Clara d'Ellébeuse : eli Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia

By Jammes

The Project Gutenberg eBook of Clara d'Ellébeuse
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Clara d'Ellébeuse
        eli Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia

Author: Francis Jammes

Translator: Yrjö Koskelainen

Release date: January 16, 2025 [eBook #75123]

Language: Finnish

Original publication: Turku: Turun Suomalainen Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy, 1913

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLARA D'ELLÉBEUSE ***

language: Finnish




CLARA D'ELLÉBEUSE

eli

Erään menneitten aikojen nuoren tytön historia


Kirj.

FRANCIS JAMMES


Suomentanut

Yrjö Koskelainen





Turussa,
Turun Suomalainen Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy,
1913.




I.


Clara d'Ellébeuse herää kiharoittensa keskellä ja haukottelee vasten
paljasta poveaan. Hän on vaalea ja pyöreäkasvoinen, hänen silmänsä ovat
samanväriset kuin taivas kauniilla ilmalla.

Aurinko, noiden menneitten lomapäivien aurinko, leikkii itäisen ikkunan
hienoilla verhoilla, jotka omat kukallista karttuunia ja joille ulkoa
lankee tulpaanipuun varjo.

Kello on kahdeksan. Puhdas aamuvalo siivilöityy huoneeseen ja
päivänsäteet tapaamat siniseltä, iloiselta tapetilta Joachim
d''Ellébeusen, Claran sedän, muotokuvan.

Tyttö haukottelee vuoteessaan, venyttelee ja ajattelee itsekseen:

Minkähänlainen oli setä Joachim? Olikohan se talo Point-à-Pitressä,
jossa hän kuoli, kauniskin? Se pieni, tuolla lippaassa oleva
miniatyyrikuva, jonka isoäiti on minulle näyttänyt, esittää hänen
morsiantaan. Hänen nimensä oli Laure. Hän oli silloin kaunis kiiltävän
mustine kiharoineen, valkoisessa vihreänraitaisessa musliinipuvussaan
ja kaulassaan korallinauha... Lepääköhän hän sedän rinnalla
haudassa?... Setä kaatui kaksintaistelussa. Niin on herra d'Astin
kertonut... Olikohan Laure kauniimpi kuin äiti?

Clara d'Ellébeuse pukeutuu, sitten lukee hän aamurukouksensa. Talo
herää. Portaat narahtelevat. Vestibyylistä kuuluu kanarialintujen
liverryksiä. Clara laskeutuu ruokasaliin ja ottaa hedelmämaljakosta
rypäletertun, jonka marjat paistavat hänen kädessään.

— Kello on jo yhdeksän, sanoo hän itsekseen. Äiti on varmaan messusta
tullessaan poikennut jonnekin...

Suuri seinäkello, joka kuvaa jalavien ympäröimää kirkkoa lyö
yhdeksän juhlallista lyöntiä. Kellolla, joka on sovitettu pieneen
sievään kellotorniin, on lempeä sointu. Päivällistunnilla ja illalla
muistuttaa sen lyönti angelus-soittoa. Puiden alla näkyy paimentyttö ja
paimenpoika sekä muutamia lampaita.

— He puhuvat keskenään nuo kaksi, ajattelee Clara, ja heidät vihitään
tuossa pienessä kappelissa. Tulevatko he onnellisiksi? Varmaan he
tulemat! Mutta koska he ovat vain taulussa eivät he tosiaan mene
naimisiin keskenään...

Hän sovittaa päähänsä suuren aurinkohattunsa, jonka reunaa kiertää
kiehkura päivänkakkaroita ja narsisseja ja menee ulos portaille.
Kasteesta kimaltelevalla ruohokentällä tepastelee riikinkukko hitaasti
keinuttaen kaulaansa.

— Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä,
sanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan
d'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti!

—Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään
otsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi
hameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään
meillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista
vaihdat siis hametta, tyttöseni.

Rouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan.
Hän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden
omenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia.

Ilma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni,
joka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi
aavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä
kirkkaina, kultasina päivinä.

Äkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja.
Jumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on
ollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin!
Olenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia
ajatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä
ajattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa...

Ja synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen
katolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on
tullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän
portin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa
ailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen
hämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli
puiden latvojen.

Kohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille,
jossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten
ranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt
ulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta
metsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu
linnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja
sirkka lakkaa äkkiä laulustaan.

Tätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara
läpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut,
orvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan
kastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille.

Clara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On
kuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä
murattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku
viileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa.

Alttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista
ikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty
verho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua
kynttiläjalkaa.

Vasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla
samanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa
juuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja,
täynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin
päässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi.
Kappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin
tallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa.
Tässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki,
mikä on sivelty taivaansinisellä laastilla.

Clara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen.

Jumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista.
Minä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois
minun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä,
jotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä
Neitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin.
Ah, Jumalani, miten olen onneton... Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala,
älä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä
taivaaseen. Armahda meitä!

Hän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee
ristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos
kappelista.

Hetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten
kukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa.

Clara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien
perhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean
d'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse,
1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä...

Lähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita
heleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan
tavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on _Amaryllis
belladonnœæ_. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat:

Laura Lopez 1805.

Clara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on
ollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän
rakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut
punaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta
jälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi...

Laura Lopez... Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä
Joachimin morsiamen nimi.

Nuori tyttö vaipuu jälleen ajatuksiin:

Minkähänlainen on Pointe-à-Pîtren kirkkotarha, jossa se _toinen_ Laure
ja tämän sulhanen, setä Joachim, lepäävät. Pointe-à-Pitre on minusta
samanlainen kuin se puupiirros Perhekuvalehdessä... Siellä kasvaa
ryydilletuoksuvia metsiä, joissa neekerit vaeltavat. Minkälainen
oli Laure? Varmaankin Korkeakasvuinen. Hän liikkui hitain askelin.
Suutelevatko he toisiaan?...

Clara punastuu äkkiä ja karkoittaa luotaan nämä ajatukset. Hän jatkaa
matkaansa, pää hiukan eteenpäin kumarassa, kuusitoistavuotiaan
viehättävä, hiukan kömpelö sulo kaikissa liikkeissään. Hän palaa kotiin
hedelmätarhan kautta ja noustessaan linnan portaita hymyilee hän
puutarhurille, joka kädessään kantaa salaatinkupuja.

Isoäiti kirjailee kuvaompeluaan. Isä istuu lähellä piippuaan poltellen.
Ja Robinson, perheen koira, nukkuu kiehkurana kiviportaalla, häntä
kuonoa vasten.

— Hyvää huomenta, isoäiti! Hyvää huomenta isä- kulta. Ja he suutelevat
toisiaan.

— Onnistiko sinua tänään metsässä, isäkulta?

— Onnisti niinkin. Mene ruokahuoneeseen, niin näet. Mutta kiiruhda,
sillä herra d’Astin on kohtapuolin täällä.

Gertrude näyttää Claralle parin sieviä peltopyitä, joilla on punaiset
jalat ja kiiltävät, ruosteenruskeat ja mustat höyhenet, pehmeitä kuin
silkki.

Clara nousee yläkerrokseen pukeutuakseen toiseen pukuun. Hän palmikoi
uudelleen paksut, kullankarvaiset hiuksensa, kiertää ja silittää niitä
puksipuisen puikon avulla. Hän verhoo viileän ruumiinsa musliinipukuun,
joka on täti Aménaïden lahja. Taivaansininen vyö valuu alas hänen
korkealta miehustaltaan. Ja aina jalkoihin saakka piirtyy vaatteen
alla hänen vartalonsa kuin taiteilijan siveltimen jäleltä. Hopeiset
käädyt tavoittelevat hentoja rintoja. Paljaissa käsivarsissa on pienet
kuoppaset, jotta näyttävät hymyilevän. Ja suukin hymyilee, alihuuli
heleänpunaisena, täyteläisenä, pieni piirtonen keskellä. Ja nenäkin,
joka on voimakas ja hienosti muodostunut sekä heikosti kaartuu
ylöspäin. Samoin kapea, korkea otsa ja korvat, jotka omat melkein liian
pienet ja kätkeytyvät ruuvikiharoitten joukkoon.

Kun hän on palannut muiden joukkoon, sanoo vanha rouva d'Ellébeuse:

— Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa
portilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin.

Mennään ulos.

Kello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien
jalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy
ja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan
puutarhan raskaita tuoksuja.

Clara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja
tämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa
kuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä
paistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii...

Pitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra
d'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota
bignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine
kukkineen.

Markiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä
on puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa.
Hän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat
tulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää
jälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen
herra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat
häntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen
äänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo:

— Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on
taas leinipäänsä...

Ja isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään:

— Aivan kuten minun oikealla kädelläni... Se on nyt ollut turvoksissa
kymmenen päivää...

— Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka.
Te voitte ojentaa sen minulle... Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen.

Hän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä.
Kaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden
alla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös
hirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia
sorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta.
Taaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa
ja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat
valkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan
kultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän
tuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja
tätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä,
jotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat
persikoita.

Hän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin
puuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen
sileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee
herra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina
pienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet
pelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien
piinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit
värilliset puupiirrokset, joista toinen esittää _Ylhäistä
mongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä_... Kiina
on kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa
kuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun
tuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on
Kiina!

Ei, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret,
jossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen
ja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan
kukkien keskellä... Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle
ystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä
lajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien
käsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli
setä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu...

Vaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä
Joachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka
on keskellä pöytää.

— Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä,
jotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli
pöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset
Brasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan
toistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut
että hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun
ja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua,
jäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa...

Herra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva
d'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä.

Hän vaihtaa ainetta ja sanoo:

— Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja.

— Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse

... Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä
siemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte
ja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä...

— Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen
iäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani... Enkä edes
mandariinieni tyttäriä, pelkään minä...

Clara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat
setä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan.
Hän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta... hautasin
minä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa... Hänelle oli siis
valehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?...
Mutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure,
koska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa
salaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?... Kuinka?... Minkätähden oli
isoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti
Laure, isäsi sedän Joachimin morsian.

— Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä;
Pointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät
siellä?... Oli, koska kirjeissä kerran seisoo _Guadeloupe_... Hän
sanoi: minä hautasin hänet tänne.

— Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse.

Clara vastaa:

— Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen
ruokahalua.

Mutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän
yhä syvemmälle mieleensä: hän _hautasi_ tänne, tähän maahan rakkaan
Lauransa.

Hän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja,
ruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän
muistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää
tomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä
talonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä
hautakirjoituksen:

Laura Lopez

1805.

* * *

Vaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista
leudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria
hyttysiä joen rannoilta.

Myöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt
jäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa.
Rouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa
ääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen
puistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään
on joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään
täysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana
kuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse
onneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut
nuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan
kenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi
synkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen.
»Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan
kun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi
hän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen
voi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä
vaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän
huomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun
nukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu
jotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa...

Ja nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin
hän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli
saanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi
äkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina
suurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan
ollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei
tiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos
ei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää
joku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan,
joissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi.
»Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude
valmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa.

— Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee.

Clara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä
selän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä.
Tuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka
liukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän
istuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan.

Se on Bretonin _Kiina pienoiskoossa_, jonka herra d'Astin on
lahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara
katselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun.
Vaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee
joki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti
kahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää
maassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa,
pystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin
reunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset
hansikkaat, imemässä jotain hedelmää.

Clara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää
yötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee
yläkerrassa olevaan huoneeseensa.

Yksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten
vanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat
hänen tunteellista sieluaan.

»Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne
johtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto,
mutta se todistaa teissä hyvää tahtoa».

Clara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti,
suurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä
verhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta
katsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei
hänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin
on ihka välttämätöntä.

Hän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä
sammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin
ryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee
hän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt
todellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä
tämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän
ajattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten
näkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa
alla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten
jalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan
käytävän päässä, ... ja nukkuu.




II.


Yöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu
ja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä
häikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on
oravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu,
joka tietää kuumaa päivää.

Clara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle
satuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee
kivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä
hän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee
viileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu
sinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka
on pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee
hämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan
yöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee.

Mutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista
sanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on
viileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina,
jolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan
juurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi,
kasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa
pysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne
päivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota
koristaa valkea nauharuusu.

Hän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän
suruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin.
Hän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan
lokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee
plataanien lehtiä.

Hän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja
hirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin
vierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen
että hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän
näkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta
erosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin
ja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun
runtelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen
pronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista
tehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt.
Hän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne
jättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on
tapana itsekseen sanoa: _erohetken tuoksuksi_.

— Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän
itsekseen.

Ja hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta
asettunut hänen jalkansa luo.

On jo aika palata kotiin, varsinkin jos hän aikoo ratsastaa suuren
maantien kautta. Hän nousee aasin selkään ja antaa sen ravata takaisin
läpi metsän.

Hänen ajatuksensa kulkevat aasin kavioiden tahdissa, ne kiertelevät
jälleen setä Joachimin ja hänen morsiamensa ympärillä. Clara
d'Ellébeuse näkee unta tästä salaperäisestä Lauresta. Tökö, tökö, tökö
— tuku, tuku, tuku — tokö, tuku — ääntelevät pienen aasin kaviot... Ah,
miten mielelläni tahtoisin nähdä sen kaukaisen maan, jossa Laure eli...
Ja hän lausuu siinä metsätiellä nämä säkeet Anaïs Ségalas'n runosta,
jota on _Runokirjassa nuorille tytöille_:

    Sun neekerparves verkon levittää:
    Ei moskitos sua lähestyä saa,
    Ja silmäs kirkkaat, hieno poskipää
    Ne peittyy harsopilven valkeen taa!

    Yön tullen kun sa palaat majahas,
    Ei jalkaa liikuttaa sun tarvis lain!
    Kuin ruhtinatar lepäät verkossas,
    On silkki kevyt peittonasi vain.

— — Mutta nämä säkeet eivät ole hänestä niin kauniit kuin nuoren Roger
Fauchereusen, erään perheen ystävän, sepittämät runot.

Clara on jälleen ristikkoportilla; hän näkee äitinsä ja herra d'Astinin
käyskentelevän suuressa lehtokäytävässä. Äiti on hänestä viehättävä.
Hän on kuin akvarelli _Eläviä kukkia_ -nimisessä kirjassa. Karkeista
olkipalmikoista tehty hattu, joka koristaa päivänkakkarakiehkura on
kehyksenä hänen sileälle, ruskealle tukalleen, kirkkaille silmilleen
ja raikkaille poskilleen. Hän on puettu valkoiseen punapilkullliseen
musliinihameeseen ja pitelee ilmassa vihreätä päivänvarjoa. Clara
hyppää maahan, kurkottaa otsansa suudeltavaksi, ensin äidille, sitten
perheen vanhalle ystävälle.

— Lapseni, olitteko kaukanakin? kysyy herra d'Astin.

— Ratsastin halki Noarrieu-metsän ja palasin maantien kautta.

— Sepä oli pitkä kierros. Ah, miksen voi tehdä teille seuraa? Minulla
on jäljellä vanha intohimoni aamuratsastuksiin ja metsäteihin, mutta
mihinkä minä tämmöisenä pääsen. Jos nousisin hevosen selkään täytyisi
minun tyytyä yhteen kannukseen... Surullinen ritari, eikö totta,
varjelemaan teitä vaaroilta...

Clara hymyilee ja jatkaa matkaansa. Rouva d'Ellébeuse jää osottamaan
herra d'Astinille suuria kauniita päivännoutoja, jotka pistävät päänsä
esiin kyökkitarhan aidan takaa.

— Hyvää huomenta, isoäiti. Mitä sinä luet, isoäiti?

— Luen lapseni hyvin hauskaa kertomusta...

Ja isoäiti ottaa silmälasit päästään selittääkseen tarkemmin.

— Luen, lapsukaiseni, hyvin hauskaa kertomusta eräästä melkein
tuntemattomasta merenkulkijasta. Tämä todella urhea mies purjehti
maan ympäri pienessä veneessä. Hän tuli hindujen maahan, erääseen
kaupunkiin, jossa apinat olivat herroina. Kukaan ei voinut apinoille
mitään, sillä ne puhalsivat ruokopillillä vastustajainsa silmille
eräänlaisia ryytijauhoja...

— Sepä on hauska kertomus, isoäiti, sinun kertomuksesi on todella
hanska... Kuule, isoäiti. Alalaatikko sinun lippaassasi on auki.
Unohditko lukita sen, isoäiti?...

— En, lapseni. Isäsi kävi juuri ottamassa siitä muutamia papereita,
jotka hän aikoo jättää herra d'Astinille.

— Mitä papereita, isoäiti?

— Luulen että ne olivat muutamia kirjeitä Guadeloupesta... Mutta ne
asiat eivät kuulu meille, lapseni. Meneppäs nyt pukeutumaan suurukselle.

Clara lähtee isoäitinsä huoneesta ja nousee portaita kulmat rypyssä.

... Minkätähden herra d'Astinin pitää saada nämä Guadeloupen paperit?
hän ajattelee. Ne paperit ovat varmaan setä Joachimin kirjeet... Näiden
kirjeiden tulee jäädä perheen haltuun... Miksi herra d'Astin vie ne
pois?... Minä en tahdo että ne viedään pois... Viekö hän myös sen
kauniin kuvan Lauresta?

Nuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan
ole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin
joskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni
näistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva
riippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa
kauniin Lauren kanssa... Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta
noita kirjeitä herra d'Astinille... Onhan hän hullu, kun ajattelee
jotain semmoista... Kuinka hän tohtisi...

Hän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin
kirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen.
Hänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan
ratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää
päähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon
musliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä
Joachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen.


Ovi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä
istuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita
kirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen,
toiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä
irtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän
salaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo:

— Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä?

— Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen
liikepapereitani. Muutama sinetti vielä... Mutta jääkööt iltapäivään,
koska soitetaan jo toistamiseen suurukselle.

Clara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo
salongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin:

— Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin
teitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi?

— Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan
kohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä
Joachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette
ne uudelleen... Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi
aikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja
sitten pitänyt antaa ne teille takaisin.

Aterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen
sisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus
vanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi.
Kun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa
Robinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain
epäselvästi mitä pöydässä keskustellaan.

Kahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee
alas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa
asiaa:

—... Kirjeet ovat setä Joachimin kirjoittamia; siis niiden tulisi
kuulua meille. Mutta mahdoton on niitä pidättää kun isä kerran jättää
ne nyt herra d'Astinille... Koskahan herra d'Astin lähtee?

Paljaat käsivarret ristissä selän takana kiertää hän hitaasti ympäri
linnan. Kasvot suuren _Clarisse Harlow_ olkihatun alla omat suunnatut
miettivinä maahan. Kaksi kiharaa on eronnut muista riippuen irrallaan.

—... Jospa voisin saada omakseni edes kaksi, kolme setä Joachimin
kirjettä. Olisiko kovin väärin ottaa ne tuosta irtonipusta?... Varmaan
olisi... Se olisi häpeällistä varkautta... jonka voisin tunnustaa
rippi-isälle, kun palaan takaisin kouluun... Vaan voiko tehdä väärin ja
saada anteeksi, jos _etukäteen_ lupaa itselleen, tunnustaa rikoksensa
_perästäpäin_?

Hän kulkee vanhaa muuria myöten, joka kokonaan on muratin peitosta,
tekee vielä toisen kierroksen ja palaa samaa tietä pinttyneen
mielikuvansa ajamana, omantunnontuskien ja kirjeiden anastamishalunsa
vaivaamana.

— Clara, huutaa hänelle rouva d'Ellébeuse, mene ottamaan vaippasi. Me
lähdemme pienelle ajeluretkelle... Palatessamme voisit vilustua.

Clara liitää ylös portaita. Hän kulkee ohi isänsä huoneen. Ovi
sinne on avoinna, paperit ovat yhä siellä pöydällä. Hän epäröi,
menee huoneeseen, palaa takaisin, menee uudelleen, sulkee silmänsä
ja avaa ne jälleen. Hän on yksin. Äkkiä sieppaa hän umpimähkään
pari kirjettä, yhden kummastakin jo järjestetystä mutta vielä
sinetöimättömästä pakasta ja pakenee huoneeseensa. Kirjeet kätkee hän
nenäliinalippaaseensa. Sitten polvistuu hän ja rukoilee jumalalta
anteeksi..

Ajoretki pitkin vuoren rinteitä luikertelevaa tietä on ihastuttava,
mutta Clara ei voi siitä nauttia ja iltapäivä on hänestä kauhean pitkä.
Vasta kotiin tultua on hänen hiukan parempi olla kun hän vielä on
kestänyt neljännestunnin pelkoa ja jännitystä isänsä huoneeseen mentyä.

Hänen mielensä kevenee vihdoin kun herra d'Ellébeuse palaa salonkiin
käsissään kymmenkunnan sinetöityä kirjepakkaa ja sanoo:

— Kas tässä, rakas d'Astin. Kirjeenne ovat nyt järjestetyt.

Iltapäivä on pitkä ja yksitoikkoinen. Kuten edellinen ilta on tämäkin
täynnä jälkikesän lauhkeutta ja sen hiljaisuutta, joka ulkoa virtaa
linnan salonkiin, häiritsevät vain puksipuisten nappulain kopahdukset
shakkilautaan.

Kello kymmeneltä nousee Clara huoneeseensa ja vetää siellä esiin
molemmat kirjeet piilopaikastaan. Ne ovat karkeata, kellastunutta
paperia, jota tomu ja kosteus ovat tahrineet. Toinen päällekirjoitus on
päällekirjoitus on kirjoitettu hyvin sievistelevällä käsialalla. Osote
on molemmissa sama. Punaisilla ja mustilla painokirjaimilla luetaan
siinä:

Guadeloupe, le Havren kautta.

Ja kauniilla kaltevalla käsialalla kirjotettuna:

Rosina-laivan mukana.

Jalosyntyinen herra d'Astin

Aïciritz. Balasun, Ranska.

Kuorella on useita leimoja ja sinettejä. Claran valtaa kova
mielenliikutus; hänen korvansa soivat. Hän istuutuu, kehittää auki setä
Joachimin kirjeen, lukee päivämäärän ja yhteen menoon koko kirjeen:

 Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 12 p:nä kesäk. 1805.

 Rakas Hector! Kiitos että niin pian lähetitte minulle pohjapiirroksen
 siihen pieneen maataloon, jota tulee olemaan Lauran asuntona. Kaikki
 se mitä sanotte talosta on minulle mieleen, varsinkin että huvila
 ei ole kostea, sillä sitä ei siedä kreolitar, joka ei koskaan ole
 käynyt ulkopuolella synnyinsaariaan, Antilleja. Teidän kuvauksenne
 paikasta on oikein houkutteleva. Tuo syrjäinen asunto, lähellä kylää,
 joilla minä vietin nuoruuteni on varmaan sopiva tälle sielulle, jota
 elämä on raadellut. Luulen muuten muistavani huvilan. Eikö se ole se,
 jota meillä oli tapana sanoa _suljetuksi taloksi_? Eikö se sijaitse
 pienellä kummulla, lähellä Noarrieuta? Siinä lähellä on kaivo, jonka
 luona seisoin usein passissa jäniksiä metsästäessämme.

 Mitä sanotte puutarhasta miellyttää minua niinikään. Laura rakastaa
 kauniita kukkia. Kun hän myöskin pitää linnuista, olisi kovin
 ystävällistä, jos antaisitte Balansunin maalaispoikien pyydystää
 muutamia häkkilintuja Lauralle. Teikäläisiä lintuja ei kylläkään voi
 verrata näihin tropiikkimaan lintuihin, mutta osaavathan punatulkku,
 tikli ja hamppuvarpunen nekin laulaa miellyttävästi.

 Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää
 Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen
 omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut
 hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette
 toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän
 kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä.

 Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen,
 jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän
 teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa
 Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura
 Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana,
 jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle
 maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi.

 Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja
 vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta.

 Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka
 lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin
 tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi
 arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista
 tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota
 ystävättäreni on mestari käsittelemään.

 Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara
 pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon
 hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää.

 Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä
 ystävyydestänne!

Toinen kirje kuului:

 Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805.

 Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte
 rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten
 kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen
 yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta
 tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on
 kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut
 häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi
 minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput
 siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin
 katkaisemasta.

 Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime
 päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta
 surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla,
 jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä,
 ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän
 kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin
 salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen
 mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia.
 Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa
 tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta
 Lauraani.

 Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään.
 Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä?
 Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut
 estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua.

 Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma
 kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain
 tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa
 on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on
 vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia,
 on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka,
 siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus
 kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava
 jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin
 tulevassa elämässä.

 Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se
 surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia
 ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan
 enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin
 synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä
 häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut.
 Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin
 täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle
 tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen
 kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin
 selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan
 — tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa
 asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään
 ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez,
 hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta.
 Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin
 tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani
 tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle.
 Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti
 meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että
 ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin
 puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä.

 Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä
 naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka
 teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla
 ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin
 että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä
 hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte
 Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin
 ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä
 lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin.
 Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan
 hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on
 oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että
 te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee
 täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan
 ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut.

 Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon
 Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni
 kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja
 omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt
 minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää!

 Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua
 pitemmälti jatkamasta.

 Joachim d'Ellébeuse.

Kun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen
silmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo
nousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa
humina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa,
täyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja
ymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on
yöpöydällä ja nielasee sen... Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on
hän pyörtynyt... Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne
lippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen,
jota kestää aamuun asti.




III.


Tänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut.

— Neidin täytyy nousta jo. Kohta soitetaan messuun. Tänään täytyy
lähteä hiukan aikasemmin herra d'Astinin takia.

Clara pukeutuu, koettaen unhottaa edellisen illan mieltä järkyttävät
vaikutelmat.

— Tahdon palavasti rukoilla jumalaa, hän ajattelee, ja hän on antava
minulle anteeksi... Noissa kirjeissä oli kauheita asioita... Kaikkia
kohtia en ymmärrä... Tuo nainen ei ollut hänen vaimonsa, mutta hänelle
piti syntyä lapsi, ja silloin... Oi jumala, jumala, armahda minua!

Clara menee alakerrokseen. Hän on nukkunut hyvin. Hänen ihonsa on
raikas ja tuore väriltään. Rouva d'Ellébeuse ei rakkaan tyttärensä
ulkomuodosta huomaa mitään tavatonta, Gertrude tuo virsikirjat ja heti
senjälkeen lähdetään kirkkoon.

Herra d'Astin kulkee hitaasti. Joka askeleelta tekee puujalka kaaren
ilmassa. Itse hän laskee leikkiä kömpimisestään.

— Ei auta juosta, täytyy vaan ajoissa laittautua matkaan, sanoo
sadunkertojakin... Ah, pikku Clarani...

Huolimatta ruumiinviastaan on herra d'Astin hyvin miellyttävä. Harmaan,
korkean hatun alta pistää esiin häikäisevän valkoinen kihara, joka
korvan luona kiertyy pehmeästi ylöspäin. Hänen kaulansa, jonka ympäri
muoto silkkiliina on kierretty kolmeen kertaan, on asennoltaan pysty ja
uljas. Ruohonkarvainen kävelytakki sujuu huolellisesti pitkin vartaloa;
housut ovat samanväriset ja ainoassa jalassa on kiiltonahkakenkä, jota
peittää osaksi vihreä säärystin.

Herra d'Ellébeuse on puettu pitkään, miehustalta tiukkaan takkiin.
Hänen käsivarteensa nojaa rouva d'Etanges, joka on puettu harmaaseen
norsunluunkarvaisilla pilkuilla siroteltuun pukuun. Valkoisilla
hapsilla on musta pitsiliina.

Rouva d'Ellébeusen päässä on riisinoljista tehty, kalpeankeltaisilla
ja heleillä nauhoilla, merenruoholla ja perunankukilla [feuillages des
eaux et de tubéreuses] koristettu hattu. Hänen pyöreitä hartioitaan
verhoo pehmeä pitsihuivi.

Päivä on yhtä leuto ja kirkas kuin eilinenkin; metsä tuntuu olevan
sunnuntai-asussa.

Vaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri
tullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä
palmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä.

Naiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat
rukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä.

Clara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen
rukouksen:

— »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala,
kätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi!

»Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta,
mahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi,
sietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi!

»Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on
täynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi
kääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka
ei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn
jälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta
eikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy
harhateille.

»Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa
katumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan
tässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla,
jahka saavun kotimaahan! Amen.»

Hän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena
seurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä,
setä Joachimia, Laurea... Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi
on piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja
äkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään
on kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota
kuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan:
Laure... Laure raukka... Laura... Dolora... Doloriba... Niin hän
hurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle
lemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle,
jumalanäidille...

Herra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan
murteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa.
Oikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen,
Roger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen.

Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista
peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha
herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee
kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa
ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin
vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä,
joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra
Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana
harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta
ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön
köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra
d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra
Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta —
ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia
Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin
ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa
ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla
noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee
sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.

Roger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa
lakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia
taipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta
pääkaupungissa.

Clara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen
pitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla
ne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat
yht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka
ympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin
välistä.

— — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut
Balansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen.

Ulosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo
ojentaessaan hänelle kätensä:

— Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme
teidät täällä?

— Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä.
Muuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä
lähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla.

Naisetkin tulevat nyt tervehtimään.

— Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat
rakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan
unhottanut.

— Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin
paljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon
että Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään.

— Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään
meillä?

— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse... Ellen
häiritse...

— Ei suinkaan, ei suinkaan... Teidän täytyy jäädä meille.
Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne... Olette meillä yötä ja
aamulla lähdemme yhdessä metsästämään... Huoneessanne on oleva
Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän
palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi
samalla tuoda koirat linnaan.

Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin
lehtokujia.

Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea
mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen
ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon
Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on
hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan.
Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin
lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa
pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen... Varmaankin
siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.

— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten
luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka
olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei
runo ollut siinä kokonaisuudessaan.

— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin
helposti...

— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.

— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.

— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.

— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva
d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan
muotoon puettuja kauniita ajatuksia.

— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä,
päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista
lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen
kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi
sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia
viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra
de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua.
Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni
johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin
moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja
juomaan lasinsa terveydekseni...

Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla
moisesta veljestä!

Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin
ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla
on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa
pienestä tytöstä... Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on
kohdannut Rogerin... Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko
pensione oli huvimatkalla Paussa... Silloin ajoi Roger vaunuissa ja
hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän
oli!... »Suuri vaaleanpunainen hattu... Hän nojasi huolettomasti
vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä
oli lohenkarvaisia pilkkuja... Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin
ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria...
jos tämä sairastuisi...

... Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat
heitä... Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan
juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän
säkeitään... Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille.
Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön,
joka on niinkuin Laura... Ei, ei niinkuin Laura!... Niinkuin minä?
Ei, sillä hänhän on tummaverinen... Metsässä valaisee neekeri heille
lyhdyllään tietä, niinkuin _Paul ja Virginiassa_... Aamulla heidät
vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna
ruusupensaan yli... Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja...

Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille.

He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot
soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat
helteessä teränsä alas.

— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa
runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.

Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin
säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois.
Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja
sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa
nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä.
Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän
palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille.
Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee:

       Franz de la Mirandière'lle
          hänen hääpäivänään.

    Kun merta sinihohtavaista myöden
    Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden.
    Päin päivänrantaa, maata oranssein,
    Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
    Sua seuratkohon lyyrastani lempein
    Ja sydän-sointuvaisin sävelein!

Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun.

— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva
d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi
päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee
paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet
silmissä:

— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä
kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä
on kaunis tulevaisuus edessänne.

Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu
arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin
Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi
sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla.
Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä
soivat kirkonkellot.

Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole
tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran
päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat
hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun
säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä.
Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka
hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin
elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla
hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele,
yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea.
Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne
konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan
takasivulla oli omistus: »_Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme
ihanimmasta päivästä_»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes
tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni
Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi
palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi
kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät
kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti
Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki
käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen,
pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.

— ... Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa
puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena...

Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat
ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain
jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin
se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja
palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger
Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään
Loïsa Puget'n uusista romansseista: _Kun sa palaat luoksein_.

Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että
eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin
laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat
sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle
määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:

— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään
häiritä itseänne.

— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.

— Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette.

Päivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa
frakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana;
säärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta
metsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän
liiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään.

Keskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen
vaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi.

Jälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin
lehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat,
mutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu
irtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle.




IV.


Clara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä
Joachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri
valkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton!
Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!»

Hän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen:

— Neiti, kello on viisi.

Clara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja
pukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään
tulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo
suuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän
hakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille,
rotanloukuille ja pimeydelle.

Herra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina
terassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa
hänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle.
Lähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella.

Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät
kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan,
ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo
vainuten ilmaan.

Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat
samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista
mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.

Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula
ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista,
vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota
väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten.
Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla,
häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät
kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa
kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on
taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään,
vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.

Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen
joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat
ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi,
jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja
myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös
mäenrinnettä.

— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti
liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, _suljetun huvilan_ luo; me tulemme
kohta jälestä, Roger ja minä.

— ... _Suljettu huvila_, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta
setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure
asui?... On varmasti... Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän
katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta
ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla
nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu
joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara
koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä
puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla!
Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.

Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.

Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja
villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon:
siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on
lahonnut puupenkki.

Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain
kaukana kuin olisivat ne taivaassa.

Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän
kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen
on kiellettyä.

... Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta;
kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen,
viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä...

... Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän
saikaan kärsiä... Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan
tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula.
Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.

Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana,
kaukana... Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?...

Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.

... Laure piti linnuista... Hän soitti kitaraa... Kuka hänelle antoi
opiumia?

Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse
tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin
joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista
käyttää kaivoa... Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä
kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo
väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa... Korvo on raskas... Kas
niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta...

— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!

Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.

— Eikö teidän isänne olekaan täällä?... Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä
hän on lähtenyt seuraamaan koiria!... Te ette millään ehdolla jaa juoda
sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?

— Kiitos, herra Roger... Kiitos... Minä juon ainoastaan vettä... En
pidä viinistä... En juo koskaan viiniä.

Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger
asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.

— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?

— En todellakaan... Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja
kylmillään... Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?

— Minusta... Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin,
Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin...

— Kuka on Almaïde de Fleureuil?

— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät
koulusta...

— Ja mistä te kirjoittaisitte?

— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista
kukista... On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne
ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet...
niinkuin kukat tässä puutarhassa... Ihmisistä, jotka asuivat
täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin
kukkasilleen... kun oli viileä... Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa
tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit...
Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte... Minä voisin itkeä
sentähden... Kas, nämä kukat olen poiminut teille... Te saatte ne...

Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.

Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle:

— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon
näistä kukista ja lähetän sen teille ... äitinne välityksellä...

Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen... Hän kääntyy Claraan päin; tämä
on kätkenyt kasvonsa käsiinsä... Hän luulee aluksi että tyttö nauraa.
Hän vetää pois toisen käsistä... Ja silloin hän näkee että tyttö itkee,
itkee oikein nyyhkyttämällä... Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria
vesikarpaloita.

Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:

— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?

Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa.
Hänen hattunsa on pudonnut maahan.

Roger ottaa sen liikutettuna ylös.

— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha
olla...

Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata
niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.

       *       *       *       *       *

Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen
omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta
ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee
myöskin.

— Pian, pian, ystäväiseni... Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä
että olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä.

Clara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa
kimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se
on ohi.

Yksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja
molemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on
ammuttu Castélis'n kulmalla.

— Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli
jännittävää ajoa.

— Minä?... En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä
viehättävää seuraa.

— Entä sinä, rakas lapseni?

— Minä... isä kulta, minä olen tyytyväinen...

— Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin.

Ja he painuvat alas peltoaukealle.

Pensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle.

— Ammappas tuo!

Clara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää
tiehensä. Clara purskahtaa nauruun:

— Se oli niin sievä, isä!...

Mutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen
päällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo:

— Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun?

— Ilmaan, minun lakkiini!

— Ei, se on liian kaunis siihen.

— Ampukaa, minä tahdon... Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme!
Se osui!

Clara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät.

— Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian
painava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen... Lialta olisi
mennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa...

Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat,
joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.

       *       *       *       *       *

Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin
leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun
iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii
yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja
tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä
niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.

— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo
itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.

Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo
sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen
mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan
villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa,
hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on
tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin
tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin
on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida,
Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa
_Perhekuvalehdessä_. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset
pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren
valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa...

Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki
hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys.
Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä
pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän
ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on
vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet
haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen
ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin
kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään
nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:

    Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
    Sua seuratkohon lyyrastani lempein
    Ja sydän-sointuvaisin sävelein!

Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.

Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin
sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa... Lukeeko hän usein
teille siellä kotona runojaan?

— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja
muuten...

— Mitä muuten?

— Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville.

— Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista?

— Sinäpäs olet utelias!... No, olen kerran. Se oli runo eräälle
naiselle.

Mitä siinä sanottiin?

— En muista enää tarkkaan... Siinä puhuttiin hänen pyöreistä
olkapäistään...

— Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa?

— Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa...

Clara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee
jälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa
Rogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu.

— Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa.

Molemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä.
Sijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan
hämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla,
hyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi
pensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin.

Clara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen
kiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut.
Lia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa
päälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke.
Lialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten
veljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on
liljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet
ovat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka.
Pitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat
niin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi.
Ohuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan
vanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan
lusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan.

Rouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti,
suuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara
tarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä
ruokalistaa: _vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua,
aprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa_. Äkkiä
purskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle
ikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi.

Aterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta.
Kun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää
kenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta.

— Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö?
sanoo Clara äkkiä.

Heinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa
Gertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat
ystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä.

— Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä?

— Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä
vihossani muutamia Almaïden värssyistä.

— Mitä hän sanoi?

— Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä.

— Eikö mitään muuta?

— Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä
neiti Almaïde de Fleureuilistä... Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli
tuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt.

— Ah — rakas Lia, ja sitten?...

— Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut.

— Mitä hän vastasi?

— Että olit kertonut vanhasta puutarhasta.

— Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton.

— Niin, siinä kaikki.

—... Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta.

— Mistä puutarhasta?

— Siitä suljetun talon puutarhasta.

— Suljettu talo? Mikä se on?

— Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä.

— Kuka siinä asuu?

— Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä...

— Kuka?

— Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen...

— Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa!

— Sillä on sininen pää...

— Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja
minun täytyy pian lähteä... Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin
lyhyt...

— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta
lopussa.

— Voi miten ikävää, rakas... Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna...
Minä jään aivan yksin... Kirjoitatko minulle joskus?

— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?

— Lupaan, lupaan.

       *       *       *       *       *

Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn
huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara
käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen.
Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet.
Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa
kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri],
jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka
on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo
ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja
alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut
nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine
kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen
meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat
rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi
merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat.
Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä
on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä
tuntemattoman runoilijan runosta:

    Melissa, sun tuoksusi kutsuu
    Jo kaukaa mehiläisparven!
    Sun luonasi lepää perho
    Kun aukaset hunajasarven.

Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän
ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen
järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut
ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä
on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara»
-huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa
sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten
hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut
liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua
nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan
pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta,
joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen
ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön
olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas
on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein
enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa
eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu
pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista
vallankumouksen hirmuhallituksen aikana».

Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa
nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja
pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan
kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.




V.


Kolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä
ja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa
vähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja
paperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä,
lentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee
luostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin,
maan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen
asioistaan ja salaisuuksistaan.

Enimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa.

— Lia, sinä olet hippa!

Kaksikymmentäyksi, kaksi, kolme... Siinä saat! Sinun vuorosi!

— Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta!

— Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle.

— Älä kiru noin!

— Oikein se oli!

— Ei, ei ollut!

— Voi voi minun polveani, minun polveani!

—... Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka
jännittyneinä kuuntelevat... sitte kun nämä naiset palasivat luostarin
refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että
heillä oli karkeat äänet... He kertoivat palanneensa Palestiinasta...
Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän
esiin punaisen saappaan. Äkkiä...

— Neula on puhkaissut pallon.

— Aijaijai!

— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!

Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia
uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät
ne tiehensä.

Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden
on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia
kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa
yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden
säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on
herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus,
ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa
uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa
kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.

Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin
on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä,
jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut
äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas
eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla
poskilla.

Kun kello soi nousee hän penkiltään.

— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos
olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut
huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä
muutoksen. Voitteko pahoin?

— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa...

— Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista
koulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi
näette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä
vuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan
itseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen,
että saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä
koulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni!

Clara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä
työssä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon
asetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä
huulten välissä.

Clara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen
avulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin
kirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee
varmaan jo sadannen kerran:

 »Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja
 omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt
 minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.»

Ah, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut
hänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli
äkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä
kirjettä... Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen... Hän tunsi
joitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan
päähänsä: _»meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»_

Siis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen.
Syleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi
en tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin
siellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani
vasten!

... Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?... Totta kyllä, mutta
Jumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä
kanssa tahi sukulaistensa kanssa... ainoastaan serkkunsa kanssa, koska
serkukset voivat keskenään mennä naimisiin?...

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen
kuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään,
ei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä
tapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on
ollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja.
Vieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja
masennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen
lapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä
mielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä
näet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan
aavistuksen mielestään.

Synkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä,
mihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja
pelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan.

Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan.
Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli
kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle
metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »_Aika on läsnä että sinä
tulet raskaaksi_!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee...
Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!...
Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi,
tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta
päivänpaisteessa ... Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.

Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän
surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan...
Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika!
Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?...
Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes
tiedä millä tavoin... Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden,
syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja
Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi
rakkaan isäni? Ja sitten... Ei, se on liian kauheata!

Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa,
vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.

Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä
tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat
vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen
terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa
lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen
puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.

— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä
tunnette tuskia?

Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys
estää häntä siitä. Jonkun _toisen_ lääkärin edessä hän ehkä olisi
nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta
tämän edessä... Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää
kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:

— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta...

Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan
sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.

— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia
hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat
tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään
vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä
vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien
suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.

Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra
d'Ellébeuse vartalonsa.

— Rakas Fauchereuse... hän alkaa.

Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.

— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse...
Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.

Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina
ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin
on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi,
vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee
ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi
tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen
jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä
tilassaan.

Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian
levottomaksi:

— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut
kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken
olekaan rippituolissa?

Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät
lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon
partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt
kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.

— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli
seimensä...

Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen
mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.

— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta
herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.

Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha
ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee
luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin
ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin
hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin
liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen
rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja
levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi
siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.

Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:

— Ei mitään syleilyjä!... Te olette heittiö!... Te tahdotte saattaa
minut häpeään!

       *       *       *       *       *

Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta
tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa
mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi,
selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen
ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.

Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen
hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä
selittämättömänä ja salaperäisenä.

Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain
epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän
tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä
Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka
ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.

Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja
silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.

Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan
kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina
hetken Lauran haudan ääressä.

Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa
kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta.
Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on
maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia
niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen
ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle
sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen
korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä,
kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen
runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän
pimeydessä.

Kun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta
vuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta
tunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä
pois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada
tyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat
ja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun.




VI.


Oli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki
lopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa;
muutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään
avaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla
ja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja
toiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä
kuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi
oraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian
kukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja
väriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä
koristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean
vuorten siintävät lumihuiput.

Rouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo
muutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän
nousta jalkeille.

— Oletko nukkunut, lapseni?

— Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta.

— Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda?

— Tahdon, äiti kulta.

Rouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten,
polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.

Kun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti.
Hän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa
kahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti.
Senjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet,
jotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten
koko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin
kuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin
kirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia
niitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon
tai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla
kirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa,
j.n.e.

Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.

Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt
vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin
kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen
ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki
luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin
hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti
pullon ja kätki sen rinnalleen.

Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston
ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa,
kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä
_puutarhuria_. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja
säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä
ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti
että hänellä oli ollut tapana kysyä:

»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän
vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi
heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut
kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen
syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin
lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.

Nämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää
kyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli
kuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan
pensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen
pieniin rintoihinsa.

Hän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään
huomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti
askeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen.
Sanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen
ruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja
karkotti heidät taas mielestään...

Nyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä.
Valkoiset hyasintit kukkivat.

Hän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen.
Vasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki
hän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut.

Niin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä,
kymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa
neljäkymmentäkahdeksan.

Rukoilkaa hänen puolestaan.

Loppu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLARA D'ELLÉBEUSE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.