Kertomuksia I

By Josephine Wettergrund

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia I
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomuksia I

Author: Josephine Wettergrund

Release date: July 18, 2025 [eBook #76525]

Language: Finnish

Original publication: Hamina: Alfred Lagerbomin kustannuksella, 1903

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA I ***

language: Finnish




KERTOMUKSIA I

Kirj.

Josephine Wettergrund


Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomennettu





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella,
1903.




SISÄLTÖ:

"Kerrankin pitää saada huvitella".
Viimeinen yritys.
Ensimmäiset hääni.
Omituiset vihkiäiset.
Oikean aviomiehen esikuva.
Ylioppilasmamma.
Mitä hattu saattaa maksaa.
Eräs juhannus-aatto Bleking'issä.
Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).




"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".


Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna
kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä
pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.

Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa
kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni,
että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli;
kiiruhtakaamme yhdessä sinne!

Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä
voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen
ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista
ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin
pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän
harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että
sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.

Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan
harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei
voinut päästä siitä.

Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut
huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".

Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen
kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka
tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää,
mitä tämä merkitsi.

Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti
Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska
pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis
täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.

En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että
köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi
kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta
ja odottaa.

"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella
tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen
ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää
tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".

Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä
hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu
uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.

Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun,
sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen
hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen
tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan
harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin
myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle
neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,
että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään
Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori
ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon
vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."

Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni
ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt:
purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.

"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi!
köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se
oi sovi hänelle".

"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen
rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"

"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?"

"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli
erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi
hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se
maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän....."

"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin';
se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme
matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä
sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"

Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin
pääsin.

"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon
mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen
ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".

"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään
valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.

"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan
laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku
samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"

Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä
olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.

Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet
parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen
vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin
viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.

Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin
portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme
myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin,
jota koristi pumppukaivo.

Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin
tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea
hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei
auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin
suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua.
Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia
kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun,
voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate
täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja
kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.

"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan
pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei
se onnistuisi, hi, hi, hi!"

"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka
nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.

"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan
kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt
ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä,
mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin
kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'

"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista
hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun
hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka,
'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.

"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä
niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin.
Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin
menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty
kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä
ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön
sanomattomaksi huviksi.

"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta.
Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen
sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet
oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut
hänelle enemmän kuin yhden riksin.

"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka,
samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona
meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin
aion lyhyesti kuvata.

"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina
Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.

"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin
vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska
koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin
kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi
turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni
saisi kääriytyä yöviittaan.

"Mutta jos sataa?" huomautin minä epäillen.

"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli
täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana
päivänä kuivaa".

"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan", tuumiskelin minä.

"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei
sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole
tyytyväinen, niin jää kotiin".

Äärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän
pois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin
liike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä
heittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne
häirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla
naurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan
pian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset
houkuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin
minä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan,
että täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän,
ja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan,
jakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni
päälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?

Saara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti,
ja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun
ensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.

Yö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika
lailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani,
ajatellen tädin mielilausetta: "kerrankin pitää saada huvitella", ja
sitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille
vähäisenä suojana merituulta vastaan.

Täti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin
erään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä
tätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.

Merenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka
pani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi
vaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä
kuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei
kukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella
matkustanut.

Kesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli
iso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä
suoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti
suurelta munakokkeliastialta.

Matami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava,
sillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut
aikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka
olivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät
raatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle
köyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua
tavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa
laki ja oikeus j.n.e.

Täti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän
Herramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.

"Mutta koskapa", huomautti matami harmissaan, "meidän Herraamme nyt ei
voi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja
hävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin
minun nimeni on Österlundska".

Tämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa
juuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan,
ja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi
jotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla,
puhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.

Mutta — "kerrankin pitää saada huvitella".

Meidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että
täti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat
meidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut
heille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa
sekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman
suloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in
veljeä, tahtonut kieltäytyä.

Palkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja
vakuutuksia Dimberg'in herrasväen "ijäisestä kiitollisuudesta", sekä
hartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.

Ja nyt oli se hetki tullut.

Seuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman
luona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla
ajopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan
ylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.

Siksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn
laidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä;
hämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia
pitkiä katuja ja komeita taloja.

Vihdoinkin olimme perillä.

Rouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja
samoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta
hekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että
minä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani,
jonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin
onnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista,
tanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille
minun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin
minä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin
mielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani
kotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin
ja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen
ainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä
tuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun
kirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat
yleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa.
Mutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään
oi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin
suuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.

Valittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin
tätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan
pitivät huolen kustannuksista.

Me kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja
museoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa "Mykkää" ja
"Normaa", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän
mukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien
seura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein
päänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi,
seikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska "se esti häntä
olemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa". Samoin olivat tyttäretkin
harmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen
lauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.

Silloin tuli "onnettomuuden" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin;
rouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi
toimeen "yksinkertaiset kutsut" kauniilla maatilallaan ja näyttää
kokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.

Mutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada
päänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta
enää saada kutsua peruutetuksi.

Liikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman
tätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti
jäin minäkin kotiin.

Mutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti.
Hänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.

Sofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta
silloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään
aivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle
kuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin,
hämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt
niin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti
kyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti;
me pukeuduimme ja läksimme.

Saavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan
vihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän
leikkiään.

Me menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo
yllätyksen hetki joutuisi.

Samassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä
äänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:

"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo
vanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin
huvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä
tule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä,
sillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen!
läimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään
uskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan.
Adolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen
täytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien
kautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi
näyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi.
Tädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli
puhuakaan".

"Hyvä Jumala, millainen vahinko", puheli eräs toinen sammaltavalla
äänellä, "ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!"

"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni", puuttui
puheeseen rouva Dimberg, "sillä eipä tosiaankaan usein saa moista
nähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana
päivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä
yhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin.
Alussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno
käytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan
väsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa".

"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi",
puheli taaskin äskeinen naurava ääni, "en tiedä mitä maksaisin,
saadakseni nähdä hänet".

"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut
näytellä itseäni rahan edestä", puuttui puheesen täti, astuen varmoin
askelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja
Dimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei
pyörtyisi.

"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee", jatkoi täti, kääntyen
häneen, "olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä
ihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä
rauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion
poistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy
ketunluolassa".

"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias
kun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen
pahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme
pitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen
tähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää
vielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein
kenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän".

Ja ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun
seuraamanani.

Vietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti
meitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä
muistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: "kerrankin pitää
saada huvitella".

Pidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli
hyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon
ystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä
vertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman
Dimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri
heidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä
kotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön!
— on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos
jolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en
kieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:

"Kerrankin pitää saada huvitella".

Älköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani
häpeään!




VIIMEINEN YRITYS.


I

"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden
turvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole
ainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä:
neuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi..."

Näin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle,
joka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa,
loikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.

"No" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut
vastanneeksi, "etkö sinä kuule, mitä sanon?"

"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli
kuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus..."

"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä
suuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit,
tytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis
sinuakin huvittaa!"

"Epäilemättä!" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka
lukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — "no, mikä tuo
ajatus sitten on?"

"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan
ajan virtaan".

"Hs! — ystäväni — itsehän olet sanonut, ett'emme koskaan....."

"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä
pysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata
salata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei
ole elämän kumppania itselleen valinnut..."

"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut
jokseenkin vaikea tehdä, sillä..."

"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään
tarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan,
jonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi.
Mutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!"

"No, mitä sitte?" kysyi Mese viattomasti.

"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan
minua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää,
uskollista puolisoasi?"

"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys'
ja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo,
piti minun sanoa", oikasi Meso, kun hän huomasi "hellän, uskollisen
vaimonsa" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta
olivat häntä kiusanneet. "Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas
minunkin nyt kuulla se!"

"Mese", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti,
"tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?"

"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala", myönsi mies, "kunhan se vaan ei tule
liikoja maksamaan".

Hänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.

"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun
pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".

"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?"

"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen
metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä
tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä
koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo
aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että
ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan
merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja....."

"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti
äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä
kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi
hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli
palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun
kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan
miestä".

"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä
sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen,
itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista
kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä,
päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi..."

Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui
se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset
kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää
hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi
hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä
kiivastumaan.

Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen
asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni
niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa
miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.

Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota
"kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman
kukkaisryhmään.

Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö,
kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta,
pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan
takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen
puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin
eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka
muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen
siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis,
mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta
voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8
3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka
hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.

Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein
lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on
vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta
luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko
sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa
matkustamiseen.

Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut
— hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon
"omaksi lapseksi"...

Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta
tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän
kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa,
työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa
täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä,
mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä
suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin
niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti
tulla sisään.

Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä
olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä,
punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä
kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta
ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä,
joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset
taikka ei.

Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset
silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan
kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän
oli.

Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida
kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän
huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään
kohottaen:

"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan
n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen
liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —

Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat
käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi
tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää,
pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä!
Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet
vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin
kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku
Frida?"

Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja
Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.

Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa,
hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille
itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi
tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli
piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen
lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja
Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki,
niinkuin itsekin tekisin....."

"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta
kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon
minä".

"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!"

"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja
rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja
vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen
vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan
aikasempaan.... 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.

Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta
puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.

Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia
hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti
"kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.

"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti,
tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena
painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja
silmät kattoon luotuina.

Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan
ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.

Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen
tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.

"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni",
huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin
saakka.

Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan
enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut
rajoja löytää.

"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan
kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen
saada iloitakin".

Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti
itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".

Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja
nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen
avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän
tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi
nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen
nenänsä edessä:

"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän
tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista... tiedäthän,
että tätisi hermot....."

"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia
jää aivan meidän kesken".

"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys.
Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän
velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden
syytä kuin mahdollista".

Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa
säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon
nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat
runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.

Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei
ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen
kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme
antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja
tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle
tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa
nukkui hän vanhurskaan unta.

Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo
leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis
kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.


II

Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen
rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n
kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.

Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä,
vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta
kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa
nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli
nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti
vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa
jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja
kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa
pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se
oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka
siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla,
mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä.
Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta
heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät
mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin
näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen —
saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei,
sitä ei tiedetty.

Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän
olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän
seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin
vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei
yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä
nimellä.

Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden
yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta
sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.

Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt
vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen
ääntämistapansa.

Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska
tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi
harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei
ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana
huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä
edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä —
kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin
"korkeudesta".

Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden
molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian
päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte
vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen
hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.

"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!" oli kapteenska ihastuneena
huudahtanut.

"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita
kasvojansa peitti korea puna.

Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen
ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut,
kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa
luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.

"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini",
kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.

"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar
rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.

"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista
kaunistuksistaan; _minusta_ ainakin...

"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!"

"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja
lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä
jo pyydetty kolmanteen valssiin?"

"Ei, ei ole!"

"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä!
Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"

"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä
äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan
ristimänimeltä.

"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen
huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten..."

"Herra kamarijunkkari!"

"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda
kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan
ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".

Lukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.

"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti
hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa,
jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa,
että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla
yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä
merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman,
ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta... Tule syliini,
lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle
siunauksensa".

"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos
akkunasta, "_uskallanko_ todellakin uskoa..."

"Uskallat, lapseni, uskallat... luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa
enemmän kuin sinä."

Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja
senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin
tulevaisuuden unelmiin.

"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään.
"Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on
esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen
pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".

"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?"

"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä
vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden
tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet
ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi;
siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin
hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä
koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä
briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt
sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi.
Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun
kanssasi.

"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.

"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän
ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin
olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille.
— 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se
tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori
mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia
rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme
alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa...
mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin
nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim.
on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen
terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy
tottua pois siitä rumasta tavasta."

"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä",
sanoi Lukretia ihaillen.

"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin
toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun
esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".

Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli
lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä
kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:

 "Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia,
 ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän
 illan tanssiaisissa.

 En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua
 teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta
 sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä
 kunnioittava ihailijanne

                                          Arvid v. Stehlen."

"Nyt on hetki tullut" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei
seisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä
hetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä
tyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.

Samana päivänä kirjoitti kapteenska miehelleen näin kuuluvan kirjeen:

 "Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en
 puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti
 — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on
 iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä
 avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken
 lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se
 mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: _sydämmessään_
 on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole
 lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos,
 kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen
 tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti
 ... ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut
 aika, jolloin sitäkin ymmärsit...

 Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v.
 Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän
 on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän
 sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat
 ulkomaalaista syntyperää.

 Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan
 varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan,
 ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että
 varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne
 koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin
 toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä,
 sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.

 Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti
 tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle,
 että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat
 akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa
 makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja
 piiat saavat maata kyökissä.

 Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja
 myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja
 selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi

                                           Serafia Meseä."

Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt
minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti,
kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli
ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli
tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa
tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies,
ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden
ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka
ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen
mukana vielä kirjeen?

Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen
ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli
palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä,
että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa
kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme
tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä,
että kapteeni asetti sen ensimäiselle).

Ja nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:

 "Hellä vaimoni!

 No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani,
 ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta"
 tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy
 minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan...

 Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin
 uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en
 vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen
 asti.

 Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan,
 että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi,
 ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia,
 kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on
 sinulle kerrottavana.

 Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin
 sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan
 kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman.
 Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä.
 Ja samassa vieras astui sisään.

 Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi.
 Frida toi _totia_ — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla
 suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.

 Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon
 rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua
 maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on
 tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille,
 saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko
 sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo
 kunnon sielu).

 Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia
 kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, —
 meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen
 luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti
 osta itselleen tilaa", kysäsin minä.

 Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein _suuren_,
 (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä
 siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan.
 Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle
 on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan
 tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos
 niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.

 Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.

 "No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua
 oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin
 kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.

 "Asia on päätetty", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.

 Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut
 tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa,
 ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata
 sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis
 on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun
 kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein,
 muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut
 sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja
 maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas
 ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni
 toivomuksesi.

 Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on
 asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat
 minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa
 kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään,
 kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin
 tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —

 Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin
 etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla
 tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!

 Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.

 Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa
 rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme,
 mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin
 mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä,
 jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut
 tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se
 asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi

                                             Fabian Mese.

 P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on
 oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —

 Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.

                                                  Sama."

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky
vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada
silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä,
autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari
ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein
kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin
painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä,
täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili
kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää
ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille
malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän
levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa.
Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti
nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja
hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää.
Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt
olla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen
viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla.
Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni
oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut,
punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö,
nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät;
olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden
voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja
Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella
päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän
tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen
kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno
herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti
seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla
koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen
leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä;
pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli
kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan
suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat
sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki
käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja
puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan
koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi;
sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista
edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka
vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa
haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko
ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä
tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo
sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella
sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä
olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä
juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_", tunnusti Frida
surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi,
kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo
ruusujen runsaus sitte!"

Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti,
herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu,
siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi
saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin
— Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on
solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että
rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida
onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi
ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä
luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin
vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho,
sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän
onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin
taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon
sentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren —
viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu
kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut
liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla
oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim.,
ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan
ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös,
kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista
tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen,
niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta.
Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin
ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi
ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia
tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole
puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta
kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli
kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen
suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen
ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.

"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian
hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut
sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen,
kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit
tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen"
sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni
kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en
halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä
tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua
valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa
vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua,
rakkaani?"

"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni
ehdotus......."

"Oi, sano se minulle!"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme
kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku
onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi
kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se,
jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et
tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja
tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista
kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan,
ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen
mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä
timantti on rakkauteni sinuun......."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko
taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan
ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä
Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta
myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello
oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen...
ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona
aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin
yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme...
huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin
aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa
pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä
kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle
kylpymatkalle".

"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä
peilipöydältä etsinyt.

"Se on neulalautasella, lapseni".

"Ei ole, mamma!"

"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea'
minun 'pikku armoni'."

Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja
sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset
kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.

Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.
— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.

Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian
silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!

Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra
ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet,
varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia
on paraillaan heitä takaa ajamassa...

Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään
enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä
päästämättä äidin viereen.

Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn
viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli
heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä
suurin sekasorto.

Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin,
varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että
murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno
serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin
Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset"
ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.

Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.

Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät
ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen
matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen,
joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun
arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet
enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan
aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä,
tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi
ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä
tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu
niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".

Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni
Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa
ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat
lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:

 "Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi
 ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista
 ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun
 minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä
 matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta
 että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa
 kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä
 sinun surkuteltava vaimosi

                                             Serafia."

"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon
onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän
musertaa, repii minut, kun tulee kotiin... mitä taivaan nimessä onkaan
tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä
viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä
nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto
häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.

Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen
kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita
kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken
syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä
suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli
ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin
syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä
tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu
Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut
Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi
sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa
tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on
nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä,
senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän
turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei,
Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen,
kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun
viekkaita valojasi!

Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen
kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli
saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana,
merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä
kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se.....

Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut
sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina
syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut
pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.

Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan
muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin.
Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten
silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan
kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.

Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä,
vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka;
surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.

Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita
hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa
talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella
nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli
sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä
Ekholmaa.

Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen
sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta
tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta
tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin,
lahjoittamalla hänelle itsensä... No entäpä vala? kysyt, lukijattareni.
Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut
miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis
tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen
tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty
heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä
sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan
"kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".




ENSIMMÄISET HÄÄNI.


Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla
tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä
kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut
edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa
vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?

Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan:
ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain
sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan
tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta
hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi
tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin
tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin
oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä,
että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.

Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun
ensimmäisiin häihini.

Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni
voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina").
Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen
tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin
Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli
ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni
voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä
hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten
voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei
ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua
kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan
tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin
'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme,
vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.

Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä,
oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin
maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut,
ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla
sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin
paljoa onnellisemmassa asemassa.

Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina
jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että
Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli"
hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli
hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen
hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin
hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä
muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".

Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin —
"veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.

"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä;
"laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".

"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä
olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin
vaivaloiseksi ajan pitkään".

Tuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli
on.

"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä,
ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"

"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!"

"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut
vahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on
sinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät
emännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni,
joka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä
on haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi
kuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut
talostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos,
muuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään".

"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se,
tiedäthän..."

"Niin, kyllä tiedän... Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua
ympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä
kukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me
tulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän,
ja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon
kanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja..."

"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!" huudahdin
minä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini
vaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa".

"No, taasko sinä siitä puhut", vastasi harmistuneena Stiina; "sanoinhan
sinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit
mielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin
ajatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa
olisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan
siellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin
kaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in
Olli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä
sinä saat sen!"

Minä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana
minun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja —
pappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa
asemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän
huomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin,
jos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli
tapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.

"Ah, kuinka sinä olet typerä!" nauroi tämä. "Ei hän kuulustele ketään
muita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa
toisemme".

"Uskallatko sinä silloin vastata, vastata ihan kovasti?"

"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin
matami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!"

       *       *       *       *       *

Hääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni
mahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka
oli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen
akkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat
— oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon
hienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut.
Ruskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin
jalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli
kasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen
vanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.

Oi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken
hienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja
kun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset
kiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin
neekeritytön näköiseksi.

"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!" ihaili minua
morsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi
kovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.

Vihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan,
pitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni
oli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli
pari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin
pitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi.
Rantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten "uuden
kaupungin" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta
sillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!

Olimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli,
olin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita
olin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä
tekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs
nyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat
suljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa.
Etehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä
pistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa
käppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.

Samassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi
sydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää
eroittamassa meitä juhlasta!

Me astuimme sisään.

Seurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat
toisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista.
Sohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa
pumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja
päässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset
kirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa
kamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin
valkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan
tuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu
raamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren
yli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä.
"Herroja" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota
Loikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa
"hieno" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta
pystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella
ikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä
häntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään,
vaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi
kömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi
ja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli
anglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: "Maalannut tänä
vuonna Frans Loström". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin,
muodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi
ja lausui jotenkin äänekkäästi: "eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja
'respektiivi' kerrassaan mainiot!"

Kenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan
ymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä
ihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa
hienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä
kohtaan.

Neitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa
saksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä
todella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut
tuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä
mahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava
hiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen
tuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue
hytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen
kauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa
hyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi
tervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei
näyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti
hämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa
oikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno,
eikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua "tahdon", niin että
ikkunat tärisivät.

Pappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli
paperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen
kellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli
kuvaavinaan alttaria.

Minä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta
ja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan
erikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun
nyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ
pidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi
onnettomaksi.

Vihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi "tahdon" kyllin
selvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä
lausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin
olivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.

Kömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen
morsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen
kaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa.
Teeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat
ja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in
sekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin
toistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.

Vähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi "luvatun viinin" vuoro
— makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen
ahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui
vielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi
ja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän
vallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota
hetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin
morsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in "äidille" ja
saavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin
epäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta
mutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä
taustan että "respektiivin", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.

Kaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän
asti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat
uunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina
yöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli
sulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei
kumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan
ja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla
kaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.

"Hävetkää toki, pojat", torui heitä morsian puoliääneen; "eikö teillä
ole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan".

"_Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä_", vastasi Fårhultin poika,
leveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.

Mutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla,
ett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:

"Ettekö ehkä ole saaneet teetä?"

"Sa-atiin", myönsi toinen pojista, "mutta siitä on jo pitkä aika".

"Entä viiniä sitte, senkin......."

"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni,
niin ett'ei sillä siunausta ollut".

"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se,
te kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää
käyttäytyä! Mutta teidän pitää.....

"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää
elettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!"

"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti", kehoitti räätäli
katsahtaen "rouvasväkeen", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen
olivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta
mullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.

Olli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki
kunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari
alotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli
pysyttävä erillään siitä.

Hienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes
huomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta
näytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi
minua hienoista hienoin: itse räätäli.

"Saanko kunnian pyytää pikku mamsellia?"

"Kiitän nöyrimmästi", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin
tavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.

"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?" kyseli räätäli
valssin hetkiseksi tauottua.

"E-en", vastasin minä totuudenmukaisesti, "mutta olen toisinaan
harjoitellut kotona — kissan kanssa".

Räätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että
olin puhunut vaan pelkkää totta.

"Minkä ikäinen pikku mamselli on?"

"Yhdeksän vuotinen".

"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku
arvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan".

"Johan se nyt on syrjäytetty", vastasin minä hiukan rohkaistuneena.

"Sangen mairittelevaa kuulla!" hymyili räätäli. "Pikku mamselli käy
koulua; luette ehkä saksaa?"

"En vielä".

"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin
on matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen
itsekin matkustanut jotakuinkin paljon".

"Sen minä kyllä uskon".

"In Deutschland, in das grosse Vaterland" (Saksassa, tuossa suuressa
isänmaassa).

Vastausta ei kuulunut.

"Saanko tarjota makeisia?"

"Kiitän nöyrimmästi!"

Räätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta
punaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen.
"Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä", vakuutti
hän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean
lahjansa.

"Enpä minä sitä juuri usko!"

"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää", saneli räätäli suurella
äänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä
hukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään
koko seurassa ei osaa sitä kunnolleen".

Ja niin me taas läksimme tanssiin.

Mutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella
oli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja
mitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.

"Kavaljeerit" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän
vyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän
kautta tuli tanssiin enemmän "lentoa".

Valssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät
sekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat
puhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä
jäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä
samalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi
varomattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat
olevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa,
että pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää
tomua.

"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!" kehoitti joku iloinen olento, ja niin
tehtiinkin.

Mahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään
sitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien
täytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä
kiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten "hei
ja hoi" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku
neideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka
kohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka
helposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli
tanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi
siivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.

Fårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa
tanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun
kuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.

Lopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen
pantti, tuomittiin "riippumaan". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä,
miten tällainen "riippuminen" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija
kysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: "kenen edestä riiput?"
Tämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa
ja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas
vuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono
"riippuvia" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä
ja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen
ja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin
räätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli
ainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.

Vihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus.
Nyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää "maljan"
kunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka
"läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa", ja Boman'in rouva, joka
illan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli
niin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen
tuomaan esille ystävättärensä avuja.

"Niin, hyvä herrasväki", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, "jos
joku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska,
sillä......."

"Bomanska, Bomanska!" varoitti rouva Åström tyytyväisenä".

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki
täällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen
hänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta
sukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut
kokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja,
väärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt
puhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja
tiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin
sekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen
päivään......."

"Bomanska, sanon minä!"

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan
lähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen......."

"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan",
vakuutti Åströmska ihastuksissaan.

"Vaiti, sanon minä; minulle tuotiin suu-uuri (nikotus)
va-adillinen......."

"Ei enään sanaakaan, Bomanska, jos aiomme pysyä ystävinä!"

"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa
pu-uhtaaksi)......."

"Hyvä rouva Boman", huomautti kohteliaasti räätäli, "epäilemättä rouva
huomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme... ett'emme viivytä maljan
juontia, siis — naisten malja!"

Laseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin
siellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota
tilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan
odottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:

"Mutta, Bomanska mitä siinä vadissa lopultakin sitte oli?"

"Niin", huusi koko seurue kilvalla, "mitä siinä vadissa oli?"

"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse", vastasi nikotellen Bomanska,
joka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan —
ja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä
ihmeellisessä vadissa oli.

Vihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat
toisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja
Loikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä
kuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä,
pyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — "ollakseen valmiina
seuraavaan otteluun", kuten Håkan selitti.

Ennenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen
äiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin
yhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen
tätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja "ensimmäisistä
häistäni", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan
luettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä
vietettiin minun lapsuudessani.

       *       *       *       *       *

Täsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä
tuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa
poissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa
kuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän
aapisesta.

"Ohhoh!" vastasi muori moniin kysymyksiini, "Stiina oli monessa
suhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt
totuudessa".

Samassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme,
Stiinan monet pikku "historiat", jotka yhdessä muorin syvien
huokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että
ihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea
päästä.

Mutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona
leikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli
tunnollinen hoitaja!




OMITUISET VIHKIÄISET.


Henkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti
kunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä
samoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä
perusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä,
ett'ei todellisuus niitä voittaisi.

Oli kolea syysilta v. 1813.

Raskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan
skånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen
vaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin
tuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla
kierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira
yhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen
konserttiin.

Mutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen
valkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta
tytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas
leikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla,
taikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä
soikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa
kehyksissään.

Huolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui
tyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin.
Ei hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua,
ennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön
ovea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen,
päässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta
sytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.

"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä!
Ja valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos
tuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita".

"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti,
tällä kertaa ennusta oikein".

"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja
sitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee
aina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä
tämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua
aamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli
voimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut
estää ennustettua viereisten tuloa".

"Minä olen myöskin nähnyt unta", tunnusti nuori tyttö hiukan epäröiden.

"Hanhistako sinäkin? No, silloin..."

"Eihän toki... kylläpä tämä on hullunkurista... minä uneksuin kauniista
miehestä... sotilaasta..."

"Auta ja varjele", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään
ikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, "kuinka saatat uneksia niin...
niin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani..."

"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba
neidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan
isäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita
pakollisia vieraita tänne koska tahansa".

"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä...
Voi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi
sanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi
kyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee".

Kumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus,
todistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin
raskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.

"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut", sanoi viimein
Jaana täti, "niin voit minulle unesi kertoakin... Eivät unet aina
tuhkana tuuleen haihdu".

"Olin näkevinäni", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, "että tänne tuli
aivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen,
olinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin
se olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä
tapauksessa minä olin se _oikea_. Samalla hymyili hän ja auringon
säteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien
joukosta..."

"Kas vaan!" sanoi täti aprikoiden; "ei ole hyvä, kun näkee enteitä
tapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko
unesi?"

"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä
tarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin
katseeni maahan..."

"Minua ilahduttaa, lapsi kulta, että sinulla oli sen verran älyä..."

"Mutta samassa tunsin suutelon kädelläni..."

"Senkin tunkeilija!" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa
uni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; "hän aivan suuteli sinun
kättäsi?"

"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti
häntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi
takajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli
kättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?"

"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane
mieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä,
jotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi
sydämmessä!"

"Ei ainakaan kukaan _hänen_ kaltaisensa", vastasi Margareta
päättäväisesti. "Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta!
Nuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut
sinnepäinkään".

"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja
mietiskele sellaisia... Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se
kuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta
vaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt
emme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa
— mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen
ovella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on
kyökkipiikakin kipeänä!"

Huolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri
avautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä
oli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään
ilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina,
yhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.

Naisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti
esittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille
samalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä
olisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä
liikkeelle. "Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen
vuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin
nämä pakolliset vieraat saapuisivat... tämä oli kyllä ikävää, mutta
mahdotonta nyt enään auttaa"... tätä sanoessaan kumarsi luutnantti
miellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua
hämmästyksestään.

Jaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten
heti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä
"luutnantin väki" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa
ja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta
näitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta
ovesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta
huomaamatta: "pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri
tietää, että ne siunatut majoi..."

Hän vaikeni ja otti piipun suustaan, huomattuaan vieraan.

"Luutnantti H.", kiiruhti Jaana täti esittelemään; "veljeni, rovasti
Tärne".

"Onnettomuus tulee harvoin yksin", lausui luutnantti syvään kumartaen,
mutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on
saapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän
armoihinne".

"_Minun_ tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin
olen", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies
ehdottomasti miellytti. "Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa
anteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina
tule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä
kerran: terve tuloa".

"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta", käski rovasti
tytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, "ja ole sitten apuna keittiön
puolella!"

Kaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka
selvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä
ilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä;
mutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla
tavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin
kohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta,
kun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa
keskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään
ilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä
enemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin
katseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli
luutnantti, että hän _mahdollisesti_ saisi viettää kahdeksan, ehkäpä
neljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli
"majotetaan toistaiseksi".

Mitä kaikkea tämä "toistaiseksi" saattoikaan sisältää?...

Luutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut
tekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen
kanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän
niin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt;
mutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle "hyvää yötä",
ja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin
silmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on,
että rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka
ei kukaan!

       *       *       *       *       *

Neljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja
onneen!

Ainakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä
ajalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan
olivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa
tulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa.
Turhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi
nähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli
tämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.

"Mutta", lisäsi hän kiivaasti, "voisihan Margareta karata isänsä kotoa,
niinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla
lisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi..."

Isä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: "ei
koskaan!" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla;
tottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.

Siten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan
vuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja
lopulta hiljaisen alistumisen vuosia.

Tätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja
rauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä
oleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina,
jonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama
Margareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta
hänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.

Hän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa.
Maalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa,
jossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän
edessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle
olisi avannut rauhaisan sylinsä!

Istuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran
ajatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.

Hän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän
turpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan,
isänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja
kasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein
ja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli
mielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten
hänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua
ja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua:
ensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen!
Ah, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja
kuinka raskas kaipaus...

"Kolmen vuoden perästä, Margareta", oli hän sanonut heidän erotessaan
tien risteyksessä, "kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän".
Ja nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei
ollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa
koetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja
sitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää...

Sitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä
vuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja
mielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen,
voidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa
saalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys
puistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä
taistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin
hän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui... hän ajatteli,
kuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut
kuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä,
aina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi
päiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli
kaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän
itse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja
ihmisarvo häneltä vaati!

Mutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären
seurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli
ilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka
edessä toisen onni piti uhrattaman.

Aivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten
seisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin
kyllä _ainoana_ on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär...

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuiskasi ääni hänen
sydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin
ennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli
langennut, alttari koristettu, uhri valmiina... ehkä huomisesta alkaen
tyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.

"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä
ja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän
vapautta ... vaimon sen sijaan tulee..."

"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni", kysyi Margareta,
päästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.

"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä
kiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että
sopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää
toimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle... Anna käsivartesi,
kyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria,
joka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme..."

Oltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan
vastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet
samoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän
olevan matkustavaisia.

Tahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän
syrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita
vieraat näkyivät aikovan tehdä.

Matkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän
tarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä
viehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa,
saadakseen nähdä sitä sisästä.

Apulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti
tahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa
olevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis
näytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja
aateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta
muusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.

"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu", kysäsi toinen
vieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.

Apulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella,
joka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.

"No, siinä tapauksessa toivon", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen
onnittelun merkiksi, "että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan
oikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta
varmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut,
pappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä _jotakin_ virhettä".

"Olisipa se kummallista", tuumi apulainen epäillen. "Olen itse..."

"Niinhän kaikki sanovat", keskeytti vieras vilkkaasti. "Yksikään ei
myönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät,
he aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka
lisätty _ja_ tai _sillä_, virhe se kumminkin on".

"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän
mielipidettänne", sanoi apulainen mielessään harmistuneena.
"Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia......."

"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen
voitte tehdä erehtymättä", sanoi vieras hymyillen. "Voidaanhan tämä
asia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut... tuolla on
käsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea
koko kaava alusta loppuun".

Apulaisen silmät loistivat: _kaksikymmentä tukaattia_! Hän ei olisi
voinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut _yksi_ tukaatti.

"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne", vastasi hän
innoissaan, "en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen,
olen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko
papistoa... Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani", — hän kääntyi
vieraasen n:o 2 — "olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta
sanasanalta".

"Suostun", sanoi herra n:o 1. "Mutta ett'ette häiriytyisi siitä,
ett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen
lumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!"

"Mutta", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, "tämä rouvasihminen...
hm!... on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna... hm!... olkaa
hyvä ja ottakaa tuo toinen!"

"Jos se on _tehtävä_, on se tehtävä nyt juuri", sanoi vieras kelloaan
katsoen, "ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja
alkakaa! Nimeni on Leopold Kroon".

Kaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka
vähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt
vihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti,
vielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka
hämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta,
kuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta
kuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi
vastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin
pitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.

Siksipä sulkikin apulainen käsikirjansa syvällä huokauksella.

"No, hyvä herra", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka
tarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, "luulen lukeneeni
virhettä tekemättä?"

"Myönnetään".

"Ja te myönnätte sen myöskin?" kysyi hän "sulhaselta", joka sangen
totisena seisoi hänen edessään.

"Täydellisesti".

Apulaisen sydän sykki ilosta melkein kuuluvasti.

"20 tukaattia siis ovat kieltämättä minun?"

"Kieltämättä — samoin kuin morsian on minun".

"He, he, olette leikkisä", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen
kirkkaita tukaattia vieraan kädestä; "asema onkin kieltämättä hiukan
omi..."

"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille
hyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua
meille tavanmukaista onnittelua... Vaunumme odottavat meitä tiellä".

"Mutta, hyvä herra", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen
tukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa;
"ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan".

"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en
ainakaan kirkossa".

"Mutta tässähän piti osoittaa......."

"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei?
Oletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän
ett'ette enään viivytä meitä".

Apulainen alkoi todenteolla huolestua. "Oletteko viisas, kun tahdotte
ryöstää toiselta morsiamen?"

"Oletteko te viisas, joka vihitte oman morsiamenne toisen miehen
kanssa?"

"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa
päälläni......."

"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut
lukea, vaikka teillä se olisi ollutkin".

Apulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli
alttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:

"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä
lailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan..."

"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä
menettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!"

"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta", huusi apulainen,
raivoissaan, "sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että
kammot tuota hävytöntä......."

"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka", vastasi
Margareta innostuneena. "Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan;
tunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani
sinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni
väärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla
korvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan
ei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!"

Apulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon.
"Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, _mitätön_!"
huusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin...

"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt
kumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet
oman avioliittonne mahdottomaksi... ja jos nyt tahdotte ett'ei
typeryytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta...
Katsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se
lukkari".

"_Sekin_ vielä!" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman
vihamiehensä.

"Sekin vielä", matki vieras rauhallisesti. "Joll'ette muuten ole varma
hänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia...
Voisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa
tekemisiin..."

Apulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. "Herra", huudahti hän
toivottomana, "te olette....... te olette... te olette _hirmuinen_!
Muistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan......."

"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa
paremmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon
säilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa...
Olen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon
säilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.

"... Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa
edellä pappilaan..."

"Ja te luulette todellakin, että minä itse puhuisin tästä
rovastille!"

"No, joll'ei se teille sovellu, niin ehkä pyydän minä _lukkarin_..."

"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa
tavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani..."




OIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.


Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä
pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa
kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman
näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin
kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen
rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka
istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.

Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa
nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari,
hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän
vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon
eikä vastenmielinen.

"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä,
vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin —
sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.

"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä
suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.

"Tietysti", arvelin minä, "muussa tapauksessa hän jo olisi kotona".

"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä
kuin toinenkin".

"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän
tietää, että minä häntä odotan".

"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja
ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy......."

Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut
ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka
viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.

"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä
sekä Jumala että koko maailma, mutta......."

"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi.
Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä
itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en
laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä
saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka
puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä
rakkaus......."

"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi
tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.

"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos
sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".

"Herra insinööri!"

"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän
eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".

"Sitä saattekin tuntea täysin määrin".

"Vihaanneko vai kylmyyttä?"

"Kumpaakin!"

"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä
kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä
sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä
seikasta".

"Mistä sitte?"

"Siitä, ett'ei häntä unohdeta".

"Se toivo voi helposti pettää".

"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on
_välinpitämättömyys_.

"Siinä tapauksessa......."

"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne
joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta
puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".

"Vai niin".

"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun
unelmissani...?"

"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias".

"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan
— muistuta teitä".

"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan
kuluksi!"

"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän".

"Vai niin".

"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi..."

"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen
paljain jaloin".

"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin
jokapäiväisessä toimessa".

"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?"

"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja
sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei
kukaan huomaisi, _koska_ se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä
mikään kaalimaa".

"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti,
ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".

"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi
huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en
mitenkään enään voisi suudella".

"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?"

"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä
siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa?
Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia
naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita
siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet.
Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin
näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän
tulisi olla".

"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan
vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin
tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja
kuinka paljon turhaa.

"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista
suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja,
mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".

"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa
sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole
saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka..."

"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika
miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että
mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän
taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin
yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt
velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. _Minä_ en koskaan antaisi
vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa
itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".

Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon:
puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä
Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.

"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni
onnettomaksi?"

"Aivan varmaan".

"Kuinka? Mistä syystä?"

"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää
lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".

"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen
insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne
tähden en sitä tahdo tehdä".

"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi".

"En pelkääkään sitä tehdä".

"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että
olette vanha tuttava".

"Siltäkö teistä tuntuu?"

"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta".

"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja
siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".

Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän
punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.

"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti
insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta
olisi ollutkaan.

"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on
jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä
ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".

"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän
asiansa... ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin
köyhtynyttä taloa!"

"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan
ystävä talossa".

"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa
sellaisesta talosta, sillä, sillä..."

"Sillä?"

"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha
on suuri synti, kuten tiedätte".

Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun
huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani
kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa
hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin
vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi
kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla,
että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.

Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois
aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.

"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten
näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten
siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä
kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät
panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan
tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella
järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä
en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".

Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli
insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen
elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet
saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen
sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa
hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut
köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.

"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun
olin tarpeekseni nauranut.

"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on
vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei
millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin
sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".

Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti.
Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin
insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus
vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut
minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska
aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani,
kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten
kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin,
jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani.
Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa
eikä minua myöskään nukuttanut.

Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan
voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo
monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja
vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan,
sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille.
Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä
heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani
saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa
kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi
tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa
korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata
valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.

Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten
olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja
kiivaasti:

" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat
itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun
ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".

"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä
nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin
hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.

"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos
senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".

"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi
kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan.
Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".

"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä
koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo
ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"

"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani
olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen
sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon,
sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".

"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit
edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta..."

"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla
yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".

"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä,
niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä!
emmehän me osaa _pelata_!"

"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta
ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole
tuhma, hän on tullut isäänsä".

"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina
naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja
postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat
'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua
noin alas!"

"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa
yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua
olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä
vaihtelee!"

"Ainakin tiedän _minä_ sen", mutisi rouva.

"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin
taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi
panneet pettyneet toiveemme".

"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin
pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi
annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi
minua kohtaan".

"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies;
"ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi,
ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota _minä_ olen
rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas
yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"

Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien
ajatusten valtaamana.

Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä"
mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta
insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa
kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä
unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!

Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti
tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen
sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita
huolimattomasta kodista.

Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin
tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet
kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis
suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät,
niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla
suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.




YLIOPPILASMAMMA.


Muistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla
siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon
viehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen
arvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa
harmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.

Hänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti
ravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta
erityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä,
ottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan
keskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin "mamma".

Hänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin
laidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria,
tosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin
hollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian
olla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja
säännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!

Paitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla
täysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi
hänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä
itseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui,
kun istuttiin "mamman" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka
lattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan
oksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat
kattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine
koristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa
kiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui
takajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla
haukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin;
kun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen
itseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen "nauravan" ilmeen.

Iloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä
kahtena kymmenenä vuotena, joina "mamman" valtikka oli sitä ohjannut.
Ja hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki
nuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja
nuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.

Ja mitenkä minä tulin hänet tuntemaan?

Nähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin
oli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi
ilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen
kunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien
joukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta
viipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut
ainoatakaan huonetta saatavissa.

"Ah!" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi
samassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: "Nytpä
tiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!"

"Mamman luo?" toistimme me.

"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä
nimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden
suosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin
rautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa
tapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei
suinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen
tietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis
mitenkään saata nyt jättää minua pulaan!"

Hetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut "Pikku helmen" portilla, joksi
"mamman" ravintolaa kutsuttiin.

Aurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka
sisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.

Pari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia
ylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.

Juuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen
ovelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty
esiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä,
viheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen
suupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että
ankaruutta.

"Mitäs lastia maisteri nyt kulettaa?" kysyi mummo, paikaltaan
hievahtamatta.

"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka
vetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko
kaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa".

"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan
itse siten hommanneet?"

"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että
ensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja
sitten..."

"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella
hiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä
tietää, etten pidä huoneita matkustaville".

"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle,
mamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä
ylioppilasta _samaan_ huoneesen ja...."

"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää
yksin huonetta tällaisena aikana?"

"Hm!... Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä
rappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon
keksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren
neidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja
ikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä
sinua..."

"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että
saisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään
salin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat
koettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat".

"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma", ja maisteri sulki kursailematta
mummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta
vielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien
tulokkaiden vastaanotosta.

       *       *       *       *       *

Vihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä
sydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta
mainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois
kaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena,
tukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan
rauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä,
sattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.

Varsinkin _yhden_ nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni
loikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla.
Silloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. "Pikku
helmen" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai
mammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut
ett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa
niistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat
syynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan
velkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa
jälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan
häiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä
tietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu
ehdottomasti kuului ylioppilaselämään.

Miettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin
raskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään
— mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen
mukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.

"Poikani laulavat pikku mamsellille", sanoi mummo, "ja siksi pitää
teidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset!
Millainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja
sitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen
— sellaiset ovat minun joukkoani.

"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula", sanoin epäillen.
"Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin". (Sillä nimellä tahtoi mummo
vierasten itseään nimittävän).

"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä
tiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan
ennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän
ne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita
mitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää
mamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette
kuorsaa".

"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat
peittämättä — nehän näkevät minut".

"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä
ollut niinkään paljoa päällänne... Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä
seison edessä!"

Olihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti
Topp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.

Vihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan
eteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo "valon
lapset" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.

Laulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan
mamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua
hytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui
äänekkäästi erään laulun loputtua: "kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten
valkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja
nauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään
tässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni
teille tarpeen niinkuin meillekin".

"Eläköön mamma!" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka
kohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.

Seuraavana päivänä kävimme "kaitsijani" kanssa katselemassa kaupungin
merkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä
asuntoomme.

"Kaitsijani" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset
muistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka
kuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni
olisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:

"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä
hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. —
Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan
käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena
kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää!
Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin
kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin
ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin
tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle
rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää
tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään
saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri
voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku
toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja
pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt
siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton
pyynnistä!"

"Ei, ei, eläköön mamma!" huusi useampia ääniä yht'aikaa.

Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se
ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella
bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat
haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan
lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas
kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa
tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava:
"vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset
vähitellen.

"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma
nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin,
ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka
_minun_ joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi,
niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla
pitää".

Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun
puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi
kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin
jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja
uudelleen samaa:

"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa..."

"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein",
mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi?
Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun
kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin
ne rahat ovat joutuneet?"

"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma..."

"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka
perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka
pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän
juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse
itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne
purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana
tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria
ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä
vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se
voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin
kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä
teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas
niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars
nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"

"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja
nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat:
kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette
ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin
kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista
koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt
valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja
koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä
aamuna... — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän
vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:

"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria".

"Niin, kun hän oli sairaana, ja..."

"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa
vanhan eukon aivan itkemään... ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi
taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin... Tiedän
kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te
syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte
minulle kun piispaksi pääsette... Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin
että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna,
tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä...Jumala
teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta
tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin
papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi
asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette
ole _minun_ poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä
äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani
ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin
minullekin — hyvää yötä!"

"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on
teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman
rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni
esineenä!"

Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en
ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.

"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin
suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu..."

Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun
ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.

"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan,
"niin pitkälle ei ikinä mennä!"

"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta
sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa.
Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen
aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille
sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin
parempaan. — Hyvää yötä!"

Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen
äänensä se oli, tunsin sen varmasti?

Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja
nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli
tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia
me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki
näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin
katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.

Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä
ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja
kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan
iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei
pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä
osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.

"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa
kulettuamme, tähystellen pilviä".

"Eihän nyt sadetta tule".

"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei
ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule
sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"

Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan
tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua
tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.

Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja
ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen
ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein,
kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa
vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin
puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme
astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja
avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa
olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja
mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:

"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä
puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa
sanottavamme ".

"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat... jos se
nuori neiti..."

"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää,
ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan
rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari
kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki... Siis ensiksi:
uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"

"Sen uskon, Jumala nähköön!"

"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?"

"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä
olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta
sisarusta".

"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko
tulevaisuuden".

"Kaukana siitä! minä..."

"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte
tuhansia syitä tavataksenne häntä... tuota köyhää palvelustyttöä, joka
ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"

"Mutta..."

"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä
ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot
— pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein
ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet
ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka
huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".

"Mutta minä vakuutan.....

"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä
tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta
huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa,
ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa.
Mutta kuulkaas nyt untani:

"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas,
joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka
tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi,
että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään
kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä
hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.

"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten
tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä
iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli
ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän
lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi
suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa
olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää
heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen.
Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita
pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit
pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin,
että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä,
mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta
odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä
oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin,
joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka
kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä
mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi
puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut
ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön
suhteen... silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka
sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran
elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella
myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän
kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän
kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte
uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä
siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska
nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui
ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä,
mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.

"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti —
tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän
soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".

"Ottiko _hän_ vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen
ihailijani kysyvän.

"Otti, ja siinä teki hän oikeen".

"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä..."

"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä
kärsi, joka häntä kerran rakastin..."

Seurasi pitkä hiljaisuus.

Vihdoin lausui mamma syvään huoaten:

"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän...
minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin,
jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä —
olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun,
olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".

"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin
enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"

"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan _toisessa sijassa_!
Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut
enemmän, kuin te ymmärrättekään... ei mummo tyhjän vuoksi varjostin
silmillä kulje... onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten
minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon
tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin?
Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa
jäähyväiset mummolle ainaiseksi".

Seurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:

"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan.
Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun
nyt näen, kuinka syvästi sydän _voipi_ haavoittua, niin en suinkaan
tahdo olla sellaiseen syypää".

"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt
vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä
pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen
saanut tuntea. Ei _kukaan_ sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin,
jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu.
Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja
hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului...
ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään
viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee
kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".

Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella
rivakalla äänellään lausuvan:

"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt
vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",

Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä
sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea
vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.

Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni
taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään
hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan
alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli
saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".

       *       *       *       *       *

Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä
huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä,
jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies,
jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme
muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.

"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän —
"mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo
jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin
leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen
sylissään isä henkensäkin heitti".

Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran
'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.

"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon".

"Onko tohtorin rouva ehkä joku... ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin
epäröiden.

"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva
ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento
tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.

"Entä ylioppilasmamma itse?"

"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella
hautausmaalla — isäni vieressä".




MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.


Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin
pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen
keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi
erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta
espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa
bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen
esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille,
sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin
pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne
tänne mulkoillen.

Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin
vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut
taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä
ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että
myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.

Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan
olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän
myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin,
niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.

Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä,
ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä.
Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten
ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella
ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet
koettelematta.

"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä
eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle
leikkipaikallemme.

"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin
ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.

"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään
vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.

Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta
kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:

"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen
hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — —
(etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"

"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta
ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla
päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".

Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta
kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.

"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.

"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä
riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun
lapsuudessani".

"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"

"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".

"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö,
joka oli tunkeutunut etumaiseksi.

"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili
vanhus pilkallisesti.

"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole
tehnyt", arveli tyttö.

"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat _sinä_ mennä matkoihisi. Minä
en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"

"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla
täällä; hänhän on vielä niin pieni!"

"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla
oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin
olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset
tavat".

"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti _seisoa_
ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.

"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja
onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän
sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin
siitä kalu tulee".

"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan
yksitoistavuotias häikäilemättä.

"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos
silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".

"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti
päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen
kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"

"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin
ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella
rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'.
Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin
kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".

"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.

"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli
sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli
saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain
tyhjänpäiväinen sohraaja".

"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan'
kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.

"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen",
vastasi mamselli hiukan kainostellen.

"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli
Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.

"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka
ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen,
taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista
apu-ihmistä".

"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin
kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se
sentään vähän kummallista!"

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä
ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin
tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana
muutella talosta taloon".

"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut
eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".

"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään
ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta
minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan,
vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat,
jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen _kruunattu_
mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja
maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi
teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi,
jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista
joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".

"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa
tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä
siitä vastaan pormestarinnalle".

       *       *       *       *       *

"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä,
ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa
takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas
maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen
Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.

Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen —
ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka
ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan
kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa
Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa.
Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat
siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset,
ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään
keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet
sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja
kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut
häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä
silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö.
Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut
talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin
armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.

Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat
Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista
pidoistaan.

"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja
annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.

"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja
sormillaan pöytään naputellen.

"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain
muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".

"Hänellähän _on jo_ ennestään hopeainen sormistin".

"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä!
Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin
ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä
sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".

Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin
mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut
viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan
palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin
seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli
moista hommaa.

"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä
käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20
vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla
isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita
sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea
ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu
vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin
minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle
uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan
paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.

"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni,
että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne
ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".

Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut.
Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen
palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla
tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.

Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän
olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki
naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä
sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten
kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja
huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"

"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu
päässähän jokainen syntyykin!"

Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan
sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä
toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että
heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin
vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen
sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"

"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin.
Turhamaisuus oli voittanut.

Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu
säilytti vaan paikkansa.

Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin
yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.

"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden
lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan
isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä
kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin.
Mitäs veli siitä sanoo?"

"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".

"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"

"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita
vaan..."

"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon
hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita.
Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi
niin tarkoin tietää..."

"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".

"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää _minua_ ylennyksestään.
Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen
kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut.
Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin
tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt —
jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"

Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli
Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle
tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin
tarkoitus oli.

Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla
kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti
Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.

Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on
saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa.
Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta
viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina
mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan
unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että
muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän
pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.

Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.




ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.


Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman
kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita
koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia
ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä,
on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien
metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen
ymmärtää.

Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei
vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää
kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu
kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun.
Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan
ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on
vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.

Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt
aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu
maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja
sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa
niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani
nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen...

Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa
Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella,
oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili
hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua
toistemme tapaamista.

Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan
kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta
mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti,
joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut
olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma.
Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari
veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä
rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei
Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä
ajaessamme.

"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme,
joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.

"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten
saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.

"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas
tyttö.

"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen
varovasti".

Ja varovasti hän ajoikin.

"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein
toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään
nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"

"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä
toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni
tappelevat jokaikinen päivä".

"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt
parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit,
jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"

"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi,
jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan
muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy
Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt
sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme
ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli
seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia!
häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte
sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat
jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos
haluttaa".

Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla
pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan
lähellä edessämme.

Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku
tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt
siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei
loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita
pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti
sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti
sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään
raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette
toisenne kuoliaaksi".

Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme
pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme
tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin
luona".

"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin
iloinneet..."

"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä
on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne
menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun
paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja
kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi
uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia
saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on
ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää
iloiselta!"

Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli
kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka
salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme
niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten
takaisin isäntäväkeänne luo.

"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää
meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän,
etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole
kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".

Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme
eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja
ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen
isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista
vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér,
lausuivat meidät tervetulleiksi.

"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin",
selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän
taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat
liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan,
sitä kiitollisempia he ovat".

Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un
ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt.
Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi.
Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla
tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin
liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan,
juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään
sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni
tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin
tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa
juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu
virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät
kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän
päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle
taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit
seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä
tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille
_vilkuttavat_, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina
kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin
vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua
nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle
viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa
on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa
sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että
mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä
muutaman askeleen edellä.

Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat
meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia
talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin
että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan
ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän
hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään
välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun
Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen
vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento
— mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin
herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin
kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin
hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille,
tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän
jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi,
niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia,
toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun;
tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat
tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää
huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli
näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että
talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä,
joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset
vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi
aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois
ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan,
rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan
juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä
toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi.
Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi
hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen
surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta
ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä
huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä
ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä"
juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin
ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät
katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti
kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista,
ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa
mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin
miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki
tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja
tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset.
Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja
vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön
muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja
taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin,
että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin
yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui
mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja
vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle
otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi
kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien
tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi
oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja
laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa.
Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun
kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin.
Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman
minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.

"No onko ollut hupaisa tänään?" kysyi hän minulta.

"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset
olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin
välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma,
että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan
paljoakaan huomiokykyä".

"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi
hymyillen ruustinna.

"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan
sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen.
Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen,
jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee
varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla
ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä
sanotte siitä, täti?"

"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani
kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:

"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin
sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona
kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että
naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin,
joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa
erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta
lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut
mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat
hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta
kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen
morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen
ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan.
Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun
painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä;
hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä
ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa,
sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä
sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä
puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun
liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on
herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et
tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka
usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä
naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt
tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä
kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä,
kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden
lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja
rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit
nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä
onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee,
niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen
onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan
nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala
siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!

"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin
talonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun
taas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli
tullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti
hän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa
vieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin.
Hänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen
opettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan
ja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan
paratiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen
lastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on
saanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut,
tietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä.
Voitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?"

"Minä ymmärrän, se on mamselli Linnér".

"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä
sulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?"

"Patroni Friman, tietysti".

"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa
antamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran
rehellinen'."

"Täti — oikeen häpeän".

"No, ja se ylpeä aatelisneiti", jatkoi täti säälimättä, "joka oli
antanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis
Hanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja
miellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten
ihmistuntemuksesta?"

"Täti kulta, älä masenna minua aivan kokonaan!"

"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden
vikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin
jo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta
puolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos
kihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan'
pakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä
maailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta".

"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?" kyseltiin kilvan
seuraavana aamuna.

Yksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas
ylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.

"No, entäpä sinä, Ulla?" kysyivät kaikki neljä.

"Minä — minä en nähnyt unta ollenkaan".

"Hän ei pääse koskaan naimisiin — tyttö raukka!" naureskelivat toiset.

Entä _he_? Joutuivat kaikki naimisiin — "tyttö raukat".




ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN KERTA

(Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).


Mitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton,
se painuu mieleen.

Tätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat
yksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista,
jossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on
jotenkin niukka.

Jos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto,
joll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia,
niin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran
kirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.

Jos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva
_Lenngren'in_ ja toinen sanomalehdistä leikattu _Wilhelm von Braun'in_
"Muotokuvani", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä
omistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut
niiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä
käteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa
ja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla
juuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta
samanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa
ja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa
paljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien
nautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi
Topeliuksen ensimmäinen kirja, _Ljungblommor_ (Kanervakukkia), ja
kun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän
mielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu
kirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.

Sellainen oli _meidän_ arvostelumme kirjallisuudesta.

Nyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea
arvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä
olimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus:
saada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä
neroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo
kauan sitte jättänyt näyttämön.

"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?"
kysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.

"Lentäisin selälleni", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä
tuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian
sen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.

_Wilhelm von Braun_ tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme,
jossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli
postimestarina.

Ja nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen
oikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla
kuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet,
mutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen
lapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä
saada nähdä.

Niin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä
syrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän
ja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin
ihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin
ryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja
vihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin "minun
osastoni" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän
melkein koko tyttölauman keskelle...

Voin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa,
että hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta
erään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan
nimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme
kuulleet kerrottavan.

Niin, eihän hän mitenkään _voinut_ olla tavallisten ihmisten
kalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet
ajatelleet... Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa,
ehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen
(tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin
ihastuksissamme.

Sinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani
päiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): _Minä olen nähnyt
hänet._

Mitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti
myöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä
jälkeenpäin kysäsivät: "No, lensitkö selällesi?" tavalliseen lyhyeen
tapaansa:

"Sisäisesti kylläkin". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu.
Olihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin
katsellut silmästä silmään oikeen "oikeata" neroa. Sittemmin on
sellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen
siitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.

       *       *       *       *       *

Olenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin.
Ensimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875.
Yhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset
Hasselbacken'illa _Zacharias Topeliuksen_ kunniaksi, joka juuri oli
ainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt
ja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. _Hänhän_ eli Suomessa,
rakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin
sivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa _minä_ elin
hyvin vaatimattomissa oloissa, sillä "Svalan" (Pääskysen) [kuvallinen
viikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan
sanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.

Kaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa
olin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen "sisäkkö".

Niinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin
vihdoinkin nähdä _Topeliuksen_ ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään
estettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin
kova sade?

Ei, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan
lähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen
mahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan
tähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen
käytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton
— ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos
hän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja
kuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs _jos hän
puhuttelisi minua!_ — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu
raketti, mieleeni... niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla
rohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?

Kuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa
ollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet
vaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki
todelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden
tehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa
suhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan
muuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa,
mutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat —
suuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein
luonnonlakeihin.

Kun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja
näin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset
hienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi
ajatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni
oli kaikkia muita arvokkaampi.

Kun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja
suoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin
vaan pelolla uskalsin katsoa häneen.

Entä _hän_?

Hän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi
hän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua
jos olisin "lentänyt selälleni") sekä mainitsi jotakin siitä, että
hänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä
jotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka
oli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta
kanervakukkaa.

Minä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se
parasta mitä voin tehdä.

Kun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi
rohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama _Onkel Adam_
[tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa
minä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin';
tuolla seisoi _Frans Hedberg_, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut
kaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa
sekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä,
mutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin
mahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla... mutta jopa
kuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle
'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee
ehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys,
hän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.

Nämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista
tulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän
kristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla.
Orkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa
keskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden
joukossa varsinkin _Onkel Adamin_ sattuvan leikillinen puhe — kaikki
oli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran
on nähnyt, ei koskaan unohda.

Mitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta,
taiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei
suinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään
naisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua;
sillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan
epäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi
paljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia,
vanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin,
lisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja
pitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi
todelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan
vastapäätä istuvaa vaimoaan.

Keskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä
vilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja
vihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan
ja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka
hän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä,
ett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä
suhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein
kuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen
kustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän
hyväntahtoisuus itse.

Malja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko
seurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.

Nyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan
rohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton
vartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten
painamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä
surumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys,
jota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte
ollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän,
ikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta
ajatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan
katsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan
jokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin.
Tuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti
kysäsi: "Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle
kahvia".

Onnellinen "sisäkkö" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä
Topelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista
tuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme,
että hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.

Ystävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin,
jättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena
liitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja
kullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla,
Katarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana,
sekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän
kokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan
lämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin
iloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva
hillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja
liikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen
erittäin tyytyväisen ilmeen.

"Kuinka täällä on kaunista", puheli hän hiljaisesti, "ja kuinka kaikki
ihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin", lisäsi hän vähän päästä, "olisi
tämä pitkän päälle...".

Äkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan
ilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän
käänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle
verhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte
jälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:

_"Onko Lea koskaan ollut erä-maassa yksin Jumalansa kanssa?"_

Onneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli
muutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun
pyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi
hän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.

Sen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan
kadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin
kunniavieraan kanssa. "Mutta sano nyt meille", kyselivät he, "mitä hän
kanssasi puhui?"

"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä",
vastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää
lausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.

Ajatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa "erämaita", soita ja lakeuksia,
joilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja
hurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin
meistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten
Jakop muinoin.

En sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko
tuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on
sellaisena vieläkin.

Ja kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä
ja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: "Toivon, että vielä monasti
toisemme tapaisimme!" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.

Mutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan
kerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä
Syyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta
jälkeenpäin.

       *       *       *       *       *

Jo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että
runoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi
varoittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta
levisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet
tunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.

Jonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja:
Hän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen
oli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän "nähtävästi
virkistyneenä", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.

Hiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri
keskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää
pään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen
kohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista
ihastuksen suhinaa: "Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!"
kuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.

Siinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja
heidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, _tohtori Bergman_,
joukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat
tulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle
runoilijalle ja lasten ystävälle.

Tohtori Bergman antoi laivalla _Topeliukselle_ komean kukkaisvihon,
jonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki
hitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat
nämä laulaa: "Meill' Pohjola luminen on kotimaa" (kolmenkymmenvuotisen
sodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet,
tervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä,
mutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa
ja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja
että lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista
kasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi
unohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi
häntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin "Adalminan
helmi", "Koivu ja tähti", "Aja, aja ratsastaja" ja "Telmyri" sekä monia
muita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.

Nyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja
toivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että
hänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan,
voidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on
lahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.

Puhe loppui voimakkaasen huutoon: _"Eläköön valtioneuvos Zacharias
Topelius!"_ johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.

"Valtioneuvos"... Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut
jotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen
Topeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä
ja kysyi: "Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?"

"Tiedänhän toki; _välskäri Topelius!_" Tämä vastaus kuuluu suuresti
huvittaneen runoilijaa.

Vieläkin lauloi nuorten joukko: "Sä Pohjolan maa ikitunturines", jonka
jälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: "Meidän tervehdyksemme
Suomelle! Eläköön Zacharias Topelius!": Vielä kolmenkertainen hurraa —
ja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.

Topeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten
kaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä,
oli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi
nähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.

Ollen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista,
antoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä
kutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle
mukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön
mainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen
kieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta
kunniasta en ollut osannut uneksiakaan.

Niin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan
kanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui
Hotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena,
kuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen _Onkel Adamiin_
kodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen
rappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden
"terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta". Eva oli jo auttanut
häntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; "siellä oli vaan
joku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi".

Ja hän tuli; väsyneenä, heikkona, epävarmasti astuen...

Kuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena!
Kyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa,
harventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta _yksi_
oli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi
niin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.

Kun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen
nurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä
tarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä,
että hän oli "nähtävästi voimistunut!" Miltähän hän oli näyttänyt ennen
oleskeluaan Visbyssä!

"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä",
puhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi
sanoivat: "_tämäkö_ nyt on oleva hänen armonsa?"

"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen
itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely
ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä
Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi,
sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin
ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa
vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi
runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta
sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta
merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni
oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui
hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä
tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"

"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin
Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin
aamupuolella, _voipi_ siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan
tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja
yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin
suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin
vallan viattomia".

Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin
kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten,
komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos
siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut
tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten
muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.

Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt
kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä
täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste
tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä
Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein
neljännesvuosisata sitten.

Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli
runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin
ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin
olikin ehkä kaikkein kaunein.

Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat
Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen
sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja
_Artur Hazelius_.

Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla
alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä
nyt toisensa tapasivat.

Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset
ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on
heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur
Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen
ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut
elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä
voisi _paljonkin_ sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan
vakuuttaa, että näin todella oli.

Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja
Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti
suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m.
vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä
"pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta
muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen
luomia, mutta "oikeita" sellaisia.

"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden
juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa
kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen,
"on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi,
perin suomalainen kun on..."

Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni,
vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa
johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.

Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui,
ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua
yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia.
Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius
isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen
heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen
pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita
kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti
ennen olimme nähneet

Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä
rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa
esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako,
pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä
vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille,
niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja
toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.

Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset
perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena
ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen
hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla
ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin
rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille
käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin
eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa
kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut
olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin,
joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa
nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.

Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin
hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin,
aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten
tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä
Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.

Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi
melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin
tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen
pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.

Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa
vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta,
vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla
uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden,
tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari
painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat
yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua
tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.

Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä
loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti
nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille
molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa
kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä
kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen
oivaltaisi, mikä mies _tohtori Hazelius_ heille on, joka heille
säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa
heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut
näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua
katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista
sellaista olisi näyttää.

Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt
omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat
kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt
oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka
uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä
päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän
ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki
selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan
tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa
Topelius ja hänen seurueensa istui.

Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija
valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen
luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä
huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja
kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat
tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman
merkityksen kuin ennen.

Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle
lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja
juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan
nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas
hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.

Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt
olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää
kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän
sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän
tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus
niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä
aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin
hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin
rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"

"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona
omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei
ole ketään hänen kaltaistansa!"

Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille
hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin
kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä
ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta
vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on
muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".

Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta,
jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he
asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori
Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.

Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan
ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.

Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan
kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän
kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan
toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan
hän enään saanee viipyä joukossamme?"

Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei
tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin
kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.

Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: _"Olen
saanut anteeksi!"_

Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen,
muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme.
Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat
painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet
olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku
aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt,
joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole
ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka
oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän
ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.

Onko koskaan enään ja _milloin_ hänen vertaistaan tuleva?








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA I ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.