Rautainen laki : Näytelmä

By Heikki Välisalmi

The Project Gutenberg eBook of Rautainen laki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rautainen laki
        Näytelmä

Author: Heikki Välisalmi

Release date: July 18, 2025 [eBook #76524]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust. Oy Kansanvalta, 1927

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUTAINEN LAKI ***

language: Finnish




RAUTAINEN LAKI

4-näytöksinen näytelmä


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1927.




HENKILÖT:

Elisabeth Huldstjärna, langenneitten naisten kodin hoitajatar.
Bengt Åkerman, lääkäri, edellisen sukulainen.
Lennart Huhtala, pankin virkamies.
Hedvig Lundelin, neiti.
Eero Aunio, toimittaja.
Karoliina |
Dora      | hoidokkeja kodissa.
Anna      |
Eeva      |
Ankeliina, kodin emännöitsijä.
Jaska, sakilaispoika.

Tapahtuu ennen suurta sotaa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Huldstjärnan langenneitten naisten koti. Hoitajattaren suurenpuoleinen
huone alakerrassa kadulle antavin ikkunoin. Kalusto vakava ja
vanhanaikainen. Pöytä, sohva, tuoleja y.m. Seinällä uskonnollisia
kuvia. Veistos, esittävä Kristusta. Ovi perällä oikealla, samoin
oikealla sivustalla. Vasemmalla perällä ikkuna, samoin vasemmalla
sivulla.)

(Anna, Dora ja Karoliina ovat siivoamispuuhissa. Anna luuttuaa eteistä,
joka näkyy peräovesta, Dora pesee peräikkunaa, Karoliina pyyhkii tomuja
pöydiltä ja tuoleilta. Työ käy hitaasti ja kestää sitä koko tyttöjen
näyttämöllä oloajan.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Karoliina_ (raaka ja kyynillinen täysi lutka). Kovin täällä taas
tehdään puhdasta. Mitähän on tulossa?

_Anna_ (hiljaisempi toisia, maalainen, tekee nähtävästi katumusta. Hän
puhuu eteisestä). Tokkopahan mitään erityistä. Meitä vain opetetaan
työtä tekemään.

_Karoliina_. Hmh, vai työtä! Sukankutominen ja tämä huoneitten
siivoaminen ei liene kovin järjelle käypää. Luulisi tuon oikealla
oppivan. (Annalle.) Ehkä se sentään menee yli sinun ymmärryksesi.

_Anna_. Sinulla pitää aina olla murisemisen sijaa, vaikka saisimme olla
kiitollisia, kun hyvät ihmiset koettavat ohjata meitä paremmille teille.

_Karoliina_. Vai paremmille teille! Mitenkähän hyville teille sinutkin
eteisen luuttuaminen vie? Ehkä sinusta tehdään tirehtöörskä, kun
entinen kuolee? Siksi sinä kaiketi niin makeiletkin johtajattaren
edessä?

Älä viitsi! Tyttö on tyttö. Et sinä täällä _mainettasi_ paranna,
vaikka kuinka Uutta Testamenttiasi rompottaisit. Menet kadulle, ja
sama silmänvilkutus kohtaa sinua kuin ennenkin. (Osoittaen Doraa, joka
keimailee ikkunassa.) Katsos, ne löytävät meidät täältäkin. Niillä on
tarkka vainu!

_Dora_ (ikkunassa pudistaen kiemailevasti päätään, naureskelleen ja
tehden eleitä ulos ). Ei, ei täältä pääse... Saattaa olla... Uskon,
uskon... Karata... En uskalla... Tännekö? (Hiljentäen ääntään.) Ei käy
nyt päinsä... Sittenkun täältä pääsen, sitten on eri juttu.

_Karoliina_. Kuka siellä?

_Dora_. Kuka? Mies! Herra! »Vanha tuttu», kuten ylipäänsä kaikki
sanovat olevansa. Tule katsomaan, jos mielesi tekee. (Jatkaa hiljaista
keskustelua ulkona olevan kanssa.)

_Anna_ (soimaavasti). Että viitsittekin, täällä laitoksessa!

_Karoliina_ (menossa ikkunaan, kääntyy hetkeksi Annaan). Ja miksi emme
viitsisi? Tottahan sallit katsoa edes. Ei suinkaan silmä osaansa ota.
Ei täällä muuta huvia olekaan. (Menee ikkunaan).

_Anna_. Työ on minun huvini, muuta en tarvitse.

_Karoliina_ (jo ikkunan luona, kääntyen uudelleen Annaan). Ja mitä
sinä sillä työlläsi saat: kuivan leipäkannikan ja jumalansanaa
aamuin, illoin. Kiitoksia! Minulle ei maita!... (Katsahtaa ikkunasta,
puoliääneen Doralle.) No eipä ole häävinnäköinen, mutta rahaa saattaa
olla. (Ulos.) Päivää!

_Dora_ (yhä ulos). On... kuinkas muuten... Tällä kertaa ei monta...
Pääsivät pois hiljan entiset... Ei, ei, ei sovi nyt...

_Karoliina_ (keskeyttäen). Ole vaiti! (Doralle hiljaa.) Sinä olet liian
arka, vai lykkäätkö katumusta, kuten tuo tuolla (osoittaa Annaa, joka
nyt työskentelee eteisen kynnyksellä. Sitten ulos). Tulkaa vaan illalla
myöhään. Minä jätän oven auki. Käytävästä vasemmalle, ensimmäinen ovi...

_Dora_ (hätääntyen). Kuinka sinä uskallat?

_Karoliina_ (Doralle). Tietysti minä uskallan. (Ulos.) Tulkaa vaan...
Onko toveri?... Yksi!... Tulkaa molemmat... Asuu kolmas, mutta ei
haittaa... Uskovainen, tekee parannusta, mutta sillä on vielä syntiset
silmät ja korvat... Sovittu! (Vilkuen ympärilleen, kadulle melkein
kuiskaten.) Onko teillä paperosseja...antakaa! (Laatikko heitetään
hänelle alhaalta. Vetäytyen ulommas.) No, Dora, mitäs nyt sanot? Kun on
kerran kauppatavaraksi joutunut, niin miksi suotta liikettä lopettaa?
Ei meistä enää kunnon ihmisiä tule. Ja vaikka meistä tulisi enkeleitä,
ei maailma kuitenkaan meille ihmisen arvoa anna. (Saaden hetkeksi
katkeran ilmeen.) Mikä on mennyttä, se on mennyttä!

_Dora_. Arveluttaa minua sentään. Jos johtajatar kuulee...

_Karoliina_ (päästen entiselleen, sytyttäen paperossin). Kun kuulee,
niin kuulkoon! Tulkoon joukkoon, kyllä minä hänelle herran annan, mutta
rahat minulle.

_Anna_ (joka on kokonaan lopettanut työnsä eteisessä). Sinä olet raaka!
Toinen tahtoo sinun parastasi, yrittää sinusta vielä ihmistä ja sinä
laskettelet siivottomuuksia. Häpeäisit!

_Karoliina_. Älä saarnaa, pane tupakaksi! (Tarjoaa savuketta kädestään.)

_Anna_ (jyrkästi). En huoli! Parempi sinullekin, ettet polta...
ainakaan täällä, johtajatar voi tulla milloin hyvänsä.

_Karoliina_. Tulkoon! (Tarjoten savuketta Doralle.) Sinulle kelpaa.
(Dora sytyttää savukkeen, mutta menee vielä avonaiseen ikkunaan
polttamaan.) Kas, kas, miten pelko sinustakin on tullut. Taidat pian
kääntyä Annan uskoon?

_Dora_ (ylimielisesti). Soo, niinkö luulet? Ei veikkonen! Minä koetan
vain olla johtajattarelle mieliksi, niin pääsen täältä pikemmin pois...
parantuneena, hah, hah, hah!

_Karoliina_. No, syy sekin. Anna, järjestele sinä noita mööpeleitä.
Minä olen jo raatanut leipäkannikkani edestä. (Istuu huolettomasti
nojatuoliin.) Levähdä, raato, hetkinen herrasväen istuimella.
(Tupakoiden.) Ennen sai toki istua kunnon tuoleilla ja maatakin lomasta
pehmeillä patjoilla. Mutta mitäs nyt? Mene illalla komeroosi, kuuntele
isämeitää ja nuku sitten olkialuksellasi niin makeasti kuin osaat.
Uh, että pitääkin maailmassa löytyä hulluja vanhojapiikoja, jotka
eivät osaa rahojansa paremmin kuluttaa! Perustapas tämmöisiä koteja,
joissa meitä muka parannetaan. Tässä vanhenee päivä päivältä ja paras
hankeaika menee hukkaan. Vai mitä, Anna?

_Anna_ (joka järjestelee huonekaluja). Minä en välitä sinun
hävyttömyyksistäsi.

_Karoliina_. Niin, sinä olet maalta, etkä ymmärrä tätä ammattia.
Sinulla oli vain halu maistaa kiellettyä hedelmää ja satuit joutumaan
poliisin huomion esineeksi. Sitten hyvät ihmiset, kuten sinä itse
sanot, korjasivat sinut tänne. Sinulla oli vain hiukkasen typerää
nautinnonhalua, siinä kaikki. Jumalansana vie sinulta nyt himot ja
halut. Meidän laitamme on kokonaan toinen. Me olemme ammatti-ihmisiä,
nautinto on meille jotakin melkein tuntematonta. Meille olisi pitänyt
aikaisemmin antaa paremmat olot ja kunnollista tointa. Nyt se on
myöhäistä. Miehenkipeitten vanhainpiikain lorut eivät meihin pysty.
(On puhunut katkerasti, muuttuen.) Hitto, vähitellen minäkin rupean
tässä saarnaamaan. Anna, tule valssia (Anna estelee), ei, polkkaa,
taikka cake walkia, siitä herrat tykkäävät, kun siinä viskataan
koipea korkealle. No, mitä jahkailet, etkö osaa? Totta, sinähän olet
maalainen, etkä taida ammattia!

_Anna_. Mitä sinä yhä puhut ammatista?

_Karoliina_. Sinä liet sitä tehnyt huviksesi, mutta meille se on
ammattia, ansiotyötä. Luuletko, että se on helppoa? Lieneekö toista
niin raskasta työtä, mutta täytyy, täytyy... Uh, pilasi taas tuo
maalainen tyhmyyksillään hyväntuuleni.

_Anna_. Mitä sinä joutavia? Auttaisitte minua hiukan, niin saisimme
työmme tuokiossa loppuun. Nyt on vielä kaikki hujan-hajan.

_Dora_. Eihän sitä nyt henkeä vetämättä kaikkea jaksa... pian nämä
tästä saadaan paikoilleen. (Ryhtyy auttamaan Annaa huonekalujen
siirtelemisessä.)

_Karoliina_. Älkää siinä touhutko, kyllä tämän talon ruuan edestä aina
työtä tehdyksi tulee.

_Anna_. Aina sinä morkkaat. Olisit kiitollinen kunnon ihmisille, jotka
hyvästä sydämestään tahtovat meitä auttaa.

_Karoliina_ (kiihtyen). Älä löpötä! Kun on rahaa, eikä ole mitään
muutakaan tehtävää, niin kelpaa olla hyväsydäminen ja perustaa koti
»langenneille naisille». Saahan siten ainakin johtajattaren arvon, kun
ei ole onnistunut rouvaksikaan pääsemään. — Ja millä sinä luulet meidän
täältä päästyämme henkemme elättävän? Sukankutomisellako?

_Anna_. Palveluspaikkoja on ja tehtaihin otetaan, niin on johtajatar
sanonut.

_Karoliina_. Kyllä palveluspaikkoja on, mutta menepä heitä
tiedustamaan. Missä olet ennen palvellut, kysytään. Vastaat: olin
langenneitten naisten kodissa. Herra Jumala, ei meille oteta, kauhistuu
siveä rouva. Heidän hyvämaineiseen perheeseensäkö entinen lutka?
Johan nyt! Heillä on kenties vielä nuoria poikia, jotka me muka
viettelisimme. Ikäänkuin eivät he itse osaisi hakea huvitustaan. Taikka
pelkäävät rouvat, että me anastaisimme heidän uskolliset aviomiehensä.
No, ne kyllä hakevat meidät vaikka sinisen kiven sisästä.

Tehtaihin otetaan. Sieltä työnnetään entisiäkin työntekijöitä
kadulle, eikä meidän maineellamme sielläkään läpäistä. Jos sattuisit
hetkeksi pääsemäänkin, niin vartioidaan jokaista askeltasi, jokaista
naurahdustasi pidetään rivoutena ja jokaisesta eleestäsi vaanitaan
hutsun merkkejä.

_Anna_. Tietäväthän ihmiset, että me täällä olemme olleet
kasvatettavina.

_Karoliina_. Kasvatettavina, niinpä kyllä! Kenen luulet siihen
kasvatukseen uskovan?

_Dora_ (on huonekalut järjestettyään mennyt jälleen ikkunaan, jossa
viittilöi ja kuiskii jonkun ulkona olevan kanssa).

_Karoliina_ (Annalle). Siinä näet taas, miten ne hakevat meidät
itsestään siveyden pääpesästä. Ne eivät anna meille aikaa elämän
muutokseen. (Doralle.) Mikä niitä nyt tänään pakkaa sinne? Sano sille,
ettei nyt sovi, tulkoon huomenna.

_Dora_. Mutta tämä on nuori, sorja poika, parempi kuin edellinen.

_Karoliina_. Älä hitossa, annas kun katsotaan! (Menee ikkunaan.) Ojaa,
makuun menee, mutta näyttää köyhältä. Anna sen mennä!

_Dora_. Mutta jos myöhäisempään, minua tämä miellyttää...

_Karoliina_. Ei ainakaan myöhempään, pitäähän nukkuakin, mutta jos
tahdot, käske aikaisempaan.

_Dora_. Entä jos johtajatar kuulee.

_Karoliina_. Mitä vielä, hän menee aikaisin nukkumaan.

_Dora_ (ulos). Tulkaa noin tunnin perästä, ensimmäinen ovi käytävästä
vasemmalle. Mutta katsokaa, ettei tässä huoneessa ole valkeata...
Hyvä!...

_Anna_. Tämä peli menee jo liian pitkälle, te käskette kokonaisen
miesliudan. Minä sanon johtajattarelle.

_Karoliina_. Yritäpäs! Itseäsi sillä enemmän vahingoitat. Meille se on
samantekevää, pääsemme pikemmin pois täältä, mutta sinä saat tuntea sen
selkänahassasi! Muista!

_Dora_ (mielistellen). Ei Anna niin tyhmä ole, että menisi
kielittelemään. Tulee kolme, annetaan yksi sinullekin.

_Anna_. Ei kiitoksia, minua ei haluta.

_Dora_. Mutta ethän toki kieli. Mitä hyötyä sinulle siitä olisi?

_Anna_. No, en minä tahdo teille ikävyyksiä saattaa, kun vain annatte
minun olla rauhassa.

_Karoliina_. Kyllä meiltä rauhan saat, jos vaan vieraat sen sallivat.
(Askeleita eteisestä.) Nyt hurskas naama, Ankeliina tulee.


TOINEN KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (vanhanpuoleinen, tekopyhännäköinen, entinen »tyttö»,
pöhöttynyt naama, karkea ääni, silmissä hurjastelleen, elähtäneen
naisen katse. Kuluneessa päällystakissa ).

_Ankeliiina_ (katsellen ympäri huonetta). Työt jo tehty. Hyvä niin.
Teistä taitaakin tulla oikeita työihmisiä. Liette parempaa sorttia.
Täällä on yleensä ollut laiskaa väkeä.

_Karoliina_ (kaksimielisesti). Ahkeruus ilomme!

_Ankeliiina_. Niin pitääkin. Sillä tavoin sitä voi alkaa uutta
elämää. Entiset vain laulaa loilottivat päiväkaudet, ja panipa heidät
tekemään mitä tahansa, ei siitä tullut sen selvempää. Täällä ne
vain vetelehtivät ja pelasivat keskenään. (Salaperäisenä vilkaisten
Karoliinaan ja Doraan.) Vieläpä ne onnettomat puhuttelivat miehiä
kadulla.

_Dora_ (hieman veitikkamaisesti). Älkää nyt! Jopa yhtähyvin!

_Ankeliiina_ (niinkuin äsken). Joo-o, ja tekivät tilauksiakin tänne
miesten kanssa.

_Dora_ (kuten äsken). Tänne... Voi julkeutta!

_Karoliina_ (myös tekopyhästi). Eikö johtajatar tiennyt mitään?

_Ankeliiina_. Ei, minä säälistä tyttöjä kohtaan en viitsinyt sanoa
hänelle.

_Dora_ (yhä teeskennellen kauhistusta). Ja miehiä kävi täällä?

_Ankeliiina_. Kävi... Tahi oikeammin: niitä tuli tänne, mutta minä
ajoin pois.

_Dora_ (udellen). Eikö johtajatar sitten todella kertaakaan huomannut?

_Ankeliiina_. Kyllä, pari kertaa. Hän käski miehet pois ja kielsi minua
kenellekään puhumasta. Panevat vielä lehtiin, sanoi.

_Karoliina_. Mitenkäs tytöille kävi?

_Ankeliiina_. Pari pahinta antoi johtajatar kuvernöörin käsiteltäviksi.
Ne joutuivat linnaan irtolaisuudesta.

_Karoliina_ (tekopyhästi). Niin pitääkin. Että kehtaavatkin sillä
tavalla...

_Ankeliiina_. Niin kyllä. Vaikka minusta... (Annalle, 'joka on
vielä järjestellyt pikku esineitä kirjoituspöydällä ja kuunnellut
keskustelua). Menepäs Anna, sanomaan Eevalle, että käy lukkoamassa
varastohuoneen oven. (Anna menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Ankeliiina_. Niin, tuota, en minä sitä oikeastaan ihmettele, vaikka
vähän elämänhalu täälläkin tulvahtaa. En minä vaan olisi tyttöjen
päälle kielinyt, mutta johtajatar sattui itse huomaamaan.

_Dora_ (teeskennellen vakavuutta). Niin, mutta onhan se sopimatonta
tällaisessa paikassa, jossa juuri...

_Karoliina_ (jatkaen samaan tapaan). ... tahdotaan ohjata hairahtuneita
paremmille teille...

_Ankeliiina_ (keskeyttäen). Ei tarvitse enää teeskennellä, Anna on
poissa. Hän on sellainen pyhiinvaeltaja. (Saaden luontaisen hiukan
verhotun raakuutensa.) Annan kaltaisia tänne harvoin sattuu. Te
näytte olevan oikeata maata. Me olemme täällä vähän katsoneet kieroon
toisiamme. Tässä talossa pitää näytellä kahta naamaa. Nyt minä uskallan
puhua. Minä olin äsken kadulla ja näin, kun te teitte kaupan.

_Dora_. Todellako! Oh, miten varomattomia olimme!

_Ankeliiina_. Mitäs tuosta! Luuletteko, että minä ensi kertaa olen
pappia kyydissä? Minä olen vain odottanut teiltä elonmerkkiä. Nyt minä
sen näin. Ja nyt ollaan viisaampia, ettei johtajatar tiedä mitään. Mitä
pamppu sillä tiedolla tekee!

_Dora_ (naurahtaen). Sanotaanko häntä pampuksi?

_Ankeliiina_. Niin häntä ennen kutsuttiin, kun täällä oli enemmän
tyttöjä. Oo, silloin oli elämää. Melkein joka yö vieraita, hyviä
vieraita. Ansaittiin hyvin, minullakin oli aina rahaa.

_Karoliina_. Olitteko tekin?...

_Ankeliiina_. Ei... en itse ylipäänsä... Tuota... Meillä on ollut tässä
talossa sellainen tapa, että minä saan maksun... tuota noin... joka
vieraasta... Kyllä kai teille nyt jo uskaltaa puhua?

_Karoliina_. Tietysti. Mitäpä me enää toisiamme vieromme.

_Ankeliiina_. Niin, sellainen on ollut tapa. Ja viiniä minä olen
saanut...

_Dora_. Onko täällä ollut viiniäkin?

_Ankeliiina_. Aina väliin. Kerran oli pamppu (Karoliina ja Dora
naurahtavat nimitykselle) viikon päivät matkalla. Silloin oli lystiä.
Minä olin emäntänä.

_Karoliina_. (nauraen). Emäntänä!

_Ankeliiina_. Niin oikein. Silloin laulettiin ja tanssittiinkin lomaan.
Tässäkin huoneessa oli aika kemut.

_Dora_. Eikö se kuulunut kadulle? Poliisi on tarkka...

_Ankeliiina_. Niinpä kyllä, mutta kun saa ryypyn, niin tarkkuus häviää.
Kerran oli täällä yksi komissariokin.

_Karoliina_ ja _Dora_ (osoittavat hämmästystä).

_Ankeliiina_. Niin, niin, komissario. Oli vain muina miehinään, mutta
joku tytöistä tunsi ja sanoi suoraan.

_Dora_ (osanotolla). Mitäs hän siitä? Eikö hämmästynyt?

_Ankeliiina_. Mitä vielä. Eivät ne täällä sellaisista. Ne ovat
niin tottuneet. Tuo Anna vain on niin ikävä, pitäisi saada hänet
toimitetuksi pois.

_Karoliina_. Kyllä hän pitää suunsa kiinni, siitä olemme jo
huolehtineet.

_Ankeliiina_. Olisin niin mielelläni itse mukana, mutta Annan takia en
voi.

_Karoliina_. Olkaa huoletta, kyllä me prosentit maksamme.

_Ankeliiina_. Sitä minä en epäilekään. Näytte olevan kelpo tyttöjä
molemmat.

_Dora_. Entä Eeva, hän ei kai ymmärrä niistä asioista?

_Ankeliiina_. Hän nukkuu omassa huoneessaan... Kyllä hänenkin vuoronsa
pian tulee. Hän on sellaista perua, ettei kauan säästy... Niin,
milloinkas ne vieraat tulevat?

_Dora_. Yksi luvattiin tunnin perästä. Toiset tulevat myöhemmin.

_Ankeliiina_. No niin. Minä sanon pampulle, että te jo nukutte, jos se
kysyy. Mutta pyytäkää siltä tupakkaa.

_Karoliina_. Ai, unohdin. (Ottaa laatikon esille.) Enkä siksi toiseksi
tiennytkään, että te perustatte tämän päälle. Ottakaa!

_Ankeliiina_. Jo toki minä perustan. On vain ollut niin huono aika.
Otan tuosta muutamia. (Kuiskaten nautinnonhimoisesti.) Ja jos viiniä
sattuu olemaan... ja on niillä, ei ne ilman tule, vanhoja tuttuja ne
ovat... niin säästäkää minullekin tilkkanen... Ryypätkää varoitellen,
ettette tule isoäänisiksi. Menkää nyt huoneeseenne ja pysykää visusti
siellä. (Silmää vilkuttaen.) Lykkyä tykö! (Karoliina ja Dora menevät.)


NELJÄS KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (joka on kuullut jonkun olevan tulossa huoneeseen, on
puuhaavinaan jotakin.)

_Eeva_ (tulee eteisestä, jonka kautta toiset ovat poistuneet, täyden
pesukannun kanssa). Vien johtajattarelle pesuvettä. (Menee sivuovesta ja
palaa hetken kuluttua takaisin.)

_Ankeliiina_ (mairitellen, koettaen saada äänensä niin imeläksi kuin
suinkin). Sinä olet aina täsmällinen ja huomaavainen, tyttöseni. Mutta
nyt sinun on aika mennä nukkumaan.

_Eeva_ (teeskentelemättömästi, jollaisena hän aina esiintyy. Koko hänen
olennostaan kuultaa luonnollinen ja parhaillaan heräävä naisellinen
elämänhalu.) Ei toki vielä. On liian aikaista. Viime viikolla olen
nukkunut melkein liiaksi. Mikä lie ollut sitä edellisellä, kun en
tahtonut oikein saada unta. Olin kuulevinani toisista huoneista
yhtämittaista puhetta, joka välistä paisui varsin kovaääniseksi.
Luulen, että lomasta laulettiinkin.

_Ankeliiina_ (puhuen koko ajan kuin pienelle lapselle ). Ehkä sinä näit
unta.

_Eeva_. Ei, kyllä minä luulen olleeni valveilla. Ajoittain kuului
miehenääniä myöskin.

_Ankeliiina_. Kyllä sinä, tyttöseni olet nähnyt unta.

_Eeva_. Minusta vielä tuntui, että puhujat olivat juopuneita. — Se oli
sillä viikolla, kun johtajatar oli poissa.

_Ankeliiina_ (ikäänkuin muistaen). Niin, tottakin. Minäkin kuulin sillä
viikolla usein rähinää. Kertoivat, että talonmiehen puolella kävi
siihen aikaan tavallista enemmän vieraita. Siellä kuulutaan yökaudet
juotavan.

_Eeva_ (epäillen). Saattaa olla. Mutta onko talonmiehen puolella
naisiakin? Lomasta kuului naisten ääniä myös, naurua ja laulua.

_Ankeliiina_. Mikä sen tietää. Ehkä talonmiehen väki hyysää huonoja
naisiakin.

_Eeva_ (hetken perästä). Huonoja naisia! (Ajatuksissaan.) Eikö täällä
meillä myös ole huonoja naisia?

_Ankeliiina_ (venyttäen). E-ei... Tarkoitan... eivät ne ole huonoja
enää... ne ovat joskus olleet vähän huonoilla teillä, mutta ne ovat
täällä parannuksella. Niistä tehdään hyviä jälleen, kunnon ihmisiä.

_Eeva_. Ovatko kaikki ennen olleet huonoilla teillä?

_Ankeliina_. Ovat... ovat jonkin verran...

_Eeva_ (viattomasti). Te myöskin?

_Ankeliiina_ (kauhistuen, selittäen suurin elein). Minäkö? Herra
Jumala, kuinka sinä, tyttöseni, sellaista voit kysyä. Minä olen täällä
vain peräänkatsojana.

_Eeva_ (vaitiolon jälkeen, ikäänkuin pitkäaikaisen harkinnan
tuloksena). Entä minä? Mitä varten minä olen täällä?

_Ankeliiina_ (kiirehtien selittämään). Sinä olet palvelijana,
oikeastaan enemmänkin: ottotyttärenä. Johtajatar pitää sinusta paljon.
Sinä olet orpotyttö ja sinun on täällä hyvä olla, eikö totta?

_Eeva_. On kylläkin. Mutta mitä varten minut on tuotu juuri tänne?
Olenko minä jollakin tavoin huono nainen?

_Ankeliiina_. Et, tyttöseni, et tietystikään, miten sinä olisit! Miksi
sinä tuommoista kyselet?

_Eeva_ (hellittämättä). Minä tahdon tietää, miksi minut on tuotu tänne?
Miksi minun ei annettu mennä muualle palvelukseen? Ja jos minä kerran
olen täällä palvelijana, niin miksi minä en saa milloinkaan mennä ulos
niinkuin muitten palvelijat?

_Ankeliiina_ (turhaan koettaen hakea tyydyttävää selitystä). No...
tuota... johtajatar on järjestyksen ihminen... Hän tahtoo, että kaikki
noudattavat samaa kuria... Ja sitäpaitsi, onko nyt niin välttämätöntä
päästä ulos?

_Eeva_. On. Minä en jaksa yhtämittaa istua sisällä, minä tahdon nähdä
ihmisiä ja elämää. Miksi minun pitää sitä varten pujahtaa varkain ulos?

_Ankeliiina_. Oletko sinä sen tehnyt?

_Eeva_. Olen, muutamia kertoja. Ulkona on niin paljon näkemistä. Siellä
on nuoria yhdessä. Usein tulee vastaan nuoria herroja, jotka kysyvät,
mistä minä olen, ja pyytävät mukaansa. Ja kun minä kiellän, tahtovat ne
väenväkisin tulla tänne. Ne sanovat, että käy täällä muitakin. (Aivan
kuin hädissään.) Käykö täällä ja mitä varten ne täällä käyvät?

_Ankeliiina_. Ole nyt hulluttelematta! Kuinka ne tänne tulisivat? Ja
mitä ne täältä hakisivat?

_Eeva_. Mutta miksi kaikki niin sanovat ja nauravat niin omituisesti?

_Ankeliiina_. Peipottavat sinua. Usko sinä niitä... Muuten, sinun ei
sovi mennä ulos yksin, eikä puhua miesten kanssa.

_Eeva_. Mutta mitä varten minua vangitaan ja pidetään täällä?

_Ankeliiina_. Kyllä sen kerran saat tietää... Mutta mene nyt nukkumaan.
Johtajatarkin tulee kohta. (Poistuu eteisen kautta.)


VIIDES KOHTAUS.

_Eeva_ (yksin ajatuksissaan). Kyllä sen kerran saat tietää... Siis
sittenkin on tässä jotakin salaperäistä, jotakin, jota minä olen
aavistanut, mutta jota minulle ei sanota. Mitä varten minua pidetään
täällä? Miksi minä en saa hakea työtä mistä haluan? Minä tahdon
selvyyttä...

Täällä on niin ikävää. Minä kuulen ulkoa elämän äänet, mutta minun ei
anneta nähdä elämää. Minun pitää vain istua täällä ja odottaa... Mitä?
Enhän minä itsekään tiedä. Taikka ehkä minä odotan juuri sitä elämää,
jonka kuulen ulkona kuohuvan, mutta jota minä en saa katsoa silmästä
silmään.

(On vähitellen joutunut peräikkunaan, katselee ulos.) Ah, niin
hiljaista! Sielläkin on elämä sammumassa. Aamulla herää se kuitenkin
yhtä virkeänä, mutta täällä on aina kuollutta. Paitsi ne yöt, jotka
minä unettomana valvoin. Niinä minä kuulin elämää. Mistä se kuului?
Puhuiko Ankeliina totta, vai valehteliko?

(On avannut ikkunan. Kurkistaa ulos. Pelästyen.) Mitä katselee tuo
herra tänne? Mitä hän tahtoo? Hän hymyilee ja vilkuu niin oudosti...
Astuu ikkunaa kohti... Hän kysyy, joko saa tulla. Hyvänen aika, mitä
hän tarkoittaa? Minne tulla? Tännekö? Herra Jumala, miksi hän tänne
tulisi? Ei, minä en uskalla olla täällä. (Unohtaa ikkunan auki ja
rientää pois.)

(Hetkisen täydellinen hiljaisuus. Sitten kuuluu ulko-ovi avautuvan ja
kiireesti paukahtavan kiinni. Vähän ajan perästä kuuluu ovenkäynti
lähempää. Taas hetkisen hiljaisuutta, kunnes alkaa kuulua puhetta, joka
yhä lähenee.)


KUUDES KOHTAUS.

    (Vähitellen on huomattavasti hämärtynyt.)

_Johtajatar Huldstjärna_ (tanakka, pienenläntä, kasvot punaiset, niin
että luulisi veren niistä tippuvan, siellä täällä otsalla kuultaa
joku sinertävä suoni, tukka harmahtava, liikkuu vielä ketterästi,
vaikka hiukan miesmäisesti. Hän puhuu eteisessä, jossa kaikki vielä
ovat). Aivan varmaan hän tuli sisälle meidän ovestamme. Hän oli mies,
luonnollisesti varas. Ehkä hän piileksii jossakin. Minä en uskalla
mennä sisälle.

_Aunio_ (lihavahko, noin 40-vuotias mies, hiukan kuluneessa
shakettitakissa). Rauhoittukaa, neiti johtajatar, kyllä hän meni sisään
portista eikä ovesta.

_Johtajatar_. Ei, minä kuulin ovenkäynnin. Tähän aikaan kuuluu
liikkuvan niin paljon varkaita.

_Neiti Lundelin_ (kuiva, naiseksi pitkä vanhapiika, joka puhuu
kimakalla äänellä). Herranen aika, kun ei vain meille tunkeutuisi
varkaita. Siellä on palvelijatar yksin kotona. (Johtajattarelle, joka
on lähennyt ovea, niin että näkyy.) Aijai, Elisabeth, ole varovainen!
Se voi vaikka ampua. Ehkä joku herroista astuu huoneeseen ja vangitsee
sen.

Tohtori Åkerman (noin 30-vuotias pitkä, solakka, kaunis mies astuu
huoneeseen ja vilkaisee huolettomasti ympärilleen). Kyllä minä! (Hetken
päästä toisille eteiseen.) Tarkastus toimitettu. Ei ketään. Astukaa
sisään, hyvä herrasväki, minä takaan turvallisuutenne. (Toiset astuvat
sisälle.)

_Johtajatar_. Minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän ole täällä.
Mihin ihmeelle hän on voinut hävitä? Olikohan sinun tarkastuksesi,
Bengt, tarpeeksi huolellinen? (Sytyttää sähkön ja tarkastelee ympäri
huoneen.) Ei, ei jälkeäkään. (Katselee esineitä pöydällä ja koettelee
lukittuja pöytälaatikoita.) Kaikki tallella ja laatikot lukittuina.
Ihmeellistä! (Laskee alas vasemmalla olevan ikkunan verhot, aikoessaan
tehdä samaa peräikkunalle huomaa sen avoinna.) Sittenkin minä olin
oikeassa. Hän on ollut täällä ja paennut ikkunasta. Ei ole nähtävästi
ehtinyt ottaa mitään mukaansa. (Herrojen huulilla tuskin huomattava
salaperäinen hymyily.) Kummallista, että ovi oli lukitsematta. Kuinka
Ankeliiina on voinut olla niin huolimaton?

_Nti Lundelin_ (hurskaasti). Kylläpä ovat varkaat hävyttömiä. Luulisi
niittenkin toki karttavan tunnettua kasvatuslaitosta, mutta turmelus
paisuu yli rajojen.

_Johtajatar_. Tahdon tarkastaa laitoksen ja puhella Ankeliinan kanssa.
Tule mukaan, Hedvig! Herrat saavat sinä aikana tulla toimeen parhaansa
mukaan. Tupakkaa talossa ei ole tarjota, mutta teetä tulee kohta.
(Menee nti Lundelinin seuraamana.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Åkerman_. Täti touhuaa. Hän ei nykyään puhu muusta kuin laitoksestaan,
ja minun täytyy aina olla valmiina antamaan neuvoja milloin missäkin
asiassa.

_Huhtala_. Ja sinä tietysti annat.

_Åkerman_. Tietysti. Täytyyhän kokemattomia naisia auttaa.

_Aunio_ (naurahtaen). Kokemattomia! Niinpä kyllä.

_Huhtala_. Niin, niin, naiset pysyvät aina kokemattomina, iästä
huolimatta. Meidän miesten vain täytyy tietää kaikki asiat ilman kannen
alla.

_Åkerman_. Niin täytyy. Minunkin on järjestettävä yksin tämän laitoksen
ruokaolotkin.

_Aunio_. Tietysti, olethan sinä lääkäri.

_Åkerman_. Mutta, hyvä veli, meillä ei vielä toistaiseksi kuulu
keittokoulu kurssiin. Ja siksi toiseksi: tässä on kysymys ensi sijassa
halpuudesta ja vasta toisessa ravitsevaisuudesta ja muista sellaisista
näkökohdista, joista minä jotakin ymmärrän. Enkä minä totisesti ole
selvillä silakkain ja ruisjauhojen hinnasta.

_Huhtala_. Pitäisi olla, pitäisi olla. Sinun etusihan tässä on
kysymyksessä. Mikäli tiedän, olet sinä tätisi ainoa perillinen, ja
kaikki, mitä hän ei elämäntehtäväänsä kuluta, jää sinulle. Minä kyllä
ymmärrän, että tätisi elämäntehtävän keksiminen — näin meidän kesken
puhuen — ei sinua lainkaan miellytä, mutta minkäpä sille nyt voi.

_Åkerman_. Meidän naisemme löytävät elämäntehtävänsä yleensä
hyvin vaikeasti. Tätikin etsi sitä viitisenkymmentä vuotta. Enkä
minä vieläkään ymmärrä, mistä hän sai päähänsä perustaa tällaisen
langenneitten naisten kodin. Olisi ennen laittanut vaikka
naimatoimiston. Eräänä päivänä pari vuotta takaperin tuli hän
touhuissaan luokseni ja kertoi, että Jumala on ohjannut häntä löytämään
tehtävän, jolla hän on hyödyttävä kärsivää ihmiskuntaa.

_Huhtala_. Ei häntä Jumala ohjannut, vaan tämä Aunio. Hän kirjoitti
lehdessään niin ylen makeasti langenneitten naisten puolesta, kuinka
pitäisi ruveta perustamaan koteja näitä kovaosaisia varten. Aunio siinä
kirjoituksessaan suorastaan kutkutteli rikkaitten ja toimettomien
naisten itserakkautta. Taisi vedota Jumalaankin, sillä (tavallistakin
myrkyllisemmin) Auniohan on erikoisesti tunnettu jumalisuudestaan.

_Aunio_. No, veli, ei mennä liian pitkälle.

_Huhtala_. Eikös sinun lehtesi ole kristillismielinen?

_Aunio_. Niin... no... lehti, mutta eihän minun itseni silti tarvitse
olla aivan pyhimys.

_Huhtala_. Ei toki. Mutta sinä kuitenkin kirjoitit niinkuin pyhäin
sopii, ja niin löysi Bengtin täti elämäntehtävänsä.

_Aunio_. No, en minä, totta puhuen, olisi uskonut kenenkään tarttuvan
tähän syöttiin.

_Åkerman_. Sellaista te sanomalehtimiehet saatte aikaan. Ja nyt sinä
olet pakotettu kirjoittamaan selostuksia tästä laitoksesta lehteesi.
Mieluinen tehtävä, vai mitä?

_Aunio_. Eipä sanottavasti, sillä minä en itsekään käsitä, mitä ihmeen
tarkoitusta tällaisella laitoksella on.

_Huhtala_ (purevasti). Kuinka niin? Selvähän se on. Tytöistä tehdään
täällä hyviä ihmisiä, suorastaan enkeleitä. Etkö sinä sitä tiedä?

_Aunio_ (vastaten samalla mitalla). Minä en ole tarkastuskomitean
jäsen, kuten sinä ja veli Åkerman.

_Åkerman_. Mutta olethan sinä komiteaa varsin lähellä. Sinähän se
julistat maailmalle tämän jalon työn tulokset...

_Huhtala_ (jatkaen). ... ja saat siitä vielä palkan. Me teemme työmme
ilmaiseksi.

_Aunio_. Eivätkö tytöt pois päästessään maksa?

_Åkerman_. Jätetään turha nalkkina. Kerta kaikkiaan on tämä ikävä
tehtävä, mutta minkäpä sille nyt mahtaa. Koetetaan kestää ja näyttää
hurskasta naamaa.

_Aunio_. Mutta mitenkähän oli sen varkaan laita? Tuliko tänne joku
sisälle?

_Huhtala_. Kyllä, mutta se ei ollut varas, vaan rehellinen rahallaan
ostaja.

_Aunio_. Vai niin, vai käy täällä miehiäkin?

_Huhtala_. Olisipa ihme, jollei kävisi miehiä tyttöpaikassa.

_Åkerman_. So, so, Lennart, pila on liian karkeaa.

_Aunio_. Tätisi ei luonnollisesti tiedä mitään tästä.

_Åkerman_. Luultavasti ei.

_Huhtala_. Ja jos sattuu jotakin aavistamaankin, niin ei tietysti
hiisku mitään... tai syyttää varkaita. Pienet valheet hyvän asian
vuoksi eivät ole syntiä... Mutta aatesiskot tulevat. Lehti kääntyy.
(Naisten sisään tullessa hartaalla äänellä.) Esimerkiksi kelpaavaan
kuntoon on neiti johtajatar ehtinyt tänä lyhyenä aikana laitoksensa
saada. (Ikäänkuin nyt vasta huomaten naiset.) No, kaikki hyvin, varas
ei ole mitään vienyt?


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He
nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus
tämä kuitenkin on.

_Aunio_. Ehkä ilmoitamme poliisille?

_Johtajatar_. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.

_Aunio_. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta
sanomalehdessä.

_Johtajatar_. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin
välttää liiallista huomiota... Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä
tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni,
joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.

_Åkerman_. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.

_Johtajatar_. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio,
voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän
herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta
loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.

_Aunio_. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin
tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä
ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni
hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja
nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea
siveettömyyden välikappaleiksi.

_Nti Lundelin_ (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth,
sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo
ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä.
Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua
uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla
pidätetty hymy.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (eteisen kautta). Tee on pöydällä.

_Johtajatar_. Hyvä on, lapsukaiseni. Jos olet väsyksissä, voit mennä
nukkumaan ja käskeä Ankeliinan valvoa siltä varalta, että jotakin
tarvitaan.

_Eeva_. Kyllä minä valvon, johtajatar. (Poistuu).


KYMMENES KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sallikaa, hyvät vieraat, minun viedä teidät viereiseen
huoneeseen juomaan lasin teetä. Siellä voimme puhua lähemmin kotiani
koskevista asioista. Olkaa niin hyvät!

_Åkerman_. Anteeksi, täti, että minun täytyy pyytää erivapautusta
jäädäkseni hetkeksi miellyttävästä seurastanne. Minun on eräs tärkeä
kirje joudutettava vielä yöpostiin. Ehkä minä saan hetkeksi jäädä tänne
sitä valmistamaan?

_Johtajatar_. Kernaasti. Siellä on pöydällä kirjoitustarpeita. Eeva saa
tuoda sinulle tänne teetä.

_Åkerman_. Niin, ja jos Eeva voisi pistää kirjeeni tuohon kadun
toiselle puolelle postilaatikkoon?

_Johtajatar_. Sopii. Toivottavasti emme tarvitse sinua kovin kauan
odottaa.

_Åkerman_. Koetan joutua. Näkemiin!

_Johtajatar_. Näkemiin! Olkaa hyvät, arvoisat vieraani! (Muut paitsi
Åkerman poistuvat.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (kävelee hetkisen kiivain askelin pitkin lattiaa. Vilkaisee
välillä seinällä olevaan peiliin, silittää kädellä tukkaa ja korjaa
kaulaliinaansa. Istuutuu sitten kirjoituspöydän ääreen, ottaa esille
kynän ja paperia aikoen ryhtyä heti kirjoittamaan. Pysähtyy kuitenkin
ajatuksissaan. Pakottaa itsensä kirjoittamaan jonkin aikaa, mutta
nousee sitten taas kävelemään.) Enhän minä kirjoittamista varten tänne
jäänyt, vaan aina pitää olla jokin syy. Ehkä sittenkin on viisainta
kyhätä jotakin välttääkseen epäluuloja. (Istuutuu pöydän ääreen alkaen
kiivaasti kirjoittaa.)

_Eeva_ (tuo teetä). Olkaa hyvä, herra tohtori!

_Åkerman_ (ottaen). Kas, Eeva vielä toimessa, vaikka toiset ovat jo
aikoja sitten menneet nukkumaan.

_Eeva_. Minähän en olekaan täällä samassa asemassa.

_Åkerman_. Kuinka niin?

_Eeva_. Toiset ovat hoidokkeja, minä palvelijatar.

_Åkerman_. Kuka niin sanoo?

_Eeva_. Ånkeliina minulle äsken sanoi, että johtajatar ei pidä minua
hoidokkina.

_Åkerman_. Vai niin. Saattaa olla, minä en tunne niitä asioita.

_Eeva_. Mutta minua ihmetyttää, miksi minua täällä kahlitaan kuten
muitakin.

_Åkerman_. Millä tavalla kahlitaan?

_Eeva_. No, minä en esimerkiksi saa koskaan mennä ulos kävelemään,
kuten muut palvelijat.

_Åkerman_. Onko johtajatar kieltänyt?

_Eeva_. On. Te, herra tohtori, tiedätte varmaan, mistä se johtuu.

_Åkerman_. En, Eeva hyvä, en minä tiedä. Ehkä johtajatar pelkää,
että se synnyttäisi kateutta toisissa... (korjaa) kateutta laitoksen
hoidokeissa.

_Eeva_ (epäillen ja masentuneena). Vai niin. (Yrittää lähteä.)

_Åkerman_. Eeva jääpi vain, mihinkäpä nyt enää kiire.

_Eeva_. Ei minulla kiirettä ole, mutta minä en tahdo häiritä tohtoria.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse... Saanhan minä sanoa sinuksi?

_Eeva_. Kuinka tohtori minulta sellaista kysyy? Sinuksi minua kaikki
täällä sanovat.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse, Eeva. Minä päinvastoin haluan
puhella kanssasi.

_Eeva_ (ihmeissään). Tohtori... puhella minun kanssani.

_Åkerman_. Niin, mitä ihmettä siinä on? Jollen minä ennen ole tullut
puhelleeksi sinun kanssasi, on se tapahtunut siksi, että sinä olet
ollut minun silmissäni tyttönen. Mutta nyt olet sinä ihan huomaamatta
kasvanut kauniiksi naiseksi.

_Eeva_ (painaa hämillään päänsä alas.)

_Åkerman_. Niin, vähitellen alkaa olla aika sinun päästä pois täältä.

_Eeva_. Ah, herra tohtori, pois, pois täältä minä tahdon. Mitä varten
minua yleensä pidetään täällä?

_Åkerman_. Sen sinä kyllä saat aikanaan tietää.

_Eeva_. Niin kaikki sanovat. Mutta, herra tohtori, auttakaa minua
pääsemään pois täältä! Pelastakaa minut pois tästä vankilasta!

_Åkerman_. Ehkä tätini päästää sinut, jos hänellä on täydet takeet
siitä, että joudut hyvään paikkaan. Minä olen ajatellut... jos sinulla
itselläsi ei ole mitään sitä vastaan... pyytää sinua palvelijakseni.

_Eeva_ (melkein suunniltaan ilosta). Hän suostuu, suostuu! Oi, herra
tohtori, kuinka hyvä te olette! (Lankeaa ikäänkuin vastustamattoman
voiman vaikutuksesta polvilleen ja painaa kasvonsa Åkermanin käsiä
vasten.) Kuinka voin minä palkita teitä kaikesta tästä!

_Åkerman_ (kumartuu aivan kuin äkillisessä intohimon puuskassa alas
ja ottaa Eevaa käsistä. Voittaa kuitenkin itsensä ja tyytyy nostamaan
hänet vain ylös.) Asia on siis sovittu. Minä puhun johtajattaren
kanssa... Mutta minä olen pyytänyt sinut viemään kirjettä laatikkoon.
Sen on valmistuttava. (Kirjoittaa nopeasti).

_Eeva_ (kasvot hehkuen katsoo häneen.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Johtajatar_ (tulee). Etkö jo ala joutua, Bengt?

_Åkerman_. Valmis tuokiossa! (Kirjoittaa nopeasti osoitteen, sulkee
kuoren ja liimaa postimerkin.) Eeva on hyvä ja pistää tämän laatikkoon.
(Eeva ottaa kirjeen ja menee turhaan peittäen iloaan.)


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_. Haluaisin puhella kanssasi täti. Ehkä vieraasi eivät
pitkästy. Asia on hetkessä suoritettu.

_Johtajatar_. Onko se kahdenkeskistä?

_Åkerman_. Mieluummin, ainakin aluksi. Käyn suoraan asiaan: Olen jo
kauan ollut tyytymätön nykyiseen taloudenhoitajaani. Hän on saamaton ja
huolimaton, ehkä myöskin jo liian vanha.

_Johtajatar_. No, asia on helposti autettu. Annat hänen mennä ja otat
uuden tilalle. Mitäpä minä siihen muuta osaan.

_Åkerman_. Sinun suostumuksesi, täti, on kuitenkin tarpeen, sillä aion
ottaa uuden sinun kodistasi.

_Johtajatar_ (hämmästyen). Ei, mutta oletko sinä järjiltäsi? Sinäkö
ottaisit kotiisi pahamaineisen tytön langenneitten naisten turvakodista?

_Åkerman_. Rauhoitu, rakas täti, sinä aivan unohdat, että sinulla on
laitoksessasi nuori tyttö, joka ei missään suhteessa ole pahamaineinen.

_Johtajatar_. Tarkoitatko Eevaa?

_Åkerman_. Häntä juuri. Hänelle on nyt sopiva työpaikka minun luonani.

_Johtajatar_. Mutta, Bengt, oletko ajatellut, että hän kaikessa
tapauksessa on ollut tämän laitoksen seinien sisällä, että hän on
huonomaineisen äidin tytär ja...

_Åkerman_ (keskeyttäen). Ei kai hänessä täällä ole huomattu mitään
huonoja taipumuksia?

_Johtajatar_. Ei kylläkään, mutta kuka takaa, etteivät taipumukset
ilmene perästäpäin? Jos hän tulee vaaralliseksi sinulle?

_Åkerman_. No, täti!

_Johtajatar_. Älä sano, sellaista on ennenkin tapahtunut. Sinä olet
vielä kokematon ja minä tiedän tapauksia, jotka ovat varoittavana
esimerkkinä.

_Åkerman_. Ole huoleti, täti! Jos minä huomaan hänessä huonoja
taipumuksia, ajan minä hänet yksinkertaisesti ulos ovesta. Nyt
tarvitsee hän ennen kaikkea neuvoja ja ohjausta. Niitä hän minulta saa.

_Johtajatar_. No niin, minä jätän hänet sinun huostaasi. Toivottavasti
hän on ymmärtävä palkita uhrauksen, jonka sinä häntä kohtaan teet
ottamalla hänet kotiisi. Tosin hän ei ole aivan perillä kaikista
taloustoimista, mutta onhan hän täälläkin jo jotakin oppinut ja kokemus
opettaa lisää.

_Åkerman_. Kiitos, täti, suostumuksestasi! (Hänen kasvoilleen ilmestyy
tyytyväinen ilme.) Ja nyt voimme mennä vieraittesi luo!

    Väliverho.




TOINEN NÄYTÖS.


(Åkermanin upeasti sisustettu työhuone. Perällä keskellä ovi,
samoin vasemmalla. Oikealla kaksi ikkunaa. Alemman edessä suuri
kirjoituspöytä. Kirjakaappi, jossa runsaasti komeasti sidottuja
kirjoja. Vasemmalla sohva, tuoleja, veistoksia, tauluja.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Eeva_ (yksinkertaisessa, mutta siistissä puvussa, talousesiliina
edessä, järjestelee kirjoituspöydällä olevia papereita, kirjoja y.m.
Asettaa muhkean kimpun vaaleanpunaisia ruusuja maljakkoon pöydälle. —
Hetkisen perästä raottaa Ankeliina arkaillen vasemmanpuoleista ovea.)

_Ankeliiina_ (kurkattuaan ensin varovasti ympäri huonetta lähestyy
kuulumattomin askelin ja lausuu hiljaa ): Hyvää ehtoota!

_Eeva_ (säpsähtää ja kääntyy samassa ääntä kohti). Oh, tekö Ankeliina!

_Ankeliiina_ (edelleen hiljaa). Minä vain. Onko herrasi kotona?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Sitten kai uskallan viivähtää hetkisen.

_Eeva_ (epävarmana). Kyllä, mutta en tiedä... täällä ei ole oikein
sopivaa...

_Ankeliiina_ (vapautuen varovaisuudestaan). No, no, ole huoleti. Kyllä
minä pujahdan tieheni, jos herra tulee. Tulin keittiön kautta, niinkuin
tällaisen vieraan on tultavakin. Arvasin, että olet kotona, koska
päällysvaatteesi riippuivat naulassaan... Ja niin upeat vaatteet! Sinä
olet vähässä ajassa ehtinyt tulla vallan fröökynäksi. (Tarkastelee
Eevaa.) Olethan puettu kuin hieno mampselli konsanaan. Sellainen
komento maksaa. Mistä sinä olet saanut rahaa?

_Eeva_. Herraltani tietysti, mistäpäs muualta.

_Ankeliiina_ (tarkoituksella). Ohoo! Taitaa maksaa hyvinkin.

_Eeva_. En tiedä.

_Ankeliiina_. Kuinka niin? Kai teillä on sopimus palkasta?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Ei sopimusta. Yhyy! Vai niin! Tokko herrasi edes
kysyikään, paljonko sinä tahdot.

_Eeva_. Taisi kysyä, mutta minä en osannut vastata.

_Ankeliiina_. Mitäs hän siihen sanoi?

_Eeva_. Sanoi vaan, että samapa se, minä annan sen mukaan kuin Eeva
tarvitsee. Ensiksi hän käski minun hankkia itselleni tarpeelliset
vaatekappaleet. Sanoi, etteivät laitoksen tamineet sovi minulle.

_Ankeliiina_. Vai eivät sovi. Hän tahtoo sinut näköjään kauniiksi kuin
prinsessan.

_Eeva_. Ankeliina, mitä te joutavia.

_Ankeliiina_. No no, kyllä minä herrat tunnen ja tiedän heidän makunsa.
— Eivät hoitolan pukineet sovikaan nuorelle tytölle. — Kyllä sinua nyt
on onni potkaissut. Kelpaa sinun, kun saat olla itsevaltiaana emäntänä
täällä. Osaatko sinä ruokaa laittaa?

_Eeva_. Ei se minun taitoni niin erinomainen ole, mutta eiköhän tuota
siihenkin vähin erin tottune. Minulla on keittokirjakin.

_Ankeliiina_. Kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Ja jos tulee pula,
niin juokse minun luokseni, kyllä minä tulen auttamaan. Olen minäkin
aikoinani herroja passannut. — Ei taida olla kronkeli tämä herrasi?

_Eeva_. Ei hän vielä kertaakaan olla ruokaa moittinut.

_Ankeliiina_. Se on hyvä se. Kelpaa sellaista herraa palvella.
(Hymyillen salaperäisesti.) Taidatkin kohta täällä emäntänä keikkua.

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Ilman vaan. Eikö tuo ottane kohta toisen palvelijan.
Pitää sinut vain korestina.

_Eeva_ (nauraen terveesti). Älkää joutavia, Ankeliina, mikä koresti
minä olisin.

_Ankeliiina_. Kyllä vaan. Oikein olet soma katsella. Ovathan ne
rumemmatkin joskus onnistuneet pääsemään sellaiseen asemaan.

_Eeva_. Millaiseen?

_Ankeliiina_. No, sinäpä nyt olet... (läheten Eevaa, melkein
kuiskaten). Emännäksi ottaa... Hätäkö on sitten lekotella, kulkea kädet
puuskassa ja komentaa palvelijoita.

_Eeva_. Tarkoitatte, että minusta tulisi...

_Ankeliiina_. Tulisi... Tulee varmasti, kun vaan osaat onnesi ottaa.

_Eeva_. Ettäkö hän, tohtori, minut...

_Ankeliiina_. Korottaa emännän arvoon ennen pitkää.

_Eeva_. Älkää hulluja puhuko. Hänkö, rikas herra...

_Ankeliiina_. Sitä helpompi hänen on se tehdä.

_Eeva_ (jatkaen edellistä ajatustaan). ... korkeaa sukua, ottaisi
tällaisen köyhän tytön puolisokseen.

_Ankeliiina_. Eihän sitä nyt tarvitse vallan puolisoksi... riittää se
vähempikin.

_Eeva_. Minä en ymmärrä teitä.

_Ankeliiina_. Höpsö!... Kylläpähän opit ymmärtämään, kun aika tulee.
(On keskustelun aikana tarkastellut huonetta, nuuskien joka huonekalun
erikseen.) Komeata on, kyllä täällä kelpaa pasteerailla. (On tullut
lähelle kirjoituspöytää.) Tässäkö hän sitten työskentelee, herrasi?
— Ooh, ruusuja! Sinä muistat ilahuttaa herraasi. (Eeva hämillään luo
katseensa alas.) Hyvä merkki! Taidat pitää paljon herrastasi?

_Eeva_ (edelleen hyvin hämillään). Miksi te sellaisia kyselette?

_Ankeliina_. Älä kainostele, tyttöseni, suottahan minä vaan...
Tietäähän sen kysymättäkin... Taitaa herrasikin tykätä kovasti sinusta?

_Eeva_. Mutta Ankeliina, ettekö voisi puhua jotakin muuta.

_Ankeliina_. Aikanaan kutakin. (Läheten ja kuiskaten.) Pitää se,
kyllä minä tiedän. Ei se muuten olisi sinua ottanutkaan, kokematonta
huusholli-ihmistä. — Hyvää jatkoa vaan. Muista minuakin, kun onnesi
saavutat.

_Eeva_. Minä olen jo saavuttanut suurimman onnen, mitä olen koskaan
toivonut. Minä halusin pois laitoksesta, ja se toivo on nyt toteutunut.

_Ankeliina_. Se on toteutunut. (Painolla.) Ja vielä muutkin toiveesi
toteutuvat. — Mutta minä onneton olen yhä samassa piinassa.

_Eeva_. Mikäs teidän on ollessa. Tehän olette aivan eri asemassa.

_Ankeliina_. Niinpä niin. Mutta se ei sovi minun verilleni. Minä en ole
tottunut sellaiseen nuhjotukseen.

_Eeva_. Ottakaa palveluspaikka jonkun yksityisen luona, kuten minäkin.

_Ankeliiina_ (naurahtaen hiukan katkerasti). Sinä puhut yhä kuin
lapsi... En minä kelpaa enää... minä olen elänyt jo ohi sen ajan.

_Eeva_ (tarkoitusta ymmärtämättä). Saattaa olla niinkin. Ehkä on
vanhemmalla iällä palveleminen liian raskasta.

_Ankeliiina_. Vähät siitä!... Mutta minulla ei ole enää solakkaa vartta
eikä kukoistavia kasvoja.

_Eeva_. Eivät ne kai ole välttämättömiä.

_Ankeliiina_. Ovat.

_Eeva_. Minä en ymmärrä.

_Ankeliiina_. Ehkä et vielä, mutta senkin opit ymmärtämään.

_Eeva_. Te puhutte tänään niin kummallisesti.

_Ankeliiina_. Kenties. Minä luulin sinun nyt jo jotakin käsittävän.
— No niin, jättäkäämme tämä keskustelu toistaiseksi... Ehkä sinulla
on kyökissä päivällisen tähteitä? En ole saanut moneen aikaan kunnon
ruokaa. On ollut meilläkin niin hiljaista...

_Eeva_. Mitä sillä tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Jaa, tottakin. Ethän sinä tiedä mitään niistä asioista.

_Eeva_. Kylläpä te olette salaperäinen, Ankeliina.

_Ankeliiina_. Mitä vielä, sinusta vaan siltä tuntuu. — Mutta mennään
nyt kyökkiin. Yhtähyvin voit minullekin antaa päivällisen tähteet.
Likasaaviinhan ne kuitenkin heität.

_Eeva_. Kernaasti. Menkäämme katsomaan. (Menevät vasemmalle.)


TOINEN KOHTAUS.

_Åkerman_ (tulee hetken kuluttua peräovesta. Kävelee muutaman kerran
edestakaisin, ottaa kaapista kirjan, heittäytyy sohvalle, selailee
kirjaa, näyttää väsyneeltä ja haukottelee. Heittää kirjan pois, kävelee
taas muutaman kierroksen, katselee ikkunasta ulos. Siirtyy sitten
kirjoituspöydän ääreen, huomaa ruusut, jolloin hänen kasvoilleen
ilmestyy tyytyväinen hymy. Kumartuu kukkasiin päin ikäänkuin niitä
suudellakseen, mutta tyytyy vetämään niitten tuoksua sieraimiinsa.
Ajattelee hetken, soittaa sitten kelloa).

_Eeva_ (kohta vasemmalta). Herra tohtori soitti.

_Åkerman_. Soitin. (Hitaasti, etsiskellen puheenaihetta.) Onko... joku
käynyt minua kysymässä?

_Eeva_. Ei ole, herra tohtori.

_Åkerman_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Odotan vieraita. (Vaiti
hetken.) Luultavasti on viiniä kellarissa?

_Eeva_. Pulloja siellä ainakin on, mutta en ole niitä lähemmin
tarkastanut.

_Åkerman_. Ehkä Eeva ottaa selvän.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori, (aikoo poistua.)

_Åkerman_. Ehtii myöhemminkin. Eeva jää hetkeksi. Haluaisin puhua Eevan
kanssa hiukan... (Äänettömyys. Sitten Åkerman astuu pöydän taakse ja
tarjoaa Eevalle tuolin läheltään.) Eeva istuu tähän.

_Eeva_ (hämillään). Herra tohtori...

_Åkerman_. Niin niin, tähän näin.

_Eeva_. Mutta, herra tohtori, minähän olen täällä palvelijatar...

_Åkerman_. Emäntä sinä olet Eeva, minun herttainen pikku emäntäni.
(Nousten ja astuen Eevan luo ottaa tätä kädestä. Eeva arastellen
suostuu. Katsoen Eevaa silmiin.) Vai pelkäätkö sinä minua, Eeva?

_Eeva_ (nostaen katseensa Åkermaniin). En, herra tohtori. (Antaa
taluttaa itsensä tuolille istumaan.)

_Åkerman_ (istuen vanhalle paikalleen, hetken äänettömyyden jälkeen).
Oletko sinä tyytyväinen täällä oloosi, Eeva?

_Eeva_ (puhjeten vilpittömän iloisena). Olen, olen, herra tohtori! Minä
olen teille niin äärettömän kiitollinen. Minusta tuntuu kuin olisin
päässyt vapauteen. Te ette tiedä, mitä on istua neljän seinän sisässä,
eikä nähdä elämää, ihmisiä...

_Åkerman_. Mutta ethän sinä, Eeva hyvä, täälläkään näe juuri ketään.
Eihän sinulla käy vieraita, etkä sinä liiku ulkona muuta kuin
ostoksilla.

_Eeva_. Mutta minä tunnen itseni vapaaksi, ja siinä on minulle
kylliksi. Talousaskareeni ovat minun elämäni. Ehkä minä en osaa vielä
tehdä kaikkea teidän mieliksenne, mutta minä opin varmasti.

_Åkerman_. Sinä olet hyvä emäntä, Eeva. Minä olen erinomaisen
tyytyväinen.

_Eeva_. Olen teille niin kiitollinen kaikesta, herra tohtori. Ainoa
pelkoni on, etten voi teitä tyydyttää ja että lähetätte minut takaisin
laitokseen.

_Åkerman_. Ole huoleti, siihen laitokseen sinun ei enää koskaan
tarvitse mennä.

_Eeva_. Oi kiitos, herra tohtori, kiitos! (Lyhyt äänettömyys, sitten
Eeva nousee mennäkseen.) Menen heti kellariin...

_Åkerman_. Hetkinen, Eeva. (Katsoen Eevaa suoraan silmiin.) Sinäkö olet
asettanut kukat tuohon?

_Eeva_ (hämillään, luoden silmänsä alas). Minä, herra tohtori. Ehkä ne
eivät miellytä teitä.

_Åkerman_. Päinvastoin, Eeva, ne ovat niin kukoistavia kuin sinä itse.
(Tarttuu Eevan käteen tämän sitä estämättä.) Niistä tulvii nuoruus ja
elämän mehu, kuten sinustakin.

_Eeva_. Minulla on ruusu keittiössä, se kukkii parhaillaan.

_Åkerman_. Kukkii syksystä huolimatta. — Sinä olet siis tahtonut
ilahuttaa isäntääsi, Eeva. Minä olen siitä hyvin iloinen.

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan silmiin). Todellako, herra tohtori?

_Åkerman_. Sanomattoman iloinen. (Kiihkeästi.) Minä tahdon, että sinä
aina olet minua lähellä, hyvin lähellä. Minä pidän sinusta, minä...
(Ovikello soi. Åkerman, joka on ottanut Eevan molemmat kädet, päästää
ne.)

_Eeva_. Vieraat tulevat jo, minä menen avaamaan. (Menee eteiseen,
Åkerman katsoo hänen jälkeensä voitonvarmana.)

(Eteisestä kuuluu Elisabeth Huldstjärnan ääni: »Päivää, Eeva, onko
tohtori kotona», johon Eeva kuuluu vastaavan: »Kyllä tohtori on
kotona». Hetken perästä astuvat sisään Huldstjärna ja nti Lundelin,
Eeva heidän jälestään.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sinä näytät niin iloiselta ja reippaalta, Eeva; olet
varmaankin tyytyväinen uuteen paikkaasi.

_Eeva_. Kyllä, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Toivottavasti sinä myöskin puolestasi osaat käyttäytyä
niin, että miellytät isäntääsi.

_Eeva_. Parastani olen koettanut, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Sinulla on erinomainen isäntä, kun vain itse osaat olla
hänen mielikseen.

_Åkerman_ (jolle edellinen sananvaihto on ilmeisesti vastenmielinen).
Mutta arvoisat vieraani, mitä saan luvan tarjota? Ehkä Eeva laittaa
kahvia?

_Johtajatar_. Ei tarvitse, joimme juuri.

_Åkerman_. Hedelmiä...

_Johtajatar_. Ei mitään. Älä viitsi suotta. Eeva menee vain omille
askareilleen. (Eeva menee vasemmalle.)


NELJÄS KOHTAUS.

_Johtajatar_. No, oletko sinä tyytyväinen uuteen palvelijattareesi?

_Åkerman_. Olen, täti, vielä ainakin.

_Johtajatar_. Kykeneekö hän hoitamaan taloutta?

_Åkerman_. Paremmin kuin osasin toivoakaan.

_Nti Lundelin_. Tämän voit taaskin merkitä monien ansioittesi lisäksi,
Elisabeth. Mihin olisi tuokin tyttö raukka joutunut ilman sinun
ohjaavaa kättäsi. Minä onnittelen sinua, Elisabeth.

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä. Toivon, että kasvatukseni hänessä
olisi kantanut hyviä hedelmiä, mutta eihän sellaisten suhteen voi
koskaan olla aivan varma. Usein ei huolellisinkaan ohjaus saa
nyhdetyksi heistä sitä pahaa, joka heihin tahraisen syntymän kautta on
tarttunut. Siksi olenkin kehoittanut Bengtiä olemaan varuillaan.

_Åkerman_ (hiukan hermostuneena). Olkaa huoleti, täti...

_Johtajatar_. Kaikessa tapauksessa, jos sinä huomaat hänessä pahaa
ennustavia oireita, on sinun velvollisuutesi käskeä hänet menemään.
(Åkerman vaikenee haluttoman näköisenä.) — Niin, meillä on sinulle
asiaa, Bengt. Tiedätkö, laitos on tällä kertaa ihan täynnä. Kuukauden
päästä olen kuitenkin aikonut laskea pois kolme entistä, joista olen
sinulle kertonut. He ovat koko ajan osoittaneet erinomaisen siivoa
käytöstä, joten uskon heidän välttävän maailman salakarit.

_Nti Lundelin_. Oi, miten ihmeellisesti he ovat parantuneet
laitoksessa! Te ette voi uskoa, tohtori Åkerman, miten säyseitä,
uskonnollisia ja työteliäitä he ovat. Ah, Elisabeth, kun joskus
hyväntekeväisyysliikkeen historiaa kirjoitetaan, on sinun nimesi siinä
ensimmäisenä tähtenä loistava!

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä, kiitos! Minulle on tarpeeksi siinä,
että joskus saan tuntea tyytyväisyyttä voimien ponnistuksia kysyvän
työn jälkeen.

_Nti Lundelin_. Oi, sinä olet liian vaatimaton, Elisabeth! Sinä et hae
kunniaa, mutta toiset eivät voi olla sitä antamatta. Kuinka kauniisti
kirjoitti »Kointähti» kotisi kaksivuotisen merkkipäivän johdosta.
Luehan toki kirjoitus tohtori Äkermannille, koskeehan se häntäkin
tarkastuskomitean jäsenenä.

_Johtajatar_. Niin, sitä vartenhan me oikeastaan tulimmekin. Sinä et
tietysti ole lukenut tämänpäiväistä »Kointähteä».

_Åkerman_. Minun täytyy tunnustaa, että se tavallisesti avaamattomana
pöydältäni korjataan.

_Johtajatar_ (avaten koko ajan kädessään -pitämänsä sanomalehden).
Haluatko kuulla, Bengt? Kai sinua kiinnostaa asia, jota itse olet ollut
edesauttamassa?

_Åkerman_. Tietysti, täti. Anna tulla.

_Johtajatar_ (lukee painolla). »Niin paljon on maailmassa kurjuutta,
niin paljon syntiä ja saastaa. Meidän totuutta ja puhtautta etsivien
ihmisten sielut usein voimattomuuttaan väräjävät sen loan edessä, joka
meitä miltei kaikkialla ympäröi. Me olemme heikkoja, emmekä kykene
nostamaan siveyden tallattua lippua. Se on surullinen asia, mutta
armottoman tosi.» (Puhuu liikutettuna.) Kuinka kauniisti sanottu!

(Jatkaa lukuaan.) »Sitä ilahuttavampaa on todeta, että keskuudessamme
sentään löytyy yksilöitä, jotka tuntevat sydämissään pyhän palon ja
sen innostamina toimeen ryhtyvät, julistavat pyhän sodan likaa, mätää,
syntiä ja saastaa vastaan. Käydäksemme suoraan asiaan on meillä tänään
ilo viettää merkkipäivää, joka ei ole vähäinen maamme siveystaistelun
historiassa. Tänään tulee näet kuluneeksi ummelleen kaksi vuotta
siitä, kun neiti Elisabeth Huldstjärnan perustama langenneitten
naisten turvakoti vihittiin jaloon tarkoitukseensa. Tämän suurenmoisen
menestyksen saavuttaneen kodin perustamisesta lankeaa ehkä vähäinen
osa myöskin lehtemme ansioksi. Olihan se juuri tämä lehti, joka
ensimmäisenä vetosi varakkaisiin, lähimmäisensä parasta harrastaviin
ihmisiin...»

_Åkerman_ (joka omituinen hymy huulillaan on kuunnellut lukemista,
huomaamattaan puoliääneen). Eipäs malttanut olla nostamatta omaa
häntäänsä.

_Johtajatar_. Mutta Bengt, eihän hän poikkea totuudesta. Hänhän todella
antoi minulle tämän ylevän aatteen.

_Nti Lundelin_. Herra Aunio on todella innostunut asiaamme, ja hänellä
on niin herkkä mieli kaikelle hyvälle ja kauniille. (Heltyen.) Ja hän
kirjoittaa niin ihanasti. Eikö teidänkin medestänne, tohtori?

_Åkerman_. Kyllä... kyllä hän kirjoittaa kauniisti...

_Nti Lundelin_. Lue edelleen, Elisabeth.

_Johtajatar_. Mihinkäs minä jäinkään? Niin (jatkaa lukuaan).
»Arvaamaton on se sato, jonka lämminsydäminen ihmisystävä kuluneen
kahden vuoden aikana on korjannut. Monen monet ovat ne yhteiskunnan
pohjasakkaan vaipuneet surkuteltavat naisolennot, jotka hänen
väsymätön työnsä on jälleen kunnon ihmisiksi muuttanut. Ken on ollut
tilaisuudessa seuraamaan laitoksen toimintaa niin läheltä kuin
me, on ilokseen ja hämmästyksekseen huomannut, miten ylentävästi
uskonnollisessa hengessä johdettu kasvatus saattaa vaikuttaa syvällekin
langenneisiin. Heistä on lyhyessä ajassa kohonnut aivan uusia ihmisiä.
Lukuisat ja palavat ovat varmaan ne kiitollisuuden tunteet, jotka
monista jalostuneista rinnoista (koko ajan tuntunut liikutus kohoaa
äärimmilleen) nousevat »Langenneitten naisten turvakodin» hellää,
jalosydämistä johtajatarta neiti Elisabeth Huldstjärnaa kohtaan.»

_Nti Lundelin_ (hänkin tavattoman liikutettuna). Oi mikä herttainen,
herttainen mies! Aatteen mies se toimittaja Aunio! Ja onnellinen sinä,
Elisabeth, joka olet löytänyt itsellesi työalan. Toinen on minun
laitani, jolla ei ole muuta kuin palava harrastus kaikkeen ylevään.

_Johtajatar_. Älä sano niin, Hedvig, tiedäthän sinä, miten korkealle
minä asetan sinun apusi, sinun ja Bengtin.

_Nti Lundelin_. Oi, lue loppukin, Elisabeth, siinähän on tohtoristakin.

_Åkerman_ (joka lukemisen loputtua on noussut kävelemään, seisahtuen
hämmästyneenä). Minustakin!

_Johtajatar_. Tietysti. Olisi ollutkin väärin unohtaa teidät,
tarkastuskomitean jäsenet. (Lukee.) ... »Lehtemme ahdas tila ei
valitettavasti salli yksityiskohtaisesti käsitellä kaikkia niitä
saavutuksia, jotka neiti Huldstjärna nyt jo voi ansiokseen lukea.
Kuitenkin tulkoon lopuksi mainituksi, että koko toimikauden ajan ovat
valtion tarkastuskomitean jäseninä johtajattarelle kallisarvoista
apuaan antaneet neiti Hedvig Lundelin, pankkivirkamies Lennart Huhtala
ja tohtori Bengt Åkerman, ollen viimemainittu johtajattaren vakuutuksen
mukaan hänen oikeana kätenään.» — Oletko nyt tyytyväinen, Bengt?

_Åkerman_ (kaksimielisesti). Erittäin, täti, vaikka minä mieluummin
olisin pysynyt syrjässä.

_Nti Lundelin_. Se on teissä erinomainen ominaisuus, tohtori. (Pieni
katkeruuden vivahdus äänessä.) Mutta lohduttakaamme itseämme sillä,
että varjoon me kaikessa tapauksessa jäämmekin Elisabethin rinnalla,
jolle on uhrattu kokonainen palsta.

_Johtajatar_. Kaikki kuuluu meille yhteisesti. Suokoon Jumala vain
työllemme jatkuvaa menestystä... (Ovikello soi. Eeva näkyy menevän
eteiseen johtavan oven ohitse avaamaan.) Sinulle tulee vieraita. Me
poistumme.

_Åkerman_. Vain herrat Aunio ja Huhtala. Ehkä suvaitsette jäädä
hetkeksi.

_Johtajatar_. Ei mitenkään tällä kertaa. Tahdon vain pikimmiten kiittää
herra Auniota ja sitten menemme.


VIIDES KOHTAUS.

(Aunio ja Huhtala astuvat sisään ja kumartavat tervehdyksensä.
Huldstjärna ja Lundelin rientävät Auniota vastaan, ehtien edellinen
tarttua hänen käteensä ensiksi.)

_Johtajatar_ (puristaen Aunion kättä kauan ja lämpimästi). Sallikaa
minun lausua, herra toimittaja, sydämellisimmät kiitokseni
osoittamastanne huomiosta vaatimatonta työtäni kohtaan. Te olette
vilpittömässä innostuksessanne arvioineet aikaansaannokseni liiankin
suuriksi.

_Aunio_ (yrittäen olla arvokas). Olen todellakin iloinen havaitessani,
että edes jossakin määrin olen onnistunut esilletuomaan yleisen
arvonannon ja kunnioituksen teidän jaloa työtänne kohtaan.

_Johtajatar_ (kyynelissä). Oi, kiitos, kiitos, herra toimittaja! Jospa
maamme kaikki sanomalehtimiehet ajattelisivat yhtä ylevästi kuin te,
niin varmasti voitaisiin siveellisyysasiankin eteen tehdä paljon
enemmän kuin nyt. Mutta ajan turmeltunut henki ei ole voinut olla
vaikuttamatta myöskin julkisen sanan palvelijoihin.

_Aunio_ (epämääräisesti). Valitettavasti niin on asian laita.

_Nti Lundelin_ (tarttuen myös Aunion käteen). Sallikaa minunkin, herra
Aunio, lausua palava kiitollisuuteni, etupäässä Elisabethin puolesta,
sillä meidän muitten osuushan on niin mitätön.

_Aunio_. Ei suinkaan, neiti Lundelin, päinvastoin aion piakkoin eri
kirjoituksessa ottaa komitean työn tarkastuksen alaiseksi.

_Nti Lundelin_ (ilostuen). Todellako, herra Aunio?

_Aunio_. Se on suorastaan minun velvollisuuteni.

_Huhtala_. Sen velvollisuuden voisit jättää täyttämättä.

_Aunio_. Kuinka niin?

_Huhtala_. No, muuten vain, mitäpähän meitä maalaisit.

_Nti Lundelin_. Niin, en minäkään erityisesti välittäisi siitä, mutta
kun herra Aunio kerran katsoo sen velvollisuudekseen...

_Johtajatar_. Aivan oikein, herra Aunio, minä olen saanut osani ja
toisillekin on annettava oikeuden mukaan. — Mutta, hyvät herrat, nyt
meidän todellakin täytyy luopua hauskasta seurastanne. Hyvästi siis ja
hauskaa iltaa!

_Nti Lundelin_. Hyvästi ja tervetuloa pian luokseni, (puristaen Auniota
kädestä) herra Aunio! Ja vielä kerran sydämellinen kiitos. (Naiset
menevät, Åkerman saattaa heitä.)


KUUDES KOHTAUS.

_Huhtala_ (joka on löytänyt pöydältä sikaarilaatikon ja sytyttänyt
sikaarin). Olipa se paraadi. Taisivat ihan nuolla sinut, Aunio.

_Aunio_. Melkein. Vaikka onhan se hyväkin, että joskus kiitetään.

_Huhtala_. Helppoahan sinun ammatissasi on hankkia kiitosvisiittejä.
Kirjoitat vain mairitellen tyhmistä ihmisistä, niin kohta he juoksevat
luoksesi.

_Åkerman_ (joka on tullut eteisestä). Mutta minä en aio pukeutua
frakkiin tullakseni sinun toimitukseesi kiitoskäynnille.

_Aunio_. Oliko kirjoitus sinusta sitten vastenmielinen.

_Åkerman_. Suoraan sanoen, oli. Etkö sinä usko, että meillä on
tarpeeksi kiusaa siitä mokomasta komiteasta, ilman että sinä vielä alat
jaaritella tyhmyyksiä. Oikea käsi! Mikä erinomainen kunnia minulle olla
tuon naurettavan maailmanparantajan oikeana kätenä!

_Huhtala_. Kumma, kun et minusta tehnyt vasenta kättä.

_Åkerman_. Hyvä, että edes siihen pysähdyit. Minä jo pelkäsin, että
olet lörpötellyt meidänkin lujista siveellisistä periaatteistamme.

_Aunio_. No, niin pitkälle ei minulla sentään ollut oikeutta mennä.

_Åkerman_. Oikeutta, siitä te sanomalehtien tuhertajat vähän välitätte.
Oman nokkanne nostaminen on teille pääasia. Aina te itse näytte
kirjoitustenne takaa.

_Aunio_. Unohdat, hyvä veli, että meillä on periaatteemme ja ohjelmamme.

_Åkerman_. So, so, kovinhan sinä tänään olet pyhä. Olethan sinä ennen
monta kertaa tunnustanut, ettei sinulla ole mitään periaatteita eikä
ohjelmaa.

_Aunio_. Jaa, mutta lehdellä on ainakin.

_Åkerman_. Se on eri juttu. Mutta kaikessa tapauksessa: sinä olet
valmistanut mieluisen korkeanveisun tädilleni ja minun on osoitettava
sinulle siitä kiitollisuutta.

_Aunio_. Sen voit kernaammin jättää tekemättä.

_Åkerman_. En sanoilla, (soittaa) vaan aineellisessa muodossa, sillä
minä olen materialisti, enkä ihanteitten palvelija kuten sinä. —
Sallinet minun tarjota lasin viiniä?

_Huhtala_. Siitä ei Aunio koskaan kieltäydy.

_Aunio_. Aivan oikein, siinä suhteessa minulla ainakin on lujat
periaatteet.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tulee ).

_Åkerman_. Eeva tuo viiniä.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori. (Menee.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Huhtala_. Peevelin nätti tyttö tuo. En koskaan havainnut sitä
laitoksessa.

_Aunio_. No, siinä talossa ei kiinnitetä erityistä huomiota naisten
pukuasioihin.

_Huhtala_. Pitäisi esittää johtajattarelle, että hän pukisi hoidokkinsa
paremmin, jotta niitä kehtaisi katsella.

_Aunio_. Ehkä sinä tarkastuskomitean jäsenenä nostat siitä kysymyksen.

_Huhtala_. Eikö sinun paremminkin sopisi kirjoittaa siitä lehdessäsi.

_Aunio_. Ei kiitoksia, minun lehteni ei ole sinun yksityisten halujesi
tyydyttämistä varten.

_Huhtala_. Voisithan tehdä siitä periaatteellisen kysymyksen.

_Åkerman_. Ei maksa nyt kiistellä siitä. Ehkäpä Lennartille
tulevaisuudessa tarjoutuu tilaisuus käyttää naispukimien suhteen
kouliintunutta makuaan.

_Huhtala_. Kiitos tunnustuksesta. Ehkä minä joskus pääsen johtajattaren
oikeaksi kädeksi.

_Åkerman_. Mielelläni minä ainakin suon sinulle sen ilon.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tuo pulloja ja lasit). Otin arviolta. Minä en tunne lajeja.

_Huhtala_. Oijoi, Bengt, kylläpä sinä olet huonosti kasvattanut
emännöitsijäsi.

_Åkerman_ (katsahtaen hieman äkäisesti Huhtalaan). Ei näissä asioissa
erikoista tuntemusta tarvita. Kyllä ne ajan kanssa selviävät. — Eeva
saa nyt mennä, minä en toistaiseksi tarvitse mitään muuta. (Eeva menee.)


KYMMENES KOHTAUS.

_Åkerman_ (kaataen laseihin, minkä jälkeen lasit useamminkin
keskustelun kuluessa täytetään ja ryyppääminen tapahtuu pitkin matkaa).
No, pojat, terveydeksi!

_Huhtala_. Tuota... Bengt, kun turvakoti, meidän silmäterämme, on nyt
kaksivuotias, niin eikö sitä tapausta voisi juhlia hiukan väkevämmällä.
Esimerkiksi konjakki sopisi paremmin meille aatteen palvelijoille.

_Åkerman_. Järjestys kaikessa. Menemme ulos illalliselle ja se
upotetaan väkevämmällä.

_Huhtala_. Sinulla on vielä järjestyksesi. Minä olen jo aikoja
sitten tullut huomaamaan, että räjähdyksen vaikutus on aivan sama
riippumatta siitä, missä järjestyksessä ladataan. Eikä veli Aunionkaan
ihanteellinen pää taitaisi panna pahakseen vähän tukevampaakaan...

_Aunio_. Eipä toki. Mutta onhan tässä aikaa odottaakin. — Muuten,
oletteko kuulleet, että tänään on turvakotiin tullut koko joukko uusia
hoidokkeja?

_Huhtala_. Älä hitolla! Ovatko komeitakin?

_Aunio_. Johtajatar vain soitti. Hän ei, ikävä kyllä, kuvaillut
tulokkaitten ulkomuotoa. Mutta ehkä Bengt tietää?

_Åkerman_. En ole käynyt laitoksella pitempään aikaan, kuulin vain
äsken tädiltä sivumennen asiasta.

_Huhtala_. Vahinko, ettei johtajatar osaa liikettään reklameerata,
etkä sinäkään, Aunio, häntä siinä suhteessa auta. Epäilemättä olisi
yleisölle eduksi, jos sanomalehdessä lyhyesti mainittaisiin neitien
ikä, ulkomuoto ja miksei myöskin — taksa. (Herrat nauravat.)

_Åkerman_. Sinä olet parantumaton.

_Aunio_. Eikö sinua, Lennart, muuten enemmän huvita tieto siitä, että
piakkoin lasketaan laitoksesta kolme täysin parantunutta vapaalle
laitumelle?

_Huhtala_. Milloinka se tapahtuu?

_Aunio_. Kyllä kai johtajatar siitä juhlallisesti ilmoittaa komitean
jäsenille. Sehän on vanha tapa, vai mitä, Bengt?

_Åkerman_ (joka on alkanut olla enemmän omissa ajatuksissaan). En
tiedä, enkä pidä väliä.

_Aunio_ (tehden merkin Huhtalalle). Katsos, katsos vaan! Niin se mies
muuttuu, kun saa vakituisen emännöitsijän.

_Åkerman_. Jättäkää tuo ja puhukaa jotakin muuta. — Kyllä kai te itse
parhaiten tiedätte, että minä olen ainakin vähemmän pitänyt lukua
tätini laitoksesta uloslasketuista kuin te.

_Huhtala_. Myönnetään. Eihän meidän iällämme enää voida olla
itserakkaita. Mutta on meilläkin joskus ollut nuoruus ja kuuma veri
rakkauden lunnaina... Kas niin, veli Aunio, ryypätään tätä makeata
vettä — paremman puutteessa. — Isäntämme on vielä nuori ja hänellä on
varaa valita.

_Åkerman_. Mutta olenkohan minä sentään teitä parempi?

_Huhtala_. Varjelkoon, se vielä puuttuisi! Tarkasti ottaen olet sinä
meitä huonompi, sillä sinä petät, kun taas me käymme rehellistä
kauppaa. Mutta emme mekään sillä kerskaile. Meillä on sama synti
takanamme ja kernaasti uusisimme sen, jos vain olisi mahdollista...
Sanopas nyt, millä kannalla sinun asiasi ovat tytön kanssa?

_Åkerman_. Älä joutavia kysele.

_Huhtala_. Oletpa sinä tänään. Sinuahan voisi luulla poikanulikaksi,
joka kainostelee puhua ensimmäisestä rakkaudestaan. Etkö sinä arvaa,
että meitä huvittavat tämänkaltaiset asiat, ne verestävät vanhoja
muistoja. Sano nyt suoraan, joko _se_ on tapahtunut?

_Åkerman_. Ei, ei vielä.

_Aunio_. Kummallista — ja tyttö on jo ollut luonasi pari kuukautta.

_Huhtala_. Et sinä, Aunio, ole tainnutkaan olla oikeata lajia. Etkö
sinä tiedä, ettei petokaan heti surmaa saalistaan. Kaikkein suurin
nautinto on tietoisuus siitä, että tuon minä voin ottaa ojentamalla
käteni, mutta minä en ojenna.

_Åkerman_. Minä voisin suuttua sinuun, Lennart, jollen niin hyvin
tuntisi sinun — kuinka sanoisin — maailmankatsomustasi.

_Huhtala_. Huonon sananpa löysit. Maailmankatsomus on aivan liika koru
meikäläiselle. Vain Auniolla se täytyy olla tarvittaessa toimituspöydän
laatikossa.

_Aunio_. Se onkin siellä hyvässä tallessa.

_Huhtala_. Sitä parempi sinulle. — Mutta mikä on tämän illan ohjelma?
Minun mielestäni on jo aika käydä vakavasti asiaan.

_Åkerman_. Lähdemme heti... (miettien). Tai... menkää te edellä
»Astoriaan», tilatkaa illallinen, minä tulen heti. Minulla on muuan
asia suoritettavana.

_Aunio_ (viitaten sivuoveen). Tuollako?

_Åkerman_. Ei, tärkeämpi.

_Huhtala_. Ehkä sentään alkuvalmistuksia lopullista hyökkäystä varten,
piiritystä on kestänyt tarpeeksi kauan. No, omapahan on asiasi. (Hän ja
Aunio hankkiutuvat lähtemään.) Toivottavasti sentään selviydyt pian.

_Åkerman_. Neljännestunnin kuluttua olen luonanne.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (joka on saattanut toisia eteiseen, palaa pian takaisin,
astuu pöydän ääreen ja aikoo soittaa kelloa, mutta luopuu aikeestaan.
Astuu tuumiskellen ja hitain askelin sivuovelle, avaa sen ja huutaa:)
Eeva!

_Eeva_ (tulee, pysähtyy ovenpieleen). Vieraat ovat menneet jo?

_Åkerman_. Juuri poistuivat... Minä menen myös, mutta minun täytyi
nähdä sinut, Eeva, ennen lähtöäni... Onko sinun ikävä yksin kotona?

_Eeva_ (hymyillen). Miksi tohtori sitä kysyy? Ei kai sellaisia asioita
tavallisesti tiedustella palvelijoilta?

_Åkerman_. Etkö sinä ole huomannut, että minä kaikessa annan sinulle
vapaat kädet, enkä lainkaan tahdo orjuuttaa sinua palvelijan asemaan?
Sen vuoksi minä en soittanutkaan, sillä minä tahdoin hävittää
viimeisenkin jäljen tuosta palvelijakäsitteestä. Sinun pitää tuntea
itsesi emännäksi talossa, Eeva.

_Eeva_. Herra tohtori, te olette liian hyvä.

_Åkerman_ (alkaen tulistua). Sinä ansaitset sen, Eeva. Sinä olet nuori
ja kaunis! Sinun ei sovi turmella käsiäsi liialla työllä. Minä hankin
sinulle apulaisen.

_Eeva_. Ei, tohtori, ei tarvitse, minä tulen aivan hyvin toimeen
yksinkin.

_Åkerman_. Kuten tahdot. (Ottaa Eevaa kädestä.) Minä olen sinun
palvelijasi. Minä teen, mitä tahdot. (Tarttuu Eevan toiseenkin käteen.)
Minä olen monta kertaa halunnut puhua sinulle, mutta jokin tuntematon
voima on minua siitä pidättänyt. Olen luullut, että pelkäät minua,
Eeva, että minä olen sinulle... Sano minulle, Eeva, olenko minä sinusta
vastenmielinen?

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan ja luottavasti silmiin). Ette, ette,
tohtori... mutta...

_Åkerman_. Älä jatka, Eeva, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Sinä tahdot
taas vedota isännän ja palvelijan suhteisiin, mutta minä en salli sitä.
Sinä olet minun kotini haltijatar, eikä sinua kukaan saa palvelijaksi
nimittää.

_Eeva_. Mutta tohtori...

_Åkerman_. Ei sanaakaan, Eeva, tai minä suljen sinun suusi suudelmalla.
(Eeva painaa päänsä alas.) Olisiko sinulla mitään sitä vastaan?

_Eeva_ (vaitiolon jälkeen nostaa hitaasti päänsä ylös, katsoo Åkermania
suoraan silmiin, vakaasti ja verkkaan): Ei.

_Åkerman_ (sulkee kiihkeästi syliinsä Eevan, joka ei vastusta.
Suutelo). Nyt sinä olet minun, Eeva. Me nautimme täällä kahden
onnestamme. (Hitaammin ja salaisella tarkoituksella.) Ainoastaan
kahden, emme usko kenellekään salaisuuttamme, sillä meidän onnemme on
vain meitä varten. Ethän puhu kenellekään, Eeva, etkä osoita muitten
läsnäollessa.

_Eeva_. Minä teen niinkuin tahdotte.

_Åkerman_. Minun ei tekisi nyt mieleni lähteä luotasi, Eeva kulta,
mutta tulin luvanneeksi. Minä palaan kohta. Mene sinä levolle, minä
tulen myöhemmin luoksesi.

_Eeva_. Mutta...

_Åkerman_. Taas on suusi suljettava — kas näin (suutelee). Me nautimme
onnestamme. Sinä olet minun kokonaan, meillä on oikeus kaikkeen —
rakkauden oikeus... Mutta nyt minun täytyy mennä... sitten saamme puhua
enemmän.

_Eeva_ (rientäen eteiseen tuoden sieltä Åkermanin päällystakin ja hatun
).

_Åkerman_. No, olkoon menneeksi, tämän palveluksen minä otan sinulta
vastaan niinkuin rakastavalta naiselta. (Pukeutuu.) Hyvästi, Eeva
kulta, älä ikävöi, minä tulen pian. (Hyväily.) Palaan omaan yhteiseen
pesäämme. (Kääntyen ovelta.) Minä tulen sinun luoksesi, Eeva.

_Eeva_ (joka on seurannut Åkermanin jäljessä muutaman askeleen,
hymyilee kirkasta, hellää hymyä ja nyökäyttää huomaamatta päätään.
Åkermanin poistuttua Eeva yhä sama onnellinen hymy huulilla lähenee
hitain askelin pöytää, suutelee sillä olevaa ruusukimppua, ja jää
kukkien keskelle Åkermanin kuva kädessään.)

    Väliverho.




KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sama huone kuin edellisessä. Aamupäivä. Edellisen näytöksen
tapauksista on kulunut kolmatta kuukautta.)

_Åkerman_ (istuu työpöytänsä ääressä kirjoituspuuhissa. Hän hakee
jotakin kirjasta, sitten kirjoittaa).

_Eeva_ (astuu sisään vasemmalta. Hän on kalpea ja jonkin verran
kuihtunut, entinen avoin ja luottava hymy on väsynyt. Hän näyttää
aikovan sanoa jotakin, mutta vaikenee ja ikäänkuin odottaa, että häntä
puhuteltaisiin)..

_Åkerman_ (kääntyy työstään, hieman ärtyneesti). No, mitä nyt?

_Eeva_ (arasti). Haluaisin tietää, syöttekö tänään päivällistä kotona.

_Åkerman_. Miksi sitä kysyt?

_Eeva_. Viime aikoina olette ollut niin harvoin kotona ja monta kertaa
olen saanut turhaan odottaa.

_Åkerman_. Ohoh, jopa jotakin! Alatko sinä vaatia, että minun on
kysyttävä lupa sinulta päästäkseni kaupungille asioilleni.

_Eeva_. En suinkaan, tohtori, kuinka minä sellaista voisin vaatia.
(Hetken vaiti, sitten taas arasti.) Mutta ennen te olitte enemmän
kotona (vielä aremmin) ja sanoitte viihtyvänne hyvin. — Älkää
käsittäkö minua väärin, en minä teitä moiti, eikä minulla ole siihen
oikeuttakaan, mutta väliin haluttaisi keventää sydäntään...

_Åkerman_. ... ja sinä olet valinnut minut sitä kevennystä kuulemaan.
No, täytyy kai sitten ottaa luottamustoimi vastaan. — Mitä sinulla nyt
on sydämelläsi: eikö sinun ole hyvä olla luonani, puuttuuko sinulta
jotakin?

_Eeva_. Ei mitään. Minulla on kaikkea, mutta minusta tuntuu, että te
olette muuttunut minua kohtaan... Minun on niin vaikea sanoa, minä
pelkään...

_Åkerman_. Miksi minä sitten olisin muuttunut?

_Eeva_. Minä huomaan, ettei teidän suhteenne minuun ole sama kuin
ennen. Meidän välillemme on tullut jotakin, jota minä en osaa selittää,
mutta joka minua ahdistaa ja painaa.

_Åkerman_. Älä puhu joutavia, Eeva. Pitäähän sinun toki ymmärtää, etten
minä voi uhrata koko aikaani sinulle. Minulla on niin paljon muutakin
ajattelemista. Sinulla on täällä toimesi ja taloushuolesi. Ennen ne
sinua tyydyttivät, mutta nähtävästi eivät nyt enää...

_Eeva_ (joka vähitellen alkaa tulla hiukan rohkeammaksi). Oi, kyllä
ne tyydyttävät, enkä minä siinä suhteessa valitakaan. Mutta ennen te
olitte minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, aina... päivälläkin.
Minä saatoin niin vapaasti ja luottavasti keskustella teidän kanssanne,
pelkäämättä että häiritsen. Nyt ei minulla ole siihen tilaisuutta,
sillä te olette enimmäkseen poissa kotoa, ja kotona minä taas aina
häiritsen.

_Åkerman_. Sinä olet lapsellinen, Eeva, sinä kuvittelet.

_Eeva_. Ei, en minä kuvittele. Minä tunnen sen tarpeeksi katkerasti...
Minä olen jo kauan aikaa halunnut puhua teidän kanssanne, mutta niinä
hetkinä, joina vielä olette ollut luonani, en ole uskaltanut... Ne
hetket ovat nykyisin olleet niin virallisia...

_Åkerman_. Niin... näetkös... ihmiset aina vähitellen rauhoittuvat. Se
on välttämättömyys, josta ei pääse mihinkään.

_Eeva_. Ehkä, mistä minä tiedän, minähän olen niin nuori ja
oppimaton... Mutta minä en voi enää kestää; minun täytyy nyt sanoa,
mikä sydäntäni painaa.

_Åkerman_. No, sano pois, niin saan minäkin kuulla, onko asia todella
vakavaa laatua.

_Eeva_ (rukoillen). Mutta minä pyydän teitä, älkää suuttuko minuun,
minä olen niin onneton ja yksinäinen...

_Åkerman_. Mitä sinä turhia... jätä esipuheet ja sano suoraan!

_Eeva_ (suurella vaivalla). Minun... laitani ei ole oikein... Minä olen
tulemassa... tulemassa (tuskin kuuluvasti) äidiksi.

_Åkerman_ (hypähtäen ylös). Eeva, mitä sinä sanot! Oletko siitä varma?

_Eeva_ (vaipuen tuoliin). Kyllä...

_Åkerman_ (kävellen edestakaisin). Oh, tämä vielä puuttui! Kaunis
juttu! (Pysähtyen Eevan eteen.) Mutta ehkä sinä sentään olet erehtynyt?

_Eeva_. Kukaan nainen ei siitä erehdy — kokemattominkaan.

_Åkerman_ (hermostuneena). Miksi sinä et ole sitä ennen sanonut?

_Eeva_. Minä en voinut. Te olette viime aikoina vain pikimmiltään
pistäytynyt luonani... ja niin harvoin. Minä en uskaltanut, pelkäsin
teidän suuttuvan ja poistuvan... kenties... kenties ainaiseksi...

_Åkerman_ (voittaen itsensä). No, asia on autettavissa...

_Eeva_ (kyyneleissä, kuulematta). Minuun vaikutti hän pelottavasti
teidän viimeaikainen kylmyytenne. Minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt
kaksinverroin oikeutta rakkauteen ja hyväilyihin, mutta minä en enää
milloinkaan kuule sellaisia sanoja kuin ennen...

_Åkerman_ (joka on täydellisesti saavuttanut mielen tasapainon).
Jättäkäämme tämä turha keskustelu kylmyydestä ja hellyydestä. Nyt on
toimittava, sillä näin ei saa kauemmin jatkua. Tilasi ei saa kehittyä
pitemmälle.

_Eeva_ (luoden hämmästyneen katseen Åkermaniin). Minä en ymmärrä...

_Åkerman_. Sinun on vapauduttava tilastasi.

_Eeva_. Kuinka se on mahdollista?

_Åkerman_. Minähän olen lääkäri. Tänään vielä saat lääkkeen.

_Eeva_ (kauhistuen). Mutta tehän olette isä!... Mitä te ajattelette,
kuinka te voitte? Kuinka voisi isä surmata lapsensa?

_Åkerman_. Sillä ei ole vielä henkeä ja sen vuoksi on otollisin aika
siitä juuri nyt päästä. Minä tuon sinulle lääkkeen. Ehkä sinulla on
joku tuttava vanhempi nainen, jonka luokse voit mennä muutamiksi
päiviksi. Kohta on taas kaikki hyvin ja sinä palaat takaisin uutena...

_Eeva_ (kyynelissä). Minä en voi...

_Åkerman_. Sinun täytyy! Pitemmälle kehittynyt tilasi herättäisi
huomiota ja sitten... enhän minä voi sinua pitää talossa lapsen kanssa.
Tämä on ainoa tie.

_Eeva_ (hetken vaitiolon jälkeen nousee itsensä voittaneena ). On
toinenkin. Minä menen enkä palaa. Minun on raskasta lähteä täältä,
mutta niin täytyy käydä... Ei ole valinnan varaa...

_Åkerman_ (helpottuneena). Kuten tahdot... Sinä voit tietysti vapaasti
päättää tulevasta kohtalostasi. Minä vain esitin oman mielipiteeni,
ehkä sinäkin myöhemmin huomaat, että se olisi ollut parempi...
(Ovikello soi.) Joku tulee, sinun on mentävä avaamaan. Myöhemmin voimme
puhua tarkemmin. Ehkä sinä vielä huomaat minun ehdotukseni sopivammaksi.

_Eeva_ (mennessään). Minä olen jo ilmoittanut teille päätökseni, siinä
pysyn. (Ei palaa enää huoneeseen, vaan näkyy menevän eteisen oven
editse.)


TOINEN KOHTAUS.

_Huhtala_ (tulee eteisestä). Terve mieheen!

_Åkerman_. Terve, terve. Kuinkas sinä tähän aikaan päivästä olet
liikkeellä.

_Huhtala_. Onko se nyt niin ihmeellistä? Tarvitseehan minunkin joskus
sairastaa. Näetkös, minä olen nyt sairas, vaikken minä tullut sinulta
lääkärintodistusta hakemaan. Hyvät ihmiset uskovat muutenkin, semminkin
kun asianomainen on siveyskomitean jäsen.

_Åkerman_. Oh, jätä tuo!...

_Huhtala_ (keskeyttäen). No, no, veliseni. Sydämen kyllyydestä
suu puhuu. Ja minun sydämeni on tänään täynnänsä jaloja aatteita
ihmiskunnan kohottamiseksi alennustilastaan, kuten ainakin miehen,
jolla on ollut kova krapula, mutta joka on saanut pahimpaan hätään
vastamyrkkyä.

_Åkerman_. Ja siksi sinä et ole mennyt pankkiin...

_Huhtala_ (taas keskeyttäen). ... vaan tullut tänne aateveljen luo
suunnittelemaan uusia keinoja langenneitten naisten ylösrakennukseksi.

_Åkerman_. Älä viitsi nyt lörpötellä siitä, sillä minä en ole
sellaisella tuulella.

_Huhtala_. Sepä vahinko! Minä päinvastoin olen sillä tuulella,
että voisin vaikka ottaa yhden langenneen enkelin omakohtaiseen
huolenpitooni... pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa, riippuen asianomaisen
ulkonaisista edellytyksistä.

_Åkerman_. Älä nyt kiusaa. Usko kerrankin, että minulla on muuta
ajattelemista.

_Huhtala_ (joka on lähennyt Åkermanin kirjoituspöytää ja katsonut hänen
työtään). Älähän mitä! Ja kumminkin, jollen minä aivan pahasti erehdy,
on sinulla parhaillaan tekeillä jokin suunnitelma neiti tätiäsi varten.

_Åkerman_. Niin, täti kyllä osaa puristaa minulta milloin minkinlaisia
suunnitelmia. Minä en voi kieltäytyä, sillä...

_Huhtala_. ... raha on poikaa, ja sitä jää tädiltäsi sinulle.

_Åkerman_. Sinä et tänään anna minun lainkaan puhua. — No, olkoon,
onhan se syy sekin.

_Huhtala_. Ja aivan riittävä... Mutta miksi sinä tänään olet niin
hermostunut? Olitko eilen ulkona? Ja jos olit, niin miksi et tänään tee
niinkuin minä: pure petoa sen omilla hampailla.

_Åkerman_. Täällä kotona on vähän ikävyyksiä.

_Huhtala_. Kotona? Eipä uskoisi, nuori mies, jolla on sievä
emännöitsijä...

_Åkerman_ (mutisten). Sitä sattuu välistä kaikenlaista.

_Huhtala_. Vai joko nuorikko kyllästyttää? Jos niin on laita, niin
siihen kyllä keino keksitään.

_Åkerman_. En tiedä, voinko sen sinulle sanoa. Sinä näyt tänään olevan
sellaisella tuulella, ettei...

_Huhtala_. No, kyllähän sinä minut tunnet. Minä kyllä olen vähän höllä
suustani, mutta jos asia on vakava, niin koetetaan olla totisia.

_Åkerman_. Asia on vakava, ainakin se minua hermostuttaa, sillä minulle
ei ole ennen sellaista sattunut... Sinä puhuit minun emännöitsijästäni,
hän on... hän on... raskaana.

_Huhtala_. Älä hemmetissä! Sinulla on siis tiedossa perillinen
tuleville rikkauksillesi.

_Åkerman_. Joko taas! Suotta minä sinulle rupesin puhumaan, sinä
virnistelet kaikelle.

_Huhtala_. Älähän hätäile, veli Bengt, uutinen on sangen suuri, ja
kaikkeen pitää tottua. Ja siksi toiseksi, kai minä toki saan lausua
ihmetykseni, sillä monikaan meistä, jotka olemme jääneet poikamiehiksi,
ei taitaisi kyetä saamaan itselleen perillistä... No niin, asia on kai
alussaan?

_Åkerman_ (nyökäyttää myöntävästi).

_Huhtala_. No sitten kai lääkärinä tiedät, miten on meneteltävä?

_Åkerman_. Mutta hän kieltäytyy...

_Huhtala_. Soo... Miten hän siis aikoo kysymyksen ratkaista?

_Åkerman_. Hän aikoo poistua minun luotani.

_Huhtala_. Taakkoineen?

_Åkerman_. Niin.

_Huhtala_. Hm! Entä sinä, mitä sinä neuvoit hänelle?

_Åkerman_. Minä tarjosin hänelle lääkettä ja käskin mennä jonkun
vanhemman naishenkilön luokse — luultavasti hänellä on joku sellainen
tuttava — ja sitten tervehdyttyään palata takaisin.

_Huhtala_. Ja hän ei suostunut?

_Åkerman_. Ei.

_Huhtala_. Koettakaamme hänelle vielä selittää.

_Åkerman_. Tuskinpa se maksaa vaivan. Minun luokseni hän ei missään
tapauksessa enää palaa.

_Huhtala_. Onko se sinusta hyvin harmillinen juttu?

_Åkerman_. Ei suinkaan, mutta minä toivoisin hänen selviävän tästä
ilman seurauksia. Hänen tulevaisuutensahan on kokonaan pilalla, jos hän
saa lapsen.

_Huhtala_. Hän lähtee sinun luotasi kaikessa tapauksessa, sanot sinä.
Olisiko sinulla mitään vastaan, jos hän siirtyisi minun luokseni?...
Kun hän nyt kerran on sillä polulla... Jos hän vain selviää sinun
perillisestäsi, niin ei minusta ole vaaraa. Sitäpaitsi ei minulla enää
ole varaa kyllästyä häneen. Olenhan minä jo siinä iässä... Siis jos hän
suostuisi?...

_Åkerman_ (naurahtaen hiukan väkinäisesti). Ole huoleti, en ole
mustasukkainen... Mutta eikö ole sentään rikos tyttöä kohtaan kuljettaa
häntä kädestä käteen?

_Huhtala_. Se seikka olisi pitänyt huomata ennen kuin sinä otit hänet
tänne, tai ehkä vielä ennen, kuin hän tuli tätisi hoitolaan. Mutta
antaa hänen itsensä valita.

_Åkerman_. Kuten tahdot, minä suostun.

_Huhtala_. Anna tänne lääke, ehkä hän ottaa sen minulta.

_Åkerman_. Minulla ei vielä sitä ole, mutta minä menen hankkimaan.

_Huhtala_. Hyvä on. Jätä minut kahdenkesken tytön kanssa ja odota
»Astoriassa».

_Åkerman_ (valmistautuu lähtemään). Sovittu.

_Huhtala_. Jaa, tosiaankin, olin vallan unohtaa, mikäs tytön nimi
on? Meikäläinen niin harvoin kiinnittää huomiota naisten nimiin.
Tavallisesti ei heidän kanssaan joudu niin pitkällisiin tekemisiin.

_Åkerman_. Eeva.

_Huhtala_. Yhyh!

_Åkerman_. Toivotan onnea. (Menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

_Huhtala_ (ottaa taskupeilin ja sukii siihen katsoen muutaman kerran
hiuksiaan, hymähtää itseivallisesti). Ei sinusta enää ole naisten
hurmaajaksi. Hiero vain kauppaa ja selvitä asiasi mahdollisimman pian.
(Painaa soittokelloa pöydällä.)

_Eeva_ (tulee vasemmalta, hän on itkettyneen näköinen. Hämmästyy
nähdessään Huhtalan yksin).

_Huhtala_. Älkää peljästykö, ei ole syytä. Tohtori meni hiukan asialle
ja jätti minut hetkeksi teille seuraa pitämään.

_Eeva_. Teidät... minulle...

_Huhtala_. Aivan niin. Minä olen tohtorin vanha ystävä ja otin
tehtäväkseni auttaa häntä... Niin, käydäkseni suoraan asiaan... teille
on sattunut pieni vahinko.

_Eeva_. Kuinka niin?

_Huhtala_. No, sellainen... joka on hyvin tavallinen... tavallinen
nuorille ihmisille...

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte?

_Huhtala_. Tiedättehän te sen itse. Teillä lienee hiljan ollut siitä
puhetta tohtorin kanssa. Ellen erehdy, niin juuri tänä aamuna.

_Eeva_ (purskahtaen itkuun, parahtaen). Oh!

_Huhtala_. No, ei pidä ottaa asiaa niin sydämelleen. Pikku juttu,
josta on helppo selvitä. Monellehan se sattuu nuoruudessaan sellainen
kompastus. (Eeva yhä itkee nojaten ovenpieleen.) Rauhoittukaa toki!
Eihän se mitään merkitse.

_Eeva_ (tointuu vähitellen ).

_Huhtala_. Kas niin, nyt voimme puhua järkevästi.

_Eeva_ (oudoksuttavan jyrkästi). Meillä ei ole siitä mitään puhuttavaa.

_Huhtala_. Kuinka niin? Olenhan minä...

_Eeva_ (puoleksi itsekseen). Miksi, miksi hän menetteli sillä tavoin!

_Huhtala_. Tällainen tapaushan on niin tavallinen suuressa maailmassa.
Sanokaapa minulle, ihanko te tosissanne kieltäydyitte tohtorin
ehdottamasta keinosta?

_Eeva_. Onko hän siitäkin puhunut teille?

_Huhtala_. Miksikäs ei, näin ystävien kesken.

_Eeva_ (tuskissaan). Kauheata! Kauheata!

_Huhtala_. Mitä joutavia. Asiahan on niin yksinkertainen. Minä
neuvoisin teitä itsenne takia suostumaan tohtorin ehdotukseen.

_Eeva_ (vaikeroiden). En voi, en voi...

_Huhtala_. Muuten, sanokaapa, onko totta, että te aiotte muuttaa pois
tohtori Åkermanilta.

_Eeva_. On.

_Huhtala_. Siinä tapauksessa teidän on etsittävä itsellenne uusi
työpaikka. Mitenkähän olisi (Ankeliina näkyy pistävän päänsä vasemmasta
ovesta, kumpikaan keskustelijoista ei häntä huomaa ja hän peräytyy
kohta jälleen oven taakse, mutta ovi jää raolleen), jos te muuttaisitte
minun luokseni. Minulla ei ole ennen ollut emännöitsijää, mutta teidän
vuoksenne voisin järjestää... Taikka ehkä, jos te itse kernaammin
haluatte, voisin ottaa teille asunnon jossakin toisessa paikassa,
yksityisen huoneen... Minä tietysti maksaisin ylläpitonne...

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte? Kuinka voi emännöitsijä asua toisessa
paikassa ja kuinka...?

_Huhtala_. No, ehkä nyt ei Eevaa juuri voisi sanoa emännöitsijäksi,
mutta sehän on samantekevää... Minä sitten pistäytyisin Eevan luona,
tai Eeva minun luonani... kuten kulloinkin sopisi.

_Eeva_ (joka nyt vasta ymmärtää Huhtalan tarkoituksen, tuijottaen
häneen kauhistuneena). Jos minä olen teidät oikein ymmärtänyt, niin
ei minulla ole muuta vastausta kuin poistua heti paikalla (yrittää
vasemmalle).

_Huhtala_. Odottakaa hetkinen! Tietysti teette kuten itse tahdotte,
mutta jos sattuisitte muuttamaan mieltänne, niin voitte kääntyä
puoleeni. Mutta luonnollisesti ainoastaan sillä ehdolla, että suostutte
sitä ennen seuraamaan tohtorin neuvoa.

_Eeva_ (inholla). Menkää, menkää!

_Huhtala_. Siis näkemiin! (Pois perältä.)


NELJÄS KOHTAUS.

(Eevalta on viimeinen kohtaus vaatinut suunnatonta voimain ponnistusta,
hän vaipuu väsyneenä nojatuoliin.)

_Ankeliina_ (pistää vähän ajan perästä jälleen päänsä ovenraosta ja
huomattuaan, että vieras on mennyt, astuu sisään hiipivään tapaansa.
Kuiskaten). Joko se haaska meni? (Eeva, joka ei ole huomannut
Ankeliinan tuloa on vähällä syöksähtää pystyyn.) Älä säikähdä
kyyhkyseni, minä se vain olen. Et suinkaan pane pahaksesi, vaikka vähän
istahdan rupattelemaan kanssasi?

_Eeva_. En, en, Ankeliina, luulenpa melkein odottaneeni teitä. Minun
täytyy saada puhua jonkun kanssa.

_Ankeliiina_ (ollen tietämättä mitään). No, jopa sinä nyt jotakin...
entä herrasi?

_Eeva_. Minä en voi puhua hänen kanssaan enää.

_Ankeliiina_. No, johan nyt... Eikös hän ollut sinulle niin kovin
ystävällinen?

_Eeva_. Oli... ennen...

_Ankeliiina_. Eikä muka enää. Mikäs ihme häneen on mennyt?

_Eeva_. Oh, Ankeliina. Kaikki on lopussa. Minä lähden täältä enkä
palaja enää.

_Ankeliiina_. Älähän nyt mitä! Lähdet täältä ihan hyötähyviäsi? Oletko
sinä aivan täydessä järjessäsi?

_Eeva_. Olen, olen... te ette tiedä, mitä täällä on tapahtunut.

_Ankeliiina_. Asiat eivät todellakaan näy olevan oikealla tolalla.
Mutta mitä sitten on tapahtunut? Onko hän kenties lyönyt sinua?

_Eeva_. Ei, ei sellaista...

_Ankeliiina_. Sellaistakin kyllä saattaa tapahtua. He ovat olevinaan
hienoja ja sivistyneitä, mutta eivät silti karta laskemasta kättään
naisen päälle, varsinkin sellaisen, joka ei ole heidän vertaisensa. —
Onko hän ehkä ajanut sinut pois?

_Eeva_. Ei, minä lähden itse.

_Ankeliiina_. Ja mitä varten sinä hankkiudut lähtemään?

_Eeva_. Ankeliina hyvä, minun on niin vaikeata sanoa sitä, semminkin
kun hän aina on vakuuttanut minulle, etten minä kertoisi kenellekään
meidän suhteistamme.

_Ankeliiina_. Luuletko sinä, että hän itse on ollut kertomatta?

_Eeva_ (kuin havahtuen). Ei, ei, hän on kertonut. Juuri teidän tulonne
edellä minä sain siitä tiedon.

_Ankeliiina_. Kaikki hänen tuttavansa sen tietävät. Tällaiset asiat
ovat niillä aina yhteisiä. Meistä keskustelevat he kuin tavarasta,
jota ostetaan ja myydään miten haluttaa. (Eeva tuskissaan). Rauhoitu
tyttöseni, täytyyhän sinun kuitenkin lopulta tietää totuus. No, ja
miten on sinun laitasi?

_Eeva_ (hiljaa). Minä olen... minä olen... minun laitani ei ole
oikein...

_Ankeliiina_. Yhyy, kyllä arvaan, sinä olet... Tietääkö hän siitä?

_Eeva_. Tietää, tänään sain sen sanotuksi hänelle.

_Ankeliiina_. Entä hän?

_Eeva_. Lupasi antaa jonkin lääkkeen, mutta minä kieltäydyin sitä
ottamasta ja uhkasin lähteä pois.

_Ankeliiina_. Ehkä se on parasta. Mutta lääke sinun pitää ottaa.

_Eeva_. Minä en voi, se on rikos...

_Ankeliiina_. Rikos! Olkoon! Mutta mitä varten meikäläisen pitää
välttää rikoksia, kun eivät hekään niitä karttele. Johan nyt, että
sinä rupeaisit tuon heittiön lasta mukanasi laahaamaan. Ja mikä siitä
tulisi? Sama kuin sinustakin, jos on tyttö. Ja pojasta myöskin katujen
mittaaja ja lopulta kuritushuoneen asukas.

_Eeva_. Mutta onhan se kuitenkin minun lapseni.

_Ankeliina_. Vähät siitä! Meikäläisellä ei ole varaa laittaa lapsia,
joitten kohtalo jo edeltäpäin on määrätty. Soisitko sinä oman tyttäresi
samoille jäljille, joilla itse nyt olet ja joita sinun äitisikin jo on
kulkenut?

_Eeva_. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

_Ankeliiina_. Sellainen on totuus, joka meidän kaikkien täytyy
ymmärtää. Sinulla on elämä alussa ja monta taistelua edessä, mutta
niistä kyllä selviät, kunhan opit pitämään varasi.

_Eeva_. Mutta eiväthän kaikki miehet voi olla samanlaisia?

_Ankeliiina_. Ehkä eivät, mutta ne toisenlaiset eivät satu meidän
tiellemme. Me olemme kauppatavaraa. Sinustakin jo tehdään kauppaa,
ystävä myy ystävälleen. Etkö sinä huomannut, että tohtorisi on valmis
luovuttamaan sinut Huhtalalle?

_Eeva_ (inholla). Huomasin, Ankeliina. (Hetken vaiti.) Mitä minun siis
on tehtävä?

_Ankeliiina_. Tule minun luokseni.

_Eeva_. Laitokseenko? En koskaan!

_Ankeliiina_. Ai, tosiaankin, unohdin sanoa, etten minä enää ole
siellä. Minulla on nyt oma asunto ja minun luonani ovat Karoliina ja
Dora. Mennään yhdessä... mutta ota lääke tohtorilta. Suostutko?

_Eeva_ (hiljaa mutta varmasti). Suostun.

_Ankeliiina_. Menkäämme siis keittiöön odottamaan tohtorin tuloa.
(Samassa kuuluu liikuntaa portaissa ja ovissa). Tohtori taitaa tulla.
Minä odotan sinua. Ole nyt luja! (Menee keittiön ovesta. Eeva jää
jäykkänä seisomaan.)


VIIDES KOHTAUS.

_Åkerman_ (joka on riisuutunut eteisessä, tulee sisälle ja huomaa tovin
kuluttua jäykistyneen Eevan.) Onko sinulla minulle jotakin asiaa?

_Eeva_ (jäykästi ja kylmästi). On... Minä menen heti.

_Åkerman_. Etkö aio palata?

_Eeva_. En.

_Åkerman_. Kuten tahdot.

_Eeva_. Mutta antakaa lääke tänne. Se on minulle tarpeen.

_Åkerman_ (ottaa liivintaskustaan pienen, tumman pullon).

    Väliverho.




NELJÄS NÄYTÖS.


(Vaillinaisesti kalustettu huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan,
samoin oikealla toiseen huoneeseen vievä. Peräoven vieressä ikkuna,
joka on yksinkertaisella ruusunpunaisella verholla peitetty. Keskellä
lattiaa, hieman sentään vasemman seinän puolella pöytä. Vasemmalla
näyttämön yläsyrjässä peitteetön puusänky. Huoneessa epäjärjestys,
naisten vaatekappaleita siellä täällä tuoleilla ja sängyn päässä.)

(Yö. Huonetta valaisee himmeästi kattolamppu, joka on verhottu
punaisella paperilla. Sen valossa on vaikeata erottaa henkilöitten
kasvoja. Pöydällä viinipullo, muutamia hedelmiä ja iso, leikkuuveitsen
tapainen ase. Edellisen näytöksen toiminnasta on kulunut kaksi
kuukautta.)

(Karoliina ja Dora istuvat pöydän ääressä maistellen viiniä ja
hedelmiä, joita huolimattomasti kuoritaan isolla veitsellä. He ovat
huolettomasti puettuja, ja viini on heihin jonkin verran vaikuttanut.)

_Dora_. Äsh... ikävä... ikävä!

_Karoliina_. Ota tuikku murheeseen, äläkä inise. On sinullakin metkut,
mokomalla prinsessalla. Koskaan et ole tyytyväinen. Aina vain (matkien)
ikävä, ikävä. Kiitä kauppojasi, että saat näin vapaana elää. Mitähän
sitten mankuisit, kun ruununkyydillä kuljettaisivat Hämeen Heikkilään.
Tämä elämä sentään kelpaa, sillä ämmä pitää huolen, että poliisi sulkee
silmänsä.

_Dora_. Kylläpä hän siitä hyvästä osaa meiltä maksunkin ottaa.

_Karoliina_. Kukapa nyt ei omaa etuansa katsoisi? Mutta jäähän sinulle
sentään omiin menoihisi, eikä viinistä ole ollut puutetta.

_Dora_. Entä kun tulee vanhuus?

_Karoliina_ (purskahtaa rentoon nauruun ). Kappas tanttia, kun jo
vanhuuttaan pelkää! Enhän tässä vielä minäkään voivottele, vaikka olen
useammat tuulet soutanut. Kylläpähän pitävät huolen. Taikka peritään
ämmän ammatti ja otetaan nuorempia täysihoitoon.

_Dora_. Ei ole kaikista siihenkään virkaan.

_Karoliina_. No, ei kai tuohon nyt kovin suuria kouluja tarvita.
(Maistaa viiniä.) Juo sinäkin, äläkä murjota!

_Dora_ (torjuen). Anna olla, ei maita nyt... ikävä...

_Karoliina_. Mitä sinulla nyt sitten on ikävä?

_Dora_. Väliin muistuu mieleen entinen elämä... Se oli niin kaunis ja
helläluontoinen nuori ylioppilas, ja se osasi puhua niin mukavasti ja
minä pidin siitä niin paljon. Missähän lie nyt se poika? Se toisinaan
itki ja vakuutteli...

_Karoliina_. Niin ne kaikki tekevät, nuoret ylioppilaat varsinkin. Ne
aina itkevät ja poraavat meidän surkeuttamme, mutta älä silti usko,
että ne jättävät meidät käyttämättä.

_Dora_. Niin, mutta se minun ylioppilaani oli nuori ja puhdas...

_Karoliina_. Tietysti, niinhän ne ovat kaikki. Olen minäkin niitten
kanssa ennen itkeä tihustanut, mutta enpä itke enää. Tehköön tehtävänsä
ja maksakoon, siinä kaikki... Jätä se ylioppilaasi, ei niistä ole
vieraaksi muuta kuin syksyllä, kun ne tänne kodeistaan saapuvat.
Silloin niillä on edes rahaa.

_Dora_ (melkein vihaisesti). Ole vaiti ja anna toki ihmisen muistella
parempia päiviään. En minä silloin rahaa kysellyt, minä rakastin...

_Karoliina_. Niinhän se on, ensi kerta aina menee polusta.

_Dora_ (kimmahtaen). Sinä et semmoisia asioita ymmärrä, lutka!

_Karoliina_ (päästäen leveän naurun). Mikäs sinä itse sitten olet?
Äläpähän tätä, kun noin suuttuu ylioppilaansa puolesta. Eipä luulisi
kannattavan. Vedä naamaasi tuosta kupillinen, se on parasta lääkettä.
Jos ei yksi auta, niin laita toinen perään, mutta älä vanhoja asioita
jauha!

_Dora_. Niinpä taitaa olla, ei kannata menneitä muistella. (Pieni
vaitiolo. Dora juo kupistaan.) Hiljaistapa taas on tänään. Missähän se
poikakin viipyy, tokkohan lie saanut ketään permeensä?

_Karoliina_. Mene tiedä, huono on aika. Vaikka tuo ämmä tuleekin niin
kalliiksi, ei ole varaa valita. Niillä on kuulemma nykyään niin ankarat
lait, jotta kadulta joutuisi helposti koukun kynsiin. (Peräovelta
kuuluu kolinaa.) Jaska varmaankin.


TOINEN KOHTAUS.

(Jaska tulee. Hän on keskenkasvuinen, huonosti puettu, tukka otsalla ja
kaulaan solmulle sitaistu liina, tavallinen esikaupunkien katutyyppi.)

_Karoliina_. No, onko sinulla edes hyviä uutisia? Saitko kiinni ketään?

_Jaska_ (joka muuten on luonteeltaan vilkas, tällä kertaa ynseällä
tuulella). Piruja kans. Nykyisin se ei ole niinkään helppoa.
Kustantaisitte edes paremmat vaatteet, että pääsisi ravintoloihin.
Luuletteko, että kadulta niin vaan sulhasia saa?

_Karoliina_. Milläs tässä kustannat? Puhu akalle, sehän meistä enimmän
tienaa.

_Jaska_. Akka ei uhraa penniäkään. Sanoo vaan, että te olette nuoria ja
kykenette ansaitsemaan. Toista se on hänen vanhan ja vaivaisen.

_Karoliina_. Kyllä se vanha ja vaivainen jo on meitä tarpeeksi
kyninyt. Saisi tässä niin paljon kokoon, että kykenisi itse hankkimaan
laitoksen... No, löysitkö ketään?

_Jaska_. Kyllä, kolme herraa. Ne lupasivat tulla yhden jälkeen. Minä
menen niitä vastaan ravintolan edustalle.


KOLMAS KOHTAUS.

_Ankeliiina_ (tulee oikealta). Poika on täällä jo. Saitko ketään
verkkoosi?

_Jaska_. Pitäisi niitä tulla kolme kappaletta. Minä lähden tästä niitä
vastaan. Mutta minä tahdon palkkani kans.

_Ankeliiina_. Eikö siinä ole tarpeeksi, kun saat ruokasi minulta. Ime
herroilta lisää!

_Jaska_. Luuletteko, että ne ovat sen anteliaampia kuin tekään. Minä
lähden tästä toiseen souviin, jolleivät hankkeet parane. Mistä sitten
saatte minun veroiseni? Kuinka monta kuntia minä jo olen teille
toimittanut? Ettekä te edes hommaa vaatteita päälleni.

_Ankeliiina_ (suostutellen). No, älä nyt intoile, poika, kyllä minä
sinulle suoritan, kunhan liike rupeaa menemään paremmin. Nuo tytötkin
ovat sellaisia vanhoja lutkia. Nyt kun tuli tämä uusi, rupeaa ehkä
saamaan enemmän vieraita. Mene sinä nyt vaan, poikaseni. Kylläpähän
sitten sovitaan.

_Jaska_ (nyrpeänä). Kyllä minä menen, mutta muistakaa, että tämä on
viimeinen kerta, jollei leipä levene. (Menee.)


NELJÄS KOHTAUS.

_Karoliina_ (ärtyneenä). Vai vanhoja aletaan olla rouvan mielestä? Kuka
pentele tässä nuorena pysyy, kun ei edes kunnon ruokaa saa. Mokoma
vanha haaska, vielä kehtaa puhuakin. Sylkäisen minä tuommoisen perään!

_Ankeliiina_ (koettaen hillitä kiukkuaan). Ettet häpeä mokomaa puhua!
Mihinkä sinä kelpaisit, jollen minä hyväntahtoisesti pitäisi sinua
luonani. Joku juopunut täällä vielä sinuun suostuu, mutta kadulla
olisit kohta poliisin hoivissa.

_Karoliina_ (yhä ärtyen). Itse te joutuisitte poliisin kynsiin, jos
minä suuni aukaisisin. Keljunkonstilla olette koko elämänne läpäissyt.
Sanoisinpa minä vain, miten te laitoksessa menettelitte. Emännöitsijä
muka! Hyh! Meille sinne miehiä kuljetutti ja sitten itse tulot näpisti.
Mikähän teidät siitäkin perisi?

_Ankeliiina_ (antaen hetkeksi kiivaudelleen vallan). Menepähän
sanomaan. Itse olet pahemmin läikissä. Sinä siellä suuna päänä riehuit
ja toisia hiljaisempia riivasit. Ja tämä muka sitten kielimään!

_Karoliina_. Vielä enemmänkin minä tiedän. Enkelinteosta teidät kiinni
saan, jos haluan. Mitä te teitte Eevalle, joko olette sen unohtanut?
Tappaa olitte tyttö raukan ja sitten loppujen lopuksi pyydystitte hänet
tänne.

_Dora_ (joka tähän saakka on istunut sängyn laidalla omissa
ajatuksissaan). Älkää viitsikö riidellä. Syytehän teillä on molemmilla.
Turhaa on padan kattilaa soimata.

_Ankeliiina_ (leppyen). Dora on oikeassa. Mitäpä me tyhjän tautta
riideltäisiin? Ainahan minä koetan teidän parastanne, vaikka te ette
tahdo minua ymmärtää.


VIIDES KOHTAUS.

_Eeva_ (tulee sivuovesta väsyneenä ja alakuloisena). Täälläkö te yhä
istutte? Minä taisin nukkua tuolla sisällä, mutta heräsin kovaääniseen
puheluun. Oletteko te taas riidelleet? Kumma kun eivät ihmiset osaa
elää sovussa. (Hiljaisuus, kaikki ikäänkuin kaihtavat Eevaa.) Voi,
miten minä olen väsynyt! Pääni on raskas kuin lyijyharkko. Minä en totu
tähän elämään, en koskaan. Minua kammottaa hiljaisuus täällä päivisin,
mutta vielä enemmän pelkään minä öistä melua.

_Ankeliiina_. Mutta kultaseni, sinun täytyy koettaa tottua. Minähän
olen ollut sinulle mahdollisimman hyvä. Olenko minä edes milloinkaan
pakottanut sinua herrojen seuraan?

_Eeva_ (keskeyttäen). Oh, älkää puhuko siitä! Kyllähän minä tiedän,
mitä varten minä täällä olen, mutta minä sittenkin häpeän joka kerta,
kun te ilmoitatte, että minua tahdotaan seuraan. Minä tahtoisin karata
jonnekin, mutta minnekäpä minä menisin...

_Ankeliiina_. Minnekäpäs sinä... Sinulla on ollut kompastuksesi
elämässä, ja mihinkäpä kerran sortunut naisihminen menisi... Kiittäisit
minua, että pahimmasta selvisit. Minne sinä onneton olisit lapsen
kanssa joutunut?

_Eeva_ (tuskaisesti). Älkää muistuttako minua siitä! Se on muutenkin
yhä vain mielessäni... Kannattaneeko minun teitä kiittääkään, sillä
tuskinpa häpeäni olisi lapsenkaan kanssa ollut suurempi. Ehkä siitä
päinvastoin olisi ollut iloa minulle synkkinä hetkinä.

_Karoliina_ (joka Doran kanssa on ollut syrjemmässä, keskeyttää). Ole
hupsimatta. Etkö sinä itse ole sortunut juuri sen vuoksi, että olet
yksinäinen penikka. Olisiko sinun vielä pitänyt jatkaa samaa onnetonta
sukua? — Ankeliina, antakaa viiniä, maksua vastaan, ja juo sinäkin,
Eeva, juo ja unohda! Sinä kuljet vain sitä tietä, jota olet määrätty
kulkemaan.

_Ankeliiina_ (hyvitellen). Ehkä Eeva tosiaankin ottaisi lasin viiniä,
se tekee hyvää.

_Eeva_ (joka on tuijottanut eteensä, kuin jostakin kaukaa). Antakaa
sitten vaikka viiniäkin. Ehkä se kuuluu tähän elämään. Lievitystä se
tuskin antaa. Voi, miksi minä tänne palasin!

_Ankeliiina_. Tietysti sinä palasit, lapsi kulta. Sinä olisit silloin
jo voinut jäädä suorastaan, mutta sinä yritit uhmata kohtaloasi ja
hakea työtä... ikäänkuin sinä mistään työtä saisit, sinä, joka olet
ollut Huldstjärnan laitoksessa. Siellä meidät lopullisesti pilataan.
Meistä tehdään leimattuja naisorjia, joille on vain yksi ura avoinna
maailmassa. Ennen siinä laitoksessa oloamme me kenties vielä voisimme
saada työtäkin oudolla paikkakunnalla, mutta emme sitten enää.
Sanoinhan minä jo sinulle, että sinä kärsit äitisi syyn tähden. Olisi
sinun vielä pitänyt hommata lapsi kärsimään samalla tavalla...

_Eeva_. Mutta sehän oli murha...

_Ankeliiina_. Mur... ole nyt! Älä toki leikilläsikään päästä sellaista
sanaa suustasi... Kaikkea vielä, milläs hengettömän tappaa? Äläkä sinä
näistä kenellekään hiisku, se on parasta meille molemmille.

_Eeva_. Mutta minun tuntoani soimaa, minä en saa rauhaa, minä tunnen,
että olen tehnyt väärin.

_Ankeliiina_. Joutavia! Eikö sinulle ole tehty suurempaa vääryyttä?
Tehtiinkö siinä oikein, että sinut teljettiin sellaiseen laitokseen? Ja
oliko se mielestäsi aivan kohdallaan, että sinut jätettiin sen nuoren
tohtorin valtaan? Ja eikö siinä ollut mitään paheksuttavaa, että tuo
mies itse antoi sinulle lääkkeen? Oletko sinä edes niinkään syyllinen
kuin hän? (Lähtöä tehden.) Mietihän näitä asioita, niin aivosi
selkenevät... Jos minä nyt lähden hakemaan sitä... (Ovelle koputetaan.)
Kas, nyt tulee vieraita. Menepäs sinä, Eeva, tuonne sisälle. Minä tulen
kohta ja otamme yhdessä pienet... Sinä, lapsi kulta, tarvitset, olet
niin räätyneen näköinen. Mene nyt, minä järjestän ensin asiat täällä.
(Eeva menee sivuhuoneeseen. Samalla uusi koputus ovelle.)... Tullaan,
tullaan. Niiliäpä nyt on hätä. (Avaa ulko-oven, josta tulee sisälle
kolme herraa, ovella näkyvät he suorittavan maksun Jaskalle, joka
poistuu.)


KUUDES KOHTAUS.

(Åkerman, Huhtala ja Aunio ovat tulleet sisälle. He ovat, varsinkin
Huhtala ja Aunio, hiukan hutikassa.)

_Åkerman_ (vielä ovella). Kas vaan poikaa, maksunpa sieppasi
palveluksestaan.

_Huhtala_ (samoin). Tietysti. Otathan sinäkin maksun potilailtasi.
Kukin elää ammatillaan.

_Ankeliiina_. Tarvitsevatko herrat jotakin?

_Huhtala_. Kyllä kai me jotakin tarvitsemme, mutta aluksi meillä on
täällä itsellämme. (Vetää taskustaan konjakkipullon ja panee sen
pöydälle.)

_Ankeliiina_. Sitten minä saanen poistua...

_Huhtala_ (kyynillisen kohteliaasti). Tehkää niin, arvoisa kaunotar.

_Ankeliiina_ (menee päätään keikauttaen ja väkinäisesti naurahtaen.
Vaikka huoneessa on hämärää, on hän tuntenut herrat. Mutisee
mennessään). Sekö nuo nyt tänne toi... Vaikka välipä tällä...


SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Huhtala_ (joka on lähellä pöytää). Ehkä arvoisat neidit suvaitsevat
tehdä meille seuraa tästä hiukan myöhäisestä hetkestä huolimatta?

_Karoliina_. Kyllä he suvaitsevat, mutta parasta on jättää leukailu
omia naisianne varten. Täällä me ymmärrämme toisiamme ilman sellaisia
metkuja.

_Huhtala_. No, no, mademoiselle, taidatte olla hiukan kielevä. Se ei
sovi teidän naisellisuuteenne. Mutta kai tässä arvoisassa instituutissa
on laseja.

_Dora_ (hakee kolme lasia). Tottahan toki meillä sellaiset välineet on.

_Huhtala_ (joka on riisunut päällystamineensa). Jääkäämme sitten
taloksi — toistaiseksi. (Asettuu pöydän ääreen naisten kanssa.)
Sallikaa minun kaataa teille tervetuliaismalja. (Kaataa konjakkia
kaikkiin laseihin ja kuppeihin.) Mutta veljet, aiotteko edelleen
pysyä liikekannalla, vai miksi ette riisu yltänne? Jaloista juomista
ja kauniista naisista ei sovi nauttia palttoo päällä. (Aunio riisuu
nopeasti päällysvaatteensa, Åkerman hidastellen.)

_Dora_. Kylläpä te, herra Huhtala, olette nyt imelä...

_Huhtala_. Mistä te minut tunnette? Tietääkseni olen tässä paikassa
ensi kertaa.

_Dora_. Ehkä... Mutta eräässä toisessa paikassa olemme kyllä
tavanneet...

_Karoliina_ (jatkaen). ... vaikka siellä me olimme hiukan toisessa
asemassa.

_Huhtala_ (muistaen). Ai saakeli!... Tulehan tänne lähemmäksi, Bengt.
Katsokaapa, arvoisat virkaveljet ja siveyden apostolit, meidän työmme
on kantanut hyviä hedelmiä. (Auniolle, joka on istunut pöytään.) Sinä,
kynäritari, et ole suotta teräksistä peistäsi heilutellut...

_Aunio_ (keskeyttäen). Ole vaiti!

_Huhtala_. Voitko vielä suurempaa kiitosta toivoa... (Nousee ylös
ja hakee estelevän Åkermanin lähemmäksi.) Sinun tädin laitokselle
laatimaasi ruokalistaan ei muistaakseni kuulunut konjakki, mutta
voithan toki sinä ottaa lasin yhteisten kasvattiemme kunniaksi.

_Åkerman_ (tarttuu hermostuneena lasiinsa ja kumoaa sen pohjaan, toiset
samoin). Älä tunge turmeltunutta viisasteluasi joka paikkaan, Lennart!
Minua se jo kyllästyttää, samoin kuin tämä tällainen elämä.

_Huhtala_. Herra varjelkoon, sinusta taitaa tulla ihan uskonpuhdistaja.
(Hoitelee »edeskäyväm» virkaa. Åkerman vetäytyy sivulle ja liikehtii
siellä.) Me kai olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei ryypyn
ääreen saa vanheta... (Nautiskelevat hiljalleen, naiset ilakoivat.)
... Tohtorista on tullut filosoofi, hän kiertää ikuista ympyrää...
Harrastakaamme mekin filosofiaa, elämän filosofiaa, jonka oleellisena
osana on tämän aineen viljeleminen. Kippis! (Maistavat). ... Mitä, eikö
kipeitten kaitsijalle todellakaan maistu?

_Åkerman_. Minä olen täällä liikaa, sananmukaisesti viidentenä pyöränä
vaunussa.

_Karoliina_. Eikö mitä, kyllä tänne sopii. Älkääkä peljätkö, me
emme kerro vieraistamme. Siinä suhteessa me olemme kai maailman
rehellisimpiä naisia. (Muistaen äkkiä.) ... Mutta jos te haluatte,
niin... meillä on vielä yksi...

_Åkerman_. Ei ole väliä.

_Karoliina_. Kyllä, kyllä toki. (Toisille.) Poistukaamme toiselle
puolelle!

_Aunio_. Kuinka vaan, mutta meidänhän on täällä hyvä olla.

_Karoliina_. Siellä on yhtä hyvä. Menkäämme, niin tohtori saa omansa,
(Viimeisessä sanassa omituinen paino, jota kuitenkaan kukaan ei huomaa.)

_Aunio_. Samapa tuo minun puolestani. (Nousee lähteäkseen.)

_Huhtala_. Tämä ihmisen elämä on yhtämittaista tulemista ja menemistä.
(Menevät kaikki neljä pulloineen sivuovesta. Mennessään Åkermanille.)
Näkemiin ja onnea vaan!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

(Aluksi Åkerman yksin, sitten Eeva sivuovesta. Huoneessa vallitsevan
hämäryyden vuoksi ei kauempana seisova Åkerman heti voi tuntea Eevaa,
joka jää seisomaan ovelle keveästi pihtipieleen nojaten. Pitempi
vaitiolo.)

_Åkerman_ (puoleksi itsekseen). Minkähänlainen kana tuo mahtaa olla?...
Miksi minä tänne lähdinkään?... Tulkaa lähemmäksi!

_Eeva_ (joka ei ole tuntenut Åkermanin tavallista erilaisempaa ääntä).
Kuka käskee!

_Åkerman_ (jossa ääni on herättänyt ikäänkuin epäselvän muiston,
puoleksi itsekseen). Mitä ihmettä... Ei, kai se on erehdys.
(Tavallisella äänellään.) Ettekö te täällä ole tottuneet kuulemaan
käskyjä?

_Eeva_ (hätkähtäen äänen kuullessaan). En minä... (Syöksähtää pöytää
kohti, jota Åkerman on myöskin lähennyt).

_Åkerman_. Eeva! (Pitkä sanattomuus.) Oletko... sinä... täällä?...

_Eeva_. Täällä... kuten sinäkin.

_Åkerman_ (hetken perästä). Minä en olisi odottanut... Kuinka se on
mahdollista?

_Eeva_. Kysytkö sinä sitä minulta?... Kysyisit tädiltäsi, joka sulki
minut laitokseensa... Oliko se muka tämän parempi paikka?... Ei,
huonompi vielä, sillä täällä ei toki teeskennellä. Ja kysyisit
itseltäsi... Nyt minä vasta ymmärrän kaiken... nyt minä ymmärrän...

_Åkerman_. Ei, Eeva... minä en olisi uskonut, että sinä vaivut näin
alas.

_Eeva_. Alas!... Olenko minä sen alempana kuin sinäkään?... Minä olen
täältä lähtenyt... ja palannut jälleen kotiini... Sinä olet huonompi
minua... Sinä olisit voinut kulkea toista tietä, mutta sinäkin tulet
tänne. Minä olen taistellut, mutta sinä antaudut vapaaehtoisesti.

_Åkerman_ (koettaen tarttua Eevan sanoihin kuin oljenkorteen). Oletko
sinä etsinyt kunniallista työtä?

_Eeva_ (hysteerisesti naurahtaen). Kunniallista työtä!... Meikäläiselle
ei ole olemassa kunniallista työtä... Sinä annoit minulle työtä, mutta
se juuri vei minun kunniani... Ja koko kunnia on valhetta. Se lankeaa
sille, joka kykenee maksamaan. (Puhjeten itkuun ja lyhistyen tuolille
pöytää vasten.) Me emme siihen milloinkaan pysty, me syntymästä
leimatut naiset... Mutta mitä varten tämä taakka on annettu juuri
minulle... ja miksi sinä kohtelit minua sillä tavoin?...

_Åkerman_. Itsehän sinä lähdit luotani, Eeva.

_Eeva_ (nostaen päänsä, mutta edelleen pöytää vasten). Niin, minä
lähdin, mutta mitä olet sinä tehnyt minulle?... Kuka on murskannut
minun elämäni, tahrannut nuoruuteni... surmannut minun lapseni?...
Sinä sen olet tehnyt, sinä!... (Kiihtyen yhä enemmän.) Oletko sinä
nyt valmis tilille?... Ymmärrätkö, että sinä olet velkaa kahdesta
elämästä?... (Hänen kätensä sattuu pöydällä olevaan suureen veitseen.)
Siispä suorita velkasi! (Nostaa veistä Åkermannia kohti, joka kohottaa
hitaasti päätään ikäänkuin valmiina vastaanottamaan iskua.) Ei, mitä
tyhjää! (Raukeaa voimattomuuteen ja veitsi putoaa pöydälle. Hiljaa.) Ei
se sillä olisi maksettu.

_Åkerman_ (vaitiolon jälkeen). Miksi sinä et iskenyt Eeva? Se olisi
ollut ratkaisu.

_Eeva_ (joka on täydellisesti voittanut itsensä, hitaasti ja
vakavasti). Eikö mitä. Sinun tuhosi ei riitä... Sukupolvien vääryyttä
ei korvata yhdellä elämällä... Kaikki teidät pitäisi tuhota, teidät ja
teidän maailmanne.

_Åkerman_. Minä olen syyllinen...

_Eeva_. Olet kyllä... mutta ellet sinä, niin joku toinen... Se on meitä
synnystä seuraava rautainen laki. Se kuuluu kirjoittamattomana osana
teidän maailmanne oikeusjärjestykseen.

_Åkerman_. Mutta onhan toki sovitus. Miten minä voin sen saada?

_Eeva_. Ainoastaan auttamalla oman maailmasi häviötä!

(Keskustelu on tapahtunut hyvin hitaasti. Sen kestäessä Eeva ikäänkuin
suurtuu ja kirkastuu. Åkerman painuu ja musertuu.)

    Väliverho.









*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUTAINEN LAKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.