Uponnut maailma : ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta

By L. Onerva

The Project Gutenberg eBook of Uponnut maailma
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Uponnut maailma
        ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta

Author: L. Onerva

Release date: December 17, 2025 [eBook #77491]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1925

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UPONNUT MAAILMA ***
language: Finnish




UPONNUT MAAILMA

Ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta


Kirj.

L. ONERVA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.




SISÄLLYS.

Janina ja Nanina eli Punainen ja sininen prinsessa
Purppuratoukat ja kultaperhoset
Eläinten tuomioistuin
Kirottu kirkkoherra eli Jumalan vanki
Taikayrtit eli kolme joululahjaa
Patmes Pahantekijä ja Tabu Taivaanpoika
Miekka, Raha ja Rukousnauha
Uponnut maailma eli tarina »viisasten kivestä»
Suitsuttajat, viisi sivua elämän kuvakirjasta




    »Kaikki sadut ovat vain uponneen maailman
     pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus,
    joka uppoaa, muuttuu jälleen kauniiksi
    saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei
    kenenkään ole nähty kantavan, ja rakas
     niille, joille tosiolevainen on vieras.»




JANINA JA NANINA

eli Punainen ja sininen prinsessa


Tämä tapahtui kaukana vierailla mailla ja siihen aikaan, jolloin
vielä prinsessat olivat muodissa, ei ainoastaan saduissa, vaan
todellisuudessakin, ja jolloin kaikki prinsessat olivat ei ainoastaan
kauniita, vaan myöskin hyviä. Luonto oli asiat niin viisaasti
järjestänyt ja kaikki luodut olivat niin tottuneita tähän järjestelyyn,
että prinsessat eivät yleensä herättäneet sen enemmän huomiota kuin
muutkaan kuolevaiset. Olivatpahan vain sen nimellisiä maan mainioita.

Mutta tämä tarina on siitä ihmeellinen, että siinä esiintyy pahakin
prinsessa, ja sentähden on se syntynytkin.

No niin, tuota samaista maata, josta tarinoimme, oli taivas siunannut
niin, että sillä oli kokonaista kaksi prinsessaa. Nämä olivat
kaksoissisaria ja siinä määrin yhdennäköisiä, ettei edes oma äiti
voinut erottaa heitä toisistaan. Sentähden täytyi heidän syntymästään
asti kantaa kaulassaan eriväristä nauhaa, toisen punaista ja toisen
sinistä. Punanauhaisen nimi oli Janina ja sininauhaisen Nanina. Myöskin
nimitettiin heitä näiden eri värien mukaan punaiseksi ja siniseksi
prinsessaksi.

Kuningaspari oli onnellinen ja ylpeä kaksoislapsistaan, jotka —
vaikka kauneus yleensä kuuluikin kaikkien prinsessojen oleellisiin
tunnusmerkkeihin — voittivat siinä suhteessa kaiken, mitä koskaan
oli kuultu tai nähty. Heidän ihanuutensa oli niin häikäisevä, että
missä ikänä he liikkuivatkin yhdessä, unohtivat ihmiset askareensa ja
huolensa jääden tuijottamaan heihin hämmästyneinä ja huikaistuina,
aivan kuin olisivat nähneet yht'aikaa kahden auringon paistavan
taivaalta täyttä terää.

Mutta tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Ja kaikkein ensimmäiseksi
se loppui kuninkaankartanosta. Piankin tultiin siellä huomaamaan,
että nämä niin erehdyttävästi yhdennäköiset sisarukset eivät olleet
yhdennäköisiä muuta kuin ulkokuoreltaan. Luonto, joka tavallisissa
oloissa verrattain tasapuolisesti jakaa ihmisille hyviä ja pahoja
taipumuksia sekaisin, oli tässä tapauksessa jyrkästi lajitellut
antimensa. Janinalle oli se antanut kaikki pahat vaistot ja Naninalle
kaikki hyvät. Sisäisesti nuo molemmat kaksoiskaunottaret erosivat
toisistaan yhtä paljon kuin niljainen käärme eroaa valkean liljan
kukasta.

Ei aikaakaan, niin alkoi kuninkaankartanosta levitä ihmeellisiä huhuja
kansan keskuuteen. Jokin outo ja kammottava salaisuus näytti painavan
kuninkaallista perhettä. Aivan uskomattomia juttuja oli liikkeellä
punaisesta ja sinisestä prinsessasta. Kerrottiin, että punainen oli
peikon pentu, vaihdokas, ja sininen hyvän haltiattaren lahjoittama
keijukainen. Joku oli tietävinään, että punainen, tuo noidansikiö,
oikeastaan oli ihmissusi, joka öisin istui kalmistossa muiden susien
kanssa ihmisluita kalvamassa. Oli myös nähty suuren mustasiipisen
korpin lähtevän eräänä kuutamoyönä lentoon eräästä linnan ikkunasta
ja luultiin, että se oli punainen prinsessa, joka lähti haaskoja
metsästämään. Mutta hänen suurin riemunsa oli sentään elävien ihmisten
kiduttaminen, niin tiesi huhu. Päivisin, kun hänen pakostakin täytyi
viihtyä kauniissa hahmossaan, käytti hän tätä viettelevää valepukua
houkutellakseen luokseen ikäisiään poikia ja tyttöjä, jotka hän sitten
leikin varjolla langetti mitä pirullisimpiin ansoihin, niin että nuo
lapsiparat palasivat kotiinsa vallan kurjassa kunnossa, myrkyllisten
hyönteisten puremina, haavoitettuina ja kärvennettyinä, vaatteet
riekaleina...

Oliko näissä jutuissa sitten perää vai ei, niin joka tapauksessa ne
saivat aikaan sen, että kaikki alkoivat vihata ilkeätä Janinaa, yhtä
paljon kuin he rakastivat ja jumaloivat hyvää Naninaa. Mutta nähdessään
heidät taas yhdessä, niin ihmeteltävän yhdennäköisinä, niin säteilevän
suloisina, oli heidän vaikea uskoa noita rumia tarinoita ja mahdotonta
ratkaista, kumpi heistä oli se, jota heidän olisi pitänyt vihata.

Sillä Janina oli monien huonojen kykyjensä ohella myös mestari
teeskentelemään. Ja erikoisesti nautti hän siitä, että hän sai vetää
ihmisiä nenästä. Huomatessaan, että punainen väri, jota hänen oli
määrä kantaa merkkivärinään, herätti kansassa vastenmielisyyttä,
pakotti hän usein yhteisille kävelyille lähdettäessä lempeän,
enkelimäisen sisarensa vaihtamaan pukua kanssaan. Toisin vuoroin
hän myös lähtiessään yksin seikkailemaan verhoutui salaa siniseen.
Ja tuon tuostakin kuultiin kolttosista, jotka pantiin sinisen
prinsessan tiliin. Siitä johtui, että monet arvelivat niinkin, että
kuninkaantyttäret olivat molemmat yhtä sydämettömiä ja ilkeämielisiä
ja että kaikki, mitä kerrottiin Naninan hyvyydestä, oli pelkkää
jaaritusta, korean kuoren lumouksesta aiheutuvaa.

Näin sai Nanina jo lapsesta pitäin kantaa sisarensa tihutöiden
kuormaa alistuvilla hartioillaan. Usein häntä Janinan vuoksi myös
rangaistiin syyttömästi, mutta kun hän oli niin lauhkea ja lempeä, ei
hän milloinkaan valittanut eikä milloinkaan ilmiantanut sisartaan,
jota hän rakasti vilpittömästi. Tuskin hän edes huomasi, että Janina
oli mieleltään julma ja rikollinen. Hän oli niin hyvä, että hän näki
muutkin itsensä kaltaisina. Ja muiden parasta hän ainoastaan ajatteli,
ei milloinkaan itseään. Jos Janinalla oli kaikki hirviön ainekset
nuoressa povessaan, oli Nanina kuin luotu marttyyriksi.

Janina ja Nanina kasvoivat molemmat neitosikään, ja yhä pysyi tuo
heidän ihmeellinen yhdennäköisyytensä ennallaan.

Jos yhden prinsessan kauneuden maine jo kantaa kauas, niin sitä
kauemmaksi kantaa kahden. Ja jos hyvä kello kuuluu kauas, niin kuuluu
paha sitäkin kauemmaksi. Niinpä kantoikin Janinan ja Naninan nimi
kuin siivillä kaikkiin valtakuntiin, ja ne salaperäiset, uskomattomat
tarinat, jotka kiertyivät näiden nimien ympärille, saivat kaikkien
nuorien, naimahaluisten prinssien ja ritarien rinnan hehkumaan
kiihkeästä seikkailun- ja lemmenhimosta.

Kosijoita alkoi tulvata kosolti läheltä ja kaukaa, toinen toistaan
uljaampia, kaikki varmoja itsestään ja ennen kaikkea siitä, että heidän
silmänsä kyllä kykenisivät erottamaan keijukaisen noidasta, hyvän
pahasta — ja sinisen punaisesta, vaikkakin prinsessoja väitettiin niin
erehdyttävän yhdennäköisiksi. Sillä kaikki he olivat päättäneet viedä
morsiamenaan mukaansa sen hyvän ja kauniin ja jättää sen pahan ja ruman
paikoilleen.

Mutta kuninkaan linnassa oli päätetty toisin. Siellä oli päätetty
keinolla millä tahansa naittaa pois Janina, sillä surun murtamat
vanhemmat, jotka tyttären ilkeys oli harmaannuttanut, halusivat päästä
hänestä eroon ja saada hänet lähetetyksi mahdollisimman kaukaiseen
maahan, josta eivät enää kertomukset hänen ainaisista konnankoukuistaan
kantaisi heidän korviinsa.

Janina suostuikin kosittavaksi ilomielin, sillä se merkitsi hänelle
uutta vaiherikasta seikkailua. Janina saneli vain omat ehtonsa:
kosijain tuli arvata arvoitus, oliko hän Janina vai Nanina, ja
vanhempain piti suostua siihen, että hän saisi hylätyn kanssa menetellä
miten tahtoi.

— Minä otan sen, joka arvaa oikein, ilkkui Janina, — ja pidän kyllä
huolta siitä, ettei niin tule tapahtumaan. Jos joku arvaisi minut
punaiseksi ja minä en välitä hänestä, niin muutun siniseksi. Ja jos
joku arvaa minut siniseksi ja se tolvana minua sentään miellyttäisi,
niin otan hänet punaiseen syliini. Minä otan joka tapauksensa sen,
jonka haluan!

Kuningas ja kuningatar huokasivat syvään, arvaten olevansa uuden
koetusajan kynnyksellä, mutta suostuivat kuitenkin kaikkeen päästäkseen
vihdoinkin eroon ilkimyksestä.

Ja niin alkoi leikki. Monet tulivat, harvat palasivat. Sillä nuoret
miehet nähdessään tuon ihanan kuninkaantyttären, joka katsoi heihin
kauniisti ja lempeästi kuin aurinko, arvasivat järjestään hänet
hyväksi siniprinsessaksi Naninaksi. Mutta silloin tuo pieni peto sai
tilaisuuden näyttää hampaitaan ja puri. Silloin vasta alkoi hänen
nautintonsa. Ja hänen älynsä ja keksimiskykynsä oli vallan rajaton, kun
tuli kysymykseen löytää yhä uusia keinoja piinata ja pilkata ja ajaa
kuolemaan onnettomia uhreja.

Mutta kuten tiedetään, eivät vaarat vähennä nuorten ihmisten
seikkailuhalua, siitä se vain kasvaa. Janinan ja Naninan kosijoista
sepitettiin lauluja, surullisia ja pilkallisia, kaameita ja
naurettavia, joita kuljeksivat maantielaulajat levittivät yhä
laajemmalle.

Niinpä niiden kaiku kantautui Hiljaisten Virtojen valtakuntaankin.
Siellä eleli vanha kuningas, jolla oli kaksi poikaa, Imru ja Amru.

Eräänä päivänä, kun molemmat prinssit kävelivät viileässä
palmupuistossa haastellen hartaista ja ylevistä asioista, niinkuin
siinä maassa oli tapana, näkivät he puiston portilla pölyisen
maantienkiertäjän, jolle he, hyväsydämisiä kun olivat, molemmat
lahjoittivat almun. Lisäksi tarjosivat he kylmää lähdevettä polttavan
auringon näännyttämälle. Kiitokseksi saamastaan ystävällisyydestä pyysi
kulkija saada laulaa laulun, jota paljon laulettiin siinä maassa, mistä
hän tuli, Näin hän lauloi:

    Voi Janina, ah Nanina!
    Kumman sulho saa?
    Taivaan riemu taikka piina
    sua odottaa...

    Purppura- tai siniliina,
    kumpi kohoaa?
    Ah Nanina, voi Janina!
    Kumman sulho saa?...

Ihmeissään kysyivät prinssit, mikä tämä kummallinen laulu oli ja mitä
se tarkoitti. Silloin kertoi kulkeva laulaja heille tarinan Janinasta
ja Naninasta, sellaisena kuin sen jo tästä kertomuksesta tunnemme.

Näin joutui Hiljaisten Virtojen valtakunnankin vanhempi prinssi Imru
saman vaarallisen noituuden, uteliaisuuden ja seikkailuhimon valtaan
kuin monet muutkin.

Turhaan koettivat vanha kuningas ja veli ja ennen kaikkea hänen
isällinen opettajansa, tietäjä Ahmed, puhua järkeä Imrulle. Mikään ei
auttanut. Nuorukainen oli päättänyt hänkin mennä ratkaisemaan Janinan
ja Naninan salaperäistä arvoitusta.

Raskain mielin erkanivat kaikki Imrusta, pahat aavistukset mielessä.
Mutta ennen lähtöä kutsutti tietäjä Ahmed hänet luokseen ja sanoi:

— Poikani, kohtaloaan vastaan ei kukaan ihminen voi taistella, et sinä
enkä minä. Sinä et voi olla lähtemättä, enkä minä voi sinua siitä
estää, en edes auttaa. Ainoastaan silmäsi voin aukaista niin, ettet
ainakaan sokean perhosen lailla syöksy tuleen. Jos teet sen näkevin
silmin, niin silloin on tuli sinua väkevämpi, se on sinun kohtalosi.
Mutta olet näkevä totuuden ennen kuolemaasi. Kas tässä: ota tämä rasia.
Se sisältää ihmevoidetta. Sitä kun sivelet silmääsi, ei mikään mahti
maailmassa estä sinua näkemästä totuutta, ei Janinan noidantemputkaan.
Ulkonainen kuori karistaa petollisen kauneutensa, ja sinä voit katsoa
ihmisen sieluun yhtä selvästi kuin nyt katsot minuun.

Ja niin lähti Imru matkalle.

Janinan kosijaishuvia oli kestänyt jo liian kauan. Kuningas
ja kuningatar ja koko kansa alkoivat käydä kärsimättömiksi ja
kapinallisiksi. Vaadittiin yhä äänekkäämmin, uhkausten muodossakin,
Janinaa tekemään loppu tästä julmasta pilasta. Sillä vaikka yhäkin
vielä Naninan nimi Janinan naamiaisleikin vuoksi yhtä mittaa
sekoitettiin asiaan, olivat kaikki varmat siitä, että kaiken takana oli
Janina.

Eniten kärsi kuitenkin Nanina, jonka lempeä sydän oli pakahtua moisesta
ilkeydestä. Eikä hän hyvyydessään myöskään voinut kavaltaa sisartaan.
Hänen sielunsa nääntyi ja kärsi, mutta hänen kauneutensa loisto ei
siitä lainkaan himmentynyt, päinvastoin se siitä vain lisääntyi, aivan
kuin Janinan ihanuus huuhtoutui yhä loistavammaksi ilkeyden lähteessä.

Oli jonkin aikaa ollut hiljaista kuninkaan linnan edustalla ja luultiin
jo hullujen prinssien ja ritarien loppuneen maailmasta. Naninankin
vaivattu mieli tällä aikaa vähän levähti. Mutta sitten taas levisi
tieto, että uusi prinssi kaukaa Hiljaisten Virtain valtakunnasta teki
tuloaan.

Silloin ei Nanina enää voinut pidättäytyä. Hän päätti pelastaa tuon
onnettoman tuntemattoman tulijan.

Salaa pukeutui hän kerjäläistytön repaleiseen pukuun, tuhri kauniit
kasvonsa rumiksi ja vaelsi kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä
kaupungin muurien ulkopuolelle odottamaan.

Nähdessään prinssi Imrun ojensi kerjäläistyttö anovasti kätensä.
Mutta kun prinssi kumartui antamaan hänelle almua, tarttui hän äkkiä
rukoilevasti hänen käsivarteensa ja kuiskasi:

— Taivaan tähden, jalo prinssi, kääntykää takaisin, pelastautukaa.
Teitä uhkaa onnettomuus! Teitä uhkaa noituus ja vaara ja sokeus!

— Sitä varten olen tänne juuri tullut, uhmaamaan noituutta, vaaraa ja
sokeutta, kiltti tyttöseni, naurahti prinssi, ja samalla hän pyyhkäisi
silmiään Ahmedin ihmevoiteella.

Kuin kivettyneenä jäi hän seisomaan kerjäläistytön eteen.

— Ei, kuiskasi hän hiljaa, — minä olen tullut noutamaan sinua, Nanina,
joka olet kirkkaampi kuin taivaan aurinko, puhtaampi kuin Hiljaisten
Virtain pyhä lähde ja rakkaampi minulle kuin silmäini valo...

Nanina värisi kuin haavan lehti.

— Mistä tunnette minut, ritari?

— Minä tunnen sinut äänesi sävelestä, minä tunnen sinut katseesi
kauneudesta, minä tunnen sinut sielusi hyvyydestä. Tunnen sinut
niinkuin oman kaipaukseni, tunsin sinut jo aikojen alussa, sisareni
ja morsiameni, ja sinäkin tunsit minut, miksi muuten olisit rientänyt
minua vastaan!

— Kuninkaan linnassa, prinssi, ette tunne minua enää, virkkoi Nanina
väristen.

— Minä tunsin sinut kerjäläispuvussa ja minä olen tunteva sinut
kuninkaallisessa manttelissa ja meitä ei erota enää muu kuin kuolema,
eikä kuolemakaan.

Ja Imru kumartui ja suuteli kerjäläistytön repaleisen hameen palletta.
Sitten hän hypähti ratsunsa selkään ja ajoi arvoituksen linnaan. Ei
koskaan ennen oltu nähty niin komeaa ja jaloryhtistä prinssiä, ja
ihastuksen sorina täytti ilman linnan pihalla.

Janinakin oli pannut Imrun erikoisesti merkille. Jotakin oli sykähtänyt
hänen jääkylmässä sydämessään. Erikoisella huolella ja keimailulla
pukeutui hän nyt morsiankokelaaksi, ja hänen silmistään ja kasvoistaan
hohti ensi kerran heräävän lemmen hehku.

Imru saatettiin Janinan eteen. Janina katsoi häneen hurmaavimmalla
silmäyksellään.

— Tiedäthän, sanoi Janina, — että saadaksesi kuninkaantyttären
puolisoksesi on sinun osattava arvata oikein. Sano siis, jalo prinssi,
kuka minä olen. Olenko Janina vai Nanina?

— Et ole kaunis Nanina, virkahti Imru.

Janina hätkähti.

— Enkö minä ole mielestäsi kaunis?

— En ole koskaan nähnyt vielä mitään niin rumaa kuin sinä. Sydämeni
värisee inhosta katsoessani sinuun.

— Älä kiertele, vastaa suoraan, kuka minä siis olen! huusi Janina
raivostuneena.

— Sinä olet rietas velho. Sinun silmäsi ovat kaksi kadotuksen kuilua
täynnä punaista tulta, sinun käsivartesi kaksi kiemurtelevaa käärmettä,
sinun sielusi samea lokalammikko täynnä rupisammakoita ja lieroja! Sinä
olet maan kirous ja vaiva, häpeällinen tahra ihmisten parissa — paha
Janina!

Janinan kasvot vääntyivät, ja hänen silmistään syöksähti esiin koko
hänen sielunsa rumuus.

Viha ja kostonhimo risteilivät hänen loukatussa mielessään niin
kaikkinielevänä laavavirtana, että ensi kertaa elämässään hän ei
keksinyt kyllin tehokasta tapaa rangaista ja kiduttaa solvaisijaa. Hän
vaikeni tukahduttavan ilkeytensä painon alla.

Sitten hän äännähti teeskennellysti:

— Parahin prinssi, niin paljon kuin se pahoittaakin mieltäsi, täytyy
minun ilmoittaa sinulle, että et ole arvannut oikein. Sinä olet varmaan
itse täynnä rumia ajatuksia, ja ne soentavat silmäsi; minä olen kuin
olenkin tuo maankuulu hyvä ja kaunis Nanina!

— Niin kaukana kuin valo on pimeydestä ja taivas maasta, on Nanina
sinusta.

Janina naurahti kamalasti.

— Hyvä. Tahdoin vain koetella rohkeuttasi, ritari. Olet kannuksesi
ansainnut. Olet arvannut oikein. Minä olen todellakin tuo paha
»Punainen prinsessa». Ja palkinnoksi oikein arvaamisestasi saat, kuten
kansalle on kuulutettu, kuninkaallisen käteni. Tulen omaksesi, viisas
prinssi. Tässä käteni, armaani...

Ja pirullisesti kimaltavin katsein Janina ojensi Imrulle kätensä.

Tämä peräytyi.

— Ainoastaan Nanina on tuleva omakseni tai ei kukaan — ja minun sieluni
silmät etsivät Naninaa... lisäsi Imru uneksivasti.

— Etsikin siis Naninaa vain sielusi silmillä! huusi Janina julmasti ja
pilkallisesti.

Ja hän antoi puhkaista Imrulta silmät ja heitätti hänet pimeään tyrmään.

Samantapaista sydämettömyyttä oli hän harjoittanut ennenkin ja
unohtanut sen heti tehtyään. Mutta nyt ei käynyt niin, Imrun kuva
väikkyi lakkaamatta Janinan silmissä. Hän tunsi vuorotellen hellyyttä
ja raivoa, kaipausta ja katkeruutta, katumusta ja polttavaa tuskaa.
Janina rakasti, ensi kerran elämässään.

Seuraavana päivänä hän meni Imrun luokse vankityrmään. Itkien ja
hellitellen puhui hän sokealle prinssille:

— Rakkaani, voitko antaa minulle anteeksi? Sinä arvasit oikein, mutta
arvasit myös väärin. Minä olen Janina, mutta minä olen myös Nanina.
Sitä Naninaa, jota kuvittelet rakastavasi, ei ole olemassakaan. Ei ole
muuta Naninaa kuin se, joka asuu minussa. Minä olen kaksoisolento,
hyvä ja paha, kaunis ja ruma yht'aikaa, pimeä kuin yö ja valoisa
kuin päivä. Eilen oli minussa yöpuoli vallalla. Tänään olen löytänyt
paremman itseni ja kadun tekoani. Mutta jos sinä aina olet luonani, jos
lupaat rakastaa minua aina, on minullakin voimaa voittaa paha luontoni,
ja aina, aina olet löytävä viereltäsi hellän ja hyvän Naninan, joka
sinua lohduttaa, rakastaa ja hoitaa. Minä olen oleva silmiesi valo ja
sydämesi päivänpaiste. Usko minua. Kuulethan ääneni soinnun, kuulethan,
että se on Naninan ääni...

— Minun sieluni silmät näkevät yhtä selvästi tänään kuin eilenkin,
vastasi sokea, — ja minun korvani kuulevat entistä herkemmin. Turha
on sinun koettaa pettää minua. Ennen istun pimeydessä ikäni kuin
hetkeäkään sinun silmäisi valossa, ennen annan silpoa korvani, kuin
kallistan ne noidanlaulullesi, sinä valheen tytär.

— Sinä kiittämätön, kimmastui Janina. — Minä olen tarjonnut sinulle
häijyjen silmiesi korvaukseksi elämän ja vapauden, valtakunnan ja
sydämeni, ja sinä työnnät minut pois. Syytä siis itseäsi!

Ja paha sai jälleen vallan Janinassa. Hän vihasi nyt Imrua, mutta
enemmän vielä Naninaa, joka oli riistänyt häneltä sen ainoan ihmisen,
jota hän koskaan oli rakastanut. Hän ei nähnyt, ei kuullut enää
muuta kuin vihaansa. Ja eräänä päivänä, jolloin hän ja Nanina kahden
kävelivät linnan puutarhassa, tarttui hän Naninaan takaan päin ja
työnsi hänet korkealta äyräältä alas krokotiililammikkoon.

Sitten hän riensi Imrun luo tyrmään.

— Vieläkö sielusi silmät näkevät yhtä selvästi kuin ennenkin Naninan
kuvan, ilkkui hän, — Naninan, jota ei ole olemassa muualla kuin sinun
mielikuvituksessasi...?

— Tiedän, vastasi Imru, — tunnen, että Nanina on kuollut.

— Nanina on kuollut minussa. Se on totta. Ja sinä surmasit hänet.

— Turha on sinun koettaa pettää minua, sanoi Imru. — Nanina on kuollut,
ja sinä olet surmannut hänet.

— Unohda kuolleet ja elä elävien kanssa, Imru! Minun kanssani!

— Ennen olen kuolemassa ikuisesti Naninan kuin elämässä päivääkään
sinun!

— Tapahtukoon siis tahtosi!

Ja Janina antoi heittää Imrun samaan krokotiililammikkoon, joka
aikaisemmin oli niellyt Naninan.

Senjälkeen sulki hän ovensa kaikilta kosijoilta.

Kuninkaan linna ja sen asukkaat peittyivät entiseen
luoksepääsemättömään salaperäisyyteensä. Naninan kuolema, eli
pikemminkin salaperäinen katoaminen, salattiin tyystin kansalta, jonka
pelättiin sen johdosta käyvän entistä vihamielisemmäksi. — Jo siihenkin
aikaan oli näet valtiosalaisuuksia!

Mutta Janinassa oli tapahtunut outo muutos. Hän tunsi tunnonvaivoja,
joka oli jotakin uutta ja ennentuntematonta hänelle. Hän kävi araksi ja
hiljaiseksi niinkuin ihminen, jota painaa rikos. Ja hän pelkäsi, että
se näkyisi hänen päältään ja että häntä epäiltäisiin Naninan murhasta.

Sentähden hän otti uudelleen käytäntöön lapsuudenaikaiset punaiset
ja siniset kaulanauhat. Hänen täytyi nyt käydä kummastakin, sekä
punaisesta että sinisestä prinsessasta, olla todellisuudessa se, joksi
hän itseään Imrulle oli uskotellut.

Niin usein oli hän ennen piloillaan ja ilkimielin, noin vain huvikseen
helposti näytellyt Naninaa, mutta nyt se oli hänelle vaikeaa ja
raskasta. Kuinka osaisi hän teeskennellä hyvää? Ja mitä olikaan Nanina
oikeastaan tehnyt ja miten käyttäytynyt saadakseen tuon hyvyyden
maineen? Se oli hänelle käsittämätöntä. Hän kulki kansan keskuudessa
ja uteli ja urkki salaa ja opetteli salassa jäljittelemään Naninaa
kaikessa. Hän alkoi auttaa köyhiä ja hoitaa sairaita; hän lohdutti
surevia, hän pakotti itsensä antamaan rumaan ja vihamieliseen sanaan
lempeän vastauksen ja antamaan anteeksi loukkaukset.

Sillä sininen nauha ei vielä yksistään riittänyt tekemään ihmisiä
luottavaisiksi ja avomielisiksi, siksi usein he olivat Janinan juonien
vuoksi sen suhteen pettyneet. Vasta hänen nöyrä käytöksensä vapautti
mielet, ja hän kuuli siunauksen kaikuvan kaikkien huulilta.

Silloin aina tunsi Janina piston sydämessään. Sehän tarkoitti
oikeastaan toista, tuo siunaus. Häntä kalvoi kateus, syyllisyyden tunto
ja vielä jokin muu, jota hän ei voinut selittää edes itselleen...

Ja aika ajoin täytyi hänen yhä sisäisestä pakosta esiintyä myös
Janinana punaisessa purppurassa ja koota ylleen kivet ja kiroukset. Se
ikäänkuin helpotti ja tuntui melkein kuin vapahdukselta. Ennen oli hän
aina maksanut ulkoapäin tulevat solvaukset, pienimmätkin, kidutuksella
ja kostolla. Nyt hän ei sitä halunnut enää.

Väliin hän oudoksuen kyseli itseltään: Kuka minä oikeastaan olen ja
mitä minä tahdon? Mikä on se selittämätön minussa, joka on voimakkaampi
kuin minä itse? Onko se todellakin tarve tulla paremmaksi? Vai onko
Nanina siirtänyt minuun oman sielunsa?

Näin kului aika. Ei mitään yllättäviä tapaturmia tai hämäräperäisiä
onnettomuuksia enää tapahtunut. Ei ketään kidutettu eikä houkuteltu
ansaan. Ja aika parantaa kaikki haavat...

Pahat peikkolaulut ja julmat tarinat vaikenivat ensin, sitten
unohtuivat. Kansa näki edelleenkin vielä prinsessansa milloin
punaisena, milloin sinisenä, mutta kummankin värisenä hän oli ihmisille
nyt yhtä rakas, sillä ei ollut enää eroa punaisen ja sinisen välillä.
Se oli yksi ja sama olento.

— Välipä siitä, onko hänen nimensä Janina vai Nanina, sanoivat toiset.
— Hyvä hän joka tapauksessa on!

Toiset arvelivat:

— Saattaa niitä prinsessoja hyvinkin olla kaksi, koska vanhat ihmiset
väittävät nähneensä heidät yht'aikaa. Mutta kaksoiset ovat niin
toistensa kaltaisia, pinnaltaan ja pohjaltaan, ettei noita kullanmuruja
erota...

— Ei, väittivät jotkut kivenkovaan. — Tämä on varmasti Nanina, ja
se paha Janina kuoli silloin ruttovuonna, muistattehan, vaikka se
pidettiin tuon kamalan taudin vuoksi salassa...

Mutta oli sellaisiakin, jotka uskoivat, että koko tarina kahdesta
kaksoissisaresta oli ollut pelkkää kaskua ja että Janina ja Nanina itse
asiassa olivat sama henkilö ja että hän oli paras prinsessa maailmassa.

Eivätkä he olleetkaan niin väärässä, sillä Janinasta oli tullut hyvä,
Janina oli muuttunut Naninaksi.



Mutta Hiljaisten Virtojen valtakunnassa odotettiin Imrua turhaan
takaisin. Vihdoin, pitkien vuosien kuluttua, Amru lähti etsimään
veljeään. Ja sillä retkellä hän löysi maailman parhaimman ja kauneimman
prinsessan, sai omakseen sen Naninan, jota Imru ei koskaan ollut
saanut, mutta jonka luo hän oli näyttänyt tien...




PURPPURATOUKAT JA KULTAPERHOSET


Oli kerran maa, jonka valtiaina olivat purppuratoukat.

Ne olivat suuria, isokokoisia ja -ruokaisia maanmöyrijöitä, ja niiden
ravintona oli lämmin, punainen veri, jota ne imivät surmaamistaan
olennoista. Sentähden ne olivat niin purppuranpunaisia ja hohtavan
heleitä.

Mutta koko luomakunta ympärillä kärsi ja huokaili ravitessaan
purppuratoukkien kauneutta ja rajatonta nälkää hurmeellaan.

Sitä ne eivät itse huomanneet. Ne huomasivat vain, että se, joka eniten
jaksoi surmata ja syödä, kasvoi suurimmaksi ja väkevimmäksi. Siksi ne
ylläpitivät ja viljelivät itsessään verenhimoa kuin kallista yrttiä.

Vihdoin keksivät jotkut ruveta syömään toisiaan. Ja huomattiin, että
ne, jotka täten herkuttelivat, saivat pörröiseen turkkiinsa aivan
erinomaisen hienon purppuravärin ja tulivat kauniimmiksi kuin muut.

Toistensa syöminen tuli siis muotiin purppuratoukkien keskuudessa,
mutta samalla heräsi joidenkin aavistelevien tuntosarvien päissä
ensimmäisen kerran ajatus siitä, että syödyksi tuleminen on jotakin
hirveätä. Etenkin alkoi tämä mielipide voittaa alaa niiden keskuudessa,
jotka olivat pienempiä ja heikompia kuin muut ja joilla siis oli
kaikki mahdollisuudet tulla syödyksi. Syntyipä niiden joukossa oikeita
filosofejakin, jotka kaikessa nöyryydessä esittivät sellaisen pyynnön
suuremmille eli kuningastoukille, että nämä jättäisivät oman rotunsa
rauhaan, koskapa surmaaminen ja veren-imeminen oli sangen paha ja ruma
toimitus.

Mutta kuningastoukat vastasivat ilkamoiden:

— Kaikkea sitä kuuleekin! Surmaaminen ja veren-imeminenkö pahaa ja
rumaa? Mutta siitähän me juuri elämme ja kaunistumme. Niin on tehty
purppuratoukkien suvussa maailman alusta alkaen ja tullaan aina
tekemäänkin. Syödä ja tulla syödyksi, se on luonnonlaki, joka on
korkein kaikista.

— On jotakin, joka on vielä korkeampaa, inttivät ajattelijatoukat.

— Ja mitä se olisi?

— Ajatuksen aateluus, myötätunto toisia kohtaan.

— Hahahaa, nauroivat kuningastoukat. — Kuka on käskenyt toukan kehittää
ajatus- ja tuntosarviaan! Isku- ja imusarvet riittävät. Toukka, joka
ajattelee, on sairas eikä enää elämän arvoinen.

— Mutta, rukoilivat pienet toukat, — kun me nyt olemme näin heikkoja
ja sairaita, niin eihän meistä ole kunnon ravinnoksikaan. Säästäkää
meidät, niin me koetamme hankkia teille muuta parempaa syömistä sijaan!

— Ahaa, sanoivat kuningastoukat, — tuota ehdotusta sopii miettiä.

Ja niin päätettiin, että kuningastoukat jättävät pienet toukat rauhaan
sillä ehdolla, että nämä käyvät saalistamassa suurille mahamäärin
parhaita herkkuja.

Näin syntyi työtoukkien heimo, jotka uurastivat, saalistivat ja
surmasivat riistaa kuningastoukille, jotka päivä päivältä kävivät yhä
suuremmiksi, laiskemmiksi ja purppuraisemmiksi työtoukkien käydessä
yhä pienemmiksi ja harmaammiksi. Ne olivat kuningastoukkien mielestä
nyttemmin poistyöntävän rumia. Mutta jos niiden joukkoon silloin
tällöin eksyi joku terveempi ja kaunisvärisempi, saattoi tapahtua, että
kuningastoukat sopimuksesta huolimatta söivät sen suihinsa.

Täten jatkui kauan aikaa.

Purppuratoukkien kansa oli onneton, eripurainen, täynnä vihaa, pelkoa
ja ahneutta. Edelleenkin se imi verta ympäröivästä luomakunnasta,
tappoi muita ja toisiaan.

Mutta kun ajatus kerran oli päässyt juurtumaan niihin, teki se työtään
herkeämättä.

Ja vihdoin esitti ajatustoukkien vanhin taas uuden totuuden
tovereilleen.

— Kuulkaa, ystävät, sanoi se, — koska meistä itsestämme kerran on
niin paha tulla tapetuksi ja syödyksi, että kaikin keinoin kaihdamme
sitä, niin miksi me siis tapamme ja syömme muitakaan eläviä olentoja.
Lakatkaamme siitä!

Tämä ajatus nostatti suuren vastalauseiden myrskyn sekä
kuningastoukkien että työtoukkien taholta.

— Vai te vaivaiset maanmadot yrittäisitte olla tottelemattomia!
huusivat kuningastoukat. — Jättäisitte meidät nääntymään verenjanoomme!
Tappaisitte meidät nälkään! Pakottaisitte meidät itsemme taistelemaan
raa'asta ravinnosta hienostuneilla sarvillamme, jotka jo kulttuuri on
tylsistänyt! Siitä ei tule mitään! kiljuivat ne raivoissaan.

Ja työtoukat murisivat:

— Millä me sitten elämme! Meidän ruumiimme on niin luotu, että se
vaatii verta. Hurmeella on tämä liikkuva kupu täytettävä, muuten se
kuolee pois. Hankkiaksemme ravintoa me raadamme, ja tappaminen on
meidän elämäntyömme. Sitä ei kukaan tee meidän edestämme. Ei kukaan
kanna einettä eteemme, ellemme sitä itse tee! Laiskat kuningastoukat
voimme kyllä jättää kuolemaan, mutta meidän, jotka raskaalla työllä
ansaitsemme elatuksen, meidän täytyy saada elää! Miksi meillä muuten
olisi nämä terävät iskuhampaat ja vetävät imusarvet! Se on luonnonlaki,
ja meidän on sitä toteltava!

— Jos sellainen laki on olemassa, on se paha, vastasi ajatustoukkien
vanhin, — ja minä en ainakaan sitä enää seuraa. Mieluummin kuolen itse
kuin tuotan kuolemaa muille!

— No, se voi sopia sinulle, arvelivat muut. — Sinä oletkin jo vanha
ja lisäksi perheetön. Mutta nuorelle ja terveelle sukukunnalle ei
esimerkkisi kelpaa. Silloinhan se kuolisi sukupuuttoon. Ja meidän
täytyy saada elää, kun kerran olemme sitä varten olemassa. Elämä on
korkein laki.

— Kuka tietää, tuumaili vanha toukka, — onko _tämä_ elämä korkeinta.
Minulla on niin kummallisia aavistuksia...

Ja se vetäytyi syrjään muista, sulkeutui kuoreensa ja kävi päivä
päivältä yhä harmaammaksi eikä enää liikkunut mihinkään kuolinkerästään.

Nyt uskoivat jo monet työtoukistakin, että ajatteleminen oli sairautta
ja perikatoon viepää, ja monet niistä palasivat ensimmäisiin
alkuvaistoihinsa, yrittäen jälleen päästä niin suuriksi, purppuraisen
kauniiksi ja väkeviksi kuin suinkin. Ne rupesivat kadehtimaan
kuningastoukkien laiskaa onnea, surmasivat niitä salaa, imivät
niistä itseensä kuumaa purppura-nestettä ja tahtoivat itse tulla
kuningastoukiksi.

Viha, pelko, ahneus, sekasorto vallitsi purppuratoukkien keskuudessa
myötäänsä, ja niiden elämä oli kurjempaa kuin milloinkaan ennen.

Vanha ajatustoukka makasi sillä välin liikkumattomana.

Mutta eräänä päivänä liikahti hänen harmaa, kuihtunut kotelonsa.

— Kas vaan, kuiskivat muut. — Se katuu ja yrittää vielä kerran astua
esiin kangistuneesta kuorestaan.

Mutta ihmeiden ihme! Kerästä lähtikin lentoon taivaallisen ihana
siipiolento, jonka keveät lentimet kimalsivat kuin auringonsäteet ja
joka leijaili maan mullan yläpuolella kuin korkea, saavuttamaton tähti.

Purppuratoukka oli muuttunut kultaperhoseksi.

Hämmästyneinä katselivat kaikki tätä ihmettä.

Kuin puistatus kävi läpi koko toukkamaailman. Se tuntui ikäänkuin
hajoavan vanhoista liitoksistaan. Kimaltelevien siipien loiste
tyrmistytti ja huikaisi. Kukaan ei enää pitkiin aikoihin voinut
ajatella mitään muuta. Typerimmätkin muuttuivat filosofeiksi.

— Minäkin tahtoisin muuttua kultaperhoseksi, sanoi muuan toukka
kaihomielisesti.

— Kauniimpaa on todellakin leijailla vapaasti avaruudessa kuin möyriä
maassa, virkkoi toinen.

— Ja parempi juoda ilmaa ja aurinkoa ja lintujen laulua kuin verta,
lisäsi kolmas.

— Varmasti se on korkeampaa elämää, tuumaili neljäs.

— Uutta elämää ei saa, jos ei pane vanhaa elämäänsä alttiiksi ja luovu
siitä, näittehän sen, huomautti joku.

— Ja ensin meidän olisi kieltäydyttävä veren imemisestä, huokailivat
monet. — Se vaatii voimia!

— Meidän olisi yksinkertaisesti kuoltava. Ja se on kovaa!

— Mitä siitä, jos kuolemme, kun samalla saamme uuden elämän, muutumme
muuksi, uusiksi ja kauniimmiksi!

— Mutta jos purppuratoukkien ikivanha kansa lakkaa olemasta, on se
suuri vahinko!

— Entä sitten, jos siitä samalla syntyy kultaperhosten ikinuori ja
ihana sukukunta!

Näin haastelivat purppuratoukat lakkaamatta, lakkaamatta.

Ja vähitellen valtasi halu muuttua kultaperhoksi yhä useamman ja
useamman. Monet eristäytyivät ja vetäytyivät kuoreensa. Ja tuon
tuostakin heitti aina joku maahan vanhan, verenjanoisen ruumiskotelonsa
ja kohosi aurinkoisilla siivillä seesteiseen vapauteen, jossa ei ollut
surmaa eikä surua.

Muutamat itsepintaiset pörrötoukat ryömivät kyllä edelleenkin maassa
säilyttäen uskollisesti rotunsa vanhoja perimätapoja. Mutta kukaan
ei enää ihaillut niiden purppuraa, jossa oli niin paljon kärsimyksen
hintaa... Ne eivät enää olleet mitään kuningastoukkia.

Purppuratoukkien valta-aika oli päättynyt.

Tällainen on tarina purppuratoukista ja kultaperhosista.




ELÄINTEN TUOMIOISTUIN


Muuan metsästäjä joutui kerran metsästysretkellään harhaan, ja
kulutettuaan loppuun kaikki ammuksensa ja käveltyään turhaan
ristiin rastiin asumattomassa villiviidakossa hän vaipui lopulta
kuolemanväsyneenä maahan ja nukahti siihen.

Kun hän heräsi, näki hän edessään valtavan suuren norsun, joka
tirkisteli häntä pienillä, viisailla silmillään.

— Kuka sinä olet? kysyi Norsu.

— Minä olen ihminen, luomakunnan herra ja hallitsija. Jos saatat minut
pois tästä kirotusta viidakosta, niin saat kuninkaallisen palkan.

— Enpä jouda toimiltani, vastasi Norsu. — Olen Hänen Majesteettinsa
eläinten kuninkaan ylimetsänvartija ja minun on vartioitava hänen
metsästysmaitaan. Olet luvattomasti tunkeutunut hänen hovitiluksilleen,
ja minulla on käsky viedä kaikki sellaiset maleksijat ja
salametsästäjät Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa eteen tuomittaviksi.

— Älähän toki vie, hätäili mies. — Voithan siirtyä minun palvelukseeni.
Minä olen paljon mahtavampi hallitsija kuin sinun kuninkaasi.

— Tuotapa minun on vähän vaikea uskoa, sanoi Norsu, silmäillen
korkeudestaan halveksivasti pitkin nenänsä vartta piskuiseen
metsästäjään.

— Vaihda herraa, neuvon minä, sanoi mies, muuten sinun vielä käy
huonosti, kun minä jälleen pääsen omaan valtakuntaani!

— Et ole ainakaan herra näillä tienoin, sanoi Norsu, — ja pääsetkö enää
koskaan valtakuntaasi vai etkö, riippuu aivan minun kuninkaastani.

Ja samassa se, huolimatta miehen pyristelyistä, kiersi väkevän kärsänsä
hänen ympärilleen, keikautti hänet selkäänsä kuin vauvan ja lähti
arvokkaasti astelemaan kohti kuningas Jalopeuran asuntoa.

Tultuaan Hänen Majesteettinsa Jalopeuran eteen teki Norsu syvän
kumarruksen ja lausui:

— Tässä tuon sinulle erään oudon olion, joka on omavaltaisesti
tunkeutunut miltei linnasi pihalle ja joka nimittää itseään luomakunnan
herraksi, vaikka hän on voimaton ja pieni kuin kuivettunut heinäsirkka.
Minä luulen, että hän on vähän päästään vialla.

Jalopeura katsoi mieheen tutkivasti ja ravisti valtavaa, harjallista
päätään.

— Voitpa olla oikeassa, sanoi se Norsulle, — tuollainen pää, joka on
paljas ja sileä kuin munan kuori, on varmasti viallinen.

— Siinä ei ole tilaa edes nenälle, lisäsi Norsu oman arvon tuntevasti.

Muukin eläinhovin väki keräytyi ympärille ihmettelemään.

Pilkallisia huudahduksia kuului joka taholta:

— Eihän sillä vaivaisella raukalla ole edes hampaita!

— Eikä kynsiä!

— Ei karvoja eikä sarvia!

— Mitähän jos päästäisimme tämän poloisen, avuttoman raajarikon
menemään, virkkoi Jalopeura. — Hänestä ei ole vaaraa kenellekään. Ja
minun tapani on olla jalomielinen heikompia kohtaan. Turhan vuoksi en
kanna kuninkaallista kunnianimeäni.

Mutta silloin Apina, kuninkaan diplomaattinen neuvonantaja, kuiskasi
Jalopeuran korvaan:

— Malttakaa vielä hetkinen, Teidän Majesteettinne. Ei pidä koskaan
hätäillä tärkeissä valtioasioissa. Parasta ottaa ensin täysi selko
tästä seikkailijasta. Tosin hän on kynnetön ja hampaaton ja, mikä
vielä naurettavampaa hännätönkin, mutta minä olen kuullut kerrottavan
eräästä olennosta, johon kaikki nämä tunnusmerkit sopivat, mutta joka
siitä huolimatta on kavalampi ja vaarallisempi kuin kaikki kynnelliset
ja hampaalliset yhteensä, sen tähden että hänellä on hallussaan
salaperäinen tuliputki, jota ei mikään eikä kukaan voi vastustaa. Tuo
olento on koko eläinkansan peloittavin vihollinen.

Ja koroittaen ääntään Apina kirkui:

— Kysykääpä häneltä hänen oikeata nimeään, eikö se mahdollisesti ole
_ihminen_!

— Kyllä, myönsi Norsu, — sen nimiseksi tuo itikka juuri mainitsi
itsensä.

Jalopeuran hoviväen iloinen pilanteko lakkasi kuin taikaiskusta.
Monelta pääsi vihan tai kauhistuksen huuto:

— Ihminen!

Sillä koko eläinkunnan historia oli täynnä pöyristyttäviä kertomuksia
ihmisen hirmutöistä. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi kuullut tai
nähnyt jotakin tuliputken tihutöistä.

— Miksi et sitä heti sanonut, kun kerran tiesit! ärjähti eläinten
kuningas vihaisesti Norsulle.

— Minä olen yksinäinen metsänkävijä enkä ole sattunut ennen kohtaamaan
tuollaista otusta, puolusteli Norsu. — Mikä hän sitten oikein on?

— Hän on sellainen, jolla on tuliputki, jolla hän surmaa kaikki, jotka
hänen eteensä sattuvat, selittivät toiset. — Etkö ole sellaisesta
kuullut? Etkö ole nähnyt pakenevien eläinten parvia?

— Minä olen vanha ja vakava, vastasi Norsu, — eikä minun ole tapanani
kallistaa korviani vastasyntyneiden kauriiden kavioiden kopseelle eikä
ottaa vaaria kaakottavien hanhien turhasta hälyytyksestä. Minä kuljen
oman nokkani mukaan ja oman paksun nahkani turvissa.

— Tuliputken edessä ei sinun vanha, paksu nahkasi ole minkään arvoinen.
Ihminen kiskoo sinulta satavuotiset hampaat suustasi, milloin vain
tahtoo.

Norsu räpytti silmiään epäuskoisesti.

— Onkohan siinä perää, mutisi se.

— Missä on minun hovihistorioitsijani? huusi kuningas. — Mitä sanoo
muistotieto ihmisestä?

Arastellen ja varovaisesti käänsi Haikara, hovihistorioitsija,
kaulaansa, seisoen yhdellä jalalla, harmaa sulkakynä varpaittensa
välissä, mutta ei liikahtanutkaan.

— Tule vain likemmäksi, pelkuri keikailija, murahti Karhu. — Näethän,
ettei sillä nyt ole tuliluikkua. Kyllä minä sen kapineen tunnen. Olen
tuntenut sen kerran omassa nahassanikin.

Silloin Haikara alkoi kertoa:

— Se on totta. Ihminen, tuo rampa otus, hän kiskoo norsuilta hampaat,
kun hänellä ei itsellään ole hampaita, hän riistää karhulta ja
tiikeriltä taljan ja puhvelilta nahan, kun hänellä ei itsellään
ole nahkaa, hän vie sarvellisilta sarvet, hännällisiltä hännät ja
höyhenisiltä höyhenet, kun hänellä ei itsellään ole sarvia, häntää eikä
höyheniä. Hän syö meidän kaikkien lihaamme ja juo meidän vertamme,
arvattavasti sen tähden, ettei hänen kalvaan ihokalvonsa alla ole
mitään lihaa ja verta. Ja hän tappaa kaiken, mikä eteen sattuu,
kaukaa ja näkymättömistä, tappaa sen mikä juoksee tai lentää tai ui
tai matelee, arvattavasti sen tähden, että tuliputki, joka on hänen
hallitsijansa, niin tahtoo...

— Riittää, ärjyi eläinten kuningas. — Selvä on, että ihminen on
eläinkunnan suurin vihollinen. Mitä siis teemme hänelle?

Apina irvisti pahansuovasti ja sanoi:

— Syö hänet suuhusi, herra kuningas. Tosin siitä tulee niukka ja
sangen vähän kuninkaallinen ateria. Mutta kun me kerran emme voi
ottaa häneltä hampaita ja turkkia, tai sarvia tai häntää, niinkuin
hän meille on tehnyt, kun hänellä ei kerran ole niitä, niin tehkää,
Teidän Majesteettinne, hänestä lyhyt loppu. Hän on kerrassaan ruma ja
iljettävä katseltava...

— Mutta, rakas ministeri Marakatti, huusi nyt tuomittu, — kuinka voitte
tehdä minulle niin huutavaa vääryyttä. Olenhan voinut joskus leikin
päin vähän ahdistella nelijalkaisia, joka kuuluu yksin eläintenkin
oikeuksiin, saatikka sitten minun, joka olen koko luomakunnan herra,
mutta milloin olen ahdistellut kahden jalan kulkevia, jollainen te
olette, arvoisa ministeri Marakatti! Verratkaa meitä toisiimme, ettekö
huomaa, että meissä on sukulaispiirteitä, että olemme sukulaisia...?

Apina katseli mieheen uteliaana ja ylenkatseellisena. Sukulaiset ovat
aina pahimpia, sehän on vanha tietty asia.

— En todellakaan luulisi suvussani olevan noin rumia ja puutteellisia
olentoja, virkkoi Apina. — Mutta vaikka sattuisit olemaankin vähän
sukua minulle, olet niin suvustasi huonontunut, ettei sinulla ole edes
oikeutta enää muistuttaa minua siitä. Verrata itseäsi minuun, se on
todellakin minua vastaan törkeä kunnianloukkaus!

— Herra kuningas Jalopeura, olkaa te toki oikeudenmukainen, rukoili
metsästäjä. — Ei ole totta, että olisin eläinten vihollinen.
Päinvastoin olen niiden huoltaja. Kaikki historioitsijat valehtelevat,
eikä herra Haikara näy olevan poikkeus säännöstä, jonka yleinen tapa
on hyväksynyt. Mutta syytetyllä täytyy olla oikeus puolustautua. Sehän
kuuluu jaloon oikeudenkäyttöön. Minä haastan todistajikseni kaikki
ne eläimet, jotka saavat kiittää minua jokapäiväisestä elatuksestaan
ja jalostavasta, sopuisasta yhteistyöstä. Lähettäkää hakemaan tänne
joitakin kotieläimiäni, niin saattepa kuulla totuuden.

Lähetettiin helosilmäinen Kauris toimittamaan uusia todistajia.

Saapuivatpa siihen Kauriin kanssa Lehmä, Lammas ja Sika, Hevonen ja
Koira.

— No puhukaa, mitä tiedätte herrastanne? Onko teillä jotakin
valittamista, vai onko hän niin kiitettävän hyvä teitä kohtaan kuin
mitä hän tahtoo uskotella? kysyi Jalopeura.

Kotieläimet katsoivat pelästyneinä eläinten kuninkaaseen ja luomakunnan
herraan ja toisiinsa ja vaikenivat.

Mutta Kissa, joka kaikkien huomaamatta oli hiipinyt mukaan, hyppäsi
Jalopeuran hartioille ja naukui:

— Orjina pitää ihminen heitä kaikkia, paitsi minua, joka en kesyty
kiusallakaan. Orjina saavat kaikki raataa eläissään ja kuolla ihmisen
puolesta.

— Vaiti, sinä pieni ja petollinen tiikerikissa! huusi mies. — Sitä
vartenko sinä olet nuollut puurokuppiani ja varastanut kaloja
rysistäni, että voitelisit kielesi kiittämättömään panetteluun!

— Tässä ei ole nyt kysymys kiitollisuudesta tai kiittämättömyydestä,
vaan totuudesta, oikaisi vanha Tiikeri nuollen käpälänsä kärkeä
odottavaisesti.

— Totta puhuu mirri, supisi kuninkaallinen hoviväki. — Näettehän, että
heillä on kaikilla orjan leima. Eivät uskalla edes ääntään koroittaa!

— Puhu suoraan! komensi eläinten kuningas Lehmälle.

— Se nyt on niin, sanoi Lehmä, — että kun kerran kuuluu heikompaan
sukupuoleen, niin mitä minä mahdan sille, että minua orjuutetaan.
Oikeastaan minä olen mieleltäni emansipeerattu, kannatan uudenaikaista
riippumattomuutta sukupuolesta. En tahtoisi tuhlata elämääni pelkkään
maidonantamiseen. Se tylsyttää ja tyhmentää, heikontaa vastustuskykyä...

— Ja minua ihminen nimittää tyhmäksi, ryhtyi Lammas nyt puheisiin.
— Se ei ole totta. Minä tiedän varsin hyvin, mikä minun ja sukuni
kohtalo on ja on aina ollut hänen luonaan. Hän pukeutuu villoihimme
ja syö meidät suuhunsa. Niin se on, mutta minkä mahdamme hänelle, me,
jotka olemme heikot! Emme mahda muuta kuin elää ainaisessa pelossa ja
vavistuksessa...

— Ja minua, jatkoi Sika, — ihminen sanoo likaiseksi tonkijaksi. Hän
pitää sika-nimeä halventavana herjaussanana, joka on mitä suurin
vääryys minua kohtaan, joka polveudun suoraan mahtavien metsäkarjujen
vapaaherrallisesta suvusta. Häntä itseään, isäntääni, minä kerran
olen tonkinut, ja se oli tosiaan likaisinta, mihin kärsäni koskaan on
koskenut. Hän makasi tiedottomana pellon ojassa, ja hänen vierellään
oli rikkonainen pullo, josta tuli samanlainen inha rankin haju kuin
hänen suustaan. Niin haisevaa kaukaloa en minä ole eläissäni käyttänyt
enkä sellaiseen pistäisi nokkaani! Minä olen hieno ja puhdas sika,
jolla on likainen ja halpa isäntä, se on totinen totuus.

— Mistähän sinä halpa otus, jota siatkin tonkivat, olet sitten saanut
päähäsi ruveta muka luomakunnan herraksi? kysyi Apina viisastelevasti.

— Se on määrätty, vastasi metsästäjä, — siinä lakikirjassa, jonka
mukaan kaikki on luotu ja jonka mukaan ihminen, kaksin jaloin kulkeva,
pystypäinen olento on julistettu vallitsemaan kalat meressä ja taivaan
linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat...

— Höö, röhähti Sika halveksivasti.

— Ettekö huomaa, hyvät tuomioherrat, jatkoi mies, — että olemme
joutuneet pois itse asiasta? Nämä edelliset puhujat ovat vähän
tyhmänsekaisia eivätkä lainkaan tottuneita istumaan tuomioistuimissa.
He juttelevat puuta heinää, mitä sattuu. Ei, kuulustelkaa pikemmin
uskollisia ystäviäni, koiraa ja hevosta, jotka ovat viisaimmat kaikista
eläimistä.

Eläimien keskuudessa kuului paheksuvaa murinaa.

Susikin ulvahti:

— Koirat ovat ihmisen narreja ja sukunsa luopioita. Liehittelevät ja
nuolevat heimonsa vihollisia luupalan vuoksi, jota laiskuudessaan
eivät kykene itse hankkimaan! Mokomatkin kippurahännät, töppöhännät,
tupsuhännät teiskaajat kaulanauhoineen! Hävettää heidän puolestaan!
Veljessurmaajat! — Tietysti olet isäntäsi käskystä sinäkin käynyt
susijahdissa?

— En, vastasi Koira, — minä olen ajanut jalompaa riistaa. Olen ollut
ihmisjahdissa, sillä minä olen, tietäkää, palkittu poliisikoira.

— Jahtaavatko ihmiset toisia ihmisiäkin? ihmetteli pikkuinen Jänis.

— Se vasta onkin heidän mielityötään, innostui Koira, — ja kokemuksesta
voin sanoa, että se on hyvin hupaista. Aina olen ollut isäntäni mukana,
ja me olemme saaneet aikaan loistavia tuloksia!

— Minä olen seurannut herraani ja isäntääni hyvässä ja pahassa, puhui
Hevonen, — ja hän on kohdellut minua kelpo toverina, ei ainakaan
pahemmin kuin itseään. Sentähden olen ollutkin hänelle uskollinen aina.
Olen kahlannut hänen vuokseen veressä ja harpannut mätänevien ruumiiden
yli...

— Ihmistenkö?

— Tietenkin ihmisten. Ihmisiä vastaanhan ihminen sotaa käy. Toisten
surmaaminen on hänen velvollisuutensa ja kunniansa. Mutta minun
luontoani se on vastaan. Veren haju etoo ja ällöttää minua niin, että
värisen. En koskaan totu siihen. Ja kuitenkin olen nähnyt satoja
tuhansia ihmisiä viruvan verissään taistelukentällä, saanut niiden
aivoja ja sisälmyksiä silmilleni, silloin kun tulikoneet paiskelevat
niitä ilmassa ympäri. Mutta se on kauheata. Nämä teurastushetket,
joissa minun täytyy olla mukana, ovat ainoa ikävyys, jota minulla on
ollut ihmisestä, herrastani. Minulle hän on muuten ollut hyvin hyvä...

Hevonen vaikeni.

— Hän on sittenkin hyvin vaarallinen, viekas ja julma peto, virkkoi
Jalopeura puistaen harjaansa. — Lienee paras tehdä lyhyt loppu
hänestä...

Apina nyppi turkkiaan salakavalan näköisenä. »Sitä peijoonia, kuinka
valehteli, ettei muka kaksijalkaisia koskaan ahdistele», mietiskeli se.

— Malttakaa mieltänne, Teidän Majesteettinne, huudahti tuo ovela
Apina. — On paras, ettei tee liian äkkipikaisia päätöksiä tärkeissä
valtioasioissa. Ajatelkaamme asiaa. Ihminen on eläinkunnan suurin
vihollinen, se on totta. Mutta hän tuntuu olevan vielä suurempi
vihollinen itselleen. Ihmisiä on paljon. Jos me surmaamme tämän yhden,
ei sillä ole paljoa voitettu, mutta jos päästämme hänet vapaaksi,
tekee hän meille pelkkää hyvää surmaamalla toisia ihmisiä, joka näkyy
olevan hänen mielityötään ja johon hänellä on niin suuret luontaiset ja
teknilliset mahdollisuudet...

Kentiespä me sitten pääsemme kerran kokonaan vapaaksi noista
vahinko-olennoista, jotka ovat kyllin typeriä tappaakseen toisiaan...
Et edes sinä, herra kuningas, saa aikaan sellaista tuhoa heidän
keskuudessaan kuin tuo tuliputki.

— Taidat olla oikeassa, tuumaili Jalopeura. — Sinä olet aina neuvokas,
suotta en ole tehnyt sinusta diplomaattista neuvonantajaani.

Ja Apinan neuvosta julisti eläinten tuomioistuin metsästäjän vapaaksi.

Tämä kääntyi kohteliaasti kumartaen etäisen sukulaisensa puoleen:

— Minä kiitän teitä sydämestäni, ministeri Marakatti. Minä olen aina
pitänyt teidän sukulaisuuttanne suurena kunniana ja toivon joskus
voivani tehdä serkulle samanlaisen vastapalveluksen.

Apina irvisti ja raapi viekkaan näköisenä korvallistaan ajatellen
itsekseen:

»Paras vastapalvelus, minkä voit minulle tehdä, on se, että tapat pois
kaikki muut ihmiset, sillä silloin, tuon lakikirjan mukaan, joka on
määrännyt kaksijalkaisen ja pystypäisen olennon vallitsemaan kalat
meressä, taivaan linnut ja kaikki eläimet, jotka maalla liikkuvat,
silloin olen minä luomakunnan herra...»

Se oli diplomatiaa, jonka kärkeä ei itse eläinkunnan kuningas, hänen
majesteettinsa Jalopeura, olisi keksinyt.

Mutta kuninkaathan eivät koskaan ole ymmärtäneet todellista
diplomatiaa. He vain luulevat ymmärtävänsä...




KIROTTU KIRKKOHERRA ELI JUMALAN VANKI


Oli kerran mies, joka luki itsensä papiksi — sen enempää sitä
asiaa ajattelematta. Tai jos hän jotakin ajatteli, oli se jotakin
siihen tapaan, että jonkin viheriäisen oksan päällehän sitä ihmisen
täytyy päästä asettumaan elääkseen. Sillä hän oli köyhä mies, jolla
oli kiire saada jalat oman ruokapöydän alle. Sen kummemmin ei hän
elämäntehtäväänsä pohtinut. Ei ehtinyt.

Hän suoritti tutkintonsa, saarnasi vaalisaarnansa, pääsi papiksi,
sai oman puustellin ja sen turvissa vaimon ja perheen. Mutta hän
oli edelleenkin köyhä mies, ja hänen täytyi edelleenkin puurtaa ja
ahertaa aamusta iltaan. Hän vihki ja hautasi, saarnasi ja hoiteli
kirkonkirjoja, peri saatavansa luonnossa ja muutti ne rahaksi,
kävi myllyllä ja möi jauhoja, oksasti omenapuita ja pani perunaa,
sanalla sanoen, täytti uutterasti velvollisuutensa eikä unohtanut
oikeuksiaankaan. Sen syvemmältä ei hän silti asiaa ajatellut. Ei
ehtinyt.

Aikaa myöten hänen ahkeruutensa kantoi hedelmää. Hän vaurastui, yleni
virassa, tuli kirkkoherraksi ja sai apulaisen, joka toimitti pitkän
viikon arkihommat ja hyvän joukon pyhäisiäkin.

Ja äkkiä hänelle tuli aikaa ajatella.

Se tuntui ensin oudolta ja peloittavalta. Hän horjahteli puoleen ja
toiseen kuin lapsi, joka opettelee kävelemään. Hänen täytyi pakostakin
turvautua toisten apuun, antautua johdettavaksi, ja niinpä hän alkoi
etsiä tukea ja tienviittoja kirjoista. Ja silloin muuttui ajatteleminen
hänelle yllättäväksi, mukaansa tempaavaksi hurmioksi.

Hän luki lukemasta päästyäänkin, ei teologiaa, ei hebreaa eikä
kreikkaa, joihin hänen opiskelunsa ennen oli supistunut, vaan kaikkea
muuta, kaikkea sitä, mitä hän säännöstellyn, työteliään nuoruutensa
aikana ei ollut ehtinyt.

Hänet valtasi tiedonhalu, joka oli kuin raivoisaa janoa ja nälkää.
Hän syventyi tutkimaan luontoa ja ihmistä ympärillään, kaikkeuden ja
elämän kehitystä ja avaruuspallojen syntyä kaikilta niiltä puolilta,
miltä niitä luonnonhistoria, geologia, tähtitiede, vertaileva anatomia,
biologia ja kemia kaikkine mullistavine uudenaikaisine keksintöineen
saattoivat valaista.

Ne avasivat hänelle kuin uuden maailman kansoittivat hänen
aivonsa kummallisilla jättiläismäisillä näyillä ja aavistuksilla
eteen- ja taaksepäin ajassa. Ne avarsivat hänelle tuntemattoman
totuuden äärettömyyden, joka hajoitti hänen pienen, kutistuneen
pappis-omantuntonsa tuhansiksi sirpaleiksi.

Hän ei ollut enää oma itsensä, eivätkä muutkaan tunteneet
häntä entiseksi, kotiväki ei varsinkaan. Hän oli käynyt niin
hajamieliseksikin, että aterioidessaan perheensä kanssa häneltä monesti
unohtui lusikka tai veitsi käteen ja ruoka jäi jäähtymään lautaselle,
hänen lainkaan kuulematta toisten huomautuksia tai kyselyjä. Ja
maantiellä hän saattoi jäädä seisomaan pitkäksi kotvaksi paikalleen
kuin patsas näkemättä ohikulkevia seurakuntalaisia ja tervehtimättä
heitä. Ja mikä kaikkein pahinta: hän ei enää kirkossa ollut varma
saarnoissaan, sanat lipsahtelivat hänen suustaan miten sattuivat. Hänen
omituinen unitilansa saattoi mennä niinkin pitkälle, että hän sekaantui
yksin Isämeidässä ja änkytti Herran siunausta lukiessaan. Tällöin hänen
katseensa harhaili avuttomana ympäri, aivan kuin olisi musta kaihi
hetkellisesti pimittänyt häneltä kaikki nuo tutut muisti? kuvat, joita
hän koko elämänikänsä oli viljellyt.

Seurakunta oudosteli kirkkoherraansa, joka näytti kadottaneen sanan
lahjan. Ja kirkko tyhjeni viikko viikolta ihan silmissä.

Kotona yritti vaimo salaa tuon tuostakin piilottaa ja hävittää noita
tuhoa tuottavia maallisia kirjoja, joiden syyksi hän pani miehensä
rasittumisen. Mutta silloin aina joutui kirkkoherra kuin ruman
hengen valtaan. Hän ärtyi tolkuttomasti, kimmasteli ja vimmasteli
kuin mieletön, ja sellaisen kohtauksen jälkeen paheni hänen tilansa
huomattavasti. Vaimon ei siis auttanut muuta kuin alistua kärsimään
pahaa, jota hän ei voinut auttaa. Se oli onnetonta elämää. Mies
istui yksin huoneessaan, ja vaimo vietti päivänsä hiljaisessa itkun
tuherruksessa.

Näin meni hyvän aikaa. Mutta sitten sattui sarja tapahtumia, jotka
yht'äkkiä saattoivat kirkkoherran nimen kaikkien suuhun.

Ensimmäinen sattui rippikoulussa. Kirkkoherra piti parhaillaan
kuulustelua maailman luomisesta. Hän teki sen koneellisesti. Eikä siinä
mitään ihmeteltävää ollut, sillä niin oli hän jo kauan suorittanut
virkatehtävänsä. Suu teki totuttua työtään, mutta siinä näin
kysellessään ja vastauksia kuunnellessaan oli hänen henkensä kaukana
raamatun tekstistä. Hän eli kyllä hengessä mukana saman, mutta omalla
tavallaan. Hän ajatteli kaikkea sitä ihmeellistä, mitä hän viime
aikoina oli lukenut valonsäteen siittävästä voimasta ja eläinrotujen
miljoonavuotisista polveutumisista. Hän oli näkevinään edessään
alkumaailman tulipallon, sen hehkuvista höyryistä syntyneet ensimmäiset
vedet ja ensimmäisen eliön pienessä jäähtyvässä vesipisarassa.
Edelleen: jättiläis-sauruksien temmellyksen, lajien raivoisan taistelun
olemassaolosta, vihdoin Neanderthalin karvaisen ihmisen ja sitten
katkeamattoman sarjan barbariaa ja kulttuuria, kulttuuria ja barbariaa,
jotka kaikki olivat tuntevinaan Jumalan ja erosivat toisistaan
jumaliensa kautta. Joka ajalla oli jumalansa ja joka jumalalla
aikansa. Mitä kaikkea olikaan ihminen tehnyt Jumalastaan! Tulijumalan
ja kivijumalan, vihan jumalan ja rakkauden jumalan, kostavan Jehovan
ja lempeän sijaisuhrin, inkvisitsionin ruumista silpovan jumalan ja
kirkolliskokousten kultakansiin kytketyn dogmijumalan, näkymättömän
jumalan ja näkyväisen jumalan, lastensatujen partasuu-ukkojumalan,
yhteisöjen ja järjestöjen kone- ja rahajumalan, joka polki yksilön,
mutta teetti ihmisellä tekoja, häntä itseään suurempia, tiedon ja
järjen jumalan, joka otti asunnon yksilön aivoissa ja sai hänet luomaan
yhä uusia ja uusia maailmoja, kuolemasta kuolemattomuutta... Tätä
kaikkea miettiessä kirkkoherran huulet äkkiä värähtivät, aivan kuin
jokin vieras voima olisi niitä liikuttanut, ja hän lausui harvaan ja
hartaasti, kuin itsekseen:

— Niin, lapset, niin se on, ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen,
omaksi kuvakseen hän sen loi...

Hän havahtui todellisuuteen kuullessaan rippikoululasten äänekkään
tirskumisen. Ja kummako tuo, kun pappi itse osasi läksynsä huonommin
kuin oppilaat!

Hän katsoi nuoreen seurakuntaansa omituisen tyhjin, hämmentynein
katsein. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei voinut ottaa sanojaan
takaisin. Sama vieras voima, joka äsken oli liikuttanut hänen huuliaan,
salpasi nyt hänen kurkkunsa. Ainoastaan vaivoin saattoi hän ääntää:

— Saatte mennä kotiin, lapset, tällä kertaa, olen sairas...

— Pappi on tullut vähän höperöksi, sanoivat rippikoululapset.

Sinä iltana oli kirkkoherra todellakin niin heikko ja levoton,
että hänen täytyi paneutua vuoteeseen tavallista aikaisemmin. Ja
kirkkoherran emäntä lähetti hädissään hakemaan erästä lähellä asuvaa
vanhaa mummoa, josta kerrottiin, että hänellä oli voima auttaa
ahdistettuja sieluja. Hän oli hoivannut kirkkoherraa tämän lapsena
ollessa, ja kerran oli kirkkoherra leikin päin nimittänyt häntä
rakkaaksi antimuorikseen. Siitä oli hän saanut antimuorin nimen, joksi
häntä yleensä sanottiin. Hän toimitti sekä papin että lääkärin virkaa
tai oikeastaan korjasi heidän jätteensä, sellaiset kurjat, jotka sekä
Jumala että ihmiset olivat parantumattomina hyljänneet. Mutta tällä
kertaa ei kirkkoherran emäntä arastellut antimuorin puoskari-mainetta.
Suuressa tuskassaan ei hän hävennyt turvautua antimuorin apuun.

— Mikä sinun on, poikani? kysyi antimuori kirkkoherralta.

— Minä pelkään, vastasi pappi vavisten.

— Mitä sinä pelkäät?

— Pelkään, että jouseni jänne katkeaa.

— Älä pelkää, se on Jumalan kädessä, poikani.

— Pelkään, että järkeni syöksyy tyhjyyteen.

— Älä pelkää, tyhjyyttä ei ole, kaikkialla on Jumala.

— Pelkään, että etsin Jumalaa sieltä, missä häntä ei ole.

— Älä pelkää. Joka etsii, se löytää.

»Se löytää...», kertasi kirkkoherra hiljaa. Näihin sanoihin hän
nukahti. Antimuorin olemuksen syvä rauha ja hänen äänestään
soinnahtava vankkumaton varmuus olivat tuokioksi tuudittaneet hänen
katkeamaisilleen jännitetyt, kipeät hermonsa rauhaan.

Mutta yöllä hän näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan kutsuttu lohduttamaan kuolevaa. Ja se kuoleva olikin
vanha antimuori. Hän alkoi puhua tälle Jumalan suuresta armosta
ja taivaasta ja enkeleistä... Mutta sitten alkoikin taas se outo
lennättää, eikä hän saanut enää sanojensa virmoista ratsuista kiinni.
Ne tulvivat hänen huuliltaan hurjasti ja vastustamattomasti kuin
nelistävät sotajoukot. Ne puhkoivat koko tähtitaivaan, sen miljaardit
auringot ja nebuloosat. Ne kuvailivat syttymistä ja sammumista, valon
lentämistä tähdestä tähteen, vielä sammuttuaankin, ja sielua, joka
siirtyy samoin kosmillisten aaltojen ikuisessa ajossa... Kun hän oli
lopettanut, kuuli hän antimuorin sanovan: »Poikani, kaikki sinä tiedät
auringon liitoista ja yhtymistä, mutta Jumalasta et tiedä mitäkään.»

Tähän ääneen, joka soi hänen korvissaan kuin tuomiopasuunan ääni,
hän heräsi eikä voinut sitten enää nukkua. Koneellisesti hän vain
toisti itselleen: »Jumalasta et tiedä mitäkään, Jumalasta et tiedä
mitäkään...» Seuraavana päivänä piti hänen vihkiä nuori pariskunta
kylässä. Hän oli raukea ja väsynyt ja pelkäsi jälleen itseään. Hän
tunsi olevansa kuin kaksoisolento ja elävänsä kaksoiselämää. Samalla
kuin hänen suunsa kertasi tuttuja sanoja raamatusta, kuiski se outo
hänen korvaansa tuntemattomia. Ja hän tiesi, että »se» hyökkäsi
hänen kimppuunsa aina juuri arimmalla hetkellä, silloin, kun hänen
piti esiintyä Herran palvelijana. Tämä tieto teki hänen pelkonsa ja
epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Huojuvin askelin astui kirkkoherra sisälle häätaloon. Hänen
silmäteränsä olivat luonnottomasti laajentuneet ja hänen äänensä
epävakainen ja sammalteleva. Jäsenet eivät tahtoneet totella aivojen
määräyksiä. Hänen tervehdykseen ojentuva kätensä hapuili ja mittasi
väärin välimatkan.

Siellä täällä kuiskailtiin:

— Kirkkoherra on ottanut hyvän hiprakan!

— On sillä hatussa enemmän kuin pää kantaa!

— Kirkkoherra on ruvennut juomaan!

Tämä luulo vahvistui yhä, mitä pitemmälle vihkimistoimituksessa
tultiin. Ja kun päästiin kohtaan, jossa pappi tekee sulhaselle ja
morsiamelle tuon juhlallisen kysymyksen, hämääntyi hän lopullisesti.
Hän aloitti moneen kertaan kompastellen ja tavaillen: »Kolmiyhteisen...
yhden pyhän yhteisen... kaiken... Jumalan... Herran nimessä...»
Häätuvasta alkoi kuulua köhimistä, jalkojen tömistystä, supattelua,
naurun hihitystä.

Kirkkoherra oli valkoinen kuin vaate. Sitten hän vapisevin sormin
etsi lievetaskustaan esiin kirkkokäsikirjan, alkoi alusta ja luki
ilmeettömällä, tuskin ymmärrettävällä äänellä asiaan kuuluvat
sanat. Senjälkeen hän poistui heti häpäisevien pilkkasanojen ja
pahansuopaisten sutkausten ja siunailujen sadellessa hänen jälkeensä.

Sinä iltana ei häntä saatu paneutumaan vuoteeseen. Hän ei uskaltanut.
Hän istui vain pää käsien varassa pöytänsä ääressä. Hän pelkäsi unta
ja hän pelkäsi todellisuutta. Hän tunsi olevansa sisäisesti hajalla ja
murtunut. Hän ei ajatellut mitään, joskus vain hänen huulensa höpisivät
kuin jonkin kammottavan häpeän muistoa: »kolmiyhteisen... yhden pyhän
yhteisen...» Siihen hän kuitenkin lopulta nihkiuupuneena torkahti.

Taas näki hän unen:

Hän oli ajavinaan reellä yksin pilkkopimeässä metsässä synkkää talvista
tietä. Äkkiä kolme varjoa, joiden silmät paloivat kuin kekäleet,
salpasi häneltä tien. »Keitä te olette... mitä tahdotte... ja miksi
käytte kaikin kolmisin yhden kimppuun?» kysyi hän. Silloin rähähti
hänen päänsä päällä nauru kuin tuhannen harakan räkätys ja ääni huusi:

»Me tahdomme leipää, leipäpappi, elämän leipää! Me olemme yksi pyhä
yhteinen seurakunta. Mutta sinä itse olet kolme! Hahahaa! Päältäpäin
yksi, leuan alta kaksi, vatsavyöltä rasvainen rovasti!» Hän hypähti
kauhuissaan pystyyn, ja tuskan hiki valui virtanaan hänen päältään.

Kolmas päivä oli sunnuntai. Vaimonsa rukouksista ja kieltelyistä
huolimatta hän tahtoi pitää jumalanpalveluksen. Hänen täytyi se tehdä,
hän tunsi sen. Muuta keinoa ei ollut. Hän tahtoi painia Jaakopin
painin »sen» kanssa, vielä viimeisen kerran. Hän tahtoi näyttää, että
hän vielä kykenisi, ettei hän ollut vielä kokonaan lakannut olemasta
itsensä herra. Jos hän siitä taistelusta suoriutuisi voittajana, olisi
se hänen pelastuksensa. Jos ei, niin... Ei, sitä mahdollisuutta ei
saanut ajatella...

Mutta heti alttarille päästyään tunsi hän, että hänen voimansa alkoivat
pettää. Pelko sai taas hänessä vallan. Hän pelkäsi itseään ja muita,
Jumalaa ja Rienaajaa ja seurakuntaa, ja hänen sielunsa ja ruumiinsa
vapisivat kuin vilutaudissa. Hampaat löivät loukkua hänen suussaan,
ja hänen silmissään alkoi lennellä kuin pieniä kipunoita. Hän olisi
tahtonut suin päin syöksyä pakoon. Vain suurella ponnistuksella hän sai
tutisevat jalkansa naulatuksi alttarin jalustaan. Mutta ajatuksiaan hän
ei voinut naulata. Ne suhisivat kuin pyörremyrsky ympäri hänen päätään.
Ja hän kyseli koko ajan itseltään: »Miksi, miksi minä tässä seison?
Leikin vuoksiko, tavan vuoksiko, taikauskoisen itsepetoksen orjanako?
Ja muiden pettäjänäkö, levittämässä valoa, joka vie valon taakse?» Taas
välähtivät kipunat hänen silmissään alkaen hurjan karkelon erilaisten
ihmisuskomusten fetishien irvistelevänä kaleidoskooppina. Pyhien
tiikerien, oinaiden, Apishärkien ja manalan koirien ulvova parvi näytti
kiertävän karitsaa, hostiat ja rukousnauhat, shamaanin noitarummut,
paavilliset San-benitot risteineen, helvetintulineen ja piruineen
heilahtelivat villissä tanhussa neitsyt Maarian taivaansinisten
helmojen kanssa... »Tällaisia näkee», sanoi hän itselleen, »uskonsa
menettänyt pappi! Menettänytkö? Kuinka voi menettää sellaista, jota
ei ole koskaan omistanutkaan! Ei, vaan petkuttaja, rahakeinottelija,
leipäpappi, pahempi epäuskoista! Uskontunnustusta lukemassa...» Taas
sai se outo vallan hänestä. Se hypnotisoi hänet. Se nytkäytti hänen
huuliaan, se värväytti hänen kasvojaan, ensin irvistykseen, sitten...
Hyvä Jumala! Pappi nauroi! Nauraa hohotti...!

Kirkossa syntyi sopotusta, sitten hälinää ja liikettä, joka yltyi
sekavaksi kohinaksi, kun pappi lisäksi suurella äänellä huusi:
»Tunnustakaamme yhteinen kristillinen taikauskomme...»

Ihmiset siunailivat, tyrkkivät toisiaan. Kuului huudahduksia:

— Pahahenki puhuu hänen suunsa kautta!

— Hän on pirun riivaama!

— Hän häväisee kirkkoa!

— Hän herjaa Jumalaa!

— Ulos ruma henki Herran huoneesta!

Useimmat nousivat ja pakenivat ulos heittäen siihen paikkaan kirkon
ja sen perkeleen pauloihin langenneen palvelijan. Toiset istuivat pää
painuksissa ja rukoilivat palavasti, manatakseen pois kiusaajan.

Mutta pappi oli vaipunut polvilleen kivipermannolle ja itki niin, että
hartiat nytkähtelivät.

Tämän jälkeen tiesi koko pitäjä, että kirkkoherra oli kirottu. Hänestä
lähetettiin valitus piispalle ja hänet pidätettiin virantoimituksesta.
Kaikki karttoivat pappilaa kuin noidan kehää. Tiedettiinhän, että
kurja sielunpaimen oli tehnyt sen ainoan suuren synnin, jota ei Jumala
eivätkä ihmiset voi antaa anteeksi: synnin Pyhää Henkeä vastaan.

Sentähden painoikin Herran käsi raskaana koko pitäjää, niin kauan
kuin tuo kirottu vielä oli pappilassa. Kaikki merkit viittasivat
taivaan vihaan. Vilja, joka tähän asti oli antanut hyviä toiveita,
kuivui tähkäänsä. Hevoset loukkaantuivat sirpin teriin tai laukkasivat
pillastuneina itsensä piloille sivuuttaessaan papin asunnon. Karjaan
ilmestyi outoa tautia, ja lehmät ehtyivät. Monesta talosta kuoli
poikaesikoinen, ja vaimot synnyttivät vain tyttölapsia. Ja ennen niin
sopuisten naapurien kesken vallitsi riita ja kateus.

Tästä kaikesta he syyttivät kirottua kirkkoherraa. He osoittelivat
sormellaan papinemäntääkin, ja pojanviikarit heittelivät kivillä hänen
lapsiaan.

Kirkkoherran hento vaimo ei kestänyt tätä suurta surua ja häpeää. Hän
riutui ja kalpeni päivä päivältä ja eräänä aamuna löydettiin hänet
vainajana.

Kukaan ei rohjennut tai ei ilennyt tulla saattamaan poismennyttä hänen
viimeiseen leposijaansa. Virkaheitto pappi siinä vain asteli antimuorin
taluttamana yksin viimeiseen virantoimitukseensa...

Hän risti kätensä viimeiseen jumalanpalvelukseen, minkä hän elämässään
enää oli toimittava.

Värisevällä, sortuneella äänellä hän kuiskutti:

— »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
Jeesus Kristus Vapahtajamme — — —» Siinä hän pysähtyi. Hänen silmänsä
alkoivat taas palaa, kätensä täristä. Hänen kurkkunsa kävi käheäksi, ja
sydäntäsärkevällä äänellä hän parkaisi:

— Voi, hän ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!

Sitten hän vaipui tajuttomana haudan partaalle.

Haudankaivaja risti silmänsä, kuoppasi säikähdyksissään hätimmiten
vainajan, ja yhdessä antimuorin kanssa kantoivat he kirkkoherran pois
kirkkomaalta.

Kun he saapuivat pappilaan, oli sen ovelle lyöty vankka rautasalpa.

Silloin he kuljettivat tuon onnettoman antimuorin tölliin, jonne hän
jäi.

Hän makasi kauan tiedottomana. Viheriä visva vain valui suusta, joka
oli herjannut Jumalaa.

Mutta tajuttomuuden tilassakin näytteli alitajuinen edelleen tuolle
poloiselle kauhunkuvia.

Hän oli makaavinaan syvässä haudassa vaimovainajansa vierellä.
Paksu lieju sitoi heidät yhteen. Turhaan yritti hän siitä irtautua.
Läpitunkemattoman pimeyden äänettömyys vain pauhasi hänen korvissaan
kuin kuolleiden taivaanpallojen autio jyrinä. Mutta äkkiä leimahti
viheriä fosforinen valojuova tähän pimeyteen ja sen keskellä näki hän
jättiläismäisen luurankokäden, joka ojentui häntä kohti ja piteni
joka hetki; sen aavemaiset, koukistuneet sormet lähenivät hitaasti
ja varmasti. Kuin kumeasta kuopasta kajahtivat sanat: »Maasta olet
sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus
Vapahtajamme ei herätä sinua koskaan, ei koskaan!» Samassa tarttui
luurankokäsi hänen päähänsä ja murskasi sen...

Seuraavana päivänä levisi tieto, että kirottu kirkkoherra oli tullut
raivohulluksi.

Kun asiaa kysyttiin antimuorilta, vastasi tämä: — Ei se ole niin,
ystävät. Ei hän ole raivo eikä kirottu. Jumala on ainoastaan ottanut
hänen kapinoivan järkensä vangiksi, ettei se saisi käyttää vapauttaan
väärin, leikannut siivet hänen sielultansa, ettei se lentäisi pois
Jumalasta.

Kului vuosia pari. Jumalan vanki istui yhä pimeydessä, murskatuin
aivoin, leikatuin siivin...

Mutta eräänä kauniina kevättalven aamuna hän yht'äkkiä loi auki
silmänsä, ihmeissään ja arastelevasti kuin unesta heräävä lapsi, kuin
mies, joka nousee kuolleista.

— Missä minä olen? kysyi hän hiljaa.

— Pitkällä matkalla olet, poikani, vastasi antimuori.

— Mistä minä tulen ja minne minä menen?

— Jumalasta sinä tulet ja Jumalaasi menet sinä jälleen takaisin,
vastasi vanhus.

Onnellinen hymynhäive valaisi hetkeksi nuo harmaantuneet lapsenkasvot.
Sitten retkahti pää alas kuin taittuneen kukan.

Antimuori sulki hellävaroin hänen silmänsä ja polvistui hänen viereensä.

— Jumalan vanki on nyt vapaa, kuiskasi hän, — hän on päässyt kotiin...




TAIKAYRTIT ELI KOLME JOULULAHJAA


Suoperän Jussin Marja oli kalpea ja hentoinen tyttö ja monessa
suhteessa onneton.

Jos hän täysin olisi ymmärtänyt onnettomuutensa mitan, s.o. jos hänen
nuoressa elämässään olisi ollut tilaa vertauskohdille, olisi hän
osannut selittää, että hänkin tavallaan oli sosiaalisen kurjuuden uhri,
suurkaupungin köyhälistö-ahdingon riutuva, kitukasvuinen vesa, jonka
elinjuuret turhaan kaipasivat rakkautta ja iloa, aurinkoa ja ilmaa ja
— ravintoa. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt muuta kuin tämän saman
kostean, lika- ja rihkamatäyteisen takapihan ilottomine muureineen,
tämän saman kolkon, vieraiden ihmisten kansoittaman kamarin, joka oli
kuin hollitupa aina vaihtelevine, tilapäisine asukkaineen, jossa joka
neliömetri lattiasta oli vuokrattu, jossa maattiin öin ja päivin,
synnyttiin ja kuoltiin, sairastettiin ja voihkittiin, riideltiin ja
räiskittiin, joka oli täynnä tupakan ja viinan katkua, ruoan käryä,
ryvettyneistä työmiehistä ja kuivuvista pikkulasten vaatteista uhoavaa
ellottavaa, untunutta löyhkää.

Täällä asui hän isänsä kanssa erään nurkan vuokralaisena, ihmisten
jaloissa, kaikkien tiellä ja töykkimänä, värjötellen risaisena ja
viluisena kuin pieni, arka, siipirikko linnunpoikanen häkissä, jossa
hän koetti ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Tosin muisti Marja himmeästi, että joskus, kauan sitten, häntä oli
ympäröinyt lempeämpi, lämpöisempi ja puhtaampi ilmakehä, että joskus
hellät silmät olivat illoin kumartuneet hänen ylitseen ja pehmeä käsi
hivellyt hiljaa hänen kutrejaan. Mutta se oli kuin unennäköä. Marja oli
ollut niin pieni äidin kuollessa. Äidin kera oli hävinnyt koti ja sen
sijaan tullut tällainen vieras nurkka, joka sekin joka hetki nyttemmin
uhkasi nostaa katon pois heidän päänsä päältä, kun isältä yhä useammin
ja useammin uupuivat vuokrarahat.

Sillä Suoperän Jussi joi. Ja se oli ainakin sellainen onnettomuus,
jonka Marja ymmärsi, jonka tuskan hän tajusi, aavisti koko herkän,
varhaisvanhan pikku olentonsa joka hermolla. Se oli kuin kaamea
painajainen, joka varjosti hänen sieluaan yötä ja päivää. Se oli kuin
levoton luonnonvoima, joka paiskeli häntä hetkittäisen autuuden ja
pohjattoman epätoivon välillä, riippuen siitä mielentilasta, missä
isä kulloinkin oli ja millä tavoin hän suhtautui tyttäreensä. Väliin
oli hän kyynelherkkä ja puhelias, väliin kummallisen tylsä ja ynseä,
aivan kuin sieluton automaatti, kuin uppo-outo, kuin luontokappale,
joka levitti ympärilleen selittämätöntä turvattomuuden tuntoa. Kaunis
ja ruma, hyvä ja paha oli isä Marjan mielestä, mutta aina sentään yhtä
rakas, ah, niin äärettömän rakas...

Oli aaton aatto ennen joulua. Isä oli ollut kauan poissa, ja Marja
tiesi kokemuksesta, miten tällaiset retket päättyivät. Hän painoi
nenänsä tiukasti kylmään, kosteaan ruutuun ja tirkisteli lasittunein,
suur-avoimin silmin lumisohjoiseen pihaan. Hän seisoi ja seisoi ja
odotti ja odotti, kunnes jokin kova kädenliike heitti hänet nurkkaan
vuoteelle, johon hän vihdoin nukkui itkuunsa.

Silloin Marja näki ihmeellisen näyn. Hänen eteensä ilmestyi haltiatar —
haltiattaret ilmestyvät nähkääs ainoastaan pikkutytöille ja niistäkin
ainoastaan harvoille — joka sanoi hänelle:

»Minä olen nähnyt sinun murheesi ja tahdon auttaa sinua. Sentähden
annan sinulle nämä kolme taikayrttiä. Ne sinun tulee antaa isällesi
yksi kerrallaan, kolmena iltana perättäin. Pyydä häntä vetämään
sieraimiinsa niiden tuoksua ja kertomaan sinulle, mitä ne haastavat
hänelle. Minä puhun isällesi niiden tuoksussa ja autan sinua.»
Ihmeekseen löysikin Marja seuraavana aamuna kädestään kolme kukkaa,
jollaisia hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja toivoa pamppailevin
sydämin odotti hän iltaa.

Suoperän Jussi oli koko jouluaaton alakuloinen ja raskasmielinen.
Kun ilta alkoi lähestyä ja joulupukki alkoi pukea turkkia ylleen
muistaakseen kilttejä lapsia, otti Jussi Marjan polvelleen ja virkkoi
vavahtelevalla äänellä:

— Sinun luoksesi, lapsirukkani, ei joulupukki tule, vaikka oletkin hyvä
lapsi, mutta sinulla on huono isä... Kaikki rahani olen menettänyt...

— Minä haluaisinkin sellaisen joululahjan, joka ei maksa mitään, sanoi
Marja, — vain lupauksen.

— Jonka voin antaa, mutta jota en jaksa täyttää, yhtä vähän kuin
ennenkään, huokasi Jussi.

— Sinä voit sen tehdä! huudahti Marja.

— Lupaa minulle ainoastaan viettää kolme iltaa yhdessä minun kanssani,
vain kolme, tämän jouluajan...

— No sen voin toki luvata sinulle, rakas lapsi, vakuutti Jussi.

— Se on paras joululahja, minkä voin saada, virkkoi Marja iloisesti.
— Mitä me köyhät ihmiset voimme antaa toisillemme muuta kuin itsemme
ja rakkautemme! Minullakaan ei ole sinulle muuta kuin tällainen pieni
kukka.

Ja Marja ojensi haltiattaren yrtin isälleen.

Suoperän Jussi otti käteensä hennon kukan, joka tuskin pysyi hänen
isoissa, epävarmoissa hyppysissään.

— Tunnustapas, kuinka hyvälle se tuoksuu, kehoitti Marja.

— Mitä ihmettä, tämähän on vanamo, minun kotiseutuni varpu, sanoi Jussi.

— Mikä se on, isä?

— Etkö, lapseni, todellakaan tunne sitä? Niin, mistäpä sinä tuntisit!
Kauan, kauan on siitä, kun minäkin sen näin.

— Se kasvoi sinun kotonasi, ikkunalla, niinkö?

— Ei, vaan suuressa metsässä, korkeiden havuholvien alla.

— Kuinka sinä sen sieltä suuresta metsästä keksit, kun se on noin pieni?

— Niitä on siellä paljon, satoja, miljoonia niitä on. Ne peittävät
lehtiseppelnauhoillaan ja tuoksuvilla tähdillään kivet ja mättäät ja
kannot... kuin kaunis matto...

— Metsä on siis hyvin suuri, isä? Onko se niin suuri kuin kaupungin
suurin puisto?

— Suurempi, suurempi, lapseni. Siellä on puu puun vieressä, korpea
kohisevaa loppumattomiin, niin korkeaa, ettei latvoja erota... Ja
kaukaa kuuluu karjankellot ja ylt'ympäriltä lukemattomien lintujen
viserrys... Ja tuuheahäntäiset oravat hyppelevät oksalta oksalle ja
maassa pitkäkorvaiset pupujussit, ja metsot ja teeret pyrähtelevät
lentoon lepikosta ja...

Jussi pysähdytti sanatulvansa ja huokasi syvään.

— Miten kaunista, isä! Kerro vielä, pyysi lapsi. — Oliko sinun kotisi
todella sellainen, niin ihana?

— Niin, sellainen oli minun kotiseutuni, sanoi Jussi hiljaa. —
Se muistuttaa minua elämäni onnellisimmista päivistä, jolloin
paimenpoikana Suoperän torpan lehmiä huhuilin, pajupillillä soittelin
ja tuohitorvella töröttelin...

— Ja nyt, miksi emme ole siellä? Minäkin tahtoisin pajupillillä
soitella! Miksi olemme täällä?

— Miksi, miksi? Sitä olen minäkin monesti itseltäni kysynyt. Ihminen on
nuorena levoton. Olin nuorin poika, ja torppa tuntui ahtaalle.

— Ahtaalle? Vaikka oli sellainen summaton metsä juoksennella,
kummasteli Marja. — Täällä on vain tällainen nurkka ja kapea piha. Minä
en olisi sellaisesta paratiisista lähtenyt pois, en vaikka mikä, vaikka
olisi ajettu. Olisin lymynnyt siihen suureen metsään, jossa sinäkin
olit niin onnellinen...

Jussi silitteli tyttärensä päätä.

— Sinä et sitä asiaa ymmärrä, lapsi. On monta seikkaa, joille oppii
panemaan arvoa vasta kun ne kadottaa, sanoi hän kuin itsekseen.

Näin haastelivat isä ja tytär kauan aikaa. Kummallinen silta alkoi
rakentua heidän välilleen, ja Jussista tuntui melkein siltä, kuin
ei hän olisikaan puhunut lapsen kanssa, vaan täysikasvuisen naisen,
niin, aivan kuin Selma-vainajansa kanssa, kuin olisi hän löytänyt
sydänsalaisuuksilleen vihdoinkin ystävän.

Ja yöllä uneksivat Jussi ja Marja molemmat suurista humisevista
metsistä ja pienestä vanamonkukasta.

Aamulla oli Suoperän Jussi omituisen kärtyisä, ja sitä tyytymätöntä
oloa jatkui pitkin päivää. — Kaikki vaivasi häntä.

— Miksi täällä on niin tukala ilma, murisi hän, — tämähän ei ole enää
ilmaa ollenkaan, vaan ikivanhaa, ulos- ja sisäänhengitettyä haisua!

— Itse taidat enimmin haista, vanha rankkitynnyri! tiuskattiin hänelle
vastaan.

Siihen ei Jussi vastannut mitään, alkoipahan vain asetella ylleen
ulosmennäkseen.

— Isä, muistutti Marja, — minä pidän kiinni lupauksestasi. Tänään se
toinen joululahja: ilta yhdessä minun kanssani.

— Tavallisesti ei joululahjoja anneta pitkin viikkoa, riittää aattona
annettu, mutta olkoon menneeksi, mutisi Jussi. — Lähdetään yhdessä ulos
tästä ilettävästä pesästä!

Isä ja tytär harhailivat kauan ilman päämaalia kaduilla, ja kun Marjaa
alkoi väsyttää, talutti Jussi häntä kädestä. Siitä oli kauan, kun hän
näin oli tehnyt. Ja tuo pieni kätönen, joka turvaa etsien värisi kuin
lämmin linnunpoikanen hänen suuressa kourassaan, vaikutti hänessä
oudon mielenliikutuksen. Näin oli hän ennen Selma-vainajansa kanssa
kävellyt. Hänkin oli välistä näin lapsellisen turvaa-anovasti pidellyt
kädestä kiinni, tuo pieni, hentoinen Selma, joka oikeastaan, kaikesta
hauraudestaan huolimatta, oli ollut hänen väkevyytensä ja turvansa.
Selman kuoleman jälkeen oli kaikki alkanut mennä alaspäin, aste
asteelta, tahdonvoima, työkyky, ansiot, elämänusko...

— Kuinka tätä talvea riittää, jupisi hän itsekseen, — kesällä on
helpompi toimeentulo.

— Puhutaan taas kesästä, virkkoi Marja.

— Mitä se puhumisesta paranee. Parempi kun ei muistele ja kuvittele
turhia.

Varovasti irroitti silloin Marja nuttunsa alta haltiattaren taikayrtin.

— Mikä kumma se sieraimiini rupesi äkkiä tuoksumaan aivan kuin
heinäniitulla astelisi? sanoi Jussi.

— Tämä se on, isä.

Ihmeissään katseli Jussi kukkaa.

— Mutta sehän on apila, ilmetty apila!

— Onko niitäkin siellä suuressa metsässä?

— Voi lapsiparka, kun et sitäkään tiedä! Apila kasvaa niityllä. Se on
ketojen makea manna, jonka voima antaa lehmille maidon ja hevosille
karvan, kiiltävän kuin silkki...

— Niitty! Onko sekin niin summattoman suuri, niin suuri kuin... kuin
tuo kenttä?

Marja osoitti toriaukeamaa heidän edessään.

— Suurempi, suurempi, lapseni. Se lainehtii kukkaa ja korkeata ruohoa
kuin merenselkä...

— Minkävärisiä kukkia?

— Kaikenvärisiä. Aikaiseen keväällä keltaisia, kruunupäisiä leiniköitä,
valkoisia villikuminanharkkoja, sitten heliseviä sinikelloja, nauravia
keltavalkoisia harakankukkia ja punaisia horsmia ja kaikenkirjavaa
apilasta... Niin, ja kun heinäväki heittäytyy ruokalomalle ruohikkoon,
surisee heidän ympärillään mettiäisten, perhosten, kaiken maailman
korentojen ja pörriäisten ja siivellisten mehiläisten miljoonaorkesteri
ja heinäsirkkojen sirritys... Niin, ja kun päivä laskee ja työ loppuu,
pannaan jossakin tyhjässä vajassa tai riihessä toimeen iloiset
talkoopolskat, ja viulu ja hanuri soi yli kimaltavan järven, kaukaisiin
kyliin...

— »Yli kimaltavan järven, kaukaisiin kyliin...» kertasi Marja
jännittyneesti. Kerro, kerro vielä!

— Ja tytöillä on posket punaiset kuin mansikat ja poikien jäsenissä on
tulta ja rautaa... Sinne olisi äitivainajasikin pitänyt päästä saamaan
punaa poskilleen....

— Miksi et vienyt häntä sinne, isä?

— Miksi, miksi? Siksi, että olin tyhmä. Luulin, ettei hänen heikko
terveytensä kestäisi maalaistyötä, että hänen käsivartensa eivät
jaksaisi nostaa vesisaavia ja heiluttaa kuokkaa ja viikatetta. Hän
oli kaupungin lapsi, mukavuuteen tottunut. Täällä oli kaasut, sähköt,
vesijohdot ja kraanat ja hanat jos jommoisetkin. Mukavuudet, hahaa!
Kuinka paljon epämukavuutta ne tuovatkaan tullessaan! Ne pumppuavat
likaista vettä, niukkaa valoa, tulta, joka ei lämmitä! Mutta voivatko
ne pumputa aurinkoa, voimaa, elämää sammuvaan vereen? Voivatko purnuta
leipää? Ei, eivät voi. Hengen ne vievät. Veivät Selmaltakin.

Pelästyneenä kuunteli Marja isänsä kiihkoisaa puhetta.

— Isä, kuiskasi hän, — lähdetään pois täältä, lähdetään sille niitylle,
jossa kasvaa niin paljon kauniita kukkia...

Jussi puristi lujasti Marjan kättä ja nosti hänet syliinsä. Ja niin
he vaelsivat enää sanaakaan puhumatta siihen loukkoon, jossa heitä
odottivat kaupunkilaiskortteerin »mukavuudet».

Seuraavana päivänä oli Suoperän Jussi kovin levoton. Aamusta
varhaisesta hän käveli yksin kaupungilla. Hänellä oli tarve olla yksin.

Kuitenkin tapasi hän sattumalta eräitä vanhoja ryyppykavereita, jotka
houkuttelivat häntä mukaansa yhteiseen ilonpitopaikkaan. Haluttomana
ja hermostuneena hän seurasi mukana. Mutta tuskin oli hän päässyt
kynnyksen toiselle puolen, kun jo jokin tuntematon voima kiersi hänet
ympäri.

— Sellaista rähjäämistä! ärähti hän.

— Häh, mikä sinun on? kysyivät toverit.

— En siedä tuota myrkyllistä hajua, se kääntää mieltä.

— Mistä asti on Suoperän Jussin nokka käynyt noin herraskaiseksi?
ivailivat muut. — Taidat olla päässyt vetävämpiin lemuihin!

— Niin olenkin, sanoi Jussi yksikantaan ja jätti seuran.

Hän muisti Marjan. Siellä se poloinen myrkyttyi ja kalpeni kuin Selma,
kuin hän itse, mutta vielä pahemmin, vielä varmemmin.

Juoksujalkaa kiiruhti hän kotiinsa ja sulki pikku tyttönsä syliinsä
kuin aarteen, jonka hän oli ollut kadottamaisillaan. Jumalan kiitos,
että oli vielä elossa. Mutta kuinka kauan?

Riemusta loistavin silmin katseli Marja isäänsä. Tällaisena ei hän
vielä koskaan ollut palannut tuosta pahasta kaupungista.

— Tulin tuomaan sinulle, lapsi, sen kolmannen joululahjan, josta oli
puhe, sanoi Jussi, — ja saat tästä lähtien tällaisia lahjoja vaikka
kuinka monta. Tämän illan ja kaikki muut illat tahdon tästälähin olla
sinun kanssasi!

— Vielä on minullakin sinulle yksi lahja, virkkoi Marja vetäen esiin
haltiattaren kolmannen yrtin. — Tiedätkö tällekin nimen?

— Se on suopursu, lapseni. Se on väkevin yrtti maailmassa,
koskemattoman korven ja rämeen ruusu, joka kutsuu väkeviä käsivarsia
palvelukseensa, maan käyttämättömän voiman villi kuningatar, joka
viittaa tietä valtakuntaansa. Se on kullankaivajien kukka, lapseni.
Sillä kun aika on täytetty, muuttuu suo kultaiseksi viljapelloksi,
keltaisiksi elokuhilaiksi, jotka elättävät ihmisenlapsia...

— Miten ihania satuja sinä osaat, isä, jokaisesta kukkasesta kertoa,
kuiskasi Marja. — Ja miten surullista, ettei minulla enää ole
ainoatakaan kukkaa... ja että sadut loppuvat...

— Sinä itse olet minun paras kukkaseni, sinä olet minun sydämeni vieno
vanamo, makeampi kuin niittyjen manna ja väkevämpi kuin suon väkevin
yrtti... Ei, satujen ei tarvitse loppua... Ja satujen — ei tarvitse
olla vain satua... Jos sinä tahdot, että lähdemme sinne, suurien
metsien ja niittujen ja soiden syliin, niin, me lähdemme. Se on nyt
sanottu.

Marja kalpeni. Hän painoi käsillään sydäntään. Aivan henki tahtoi
salpautua ylenpalttisesta mielenliikutuksesta.

— Ah, miten hyvä sinä olet, sai hän vain äännetyksi, ja suuret
kyynelkarpalot vierivät alas hänen laihoilta poskipäiltään.

— Paha minä olen ollut, mutta älä itke enää. Kaikki muuttuu nyt
hyväksi. Vanki minä olen ollut nämä vuodet. Oman seikkailuhaluni,
mukavuudentarpeeni vanki ja viinan orja. Sairas minä olen ollut täällä
ja juureton ilman kosketusta synnyinmultaan. Ja sydämetön olen minä
ollut vanhalle isäukolle ja siskolle, jotka siellä korvessa veljien
kuoltua ovat saaneet raataa yksin, ja sydämettömin sinua kohtaan, sinä
sydämeni kukkanen. Mutta älä itke enää! Kaikki muuttuu nyt... niin
totta kuin elän!

— Ilostahan minä vain itken, nyyhkytti Marja onnellisena.

Ja Jussi piti sanansa. Kaikki muuttui.

Sillä kun kevät tuli ja muuttolinnut palasivat, palasivat Suoperän
Jussikin ja Marja niiden kera salojen syliin, suuren luonnon armoille
parantumaan ja askartelemaan.

Ihmiset ihmettelivät ja sanoivat, että pikku Marja oli saanut tämän
äkkikääntymyksen aikaan. Mutta Marja itse tiesi, että hänen tästä
uudesta onnestaan oli kiittäminen haltiattaren taikayrttejä.




PATMES PAHANTEKIJÄ JA TABU TAIVAANPOIKA


Kaukana Itämailla asui muinoin köyhä köydenpunoja nimeltä Kefim.
Enemmän kuin köyhyys painoi häntä kumminkin suru siitä, ettei hänellä
ollut yhtään lasta, josta olisi tullut hänen vanhuudenpäiviensä turva.
Suuri oli senvuoksi hänen ilonsa, kun hänelle vihdoin syntyi poika. Ja
niin köyhä kuin hän olikin, kutsui hän riemuissaan kaikki tuttavansa
jopa tuntemattomatkin ristiäispitoihin.

Tällöin tuli häneen majaansa myös mies, jota kansa nimitti Tabuksi eli
Taivaanpojaksi, koska hän puhui Jumalan suulla ja hänelle oli annettu
voima tehdä ihmeitä ja tietää salattuja asioita.

— Sinä olet aina ollut hurskas mies ja olet tänään kestinnyt minua kuin
ystävää, sanoi Tabu Kefimille, — siksi tahdon minä myös puolestani
tarjota sinulle vastalahjan. Toivo kolmea asiaa pojallesi, ja toivosi
on täyttyvä!

Kefim vastasi:

— Minä olen elämänikäni ollut köyhä, oppimaton ja halveksittu ja
tiedän, että se on kovaa. Toivoisin siis pojalleni rikkautta, älyä ja
valtaa, että hän menestyisi elämässä.

Tabu pudisti päätään.

— Parempi olisi ollut, sanoi hän, — jos olisit toivotellut pojallesi
nöyryyttä, hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, sillä ilman niitä on
loistavinkin menestys kirouksen kylvöä ihmisen tiellä.

Aika kului.

Kefimin poika, jonka nimi oli Patmes, kasvoi ja varttui. Hänestä tuli
älykkäin ja kaunein poika, mitä milloinkaan oli nähty, mutta hänen
sydämensä oli kova kuin kivi; hän ei tuntenut myötätuntoa ketään
kohtaan eikä rakastanut ketään muuta kuin itseään.

Jo lapsena hän huvikseen repi siivet kärpäsiltä ja pisteli eläviä
perhosia neuloihin. Ja mieheksi tultuaan oli hänen suurin ilonsa
pyydystää ja vangita loukkuun ihmisiä ja kiduttaa heidät hengiltä.

Hän alkoi harjoittaa kauppaa ja keinotella, ensin varastetulla
tavaralla, sitten ryöstö- ja kiristysomaisuudella ja vihdoin ihmisten
sieluilla. Hän vetosi ihmisten heikkouksiin ja langetti heikot
paheellisiksi. Sitten vetosi hän paheisiin ja saarsi onnettomat heidän
omien himojensa verkkoon. Hän perusti pelisaleja ja juomatupia, joissa
he kadottivat omaisuutensa ja hukkasivat elämänsä. Kaikki raha virtasi
Patmeksen kukkaroon, kaikki alistuivat vähitellen hänen orjikseen.

Ihmiset vihasivat häntä, mutta palvelivat häntä kuitenkin. Patmes oli
kuin jättiläissuuri mustekala, joka imi tyhjiin jokaisen, joka lähelle
sattui, ja jonka lonkeroista ei kukaan voinut vapautua.

Mutta vanha Kefim huokaili:

— Parempi olisi ollut, ettei minulla olisi poikaa ollutkaan, tai
sitten, että hän olisi ollut köyhä ja oppimaton, kuin että hän on
tullut maailmaan ja oppinut tekemään pahaa. Ennen me köyhät olimme
kaikessa halpuudessamme kuitenkin ihmisiä. Nyt, kun Patmes hallitsee,
me olemme orjia, eläimiäkin kurjempia!

Ja vanha Kefim kuoli kurjuuteen, mutta enemmän vielä sydämen suruun.

Silloin eräänä päivänä ilmestyi Tabu Taivaanpoika Patmeksen eteen.

— Tiedätkö, Patmes, kysyi hän, — että sinä olet surmannut sen, jota
sinun on kiittäminen elämästäsi?

— Hohoo, nauroi Patmes, — elämästäni saan kiittää ainoastaan itseäni.
Syntymässä sain vain hengen, halvan kuin koira, mutta elämäni olen
tehnyt itse, omalla älylläni ja voimallani. Iloa ja yltäkylläisyyttä
olen luonut ympärilleni.

— Iloa itsellesi, surua muille, yltäkylläisyyttä itsellesi, kurjuutta
ja nälkäkuolemaa muille. Koko onnesi on varkautta, muilta väkivallalla
tai viekkaudella ryöstettyä.

— Minä olen kauppamies ja olen menestynyt, siinä kaikki, hymyili Patmes
sivellen tyytyväisenä pujopartaansa.

— Kadotuksen kauppias sinä olet, pahana tekijä, joka pahennat ihmisten
elämän...

— Olen todellisuuden mies ja otan elämän sellaisena kuin se on.
Tiedätkö, mikä on onnistumiseni salaisuus: se juuri, että edellytän
kaikista pahaa, enkä siis koskaan pety. Minä tunnen ihmisen: ei ole
ainoatakaan, jota ei rahalla voisi ostaa ja joka ei himoaisi rahaa
rypeäkseen kuin eläin...

— Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, lausui Tabu. — On suuri rikos
särkeä Jumalan kuva ihmisen sielussa. Sinä olet tehnyt matkan vaikeaksi
ja pitkäksi Jumalan luo, jonne kuitenkin jokaisen täytyy vaeltaa.

— Ala sitten jo painella sinne kiireimmän kyytiä! huusi Patmes
kärsimättömänä, potkaisten Tabun alas kivisiä portaita.

— Minä tarkoitan vain parastasi, sanoi Tabu hiljaisesti. — Patmes,
kummipoikani, ojenna minulle kätesi, että pääsen pystyyn.

Patmes sivalsi Tabua ruoskallaan.

— Siinä on sinulle kädenojennus, sinä hävytön kulkuri, tekopyhä
jaarittelija! Sellaista ihmistä ei ole syntynytkään, joka toisen
parasta ajattelisi!

Tabu Taivaanpoika nousi ja kohotti ihmeitätekevän sauvansa.

— Se, joka on kadottanut uskon hyvyyteen, hän on kadottanut kaiken!
jyrisi hänen äänensä. — Saat aloittaa siis vaelluksesi alusta.
Kirouksen ja alennuksen tietä, hyljeksittynä ja potkittuna täytyy sinun
vaeltaa siihen asti, kunnes löydät sellaisen ihmisen, joka omasta
vapaasta tahdostaan tarjoaa sinulle sen kädenojennuksen, minkä minulta
äsken kielsit. Ainoastaan elävä hyvyys voi sinut vapahtaa. Siihen asti
saat olla kaiken hyvyyden kerjäläinen...

Tabu hävisi.

Ja samassa oli Patmes muuttunut vanhaksi ja rumaksi, kammottavan
näköiseksi nilkuksi kerjäläiseksi, jonka hänen omat palvelijansa, häntä
tuntematta, kivittivät ulos linnan portista.

Pitkiä vuosia vaelsi Patmes kaupungista kaupunkiin, ovelta ovelle.
Turhaan ojenteli hän avutonta kättään ihmisille. Kukaan ei siihen
koskenut. Kaikki pelkäsivät ja epäilivät tuota hirveän näköistä
ukonkänttyrää. Sillä kaikki se pahuus, ilkeys, rikollisuus, petos
ja julmuus, jonka hän entisen elämänsä aikana oli kätkenyt kauniin
ulkokuoren naamion alle, paistoi nyt räikeänä esiin joka piirteestä.
Hänen ruumiinsa vaelsi nyt valepuvussa, mutta hänen entinen sielunsa
oli riisuttu pöyristyttävän alastomaksi. Turhaan koetti hän
polttavalla katumuksella ja itsesyytöksillä, kauniilla ajatuksilla ja
hyvillä töillä pestä puhtaaksi tuota poistyöntävän rikoksen leimaa
kasvoiltaan. Turhaan odotti hän elävää hyvyyttä niiltä, jotka hän itse
oli kovettanut pahoiksi. Ihmiset hänen ympärillään olivat muuttuneet
sellaisiksi, joksi hän heidät ennen oli kuvitellut.

Hyvyyttä ei ollut missään, ja kuitenkaan ei Patmes voinut lakata siihen
uskomasta ja sitä etsimästä, koska se oli hänen vapahduksensa ainoa
avain.

Niinpä hän tällä toivioretkellään eräänä iltana nihkiväsyneenä saapui
komean linnan portille vaipuen puolitajuttomana kivipaadelle sen eteen.

Tulipa siihen samalla puutarhan käytävää pitkin nuori tyttö, joka
talutti valkeaa vuohta nuorasta. Hänen silmänsä olivat lempeät kuin
iltatähden. Horroksissaankin tunsi kurja kulkija niiden hyväätekevän
loisteen. Rukoilevasti kohotti hän kätensä.

Tyttönen riensi nopeasti kerjäläisen luo ja ojensi kätensä
auttaakseen... Mutta nähdessään Patmeksen kamalat piirteet parahti hän
kauhusta ja vetäytyi pois.

Patmes lyyhistyi maata vasten, ja syvä nyyhkytys pääsi hänen rinnastaan.

Silloin tyttö tuli murheelliseksi ja lähestyi häntä arasti.

— Kuka sinä olet ja miksi sinä itket? kysyi hän.

— Olen Patmes Pahantekijä, kirottu ihminen, joka ei löydä vapahdusta.
Itken entisen elämäni rikoksia, jotka ovat niin suuret, ettei yksikään
ihminen uskalla ojentaa minulle kättään, et sinäkään... En pyydäkään
sitä... En ansaitse sitä. Yhtä vain anon: viivy vielä pieni tuokio!
Anna silmiesi lämmön hetkinen levätä ylläni! Ne ovat ensimmäiset hyvät
silmät, mitkä elämässäni olen nähnyt. Katseesi vuodattaa balsamia
haavoihini!... Mikä lieneekään nimesi?...

— Olen Taisa, tarhurin tytär, vastasi tyttö. — Mutta hyvä minä en ole,
koska murhetutin sinuakin ynseydelläni. Voi minua, kuinka saatoinkin
olla niin paha sinulle, joka olet noin onneton! Enhän minä pelkää
sinua, Patmes, en ollenkaan...

Ja voittaen vastenmielisyytensä alkoi Taisa hiljaa silitellä Patmeksen
harvaa, takkuista tukkaa, suurien, kirkkaiden säälin kyynelten
vieriessä hänen silmistään.

Ja katso! Jokainen kyynel, joka Taisan silmistä putosi Patmeksen
päälaelle, huuhtoi pois jonkin ruman piirteen hänen kasvoistaan...

Kuu kohosi leppoisana metsän takaa kirkastaen seudun.

— Sinä murrat minut hyvyydelläsi, Taisa, huokasi Patmes. — En kestä
sitä. Sinä olet nuori ja kaunis, minä vanha ja ruma, sinä puhdas ja
vapaa, minä elinkautinen vanki! Älä koske minuun! Saastutat itsesi,
lapsi! Mene pois, mene pois! Jumalan tähden pakene minua!

— Mutta sinähän olet nuori ja kaunis! huudahti Taisa. — Miten illan
usva äsken hämärsikään silmäni peikkoja näkemään!

Ja todellakin, niin oli asia.

Patmes seisoi Taisan edessä jälleen entisensä kaltaisena. Ja linnan,
jonka portilla hän seisoi, tunsi hän omakseen. Loihdun kärki oli
taittunut. Ja kaikki, mikä oli takana, oli vain kuin paha uni.

— Astu linnaasi, Taisa, se on sinun, sanoi Patmes. — Sillä talolla oli
ennen huono haltia. Olkoon sillä tästä lähin hyvä haltiatar. Minun
tieni vie jälleen maantielle. Minun täytyy maksaa velkataakkaani
ihmisille, rientää parantamaan niitä, joita ennen olen pahentanut.

Näin tuli Patmeksestakin »Taivaanpoika». Ja hänen elämänsä oli nyt niin
täynnä hyvyyttä ja uhrautuvaa rakkautta, että kansa tarinoitsi hänestä,
ettei hän ollutkaan ihminen, vaan Jumala, joka oli muuttunut ihmiseksi
tehdäkseen ihmiset jumalankaltaisiksi.

Mutta Patmeksen linnan portilla seisoi nuori Taisa vuodesta vuoteen
odottamassa, varmana siitä, että kerran oli tuleva aika, jolloin vielä
hänkin oli saava osansa jalon Patmeksen rakkaudesta.




MIEKKA, RAHA JA RUKOUSNAUHA


Oli hiljainen jouluyö. Erään yksityisasunnon pienessä museohuoneessakin
oli kuin ihmeen vuoksi hetkisen hiljaista.

Luulette kai, hyvät ihmiset, että museoissa muinaiskalujen keskellä
on yleensäkin aina hiljaista, mutta se on suuri erehdys. Siellä
käydään samaa taistelua kuin muuallakin maailmassa. Kaikki nuo vanhat,
menneiden sukupolvien magnetisoimat esineet jatkavat yhä entisten
kantajiensa intohimoja, ne kiistelevät ja kinastelevat keskenään
arvosta ja vallasta ja jos jostakin, aivan kuin kerran ovat tehneet ne
ihmiset, jotka ovat ne omistaneet.

Pahimmat riitapukarit tässä pienoisessa museohuoneessa, josta
nyt on kysymys, olivat Miekka, Raha ja Rukousnauha. Kukin näistä
luuli edustavansa maailman suurinta mahtia ja kukin niistä vetosi
kunniakkaaseen menneisyyteensä.

Miekka rehenteli sillä, että se oli supisuomalaista tekoa ja että se
oli ollut mukana kuuluisalla Armfeltin retkellä Norjassa, josta se oli
kaivettu esiin suomalaisten soturien yhteisestä hankihaudasta. Se oli
yltiöpäinen natsionalisti.

Raha väitti olevansa vielä suurempi ja vanhempi harvinaisuus, oikein
aito firenzeläinen floriini, mutta siitä huolimatta sen kunnianhimona
oli pysyä uuden ajan tasalla ja modernien virtausten vireessä, ja sen
suuri maailmantuntemus oli tehnyt siitä demokraattisuuteen kallistuvan
kosmopoliitin.

Rukousnauha sensijaan oli taantumuksellinen aristokraatti, jonka suurin
ylpeys oli se, että se kerran oli kulunut oikean aatelisnaisen käsissä,
puhdasverisimmän, mitä milloinkaan mikään birgittiläisluostari on
sulkenut muuriensa sisään, vakuutti se.

Nuo kolme eivät voineet sietää toisiaan. Pienimmästäkin aiheesta
puhkesi heidän välilleen ilmi sota. Niinpä nytkin.

— Minua tämä hiljaisuus hermostuttaa, mutisi Miekka itsekseen.

Siitä sai Raha heti aiheen ivailuun.

— Se on totta, ihmisten toimettomuus on kuolemaa, virkahti se, — ja
tänä yönä on maailma ympärillä todellakin kuin hauta. Mutta silloinhan
siinä juuri pitäisi viihtyä sinun, joka ennenkin olet haudassa
maannut...

— Vaiti, te jumalattomat, pyyteli Rukousnauha. — Ettekö tiedä, että
tämä yö on pyhä yö, hiljaiselle hartaudelle ja rauhalle vihitty... Tämä
on minun yöni. Tänä yönä hallitsen minä maailmaa, tänä yönä rukoilevat
kaikki...

— Sinä turhamainen narri, sinä typerä raukka, hymähti Raha. — Jos
vähääkään tietäisit maailman menosta, niin ymmärtäisit, että maailma
on suuren suuri ja sinä pienen pieni, niin pieni, että suurin osa
ihmisistä ei tunne sinua edes nimeltä. — Siitä ei ole kysymyskään,
vastasi Rukousnauha loukatulla arvokkuudella. — Nimettömänä ja
näkymättömänäkin hallitsen minä kaikkia sieluja, jotka rukoilevat. Minä
olen näes symboli. Itse olet typerä, kun et tuota tajua!

— Miksi en sitä tajuaisi, tiuskahti Raha, — mutta suotta sinä sillä
ylpeilet! Nimettömänä ja näkymättömänä hallitsen minäkin kaikkia,
jotka kauppaa käyvät. Ja suurimmat raha-asiat toimitetaan ilman rahan
kuvaistakaan. Symboli olen minäkin! Sellaisia me olemme kaikki, mutta
kuinka suuria, siitä on kysymys!

— Minun suuruuttani ei ainakaan voida epäillä, innostui Miekka. —
Sillä minä olen maailman ikuisen sodan symboli, käytiin sitä sitten
pommeilla tai tykeillä, myrkyllisillä kaasuilla tai myrkytetyillä
nuolilla, ilmalaivoilla tai tankeilla, pistimillä tai torpedoilla, maan
päällä, meren syvyydessä tai ilmojen korkeudessa tai ihmisten aivoissa
ja sydämissä. Minä olen ja pysyn kaiken taistelun vertauskuvana.
Henkisenkin. Sen kunnian ovat runoilijat jo ammoin antaneet minulle, ja
syystä kylläkin. Minun nimeni on ainakin tunnettu. Sitä lauletaan ja
ylistetään kautta koko maailman...

— Vanha pöyhkeilijä, keskeytti Raha, — voisit pitää vähän pienempää
suuta. Ainakaan ei sinun sovi puhua henkisyydestä ja sivistyksestä,
sinun, joka aina olet ollut hengen riistäjä ja sivistyksen vihollinen
ja joka edustat väkivaltaa. Nykyaikainen sivistynyt yhteiskunta voittaa
älyllä eikä raakuudella, ja minä olen silloin tuhat kertaa tehokkaampi
sota-ase kuin sinä!

— Te olette kumpikin synnin palveluksessa, te edustatte toinen
tappamista ja toinen pettämistä, jotka molemmat Jumala on kieltänyt,
huokasi Rukousnauha.

— Hohoo, huusi Miekka, — kenen nimessä on niin paljon tapettu kuin
Jumalan nimessä! Ja mitä ovat uskovaiset rukoilleet niin paljon kuin
vihamiestensä pään menoa ja miekan voittoa. Minua he ovat kumartaneet
ollen kumartavinaan Jumalaa, ristit rinnoillaan, ettäs sen tiedät, sinä
tekopyhä hurskastelija!

— Ja ketkä ovat pettäneet niin paljon ihmisiä kuin nuo samaiset
rukousten hymistäjät! lisäsi Raha. — Omien etujensa tavoittelun he
vain ovat verhonneet pyhyyden valemantteliin. Minua he ovat palvelleet
eivätkä Jumalaa. Rahaa ovat rukoilleet ihmiset ennen, ja rahaa he
rukoilevat nyt. Minä olen sodan ja rauhan herra. — Minulla on joka
maassa isäntävalta.

Miekka kimmastui:

— Ei tässä maassa ainakaan. Verellä ja tulella on tämä maa luotu ja
vapaaksi lunastettu eikä rahalla.

— Sotien pohjimmaisin vaikutin on aina kapitaali!

— Sinä olet kyynikko, juureton raukka ilman isänmaata!

— Ja sinun isänmaallisuutesi on vanhentunut käsite, piakkoin
hylkyromua, ruostuneempaa kuin sinä itse. Nykyaikainen ihminen on
maailmankansalainen. Hänen isänmaansa on siellä, missä on hyvä olla, ja
hyvä on siellä, missä on rahaa. Sinä olet vain karkea tappelupukari,
mutta minä palvelen kulttuuria...

— Minä palvelen järjestystä ja oikeutta, ilman sitä ei ole
kulttuuriakaan! huusi Miekka.

— Ja minä palvelen Jumalaa, ilman Jumalaa ei olisi koko maailmaa,
tulistui Rukousnauha.

— Maailmaa hallitsee voima.

— Voimakkain on se, joka turvautuu taivaan armoon.

— Ole höpisemättä siinä, sinun ei pidä sekaantua miesten puheisiin,
mokomakin mamsellien amuletti, ärähti kiukustunut Raha halveksivasti
Rukousnauhalle. — Sanonko suoraan, mikä sinä olet! Taikakalu sinä olet,
jonka valistuneet ihmiset jo aikoja sitten ovat hylänneet ja tuominneet.

— No mitä te itse sitten luulette olevanne? hämmästeli Rukousnauha. —
Vanhaa museoromua, käytännöstä ammoin pois joutunutta!

— On ero museoasukkaan ja museoasukkaan välillä, lausui Raha
mahtipontisesti. — On toisia, jotka elävät museossa kuin kuningas
linnassaan, erillään rahvaasta, mutta sentään sitä halliten. Sellainen
olen esimerkiksi minä. Ja pian minä olenkin vallan yksinvaltias
maailmassa. Niin pian kuin sivistys on hävittänyt raakuuden ja
tyhmyyden, on teidänkin molempain väkivallan ja hurskailun aika
lopussa. Ja silloin te olette poissa käytännöstä ja elämästä,
museoromua todellakin!

— Ohoh, veli veikkonen! huudahti Miekka.

— Onpa siinä sivistys-intoilija! Ei kannata olla. Kaikki sivistyskansat
heikentyvät ja mätänevät. Ja silloin tulee aina joku terveempi rotu,
eli raaempi, jota sanaa sinä haluat käyttää, ja lyö kuoliaaksi
suvustaan huonontuneet. Niin on käynyt maailman alusta asti. Se on
maailman meno. Minä olen maailman herra!

— Sinä, joka teet pyöveleistä sankareita ja murhamiehistä keisareita,
hävität maan tasalle kaupungit ja kansat ja ihmisten työn. Minä
onnittelen sellaista maailmaa! sähisi Raha.

— Ja siellä, missä sinä pääset valtaan, siellä vallitsee vääryys ja
pahe, ylellinen hekuma ja huutava kurjuus. Siellä menevät kansat
murusiksi, veli nousee veljeä vastaan, siellä syntyy vallankumouksia,
jotka eivät pääty ennen, kuin on poistettu kapitaalin ja rahan valta,
joka on kaiken pahan alku ja juuri. Se sinä olet etkä mitään muuta...

Tätä vihan sähkön kyllästämää väittelyä olisi ehkä jatkunut
kauemminkin, mutta äkkiä alkoivat kirkon kellot soida, ja niiden
kuminaan hukkuivat Miekan viimeiset iskusanat. Äreästi se vain murisi:

— Omituista, että ihmiset pitävät tuollaisestakin soitosta. Kalpojen
kalske olisi kauniimpaa.

— Kullan kilinä olisi iloisempaa, tuumi Raha.

Nyt sai Rukousnauhakin taas suunvuoron ja sanoi:

— Kyllä minustakin, totta puhuen, luostarin kellojen ääni olisi
suloisempaa, mutta paremman puutteessa tämäkin käy mukiin. Ja
antakaa minun edes tänä yhtenä päivänä vuodessa nauttia pyhäpäivän
siunauksesta. Onhan teillä sitten taas kaikki aret aikaa riidellä.

Kellot lakkasivat soimasta, ja jouluaamu vaikeni vähitellen.

Museon asukkaista ei kukaan kotvaan aikaan virkkanut mitään, katselivat
vain nureasti toisiaan.

Mutta kaikilla oli yhteinen ajatus. Oli se hetki vuorokaudesta, jolloin
he tavallisesti odottivat...

— Missähän tyttö viipyy? mutisi Raha.

— Valtiatar on unohtanut meidät, huokasi Miekka.

— Hän on mennyt joulukirkkoon, lausui Rukousnauha voitonvarmasti.

— Eipäs, ähäh!

— Siinä hän on!

Ei näkynyt mitään, mutta seinän takaa kuului nuoren tytön hopeankirkas
ääni, joka viritti ilmoille aamulaulun.

Se oli ihmeellinen laulu. Se ei ollut virsi, mutta se oli täynnä
hartautta ja pyhyyttä. Siinä oli iäisyyden ikävää ja kiitosta
kiitävästä hetkestä, siinä oli surua ja rajatonta kaipausta, ja sentään
se oli iloinen; siinä oli nöyryyttä ja voitonriemua ja se kohosi
välittömästi, itsetiedottomasti taivaalle kuin luonnon mystillinen
sävel, kuin lintujen huoleton liverrys tai jääkiteiden kuulakka helinä
tai aaltojen kaihoisa pauhu tai tähtien riento ja lepo jumaluudessa.

Ja sillä oli ihmeellinen vaikutus, yksinpä poloisten museomuistojenkin
käpristyneisiin ja myrtyneisiin kivisydämiin.

Ne tunsivat itsensä äkkiä mitättömän tarpeettomiksi ja tien-oheisiksi,
nuo äskeiset mahtailijat. Sillä kaikki kolme olivat rakastuneita
tyttöön.

— Hän on rikas ilman rahaa, ajatteli Raha.

— Hän on väkevä ilman miekkaa, ajatteli Miekka.

— Hän on hyvä ilman rukousnauhaa, ajatteli Rukousnauha.

Mutta tätä kaikkea he eivät lausuneet ääneen.

Sensijaan virkahti Miekka laulun loputtua:

— Vahinko, että hän ei ole poika. Eipä minulla olisi mitään vastaan
heilua hänen kupeellaan. Tässä kultatupsuisessa tupessa tuntuu väliin
niin ummehtuneelta.

— Kylläpä sinulla on korkealentoisia toivomuksia! Ymmärrä pysyä
aisoissasi, sinä pahoissa teoissa ja rumissa ajatuksissa ruostunut
sapeli! huudahti Rukousnauha. — Ei sinusta ole viattomien vartijaksi.
Minä teistä olisin ainoa sovelias ja kelvollinen hänen naiselliseen
kaulaansa!

— Sinäkö, keinotekoinen kuvatus, joka olet mätä ja kellastunut kuin
tuhatvuotisen nunnan hammasrivi! huusi Raha.

— Itse olet väärä raha! Likainen ja musta kuin Juudaksen suudelma!
tiuskaisi Rukousnauha.

Raha ei ollut kuulevinaan solvausta. Se oli käynyt filosofisen
kaihomieliseksi.

— Oikeastaan olen tottunut siihen, että minua rakastetaan... Tämäkin,
tämä tyttö, ihailee minua paljon, hän tarkastelee minua usein
huomaavaisesti, mutta minä en omista hänen sydäntään. Minä, joka
omistan koko maailman, en omista sitä yhtä, jonka tahtoisin. Kohtalo on
kova ja nurinkurinen kaikkein mahtavimmillekin. Se on maailman meno,
sen olen huomannut, mietiskeli se itsekseen.

Hetkisen aikaa tunsivat kaikki kolme olevansa rumia ja mustuneita,
hylättyjä ja ajastaan jäljelle jääneitä. Ne tunsivat aavistelevasti,
että elämässä oli jotakin muutakin, kauniimpaa ja arvokkaampaa, jota ne
eivät ymmärtäneet.

Ne makasivat kotvan vaatimattomina ja hiljaisina, Miekka
kultatupsutupessaan, Raha lasikotelossaan ja Rukousnauha punaisessa
lippaassaan, niinkuin kuolleet sarkofageissaan.

Mutta katsahdettuaan toisiinsa tunsivat ne taas, etteivät ne voisi
asettua lepoon eivätkä tunnustaa itseään voitetuiksi, niin kauan kuin
yksikään noista toisista oli olemassa ja väitti edustavansa maailman
suurinta mahtia. Ja ne tiesivät, että pian taas, laulun lumoista
päästyään, ne aloittaisivat uudestaan vanhan kiistansa siitä, »kuka
heistä suurin olisi».




UPONNUT MAAILMA ELI TARINA »VIISASTEN KIVESTÄ»


Iäkäs egyptiläinen salatieteilijä Ammurabi pudisti päätään edessään
seisovalle nuorelle kemistille.

— Se mitä minulta pyydät, poikani, on mahdotonta. En tiedä mitään ja —
jos tietäisinkin, se tieto ei olisi sinulle hyväksi...

— Ajattele, että olen matkustanut luoksesi toiselta puolen maapalloa,
että olen kuluttanut tuon tiedon etsimiseen koko elämäni, tehnyt työtä
yöt päivät, kärsinyt vääryyttä ja pilkkaa, nähnyt nälkää, ja sinä et
voi vastata! Myönnä edes se, että kaikki on pelkkää tarua, että teillä
ei ole koskaan ollutkaan hallussanne »viisasten kiven» salaisuutta,
tuota kullan tekemisen kaavaa, ettei kukaan ole sitä asiaa ratkaissut,
ennen kuin minä sen teen, ja minä olen sen tekevä varmasti! huudahti
Bill Roy.

— Miksi sinä niin kiihkeästi haluaisit tehdä kultaa?

— Minä tahdon keksiä, luoda, hyödyttää tiedettä ja mullistaa maailman
keksinnölläni. Sentähden he kaikki minua juuri vierovat. Tiedemiehet
nauravat minulle ja nimittävät minua puoskariksi ja petkuttajaksi,
rahamaailma ja valtiomiehet pelkäävät ja vainoavat minua kuin pahinta
anarkistia. Kukaan ei usko minua. Kaikki pitävät minua moukkana ja
mielipuolena. Ja kuitenkin minun on onnistunut erottaa hopeasta kultaa.
Mitä mielipuolista siinä on? Kvartsisuonissa on kulta aina yhtyneenä
hopeaan, arsenikkiin ja antimoniin. Eikö ole luonnollista, että juuri
arsenikki ja antimoni jouduttavat maan uumenissa hopean muuttumista
kullaksi! Olen aivan lähellä lopullista ratkaisua. Kenties vanhat
kätkösi sitä jouduttaisivat. Anna minulle avain siihen!

— Minä en voi kavaltaa sinun tietoosi ikivanhan veljeskuntamme
salakirjoituksia, vastasi Ammurabi.

— Sinä olet järjetön, ukko. Koko elämäntyöni ja onneni nimessä minä
sinua rukoilen! pyysi Bill Roy tykyttävin ohimoin.

— Sinä siis niin haluaisit tulla rikkaaksi?

— Minä tekisin sillä onnellisiksi ne, joilla ei tähän asti ole mitään
ollut! huudahti nuorukainen.

— Kulta ei tähän päivään asti ole tehnyt vielä ketään onnelliseksi.

— Minä tekisin sitä niin paljon, että sen valta lakkaisi painamasta
ihmisiä, että se tulisi arvottomammaksi kuin maan multa, että sydämet
vapautuisivat likaisen metallin kahleista!

— Jos sydämet vapautuvat aineen vallasta, irtautuvat kullan kahleet
itsestään.

— Ainoastaan rikas voi halveksia rikkautta.

— Ainoastaan köyhä voi päästä todellisen rikkauden omistajaksi!

Bill Roy oli hetkisen vaiti. Sitten hän virkkoi:

— Sinä olet vanha, yksinäisyydessä ja unelmissa vanhentunut, mutta minä
olen nuori, teon ja toiminnan ihminen. Minussa asuu palava halu päästä
suuren luonnon herraksi.

— Ihminen ei koskaan pääse luonnon herraksi, ennenkuin hän ensin on
päässyt itsensä herraksi, vastasi vanhus. — Minäpä luulen, että juuri
siinä piilee se sadun salaperäinen »viisasten kivi», jota kaikki
etsivät, mutta harvat löytävät. Istahda poikani, siihen palmupuun
varjoon, niin kerronpa sinulle erään tarinan vanhoilta ajoilta.

Ja Ammurabi kertoi seuraavasti:

— Oli kerran — kaikki on katoovaista, avaruuspallotkin — taivaan
rajattomuuksissa matkustava pallo, jossa asui ihmisiä niinkuin
maapallollakin. Voimme ainakin nimittää noita olentoja ihmisiksi, sillä
heillä oli samat rajattomat luomisvaistot ja luomiskyvyt kuin maan
asujillakin, sama yli voimain ponnistamisen intohimo, sama kiihkeä halu
vallita muuta luomaa kuntaa ja toisiaan ja sama kykenemättömyys hallita
itseään.

Niinpä oli tämä kaukainen ihmiskunta lukemattomien vuosituhansien
kuluessa saanut jotenkin samansuuntaiset ilmennysmuodot kuin meillä,
paljon pitemmälle kehittyneet vain. Sillä kohtalottaret olivat noille
olioille jakaneet aivan harvinaisessa määrässä älyn ja keksimisen
lahjoja, sydämen lahjoja niukemmin. Tiedon ja taidon henki siivitti
heidän mielettömän vallanhimonsa, mutta ainoastaan harvoin kohotti
ihmisrakkauden ja veljeyden henki heidän joukossaan päätään. Näin
ei tälläkään kauniilla taivaankappaleella syntynyt mitään rauhaisaa
paratiisia, syntyipähän vain sotainen ja rikkinäinen yhteiskunta.

Sen historia alkuvaiheissaan ei suurestikaan eroa maanpäällisen
kieropeilin irvikuvastosta.

Taistelu vallasta oli ensin luonut eron väkevien ja heikkojen välille.
Ruumiin voima ratkaisi valtakysymyksen, väkevät asettuivat käskijöiksi
ja heikot joutuivat käskettäviksi. Ensin antoivat väkevät heikoille ne
työt, jotka heistä itsestään tuntuivat raskailta tai ikäviltä, lopuksi
kaiken työn. Näin syntyivät työnantajain ja työntekijäin luokat,
myöhemmin laiskojen ja ahkerien, rikkaiden ja köyhien luokat. Aivan
kuin meillä...

Sillä kulta oli mahti tässäkin maailmassa. Se koroitettiin
epäjumalaksi. Siitä tehtiin kaiken lähtökohta ja päämäärä.
Kuollut kulta muuttui elämän käyttövoimaksi, hedelmätön metalli
hedelmällisyyden tunnukseksi ja vallan merkiksi. Sillä oli huomattu,
että sillä oli aivan erikoinen taipumus kasaantua, moninkertaistua ja
pysyä yksien samojen omana, polvesta polveen.

Niinpä ne, jotka sattumoisin olivat syntyneet miljoonat kehdossaan,
käyttivät hyväkseen niiden automaattista kasvuvoimaa saadakseen niitä
vielä enemmän ja orjuuttaakseen yhä uusia ihmisjoukkoja työkaluikseen.
Rikkaat kävivät yhä veltommiksi, he lakkasivat ajattelemastakin,
sillä heidän ei tarvinnut tehdä sitä, kun he kerran saattoivat ostaa
aivojakin samoin kuin he ostivat käsivarsia. Vähitellen olivat he
alistaneet käytettävikseen kaikki suuret kyvyt ja tietomiehet. Ja
palkan houkutus innosti nämä tekemään määrättömästi mullistavia
keksintöjä, jotka omistajilleen tuottivat yhä enemmän valtaa ja rahaa.
Näin syntyivät edelleen henkisten ja ruumiillisten työntekijäin,
herrojen ja orjien luokat. Aivan kuin meillä...

Kulta on kuollut mahti eikä siedä eläviä sieluja. Kaikkialla, missä
se kulki, kulki se surmaten. — Ne, jotka olisivat voineet ajatella,
eivät viitsineet, ne, jotka olisivat tahtoneet ajatella, eivät
ehtineet eivätkä jaksaneet, ja ne, jotka ajattelivat, olivat kytkeneet
ajatuksensa itsekkään hyödyn tavoittelun palvelukseen.

Vaikein oli orjaihmisten. Heillä ei ollut mitään itsemääräämisoikeutta,
ei toiminnan, tahdon eikä levon vapautta. He raatoivat kuin juhdat,
koneellisesti, koneellisessa työssä. Älykkäät kadottivat älynsä ja
typerät muuttuivat tylsämielisiksi. Ja loppujen lopuksi olivat ne
kaikkikin vain kuin ikeen alla kulkevaa eläinlaumaa, lahjattomia,
aloitekyvyttömiä, kuin raskaassa unenhorroksessa liikkuvia varjoja. Ja
niiden lukumäärä lisääntyi joka hetki.

Mutta kun ei kukaan ajatellut eikä kenenkään sielu elänyt, luulivat he
kaikki tämän olotilan kuuluvan järkkymättömään maailmanjärjestykseen,
jota ei voinut muuttaa.

Silloin syntyi heidän keskeensä mies, jolla oli elävä sielu ja joka
ajatteli. Ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään hänessä
ja herätti hänet, ja hänessä syntyi huimaavan rohkea aatos herättää
toisetkin, kääntää koko väärän kehityksen virran suunta vastakkaiseksi.

Hän sanoi itselleen: »Minä tahdon tehdä orjista herroja, tehdäkseni
heistä sitten ihmisiä!» Ja orjuutetuille hän sanoi: »Te kurjat veljet,
herätkää! Ettekö näe, että olette sorrettuja ja vangittuja ja että
kärsitte vääryyttä! Te hankitte raskaalla raadannalla ylellisyyttä
sortajillenne, eikä teillä itsellänne ole välttämättömintä ravintoa. He
asuvat komeissa palatseissa, ja teidän ruumiinne ja sielunne tukahtuvat
maanalaisissa, pimeissä komeroissa. Teidän lapsenne riutuvat kurjuuteen
ja nälkään, ja teidän vanhuksenne kuolevat sinä päivänä, jolloin heidän
jäsenensä horjahtavat ruoskan alla. Hyödyttäessänne hirmuvaltiaita
kaivatte hautaa itsellenne. Onnettomat, kuinka kauan tahdotte takoa
omia kahleitanne? Tyrmistyneinä kuuntelivat orjaihmiset herättäjää.
Ensimmäiset valonsäteet, jotka heitettiin heidän pimeihin aivoihinsa,
huimasivat. Hitaasti alkoivat he käsittää... Ja nyt vasta he ensikerran
elämässään tunsivat itsensä todellakin kurjiksi.

»Kaikki on kuten sanot», huokailivat he, »mutta mitä me mahdamme.
Heillä on valta ja kulta. He voivat surmata meidät nälkään milloin
tahtovat... Meillä ei ole mitään aseita heitä vastaan... Herättäjä
vastasi:

»Heidän valtansa ja kultansa on teidän työnne varassa. Teillä on
kädessänne ase, mahtavin kaikista: työnne. _Te_ voitte surmata _heidät_
nälkään, milloin tahdotte. Ottakaa työnne heiltä pois, ja heidän
valtansa ja kultansa loppuu, asettakaa jäsenenne lepoon, ja heidän
laiskat vatsansa alkavat kurista nälästä ja heidän kopeat selkänsä
nöyristyvät rukoilemaan teitä. Tehkää lakko, ja te saatte sanella
elinehtonne!» Nämä sanat lensivät tulenkipunan tavoin halki koko
orjakansan, sytyttäen sydämet ja jäykistäen jäsenet liikkumattomiksi.
Käsivarret kieltäytyivät toimimasta. Tuli päivä, jolloin koko maailman
koneiston piti pysähtyä.

Orjakansa saneli ehtonsa ja valmistautui astumaan valtiaiden rinnalle.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme vain odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä.
»Nyt on juuri oikea hetki kokeilla uusilla jättiläiskeksinnöillämme.
Otamme käytäntöön konekäden. Se tekee kaikki ihmisen tehtävät, se on
erehtymätön, ja sen järki suurempi kuin orjaihmisen, sillä ihmiskunnan
terävimmät aivot ovat antaneet sille järjen. Ja se ei tarvitse valoisia
asuntoja, ei vanhuuden vakuuksia, ei perheenelatuskustannuksia,
se ei pyydä palkkaa eikä se lakkoile. Tämä merkitsee meille vain
ennenkuulumatonta voittoa, jos onnistumme. Ja jos onnistumme, on se
heidän perikatonsa, tuon kapinoivan karjan. Mutta kukaan ei voi meitä
siitä syyttää: he ovat itse niin tahtoneet.» Ja eräänä aamuna näkivät
lakkolaiset ihmeekseen ja kauhukseen tehtaiden piippujen savuavan,
kaikkien liikeneuvojen jatkavan entistä vauhtiaan, näkivät viljan
taittuvan kuin itsestään pelloilla ja kauppatavarain lastauksen
satamissa sujuvan huumaavalla jyrinällä ja kuulivat korvissaan
autioiden koneiden aavemaisen jyskytyksen.

Työ jatkui keskeytymättä, mutta kaikki entiset työläiset olivat nyt
tuomitut työttöminä nälkää kuolemaan. Heidät oli voitettu, lyöty
lopullisesti.

Tällöin valtasi heidät suunnaton, epätoivoinen raivo, silmitön viha
kaikkia sortajia, pettäjiä ja vääryydentekijöitä kohtaan, joihin he
nyttemmin lukivat myös nuo kirotut koneet. Myllertävänä laavavirtana
syöksyivät he niitä hävittämään.

Valtiaat neuvottelivat.

»Tätä me olemme juuri odottaneetkin», sanoivat heidän johtomiehensä.
»Antaa sodan jatkua vaan, me olemme kuitenkin paremmalla puolella.
Tiede on saanut ratkaisevan voiton. Se on näyttänyt toteen, ettemme
enää tarvitse ruumiillista raakavoimaa. Tiede saa edelleen pitää huolta
omistaan. Nyt on juuri oikea hetki ottaa uusin kemiallinen keksintömme
käytäntöön. Hävitkööt nuo sivistystä vastaan ryntäävät raakalaiset maan
päältä!»

»Mutta», rohkeni joku huomauttaa, »niin monta miljoonaa onnetonta...»

»Niin monta miljoonaa tarpeetonta», vastattiin kylmästi. »Meillä ei ole
varaa pitää heitä.

»He ovat kyllä hulluja koettaessaan hävittää kehityksen korkeimpia
saavutuksia», yritti vielä eräs hellämielisempi valtaherra suostutella
muita, »mutta he eivät, nähkääs, ymmärrä parempaa, kenties heitä voisi
viisastuttaa...»

»Helpompi on tehdä elävistä kuolleita kuin hulluista viisaita»,
vastattiin.

Se oli kuolemantuomio.

»Mutta niin ääretön määrä kuolleita, mihin ne mahtuvatkaan?» rohkeni
vielä joku huomauttaa.

»Uusin keksintö on sama kuin näkymätön hautausmaa. On löydetty säteitä,
jotka hajoittavat kaiken elollisen aineosiinsa ja joiden pituusaallot
ja teho voidaan määrätä hiuskarvalleen. He tulevat hukkumaan
tyhjyyteen...»

Tämän neuvottelun seurauksena oli kammottava katastrofi, joka lakaisi
olemattomiin puolet ihmiskuntaa, jonka toinen puoli oli tuominnut
tarpeettomaksi.

Samoin katsottiin tämän tieteen mestarinäytteen jälkeen hajoittavain
säteiden keksijä koneineen tarpeettomaksi. Ja yhteisen hyvän nimessä
hänet surmattiin aivan epätieteellisellä tavalla. Täten oli siis tuon
avaruuspallon tulevaisuus taas toistaiseksi turvattu.

Senjälkeen kului useita vuosituhansia, joiden kuluessa ihmistyyppi
tuolla kirotulla taivaankappaleella muuttui yhä kovemmaksi ja
kaameammaksi. Se oli jatkuvaa koneiden aikakautta. Se palveli kultaa
ja antoi koneen palvella itseään. Kone oli nyt ihmisen orja. Se
korvasi entisen ihmisvoiman tehtaissa ja pelloilla, taloudessa ja
huvipaikoissa. Se käytti junat ja hoiti raiteiden vaihdokset, se möi
ja mittasi, se yhdisti puhelimet ja käytti sähkövoimat, se pesi ja
paikkasi ja ruokki, se järjesti tuulet ja sateet, se soti ja kosti.
Se teki kaiken ulkonaisen työn. Ihminen vain loi ja keksi ja — vihasi
toista ihmistä, kilpailijaansa. Julmat ja terävät aivot jyrisivät
ja kehräsivät kilpaa koneiden kanssa, ihmisten yhä suurenevissa
pääkopissa. Pian heillä ei enää ollut paljon muuta jäljellä kuin pää.
Koneiden korvatessa kaiken ruumiillisen voiman kutistuivat heidän
jäsenensä melkein olemattomiksi. He eivät tarvinneet niitä enää. He
ruokkivat itsensä ohuilla kemiallisilla ravintoyhdistelmillä, he
kylpivät erilaatuisissa säteissä. Heissä ei alkeellisesta ihmisestä
ollut jäljellä enää muuta kuin viha ja kateus toista kohtaan.

Silloin taas kuin ihmeen vuoksi syntyi heidän keskuuteensa oikea
ihminen, jossa ihmisrakkauden ja veljeyden henki nosti päätään,
ihminen, jolla oli sielu. Sydänsäälinsä pakottamana hän päätti lähteä
herättämään kuolleista poloisia ihmisveljiään.

»Te kurjat veljet», lausui hän, »avatkaa silmänne avoimiksi
näkemään, kuinka kauas ihmisyydestä olette etääntyneet! Ettekö
huomaa, että kone on vihollisenne. _Te_ luulette, että te olette
tehneet sen käskyläiseksenne, mutta se onkin vallannut teidät. Se on
surkastuttanut kätenne ja jalkanne, se on kutistanut teidän sydämenne
nakuttavaksi helvetinkoneeksi, se on kovettanut aivonne. Sen sijaan
että ne synnyttäisivät suuria, hedelmällisiä ajatuksia, ne kehräävät
loppumatonta pahojen tekojen kerää... Hävittäkää koneet ja tehkää
itsestänne taas ihmisiä!...»

Mutta herättäjän sanat eivät tunkeneet yhteenkään sieluun, sillä
ihmisillä ei ollut enää sielua. Häntä kuunneltiin ja katseltiin kuin
mielipuolta.

»Katsokaa tuota atavistista ihmistä, joka kävelee omin jaloin kuin
eläin eikä ymmärrä käyttää konetta!» naurettiin.

»Hän tahtoisi meidätkin palaamaan entiseen eläimelliseen luonnontilaan,
meidät, jotka olemme jo luonnon herrat! Miten tylsämielistä!»

»Hän kuuluu siihen samaan koneidenhävittäjärotuun, joka muinoin, kuten
historiamme kertoo, sai aikaan tuon suuren onnettomuuden!»

»Nähkää, miten pieni pääkin hänellä on! Hän on vaarallinen mielipuoli!»
huudettiin.

»Ihmiskunnan tulevaisuuden nimessä, hänen on kuoltava!» päätettiin.

»Kuolema koneiden, edistyksen ja onnen viholliselle!» oli kaikkien
yhteinen tuomio.

Näin kuoli herättäjä saamatta yhtään ihmistä herätetyksi.

Hänen jälkeensä muuttuivat asiat vain pahenimiksi. Ruvettiin yleisesti
vainoamaan kaikkia pienipäisiä. Syntyi suuripäisten ja pienipäisten
vihollisleirit, jotka kumpikin pinnistivät älynsä äärimmilleen
keksiäkseen uusia tapoja vahingoittaakseen toisiaan ja varjellakseen
itseään. Tuhoamisen taito kehittyi äkkiä huimaavaan korkeuteen. Lopulta
oli koko tuo avaruuspallo kuin suunnaton, joka kohdalta ladattu
torpedo. Se oli ladattu vihan ja hävityksen sähköllä. Oli nappuloita,
joita painamalla saattoi kietoa koko ilmakehän myrkylliseen, tappavaan
kaasuun. Oli nappuloita, joita painamalla saattoi räjähdyttää maan
sydämen halki. Ainoastaan itsekäs itsesäilytysvaisto esti noita
koneolentoja sitä tekemästä, sillä vaikk'ei heillä ollut mitään
veljeyshenkeä, oli avaruuspallon kohtalo heille kaikille pakostakin
yhteinen.

Yhä edelleen jatkui suuripäisten ja pienipäisten vimmattu kilpailu.
Suuripäiset kerskuivat suuremmillä aivoillaan ja älyllään ja
keksintöjensä etevämmyydellä, kunnes sitten erään pienipäisen
onnistui tehdä ennenkuulumaton keksintö: hän oppi muuttamaan ihmisen
näkymättömäksi.

Näkymättömät varastivat ja riistivät nyt näkyviltä heidän keksintönsä
ja varustuksensa ja ennen kaikkea sen, mitä nämä olentoparat eniten
himoitsivat ja palvoivat, kullan. Mutta sitten oppivat näkyvät tekemään
kultaa. Ja sitten...

Niin, sitten kerran vielä nosti ihmisrakkauden ja veljeyden henki
päätään tässä pahojen henkien asuinpaikassa. Tämä viimeinen ihminenkin
oli keksijä. Hän oli tutkinut elämän energian, elektronien ja atomien
värähtelyjä ja oppinut lukemaan ajatuksia, mittaamaan ja valokuvaamaan
aivojen radioaktiivisia säteilyjä johtolangoilla ja elektrodeilla.
Hänkin tahtoi pelastaa mitä vielä pelastettavissa oli noista omaan
tieto- ja taitorikkauteensa sortuneista olioista. Mutta ensin hän
tahtoi ideografiallaan kokeilla, missä päin olisi hedelmällisin maaperä
niille siemenille, joita hän aikoi kylvää. Hänen kokeensa antoivat
tuloksiksi pelkkiä kauhistuttavia patografeja: kuvia murhan, kateuden,
koston, vihan, varkauden, julmuuden aiheista. Kaikki olivat pelkkiä
pahantekijäkoneiston rattaita ja vauhtipyöriä. Maailmassa eli enää
ainoastaan kone; ihminen oli kuollut sukupuuttoon.

Silloin tämä viimeinen yksinäinen ihminen, jolla vielä oli sydän
ja jonka sydämeen ihmisrakkaus oli syttynyt, tunsi mittaamattoman
epätoivon vallassa, ettei tämä taivaankappale ollut täyttänyt
tarkoitustaan ja että sen sanomattomasta, rajattomasta kauhunäytelmästä
oli tehtävä loppu. Ja tehden itsensä näkymättömäksi hänen onnistui
painaa sitä nappia, joka oli muuttava koko avaruuspallon tuhaksi.

Se räjähti rikki, upposi avaruuteen, ja sen pirstaleet putoilivat
meteoreina muihin tähtiin.

Eniten putoili niitä maapallolle, Atlantis-nimiseen maahan.

Kansa, joka siinä asui, nimitti noita äärettömän älyn ja äärettömän
pahuuden magnetisoimia kiviä viisaudenkiviksi. Sillä jokainen, joka
löysi sellaisen, sai voiman tehdä kultaa, mutta samalla varoittavan
aavistuksen siitä kurjuudesta, mikä kullan mukana seurasi silloin, kun
ihmiseltä puuttui lähimmäisenrakkaus.

Viisauden kivien vihkimät perustivat senvuoksi keskenään salaisen
veljeskunnan, jonka tarkoituksena oli tehdä hyvää muille ja valmistaa
ihmisiä ottamaan vastaan kultakautta, niin ettei se muuttuisi
kiroukseksi.

Mutta kirous tuli kuitenkin. Viisasten kiven salaisuus ei nähtävästi
säilynyt. Maa joutui kullanhimon, ylellisen hekuman ja hävitysvietin
uhriksi ja upposi syvyyteen sekin, kuten oli uponnut sen etäinen
sisarmaa avaruudessa.

Ihmisen aika ei ollut vielä tullut. Ihminen oli keksinyt kaiken muun,
vaan ei itseään eikä omaa tarkoitustaan...



Vanha Ammurabi vaikeni.

Mutta kuullessaan Atlantiin nimen olivat Bill Royn uneliaat silmät
äkkiä taas elostuneet. Hän lisäsi vilkkaasti:

— Juuri Atlantiin tarinasta ja viisasten kivestä kerrotaan muinaisen
Egyptin pappien jotakin tienneen...

— Jos ovat tienneet, on se pysynyt heidän salaisuutenaan, vastasi
vanhus. — Ja viisasten kiven tulee pysyäkin salaisuutena, jotta meiltä
välttyisi Atlantiin kohtalo...

Ammurabi huokasi syvään. Sitten hän virkkoi kuin itsekseen:

— Kullanhimossaan, koneittensa kuolettavassa jyrinässä ja
tuhoamisvaistossaan tämä maailma jo arveluttavasti muistuttaa tuota
kaukaista ja kadonnutta avaruuspalloa...

Nuorukainen naurahti.

— Muistuttaa, niinkö sinä sanot! Lapsekas vanhus, luuletko sinä minun
hetkeäkään uskoneen noita sinun avaruuspallotarinoitasi. Mitäpä sinä
kaukaisista taivaankappaleista tietäisit! Uponnut maailmasi oli satua
ja vain sikäli tosi, että kaikki sadut ovat vain uponneen maailman
pulpahtelevia kuplasia. Ja ruma totuus, joka uppoaa, muuttuu jälleen
kauniiksi saduksi. Se on kruunu tai kahle, jota ei kenenkään ole nähty
todellisuudessa kantavan, ja rakas niille, joille tosiolevainen on
vieras. — Te viisausoppineet olette juuri sellaisia. Ette koskaan voi
sanoa asiaa niinkuin se on, aina pitää teillä olla vertauskuvalliset
profeteeraukset huulillanne. Mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mihin
tarullasi tähtäsit: tarkoitit tätä meidän omaa piskuista palloa
parkaamme, tahdoit sanoa, että se ehkä on uppoava maailma...

— Sinäpä sen sanoit. Mutta toivokaamme, ettemme ole uppoava maailma,
että ihminen keksii ihmisyytensä, ennenkuin se ehtii hävittää itsensä
sukupuuttoon.

Ja Bill Royn puoleen kääntyen hän jatkoi:

— Poikani, sydämeni mielistyi sinuun heti ensi hetkestä. Näin, että
tiedon ja taidon hengen rinnalla sinussa asui myös ihmisrakkauden ja
veljeyden henki...

— Senpätähden, keskeytti vanhuksen nuori kemisti, — jos omistat tuon
salaisuuden, voit huoleti uskoa sen minulle. Minä rukoilen sinua, tee
se!

— Miksi, sinä poikani, tahdot tehdä sellaista kultaa, joka kasvaa
korkoa kilvan pahan kanssa? Miksi et tahdo tehdä sitä kultaa, joka
kirkastaa sydämet ja kantaa hyvien tekojen hedelmiä? Sitten vasta olet
oikea kullantekijä. Kaikki muut keksinnöt ovat pieniä niiden rinnalla,
joita ihmisrakkauden ja veljeyden henki teettää. Se on ainoa rakentava
avain, joka kerran avaa meille portit kulta-aikaan, joka ei enää katoa.

Ammurabin valkohapsinen pää vaipui hiljalleen olkaa vasten. Nuorukainen
tarttui hänen käteensä. Se retkahti velttona alas.

Ammurabi oli kuollut.

Kummallisen tunnelman vallassa seisoi Bill Roy tuon satavuotiaan
salatieteilijän tomumajan vierellä, josta viisauden henki oli eronnut.

Miksi pitikin Ammurabin sammua juuri nyt, kun hän oli matkustanut
halki maailman houkutellakseen esiin noilta muinaisen Egyptin pappien
viimeisen jälkeläisen erakkohuulilta totuuden viisasten kivestä.

Nyt oli hän vienyt sen salaisuuden kanssaan iäksi hautaan.

Tai — kuka tietää — kenties hän sittenkin oli antanut sen hänelle. — — —




SUITSUTTAJAT

Viisi sivua elämän kuvakirjasta


Tämän sävelmoton olen sanoineen kaikkineen säilyttänyt sellaisena kuin
villit sen minulle unessa esittivät.



PÄÄKALLON PYYTÄJÄT.


He raatelevat kuin käärme ruohikossa, loikkaavat saaliinsa niskaan kuin
viidakon tiikeri ja hyppäävät hula-hula-hyppyä päänahkavoittojensa
ympärillä.

Heidän hiuksensa on sinistä villaa, heidän hipiänsä piinkarvaista
pihkaa, joka ei paljasta mustelmiensa salaisuutta mustelmamarjoin,
punaista kuparia, jonka peittoon verinaarmujen puna-uomat uppoavat kuin
erämaan hiekkaan.

He ovat huroneja, villejä, hottentotteja, battoja, betelinpurijoita
pakanallisia, upasnuolien ja puhallusputkien urhoja, maan rintojen
kookosmaitoa lypsävillä takamailla, ulkopuolla kulttuuria vanteiden,
seppelvyöhyillä kukkivan, kuihtuvan alkuyön.

Töyhdöin ja sulin, puikoin ja renkain, kilikalipurkein ja surongein
somistettuina laulavat he ukulele-lauluja hau-puun alla, lyövät
tam-tam-rumpua ja tum-tumming-kitaraa, uhoten ilmaan helteiseen hikeä
ja kiimaa, ulvoen taivaalle ihmisyyden ihmissyöjävaistoja iankaikkisia.

— Te luonnonlapset tajuttomat, miksi tämä verensuitsutus julma?

— Se on tabu, se on elämän sauhu, maan kookosrintojen tahto! Veri on
mahlaa maailman ja vainajahenkien mannaa!



KUVAINKUMARTAJAT.


He vierivät verkalleen, laahustavat iankaikkisuuteen askelin ajassa
mittaelluin, kuvaelmakulkueissa, haudasta kirkkoon, kirkosta hautaan,
lakkaamatta, maan äärillä kaikilla, kuin maapallon ympäri pyörivä
ainainen rukouspyörä.

Kuolinhurstiin tai katumuskaapuun tai hääpurppuraan ylenpalttiseen
piiloittavat he ruumiinsa ruoskitun, selkänsä synnintaakasta
kumartuneen ja vatsakupunsa kapinallisen, liiankin usein kielletyn
hedelmän hyvinvointia kavaltavaisen, ja hiippaan ja huntuun päänsä,
tonsuurin syömän sisältä ja ulkoa.

He messuavat kuoleman kunniaa ja kärsimyksen, kantavat rinnoillaan
ristejä ja käsissään vapisevissa vihkivesikulhoja, vahakynttiläin
kelmeiden tuikkuja lepattavia, ja heidän edessään vankkojen
juhtien vetäminä vyöryvät juhlavankkurit kukkurallaan pyhää kamaa,
ihmeitätekevää luuta ja ristinpuuta, vuossatain liepeisiin tarttuneen
taikauskon tomua, rikkonaisia neniä, katkonaisia sormia ja varpaita
ihmislasten ikivanhasta nukkekaapista.

Kulkuein, kelloin ja polvien notkistuksin he vierivät, ja ruhtinaat ja
ruhtinattaret, valta ja voima, kauneus ja ilo, elämän vastapuhjenneet
aurinkoterät vaipuvat maantien tomuun heidän edessään, painavat päänsä
kuin kypsä tähkä, suutelevat rakkain huulin romukaappien myrkyllistä
likaa ja tuijottavat huikaistunein silmin katakombien kelmeihin
vahatuikkuihin.

— Te väärät profeetat mielettömät, miksi tämä elinvoimain nuorten uhri,
tämä valesuitsutus kuolemalle kaikkisyöjälle?

— _Sanctus, Sanctus!_ Uskon mysteriaa se on. Me paimennamme
sieluja ahtaan portin kautta autuuteen, suitsutamme haudan halki
haudantakaiselle, kuoleman kautta kuolemattomalle. Katoomattoman
vertauskuvaa on kaikki katoovainen.

_Gloria in excelsis Deo!_



ÄIDIT.


He juoksevat kuin peurat, he kiitävät kuin kotkat; he ovat täynnään
väkevyyttä ja tulta, mutta piilevät näkymättömissä kuin sähkö luonnon
hermoissa.

He ovat kaikkialla eivätkä missään. Heitä on legio, ja kaikki he
kulkevat yksinäisiä teitä. Sitä tietä ei määrää oikea eikä väärä,
ei Jumala eikä Belzebub eikä heidän oma tahtonsa, ainoastaan elämän
jatkuvaisuuden kategorinen imperatiivi, luonnon pakkolaki yläpuolella
hyvän ja pahan. He etsivät omaansa, mutta eivät milloinkaan itseään.

He suitsuttavat aineelle maailman aineettominta tuliuhria, sydänsurua
ja tuskaa ja rajatonta rakkautta.

Vapaita orjia, itsekkyyden ihanteellisia uhripapittaria he ovat,
emonhelma-lempensä sokkoja, unissakulkijoita avosilmäisiä. Ja heidän
askeliaan ajaa kiivas hellyys, suloinen ruoska, koskaan katkeamaton
kiintovyö heidän kohtunsa hedelmään.

Jos se on tiikeri tai kyy, hellivät he tiikeriä ja kyytä; jos se on
lahopuun lastunen, rakentavat he maailman rakennuksen laholle puulle
kuin kalliolle; jos se on myrkyllinen marja, katsovat he, hellät ja
lempeät, madonnahymyin maljaan, joka ihmiskunnan myrkyttää.

Ja kun kyy pistää heitä, iskee hampaansa heihin niin äkäisesti, että
se heltiää lihaan, itkevät he iskijänsä onnettomuutta. Ja kun tiikeri
raatelee heidän sydämensä, huutaa se vielä hurmeessa huppeloivana
siunausta raatelijalleen. Ja kun he vihdoin ovat tyhjentäneet
myrkkymaljan pohjaan, kuolevat he autuaina tuntien, että he elämän
ehtoollispöydässä ovat nauttineet kalleimman ja pyhimmän kalkin, mikä
kuolevaisille on suotu.

Ja kun he ovat kaikkensa antaneet, verestään voiman, suustaan leivän,
rinnastaan sydämen, ruumiistaan hengen, polvistuvat vielä heidän
varjonsa nöyrinä epäjumalansa eteen, rukoillen anteeksi sitä, ettei
heillä ole enemmän antaa.

— Te epäjumalanpalvelijat pyyteettömät, miksi tämä antimien ainainen
uhri, tämä elämänarvojen kaikkien turha suitsutus arvottomalle?

— Se on rakkauden ehdottomuutta, ja elämän ainoa arvo on rakkaus, sen
ainoa sisällys usko huomiseen päivään. Se, mikä tänään on peto, on
huomenna ihminen; mikä tänään on ihminen, on huomenna Jumala. Niin
kauan kuin on äitejä, on rakkautta; niin kauan kuin on rakkautta, on
elämää; niin kauan kuin on elämää, on toivoa — toivoa paremmasta!



TAIDENIEKKA.


Ypöyksin hän istuu kuin yökkö yliskamarinsa unohdetussa sopessa,
kaipuusta riutuvana ja valjuna, valvovana, keskellä nukkuvaa, kylläistä
maailmaa. Köyhänä keskellä elämän rikkautta.

Mutta hänen sydämensä tarhassa kasvaa kauneuden kirjava, kukkiva keto,
ihmissieluilla lukemattomilla kansoitettu. Sinne mahtuu elämän riemu ja
kärsimys kaikki, sen rikkaus kaikki. Sen lävitse kohisevat tuhansien
vaivattujen valtimojen kosket, tuhansien tuskien ja vääryyksien
polttavat laavavirrat, niiden voittamaton kuningastahto.

Hän on ahdistuksen ja vankeuden poika hyvittämässä velkataakkaa
ihmiskunnan, syntyneitten ja syntymättömien. Mutta hänen aivojensa
kidutuskammion läpi puhaltavat vapauden tuulet kaikki ja sieluunsa
sataa tähti-usvaa maailmoista luomattomista.

Hän uneksii olemattomia, näkee näkymättömiä. Kuin äiti hellin hän
liekuttelee henkensä hedelmää, kerran kypsyvää. Ja hän näkee untensa
tähti-usvat uusina maailmoina, näkee kauneuskylvönsä aurinkoruusuina
auringottomain, leipäpuina leveinä ihmistenlapsien.

Kurjuus kuihduttaa hänen jäsenensä, nälkä kovertaa ontoiksi
kuumeista lieskaa palavat silmäontelot, ja puute kuorii viimeisetkin
mieronrepaleet hänen tomumajansa yltä. Ihmisten pilkka piirittää hänet,
ja unohdus kutoo lukinseittiä hänen kammionsa ovelle.

Mutta hän juo ihmisten pilkkaa kuin nektaria ja maailman armottomuutta
kuin ambrosiaa ja puristaa kuoleman luurankomiestä rintaansa vasten
kuin rakastettua. Hän ylistää kuihtumusta, joka karistaa aineen
kahleet, ja korkea, sytyttävä innoitus loistaa hänen kasvoiltaan vielä
sammumisen hetkellä.

— Sinä haaveritari, hupsuista hupsuin, miksi tämä onnen olevaisen
suitsutus olemattomalle?

— Olemattomuus on kauneuden olemus, kauneus olevaisuuden onni.
Suitsutusta on elämä, suitsutusta kuolema, suitsutusta kaikki, mikä on
kaunista!



KANSOJEN KAARTI.


Se syöksyy, ryntää, vaahdoten, pauhaten, kuin yhdistyneiden virtojen
putous mereen, kuin rotu-itselöiden tulimyrskyn lento ihmiskuntaan.

Sen omallatunnolla on enemmän päänahkoja kuin kaikilla
pääkallonpyytäjillä, enemmän taikaa uskoa kuin mitä mahtuu
kuvainkumartajain lippaisiin, enemmän sokeutta kuin äitien sydämissä ja
enemmän hullunhaaveita kuin taideniekan aivoissa.

Se ilkkuu villien vihan lastentanssille ja kirkon ikäloppu-lempeyden
kunnianarvoisalle teatterille. Se astuu säälittä särkyväin sydänten
ja suitsevain aivojen ylitse. Se sammuttaa vertahöyryävällä kädellä
toivon toisensa jälkeen, kaataa uskojen taivaspatsaita ja unelmien
pilvenpiirtäjiä kuin korttilinnoja ikään ja lakaisee romukoppaan
totuuden totuuden ja oikeuden oikeuden jäljestä. Ja sen ainoa laki on
se, joka ei vielä ole kirjoitettu.

— Sa mielettömyyden myrsky, ajan hengen ikivaihtuva tinasapeli-armeija,
soihdunkantaja-kaarti sokea, miksi tämä tulirovio maapalloa syövä, tämä
suitsutus turhuuden turhuudelle vuossadasta toiseen?

— Alttari allamme on maapallo avara, jossa kaikki tehty
on tekemättömälle uhrattava, kaikki totuudet totuudelle
saavuttamattomalle. Maan tahto on se, maan lapsia me. Temppeli
tuntemattoman jumalan se on, temppeliherroja me, keko koskaan
valmistumaton, työmuurahaisia me! Kaikki, kaikki me, poloiset
tinasapelisoturit ajan, olemme marttyyreja Iankaikkisen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UPONNUT MAAILMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.