Kuin unta näkeväiset... : Päiväkirjanlehtiä

By Helene Christaller

The Project Gutenberg eBook of Kuin unta näkeväiset...
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuin unta näkeväiset...
        Päiväkirjanlehtiä

Author: Helene Christaller

Translator: K. V. Raitio

Release date: March 17, 2025 [eBook #75647]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust. Oy Ahjo, 1919

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUIN UNTA NÄKEVÄISET... ***

language: Finnish




KUIN UNTA NÄKEVÄISET...

Päiväkirjanlehtiä


Kirj.

HELENE CHRISTALLER


Suomentanut

K.V. Raitio





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.




5. maaliskuuta.


Sitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään,
laskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla
uskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.

Kun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään
sanoi minulle: "Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää,
— lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen,
korkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä
muutamia vuosia vielä riittää..." Silloin huomasin, miten yhä vielä
toivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan
ollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen
kirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei
sinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä
auttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja
pyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen
elämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.

Tuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten
keventyneenä: "Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti." Oh,
mikä ihmistuntija hän olikaan!

Niin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla,
pienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta
virkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän
yksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä
on minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita
kärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän
mahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein
pienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei,
minä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.

Vuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen
lumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella,
sillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin
maantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta
tuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme
vielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en
osaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä,
etten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen
olla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään
miellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee
arveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla
höystelee kohtaloaan.

Mutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys
ja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää
voisi teidän keskuudessanne elää.

Ehkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään
virittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle "Uskonnon lohdutuksia".



9. maaliskuuta.


Olen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa;
emäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello
kahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen
nuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini
ja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan,
että olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta
hoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle
melkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun
häneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on
minun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän
sen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.

Ja yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin —
tätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia
vihaankin — —.

Ylhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki;
he nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä
nimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin
joku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen
tuonnimiseksi ristinyt.

Tämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret
sinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas.
Ja kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin
uneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana,
varjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu
nousee; etäällä iltakellot — —.

Voisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on
maailma — mutta minä?



18. maaliskuuta.


Tänään olen tullut 29 vuoden vanhaksi.

Aamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia
maisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä
vanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni
kirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla
itseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en
kuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen,
joka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on
tutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva
perhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat
aikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan
pois, oma kohtaloni silmien edessä.

Kun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän
sen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan
kuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.

"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?" kysyin minä häneltä
katkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän
silmäyksen ja vastasi: "Jumalan rauhaa." Ja sitten hän meni ja jätti
minut yksin.

Kummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä
pahastua hänelle.



3. huhtikuuta.


Opettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä
nuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä,
saatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa
hänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin
sivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin
nuorikin.

Niin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten
sisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?

Ei, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä
en ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen
"Ei" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva
minun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti.
Mutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi
jähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.

Mutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä
uudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja
tunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa.
Mutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän
kulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen
ja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo
siihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän
uskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa
ryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat "sivistyneitä"
kirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä,
kokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä
erinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he
vaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto
voiman puoleen.

Kun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina
täynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin
sivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät
hiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä
laulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun
minä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän "aika
sievää" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on
äkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn;
mutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin
päällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä
tulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu,
miten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee
puheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu "kielillä." Kun minä eilen
rohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän
tulistuneena; "Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä,
minä surkuttelen teitä sen johdosta."

"Siinä teillä ehkä on oikein", myönsin minä auliisti, "surkutelkaa vain
minua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa."

Jotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä
hämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla
toi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: "Tervehdyksenä
opettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen."

Hyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina
ovelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa "sisään."



10. huhtikuuta.


Löwenissä tuuletetaan vuoteita; pääsiäiseksi odotetaan ensimmäisiä
lyhytaikaisia kylpyvieraita. Lumi on väistynyt niityiltä ja peittää
enää vain harmaana ja elähtäneenä, itsellensä inhona, pohjoisia
rinteitä, notkoja ja kuiluja; mutta vuoriniityt ovat vielä alastomat,
ainoastaan laaksossa, jossa vesi lukemattomissa uurteissa elähdyttää
juuria, ne ovat heleänvihreitä ja täynnä lyhytvartisia kaunokkeja.

Tänään on aurinko paistanut koko päivän, se lämmittää täällä ylhäällä
ohuessa ilmassa jo aika tuntuvasti. Minä vedin lepotuolini nurmikolle
talon taakse ja paistattelin itseäni; eläimellinen mielihyvä levisi
ruumiiseeni ja vaivutti horteeseen kaiken, aivot ja sydämen. Hyvä
aurinkoäiti!

Myöskin kottaraiset ovat tulleet ja viheltelevät aamuisin ikkunani
edessä. Ne pesivät pönttöön, jonka pikku Philipp, emäntäni poika,
edellisellä viikolla on valmistanut, ja jotavarten hän on lainannut
minun taskuveistäni. Kiitokseksi vuoleskeli hän kuistin täyteen lastuja
ja piti minulle seuraa.

"Herra opettaja on sanonu', että mun pitäisi tehdä tuollainen pikku
mökki linnuille, se olis' hyödyllinen," alkoi hän.

"Niin, siinä teet oikein."

Äänettömyys.

"Toi opettaja on niin viisas."

Minä myönnän.

"Mennä vuonna löysi Hirschwirtin Pekka ison toukan, ja opettaja
kasvatti sen, ja siitä tuli suuri, niin nätti perhonen,
ligusterperhonen on sen nimi, opettaja sano! Opettaja tietää joka kukan
nimen ja joka eläimen nimen."

"No, ja mitäs hyötyä siitä on?" kysyin minä epäilevästi.

Poika vaikeni ymmällään ja vuoli edelleen. Lopulta sanoi hän huoaten:
"Mä tähtösin ja tietää kaikki." Ja sitten veti hän päänsä taakse päin
ja otti torjuvan ilmeen, ikäänkuin olisin tullut häntä liian lähelle.

Vihdoin oli rakennus valmis, ja Philipp tarkasteli sitä mieli hyvänä.

"Eiks' tossa vois' vaikka itte asua?" kysyi hän minulta ylpeästi ja
piti työtänsä nenäni alla.

Minä en voinut olla myöntämättä, vaikka esine oli vino ja vailla
rakennustaiteellista viehätystä. Mutta en tahtonut sammuttaa iloisista
lapsensilmistä säteilevää valoa. — Luomisiloa! Siinäkään ei mitään
minulle! Aina päältä katsoa, ei koskaan itse iloita! Ja siitä ei muka
pitäisi katkeroitua?



1. toukokuuta.


Olen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti
minulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole
oikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja
puolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi
minun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja,
kussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia
muotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein
kuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden
juhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään,
aivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on
ikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus
satanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella
on seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen
kiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne
pirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.

Enimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta
opettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua
pojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli
pehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä,
että he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani
ja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja
pyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun
hän minuun noin katsoi.

Nyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä
olen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla
huumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai
olisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä
ja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan
miehelle.

Mutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun
silloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani
näin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta
ikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain
tuon vanhan levinneen vesitahran.

Niin, nyt olen muka jälleen taas "terve", kuten minulle vakuuttaa
lääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri
lääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.

Kun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin
soittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää,
sillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin
tulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.

Hän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en
tiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät
rasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea,
harjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.

Me teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja
naisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani.
Minä sanon silloin pilkallisesti: "Kaikin mokomin, tohtori, älkää
vaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä."

"Siinä teillä on taaskin oikein", myöntää hän ja lyö minua
hyväntahtoisesti naurahtaen polveen, "te olette sittenkin ymmärtäväisin
potilas, mikä minulla milloinkaan on ollut".

On niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun
luonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun
heikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa
näkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.

Vanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään
haluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä,
että hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut
puolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä
ylisteli, olen väristen kieltäytynyt.

Oikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle,
jollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on
äidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset,
harmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi
vaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni
persoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee
liian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin
pienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin
kuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.

Kun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi
pesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava
silmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa
kamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti
katsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden
kuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on
täytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun
omani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.



8. toukokuuta.


Vanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita
ja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin
hirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun
huoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin,
vastasi hän loistavin silmin: "Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään
pääsee pois laitoksesta".

Lähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten
hoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin
käsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen
punomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta
äiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut
vanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja
neilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi
jotakin kaunista.

"Vaivanen poikaparkahan se on", sanoi äiti suorasukaisesti, "ja parempi
olisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin
niin, että tuskin maltan odottaa".

Sen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia
sitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut.
Perheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton,
puukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.

       *       *       *       *       *

On ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille
kaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut
Jaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti
sunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta
tietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja
siirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin
näkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja
itkien päristeleviä hevosia vastaan.

"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut,
oikeinhan sinulla on jo viiksetkin!" Sitten asetti hän tuolin vaunujen
viereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.

Kyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä
käänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella
inhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet
tuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma,
tuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen
yhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja
iloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis
sitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.

Usein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä
sortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin.
Minua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan
hänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä
hänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät
päästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta.
Ja sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät
terävästi.



31. toukokuuta.


Tänään toi rouva Bühler minulle olkihatun, jonka hänen poikansa on
minulle punonut, koska olen niin hyvä häntä kohtaan. Taivas, kuinka
halvalla voi olla hyvä! Pari ystävällistä sanaa, välistä muutamia
makeisia, joista hän kovasti pitää. Kun tyystemmin ajattelen, on se
pikemminkin itsekkyyttä, sillä minua masentaa alakuloisten kasvojen
näkeminen. Taaleria, jonka hatusta tarjosin, ei vaimo tahtonut millään
ottaa vastaan, hattu oli muka lahja. Silloin panin tuon leveälierisen
hökötyksen päähäni ja menin alas Jaakon luokse. Hänen kasvonsa
aivan säteilivät, kun hän näki minut, ja hän vakuutti nieleksien ja
änkytellen, silmin ja käsin, että minä olin kaunis tuossa hatussa.
Kiiltävästä taalerista tunsi hän lapsellista iloa, hän pyöritteli sitä
ikkunalaudalla sinne ja tänne ja nauroi, iloisena kuin lapsi, kun se
kirkkaalla helähdyksellä putosi lattialle.

"Minä ansainnut!" huusi hän ylpeänä äidille, joka tuli tupaan.

Ulkona tiellä veteli pari poikaa pilkkalaulua nuorukaisparasta;
uskomattoman raakoja voivatkin lapset olla. Rampa käsitti pilkan sangen
hyvin, sillä hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän torjui koko ajan:

"Älkee laulako, älkee laulako!"

Mutta äkkiä hän hymyili kirkastuneena, ja hattuani osoittaen sanoi: "Mä
teen sieviä hattuja, noi tyhmiä poikia, noi!"

Minä nyökkäsin hänelle, ja sitten ahdisti minua jokin kurkussa.
Tuo kurja tylsämielinenkin tuntee itsensä hyödylliseksi jäseneksi
yhteiskunnassa, mutta mitä teen minä? Minun ei ole ollut raskasta
luopua kutsumuksestani. Lakimies? Hyvä jumala, sellaiseksi tullaan,
ilman rakkautta ja ilman vihaa. Hyvä tulevaisuus, kunnioitettu asema en
ole kyyneltäkään sen takia vuodattanut. Muutoin herkuttelen taiteella
ja kirjallisuudella ja pistän joskus nenäni tieteellisiin kirjoihin.
Ihanteellisina vuosinani tahdoin tulla runoilijaksi, ehkä sentähden,
että professori antoi minulle ainekirjoituksessa arvolauseen "sangen
hyvä" tai että ensimmäisen rakkauden suloinen tuska oli puristanut
minulta muutamia onnistuneita kaipauslauluja. Ainoa, mitä todella
rakastan, on luonto. Se ei ole minulle koskaan elämässäni tehnyt
pahaa, mutta aina hyvää. Vaikkei se voikaan minua auttaa, siroittaa se
kuitenkin tielleni kukkiaan ja auringonsäteitään ja sivelee hellällä
äidinkädellä polttavaa otsaani.



2. kesäkuuta.


Tänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet
ikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta
ihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana,
narisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti
kyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista
poikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta
eivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää
kohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen
lapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta
pedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?

Tai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin
äärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi
minulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi
kuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! —
— —



3. kesäkuuta.


Georg Steiner on hyvin kiihdyksissään; se oli aivan naurettavaa.
Me istuimme eilen illalla Löwen'issä, pastori ja minä, ja odotimme
kolmatta toveriamme korttipeliin. Ilta oli melkein liian kaunis
kortinpeluuseen, itse paksu pastorikin tuli kaihomieliseksi,
risti kätensä vatsan yli, pyöritteli peukaloitaan ja alkoi puhua
nuoruudestaan ja pienestä vaaleasta serkusta, joka oli hänen
vanhempiensa talossa elänyt.

"Niin, ei ole aivan helppo meidänkään kutsumuksemme; jos minusta olisi
tullut maanviljelijä, kuten isäni, voisi minulla nyt jo olla kuusi
poikaa ja tyttöä, ja he ehkä olisivat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä
kuin pikku Marie-serkku."

Ja näin puhellessaan hän katsoi peräti surumielisenä punaiseen
iltaruskoon.

"Hiukan vähemmän rasvaa olisi kai teihin siinä tapauksessa karttunut",
sanoin minä ilkeästi, luoden silmäyksen kiusoittaviin rasvakurttuihin
hänen käsissään.

"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö
minua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin
pyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen
ajatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina,
kaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori."

Että tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä
mielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.

Sitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra
keskisormessa.

"Tiedättekö uusimman tapahtuman?"

"En, sitä en tiedä koskaan."

"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan
paikalle; kaunis juttu!"

"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette
opettajattaresta irti."

Steiner teki kauhistuneen eleen. "Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö,
otan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren."
"Varakkaan", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.

"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan
naisten tunkeutumista kansakouluihin."

"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus", alkoi pastori leveästi, "ja
minkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän
kanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette
kaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä
kunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan
suoriutuvat he myös paremmin kuin miehet".

Opettaja kuunteli happamen näköisenä hengellisen miehen ylistyspuhetta.

"Mutta herra Steiner", ryhdyin minä puheeseen, "en tunne teitä
ollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea
harrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka
urhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?"

"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä
mieluummin muita taloja", nauroi pastori miellyttävästi.

Opettaja punastui ja katseli meitä epävarmasti.

"En tietysti usko... minä... tuota... minulle olisi kuitenkin virkaveli
mieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt."

"Mutta entäs nuori?" kiusoittelin minä.

"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään
vaarin, olla kohtelias ... Ja ylipäänsä... naisten kanssa on vaikea
seurustella toverillisesti."

"Mutta maksaa vaivan", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa
ollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi
äitiäni — — —

Eiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja
emmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai
liian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille
miehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille
eivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.

Koomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta
pois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja
sen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He
jäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja
virheistään.

Mutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä
itsekin teen mielelläni niin — — —

Sen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän
olisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin
sivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla
ystävättäriä.

Monesti ajattelen, että voisin jollekulle naiselle olla paljon — — —



9. kesäkuuta.


Minun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten
päivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi
hautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä
ylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan
ja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus
kehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei
tämä kaikki suinkaan ole!

Ah elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan
maljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja
hartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —

Ruusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja
salaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata
puuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun
minä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin
lehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia
tuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle
pitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä,
ikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on
nimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on
verrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän
pelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä
henkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein,
katsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti
rakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on
onnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö.
No, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on
elämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden
aistimusta.

Muutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt
kesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä,
koska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös,
että se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen
ja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut
melkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa
syödyksi kyllikseni.



10. kesäkuuta.


Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi
aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin
vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.

Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni
seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa
kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain
siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan,
jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen
ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että
käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille
viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja
panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani.
Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan,
ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin
joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa
huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on
hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli
minulle hyvin tarpeen.

Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan,
korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset
miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora,
vaikka olenkin pitkä ja hintelö.

Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin
vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan
täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet
sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun.
Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa
neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti
levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle,
jonka isäntä oli minulle osoittanut.

"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava
kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri
ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.

"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä
olisi ajanvietettä."

Onneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.

"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän
talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."

Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli
Julietta liemineen.

"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin
hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein
reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."

Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta
sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua,
kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain
käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän
sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!

Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta
lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka
tappelussa aseeksi.

Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin,
kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään
ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja
käänsi silmänsä pois.

Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin
yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine
silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati
vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa
hentoa kukanvartta... No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka
rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni,
sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.

Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun
voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti
syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen
paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra
tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."

Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä
unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo
liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.



14. kesäkuuta.


Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta
näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja
kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi
minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja
että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin
ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista
vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle.
Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten
tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen
ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies,
on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.

Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota
ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi.
Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten
tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa
ja pikkumaista.

Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle
saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa
sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä
kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston
vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu
pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen
ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet
puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat.
Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva,
jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat
kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan
pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!

Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini
juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi
suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja
suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin
niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen
rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta
minullehan ei kuulu kukaan!

Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja
poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron
hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon
olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla
minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen
surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes
yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai
sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:

'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'



19. kesäkuuta.


Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle
ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan
lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää,
pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun
jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt
vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos
sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen';
ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi
ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku
iloista, jotka minulle vielä jäivät.

Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee
suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin,
jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun
luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon;
silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen
pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä
on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen
vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai
kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu
joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan
johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle
hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.

Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää
— mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee
menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin
enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.

Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan
ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt
voisin minä kuolla.

On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta
jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut;
vähäinenkin kuume heikontaa heti.

Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri
keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan
talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo
Wolfsschlucht'iin...


Illalla.

Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti
häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja
luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon
tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle
vedettävänä.

Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen
vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän
hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin
hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän
minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja
valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina.
Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta.
Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.

Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni,
ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin
koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta
paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan
pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti,
ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta
satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham,
Isak ja Jakob".

Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti
hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin
toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle
itselleni.

"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään
keskustelusävyyn.

Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti
kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.

"Mitä uutta kuuluu?"

Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun
täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin
pyytämällä heiltä jotakin.

"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa
hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman?
Hänen on kovasti jano."

"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä
ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän
innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi,
riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit.
Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista
liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku
käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta
tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko
itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Sitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.

"Oliko se hyvää?"

"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä."

Hän hymyili veitikkamaisesti. "Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin".

"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin
ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."

"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee."

"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin", kiusoittelin minä.

"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on
niin hirveän paha tottumus."

Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän
vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.

"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi
kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne",
pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas,
minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en
säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta,
että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan
edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen
ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että
kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta
kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen
lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt
suuttua".

Hän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.

"Olenko loukannut teitä?" kysyin surullisena.

"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —,
on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla
teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä.
Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on...

"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin
liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle
käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois,
ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.

Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista,
mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.

Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne
poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja
minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.

"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä
äänellä.

Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni
ilo".

Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä
kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa,
kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle
hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja
kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia
valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla
keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello
lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo
aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii
kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin
parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan
ajatusta minulle?



23. kesäkuuta.


Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä
hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli
nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen
ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni
sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen
kotimaan.

Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista
ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi
sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille.
Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi;
sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle
ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja
arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni
enemmän lämpöä.

Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan
siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon
tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina
pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut
vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee
ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin,
etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan
ollut kykenevä. Nyt olisin...

Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen.
Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja
kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun
verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja,
mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia?
Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin
sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa
amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna
hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa
ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin
olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi.
Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle
maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen
kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner
tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja
karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.

Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy
minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu
juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni
sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan
'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa
minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni
silloin.

Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan
eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän
halajaakin ja kaipaa heitä — — —

Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja
jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni
soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken
näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin
soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen
Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti,
arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu
harmoonin ääressä ja säestää.

    "En ojentaa voi kättä sulle,
    sä toveriksi jääös mulle
    ajaksi ikuiseksi."

Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä
liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja
toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa
se minua?



24. kesäkuuta.


Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä
pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen
mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon
hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että
nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä
tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä
tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän
luoksemme."

"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli
emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa
alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten
poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä
nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.

Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin
laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani,
että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin,
ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella
tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi
pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.

Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten
menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi
soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi
Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin
konserttini aikaan.

Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa
lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.

"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä.
"Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."

Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon
parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen.
"Ja tämä?" Minä osoitin viulua.

"Niin, se on minun rakastettuni."

Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin
lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä
ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta
taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.

"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi
lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi
kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi
hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.

Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan,
eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin
suljettujen silmäluomieni alta.

Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi
hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä
ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin,
saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet
sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.

Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen
koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat
ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja
kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä
voima on taiteilijan kädessä!

Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut
kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut
valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä
häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.

"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee."
Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin
äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä
"hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.

Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti
Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku
kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!

Huomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.



25. kesäkuuta.


Hän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.

Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti
vuoteessaolon jälkeen.

Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse;
sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän
puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan
täällä.

"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä
epämieluisasti liikutettuna.

Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin
yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.

"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella
osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme,
sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun
neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei
tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet
opettajaa.

"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään.
"Mutta tämäpä hauskaa."

Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle
käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne
kuokkavieraina?" alkoi hän heti.

Se oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.

"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille
yksin!"

"Mistä tiesitte konsertista?"

"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä
ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat
poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta
lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja.
Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli
satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme
teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli
kaunista!"

"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?" kysyi Steiner.

Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta
neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen
vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti
ei huomannut mitään.

Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi
huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin
saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita
kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen,
että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa
silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani
pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän
ajatukseni sieluni sisimpään saakka.

Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää
kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine
puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään,
jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat
he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä,
että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole
ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai
parhaimmassa tapauksessa lehmiä.

Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan
ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on
hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin
parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen.
Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa
kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä
kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.

Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi
minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?

Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja
alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton
tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen
herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.

Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni
aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan
sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei,
mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni
molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä
tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä
ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.



30. kesäkuuta.


Olen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti
Waldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä.
Hän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä
mansikoita, ja he puhelivat.

"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä
tunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme
löytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja."

Talonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle
käsittämättömällä murteella jutella.

Tie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti
hänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen
vierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa;
heidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan
nuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut
sen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta
kohtaan.

Heilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät,
ja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin
kuunnellessa.

Minkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?...
Oh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä
kävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin
kuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen
nousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän
olisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja
hänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän
lapsen kanssa puhui.

"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita
terveyttänne."

Ja sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt:
"Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän
nauttia siitä." Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi
hän halunnut tanssia.

Kaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti
kävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja
juonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä
saanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.

Maailma on sentään surullinen!


Illalla.

Täksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit
ja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli
soikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista
on mennä iloa pakoon.

Kun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja
mietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä
askelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.

"Saako teitä häiritä?"

Minä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut
huolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo
noussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän
painoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.

"Menen heti pois, jollette pysy siinä missä olette."

Minä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin
tahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen
ympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa
itseäni.

"Nyt olette kohtelias", sanoi hän tyytyväisenä, "mutta siksipä olenkin
tuonut teille jotakin mukanani." Näin sanoen piti hän edessäni pikku
koria, joka oli täynnä mansikoita.

Mieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain
soperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni
luokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun
syödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa
vakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen
seuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen
hyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät
muita onnellisiksi.

Olisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka
olivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa
pelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka
hänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.

Elämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain _yksi_ pisara sinun
virrastasi, vain _yksi_ kukka sinun puutarhastasi, vain _yksi_ säde
sinun valorunsaudestasi!



7. heinäk.


Minä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin
järjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän
onnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen
vieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun
kuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista
sairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan
haljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä,
kun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä
hänet.

Ja hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa
perinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää,
jonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.

Huomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle!
Yhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner
lähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja
kaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.

"Ettekö tekin tule?" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun
kielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä
kustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut
ja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää
huolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen
poskensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: "Tästä
ja muista iloista olen minä poissuljettu", sammui loiste, ja minä
olisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot
käsieni väliin ja — —

Lopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn
otti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin
mitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma
ulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät
heinäsirkat lupaavat kaunista päivää.

Pitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan,
se soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien
vaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?

Minun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen
päivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet
väräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen
nauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä... Ja juoda
unhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka
kuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.

"Järkeä, järkeä", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla
heilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se
tapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: "Sinä väsytät itsesi,
kylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä."

Tahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen
kymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta.
Ensi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti
Walden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin
käy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen
päässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän
heilurisi.

Eläköön järjettömyys!



14. heinäkuuta.


En ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin
isännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet
lujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän
ollut minun lapsenhoitajattareni.

"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni", vastasi hän
minulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten
pisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen
pohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja
piiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.

Ah, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui
kastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä,
metsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien
hoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen
ja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti
pehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun,
osoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä
auringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita
korkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti,
ajoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli
käskenyt.

Minä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen
nukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen
takia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras
seutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin
matkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.

Sitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika
nousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten
häämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja
vaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin
tulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.

"Kuinka iloitsenkaan!" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä
kohteliaisuus. "Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?"

Minä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten
sillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi
sietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos
voisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.

Sitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat
liihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen
suosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he
ovat julmia.

Minä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää
ojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella
itseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt
olivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla
kukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen
koristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo
laittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. "Ei näitä", sanoi
hän nopeasti, "ottakaa mieluummin kanervakukkia." Näin sanoen hän
irroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti
hattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin
samassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: "Älkää olko huolissanne
neitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin
kuin minulle on sallittu."

Heilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki
soittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä
ei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa
ajatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen
kanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi
vaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti,
jos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella
hänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen
katseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen
tavoittelemista?

Sitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin
korkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät,
mutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei
tuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni.
Minä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen
nauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän
kauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin
melkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului
Heilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka
liinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti
tuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun
tuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, _et saa_ sitä aavistaa.

Sitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet
ja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan
muratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini.
Varustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä
ja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat
äidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun
varassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli
taas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti
minusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat
ohitseni etäisyyteen.

Hevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner
tervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni
vielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti
kääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun
kyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —



31. heinäkuuta.


Neiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään
hyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren
tytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat
niin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on
ottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä
oleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina
aamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen,
pukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — —
Kirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää
mitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua,
ja kaipaus täyttää sydämeni.

Minun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt
ratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja
tahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi,
ettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä
vastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me
tahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt
kykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.

Tahi... olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin
luulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän
järkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?

Ah, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään
varmaa tulosta. _Ignoramus et ignorabimus._ [Olemme ja tulemme olemaan
tietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun
tilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt
ovat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin
olen yksin.



2. elokuuta.


Minä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja
kaikki muut tuskani.

Sellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin
täällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt.
Tuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina
ja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa
tuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa
sirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat.
Mikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin
kuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle.
Siellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta
kohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä
väkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni
niin pienenä ja suuri niin läheisenä.

Ne ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä
juurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen!
Joka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon
sankariksi?

Mehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa
ikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut,
ja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen
ja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa
runsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita
tuhannet siunaavat.

Miten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu
hiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat
sen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve
voima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa
vastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan
korkeuteen.

Kuka voisikin niin tehdä!



6. elokuuta.


Minä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani;
ehkä hän aavistaa että myöskin minä... Ja kun ei meillä kummallakaan
ole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta
kilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.

"Ja miten lapset riippuvat hänessä", sanoi hän äskettäin,
"villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella
äänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin
ajatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään."

Kuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat
hänen muistellessaan Heilwigiä.

"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas", sanoi hän sitten, minun yhä
vaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.

"Emmeköhän lähetä kouluhallitukseen kiitosadressia?" kysyin
kiusoitellen.

Hän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. "Minä olin aasi
siihen aikaan", sanoi hän suoraan, "en tietänyt mitään naisista."

"Tiedättekö nyt enemmän?"

"Kyllä", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, "tiedän, että on
sellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani
koskettamaan."

Tavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti
hänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan
työsuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään,
ja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa
vastustamaankin asiaa.

Minun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä
lakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia
vastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa,
rasittava puhuminen.

Hän tiesi neuvon kaikkeen.

"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään
mielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja."

Nyt katsoi hän minuun kiusoittelevasti.

Minä olen suostunut.

Nyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä
esitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa
minulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia
Schilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on
tarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä.
Ei ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.

Senkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden,
tahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun
itsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi
elää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että
se yleensä vielä on ollenkaan hengissä.



10. elokuuta.


Vielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä
Feldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa.
Minä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin
huulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari
hellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut:
"Teidän Heilwig Walden." Minun! Oi Jumalani — — —

Olen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran
roduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin
kiusoitella minua. Minä tiedän vain, että "Laurin'illa" on pari
alakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki
hänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla
perintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia
on sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys
kuin ihmisellä.

Joka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä
uusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.

Nuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä
ja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä
ajattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen
paljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja
ajattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia,
tuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi
välttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani
voi kohdata.

Eilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa
ilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset
sädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä,
jotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli
ohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla,
liikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta
komeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.

Kuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse
tuntematta ylevää väristystä sydämissämme?

Minut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään
määrättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.

    Välillä noiden onkohan
    kaivattu rauhanlaaksoni?

Minun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka
kärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista,
jotka tulevat virkistämään sieluani.

Hellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin
herättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se
tahdosta riippuisi!

Myöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia,
välkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi
mutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka
vuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi
valittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian
on putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle
kantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa
sydäntämme ja aivojamme.

Ja sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta,
koettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan?
Näkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä
tämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin
suloisuutta.

Tämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus
purkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi
kysymyksiksi.



15. elokuuta.


Vielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut
sen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn
häneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin
lörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin.
Niitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta
johtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani,
nuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja
postinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen
karamellipurkkiini.

Kolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän
ajan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia
jumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien
leikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja
sulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään
ihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin
saakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen
käsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.

Voiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen
ilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki
tulla molemmin puolin tunnetuksi!

Mitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja
kyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.

Tulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on
yhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —



17. elokuuta.


Vielä yksi päivä! On sunnuntai. Kumahtelevat kellot ovat
kutsuneet kirkkoon. Eilen illalla sai naapuri ajetuksi viimeisen
elokuormansa latoon, seppelöitsi kukilla viljanleikkaajattaret,
ja mukana hyppivät lapset, yksin rotevilla kuormahevosillakin oli
valjaissaan heleänvihreitä kuusenoksia. Tänä iltana tanssitaan
väentuvassa, elo-oluen ääressä iloitsevat he työstään, voimastaan ja
maansiunauksesta.

On kaunista omistautua kokonaan maalle ja tehtäväänsä, ja mahtaa olla
kaunista jättää maa taakseen ja autuaana hetkenä ajatella yleviä
ajatuksia ja kulkea teitä, jotka ovat meille käymättömiä. Mutta
sanomattoman raskasta on horjua molempien välillä, kieltäytyä maan
työstä ja maan ilosta, ja kuitenkin olla taivaan tanhuvilla arka
vieras, kaikkialla vailla lujaa jalansijaa, lehti, jota myrsky viskelee.



18. elokuuta.


Tänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta.
Hänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä,
puhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan
lausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen
kasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä
esiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja
sitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä
teroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle,
aivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo
asettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen,
oli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Sinäkin, poikani Brutus!"

Minä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut
sillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli
ilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti
jälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän
poistuessaan: "Jaakko saa myöskin tästä".

Minua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta
kasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä
tälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa.
Lapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle
vaaralle.

Kuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut
Heilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen
poissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä
niin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta
hänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — —
minusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.

Tänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan
perille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä
en myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain
epämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä
siepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.


Illalla.

Minä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi
alaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin
istumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä
näen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa.
Yhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä
lähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen
hypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin
tukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.

Sillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku
putouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin
luonnontapahtuman kaameasta voimasta.

Varjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta
istuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —

Sitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse
ja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi
minun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä
omituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan
kasvojen edessä.

Eikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin
maailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.

Kauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten
yhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta
oli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta
istumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja
koko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.

Kuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja
pyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.

Niin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja
viittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan
laski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut
pysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.

"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä", sanoi hän
eloisasti.

Minä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni
varmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen,
jonka hänen hyvyytensä minuun luo?

"Nouskaa vaunuihin!"

Minä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun
korkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin
aikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti
matkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä
ja kuin unessa annoin sen tapahtua.

"Olen niin kaivannut teitä", sanoin lopuksi vapauttavalla huokauksella.

Hän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: "Minä iloitsen myös
ollessani jälleen täällä."

"Oletteko sitten joskus ajatellut minua?"

Hän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat
illanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli
hävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain.
Iltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla
puolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui
jättiläissuurena taivasta vastaan.

Sydämeeni koski keskellä iloa.

"Te ette näytä lainkaan iloiselta", kuului äkkiä hänen lämmin äänensä.

"Miksi pitäisi minun näyttää iloiselta?"

"Miksi?" toisti hän vitkaan. "Maailma on kaunis, ja minä — minähän
pidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena".

"Onko totta että pidätte minusta?" sanoin kuin huumaantuneena.

"Kyllä, ettekö sitä huomaa?" vastasi hän melkein veitikkamaisesti.

"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei
ole mitään maailmassa?"

Ääneni tukahtui ja minä lausuin sen käheästi ja puristuneesti.

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja
yksinäinen ja onneton?"

Hän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: "Pitäisin, mutta
silloin en sitä teille näin suoraan sanoisi".

Silloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel
putosi siihen.

"Älkää olko surullinen", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni
omissaan, "mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Minä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä,
äidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.

Sitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti
horjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän
tiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä,
suloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin
sitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se
olisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata
hänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa,
puristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun
pitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena
käydä kuolemaan.

Mutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi
rakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka
avorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.

Kuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa
sinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa!
Minähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.



15. syyskuuta.


Tänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui
minulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään.
"Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi
sitä uskonut! Hartain onnitteluni".

Ja silloin heräsin.

Minusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy
helposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin
hyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.

Heilwigin, jos niin olisi mahdollista!

Onko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito
neuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri
olisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa?
Armoa, armoa tuomitulle!

Ah, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä
hävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on
elämää eikä milloinkaan kuolemaa.

Kun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten
paimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa
harhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni!
Omaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan,
matkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän
saisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin
kultainen viitta.

Kutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää
minua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon
ensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja
satakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja
hellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu:
"Berthold, sinä rakas, rakas mies."



3. lokakuuta.


Syksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen
peltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä
laittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta
ei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän
väriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.

Vanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se
rätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista
esille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät
myöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni,
erikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä,
kuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä.
Sen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä.
Steiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti
lämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä.
Minä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä
keuhkostaan.

Ensi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut
siihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani.
Heilwig lausuu "Kello" -runon ja "Habsburgin kreivin" ja lisäksi vielä
muutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain
se, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä
minua pulaan ja ääneni myöskään.

Julietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin
terveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset
posketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani
olen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva
Bühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen
tulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten
kumppanieni tieltä.



15. lokakuuta.


Tuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen
taas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää,
että ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.

Mutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot
ovat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.

Kello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa,
että olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut
palaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian,
houkutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti
lähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli
suustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet
kovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta
leveä, kirkas valo lankesi tielle.

Ovella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin
minäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo
mustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput
riippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien
ääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai
omenaviininsä edessään.

"Hanjörg, tänään ei saa polttaa", torui opettaja leikillisesti nuorta
Berghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.

"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa."

"Pistä se sitten kylmiltään suuhun", neuvoi hänen naapurinsa, "minulla
paleltaa myöskin joskus jalkoja".

Sukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei
minut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä
pastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli
talonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi.
Myöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja
yksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää
Juliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: "Tule istumaan
viereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa."

Mutta minä olin kuullut hänen sanansa. "Olenhan minä täällä", sanoin
nuhtelevasti. "Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?"

Hänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle
pienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.

"Minua peloittaa", sanoi hän puoliääneen.

Tällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin
hänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan
väkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa
naisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin
itseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja
varjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.

Salissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan
seuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran
nähdä "sivistävää huvitusta". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat
tiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita
opettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.

Steinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset
korokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla "Freude, schöner
Götterfunken". [Schillerin runosta "An die Freude", jonka Beethoven
on säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä,
vaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin
johtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin
pyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän
basson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti,
levittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: "Nyt vain
hengähdyksenä".

Mutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä
oli luettavissa) "hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla
suosionosoituksilla".

Sitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli
hiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän
joukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa
ja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen
lauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin
oli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi —
minä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.

Saadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin
lausuntonumerot väliin.

Se oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja
pastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea
sisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui
hyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet
mukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät,
ääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi.
Talonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli
lopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen
haihtui lumous.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt
saivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan
aikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi
sortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro
jälleen korokkeen ja lauloi "Kello"-runosta osan: "Holder Friede,
süsse Eintracht". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies-
ja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine
kiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten
vastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut
äkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.

"Kyllä se ol' kaunista", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut
minut. "Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä
kuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan
osaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'", lisäsi hän
päätään pudistellen, "Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen
olisin mä tahtonu' nähä".

En vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän
ilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: "Minä luulen, että
tommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller".

Nyt täytyi minun jo nauraa. Tuo viekas eukko!

Sitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen
vauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua
jo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia,
joka minun ehdottomasti oli syötävä.

Pari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta
se ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa
seuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä
käänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.

Myöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi
tahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli
nyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota
he täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu
kuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä,
kimallella Suom.].

Ison kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten
hän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli
leipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja
se oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin
pitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.



19. lokakuuta.


Ulkona on raskas, harmaa sumu, joka nousee ikkunaani asti, niin että en
ensinkään voi nähdä naapuritaloa. Yöllä on pakkanen pannut viimeisetkin
kukat; kuolleet daliapensaat kohoavat mustina sameaan ilmaan, ja maahan
painuneet kuolleet kukat ovat täynnä vesipisaroita. Miksi luonnon
alakuloisuus koskee niin syvästi sydämeeni? Mutta sellainen olin minä
jo lapsena. Minä tunsin itseni aina kappaleeksi syntyvää tai häviävää
luontoa, ja senmukainen oli myöskin mielialani.

Myöskin tänään taas täyttää sumu sydämeni, ja Heilwiginkään suloinen
kuva ei voi karkoittaa varjoja. Mitä voi lopultakin toinen ihminen
toiselle olla, erittäinkin minun asemassani? Syvemmin ajatellen olemme
me kuitenkin yksin; niin yksin kuin kuoleva metsäkauris metsässä,
kuin nykivä kala julmassa ongessa. Minusta tuntuu tuollaisina päivinä
kuin jakaantuisi kahtia se verho, joka meiltä totuuden peittää ja
ääni sanoisi: "Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta ja tuulen
tavoittamista".

Ja toisen äänen: "Ah, olen elämäntoimista väsynyt, mitä on kaikki tuska
ja ilo". [Goethen tunnettu runo: Ach, ich bin des Treibens müde, was
soll all der Schmerz und Lust. — Suom.]

Ja ei kukaan ihminen, ei rakkain ja parhainkaan voi minulta peittää
tätä tietämystä. Heillä on kaikilla rajansa ja he ovat kaikki kurjia
maanmatoja, kun ikuisuus katsoo heitä. Kun vain kuolema kätensä nostaa
ja ihmisen otsan merkitsee, kuten minun, niin väistyvät he jo takaisin
kuin jonkun vieraan edessä.

Tällaisina päivinä valtaa sydämeni rajaton kaipuu, jota ei kukaan
ihminen voi tyydyttää, jonka minä korkeintaan jonkun ihmisen
ymmärtäväiseen rintaan nojaten voisin kyyneliksi purkaa. Se on
äänettömyyden, rajattomuuden kaipuu, ja se on niin polttava, että elämä
ja kuolema, rakkaus ja ilo, taide ja tiede kaiken arvonsa kadottavat,
niin että voisin luopua niistä silmänripseäkään värähdyttämättä. Sen
saa aikaan katse esiripun taakse. Mutta pian vetää näkymätön käsi
sitä jälleen puoleensa, ja elämän kirjavat kuvat saavat taas katoavan
arvonsa. Kauan ei ihminen voikaan kestää pelättävää totuutta, hän joko
musertuu tai itse hävittää itsensä.

Autuas, joka uskoo, joka heittäytyy Jumalansa rinnoille ja hänessä
tuntee sielunsa kotimaan ja täyden ilon! Mutta minä? Mitä on minulle
Jumala?

Ja kuitenkin — — — kun ajattelen, miten jokaiseen ihmissydämen
tarpeeseen on olemassa vastaus. Me kaipaamme rakkautta, ja rakkaus
on maailmassa; me tarvitsemme ravintoa, se kasvaa meille; me pyrimme
tietoon, ja ovi oven jälkeen avautuu meille. Pitäisikö tämän kaipuun
yksin, joka kohdistuu johonkin äärettömän suureen, rajattomaan,
kaikkihyvään, oikeaan, jäädä vastausta vaille?

Suloinen rauha, tule, ah tule minun rintaani!



20. lokakuuta.


Tänään päivällä ovat Heilwigin hienot sormet vetäneet esiripun kiinni,
mutta kuitenkaan en voi vielä unohtaa, kuinka pelottavalta sen
takana näyttää, ainakin sille, joka ei ole vielä oppinut katsomaan
iankaikkisuutta ja totuutta suoraan silmiin.

Mutta kuitenkin — kuinka pian kalpenee muisto, ja minä leikin jälleen
kuin lapsi syvyyden reunalla niillä vähillä kirjavilla kivillä ja
kukilla, jotka minulle on jätetty.

Luulen, kun ihminen on tottunut pitämään inhimillistä kärsimystä ja
iloa sinä mitä se on, leikkinä, josta hänen voimansa kasvavat, silloin
on hän irtautuva elämästä kuin liian kypsä hedelmä, sillä sellaista
tietoisuutta ei maa voi kantaa, se on salaisuus. Sen ymmärtääkseen
täytyy astua kynnyksen ylitse ja katsoa esiripun taakse. Se riistää
arvon elämältä ja kaikilta inhimillisiltä suhteilta.

Ja mitä sitten löytää kynnyksen tuolta puolen? Uusia tehtäviä, uusia
riemuja, uutta kärsimystä, uutta tietoako? Löytääkö siellä sen, mikä
meidän kaipaavan sielumme kylläiseksi tekee?



21. lokakuuta.


Sairaus ja heikkousko tekee minut niin pehmeäksi, aivankuin olisin
nainen, vai onko tämä tunteellisuus aina ollut minussa pohjalla ja vain
miehisen työn ja miehisen ajattelun ehkäisemänä ja alaspainamana? Tai
onko Heilwig löytänyt taikasanan, joka on avannut umpeutuneen lähteen?
Kirjat, jotka ovat ennen jättäneet minut kylmäksi, liikuttavat minua
nyt kyyneliin saakka, ja pilapuheet eivät luista huuliltani enää niin
kevyesti kuin ennen. Toiset eivät sitä kylläkään huomaa, heille olen
minä entiseni, vain hiukan vähemmän katkera. Mutta Heilwig katsoo
minuun aina niin tuskallisen pelästyneesti, kun puhun kyynillisesti,
että minä vähitellen alan näyttäytyä hänelle sellaisena kuin olen:
onnettomana, heikkona, hapuilevana ja rakkautta kaipaavana. Sehän on
lopultakin viisainta, mitä voi tehdä: olla niin kuin on eikä salata
itseään.



24. lokakuuta.


Makaan kuistilla peitteisiin käärittynä. Laskeva lokakuun aurinko
hehkuu purppuranpunaisena syksyn kirjaaman villiviinin lehtien lävitse;
se näyttää kauniilta. Kun ojennan käteni ruskoa vasten, syttyy vereni
sen valossa ja hohtaa ruusunvärisenä ihon läpi. Sairaan työskentelyä!
Sen ohessa uneksin hiljaa itsekseni — — —.

Kuinka hyvä, että aurinko jälleen näkyy ja karkoittaa minulta
ajatukset, jotka minua liian raskaasti painavat. Ne menestyvät yössä,
sumussa, kärsimyksessä. Mutta tänään tahdon olla iloinen.

Aamukävelylläni sattui minulle hauska tapaus.

Yöllä oli maa ollut kuurassa, mutta nyt oli ilma kirkas ja auringon
lämmittämä. Naapuritalossa puitiin viljaa, ja riihen edessä leijaili
alituinen pölypilvi, jonka ohitse minä koetin nopeasti päästä.
Lehmävankkurit perunasäkeillä lastattuina mennä jyryyttivät hitaasti
edelläni ja minä sain ne kiinni. Ylpeä tunne sellaiselle etanalle,
kuin minulle, saavuttaa kaksi neljällä terveellä jalalla varustettua
lehmää. Panimossa puserrettiin omenaviiniä, Julietta kaatoi parhaillaan
jauhettuja hedelmiä puristimeen, jota Hanjörg väänsi. Kun hän näki
minut, pysähtyi hän työssään ja ammensi minulle lasillisen makeaa
hedelmämehua. "Terveydeksi!" sanoi hän ystävällisesti, sillä aikaa kuin
poika jännitetyin lihaksin väänsi pyörää.

Minä kiitin ja join. Hän keskusteli ilmasta ja terveydestäni, kunnes
Hanjörg huusi hänelle karskisti: "Käy työhösi!" Silloin tarttui hän
jälleen kiireesti hedelmäkehloon, ikäänkuin vääryydestä tavattuna.

Hän on miellyttävä tyttö, niin raikas ja hyväsydäminen, ja hän levittää
aina ympärilleen iloa ja elämänhalua. Minusta näyttää, kuin olisi
Hanjörgillä kerno silmä häneen.

Sensijaan, että olisin mennyt suoraan niittyjen poikki, täytyi minun,
vanhan narrin, tietysti ensin mennä koulutalon ohitse. Pihalla seisoi
Steiner ja piti voimistelutuntia. Harjoitettiin pukin yli hyppäämistä,
jolloin kömpelöt maalaispojat aina pääsivät vain pukin selkään, mutta
tuskin kertaakaan ylitse. Minä olisin voinut näyttää heille, miten se
käy, sillä olin aikoinani hyvä voimistelija.

"Minnekäs olette jättänyt jalon kylännaisen?" kysyin Steineriltä,
joka mahtipontisesti kädet rinnan yli ristissä kuin Napoleon nojasi
kastanjapuuta vasten ja arvostelevasti tarkasteli nuorukaisien
sammakonhyppyjä.

"Käsityötunti", vastasi hän lakoonisesti, jonka ohessa huomasin, että
läsnäoloni katselijana vaivasi häntä. Minä käännyin siis ja kiersin
nurkan ympäri hitaasti koulutalon ikkunoiden ohitse, jotka olivat
auki. Äkkiä kuulin huoneesta soinnukasta, syvää naurua, niinkuin
kesyjen kauriiden tai suurten, sinisten kellokukkien täytyisi nauraa,
jos niillä olisi ääni. Tätä naurua seurasi kirkas, moniääninen lasten
nauru, ja nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan nousin kivelle ja
kurkistin huoneeseen. Silloin näin pienen vaaleatukkaisen olennon,
jonka päälle opettajatar oli koetteeksi vetänyt valkoisen itseommellun
paidan. Pikku paitaressu katseli ylpeästi tovereitansa, jotka yhä vielä
olivat kiinni töissään; opettajatar oli nähtävästi ylistänyt hänen
työtään.

Minua ei nähnyt kukaan, sillä villi viini kätki minut. Kuinka lapset
tunkeilivat Heilwigin ympärillä! Täällä ojensi aivan pikkuinen tyttö
surkeannäköisenä likaista paikkatilkkua, tuolla näytti toinen pitsiä,
jonka oli virkannut. Ja heidän keskellään opettajatar, tyttömäisenä
ja samalla äidillisenä, henkilökohtaisesti osaaottavaisen näköisenä
ja kuitenkin tuon minuun hiukan kylmentävästi vaikuttavan virkatoimen
ilmakehän ympäröimänä. Minä olen kateellinen tästä toimialasta, jota
_minä_ en ole saanut hänelle antaa; me miehet katsomme sentähden kaikki
kademielisesti naisten toimialoja, sillä näille työtätekeville naisille
emme me enää ole a ja ö, niinkuin me toivomme olevamme. Tosin suuri
rakkaus viettää voittojaan tässäkin, ja ainoastaan pieni kiintymys
tuntee ammatissa kilpailijoita. Me miehet tahtoisimme kernaasti olla
naisten vapahtajia, ja nykyajan naisille olemme me sellaisia vain
osaksi, he vapahtavat itse itsensä. Se on hiukan nöyryyttävää meille.

Lienen hyvinkin viisi minuuttia näin salaa katsellut ja kuunnellut,
silloin Heilwig kohotti äkkiä päänsä ja näki minut; ehkä hän
oli tuntenut itsessään minun katseeni. Ja sitten —, ah, se oli
ihastuttavaa! Sitten nousi veri valkoisiin kasvoihin aina hiuksiin
asti ja teki tytön niin araksi ja neitsyelliseksi, että kaikki
opettajattaren varmuus katosi hänestä, ja minun sydämeni tykytti rajun
ihastuksen vallassa. Mutta häpesin myöskin, että hän oli saanut minut
kiinni, ja tervehtimättä hyppäsin kiveltä alas ja kiiruhdin pois
ihmisten ilmoilta, sillä minusta tuntui kuin olisi kaikki minulle
ivallisesti hymyillyt, yksin lantakaivon pumppukin Jörgfriedin pihalla
ja lahonnut tienviitta, jolla rappeutuneisuudessaan ei tosiaan ole
mitään syytä pilkata rakastuneita hulluja.



29. lokakuuta.


Tänään, illalla, olemme polttaneet kokkoa rouva Bühlerin
perunapellolla. Tulen jo aivan kevytmieliseksi, sillä tämä tapahtui
illalla hämärän aikaan, kun sumu jo alkoi nousta. Tulin juuri
kävelyretkeltä, kun näin vanhan rouvan häärivän ison risuista,
rikkaruohoista ja kuivista perunanvarsista kerätyn kasan ympärillä.
Pikku Philipp viittoili minulle molemmilla käsillään, niin että jätin
tien ja tulin peltoa pitkin heidän luokseen. Sitten sytytettiin kasa
palamaan. Ensin ei se tahtonut oikein palaa, mutta lopuksi leimahti
liekki rätisten ja levitti valoa ja lämpöä. Minä seisoin niin, ettei
savu tullut päälleni. Philipp hyppeli haravoineen tulen ympärillä kuin
pikku paholainen, joka kohentelee helvettiä, sillä aikaa kuin rouva
Bühler innokkaasti keräili vielä kokoon kaikenlaisia rikkoja ja heitti
tuleen. Hiukan noidalta hän sen ohessa näytti, tuo kiltti, vanha vaimo.

Lopulta ei ollut enää mitään tehtävää, ja me annoimme käsivarsiemme
vaipua ja seisoimme äänettöminä ja hartaina loimuavan tulen edessä,
joka räiskytti synkälle taivaalle tuhansia kipunoita, jotka pian
sammuivat yöhön. Rouva Bühler ojensi suoraan tulta vasten kuivuneet
ruskeat kätensä, ja Philipp mutisi jotakin "paistikkaista". Poika
raukalla on aina nälkä.

"Tuolla tulee opettajatar-neiti", sanoi äkkiä vanhus. Minun sydämeni
sykähti iloisesta pelästyksestä.

Hämärästä tuli hitaasti kuin ajatuksissa solakka hahmo esiin, jota
me kaikki tarkkasimme. Minä huusin, mutta ääneni ei kantanut hänen
luokseen. Heti sen perästä kiljaisi Philipp minun korvani juuressa
terveiden keuhkojensa koko voimalla hänen nimensä. Silloin huomasi hän
meidät ja tuli pellon yli.

Nyt seisoimme molemmat tulen ääressä. Rouva Bühler alkoi kerätä kokoon
työkalujaan, ja poika hyppeli kuin pieni huimapää paholainen sammuvien
liekkien yli. Itäisellä taivaalla syttyivät hitaasti tähdet. Kuin
jättiläislohikäärme kiemurteli vaaleansininen savu kuokitun ja tallatun
pellon ylitse ja kätki kylän sumuverhon taakse. Kalpea rusko lännessä
näkyi vielä heikosti savun läpi.

Minua paleli, sillä sumu nousi. Iltakellot alkoivat soida. Raskaana ja
kumeana kantautui niiden ääni ilman läpi. Vanha emäntäni laski alas
perunasäkin, jonka hän juuri oli nostanut hartioilleen ja risti kätensä
"Ave Maria" -rukoukseen; myöskin poika keskeytti hyppynsä ja otti lakin
päästään.

Liekit rätisivät, kellot soivat, ympärillämme seisoivat ääneti synkät
metsät, ja ikuiset tähdet kimaltelivat meidän ja meidän tuskamme
ylitse. Silloin tartuin Heilwigin käteen ja pidin siitä kiinni, kunnes
kellojen ääni oli vaiennut. Hän ei vetänyt pois kättänsä, mutta hänen
kasvonsa olivat vakavat ja sulkeutuneet, minä en voinut lukea hänen
ajatuksiaan.

Kellot vaikenivat, ja suuri hiljaisuus vallitsi luonnossa. Hitaasti
menimme kotiin. Ja me emme puhuneet paljoa.



15. marraskuuta.


Olen jälleen ollut viikon vuoteessa, rikkaruohotuli oli, niin näyttää,
aivan liian paljon uskallettua. Minulla oli kuumetta ja yskä. Tohtori
tuli ja tahtoi kuunnella, mutta epämääräinen tunne kielsi minua
antautumasta hänen tutkittavakseen. Eikö sittenkin ole parempi, että
me käymme hämärää tulevaisuutta kohden? Kummallista, sitä en olisi
aikaisemmin sietänyt. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan jättäytynyt
aaltojen varaan ja luopunut peräsimestä, sentähden tahdon myös nauttia
kuin lapsi luottamuksen koko autuutta.



20. marraskuuta.


Olen sangen väsynyt ja menestyn oikeastaan parhaiten vuoteessa. Me
laittaudumme yhä enemmän talvikuntoon; olen teettänyt talvi-ikkunat
huoneeseeni ja tukkinut raot sammalilla. Uunissa räiskyvät pihkaiset
kuusipuut; se on jotakin somaa, elävää, tuo tuli, varsinkin kun on
aina yksin. Usein hämärän hetkellä minä avaan uuninpellit, kyyristyn
uunin eteen ja katselen leimahtelevia liekkejä. Minä jaksan olla
siten melkein kuinka kauan tahansa, vain silmiin koskee räikeä valo
ja pää kuumentuu. Sitten tulee Laurin, joka pitää kovasti lämmöstä,
asettuu minun viereeni alas, katsoo minuun surullisesti alakuloisilla
silmillään ja heiluttaa sen ohessa tyytyväisenä häntäänsä. Sillä on
selvästi iloinen ja surullinen puoli. Mutta silmistä puhuu sen sielu,
ja siinä on jotakin vangitun tuskasta. Olen iloinen tuosta uskollisesta
eläimestä, se on todellakin minulle toveri. Kun minua öisin vaivaavat
levottomuus ja kuumeiset unet ja kuulen sen rauhallisen hengityksen
uunin takaa, niin tekee se minulle hyvää. Äskettäin, kun laitani oli
hyvin huono, huusin sitä nimeltä ikäänkuin voisi se auttaa minua. Se
kuuli heti ja hyppäsi luokseni vuoteeseen, nuoli käsiäni ja kasvojani
eikä väsynyt osoittamasta minulle osanottoaan ja rakkauttaan. Ja kun
minä hyvin surullisena sanoin: Laurin, sinun isäntäsi on hyvin sairas,
silloin päästi se valittavan ulvonnan eikä tahtonut asettua ennenkuin
leikin sen kanssa lohduttaakseni sitä. Mutta vuoteestani ei se tahtonut
lähteä pois ja nukkui lopulta minun käsivarrellani uneen. Kun rouva
Bühler aamulla hiipi hiljaa huoneeseen sytyttääkseen tulen uuniin,
löysi hän meidät molemmat poski poskea vasten lepäämässä rauhallisesti
kuorsaten. Sillä kiusoittelee hän minua nyt ja on sen ilmaissut
Heilwigillekin.

Siitä lähtien, kun olen ollut sairaampi, tulee tuo rakas tyttö melkein
joka päivä ennen hämärän tuloa luokseni palatessaan kävelyltään, ja
tuo mukanaan terveyden, metsän, ja raikkaan, kylmän vuoristoilman
tuoksun. Sitten juttelee hän koulustaan, lasten hullunkurisista
vastauksista, Steineristä ja pastorista. Tai hän kertoo kirjoista,
jotka hän on lukenut, intoilee hiukkasen naisasiasta ja yksikolmatta
vuotiaan ihanasta vapaudestaan. Sen ohessa houkuttelee hän minulta
arkaillen esiin sairaskertomuksen, kuinka olen nukkunut ja onko
minulla ruokahalua; tällöin on hän aina valmis nopeasti poikkeamaan
tästä aiheesta, johon nähden hän tietää minut herkkätunteiseksi. Kun
hänen silmänsä sitäpaitsi säteilevät hiljaista, syvää hyvyyttä, olen
tottunut pois arkuudesta ja annan tytön, koska muuten ei mitään rauhaa
kuitenkaan olisi, katsoa päivieni ja öitteni surkeuteen. Kun hän sitten
lempeästi lohduttaen sivelee kättäni ja vapisevalla äänellä puhuu,
silloin tahtoo sydämeni kuohua yli äyräittensä. Ah, jospa saisin edes
kerran painaa hänet rinnalleni ja peittää suudelmilla nuo lempeät
kasvot! Taikka vain hiljaa painaa pääni hänen hartiaansa vasten —

Kun sitten tulee niin hämärä, etten enää voi eroittaa hänen
piirteitään, sytyttää hän lampun, varjostaa sen huolellisesti,
tuulettaa huoneeni, sulkee ikkunaluukut, kohentaa tulta ja tahtoisi
kaikkein mieluimmin peittää minut lämpimästi aina kaulaan asti. Ja
sitten lukee hän minulle vielä vähän mielikirjailijoitani Goetheä ja
Mörikeä, tai kappaleen Carlyleä. Viimeksimainitusta ei hän kuitenkaan
paljoa pidä, se on hänelle liian seikkaperäistä. Tänään päivällä, kun
olin erikoisen masennuksissa, luki hän minulle jopa muinaishebrealaisia
runojakin oman valintansa mukaan.

"Kun herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta
näkeväiset..."

Ja sitten edelleen: "Jotka kyynelillä kylvävät, ne ilolla niittävät. He
menevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen; ja tulevat
riemulla ja tuovat lyhteensä".

Kun hän oli lopettanut ja ryhtyi edelleen kääntämään lehtiä, tartuin
hänen käteensä: "Riittää," sanoin lyhyesti, "kiitän teitä."

Hän katsoi minuun pelästyneenä.

"Se oli kaunista, mutta tällä kertaa ei enempää sitä lajia."

Hetkisen äänettömyyden jälkeen sanoi hän arasti: "Psalmi on myöskin
sävelletty."

"Teidän pitää joskus toiste laulaa se minulle." Hän nyökkäsi ja sanoi
heti senjälkeen hyvästi. Niin me olemme kuin unta näkeväiset... kuin
unta näkeväiset...



28. marraskuuta.


Kun tänään aamulla heräsin, oli ympärilläni suuri hiljaisuus, aivankuin
makaisin jo haudassa. Vain tuli uunissa ratisi; rouva Bühler oli sen
sytyttänyt sillä aikaa kun minä nukuin. Ikkunaluukun raoista tunki
sisään harmaa, kylmä valo, joka sekoittui uuninliekkien ja sameasti
tuikkivan yölampun valoon. Kuulin kouluun menevien lasten ääniä,
iloista naurua, mutta aivan aavemaisesti, sillä mitään askeleita ei
eroittanut. Sitten kaukaa kirkas tiukukellon ääni, se tulee lähemmäksi,
ikkunan edessä pikainen kohaus — ohikiitävä reki. On satanut lunta.

Minä soitin emäntää, ja kun hän avasi ikkunaluukut, putosi niistä paksu
lumikerros alas. Ikkunasta katsoessa näyttää kaikki valkealta, taivas,
niitty, naapuritalo. Lunta on jo jalan paksuudelta, vain kuusimetsä
seisoo vielä pehmeänä tummana viiruna valkean taivaan ja maan välillä.

Ikkunalaudalle lentää nälkäisiä lintuja, jotka hakevat ravintoa. Heidän
ei pidä minun suhteeni pettymän. Nuo rakkaat, vilkkaat siivekkäät ovat
kuitenkin jotakin elävää tässä suuressa kuolemassa.

Kattilassa uunissa poreilee vesi ja työntyy pihisevinä höyrypilvinä
kannen alta esiin. Rouva Bühler saa asettaa minulle uuniin omenoita
paistumaan; paistettujen omenain tuoksu loitsii silmieni eteen
todellisen lasten paratiisin: lämpimän huoneen, kirkkaan lampun,
minut istumassa äidin sylissä, ja hänet kertomassa minulle satua
pikku Kai-pojasta ja lumikuningattaresta; ja uunissa porisee lisäksi
teekattila ja pihisevät paistumassa olevat omenat.

Miten onnellinen on lapsi, eikä hän edes tiedä siitä mitään.



Iltapäivällä.


Minä en voi kovin kauvoja vuoteessa kirjoittaa, se väsyttää, ja
kuitenkin lyhentää päiväkirja yksinäisyyteni pituutta.

Paistinomenat on syöty; Philipp auttoi minua siinä ja säästi
tunnollisesti yhden omenan halvatulle Jaakolle. Hänestä se oli
itsestään selvää; siinä vaikuttaa äidin esimerkki.

Philipp tahtoo paljon oppia, niin paljon, on hän minulle uskonut, että
hän pääsee koulumestariksi. Sitten muuttavat äiti ja Jaakko hänen
luokseen koulutaloon, mutta hän menee naimisiin naapurin Dorlen kanssa.
Olen nyt hänelle luvannut, että hän saa talvella joka päivä tulla
tunniksi luokseni ja oppia, mitä hän tahtoo. Poika oli riemuissaan. "Ja
siit' ei mee maksua?" kysyi hän äkkiä.

"Ei, se ei maksa mitään."

Sitten teimme suunnitelmia. Pitikö olla ranskan kieltä vai geometriaa
vai englantia? "Kaikkia," tuumi Philipp.

Tahdon neuvotella Steinerin kanssa; hän voisi antaa pojalle opetusta
myöskin viulun soitossa, tunnit maksan hänelle kernaasti ja myös
viulun. Opettajana täytynee hänen tietää jotakin musiikistakin.

Eilen illalla odotin turhaan Heilwigiä. Hämärä sakeni yhä, vain
tuli uunissa valaisi vielä huonetta. Rouva Bühler valmisti jo
alhaalla keittiössä illallistani, ja minä makasin yhä vielä yksin ja
murheellisena pimeässä.

Lopulta kuului nopeita askeleita ulkoa tieltä. Se on hän. Hän tulee
sisälle.

"Ah, aivan pimeässäkö?" Hän hapuilee eteenpäin vuoteeni luo.

"Niin, ja melkein kuollut ikävästä, kaipauksesta ja odotuksesta,"
vastasin minä nuhtelevasti.

Hän sytytti reippaasti lampun. "Mutta minä teen kaikki jälleen
hyväksi," sanoi hän säteillen iloisuutta. Hän otti pikku korista esiin
teevadin veitsen ja haarukan, kimpaleen makkaraa ja kaksi suurta
voileipää. Minä katsoin suurin silmin näitä valmistuksia.

"Mitäs tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että aion nauttia illallisen! teidän luonanne ja
sitten pelata kanssanne shakkia, kunnes silmänne menevät kiinni."

"Ihanaa — annan teille anteeksi pitkän odotuksen ja kaikki, mitä
tahdotte."

"Olen nimittäin tehnyt oikein jättiläiskävelyretken, ja sentähden
tulen niin myöhään. Minä olin Felsenhorn-vuorella. Ulkona on luminen
ilma, ja kun täällä vuoristossa kerran lumi on tullut, ei se häviä
kuukausiin, ja silloin saa jättää kaikki vuorille kiipeilemiset. Ah,
siellä ylhäällä oli niin kaunista, enkä ainoatakaan ihmistä kohdannut
tielläni. Laaksoissa lepäsi sumu kuin kylmä, harmaa meri, mutta
ylhäällä oli kylmää ja kirkasta."

"Olisinpa tahtonut olla mukana." Kateuden tunne heräsi minussa.
Hän näytti niin kauniilta vienosti punaisine poskineen, loistavine
silmineen ja nopeasta käynnistä hiukan epäjärjestykseen joutuneine
hiuksineen.

"Niin, sitä olisin minäkin toivonut. Mutta minä ajattelin teitä ja join
kauneutta kahden edestä. Kuinka suuri, kuinka avara on maailma, ja
miten pieni siinä ihminen ja hänen tuskansa."

Hän haaveili hiukkasen, tuo tyttönen; mitäpä hän tietää ihmisen tuskan
suuruudesta tai pienuudesta...

Sillä välin hän oli tyhjentänyt pöydän, asettanut sille pienen
ruokaliinan ja ryhtyi teenkeittovalmistuksiin.

"Siinä täytyy _teidän_ auttaa."

Minä nyökkäsin hänelle ja nousin istumaan vuoteellani...

Ah, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään
talouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee
minua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'

Minä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella,
kunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.

"Voitteko hyvin?" kysyi hän äänellä, joka oli kuin hyväily.

"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani," sanoin minä
tukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.

Silmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti
hitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut
sairas lapsi ja sanoi hiljaa: "Olen iloinen, jos voin tehdä teille
jotakin hyvää."

Sitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä
siihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa
kaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. "Te
olette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin
minun kanssani syödä."

Siitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä
Bühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä,
joita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta
minun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään
niin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti
kaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka
taistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen
uursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli
vaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron...

Sitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan
kokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja
siirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä
yskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti
sitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi;
hän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen
koriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella "hyvää yötä" oli hän
ulkona.

Eikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin
omavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?



30. marraskuuta.


En tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin
siihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan
pimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote,
seuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä
perustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se
alkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua,
enkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä
juuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni
kuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!

Eikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa?
Se vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin
kylmyydestä.

Onhan mieletöntä uskoa, mutta yhtä mieletöntä on olla uskomatta.



4. joulukuuta.


Nyt tulee hauskaa ikkunani edessä, sillä mitä kaunein kelkkamäki menee
talon ohitse, ja vanha emäntäni kompastelee peilisiloisella tiellä
vettä noutaessaan. Minä en tietysti voi muuta kuin katsoa sivulta,
mutta tällä kertaa on se erinomaisen huvittavaa katselemista. Tuskin on
koulu loppunut, kun kelkat jo pyyhältävät mäkeä alas.

Niin pian kuin kuulen ensimmäisen riemuitsevan "Pois tiellä!" kömmin
vuoteestani, puen päälleni ja asetun ikkunan ääreen. Siellä kiitävät he
ohitse. Kun he näkevät minut, heiluttavat he lakkejaan tai nyökkäävät.
Meno mäkeä alas ei ole lainkaan helppo; alottelijat käyttävät jalkojaan
liiaksi, joutuvat pois suunnasta ja törmäävät aitaan tai syöksyvät suin
päin ojaan. Joskus kiitää pari kelkkaa perätysten, kaatuvat, toisia
tulee päälle, kunnes kaikki on yhtenä sekasotkuna kelkkoja, poikien ja
tyttöjen jalkoja, ja tästä kasautumasta kaikuu korvia huumaava melske
ja huuto. Melkein jokaisella laskijalla on edessään istumassa toinen
toveri, joka on joko kelkaton tai liian pieni itse ohjatakseen.

Suurien poikien kelkat kiitävät niin että jalakset iskevät tulta;
tyttöjen kulkevat hitaammin, ainoastaan nuorin Löwenin tyttäristä
laskee yhtä huimasti kuin poika, ja hänen punaiset kiharansa liehuvat
hänen takanaan. Hän on villi hupakko, mutta tulee hänestä vielä kerran
kaunotar. Hänen äänensä kuulen minä ylitse kaiken, kirkkaana ja
elämänhalua uhkuvana, kuin pääskysen huuto keskikesällä. Mutta hänellä
ei ole ketään toista mukanaan, vaikka tien reunalla seisoo vielä
muutamia lapsia, jotka kaihomielisinä katselevat tovereittensa laskua.
Myöskin Philipp on heidän joukossaan. Minä koputan ruutuun ja viittaan
hänet luokseni.

Hän seisoo ikkunani edessä ja värisee kylmästä. Hänen kätensä ja
nenänsä ovat aivan siniset.

"Miksi et sinä laske muitten mukana?"

"Minull' ei oo kelkkaa."

"Mitä sellainen maksaa?"

"Wagnerilta niit' saa kolmella markalla." Hän katsoo minuun
odottavaisesti. Hän aavistaa jotakin.

"Tahtoisitko saada kelkan?

"Joo!" sanoi hän, irvistäen korviin asti, ikäänkuin ei sen pitempää
vastausta tarvittaisi.

"Tässä saat kolme markkaa, osta nyt itsellesi kaunis kelkka."

"Vihreäkö?"

Hänen silmänsä säkenöivät.

"Niin, vihreä, se miellyttää minua. Mutta joka kerralla otat sinä
sellaisen lapsen mukaan, jolla ei ole kelkkaa. Ymmärrätkö?"

Hän nyökkäsi säteillen ja puristi hopearahaa sinisessä nyrkissään.
Kiitoksia sanomatta on hän tiessään, mutta mitäpä ovat kurjat sanat sen
riemun rinnalla, joka hänestä loisti?

Kymmenen minuuttia myöhemmin kuulen huudon, niin ilontäyteisen ja
riemukkaan, että painan nenäni melkein litteäksi ruutua vasten.

Siellä kiitää Philipp uudessa vihreässä kelkassaan, ja hänen edessään
istuu naapurin Dorle, ja nuo kaksi ovat sen näköisiä kuin kysyisivät
he: "Mitä maailma maksaa?" Toverit kerääntyvät ympärille, kelkkaa
tarkastellaan ja ihaillaan, katseita lentää ikkunaani kohden, päät
ojentuvat ja vetäytyvät sitten jälleen nauraa hihittäen yhteen.
Kelkattomien joukko kokoontui Philippin ympärille.

"Pois tieltä!" Hänen kaulaliinansa liehuu tuulessa, tällä kertaa on
hänellä edessään pyöreäposkinen pikku poju. Nyt tervehtii hän ikkunaan,
jonka ääressä Jaakko istuu. Tämä iloitsee samoinkuin minäkin, mutta
ainoastaan tylsästi, lasten hauskasta mäenlaskusta. Eteisen ovella
seisoo äiti. "Siunatkoon, pojallahan on kelkka. Philipple!"

Mutta hän on jo ohi.

Nyt koputetaan ovelleni. Emäntäni tahtoo kiittää. Kyynel väräjää hänen
silmässään ja jää riippumaan silmänaluspoimusta. Ilo ja suru — molemmat
houkuttelevat samalla tavalla kyyneleen vanhukselta.

"Pois tieltä!" Alhaalla kiitää kokonainen kelkkajuna ohitse,
eellimmäisenä Philipp vihreine kelkkoineen. Tuhat tulimmaista, eikös
olekin tuolla poika veitikalla taas Dorle edessään! Tyttösen huivin
alta pilkistää kihara tukka esiin, ja suojelijaansa jäljitellen huutaa
hän heleällä lapsen äänellä: "Pois tieltä!" Tarkoin tasapuolisesti
ei Philipp näytä suosiotansa jakavan. Mutta Dorle on sievä tyttö, ja
kaiken kaikkiaan, kun poika kuitenkin kerta tahtoo mennä hänen kanssaan
naimisiin, niin...

"Liian hyvä oletten, herra tohtori, liian hyvä. Rakas Jumala palkitkoon
sen teille tuhatkertaisesti."

Vihreä kelkka tuhatkertaisesti otettuna on tuhat vihreätä kelkkaa.
Kuinka monta poikaa ja tyttöä rakas Jumala voisikaan tehdä onnelliseksi
tällä palkitsemisellaan.



5. joulukuuta.


Eilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin
lasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.

Mutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona,
tyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso
siellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun
raoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja
takana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti,
ja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he
sopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen
taas uudelleen hauskan matkan.

Tuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi
enää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes
kateutta.

Kylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin
takaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko
teki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät
kelkat talon ohitse.

Muutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat
kanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.

"Te olette kummallinen ihminen", sanoi pastori. "Kun vointinne oli
suhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja
kyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä
valituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena."

"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai," lisäsin
oikullisesti, "teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä."

"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin," vastasi pastori
hyväntuulisesti. "Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se
on kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen."

Lupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin
Heilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla,
joka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin
innostusta.

Mikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin
mukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen
minua sormellaan.

"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka
sisälläni kuohui.

"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein
sopivalta nuorelle neidille.

"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?" kysyi
Steiner harmistuneena.

Minä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina
ja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.

"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka
häntä puolustavat", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.

"Niin kylläkin," vastasin minä sotaisesti.

Mutta pastori ei antanut syöstä itseään satulasta.

"Teidän vuoronne, herra tohtori. Grandissimo on alkanut."

Peli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento
toimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina,
vain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien,
veljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää,
ehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta
sitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.



10. joulukuuta.


On häikäisevän kaunis aurinkoinen päivä, ja huomenna on toinen
adventti. Tunsin itseni tänään niin reippaaksi, että ensimmäisen kerran
viikkokausiin uskalsin taas lähteä ulos. Minua aivan huimasi auringon
kilo lumella ja raitis ilma. Koulutalossa laulettiin joululauluja,
katu oli ihmisistä tyhjä. Jaakko istui kukkivien geranioitten takana
ja irvisteli minulle ystävällisesti. Samalla hän kohotti esiin siroa
harmaanvihreätä niinikoria, jota hän valmisti. Olen tilannut sen
häneltä, se on tuleva Heilwigille. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista
jälleen joululahjoja, joiden antamisesta saan iloa!

Tahtoisin viettää oikein lahjanantojuhlia, itselleni iloksi, ja milloin
en voi nukkua, ajattelen kaikkea, mikä rakkaille ihmisille täällä
tuottaisi iloa ja hyötyä.

Kuten tarkka talonemäntä olen tehnyt luettelon, ja yhä uusia eriä saan
siihen merkitä. Minullahan on niin äärettömästi aikaa kaikkea miettiä.
Steiner on saapa suuren käsikartaston, sellaista on hän jo kauan
toivonut itselleen, ja kaikki tähän asti ilmestyneet kosmoskirjat;
pastori saa Danten rintakuvan, sillä Dante on hänen ihanteensa.
Ajattelin myöskin herkullisilla syötävillä täytettyä koria; kun näkee
hänet hänen hyvinruokitussa ruumiikkuudessaan, tuntuu sellainen lahja
aika sopivalla. Mutta tahdon mieluummin antaa hänelle pysyvän muiston;
kuka tietää, näenkö enää toista joulujuhlaa maan päällä. Mutta sitä ei
saa ajatella — ei surra huomista päivää.

Heilwig saa suuren Böcklin-kuvakokoelman ja lisäksi yhtä ja toista,
mikä häntä ilahduttaa: kirjoja ja makeisia, kukkia, hopeisen
sormustimen, saksirasian, kaikki toivomuksia, jotka olen vähitellen
saanut häneltä kiertäen kaartaen udelluksi.

Rouva Bühler saa paksun, sängyn vieressä pidettävän maton, koska
hän minun mattoani vuodetta laittaessaan aina niin ihailee; lisäksi
kahvipannun, huopakengät, ja kauniin madonnankuvan, ei tuollaista
räikeäväristä ja mautonta. Philipp saa pyhäpuvun, kaivatun viulun,
kirjoja ja luistimet; Jaakko kanarialinnun kullatussa häkissä ja
vaatteita. Olen huomannut, että hän suuresti pitää eläimistä,
erittäinkin linnuista. Hän koettaa matkia niiden ääniä ja viheltää
monesti aivan pettävästi jäljitellen punatulkkua tai rastasta.
Iloa pitää tuona päivänä ympärilläni oleman, jotta voin iloita
iloitsevaisten kanssa.

Heilwig ja Steiner hommaavat minulle kaiken, mitä en luetteloiden
mukaan voi tilata. On niin hauskaa, kun posti tuo minulle paketin
ja minä saan sen avata. Rouva Bühler kantaa minulle kaikki pieneen
kamariin, jonka avaimen saan jouluun saakka pitää hallussani.

Kävelyretkeni kesti vain vähän aikaa tänä aamuna, väsyin pian ja olin
iloinen päästyäni jälleen takaisin kamariini. Tällainen retki on
minulle nykyjään melkein samaa kuin matkustus terveelle ihmiselle;
olen siis sittenkin tullut heikommaksi. Mutta kaunista oli ulkona;
kimaltelevat lumikiteet, tummat kuuset, joiden oksat nuokkuivat lumen
painosta, alistuvina ja kuitenkin suorina. Sellainen pitäisi ihmisen
olla, sellainen tahtoisin minä olla — —.

Kun tulin kotiin, juoksi Philipp vastaani tullen suoraan koulusta;
hän veti vihreätä kelkkaansa perässään. "Tahtoisitteko huomissa mennä
kelkalla metsään?" kysyi hän kiihkeästi, hengästyneenä juoksusta. "Mä
ja naapurin Gottlieb vetäisimme teiät ylös ja taas takaisin Löwenin
isännän tuolikelkassa."

Minä silmäsin avomielisiä pojan kasvoja, jotka loistivat
palvelusalttiutta, ja sitten metsän reunaa talojen takana. Minun teki
kovasti mieleni kulkea lumihankia pitkin metsään, ja minä myönnyin.



11. joulukuuta.


Me läksimme matkaan heti aterian jälkeen. Kelkkaan asetettiin matto,
itse olin ottanut vaatteita niin paljon päälleni, että minua saattoi
vaikka vyöryttää tarvitsematta pelätä mustelmia. Tietysti ei lähtö
tapahtunut ilman katsojia, Dorle ja muu naapuriväki saapui paikalle
uteliaina tarkastellen ja hyvillä neuvoilla meitä evästäen. Molemmat
vetäjäni olivat sitoneet nuoran rintansa yli ja huutaessani "hei
hevoset!" kävivät he remmiin ja alkoivat laukata hurraahuutojen
kaikuessa; myöhemmin vauhti hidastui, sillä tie nousi. Dorle juoksi
milloin takana kelkkaa perästä työntäen, milloin edessä ja liiteli
kuin perhonen ympärillämme. Metsän reunassa käskin lasten odottaa,
jaoin heille suuret voileipäsämpylät ja kehoitin heitä pysymään kurissa
ja Herran nuhteessa, siksi kunnes palaisin. Heidän riemuhuutonsa
kuulin vielä kauan, joka tapauksessa ei heille aika tullut pitkäksi.
— Ja nyt astuin yksin valkenevaan, juhlalliseen metsään. Minä nautin
täysin siemauksin kauneudesta, ja minusta tuntui, kuin olisi minun
pitänyt polvistua lumessa ja taivuttaa pääni, kuten nuo ylpeät
kuuset lumikuormansa alla. Närhi äännähti vieressäni olevassa puussa
ja pyrähti lentoon ravistaen lunta päälleni. Somat, kauniit jäljet
johtivat metsän sisään. Ylitseni kaartui taivaan heleä sini, jota
vastaan kuusten hienot latvat piirtyivät.

Katsoin kaikkea ihastuksella, pienintä ja vähäpätöisintäkin:
punervalehtisiä karhunvaaraimia, jotka olivat puoleksi lumen peitossa,
ja kunnianarvoisien kuusivanhusten naavapartoja; tikkaa, joka hakkasi
madonsyömiä puita, niin että lastut lentelivät, ja varisparvea, joka
käheästi vaakkuen mustana pilvenä kierteli yläpuolellani. Kaikki oli
kaunista, ja kaikki oli täydellistä.

Lopulta ajattelin kotiinpaluuta. Löysin lapset laittamasta tuimaa
lumiukkoa, joka oli jo melkein valmis. Pikku taiteilijat tarkastelivat
teostaan, ja katso, heistäkin oli se sangen hyvä.

"Philipp, oli sukkela keksintö sinulla vetää minut tänne; kiitos
teille, pojat, metsässä oli ihanaa."

Pikku vintiöt tulivat hämilleen ja irvistelivät tyytyväisyydestä.
Paluumatka sujui nopeasti tasaisesti viettävää tietä pitkin, ja kotona
oli jo rouva Bühlerillä kuuma kaakao ja lämmitetty vuode valmiina. Oli
miellyttävää ojentua siihen ja nauttia herkullista juomaa ja samalla
iloita lämmöstä ja levosta. Heilwig ei tullut sinä päivänä, mutta minä
olin saanut yltäkylläisesti iloa ja nukahdin aikaiseen.



15. joulukuuta.


Taas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja
sumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen
päivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon
tarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään
tekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi
näitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.

Rakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani?
Rakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko
olemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua,
eläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?

    En uinuin unelmissa taivaisissa
    Voi odotella elon kutsuntaa;
    Sun kuulen itkus puiden siimeksissä,
    Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.

    En rauhaa saa, mun täytyy silitellä
    Nuo kastekosteet hiukset otsaltais,
    Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä
    Ja vaarat torjua sun pakeiltais.

    En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni,
    Se vielä lempii, kärsii, vapisee;
    On tuoni turhaan tullut vieraakseni.
    En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.



20. joulukuuta.


Kuumetta, yskää, levottomia öitä, tohtorin käyntejä, Heilwigin hellät,
hoitavat kädet.

"Jouluna täytyy teidän olla jalkeilla", sanoo Steiner, "ennenkuin neiti
Walden matkustaa, vietämme joulujuhlan teidän luonanne kolmantena
kolmatta."

Minä nyökkään hänelle ja annan hänelle vielä muutamia tehtäviä.
Vointinihan on taas parempi, ja kun makaan vuoteessa, en ollenkaan
huomaa heikkouttani.

"En lainkaan mielelläni jättäisi teitä", sanoi Heilwig huolestuneella
äänellä, "kuka pitää teistä huolta, puhelee teille, toruu teitä ja
leipoo teille kohokkeita?"

Minä vain katsoin häneen. "Tulkaa pian takaisin."

"Sylvesteriä vietämme täällä yhdessä, vuoden viimeistä päivää."

"Viimeistä päivää, niin... ja kerran... rakas rakas Heilwig, myöskin
kaikkein viimeisintä, niinhän? Te ette minua jätä?"

Hän pudistaa päätään kyynelsilmin. Ojennan hänelle kuuman käteni, ja
hän puristaa sitä viilein sormin ja pakottaa hymyn kasvoilleen, jotka
ovat kuin itkevän lapsen, ja hänen äänensä vapisee, kun hän sanoo: "Se
on vielä hyvin, hyvin kaukana, emme tahdo ajatella sitä. Kun se tulee,
kestämme me sen, mutta nyt iloitsemme elämästä."



22. joulukuuta.


Tänään olen lukenut "Die Flora der Rauhen Alb"-nimistä
luonnontieteellistä kirjaa. Sen mukana on mielikuvitukseni siirtänyt
minut takaisin ihaniin kesäpäiviin. Auringonsäteitä vihannan
pyökkikatoksen läpi, kukkia viheriässä ruohossa, minä itse rinta
vasten kukkivaa maata, josta virtaa ikäänkuin voimaa minun suoniini...
Saankohan vielä kerran...

Kuinka pitkä on talvi, pimeä ja kylmä. Ah, nähdä vielä kerran ruusujen
ja viinin kukkivan, ja kivisillä kukkuloilla heloittavat neilikat, ja
vuorten rinteillä hunajalta tuoksuvat punertavat kanervat!

Ja kaikki tämä kuuma, ylitsevuotava kaipaus johtuu parista painetusta
sivusta!



23. joulukuuta.


Vuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä
ja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee
huoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän
on auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa,
minä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen
vain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet
sen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle
hankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä,
sokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä
ja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus
vielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin,
hauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku
tytöt pitävät makeisista.

Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin
paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla
talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla,
jotka Philipp on noutanut metsästä.

Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen
matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva,
olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä,
rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia
lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi
rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta
sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni
niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia
käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun,
sinusta kaikkiin luotuihin.

Kuitenkin, kärsivällisyyttä, rakkaani, olen pääsemässä siihen. —



24. joulukuuta.


Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin
valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti
ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos
torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia
kyyneleitä.

Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua
siunatkoot!

Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner
tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen,
sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin
kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös
huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät
lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen
juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut
minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla,
Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on
viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu
ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka
usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin
olisi se ollut tyttö itse.

Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen
niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi,
mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut
enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?

Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig
jouludueton:

    Jouluyö, oi vuodata
    Rauha tähän sydämeen.

Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta,
— se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan
päällä?

Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä
tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme
melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.

"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla
äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi
minulle kätensä pöydän ylitse.

"Antakaa anteeksi," vastasin minä, "jäähyväisten haikeus painaa minua."

Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa
istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.

"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas.
Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"

"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen
asti tehdä?"

"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea
leikkiä.

Tämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.

He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien
ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille
hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka
meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.

Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla
soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."

Hän katsoi minuun liikutettuna.

"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni
koskee, kun näen teidät tuollaisena."

Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon
kärsivällisesti odottaa."

"Ja olla iloinen?"

Minä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.

Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä
takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen
mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?

Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin
sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni,
ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en
siitä välittänyt.

Hän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.



Iltapäivällä.


Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen
telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana,
toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui
harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.

    Jouluyö, oi vuodata
    rauha tähän sydämeen.

Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous,
rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla,
täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen
takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä
kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta
näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden
voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään
ole jollakin tavalla meissä?

Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin
kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto,
joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.

Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten,
tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat
perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.

"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi
'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee
katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä
tekemään _minulle_ hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni
_heille_ hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen
kertyneestä rikkaudesta."



25. joulukuuta


Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani
saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.

Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä
kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on
kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin
vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa
juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja
totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan
suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen
ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi
lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että
aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää
vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit
olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut
kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän
puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja
hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli
tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen
puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli
musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä.
Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.

"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka
samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta
meinaa?"

Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja
koetti hillitä liikutustansa.

Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja
lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä
kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun
hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta
ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili
pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä
virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.

Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa
erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler
lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa:
"Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten
iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu
alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti
se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan
hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme.
Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän
kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu
Jaakolle."

Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään
esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla
oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin,
jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni
yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli
sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen
kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.

Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen.
Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat
loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko
villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.

"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler
hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.

"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette
te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."

Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni
silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp
laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän
eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti
hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää.
Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!"
vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin
hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää
viiniä.

"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?"

Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin
toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten
keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.

Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin
vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat
olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme
käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva
pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat
kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa
tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi
Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa
ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."

Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin
lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja
tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä
ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja
hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa
luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin
uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.



26. joulukuuta.


Tänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen
vaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin
muutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja
hän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa
taskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään
Steinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.

"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä", sanoi hän, "kun minä ilmaisin
iloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen."

Sitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello
kuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä
vielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut,
vaikka hän on protestantti.

"Hän aikoo tänään tulla teitä katsomaan."

"Niinkö?"

"Hän sanoi, että te jo pari viikkoa ette ole häntä lainkaan
miellyttänyt."

"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan".
Sanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori
oli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa
minua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?

"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa,
hän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä."

En vastannut mitään, vaikka pastori odotti.

"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia...
jotakinhan aina on sydämellä."

"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te
minulle täydellisesti". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa
pilkallisessa äänilajissani.

"Ajattelin vain..." Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi
hänen otsalleen.

Ei, siitä en minä voi kenenkään kanssa puhua, en edes Heilwiginkään.

"Missä Laurin on?" kysyi pastori puhetta vaihtaen.

Nimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä
heiluttaen luoksemme.

"Katsos tätä!" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun
makkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.

Laurin katsoi minuun kysyvästi.

"Ota, ota?" sanoin minä armollisesti.

Silloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira
ainakin, antajan kädestä.



27. joulukuuta.


Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle
pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen
niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu
kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia
jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä.
Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen
hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli
tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän
oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti
ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni
kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta
minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori,
miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla
kuolemantuomiotaan."

Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja
sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."

"Mutta yskä ja hengenahdistus?"

"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin
haukun; se on vain ohimenevä katarri."

Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta... Nyt ei
hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen
yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin
tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten
pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan
hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo
ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun
tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se
jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään
taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on
parantunut.

Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja
turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja
heikkoudelta ja...

Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka
Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät
minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten
puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita
aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti.
Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun
heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin
Heilwigiä ja tulin iloiseksi.



31. joulukuuta.


Heilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.

"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja
katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini.
Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.

Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja
puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa
puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin
vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas
lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut
mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä
tila koskaan lakkaisi.

"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen
huolestuneesti sanovan.

Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat
tutkien kumartuneet ylitseni.

"Voitteko pahoin?" kysyi hän tuskaisesti.

"Näytätte niin kalpealta".

Minä pudistin päätäni ja hymyilin. "Hiukan heikko vain".

"Teidän äänenne on niin hiljainen", sanoi hän huolestuneesti, "ja..."

"Lääkäri on täysin tyytyväinen", lohdutin minä häntä.

Hän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.

"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä
toivotatte te minulle?"

"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä
toivotan meille molemmille."

Näin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.

Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan
lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä
muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen
huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan
en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin,
rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä
otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten
siipensä ylitseni... Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin
katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin
ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut,
ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin
kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä
mukaa kuin ruumiini hajoaa?

Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta,
alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se
iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.

Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen
nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin
todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.



1. tammikuuta.


Mitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin
en ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet
ja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin
tavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös.
Heilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani
usein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei
paljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen
ja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä
ystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin _antaakin_ enkä aina
vain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja
älykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.

Muutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää.
Suuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja
sitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle
lopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana.
Enhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se
vaatii opettelemista.



3. tammikuuta.


Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman?
Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret,
kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.

Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja
vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä,
sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen;
se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan
uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani,
vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä
sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen
itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset
otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta
mitenkään auttaa!"

"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja
sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli
täynnä kaihomielisyyttä.

Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka
varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.



8. tammikuuta.


Siitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella.
Nyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se
on hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin
tahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni
tulokset.

On kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava,
sivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla
ja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria
valoisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään
ja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni
kuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen
sattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat
haihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko
se kirkkauden alkua — — —.



11. tammikuuta.


Ihmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee
nyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän
minut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä,
kohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten
kuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä
siveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten
nopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä —
silloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia
alushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut
palmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle
teet.



17. tammikuuta.


Tänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata
pilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina
kuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin
lähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena,
kuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina.
Kun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän,
kylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.



20. tammikuuta.


Paratiisiuneni jälkeen on minuun tullut musiikin kaipuu. Kun sanoin
sen Steinerille, lupasi hän täyttää toivomukseni. Nyt tuli hän tänään
Heilwigin kanssa, ja he lauloivat yhdessä. Se kuului kauniilta ja
puhtaalta, mutta ei sellaiselta, mitä unessa olin kuullut. Viimeiseksi
lauloivat he minulle psalmin, jonka Heilwig kuukausia sitten oli
luvannut: "Kun Herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta
näkeväiset." Heilwig oli siitä niin liikutettu, että hänen täytyi
pyyhkiä kyynel silmästään.

Ah, jos niin olisi... kuin unta näkeväiset. Enkö minäkin ole tuollainen
vanki? Mutta tämä vankeus ei tee minua enää kärsimättömäksi, ja elämä...

Elämä on niin kaunis!



25. tammikuuta.


Lääkäri on yhä edelleen tyytyväinen minuun. Tänään kysyin häneltä,
saisinko ehkä keväällä matkustaa. Luulen, että Etelä tekisi minulle
hyvää.

Hän oli ensin hiukan miettiväinen, sitten hän sanoi: "Luulen että
voitte matkustaa."

"Myöskin kauaksi?"

"Niin, myöskin kauaksi, niin kauaksi kuin tahdotte."

Keuhkoni tuntuvat tosiaan paremmilta, minulla ei ole juuri ollenkaan
kipuja, vain usein sattuva ankara hengenahdistus ja sitten heikkous.
Mutta kevääseen mennessä voi kaikki muuttua, sanoo lääkäri, minun on
oltava kärsivällinen.



3. helmikuuta.


Joskus matkustan ajatuksissani, ja aina Heilwigin kanssa. Minä makaan
sinisen meren rannalla hiekalla ja hengitän vienoa ilmaa, minä kävelen
hänen kanssansa kukkivien ruusujen ja jasminien alla. Vene kantaa
meitä hiljaa keinuvien vetten ylitse, lauha tuuli hyväilee hiuksiani,
ja niin etenemme me pois kiinteästä rannasta, autuaassa levossa ja
täydellisessä onnessa tuntematonta, ihanaa maata kohden.



12. helmikuuta


Tänään kuulin, kuinka Julietta sanoi rouva Bühlerille: "Mitä ei
maaliskuu halua, sen huhtikuu ottaa."

"Kenen huhtikuu ottaa?" kysyin emännältäni leikilläni, kun hän heti
senjälkeen tuli sisään.

Hänen kasvonsa saivat ensin pelästyneen ilmeen, yllättäessäni hänet
näin äkkiä, mutta sitten sanoi hän huolestuneella äänellä: "Serkultani
Leutkirch'issä hänen miehensä, sen, jolla on sokeritauti; se kuuluu
olevan jo hyvin huonona, Julietta kertoi, ja hän on kuullut sen
karjakauppiaalta."

Sitten jutteli hän minulle vielä serkusta ja tämän miehestä ja
ruuanlaittovaikeuksista, mies kun saa syödä vain lihaa. Mutta koska
olin väsynyt, kuuntelin vain puolella korvalla.



21. helmikuuta.


Heilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei
minun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani.
Eilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin
lukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun
niin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla,
hymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan
kiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää
nämä rakkaat sormet? "Milloin"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.

Minusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli
vain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi
peitteellä.



28. helmikuuta.


Kevät tulee. Tänään on pikku Philipp poiminut minulle kimpun
lumikelloja. Ne ovat vielä pieniä ja lyhytvartisia, multa kuitenkin
virkeitä ja ihanuutta lupaavia.

En ollut kolmeen viikkoon nähnyt pikku miestä; hän oli arka ja
hämillään ja katsoi minuun vain ääneti.

"No poikaseni, mitä sinä tirkistelet?" kysyin minä vihdoin.

"Kasvonne ovat niin keltaset, ja partanne niin pitkä."

"Se täytyy minun kai leikata?"

Mutta kun lapsi toi minulle sakset, en voinutkaan niitä pidellä, käteni
vapisi. Ehkäpä Steiner tai pastori voi.



3. maaliskuuta.


Eilen oli tohtori viuluineen täällä; hän soitti melkein yhtä kauniisti,
kuin unessa kuulemani soitto oli ollut. Kun kysyin, mitä hän oli
soittanut, vastasi hän: "Iäisyyttä". Vastaus kummastutti minua.



6. maaliskuuta.


Päiväkirja raukkani saa kärsiä heikkoudestani; voin kirjoittaa vain
pehmeällä lyijykynällä ja vain lyhyeen, Ah, voisinpa kirjoittaa kaiken
sen, mitä Heilwig minulle on ja minulle tekee! Kuinka hänen valoisat
kasvonsa kaiken pimeän ylitse heloittavat, nykyisyyden ja tulevaisuuden
pimeän ylitse.

Lääkäri antaa minulle nyt erästä rohtoa, jotta voisin nukkua
rauhallisemmin, mutta se tekee pään aamuisin sekavaksi, ikäänkuin
olisin mässännyt koko yön; luulen, siinä on morfiinia.



10. maaliskuuta.


Eilen oli Heilwig koko sunnuntain luonani. Se oli kaunis päivä! Kerran
asetti hän käsivartensa ympärilleni, kun niin pahasti yskin, ja painoi
hellästi pääni rinnalleen. Jälestä päin huomasin, että parrassani oli
kyyneleitä, joita minä en ollut itkenyt. Hän rakastaa minua. Kuinka
onnellinen kuitenkin olen...



11. maaliskuuta.


Uskon jälleen Jumalaan kuin lapsi, vaivaamatta päätäni ja
raskauttamatta sydäntäni filosofisilla mietiskelyillä. Kaikki on niin
yksinkertaista, selvää ja valoisaa.

Kuinka hyvä, näin heikkona ollessa, levätä voimakkaan käden turvissa.



13. maaliskuuta.


Heilwig on luvannut matkustaa kanssani pääsiäisenä tai heinäkuussa.
Minä autuas mies! Nyt vain nopeasti voimistumaan, jotta pääsisi
matkakuntoon.

Italia, tervehdin sinua!



15. maaliskuuta.


Hän oli itkenyt tullessaan luokseni. Portailla oli hän kauan puhunut
rouva Bühler'in kanssa. Kun hän astui sisään, huomasin sen heti, mutta
en tahtonut mitään sanoa. Ja sitten oli hän niin hyvä ja hellä. Hän
siirsi pitkät hiukset otsaltani ja suuteli minua hiljaa. Mutta sitten
näin, kuinka hän taas pyyhki kyyneleen. Minkätähden on hän itkenyt?



18. maaliskuuta.


Ikkuna on auki, ulkona puhaltaa kevättuuli. Paksut, valkoiset pilvet
purjehtivat taivaalla kuin korkeiksi kasatut untuvavuoteet. Maata
tuollaisessa pilvilaivassa, pehmeällä patjalla ja purjehtia suoraan
taivaaseen kuin uneksija, niin tahtoisin.



21. maaliskuuta.


Tuoksuu orvokeilta; pastori on poiminut niitä kirkkomaalta, siellä
on aurinkoista ja suojaista. Nyt ovat ne vuoteeni vieressä ja tuovat
kokonaisen kevään mukanaan. Se on paljon parempaa kuin hengellinen
lohdutus, josta olen kieltäytynyt.



29. maaliskuuta.


Muutamia päiviä sitten yskin verta nenäliinaani. Kun pikku tyttöni näki
sen, tuli hän kalmankalpeaksi.

"Kuinka kauheaa, kuinka surullista tämä kaikki on", nyyhkytti hän ja
kätki päänsä vanhan emäntäni olkaa vasten. Mutta minä hymyilin ja
pudistin päätäni.

Sen ei pidä häntä kauhistuttaa.



5. huhtikuuta.


Aurinko paistaa tänään koko päivän. Minun on niin helppoa ja iloista
olla; luulen, että pääsiäisen jälkeen voin matkustaa. Heilwig istuu
avonaisen ikkunan ääressä. Hän on poiminut vihkon keltaisia narsisseja,
pääsiäiskelloiksi sanovat he niitä täällä. Hän laulaa puoliääneen
psalmia Sionin vangeista. Ulkona visertää laululintunen. On kevät.
Kuinka kaunis, kaunis on elämä...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUIN UNTA NÄKEVÄISET... ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.