Männyn käpyjä : Saloiltamme poimittuja

By Jonas Viktor Leiman

The Project Gutenberg eBook of Männyn käpyjä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Männyn käpyjä
        Saloiltamme poimittuja

Author: Jonas Viktor Leiman

Release date: December 5, 2024 [eBook #74843]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: K. E. Holm

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄNNYN KÄPYJÄ ***

language: Finnish




MÄNNYN KÄPYJÄ

Saloiltamme poimittuja


Kirj.

J. VIKTOR LEIMAN





Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella.
1888.




SISÄLLYS:

Valoa kansalle
Tukkipojan palaus
Viinan uhrit
Kilpa-ajot
Elämä on taistelua



Monenlaisia tauluja aukenee eteen tätä elon polkua tallatessa. Lähes
joka askeleella kohtaa erilaisia näkö-aloja. Elämä on sarja kuvia,
tauluja, näköaloja ja tapauksia. Lukemattoman erilaisia ja värisiä
ne ovat. Ei kahta yhdenlaista.- Jokainen tapaus on sentähden kappale
elämää. Semmoisia pieniä elämän murusia ovat nämä salomännyistä
poimitut kuivuneet "Männyn kävyt" ja semmoisina pyydän niitä pitämään.




Valoa kansalle!


Kello oli viisi aamulla. Anttila oli juuri avannut silmänsä unesta
ja astunut portaille säätä tarkastelemaan. Sateiselta ja synkältä
näytti. Kaakosta nousi synkkä sadekuuro. Sentähden hän päätti käskeä
väkensä täksi päivää pellavalion tekoon ja itse lähteä kunnankokoukseen
kirkonkylään, jossa muun muassa on kansakoulu-asia ratkaistavana.

"Eihän tuosta taida ohran leikkuustakaan olla näin sateisella ilmalla",
mietti hän ja asteli poikki pihan väen tupaan, antamaan väelle ohjeita
ja määräyksiä työn toimittamisessa. Sitte hän palasi jälleen kamariinsa.

Kansakoulu-asia oli jo kaksi kertaa "tapettu"; nyt se vielä
kolmannen kerran koulun vastustajain kauhuksi ja hirmuksi muutamain
asiaa harrastavain ahkerain ponnistusten kautta tulla törötteli
kunnankokoukseen. Koulun kiivaimpia vastustajia oli Anttila. Semmoisia
kouluja! Hän päätti lähteä antamaan viisi niskaan semmoisille puuhille.
Ja avatessaan kaapin ovea missä oli lattea nelikulmainen pullo ja sen
vieressä kumossa jalaton pikari, - mutisi hän: "Semmoisia herrakouluja
pitäjään! Kaikkia tässä nyt vielä! Kuka ne herrat ja röökinät sitte
kaikki ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät..." Sitte kaatoi
hän pullosta viinaa jalattomaan pikariin ja ryyppäsi oikein tuiman
ryypyn. Eikä tuo annos taitanut olla juuri huonoimpaa laatuaan, sillä
Anttilan suu vääristyi hirveän rumaan asentoon, kasvonsa rypistyivät,
silmänsä kävivät vesikaljamalle ja siristyivät melkein kiinni, ja
koko kohtauksen lopuksi kuului käheä "ääääh"-ääni. Sitte huiskasi
hän pikarin pohjaan jääneen tipan lattiaan, laski pikarin jälleen
kumoon pullon viereen ja sulki kaapin. Kilkahtivat sitte avaimet
housun taskuun ja hän pyyhkäsi suunsa joutuisasti takkinsa hihalla,
sillä porstuasta kuului joutuisia ja reippaita askelia. Emäntä astui
huoneesen.

"Ajettiinko karja Hirvikorpeen?" sanoi isäntä.

"Sinnehän se ajettiin", vastasi emäntä.

"Katsokaahan vaan kauramaata".

"Liisa jää paimeneksi".

Sitte pyörähti isäntä ulos, toinen käsi taskussa, jossa avaimet
kilisivät. Ovea kiinni painaessaan hän vielä mutisi: "Semmoisia
herrakouluja! Kaikkia nyt vielä!" Sitte asteli hän tukevasti yli pihan
rantaportille, avasi sen ja jatkoi matkaansa pitkin rantatietä alas
rantaan, välitse keltaisten ohrapeltojen, joitten tähkäpäillä yölliset
sadepisarat himmeästi kiiluivat harmaata taivasta vastaan. Mennessään
puhui hän: "Leikatkoot jos ilma ylenee. Minä menen kokoukseen ja annan
niille vietävän koulumiehille vasten naamaa. Semmoisia herrakouluja!
Kuka ne kaikki herrat ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät".
Kädet pistettyinä housun taskuihin, missä avaimet kilahtelivat, asteli
hän rantaan, jossa miehet jo olivat täydessä työssä, ja ryhtyi itsekin
työhön oikein rivakkaasti. Joutaahan sitä vielä hetkiseksi työhönkin.
Kymmeneltähän se vasta kokous alkaa.

Oikein ripeästi siinä heiluttiin. Hikeä tipahteli ukon otsalta. Rengit
eivät suinkaan laiskoiksi joutaneet, kun oli ukko Anttila kintereillä.
Ja sitä vartenpa juuri ukko usein työssä olikin.

"Renki lurjukset eivät muuta tee kun torkkuvat ja laiskehtivat,
ellei itse ole seurassa". — Noin kyynärän syvälle veteen lyötiin
seipäitä pystyyn toinen toisensa viereen ja muodostettiin niistä suuri
nelikulmainen karsina. Siihen sitte ladottiin pellavapivot somaan
pinoon. Kun sitte kaikki oli pinottu, pantiin pinon päälle muutamia
lautoja, joille kannettiin suuria kiviä ja iso tiinu, joka ammennettiin
vettä täyteen. Vesi oli lämmintä ja lahdelma melkein tyyni. Joskus
vaan tuulen henki vienosti leuhahti, joka pani rannan ruovot kahisten
heilumaan ja heikot aallot muutaman sylen päässä rannasta etenivät
kauas pitkälle ja kapealle Helmilahdelle. Ristiin rastiin näkyi tyveniä
sylen levyisiä teitä lahdelman pinnalla, ja voimattomat vihuripuuskat
eivät voineet niitä aalloittaa. Niiden sanotaan sadetta ennustavan.
Joskus tyventyi lahti kotonaan, kunnes taas joku voimaton vihurin
liehaus sen lepoa häiritsi.

Suuruskello juuri soi, kun ensimmäinen pellavaliko saatiin valmiiksi.
Pilvet kaakon taivaalla olivat jo ohentuneet. Ilma alkoi kirkastua
ja pilviverhon lävitse alkoi aurinkokin kumottaa. Olipa jo ukko
kahdella päällä, mennäkö kokoukseen vai ei, sillä ilma näytti
ylenevän. Saattaahan tulla kelpo leikkuupäiväkin. Hän pysyi sentään
päätöksessään, kolisti piippunsa tyhjäksi vasten kirveen lapetta ja
asteli väkensä etunenässä ylös rantatietä kotoa kohden.

       *       *       *       *       *

"Hyvää huomenta, Wälimaa!" huusi Anttila naapurilleen, astellessaan
pyhävaatteisin puettuna alas rantatietä. "Tottahan tulet kokoukseen?"

"Huomenta, huomenta, naapuri! Enpä taida lähteä. Mitäpäs siellä olisi
tekoa. Hukkaan vaan menisi hyvä leikkuupäivä".

"Tänään ei pitäisi kenenkään, jolla vaan suu on, olla poissa
kokouksesta. Tänäänhän siellä taas tyrkytetään kansakoulua pitäjään".

"Vai jo taas koulua puuhataan. On mar ne vaan kummallisia. No kaikkia
vielä".

"Käy siis mukaan; siellä tarvitaan miehiä".

"En taida lähteä. Vastaa minunkin puolestani, että saavat itse maksaa
koulunsa. No aikoihin sitä on eletty! Moisia laitoksia pitäjän
rasitukseksi. Mikä hitto ne kaikki kustantaa?"

"Niin, sanoppas sitä, mikä ne kaikki kustantaa".

"Ja kuka riivattu niitä kaikkia ajattelee?"

"Kukapa muut kuin herrat, jotka nylkevät nahan selästämme, ellemme
pidä puoliamme. Jotakinhan sitä päivän pitkään ajattelee istuessaan
keinutuolissa pitkä piippu hampaissa. Kalliolan herra sen täälläkin
alkoi ja kirkkoherra kävi siihen kiinni kuin takkiainen tervaan".

"Havumetsän taakse koko Kalliolainen!"

"Vaan minä aion tänään sanoa heille selvän totuuden vasten silmiä.
Täällä osataan kyllä kyntää ilman semmoisia koulujakin".

"Osataan kyllä, hyvin osataankin. — Jokos olet kylvänyt?"

"Aivan joka kaistaleen, eilen viimeiset. Hyväähän onkin nyt maa
muokkaella".

"Hyvää tosiaankin. Kelpaahan siinä siemenen itää ja orastua".

"Kyllä vaan siinä pehmeässä ja lämpimässä maassa sopii orastua. Jumalan
haltuun, naapuri! Minun täytyy rientää kirkolle. Luulenpa että kello
käy jo kymmenettä".

"Haltuun, haltuun! Pidä puolesi. Älä laske semmoisia herrapajoja
pitäjään".

"Ei siellä tänään kansakoulua perusteta. Kyllä minä sanon asiat halki
että kajahtaa".

Anttila kiiruhti rantaan ja löi melan tyvellä veneen tapin lujasti
kiinni, jotta kaiku kiiri kauas tyvenessä ilmassa, leveten ja
monistuen. Sitte hän sysäsi veneen vesille, astui toisen jalkansa
siihen ja toisella jalallaan potkaisi telapuusta, jotta vene yhdessä
vauhdissa kiiti kahahtaen läpi ruo'iston väljälle vedelle ja vielä
hiljaa kulki siinä. Sitte riisui hän takkinsa, käänsi sen sievään
palloon, niin että vuori tuli ulospäin ja laski veneen laitaa
vasten tuhdolle. Istui sitte itse samalle tuhdolle ja kääri ylös
verkahousunsa lahkeet. Sill'aikaa oli veneen vauhti yhä väsynyt melkein
näkymättömäksi. Sitte hän asetti airot hankoihin, potkaisi korkonsa
lujasti veneen kaarta vasten ja alkoi verkkaisin mutta voimakkain
ottein soutaa, ja huimaa vauhtia liiti keveä vene tyvenellä järvellä
kohden kirkonkylää.

Oli jo kokoontunut joukko miehiä kunnantuvalle kun Anttila sinne saapui
ja istuivat ryhmissä korkeilla rappusilla haastellen ja tupakoiden.
Anttila lausui hyvän päivän, tervehti muutamia kädestäkin, nipistäen
etusormella ja peukalolla lakkinsa kiiltävätä lippua ja istuutui
rappusille. Siinä ukot juuri tuumivat kansakoulu-asiaa. Paljon oli
vastustajia, puoltajia tuskin nimeksikään. Kaikkein mielestä tuo koulu
näytti olevan ihan joutava laitos.

"No, mitäs tuumitte, Anttila, kansakoulu-asiasta?" kysyi eräs.

"Myttyyn vaan kuin Tolosen talokauppa! Mitäs niillä joutavilla
herrapesillä pitäjässä", kuului vastaus.

"Sitähän minäkin! Miehissä siis vastaan! Kyllä me puolemme pidämme.
Laittakoot, Kalliolainen ja kirkkoherra, jos haluttaa, mutta me emme
siihen suostu".

"Me emme suostu", sanoi eräs.

"Vastaan yksimielisesti!" sanoi toinen.

"Hiiteen kansakoulu!" huusi kolmas.

Pitkällä penkillä kokoushuoneen ovensuisen akkunan edessä istuu kolme
miestä. Hekin haastelevat ahkeraan ja näyttävät syvästi miettiväisiltä.
Usein siinä haastekin ja miettelyn aikana nysä sammuu ja toivoton,
vakava katse tahtoo väkisten painua permantoon.

"Taisipa olla kokouksen pitäminen tästä asiasta liian aikaista. Se on
melkein luultavaa, että koulupuuha nyt saa yhtäläiset sarvet otsaansa
kuin viime kerrallakin. Asia olisi tarvinnut enemmän hautomista", sanoi
yksi.

"Kalliola oli liian innokas ja hätäinen. Kyllähän siitä jo saamme olla
varmat, että koulupuuhamme viskataan kolmannen kerran pöydän alle,
sillä ukot ovat oikein miehissä saapuneet koulua vastustamaan. Enemmän
olisi pitänyt rautaa kuumentaa", virkkoi toinen.

"Mutta saatammehan sentään toivoa", puhui kolmas. "Kirkkoherra on
luvannut pitää asiaa valaisevan puheen, ehkä sekin jotakin vaikuttaa.
Maisteri Kalliola on luvannut opettaa ensimmäisen lukukauden ihan
ilmaiseksi, penniäkään pyytämättä. Eiköhän sekin jotakin vaikuta. Ja
pysythän sinä sanassasi, Toivola?"

"Sanassani pysyn. Huoneet annan koulun käytettäväksi ihan maksutta
kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi".

Silloin kuului kärryjen ratinaa pihalta. Seurakunnan kirkkoherra ja
kunnan esimies Kalliola saapuivat kokoukseen. Kumpainenkin olivat
jo iäkkäitä ukkoja, sillä melkein lumivalkeat jo olivat kummankin
hiukset. Sukkelasti avasi palvelijapoika nahkapeitteen napin, ja
arvokkaasti astui kirkkoherra kääseistä alas pihalle kokousmiesten
joukkoon ystävällisellä kädenlyönnillä tervehtien miehiä. Ja syvällä
kumarruksella, päin lakittomin, vastasivat sanankuulijat iäkkään
seurakunnan paimenen tervehdyksiin. Sangen ystävällisesti ja
lämpimästi myöskin Kalliola tervehti jokaista pihalla olijaa. Sitte
astuivat he halki miesjoukon ylös korkeita rappusia porstuaan, missä
kunnanhuoneen siivoojatar heille avasi ovea. Tätäkin kirkkoherra ja
Kalliola ystävällisesti tervehtivät ja astuivat sitte huoneesen.
Sisällä olijoita samoin tervehdittiin syvällä arvoisuudella, täynnä
ystävyyttä. Alettiin siinä sitte puhua asioita, etupäässä oli tietysti
kansakoulukysymys haastekin aineena ja miehissä päätettiin sen hyväksi
voimat tänään uhrata.

Pian alkoikin kokous. Oli siinä ensin asioita kaikenmoisia, jotka
koskivat pitäjän lainamakasiinia ja vaivaishoitoa, y.m. ja jotka kaikki
hyvässä yksimielisyydessä — pieniä sanakiistoja lukuun ottamatta —
ratkaistiin. Tuli sitte viimein esille kansakoulukysymys.

Esimies esitti kysymyksen innokkaalla ja lämpimällä puheella ja lopetti
sen sillä hartaalla toivolla, että kansakoulu-asia nyt jo vihdoinkin
monien mutkien ja vaikeuksien perästä olisi täyteen kypsyyteensä
ehtinyt, ja että niitten monien ponnistusten hedelmänä, joita sen
hyväksi turhaan on tehty, nyt viimeinkin yksimielisesti päätettäisiin
perustaa ja, jos mahdollista, jo tänä syksynä toimeen panna pitäjään
ylhäisempi kansakoulu, yhteinen pojille ja tytöille.

Sen jälkeen nousi kirkkoherra istuimeltansa ja alkoi selittää
kansakoulun suurta hyötyä ja siunausta. Hän puhui kuin mies, lämpimästi
ja innokkaasti, ja nuorukaisen innostus paloi hänen vanhuudesta
rypistyneissä kasvoissaan. Hän puhui menneistä pimeistä ajoista,
jolloin kaikki tieto oli "herrain" salaisuutena. Kansa ei saanut tietoa
eikä valoa, sillä ei ollut kouluja kansaa varten. Ja sentähden kärsi
kansa suurta vääryyttä. Mutta onnellisempi, valoisampi aika koitti.
Tuolta Kallaveden aaltoja pitkin kajahteli voimakas huuto, kajahteli
halki koko maamme: valoa kansalle, sivistystä kansalle! Sivistys
on sen ainoa pelastus! Snellman oli tuo huutaja. Ja kansa havahtui.
Kuten lapsi unesta herättyään kaipaa ravintoa, niinpä nyt kansakin
tunsi pistävän nälän syvällä elinjuurissaan, herättyään vuosisatojen
pimeästä unesta. Se oli valon ja vapauden nälkä. Kansan sivistystä
harrastava esivalta alkoi nyt perustaa oppilaitoksia kansaa varten.
Ne oppilaitokset ovat kansakouluja. Sellaista oppilaitosta olemme
mekin esittäneet perustettavaksi keskuuteemme, j.n.e. Hän puhui
uskonnolliselta kannalta. Pakanuuden pimeydessä vaelsivat esi-isämme,
raakalaisina, ilman Jumalaa ja Hänen pyhää sanaansa. Meillä on tieto
Jumalasta, meillä on Hänen kallis sanansa, me tiedämme, mitä Jumala
meiltä vaatii. Sen vuoksi tulee meidän niin paljon kuin voimme tehdä
lapsemme osallisiksi tästä sanan siunatusta valosta, meidän tulee
pienoisillemme kirkastaa Jumala ja Hänen työnsä. Ja sitähän lapsemme
saavat oppia koulussa. Ihmisen tulee kehittyä ja jalostua, hänen tulee
kirkastua ja täydellisentyä, hänen tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja
ja keinoja, joita Herra on hänelle suonut, Luojansa kunniaksi, sielunsa
onneksi ja isänmaansa hyväksi. Semmoinen on oikea kansalainen. Millä
tavalla sellaiseksi tullaan, sitä juuri koulussa opetetaan, j.n.e.
Vielä puhui hän mitä käytännöllistä hyötyä kansakoulusta on, esim.
kirjoittamisen ja laskennon taidosta, historiasta, maantieteestä, y.m.
Ylevästi ja lämpimästi hän puhui, ja toivoi hänkin lopuksi, että jo
tänä syksynä voitaisiin avata seurakunnassa kansakoulu.

Ovensuusta kuului jupinaa. Miehet olivat kiihkeän levottomuuden
vallassa. Muutamat nousivat seisoalle ja vuoroon toista ja toista
saapaskärkeä napsauttelivat permantoon. Toiset istuivat paikallaan ja
pyörittelivät lakkiaan tai soristelivat piippuaan (täällä, näette,
oli se hyvä tapa voimassa, että kokoushuoneessakin tupakoitiin).
Muutamat istuivat liikahtamatta katsellen maahan. Kirkkoherra oli
jälleen istuutunut ja pyyhki silmälasiansa. Esimies katseli papereitaan
ja pyöritteli kynää sormiensa välissä. Nurinaa ja mutinaa kuului
miesjoukosta. Alkoi viimein esimies:

"Kosk'ei kukaan vastusta kansakoulun perustamista, niin saamme siis
pitää sen olevan päätettynä".

Nytpäs hälinä syntyi.

Jokainen olisi tahtonut puhua ensiksi. Mutta puhevuoron melkein riisti
Anttila, ja hän lausui:

"Me emme tarvitse semmoisia herrakouluja. Me tahdomme pysyä
talonpoikina, emmekä tahdo herroja lapsistamme."

Nyt selitti kirkkoherra, ettei kansakoulu olekaan aiottu herroiksi
tekemään, vaan kehittämään ja kasvattamaan sivistyneitä kansalaisia.
Tieto ei tee herraksi. Jumalan edessä olemme kaikki samanlaisia, joskin
toisen ihmisen asema ihmiskunnassa on korkeammalla kuin toisen. Ja
kansakoulun tietomäärä on tuskin pisara tieteitten suuressa meressä. Se
ei ketään herraksi tee, j.n.e.

"Mutta esi-isämme kyllä tulivat ilman kouluja toimeen", -puhui eräs.
"Rukkiaan kehrätessä iltapuhteilla opettivat äidit lapsiansa lukemaan.
Yksikin ilta siinä tihistiin, usein saivaristoakin jauhettiin, mutta
hyvälukijoita tuli ja oli niitä yhtä paljon kuin nytkin.

"Entiseen aikaan ei ollut mitään kouluja", puhui toinen. "Esi-isämme
tekivät työnsä kuin miehet, lukivat pipliaansa ja nukkuivat viimein
lujassa uskossa kuolemaan, eivätkä ensinkään tarvinneet kouluja. Kunpa
me vaan seuraisimme heidän jälkiänsä."

"Osaamme me kyntää, kylvää ja ojaa kaivaa ilman semmoisia koulujakin",
kuului eräs ääni.

"Ja mistä ne rahat kaikkiin saadaan?"

"Kukapa ne kaikki kustantaa?"

"Paras kun annamme olla sillänsä semmoiset puuhat."

"Kaikkea muuta vielä! Vai herrakouluja tässä nyt laitettaisiin."

"Ja kuka ne sitte kaikki ruokkii ne herrat ja röökinät... kun ma
sanonkin... herrat ja röökinät?" sanoi Anttila.

Syntyi nyt yleinen vastaansanominen, solina ja hämminki. Mikä sanoi
mitäkin. Muutamat löivät lakin päähänsä ja lähtivät ulos, mutisten
joitakin puolisuuttuneita sanoja mennessään. Esimies nyppi nenäänsä.
Kirkkoherra haistoi nuuskaa, syvästi katsellen permantoon. Nuot kolme
miestä oviakkunan luona istuivat liikahtamatta, äänettöminä lattiaan
katsellen. Yksi heistä pyöritteli lakkiansa polviensa välissä. Tämä
vihdoin keskeytti kohinan ja lausui:

"Minun sydämellisin toivoni on, että jo tänä syksynä perustaisimme
kansakoulun."

"Perusta sinä mitä tahdot; sinusta koulut vähän tietävät", sanoi
Anttila.

"Minä en puhunut Anttilalle".

"Parempi kun laittaisit kärryt itsellesi, ettei niitä aina tarvitsisi
meiltä lainata".

"Minä puolestani annan huoneet ilman maksutta kolmeksi ensimmäiseksi
vuodeksi", sanoi Toivola.

"Sinä... sinä huoneet herrapesälle! Kanalja!... Maksa ensin velkasi...
kun ma sanonkin... maksa velkasi! Korotkin jo ovat kolmatta vuotta
maksamatta..."

"Pysytään asiassa", huomautti esimies".

"Vai sinä huoneet annat... Moisia rätysköitä kehtaat tarjotakin...
Laita uudet... sinne Lyymäelle talosi taakse... laita sinne..."

"Pysytään asiassa, Anttila. Älkää puhuko tyhmyyksiä".

"Vai sinä huoneet..."

"Poikani on luvannut hoitaa opetusta ilmaiseksi ensimmäisen
lukukauden", sanoi esimies.

Nyt ei Anttila enää voinut hillitä suuttumustaan, vaan alkoi todellakin
sanoa "asiat halki". Rähinää kuului ovensuusta. Muutamat miehistä
paiskasivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos.

"Vai siitä maisteri tehdään. Te olettekin kaikki yhdessä juonessa.
Senhän olen aikaa sanonut, että ne ovat herrain konsteja kaikki...
Syötte ja nyljette talonpoikia ja kiskotte viimeisetkin äyrit... Mutta
nyt te ette meitä nylje. Minä sanon asiat halki ja pidän puoleni
kanssa..."

"Tietäkää mitä puhutte, Anttila!"

"Kyllä minä huutoni vastaan... Ja mitä te sitte oikeastaan olette?...
Paljaita nylkyreitä ja kiskureita kaikki, jotka nyljette talonpoikia...
paitsi kirkkoherra... (tässä hän syvään kumarsi kirkkoherralle)... Te
peijaatte ja petätte missä vaan saatte ja laitatte mokomia maksuja
seurakuntaan... Ottaisittepa silmät päästämme, jos saisitte... Mutta
sen sanon, että itse saatte maksaa koulunne. En äyriäkään maksa
minä... en! Ja kenen tointa tämä kaikki on? Ei kenenkään muitten
kuin Kalliolaisen... Tahtoisi kaikkia ihmisiä nylkeä niinkuin
torppareitansakin nylkee..."

"Varsinhan te sopimattomia löpisette, Anttila".

"Jos näkee, että lehmämulli on torpparilla, niin kohta taas veroa
lisää..."

"Mitä kummaa torpparit ja lehmämullit kansakoulu-asiaan kuuluvat? Ja
mitä tuo kaikki teihin koskee? Paras on, että pidätte suunne kiinni".

"Niin kyllä. Suu kiinni! Jos talonpoika sanankin sanoo, niin suu kiinni
kohta. Mutta minä en aiokaan pelätä Kalliolaista kirjapinkkoinensa".

"Olkaa vaiti, Anttila!"

"Ei tarvitse!"

"Te häiritsette kokousta".

"Ei tarvitse tukkia suuta. On tässä nyt suun vuoroa muillakin, ei yksin
kopealla Kalliolaisella".

"Onko kellään vastaan kansakoulun perustamista?" huusi esimies, siten
koettaen saada loppua tekemisistään Anttilan kanssa.

"Eipä taida olla muilla paitsi Anttilalla", sanoi Toivola.

"Semmoisia kouluja ei tarvita!" huusi Anttila. "Maksakoon Kalliolainen
ensin riihtensä muurien tekopaikan Hanell'ille ja sitte vasta
perustakoon herrakoulun".

"Suunne kiinni!"

"Ei tarvitse!"

"Puhukaa säädyllisesti, muuten heitämme teidät ulos ovesta".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos ovesta. Tämä on kunnan huone..."

"Mutta täällä pitää olla siivolla".

"Huuti ma sanonkin! Vai ulos".

"Olkaa siivolla!"

"Vai ulos! Mitähän te sitte oikeastaan luulette olevanne, nylkijät ja
laskurit! Yksin minä semmoiset koulut kustannan. Ne semmoiset ovat
minulle kuin jos nappi nutusta putoisi. Vai luuletteko ettei minulla
ole yhtä paljon rahaa kuin teilläkin... Vai ulos!"

"Heittäkää ulos tuo mies! Häneltä on mahdoton jatkaa kokousta", sanoi
vihdoin esimies tuskaantuneena.

Kinan aikana oli joukko koulun vastustajia lähtenyt pois
kokoushuoneesta. He istuivat portailla ja virittivät piippujaan.

"Kyllä siellä on Anttila kovana miehenä", sanoi eräs.

"Taisipa mennä liian pitkälle", sanoi toinen.

Sisällä olijat katselivat lattiaan. Kirkkoherra kierteli nenäliinaa
sormiensa ympärille. Toivola pyöritteli lakkiansa polviensa välissä.

"Kyllä minä tästä pääsen käskemättäkin... Vai ulos täältä ajetaankin".
Näin sanoen nousi Anttila ylös ja parilla tuimalla harppauksella astui
ovelle ja tarttui vetimeen. Mutta ennenkuin avasi oven, kääntyi hän
vielä takaisin päin ja, toinen käsi vetimessä, toisessa lakki, lausui:

"Ettehän te jaksa koulua perustaa, kun minä pois menen. Ja yhdenkö
koulun sitä sitte perustaisitte? Yhdenkö vaan? Kymmenen — viisikymmentä
niitä pitää tulla — joka kylään, joka taloon yksi... Mutta minä en
maksa, en vaikka nääntyisi. Ja suokoon Jumala, että minä jo silloin
kauan olisin maannut maan mullassa, kun tuo oppinut herrasmainen suku
kasvaa... Niin no... Minä menen ulos, koska käsketään. Täytyyhän
talonpojan totella, kun herrat käskevät... Saadaanpa nähdä, eikö herrat
nylje vielä kerjäläiskeppiä käteemme. Sitte vasta on Kalliolaisella
oikein velkaa ja Toivolan nenä paljoa pitempi kuin nyt..."

Sitte potkaisi hän polvellaan oven auki ja astui ulos, kimmauttaen sen
perässään kiinni, jotta tomun sirpaleita katosta sirahti permannolle.
Sitte kuului hänen äänensä portailla, kun hän mennessään puhui siellä
istuville miehille:

"Mitä te täällä teette? Menkää koulua perustamaan, kosk'ette uskalla
vastaan sanoa, jänishousut! Pistäkää kätenne kyynärpäitä myöten
Kalliolaisen soppaan. Juoskaa päänne seinään, kun Kalliolakien käskee.
Ja yhtäkö kansakoulua sitä sitte perustaisitte. Tehkää kymmenen! Jos
ei teillä ole rahaa, niin tulkaa minulta lainaamaan... Anttilalla on
rahaa!..." Näin puhuen hän meni miesjoukon keskitse alas rappusia.
Asteli sitte rantaan, kenellekään jäähyväisiä sanomatta, sysäsi
suuttuneen tuimuudella veneen vesille, potkaisi sen kaikesta voimasta
ulos rannasta. Istuutui sitte tuhdolle melkein heittäymällä, jotta
rusahti vene ja oli kaatua, asetti airot hankoihin ja sousi kiukkuisin
ottein pois, jotta korkealle purskui vesi veneen kokasta.

Syvä hiljaisuus jäi kotvaksi aikaa kokoushuoneesen Anttilan mentyä.
Hänen jälkeensä astui vielä muitakin koulun vastustajia ulos. Jälelle
jääneet katselivat toisiinsa ja purskahtivat viimein nauruun. Kokousta
jälleen jatkettiin.

"Onko kellään vastaan kansakoulua?" sanoi esimies.

"Eipä taida enää olla", sanoi kirkkoherra.

"Jätetään toistaiseksi", sanoi eräs.

"Perustetaan heti!" huusi toinen.

"Mitäpä sillä tehdään?" sanoi kolmas.

"Äänestetään!" huusi neljäs.

Syntyi nyt pitempi väittely, joka kuitenkin loppui siihen, että
päätettiin äänestää.

"Ne, jotka vastustavat koulua, nousevat ylös, jotka eivät, jäävät
istumaan", komensi esimies.

Humaus ja kolinaa. Seisomassa olivat koulun vastustajat. Äänet
laskettiin, ja — näyttipä Onnetar tänään luoneen lempeän silmänsä
syntymäisillään olevaan kouluun — kumpaisellakin puolella oli juuri
yhtä monta ääntä! Koulun onni oli se, että suuri joukko vastustajia oli
juuri loppukohtauksen ajaksi vetäytynyt pois.

Niin, yhtä monta ääntä kumpaisellakin puolella. Neulan kärjessä näyttää
kansakoulu kiikkuvan. Asiaa ei enää ratkaise muu kuin arpa.

Esimies leikkasi paperista kaksi lappua. Toiseen kirjoitettiin
"Kansakoulu", toinen jätettiin tyhjäksi. Yksimielisesti suostuttiin,
että kirkkoherra nostaisi arvan. Esimies hiersi laput kääryyn, otti
hattunsa ja heitti ne sinne. Moneen moniseen kertaan pohti hän laput
hatussaan, sitte hän sen tarjosi kirkkoherralle. Vanhus näytti
miettiväiseltä. Hänen kätensä näytti vavahtaneen, kun hän sen pisti
hattuun. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tuskin kukaan hengittikään
kirkkoherran avatessa nostamaansa lappua. Ja katso! Koulun vastustajain
suureksi harmiksi ja sen puoltajain iloksi ja riemuksi luki kirkkoherra
siitä sanan "Kansakoulu". Esimies napsautti vasarallaan pöytään, ja
koulu oli päätetty. Ilon huudahdus voittajain puolelta tervehti tätä
onnellista nostoa. Mutta useat vastustajista painoivat lakin päähänsä
ja lähtivät pois.

Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin
yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n
seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria.
Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin
asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi
kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään
olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.

       *       *       *       *       *

Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme
kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan
päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola,
pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies
ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä
vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen
hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.

18 8/2 88




Tukkipojan palaus.


Tyyni ja hiljainen oli ilta.

Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi
sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi
jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean
hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.

Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin
kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea,
kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut
nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se
äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin
syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun
sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman
tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen,
niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä
juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja
kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla
aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla,
vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.

Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa
kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra",
oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita.
Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja
kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin
miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin
oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.

Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli
jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja
ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika,
joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla
joen äyräällä olevat peltotilkut.

Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas
kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee
ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää
sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas
huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana
piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon
aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita.
Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on.
Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat
tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma
kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla.
Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä
ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös
lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat
ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun
hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen
monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se
oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä
auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili
välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina
hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:

    "Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa;
    Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".

Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi
Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.

Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi
kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli,
josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta.
Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen
suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka
laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki
tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä
kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö
selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.

Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä
kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.

Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen
kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti,
tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti
helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla
putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja
kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo
solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia... Eipä
hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi... Oikeinpa Roosa
odotteli häntä... Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin
omituiselta... Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut...
Kentiesi tuo on hän... ainakin on hyvin hänen näköisensä...

Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.

Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä
lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.

"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön
ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti,
niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime
kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas
koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä
napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät.
Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun
ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"

Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin
touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta
ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.

Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan.
Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä
pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta
nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin
silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle,
ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus
silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta...

Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän —
kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin
Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän
se aika on kulunut... Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa,
tänä vuonna tukkimiehenä taas... Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli
viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen.
Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi... Silloinhan oli lautalla
tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket
illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että
sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle
parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta
peijakkaan lysti oli... Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin
pistettiin... tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko
ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin... Olihan se hauskaa
aikaa... Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai
paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella
"laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana
seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan
kannella... Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien
alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena
pitkänä vuonna voinut unhottaa...

Kosti katseli laiturille... Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät...
solakka vartalo ja hehkuvat posket... Hän se on... juuri hän... Kosti
tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla... taikka
ei se sentään juuri kirveltänyt... olihan vaan niin omituista...

Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin
hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä
illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui
toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin
"raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein
häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo
edes tuntee... Entäpä jos tuntisi!... Niin, mitäpä sitte?... Mutta
tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään...

"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat
voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.

"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa
tölliä kohti.

"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut
tukkijullia alas koskea?"

"Onhan noita kulkenut".

"Onko paljonkin kulkenut?"

"En ole lukenut"..

"Vai niin, vai ette ole lukenut. Ovatko edes tanssiaisia pitäneet?"

"Eipä yhtään kertaa".

"Eikö koko kesänä?"

"Ei koko pitkänä kesänä".

"Tokkohan tuota soittoniekkaakaan on ollut?"

"Ei ole ollut sitäkään".

"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!... Eihän olekaan
tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun
Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli...
Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan
muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen
alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin... leskeä
juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"

"Aivan hyvin. Olihan se hauska ilta."

"Oletteko koskaan näinä kahtena vuotena muistellut sitä iltaa?"

"Kentiesi joskus... Mutta mitä se vieraasen koskee?"

"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä,
vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin
ilman aikojani, ihan suottani vaan... Mutta jos tuon illan muistatte,
Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman
markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on
näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä... Tokkohan
Kosti Tiihosta enää muistatte?"

Heleä puna levisi Roosan kasvoille.

"Niin, ehkäpä joskus häntäkin..." vastasi hän verkalleen.

Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu
majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan.
Siellä oli syntynyt ankara väittely.

"Se on valhe!" huutaa eräs.

"Se on puhdas tosi!" sanoo toinen.

"Kyllähän Kosti sen pian näyttääkin", sanoi päällikkö.

"Kosti Tiihonen ei ole se mies, siihen lyön vetoa taivas-osanikin".

"No hyvät ihmiset! Minähän olen kahdella silmällä sen nähnyt."

"Kannu viinaa vetoon!"

"Tuossa menköön!"

Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan
toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella
silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi
välittänyt!

"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo,
ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin
selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen
tulleista.

"Sen olen niinkin tehnyt."

"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."

"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".

Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa
muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!...

Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle
ja hymyili. Kosti huomasi sen... Alas ensimmäisestä putouksesta tukin
selässä... Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva
tukkipoika kykenee... tuskin yksi sadasta... Se on huimaa menoa kiitää
keskellä kuohuja... Mutta sydän on nyt kuin irti... se on niin keveä...
kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä... Ja Roosa
katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti
se estetään kiviin käymästä... Tällaisia liikkui Kostin mielessä
sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä
kokeen onnistumisesta.

"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.

"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien
alitse".

Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen
alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä
hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki
kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken
suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden.
Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä...

Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää... Vauhti koveni
kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet
alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa... nyt jo
kiitää tulisessa tyrskyssä... Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin
kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat
ilmassa... Se on huikeata menoa... Aivan kohti kiveähän se nyt
meneekin... korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia... jo nyt
on murskana tuossa kivessä kaikki... Mutta älähän vielä! Taitavasti
kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään... ja ohi kiven kiiti huimaa
vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää... nyt menee
armotta siihen... ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa... Mutta
silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä,
jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse... Muutaman
sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on
onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan
pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois
vettyneen tukin ympäriltä... Kostin jalat pettivät... hän putosi
poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni... Kaatuessaan pudotti
hän keksinsä kuohuihin.... Nyt oli tukki kadottanut johtajansa... se
menee minne laineet vievät... Kohden kiveä se kiitää... nyt... jo nyt
lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä... Kostin kädet heltisivät... ja
hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan... ne syöksivät hänen päällensä
ja peittivät hänet... Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni
alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä... Mutta
Kosti jäi kuohuihin... Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta
pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa
silmänräpäyksessä.

Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas
koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei
mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen
kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä
hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt...

       *       *       *       *       *

Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin
Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat
paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu
mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat
miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.

"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja
odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen
laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin
täältä pois kutsutaan".

"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.

"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.

"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".

"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".

"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän,
veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui
päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan
pienen kyynelen.

Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan
paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille
kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:

    "Täsä hukui yks Tukin uitaja
          KOSTI TIIHONEN
    _se 17 päi kesä kuusa 1875_."

Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei
ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.

Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu
köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään
tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen
ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin
kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä
enää tuntuvat.

18 14/2 88.




Viinan uhrit.


Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen
taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä.
Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan
enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin
lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen,
ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies
väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot
kalahtelivat karjapihoissa.

Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä
mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän
pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina,
töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän
ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja
sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki
huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa,
kalua ja kapinetta järjestykseen.

Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin
tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä
mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja
Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas
peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti
kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä,
pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä
otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi
lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt.
Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos
vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja
Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi
taakkoinensa.

Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei
ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa
ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään.
Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä,
laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen
nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen
padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten
nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä
toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.

"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".

"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'.
Ei tahdo terva juosta".

Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle
ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän
kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa.
Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten
ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan
tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli
ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin
peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli
takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja
istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta
perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä
ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa
nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien
silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.

Kun iltaruoka oli syöty, korjasi Tiina ruoat pois — kalakupin ja leivät
nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki
pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille
ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä.
Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi
pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen
"rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti
lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja
nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn
nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois
piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan
pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte
peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle.
Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni
tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli
laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja
samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea
Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja
komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä.
Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua,
joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan
edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli
melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani
sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä
unessa.

Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä
naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte
"rehua" piippuun ja sytytti sen.

"Mihinkä nyt aiot, Teemu, lähteä?"

"Käyn tästä hieman Korpelassa".

Tiinan katse muuttui surulliseksi.

"Mitäs sinne nyt enää näin myöhään?"

"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn
sen sieltä pois hakemassa".

"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan
pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä
Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä
tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa
yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".

Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan
hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta
alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta
kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili.
Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista
veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti.
Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi
syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.

Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi
ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja
savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat
tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas
laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:

"Mutta älä vaan viivy kauan!"

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi
hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun
jälkeen.

       *       *       *       *       *

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla
on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja
melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys,
huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen... Korpela se on tuo
tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu
yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin
villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski
sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne
juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli
ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja
Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut
toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet
olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja
päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut
kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä
jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt
voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut
suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit
esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se
alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan
ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat
jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla
ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi
kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi.
Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti.
Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia
kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu
näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle
ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei
enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte
oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin
ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja
Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin
nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon
pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt
lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli
pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi
Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä
tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun
päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä
toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta
miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan.
Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas...

       *       *       *       *       *

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli
herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten
kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli
humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut
ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää
jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa
ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä
tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo
levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät
isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä
matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja
odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden
Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho
metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti.
Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki
hän jotakin... Ihminen todellakin... Juovuksissa, tai... Mutta onkohan
se vaan... Ei, ei se voi olla mahdollista, ei... Hän tuli lähemmäksi.
Harmaa takki... Taivaan Jumala! Teemuhan se on... Humalassa tuossa!...
Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko
jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton... Suu
rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet... Ruoholla pään alla hyytynyttä
verta. Hyvä Jumala!... Hän tiesi jo kaikki... Hän horjui... ja
pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille...

Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa
ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko
iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.

Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen
syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin,
kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä?
Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta
tuoma Pertunmarkkina-viina!

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha,
kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan
partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui
silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.

"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten
ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi
raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"

Ja viljavat vedet juoksivat alas hänen ryppyisiä poskiaan.

18 13/4 88.




Kilpa-ajot.


Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla,
kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän
pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:

"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan
hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä
käyn vieraita vastaan."

Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä
lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan
kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta
yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä
naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa,
kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja,
mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta
se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.

Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat
pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies
seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.

"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli
melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.

"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi
työtään.

"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja
höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan
sisustaan".

"Saaman pitää. Onpa se janoissaan, jotta on juoda minutkin".

"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin
tallustellut kaivolle.

"Tervepä tuo on näkynyt olevan. Mikäpä tuota vaivaisi. Kohmelo väliin".

"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä
kohmeloa sairastaa?"

Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat
harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä
kannattaessaan velttoa ruumista.

"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy
vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei
enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös
kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.

"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle
että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan
tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä
hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari
iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja
joko kohta pappia tarvitset".

Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen
vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren
talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin
ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli
laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin
sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies
kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.

"Herra jesta poo!" huudahti piika.

Rantala hyppäsi alas portaita nimismiehelle apuun.

"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai
käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"

"Eihän tässä hätää... Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse.
Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta
miehen luut. Annahan kun nousen".

Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt
tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.

"Kas niin", sanoi Rantala. "Nythän olet jo pystyssä jälleen".

"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee
vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".

"Käydään sisälle, veljet!"

"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani,
niin..."

Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala
talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".

"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan?
Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui
nimismies.

"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista,
jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi
huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.

"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa
akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan... Saakeli kuinka
hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani... Mutta, veli,
onko sinulla jotakin semmoista... Tuolla reessä niin helisteli ja
kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu... Pieni tipspilleri,
veli, ymmärräthän".

"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman
kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja
narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun
vietellyksi jäämään kotiin".

"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää
veliseuraan, ellet laita kannua rommia".

"Johan sen sanoin. Rantalaa viedään kauniisti nenästä", sanoi Tavela.

"Ja talutetaan vaikka hornan holoon", sanoi eräs miehistä.

"Kukas uskoisi. Rantala raukka!"

"Hän on menettänyt housunsa!"

"Rantala vetelys!"

"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä
aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin
mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea
kylästä kylään ja juoda lillitellä".

"Missä teidän vaatekaappi on?" kysyi nimismies ivallisesti nauraen.

"Vaatekaappi? Mitä sinä sillä teet?"

"Haen sinun yllesi hameen".

"Hameen? Mitä varten?"

"Akat pitävät hameita".

Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan.
Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset
miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.

"Kannu rommia, veli Rantala, jos tahdot pysyä mies-seurassa", sanoi
Tavela.

"Kannu rommia, muutoin emme sinua ota veliseuraan", sanoi nimismies.

Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki
jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui,
pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin
kummallekin sivulle.

"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo
vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko
veliseuroista".

"Lähdetään!" huusi nimismies ja yritti nousemaan, mutta se ei
onnistunut.

"Istu nyt rauhassa, veli; mihin semmoinen kiire?"

"Minä en viitsi plätistä akkain kanssa".

"Mutta, hyvä veli..."

"Mennään pois! Mitä akoista! Tänne turkkini, Tavela!"

Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin
ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.

"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä
katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun
avausta. Istu nyt rauhassa, veli".

Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies
heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti
keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.

Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä
pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin,
oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit
pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella
rommilla.

"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona
rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui
Tavela.

"Akka mies!" toisti nimismies.

"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on
niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei
meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan
huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"

"Saapa nähdä, uskaltaako Rantala ryypätä", sanoi nimismies.

"Ohoo. Ketä pelkään?"

"Vaimoasi".

"En mar. No, ryypätään".

"Älä ryyppää, Rantala!"

"Ketä pelkään?"

"Kantelen vaimollesi".

"Älähän pilaa liian paljon. Kiepauta naukku naamaasi ja ole hyvällä
tuulella. Skool!"

Laseja kilistettiin ja sitte "kiepautettiin naukku naamaan".

Alettiin nyt puhella varsin ahkeraan. Nimismiehenkin kieli näytti
selkenevän, kun sai rasvaa kantimiinsa. Hyvin ahkeraan myös otettiin
kelpo naukkuja, jotka yhä lisäsivät uutta vauhtia keskusteluihin.
Yrittipä siinä jo nimismies pistää lauluksikin, kämmenellään
läiskyttäen tahtia keinutuolin käsipuuhun, mutta se kuitenkin
onnistui varsin huonosti. Puhuttiin viimein hevosista, niitten
"jalostuttamisesta" ja juoksusta.

"Etpäs usko, veli Rantala, kummoinen peijakas tuo nimismiehen ori
on juoksemaan. No sille nyt ei maassa vertaa. Ihan lentämällähän se
kanalja pyyhkielee tätä matoista maata. Eipä uskoisi", puheli eräs
miehistä.

"On se poika, joka pyyhkäisee. Ajanpa sillä ensi talvena Hämeenlinnassa
ensimmäisen oripalkinnon".

"Mitä hittoja sinun hevosestasi", puhui Rantala, jonka kieli jo alkoi
sammaltaa ja luonto oli parhaaksi karaistunut. "Mihin sinun hevosellasi
päästään. Mutta jos minä tulen oriillani ajamaan, niin se on jotakin
toista".

"Sinä oriillasi. Mutta jospa ei vaimosi laske sinua kilpa-ajoon".

"Vaimoni? Jassoo! Veli luulee siis, että minä olenkin akkojen vallan
alla. Se on väärä luulo. Tämä mies ei ole kenenkään vallan alla, vaikka
sitä yksi ja toinen vähän niinkuin luulee".

"Eihän vaimosi sua kilpa-ajoihin laske. Ja mitäpä semmoisella hevosella
sitte kuin sinulla on. Kärpäsiä semmoinen saa kuunnella silloin kun
oikein hevonen juoksee".

"Ohoo! On se hevonen, joka pääsee".

"Eihän se mihinkään kykene. Mitä lampaasta".

"Kykenee vaankin se aina sinun hevosesi kanssa".

"Lähde koettamaan, niin jäät kuin nalle kalliolle

"Aina minä sinun kanssasi kykenen".

"Lähde koettamaan, jos uskallat".

"Ketä pelkään?"

"Vaimoasi!"

"Ohoo! Veli nimismies! Etpä vaan irvistelisi niin paljon, jos tietäisit
miten syvältä se minua pistää. Lopeta siis tuo ilkeä irvisteleminen ja
virnisteleminen. Sen tiedät, että minä ja minun hevoseni aina täyttä
vastaavat".

"Lähde koettamaan!"

"Lähde koettamaan, Rantala, ja näytä, että on muillakin hevosia"; sanoi
Tavela.

"Tuossa menköön!"

"Mitä vetoon?"

"Hevonen ja hevonen!" huusi nimismies. "Hevonen ja hevonen!" toisti
Rantala. "Tuohon käteen! Eroita, Tavela, kädet!"

"Minne mennään koettamaan?" sanoi Tavela.

"Honkilan kankaalle", huusi nimismies.

"Aivan niin!" sanoi Rantala.

"Lähdetään paikalla!"

"Lähdetään, lähdetään!"

"Jospa sua, Rantala, ei lasketakaan", pilkkasi nimismies.

"Niin muako lasketa? Kuka estäisi?"

"Vaimosi!"

"Älä irvistele!"

Ritarit nousivat. Tavela auttoi nimismiehen seisoalle ja puki turkit
hänen yllensä. Rantala kaatoi viimeisen pisaran pullosta laseihin
ja jokseenkin häpeltelevällä kielellä pyysi veljiä piiskaryyppyä
ottamaan. Kahta käskyä ei tarvittu, sillä vieraat eivät olleet turhan
kursailijoita. Sitte sitä hankittiin lähtöä koettelemaan hevosten
"käpäliä" — tai paremmin piiskoja. Ensin kuitenkin pyysi Rantala
odottamaan, kunnes hän on saanut "koninsa puihin".

Hän meni talliin, seisattui keskelle permantoa, pyörähti ylpeästi
korollaan ympäri ja vihelsi. Renki Kaapo, joka juuri sattui tulemaan
tallin ovelle, kääntyi pois ja alkoi tallustella halkoliiteriä kohden,
minkä edustalla toiset miehet olivat halkojen hakkuussa, mutisten
mennessään: "Jo nyt on taas tulppa kurkusta kirponut. Sokeristapa se
olikin. Oleppas nyt yksin siellä tallissa, en sinne haukuttavaksesi ja
nääsättäväksesi tulla viitsi. Saa sitä taas ori kylmän löylyn ensin
ja lämpimän perässä, sen takaan. Kyllä se on sentään mies tuo meidän
isäntä. Aina vaan juo ja reuhaa. Voi voi sentään!"

Mutta isäntä pyörähti tallin lattialla vielä toisenkin kerran ympäri,
vihelsi ja lipsautti sormillaan. Hevoset hyyristivät pilttuidensa
nurkkaan, nostivat päänsä ylös ja korvat niuhassa melkein vapisten
"telläilivät" ja polkivat lattiaa vuoroon joka jalalla. Nähtävästi
eläinraukat odottivat jotakin. Pian tulikin "jotakin". Isäntä sivalsi
käteensä rautaisen silppuhangon, joka riippui naulassa pilttuun
tolpassa. Nytkös hevoset vasta oikein pelkäsivät. Pieni varsakin
ovinurkassa vetääntyi karsinansa viimeiseen solukkaan... Pian kuuluikin
tallista vinha viuhkina ja läikinä hirveän kolinan ja jytinän seasta,
jota vielä säesti hangon yläpäässä olevan rautarenkaan kimeä kilinä.
Tuo melu kuului halkoliiteriin saakka. Rengit seisattuivat sitä
kuuntelemaan.

"Enkös sitä arvannut. Ensin kylmä sauna ja sitten lämmin kylpy päälle.
Oikeinhan se hirvittää, kun noin hakkaa eläin raukkaa", sanoi Kaapo.

"Olisi ottaa tuo hanko ja sillä tomistella ukon omasta säestä liiat
tomut", sanoi eräs rengeistä.

"Jos uskaltaisi. Lempo nyt varmaan kuoliaaksi suolaa hevosraukan".

"Omapa se on hevosensa".

"Hirttää moinen hirviö. Lihahan se on toki luontokappaleellakin".

Mutta nytpä jo isännän käsi väsyi. Hän pani hangon jälleen naulaan ja
hirveän julmilla silmillä katseli vapisevaa hevosraukkaa. Meni sitte
tyhjään pilttuusen, joka oli oriin pilttuun vieressä ja tapasi taputtaa
hevosta säkeen, mutta pelästyneenä hyyristyi se ihan toiselle puolen
pilttuuta. Tuostapa taas vihainen isäntä tuimistui, sieppasi hangon
uudelleen ja antoi oriille uuden saunan ja yhteen purtujen hampaittensa
välistä ärisi:

"Sievistä hiton koni sorkkasi, muuten nahan nyljen selästäsi!"

Tuohon meluun tuli emäntäkin tallin ovelle.

"Älä, Heikki kulta, hevosraukkaa! Olethan järjiltäsi. Tuota nyt
myötänsä hakkaa. Miksikä se siitä tulee".

"Pidä sinä suus kiinni ja mene navettaasi. Kun lyön, niin lyön", sanoi
isäntä kärtyisesti.

"Mutta kuuluuhan se kauhealta tuommoinen elämä. Oikein säälini tulee
oritta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä. Kyllä minä tiedän mitä teen. Mitä
sinä huolit siitä. Tämän pojan ei tarvitsekaan akoilta kysyä saako
lyödä hevostaan".

"Voi Heikki kulta! Olethan taas humalassa!... Siinäkö päätöksesi!"
sanoi emäntä surullisesti.

"Hiiteen semmoiset päätökset! Iloinen ja reipas on nuoren pojan elämä.

    "Poika oli Pohjan Torniosta
    Ja tyttö Lapualta...

"Mitähän te akat aina suotta nääsäätte ja nakutatte? Kyllähän sen
tiedätte, että valta meillä miehillä aina pysyy".

"Voi onnetonta!"

"Ole vaiti, niin on parasta!"

"Aiotko nyt taas lähteä kylään?"

"Olisihan se vähän niinkuin meiningissä. Menen tästä vähän nimismiehen
kanssa kilpaa ajamaan. Olemme lyöneet vetoa hevosen ja hevosen. Hän se
kelläsi aivan piloille meidän hevoset. Mutta minä tahdon näyttää, ettei
Rantalankaan tallissa ole puuhevosia".

"Yhtäkaikki mitä hän sanoi. Paras kun annat olla hevosen tallissa ja
pysyt itse kotona".

"Ole vaiti! Et sinä semmoisia asioita ymmärrä. Ole aivan vaiti ja mene
toimillesi. Minä tässä talossa isäntä olen, tiedä se".

"Onhan se vanha asia".

"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään
sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"

"Ole lähtemättä nimismiehen seuraan".

"Kyllä minä tiedän".

Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja
kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti
ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä
kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää
rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi
tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta
sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä.
Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se
käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee
navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".

Sitte laski hän hangon naulaan ja tuli tallin ovelle, huutaen:

"Tänne, Kaapo!"

Kaapo kyllä kuuli tuon, mutta ei könnähtänyt. Mutisi vaan jotakin
itsekseen.

"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan
tänne! Älä siellä kahnustele!"

Kaapo löi kirveensä rangan kylkeen ja alkoi verkalleen astella tallia
kohden.

"Astu vilkkaammin, ruotijulli! En minä joudu sinua tässä koko päivän
odottamaan", tohisi isäntä tallin ovella.

Kaapo ei puhunut mitään. Nurahtihan vaan jotakin.

"Laita tuliseen ori valjaisin pikku reen eteen!"

"Saamanne pitää. Vaan jos ei ruotijulli saa niin tuliseen hevosta
valjaisin, niin parasta että..."

"Mitä? Häh?"

"Niin parasta että valjastatte..."

"Jassoo, sinä soutelet sanojani?"

"En soutele enkä melo. Mitäpäs ruotijulli..."

"Suus kiinni ja toimeen!"

Isäntä meni kiroillen huoneesen ja Kaapo rupesi valjastamaan hevosta.

Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi
ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.

Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi
käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein
kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.

"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen
lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan
heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja
renkejä. Olisipas minun renkini, niin..."

Portaissa tuli emäntä Rantalaa vastaan.

"Parempi kun jätät tuon reisun tekemättä", sanoi hän.

"Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän", vastasi isäntä.

"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin
Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.

"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista,
jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle
jalalle.

"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki.
Halloo!" huusi Rantala.

Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet"
jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän
vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei
hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka
halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille
miehille:

"Armahtakoon ori raukkaa! Tänään on kuuma leikki. Ja milloinkahan
sieltä taas palataan?"

Honkilan kankaalle sitä tulista kyytiä ajettiin. Kilpailu-matkaksi
määrättiin koko viiden virstan pituinen kangas. Ken ennen kankaan
toisessa päässä, se voittaja. Se oli ainoa sääntö koko kilvan-ajossa.
Paitsi sitä, että hevosten tulee juosta rinnan, toisen toista
tiepuolta, toisen toista.

Asetettiin sitte kankaan päässä hevoset rinnan. Kaksi "veljeä" lähtivät
ajamaan kankaan toiseen päähän ja yksi jäi kilpailun alkupaikalle
katsomaan, että kilpailu alkaa rehellisesti.

"Sen tiedät, että tässä on poika, joka pyyhkii", soperteli nimismies.

"Ei miestä jolla ei vertaa", sanoi Rantala tarkastellen oliko piiskan
nauha lujasti kiinni varressa.

"Halloo, Putte! Siristäppäs sääriäsi. Loiskis! sanoi merimies kun
laiva kaatui. Tuosta saat vähän saltpietaria. Tuossa torkut korvat
lopsassa..." puheli nimismies kimautellen piiskalla hevostaan. "Joko
sitä lähdetään?"

"Joko ne lie toisessa päässä?"

"Kun eivät lie, niin olkoot missä tahansa. Yhtaikaa tapahtukoon lähtö.
Juuri rinnan hevoset. Sinä, Tavela, luet kolmeen. Kun kolmas lyömä on
paukahtanut, niin silloin lähdemme. Kummankin on sitte oma asia, miten
pian tästä luunsa korjaa. Eikö niin, Rantala?"

"Juuri niin, veli".

"Siis minä alan. — Yksi!"

"Lempo! Älähän hätäile! Taitaapa lähteä piiskani nauha irti. Varrohan
kun tarkastan. No, taitaapa se kestää", puhui Rantala yhä piiskaansa
tarkastellen.

"Kaksi!"

Ajajat sijoittelivat itseään istumaan mukavaan asentoon ja varustelivat
ohjaksia nyrkkiensä ympärille.

"Kolme!"

"Halloo! Nyt sitä mennään vielä huikeammin kuin paholainen ennen
Ryssä-Matin akkaa kiidätteli. Holoi, Putte!" huusi nimismies.

"Heleijaa! Nyt pojat!" huusi Rantala.

Silloin alkoi kilpailu. Ritarit tempasivat ohjaksista ja kimauttivat
piiskalla, ja tuliseen lentoon heti hyppäsivät vauhkoontuneet hevoset.
Pyrynä tuoksusi lumi, sillä kumpaisenkin oli ajaminen osaksi tien
viertä. Oli siinä väliin reet mennä nurin, tuossa huikeassa menossa.
Nimismies kiroili, Rantala luihkasi. Kauan aikaa kulkivat kilpailijat
ihan rinnan. Voitto näytti epävarmalta.

"Na, na... Vetele vaan käpäliäsi sievemmin", sanoi nimismies.

"Hoi, ruuna!" huikkasi Rantala.

Ja huikeata kyytiä sitä mentiin.

Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella
puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman
edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä
kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.

Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen.
Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen
itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies:
"pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota
nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.

"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti
ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan
pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä.
Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki
nimismieheltä tien.

"Pois konisi tieltä, sinä nahjus"! huusi nimismies.

Siellä hevonen vaan rypöi ojassa. Eikä kuorma liikahtanutkaan.

Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi
kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu
huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä,
lausuen:

"Kyllä minä sinut, tollo, opetan ajamaan hevosesi juuri eteeni!"

Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti
kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin
lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.

Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman
nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan
keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.

"Etkö sinä saakeli väistä!" huusi Rantala.

"Pääseepä siitä ohitse".

"En minä joudu tässä väistelemään. Pois tieltä!"

"Minnekäs sitä sitte niin kiirut?"

"Tuki suusi, hirtehinen, ja korjaa hamppuloukkusi pois tieltä!"

"Pääseepä siitä sivu".

"Sinä hävytön!"

Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan.
Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä.
Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.

Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus.
Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä.
Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan
yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja
kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta
kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi
häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi
pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten
milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni
se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut
hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies
Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan
miten Rantalalle kävi.

"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen
tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.

"No mihinkäs Rantala jäi?" kysyivät toiset.

"Rantala? Katsokoon kukin vanttuunsa ja värkkinsä. Mitä minä niistä
huolin".

"Onko Rantalalle onnettomuus tapahtunut?"

"Mitä se tänne kuuluu? Joka lähtee kilpailuun, niin tietäköön
kykenevänsä. Nurin se tuolla ahteessa ajoi, poika parka. Taisipa
sattuakin. Tielle jäi ukko pokalleen ja hevonen etsi turvaansa
metsästä".

"Taivaan tähden! Onpa taitanut käydä Rantalalle pahoin. Kentiesi ovat
kädet tai jalat taittuneet. Saattaapa olla henki kultakin luiskahtanut
pois tästä pahasta maailmasta!"

"Niin, pahahan se on tämä maailma, saakelin paha. Lähtään etsimään
Rantalaa".

"Lähtään!"

"Veljet" lähtivät paikalla etsimään tielle tipahtanutta Rantalaa.
Nimismies jäi vielä matkan päähän kääntämään vaahtoavaa hevostaan
ympäri.

Sillalla, mihin reki särkyi, kohtasivat he Rantalan. Hän astua
jölkötteli lakita päin heitä vastaan.

"Rantala, sinä olet hengissä vielä!" huusivat hakijat yhdestä suusta.

"Niin, hengissä kuin pääseekin".

"Kuinka jaksat nyt?"

"Oojah. Meneehän se mukaan".

"Tapahtuiko kaatuessasi mitään onnettomuutta?"

"Eipä, kiitos Herran, tapahtunut. Olihan se vaan pieni keikaus. Kaikki
muuten hyvin, paitsi lakkiani en löytänyt".

"Entäs hevosesi?"

"Siitä en myöskään tiedä".

"Nimismies sanoi sen juosseen metsään".

"Senkin hirtehinen. Vai metsään. — Mutta kumpi meistä nyt vedon voitti?"

"Onpa sitä vaikea tuomita".

"Halloo!" huusi nimismies, joka samassa ajoi paikalle. "Tuossahan on
Rantala terveenä ja eheänä. Tänne hevonen! Minä olen sen laillisesti
voittanut".

"Etpähän niinkään laillisesti".

"Totta kaiketi. Minähän ensin kankaan päänsä olin. Tottahan hevonen
silloin on minun".

"Mitäpä siitä, vaikka ennen ehdit. Minähän poloinen kaaduin ja siihen
jäi kilpailuni".

"Käski sun kaatua. Katso roppeesi niin että ne seisovat. Mitä se mulle
kuuluu vaikka olisit viidesti kaatunut, kun minä vaan ennen sinua olin
määrän päässä".

"Kuuluupa vaankin".

"Vai etkö luule, etten minä tiedä lakia ja asetuksia?"

"Taidat tietää".

"Kyllä minä tiedän".

"Se on hyvä se".

"Tuossa nyt riitelette kadonneesta hevosesta kuin Paavolan ämmät
kaatuneesta kahvista. Lähdetään sitä edes etsimään", sanoi toinen
"veljistä".

"Minun on hevonen", sanoi nimismies.

"Eipä vaankaan sinun", intti Rantala.

Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin
metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei
päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat
rankeissa.

"Kirottu koni!" kiroili Rantala.

"Älä kiroo minun hevostani", sanoi nimismies.

"Sinun hevostasi?!"

"Eikä se hevosen syy ollut", sanoi toinen miehistä.

Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä
tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin
jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat
tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt,
niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut,
niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen
nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun
Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.

Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka
ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt
miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö
aina seuraavaan päivään asti.

       *       *       *       *       *

Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään.
Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen
ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen
selkään.

Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa
liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki
esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja
kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein
keskitaivaalla hattaroitten sekaan.

Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä
asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi
aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut
saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta
kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha
leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla
hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon
matkueen saapuvan tallin eteen.

"Kaapo!" huusi isäntä jokseenkin karkealla äänellä.

Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia
kohden.

"Talliin tuo hevonen!"

"No mihinkäs isäntä nyt reen on pannut?" kysyi Kaapo hieman ivallisesti.

"Mitäs se sinuun kuuluu? Vie vaan hevonen talliin ja pane ruokaa eteen".

"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte
kuin eilen?"

"Mitäs se sinuun kuuluu, mokomaan Jörö-Jussiin?"

"Eipä tuo niin juuri minuun kuulukaan. Säälini vaan hevosta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä".

Kaapo vei hevosen talliin. Isäntä asteli halkomiesten luokse ja
seisattui vajan edustalle. Siinä hän sitte kädet taskuissa hetkisen
aikaa seisoi, silmät sirollaan katsellen miesten hakkuuta.

"Vähänpä se rankaläjä onkin tänään kulunut", virkahti hän viimein hyvin
jörösti.

"Senhän se on kulunut, minkä on kulunut", sanoi eräs rengeistä.

"Minä sanoin, että se on vähän kulunut".

"Ja minä sanoin, että se on sen kulunut, minkä se yhdessä päivässä on
kulunut".

"Jassoo, mies! Sinulla on meininki viisastella".

"Eipä niinkään viisastella".

"Mitä taas olette tämänkin päivän tehneet, lurjukset, unikeot?!"

”Emme ainakaan maanneet".

"Suus kiinni ja käyttele kirvestäsi vilkkaammin!"

"Käypä se".

Isäntä muuttihe rankaläjän toiseen päähän, missä hakkasi toinen renki
ja renkipoika.

"Etkö sinä, kanalja, vielä osaa halkoja hakata? Tuommoisia
hakokalikoita nyt mies hakkaa. Pitempiä ne pitää olla".

"Niitäkin pitää tuleman", sanoi renki.

Sitte kääntyi isäntä navettaan päin. Seisoi sitte tuokion navetan
edessä töllistellen joka ilmansuunnalle.

"Kylläpä on taas, vetelys, juonut itsensä piloille asti. Keppiä
tarvitsis, kun vaan olisi antajaa. Yöt kylissä myötänsä juo ja reuhaa
ja tulee sitte kotiin kiukuttelemaan. On sitä emäntäkin taas päivissä",
puhui renki toiselle.

Samassa tuli piika heinäladosta heinäsylystä kantaen ja aikoi mennä
isännän sivu navettaan. Olipa hänellä aika sylys, jottei paljon
kantajasta muuta näkynyt kuin punaiset hameen liepeet taakan alta ja
kyljestä vaaleanpunainen naama.

"Niinkö te hälläkät vaan kantamuksittain kannatte heiniä elukoille?"
saarnasi isäntä. "Mistä ne heinät tulee sillälailla kanniskella...
Rantala on huono heinätalo ja sitä paitse viime vuosi oli huono
heinävuosi. Ettepä taida, läärät, tietää mitä tänä talvena
heinäleiviskä maksaa. Kantaa niitä minkä jaksaa lehmäin eteen, sen te
tiedätte, hälläkät! Ja vielä tiputtelet puolet sylyksestäsi siihen
pihaan!"

"Kyllä vaan minä tästä vähemmäksikin saan", sanoi piika, pyörähti
taakkoineen ympäri, meni takaisin latoon, heitti sylyksensä lattialle,
kahmasi siitä syliinsä vaan noin puolet ja lähti taas navettaa kohden.

"No mitä tuommoisesta tukkosesta karja syö?" ärjäsi isäntä. "Joko nuot
syöt itse taikka annat lehmille... Vai meinaatko nälkään tappaa ne
elukat siellä navetassa?"

"Kukapa tässä kohtuuden osaa. Mokistaan jos vie paljon, mokistaan
jos vie vähän. Paras että näytätte miten paljo heiniä saapi kerralla
viedä..."

"Ole möyhyämättä ja vie heinät navettaan".

Isäntä asteli taas halkomiesten luokse. Kaapokin oli jo sinne saapunut
ja käytteli kirvestänsä oikein vilkkaasti. Äskeisen rengin luo meni
isäntä. Renki oli jo ruvennut hakkaamaan pitempiä halkoja.

"Missä saakelissa sinä tuommoisia halkoja olet nähnyt? Ovathan ne sun
pituisiasi, kanalja... Keskeltä poikki, sitte tulee hieman sinnepäin",
ärjäsi isäntä.

"Äsken nääsättiin jotta liian lyhkäisiä on halot, nyt ne taas ovat
liian pitkiä. Paras että isäntä itse ottaisi kirveen käteensä ja..."

"Mitä sinä mökötät?"

"... ja näyttäisi kummoisia halot pitää olla, eikä..."

"Mitä puhut?"

"... eikä myötänsä kulkisi kylissä ja..."

"Mitä saakelia sinä puhut?"

"Niin puhuinkin".

"Mitä sinä puhuit, riivattu? Sanoppas toinen kerta!"

"Ma sanoin, että saatte jättää meidät rauhaan ja mennä tästä..."

"Oletko sinä käskijä?"

"Enhän minä sitä..."

"Oletko sinä riivattu käskijä?!"

"Vähän sitäkin, jos tässä isäntä rupee niinkuin... niinkuin...
kopeilemaan..."

"Etkö sinä tiedä kuka meillä on käskijä?"

"Luulenpa tietäväni".

"Sinä sika!"

"Sikapa sitä sanookin".

"Mitä luulet, jos annan sinulle tuosta ranganlatvasta, jotta soivat
kinttusi?"

Näin sanoen otti isäntä ranganlatvan pihasta käteensä.

"Sopiipa koettaa", sanoi renki ja sieppasi halkoläjästä sievänlännän
halon käteensä.

"Hävytön! Olen minä väkeen joutunut. Jos sanansa sanoo, niin heti
sinkoo kymmenen vastaan. Semmoista se on tämän aikainen väki. Ei sanaa
uskalla hiiskua isäntäraukka, vaikka maaten renki päiviään viettelisi.
Oikeita rakkikoiria tämänaikaiset palkolliset".

Isäntä heitti ranganlatvan kädestään ja kääntyi pois. Asteli sitte
kartanolle ja kurkisteli kohden kaikkia ilmansuuntia kädet taskuissa
ja vannelakki painettuna alas takaraivalle. Istui sitte viimein kaivon
kannelle, katsellen ulos portista maantielle.

Tuli jo pimeä. Rengit herkesivät hakkuusta ja tulivat pirttiin
puhdetöille. Mutta siinä vaan isäntä yhä istui. Ei puhunut mitään
piioille ja rengeille, jotka siitä ehtimiseen ohitse kulkivat, vähän
vaan kieroilla silmillä katsoa nuljautti.

Pilvet poistuivat taivaalta ja puhtaana pian hillui sininen laki.
Lukemattomat tähdet yksi toistaan kirkkaampina helottivat määrättömässä
avaruudessa. Vaaleana kajosti linnunrata, kulkien halki taivaan kumun.
Tuuli oli tyyntynyt, hiljaa se vaan kohisi kuusikossa tuolla talon
takana. Ilma oli kylmennyt. Vaaleana ja kirkkaana liehkui pohjainen
taivas, ennustaen pakkasta.

Siinä vaan isäntä istui kädet palttoon taskuissa, vannelakki syvään
painettuna päähän, ulos maantielle tuijotellen.

Tulipa viimein emäntä katsomaan mikä miestä vaivaa.

"Mitä sinä täällä istut?"

"Kun istun, niin istun".

"Tule hyvä ihminen huoneesen. Johan täällä nyt jäädytkin. Mitä kummaa
täällä rupesitkaan istumaan".

"Kylläpähän sitä tässäkin istuu".

"Tule sisälle".

"Kun tulen, niin tulen".

Emäntä otti häntä kädestä ja talutti hänet pirtinperä-kamariin.

"Ja missähän sitä taas olet ollut?"

"Niin, missäpä olen ollut. Käskeehän sitä kysyä. Kylässä vaan. Olihan
sitä jo taas sielläkin".

"Nimismiehen ja niitten toisten kanssa?"

"Olihan nekin siellä".

"Voi voi sentään! Miksikä menit niitten seuraan? Siinä nyt oli
päätöksesi. Rikottu muutamassa päivässä!"

"Kun rikoin, niin rikoin".

"Koko yön ja päivän olet taas ollut juomassa. Ajatteleppas, olisinhan
minä saattanut täällä kotona kuolla ikävään".

"Mitä vielä! Etpähän kuollut".

"Voi voi! Älä niin sano".

"Mikäpä sinun täällä 'hätänä".

"Missä te olitte?"

"Samulilla vaan. Missäpä sitä muualla olisi oltu".

"Ja joitte rommia?"

"Niin, aluksi sitäkin. Lopulta joimme jo puhdasta viinaa. Mistäpä
meille täällä maalla sen paremmat juomat tulisi".

"Ja missähän ihmeessä rekesikin särjit?"

"Kaaduin, että humahti. Kilpiojan sillan käsipuuhun se säpäleiksi
romahti".

"Voi taivas! Kun ei mennyt pää tai muut jäsenet kappaleiksi".

"Eihän ne, Herran kiitos, sentään menneet".

"Voi voi sua Heikki! Lakkaa hyvä ihminen juomasta ja pysy kotona. Onhan
kasvosikin rikki ja turpuneet. Silmäkulma ihan verisenä".

"Mitäs tuossa turhia voikottelet ja haikottelet. Tässähän olen taas
kotona tervennä, eikä minua ole, Herran kiitos, mikään vaara kohdannut.
— Laitappas ruokaa, minulla on niin saakelin kova nälkä".

Rupesi nyt emäntä toimittamaan iltaruokaa kotiin saapuneelle
miehellensä. Ensin hän pyyhkäsi pöydän, puhtaaksi, asetti sitte
pöydälle leipäkorin, kalakupin, voilautasen ja piimähaarikan. Toi vielä
pirtistä juuri kiehumasta nostettuja kokonaisia perunoita. Sitte hän
poistui toimillensa, ja ahnaasti rupesi nyt isäntä syömään ja saivat
varsinkin kalat kyytinsä.

Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui
maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä
unessa.

Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka
tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta.
Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen
nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.

Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina
rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa,
menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi
tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli
kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä
aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään
tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä
rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille
tavaraansa säästelisi".

18 27/3 88.




Elämä on taistelua.

(Pieni matka-havainto).


Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli
peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen
ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima
tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien
vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän
pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan
en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat
valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran,
jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä
ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja
tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis
ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo
oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin
varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin
ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut
oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä
aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen
toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa.
Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien
kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen
matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä
huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä
mielellä hörppäilin.

"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä
nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän
siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut
niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa.
Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin
ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä
niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli
emäntä minun juodessani.

Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole
milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen
emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.

"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se
sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon
rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille
pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat
liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta
taloa on jo aivan köyhtymässä".

"Teillä siis rakennetaan kivikirkkoa?"

"Niin, tiilistähän sitä rakennetaan ja on se jo lähes valmiskin.
Kynttelinä pitäisi vihittämän. Kyllähän se jo kestikin se
rakennuspuuha. Ensin käytiin hovirätit ja sinaatit, mutta rakentaa piti
vaan, ei mikään auttanut".

"Mistä syystä siinä riideltiin?"

"Tuo Mahla-ojan patruuna se olisi tahtonut sinne heidän vainiomäelle
sitä rakennettavaksi, ja siitä se riita ensin nousikin. Mitä siitä
sitte lopulta lie riideltykään, en oikein tiedä; mutta entiselle
paikalle kirkko vaan rakennettiin. Hukkaan ne menivät Mahla-ojan
patruunan riitelemiset".

"Varmaan se on uljas kirkko?"

"Kyllähän se näyttää komealta. Kyllä sen huomenna näettekin. Tulette
ajamaan ihan kirkon ohitse. Se näkyy jo tänne kahden virstan päähän,
Matkus-ahteelle. Kyllähän se korea ja komea on, mutta kylläpä
maksaakin".

"Tuleeko kirkko kalliiksikin?"

"Sanotaan nousevan kahteen sataan tuhanteen markkaan. Köyhä pitäjä
tahtoo sen tähden joutua vallan 'pankrottiin'. Vaikka pannaanhan sitä
rahoja hullumpaankin, kuin Jumalan huoneen rakentamiseen. — Tottahan
syötte illallista? Minä panen perunoita kiehumaan ja meillä on nuorta
lihaakin".

"Sitä juuri aioinkin teiltä pyytää".

Puhelias emäntä meni kyökkiin, jättäen oven jälestään puoleksi
auki. Nyt sain tilaisuuden, valkean uunissa leimutessa, katsastaa
huoneen sisustusta. Papereita ei ollut seinillä; nuot mustuneet
hirret, joitten välistä sammalet risaisina riippuivat, antoivat
kolkon näön huoneelle. Peräseinässä oli pieni akkuna, sen alla
maalaamaton pöytä, jossa oli muutamia vanhoja "Hämäläisiä" ynnä
muita kirjoja. Vasemmalla sivuseinällä oli vanha sohva, sen kohdalla
seinällä kuvapapereita, joista erään päällä riippui virkatulla
ymmyrkäisellä, mustan ja punaisen kirjavalla tyynyllä suuri taskukello.
Seinällä muurin ja sohvan välillä riippui suuri hopeahelainen
piippu. Muuri oli silittämätön ja kivien syrjät vaan epätasaisesti
pistelivät esiin muurin kyljestä. (Pohjois-Hämeessä, jossa kertomus
liikkuu, käytetään paljon kivistä tehtyjä muureja). Toisessa
seinässä oli väliovi kyökkiin, peränurkassa suuri piironki, joka
vanhanaikaisuuteensa katsoen jo aikaa olisi saanut olla kunniasijalla
muinaismuisto-yhdistyksen kokoelmassa. Ovinurkassa oli ihka uusi
maalaamaton vaatekaappi. Olin siis yksinkertaisessa, mutta varsin
ystävällisessä talonpoikaistalossa.

Tuokion kuluttua kuului kyökin ovi käyvän ja minä, ollen siirtänyt
tuolini keskelle permantoa lieskan kuumottamisen tähden, saatoin
avonaisesta väliovesta nähdä pitkävartaloisen hoikan naisen astuvan
kyökkiin. Hänen yllänsä oli harmaa lyhyt palttoo, kirjava omatekoinen
huivi oli lujasti leuan alta solmittu ja sen syrjä oli käännetty
otsalle. Hän lausui hyvän illan, mutta ei sitte enää puhunut kotvaan
aikaan mitään. Seisoi vaan äänettömänä hellan ääressä.

"No, kuinkas teille nyt kuuluu?" sanoi viimein emäntä.

"Aina yhtäläistä vaan. Kiitoksia kysymästä, emäntä hyvä!"

"Ainako Heikki on vaan yhtäläinen".

"Samanlainen vaan. On se viime aikoina sentään toki ollut hiemasen
parempi. Joskus öisin nukkuukin".

"Kuinkas teillä nyt on ollut elämistä näinä aikoina?"

"Eipä liiaksi, emäntä hyvä!"

"Oletteko saaneet edes särvintä piisaamaan asti?"

"Mistäpä se meille tulisi. En voi yksinäni kaikkia ansaita. Leivässäkin
on jo kylliksi tekemistä. Siitä myöten kuin lehmä myytiin, on maitokin
ollut kaikki ihan ostettavana. Mutta mistäpä sitä rahaa kaikkiin saa.
Nyt olen toki sentään voinut vähän ansaitakin. Olen ollut Laurilassa
suota kuokkimassa ja ojia kaivamassa. Vaan tuli taas niin kylmä, ettei
tarkene sielläkään olla. Kuokkia ei enää voi, sillä maa on jäässä. Ojaa
voisi vielä kaivaa, mutta en tarkene. Ojaan laskee vettä ja jalkineeni
ovat kuin seulat; mistäpä ne hyvät tulisi. Kävin viime viikolla
kipeäksi, kun monta päivää tallustelin melkein jäisessä vedessä. —
Jospa teillä, emäntä kulta, olisi vähän maitoa Heikille..."

"Ehtyneetpä ovat meidänkin lehmät, jotta tuskin on maitoa omiksi
tarpeiksikaan", sanoi emäntä ajaen perunoita kiulusta pataan.

"Mutta jos teiltä sentään vähän liikenisi, että vaan hiukkasen
Heikille..."

"Ja meillä on täällä yövieraskin, sekin tarvitsee maitoa", jatkoi
emäntä.

Vaimo ei puhunut enää mitään. Hän nojasi päänsä matalaa hella-uunin
otsaa vastaan ja sumeilla, surullisilla silmillä katseli kun emäntä
loiri kiulusta viimeisiä perunoita pataan. Minä saatoin kaiken tuon
nähdä avonaisesta ovesta.

"Ei minulla nyt olisi rahaakaan", virkkoi vaimo hetken kuluttua hiljaa
ja verkalleen. "Sitte vasta maksaisin kuin suon-ojista saan... ehkä
viikon päästä..."

Minun huomioni kiintyi tuohon naiseen, enkä tiedä oikein miksi. Hän
näytti niin kärsivältä ja surulliselta, mutta samalla vakaalta ja
tyytyväiseltä. Muutamissa ihmisissä huomaa jo ensi silmäyksellä jotakin
puoleensa vetävää, jotakin sointoisuutta itsensä kanssa, tai ikäänkuin
vanhaa hämärää tuttavuutta. Minä astuin kyökkiin. Emäntä katsoi
minuun pitkään, mutta käski sitte istumaan pöydän päässä olevalle
tuolille. Vaimokin katsahti minuun, käänsi sitte päänsä pois ja katseli
perunapataan, miten se vähitellen laidoilta alkoi vaahdota ja kiehua.
Sitte emäntä poistui ja vaimo ja minä jäimme kahden huoneesen.

"Olettekos te tämän talon väkeä?" kysyin puheen aluksi, enkä ollut
tietävinänikään, että jo olin kuullut hänen keskusteluansa emännän
kanssa.

Vaimo näytti ensin kuin jos ei hän olisi kuullut kysymystäni. Hän
katseli jonkun silmänräpäyksen syvästi pataan, käänsi sitte päänsä
minuun päin ja vastasi:

"En minä ole tästä talosta enkä tästä kylästäkään. Tuolla metsän
syrjässä (hän viittasi kädellään) on meidän huone. Se on Mahla-ojan
maata, joka kuuluu Tapalan kylään".

"Vai niin. Luulin kuulleeni tuosta oven raosta, että miehenne on kipeä?"

"Kipeähän se on ollut, kovin kipeä".

"Onko hän jo kauankin sairastanut?"

"Kauanhan se on jo kipeänä ollut. Laurin päivänä tuli yksitoista
vuotta".

"Taivaan nimessä!" huudahdin minä". Mitä tautia hänessä on?"

"Eihän sitä tautia oikein tiedä, tiennevätkö tohtoritkaan. Sisuksia
niin kovin aina polttaa".

"Onko hän jalkeella, vaiko vallan sängyssä".

"Aivan vuoteen omana".

"Maannut koko yksitoista vuotta?!"

"Kyllähän hän ensi alusta koki pystyssäkin vähän pysyä, mutta ei nyt
enää kaukaan aikaan ole vuoteelta liikkunut. Heikki raukka! Hän kärsii
niin paljon!..."

"Onko teillä lapsia?"

"On kolme, kaksi poikaa ja tyttö".

"No kukas perhettä elättää, kun mies kipeänä on?"

"Minähän sitä olen kokenut elättää. Tukalaahan se on, kun olen itsekin
niin kivulloinen. Mutta minkäs sille tekee. Täytyy koettaa minkä voipi.
Menisihän se muuten sentään, mutta Heikki raukka on yhä niin kovin
kipeä ja saa kärsiä niin paljon kipua ja puutetta".

Samassa astui emäntä sisään lypsinkiulu kädessä, jossa oli maitoa.

"On tässä pisarainen maitoa Heikille. Kaada tuosta pullosi täyteen",
sanoi hän.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Jumala teille palkitkoon hyvyytenne!
Kyllä minä tuon makson jahka saan suon-ojista".

"Ei se tarvitse maksaa!"

"Herra maksakoon hyvyytenne!" Kiitollisuuden kyynel kiilsi vaimon
silmäripseissä.

"Jahka Nyyrikki poikii, niin saat enemmänkin", lausui emäntä.

"Jumala siunatkoon teitä, emäntä hyvä! Ilman teitä olisimme jo aikaa
olleet hukassa".

Hän otti liinaan kiedotun pullonsa, jonka tullessaan oli laskenut
ovenpielessä olevalle tuolille, avasi liinan ja kaatoi emännän kiulusta
pullonsa täyteen. Sitte kietoi hän sen jälleen liinaan.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Hyvästi vaan! Minä menen taas sinne
kotiinkin katsomaan".

Hän kumarsi syvään ja meni.

"Kyllä se on surkeata se niittenkin elämä. Vallan kummia se sairaus
tekee köyhässä perheessä", sanoi emäntä korjaten puuta hellan alle.

"Paljonpa taitaa olla vaimoraukalla puuhaa yksin perheen kanssa".

"On kyllä. Kaikki kovalla leivästä alkaen. Anni raukka! Kyllä hän on
paljon kärsinyt elämässään. Mutta niinhän sitä Herran käsi meitä usein
luoksensa etsii tautien ja koettelemusten kautta. Kovaa on kokenut Anni
parka, ei muuten saata sanoa".

"Ovatko he muuten siivoja ihmisiä?"

"Ihan siivoja ja hyviä ihmisiä. Ei ole Heikkikään aikoinaan ollut
juomari tai muu irstailija. Anni on taas ihmisten parhaita. Kuinka se
kova onni on sitte heitä niin etsinyt. Muutamat luulevat, että se on
isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa".

"Vai niin. Mitäs hän on sitte niin raskaasti rikkonut isäänsä vastaan?"

"Niin, rikoshan se kai oli Annin yksipäisyys. Sanottiin isän kironneen
Annia, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman. Kuinkahan sitte
oikein ollee".

Oikeinpa minussa heräsi uteliaisuus tietämään tuon perheen historiaa,
joka näytti niin oikulliselta ja salaperäiseltä. En kuitenkaan
siitä emännälle mitään virkkanut. Olin mielestäni liian vähän tuttu
talossa sitä tekemään, jos kohtakin minulle osoitettiin harvinaista
avosydämisyyttä ja ystävyyttä. Astuin jälleen toiseen huoneesen,
kaivoin päällystakkini taskusta esille erään kirjan ja istuin tuolille
uunin loisteesen, joka jo alkoikin olla hiilillä, sitä lukemaan. Kirja
oli tunnetun kirjailijamme Samuli S:n "Novelleja". Aloin lukea sen
viimeistä, erittäin mehukasta ja sievää kappaletta: "Halla-yönä".
Vaan kummallista se oli: ajatukseni eivät ensinkään tahtoneet seurata
lukuani. Keskellä "Torisevan" usmaisia kallioita pyöri tuo äskeinen
vaimo vaan silmissäni. Tuo hänen katseensa, miten rukoileva se oli,
ja hänen äänensä se oli niin surullinen ja nöyrä. "Heikki raukka! Hän
kärsii niin paljon". Niinhän hän sanoi. Eipä hän ollenkaan sanonut,
mitä hän itse kärsii, rypöessään päivät päätään suon-ojalla jäisessä
vedessä, ansaitaksensa elatusta lapsilleen ja sairaalle miehellensä.
Niin, eipä hän siitä puhunut mitään. Ja mitä muuta hän vielä kärsii...
Tuo kaikki tuntui niin omituiselta.

Minä sukelsin taas "Halla-yöhön" ja koetin pysytellä aineessani.
Kotvan aikaa luinkin tuota raitista kertomusta oikein nautinnolla.
Mutta älähän silpaise! Aatteeni taas hajosivat, pyörivät siellä täällä
hajanaisina ja viimein jälleen pysähtyivät tuohon vaimoon... "Se on
isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa"... "Isä kirosi, ettei
onnea elämässä hänellä pitänyt oleman..." Käteni, missä kirja oli,
vaipui polvelleni. Päänikin painui käteni nojaan ja minä mietin. Kumma
historia!

Emäntä astui sisään tuoden ruokia ja herätti minut. Aloin taas lukea.
Kertomus olikin jo aivan lopulla. Uunikin oli jo vallan hiilillä,
jotta sen loisteessa tuskin näki lukea. Emäntä kävi edestakaisin,
kantaen ruokia pöydälle. Viimeksi toi hän paksun keltaisen kynttilän,
pisti sen lakkiseen kynttiläjalkaan, joka oli akkunalla, ja sytytti
siihen valkean, nosti tuolin pöydän viereen ja käski minun ruveta
illalliselle. Sitte alkoi hän laittaa vuodetta. Minä istuin syömään, —
ja kelpasipa minulle tuore liha ja perunat. Hetkinen oltiin ihan vaiti.
Minä syödä hulmusin kuin nälkäinen matkamies ainakin ja emäntä teki
vuodetta.

"Varmaankin olette nähnyt ja kuullut tuon kova-onnisen perheen
historian alusta alkaen?" sanoin minä viimein.

"Olen kyllä ma sen kaikki tyyni kuullut ja nähnyt".

"Olisinpa utelias tietämään sitä. Se näyttää niin salaperäiseltä.
Ettehän pitäne matkustajaa liian rohkeana, jos pyytäisin teitä
kertomaan, miten tuo kaikki on tapahtunut?"

"Kyllähän ma saan sen puhuakin. Eihän se heidänkään elämäkertansa ole
juuri tavallinen. Korkealta se on Anni laskenut köyhyyteensä. Useat
sitä sitte pilkkaavatkin, että Anni on kaiken ikänsä 'laskiaista'
viettänyt ja alamäkeä luikunut, vaikk'ei se ole mikään pilkan asia".

Emäntä levitti nyt peiton vuoteelle, korjasi vielä pari kertaa tyynyä,
joka oli hänen mielestään muka huonossa asennossa, seisattui sitte
väli-oven kynnykselle ja, nojaten olkapäänsä oven pieltä vasten, kertoi
seuraavalla tavalla:

"Annin koto oli kovin uljas ja loistava. Maan kuuluisa oli Paltamon
rustholli naapuripitäjäässä rikkautensa, mahtavuutensa ja jos jonkin
tähden. Kaksi tyttöä oli talossa, kauniita ja vereviä neitosia kuin
ruusun kukkaset, eikä muita lapsia ollenkaan. Anni oli nuorempi. Kyllä
ma hyvin vielä muistan sen ajan, kun uljailla hevosilla ja keinuvilla
kääseillä ajoivat kirkon mäelle Paltamolaiset kuin Jumalan ilma, jotta
pölysi santainen tie, ja syrjään saivat silloin huonommat väistyä. Ja
katselipa sitte Paltamolaisia kirkon mäellä. Isäntä oli niin verassa,
että läikkyi, ja ettäkö tervehtänyt olisi naapuria. Muutamille
paremmille vaan ylenkatseellisesti nyykäytti kylmän tervehdyksen.
Kirkkoon ukko vaan halki kirkkokansan astui ja yhtäpäätä sakastiin.
Entäs emäntä. Sehän oli silkissä ja vihtoriinissa kuin itse pappilan
rouva. Tuonne hän aina meni kirkkopihaan pruustinna-vainajan haudalle.
Siellä sitte itkeä tihisi ystäväänsä pruustinnaa. Jospa sitte joku
huonompi ihminen olisi hänen kanssansa puhetta tehnyt, niin tämä
kohta sanoi: 'ei edes ystäviänsä saa rauhassa surra'. Niinkuin muka
olisi kaikki surusta ollut tuo itku. Mitähän lie ollut. Ja kyllähän
ne tytötkin ylpeitä olivat. Eipä ne paljon muiden tyttöjen kanssa
sananvaihtoon kirkon mäellä taipuneet. Vanhemman tytöistä sitte nai
Olkkolan rusthollin poika T—n pitäjäästä, ja hän joutuikin hyviin
naimisiin. Nuoremmallakin kyllä kävi sulhasia, mutta eipä se niistä
kenestäkään tykännyt. Sattuihan sitte eräänä vuonna rengiksi Paltamoon
Mäkelän Heikki täältä meidän kylästä, naapurin torpan poika, kaunis
ja pulska mies kuin kevät-päivä. Annipas rupesikin nyt pitämään
Heikistä. Eihän sitä Heikki ensin rohjennut puhua Annille koskaan
paljo mitään, loihan vaan silmänsä alas Annin edessä ja punehtui kuin
pieni lapsi. Kyllähän se piti Heikkikin Annista, vaikk'ei rohjennut
sitä mitenkään käytöksellään osoittaa. Mutta kun Anni antoi oikein
selviä viittauksia, niin alkoihan se Heikkikin vähitellen tulla
vähän rohkeammaksi. Ja sitte kerran kun isäntä pani Heikin soutamaan
Annia kotiin heinäniityltä, ratkesikin nuorten sydämet pitkällisistä
hauteistaan, lupasivat sydämensä toisilleen ja tekivät liiton keskenään
vallan valmiiksi. Pari vuotta sitte kului, joll’aikaa Heikki ja
Anni olivat kovin onnellisia. He saivat olla toistensa parissa ihan
vapaasti, sillä ei kukaan osannut edes aavistaa tämmöistä. Tuli sitte
Annia kosimaan tuolta kaukaa Jyväskylän takaa erään rikkaan talon
poika. Annin vanhemmat tahtoivat Annia ottamaan sitä miestä. Mutta
eihän Anni mistään huolinut. 'Koettivat sitte väkinäisyydellä saada
tyttöä taipumaan. Vaan silloinpa sanoikin Anni kaikkein kuullen, kenen
oma sydämensä on jo kauan aikaa ollut. Tuostakos vasta Paltamo suuttui,
koetti oikein isän kovuudella tyttöä Heikistä luopumaan, — vaan kaikki
turhaan. Suuttuneena sitte isäntä ajoi Heikin pois ja väkisten koetti
saada Annia häntä unohtamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttö
alkoi vaan itkeä päiväkaudet ja kuihtua hiljalleen kuin kesän vieno
kukkanen, jonka juuria mato kalvaa. Vielä kerran koetti isä kovuudella
tytön mieltä muuttumaan, vaan yhtä turhaan kuin ennenkin. Silloin avasi
ukko kamarin oven, otti tyttöä kädestä ja talutti hänet ulos, sanoen:
'mene niin pitkältä kuin kestää santaista sarkaa, äläkä koskaan enää
tule silmieni eteen!' Sitte hän vielä sanoi, ettei penniäkään saa
Anni Paltamosta periä, ja kirosi, ettei onnea pidä hänellä elämässä
oleman. Kyllähän se oli hyvin julmasti tehty, sillä olihan Anni sentään
hänen oma lapsensa. Mutta Paltamo on sitä yksipäistä ja itsepintaista
sukujuurta, joka on vallan hullu ylpeydestä. Tehtiin sitte testamentti
Olkkolaiselle — ja niin Anni raukka ei saanut perinnöksi muuta kuin
ne vaatteet, jotka hänen yllänsä olivat. Nyt ei Annia muu auttanut,
vaan piti ruveta piiaksi. Hän tuli tänne meidän pitäjääsen ja rupesi
palvelukseen erääsen taloon tuolla kirkonkylässä. Heikki oli ruvennut,
sitte heti sen jälkeen kuin hän Paltamosta pois joutui, torppariksi
tänne Mahla-ojaan. Hän osti säästämillään rahoilla vanhan tuvan ja teki
siitä kaksi sievää kamaria ja kuokki peltotilkkuja ahoon kamariensa
viereen. Muutaman kuukauden perästä viettivät he häänsä. He olivat niin
onnellisia ja tulivat varsin hyvin toimeen. Anni oli tuolla matalassa
majassa niin iloinen ja onnellinen kuin missä hyvään kartanossa.
Ja niinhän se Anni sanoikin, ettei onni asu yksin loistavissa
kodeissa, tyytyy se matalaankin majaan. Muutaman vuoden kesti tuota
onnellisuutta. Silloinpa kerran tuli onnettomuus Heikille. Puu kaatui
metsässä hänen päällensä ja mursi molemmat jalat ja kolme kylkiluuta
poikki. Monta viikkoa makasi Heikki vuoteen omana, mutta parantui
vihdoin kuitenkin. Mutta seuraavana syksynä sairastui hän uudelleen
kovaan ruumiin polttoon, joka sitte talvella heitti hänet kokonaan
vuoteen omaksi. Siitä asti Heikki ei ole tervettä päivää nähnyt. Väliin
on pystyssä, väliin makuulla. Toisinaan särkee jäseniä, toisinaan
polttaa sisuksia. Tohtorin tykönäkin on käyty monta monituista kertaa,
mutta eipä ne lääkkeet ole mitään auttaneet. Heikki kituu vaan. Alkoi
nyt puutteet vähitellen lähetä heidän kotiaan, kun perheen tuki
hervahtui. Heillä oli silloin jo kaksi lasta, aivan piskuisia raukkoja,
joten Annikaan ei juuri paljon voinut ansaita perheen pystyssä
pitämiseksi. Eipä nyt muu auttanut kuin kalu toisensa perään myydä
Annin ansioitten lisäksi. Tuli sitte lapsetkin paremmiksi, ja hän alkoi
jo päästä työn-ansioille. Ja vanhemman lapsista korjasi nyt taivaan
Isä rikkaasen kotiinsa, joten lapsista ei juuri enää ollut haittaa.
Mutta kipeäksi nyt kääntyi Annikin ja sairasti pitkän ja kovan taudin.
Toipui hän siitä sentään viimein, mutta hoippui kauan, ennenkuin pääsi
entisiin voimiinsa. Heikki yhä sairasti, väliin vuoteen omana, väliin
vähän jalkeella. Alkoi se elämä taas hiljalleen mennä. Heikkikin
eräänä syksynä toipui niin paljon, että jo vähän kävi töissäkin. Mutta
talven tultua hän uudelleen joutui taudin koviin kouriin, joka nyt
runteli hänet kerrassaan vuoteen omaksi. Anni siis jälleen yksin jäi
perheen tueksi. Seuraavana kesänä lisääntyi perhe kahdella jäsenellä:
heille syntyi kaksoiset. Nyt ei Anni enää päässyt ansioille, täytyi
taas myydä heidän ilmankin pienestä kalustostansa yhtä ja toista.
Meni se viimein niin pitkälle, että heidän ainoa lehmänsäkin, joka
suurimmaksi osaksi pitikin perhettä pystyssä, tuli myymiseen. Se oli
loppu kaikelle. Kun lehmän hinta loppui, niin sitte astui puute oikein
hirveässä muodossa heidän majaansa. Kaikin voimin koetti Anni pitää
perheen elämää vireellä. Mutta hänkin taas kääntyi sairaaloiseksi,
sillä hän oli tuossa alituisessa taistelossa menettänyt terveytensä.
Pyysi nyt Anni apua sukulaisiltansa —: hänen isänsä oli jo aikoja
kuollut — mutta sukulaiset käänsivät hänelle selkänsä. Monta kirjettä
lähetti Anni, mutta niihin ei edes vastattu. Monta vuotta siellä jo on
eletty tuommoista kituvaa elämää. Väliin sairastavat molemmat, väliin
koko perhe; mutta Anni siitä aina vähän toipuu. Surkuni tulee Annia ja
koko perhettä. Mutta ei Anni koskaan valita, siitä hän on ihmeellinen
ihminen. Ei hän myös koskaan sano harkkaa sanaa Heikillekään.
Luulisihan tuota ihmisen joskus tuskaantuvankin, vaikk'ei se siitäkään
parane. Mutta niinhän se kai on, että kenelle Herra kuormaa antaa,
sille Hän myös antaa kärsimystä sitä kantamaan".

Näin kertoi emäntä ja poistui sitte kyökkiin. Minä nousin ravittuna
pöydästä ja istuin tuolille muurin luokse miettimään tuota kummallista
historiaa. Pian emäntä palasi takaisin ja kantoi pois ruoat pöydältä ja
käski minun ruveta levolle. Sitte hän poistui ja sulki väli-oven. Minä
jäin yksin.

En koko iltana saanut tuota emännän kertomusta pois mielestäni.
Vielä vuoteellakin se kulki kuin panoraama ajatusteni editse. Minä
sammutin kynttilän ja koetin nukkua, vaan se ei tahtonut onnistua.
Kuu paistoi akkunasta ihan vuoteelle. Oli niin valoisa, jotta kaikki
saattoi huoneessa eroittaa. Olipa kuin olisin taas kuullut tuon
vaimon surullisen ja rukoilevan äänen: "Heikki raukka! Hän kärsii
niin paljon..." Ja jokaisessa hämäräisessä nurkassa näin hänen
surulliset silmänsä ja ryppyiset ja kalpeat kasvonsa. Mutta matkasta
kun olin väsynyt ja päivän kulkenut kylmässä tuulessa ja sitte päässyt
lämpimään, läheni minua uni sentään pian. Väsymys oli kuvitustani
voimakkaampi; minä nukuin pian makeasti ja näin unia Heikin ja Annin
synkistä kohtaloista.

       *       *       *       *       *

Kun kelmeä syys-aurinko seuraavana aamuna nosti reunaansa metsän
syrjästä, jätin ystävällisen talon ja lähdin taas taipaleelle. Kylmä
ja raukea oli syyspäivä. Tuuli oli levolla, paksu sumu peitti maata ja
aurinko vaan hiukan sen lävitse pilkisteli. Maa oli jäässä, sillä yöllä
oli ollut pakkanen. Paksu härmä kimalteli kellastuneella ruoholla.

Hiljalleen sitä ajaa könöttelin ihan paljasta kävelyä; Minä painuin
aatteisin, ohjat saivat noin ikään levätä kärryjen särmillä. Näytti
kuin jos hevonenkin olisi vaipunut aatteisin; se asteli verkkaiseen
tahtiin, jota kärryjen ratina täydensi ykstoikkoiseksi jonotukseksi.

Äkkiä havahduin ja katsoin edelleni tietä pitkin. Siellähän mennä
vippasi nainen... Pitkä solakka vartalo, harmaa palttoo yllä, valkoisen
ja sinisen ristirantuinen liina päässä... Rivakasti ja reippaasti hän
asteli. Vasemmassa kädessä oli valkoinen nyytti, oikea heilui notkeasti
sivulla... Tuossahan hän nyt on sama nainen... Minä nykäisin hevosta
ohjaksista, joka pyrähti juoksuun, ja olin pian vaimon kohdalla.

"Hyvää huomenta!" minä huusin ja pidätin hevosen kävelyyn.

"Jumal' antakoon!" vastasi vaimo, kääntäen päätänsä ja katsahtaen
minuun.

"No minnekäs nyt matka pitää?"

"Tuonnehan minä olen menossa Ristilän kylään".

"Vai niin. Onkos tästä sinne pitkäkin?"

"Ruotsin virsta, ei enempää".

"Vai niin. No käykää sitte rattaille leväyttämään jalkojanne".

"Kiitoksia paljon! Sepä onkin varsin hyvä, — pääsen pikemminkin".

Hän nousi rattaille. Nyyttinsä hän laski kärryjen istukkaan alle. Musta
pullon kylki pisti esiin nyytistä.

"No kuinkas teillä nyt voidaan?" kysyin minä tuttavasti.

"Eihän se voiminen hyvää ole. Kovin kipeä Heikki taas on ollut.
Sisuksia on koko yön kovin polttanut. Rintaakin ahdistaa ja sanoi
päätänsä särkevän. Voi voi! Heikki raukka kärsii niin paljon! Menen
täältä kylästä hakemaan vähän särvintä, ei saa lähempää muualta paitsi
Paavolasta (se oli yöpaikkani nimi); mutta eihän aina voi sieltäkään
pyytää. Ja he ovat olleet niin hyviä minua kohtaan".

"Vai niin teillä vaan yhä kipeys vierailee. Onhan se sangen ikävää".

"Voi voi, vieras kulta! Kyllähän se ikävää on. Taitaapa jo olla
Heikillä kuolema lähellä. Taitaapa jo tulla taivaan Herra tekemään
lopun hänen vaivoistaan. Koko viime yön se raukka käiverteli itseään
kuin mato ja oli vähän sekaisinkin. Luulin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Aamulla vasta hiukan nukahti. Sitte herättyänsä sanoi hän
olevan nälän ja pyysi tippaa maitoa. Mutta ei minulla ollut sitä antaa.
Se tilkkanen, minkä Paavolasta sain, meni jo eilis-iltana. Oikein
kouristeli sydäntäni, kun mulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin kuivaa
leipää, suolaa, perunoita ja vettä. Mutta ne rupeavat aina sisuksia
polttamaan. Hän ei voi muuta syödä kuin hiukan maitoa, sillä muut ruoat
rupeavat polttamaan. Mutta maitoakaan ei tahdo aina saada".

"Eikös teille käy elämänne joskus liian tuskalloiseksi?"

Minä tein ihan ehdollani tämän kysymyksen. Tahdoin kuulla rupeisiko hän
kysymykseni johdosta nurkumaan kovaa onneansa.

"Minkäpäs sille voipi, vieras kulta? Paljonhan sitä on puuhaa, paljon.
Mutta kun Herra antaa taakkaa, niin Hän antaa myöskin kärsimystä sitä
kantamaan. Menisihän tuo sentään muuten, mutta Heikki raukka, hän on
aina niin kovin kipeä, jotta minun tulee häntä niin säälini!" Näin hän
lausui ja pari suurta kyyneltä herahti hänen kuihtuneille poskillensa.
Hänen äänensä oli surullinen, mutta ei hän valittanut eikä nurkunut,
eikä sadatellut kovaa onneaan.

Vaimo raukka! ajattelin minä. Melkeinpä kadehdin sinun
tyytyväisyyttäsi. Mistäpä on sinulla tuo suuri voimien paljous, jolla
kaiken kuormasi kannat? Mistäpä on sinulla rakkautta tuo kuihtumaton
lähde, joka vaan yhtä kirkkaasti pulppuaa kärsimysten ja koetusten
syksyssä, kuin onnesi kirkkaassa keväässäkin? Paljonhan olet saanut
uhrata ja kärsiä sen tähden, että olet kerran rakastanut!

Puhuttiin siinä sitte yhtä ja toista muuta hevosen hiljalleen juostessa.

"Tuossa on nyt Ristilän tienhaara. Kiitoksia paljon, vieras hyvä,
kyydistä!"

Näin sanoen otti hän nyyttinsä ja hyppäsi alas rattailta ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi. Minä otin esille rahakukkaroni ja pistin hänen
käteensä markan.

"Jumala teitä siunatkoon, vieras kulta!" sanoi hän vesissä silmin.
Lausui sitte jäähyväiset ja katosi pian synkän männistön helmoihin.
Mutta minä katselin vielä muutaman minuutin hänen jälkeensä, ravistin
sitte ohjaksista ja jatkoin matkaani.

       *       *       *       *       *

Vuotta jälkeenpäin satuin matkustamaan samaa tietä. En malttanut
olla poikkeamatta vanhaan yöpaikkaani, jossa minut vanhana tuttavana
otettiin sangen ystävällisesti vastaan.

"No kuinkas nyt on Annin ja Heikin laita?" kysyin minä yhtä ja toista
puheltuamme.

"Heikin — niin Rauniston Heikin ja Annin", vastasi emäntä. "Herrajes!
Ettekö siitä vielä tiedä? Maan povessa jo makaavat kumpanenkin!"

"Kuolleet siis molemmat?"

"Niin, — jo aikoja sitte. Pyhäinmiesten aikaan jo Anni kuoli. Oli
Laurilassa suon-ojaa kaivamassa ja molski siellä melkein jäisessä
vedessä rikkinäisillä jalkineilla. Kun sitte eräänä iltana kotiin
pääsi, niin heti joutui sängyn omaksi, eikä siitä enää noussut. Vähän
toista viikkoa sairasti ja sitte kuoli. Kaksi viikkoa sen jälkeen kuoli
Heikki".

"Vai niin, vai jo maan mustassa mullassa lepäävät Heikki ja Anni. —
Missäs nuot lapset nyt ovat?"

"Vanhin on meillä lapsenpiikana ja nuoremmat ovat huudolla. Surkeatahan
se oli senkin perheen loppu. Mahtoivatko he sitte olla syntisempiä kuin
muut ihmiset, koska Herra heitä niin kovin kuritti? Vai oliko se sitte
isän kirous, joka niin raskaasti heitä painoi? Kukapa sen tietää?"

Hyväntahtoinen emäntä pyyhki kertoessansa kyyneliä poskiltaan.

18 24/2 88.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄNNYN KÄPYJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.