Kertomuksia II

By Josefina Wettergrund

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomuksia II

Author: Josefina Wettergrund

Release date: November 5, 2025 [eBook #77185]

Language: Finnish

Original publication: Hamina: Alfred Lagerbom, 1904

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA II ***
language: Finnish




KERTOMUKSIA II

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]


Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella.
1904.






      Sensuurin hyväksymä 1 päivä Lokakuuta 1904. Hamina.





SISÄLTÖ:

Kahvikekkerit pitäjän räätälin luona.
Taiteen suurin voitto.
Valkoiset liljat.
Muistetut.
Kummanko?
Tanssi-ilta ja aamupäivävierailu.
Kaksi leskeä.
Siunattua huolimattomuutta.
Kiikarin läpi.




KAHVIKEKKERIT PITÄJÄN RÄÄTÄLIN LUONA.


Kaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi
pitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli
hyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman
alueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen
sukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei
Nopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen
vaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää
täytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu,
piti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä "voimalla seitsemän
miehen". Mutta "ihminen ei elä ainoastaan leivästä", eikä omannut
tätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi
ystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut
ja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen
vuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen
hyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa
hän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten
kulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit
hänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä,
vieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina
hetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei
tarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä
jatkaakseen työtään.

Mutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan
ja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana.
Kuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä
kirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti
kirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä,
naksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä
eteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin
tällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja
kirposi maahan.

"Muori, oletteko siellä?" kysyi Pelle väsyneesti.

"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella", vastasi Suur-Kaisa
kärttyisesti. "Mikä nyt taas on hätänä?"

"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin
mielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?"

"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja
sitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan,
Pelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!"

"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän."

"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana
sait... mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata."

"Mutta nyt _tahdon_ minä tohtorin tänne!"

"Vai niin." — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin
painolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.

"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen
eteen!"

"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!" kehoitti Suur-Kaisa
pilkallisesti.

"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt
kuolen!"

Tämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin
taikauskoinen.

"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko
peloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?"

"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä
päässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää
mustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle
olette osoittaneet..."

"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan,
että sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla
tarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen
Janne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen
silloin tänne tuoda."

Tohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti
hänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti
viimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä
huolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo
pitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää
jälellä.

Eräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä,
eikä silloin _voinut_ olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse
suinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa;
sen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti
pelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti
kahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi
Savimäen Janne, "kuinkas täällä jaksetaan..."

"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään
arvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan..."

"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte", sanoi Janne ja vetäytyi
vaistomaisesti ovelle päin.

"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn
ja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. "Mutta voimmehan
kuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut
ilmakin", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven
hiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.

"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?" kysäsi Janne alakuloisesti,
sillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle
niin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt...

"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan,
Jumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä
häntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan
valvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut... Niin, ja kuulkaapas
Janne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se
jo heti kohta valmistuu..."

"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen
vielä elää?"

"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin
nylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla,
pitäisi jo eläessään kirstunsa teettää."

"Te, Kaisa olette melkein _liian_ viisas", tuumaili Janne omituisesti
hymyillen. "No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään
Sillanpään Liisalle?"

"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain
sinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen
puheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki
ko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin
pitää minulle jäädäkin."

"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?"

"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä
näetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä
saada — mikä _minusta_ silloin olisi tullut?"

"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä
sitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa".

"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun
saa pöydän päässäkin olla".

"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida
tänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?"

"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän... Jos luulisin
helpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä,
niinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään
heittää".

"Jaa, niin, _akkaväen_ kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua", vastasi
Janne kohteliaasti; "mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan —
kyllä hänestä siinäkin loppu tulee!"

Ja "loppu tuli". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina
päässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen
pastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen
haudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä
kuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö
kirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua
kannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä,
sillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi
huudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan
parasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä
hetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla,
kuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset
silmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja
viimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle
sakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset
teräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli
kaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman
kamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi
halunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen.
Matta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka
sanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset
ovat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.

"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona,
"kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi". Sitte läksivät he
yhdessä kotiin.

Raskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel
toisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli
se työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei
pitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa
kauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi
viimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla
saivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan
kahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman _yksi_ uusi, ja Liisan sisko
oli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse,
joka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä,
askarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän
tulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan,
kupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka
kiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin
syrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa
joukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona
ja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä
pöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja
sateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta
nyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti
kahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen
ja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi
hitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät
kuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla
äänellä: _"minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!"_ ja vaipui
sitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.

Onneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki,
kuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi
sisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi
valui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä
sammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja
_kuollut elävänä_, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta
kuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.

Toiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli
oli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun,
jota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä
ainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan,
sielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme
kahvitkin lukuun.

Pian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä
esikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan
kotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän
kummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä
tapauksesta seuraavan kyhäelmän:

    Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää.
    Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää.
       Tirilirilei!

    Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs',
    Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös.
       Tirilirilei!

    Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin,
    Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi.
       Tirilirilei!

    Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa
    Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan.
       Tirilirilei!

    Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt,
    Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt.
       Tirilirilei!

    Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi
    Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi.
       Tirilirilei!

    Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin
    Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin.
       Tirilirilei!

    No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans',
    Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'.
       Tirilirilei!

    Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan,
    "Pisara mulle", tokasi, "mua kovin vilustaa!"
       Tirilirilei!

    Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta
    Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta.
       Tirilirilei!

    Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin,
    Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin!
       Tirilirilei!

    Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi.
    Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi.
       Tirilirilei!




TAITEEN SUURIN VOITTO.


Siinä niitä seisoi kokonainen liuta "mukuloita" matalan,
yksikerroksisen puurakennuksen nurkkauksessa, paljain jaloin,
räsyisinä, pörröisinä, kasvot liasta ja tomusta viirullisina kuin
zebran selkä, neljäntoistavuotiaasta poikaviikarista, pienissä,
nahkaisissa pinkkahousuissa ja räsylippaisessa lakissa, aina
kolmivuotiaasen, joka vielä tallusteli koltissa sevalmus seljällään,
kuin mikäkin varaventtiili ja hakaset juuri pois tipahtamassa.

Oli siinä elämää ja mellakkaa, touhua ja temmellystä ja kikatusta aivan
kuin ahnaassa varpuisparvessa, joka on yllättänyt vehnäpalasen, liika
suuren yhden osaksi, mutta jota siitä huolimatta jokainen puolestansa
koettaa itselleen anastaa, kulettaakseen sitä nokassaan jonkun matkaa,
kunnes taas toinen, rohkeampi, sen häneltä kaappajaa.

Suurimmat tunkeutuvat lähemmäs nurkkaa, johon syötti, karkeatekoinen,
punaliidulla piirretty luonnos, oli pöljällä nupinaulalla kiinnitetty:
toiset kurottautuivat varpailleen, nähdäkseen vaikka vilahdukselta,
taideteosta, ja näitä pienemmät hyppelivät tasakäpälässä, saadakseen
hekin nähdä edes jotakin. Kaikista pienimmät, "kolttimiehet",
joiden taideaisti vielä oli kapaloissaan, eivät voineet muuta kuin
töllistellä suu auki suurempien selän takana, mutta sen he tekivätkin
silmät selällään ja sormet suussa. Olisipa käsi kokonaankin melkein
mahtunut, niin suuri oli heidän sekä ihmettelynsä että — suunsa. Pian
yhtyi joukkoon täysi-ikäisiäkin, tuli työmiehiä, tuli matamia; sitten
muutamia piikoja, joiden yhäti häviävässä olevasta sukukunnasta vielä
muutamia on jälellä pikkukaupungeissa, vielä jokin tyhjäntoimittaja,
joista ei missään juuri puutetta ole ja aina kun joku uusi tulija
lyöttäytyi joukkoon, kajahti ilmoille raaka, vastenmielinen
naurunrähähdys. Vähässä ajassa oli siihen kokoontunut väkeä tungokseen
asti, ja kuta enemmän ihmisiä kertyi, sitä iloisemmin säkenöivät erään
vikkelän, viisitoista vuotisen, soman pojan silmät, joka, rääsyisenä
hänkin, seisoi puoleksi piilossa erään oven takana ja sieltä käsin
katseli mellakkaa.

"Hei, katsoppas Löfqvistiä!" huusi muuan suutarinoppilas, joka
silmättyään hitaisesti taulua purskahti niin hillittömään nauruun,
että aivan väänteli itseään ja hakkaillen polviansa huusi: "eläköön
Löfqvist!"

"Niin, totta tosiaan, eikös vaan olekkin Löfqvist", vakuutti muuan
tyhjäntoimittaja kädet taskuissa ja repaleinen hattu kallellaan, "ihan
itse Löfqvist, joka illan tullen kulkee ravintolasta kotiin muijansa
luo. He, he, hee, miten se siinä hoipertelee. Katso eteesi, vanha
juopporatti, muuten on purjeesi kumossa!"

Kova naurun hohotus palkitsi sukkeluuden.

"No, mutta voi mun päiviäni, miten ihka ilmeinen Löfqvist!" huusi eräs
akka joukosta kiinnittäen viekkaat silmänsä nurkassa olevaan irvikuvaan
— sillä irvikuva se oli, vaikka silminnähtävästi mallinsa näköinen —
"etteivät häpeäkään piirtää paremmista ihmisistä tuonnäköisiä kuvia
ja naulailla niitä nurkkiin nähtäväksi, aivan kuin olisivat varkaita,
joita poliisit etsivät!

"Pitäkää vaan varanne, Grönbergska, ett'ette _te_ ole huomena siinä",
naureskeli muuan pitkä miehenroikale, suu korvia myöten levällään kuin
puolikuu.

"Ja mistä syystä, senkin tupakkakuono?" huusi vastaan akka, asettuen
kädet puuskassa hänen eteensä. "Juopottelenko minä, häh? Taikka
varastanko kenties, mokomakin..."

"Jaa, että juopotteletteko? Kun teillä vaan _on_ mitä juoda. Ja
varastatteko? Silloin vaan, kun teillä ei mitään ole. Pois vanha
uuniluuta, _minun_ tieltäni, joka kyllä tunnen ja tiedän mitä ihmisiä
te olette".

"Hävetkää toki", huomautti ylpeästi pormestarin piika, joka myös oli
joukkoon sattunut, "sillä tavoinko puhuttelette vanhaa ihmistä?"

"No, milläs lailla sitten, pikku muruseni? Ja sitäpaitsi — häpeättekö
itse, kun...?"

"Hs!" varoitti piika pelästyneenä.

"Hs, sanovat kaikki, jotka eivät muuta uskalla sanoa, mutta ei Kalle
Florellin suuta noin vaan tukita, silloin kun häntä _haluttaa_ puhua,
ei... Mutta nyt ei häntä halutakaan", lisäsi hän hiljaisemmasti,
nähdessään erään kaksitoista vuotiaan tytön tulevan nurkan takaa
ja pysähtyvän ihmettelemään ihmisjoukkoa ja heidän nauruaan ja
pilkkapuheitaan, joita sateli kuin rakeita myrskyssä.

Muut eivät huomanneet häntä, kuin Kalle Florell, mutta _tyttö_ oli
tuossa tuokiossa nähnyt kuvan ja jäi nyt seisomaan paikoilleen, kuin
kivettynyt. Kasvot kävivät kalpeiksi, pienet kätöset puristautuivat
nyrkiksi, katse samentui ja hän veti syvästi henkeä.

Pari lähinnä seisovaa huomasi hänet nyt, ja samassa alkoi
telefoonaaminen kyynäspäille, josta oli seurauksena hetkisen hiljaisuus.

"Eihän noin hienosta sukukuvasta pidä pahastua", huomautti taas
joukosta muuan miehen hoikale, mutta tytön silmissä sävähti, kun naurun
hohotus uudelleen kaikui ilmoille tuon sukkeluuden jälkeen, veri kohosi
kasvoihin ja tuossa tuokiossa hän, notkeana kuin kärppä, pujottautui
joukon lävitse, ja katseli kasvoista kasvoihin poikaa rapuilla, jota ei
tähän asti kukaan ollut huomannut.

"Sinä sen olet tehnyt, sinä, eikä kukaan muu", huohotti hän, samalla
kuin korvapuusti lävähti pojan kasvoille, kuin nallihatun paukaus.
"Hyi, miten häpäset itsesi", jatkoi hän, ja polki jalkaa pojan edessä,
niin että kiharat päässä tärisivät, "hyi, hyi, hyi! Minä kaipaan
mammallesi, ja kaipaan viskaalille, nii-in, ihan viskaalille ja hän
pistää sinut putkaan, pistää, ja... ja minä vihaan sinua koko ikäni,
koska olet pilkannut _minun_ pappaani!"

Poika kohotti kättään, lyödäkseen vastaan, mutta antoi sen kohta vaipua
takaisin alas ja vastasi posket hehkuvina: "Mikäs tuo nyt sitten on;
vai olisko sille ehkä pitänyt siivet selkään laittaa, mokomallekin..."

"Suus kiini, poika", neuvoi joukosta muuan tunnokkaampi mieshenkilö.
"Tyttö pahanen tekee aivan oikein puolustaessaan isäänsä, olkoon hän
sitte millainen tahansa:"

"Saaperin tyttö sentään; on siinä ruutia, vaikka pienikin on",
huomautti joku leveästi nauraen; "kyllä hän vielä kerran tehtaan
hoitaa, kun ukko itse ei siihen enää kykene."

"Anna sille vielä toinenkin samanlainen korvatillikka, muuten jää
se toispuoleiseksi", neuvoi muuan sukkelakielinen. "Mutta kyllä se
poika vaan ihmisistä kuvia tehdä osaa, niin että sietäisi vaikka
hovimaalariksi päästä... Kuka tahtoo tämän paperin? Vai otetaanko
se alas ja annetaan ravintolan mammalle, niin saa hän ripustaa sen
kunniasijalle. Sen se olisi arvoinen". Ja tätä sanoessaan kurotti
hän likaisen kätensä ottaakseen seinältä alas tuon tarpeettoman
taideteoksen.

"Antaa olla, minä otan sen itse!" kuului samassa karkea viinapasso, ja
joukon keskeltä läheni kuvaa jättiläiskokoinen mies, kasvot turvoksissa
ja nenä punasena, sekä irroitti vaivoin vapisevalla kädellään kuvan
seinältä.

Pikku tyttönen oli hiipinyt tulijan turviin ja katseli hehkuvin kasvoin
ja itkuaan pidätellen hänen hommaansa sill'aikaa, kuin katselijoista
toinen toinen toisensa jälkeen luikki tiehensä, kohautettuaan kuitenkin
ensin hiukan lakkiaan Löfqvistille, jonka kaikki tunsivat, vaikk'ei
juuri parhaimmaksi maineeltaan.

"Sen on Albert Kroon te-tehnyt", nyyhkytti tyttö, "hä-äjy, ilkeä Albert
Kro-on, mutta minä löin häntä ko-horvalle, pappa, löin oikeen kovasti
ja olisin toisenkin ke-kerran lyönyt, jos hän vaan ei olisi mennyt
tiellensä. Mutta hän me-heni."

"Sen kyllä uskon", vastasi isä lyhyesti, "mutta samapa tuo, kyllä minä
hänet vielä löydän."

"Ja-a, etsikää häntä vaan kunnes löydätte, hyvä tehtailija", neuvoi
mielittelevästi Grönbergska, ainoa aikuinen, joka oli jäänyt
lapsilauman keskelle. "Varjelkoon Jumala tätä, nykyajan nuorisoa",
lisäsi hän pyhästi, "mutta sellaiseksihan ne tulevat, kun ei
niitä ajoissa opeteta tietämään huutia. Voiko nyt ajatella jotain
häpeällisempää kuin kuvata vanhaa, rehellistä miestä tuon näköiseksi ja
asettaa kuva sitte nurkkiin, ihka ilmeiseksi pilkan esineeksi! Niin on,
kuin tässä juuri tuolle Florellin Kalle lurjukselle juttelin. Kuule,
sinä senkin tupakkahuone, niinä sanoin..."

"Tuki suusi", karjahti Löfqvist matamin korvaan, niin että tämä hypähti
korkealle ilmaan. Mutta niin pian kuin hän jälleen tunsi maan jalkainsa
alla, jatkoi hän äkäisesti: "vain sillä lailla, no sitte sanon minäkin
puolestani että oikeen tekivät, kun häpeäpaaluun naulasivat tuollaisen
vanhan juopporatin, joka vielä päälliseksi on olevinaan herrasväkeä, ja
kyllä minä vaan kerron niin monelle, kuin kuulla tahtoo, että..."

Samassa kääntyi tehtailija Löfqvist kadun kulmauksesta tyttärineen
kulkemaan kotiinsa päin jättäen Grönbergskan huvittamaan lapsilaumaa
haukkumasanoilla, joita sinkoili vielä hyvän aikaa asianomaisen
mentyäkin, kunnes haukkuja vihdoin poikkesi omalle kadulleen
saattaakseen siellä naapurejaankin osallisiksi tämän aamun iloisesta
tapahtumasta.

Kun vanha Löfqvist tuli kotiinsa, astui hän sanaakaan sanomatta
kalpean, hiukan arastelevan vaimonsa ohi, pyysi tyttärensä jättämään
hänet rauhaan, kiersi lukkoon huoneensa oven, jossa hänen oli tapana
nukkua siksi, kunnes selveni. Täällä hän istuutui nyt ikkunan vieroen,
asetti paperin eteensä pöydälle ja katseli sitä tarkasti. Kuva
paperissa tuijotti vuorostaan häneen. Tämähän oli juuri samanlainen
kuva, kuin se, jota hän usein parempina hetkinään, jonkinmoista
katumusta tuntien, oli peilistä katsellut: suuri rosoinen nenä,
pöhöttyneet kasvot, tylsistynyt katse, eläimellinen kasvojen ilme.
Mutta kuvassa oli vielä jotain, jota hän, pienestä peilistään ei voinut
nähdä: koukkuiset polvet, horjuva, luhistunut asento, kaulanauhan solmu
niskassa, nenäliina takataskusta riippumassa, kuin mikäkin hätälippu;
ja, pahin kaikista, siinä oli koko katupoikien lauma kintereillä
näyttämässä hänelle "pikku-ukkoja" ja koettamassa paraimpansa mukaan
matkia hänen surkuteltavaa olentoansa.

"Herra Jumala", mutisi hän vihdoin, "_tuon_ näköinenkö todella olen?
Tuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi
sormellaan osoittaa?" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä
tarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin,
oli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän
ei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia
asukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin
niinä aikoina, jolloin hän _ei_ juonut, niin ett'ei yksikään vielä
ollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli
se tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan
hurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen
juoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut
kovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo
oli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa
tehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin
kukapa olisi huonompi häntä itseään?

Ja hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään
itki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän
voinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana,
kun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo
lapsi rukoillut: "älä mene, isä, voi älä mene!"

"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu
paperi", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti —
"niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin..."

Entäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo
oli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut,
saaden aina toria vastaukseksi... Tuollaisena hän siis oli nähnyt
miehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä,
joka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli _koko
kaupunki_ nähnyt hänet...

Ja jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat,
jotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään
lankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja
soimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua
mieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan
"perinnöllisistä taipumuksista". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä
kieltämättä oli hänen isänsä ollut...

Ukko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta
ymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä
taipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla
sellaisen äidin kasvatettavana, kuin...

_Äiti!_ Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon
sielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen,
jumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat
kalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi
_hänen_ vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan
liittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! "Kun sinä, Maunu, kerran
suureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon
omaisesi huoleti voivat luottaa", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän
jo kauan ollut "suuri", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan
vanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!

Vähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän "hellitä".
Mutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan,
kiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte
pois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi
alennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva
nähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat
harvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä
_ainoatakaan_ esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt
juuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.

Mutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi
hänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen
kirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun.
Lukisikohan tuota, _hän_, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen
ei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan
kirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan.
Mutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman
tomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.

Sitte avasi hän kannen ja — _löysi_, mitä oli etsinytkin: oman nimensä,
_äidin_ kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi
vavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat
kirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen
kirjoitettu:

 Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.

Ukko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut
nähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä,
— katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään "ilonaihe
Jumalalta!"

"Hui, — hui!" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin
tyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville
käsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva
vieretysten olivat.

Kuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta
kun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin
ennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti
äidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi
sitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä
se säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä
nuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. "Istu nyt
siinä ja saarnaa", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään.
"Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat
siunauksensa".

Sitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin
ei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön:
kokopäiväiseen työhön.

Tultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä
odottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert,
"taiteilija".

"Tuon tänne onnettoman poikani", alotti matami murheellisena, "että
hän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut
tänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse
olisin tehnyt", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen
selkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät
oikeen tahtoneet näyttääntyä.

"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää
rottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen
tuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille
ihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää
itselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven
päälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?"

Ukko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:

"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, _suuressa_ määrin
kykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan
Tukholmaan. _Minä_ kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit."

Nyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä,
mutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko
Löfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.

Vaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua
peseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi
ulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja
palasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa
naulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä,
pani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut
uskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: "terveisiä raittiuskokouksesta,
olen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan".

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.

Suloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa
hedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien
puutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan
täyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.

Iltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta
astuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja
sunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen,
joita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.

Mutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan,
vaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit,
nenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin
huvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet
kellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin
hattuihin.

Tänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla
koristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja
odottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien
tiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon,
joka tänään piti vihittämän.

Yhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan
käsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän
hameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin
sikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja
kävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he
suurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä
suuremmalla ilolla sitä käyttivät.

Katsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin
oli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa
ikkunoista, mitä sieltä _saattoi_ nähdä ja lukivat loput tapahtumista
kaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli
tarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.

Ja epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta.
Sieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin
harveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa
sieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään;
tuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän
näkyi alhaalla oikealla — "ah, ei _siellä_, lyhtytolppaan päin tuolla
juuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!" — epäiltiin suuresti että
kulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti
ihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos
hänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa
ollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut
innokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei
varmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.

Että koko tuo "liike" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten
tarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan "viaton" liike, se luultiin
kylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin "hirveän paljon
lapsellisuuksia", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa,
teenjuontia ja virrenveisuuta. "Mutta hyvänen aika", sanoi
halveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi
kunniamerkki rinnassa, "kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi,
antaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!"

"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta
hyväksymistään", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. "Tulee muistaa,
mitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia."

Ja hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle
puolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista,
turnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen
hänen sanoilleen.

"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes
hyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta
eräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy
siihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa,
oli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja
harjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan,
sen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi
se siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.

"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa.
Päivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia,
terveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä
puolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita
kaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä
ylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa
ennenkuin..."

"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista", keskeytti
vanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä
seuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan,
rouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin
niin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen
ritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni
rohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja
täynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä
lähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu
viheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue
eteenpäin.

"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!" pilkkaeli luutnantti. "Hävytöntä
kerrassaan!" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti
silmiään niin että valkuainen välkkyi. "Ihanaa!" pani vastaan rohkea
rouva. "Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin
paljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta?
Minua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa
heiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä
heidän kulkueesensa!"

"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme
alla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä
(leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin",
tuumaili luutnantti.

"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle", sanoi rouva
pelkäämättä. "On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset,
istumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua
pahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille
paljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!" — Ja hetkisen
kuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen,
joka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran
toinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä
kaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.

Nyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan
tasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut
kaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut
sama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.

Entäpä tuo henkilö itse?

Vaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka
kulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä
luulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin
muhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen
kasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut
"kukoistamasta" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli
poissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. "Vanha
Löfqvist" oli erinomainen.

Kun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli
väkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti
virrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta
siellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio
kiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä
koristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota
soitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä
tammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja
lippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki
oli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.

Erityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva
ryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. _Olihan_ se kuin olikin rouva
Löfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen,
kukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi
olisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan
nuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin
jotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa,
että, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen
olevan jonkun seuran jäsenistä.

Astui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin
niitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen
mielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija
Juhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli
rakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle,
joten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus-
että muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän,
kuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra
tehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja
tahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia
kestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan
kajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi
toivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä,
vaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen
taisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten
voittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi
kunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran
jäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte
tapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon
ja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi.
Samassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet
kääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla
riippui taiteellisesti maalattu "vanhan Löfqvist'in" kuva, ei
sellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen
naurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui
heidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.

Esiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja
hyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert
Kroon.

Kautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: "eläköön Johan Löfqvist!"
niin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto.
Ukko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui
aivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut
eikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa
kohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin:
hänen _täytyi_ katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.

Parin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran
jäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen
ukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.

"No ihan tämä jo hävettää", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät
sameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen
jälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta
jaloiltaan suinkin pääsi; "ihan tämä jo hävettää!"

"Mikä se hävettää?" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan
aivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.

"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei
tarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo
tuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille.
Miksi ne nyt sille juhlivat?"

"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut
talon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee
samoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin
ja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas
Grönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että
minä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni
spriissä..."

Grönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti
nauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.

Hehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva
toisten joukkoon.

"No-o", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, "oliko siellä nyt hyvin
mieltä ylentävää?"

"Aivan niinkuin sanoitte", vastasi pikku rouva; "minusta on ihan kuin
olisin kirkossa ollut." Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista
juhlassa oli.

"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee", huomautti kamreerin rouva.

"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole", myönsi
luutnantti, "mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että
ylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa".

"Ja missähän sillä ei olisi osaa", tokasi pikku rouva heti taisteluun
valmiina. "Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka
valtaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet
sekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he
ovat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista.
Entä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku
vetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle
taikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan
lapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että
se, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se
tuntuu ikävälle".

"Karoliina rouva on ankara", vastasi luutnantti loukkaantuneena. "Enpä
tiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani".

"En minäkään", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.

Tehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli
katettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät
ilta-auringon valossa. Seuraan, joka "oli pieni, mutta valittu", kuului
— paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen.
Illallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia
ollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: "Luulenpa, rakas Albert,
että minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta.
Joll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut..."

"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!"

"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli
taiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen
vahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään
— revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä
'varoituksena' pojilleni".

"Voi, isä!" vastustivat nämä. "Sekä muistutuksena minulle, ett'en
vaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen". "Joka seisoo,
katsokoon ett'ei hän lankee".

Krooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen
jälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten
aikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa
päivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.

Suuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka "selkää hän niin
monta kertaa oli pehmittänyt", ja joka nyt oli maalannut taulun,
josta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse
oli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä
kuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän
nurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen
päähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva
joskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina,
mahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi
hän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan
viettelyksenä.

Eipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami
poikineen teki kotiinlähtöä.

Silloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi
yksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin
tiedätte... voitteko koskaan unohtaa että... että...?"

Taiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi
hymyillen: "_tälläkö_ se tapahtui?"

"Sillä".

"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän", pyysi hän, katsoen
sydämellisesti Liinaan — "ja kaikki on sovitettu!"




VALKOISET LILJAT.


"Minusta on tämä lippu aika kaunis", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse
M. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.

"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet
ommellut", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. "Katsohan kuinka nuo
keltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: _Nuoli!_ — Eikö se
ole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!"

"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka
monta meitä kaikkiaan tulee... vai sanoitko, että tulee kolmetoista?"

"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun", vastasi
nauraen herra M. "Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?"

"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten
olisin minä itse."

"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä —
ja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa
tapahtua".

"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin
mukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa,
mutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin
minusta".

"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan,
kuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin
kyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden
pukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja
viedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä
se sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen
ja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein,
mutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin
aikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään".

"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan", vastasi
liikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään
miehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti
hymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle
kallein maailmassa.

"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin"-, puheli M.
tuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille
kaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan
purjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään
lähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.

"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen
purjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään... katsokaas,
millaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko
kauniimpaa lippua juuri nähneet'?"

Herrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.

"Ja nyt ei saa viivytellä", sanoi herra M. kelloaan katsoen. "Luulen,
että täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi
matkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja
tahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin
ruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!"

Iloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti
lasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: "mutta missä nyt on pikku
'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?"

Aivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta
pikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi
herttaisesti isänsä avoimeen syliin.

Tämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja
kilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa
oli muutama tippa soodavettä.

"Mallanne, pappa, onnea matkalle!" laventeli iloisesti, päätään
nyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä
maljoihin myöskin.

"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse
laiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian
suuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas
noin!"

Mitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä
kesä-asunnostaan "Kätköstä", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat.
Kun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä
kerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin
löytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan
ylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni.
"Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri", sanoi hän,
syleillen vaimoaan, "mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille
suuremman ja kauniimman."

"Älä sitä tee", pyysi Thérèse vakavasti. "Minä en missään voi tulla
onnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut."

Karkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M.
pikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti
näin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin
lippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon
herttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja
tytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat
sillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon,
sekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä
ohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan
korkealla ilmassa.

"Älkää viipykö kauaa", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä
kädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa
rakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista
heiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin
siitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden
toisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko
valeli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen
upeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä
lähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen
ja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin
vaatimukset.

"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia", ajatteli nuori
nainen. "Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa
maailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen _Kätkömme_: siellä olen rakastanut
ja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla."

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen
silmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin
yhä kauemmas soljui.

       *       *       *       *       *

Oli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa.
Thérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili
sitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen,
hopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina
puiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän,
kuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli
lennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja
korkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa
raskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli
kartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla
vinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja
riuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin
surkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa,
myllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki
kirkui käheällä äänellä ilmassa.

"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!"
rukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin
hypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen
kokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka
tuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka
päivällistä.

"Antti", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, "hankkikaa tänne
vene... juoskaa naapuritaloihin... kutsukaa ihmisiä avuksi... tehkää
mitä ihminen voi... mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin... ennenkuin
on liian myöhäistä."

"Rakas rouva", vastasi Antti raskain mielin, "naapureilla ei ole
venettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä
ei myöskään ole... ne ovat heidän kerallaan."

"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa
kuin _hän_ ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!" valitteli nuori
nainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti.
"Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos
niin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!"

Tuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky
kautta seudun. "En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion
kielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle", huudahti Thérèse, jonka
kasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. "Älkää estäkö minua, sen
sanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun _täytyy_ päästä!"

"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris
silloin?" muistutti rehellinen Antti.

"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!" vastasi Thérèse ja
kiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä
vähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.

Mutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka
jäivät kotiin.

Ja nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten
tähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.

"Tuossa on yksi vene", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle,
jonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska
milloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti
olisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.

"Missä on vene, missä?"

"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja
vihreän värinen lippu; se on kamreerin vene".

"Jumala ole minulle armollinen", kuiskasi Thérèse; "ei vilahdustakaan
vielä _hänestä_!"

"Tuolla oikealla tulee toinen venhe", ilmoitti taasen Antti tarkastaen
sitä peloissaan.

"Millainen lippu siinä on?" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät
enhän tahtoneet totta tehdä.

"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin", puheli Antti
suruisena; "mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän,
on Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini,
hyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa...
mutta nyt tulee valtava vihuri..."

Ja vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan
pääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen
tapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin
saattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista
veneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana
sekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt —
taivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja
riemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen
jäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen...

Tuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa
ja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna,
tiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän
meren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle
oli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja
tunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka
oli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa
lyhyttä taistelua ja loppua.

Kun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky,
tyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat
haihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat
keskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta
kirkkaasti valaisten seutuja.

Mutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön
yö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän
tahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan
synkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin
_Kätkön_ hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin
ennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat
siihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja
pitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on
huolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat
mitä ihanimmin kukoistavat.

Huvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että
se loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia,
istuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman
yksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään
saattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi,
onnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on
ilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy
kirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät
ja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa,
samaten kuin rikkaruoho "Kätkön" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja
viha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.

Thérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi,
niinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa.
Leukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli
seudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota
sen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä
olevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä
synkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse,
kunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä,
johon nojasi.

Vienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja
airojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.

"Hän siellä tulee", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin
väkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.

"Tulet myöhään, Doris", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle,
joka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä
paaluun kiini. "Kauanpa tänään luittekin".

"Tämäpä olikin viimeinen kerta", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen
raikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot
ehdottomasti kirkastuivat. "Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme
ripille."

"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka
mitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että _hänkin_ käy
täällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen".

"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän
sille mahtaa, että..."

"Valfrid on hänen tyttärensä, _hänen_, joka on ryöstänyt sinun
äidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän
ei ryöstää _voinut_, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen
nimen... sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä
läheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen
kättään koskettaa..."

"Rovasti ei neuvo meitä _tuolla tavoin_ vihamiehiämme kohtelemaan, vaan
hän opettaa..."

"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä
epäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja
saman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli
kerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja
harrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko
maailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka
harjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit;
he jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet... isäsi luotti häneen
epäilemättä, ehdottomasti... asiat olivat hyvällä kannalla — minä
tiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina
totta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa,
kuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin
talosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että
edes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli
minulle kovin rakas..."

"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö
nöyrästi.

"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja
ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on
hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa,
jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan
voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin
menetellyt ... voitko sietää sellaista solvausta?"

Murheellisena painoi Doris päänsä alas.

"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni
näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti,
esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin,
osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita
ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen
liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna,
voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli
saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan..."

"Me emme _saa_ vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.

"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän
rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon
tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."

"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen
tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".

"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä
niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät,
tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin
käyvä — ja _käyköön_ vaan!"

"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris,
jota tällainen keskustelu aina kiusasi.

"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin.
"Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".

Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin
hämillään.

"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja
tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.

"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti
välinpitämättömästi.

"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet..."

"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"

"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en
minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka
peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina
pysymään".

"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja
luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin
hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä
tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman
vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään,
yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."

"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä
käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit
voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua
kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit
minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle
mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin
isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde
luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani,
joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen...
hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"

"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä
irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on
yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt,
kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän
omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella
sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen:
älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin
koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."

Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin
poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän
rantaa.

"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne..."

"_Hänkö_ tänne!... Mahdotonta!"

"Mutta _hän_ se on... voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä
kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla
saamatta anteeksi..."

"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän
puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon
en luule hänen voivan nöyrtyä".

Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana,
riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.

"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä,
tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni
kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä
rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut
mitä tahansa!..."

Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään
ja hänen sydämensä heltyi.

"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan
pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli
Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.

Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat
pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan
raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.

"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.

"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen
kohottautua vuoteellaan.

"Hän on täällä."

"Onko hänen tyttärensäkin?"

"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"

"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä
akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"

"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan
kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen
Doriksenkin vaaleille kutreille.

"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen
kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni
kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen
varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse
Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää
rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle
sitä ainoata, jota nyt hakijan: _anteeksiantamustanne_."

Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin
kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.

"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi
Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta
kuinka puhdistatte mieheni maineen?"

"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.

"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet
kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. _Minä_ olen jo maailmalle
kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa
tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä,
josta ei voi puhdistautua".'

"Tässä vedotaan siis minuun", sanoi nuori tyttö suloisesti. "Miten
onnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!" Ja ennenkuin Thérèse
ennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen
viereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.

"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli", puheli katuvainen
sairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi
hänen kasvojaan.

"Ah, rouva hyvä", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen "meidän
lapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid
tietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen
menettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema
niin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja
ennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi
toivoakaan rauhaa, enkä myös _teidän_ anteeksiantamustanne. Valfrid,
lapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka
on vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä
paperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin
myöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä
voin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen
mielelläni".

"Ja sitten, annattehan _sitten_, hyvä rouva", pyyteli Valfrid,
katsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, "annattehan isäraukalleni
täydellisesti anteeksi?"

"Lapsi", sanoi Thérèse, "tiedättekö, että tämä isänne toimenpide
heittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä
asiaa?"

"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa
tuottaisin."

"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?"

"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte
antaa anteeksi?"

"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla,
todistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän
omaisuutenne?"

"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte
tuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi
heltyy...hän itkee... Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen... kiiruhdan
heti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!..."

Valfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti
häntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä.
Sitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin,
sanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen
silmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti
käteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa
polvilleen kuiskaten: "Herra armahtakoon meitä jokaista!"

       *       *       *       *       *

Kun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän
taas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti,
että luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä
ja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa
ja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta
akkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät
sisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen
rinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja
hohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten
ja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.

Thérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää,
hänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen,
toisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt
myöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle
Jumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän
yht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten
ennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.

Sydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin
Valfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua
saada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän
taas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.

Näitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä
kuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän
katseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan
olleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän
näitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman
kunnioituksen miehensä muistolle.

Neljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä
surupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.

Liljat olivat jo kaikki kuihtuneet.

Ripilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa.
Loput kerättiin eräälle haudalle.

Mutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt
ihanat ruusut.




MUISTETUT.


Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun
rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin,
kuulemaan vainajan testamenttia.

Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä
istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu;
lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä
istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän
"oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti
aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut.
Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa;
hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia
toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton
kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante
serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen
onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan
turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti
nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.

Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren
mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina.
Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut
omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden
palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.

Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää,
jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy
muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä,
kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias
kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan
hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä
pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään
johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.

Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä
vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea
tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.

Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli
melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä
unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet
suuriin — summiin.

Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen
mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo
ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta
ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin
tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin
tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin,
lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin
salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon
koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen
kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:

"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska
meidän vuoromme tulee?"

Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:

"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan!
murisi luutnantti Karl — olen _omat ansaitsemani varat_ määrännyt
käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia
yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."

Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli
varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:

"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä
ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja
jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin
tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."

"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö
_minä_..."

"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille,
lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan
suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari
Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti
on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän,
loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".

Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan
katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen
keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.

"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen —
"lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin.
Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on
hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut
lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon
hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella
luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan
minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa
jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta,
jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää
Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka,
myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."

"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti
raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi
marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.

"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi
Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa
nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."

"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla
itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan?
Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."

"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä
palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen
ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka
sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka
vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin
yleiselle elätyslaitokselle.

"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki
Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on
tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan
minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä
ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais-
tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.

"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on
minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan
liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni
kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena
suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."

"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot
vihasta punaisina.

"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti
notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän
voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".

"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti
edestakaisin marssien.

"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä
kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän
viereen.

Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia
pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa,
on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi
Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis
todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"

"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva
läimäyttäen oven kiini.

"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi
tiehensä.

"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.

Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän
sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet
mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä
kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat
kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli
tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä —
tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:

"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä
itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan
Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"

Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on,
niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.




KUMMANKO?


Näin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck
taloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander
vainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.

"Niin", oli mamseli silloin aina vastannut, "kun ei majurikaan, joka
itse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo,
niin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin."

— "Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta _viaton_ ette ainakaan
ole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan
olette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet
velvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla
päivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte..."

"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden
esikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka
isoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän
taloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista."

— "Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi."

— "No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan,
mutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan
ladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä."

Tuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi
ivallisesti: "mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten
lentää punaiseksi, kuin krapu?"

"Siksi, että häpeän majurin puolesta", oli mamselin silloin tapana
arvokkaasti vastata —

— "Hi, hi, hii", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan
nuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun
nautinnon; "kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon
teille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta
puheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että
kun kerran on päässyt teidän ijillenne..."

— "Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri
sitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna:
'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?"

"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut
yksikseen!"

— "Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää
naimisiin, te myös!"

— "No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin
luulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella
kunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä
joka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut
kyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat
— ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä
sanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä
heihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida _teidän_ raamatussanne
ollakkaan... No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi."

Lukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa
välillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen
taloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, —
mennä "kosimaan nimismiestä!"

Mutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili
mamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli
kaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä
myös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen
ulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — "hänellä
oli niin lämmin ruokasydän" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta,
mutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä
ymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen
ravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin
käsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut
kosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin
saanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän
katsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että
henkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —

Seikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi
naissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta
molempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli
päänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.

Toinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta
ollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa
miespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla
etuoikeus paikkaan.

Toinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja
köyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten
ominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa
hänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen
suoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen
saakka säntillinen —.

Eräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli _kummanko_
näistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti
mamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:

"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun
pois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän
pidätte".

"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma", myönsi majuri.
— "Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa
muutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan".

Tämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta
vaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla
Grunkenborg'issa. —

Vanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili
juhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän
arvokkaasta käytöksestä.

— "Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!" huudahti hän
kyynelsilmin — "tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole
ollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa
pois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen —
jospa voisin olla _teillekin_ joksikin huviksi!"

Tuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta
ihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä
pellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon
minua Jumala tuosta! —

— "Tässä _minäkin_ olen", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli
Eva, "mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo
edeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla
päivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin
pitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen
hauska oli tänne tulla."

Pari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen
haaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei
muuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli
Brummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa
melkein, ett'en itse häntä kosinut.

Kului muutama päivä.

Egeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen
sukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan
hän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin
sanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa
romaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien
joukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —

Vaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa
oloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä
hän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän
sietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi
häneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän
Egeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan
taloutta, —

Ei hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta.
Tuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta
sukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja
kauhaan.

Mutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi
iloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan
laulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä.
Mutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja
ilmestyi vasta illallispöytään.

Silloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne
nuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että
tunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian
kanssa. —

Majuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne,
mistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri
sai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta
takaperin. —

Egeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka
olikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten "jalot sankarit
ja sankarittaret" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat
kekseliäitä ja toimeliaita.

Eva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania,
lähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille,
joka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että
tämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin
heikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus
jälkeensä täydellisen kuurouden. —

Nyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin
käsittävän, kuin Eva tyttönen.

Kuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja
lempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa
kivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa
oli.

Myöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa
suosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa
mieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —

Hukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään
vähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut.
Mutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että:
"ahkeruus kovan onnenkin voittaa".

Kun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset
ja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa
tavallisesti lukee — "huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja
sänkyvaatteet", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen,
eikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —

Oli muuan iltapäivä.

Molemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri
istui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.

— "Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!" huudahti
Eva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi
moittivasti Egeriaa.

— "Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta
hehkuvina.

"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon
ääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen
taululleen". —

— "Entä hänen onnettomuutensa!" kysyi Eva kyyneleet silmissä, "oletko
todella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä
osanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt
on rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen
elämänsä ilahduttamiseksi?"

— "Sinä puhut hyvin", vastasi katkerasti Egeria; "vahinko vaan, ett'ei
hän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin
sulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun
toki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä,
sillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että..."

— "Vaiti, Egeria!" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan
katseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui
pilkkahymy huulillaan. "Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita
rauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan".

— "Ah", vastasi Egeria uhitellen, "minä en kadu, enkä ota ainoatakaan
sanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet
tehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan
ukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun,
on se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa
saadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua
koko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!"

"Oikein tehty!" huomautti lyhyesti majuri.

Molemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

Jos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää
olisi hämmästynyt ja säikähtänyt —

Mutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi
tämän jalkoihin.

— "Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt
mies!" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — "antakaa
anteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen
tapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni". —

"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin
kohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden
suurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen
kuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös
luulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette
kyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa
käytettävänänne kaupunkimatkaa varten."

— "Ja taas sinä, lapseni!" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen
Evaan, "jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin
luulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären
paikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi
ovat suositelleet sinua! — tule syliini!"

Onnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia,
riensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan
ryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai
kuulonsa takaisin.

— "Kas niin, Jumalan kiitos!" puheli majuri, painaen isän suudelman
uuden tyttärensä otsalle: "nyt ei minun enää tarvitse tuumia _kummanko_
sukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut".




TANSSI-ILTA JA AAMUPÄIVÄVIERAILU.


Kertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä
kylmänä marraskuun iltana Lontoossa.

Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset
Englannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista
oli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto,
jossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri;
lumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa
tarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja
vapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa;
ravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja
herkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut
saada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi
lyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos
kohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet,
huolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä,
oli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo
pitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja
luultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se
mies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan
tilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.

Juhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia
sekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa.
Kevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä
vaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat
kaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä
hallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen
kierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea
isäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan
ruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty
ilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin
ystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin
lajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka
alamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä
vastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka
lady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta,
varjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän
kallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja
käsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon
morsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.

"Hän on erinomainen", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, "mutta
tällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim.
_Andromache_ ennen _Hector'in_ sotaan lähtöä..."

"Lordi C. taitaa olla taipumaton", huomautti joku; "Hector'in _täytyy_
lähteä".

"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi", lisäsi toinen. "Rakkaus
täällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa
kaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on
maailman meno".

"Poikkeuksia löytyy", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori
mies; "lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa
olennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä
hänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä
uskottomuus on alentumista".

"Herrani", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, "tiedättekö että tuolla
puheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa
ihmiskunnasta?"

"Olkoon se heitetty", vastasi nuorukainen tyynesti. "Ikävä vaan
että tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä
uskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole
halua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa
tapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa."

"Epäilemättä se sitä on", vastasi huolettoman kohteliaasti herra,
osoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa
ihmiskuntaa.

"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi", sanoi joku joukosta,
nähdessään kuinka _Andromache_ tarttui käsivarteen, jonka _Hector_,
nuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja
sitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.

Ja tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.

Tummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti
kirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt,
sai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet
silmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren
äärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia...

Lady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä
koskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle
vastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies
ei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi
maailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli
kallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän
tuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi —
ehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin
kuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän
oli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään
iltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla
rukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului
tämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen
sen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin
syvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat,
ett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän
rakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia
sen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto;
_nyt_...

Mutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä
pakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen
hohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas
lakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava
juhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta,
heidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat
vaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla.
Siellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä "pikakuvia" monenmoisia,
toisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen
miehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet
nuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa
kätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen
rinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta,
tukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.

Ja seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit
vierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan
sanomattomasta surusta.

Tultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä
pois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään
päältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan
hieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen,
irroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen
omaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on
koevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä.
Hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin
odottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja
sitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä
toiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin
ristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin
ylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän
kuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon
kuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja
pehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava
vastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään
luonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän
itseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa
peilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan.
Silloin... äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät
laajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä
kurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui
hän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan
ummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan
jostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi
toisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella
ja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo
seuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin
muut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän
tapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen
polvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa
rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu,
nähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla
ylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut
sitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka
uskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:

"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat,
suojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta!
Salli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa
levätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata
päätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten
lievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun
käteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei,
niin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa
kerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme
kohdata!

"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka
kenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon
Herra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi
ruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani!
Jumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä
sinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko
elämässä taikka kuolemassa!

"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että
minulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka
päivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä
rakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile
sinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän
ett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni
puolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen
luoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä
Isä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat
minua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi
olla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon
sekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!"

Ja pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan
ilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän
kätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää
riisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti
hiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman
kirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine
palvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.

Urkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle
väkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat,
nousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä
puheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen
perheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä
lähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt,
palattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan
veti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan
puhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen
hyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli
vakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä.
Kaikki "työtä tekeväiset ja raskautetut" kuulivat uudestaan heränneellä
toivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa
päivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka
mairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka
tahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita
tämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä
saarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat
tavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä
päivistä.

Lähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen,
murheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn.
Vaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä,
on hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa
suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja
kuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti
vielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt
saarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja
kuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista
tuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen
värähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja
kun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun
tuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia,
kuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen.
Hiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen
vierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet,
jäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta
nähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin
päin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin
puoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies,
joka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut
tuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta?
Ja nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä!
Kirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät
rypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja
murheesta "hamaan kuolemaan saakka". Mutta niissä oli samalla jotakin
siitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: "En minä päästä sinua,
ennenkuin siunaat minua!"

Oli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin
yksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle
ilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä
hetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin
kauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi
läheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja
miettiväisenä kukin tietään.

Lady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin
vaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli
lohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä
kykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää
toivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut?
Ei suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään
olisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse
kuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen
hupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa
tilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän
taikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —

Samassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi
hänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi
hopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen,
otti kortin ja luki siitä:

Mr Astley Fervyn.

"Tuo hänet sisään", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis
katseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman
henkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.

Luonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja
hänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan
kumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen
ruhtinastaan.

"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta",
alotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle
istumapaikkaa läheisyydessään.

"Ensiksikin minun katumukseni", vastasi syvästi liikutettuna
lähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen,
"ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana."

"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa
asemassa minun edesssäni... minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään...
te, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko
Lontoo nykyään puhuu..."

"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin
määrin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun,
lähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?"

Lady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset
mielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia... Salaa vilkaisi hän
ovikelloon eikä vastannut mitään.

"Olette ihmeissänne, mylady", puheli vieras edelleen, käyden yhä
kalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, "te olette ihmeissänne ja
se onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään
kirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta
sitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta
takaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista..."

Vaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.

"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun
julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän
jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne.
Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut
peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt
että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja
— oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani,
sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään
punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli... Jääköön kertomatta,
miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä
olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan
kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien
päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta
lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni
sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä
välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte
jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte
rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä
kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden
jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran
eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin
ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella
luottamuksella minä uskon kohtaloni _Hänen_ käsiinsä, jolla kaikkivalta
on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En
tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua
ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te
joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä.
Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla
elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti —
häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja
raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi.
Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja
valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana
olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa
lohdutukseni on, että Herra sen tietää.

"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa
äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet.
Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan
muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin
kalvetko — tuon teille suloisia sanomia... Kuolevain joukossa oli eräs
nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi
minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka
siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen
hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette
englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää
silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän
nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa
hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli
minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä
hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta
illasta!'"

Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan
pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle
antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni
valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten
kohtaloiden vaihdellessa.

Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä
alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei
heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko
toivoa saavani teiltä anteeksi?"

"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat
kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet
sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te
minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit.
Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas
heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme
ikuisessa ilossa".

"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen;
"voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen,
voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt
tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"

Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne
vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä
syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä
vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani
lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti,
kuin te olette tehneet!'"

Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä
tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa,
oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.

Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia
sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen
toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan,
joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja
rakkauden silmäystä.




KAKSI LESKEÄ.


Kirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti
valaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään
kapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi,
pilkistämään soliin ja käytäviinkin.

Torilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen;
naisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa
kevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.

Kaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja
punaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua
vilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko
lauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy
katselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.

Mutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen
näky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla
kuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen
talon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän
puutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava
kahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat
ruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen
rakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin
musta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja
kuoleman naapuritalojen välillä. "Puulaatikon" takana odottivat yhdet
ainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä
seisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia
hienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena,
kuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä
taikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt
katukäytäville saattoa katsomaan.

"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!" huomautti muuan
matami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle "rouvalle", joka,
nenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.

"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule", lohdutteli tämä, "mutta onhan
tuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin
katsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan
erinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin,
tietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan.
Nehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui
Kuningattaren kadulla 79."

"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä
alituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen
vertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa
huvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?"

"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja
naimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin
hän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on
selvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä
sitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii
paholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana
sanoa".

"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin
lurjus!"

"_Tekö_ niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin
voisi pysyä kotonaan!"

"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi
rinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä".

"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon
ihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta
vetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat
ne sitä pian sururummuksi luulla!"

"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään", äkäili
matami "rouvaan" kääntyen.

"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut", vakuutti tämä. "Matami kysyi,
josko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä
ne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan
vuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee,
niin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa
niin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu
talon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain
kuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti —
eivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se
on kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne
kohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä
tietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko
kukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä
rimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat
kirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa
lukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski —
voi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat
suruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!"

"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun
ympärillä, ja joka nyt juuri tulee?"

"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on
joku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa,
vaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin
että sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin.
Ei, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo
jälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään."

"Oliko rovasti mukana?"

"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin,
niin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit
silloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun.
Luuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa
maisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista
ulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon
minä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin
kun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka
olikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten
taisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä
sitä monet seppeleet korista".

"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat
ostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko
kirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin
kirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei
se mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin _minun_ autuas
ukkovainaani teki minulle samat kepposet... Mutta kyllä se, näettekös,
rouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha
tuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?"

"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä
sukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata
kääntökaulusta?"

"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!"

"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan
muodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan.
Oliko hänellä kukkavihko?"

"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään.
Apulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä
yht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu!
Eikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime
hetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se,
rouva hyvä, maailmaa hallitsee".

"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella
olla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin
kumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei
olisi olemassa tuota 'jos'."

"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan
joitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle
kontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä
ruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin
vietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen
vuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut
nurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja,
ja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi
kutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole."

"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!"

"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami,
koska en saanut sanoa rouvaksi!")

"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että
kaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin
kengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu.
Mutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen,
kun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan
laita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin."

"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!... Minun mieheni
palveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa
ennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää,
miten kurja kateus voi ihmisen kaataa."

"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen
kolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä
viaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne
köyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva
hyvä, hyvästi, hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Komean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja
jälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa.
Seuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken,
joka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa
ystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona,
tällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.

"Niin, en minä, Eugenie hyvä", hän lopuksi sanoi, "saata käsittää, että
sinä mitenkään _voisit_ toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi".

"Mutta minä en _tahdo_ mennä sedän ja tädin luo!" intti vastaan pikku
kuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini.
"He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja
Ludvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä
sinun luoksesi!"

"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi
tätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja
tätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen,
niin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi
saamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna,
ei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani,
saamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei
mihinkään riitä."

"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?" kysyi pienokainen päättävästi.
"Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja
appelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin
sinun luoksesi."

"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!" puuttui keskusteluun vanhempi
tyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, "eihän muut kuin huonot
ja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä."

"Älä sano niin, pikku enkelini", oikaisi äiti veltosti tytärtään.
"Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla."

"No, näetkös nyt, mamma", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. "Voinhan
minäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin.
Kulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin
ett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna
minun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla
appelsiineja myytäväksi!"

"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani", sanoi äiti
lapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia.
"Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä
parempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa
kuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin,
millaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni
niinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä _missään_ asiassa
tehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan
käden ohjiin... Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän
kasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka
tällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen,
kuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi
että minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku
Jeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi
piti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!"

"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt", pyyteli ystävätär hellästi. "Eihän sinulla
tässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata
sinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon
kasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin
nuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan
elättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät
hyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja
mitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi.
Et voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi,
ja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen
ompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan —
voisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?"

"Voi, ei mitenkään", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie
selvästi. "Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni",
huudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle
tyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas,
voidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko
todellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.

"Rakas, kallis lapseni", nyyhkytti äiti, "älä tee minun uhriani
vaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä
en voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!"

Säihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. "En
tule", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, "minä en tahdo
syleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et
lähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen
minä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!"

Eugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät
ummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.

Ystävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär
sanoi äkäisesti nuoremmalle: "Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on
kaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin
mennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan
huolineet _minut_; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden
ne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä
en yhtään!"

Jeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja
väristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että
äiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa
hiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi
oven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään
huomasi hänen poistumistaan.

Ulkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat
hennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin
katukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin
edustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt
viimeiselle matkalleen.

"Katsos mamma", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon
paahtamasta ikkunasta, "tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin
mikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä
hänellä on!"

       *       *       *       *       *

Iltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset
kysymykset pohdittavina kuin äsken tuon "tosinaisellisen" kapteenin
rouvan luona.

"Otto, kuulehan", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten,
laskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, "epäilen voitko käsittää,
mitä nyt aion sinulle sanoa?"

"Minä koetan", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan
katseensa äitiinsä.

"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?"

"Tiedän kyllä, äiti".

"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?"

"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!"

"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää
puolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä,
että sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun
äitisi mitään osaa".

"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää
niitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?"

Ihmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys
varhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan
kehittyneen. "Niinpä, kyllä", oli äiti silloin hiljakseen vastannut,
"se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos
mielit kasvatusta saada, joll'en..."

"Mitä, mamma?"

"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää
sinusta huolen."

"Entä _sinä_, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää
huolen sinustakin?"

"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää
kyllä osata pitää itsestäni huoli..."

"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut,
että mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja
kivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo,
joka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras
prinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon
minä jäädä."

"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia
elättää — mitä sitte tehdä?"

"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle
rakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan
ruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon
juoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan
saan tehdä työtä sinun hyväksesi."

Äiti oli hymyillyt läpi kyynelten. "Sinä siis todellakin luulet
itselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun
kanssani", oli äiti kysynyt.

"Aina, mamma!"

"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset
tuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?"

Poika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät
säihkyvinä huudahtanut: "koettakootpas!"

"Kyllä ne _koettavat_", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, "ja
sinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään,
niinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista,
jonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi".

Lauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt
hän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.

"Katsos!" puheli hiljaisesti äiti; "ei todellinen rohkeus, lapseni, ole
kiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä
tarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin
tulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan".

"Mutta me saamme olla yhdessä!" oli poika ilosta loistavin silmin
huudahtanut.

"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu."

"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano
— mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?"

Äiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun
toisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut
ovi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan,
lasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun
takia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka
oikein voinut eroittaa.

"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa
hiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta
päivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin
ennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon
ja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman
suunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa".

Poika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa
mielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän
itsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä,
mutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas
puoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku
kielensä vaikeni.

"Luulenpa että _sinä_ ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä", oli rouva
Lundh surumielin silloin sanonut.

"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?" oli poika hidastellen
kysynyt.

"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole
miellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja
minusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani.
Parempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja
lepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni —
siitä juuri tahdoin kanssasi puhua — _sinä_ et ole sidottu sellaiseen
elämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti.
Päivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua
selvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista
aion tulevaisuutemme kutoa... Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi
'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja
kuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei
isäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää
heidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin
voisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa
on varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se
käy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan
esittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi
sitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin,
ennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan
valoisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea
omaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin
kauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!"

Hiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden
varaan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut
mitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin
tuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden,
riensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. "Ei,
mamma", huudahti hän vilkkaasti, "sinä et saa laittaa minua pois
luotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman
sinua en voi elää, — ja minä _koetan_ olla pieksämättä poikia, vaikka
ne sinusta jotain sanoisivatkin".

Ja näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn
vaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen,
sillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä
molemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa
osoittamaan rakkautensa lujuutta.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.

Herttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen
huoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme
alussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli
huonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden
yhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä
ja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen
kaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla
runsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa
tukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään
ja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi
tulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.

Vastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä
ja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua
pitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas
valonsäde kulloinkin hyppieli.

"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet", puheli talon rouva
vaipuen nojatuoliinsa, "ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi
voinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni
muodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei
välitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni
Robertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori
Wilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa,
ollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin
naimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee,
että hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä
ja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut!
Kapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties
mikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se
sittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?"

"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan
kestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin!
Kuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan
ollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi
tehty! Se, se vasta vahinko oli!"

"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä
millään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa... En ikinä, Marianne, en
ikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen,
joll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt
aivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö
minun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja
epähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan,
että kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, _tuolla_, räsy— ah,
en voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan
sanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää
sen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen
kanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani,
kun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada
tahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on
oma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen,
mokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah,
Marianne, elämässä on kovia koettelemuksia!"

"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on
ollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin
eripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri
tapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan
armottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan.
Yhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen
osottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita
inhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin
tuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi _vaatekaupan_, johon arvoon
tuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut".

"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun
seteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi
itseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja
sitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia,
Svensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni
huomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin
vielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne,
kolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa
siitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin
kuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka
millaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää
retuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli
onnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi.
Sillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin
naimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin
alhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää...
kohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun
syvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on
seisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin
— sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee
käskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!"

Herkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi
kahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen
nyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin,
harmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.

       *       *       *       *       *

"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea", puheli Ahlmark'in
mummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa
entisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli
häneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa
lisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa
sovussa keskenään. "Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa
huonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota
uutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla
rotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo
pitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita
ammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy
kynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä
— ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä
kykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani
tunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin
monesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni
pohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani
niitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä
kulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas
sitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen
ammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan,
tänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita,
sillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa
aikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta
pitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää.
Ei vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin
Mateena Lundh."

Vieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa
vaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh,
korkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan.
Jos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne
tuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi
peilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt
teki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen
vielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle
alueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan
mainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja
kauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan
viereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla,
hedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi
paratiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä
lyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli
varustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi,
että hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla
ajatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos
mahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki
hän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman
koreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja,
ja hengessään tunsi hän, kuinka tuo "lian ja räsyjen keskellä"
omaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi
häntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin
tämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia...

"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!" puheli itsekseen Ahlmark'in
mummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian
äitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet.
"Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää
painossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha
tyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi
aikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle
sanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin
Mateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää,
mutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan
jokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää
mennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi
aikaa huostaani."

Jopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen,
kohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä
ja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén
oli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa
sekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja
hovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia.
Voiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen
"ystävättärensä" vaan. Niin, siellä sisällä "puotikammarissahan"
hänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa
tulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa
satiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että
sen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon,
väisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja
parisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin
pyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki
jälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka "kansoittivat"
puodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän
nyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan
herttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä
pumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja
koreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja
juhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien
asemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet
kauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti
sieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja
koko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän
näyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei "halpa",
ylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka
käytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne
von Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien
kohottaneeksi.

Entäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan
tuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin
rouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei
tuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet,
kun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva
Hevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla
itsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan.
Sitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä
alkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle
muulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa
rouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella
kohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin
huomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi
melkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in
mummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken,
voidakseen sanoa hänelle selvän totuuden...

Illallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin
kaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: "Kunnioitetut
vieraamme", hän alkoi, "Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani,
voitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää
jossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine
sisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä
varten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman
arvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka
tämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä
mieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni
herätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille
pääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on
vapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle,
samoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla
kaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini
on saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen
ihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja
räsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole
voimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo
nainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan
tunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut
vieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja
rakastetulle äidilleni ".

Äänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena
Lundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja
toiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: "jos minä vaan olisin tätä
voinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!"

Esittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen
hänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli
iloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata
lyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja
selitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä
kun ei "ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä", mutta tuossa
häkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt
kokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen
rovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo
niin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten
sangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään
hänen nauruunsa.

Mutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa
joukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi:
"Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos
siitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä
vanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet.
Mutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun
tähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä
hetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi
leikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois.
Muistatko sitä?"

"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin,
ett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun
leikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot
että surut, kodin ja kohtalot maailmassa!"

"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!"
jupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska
Hevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta
ommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle
matalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.

"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt", puheli
mummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, "vaan sen vuoksi, että
tahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään
pappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että..."

Juuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan
arvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan
kiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan
laahustimen hipasevan jalkojaan.

"Odotappas, ihminen!" huusi muori äkeissään, mutta "ihminen" ei
odottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle,
johon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt
ripustaa.

"No", hurpatti mummo, "kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt
jääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle
sanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka
lapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole
liian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla
työllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin
aikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!"




SIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.


Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut
ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään
lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään
koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.

Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan?
Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän
vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän
vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista
vuotta?

Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka
nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli
täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja
täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia
hänen ansioitansa.

Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota
herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä
suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään
itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin
itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä
silmin katseli.

Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen
ja kiiltävän valkeine hampaineen... tässä pysähtyi kamreeri äkkiä
mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni
pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä
tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan
minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin
muutkaan".

Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee
oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti
kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen
ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen
tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan
tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras
viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka
monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan
siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli
yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.

"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri
ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun
pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla
pakottaa minun sitä nauttimaan... asettaa itse sieväompeleisen
sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani
reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen
päänsä, kun vedän sen ylleni...

"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista
kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin
päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se
sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin.
Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan
tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan
sanan...

"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle
näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä
koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä,
keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan
se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin
ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että
värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin
pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun
puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en
suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka
peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä
itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi
kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta.
Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.

"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse... miten
suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur...
ur... ur... siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria
äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä
sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan
saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.

"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se
on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat
minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat
vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen
yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui
takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."

Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut
variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta,
kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän
sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka
sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa
kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta
hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan
sen säntillisempi... Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin,
mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen
kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli
puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi
voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa
osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin.
Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin
itseltään mokoman hössykän takia?... Niin, kyllä Kaisan piti tietää,
ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!

Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan
tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi
luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren
ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei
hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään
itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena,
kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän
hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta
taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka,
jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli
kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä
saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta
mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului
jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen,
kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen
hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset
saapuivat ylös.

"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja
rappuja kiivetessä."

Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin
kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.

"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri
rakastettunsa sanovan...

"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran
täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän
halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".

Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.

"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi"
äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut
ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen
lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan
kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"

"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi".
nauroi sisar.

"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun
aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan
hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa.
Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan... mutta
usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"

"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä
olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka
kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".

"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa
sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen
rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa
kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista
satatuhantista..."

Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden
häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.

"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo
sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on
tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa
hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".

"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta
odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"

"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen
sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh —
en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"

"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni",
selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne
taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".

"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan",
huomautti sisar huolissaan.

"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan
jättänyt kesken asiaa, jonka olen _tahtonut_ perille viedä? Ja nyt
juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo
yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja
tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun
turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän
kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa..."

"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai
sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla
karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle
kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka,
tuli vastaan raskasta koria raahaten.

Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän
haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen
seisoi hänen edessään.

"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, _kansi_", sai hän vaivalla, sanotuksi.
"Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen
ollut hopuissani siitä koko ajan... Ei sitä vielä koskaan ole minulle
tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt
vaan tahtoo antaa anteeksi..."

Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän
häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta
herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista
olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin,
äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se
oli siunattua huolimattomuutta. _Kaisa_ eikä kukaan muu se kerran,
pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"




KIIKARIN LÄPI.


Kaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä
siitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi
tällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan
merkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo
samainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa
pienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet
vanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua
kaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän
kesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka
hänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi
housuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin
todenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän
niitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä
että ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta
manchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten
lahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin
varmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja
koska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran
herkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi
niistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut
kaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat
näyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin
pois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään
seisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei
niitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä;
ruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut,
sillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää;
mitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen.
Olihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa
ja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä
siihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä
osanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he
ylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan
hautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä
kaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja
kutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin,
jotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä
tarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon
pussin konvehtia.

"Minkälaisia konvehtia pitää olla?" oli myyjämamseli kysynyt.

"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa", oli sotatuomari
hajamielisesti vastannut.

Mamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi
yhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä,
tuli kotiinsa hautajaisista "kitupiikin" luota ja jakeli makeisia
lapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta
tavaillessaan: "kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!"

    "Terve nyt tultuas, lapsonen pieno
    Iloksi isän ja äidin sa vieno!"

"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta", sanoi harmissaan peltiseppä.
"Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä
halvemmalla, siinä on koko juttu".

Jotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona,
maisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen
makeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:

    "Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu,
     Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu".

"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen
sotatuomarille makeisen.

"Muistolauseet ovat aina typeriä", vastasi tämä rauhallisesti; antaen
sen takaisin vieraalleen. "Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää;
mitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä.
Liisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut
manchesterhousuni..."

"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen
vuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen
tuntenen".

"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?"

"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan."

"Ihmisvihaajalta?"

"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin."

"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani
kunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka
asettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa
tointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan
yhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle
mummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit".

"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?"

"Niin, sanoppas mulle se!" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä.
"Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri
enempää luottamista kuin kärpäsiinkään."

"Jos ilmoittaisit lehdissä?"

"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina
mieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että
sadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan."

"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan."

"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin
vähän katsella ympärilleni", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten
samalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko
ikkunan viereisen nurkan.

"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin
suursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?"
kysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.

"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän
katsella ympärilleni".

"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen".

"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan
jalka kaapissa."

"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi.
Lampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden
matamin löydät. Hyvää yötä!"

Asessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui
sitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi
Liisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa
ja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän
heti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut
asettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut
kellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä
lukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli
vieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen
loppusanat: "Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä
kovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!"

"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa",
puheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, "ja sellainen
ihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja
sitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi
tuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi
jäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä
tarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät
työtä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan
silmänpalvelijoita".

Muutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja
paneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin
ja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä
ja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja,
tiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa
näköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti
sekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä
unissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän
vanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista
hartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti
mitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin
voimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja —
herätä siihen.

Oli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa
sangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden
kilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista
tuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti
herättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta
raskaampana.

Hiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin
manchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka
joskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä:
Liisan langon, peltisepän.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyi sotatuomari äreästi, "eikö makeiset,
jotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?"

"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden
tänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa", puheli peltiseppä liikutettuna,
"että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista... ja että
me eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli
kirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi..."

"No, entä sitte?" sähisi vastaan sotatuomari, "enkö minä sentähden saa
edes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat
teille antoi ja pitäkää hyvänänne."

"Mutta ei niitä kukaan muu ole _voinut_ antaa kuin sotatuomari, ja jos
isän siun..."

"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa,
mutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne
kanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla
Tukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos
lahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut
siihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään
ne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi
säästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa
lapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan
ole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!"

Ovi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut
muuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän
vaimolleen vakuutti: "ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä
ett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se
on kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!"

"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa
lahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen,
että se on hän!"

"Minä annan pienet joulut koko ukolle", sanoi peltiseppä; "voisihan hän
edes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte
antanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene."

Sill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta,
ryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: "kerran ja
parikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle
hoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!"

Hän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni
sitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan
korkean talon vinnin akkunaan.

"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen
aamuhetki", puheli ukko tyytyväisenä. "Tuo se on tytöistä parahin.
Niin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen
antanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä
ahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi
tuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin,
kaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta
sellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan
sydänsuruja... Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen
kanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi
ja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun
sydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi
huojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista
Eris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä
huolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi
joskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua
auttamaan..."

"Nyt n:o 2:seen", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän
kauemmas. "Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo
aikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni,
että kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden
ruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin
niskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas —
korttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi
tyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan
työhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa
rankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule
kuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki
ne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä
pelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.

"Ja nyt minun pariskuntani luo (tätä sanoessaan käänsi hän kiikariaan
vasemmalle). Tappelevatko ne! Jaa, jaa, sitä minä vähän aavistin,
kun ne vastanaineina vaan toistensa sylissä istuivat ja suutelevat
päivät päästään, eivätkä panneet niin rikkaa ristiin. Kas vaan, miten
mies läimäyttelee vaimoaan takilla ympäri korvia. Mutta tuopas vasta
raivotar on, eikös vaan otakkin kuumaa kahvipannua ja tyhjennä sen
sisällystä miehensä päälle sen sijaan että kaataisi sen hänen suuhunsa.
Ah, sitä aviollista autuutta... puolensa ne ovat silläkin, hi, hi,
hii, nyt se asettaa miehensä sängyn laidalle ja puistelee häntä kuin
jauhosäkkiä — ja sitte ovesta ulos ja mies perästä.

"Nyt ei ole muuta katsottavaa kuin tyhjät seinät, niin, tosiaankin
tyhjät, sillä eilen siellä vielä kello naksutti, mutta nyt on sekin
poissa. Huoneet tyhjennetyt putipuhtaiksi kolmessa vuodessa, on se koko
menoa. Hukkaan ovat menneet minun yritykseni saada muutamain toisten
henkilöiden kautta heitä luopumaan laiskuudestaan ja nautinnonhimostaan
ja tarttumaan johonkin tuottoisaan työhön; nyt saavat selviytyä miten
parhaiten voivat; kyllä se hätä, opettaa. Pois minä heidät pyyhin
listaltani.

"Mutta täällä (taas hän suuntasi kiikarinsa toisaalle) täällä ovat
minun kaikkein hauskimmat tuttavuuteni; minun nuori kymnasistini
ja hänen taloudenhoitajattarensa — niin s.t.s. minä luulen, että
hän on kymnasisti. Se poika se vasta lukee myöhään ja varhain. Ja
miten hyvänä hän sillävälin pitää tuota herttaista vanhaa mummoa ja
syleilee häntä aivan kuin olisi se hänen oma äitinsä. Niin, kukapa
tietää, vaikka oliskin äiti; mutta kovin hän halvalta näyttää?
Mutta onpa moni yhtä alhainen äiti pojastaan valtioneuvoksenkin
kasvattanut. On se kerrassaan hienoa, kun kymnasisti kustantaa
itselleen taloudenhoitajattaren; paremmin minä häntä tarvitseisin. —
Mutta mitä nyt — mitä on tapahtunut? Kymnasisti ei olekaan kirjansa
ääressä kuten tavallisesti; en näe häntä ollenkaan. Huoneessa ei ole
muita kuin matami, joka siellä lentää nurkasta nurkkaan kuin sukkelin
yölepakko. Kummallisen kärkäs liikkeissään tuo ihminen, eikä hän niin
rutivanhakaan taida olla. Taitaa vähän muistuttaa Liisaa näin selästä
katsoen... Liisa, niin, niin, hoh, hoo. Hänen laistaan en sentään
toista saa. Ei, mutta katsos, nyt levittää hän salvetin pöydälle
ja asettaa tuoreita kukkia lasiin! Tuo on jo melkein hemmoittelua,
voisihan poika muutenkin kahvinsa juoda! Mahtaa olla lellipojan
syntymäpäivät... ainoa lieventävä asianhaara moisessa turhuudessa. Kas
tuossa tuopi muuan tyttö voipalasen, jonka hän varmaan on nyt juuri
ostanut. Ei olisi Liisa sitä punnitsematta ottanut vastaan; säntilliset
ihmiset eivät sitä koskaan tee. Mutta totisesti, eikös ota matamikin
puntaria naulasta! Kunnioitukseni lisääntyy tuota ihmistä kohtaan.
Jaha... siinä sitä nyt ollaan... minkä päällä punnita? Voi on löysää
tähän aikaan, eikä sitä mielellään rautakoukkua pistäkään palaseen,
jonka aikoo aamiaispöytään asettaa. Paperi ympäri... hyvä on, mutta
jos työntää koukun läpi, niin paperi repeää... Hyvä! hyvä!" huusi
sotatuomari äänekkäästi, poistui kiikarin luota, ja hieroi käsiään
pelkästä ihastuksesta nähdessään miten matami vähintäkään empimättä,
irroitti pitkän, neulotun sukkanauhansa ja hääräsi sen voipalan
ympäri, joka lienee painanut sen minkä pitikin, koska hän tyytyväisenä
nyökäytti päätään tytölle, joka sen kanssa katosi. "Tuo ihminen
täytyy minun saada", huudahti sotatuomari, nojaten selkäänsä hiukan
levähtääkseen. "Onhan lupa kysyä, ja jos hän ei ole pojan äiti... ja
kaikissa tapauksissa... saahan tuota ainakin koittaa.

"Mutta nyt pitää minun katsoa mitä vanhalle neidille kuuluu ja onko hän
eilisestään viisastunut." Ja taasen tähtäsi hän kiikarinsa muutaman
tuuman vasemmalle. "Kas nyt taas tuota vanhaa hupakkoa; jo hinaa
punaista lippua liehumaan tänäkin päivänä! Luulen, että vaikka hän
tietäisi minun päätökseni antaa hänelle 50 kruunua niin pian kuin hän
heittää itseään maalaamasta, niin ei hän kuitenkaan voisi sitä jättää.
Noin, vähän enemmän punaista vasemmalle poskipäälle... voi sinuas vanha
kummitus! Ja vähän lisää mustaa kulmiin. No nyt olet tuossa tuokiossa
kirjaeltu; ei muuta puutu kuin rengas nenästä, sillä sormeesi sinä sitä
et koskaan saa, vaikka miten paljon vaivaa sentähden näkisit. Miten hän
käryyttää noita vaivasia hiuksen haituviansa! Lopulta on koko pää kuin
kaskimaa. Kas niin, nyt on hän vihdoinkin valmis! Pidä nyt varasi, niin
näet miten hän ojentautuu akkunastaan, lähettääkseen hellän silmäyksen
naapurilleen, tuolle juoppo kapteenille. Aivan oikeen. Tuossa se
venytteleikse ikkunallaan punaisena ja kasvot pöhössä ja tupruttaa
savua turkkilaisesta piipustaan. Katsos nyt tuota siroa, tervehdystä!
Puh, puh, tupsahtelee savu suoraan neidin hymyilevään suuhun; hän on
tukehtumaisillaan ja vetäytyy takaisin. Hi, hi, hii, ei maksa vaivaa
huudella vanhaa kulunutta kuunaria, ei se sinua mukaansa voi kumminkaan
ottaa. Noista kahdesta ei minulla enää suuria toiveita ole; enkä minä
jaksakaan heidän toimiansa kauempaa seurata, kuin tämän vuoden loppuun.

"Ei, mutta kerran vielä pitää katsahtaa minun kunnon kymnasistiani ja
hänen yhtä kunnollista matamiaan, sitte on minulla muita tärkeämpiäkin
tehtäviä. Kas vaan — ovat saaneet vieraita! Eräs naishenkilö istuu
kahvipöydässä, mutta, ikävä kyllä, selkä tännepäin. Kylläpä on
kymnasisti iloinen! Hän näkyy olevan aika kaunis poika! Mitä nyt? Hän
kiertää käsivartensa tuon vieraan naisen kaulaan... suutelee häntä...
no, mitä minun pitää sanomani! Ja matami askaroitsee ja palvelee
niin iloisena, kuin hän nuo hyväilyt olisi saanut. Kas, ja nyt hän
kuivaa kyyneleitään, tuo hellä sielu! Ahaa, kyllä ymmärrän, siellä
vietetään perhejuhlaa ja joku vanha kunnon täti maalta on tullut heitä
tervehtimään, sillä ei nuoren kaunottaren selkäpuoli juuri tuolta voi
näyttää. Noin, nyt ottaa hän hatun päästään ja ojentaa sen matamille.
Mitäs minä sanoin: tukka on harmahtava, vaikka sitä onkin runsaasti;
täti hän varmaan on, taikka ehkä äiti... miten ihmeen onnellisilta
he kaikki tuolla sisällä näyttävät ja niin juhlallista, iloista ja
kodikasta kuin siellä on... oikeen käy kateeksi tällaisen yksinäisen
erakon sitä katsellessa". Sotatuomari nojautui taaskin raskaasti
huoaten levähtämään ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen
yksinäisessä huoneessaan, jossa ainoastaan seinäkellon naksutus
keskeytti hiljaisuutta. "Kuinka mielelläni", puheli hän puoliääneen,
"antaisinkaan vaikka koko omaisuuteni, jos saisin olla tuollaisen
perheen keskuksena, voi, enpä sitäkään, vaikka vaan halvimpana
jäsenenäkin tuossa kodissa! Liisa oli uskollinen, hyvätahtoinen ja
säntillinen, mutta ei hän kyennyt minulle kotia luomaan, sellaista
kotia, kuin toisinaan yksinäisyydessäni olen unelmoinut. Niin, sillä
onpa minullakin omat unelmani olleet, vaikka siitä jo on pitkät
ajat... Oli aika... suloisten toiveitten ihana aika, toiveitten,
jotka pettivät, aika jolloin... mikä vanha hupakko minä olenkaan!
Miten ollakkaan, niin luulin saavani suruni tukahdutetuksi kun kätkin
sen syvälle sieluuni, vetäydyin yksinäisyyteen sekä aloin halveksia
ihmisiä ja he samoten puolestaan minua. Vaikka täten jotain olisin
voittanutkin, niin onnea en ainakaan saavuttanut. Yksinäinen elämäni
on ollut jonkunlaista kostoa, joka kuitenkin on kohdistunut itseeni
— ja se onkin oikeen, sillä mitäpä hän olisi rikkonut, jota sydämeni
pohjasta omakseni toivoin? Mitä mahtoi hän sille, ett'ei voinut
rakastaa juroa epämiellyttävää nuorukaista, joka ei maailmassa muita
nähnyt kuin hänet yksin? Ei, hän ei sille mitään tainnut ja kuitenkin
pysyi mieleni katkerana siksi, kunnes tuo katkeruus vähitellen muuttui
välinpitämättömyydeksi koko naissukua kohtaan. Kun en häntä saanut,
en muistakaan huolinut ja siten on kulunut nyt jo lähes neljäkymmentä
vuotta, ja minusta on tullut harmaapää ukko. Usein olen vierasten
kuullen pilkaten puhunut perhe-elämän onnesta, mutta yksinäisyydessäni
ikävöinyt sitä kuin lapsi äitinsä syliä; ja vieläkin, kun näen elämää
noin täynnä onnea kuin tuolla ylhäällä, huutaa kuihtunut sydämeni
surkeasti ja vettyvät vanhat silmäni..."

Rinnalle painui murheisena sotatuomarin pää ja hyvän aikaa istui hän
aivan hiljaa. Mutta äkkiä hän nousi, heitti päältään yöviittansa,
pukeutui vanhaan, kuluneesen takkiinsa ja tuohon ijänikuiseen
kolmikauluksiseen kauhtanaansa, ja astui sitte rappuja alas, kulki
kadulta toiselle ilman määrää tai suunnitelmaa, kuten oli tuhansia
kertoja ennenkin tehnyt, tukahuttaakseen kalvavia ajatuksiaan. Mutta
tällä kertaa ei koe tahtonut ensinkään onnistua; kahden pitkän tunnin
perästä seisoi hän taaskin kotinsa ovella avain kädessä ja tyhjyys
rinnassa.

       *       *       *       *       *

Samana iltana istui palvelijatar Saara Skott neljännen kerroksen
pienessä huoneessa ja parsi nuoren herransa pumpulisukkia, kun joku
koputti ovelle.

"Jalkani nukkuvat", vastasi sisällä Saara, "mutta ei ovi lukossa ole,
rouvahan se varmaankin on?"

"Ei ole rouva, herra se on", vastasi vieras ääni ulkoa.

"Herrako? mikä herra", huudahti Saara ihmeissään; "sen kuulen, ett'ei
se ainakaan minun herrani ole."

"Mutta voi siksikin vielä tulla", vastasi hyväntahtoisesti sotatuomari,
samalla ilmestyen kynnykselle koko komeudessaan kolmekauluksisine
kauhtanoilleen ja manchesterhousuineen.

"Kuulkaas nyt", sanoi sotatuomari istuutuen kursailematta tuolille
vastapäätä hämmästynyttä Saaraa, "matamista voi ehkä tuntua minun
käyntini vähän kummalliselta, mutta suoraan sanoen olen minä jo
pitemmän ajan matamia hyvillä silmin katsellut, ja..."

"Hyi hävetkää toki, vanha höperö", vastasi Saara ynseästi, "sen sanon
teille, ett'en minä mikään matami ole vaan palvelusneito ja vieläpä
rehellinen semmoinen, ymmärrättekö nyt".

"Joll'en sitä ymmärtäisi, niin en nyt täällä olisikaan, ymmärrättekö
te nyt, ja sitte olemme kuitit. Mutta minun taloudenhoitajattareni on
kuollut, näettekös".

"Entä sitte? Mahdankos minä mitä sille?"

"Ette, mutta minä kysyn teiltä muitta mutkitta, tahdotteko te tulla
hänen seuraajakseen. Minä olen, kuten sanottu jo pitemmän aikaa
seurannut teidän hiljaista toimintaanne täällä ja nähnyt, että olette
päättäväinen ja kunnon ihminen... ajatelkaamme esim. menettelyänne
sukkanauhan kanssa tänä aamuna voita mitatessanne..."

"Herra", huusi Saara syösten äkäisenä istualtaan.

"Istukaa paikoillanne; on vaarallista nojata jalkoihin, jotka
nukkuvat. Minun entinen Liisani, joka äsken kuoli, palveli minua
yksitoista vuotta, jonka pitäisi todistaa, ett'en minä niin aivan huono
isäntä ole. Hänellä oli palkkaa 40 kruunua ja sai sitäpaitsi kerran
pumasiinihameen. Minä olen yksinäinen mies, enkä vaadi suuria ruuan
suhteen, joten arvelen, että neiti tulisi sangen tyytyväiseksi oloonsa,
jos vaan voisitte asiasta varmasti päättää".

"Ensiksikin minä en tahdo", vastasi Saara ärtyisästi, "ja toiseksi ei
herra tunne minua, enkä minä saata käsittää, miten herra on voinut
minua _nähdä_, sillä eihän tässä meidän vastassamme asu ketään..."

"Ei siinä vaan taikoja käytetty ole", tunnusti sotatuomari. "Minä olen
hiukan tähteintutkija... minulla on kiikari, nähkääs, ja..."

"Ja herra huvitteleiksi nuuskimalla toisten rehellisten ihmisten
asioita — hui, semmoista herraa!" Halveksivasti viskasi Saara reikäisen
sukan itsensä ja sotatuomarin väliin. "Mieluummin kulkisin vaikka
luiden kerääjänä ympäri, kuin palveleisin moista herraa!"

Sotatuomari hymyili huvitettuna keskustelusta.

"Mutta mitä sanoisitte, jos ilmoittaisin teille, että tarkkaan
naapureitani ainoastaan heidän oman etunsa vuoksi".

"Sanoisin että kyllä 'häpeä' aina jonkun loukon piilopaikalleen löytää."

"Toisin sanoen: te ette usko minua?"

"En", vastasi Saara.

"Ettekä siis tahdo tulla minulle millään ehdolla?"

"En, ettekö jo kuulleet!"

"Ettekö vaikka tarjoaisin teille 100 kruunua".

"En tuhannestakaan".

"Mahtaa teillä 'herrasväkenne' luona olla aika hyvät ehdot", arveli
hymyillen sotatuomari.

"Eiköpä liene", vastasi Saara lyhyeen.

"Mutta jos minä tarjoaisin 150 kruunua?"

"Luuleeko herra olevansa huutokaupassa!" huusi Saara, jonka
kärsivällisyys nyt todellakin alkoi loppua. "Osaako herra
katkismuksensa? Tiedättekö mitä siinä lukee: 'älä himoitse lähimmäisesi
palkollisia eikä mitään hänen omaansa?' Tiedättekö että on ihmisiä,
joita ei ostamalla saada, ja jos ette ole ennen tienneet, niin nyt sen
ainakin kuulette. Voin teille kertoa, että olen palvellut emäntääni
kaksikymmentäviisi vuotta ja hoitanut nuorta herraani pienestä
pahasesta sekä pidän hänestä kuin omasta pojastani; rouva on uskonut
hänet minun haltuuni, nähkääs, ja Saara Skott ei ole se ihminen joka
pettää niitä, ketkä hänelle luottamustaan osoittavat — ja nyt voitte
mennä tiehenne, sillä asiat ovat selvillä. Ja sydämestäni minä toivon,
että kiikarinne tuhansiksi sirpaleiksi menisi sekä vakuutan lujasti,
että ikkunassani pitää rullakaihtimet oleman, tietäkää se."

"Ja minä tahdon sanoa teille", vastasi sotatuomari suopeasti, "että
te olette kunnon ihminen ja onnittelen isäntäväkeänne, joilla on
semmoinen palvelija. Hyvästi olette koetuksen kestäneet, sillä kaiketi
te ymmärsitte, että tahdoin vaan koetella teitä, kun kuulin että olitte
kiintynyt isäntäväkeenne ".

"Tepä vielä vanhanakin veitikka olette", sanoi Saara epäluuloisesti,
"uskokoon ken tahtoo koreata puhettanne. Mutta menkää tiehenne nyt,
sillä rapuissa kuulen jo rouvan askeleita, eikä hän suinkaan hyvillä
silmin katseleisi sitä, joka on tahtonut maanitella häneltä hänen
uskollista palvelijaansa".

"Jolla paha omatunto on, hän pelätköön", vastasi sotatuomari
rauhallisesti. "Minä jään tänne selittääkseni käyntiäni. Toivon että
rouvanne näkee jotain ihmisen kasvoistakin".

"Hän on vaan rehellinen leski, eikä mikään kasvojen tutkija, kuten te
näytte luulevan, sellainen lienette itse — tuossa hän jo tuleekin".

Samassa astui sisään rouvasihminen, jonka kasvot eväämättömästi
ilmaisivat entistä kauneutta; häntä olisi saattanut luulla noin 40
vuotiseksi, vaikka olikin melkein 50:nen vaiheilla. Hämmästynein
katsein tarkkasi hän vuoroon Saaraa ja vuoroon tuota kummallista
vierasta.

"Etsittekö ketä, herrani", kysyi tyyneesti rouva, astuen pari askelta
vierasta lähemmäksi.

Sotatuomari säpsähti kuullessaan hänen sointuisan äänensä, tuijotti
tuokion ajan hänen lempeisin kasvoihinsa ja äännähti sitte sanomattoman
onnen, hämmästyksen ja kaipauksen ilme kasvoillaan: "Se on hän; niin
totta kuin elän, on se _hän_!"

"Enkö minä jo ajatellut, että tuo ihminen on hullu", huudahti Saara
kauhuissaan. "Ja tässä hän nyt on istunut kanssani ainakin puoli
tuntia! Miten saamme hänet ulos? Eikä Alfred'kaan ole kotona!"

"Hiljaa", käski rouva päättävästi. "Hyvä herra", sanoi hän sitte
sotatuomarille, joka kädet ristissä ja sanatonna liikutuksesta ja
ilosta, yhä vaan katseli häntä, "epäilemättä erehdytte te; ehkä on joku
satunnainen yhtäläisyys... minä on ainakaan muista nähneeni teitä..."

"Ettekö?" kysyi sotatuomari melkein valittavalla äänellä. "Eikä
sitäkään edes? Mutta minä olisin tuntenut teidät, Henriette Halden,
vaikka 60 vuotta olisi kulunut siitä kuin viimeksi tavattiin... Vaan
sehän onkin luonnollista", jatkoi sotatuomari pää rinnalle vaipuneena,
"sillä ei päivääkään ole kulunut, etten teitä olisi ajatellut..."

"Rouva, menenkö noutamaan poliisia?" kysyi Saara, astuen askeleen ovea
kohti.

Mutta rouva ei vastannut hänen kysymykseensä. Hän tarkasti vielä kerran
ja tarkemmin vierasta, läheni häntä askeleen, toisen, avasi suunsa
aikomuksessa jotakin sanoa, mutta sulki sen jälleen ja teki täten
useamman kerran, kunnes vihdoin vieno puna levisi hänen kasvoilleen ja
hän liikutettuna ja ihmeissään sai sanotuksi: "olisitteko te... onko se
mahdollista, että... että näen edessäni Karl Hassel'in!"

"Hänet juuri, Henriette, eikä ketään muuta", sanoi sotatuomari
sydämellisyydellä, joka melkein ihmetytti häntä itseäänkin, niin
oudolta se kuulosti. Nyt kutsuttiin tuo niin odottamatta tavattu vieras
sohvan nurkkaan istumaan; Saara lähetettiin noutamaan pullo viiniä, ja
kun he yhdessä nuoren Alfredin kanssa, jolle hän matkalla oli kertonut
rouvan tavanneen jonkun nuoruutensa tuttavan, — kotia tulivat, istuivat
nuo vanhat kumpikin omassa sohvan nurkassaan jutellen herttaisesti ja
kyynelsilmin menneistä päivistä, — se, joka luuli tapaavansa heidät
toistensa sylistä, tekee parhaiten lopettaessaan lukemisensa tähän.
Mutta niille, joita huvittaa kuulla parista hyvästä ystävästä, voimme
tässä viivan alla vielä kertoa muutaman selittävän sanasen.

       *       *       *       *       *

Puoli vuotta äsken kertomamme tapahtuman jälkeen ilmoitettiin
hyyrättäviksi sotatuomarin molemmat huoneet, joissa hän niin
monta vuotta, oli asunut. Hän oli muuttanut valoisaan ja hauskaan
viisihuoneiseen asuntoon, ja eli siellä mitä onnellisinta perhe-elämää;
huolella vaali ja hoiteli häntä rouva Henriette Halden, jonka
kotiin hän oli elämänsä loppupäiviksi päässyt täysihoitoon ja jonka
poikaa hän puolestaan rakasti, pitäen hänestä huolta kuin omastaan.
Kiikari sai väistyä senjälkeen kuin joka aamu salin avoimesta ovesta
houkutteieva kahvipöytä kutsui hauskempaan toimeen kuin naapurien
tarkastelemiseen. Palvelijatar Saara Skott oli vähitellen leppynyt ja
tottunut sotatuomariin, mutta yhtä asiaa hän ei voinut unhottaa: sitä
että tämä hänen sukkanauhaansa oli tarkastellut. Pois oli kadonnut
kolmikauluksinen kauhtana ja manchesterhousut, ja sotatuomari näytti
nyt aika hienolta mieheltä, kun hän joskus sunnuntaisin "perheineen"
astui venheesen ja sousi saaristoon nauttimaan luonnon kauneudesta.
Tosin oli sotatuomari toistamiseen saanut rukkaset ihaillulta
Henrietteltään, joka pysyi mies vainaalleen uskollisena; mutta ne
annettiin hänelle niin hienolla tavalla ja niin ymmärtäväisesti, ja hän
sai niin runsain määrin nauttia todellista sisaren rakkautta, että se
korvasi kaiken muun. Olihan hänen elämänsä nyt niin paljon rikkaampaa
kuin se koskaan oli ollut, taikka kuin hän oli milloinkaan uskaltanut
toivoakaan. Kaunis auringonpaiste valaisi nyt hänen elämänsä iltaa!
Hän ei voinut käsittää, että oli ollut aika, vieläpä niin pitkä aika,
jolloin hän eli tuollaisena naurettavana erakkona, tietämättä muusta
onnesta kun silloin tällöin raha-avulla auttaa jotakin tarvitsevaa. Se
ilo hänellä nytkin oli, mutta moninkertaisena ja jalompana sen kautta,
että Henriette osoitti harrastusta siihen ja iloitsi hänen kanssaan
jokaisesta tuollaisesta toimenpiteestä.

"Kylläpä vanha Liisa tiesi, mihin hän koukkuisella sormellaan osoitti",
tuumi hymyillen itsekseen sotatuomari, katsellessaan miten Henriette
rouva tyynenä ja miellyttävänä liikkui ja järjesteli kodissa, hänen,
sotatuomarin hiljaisessa ja onnellisessa kodissa.

"Kuulkaas serkku hyvä", sanoi hän hyväntahtoisesti rouva Henriettelle,
"minä melkein kadun, että hävitin vanhan kiikarini".

"Ei serkun sitä pidä katua", tuumi rouva. "Minä sanon niinkuin
ennenkin, että vaikka serkku hyvässäkin tarkoituksessa kiikaroitsi,
niin ei se sittenkään ollut hienotunteisesti tehty."

"Mutta kiikarin läpihän minä serkunkin keksin, ja samalla onneni..."

"Kyllä te onnenne muutenkin olisitte saavuttaneet. On eräs, joka
näkee paremmin kuin me kaikilla kiikareillamme yhteensä, ja kun hän
huomaa ajan soveliaaksi, niin antaa hän kyllin iloa, meidän sitä
etsimättämmekin".

"Kyllä serkku on oikeassa nyt, kuten aina ennenkin", myönsi sotatuomari
voitettuna. "Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että jos serkku
minusta alustapitäen olisi huolta pitänyt, niin en koskaan olisi
joutunutkaan kiikaria käyttämään."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.