epäluotettavia.

Siinä puhellessa käänsi tuulenpuuska venettä äkkiä laitaselle ja
luiskasi vettä sisään. Vene vapisi vihurissa. Peränpitäjä pelästyi
kokonaan. Veti melankin pois ja istui kokonaan paatin pohjakaarelle.
Soutajakin jo hätäysi ajamaan äyskärillä vettä ja sanoi:

— Ettekö näe miten käänsitte?...

Tottumaton melankäyttäjä hämmästyi kokonaan. Ei hän osannut tehdä
mitään, sillä kaatumisen pelko tarttui häneen. Jopa nyt kiellettiin
liikkumisensakin. Siksi istuikin hän aluksen pohjalle...

Vaikeiden ponnistelujen voittona saapui vene saaren suojaan. Päivän
hämäryys oli jo aikoja sitten lakannut tuntumasta. Kiihtyvältä sateelta
etsivät he rantapiistä suojaa kaaristuvien kuusten alta, minne vene
vedettiin. Sakeimpainkin puiden oksien alatse solisi vesi puolta
suurimpina pisaroina putoillen ja putkahdellen ja kuplia tehden. Oli
yhtä jos oli paljaan taivaan alla taikka suojassa.

Soutajan oli pakko työntyä etsimään uutta ja parempaa paikkaa. Hän
seisoi aluksessa ja työnteli sitä airolla hitaasti ja varovasti.
Mainingit huojuttivat suojaisaa, tyventä lahdelmaa. Molemmat katsoivat
kohtaa rannan tiheiköistä. Laineiden alla lepäsivät ammoin kaatuneet
hongat jurmuisella hietikolla. Paatin pohja juuttui usein likomärkään
liekoon. Soutajalla oli tällöin työtä päästä yli. Tuli nousta kokasta
ja potkaista paatti pieksun avulla väljille vesille.

Siihen asettui taasenkin eteen ahtolasta oleva jykevä honka. Mahtavan
puun latvaharkit nousivat kaukana tuolla jyrkän syrjällä pinnan päälle.
Koska kaatunut lieko oli veneen pohjan tasalla, tuli kiertää latvuksen
ympäri, tahi kiskoa alus rupurungon yli. Suojelija asettui jo tässä
tarkotuksessa puun päälle, kun siinä samassa molemmat huomasivat veden
kalvon valossa venheen. Äänetön solina selkesi rannikon yli ulontuvan
pensaikon takaa. Aluksessa saattoi olla kaksi olentoa. Toinen heistä
kinnasteli kiinteelle vastapainetun rysän aitaseivästä. Soutajan takana
nousi seisomaan kalpeakasvoinen mies. Iski luiset kyntensä kiihkeällä
vaistolla toisen käsivarteen, hoki, huohitti, tärisi:

— Johan minä sen sanoin... Johan minä sanoin... Katsokaa tuonne...
tuolla... Siinähän hän on. Siinä, siinä. Kas sitä minä täältä juuri
haenkin... Kuiva mies kihisti kurkustaan kummallisia sanoja. Toisti
taukoamatta samallaisia suhjauksia kuin "sulho" kuumimmassa kiihkossa:

— Siinä hän on... Siinä hän on.

Soutaja ajatteli: pöllö hän on.

Mutta toinen sopotti korvaan läheltä, kuuma hengitys kiusasi, iletti ja
inhotti. Kärsimättömänä hän sanoi:

— Kuulee tuon nyt vähemmälläkin vohotuksella... Kyläläisiähän he,
kalastajia, eikä suinkaan muita...

— Myrskylläkö... pimeälläkö?... Kas tuopa ei olekaan talonpoika.
Tahdotteko tietää kuka hän on? Vedetään vene ensin maihin. Ja
huolimatta siitä, että veneen vieressä oli vettä yläpuolelle polven,
laskeusi tuomari ennestään jo likomärkänä kiskomaan alusta rannalle...
Jopa saivat sen pajupehkon suojiin. Alkoivat odottaa noiden kahden
maihin tuloa.

— — —

Luolaihmiset olivat tulleet ilmi.

Heiltä oli riistetty oikeus elämään.




40.

HAAKSIRIKKO.

Viluinen metsä varisti vettä hurteiltansa.

Maassa rapisivat pisarat pudonneihin lehtiin. Syksyn sade oli ne
riisunut ja yli talveinen aika haalistanut... Männikkö kohahteli
taaskin salaperäisesti kalliovuorella. Nuori näreikkö riehui tuulen
taivuttamana. Vanhat hongat seisoivat yksin kankeina, itsepintaisina
paikallaan jöröttivät.

Katarina halusi tietää Oskarin keinoja rapujen saksiamisessa. Siitä
asti kun sakset oli saanut, tämä joka aamu ja ilta urkki kalalokkina
rannikoilla. Ja paljon poika niitä olikin saanut, sillä "saksijaakot"
kipusivat heti jäiden jälessä katsomaan maailmaa ja kevättaivasta...
Muutaman päivän perästä olivat ne kuitenkin tipotiessään. Turhaan Osku
niitä haki, kunnes kyllääntyi ja meni Katarinan kera kalastustouhuun.

— — —

Tänään olivat illan tullen muut lähteneet luolasta paitsi
viimemainitut. He parsivat kuntoon jäiden murtamaa pyydystä, kunnes se
valmistui ja kyytivät sen sitten veteen. Tuuli tempoili venettä, mutta
poika tahtoi olla miehevä. Ei antanut airoja "akoille", tempasi uhalla
ulommaksi.

Suojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun
Oskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen
kallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja
osotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja
muitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle,
missä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää.
Kirkaisu ei tullut kuuluville asti... Säikähdyksestä suoriutui poika ja
sousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle
aavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi
vaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä
syöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija
oli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:

— Kääntäkää!... Melokaa!... Muutoin laitainen voittaa... Ja pian sousi
perässä istuja kaikin voimin.

Rannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:

Toinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.

Siellä huudettiin ja hätäiltiin:

— Jos vain pakenette ammumme... paikalla ammumme!...

Oskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:

— Eivät ammu... Souda!... Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois!
Pakoon, jumalan tähden...

— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle... Soutakaa syvän puolelta.

— Vaikka mihin kun vain pääsemme!...

— Ei, ei!... Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!

— Maalle!... Hukassa kai me sielläkin olemme!... Oi meitä onnettomia...

Saaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin
ulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat
ja laskivat lakkaamatta.

Mutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:

— Älkää soutako!... Älkää soutako!... Palatkaa! Palatkaa!...

Seisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:

— Oikeaan!... Oikeaan kääntäkää!... Vasemmalle!... Enemmän
vasemmalle!... Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!...
Kuuletko sinä pöllö, jumaliste?... Enemmän oikealle!

Karjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä
vajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi
toinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden
pois. "Peränpitäjä" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja
lakittomin päin hosui ja huusi:

— Käännä velikulta vasemmalle... Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas
mies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli
paatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun
edellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman,
perääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen
poikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa
istua ainoalla "alasella", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli
sangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja
edessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin
olevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti
kuten magnettineula... Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki
tuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa
ainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta
riippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle
huuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin
tarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi
yhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen
vastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin
heikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni
vene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta
toiselle... Ja jo puhelikin poika miehevänä:

— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.

Katarina vastasi:

— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat
alukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua,
pääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.

Äänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille
hajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta
ja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren
töyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä... Keväisessä yössä
vaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun.
Raskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella
rannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin
kuten tällä kerralla.

Mutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi.
Sanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän
merkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:

— Ihmispeto!... Kirottu peto!...

Keksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja
huusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta.
Noitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä
oltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta
lotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi
huutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:

— Hoi sinne!... Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!

Vainolainen hosui:

— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle... Näethän että
edessä on kallio ja kari!... Nyt se törmää...

Soutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla
oikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui
pois... Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta
sitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli
kumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada
kokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää
kynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa.
Mutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin
antoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:

— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä!
Pääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija...

Tätä taistelua katsottiin rannalta päin.

Kilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta
paikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko
kaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä
jokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin
huudettiin saarelta yhäkin:

— Tulkaa rantaan!... Tulkaa tänne!... Vaikka mitään turvaa siellä
enää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille
vastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina
veneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina.
Miehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään,
hiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa
paloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili
kummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.

Toisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän
kahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi
laitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen
yrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat
menettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä
vastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain
nähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun
päästä.

Silloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion
tylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon
ja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi
toisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä
yön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken
oli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon
ravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat
uutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa.
Rankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon
valkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa...

— — —

Arvid tunsi jääneensä yksin.

Orpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä
hänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin.
Pää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.




41.

LIIAN MYÖHÄÄN.

Kun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen
korviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli
vihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti
suoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa
kuuluivat sanatkin:

— Oi auttakaa!... Kuolen!... Minä kuolen!...

Kuka se huutaa?... Tästä oli saatava selvä.

Lähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli.
Ja mitä siellä näkyi?... Siellähän se olento oli vedenalaisen karin
kupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle...
Laineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä...
Hyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin
saman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu
hyrskyen paljakan sannikkoon...

Luonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut
tosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan
päässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä
olisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun
tunteen... Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi
ylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun,
kuiluun jota oli muille kaivanut... Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen,
korosti hän yhäkin ääntään:

— Apua, apua herra-jumala!... Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!... Te
näette... kuolen! Kuolen, kuolen!... Taivaan ja maan autuuden kautta,
auttakaa... a-u-t-t-a-k-a-a...

Viimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen...

Hetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja
hukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana.
Äänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja
voivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:

— Minulla ei ole mitään alusta... Luoksesi en saata tulla. Sinun
kohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien
sini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin
valkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu
veliseni!... Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun
persoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.

Tuomari toipui ja sai sanotuksi:

— Jaa... sinä siis pilkkaat!... Miksi ei. Sinä tiedät nyt olevasi
verikoiranm hautajaisissa. Nauti nyt!... Mutta kuule, vihollinen...
sinä Katarinan ryöstäjä... Sinä luulit saaneesi... Sinä huomasit hänen
menneen manalle jo äsken ennen minua... Sinä...

— En ole sinun Katarinaasi koskaan meinannut. Enkä erikoisesti
iloitse verikoiran hautajaisissakaan. Suren sitä, että lähtösi ei ole
ansioittesi arvoinen. Maalliset työsi vaatisivat paljonkin toisenlaisen
palkan. Omien tuomioistuimiesi eteen sinut pitäisi viedä ja laihin
sinulla osasi. Peto sinä olet ollut!... Kirous, katkeruus ja kyyneleet
viimeiseen maljaasi täytteeksi olisi pitänyt tulla... — Sanasi
lohduttavat... Mutta auta kuolemasta!

Mananmatkaajan pyyntöön ei tullut vastausta. Kuohupäinen laine
luiskahti yli hänen päänsä. Suu ja sieraimet upeltuivat. Viluinen
vesi puudutti. Kynnet tuskin kallion päärmeessä pysyivät. Jäntereet
jäykistyivät ruumiissa, jossa tulinen elonliekki taisteli kaiken
epätoivon keskellä... Arvidille hänen luonteensa hellyys toi tullessaan
säälin. Pilkalliset sanat jäivät huutamatta. Kylmän ja valtavan sateen
vaikutuksesta värisi hänkin.

Karilla taisteleva ei lakannut hetkeksikään anomasta apua.

Yhtämittaiset pyynnöt, kiihkeä soimaus ja mitä syvällisin nöyryys
vuorottelivat. Sysimustan sielun pohjamudissa kumpuili koko tuo rietas
elementti. Tälle henkiselle ulostukselle ja moninaisuudelle ei Arvid
ikinä ollut vertaansa kuullut, ei tiennyt. Katumus, onnettomuus,
surkeus, vaikerrus, valitus ja voimatoin voihkinta pursui vuolaasti
kuuluville. Kaiken loppusointuna oli kuolemasta pelastumisen toivo.
Tapauksen todistaja aavisti:

— Mitä onkaan saattanut matkaan tuo mies! Kauhistusta ja kuolemaa.
Mitkä ovatkaan hänen rikoksensa elämässä olleet! Henki hiipuu ja
kärventyy sielun tuskaan, joka oli elävänä leikatun kalan värinää...

Itsestään kehkiintyi ajatus askarteluun: Ruuhiko, lauttako tässä?...
Uisiko tuon koiran maihin? Ja sitten... sitten asettaisi samaan
kiusaukseen kuin me?... Enempää ajattelematta kirmasi viluinen mies
kallioita ylös. Ensi töikseen aikoi kirveellä piestä rantapetäjän
maahan, kyhätä kopukan... Mutta onnettomuudeksi onkalon ensi osassa ei
kirvestä ollut. Oskari oli sen illalla ottanut rysänvanteiden veistoon.

— — —

Aamuyön hämärissä harhaili Arvid ukon mökille.

Liiterikuusi kohisi korkeana myrskyn käsissä... Mutta mitä olikaan
tuolla kuusen alla?

Ihminen!...

Ihminen joka raahasi... Askeltakaan enempää ottamatta aavisti hän
pahinta. Puikkiakseen pakoon nousi rannasta kaksi naista. Likomärät
hameet olivat reisiin liistautuneet ja vuotivat vieläkin vettä... Ketä
nämä?... Katarina ja Mandi sekä Oskari. Ja kuka tuo yksi?... Sitä
viimeistä ei hän voinut kylliksi katsoa, ei katsetta hänestä pois
kääntää...

Ja kuka se yksi oli?...

Siinä oli se, jonka tähden elämä oli Arvidille olemassa. Kaivattu ja
kaihottu, ammoin kadotettu. Se samahan oli siinä, joka vain hänen
muistoissaan eli, säilyi ja oli kätkettynä. Hänen puhtoisimman
rakkautensa päämäärä. Hänen aatostensa alle, sinne syvälle kaivettu
aarre... Hän se siinä seisoi...

Aatos loihti hänet esiin selvempänä kuin konsaan ennen. Muistot,
yksinäisyys kannusti häntä hengen erämaahan uhritulten äärelle...
Syöksyäkö suin päin tuonne sekaan? Syleillä, huutaa riemunsa rikkauden
kuuluville. Tästä estyi hän ihan viime tipassa. Hänelle muistui musta
maja ja yöllinen ilmestys mieleen. Jokin salainen voima tarttui häneen
ja hän sanoi:

— Martta on kuollut!... Martta on kuollut."..

Hän peräytyi taka-askelin metsään, sulki korvansa käsin ja puristi
polttavia ohimoltansa... Päässä takoi jokin sanomatoin ahdistus ja
tuska... Hän muisti luolassa yöllä kuulleensa toisten keskustelun:
"Arvid on hermostunut. Hän on henkisesti ja ruumiillisesti sairas.
Hänen suhteensa on oltava varuillaan."

Niin he olivat sanoneet. Siis se tahtoo sanoa samaa kuin hullu, tahi
ainakin hulluksi tulossa... Olenko todellakin jo niin pitkällä?... Tätä
kysymystä ei hän jaksanut ratkaista. Pakoon koko ajatuksiansa tahtoi
hän juosta suin päin asumasijoillensa luolaan. Ja niinpä Kalliosaaren
onkalon syvimpään soppeen pakeni mies... Mies jonka vasta äsken piti
antaa apua ikuisesti pois painuvalle valkoiselle veljelle.

Pakenijalla oli mukana samalla ilon, riemun että surun ristiriita.

Tämähän oli toinen tapahtuma, joka täällä oli ilmestynyt. Tämä oli
tapahtuma, jota tuiki tyystin tuli jumaloida, ja elää tästä ainoasta
näkemyksestänsä... Kaikkihan kävi käden käänteessä. Selityksille ei
minkäänlaisille ollut aikaa, eikä haluakaan hämmästynyttä yllätystä
unelmista muuksi muuttaa.

— Tuskin sai Arvid selväksi oliko hän unessa vaiko ilmissä.
Kuolleitako, vaiko eläviä ne olennot kaikki? Tapahtuiko täällä yleensä
mitään normaalista. Oliko järjen rajain sisällä mitään ymmärrettävää?
Toisarvoistako kaikki tyyni.

— — —

Laineet laantuivat.

Myrsky asettui. Mainingit vyöryivät hitaasti. Taivas seestyi. Sade
lakkasi valumasta... Karien kivillä vielä kuohahteli. Peitossa piilevä
rako ja särmä saattoi panna vastaan ja katkaista laineen harjannetta.

— Oskari tähyili pitkin rannikkoa. Viluisena hän tärisi ja värisi.
Kylmä kylpy ja tuuli märkiin vaatereuhkoihin lisäsi pöyristävää
puistatusta. Lämpösikseen juoksenteli hän siellä ja täällä. Hän haki
luolasta jotakin ja palasi takaisin. Hän katseli karia, jossa oli
ponnistellut pari tuntia sitten... Poika huomasi kiven korkeimman
rajassa ihmiskasvot, leuka ja luiset sormet pistivät pinnan päälle...
Poika kauhistui tätä ja katosi suin päin saaren sisään.

Hetken kuluttua tuli kolme ihmistä näkyviin. Pelokkaina, puiden
varjoissa näyttäysivät naiset. Mutta poika asteli likimmäiselle
rantakivelle ja huudahteli jotakin. Vastauksena kajottivat kuolevan
kasvot ja kankeus... Uudistettuihinkaan kyselyihin ei tullut
tulkintaa... Kun toisetkin uskalsivat tulla ulommaiselle kohdalle karin
rannikkoa, liikahteli uppoava olento. Jotakin katkonaista kuului.
Kaikki olivat vaiti ja hiljaa ja sieltä selittäytyi matala, taukee
lausunta:

— Vai siihen te saavutte?... Vai siihen tulette pirut, punikit ja
pirut... Antakaahan kuolla toki rauhassa. Ei tässä apuanne tarvita.
Osataan tässä lähteä kun aika tulee... Ansainnutko?... Eihän toki. En
ole rikollinen! Tapoin teitä. Tapoin kuin sääskiä... Enemmän olisi
tappaa tarvinnut!... Enemmän vain!... Eikä koskaan kylliksi määräni
olisi tullut. Tuhat kertaa enemmän olisi pitänyt tappaa!... Poloinen
tein toki parhaani, myöntänette onnekseni tällä lopun hetkellä?
Kirouksenne lohduttaisi... Vihanne minulle otollinen olisi...
Katumukseni on ainoa: enemmän kiduttaa!... Enemmän kostaa!... Enemmän
tuhota, turmaan syöstä, jotta henkeni olisi pelastunut... Luuletteko...
luuletteko armoja anelevan! jumal'auta!... Tyhjä toivo!... Vasta
silloin mun määräni täysi, jos maailma mukanani menisi!...

Alakuloisuus ja äänettömyys loikkasi.

Kuka oli se kuoleva!?... Kuka nuo sanat lausuili? Karilta ei kumminkaan
saatu muuta selväksi, eikä haluttu. Niin hitaasti kuin hiuksen vahvuus
kerrallaan vajosi verinen mies. Tuiki pieni maailma pieneni, pieneni.
Palaamattomuus puristui vasten silmäteriä... Mihin omistui elämä?...
Mikä merkitys matkaanlähtijän?... Kussa kuljettu polku ja porras? Missä
taivas ja helvetti?

Kuolema!... Kuhun kätket konnat, kuhun roistot, kuhun epäinhimilliset
oliot? Sun peittosi on salaisista salaisin... Ijäisyyden
mittaamattomuus on musta!

— — —

Katsoi kohtaa rannikon metsä, katsoi kalliovuori, katsoi naista
kaksi... Katarina horjui. Hän olisi tahtonut juosta pois, mutta katse
viipyi irtipääsemättömästi kalliokarilla. Siellä harvenivat sekunnit
ajanmittarissa.

Ruuhi lähestyi, tuskin liikkui.

Martta seisoi aluksessa... Sammakon silmäpari vedenrajalla katsoi ja
kauhistui... Kuuluivat pulinan seasta sanat:

— Te ammutut... etsimään tulette...

Pyreili vesi. Pää painui pinnan alle. Kynnet pysyivät kiinni, mutta
kohta heltyivät, vajosivat.

Varisi vettä rannikon puista. Kohahti kuusikko, laantui laine.

Kaikki myöhään...




42.

KAKSI IHMISTÄ.

Tosiasia oli että kaikki tapahtui pakolaisten onneksi.

Puutteita pakoon saarelta saanut ryhmä edentyi äsken kerrotusta. Mutta
miten joutuivat Mandi ja Martta aluksineen avuksi uppoavalle?... Emme
kerro siitä, emme myöskään kohtauksesta Marttan ja Arvidin kesken.
Kummallekin ja kaikille heistä oli se liiaksi uskomatonta. Jokainenhan
oli elänyt läpi hetkiä, joiden tuomat tunteet tasoittivat liiallisen
onnen ja riemastuksen. Toiselta puolen ei suurinkaan suru kohdannut
ketään ylen onnettomana. Kokemuksen kallis koulu karkaisi, tavatonkin
näytti tavalliselta. Tyrehtyyhän toivon taikakin jos se tapaa
taukoomuksen.

Vasta seuraavan päivän iltapuoleen kykeni kukin ajattelemaan.

Lepo virkisti. Jopa toivehikas vastaisuuskin tavotti...
Jälleennäkemisen onni toi uskomattomia voimia mukanaan... Mandi kykeni
nyt toimeen. Terhakkana hän monia neuvoja ja suunnitelmia ehdotteli.
Toiset kiintyivät heti, mutta kaksi ei joutanut kuulemaan. Huomaamatta
hiipivät he ulos, hakivat toisensa kalaukon koppelin takaa kuusikosta.

Arvid ei tahtonut ollenkaan uskoa että tämä oli todellista totta. Hänen
unelmansa olivat aina ennen rauenneet. Oltiinhan hänestä lausuttu
sanoja, jotka koskivat kipeästi tuohon itseensä sulkeutuneeseen
mieheen. Kuinka nyt voisi kaikki lientyä leppeäksi todellisuudeksi?

Tuossa hän nyt kuitenkin oli edessä, ihan edessä hän oli. Arvid saattoi
koskettaa, hyväillä häntä, painaa pienoista vartaloa luoksensa. Hän
saattoi kuunnella hajamielisenä kertomusta siitä kuinka tuomari oli
tyttöä ampunut Pylväistöllä kun tämä yritti ryöstää revolveria...
Ja että tämä kahakka tapahtui juuri silloin kun Arvid oli lähtenyt
kotoansa. Hän kertoi kuulleensa kuiskauksia kellotornissa, sekä siitä,
mitenkä pimeä kylmä autius kumisi hänelle manalan mustassa yössä... Hän
oli tajannut, vaan toimintavoimat olivat puuttuneet.

Kumpikin kertoi vielä pitkän ja monivaiheisen kertomuksen kokemuksista
ja kärsimyksistä. Arvid kuunteli rauhallisesti siihen asti kunnes
kertomus kerkisi Martan äskeiseen käyntiin kalaukon majalla. Sanojensa
mukaan ei tyttö saanut rauhaa ellei ollut nähnyt sitä huonetta, jossa
ajatukset alituiseen elävöityivät. Merkillisyyttä ihmeteltiin yhdessä,
hämmästeltiin ja kummasteltiin. Vaiherikkaus, minkä läpi piileksijöiden
oli elettävä, ankara varovaisuus, kartteleminen, pelko ja epätoivo,
tekivät aistimukset epämääräisiksi. Ei ollut voinut terveesti asioita
aprikoida ja ajatella.

Kirkonvartijan töllissä oli tyttö säilynyt kevään ja kesän. Pakolaisten
ajometsästys saarella vaivasi ja kiusasi Marttaa. Olipa hänessä
syntynyt jokin utuinen toivo. Itselleen sanoin selittämätöin kiihko
kannusti. Myrskyyönä jätti piilopaikkansa ja uskalsi kokeiluihin...

— — —

Arvid kuunteli. Martta jatkoi:

— Tarkoitus oli tulla ukon majalle yksinäisyyden syliin... kunnes
aavalla yllätti meidät eteemme osunut kumottu alus. Kiinni ne siinä
riippuvat ja vaikeudella ylös pelastimme... Molemmat nousivat.

Käsikädessä astelivat alas rannikon hietikolle. Laineet liikuttelivat
mustaa vaatetta. He ottivat tämän ylös. Se oli tumma takki. Taskussa
oli lionnut muistikirja ja lehdellä sanat:

"Jos sotareissulle kuolen, tulee sinun tietää haaksirikosta Valkean
Kiven satamassa sentähden, että minä se olin, joka painolastin mereen
ajoin. Sandbergien vene kaatui, koska niin edellytys oli... (lionnut
paikka)... niin kauan olen sinua tavoitellut. Rikkaudesta ja sinusta en
suuntaa muuttanut. Päämäärääni päin astuin aina. Mutta kaiken väliin
tulivat tapahtumat... Sen tähden... kuollessani... Katarina."

Kirje heille oli käsittämätöin.

— — —

Martta katsoi Arvidia, Arvid Marttaa. Poski painui poskeen. Syleillen
unohtui uupumus. Sanattomuus puhui kuulumatointa kieltä. Kosketus,
läheisyys, katsanto, kaikki oli unelmaa. Unelmaa... Elon päämäärä,
pyhyys, jalous, puhtaus, usko ja toivo astuivat esiin. Kaksi ihmistä
katseli sanattomina toisiansa, ihailivat jokaista kohtaa toisensa
olemuksesta, katsoivat, lakkaamatta katsoivat. Alikä olikaan silmien
sinen kirkkaus! Mikä huulten hymy!... Aaltoilut rakensivat nyt rinnan
rauhaa ja tyventyivät. Kahden oma oli elämä. Kahden onnellinen oli
kaikkeus.




43.

KALMAN KARIN TARINA.

Tuli räiskyi nuotiossa.

Kuusipuut lennättelivät poukkia pimeyteen. Onkalon kaikilla seinillä
seisoi synkkä hämärä. Ainoastaan yksi varjo liikkui lieden luona.
Kalapata kiehui kivellä kunnes Mandi sen sovitti sivuun, käänsi
nuoralla roikkuvat vaatteet niin että ne tulen loisteessa höyrysivät.
Läheisellä paadella lojuivat Oskari ja Arvid...

Vallitsi sanattomuus ja taukea rauha. Kaikilla oli enemmän
ajattelemista kuin sanomista. Katarina oli lukenut lehden
muistikirjasta ja tullut sanattomaksi... Väsyneet mietelmät ärsyttivät.
Hänen korvissansa kuului alinomaa; "Te kaikki ammutut olette tulleet!"
Ajatusaistien ohi väipähteli alituiseen kalpean miehen kalju pää. Koko
olemus vavahteli toisinaan. Ei hetkenkään kunnollinen lepo asettunut
vierelle. Kiusallinen ajatus kiertyi vieraaksi.

Martta ymmärsi siskon heikontuneeksi. Pitkäaikaiset kärsimykset olivat
liian läheisiä. Ja nytkin kun tämä tuleen tuijotti, hiipi nuorin
ilmaisemaan ajatuksensa. Pata nostettiin lattialle. Aapon kauhalla
ammennettiin itsekullekin osansa. Pakolaiset eivät koskaan syöneet
tarpeekseen. He pelkäsivät kuluttavansa toisen osaa... Emäntä vakuutti:

— Haukea saimme paljon. Voitte syödä. Kukin särppi vastaamatta kipponsa
laidasta. Kiehuva liemi kuumitti. Oskarin vatsa täyttyi ensimäisenä.
Osuutensa tämä oli saanut suureen ruuhiäyskärin puolikkaaseen. Kulhon
laidasta hörppäsi poika viimeisen litkan, pyyhki suunsa ja sanoi:

— Arvidin tulee kertoa kesken jäänyt tarina kalman karista. Hetkeen
aikaan ei tämä vastannut mitään. Mutta kun poika yhä inui, honotti
toinen vastaukseksi syödessänsä pitkään karamellipurkkiin:

— Tämä saapasvarsi tulee tyhjentää...

Poika kiusasi:

— Hieno serviisi sedällä...

Toinen jatkoi:

— Kuten näet on "Coffee de Brasilie" kirjotus tuossa sivussa. Mutta
tuo sisältö on tällä erää minusta paljonkin arvokkaampi. Purkin pelti
polttaa, hiivatti.

Katarina sanoi:

Puhukaa pikemmin ulkomaan matkoistanne... Robertin kera aina
keskustelimme niistä.

Veikkovainajata mainitessa kiertyivät kyyneleet Martan silmiin.

Katarina jatkoi:

— Englannista ja Lontoosta hän usein kertoili...

— Suurkaupunki... maailmankaupunki...

— "Early breakfastia, 46 Wellington Road St."

— Mitä?... institute Y.W.C.A.

— Oikein... Kristillisten naisten... ja mistä ihmeestä?...

— Merimiehelle ei ole mikään mahdotonta.

Oskari keskeytti:

— Te lähdette Lontooseen... Pikemmin pysykää kalliosaaren luolaihmisten
luona täällä Hämeessä herran vuonna 1918. Mieluummin kuulisin sen
keskeneräisen tarinan, jonka kaksikymmentä kolme vuotta sitten
kuulitte. Marttakin ilostui Oskarin esitykseen ja puolsi pyyntöä.

Katarina tarjosi Martalle lopun liemikeittoa ja tämä sanoi:

— Jos todella toiset sallivat. En muista aikaa kylläisestä ateriasta.
Jokainen heistä näki mielihyvällä tytön tarttuvan syöntinsä päälle
kulhoon. Arvid kokosi nuppulat tuleen ja siirsi viimeiset kepaleet
liekkiin. Luola hämärtyi. Muut vaikenivat. Arvid alotti:

— Kuulijoina olivat tässä keväällä toiset. Onkalon kylmyys ja kosteus
oli kerallamme. En tarkoin muista kertomusta yöstä, jota en kertaa.
Myrskyä se vain oli. Kertomukset kulkivat kirjoittamattomina polvista
polviin. Vuosisadoista vuosisatoihin mateli maininta. Saarella tällä
sanotaan eläneen Tiena-lappalaisen. Sitä todistavat kivikodat tuolla.
Rikkaiden kalavesien keskellä huoletta elivät. Metsän synkkyys ja
salojen puhkeamaton syli oli kaikilla rannoilla. Ansat, lutsakkeet,
onget ja katajakoukut ketreinä. Lähdöt ja loukut urkkivat otuksia
osmolassa. Saukkoja, majavia ja kettuja ei puuttunut. Saaren kalliolla
kyykötti aitta korkeajalkaisena, auringon kärheemää kapakalaa täynnä.
Elinosuutta oli heillä yltäkyllin...

Mutta kuinkas kävi? Rauha ei rakentunut elinaikaiseksi... Eräänä
keväänä suvipäivän sumuisena säänä lepäsi harmaa usva tiuhasti saaren
kaikilla kanteilla. Silloin aikoivat Tienan koirat tuikan räyhän...
Ulvonnasta ja ärhentelystä sai tällä erää selville että outoja oli
tulossa. Pahimmoiksi oli lappalainen tyttärinensä kahden kotona. Mitään
pelkäämättä hän riensi keihäillensä. Tiesi hän Tiena etteivät "omaa
koirat ulvo." Dai, seitsentoista vuotias ainoa tyttö, perkoi kaloja
kodan seinustalla. Pian huomasi isän tuiman toimen. Länkisääri ontui
aseineen rantaan. Tyttökin antausi hajahapsin apuun. Jousen haki,
nuolikimpun tempoi. Tyttö tämä oli aina ollut isän oikea käsi. Hän
siulasi nuolen aina sinne minne sen kulloinkin halusi... Ja monissa
mittelöissä oli otson kaadannassa ollut apuna. Hän ennätti nuolellaan
linnun lentäväisen, liidätti luisen kärjen loikkivan jänön jälkeen.
Oravankin oksalta tarkkasi ja tuikkasi saaliin sieltä, toisen täältä.
Eipä säikkymään käynyt nytkään, vaan valmiiksi asettui viitatielle
pehkoon, rantakoivun kupeella kurkki.

Ärhentelivät yhä äkeämmin koirat. Jo kuului loiske sumun seasta.
Luulipa lapin ukki ilokseen hirvitapunan uimassa olevan ja saarta
sentähden etsimään käyneen... Mutta ei, hirvilauma se ei ollut vaan
tuhon tuoja sousi kotissa kolmessa rinnatusten. Meloivat tuolla tukevat
miehet leveälapaisilla luukeihäillänsä. Nyt vaipui Tienalta tarmo.
Varmuus vakaan miehen tyrtyi kolmeen tuimaan kiroon:

— Thui! Tsuhna saina surmantuoja!... Nyt majani multa murtui. Tuoni
tässä poikkiteloin tielle asettui. Ja kun astui maihin ventovieras
mies, kaatoi tämän Tienan keihäs. Mutta toisessa jo vastuun otti
vimmainen urho. Iskun antoi ja kedolle kellahti matala mies... Sujahti
pehkosta luinen lintu. Isän kaatajan kaulaan koski. Murhan mitalla
samaisella maksoi tytär... Mutta pianpa raukesivat voimat. Antautua
piti ilman muuta... Kaiken veivät. Majavan, näädän, saukon, revon
ja hukan nahkoilla ahdetun aitan tyhjensivät. Saalista sulloivat
omat alukset ja Tienan ruuhet täyteen. Kaiken kukkuraksi sai venettä
soutamaan käydä Dai. "Saaliista sukevin oli tyttö", niin oli joukon
mielipide ja tuuma. Samaan matkaan sousivat kaikki alukset ulapalle.

Mutta kuinkas kävi? Matkallapa tuli saaren väki vastaan. Syksyn
saloilta saalistamasta palasi miessakki selkosilmäinen ja tuikee...
Venekunnassa oli heinäkengän koko heimo ja kunto... Ehti siinä
metelissä turma monelle tulla. Kuukahteli kopukka ja kotti kumoon
toinen toisensa takaa. Pian sitten olivat kaikki veden varassa. Dai
yksin säilyi ja omansa pelastukseen toi.

Kaksi muukalaista vietiin saareen. Uhreja eivät rääkänneet. Voimin
ja väin vain vartioitsivat ja haavat sitoivat. Uskoivat tsuhnat
hengen säästöön, mutta luulo oli turha. Käräjät ja kosto tuli kuin
tulikin. Tuomio: "kalmankarille" elon osuus tämä... Nyt karien kiville
siirrettiin vangit tuolle samalle, missä eilen päättyi hurtan taival.
Heille ei viety elinkiventä... Mutta kuinka sitten kävi? Jaksoivat
sittenkin olla elossa. Kalmankalliolla istuivat vangit.

Kerronnan keskeytti Oskari:

— Ja millä ne elivät?

Toinen jatkoi tarinata:

Päivät pääksytysten istuivat miehet tai ehkä seisoivat veden alta
nousevan vuoren nuppulalla pysyäkseen... Ala oli ahdas, tila soukka.
Milloin tuuli, silloin loiskutteli laine joka ahavoitti hapset ja
ihon. Halkeili tuulen tohussa orvaskesi. Huulet kävivät haavoille.
Ylen rohtui ihon pinta. Kuinka miehet elivät, sitä ihmetteli jo saaren
sukukin. Kuinka saattoi käsittää. Suuri noituusko oli auttamassa? Joka
päivä katsoi ihmeissänsä joukko maalta. Telkkäparvi uipi usein ulos
kortteikosta. Littanokka varoi karia kohti laskemasta. Maitotyvenenä
lauantaina naukuivat sinipinnan päällä iltasella kilvan kaakot. Kahta
poikasta pari uitti. Laiskat kalalokit leyhyttelivät liki. Mutta
karilla istui yhäkin kaksi karripäätä. Kesyinä lähentelivät linnut.
Ensimäiset päivät elivät tuomitut nälkäkuoleman mailla päiväinsä
päätöstä vuottain. Syvyyksistä sieltä hohti valkoluita. Jos noita
lähemmin tutkisteli, selviysi summa. Luurankoja kuulsi kaukaa. Kirkas
poutapäivä kumotti kolmenkin sylen syvyydellä. Siellä oli röykkiö
rintakehiä ja ihmispäitten kalloja. Aavistus oli siitä, että tässä
oli verettömän kuoleman paikka... Ja vaikka nälkä poltti, jaksoi,
jos päivän ajattelematta istui. Mutta kuolinkärsimysten keskellä
tekivät tuomitut huomion, että syvyydestä nousivat illan hämärillä
karikallioiden kupeille veden pintaan "saksi-jaakot" ennenaikaista
osaansa ottamaan. Taasenhan istui siinä saalis kuten ennen. Puuttui
vain ahtolaan uppoamista. Monet kaiharikynnet ulontuivat, kurkottelivat
ja tuntosarvet huiskuivat joka kantilla ja haravoivat miesten varpaita.
Kuinka heitä puistattikaan! Jyrsijät kun elävinä jo ahmia tahtoivat.
Tässä oli metsäläisten oman sekä vieraan tuholaisten tuomion paikka.
Päivänsä olivat monet päättäneet tässä. Erämaassa oli lakina tämä:
"Älä toisen osaa ota!" Nälkä ja vaisto käski kourin käymään äyriäistä
kiinni. Raaka rapu, ruumiitten jyrsijä, sai vuorostaan elinkipeneksi
käydä. Ja vaikka kuuta kaksi jo kului ummelleen, elivät miehet yhä.
Tämä seikka oli saarelaisille suuri kumma ja ennen näkemätöin ihme...

Silloin saapui apu. Tienan tytär toi armon. Itse sousi ruuhellansa
luoksi ja saarelle asumaan otti. Ehdot asetti, että suorasääri, sorja
poika tulee ainiaaksi tänne härkämaille jäämään. Lauhtuivat leppeäksi.
Uros näille appeille yhyttääpi... Tarjoukseen suostuivat tsuhnat.

Ja ennenkuin tämä ikimuistoisa taru taukoaa, kertoo se luolan olleen
turvapaikan täällä. Taisteluiden aikana lapset ja naiset sekä lunnaat
likimmäiset lymyyn toivat... Rodun uuden ja omaperäisen sanotaan
siinneen. Lukkoina olivat olleet ne miehet monet ajat ja aikakaudet
vainolaista vastaan... Aikaa omaa me eleämme. Ikuinen taistelu oikean
ja väärän eestä iskee. Osattoman ja heikon olkoon nousu. Vähäväkisten
voittoon käyköön tie. Jaloimman aatteen eestä kohti kuolemaa...

Punerva tuhka hehkui hiillustassa.




44.

PÄIVIÄ MYÖHEMMIN.

Hiirenkorvalla vihersi viidakon päivänpuoleinen rinne.

Rannikot raitoi värien viriävä verho. Vihreys varjosti niemet, reunusti
poukamat pensastoineen... Jopa pihkalehtikin paisui täysiteräiseksi.
Halapajut kutoivat höytysinä kontuina keltaista kukkaa. Siellä ja
täällä putoili jo siitepöly hiljaisina hiutuisina lahdelman tyvenelle.
Yöhyen hentoinen henkäisy vei värit suikaleiksi... Rannan korteikko
kurottui, pilkisti piikin sieltä, toisen täältä. Mutta vanhan kaislikon
rinnassa tuolla parveilivat salakat ja ahvenparvet. Syvältä saapuivat
myöhästyneet kutukalat. Ne laskivat maitinsa mustiin pohjasammaleihin.
Siellä ja täällä tyvenen alla saattoi selveytyä oivakin kalain kihelma.
Pitkän poukaman perästä, läheltä ukkivainaan venevalkamaa kukahti käki.
Salmen takana, helokoivussa haavan latvassa istui haukka... Virstojen
takaa kantausi iltatyvenellä kaukainen kaihoisa naisen laulu:

— Trui vassuni, trui... trui... trui...

Sitten selkeni emälehmän ja vasikan yhtaikainen ammunta... Vasemmalla
tuolla kolisivat airot. Alusta aseteltiin kuntoon. Nuottatalaiden
tykönä kitisi valkeenkuiva kynnyspuu paatin pohjaan... Haukiniemellä
tuolla poikettiin nuottaa. Sieltä saapui kohu epäselvänä kahden
kokonaisen virstan päästä... Uistinta soutelevia herrasmiehiä kierteli
maalatuissa venheissä pitkin rannikoilla. Petokorven kainaloon
kurottautuivat illan viimeiset säteet. Loisti auringon laskeva kajo
kunnahille... Maalatun venheen kolmihenkinen kuoro lauloi:

    Ja muuttunut hän oli
    täl' erää paljonkin.
    Soturin ryhti jalo
    ukossa nähtihin...

— Trui vassuni, trui...

Kymmenes tunti oli illalla.

Suvinen lauantai hankkiutui morsiuspukuisena levolle.

Kalliosaaren isännällä, kuolleena kuhisevan kaislikon sisässä seisoi
viimeinen alus poislähtövalmiina. Kysymys oli tässä verkonlaskijain
yöpuulle asettumisesta. Mutta vuotteleminen tänä yönä näytti turhalta.
Kaikkialla valvottiin. Saattoivat olla ylhäällä aamunkoitteen nousulle
ja nostaa liinat lämpimästä vedestä leikkaantumasta. Saattoihan
tarttunut kala liivastua.

Oli pitänyt vähältä ettei viimeisten pakolaisten poistunut vene eilen
iltana ollut joutunut kiikkiin. Saattaja palasi kumminkin. Sinne
vastaisen rannan viidakoihin olivat hävinneet.

— — —

Myllykosken kohina kantautui kaukaa pohjaisesta. Siellä saattoi olla
tuulen ylhäinen henki. Yötaivaskin siellä tummentui tuokioksi. Kosken
kohina kumminkin pauhasi yhtäjaksoisena. Se saattoi olla selvän ja
jatkuvan sään merkkinä. Karjan myöhäiset hakijat etsivät laitumen
perillä eksyneitä mullikoita ja huutelivat:

— Trui vassuni, trui... trui...

Juopuneen bassoäänistä laulua kuului:

— Mut' muuttunut hän oli täl' erää paljonkin...

Koko kesäistä saloyön maisemaa häiritsivät äkkiä kiväärin räikyvät
laukaukset. Rannikoilta rannikoille kuului kimakka kaiku. Se repi
rauhaa, ratkoi luonnon unista apajaa. Punikkimetsästäjät teuhasivat.
Isänmaan unnunta aavisti valkoisen viileyden lienteän sylin.

Taajan leppämetsän läpi saattoi Oskari huomata saarelle saapuvan
soutuveneen. Täydessä lastissa siellä loilottivat. Juopuneet suojelijat
ampuivat ilokseen... Veneessä nousi Mandi hitaasti kurkistamaan
kaislikon yli joko siimanlaskijat loittonivat. Oskari juoksi alukseen.
Ja he molemmat työntyivät viimeisinä saarelta, jossa viipyivät ja
vuottivat tietoja Kiiskilästä. Mutta niitäpä ei kuulunut. Kello oli jo
tunnin yli määräajasta eikä vieläkään Kustaan merkkiä näkynyt.

Rantahaavikko seisoi juhlapuvussa tiheänä ja läpinäkymättömänä. Ukon
mökki upposi suven syliin. Liiterikuusen murheellinen tauoilta tiesi
yksin kaiken tuttavuuden tässä suojateiltaan loppuvan. Tiesi autio
tanhut, että totiset tavat täällä takaisin toistuvat. Ja hämärä,
salaperäinen onkalo kätkeytyi tyystin tulevaisuudelta. Sorahaudassa,
kalliohalkeaman kätkössä kuivuvat Robertin luut. Siellä on ihmeellinen
salaperäisyys säilymässä...

Kuulumattomat aironvedot loittonivat.




45.

PYLVÄISTÖN PIHALLA.

Punervankeltaiset säteet paistoivat vaakasuorasti maanpintaa pitkin
multakunnaan ja metsäpihan yli. Kastehelmet kihoilivat jo katveissa
juhannuskukkien latvoilla. Pisteaidan yli puutarhaan satoi sumua.
Aidanseipäissä siellä ja täällä häilyivät kinolangat. Karjapihassa
putosivat tyhjän sinkkisangon pohjaan ensilypsyn pisarat. Kellolehmä
katseli kylläisenä pihaveräjän yli ja alotti ensimäisen märepalansa. Se
oli teräväsarvisin ja muista voiton saanut Mansikki. Nuoremmat punaiset
saivat pelätä mokoman kaiharin puskuja. Monetkin vanhat rutaleet, jotka
aikansa karjassa olivat jehuna kunniassa keikkuneet saivat nyt aina
olla kylkimyreessä ja pelonkaaressa pakosilla.

— — —

Naapurin riihikalliolla päkätti pukki.

Pujoparta olikin ainoa vuohensukuinen elukka koko kuuluvilla. Mutta
paimenpoika kertoi sen köröttelevän lammaslaumassa. Isäntävainaja
oli tämän koiruuksissaan jättänyt eloon. Vuohet olivat laissa
"kavaluutensa" takia kielletyt laitumilla kuljeksimasta. Sentähden
olikin tämä pukki kymmenen vuotta kaiket talvet kytkimessä heinän
kolmuja kuninut. Piioilta pyysi aina parhaat palat. Kymmenen lyhyttä
kesää sen kyntynen kapsui kaatran perässä. Sarvenkoikaleet olivat
sille kasvaneet keisarimaisiksi. Eikä sitä aitaa ollut jonka yli
pukki ei päässyt jos se mennäkseen oli. Se ahtoi sisäänsä olervat ja
tähkät, mutta kun siinä oli vain yksi suu, ei se suuria vahinkoja
saanut aikaan. Toisinaan sekin toki harmitti. Ja lampaankeritsijäeukot
puhelivat aina sen villan liiallisesta karkeudesta. Ne sanoivat:
"Pitäisi hävittää koko pakana!" Mutta sille uhalle se asia aina
kuitenkin jäi.

Emäntärouva asteli suola-aitan poikkiportaita ylös, aukaisi ovet
ja painui aittaan. Pukki kuuli puusaranan narinan ja laukkoi sinne
suoraapäätä perässä. Sitäpikaa ryöstäysi se räälissäkille. Ja kun pukki
vihdoin pakeni korkean kynnyksen yli ulos, oli sillä silmät ja sarvet
jauhoissa. Emäntärouva roinusi ovella äyskäri kädessä:

— Tuonanen hylky!... Ei tuotakaan konia tullut tuosta
elintarvelautakunnan lihatiinuun suolattua...

Sanat kuuli Juurakkoniemi, joka pahimmoiksi ajoi siitä Runttella
maantietä pitkin ja puuttui ohikulkiessaan riemuun:

— Ka!... Pukki pakana poskee jauhot! Vuoraa rieskalla
takapieluksensa!... Myykää minulle tuo pökö! Minä voin siitä hyvästä
miehille neuloskella neljät housuparit talon kankaasta. Annan vaikka
vielä nahkankin takaisin.

Hämillään myhäili aitan portaille tullut emäntä:

— Eipä tässä tiedä... Ei taida tarvita housuja kun ei ole housun
pitäjiäkään. Ei ole miehiä talossa omasta takaa. Ilman muuta käänsi
raatari hevosen pään aitan edustalle, laskeusi vilposilta alas ja tuli
tervehtimään:

— Luojan rauhaa teille!... Ainako se tämä emäntä peräsimessä jaksaa?

— Täytyyhän sitä...

— Valkosiksi ovat hiuksenne huuhtoneet...

— Vähemmästäkin murheesta...

— Ikävästä!... Tietäähän sen, hyvänenaika, kun molemmat pojat sotaan
häviävät.

Pukkia taputellen hän lisäsi:

— Monta, monta on mahdottomuutta tämän kevään kuluessa tapahtunut.
Olettekos kuullut siitä Hulipas Konstan mökistä mitään?

— Enhän minä mitä...

— Se Toivo ja Eemeli poika olivat vävyn kera kuikkailleet kotosalla
näihin asti. Navetan vinnillä asuivat, nahkaansa naittamatta
säilyttivät. Mutta akka, jolla oli yksi pojista jääkäri antoi ilmi...

— Äiti antoi ilmi?...

— Äiti itse... Tunnen minä tämän akan. Sitähän se on kuoreveteläisten
ruskeasilmäistä sukujuurta. Enkä ollenkaan ihmettele. Sinne Seinäjoelle
pojat vietiin. Toiset kuuluvat olevan Lylynkankaassa... Nuorimmasta,
siitä jääkäristä saa akka eläkkeen. Se taisteli ja kaatui Rautussa.
Ruumis kuulutaan juhlasaatossa tuodun kotikirkolle. Haudalle panevat
pystyyn huikean tornin. Tornin nokkaan nostetaan marmorinen miehen
rutales ilkosten aatamina. Eikä kävyn peitoksi kuuluta katettaman
karvaakaan. Se on sivistys Suomessa kuulemma nyt mennyt siihen
junttiin, että eevojen suku siitä saa riitingit laatia ja vapauden
patsaiden rakennus alkaa heti sodan loputtua. Ja mitäs minun piti
vielä kertoa kengännauhoista. Sehän oli toinen juttu josta Vileniuksen
emäntäkin hulluksi tuli.

— Ja mikäs kengännauha juttu se on?

— Se Lehtisen Manu, se joka oli elänyt kaikista kauimmin niistä
Nälkäkankaalle ammutuista kuudestakymmenestä. Saarisen sanoivat käyneen
ampumispäivän huomenissa katsomassa paikkaa, ja Manu oli siellä
istumassa...

— Istumassa?...

— Istumassa, vaikka oli jo eilen ammuttu. Kenkiänsä oli nauhoittanut.

— Hyvä isä siunatkoon!

— Katsojan sanotaan sanoneen, että oli pakko finistellä (viimeistellä).
Oli sanonut, ettei siltä ihmistä kumminkaan enää olisi tullut.

Tämä julma kertomus puistatti emäntää. Hän kiersi aitanoven lukkoon
mielenliikutusta peittääkseen. Mutta raatari oli puhetuulella. Hän
antoi uutisen tulla toisensa perään yhteen lykkyyn:

— Emäntä ei tiedä kai sitä kevättalvellista kuoppausta kirkolla.
Talvella kun ampuivat Korkeakoskella seitsemänkymmentä punikkia, niin
pohatan pojat otettiin kuolleita ajamaan kirkolle "saapaspalkalla."
Ja kun kaikkien jaloista ei kenkä hevin lähtenyt, sulatettiin niitä
roviolla. Eihän niistä kuulunut pitotavaraa tulevan, koska loisteessa
saattoi nahka palaa, housuja jos vielä... Eikä se mikään ihme, sillä
eihän jalkinetta olla vuosiin kunnollista saatu. Niitä piti koettaa
keinoja. Kopsamon järven takana tekivät isontalon pojat urakalla sitä
työtä. Joukkohautaa sulloivat hevosten kanssa. Jäätyneen maan kaivaus
maksoi munaa. Ja kansa kertoo, että siitä pitäen se Turhalainen on
sairastellut. Kyykäärmeen suomuksia sanotaan pinnan kesivän ja kasvavan.

Perunakuopan Anni saapui siihen pussineen ja oikasi raatarin puhetta;

— Eipäs se niin ollut!... Oikeita kalansuomuja sen selkä kasvaa. Ja
puukon kanssa perkovat niitä pois...

Raatari otti suunvuoron ja sanoi:

— Sehän on nyt se sama onko se kyykäärmeen nahkaa, vaiko kalan
suomusta, kunhan vain jotakin... Hitto häntä funtieratkoon...

— Piru sitä juuri kasvattaakin. Ihmeitä ne tappajat kuulemma
saavat silmissään nähdä. Kertovat kaikkien emälahtarien nyt myyvän
hynttyynsä ja pakenevan pois koko paikkakunnalta. Murhapaikkain ohi
kulku kuuluu olevan kamala asia. Hulippaan kylänkin ainoa isäntä kun
ajoi sorakuoppien sivu yöllä, niin Lahden Hermanssonni, se Antti,
hyppäsi suitsipieleen kiinni, pidätti hevosen ja oli alkanut puhella
kirvestyöpalkoistaan, joita oli tullut tehneeksi...

— Vai se Antti, joka keväällä ammuttiin?

— Sama Antti!... Ja kun isäntä oli kauhistunut ja riipaissut hevosta
ohjaksista, oli elukka vain hypännyt pystyyn. Päättömiä punikkeja oli
pilvenään kiekkunut ympärillä. Kukin heistä oli erikseen halunnut
isäntää haastatella. Hallanurminen, pisin mies muista, oli sanonut,
että lasketaan menemään sillä on sillä yksi hyväkin työ elämässään
ollut. Hartun Einarikin siellä oli mustan tuonelan joukon johtajana
ollut lapinlakki päässä. Tämä oli selvimmin sanonut, että on
siellä minulla viisi potraa poikaa ylenemässä, palaavat ne kerran
Juupajoelle...

Puhetta kuuntelivat toiset pöyristyksellä, mutta raatari jatkoi:

— Olisin minä tiennyt toisenkin konstin kuolleita vastaan, jos ei olisi
sattunut vainajien joukossa olemaan Halla-Nurmista. Isävainajan kera
ajoimme kerran yöllä Tammelan kivikirkon ja hautuumaan ohi Mustialasta
Forssaan. Siinä seisoi hevonen pääportin kohdalla kuin tukki. Se
seisoi justiinsa sille paikalle, josta ruumiita oli yli tien enimmän
sinne suoraa kappelista kannettu. Ja vaikka isä räippäsi ohjan perillä
ja yritti Virmaa liikkeelle, ei se pekanuus könnähtänytkään, vapisi
vain joka jäseneltänsä. Ja tietäkää, että silloin oli synkin ja syvin
sysimusta syysyö. Kirkonviiri ja tapulinkukko kirahteli korkeuksissa,
mutta taivaasta ei näkynyt häivääkään. Se oli sama katsoi sitten ylös
tahi alas, piti silmiänsä auki tahi kiinni, kaikki oli yhden tekevää.
Jopa minä poloinen silloin ajattelin; Tässä sitä nyt ollaan pyöreen
asian edessä... Mutta silloin kuuli isä vikisevän äänen kiviaidan
takaa: "Kummi! Kummi!... Kääntäkää vasemmalle, avatkaa hevoselta
rinnustin ja katsokaa valjaiden ja kaulan välistä!" Toista käskyä ei
siinä tarvittu. Ja kun nämä temput olivat tehdyt, vyörähti hevosen
etujalkain edestä maantienojaan kaksi mustaa kertasäkkiä. Ja siitä
paikasta kirmasi Virma pillinä kahdeksan virstaa kauppalaan saakka.
Matkalla kertoi isäni minulle kuinka hän kerta neulomusretkillänsä
kastoi hätäkasteeseen kuolevan lapsen. Se oli tapahtunut saman pitäjän
Kaukilan kylässä.

Puhetta jatkoi Perunakuopan Anni;

— Aatelkaas Einari Peltosta, joka siellä kuolleiden joukossa johtoa oli
pitänyt. Hänellä oli viisi pientä ja vakainen vaimo... Armahtamista
oli pienoisten puolesta miehelle pyytäneet. Kittilästä olivat vasta
saapuneet. Eivät Hämeessä kenellekään pahaa tehneet. Mutta tätäpä
puhetta eivät valkeat kuulleet. Löivät miehen Jokelan jyväkuormaan,
jota juuri ryöstivät ja sanoivat: "Tarvitaan sitä pojat jumalavita
lihaa kun on leipääkin! Ajetaan vain koko morstokka Lylyyn!" Retrika
vaimo tyrehtyi kyyneliin. Ei jaksanut seurata miestään telotuspaikalle.
Mutta Einarin pojat juoksivat kauan kuormien perässä ja pyysivät:
Laskekaa sedät isä kotiin!... Laskekaa isä... Eivät laskeneet. Keväällä
sitten kun normarkkulainen isäntämies palasi sodasta jalkapatikassa,
niin kertoi että kotipitäjänsä miehet ne olivat. Ja että eräs isännistä
sairastui, tuli heikoksi ja tunnusti vaimolleen kuinka alinomaa
hänen korvansa kuulevat poikain huudot: Laskekaa isä kotiin! Mies
oli toipunut tunnustuksensa jälkeen ja toivoi helpotusta, mutta pian
palautui epäluulo ja tuska. Eräänä aamuna ei vaimo ollutkaan löytänyt
miestään yövuoteelta. Pöydällä oli kirjoitus: "Minua ei mikään auta.
Isä on laskettava kotiin." Ja olkiladon orressa isäntä sitten aamulla
kiikkui.

Raatari jatkoi juttua:

— Entäs Albert Korpi!... Miehen polttivat vankileirillä. Tunnustuttivat
asiata, josta oli kokonaan tiedoton. Tutkivat kahden juupalaisen
isännän murhajuttua, joista toisen sanotaan syyttömästi punaisen
terrorin uhriksi joutuneen. Eipä ole salaisen asian näkijää
Pirttisaaren talossa. Punaiset olivat viljaa omin aloitteinsa tulleet
ottamaan. Kamarissa istuivat isäntämiehet. Heitä vartioitsi Mäkelän
renki, joka siellä sisällä tuntemattomalla tavalla tuli murhatuksi.
Isännät selittivät tapahtuman vahingonlaukaukseksi, että panos olisi
lauennut vartiosotilaan haulikosta varomattomasti omaan rintaan.
Kuohuksissa oleva punakaarti käsitti tapahtuman kamarissa taisteluksi,
jossa ase oli lauennut. Tapahtuman johdosta ei tutkintoja, esikuntia
tai johtajia kuultu; aika, taistelun laki teki tehtävänsä...

— Mutta seuraukset siitä olivat pahat. Satakertainen valkoinen kosto.
"Sata päätä yhdestä päästä." Se oli lahtareiden kosto päästessään
vieraan vallan avulla tilanteen herroiksi.

Emäntä meni avain kourassa aitan portailta pirttikartanolle, mutta Anni
ja raatari jatkoivat puhelua monista sodan kauhuista. Jämsäläisistä
pakistiin pitkä puhe. Ison-Lukkarin, Rummin-Jussin, Sippolan ja
Saaren-Jallun urotyöt tiettiin. Kirkon kellotapulin kivijalka oli
hikinen kuoleman kuilu. Rahikaisen Arttu ja aatteensa kannattajat
kaikki kuulemma siellä teurastettiin. Anni oli kiertänyt pitäjiä, tiesi
tunnonvaivoista, jotka raakimuksia nyt raastoivat. Sitten kääntyi puhe
Pylväistön asioihin: — Poissa ovat tämänkin talon pojat. Kuu ei heitä
kuule, ei päivä näe. Sille tielleen Waasaan se Kassu herrakin hävisi...
Stiina tuossa kakara kainalossa... Vesittelee herralle koska piika on
patjaa parempi ollut!... Jo minä sitä syksyllä kuulin kun päällikkö
Saksasta saapui. Karjakeittiössä kahdenkesken huomautin lätkälle, ettei
passaa pistellä paljasta rokkaa kauhanvarrella. Mutta mitä vielä,
rokalle ei tyytynyt, makialle mieli teki.

— — —

Pukki oli kiivennyt raatarin kuormalle.

Rauhallisesti kuni auki nahkaisen selkärepun soljet. Työnsi partaisen
turpansa sisälle reppuun, tutki jokaisen puodista ostetun käärön.
Etsi kahvivientelin, nisu jauhokilon, rusinapussin, ropeeraritupakan.
Viimeksi puljutteli sokeripalapaketin. Kyljet repi kaikista
paketeista auki. Etuhampailla tempoi. Pohjimmaisena nielasi kymmenen
pennin "rässijästin." Sitten se alkoi lipoa jokaista ostosta
erikseen. Yhdelle suupalalle se haukkasi rusinoita, jauhoa, sokeria
ja tupakkaa... Mestari ja Anni seisoivat selin Runtten kuormaan
päin ja keskustelivat erittäin innokkaasti Jämsän herranhuoneen
verikellarista ja kauheuksista. Vuorotelivat ajatuksia, uskoivat
toinen toisellensa montakin salaisinta ajatusta. Anni puhui pitkät
virret jäsenkirjoista, rautanauloista, avantoon hyppäyttämisistä,
pieksäjäisistä, puhui ruumiskasoista N:n vainion takana. Puhui puoliksi
tapetuista raajarikoista. Näkyjä sanoi ilmestyneen öisin kaikista
verisimpien saunain ja riihien vaiheille. Ja että viime yön uni oli
ollut kaikista kauhein. Näet itse piru oli tullut majaan missä Anni
makasi ja naulasi ikkunanpieleen kaikki ne neljä takonaulaa, jotka
olivat olleet Kristuksen ristiin iskettynä Golgatalla. Oli sitten
sanonut: "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa hirtetään tähän kaikki Europan
imperialistit!"... Tätä raatari kuunteli aikansa, mutta otti sitten
huutamalla suunvuoron, jota väkisinkään ei varttomalla suupaltti nainen
olisi antanut:

— Olemme tähän maailmaan syntyneet "nenän leikkauksen aikaan." Minä
ammattimiehenä en pidä suden, en vuohen puolta. Minun on tehtävä takki
työmiehen ja herran selkään ja siitä elettävä. Mutta sen vain sanon,
että hyvin ovat piilununeet... Murhatun veri vinkuu nurkissa käänsi
katseen mihin käänsi. Se on samallaista kitinää ja kätinää, porua
ja parkua kuin siantappajaisissa Taipaleen tallissa. Minä kammoksun
asetta...

— Mutta sanotaanhan mestarin syksyn suussa...

— Paakkulahan se siihen vimmaan vikitteli... Ja enemmän minä neulalla
olen työtä tehnyt kuin pistimellä... Tappanut totisesti en ole torakkaa
suurempaa, vaikka piru tästä paikasta nielisi... Anni tirhensi vastaan:

— Mitämaks' se tussaroiminen teiltä, jos ei isänmaan puolustamista. Ja
armeijassa...

— Pussihousuja pistelemässä... Tietä näyttelin... Vahtina olin.

— Tietä punaisten luo osviittasitte. Vihjailitte kauheat lahtarit
köyhään tölliin... Saapuivatko Kiiskilään kutsumatta? Sanokaapas kuka
ne Kiiskilään opasti...

Raatari huomasi pukin Runtten rattailla ja pahanteossa:

— Johan nyt vietävä riivaa! Hyväkäs! Annappas olla kun minä tempasen!
Ihan helvetin koni! Ihan on liponut makoonsa koko repun, riivattu!
Tuonasen hylky! Ja mihin mahaan tuo kaikki on mahtunut?! Voi sun hyvä
hylky! Vartoopas sinä halvattu! Herja sun pakanan perii! Ja voin ja
rässijästin ja kalamaksarasvankin imenyt, jonka piti tuleman sille
suutari Salmisen vääräsääriselle Alabrektille! On lupsuttanut korkin
pois pullosta, liponut vatsavoiteen... Äläpäs huoli, paholainen!...
Raamatussa sanotaankin: "Saatana asustaa mielellään sarvia kantavassa,
jopa kangistaa ihmisten ja elukoiden hännät." Vuohissa se piru aina
on mielellään asunut. Jos puolenpäivän aikana katsot määkin silmää,
on se silloin soikio kuin leppään veistetty poikalorvin puumerkki. Ja
kevätpälveellä karjanlaskun aikaan, kun kuuset punervina kukkivat,
kerttuset laulavat, käy luomakunnassa eri kutina. Nelijalkaisesta
kaksijalkaiseen kanaan saakka viillättää sua piru...

Pauhatessaan ja säkkiä kuniessaan etsiskeli raatari kättä pitempää
tuolta ja täältä, jolla olisi antanut elukkaa saparoon. Sai siitä
käteensä raatarin linjapuun, ja ei muuta kuin sen kuin kintut kantoivat
pukin jälkeen. Viisas elukka ymmärsi hyvin syömisen ylimääräiset
seuraukset. Sentähden sen kyntyset rapisivat jo aittakalliolla.

Anni hyrskähti vahingoniloisesti, mutta kumminkaan nauramatta.

Hetkisen ajan kuluttua saapuivat kumpainenkin, pukki ja mestari
läähättäen suoraa päätä portaiden edustalle. Hengästyneenä ilmaisi
raatari tavaralaskut ja kuittaukset pukin pahoista töistä...

Mitä emäntä lienee sanonut kuistilta, sitä ei Annille asti kuulunut.
Hetken päästä köytteli raatari kumminkin pukkia Runtten rattaille ja
vihelteli. Hän sijoitteli ryykiraudan, linjapuun ja suuret maasepän
tekemät sakarakanta sakset takaisin nahkaiseen laukkuun, laittoi
repun vilposlaudan nokkaan killumaan. Anni avusteli papujen kentältä
keräämistä, jolloin toinen hymähti hyvillään:

— Sinä saat pitää ne loput pöönät jotka maasta huomaat.

Eukkokin silloin ilostui:

— Yksinkö se raatari yhä leskenä?

— Yksillänihän minä.

— Löytyyhän niitä mielitiettyjä teille.

— Löytyyhän niitä, jos niilleen asiat ornieraillaan. Emäntiä
niitä minulle tunkee yhtenään. Yötisaikoina kun kuulevat kotiin
saapuneeksi... Sekin Kiiskilän Henna, uumalta heikko, on keväästä asti
ihtiään kaupannut...

— Vai on!... Kas kas kun Konstavainaan eläessä keimaili. Muita miehiäkö
muutteesta mieli... Ja mestari sitä onkin kiintynyt niihin Amerikan
leskiin.

— Kyllä... kyllä se oli hoikka varrelta ja käsivarsi kiertyi siltä
somasti kupeelle, jos on kiertyäkseen senkin akan ympärille. Mutta
ujous tahtoo pakkautua...

— Vai kietaantuu... Vai ujous... — Kapinan aikaan keväällä kun kuulin
Konstan kaatuneen, kiertelin töllin tienovilla... Ja mikä tiesi vaikka
kaupat olisivat syntyneetkin, mutta mistä lienee yrmistynyt. Ja kerta
kosasinkin, vaikka se oli tuhkapisto.

— Ei olisi pitänyt niin kuoleman kuumilta...

— Vanha Anttikin oli käärmeen näköinen... Ja leski on niuha kapine.
Ajattelin, että maltetaan, maltetaan. Aika parantaa asiat ja arvet.
Mutta jos se Anni on peräkulmalle menossa, niin tässä sitä sopisi istua
Runtten rattailla. Pitäisit tuon pukin pakanan päätä, se kun rimpuilee
hyväkäs. Kipin kapin nousi Anni rattaille. Pyörät ratisivat soraisella
maantiellä.

Pukin mäkätys kuului karjuahteelle.





46.

TUVASSA TUMMAISESSA.

Kiikkui kätkyt.

Emäntärouva liekutti yksin lasta. Piian poikaa sousi haltija. Kukaan
ei keltään kysynyt tai mitään virkannut vauvasta vanhuksen kuullen.
Siitä asiasta oltiin vaiti. Ei keskusteltu pikkuasioista. Suuret ne nyt
sijansa saivat.

— — —

Historian lehti toisensa jälkeen täyttyi. Sanat ja aatelmat piirtyivät
voimakkaina. Elämä uurtui ihmismieliinkin. Merkit uppoutuivat
ikipäiviksi ja puurtautuivat poislähtemättömiksi miespolviin. Kansan
sieluun iskeytyivät arvet.

Väikkyi vapauden aamun kohtalo ja koitto... Väikkyi Suomen kansan
vastaisuuden ranteella kultainen kajo... Uuden ajan lento ja siipien
suhina jo kuului. Kirkkaan aamupilven reunamalla helotti veripunainen
vapaus. Idästä se aate läksi uljaana, läksi päivänpaiste ja pälve.
Mutta vastaan huokui lännessä valkoinen kuoleman valta. Teräksinen
imperialismin halla loikkasi nuoret vallankumouksen puhtaat ruususet.
Pöyrryttävän korkea oli kansan vapauden suunta. Hengen tunteen ja
sielun viinivirrat pulppusivat ihmisrinnoissa ja sydämissä. Uusien,
tuntemattomien lähteiden kristallipurot uhosivat puhkeilla ihmiskunnan
alttarille... Mutta kuinkas kävi?... "Lännen kulttuuri" laahasi kaiken
lokaan, survoi rauta-anturan alle. Kykäinen kavio ja korko kävi kaiken
yli. Vuossatain yöstä viskautuivat vastaan kirkon kamalat varjot.
Mustat papit kävivät sanan voimalla veritöihin... Yksityisomistus ei
muodostunut mahoksi. Ehtymättömänä se ilmaisi myrkyllisen manauksensa...

Kiihkeät joukot, tuliterät oli vanha nainen nähnyt. Uhrautuvaisuuden,
urhokkuuden mittaamatoin määrä selventyi ilmeiseksi. Sanomaton
sankaruus puhkesi kukkaansa. Vakaa työmies, vakaa talonpoika käsitti
tuskin selvästi... Vaan ainoa tieto oli: "taisteluun viimeisimpään",
kuten huuto kuului. Toiset taivalsivat iloiten tietä, jolta eivät
palanneet. Toiset ottivat asian tuokiotyön tavalla. Toiset kulkivat
tietoisina taukoomuksen maille.

— — —

Kätkyt kiikkui, tupa tummui.

Mietelmiä jatkoi eellehen harmaahapsi. Tähän taisteluun olivat
eentyneet äitien pojat... Olivatpa kysymyksessä aikamiehet ja
partasuut, niin kaikkien niitten silmäin suloloisto oli sama. Sama
niillä sydämen hellyys kuin äidin sylissä lepäävällä lapsella.

Apeus tuli tupaseen. Yksinäisyys palautti aina mielenrauhan. Aatelmat
saivat aloilleen. Hetken sointu ja sopusuhde pääsi tiloilleen...
Silloin kohoutui aina kaukaisten toivojen takaa tumman hämyn hälve:
Mitä jos punaiset saapuvat!... Mitä jos vuosien viertyessä aate virii
uudelleen ja saapi jalansijaa? Mitä jos miesten mielet muuttuvat?...
Elämä ja kevät koittaa uudelleen!... Toivojen taivas kirkastuu silloin.
Synkeät pilvilinnat lientyvät... Ah, jospa uskaltaisi ajatella!

Tuudinta hiljeni tuvassa. Ehtoon ulontuvat äänet hiljenivät ja
himmenivät. Yksinäinen emo sai olla rauhan rattona. Arvidin luoksi
kaukaisille maille kiiri aatos. Uneksunta samoili uudesta ajasta ja
voimasta. Se teki retkiä, kuulumattomia kyselyjä ja haastoi. Uudet
ihmiset ja uusi into ilmestyi silmäin eteen... Jopa vanhuskin sai
hiljallensa ryhdin jakkaralla istuen osansa. Rinta nousi ja vartalo
suortui. Mielen reippaus tarttui kaihonnan areenalle...

— Poika tikahti tuutuessa, ilmaisi isänsä emolle olemassaolonsa.
Sykähti vanha sydän. Ilosta riemastui rakkaus. Hän muisteli nuoruutensa
tyttölaulua. Sen lauleskeli hyräellen, sitten toisen ja kolmannenkin
laulun. Tätä tarkkasi poika äänettömänä. Jopa silloin vanhus sepitti
sävelmään uudet sanat. Sommitteli sinne ja tänne kunnes sai ne kokoon
ja lauloi lenteästi:

    Sulosaarelle sampoa soudan,
    punaseppoa takojaa.
    Aatteille urosta noudan
    uutta päivälle nousevaa.

    Tuuditan turvoa emolle,
    elomatkalle varmempaa.
    Tuutu immelle uinuvalle
    kaunokutria kiikuttaa.

    Soudanpa Suomelle suloa,
    punapoikaani Pohjolaan.
    Idän ääreltä laulun kuulen,
    loimot ahjolle hulmahtaa.

    Tuudinpa tauonnan tulta,
    mi' sannassa uinahtaa.
    Sorahaudassa suku on sulta,
    häpy Härmään himmentää.

    Veripellon kyisen kynti
    "veli" valkea miekallaan.
    Punaorpoin kyyneleet kylvi
    kirolaihoksi kasvamaan.

    Soudan sukua suurta,
    punapoikaa Pohjolaan.
    Soudanpa sankarin suuren,
    valkovaltikan voittajaa.

— — —

Laulu sammui, nukkui lapsi... Kehdon käynti hiljeni hitaasti.

Hämäryys hiiviskeli ikkunoilla, tiuheni penkeillä ja pieluksilla...
Pylväistön pirtin patriarkallinen asu ei vuosisadoissa liikahtanut.
Savuttuneet orret, parrut ja laipiolaudat kuuntelivat, katsoivat,
hämmästelivät haltijan laadunomaista laulantaa... Asuihan tyhjyys ja
ikävä talossa ja viipyi siinä kutsumattomana vieraana. Toiveet olivat
täältä kaikki kadonneet.

Palaneen ihmissydämen sopukassa selkeni himmeä hiven kummallista
tulevaisuutta. Keskellä raisun rauhan, ikävöidyn iltatunnelman virisi
vieno viihdyke. Vaiennan viimeinen tyyneys ja pakopaikka oli puhjennut.

Vanha katse kohosi hitaasti ikkunalle, tähyili ulos ja edentyi
ilmanpieluksille. Mutta siellä pysyi mustanpuhuva pilvi. Hämärästä
autereesta kuontui pimeä Piilainvuori ja kallioiden kunnas. Ruso
lankesi ja raukesi länteen. Metsämaisema tummeni kuin tuonelan taus ja
taulu, tummeni laakso, tummeni järvi.

— — —

Mennyt päivä pyyhki näytelmän poistuneeksi.

— — —

Kuului kummallinen, kaukainen kumina hiljaisena ja tuskin
huomattavana... Aatelmien erämaassa kumahteli vaimeasti mahtavien
kellojen kumu. Iäisyyden tuomion taonta se siellä kajahteli.
Tulevaisuuden tuntemattomille äärille ulontui aavikko. Sieltä siinti
sarastus mannermien ja merien takaa...

Emäntärouvasta tuntui ovi äänettömästi avautuvan. Yli kynnyksen astui
mieron matkalainen... Mies outo vaaniskeli ympärystä, varoi, otti
askeleen emännän luokse. Sanoi tervehdyksen suljetuin suin. Sitten
kalvoi poveltansa kirjeen ja ojensi sen äidille. Sen jälkeen häipyi
mies hämyyn hyvästiä heittämättä...

Kirje alkoi:

"SSSR, syyskuulla, 1918.

"Äiti, äiti! Olemme pelastetut! Suuri Venäjä syleilee meitä..."

       *       *       *       *       *

Kirje loppui:

Rakas äiti — Kajaavat tuomiokellot...







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUISET UHRITULET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.