Ooperin Epo

By Viku Visanko

The Project Gutenberg eBook of Ooperin Epo
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ooperin Epo

Author: Viku Visanko

Release date: June 6, 2025 [eBook #76230]

Language: Finnish

Original publication: Uusikaupunki: Vakkasuomen Kirjapaino, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OOPERIN EPO ***

language: Finnish




OOPERIN EPO

Kirj.

Viku Visanko [Viktor Ahlqvist]





Uusikaupunki:
Kodin lehti,
1928.




SISÄLLYS

Epo ja lavea Moromäki
Epo ja hänen ystävänsä Vistin Ville
Vistin Ville taloineen jossa Epo usein vieraili
Epon myötä- ja vastoinkäymiset
Kohtaus Ainan kanssa
Epo on kekseliäs ja koittaa onneaan
Epon mutkat ja matkat Myllypitäjässä
Epon seikkailut Himmeljoen pitäjässä
Epo matkustaa Turkuun
Epon käynti kuvernöörin luona
Epon parta palaa ja käynti elävissäkuvissa
Epon mainen matka päätttyy





EPO JA LAVEA MOROMÄKI.


Noin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän
aamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen
pääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä
on ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten
kauvas, kauvas... Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista
virstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja
leveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi
vielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella
tuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies
muutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt
avoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla
vastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän
yhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita
vuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas
Tuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut
rappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena
tiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen
tukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät
ystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin,
niin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta
minua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi
harmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia.
Oli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta
silti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin
onnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä
kauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti
kiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta.

Täällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen
viheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin,
jolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet
puukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli
terävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa,
koska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta
tästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä
ollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän.

Tämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut,
kummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon
tässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata
luonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin
tullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut.

Hän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä
1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla
nimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa
majassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan
kaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin
porstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet
linnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli
perunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten
ja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta
mainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja
penkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky
sekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli
niinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän
jo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla
kerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo
ennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten
omaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa
asti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa
tunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo».

Lavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta
rapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin
missään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat
ja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä
moroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja
valtateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle
liikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa.
Mutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle.
Siitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella
poisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen
käyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia
kiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon
viljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi.

Maisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat,
jylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta
vuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet
toinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen
muinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä-
ja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen
kaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista
metsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret
kuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla
hyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja
kuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja
keijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin
ihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen
kirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista
kevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille
uuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde,
kaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto
viritti kaikkialla.

Näitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet
ensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä
ajalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin
metsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys
ja karjanhoito astuneet tilalle.

Siintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla
suven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla
kasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita.
Lehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa.
Näitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa
kevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut
poikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa
kalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen
saaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja
kyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten
lumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä
saaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja
suutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa.

Täällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä
Anna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja
siellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä,
puristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan
suukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän
myöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä
menestyksellä.

Syvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja.
Niin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet,
mitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat
monnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä,
tuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa
joskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut
ruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla
tilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään
hyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan
vereksiä edelliseltä päivältä.

Sellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana
jälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella
sänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru
kertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä
lähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi.
Sen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten
manalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan
auton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen.
Kuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja
yksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi
olivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä
sata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli
kerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa.

Hänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden
vanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun
oppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan
äreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin,
melkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin,
paitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja
kolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian
pinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata
kuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15
pienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse?
Ehdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis
ole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut,
käynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen
otsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta
kaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet
hänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa
pidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa
sijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen
keittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi
korpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa.

Yhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten
vanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa
ja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin,
kaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti
koko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä
päivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat
uppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt,
tuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden
aikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat
seinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan
»kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin
paukkumaan.

Epokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään
kun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan
kunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja
solkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi
nenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin
että Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi
muilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja
tuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja
kirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan
kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan.

Opettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava
ja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista
ei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut
kaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia
ensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas
kaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa.

Muuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti
ensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia.
Sen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani
heidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä
tähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja
varallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä
pikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla,
tekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat
hoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän
kasvoillaan. Kunnia siis heille.

Kuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset,
lukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha
puukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri,
Munala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa,
kansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen
talot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo,
vankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri
ja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen
Sanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin
ollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen
kuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita
edelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja
valoisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin
täällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus
rakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain
maanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli
muuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava
heti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla.

Mainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen,
Kalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K.
Kringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia.

Aivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria
sananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli
ulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun
esimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit
ja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat
käsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha
harmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra
Hoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat
suussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset
kakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies,
tuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan
»Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin
kutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä
olisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa
saarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän
tapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh —
puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se
vähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen,
niin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä.

Nähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi
ja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä
voimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi
sanoa: »saastaisesta synnin unesta”.

Luonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki
uudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura,
raittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon
oppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin
Epo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan
erehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman
pojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran
vaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu
Moromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin
Seraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra
Hoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa
Kettuniemelle valittiin».

Seurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi
korkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin
ja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa
käynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän
rovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon
sakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen
käytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja
pilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan
kysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme
kuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin
muita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen
poikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti
itsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin
vastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla
äänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton
vastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja
samalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä
tahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla
tapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen
kysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta
pyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille
ja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä
kysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen
mitään vastata.

Muista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu
kunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja
paikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt
valittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä.

»Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta

»Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes
vaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa
minulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo.

»Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'».

«Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin
vaahtoa», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän
heti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä
lääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa.

Epo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön
aikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa
sisäänpääsyä.

»Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki
vaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta.

«Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan
tyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin
lutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä
oikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat».

»Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen
samalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään
muitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi
kunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”.




EPO JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ VISTIN VILLE.


Paitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia
hummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut
silmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista,
puhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli
purjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja
Tyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien
neekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja
viikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa
joikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt.
Maassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä
tai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia.

Täällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa,
Austraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista
kieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä
alkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat
välttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien
lehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein
laulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin
kuumia hei».

Hän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja
ilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan
passoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan
ollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin.

Omaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan
moromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla.
Suosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja
kukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin
laululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen
tuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati,
natnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta
niinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin
oli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille,
niin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia
tapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja
huligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä
ripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa.

Tästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä
uutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin
Helsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan
mainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut
vasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut
omatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen
siteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että
siitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä.

Tätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa
nauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan,
kiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin
tulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen.

»Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset,
lievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen
puheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä
suhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt»,
huokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa
ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan.

Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä
ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen
ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin.
Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen
vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi
muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta
perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin
sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän
kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin
hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja
päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut
vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä
ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville
valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:

»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on
taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku»
kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari
sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres:
»tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu
juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell
päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe
mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.

»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne
hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen
poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.

»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt
ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt,
ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka
kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä
kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill
apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo
tullu oo».

»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne
kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka
toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu
sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas
stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost'
häh?»

»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.

»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän
elo koht paikall», tokasi Epo.

»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa
uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä
aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä
korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty
siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk
vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki,
ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi
taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta
pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova
kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä
stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja
laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy
vei» selittel Visti.

»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi
palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».

»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise
kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu
pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä
kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu
semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä
peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll
ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka.
Se pakka hiuk harmittama.»

»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano.
Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva
'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.

»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk
löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi
töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu
muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja
sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele
ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll
oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu
aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat
niinko omatan. Siin on kaikk.»

Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat
herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen
siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien
täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon
alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta
eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja.
Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä
poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa
pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen
tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m.
perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys
Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta
kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte
meni täydestä aivan »kuin väärä raha.»

Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin
tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden
yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:

»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin
kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»

»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän
sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje.
Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä
malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.

»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.

»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.

»Noh, missä se on sitten?»

»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»

»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»

»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari
kärsimättömästi, poistuen.




VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI


Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka
tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat,
haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon
hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen
kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty
asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti
siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita
ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi
vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä
untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta
luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen
vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään
siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.

Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä
itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen
Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin
tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.

Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän
taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on
siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo
tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se
ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria
on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua
ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä
talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-,
velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin
useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä
pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat
kaikinpuolin luotettavia.

Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli
advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain»
etusivulla:

        »Asianajaja Vistin Ville.
    Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset
         selviksi saatetaan.»

Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea,
vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei
ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.

Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta
»advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi
vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten
ohjeitten mukaan.

Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun
tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä.
Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson,
joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen
suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan
kaikilla virkamiehillä.

Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut
jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli
juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon
pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan
suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut
olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä
torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset
Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka
kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän
ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha
pojan vekara.

»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa
(jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.

Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin
lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki
ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken
kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja
lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni,
ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän
mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä
saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja
elättä mukulatas.»

»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti
tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa
Antintyttärelle.

»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe
parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi
ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt
mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo
oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»

»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka
on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull
tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.

»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi
Anna-Liisa.

»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.

»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni
Epolle.

Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse
pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen
kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli
kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi
herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi
hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»

»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti
vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska
hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen
pöpperössä.

»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli
laamanni.

»Mitä mnä semse vanha h...a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk,
pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»

Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt:
itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat
Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:

Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa,
jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo
maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää
seka ähkimistä; muuta ei.

Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon
mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että
punainen pukinparta oli tärissyt.

Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän
nyt sanoo.

»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu,
tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt
en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte
ja sama kauppaha,» vastasi Epo.

»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk
perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.

Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn
poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava

 Päätös:

 Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa
 ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin
 asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen,
 että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen
 avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on
 katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska
 kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä
 oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne
 aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin
 päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.

Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka
väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja
röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut
sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä
päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa
tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut
Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia
vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois
väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron
tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja
sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut
hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan
köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja
toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa
ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon
uhrina.

Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla
tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut,
joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja
kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti
myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen
juomanlaskijansa Ooperin Epo.

Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella,
letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat,
kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen
sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat
hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin
sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin
suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää
itsensä.

Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin
»hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti».
Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari
Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää»,
kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan
Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti
siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi
ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä
iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen
mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.




EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET


Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki
toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki
tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava
ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa
syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä
kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.

Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi
jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja
omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi
litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito,
sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen
ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten.
Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen
yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.

Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän
kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan
mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä
kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä
uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.

Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä
»ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta
ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta
säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja
puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja
hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien
mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja
talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan
ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo
päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta
Mustajärveen.

Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi
ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin
käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.

Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön
niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä
miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan,
kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä
huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä
ruisviljaa kätkössä.

Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille,
koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon
sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua
salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan
rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta
hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä
näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.

Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko,
jossa istui kaksi ijänikuisesta _»jaarituskaupungista»_ kotoisin olevaa
herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.

»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii
kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha
merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli
kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.

»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi
Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän
aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja
lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»

»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo
guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.

»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt
jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».

»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta
kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha
rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle
suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat
mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».

Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi
heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli
erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki
oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan
kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.

Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa
sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa
korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä
elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä
päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja
matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja
asia oli sitä myöten valmis.

Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi
piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.

Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta
koputettiin ikkunaan.

»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.

»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä
vaatii oven auki».

»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo
vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan
revolverin.

»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen
samalla rauhoittaa Epoa.

»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä
laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.

»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko
teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»

»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla
melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla
jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi
oven.

Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen
joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.

»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi
itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään
jyvää kätkössä.

Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi
säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo
mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan
päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä
elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun
melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat
elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.

Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan
kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja
ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:

»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja
elintarvelautakunnalle?»

»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu
mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut.

»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä
rukiita», jatkoi puheenjohtaja.

»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap
naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö
sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».

Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja
merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut
kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti
koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi
puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.

Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan
elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:

 Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä
 pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin
 muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla
 kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään,
 ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa
 kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja
 annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea,
 joten se astuu heti voimaan.

Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko
sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan
menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua
ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli
mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi
ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää
järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä
hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään
himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein
isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän
havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja
asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös.
Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi
roikkumaan, pää kallellaan.

Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika
Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä
koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»

»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan,
mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.

»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja
perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et
enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.

Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko
se satus nii jumalattomaste».

»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain
jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet
lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin
tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.

Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan
nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.

Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella
tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei
ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.

Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko
hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle
ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen
päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille.
Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi
seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:

 »Armollinen ja korkkia herr kupernöor.

 Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä
 kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä
 ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene
 ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki
 kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi
 naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko
 huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu
 tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko
 töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi
 jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall
 saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi
 mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit
 pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres
 vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan
 pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast
 syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan
 takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr
 kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma
 elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut
 hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään
 kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja
 mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä.
 Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä
 kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell

 Nöörimäst

 Efraim Lehtinen.»




KOHTAUS AINAN KANSSA.


Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla
äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki,
sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen
mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille,
kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut
käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin,
joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt
kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja
lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri?
tuumaili Epo.

Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien
tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä
ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä
kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja
punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän
hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo,
tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet
kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja
jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen.
— Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.

»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen
samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä,
oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että
elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta
kaikki, Efraim rakas?»

»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota,
mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit
kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.

Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä
muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat
näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.

»Mikä tämä on?» kysyi hän.

»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.

»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat,
oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.

»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke
jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja
hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales
mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan
takasi», vastasi Epo.

»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson
omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan
pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut
olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia»,
tuumaili Aina.

»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva
täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka
eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut
kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan
kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä
saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma
ostamatt».

Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.

»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan
vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä
ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty
kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne
sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän
elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»

»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull
kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla,
ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks
autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla
kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin
että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi
suutelemaan kuin villi.

»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä
lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä
näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»

Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt
itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui
vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. —
Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:

    »Kohta ma istun ja kohta ma astun
     kunnian kukkuloille. —
    kerjurikeppini heitän pois
    ja annan sen kernaasti muille.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja annan sen kernaasti muille.

    Kohta ma kostan ja kohta ma nostan
     Ainani emännäksi, —
    Kun pomot poijes potkitaan
    ja minä tulen määrääjäksi.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja minä tulen määrääjäksi.

    Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan
     Ainaani ainaisesti, —
    Kun kansliapöydän ääressä
    ma istuukin ikuisesti.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja istunkin ikuisesti».

Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena.
Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta.
Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman
muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne,
jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla,
saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet
anteliaita.

Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön,
vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki
olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen
ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden
hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota
hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei
ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa
»pressua».

Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut
sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä
myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea
tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin,
ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa
aamumaitoa ja nisupullan.

Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi
paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla
olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi
mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi
toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».

Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi
hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän
kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja
laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».

Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään
postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta
paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi
panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.

»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen
ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään
lähettää»?

»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.

»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia.
Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi
postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka
käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.

Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi
hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.

Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin,
minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten
mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se
naha lepivä».

Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei
miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten
pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä
talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa
hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja,
omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi
häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren
nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään
temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin,
jolloin kaikki vaikenivat.

Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja
raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua
kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat
vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui
myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen
järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan
samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä
tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja
ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä,
kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää
iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».

Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten
ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine
järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei
ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.

Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut
»hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa,
koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin
kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen
hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi
kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut
muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut
rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista.
Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen
sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:

    »Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan
     ja vanhan tavan vapaat vaellukset.
    Oll elo reilumpaa ja toisenlaista
    kun nykypäivän kierot olot on.
    Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan
     kun ilonpitoon lähti iltaisin,
    ei pukit koskaan kaalimaita vahtin,
    ja pirun hypyt siellä hyppineet.
    Ei toinen koira toisen häntää polken,
    eik korppi korpinsilmää puhkaissut.
     Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin
    mutt onko pahuus pakosalla nyt?
    Onko kaikki niinkuin olla pitää
     ja huulta myöten mennyt, niin?
    ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi
    kun vapaa ilo meiltä mennyt on.
    ja järki kaikki järveen heitettynä:
     vain mielivalta massa vallitsee.




EPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN.


Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina
ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan
viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen
huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin
nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan
ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti
astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli
sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla
heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta
»mitäst Epon kell oo»?

Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja
vastasi «valttia vaille».

Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen
katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku
toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.

Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen
jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa
yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa
talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain
ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja
helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin
kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen
numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin
ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään
helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.

Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri
mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata,
eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa
ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti
jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat
elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja
loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja,
jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä
pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa
koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.

Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon
aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää
heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä
omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt
tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua
olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.

Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea
vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes
selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä
siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin
keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä
ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään.
Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja
ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.

Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille
kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin
kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja
sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen,
tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:

 »Noyrä tulibalon avunbyyntö

 Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke
 maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei
 jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä
 nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi
 armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure
 asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä
 vilu kärsimä ja guolema.

 Nöörimäst

 Efraim Lehtinen».

Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin
viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele,
niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman
päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja
alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se
hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja
vetoplaastari, huudahti Epo.

Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan
taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä
ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää
kallellaan ja kädet ristissä.

Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä
täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina
kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti
naapuripitäjää.

Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen
saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai
hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka
töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina
viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa,
koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.

Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan
ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo
nyt niin alakuloisena liikkui.

»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist
saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.

»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut
tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole
uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin
tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti
Halleluija aivan hämmästyneenä.

»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist
ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan
rauhallisesti.

«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne
irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.

»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki
vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä
ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä
aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul
viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja
juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss
kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.

»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään
jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.

»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt
lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.

»Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa
ja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon
saantia varten».

Epo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä
syvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä.

Keittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja
pulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla
pappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä
kylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä
koruompelutyötään.

Epo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan
kaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä
ruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen
ja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän
väliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi
hetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa
ja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa
onnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat
toisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa
sisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä.

»Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää
molemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt
Amaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?»

»Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun
jos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka
päivä», päivitteli Amalia.

»Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti
ruustinna.

»Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut
oppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan
esimerkkiä»?

»Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka
tapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan
kerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija.

»Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo.

»Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna,
»taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa».

Epo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti
käydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot
pappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän
hiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin
Amalia päästi hänet sisään.

Täällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä,
kunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt,
kuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia
ja viemään sitä sisälle sänkykamariin.

Ruustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi
kun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti
yöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen.

Täällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia
nukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna
keittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein
olan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella,
että Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen.

»Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen
kerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä
päällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi,
hyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen.

»Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän
Amalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja
korkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän
käy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena.

»Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi
vielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden
pesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole
ennen kuullut.»

»Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma
aina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä,
Kaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat
hengenvainioilla».

»Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja»,
huokaili ruustinna Halleluija.

Epolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli
päässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen
uskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin
oli sen uskonut.

Kyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari
Jestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa,
sitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat
juristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet
asioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen
monimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä.

Nyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta
naapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk.
Siikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa.

Tähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta
mitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin
Epon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja
suoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon.

Poliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden
istunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin
rappusilla.

»Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena
liikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin
ystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi.

»Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist
saada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen.

»Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän
asuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me
elämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä
olisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista,
kun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä
kihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole
mitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan
herroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen
muistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen.
Onko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»?
tiedusteli poliisimestar.

»Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi
nulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll
taevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi»,
selitti Epo.

»Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi
Epolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo
ehtinyt edes kunnollisesti kiittää.

Tämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä
menestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja
Jaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen
satosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön
uuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla
lähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen
kauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne.

Salaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä
olevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen
ilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi
takataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa
vanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan
ainutlaatuisen syvän kumarruksen.

Tästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi
kauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa.

»Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos
olis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole
muuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive
ja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones,
päivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti.

Epo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan
keskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin
kodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle
viisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa,
jos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa.

Epon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari
suussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys.

Päivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa
Uudenkartanon vanha muori:

»Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa
lähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan
talon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme
ruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko
lauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta
sinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan
Lallalan lampaat.»

Silloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi
täristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha
julmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea,
tuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan,
livisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän
väkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan
kauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto
kiinni».

Tällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia,
mutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä
halkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin
ulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta
ei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti,
kädessään halkinainen puukenkä.




EPON MUTKAT JA MATKAT MYLLYPITÄJÄSSÄ.


Ooperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin,
eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä
hän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen
haljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä
seikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä,
ettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran
kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä
pakoitti.

Hän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla
paikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli
paljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia
perunapuukkoja.

Näin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi
ja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän,
saadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan.

Epon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä
Moromäellä päin kuuluu?»

»Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill
hakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo
paperilappusen isännän käteen.

»Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä.

»Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti
Epo.

»Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä,
että asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä.

»Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot?
Uskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin
poliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali
isänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena.

»Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee
kaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka
heitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia,
ainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä.

»Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta,
ko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin
osaaottavaisena.

»Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut
alkunsa?»

»Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä
muutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte»,
selitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen.

»Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille
lainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä
minäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon
saamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte
talosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon
kamariin, johon voitte käydä makuulle».

Epo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista
Jumalan siunausta.

Illallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan
tahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa
siellä Massisen liikkeessä.

Mikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne
lennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä
hetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen
kauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja
livertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut
sanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä
kohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi
kohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti
mennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen
onnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli
itseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa
paljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun.

Nyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä
Jaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun
kauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua
paikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt
kaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä
saanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen
toimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen
käräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää
tonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa.
Ihmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin
hänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja
nauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia.

Kuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari,
joka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan.
Sentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell,
mä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja
omasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija,
selvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen
pykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa
laulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen
visainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään
siksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja
antoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen:

»En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti,
mutt kyll mnä snull supliikin kiljota».

Epolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli
alituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä
mitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan
liikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi
koskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä
oli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä
syyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä
Kakolassa, ajatteli Epo.

Ei, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään
tietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti.
Mutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille
siitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen
asunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli
heti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa.
Mutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei
hän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan
väärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin.
Hän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana
maakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja.

Oli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti
paikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin
kynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle
seuraavan sisältöistä kirjettä:

 »Oma kultan Aina.

 Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja
 pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se
 ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama
 leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies
 Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii
 ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss
 sinn enä pääs.

 Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol
 siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku
 sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks
 ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja
 oikkia jala puukenk menn halk.

 Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se
 nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin
 knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100
 marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi
 henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema
 kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos
 Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja
 makso summas 500 markka.

 Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja
 kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko
 jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. —
 Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe
 breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre
 Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian
 klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe
 lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän.

 Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä
 ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt
 Efraimi hehkuvilt huulilt.

 Oma Efraim».

Tämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön
eikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera
emäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen
hän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla
postitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti
mennä pappilaan aamiaiselle.

Vanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä
kansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut
huomaavinaan hänen tuloaan.

Pitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin
rovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta.

»Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti.

»Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla
paperilappusen rovastin käteen.

»Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja
avustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa.
Tulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin
mitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta
totisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen
loppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen
vahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki
kerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan
millä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan
näköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani
sepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin,
niin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti.

Epoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan
ei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain
pelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken
mietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven
tyyneesti:

»Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko
ajattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä
ja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt
oll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho,
ja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise
kyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk
samotusmeininki oli tulha.

»Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja
luotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta,
tuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski
hänet aamiaiselle pappilan keittiöön.

Keittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen
ja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä
antimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt
itsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä
oikein notkui kaikenlaisista herkuista.

Ruustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko
läänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin
kerjäläinen koko maassa.

Pöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita
y.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää
rusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen
hyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi
itsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään
lautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän
pisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli
ja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää
ikää sekä poistui samalla.

Nyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein
täyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen
ja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua
maata pappilan lähellä olevalle nurmikolle.

Hetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan
kuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi
hämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään
oman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt
isäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko
ympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen
kummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä
tarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään
naisvihaaja, eikä niitten pelätin.

Tilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita,
asteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen
yläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun
hempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään,
tarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa
koskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen
alumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan.
Epon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin
koskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät
vaatekappaleensa rantakiville kuivumaan.

Siellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä.
Kylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo
näet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen.
Lopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi
paikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa
ja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle,
johon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän
kauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat
housut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei
voinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja
tuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen
alastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää,
levähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo.




EPON SEIKKAILUT HIMMELJOEN PITÄJÄSSÄ.


Heleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan
penkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille.

Nyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko
Myllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä
näyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen
elintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken
maailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana.
Ja siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta
vilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta
kun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui:
tässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa
kilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina
olen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä
itsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani,
mutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani
ja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa
ja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle
neulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän
tiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja.
Perttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun
että ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne
olivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina
heikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä
virkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin
viihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni
lopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa
oltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska
rovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään.

Kauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla
tekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua
satimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi
vielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään
hän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä
itse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä.
Talonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta
enempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti
talonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan
Himmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti
poikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa
mukaisen herraskaisen ruokalevon.

Hetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan
höpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä
kauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin
ja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon
kuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä
jalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän
Kirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin
sain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä
viisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt
riittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen
rikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan
paremmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin
Myllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin
kun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat
niitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä
Jaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin
kuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin
loppui koko tynnyri.

Siinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä
taloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään
korkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari
Lauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän
näki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi
juoksujalkaa asuntoonsa.

— Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään
vai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään.

— Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari.

— Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta
se tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo
säikähtyneenä.

— Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi
lukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun
kun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta
mitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että
sapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa,
arkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin
kuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta
kun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla
ja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin
aukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon
puutarhan aidan taakse väijyksiin.

— Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja
me säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota
ryökälettä, sanoi lukkari iloissaan.

— Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä
se yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties
mitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei
hänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa
soimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan
kaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut
tuntemaan, vastasi vaimo.

— Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä
sydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun
hän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä
mailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja
niitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta
viisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen
kehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista
pilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä
penniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari.

Kello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä
ja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä
navettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi
lukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki
lähteä lypsylle, vai kuinka?»

Tämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen
lukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen.

Epo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli
tullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti
lukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun
hän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee
kuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha
kettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä
tilaisuutta».

— Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo
heti sisäänpäästyään.

— Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä
mailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun
kanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen.

— En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia
hakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti.

— Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi
palanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta
takaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat
hirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset
Korpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet
ne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten
oli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari.

— Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi
alas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki
peljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt
poloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä
stä meno ja samotta valkkia.

— Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy
minunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan
uuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja
osaaottavaisena.

— Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu
huostas? kysyi Epo.

— On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka
sitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen
samalla kirjeen Epon käteen.

Hätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka
kuului näin.

 »Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916.

 Rakas Eposeni.

 Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin
 odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään.
 Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin
 pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman
 ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä
 sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen
 — kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen
 voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin
 meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin,
 että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa
 ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni.
 Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä
 hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin
 — ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään
 sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään
 järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian
 onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja
 lempeä sydän.

 Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja
 näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni.
 Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään
 pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä
 perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin
 sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki
 asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä
 ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin
 näkemiin asti.

 Oma Ainasi»

Kirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat
naimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo
ennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen
kirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että
olin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen
Anna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi
hän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä,
että kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua
ikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja
kukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi,
joten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena
Hoikkanen.

Eikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin
korkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä
jo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi
konstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus
päättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei,
ja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja
lauleli seuraavan sepittämänsä laulun:

    »Ei kerjuripoika riiata saa
    eikä heiliä kotiin tuoda;
    Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan
     Oma kultaa ei hälle suoda.

    Ei lemmen tunteita ollenkaan
    saisi kerjuripojalla olla.
    Kohta kirkonisä kiroisi
     ja raatinsa kutsuisi koolla.

    Kaikki hellut ja heilat kuskataan
    kruunun piiskalla, halituli tullan.
    Näin veivät ne julmat multa pois
     oman Anna-Liisani kullan.»

Tätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin,
mikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo
illalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin
majataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat
herrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön
asioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä-
ja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota
mainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin
likaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä
markkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja
hyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä
markkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin,
talosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin
Myllypitäjässä.

Noin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä,
lähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan
taloon Suonperän kylässä.




EPO MATKUSTAA TURKUUN, MUTTA JOUTUU POLIISIN KANSSA TEKEMISIIN SIELLÄ.


Ooperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen
kotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse
päästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman
lumoissa laulella itse tekemänsä laulua:

    »Oi sa kultainen kotiseutu
    ma nään sinut kerran taas;
    ja sieluni silmillä katson
     ihanuuttasi joka haas.

    Kuinka päivä päällesi paistaa
    ja aurinko armias on;
    kuinka kohisten kohoo korsi
     ja tähkä on verraton.

     Sun helmassas heelmät huokuu
    ja antimet runsahat vaan;
    sua hallitsee Taatto taivaan
     jolle kunnia kuuluu vaan.

    Kohta kaatuu heleä heinä
    ja elonleikkuu alkaa maas;
    kohta katkaisee koneet korret,
     vilja aumatkin nähdään taas.

    Meni menojaan keskikesä
    ja suven juuri sunnuntai;
    vain vienoja muistoja elää
     mun rintani riemuun sai.

    Kuinka tutulta tuntuu taasen
    joka polku, pensas ja muut;
    kaikki kivet, kalliot, kannot
     ja mun pihani pihlajapuut.

    Kaikki syliini sulkea tahdon
    ja suullani suudella vaan;
    missä seisoo töllini kallis
     jonka vertaist ei löydä vaan.

    Sulle sykkii sydän ja suoni
    ja kantelo kauniisti soi;
    sulle elän ja kuolen aina
     sa kultainen kotini oi.»

Nyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua
sanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää
ikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun
uutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä»
niin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä
kyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin,
kuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse
ennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta
viinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo.

»Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut
kynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole
pitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus
ollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja
saattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin».

»Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava
näljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos
makkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon
väen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet,
pyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa
laulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten
hänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran
ruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin
hän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan
ennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja
iloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan,
myrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut
lieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan
seinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi
pääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa.

Näin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen
äänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä
nauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä
eikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle
tunnustuksensa lauluistaan.

»Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen
Helperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen
«enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä
polsseviikkikin».

»Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta.

Sen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin
laitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli
laulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä.

Aamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut
kahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun
matkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi
niittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen
tilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun
kaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi
isäntä.

»Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin
tärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se
maanisä puheill», vastosi Epo.

»Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä
maksan kyydin», virkkoi isäntä.

Epo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla
piirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan.
Viivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata.

Näin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja
takseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan
isännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut
haluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä
leikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa
viljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla
maksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena
lähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä
koko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää
»Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei
täynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön
Salon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta,
heristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti
hänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta,
sillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa
yhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin
pois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli
siinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi.

Nyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin
vaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa
vastatervatut puukengät.

Nyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei
ollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun
jo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat
ovat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan.
Kamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla
oli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi
hänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi
olevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin
liepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa
alkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty
ja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea
kuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika
ajoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo
vähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja
Pakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta
ja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto
pysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat
kiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa
jatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi
saavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui
hän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja
vasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille,
ja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on
takaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä
vasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin
Villekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli
ainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti
he aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet,
Epon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän
välillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi
läpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle
pollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja.

»Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää.
Toinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen
laulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja.

»Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia
tuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko
maakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla
tulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja
tupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä
ostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari.

»Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan
mahda mitään», vastasi autonkuljettaja.

Pakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin
sadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat
autosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään.
Hän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen
seuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään.

Äkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun,
niin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa
seisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi
millä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun
hän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita
kuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin:

»Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff
pitä vistiäs?»

»Mitä?»

»Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?»

Silloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista
huolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle,
sellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra
kuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän
sai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi.
Siellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja,
pistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja.
Ennenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko
nämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän
tarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija
pöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä
jotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet
kihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut
korkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä.

»En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle
tuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä
myöten kun hän putkaan vietiin.

»No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme
Hoosiannapoffiksi»?

»Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska
enne kuullu stä nimi».

»Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?»
Epo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään
mulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti
koko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi
komisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui
vuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin»,
Epo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff»,
komisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä
keskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua
virkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet
kuvernöörin puheille.




EPON KÄYNTI KUVERNÖÖRIN LUONA.


Poliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi
parhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin
asuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua,
koska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli
kuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen
viheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä
päivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa
kohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja
hänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija
Epolle.

Epo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli
nyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi
vuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja
oli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein
ennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa
kolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä
ennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia
perunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi
litraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään
herkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen.

Nyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista
ja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti
suuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan
itsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren
vaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se
moromäkilaisen automopiili.

Näissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen
puistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa
liverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston
kauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä
hän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt
kotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä
hänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut
tullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo.

Samassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen.
Mitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille
pääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon
isävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät
pitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies
lienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta
ihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin,
ajatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani
asettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan
kylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne
Moromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole
ensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat.

Noustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa,
hakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi
kuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui
voimakkaasti Epon sieramiin.

»Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku
lua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama».

»Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti
paikalla», tiuskasi tämä äkäpussi.

»Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia
hell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.»

»Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna
vihastuneena.

Samassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea
auttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen
nainen.

»Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi
hän Epolta.

»Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja
olis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen
puhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman
harmistuneena.

Kuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin
erittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän,
vaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia
ilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan
siksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja
tulonsa.

Epo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon
harmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin
huoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin
poliisikamarissakin.

Samassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo
käskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan
ovessa häntä vastassa.

»Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia
gamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe
asia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke
jummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois,
kaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli
kuvernööri juhlallisesti.

Tämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi
kuvernööriltä:

»Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»?

Tähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä
ja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei
ollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa.

Tämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän
kysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin
ystävällinen ja seurata mukana.

»Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä,
ettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään.

»Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin
ruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman
rääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi
nyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit,
sardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa
joka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja
pyydettävä uutta ruokaa tilalle.

»Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla
nauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää
votkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja
lohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä
toisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa
Epon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman
partansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin
tykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä
tiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta
suonissaan.

«Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja
molomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo.

»Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään
olevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen,
mikä mies tuo kuva olemaks?»

»En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää
näköne».

»Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja
sjuuriruhtinas Nikolai».

»Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll
nulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan.

»Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva».

»Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja
eik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?»

Kuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi
sanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä.

Kun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri,
ryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet
ulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli
nähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa.

»Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa
hauskaa nähdä teidätkin täällä».

»Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo
äkäisesti.

»Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne.
Mutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään
teille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät.
Se on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien
poisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota
sitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä
ja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta,
asian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä,
eikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää
mistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja
juuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden
ehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois
tai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on
teidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä
teille vakuuttaa.

Mitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä
huolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa
mieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän
kuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja
suorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten
tuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää
tämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi
nyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja
parempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen
vastaanottaa», sanoi sihteeri.

»No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo
hämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta.

»Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan
virka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii
teille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä
eikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan
korvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista
henkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen
sattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte
jonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi
teidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille
tai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän
henkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne
lähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille
suoraan, siinä kaikki».

Hetken mietittyään vastosi Epo:

»En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn
keljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim
Lehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune
häppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks
ku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi
katali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha
edest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs
keliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä
sialus pelkelell.

»Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi
sihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla
hänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan
tarjottua tointa.

Hetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä,
virkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä
ja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein
piirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä.
Tätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä
halpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta».

He jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä
määrin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun,
jota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia
omia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli,
vaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt
kuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia.
Kuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa
sekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan
alkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin
»Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten
kasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa.

Kuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno,
hiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä
sanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän
armollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin:

    »Oi, kaijuta kanneltas mulle,
     ilovirttäsi viritä vaan,
    et soittosi hurmaava tahti
    ja tenho mun valtaansa saa;
    mun hyljätyn, köyhän ja kurjan
     satulinnaan se nostattaa.

    Oi kaijuta kanneltas kauan
     sa ystävä armias ain.
    ett kaikkoisi surut ja murheet
    elon synkeät hetket vain;
    kun syöntäni kalvaa ja vaivaa,
     arkihuolet et unhoittuis vain.

    Oi kaijuta, kaijuta koska
     elo nuolena kiitävi pois
    ja vuosien mustat varjot
    sun säveltis hukkua vois.
    Unholaan unhoittuu kaikki,
     kuin unelma eloni ois».

Tästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet
alkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät
Epoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen
satojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli
armollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi,
mikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset
jäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä
runsaasta vieraanvaraisuudesta.

Näin oli audienssi päättynyt.




EPON PARTA PALAA JA KÄYNTI ELÄVISSÄKUVISSA


Epon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi
ja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät
pimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki
nyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän
riensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä
mahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia.
Mutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä
ja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis
myöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin
kauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen
uusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä
tarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään.

Sisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa.
Heitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä
ennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla
millä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun
sikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta
sen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin,
sytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä
ja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin
kuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt
parran sänki.

Mutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo
närkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan
avukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti
asiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu
Heiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin
selvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana.

Poliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin,
hyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon
entuudestaan jo edelliseltä päivältä.

Kääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu
sakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina
antamaks ihmise olla rauhas, häh.»

»Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll
keltta jämt syytön», vakuutti Epo.

»Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks
lurjukse».

Konstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti
komisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti
siinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä
kuulustelua varten.

Epo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta
loppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se
avull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä
on kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä
viäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko
kuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös
vähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht
maksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali
vastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest
likoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke».

»Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks
parta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi
karskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä
partta taikk minu panemaks sinu butka».

Hätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun
vahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta
komisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä
tutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä
markkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän
jälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli
erittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta.

Ulos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun
kuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja
eläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin
ilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus:

»Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja
huomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt».
Lippujen hinnat 5 markkaa.

Silmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan
kertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi
epäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa
hän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se
ensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista
huvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt
paljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa,
tuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut
noin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean
päätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan.

Filmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle
ilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia
ryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli
puujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki
olivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä.
Muutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan.
Muutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua.
Myöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita,
joita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille.
Kaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi.
Kaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta,
ruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä
ruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla.

Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset:
»Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja
»Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä,
mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat
heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan
pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet
kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli
aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta
Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala
nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli
Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen
morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist
taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä
ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon,
lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:

    »Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist
    Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».

ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».

Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän
täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui,
väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa
ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla
syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja
saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.

Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin
saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä
iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen,
mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi».
Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen
kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli
kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten
eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon
märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.

Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen
ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».

Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa
monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein
kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli.
Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja
silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa
lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla
koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen
kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla
taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat
käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon
sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen
käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.

Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon
ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat
sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja
venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får
jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i
bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä
upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot
vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia,
kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin
kuin muukin roskaväki.

Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten
»Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun»,
joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta,
kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä
oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin
lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida
asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.

Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja
Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli
singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa
ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat
muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he
olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui
yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike,
jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua».
Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa
sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum
humuelämää.

Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän
mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että
hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään
hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta,
molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa
aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies,
joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista
miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.

Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen
niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin
kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:

    »Ah, sä siveä siskoni pieni
    kun kuulutat kunniatas ain;
    ja ylistät ystävät yksin
     mutta tuomitset minua vain.

    Itse langeta usein sa voisit,
    ilman äitisi varjelust vaan;
    kuten kaikki katujen lapset
     kun on saastassa elää saan.

    Samat tunteet on sulla kuin mulla
    sama polttava halu oi;
    saada salassa rakastella
     missä kukaan ei nähdä voi.

    Niin, ja silkissä kahista tahdot
    ja lakerikengissä ain;
    Ja sama on vaatimus mulla
     ma katujen lapsi vain.

    Myös miehen ja vangiksi vaadit
    elinijäks ja hallita ain;
    mutta minä kun kerran hellyn
     otan köyhänä palkkani vain.

    Me olemme luonnon lapset
    vaikk' eri on elomme tie;
    yhdell' on onni; mutt toisen
     se hornan kitahan vie.

    Tomuksi molemmat tullaan
    ja unholaan unhoittuu kaikk',
    kun ajan mylly meit myllää
     se on totta ja totinen paikk».


Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja
saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa
ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri
mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa
ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän
ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän
enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja
herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova
kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki
hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen
jälkeen, siinä hänen kohtalonsa.

Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi
ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri
tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon
tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka
nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan
esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti
mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran
oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä
aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.

Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan
maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä
synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa
olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja
haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen
häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti.
Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä
mietteistään hän lopulta nukahti.




EPON MAINEN MATKA PÄÄTTYY.


Ooperin Epo heräsi vasta kello kymmenen aikaan aamulla ja tunsi itsensä
paljon virkeämmäksi kuin eilen illalla. Lämmin ja suloinen suvituuli
oli avoimesta ikkunasta hivellyt hänen hiuksiaan ja kasvojaan.
Aamuauringon kultaiset säteet olivat vaikuttaneet häneen ja saattaneet
mielialan iloiseksi. Vielä vuoteellaan ollessaan hän alkoi hyräillä
tähän tapaan:

    »Mitä minä itken ja mitä minä suren
    ja valitan vaivojani;
    kun mulla on suoja ja mulla on Luoja
     ja anteeksiantajani.

    vähätpä siitä, vaikk onneni taivaan
    pilvet synkät peitti;
    kun mulla on Ainani ainainen
     kun kahvit kodissa keitti.

    Onni voi olla ja onni voi tulla
    ja onni voi usein pettää,
    mutt kerjurikeppiin kun tartun taas
     ei kukaan voi sitä estää.

    Ma kohtalon kohlut kannan vain
    pää pystyssä polkuuni poljen;
    kun kylästä kylään ja talosta taloon
     ma keppini kanssa kuljen».

Kaikki viimeiset tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unen näköä.
Sillä mitäpä sillä oikeastaan väliä oli, vaikkei hän päässytkään
elintarvelautakunnan pomoksi. Olihan hänellä aina vanha ja varma
virkansa varalla. Kun kaikki muu loppuu, niin «kerjuu se on kun
kestää». Ei mikään kunta tai valtio koskaan verottanut häntä, kuten
muita ihmisiä. Olihan hänellä oma mökkinsä ja kyllin tarpeeksi
pihamaata sekä rahoja kotona kirstun pohjalla ja mukana paitaan
ommeltuna muutamia tuhansia markkoja. Eikä niistä kahdesta menetetystä
ruisviljasäkistä kannattanut paljon porata tai suurta melua pitää.
Se vahinko oli niin pienen pieni kuin pisara meren pohjassa.
Ainoastaan pieni murto osa hänen omaisuudestaan. Olihan hänellä vielä
tallella useampia täysinäisiä säkkejä Jumalan viljaa, joista eivät
elintarvelautakunnan pomot tietäneet mitään, eivätkä koskaan tulisi
tietämäänkään.

Itseään hän saattoi syyttää viljansa menettämisestä eikä ketään muita.
Sen seikan oli hän selvästi tullut huomaamaan elintarvelautakunnan
puheenjohtajan puheista ja viittauksista. Kuka käski minua myymään
viljaa niille viinankeittäjille —, siinäpä juuri se paha piilee ja vika
makaa.

Eikä niistä saadut rahat suinkaan mitään siunausta koskaan tuota.
Päinvastoin karvajalkainen paholainen aina vie mukanaan mitä se on
tuonutkin, tuumaili Epo ja lähti ulos kaupungille hakemaan aamiaista
jostain ruokalan keittiöstä sekä katsomaan kauppatorille, olisiko
mahdollisesti Moromäelle päin menevää autoa.

Täällä hän tapasikin autonkuljettajan Kustaa Kilokarin, joka silloin
kuljetti Osuuskaupan autoa.

»Noh, voi sappermentti, olekkos snääkin tääll ja tuleks kottippäi, kyll
mnä su vie täsä kuorman pääll nii et krapise vaa, eik se mittä maks ja
lähretä puolen tiiman takka», sanoi Kilokari iloisesti.

»Kiitoksi vaa, kyll se hyvin passa mnull. Onki jo koto-ikäv tullu, kon
tääll niin kauva ole joutun asioillan viipymä», virkkoi Epo.

«Mitä pahukse asioit snull on tääll. Flikoi tietyste ole friianu ja
viina vattas kitanu — ja siin on kaikk snuu asias —, eiks nii oll Epo —
häh.

— Kyll siinäkin puheess paljon pelä on. Ja tieläks, — ko se mnu vanh
Anna-Liisan asu tääll Tuluss Höölpenkikalull 60. Se o se sama nainen,
kon poliis kirkkolaatin toimest kuskas mnu asunnostan pois».

»Vai nii, vai nii,» hymyili Kilokari, mutt lait nyy ittes pia valmiks,
koht lähretän täält».

Epo ehti sentään syömään aamiaisensa ja tuli juuri kreivin aikaan
autoasemalle, kun Kilokari oli ehtinyt panemaan koneen pörräämään.

»Ist ny toho mnu vierehen, ett saaran praakata vähä muinassiakki reisun
pääll» sanoi Kilokari.

Sitten sitä lähdettiin ja Epo ryhtyi kertomaan kaikista seikkailuistaan
Turussa, mitkä ihmetyttivät ja naurattivat Kilokaria sanomattomasti.
Näin kului aika myöskin rattoisasti, kunnes ennen pitkää oltiin
Osuuskaupan myymälän edessä.

Epo kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä Poukalan taloon,
jossa talonväki otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjoten hyvää
kahvia leivän kera. Sitten hän pyysi makasiinin avainta, päästäkseen
katsomaan viljavarastoaan, mikä hänelle myöskin annettiin. Ja katso,
kaikki oli erinomaisen hyvässä kunnossa, ei edes hiirikään ollut niihin
koskenut.

Nyt oli Epon hyvä olla ja kun päivä oli mennyt mailleen ja ilta alkanut
hämärtää, päätti hän vielä käydä naapuritalossa Piipussa, missä
vieraanvarainen ja hyvätahtoinen emäntä tarjosi hänelle illallisen
talon pöydän ääressä. Kun kaikki olivat menneet makuulle ja tuvassa
vallitsi syvä hiljaisuus, paneutui Epokin pitkäkseen tuvan penkille ja
nukahti aivan rauhallisesti sitkeään uneen, kunnes hän aamupuolella
yötä, selittämättömällä tavalla oli pudonnut penkiltä lattialle ja
siinä pudotessa loukannut toisen kylkensä teräviin, puolivalmiisiin
saavinvöihin, joita rengit puhdetöinä olivat valmistaneet ja jättäneet
lattialle lojumaan juuri siihen paikkaan, mihin Epo putosi.

Sisikuntaa alkoi nyt polttaa kovasti ja yleinen pahoinvointi tuntui
koko ruumiissa. Aamulla hän valitteli ja voivotteli sairauttaan
talonväelle ja kävi vielä viimeisen kerran Toukolallakin kertomassa
tapahtumasta sekä poikkesi sisälle erään lankakauppiaan luo pyytämään
jotain juotavaa.

Senjälkeen hän lähti hiljalleen ja hoiperrellen hiipimään kotiinsa,
minne päästyään hän heti heitti itsensä pitkäksi omalle vuoteelleen,
sekä pyysi oman Ainansa tulemaan häntä hoitamaan, mikä tapahtuikin.

Murheellisena ja alakuloisena katseli Aina omaa rakasta Epoaan silmästä
silmään, kun hän siinä tautivuoteellaan makasi yskässään ja tuskastaan,
aina vähän väliä tuijottaen Ainaan, ikäänkuin rukoillen lohtua ja
anteeksiantoa. Usein Aina lukikin Epon edessä raamattua sekä veisasi
virsikirjasta kauniita virsiä. Sukulaiset olivat myöskin saaneet vihiä
Epon sairaudesta ja tulivat nyt tervehtimään häntä. Keuhkotauti alkoi
nyt tehdä tehtäviään. Ruumis riutui päivä päivältä.

Synkkä syksy oli tullut ja kylmät viimat puhaltelivat ulkona. Kohti
syksyä painui myöskin Epon elämä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi ja
henkisesti tylsäksi. Elämän usko ja ilo olivat poissa. Ruumiin voimat
heikkenivät heikkenemistään, niin ettei hän enään jaksanut kunnolleen
päätään kohottaa vuoteeltaan. Hänen mainen matkansa oli kohta
päättymässä, tuntilasinsa hiekka loppuun juoksemassa.

Joulukuun 7 pnä 1920 hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen uskossa
Vapahtajaansa ja lähti kohti suurta tuntematonta, mistä ei mikään elämä
olento vielä ole palanut.

Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa
kirkonkylän hautausmaahan isävainajan viimeisen leposijan viereen,
vaikkakin hänellä olisi ollut raatoja juhlallisempaankin hautaukseen,
koska hän jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden perillisten kesken
tasattavaksi.

Paitsi tätä, jätti hän myöskin jälkeensä kauniin muiston isänmaan
rakkaudestaan, jommoista vain aniharvat kerjäläiset jättävät Varmasti
moni hänen ystävistään vielä kaihomielin häntä muistelivat Omaperäisenä
luonteena, huippuna kerjäläisten kirjavassa joukosta tullaan Epoa
muistamaan pitkät ajat ja kaskut hänestä elävät pitkiä aikoja kansan
suussa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OOPERIN EPO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.