Kurjet : Romaani

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Kurjet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kurjet
        Romaani

Author: Maila Talvio

Release date: March 17, 2025 [eBook #75648]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJET ***

language: Finnish




KURJET

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.




SISÄLLYS:

Häpeä
Jaa-jaa ja ei-ei
Ihmisen sielu-raukka
Kurjet
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta




HÄPEÄ


Riikka Tuuna makasi vaatteet yllään kovalla kapealla vuoteellaan,
kuunteli ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen siirtyivät silmänräpäykset
lauantain puolelta sunnuntain puolelle. Niinkuin lukemattomia kertoja
ennen lankesi helmikuun yö yli kodin ja kylän.

Mutta mikään ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli näennäistä, rauha
oli näennäinen. Vaikeaa oli Tuunan tyttären ymmärtää, että hän tänään,
niinkuin satoja kertoja ennen, oli valmistanut kodin pyhäkuntoon ja
että hän oli käynyt lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja
pyyhkinyt tomuja haarakynttiläjaloilta ja muilta esineiltä tutussa
herranhuoneessa. Koko entinen elämä oli siirtynyt oudon kauas, koko
nykyinen tullut oudon lähelle. Hänen omassa rinnassaan tuntui sydämen
asemasta olevan jokin vasara, joka tuskallisen tarkasti etsi alasintaan
ja vihdoin viimein iski, ties mitä tarkoitusta varten.

Niin hänen sydämensä todella takoi, että oli vaikea terästää kuuloa
niin herkästi kuin hän nyt olisi tahtonut. Viereisestä vuoteesta
kuuluivat Alman, hänen sisarensa tyynet hengenvedot — hän sai unta,
hän. Vaatteet yllään makasi hänkin, mutta levollisessa unessa. Niinkuin
lapset tekevät, oli hän aikansa itkenyt ja sitten mennyt uneen. Riikka
Tuuna ei ollut itkenyt eikä hän liioin ajatellut unta.

Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä.

Läkähtymäisillään oli ihminen, kun sitä ajatteli. Missä oli silloin
Herra, kun sellainenkin saattoi tapahtua? Missä oli ihmisten Isä —
nyt tapahtui asioita, jotka eivät olleet Hänelle soveliaat! Narahtiko
ikkunan alla?

Riikka Tuuna ponnahti istualleen ja terästi taasen kuuloaan. Hän
oli erottavinaan askelia — tuliko Toivo? Ei, sanomalehti se vain
rapisi hänen jalkainsa alla. Hän oli pannut sen suojelemaan peitettä
saappailtaan, ei siksi että se mikään hieno olisi ollut, vanhaahan
täällä kotona kaikki oli — isän tahtoa siinä suhteessa ei käynyt
kenenkään vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään sängynlaitaa
vasten ja tähtäsi katseensa ikkunaan, jonka ristikko hämärästi
erottautui pimeästä. Mutta ei hän mitään muuta kuullut kuin sydämensä
tykinnän ja sisarensa tasaiset hengenvedot.

Hänen sydämensä läähätti ja koko ruumista kuumasi, kun hän uudelleen
ajatteli miten tahritut he nyt olivat kaikki. Ei yksin Toivo, vaan isä,
he tytöt, Eino-Ilmari, Olli... Irja... Tuskinpa häpeä olisi voinut
sattua muihin perheisiin sillä lailla kuin heihin, Tuunan väkiin. He
olivat koettaneet pitää itseään niin puhtaina liikkuessaan elämän
likaisilla taipaleilla ja nyt olivat tulleet jotkut jättiläisvankkurit
ja sotkeneet heidät pyöriensä alle. Mitä sanookaan isä, kun hän saa
asian tietää, mitä Eino-Ilmari ja Olli, Olli raukka? Ja Irjakin jo
ymmärtää...

Mitä Toivo aikoi? Ettei hän vain löisi kuoliaaksi jompaakumpaa
syyllistä, tai molempia. Hän oli kamalasti uhannut: ensin Sylvin,
sitten sen toisen, sen konnan. Ja lopuksi hän oli uhannut lapsia. Omia
lapsiaan...!

Tottakin! Yhtäkkiä läikähti Riikan mielessä niinkuin tuulessa heilahtaa
vaate, jonka toinen puoli on musta, toinen punainen. Mustan sijaan
tuli punainen puoli hänen mielessään äkkiarvaamatta esiin. Hänhän oli
kuullut veljensä mainitsevan Arvo Mäkimatkan tänään saapuneen kotiin.
Olihan sekin asia se!

Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja karkottaa tieltään
kokonaiset pilvilaumat, valtasi vastustuksesta huolimatta riemu Tuunan
vanhemman tyttären. Lapsuudenystävän kuva hymyili hänelle ja hänen
sydämensä oli heti sula ja onnellinen. Mutta sitä kesti niin lyhyeltä,
että se jo oli ohi, kun hän tuli tajuihinsa. Hän huusi suuttuneena
pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon hän tarvitsi turvakseen
kiusausta vastaan. Sillä Arvon kanssa oli kaikki kerta kaikkiaan
lopussa. Tarpeeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä tämä
viipyminen tiesi? Mitä hän aikoi? Miksi hän oli kieltänyt sytyttämästä
tulta?... Kuinka kivikovaksi elämä yhtäkaikki tekikään ihmisen...!

Niin, mikä Arvon taas olikin tuonut kotiin? Olisiko hän saanut tietää
sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä tullut? Hän nyt oli viimeinen
varoittamaan tai oikaisemaan toista. Tai olisiko hänen päässään taas
kummitellut jokin tuuma. Ehkäpä esimerkiksi sähkövalo nyt yhtäkkiä
välttämättä piti saada kylään. Arvo kai jo oli tullut mittaamaan
vesivoimaa. Tietysti hän pystyi siihen yhtä hyvin kuin juhlarunojen
tekoon tai esitelmien pitoon. Kaikkeenhan hän, Arvo Mäkimatka! Tänään,
kuten sanottu, oli herra Arvo saapunut, olivat Toivon kanssa tavanneet
junassa. Ei toki ollut kaunis nuoriherra vielä käynyt Tuunassa, ehkäpä
hän nyt aikoikin jättää Tuunan väet rauhaan. Hyvä olisikin. Mitäpä
ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut liiaksikin.
Suututti, kun niitä vain ajattelikin...

Mutta nyt...

Riikka sävähti istualleen ja riensi ikkunaan. Aikansa tuijotettuaan
pimeyteen hän totesi, että hän taasen oli koettanut pakottaa itseään
vihaan ja katkeruuteen lapsuudenystäväänsä kohtaan. Onnistuisiko hän
koskaan karkottamaan silmistänsä Arvo Mäkimatkan kuvan? Levoton, kipeä
sydän oli hänen ponnistustensa ainoa tulos. Hän jo väsyi. Nyt alkavat
taasen muistot saapua, sen hän tunsi, ensin hiukan arkoina, mutta pian
varmoina ja vaativina. Ne tietävät liian hyvin kotinsa, sinne ne aina
palaavat: Tuunan tyttären rintaan.

Ikäänkuin ei nyt olisi muuta ajattelemista. Missä kummassa Toivo
viipyy? Kun voisikin olla varma, ettei hän tee ajattelemattomia
tekoja. Ihmeellinen tuo Alma nukkumaan. Nyt liikkui joku pihamaalla
pimeässä: kaksi varjoa liukui takaportista, tullen kellarin päädyn ohi,
suoraan pihamaan kulman poikki. Riikan kädet pusertuivat nyrkille ja
kuiva, ilkeä kuumuus täytti hänen päänsä. Hän näki varjojen kulkevan
tuttua tietään navettatyttöjen huonetta kohden, oven avautuvan, valon
leiskahtavan hangelle ja samassa sammuvan oven sulkeutuessa.

Eikä edes Musti haukahtanut. Se oli ystävystynyt näiden vieraiden
kanssa sekin. Tahritut, häpeään ryvetetyt olivat he kaikki!

Ei, ei nyt enää sopinut mennä ojentamaan palvelustyttöjä, kun tällaisia
kuului suuren talon emännästä, jolla oli isoja lapsia. Mutta Jumala
kai oli jättänyt jumalattoman sukukunnan oman onnensa nojaan ja salli
ihmisille tapahtua niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo aikoi? Hän
oli uhannut tappaa ensin Sylvin, sitten sen toisen ja vihdoin hän oli
uhannut lapsia. Ettei hän vaan pistäisi tuleen koko Somerin taloa
ja polttaisi heitä niinkuin hiiret savuutetaan kuoliaiksi pesäänsä.
Olisikohan pitänyt lähteä katsomaan, kun Toivo näin viipyi? Ei koskaan
Riikka ollut nähnyt veljeään tällaisena. Niin tyyni kuin hän oli
tavallisesti. Mutta hän olikin rakastanut Sylviä niinkuin mies vain
saattaa naista rakastaa. Hän oli luottanut vaimoonsa rajattomasti.
Viikkokausiksi hän oli jättänyt hänet yksikseen, kun matkat sattuivat
pitenemään. Ilman epäluuloa hän aina oli palannut — kunnes vihdoin
tänään...!

Mutta parasta oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle olisi sanottu,
että hänen vaimonsa pettää häntä, niin ei hän olisi uskonut. Kukaan
omaisista ei olisi sitä uskonut. Sylvihän nauroi kaikkien kanssa,
siihen oli totuttu. Mutta nyt oli hänen todellinen luontonsa yhtäkkiä
paljastunut. Hän oli Mäkimatkan lapsia, heidän henkeänsä ja vertansa.
Häpeä, häpeä!

Sellaista se oli, kun rakennettiin talot näin vierekkäin: koko elämä
kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina olivat naiset illoin
tulleet erottelemaan kukin omia lapsiaan siitä puolialastomasta,
leikkiin väsymättömästä ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili Tuunan
rakennusten nurkilta Mäkimatkan rakennusten nurkille. Tuunasta oli
ensin tullut lasten äiti, yllään jotakin sinistä ja valkoista ja ohut
hiussykerö kiinnitettynä niskaan, myöhemmin mummo tai palvelustyttö.
Mäkimatkasta oli tullut musta rasvainen Piina ja jonkun harvan kerran
rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko riipuksissa kuin
nuorella tytöllä... Hehän olivat jo suuria ihmisiä, naapurinlapset, kun
he vielä yhdessä uivat. Jokaisella oli rantatöyräällä oma pensaansa,
johon hän heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle
siitä aina suuttuneet. Kerran kävi Arvo kiinni hänen jalkaansa,
he joutuivat vedessä tappeluun ja höyhensivät toisiaan niin että
täysikasvaneet juoksivat rantaan pelastamaan hukkuvia... Se tästä
naapuruudesta oli, etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata
etsiä elämäntoveria kauempaa. Aina vain naapurista.

Tuunan vakava, ankara tytär ei huomannut, että hän jo taasen oli
leikkikaluna muistojensa käsissä. Keskellä perhettä kohdannutta
onnettomuutta pitivät muistot peliään, leikkien ja tanssien kuin
perhoset.

Kerran... Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli sellainen päivä,
jolloin ei tapahtunut muuta kuin hyvää, kerran, kauan sitten. Hän,
Riikka, oli kahdeksan viikkoa ollut poltetaudissa ja kaikki olivat
luulleet hänen kuolevan. Mutta hän parani. Vaatteet olivat käyneet
hyvin suuriksi, tukka oli ohennut. Hänen oli oudon suloinen ja kevyt
olla. Kaikki olivat hänelle hyvät ja kyselivät mitä hän tahtoi. Hän
tahtoi ulos! Se oli ainoa mitä ei hänelle olisi suotu, mutta häneltä
ei kielletty sitäkään. Mentiin vain portille vielä koettamaan miten
kylmä oli. Ei ollutkaan kovin kylmä. Mummo pisti hänen käsivartensa
äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi paksun villahuivin hänen päänsä
ympäri. Hän antoi tahdottomana sen kaiken tapahtua, jäi seisomaan,
kun mummo oli hänet puettanut ja läksi liikkeelle, kun mummo häntä
kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja lumiröykkiöitä. Hanget
olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä hyttysiä, jotka tuskin
pysyivät siipiensä varassa. Varpuset raksuttivat ja lensivät pilvenä
ilmaan juuri vasta ennenkuin jalka niitä kosketti. Tuntui ihana lemu
ikäänkuin tuhansista kukkasista, joita ei näkynyt. Ne olivat siellä
mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän tuullutkaan! Näkymättömät
kukkaset vain tuoksuivat. Eino-Ilmari lasketti kelkallaan hankeen,
meni nurin ja veti kasvonsa nauruun. Suuri joukko lapsia telmi
leikkilapioineen hangessa. Mäkimatkan poikia oli rantatörmällä petäjien
alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi heistä läksi juoksemaan tietä
Riikkaa ja mummoa vastaan. Yhtäkkiä poika pysähtyi ja jäi katsomaan
ylöspäin. Riikka kuuli huudon: kurjet! ja samassa pysähtyi leikki joka
haaralla ja kaikki katselivat ylöspäin. Riikka havahtui, ymmärsi, että
hänen päänsä ympärillä oli jotakin, joka esti häntä kuulemasta. Hän
nosti käsivarsiaan niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.

Silloin... Niin, se mikä silloin seurasi, oli jotakin ylen ihanaa. Hän
tunsi olevansa terve ja kevyt, koko maailma oli terve ja onnellinen.
Vanha tuulimyllykin tuntui tanssivan mäellään yhdellä jalalla.
Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat kurkien siivet. »Helmiä,
helmiä!» huusivat pikkulapset ja heittelivät ympärilleen lumisohjoa.
»Kurjet, kurjet!» huusivat suuremmat ja hyppivät käsiään ojennellen,
ikäänkuin tavoitellakseen lintuja. Mutta se Mäkimatkan pojista,
joka ensinnä oli nähnyt kurjet, läksi nyt juoksemaan käsivarsiaan
heilutellen ja päästeli kimeitä ääniä. Lakki putosi hänen päästään.
Koko lapsijoukko läksi juoksemaan ja heiluttamaan käsivarsiaan samalla
tavalla. Kaikki olivat kuin pieniä tuulimyllyjä, joita harmaa vanha
tuulimylly johti mäeltään. Vanhus oli mykkänä, mutta lapset kirkuivat
lasisen läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä kynti
välkkyvänä ja valkoisena kurkien aura. Sairasvuoteelta noussut tyttö
tunsi jäsenissään outoa halua seurata niitä. Hänen täytyi päästä
lentoon! Hän veti kätensä vanhuksen kädestä ja läksi juoksemaan, turkki
solui maahan, käsivarret siipinä hän kiiti eteenpäin. Vanha tuulimylly
se oli heidän kaikkien oppimestari. Se seisoi siellä niin kaukana ja
yksinään. Kurjet, kurjet! kuului vihlovasti niinkuin jäät Tuunajärven
selällä olisivat laulaneet. Sairas tyttö näki jonkun juoksevan
vastaansa — oliko itse rakas tuulimylly lähtenyt liikkeelle? Äkkiä
saavutti hänet suuri voimattomuus... hän uppoaa, hän hukkuu! Hän joutui
pojan syliin, joka oli juossut häntä vastaan.

Kaikki luulivat hänen pyörtyneen, mutta hänen oli vain sanomattoman
hyvä olla. Poika oli kaunis ja rakas. Kuka hän oli? Oliko hän hänet
ennen nähnyt? Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen hiuksissaan oli
lumikukkasten lemu, mutta hänen huuliinsa katsahtaessa pyörrytti.
Arvoko sinä olet? olisi tyttö tahtonut sanoa, mutta ei hänen huuliltaan
lähtenyt yhtään ääntä. Hänen sydämensä löi niin että tuntui läpi koko
ruumiin. Kaikki jäi kauas, maailma ja ihmiset. Lasten huudot soivat
kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. Kurkien aurakin
kulki niin kaukana, taipuillen päistään taivaan sinessä. Tyttö katseli
pojan silmiin ja odotti niinkuin kukkanen odottaa kastetta. Ei mitään
muuta ollut maailmassa. Yhtäkkiä sanoi tyttö: »Kuinka et sinä ole
koulussa?»

»On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen», toisti tyttö, ja autuus
mahtui siihen yhteen sanaan.

Pääsiäinen! toisti sama ihmislapsi kaksikymmentä vuotta myöhemmin
yksinään valvoessaan vuoteellaan. Hän lausui sanan ääneen. Hän oli
lausunut sen tuhansia kertoja. Ei mitään sanaa hän ollut ääntänyt niin
usein.

Tuunan tyttären silmissä pimeni, kun hän sai itsensä kiinni siitä että
taasen oli mielikuviensa narrina. Kovakouraisesti kävi hän kiinni
muistoon niinkuin se olisi ollut hänen käteensä eksynyt pääskynen ja
sanoi sille ilkkuen: tapanko minä sinut? Niin, sellaista se oli: ei
tarvittu muuta kuin että Arvo tuli kotiin käymään — heti olivat muistot
valmiina.

Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein suututtavin, se oli,
totta puhuen, niinkuin se karkea musta leipä, josta hän eli. Vielä
kerran: sellaista se oli, kun naapurit asuivat niin lähekkäin ja kun
heillä oli samanikäisiä lapsia. Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon
suututtavaa, jos halusi ruveta penkomaan muistoja siltäkin puolelta.
Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. Muutamat muistot
karkasivat silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli
hyvä sanoa pääskyselle: minä tapan sinut. Mutta kuka sen tappoi!
Niinpä nytkin, juuri kun Arvo Mäkimatkan sisaren, Sylvi Somerin rikos
niin veriruskeana ja poispesemättömänä hehkui Riikan silmien edessä,
tuli vanha pääsiäismuisto kuin hiljainen käsi hänen silmälaudoilleen
ja seisahdutti hänen sydämensä lyönnit. Koko muisto mahtui
silmänräpäykseen. Hän ei läpikäynyt tuon nuoruutensa päivän tapauksia
perä perään järjestyksessä, vaan koko päivä, siitä asti kun hän nousi
vuoteesta siihen asti kun hän Arvo Mäkimatkan olkapäähän nojaten näki
kurkien lennon, värisi hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo
pääsiäisaikainen muisto oli kuin laulu, jonka kerran soitettu sävel
on jäänyt soimaan yhtenä ainoana vilvoittavana sointuna. Silmänräpäys
riitti hänen sielulleen vastaanottamaan viivoituksen, silmänräpäys
pitkä kuin iäisyys.

Se oli aivan hämmästyttävää. Eikö hän, Riikka Tuuna, ollut järkevä
ihminen? Ja jo vanhakin, oi kuinkahan vanha! Mutta nuoruudenmuistoihin
nähden ei hän viisastunut. Hän ei milloinkaan siinä suhteessa voinut
olla varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut lakata
hengittämästä. Ilmassa ne hänet yllättivät. Ei tarvittu muuta kuin
että joku äkkiarvaamatta lausui Arvon nimen. Tai että puhuttiin
pääsiäisestä. Tai että lapset tulivat niityltä, käsissään kimppu
pajuja. Tai että hän selaillessaan virsikirjaa, joutui pääsiäisvirsien
kohdalle. »Sun porttis, oves avaja» — kun hän näki nekin tutut sanat,
avautui sydän selko selälleen muistoille, joille ei hän tahtonut
antaa ravintoa. Ja voimattomaksi hän raukeni niihin, kunnes heräsi
ja raa'asti särki lumouksen. Eikä tämä asiantila parantunut vuosien
mukana, vaan paheni. Täytyi suorastaan ärsyttää itseään saadakseen
takaisin tasapainonsa.

Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin on hänen
elettävä ja kuoltava. Vain kerran on elämässä pääsiäinen. Elämä on
työtä ja lihansa kuolettamista ja lopuksi kuitenkin tulee häpeä ja
upottaa alleen kaiken mitä on koettanut pelastaa. Jättiläisvankkurit
tulevat ja pärskyttävät likaa kaikelle mitä on koettanut säilyttää
puhtaana.

Häpeä oli tullut.

Varmaan olivat vieraat jo kauan tietäneet tämän häpeän uhkaavan Tuunan
sukua. Varmaan olivat he jo kauan selän takana nauraneet ja pilkanneet.
He olivat aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa juuri
tuunalaisten kasvoihin, nämä kun pitivät niin lukua itsestään eivätkä
lähteneet naapurien kanssa pilkkaajien penkkiin. Ja omaiset, he
kaikki, olivat kuin sokeina katselleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja
rasvaisia piirakoita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus
olikin tullut heidän silmiinsä? Kuinka monta kertaa olikaan hänkin,
Riikka, nähnyt Sylvin sinisen hameen välähtelevän metsikössä, missä
»kirjuri» muka oli olevinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli
mainitakaan työtä mokomasta vetelehtijästä puhuessa. Pettää hän osasi
ja häväistä. Ja kuinka kauan he jo lienevätkään viettäneet tätä elämää,
kunnes vihdoin oli käynyt niinkuin kirjoissa, että aviomies kerran tuli
matkaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän sylissä.

Tänä aamuna se oli tapahtunut. Sylvillä oli tuskin muuta yhtään kuin
aamuviittansa, hänen hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä
katsella, Sylvin kiiltäviä, silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli hänkin
ollut vain öisissä pukimissaan...

Ihmetellä täytyi, ettei Toivo nujertanut heitä siihen paikkaan. Se
olisi hänen kourilleen ollut leikintekoa, sellainen sääski kuin kirjuri
oli... Olipa onni, että Toivo hillitsi itsensä.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Riikka luki kymmeneen. Vasta kymmenen!
Mutta illallisen syötyähän Toivo oli Tuunasta lähtenytkin. Hän oli
istunut isän huoneessa ja he olivat puhuneet siitä, minkä hinnan hän
sai heinistä ja koska seuraava lähetys oli toimitettava asemalle.
Tuskinpa isä oli huomannut mitään outoa pojassaan, Somerin isännässä.
Sitä vaan oli taasen teroittanut poikansa mieleen, »ettei tulisi tehtyä
mitään vääryyttä.»

Riikka palasi vuoteensa laidalle, haukotteli siinä ja laskeutui sitten
pitkäkseen, hiljaa asettaen jalkansa sanomalehdelle, jonka oli laskenut
siihen peitteen suojaksi.

Nyt, nyt hän muisti. Ainoa, joka luultavasti oli vaistonnut koko tämän
häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan poika parka nyt vastaan tiedon?
Ilmankos hän oli kaiken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei
milloinkaan häntä tavattu kotona, milloin hän oli kalassa, milloin
polkupyörämatkalla — hän lienee suorastaan asustellut metsässä. Ja
loppukesästä hän oli ruvennut härnäilemään nuorta venäläistä, niin
että täytyi pelätä hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti
oli puhunut, eikä kirjuri ymmärtänyt muuta kuin »juksi, kaksi,
kolme» ja »perkeleen». Mutta hiljainen Olli oli muuttunut niin pahan
näköiseksikin, että ryssän täytyi huomata hänen mielenlaatunsa. Niin,
ja ilmankos Olli jouluna oli pyytänyt päästä pois kotoa, Tuunaan,
lukemaan matematiikkaa. Porstuanperässä hän oli istunut ja tuijottanut
kirjoihinsa ja piirustanut numeroja paperille. Mutta joka aamu oli
uuni ollut täynnä samaisia revittyjä ja rypistettyjä numeropapereja.
Lieneekö Ollin pää niistä mitään kostunut. Nyt vasta Riikka Tuuna
huomasi, mitä hänen onnettoman vanhimman veljensä poika oli mahtanut
siellä yksikseen ajatella: äitiään, joka kulki nuorena ja nauraen kuin
tyttö ja rakasteli ryssiä!

Kuinka oli äiti saattanut? Jollei aviomies ollutkaan lähettyvillä,
tai jollei hän hänestä välittänytkään, niin kuinka hän saattoikaan
lasten läsnäollessa? Olli oli jo yhtä pitkä kuin äiti. Ja Irja, Irjahan
oli suuri tyttö. Mutta hänestä taisikin olla tulossa samanlainen
silkkitukka kuin äidistä. Aina hän olisi ollut nuoren venäläisen
polvella, aina kädet hänen kaulallaan. Kun hänelle sanoi: pois nyt
siitä vaivaamasta setää, niin hän vain sanoi vastaan: miksi? Ja nauroi.
Nauroi niinkuin äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli
vastassa, jos minne kääntyi. Tässä makasi hän, Riikka Tuuna, tietäen
mitä menoa tälläkin hetkellä pidettiin tuolla peitettyjen ikkunoiden
takana navettatyttöjen kamarissa. Kun isä illalla teki kierroksensa,
oli kamari ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet,
yksitellen ja kaksitellen. Hän oli ikkunastaan nähnyt miten varjot
kulkivat tuttua tietään ja miten oven avautuessa valo ja melu hetkeksi
ryöppysivät ulos. Ei edes koirakaan haukkunut, avosylin otettiin miehet
vastaan Tuunan talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä Tuunajärven
rannalla Kankaan pitäjän kirkonkylässä. Mutta vaikkapa nyt koirakin
olisi antanut tietää, mitä talossa tapahtui, niin ei olisi, totta
tosiaan, Riikka Tuunalla enää ollut rohkeutta mennä kuulemaan kunniansa
perään. Eilen hän olisi ottanut isän vanhan kyhmykepin ja lähtenyt
pitämään tuomiota. Tänään hän jäykkänä makasi vuoteellaan, tiesi mitä
menoa pihan toisella puolella, peitettyjen ikkunain takana pidettiin
ja antoi sen tapahtua. Niinkuin harakat olisivat palvelustytöt voineet
nauraa häntä vastaan: mitenkäs se Somerin emäntä sitten elää — mikäs se
on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!

Häpeä, häpeä.

Jolleivät he Tuunassa todella aina olisi olleet niin arkoja arvostaan
— Jumalalle oli koetettu antaa mitä Jumalalle tuli ja keisarille mitä
hänelle kuului. Jollei isä olisi ollut pitäjän vanha kirkkoväärti ja
jolleivät tyttäret olisi olleet tavallaan kuin kirkon palveluksessa.
Mutta Riikkahan melkein oli kirkkoväärti, sillä hänhän toimen
hoiti, isä kun ei enää jaksanut, vaikka hän nimellisesti sitä piti.
Pitäjä ei hienotunteisuudessaan tahtonut loukata vanhaa miestä eikä
tyttäriä, jotka parikymmentä vuotta omin käsin olivat siistinneet
kirkon. Mielellään he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin
Alma, huolellisemmin kuin omia vaatteitaan olivat he toki hoitaneet
kirkon pyyhinliinoja, alttarivaatteita ja messupaitoja. Niinpä he
olivatkin käyneet niin yhdeksi kirkon kanssa, että heidän häpeästäänkin
saattoi langeta varjo sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai
nyt yksin kirkon kunnian vuoksi luovuttava kirkkoväärtin toimesta.
Riikka Tuunan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hän enää
saisi lauantai-illoin kulkea tuttua polkua hautausmaan kulman poikki
kirkolle, etsiä esiin luutansa ja harjansa kellarin portaista ja astua
hämärtävään temppeliin. Kuinka tutusti hänen askeleensa olivatkin
kumisseet tyhjässä, suuressa Herran-huoneessa ja kuinka onnellista
olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä. Olihan kyllä monesti
tullut harmiteltua, että ihmiset syljeskelivät ja jättivät likaisista
saappaistaan jälkiä pyhään huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen
vieressä ollut tupakkamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset.
Kerran ei hän voinut hillitä itseään, vaan meni tapulin sivulle,
missä nuuskaisimmat ukot istuivat odottamassa hautauksen loppumista.
Ja heille hän sanoi, että nyt pestään kirkko juhannukseksi, ja
katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja kuka se onkaan, joka jättää
mallinsa penkkiin? Niin hän oli harmitellut ihmisten siivottomuutta,
mutta nyt kun hän ajatteli, että joku toinen ottaisi haltuunsa tutut
tehtävät, tunsi hän olevansa valmis kärsivällisesti kantamaan kaikki,
mikä häntä saattoi tässä toimessa kohdata. Hän katui, että oli
tuskitellut, ainahan ihmisellä täytyi olla vastuksia. Ja mikäpä hän
enää oli puhumaan siivottomuudesta — ryvetetty oli Tuunan suku.

Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä
ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin
kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne
hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia
luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä
ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit
ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan
siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa
mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo
nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista
sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä
luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.

Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille
levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja
ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä
tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.

Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he
Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois
Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan
menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei
koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun
vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina
annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin
— hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin
Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja
Harald ja Arvo — niin, Arvokin!

Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat
ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut
päätellä.

Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari,
joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle
lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei
viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on
nähty se.

Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä —
juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa
Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä
tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt
tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala.
Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei
Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle
äärimmälle rajalleen ne katkesivat.

Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli
tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.

Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen
tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö
ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä
oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja
siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.

— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden.
— Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä
noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan
ajavat jänistä.

Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat
makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä.
Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei
yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää
elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia
pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä.
Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.

Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen
sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä
merkitsi unessa lintu?

Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin
lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin
emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia,
nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan
ajatuksissa.

Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä
ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia,
korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen
koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka
levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle
antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi
syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin,
syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen
käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä.
Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä
oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.

Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta
ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen
ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut
sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi
ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut
taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa
kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli
tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi
huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen
varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan
paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla
onnettomaksi.

Siltä oli silloin tuntunut.

Mutta nyt hän astelee pellonpiennarta kirkolle. On lauantaiehtoo ja
kylän saunat savuavat. Sataa. Pilvet ovat kuin nokea, ne riippuvat niin
alhaalla, että saattaisi ulottua nuohoamaan niitä. Savu ihmisasunnoista
laskeutuu alas ja kiertelee märissä aitan solissa, vastakaivetuilla
perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla. Metsien lehtipeite
lepää maassa, portit ja veräjät ovat auki. Hän pysähtyy hetkeksi
polullaan ja laskee kätensä sammaleelle, joka peittää tuttua kiveä
myllymäen alla. Sammaleet ovat nyt tuuheimmillaan. Muutamilla
ihmisillä on hyvin tuuheat hiukset. Arvo on kaukana nyt. Ei kirjettä,
ei tervehdystä ole tullut. Riikka kielsi lähettämästä. Isä ei anna
hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on aivan laho ja käyttökelvoton.
Haavatkin ovat täällä lahot, mutta isä ei anna kaataa. Arvo kiikkui
kerran tuulimyllyn siivissä. Kaikkea se poika oli koettanut, miestä
hänestä vain ei tullut. Hyvä oli, että pysyi poissa. Riikkaa paleli.
Hän veti huivia tiukemma ympärilleen ja kulki mitään ajattelematta
kuin tyhjässä. Satoi ja tippui. Joka oksa vuoti vettä, askelen alta
tirsui märkää. Pappilan lavoista nousivat kaalintyngät kuin järvestä...
Eikös soittanutkin ja laulanut taas ruustinna. Riikka pysähtyi tielle
lehtikujaan, kuunteli ja hyräili mukana.

    »Jeesuksen kasvoin eteen
    ma syntisraukka laskeun...»

Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten kauppiaalla
ja sitten heillä Tuunassa. Tämä Sylvin antama huivi tulee yhä
lampaalta. Mutta lämmin se on. Sylvi hoiteli lampaitaan erikoisella
tavalla, pesi ja kampasi niitä.

    »Mun syntin', vääryyteni vien
    Jeesuksen kasvoin eteen...»

— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään? Eiköhän meillä vielä
ole pannu kuumana.

Se oli kirkkoherra itse — mistä lienee huomannutkin. Hän kutsui Riikkaa
leikillä kirkkoväärtiksi.

— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, kun te sisarukset niin
suurella rakkaudella hoidatte herranhuonettamme. Minä tunnen sen sekä
sakaristossa että alttarilla, kuinka kaikki tuoksuaa puhtaalta. Ihan
tuntuu Kankaan lähteen tuoksu. Mutta ensi pyhänä minun täytyy vähän
ripittää rakasta seurakuntaani. Tapahtuu aivan kuulumattomia. Ei sillä
hyvä, että omenat katoavat puista ja pirtistä miesten saappaat — mutta
että mennään ja varastetaan köyhän lesken ainoa eläin... No, eikö neiti
ole kuullut? Marjelinin lesken lammas on viety viime yönä. Ovi ei
ollut lukossa, ei. Kas, sellainen rehellinen kunnollinen ihminen kuin
Marjelinin leski, ei käsitä, että lammas saattaa kadota. Olisiko tuo
tunnoton varas nyt sitten... Näitä vieraita? Minulle on kuiskittu, että
se olisi paikkakuntalainen. Ei suinkaan neiti ole sattunut kuulemaan?
Aivan järkyttävää tämä on. Niin, en katso voivani vaieta. Seurakunnan
täytyy pitää silmänsä auki. Sattuu teksti, joka täydelleen liittyy
tähän tapaukseen...

Hän oli hengen mies, kirkkoherra. Kankaan pitäjä oli todella saanut
voimallisen sielunpaimenen. Todellinen kristitty oli ruustinnakin.

— Ai... auttakaa!

— No, Alma...!

Mitähän unta tuo Alma taasen näki. Mahtoiko nähdä jotakin Arvosta,
kun ei mies poistunut tältä paikalta, vaan kierteli tässä niinkuin
pahantekijävainajan haamu paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat
unet? Jumalako niissä ilmoittaa tulevia tapahtumia?

Toivoa ei kuulu. Miksi hän viipyy? Miksi hän kielsi sytyttämästä tulta?
Miksi tuntuu tänä iltana niin oudolta?

Kerran he, Riikka ja Arvo, tulivat asemalta Tuunan leveässä
kirkkoreessä. Riikka ajoi, hän sai aina läpi tahtonsa, Arvon oli turhaa
riidellä vastaan. Arvo istui huppuliinassa ja nauroi, Riikka oli
peittänyt hänet. Heidän edessään kulki viittatie ja heidän takanaan
ulottui samaa viittatietä näkymättömiin, aina asemalle asti.

— Kuule tyttö... sinä pitelet minua äidillisesti... Etkö ole tullut
ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos tahdot olla äitini, et voi
olla rakastettuni, ymmärrätkö? Nyt minä revin rikki nämä huppuliinat...!

He ajoivat sitten hevosta vuoronperään. Olisi ollut hauskempaa, jollei
jäljessä olisi tullut hevonen. Ummen saaressa se tavoitti heidät. Nyt
pisti jo metsiköstä järven takaa näkyviin Kankaan kirkontorni. Komea
rakennusrykelmä levisi sen ympärillä. Somerin päärakennus tornineen
oli kuin linna. Muhkealta vaikuttivat Mäkimatka ja pappilakin. Ja
ymmärsi sen, että isä juuri tuohon järveä vastaan oli rakentanut Tuunan
navetan, kaunis se tänne oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin
lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.

— Mutta jos sinä kuitenkin jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö
olisi parasta, että suorittaisit tutkinnot nyt vain... että tulisi
jotakin valmista.

— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle autuus. Etkö sinä nyt ymmärrä...

Riikka ei ymmärtänyt. Ja tätä pientä nalkutusta riitti alati. Keltaista
iltataivasta vastaan kävivät kotikylän rakennukset yhä suuremmiksi.
Mäkimatkan ikkunat loistivat auringossa. Tällä rannalla he olivat
lapsina pulikoineet, tuolla oli pensas, jonka juurelle tytöt heittivät
vaatteensa... Ja nyt puhui leikkitoveri tuossa kuin vieras ihminen.
»Etkö sinä nyt ymmärrä minua? Riikka, etkö...?» Riikka ei ymmärtänyt.
Hevonen lähti puhaltaen nousemaan ylös rantatöyrästä. Reki töytäsi
puuta vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina vain
se elää kituutti. Tässä olivat lapset laskettaneet mäkeä silloin
pääsiäisenä kerran...

Tässä pihanurmella taas oli juotu kahvia. Silloin kerrankin kukkivat
sireenit. Eino-Ilmari ja Janne Lehtonen juoksivat toisiaan kiinni
kellarin ympäri. Eino-Ilmarin hiukset olivat vielä taudin jälkeen
lyhyet, mutta hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli käynyt
pieneksi. Riikka kaasi hänen kahvikuppiinsa runsaasti kermaa — eikö
hän olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö Eino-Ilmari ollut kuin hänen
lapsensa. Hän oli hänen vanhenevan isänsä ja nuoren äitipuolensa
poika, mutta äiti oli jo kuusitoista vuotta ollut puhumattomana ja
liikkumattomana. Lapsi oli joutunut sisarpuoltensa hoiviin. Juoksusta
hiestyneenä istui Eino-Ilmari huivilla, joka oli levitetty nurmikolle,
ja hänen vieressään Olli, molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota
pitäjän nero, Mäkimatkan Arvo-herra heille näytteli. Ylen hienoksi oli
viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat ohutta silkkiä ja kaikki muu
sen mukaista. Riikka ja Alma korjailivat pois astioita. Arvon käsissä
oli oudon paljon ruskeahtavia hiuksia ja hänen tukkansa oli tuuhea,
tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan kättä puoleensa. Valkoinen otsa
vietteli, huulet olivat vaarallisimmat.

Ei koskaan!

Riikka Tuunan sydän parkaisi tuskasta ja hän kokosi voimansa ja kohousi
pystyyn. Ei koskaan! Oliko hän tänään näin heikkona? Mikä olikaan tämä
yö, joka sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, hänen ympärilläänhän oli kälyn
antama huivi. Johdattiko tuo nyt hajullaan mieleen nuo vanhat asiat.
Kaikkia hullutuksia!

Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja kuiskasi kiivaasti:

— Alma, herää jo! Että viitsitkin pitää tuota Somerin emännän lahjaa.
Villoiltakin se tulee niin että on kuin missäkin lammaskarsinassa.
Herää nyt jo, Toivon täytyy heti tulla. Mitä tämä viipyminen
merkitseekään?

Alma nousi istumaan ja haroi käsiinsä huivin kulmat. — Se on niin
lämmin, sanoi hän haukotellen.

Riikalta pääsi pieni nauru. Hän aikoi huomauttaa, että pitää sitä
toki ihmisellä olla sen verran ylpeyttä, ettei tee sovintoa synnin
kanssa, mutta mitäpä se olisi auttanut. Alma ei ollut sitä luontoa.
Hänellä, Riikalla, oli sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita
mäkimatkalaisten kanssa, ei hänen tässä sopinut ylpeillä. Arvostahan
ei hän koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se toki ihme
ja kumma, että hän tänäkin iltana muisteli noita menneitä, vaikka
Sylvin teko juuri oli tullut hänen tietoonsa. Sen sijaan että se olisi
varoittanut häntä ja lukinnut muistot luoksepääsemättömiin, oli se
ikäänkuin avannut oven, jonka takaa tulivat näkyviin elämän menneet
vuodet. Ja jokainen vuosi oli kuin mikäkin säiliö täynnä kallisarvoisia
aarteita.

Mikä kumma onkaan ihmisen sydän?

Tässä pitää kaiketi verestää mielessään jotakin ikävää mitä herra
Arvo Mäkimatka on tehnyt. Pitää kai kutsua silmiinsä tämän ikuisen
ylioppilaan ja tyhjäntoimittajan ansioluettelo. Hän ei kuitenkaan
yhtäkkiä löytänyt mitään Arvon tekoa, joka olisi ollut tarpeeksi
kauhistuttava. Sensijaan hän muisti hänen isänsä, Mäkimatkan isännän,
joka aina tuli väkeviltä, ja emännän, jonka korvissa oli raskaat
kultaiset renkaat. Vastenmieliset olivat nimikään pojat. Ja Sylvi
silkinpehmeine hiuksineen!

— Kyllähän me sitten olemme olleet sokeita, pääsi Riikalta Sylviä
ajatellessa.

Alma nyökkäsi myöntäen päätään. Mitä mahtoikaan merkitä lintu, joka
putosi?

— Missä meidän silmämme ovat olleet? jatkoi sisar. — Etkö muista
silloinkin suvella, kun me tulimme kirkosta ja ohitsemme ajoi kaksi
vierasta hattupäistä naista — kankaalaisia eivät he olleet...

‒ Miksen minä muistaisi...

— He nauroivat ja supattivat ajaessaan Somerin ohi. He katselivat
kaiken aikaa ikkunoihin. Mutta me vain emme mitään ymmärtäneet!

Sisarukset vaikenivat yhtäkkiä ja kuuntelivat. Heidän veljensä
viipyminen alkoi tuntua niin oudolta, etteivät he enää puhuneet siitä,
ainoastaan kuuntelivat.

‒ Sylvi raukka! sanoi Alma kuin itsekseen.

‒ Vai häntä sinä säälittelet. Entä Toivo ja lapset. Ajattele nyt
Olliakin. Ja Irjaa...

— Olli raukka!

— Raukka ja raukka. Armahda nyt vähän minuakin ja vie tuo huivi kauas,
ettei minun tarvitse tuntea sen hajua.

Irja oli Riikka-tädin kummityttö ja Riikka oli joskus tullut
ajatelleeksi, että hän antaa hänelle perintöosansa — eihän se mikään
suuri tule olemaan, mutta saapahan sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja
oli taipuisa, lempeä lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä,
Riikan näköinen — Riikan mielestä hän paremmin oli äitinsä näköinen.
Kuitenkin hän mielellään oli kuunnellut sitä puhetta, kun oli sanottu,
että Irja oli kuin ilmetty Riikka-täti. Nyt hän sentään yhtäkkiä
tunsi vastenmielisyyttä Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi
ollut syypää äitinsä rikokseen, ja päätteli, että Eino-Ilmari saa
hänen perintöosansa Tuunan talosta. Ainahan Irja oli juossut kirjurin
polvelle tai hypistellyt hänen kiiltonappejaan ja olkalappujaan. Irja
täytyy ottaa pois Somerista, ajatteli hän sitten.

— Mutta Toivo viipyy todella merkillisen kauan, sanoi Alma vihdoin.

— Onkos se minun syyni, kuiskasi sisar levottomuuttaan salaten.

— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.

— Arvasinhan minä, kun tuossa niin vingahtelit. Mutta älä vain puhu
untasi. Tässä pannaan muutenkin ihminen koetukselle.

— Eihän sitä nyt tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi lentänyt suuria
lintuja järveltä päin ja yksi putosi kuolleena sinun eteesi aivan
niinkuin joku olisi sen ampunut.

Riikan poskipäät kylmenivät ja hänen sydämensä takoi. Kylläpä hän
tänään oli heikko.

— Ja mitä tämän unen nyt sitten pitäisi tietää?

— En minä ymmärrä. En ole taitanut ennen nähdä lintuja unissani.

Sisarukset vaikenivat. Riikan ruumista karmivat kylmät väreet,
niinkuin mitkäkin laineet, jotka kulkivat ylhäältä alas asti. Lintu
oli tietysti Arvo — mitä Arvolle tapahtuu? Alma taas koetti yhdistää
putoavan linnun merkkiä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen,
että Toivo tekee kauhean verityön, tappaa miehen, joka on häväissyt
hänen kotinsa, ja tuomitaan siitä kuolemanrangaistukseen. Molempien
sisarusten levottomuus kasvoi kasvamistaan. Pimeään tottuneina
näkivät he toistensa hahmot istumassa vuoteissa samalla korkeudella
ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin ikkunaan. Lumi valaisi
himmeästi pihamaata. Kellarin päädyn edustalla oli yksi valoisampi
kohta. Se oli suuri lumimätäs seljapensaan oksilla. Matalan
kellarinpäädyn takaa häämötti navetta. Arvo oli aina moittinut Tuunan
isäntää siitä navetasta. »Muuttakaa pois näköalan edestä — mitä
ajattelittekaan, kun toimititte lehmille kaiken Tuunajärven runouden.»
Isä piti Arvosta niinkuin kaikki muutkin ihmiset, eikä suuttunut,
vaan sanoi: »Syöttekös te runoutta? Lehmät ovat talossa pääasia.»
»Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo yhä itsepintaisesti. »Ja vielä
te muutattekin!» Navetta oli isän ylpeys. Nuorena isäntänä hän oli
sen rakentanut ja todella taitamattomalle paikalle. Mutta siitä ei
kukaan muu uskaltanut puhua kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että kaikki
pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut mitään? Toivonkin
ensimmäinen ajatus oli ollut: minä menen tapaamaan Arvoa. Jouduttuaan
onnettomuutensa perille, ei hän ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä
eikä sisariaan, vaan uskottoman vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.

Mutta löytyi sentään yksi, jota ei Arvo Mäkimatka tulisi taivuttamaan
tahtonsa alle: Riikka Tuuna. Varmaan Alman uni tarkoitti sitä, että
Arvo vielä kerran koettaa esittää vanhoja ehdotuksiaan. Kuolleina ne
putoavat heidän jalkojensa juureen.

Sille ei voi mitään. Sen täytyy olla niin.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Vasta yksitoista. Ajatuksetpa
liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot. Mutta joka tapauksessa olisi
Toivon pitänyt olla täällä. Sisarukset hypähtivät yhtäkkiä jalkeille
kuin yhdestä sopimuksesta. Levottomuudessaan ja neuvottomuudessaan
puhelivat he ärtyneinä tyhjiä, tarkoituksettomia sanoja. Heidän
kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, Alman lauhempina.

— Kyllä minä nyt otan tulta.

— Etkä otakaan, kun Toivo kielsi.

— Mitä hän sitten kielsi?

— No kun ei hän nyt tahdo...

— Lähdetään me Someriin.

— Mutta Toivo käski odottamaan täällä.

— Kohtaammehan me hänet tiellä.

— Mutta entä jollei hän tule tieltä.

— Mistäs hän sitten tulisi?

— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat minua niinkuin minä olisin syypää
siihen että Sylvi on elänyt huonosti ja vimmastuttanut Toivon.

— Eikö Toivo mennyt kotiin?

— Olenko minä hänen paimenensa?

— Mutta kuulithan mihin hän sanoi menevänsä.

— Eikö sinulla ollut korvia yhtä hyvin kuin minulla.

Riikka oli istuutunut ikkunan ääreen. Hän istui pää käteen nojaten
niinkuin ihminen, joka ei aio hievahtaa. Yhtäkkiä tunsi hän kasvoillaan
vetoa ja huomasi, että Alma pimeässä oli heilauttanut ylleen hänen
huivinsa.

— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. Jää sinä kotiin, jos tahdot.

— No, ei Toivolla mitään hätää ole. Mäkimatkaan hän meni — olisit
kuunnellut, niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. Arvohan on
tullut kotiin. Hänellä oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on,
kun nämä talot ovat tässä niin likekkäin: ei pysytä yölläkään alallaan,
vaan juostaan naapurissa.

— Pistäydytään mekin.

— Someriinko tekee mielesi?

— Kuinka sinä voit olla noin kova?

— Tiedätkös mitä minä sinulle sanon: tee sinä ero Lennartista. Näethän
mitä väkeä mäkimatkalaiset ovat.

Alma jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi. Hän vaipui
sänkynsä laidalle istumaan ja Riikka kuuli hänen hengittävän raskaasti.

— Korea poikahan Lennartti on ja varmaan tulee rikkaaksikin. Mutta
mitäs sanot sitten, jos jonakin päivänä tapaat piikatytön hänen
polveltaan.

Alma nousi sanaa lausumatta ja jätti varpaisillaan huoneen. Hänen
askeleensa narahtelivat eteisessä, ovet kävivät hiljaa, sitten
näki Riikka hänen kulkevan ikkunan alitse. Hän nousi ja seurasi —
ei sentähden, että hän olisi tahtonut hyvittää Alman mieltä, vaan
sentähden, että hänkin halusi tietää mitä Toivo teki.

Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja lukotkin
vinkuivat. Ei voinut jättää ovia auki. Ties mikä olisi voinut johtua
noiden mieleen, jotka mellastivat navettatyttöjen kamarissa. Ennenhän
täällä tuskin yöksikään suljettiin ovia.

Raskas kostea pakkanen painoi maata. Ohut härmä peitti kuin kalvo
esineet. Ennen oli täällä vallinnut hiljainen yö. Vuosikymmenet,
vuosisadat, oli täällä yön rauha ollut äänetön. Mutta viime suvesta
lähtien oli hiljaisuus saanut äänen. Niin kauan kuin Riikka muisti,
oli Tuunanselältä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain tuoksuja, milloin
lumen raikkauden, milloin kaislojen lemun. Viime suvesta lähtien
toi ilmanhenki mukanaan puheensorinaa, vingahduksia, remuamista,
tupakansavua ja muutakin hajua, aivan kuin taivaan ja maan välille
olisi tullut jokin outo jättiläisolio, josta tämä kaikki lähti. Olikin
tullut: häpeä.

Tuunan pihamaalla saattoi selvästi erottaa hanurinsoiton, joka tuon
tuostakin pongahti ilmoille kuin kytketty eläin, joka tekee hyppyjä.
Ovi avautui ja pamahti samassa kiinni: päin navetan päätyä asteli
kaulatusten mies ja nainen! Tuunan tytär luuli tuntevansa heidän pitkän
palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen Miljan. Tytön sisar
oli kaupungissa pitämässä taloutta Eino-Ilmarille, Ollille ja Janne
Lehtoselle, mutta tämä Aliina oli vakava ihminen. Selvästi se oli
Milja, joka tuolla nyt kulki sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka
astunut heidän perässään ja antanut tyttöä korville. Tänään he rauhassa
saivat nousta ylös navetansiltaa.

Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa ja antoi
tahallaan hänen pysyä edellä. Taaskin hänen silmänsä pyrkivät
luvattomille teille: katsomaan, oliko Mäkimatkan vinttikamarin
ikkunassa tulta — täytyihän hänen tosin Toivonkin tähden saada siitä
selvää. Siellä kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. Uskottunaan
ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä mitään tullut.

Astellessa Mäkimatkan ulkohuonerakennusten ohi ja tähyillyssä kapeaan
valoviiruun vinttikamarin ikkunan vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan
sielun pohjalla taasen yhtäkkiä väristä tuttu kuva: Arvo kookkaana,
hartevana, katsellen pitkien tummien ripsien alta kostealla ruskealla
katseella. — »Isänmaa — isänmaa ei ole tyhjä sana. Isänmaan pitää tulla
suureksi!» Jossakin juhlapuheessa hän oli sanonut siliä lailla. No
niin, eivät suuret sanat suuta halkaise.

Riikka polki lujasti saappaankorkonsa lumeen ja kiiruhti eteenpäin.

Yössä, joka pian oli lauantain puolelta siirtynyt sunnuntain puolelle,
kuului outoa äännähtelyä, ihmisääniä ja hevostiukujen helähdyksiä.
Riikka teki johtopäätöksen, että sittenkin oli parasta ottaa kiinni
Alma ja yhdessä hänen kanssaan kulkea iltamiaan viettävän työväentalon
ohitse. Mäennyppylällä Mäkimatkan suurten pimeiden rakennusröykkiöiden
syrjällä se loisti kuin lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä
innostuksella rakennettu. Arvo oli lietsonut kaikki kirkonkyläläiset
mukaan. Siinä oli otettu lukuun kymmentuntiset työpäivät ja siinä oli
puhuttu ihmisten oikeuksista. Uutimet juhlasalin ikkunoihin olivat
Riikka ja Alma omin käsin kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä
mukana — hän ymmärsi omasta kokemuksesta ihmisten kauneuden- ja
mukavuudenkaipuun.

Ei vain kuulunut Toivoa. Alma oli hävinnyt näkyvistä. Riikka asteli
nopeammin.

Näin ulkoilman selvitettyä päätä tuntui entistä käsittämättömämmältä,
etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin olleet ottaneet kiinni elämästä,
mitä Somerissa oli vietetty. Hänkin, Riikka, olihan hän nähnyt kuinka
silloinkin kerran, kun Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin rahoja,
ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli antanut sen tapahtua ja
nauranut. Riikasta oli tuntunut, että Sylvi kesti tuon kaiken talon
rauhan vuoksi, sen vuoksi, että inhottava alennus kerta kaikkiaan oli
pantu Suomen kansan päälle. Mutta se katala ihminen oli nauttinut
ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirjuri aina oli pidellyt
polvillaan. Irjan niskaan se kerran oli pistänyt kätensä ja kutkuttanut
niin että lapsi oli menehtyä nauruunsa. Kyllä heissä, omaisissa,
todella oli syytä — mikseivät he olleet puuttuneet asiaan! Olisivathan
hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille, Tuunaan. Häntä oli
kyllä heillekin tarjottu. Mutta he olivat syyttäneet isän vanhuutta ja
emännän sairautta, ja niin oli ryssä joutunut Sylvin vieraskamariin.
Pientä Armastakin oli ryssä kanniskellut ja suudellut kuin omaa
lastaan. Toivo oli sen kaiken nähnyt ja sallinut. Oli Toivokin ollut
omituinen.

Kuului läpitunkeva parahdus: joku nainen huusi kuin hengen hädässä.
Jotkut miehet nauroivat.

Riikka päästi pitkän huudon: hoi, mikä siellä on? Hän ei tuntenut
omaa ääntään. Sen olisi yhtä hyvin saattanut luulla miehen huudoksi
kuin naisen. Ilmassa lehahti tupakansavu. Riikka kourasi taskustaan
asetta, siellä ei ollut kuin nuoranpätkiä. Aitakin oli syvien nietosten
keskellä. Hän ei ollut ehtinyt ajatella, kuka parkaiseva nainen oli,
kun tämä jo juoksi häntä kohti. Riikka tunsi sisarensa ja pysähtyi.
Alman nyyhkytystä kuunnellessaan hän kovettumistaan kovettui.

— Siinä sait, sanoi hän kylmästi, kun sisar oli ehtinyt kohdalle, —
mitä läksit, enkö minä kieltänyt.

— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.

— Ryssätkö?

— Siellä on molempia. Käsittäin ja kaulatusten... suomalaiset ja
ryssät. Mäkimatkan miehiä ja meidän miehiä...

Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?

— Taisi jäädä... Repivät.

— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.

— Tule pois kotiin... Älä mene.

Laiha Riikka Tuuna suoristi selkänsä niinkuin teräsjousi jännitetään.

— No sitä nyt ei nähdä, että minä pelkään ryssiä. Ei tarvitse uskoa,
että ne minuun koskevat. Te olette kaikki sellaisia pehmeitä, että
teihin pääsee käsiksi. Mennään me minne on aiottu.

Riikka tarttui sisarensa käsivarteen, käänsi hänet ympäri ja tyrkkäsi
hänet menemään. Hänen sielussaan vallitsi niin jäätävä tunne, että
olisi saattanut luulla punaisen nesteen hänen suonissaan muuttuneen
kylmäksi teräkseksi. Jos hänen sydämeensä olisi pistetty puukko, niin
tuskin sieltä olisi vuotanut ainoaa pisaraa.

— Tuossahan sinun esiliinasi on.

Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin ottajaa. Hän
vapisi kuin lehti. Häntä vaivasi kai yhtä paljon vilu kuin pelko.
Riikka kääntyi oikopäätä työväentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi
miehiä. Ehdoin tahdoin hän teki asiaa härnätäkseen heitä. Alma pysähtyi
tienkäänteeseen, ei Riikkaa nyt kuitenkaan mikään olisi pidättänyt.

— Hyvää ehtoota, alkoi hän. — Onkos täällä näkynyt sellaista suurta
harmaata saalia? Jaa, Aatukos sen onkin korjannut, olipa hyvä,
kiitoksia vain. Taitaa ollakin paljon väkeä tänään iltamissa.

Miehet vetivät lakkia toiselle korvalleen. Aatu antoi pois saalin.
Mäkimatkan muonamies Salenjus selitti, että onhan väkeä, kun on
vieraita puhujia: Pietikka on Helsingistä ja rouva Juuri täältä
jostakin likempää.

— Onpa nyt pimeä, jatkoi Riikka, — kun en tunnekaan kaikkia näitä
miehiä. Aatun tuntee pituudesta, mutta...

Riikka katsoi pieneen tanakkaan mieheen, jonka päässä oli huopahattu. —
Jaa, minä en olekaan pitkiin aikoihin ollut täällä kotipuolessa.

Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka kysynyt enempää.
Oliko hän julma ja kostonhaluinen, vai oliko hän onneton? Kuka hän
oli? Hänellä ei ollut korkeita saappaita, vaan lysyyn astutut kengät.
Riikka ei kysynyt enempää ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän huomasi
ryssien ryhmässä seisovan jonkin matkan päässä.

— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — Tuunan neidit ovat
kävelemässä näin myöhään? Onkos Somerissa joku kipeänä?

Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan vuokraajan
tallimies, Ahvenainen. Tiesikö hän mitä Somerissa oli tapahtunut?

— Ei ole kukaan kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei hän taaskaan
tuntenut omakseen. — Muuten vain sattui asiaa. Ehtoota vain.

Ja suorana ja jäntevänä tyttö lyhyessä hameessaan, toppatakissaan
ja saappaissaan astui alas mäennyppylää. Ääneti ojensi hän huivin
sisarelleen ja ääneti he jatkoivat kulkuaan, tuskin itsekään muistaen
minne he olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen
tunne heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, että miesjoukossa heistä
puhuttiin. Mäkimatkan portilla Alma pysähtyi ja aikoi nähtävästi
poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa sanomatta ohitse. Talo on
pimeänä, kai miehet sittenkin olivat menneet Someriin. Alma juoksi
kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka olivat
syntyneet, kun rekiä oli käännetty sisään portista.

Tästä Mäkimatkan portilta oli kerran lähtenyt komea hääsaatto kirkolle.
Puolen kilometrin taival oli ollut kauttaaltaan lehditetty ja lehtien
päällä oli ollut valkoinen matto, jota oli kudottu puolen vuotta
Mäkimatkan pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen
vanhin veli Arvo Mäkimatka ja sulhasen vanhin sisar Riikka Tuuna. Mutta
Riikka oli viisi vuotta vanhempi kuin Arvo ja hänen yllään oli ollut
tumma puku, kun muut morsiusneidot olivat valkeissa.

Minä onnena sitä oli pidettykään, että Toivo sai Sylvin. Kuinka moni
häntä oli yrittänytkään.

— Jokainen tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka yhtäkkiä sisarelleen.
— Minä nyt vain ajattelin, että onhan tämä varoitus. Ajattele vielä
kerran, ennenkuin Mäkimatkan rinnalla tästä astut kirkkoon.

— En minä voi Lennarttia jättää, sanoi Alma nopeaan. — Eihän ole mitään
syytä.

— Vai ei ole.

— Ei.

— Et taida pitää tätä häpeää minään.

— Se ei ole Lennartin syy enempää kuin sinun tai minun.

‒ Vai ei ole. Ei kai se ole Sylvinkään syy. Karkaat kai heti Sylvin
kaulaan.

Alma Tuuna ei ollut aikonut sitä tehdä, mutta hän teki sen kuitenkin.
Rikollinen käly seisoi lumessa Somerin pihakoivujen alla ryssänsä
kanssa ja puheli hänelle sanoja, joita ei hän ymmärtänyt, ja kirjuri
puolestaan puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi ymmärtänyt.
Viittomalla oli Sylvi saanut hänet käsittämään, että oli vaarallista
nyt olla kotona, että isäntä saattoi tehdä ties mitä. Kirjuri puheli
niinkuin kuhankeittäjä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään.
Sisarukset Alma ja Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä,
näkivät ja kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se mitä
tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin mieletöntä, että se
mykistytti.

— Et sinä mitään pelkää, kuiskasi Sylvi kyyneltyneellä äänellä, — mutta
mene pois, minun tähteni. Minun, minun tähteni. Hän voi näin... hän voi
sydämeen. Ole poissa. Minä käyn siellä, katsomassa. Minä sanon mitä
pitää tehdä. Minä rakastan sinua. Mene, mene. Tottele nyt. Jumalan
tähden. Minun tähteni. Toivo paha, paha... Minä rakastan sinua, Fedja,
kulta, lintu, kyyhkyseni... pois, pois, mene pois.

Sylvi viittoi vuoroin omaan rintaansa, vuoroin kirkon taakse. Nuori
venäläinen suuteli hänen käsiään, koetti hänen kanssaan kääntyä
takaisin taloon, viittoi itseensä, vuorostaan hänkin, heristeli
nyrkkejään ja soitti suutaan.

— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani kätensä hänen suutaan
vasten.

Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin nainen itkien
putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, heltyi ja vakuutti.

Riikka Tuunalta pääsi, ikäänkuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan,
yksi sana. Se tuli matalana, oudolla äänellä kuin jokin puhallus
koneesta, johon on kokoontunut höyryä:

— Hävetkää.

Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi juoksemaan omalle
taholleen, Sylvi omalle taholleen. Hetken perästä Sylvi kuitenkin
pysähtyi.

— Kuka siellä on? kysyi hän, hampaat kalisten suussa.

Silloin kiiruhti Alma Tuuna esiin, kiersi huivin hänen ympärilleen ja
alkoi kuiskailla hänelle.

— Hyvä Sylvi, kuinka sinun on? Onnettomuus on tapahtunut, mutta varmaan
vielä löytyy jokin keino. Älä itke. Kuinka sinun on kylmä. Koetetaan
yhdessä ajatella.

Alman käsi lepäsi kälyn pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He
vapisivat molemmat sekä viluaan että mielenliikutustaan.

— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi joskus tällä
tavalla kohdellut minua. Mutta hän on niin kylmä, hän. Ettei hän vain
tekisi jotakin pahaa. Mutta sen minä sanon, että jos hän... Alma,
sanoitko sinä »onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen
kerran elämässään rakastaa. Mitä Toivo on minulle antanut? Ei yhtä
hymyä, ei yhtä hyväilyä. Sinä olet sentään toista, Lennartti saa
kiittää onneaan. Mutta Toivo on kylmä kuin jää. Niinkuin Riikka hän
on...

Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka sanan. Alma
irroitti vaistomaisesti kättään kälynsä olkapäältä. Sylvi päästi nyt
äänen, joka muistutti naurua tai itkua.

— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni...

Riikka oli parahtamaisillaan vihasta ja inhosta, mutta hän vain
hiukkasen naurahti. Vai kylmä kuin jää. Siinä se on Arvo Mäkimatkan
todellinen sisar, ajatteli hän. Olipa ollut Jumalan erikoinen varjelus,
että hän tähän asti uudestaan ja uudestaan oli jaksanut työntää Arvon
loitolle ja olla uskomatta hänen vakuutuksiinsa. Sisaren esimerkki
silmien edessä hän jaksaa eteenpäinkin, jos Arvo vielä tulisi
häntä pyytämään. Toivo Tuunan sisar ei koskaan, ei koskaan rupea
tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka häntä on pettänyt niin monta
kertaa.

Mutta juuri kun hän oli ajatellut tämän valantapaisen ajatuksen loppuun
ja odotti tyydytystä siitä, oli hänen mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei
mitään.

Se oli sentään parempi kuin veljensä Toivon kohtalo!

Mutta jos Arvo menee naimisiin toisen kanssa? iski silmänräpäyksessä
hänen mieleensä.

Hänen tyhjyydessään alkoi silloin tuntua pistelevää kipua.

Valo Somerin vierashuoneen ikkunasta lankesi puiden oksille ja muodosti
varjoistaan verkon lumelle. Perätysten kulkivat naiset yli valojuovan.
Kolme tornia kohosi Somerin päärakennuksesta raskasta taivasta kohti.
Talon emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, kääntyi siinä,
hieroi käsiään ja puhui käheällä äänellä:

— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin torumaan minua. Mutta
tervetuloa vaan.

— Tulin tapaamaan veljeäni, sanoi Riikka jääkylmästi.

— Tällaisen siivon hän täällä teki. En tiedä minne sitten meni. Tehkää
hyvin.

Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla kesäiset pöydät
ja istuimet seisoivat kuin jäätyneinä. Keskellä eteisen permantoa oli
matkalaukku levällään, likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin
haiskin matolla. Sudennahkainen turkki oli pudonnut tuolilta. Pieni
naulakko, jolle lasten vaatteet olivat olleet ripustetut, oli reväisty
irti seinästä. Naulojen lävet ja tummempi tapetti osoittivat, missä se
oli ollut. Pienet punaiset, nauhalla toisiinsa sidotut kintaat olivat
singahtaneet aina salin ovelle asti.

— Noin, sanoi Sylvi ja otti kintaat maasta, — noin se isä kohtelee
lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan viimeisen hetken tulleen, mutta
hän heitti toki sitten elävät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.

Äiti paineli silittäen pieniä kintaita käsiensä välissä ja nyyhkytti.
Yhtäkkiä hän vei ne kasvojaan vastaan ja suuteli niitä kiihkeästi.
Ikäänkuin samassa unohtaen vaatteet, meni hän salin ovelle. Siellä oli
permannolla suuri määrä paperosseja ja rikki poljettu harvinaisen suuri
tupakkalaatikko.

Kun Alma yritti ruveta korjailemaan lasten vaatteita maasta, pidätti
Riikka hänet. Paras antaa olla! Alma seurasi silloin kälyään ja jäi
seisomaan punaiselle matolle.

— Mutta Sylvi, alkoi hän lempeästi, — tiedäthän sinä, että miehesi on
rakastanut teitä enemmän kuin keitään muita ihmisiä.

Sylvi ravisti päätään, laskeutui polvilleen permannolle ja rupesi
keräilemään paperosseja.

— Se ei merkitse paljon, sillä hän ei rakastakaan keitään muita kuin
itseään.

— Kuinka sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän vuoksennehan hän on
raatanut ja tehnyt työtä.

— Kuka hänen on käskenyt raataa ja matkustaa? Eikö täällä ollut kaikki
valmiina, kun hän tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita?
Niin oli minun isäni varannut minulle tavaraa niinkuin ainoalle
tyttärelle ikinä varataan. Kun isäntä avasi kassakaapin oven, tapasi
hän siellä kymmenen tuhatta käteistä. Se oli minun sokean tätivainajani
morsiuslahja. Sanon vieläkin: kuka käski Tuunan pojan raataa?

Riikka Tuuna kuunteli eteisessä toisella korvallaan tätä puhetta.
Siihen yksin jäätyään lasten vaateröykkiön eteen hän yhtäkkiä vasta
ymmärsi mitä oli tapahtunut: koti oli mennyt rikki. Hän seisoi keskellä
eteistä, josta näki joka haaralle taloa, ja toisteli itselleen: niin
on siis tämä rikas koti hajoamistilassa. Isännän kamarissa olivat
pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa. Salin pöydällä paloi
yksi ainoa kynttilä valaisten hehkuvan punaisia plyyshihuonekaluja,
kullattuja taulunkehyksiä ja paperossiröykkiötä, jonka ääressä naiset
kyyköttivät. Ilman huoneissa täytti makea, hieno tupakansavu — se se
oli myrkyttänyt talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä näkyi
kirjoituspöytä täynnä papereja, kultanuppinen englantilainen vuode
sinisine silkkipeitteineen ja jokin univormutakki, joka oli paiskattu
nojatuoliin. Salin kallis korkea pöytälamppu oli kuljetettu sinne ja
valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi, ettei hänellä täällä ollut
mitään tekemistä, ainoastaan lapset hän vielä tahtoi nähdä, tänä iltana
vielä. Täytyi koettaa taivutella äitiä antamaan luotaan edes Irjan ja
sitten: pois täältä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä oloissa
panisi vastaan ja seisahtui salin ovelle.

Alma oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi minkä kerkesi
noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet
tämän maan miehet. Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu,
hänen pyöreät kätensä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen pusero oli
niskassa päässyt auki, näkyi pitsitettyä herraspaitaa. Vihattava hän
siinä oli — ja niin veljensä näköinen. Mutta Alma, hän puheli hänelle
lempeästi ja taivutellen.

Kuinka voit ajatella, rakas Sylvi, että Toivo olisi saattanut
toimettomana viettää hyviä päiviä sinun talollasi. Hän tahtoi tietysti
kartuttaa yhteistä omaisuuttanne.

Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi hiukkasen muistanut minuakin.
Olisi joskus ottanut polvelleen lapset. Tämä vieras, jota te niin
moititte, hän on ollut lapsille hellempi kuin heidän isänsä. Niin,
naura sinä vaan, Riikka.

— Lähdetään jo! sanoi Riikka.

Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.

‒ Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut mitään syytä...?

‒ Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä löytää.

— No niin, et sitten olisi Toivolle noin ankara.

— Enhän minä syytä, hänhän syyttää, tehän kaikki syytätte.

— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä mitään katumusta synny.

Polvillaan lattialla kääntyi Sylvi ympäri kälyänsä kohti.

— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. Nyt en enää pelkää. Sillä sinä
et pidä minusta eikä veljesikään ole pitänyt. Miksi hän minut otti,
sitä en ymmärrä. Mutta että minä katuisin! Kuinka minä katuisin sitä
ainoaa kesää mikä minulla on ollut!

Riikka iski häneen mustan huivinsa sisästä keltaisen katseen, joka
leiskahti kuin tulikivi.

— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin Mäkimatkan portinpielissä
seisoivat kuoritut kuuset?

Sylvi pudotti kädestään laatikkoon keräämänsä paperossit ja ravisti
päätään. Puna hänen poskillaan vivahti siniseen, ikäänkuin hän olisi
hävennyt.

— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — Tämä on ollut minun ainoa
kesäni. Minua on palellut koko elämäni.

— Ja tämä... tämä kirjuri... se osasi lämmittää.

Oli kuin Sylvi yhtäkkiä olisi havahtunut. Hän tarttui nojatuolin
selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä ohitse ikäänkuin ei
häntä olisi ollut. Ottamatta päällysvaatetta ylleen avasi hän oven
ulkoeteiseen ja hävisi pihamaalle.

Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!

Riikka sai hänkin takaisin toimintatarmonsa. Hänen täytyi nähdä lapset.
Koettaen astua varpaisillaan kulki hän permannon poikki ja avasi kyökin
oven. Sieltä tuli vastaan lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta
pyyhinliinoilta lemuava ilma. Hän löysi uunin luo ja kopeloi käsiinsä
tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli koskemattomana. Kissa
nukkui hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään
tulitikkua sammumasta, pääsi hän lähelle isäntäväen makuuhuoneen ovea.
Siinä hänen täytyi sytyttää uusi tulitikku. Ovi avautui ääneti ja heti
alkoivat lasten hengenvedot kuulua. Uuninkorvalla oli pienen Armaan
maitopullo kumituttineen ja lakkinen puolenlitran astia. Lapsen vaalea
pää lepäsi pitsitetyllä tyynyllä vaunussa äidin vuoteen luona. Sininen
kudottu peite oli köytetty kiinni laitoihin, ettei lapsi pääsisi
nousemaan. Pieni Siiri nukkui reisi paljaana. Hän liikkui, kun täti
veti peitettä hänen ympärilleen, ja maiskautti suutaan. Riikka seisoi
henkeä pidellen. Lapsi nukkui taas. Pienellä sinisellä sohvalla olivat
lasten vaatteet kahdessa läjässä, Siirin monivärinen ruudullinen hame
ja Armaan vaalea kolttu. Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat
piirongilla äidin kultakellon vieressä. Molempien vanhempien vuoteet
olivat valmiina, ikäänkuin odottaen nukkujia. Kauniit sängyt ne olivat,
hienot ja koreat niinkuin hääaikaan. Lakanat Toivon vuoteessa vaan
olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli
leveän mustan kehyksen sisästä Hyvä Paimen, sauva kädessä, ympärillään
lampaat.

Sellainen rauha vallitsi täällä, että unohti olevansa puolisoiden
makuuhuoneessa, joiden onni juuri oli mennyt rikki. Riikka muisti
sen äkkiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut tässä, lujasti
vakuutettuna siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. Hän muisti
kuinka Sylvi oli maannut tuossa lasten syntymisen jälkeen ja kuinka oli
neuvoteltu mitä lapselle pantaisiin nimeksi. Senkin hän muisti, kun
Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä
tilatun pitsikoltun. — Ja nyt on kaikki rikki.

Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. Tuntui siltä kuin joku lapsista
olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin hitaasti ja hiljaa, pääsi
yli kynnyksen ja pysähtyi kaapin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi
todella istumaan vuoteeseen. Riikka odotti hänen nukkuvan uudestaan
ja pidätti henkeään. Lapsi tuntui hänkin kuuntelevan ja pidättävän
henkeään. Hänen kasvonsa olivat käännetyt vanhempien makuuhuonetta
kohden.

‒ Äiti, sanoi hän hiljaa. — Äiti!

Riikka tunsi pelästyttävänsä lapsen, jos hän mustissa vaatteissaan nyt
tulisi näkyviin. Saappaat narisevat, jos hän liikahtaakaan. Hän seisoi
henkeä pidätellen ja odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli
istuallaan ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi nojaamaan käsiään
sänkynsä sälepäätyyn.

— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä puhu? Minä pelkään.
Missä setä on? Jos isä tekee pahaa sedälle. Äiti, sinä olet täällä.
Äiti, puhu... Liisa! Täällä on niin pimeä.

Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi nyyhkien tätinsä ohi
makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se itkua äännähdellen asteli
vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään, pudotti jotakin ja karkasi sitten
suinpäin takaisin lapsentytön vuodetta kohden.

— Liisa, mennään hakemaan äitiä. Äiti ei ole sängyssään. Minä en
uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi äiti itki? Miksi isä huusi?
Miksi isä tahtoi tehdä pahaa Fedja-sedälle? Minä vedän tukasta, jos et
sinä herää, Liisa! Minä tulen sinne!

Lapsi toisti samat asiat moneen kertaan. Vihdoin alkoi Liisa vastaella.

— Isä on suuttunut ryssäläiselle sedälle.

— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt. Venäläinen
setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas nukut? Et saa. Miksi isä on
suuttunut? Kuule: miksi isä on suuttunut?

— En minä tiedä.

— Fedja-setä on hyvä. Ensi kerralla Fedja-setä tuo oikein suuren
laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska isä on paha Fedja-sedälle.
Huomenna, tiedätkö, me menemme Lauri ja minä Fedja-sedän kanssa
ajelemaan everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole
sängyssään?

— En minä tiedä. Mene omaan sänkyysi ja anna Liisan maata. Katso kuinka
Lauri on hyvä ja kaikki muut. Irja vain aina konstailee.

— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, minä tulen!

Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön vuoteeseen, astui
Riikka-täti kätköstään ja hiipi varpaillaan yli kynnyksen.

— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä puhu? Miksi sinä kävelet? Minä
pelkään.

Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden päässä ja tuijotti,
kattolampun himmeässä valossa, Hyvään Paimeneeseen. Hänen sydämensä
löi kiivaasti. Huoneessa oli niin lämmin, kaikki oli niin pehmeää ja
kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja kuitenkin juoksi
lasten äiti paraikaa lumihangessa etsimässä ryssäläistä setää ja lasten
isä harhaili ties missä, ehkäpä myöskin etsimässä samaista ryssäläistä
setää surmatakseen hänet. Mutta hirveä onnettomuus oli tapahtunut:
kokonainen koti oli mennyt rikki. Varmaan tulisi olemaan hyvin vaikeaa
erottaa lapset tästä kodista. Ja kuitenkin se oli tehtävä. Rikollinen
äiti oli menettänyt oikeutensa lapsiin. Isän täytyi ostaa uusi tila
jostakin ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa näkemästä
surkeutta. Mutta Irja oli otettava mukaan Tuunaan jo huomispäivänä.

Vaan entä jollei Irja lähtisi?

Irjan täytyy.

Riikka tunsi tekevänsä jotakin rumaa tässä lasten selän takana. Ei
auttanut, että hän puolusti itseään muistuttelemalla, että hän ajatteli
heidän parastaan: joka tapauksessa hän punoi pauloja erottaakseen
heidät heidän kodistaan. Hän läksi nopeasti huoneesta ja päätti
oikopäätä mennä kotiin.

Salissa istui hänen sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä ikkunoiden
alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta tuntui, että ikuinen yö oli
tullut, pimitys ja häpeä. Nopeasti pois täältä!

Ehkäpä tällä sentään oli voitettu jotakin, ehkäpä Alma nyt oli tullut
huomaamaan, että vielä oli aikaa pelastua onnettomasta avioliitosta.
Kiitollinen oli tällä hetkellä Riikkakin siitä, että hän vielä oli
vapaa Arvosta.

Nyt kuului selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään Sylvi, vilusta
sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi puhetta, jonka hän nähtävästi oli
ulkona alkanut. Hänen äänensä oli aivan käheä.

‒ Mitä olet hänelle tehnyt? Sano paikalla. Jos sinä olet hänelle tehnyt
pienintäkään, niin, niin... hukka sinut perii. Vastaa, missä hän on,
mitä olet hänelle tehnyt!

Toivo kulki pää painuneena hartioiden väliin. Hän pyyhkäisi lakin pois,
seisahtui ja näytti hämmästyvän epäjärjestystä. Sitten hän nähtävästi
muisti, kumartui, otti käteensä naulakon ja kokosi myöskin vaatteet,
jotka olivat hajallaan lattialla. Hän ei laskenut niitä luotaan, vaan
litisti ne kaikki kainaloonsa ja rintaansa vasten. Sylvi katseli häntä
ja toisti, käsillään hieroen olkapäitään, huulet sinisinä, kysymyksiään.

— Ei hän vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen hän aina on ollut.

Isäntä oli mennyt huoneeseensa ja kopeloi jotakin laatikkoa, jossa oli
rautaesineitä.

— Herra Jumala, jos hän on sen tehnyt, puheli emäntä ikkunassa, — jos
hän on sen tehnyt...

Samaa hän hoki vielä silloin, kun mies tuli huoneestaan, kainalot
täynnä lasten päällysvaatteita ja kädessä naulakko ja vasara.
Vasaraniskut kajahtelivat yön hiljaisuudessa.

— Herätät lapset, huusi Sylvi. — Eikö tätä olisi voinut heittää
aamuun. Ei vastausta! Katsokaa nyt, sisarukset, jotka minua kivitätte,
mimmoista luulette elämän olleen mykän miehen vaimona. Jos hän olisikin
puhellut, ollut ystävällinen. Kuule, missä hän on? Oletko tehnyt
jotakin? Herra varjele, jos oletkin...

Isä ripusteli kainalostaan pieniä takkeja ja lakkeja naulaan. Hän teki
sen kokonaan vaipuneena työhönsä, kuulematta ja näkemättä vaimoaan.
Hihat olivat täyteläisinä, ikäänkuin vielä täynnä niitä lapsellisia
jäseniä, jotka olivat antaneet niille muodon. Isä sitaisi hihoja ja
asetteli viimeksi lakkeja nauloille. Sylvi tuli hänen eteensä ja kysyi
kädet ristissä:

— Mitä on tapahtunut? Etkö nyt voi sanoa, pitääkö minun nyt todella
juosta tuonne ulos etsimään veritekojesi jälkiä?

Kääntymättä vaimoonsa päin isäntä puhui:

— Ei mitään ole tapahtunut. En ole kirjuria nähnytkään sittenkuin
tuolla salissa aamulla. Kiivastuin. En ollut osannut arvata.

Laurin päällystakista puuttui ripustin. Isä etsi sitä suurin, kankein
käsin. Kun ei hän sitä löytänyt, vei hän vaatteen valoa kohti, ja
nähtyään että ripustin oli poissa, asetti pienen harmaan takin
hihastaan naulalle.

— Sinä tarvitsit herrasrakkautta, sanoi hän siinä askarrellessaan. —
Minä pidin sinusta talonpoikaisella tavalla.

Takki putosi, vetäen muita tavaroita mukanaan, ja isä kumartui maahan.
Sylvi viipyi kädet puserruksissa rintaa vasten hänen edessään. Hänen
silmänsä alkoivat yhtäkkiä suurina tuijottaa miehen väkeviin hartioihin.

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta! huudahti hän. — Sitä minä en usko.

— Niin se kumminkin on ollut. Minä en osannut toisella tavalla. Minulla
oli vain se talonpoikainen rakkauteni.

Aviopuolisot viipyivät siinä lastensa vaatteiden ääressä, työ kun ei
tahtonut valmistua isältä. Sillä sitä myöten kun hän sai vaatteet
nauloihin, putosivat ne. Niitä oli paljon: päällystakkeja, lakkeja,
huiveja ja pieniä, nuoralla yhteen solmittuja kintaita. Tuntui siltä
kuin nämä mykät esineet, joissa lapset olivat huppuroineet lumihangessa
ja kelkkamäessä, olisivat vedonneet vanhempiin ja käskeneet heitä
muistamaan lapsia.

— Rakkaat Sylvi ja Toivo, sanoi Alma, taistellen kyyneliään vastaan, —
me olemme kaikki niin puutteellisia. Antakaa toisillenne anteeksi ja
koettakaa elää onnellisina yhdessä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Vaatteetkin pysyivät paikallaan,
ikäänkuin nekin jo olisivat alistuneet kohtaloonsa. Suonet paksuina
tummaa verta kääntyi isäntä huoneeseen päin, tuli vaimoonsa katsomatta,
matkalaukkunsa ääreen, työnsi irralliset tavarat osastoihin molemmin
puolin ja kantoi laukun huoneeseensa. Hetken seisoi Sylvi ääneti,
sitten rupesi hän nauramaan ja nauroi niin että kyyneleet tulivat
silmiin:

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta!

Ja hän parkaisi samat sanat uudelleen.

Kaikuna kuului seinien takaa vastaan jokin ääni. Mutta se ei ollut
naurua. Se oli pienen lapsen itkua. Äiti kuuli sen heti ja läksi
nopeasti ääntä kohden. Keittiön ovi kolahti, hetken kuului seinäkellon
tikutus. Sitten läiskähti ovi lukkoon.

Riikka tuli veljensä huoneen kynnykselle ja sanoi lämpimästi:

— Kai sinä nyt tuletkin meille. Et suinkaan sinä rupea täällä olemaan.

— Tulen. Menkää te edellä. Minä tulen perässä.

— Minä teen vuoteen valmiiksi, sanoi Riikka ja katkeruus hänen
mielestään suli sulamistaan, kun hän nyt sai jonkun holhottavakseen. —
Kyllä kai lapsetkin sitten otetaan Tuunaan. Ainakin Irja.

Alma ei olisi tahtonut lähteä ilman veljeään. Äskeinen pelästys oli
hänellä liian tuoreessa muistossa. Toivo vaati kuitenkin jyrkästi heitä
menemään. Hän muistutti myöskin, etteivät he kotona sytyttäisi tulta.

Tuunan tyttäret tulivat siis ulos äskeiseen raakaan pimeyteen ja
tämä pimeys oli nyt entistä äänekkäämpi. Se vuoti kuin seula. Tullen
pitkissä riveissä sekä tien leveydeltä että sitä pitkin miehet puhuivat
ja remusivat. Mustina rykelminä heitä seisoskeli siellä täällä. Naisten
äänet soivat kimeinä seasta. Huoneiden pimennossa häälyi jotakin,
epämääräisesti äännähdellen. Sylikkäin kulkevat parit sinne olivat
ajelehtineet, etsien yksinäisyyttä ja suojaa.

— Minne helvettiin se Pietikka jäi? kuului yhtäkkiä Mäkimatkan riihen
edestä.

— Oikein Pietikka puhui, ennen ei asiat selvene ennenkuin täällä
tehdään lihaa, ja läjittäin! kuului vastaan.

Se oli aivan kuin Mäkimatkan muonarengin, Salenjuksen, ääni.

— Läjittäin! vastattiin useista suista.

Alma pusersi harmaata villahuivia suutansa vasten ja tuli takaapäin
juoksujalan Riikan vierelle.

— Kuuletko mitä ne sanovat? kuiskasi hän. — Mitä ne saattavat
tarkoittaa? Mistä lihanteosta ne puhuvat?

— Mistä minä voin tietää.

— Oliko se Salenjus?

— Kuulithan sinä sen yhtä hyvin kuin minäkin.

— Ei suinkaan se sentään ollut Salenjus. Hänhän on niin hyväluontoinen.
Eivätkä ne kai puhuisi noin julkisesti, jos tarkoittaisivat jotakin
vaarallista... Kuules, jos ne tekevät pahaa Toivolle.

— Jo sinä nyt olet hullu. Pahemmassa vaarassa kai sinun Lennarttisi on.

— Lennartti, joka vaan ajattelee työväen parasta... Niin, niin, sinä et
tiedä...

— Niin kai...

Mäkimatkan puodin kulmalle pysähtyi kaksi miestä. He sytyttivät
tulitikun ja sitten paperossin. Heidän äänekäs keskustelunsa vaikeni
yhtäkkiä, nähtävästi he aikoivat päästää naiset ohitse. Riikka tunsi
Nikkari-Eetin korkeissa saappaissaan. Toisella miehellä valui tukka
pörrönä otsalle. Hänellä oli mustat pienet viikset ja ulkonevat
hampaat. Alma kiiruhti ohitse tervehtimättä, mutta Riikka tuijotti
miehiin tutkivasti ja sanoi:

— Iltaa.

— Iltaa, vastasi Nikkari-Eeti, vetäen lakin toiselle korvalleen.

— Iltaa, iltaa, sanoi vieras mies, lakkiinsa koskematta ja kysyi
samassa toveriltaan: — mitä yösiippoja ne olivat?

Tähän sanoi Nikkari-Eeti hiljemmin:

— Päiväsiippoja ne vain ovat. Tuon Tuunantalon tyttäriä, toinen
vanhapiika, toinen kihlattu rikkaalle. Heidän isälläänhän Johanssonni
palvelee... Salarikkaita ovat.

Kun sisarukset olivat päässeet puukujan päähän, kääntyi Alma
katsomaan taakseen. Miehet seurasivat kivenheiton päässä. Mäkimatkan
vinttikamarissa saattoi taas erottaa peitetyn ikkunan syrjällä
valojuovan.

‒ He tarkoittivat meidän Johanssonnia, sanoi Alma. Riikka vaikeni.

— Minkätähden mahdetaan Mäkimatkassa valvoa?

— Miksi eivät sitten saisi valvoa. Eihän Mäkimatkan herroilla ole
aamulla kiirettä työhön.

— Sanoitko Arvon taas olevan kotona?

— Kuuluu olevan. Sittenpähän kai taas kertoo uutisia ja esittää
suunnitelmia — onko hänellä koskaan puutetta niistä.

‒ Kuinka sinä voit olla niin kova Arvolle?

‒ Se ei kuulu kehenkään. Saattehan te muut häntä hemmotella minkä
jaksatte.

‒ Minulla on niin paha olla.

‒ Ja minkätähden sitten pitäisi olla hyvä.

He kulkivat ääneti kujan päästä päähän ja näkivät, että Johanssonnin,
Tuunan muonamiehen mökissä, myöskin oli valoa. Mikä ihmeellinen yö
tämä olikaan? Koko metsänlaita oli täynnä pieniä valoja. Johanssonnin
asumuksen taakse vetäytyi kokonainen jono työväenkoteja ja joka ikkuna
tuikki. Talot olivat pimeinä, mökit valvoivat.

Tuunan takapihan portista tuli nyt köytenään venäläisiä sotamiehiä,
paperossiaan sytytellen ja huppuroiden lumessa. Sisarukset menivät
pääportista ja kohtasivat pihamaalla ilosta hyppelevän nuoren Mustin.
Koiraan oli tarttunut sotamiesten vaatteiden haju. Riikka työnsi
sen luotaan, mutta Alma vastasi sen mielistelyyn. Hetkisen vanhempi
sisar, etsien avainta alushameensa syvästä taskusta, seisoi portailla,
ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja vakuuttaakseen itselleen, ettei
hän nähnyt vain jotakin outoa unta. Hän johdatti mieleensä, että
seisoi kotipihallaan, että ryssät juuri olivat lähteneet heidän
navettatyttöjensä huoneesta; että hänen veljensä vaimo tänään oli
tavattu everstin kirjurin polvella; että joku Pietikka Kankaan
kirkonkylän työväentalolla oli puhunut lihanteosta; että Nikkari Eeti
oli maininnut heitä, tuunalaisia, salarikkaiksi. Sitten hän varovasti
pisti avaimen reikään ja kiersi auki oven.

Salarikkaita — olisiko isällä ollut jossakin rahoja? Ihmiset eivät
tietäneet miten paljon emännän sairaus ja Eino-Ilmarin koulunkäynti
tulivat maksamaan. Eikähän isä koskaan suostunut ottamaan tuotteistaan
niitä hintoja, mitä muut. Eikähän heillä Tuunassa maanviljelys ollut
sillä kannalla, että se olisi tuottanut. Isä pelkäsi aina sielunsa
puolesta. Tärkeintä on säilyttää sielunsa tahraantumatta. Mammona on
vaarallinen — niin hän saarnasi, eikä tulla rikkaiksi sillä tavalla.
Mutta tätä eivät ihmiset ymmärtäneet.

Riikka istuutui sänkynsä laidalle pimeässä ja veti saappaat jalastaan.
Sitten hän sukkasillaan haki lakanat ja meni Eino-Ilmarin huoneeseen
valmistamaan vuodetta vanhemmalle veljelleen. Hän liikkui varmasti kuin
unissakävijä. Nämä paikat olivat niin tuttuja.

Vuodetta tehdessään hän taas palasi siihen äskeiseen. Sellainen kaunis
koti kuin Toivon ja Sylvin... Se oli ollut niinkuin nukkekaappi.
Torneja rakennuksen sekä sivustoilla että keskustalla, sohvat silkillä
ja sametilla päällystetyt, kauniita käsitöitä joka pöydällä ja joka
nurkassa, leveitä hyllyviä sänkyjä, mattoja, joihin jalka uppoaa kuin
suohon, soittokoneita salissa kaksittainkin, lasikuisteja, kultaisia
kehyksiä taulujen ympärillä — ja rikki piti vaan kaiken menemän. Siellä
oli salissa sekin keltainen sohvatyyny, joka oli tullut maksamaan
seitsemänkymmentäviisi markkaa. Puolen vuotta oli Sylvi neulonut
orvokkeja ja perhosia, jotka sitä koristivat.

Riikka tunsi yhtäkkiä vihaavansa Sylviä tuonkin kauniin sohvatyynyn
takia. Hän vihasi häntä kattokruunujen, pitsitettyjen paitojen,
kauniiden kahvikuppien ja teelusikkain, suurten ikkunain ja tornien,
samettipuserojen ja hienojen vaatteiden takia. Heillä Tuunassa
olivat nämä lakanatkin näin karkeat ja painavat. Eikä yhtä pitsiä
ollut koskaan ollut Riikan paidan pääntiessä. Ei yhtä pehmeää sohvaa
heillä Tuunassa ollut. Matto Eino-Ilmarin keinutuolissa oli talon
ainoa kaunis esine. Ikkunat heillä olivat pienet ja vihertävää lasia.
Hänen kävi kateeksi kaikkia ihmisiä, joilla on kaunista. Hän tahtoi
Tuunassakin nähdä navetan paikalla kauniin uuden päärakennuksen, jossa
olisi punainen katto ja torneja ja parvekkeita. Hänen teki mieli
pistää jalkansa valkoisiin kenkiin, sellaisiin, jommoiset Sylvillä
oli, ‒ hänen teki mieli sohvia, sohvatyynyjä ja valokuva-albumeja.
Sentähden ei Arvo ollut koskaan oikein häneen kiintynyt, kun hän oli
niin huonoissa vaatteissa ja kun heillä oli niin vanhaa ja rumaa.
Sentähden Arvo oli juonut... joskus... ettei hän voinut lapsuutensa
ystävään ainiaaksi kiintyä. Sentähden ei Arvo asettunut eikä
suorittanut tutkintoja, ettei hän ollut voinut lapsuutensa ystävään
pysähtyä. Silloinkin Sylvin ja Toivon häissä, kun he ensimmäisenä
morsiustyttöparina astelivat morsiamen ja sulhasen jäljessä, oli
Riikalla ollut vaivainen vanha tummanvihreä puku — ja kaikki muut tytöt
olivat olleet valkoisissa. Hän vihasi noita muita tyttöjä. Hän vihasi
kaikkia, joilla oli kauniit vaatteet ja pitsiä paidanpääntiessä. Hän
vihasi isäänsä, joka ankarin silmin oli vartioinut tyttäriensä askelia.
Hän vihasi itseään, joka oli totellut isää eikä lähtenyt maailmalle
itse ansaitsemaan leipäänsä ja kulkemaan omia teitään. Eino-Ilmari oli
pidellyt häntä täällä. Ja Eino-Ilmari piteli häntä yhä. Mutta entä
jos poikakin alkaisi kärsiä tämän kotoisen elämän köyhyydestä? Entä
jos hänkin joskus tulisi syyttämään isäänsä ja tätiään siitä, ettei
hänellä ollut ollut ympärillään kauneutta ja mukavuutta. Entä jos
hänkin ymmärtäisi, mikä ero oli Ollin kodin ja hänen kotinsa välillä.
Jos isällä oli rahoja, niin teki hän väärin, peräti väärin kiusatessaan
heitä kaikkia tällaisessa köyhyydessä. Tätäkään Eino-Ilmarin huonetta,
eihän sitä voinut miksikään saada, kun oli vain nämä tummat puutuolit
ja vanha sänky... Olisi ollut sohva ja siinä sinikukallista kangasta...

Yhtäkkiä Riikan katse pysähtyi ja hänen mielensä hyrsky niinikään.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Ne sanat olivat seinällä pojan vuoteen yläpuolella. Ja tällaisia
ajatuksia ajatteli pojan kasvatusäiti, Kankaan »kirkkoväärti», ihminen,
joka sanoi Vapahtajaa Herrakseen ja Mestarikseen.

Riikka Tuuna pusersi kädet tuolinselustaa vasten ja tunsi kipeää
katumusta. Kyllä piti olla kärsivällisyyttä taivaallisella Isällä
jälleen ottaessaan vastaan sellaisen kivikovan sydämen. Oi hyvä Jumala,
hyvä Jumala — oliko ihmisen mahdotonta elämässään päästä synnistä ja
aina uudistuvista synnin ajatuksista. Mikä olikaan ihminen? Mitä hänen
sydämensä? Mitä oli maailman koreus? Katoava pilvi vain. Mitä olivat
elämän vuodet? Kulkijan lyhyt vaellus kohti kotia. Majapaikkoja vain
olivat maalliset kodit, ykskaikki oliko niissä sohvatyynyjä vaiko
puutuoleja. Jeesuksen silmäin eteen ma syntisraukka lankean...

Riikka Tuuna lyyhistyi tuolille. Olisipa hän saanut lohkenemaan
rinnastaan yhdenkin kyyneleen. Mikä hänet oli näin kovettanut. Paha on
ihmisen sydän.

Alma oli jo riisuutunut ja makasi peitteen alla. Vanhempi sisar
laskeutui vaatteissaan vuoteelleen ja kuunteli kellon tikutusta seinän
takana. Hiljaisuus oli nyt syvä ja tiivis ikäänkuin maailma tuolla
ulkopuolella olisi alkanut mennä uneen. Vähitellen hiljeni Riikan
rinnassa ja hänen sydämensä viipyi ääneti Vapahtajan jalkain juuressa,
epätasaisesti sykkien myrskynsä jälkeen.

Mutta nyt oli tullut nuoremman sisaren vuoro. Hän tukahdutti tällä
kertaa kyyneliään peitteen alla. Hän rakasti Lennartti Mäkimatkaa.
Pelkkä ajatus, että hän jostakin syystä hänestä eroaisi, saattoi hänet
levottomaksi. Myötä- ja vastoinkäymisessä hänen rakkautensa kestäisi.
Ainoastaan eroa ei hän kestäisi. Jumala oli antanut heille tämän
rakkauden. Olisi rikos Jumalaa vastaan heittää se pois. Mutta entä
Lennartin? Kysymys koski häneen ja kuitenkin se nousi hänen huulilleen.
Kestää, kestää! toisteli hän kiihkeästi mielessään ja hänen sydämensä
lyönnit olivat raskaat ja tuskalliset.

Yhtäkkiä kuului ulkoa liikettä. Tällä kertaa aivan selvästi.
Lumikimpale lensi ikkunaan ja litistyi keskelle ruutua. Riikka nousi
mennäkseen avaamaan veljelleen. Silloin tunsi hän ikkunan alla miehen,
jonka hän aina olisi erottanut kaikkien muiden joukosta: hän tunsi Arvo
Mäkimatkan.

Hänen poskensa olivat heti täydessä palossa. Hän muisti, että hänen
yllään oli ruma paksu toppatakin, lyhyt vanha arkihame ja nämä väljät
saappaat, joihin mahtui tukollinen heiniä. Onneksi oli pimeä. Tai vielä
parempi: hyvä, että Arvo näki hänet koko hänen rumuudessaan ja piti
suunsa kiinni. Veri kiehuen jäsenissä avasi hän äänettömästi oven ja
kuiskasi jo kynnykseltä:

‒ Mitä sinä nyt... keskellä yötä. Kaikki ovat nähneet sinun tulevan...
Pitäisihän sinun tietää... Missä Toivo on?

Riikka kuuli tutun naurun ja näki pimeässäkin tutut huulet avonaisina.
Hän tunsi myöskin miehen käden tarttuvan ranteeseensa ja oikaisi heti
kätensä jännittyneeseen epäystävälliseen asentoon. Arvo kulki eteisissä
ja ovissa yhtä kotoisesti kuin Tuunan omat väet. Riikka riuhtoi turhaan
irti kättään. Hänen suunsa oli täynnä epäystävällisiä sanoja. Mutta
hänen sydämensä nyyhki onnellisena, lämpöisenä ja kiitollisena.

— Päästä irti... kuuletko... mitä sinä minusta tahdot?

Niin sanoivat huulet. Sydän sanoi: minun on hyvä... pidä kiinni...
lämmitä... Minun on hyvä.

Ikäänkuin mies olisi kuullut tämän mykän puheen, kuljetti hän vastaan
ponnistavan tytön saliin ja sulki oven. He seisoivat pimeässä
murattiköynnösten alla, jotka kuin porttikaaret kiertelivät katossa.
Arvo piteli tytön molempia käsiä ja katseli häneen, koettaen tulla
häntä lähemmäs. Riikka ponnisti vastaan.

— Mistäs sinun käsiisi nyt on tullut tällainen voima, nehän eivät
koskaan ole tehneet työtä.

Arvo veti tytön vastahakoiset kädet rintaansa vasten ja naurahti.

— Nyt aion suorittaa jotakin.

— Jonkin tutkinnon? Minkä? Ehkä arkkitehdin... tai runoilijan... tai...
tuhattaiturin! Se on kai varmin se viimeinen!

— Minä aion matkustaa.

— No... ainahan sinä matkustelet...

— Me matkustamme yhdessä Toivon kanssa.

— Matkustaako Toivo?

— Katsotko, että hän sitten voi olla täällä?

Riikka vaikeni ja hänen vielä äsken riuhtovat kätensäkin olivat aivan
hiljaa Arvo Mäkimatkan käsissä.

— Kuule, kuiskasi nuori mies, sillä lämpöisellä äänellä, jota ei ollut
kenelläkään muulla maailmassa, — emmekö nyt tekisi sovintoa?

— Emmehän me ole riidassakaan, ärtyi Riikka taasen.

— Ei, mutta emme ole kihloissakaan, niinkuin meidän pitäisi olla.

— Ja vieläkö pitäisi! Minä, tällainen ruma vanhapiika ja kaunis, pulska
Mäkimatka...

— Siitä on jo toistakymmentä vuotta, puhui Arvo hiljaa, — kun minä
sinua pyysin ensimmäisen kerran. Sitten olen pyytänyt uudestaan ja
uudestaan, milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä...

Riikka Tuunan rintaa pusersi vuosikausien toivojen ja pettymysten
paino. Se tukahdutti häntä niin ettei hän saanut sanaa suustaan.

— Minä tiedän, jatkoi mies, — olen sinut monet kerrat pettänyt, sitä
sinä tahdot sanoa. Ja kuitenkaan en ole sitä tehnyt. Sydämessäni en
ole. Katso, en ole sinusta koskaan päässyt irti, vaikka kuinka olen
koettanut...

— Koettanut olen minäkin! tyrskähti kuin kuuma suihku tytön rinnasta.

— Etkö ole päässyt! huudahti Mäkimatka ja tarttui hänen hartioihinsa.

— Olen, sanoi Riikka ikäänkuin hän olisi lyönyt sydämensä veräjän
selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. — Minä olen taistellut itseni
sinusta irti. Pala palalta. Minä olen sammunut, minä...

— Se ei ole totta! Ja tänä iltana täytyy meidän välimme selvitä. Katso,
minä matkustan.

— Silloin, kun sinä...

Riikka Tuuna alkoi, mutta vaikeni.

— Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa, osaan sen ulkoa...

— Silloin kun näin sinut humalaisena... Ja silloin kun sinä
tanssissa... niin, niin, silloin — osaat sen ulkoa, mutta saat aina
kuulla sen uudelleen, kun alat minulle puhua näistä asioista, joista ei
kuitenkaan tule valmista.

— Niistä täytyy nyt tulla. Kerran sinä lepäsit rentona minun rintaani
vasten, kerran olet sydämelläni unohtanut kaikki — silloin keväällä,
kun muuttolinnut lensivät päämme päällitse. Minä olin silloin poikanen
ja sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.

Riikka Tuuna pani molemmat kätensä hänen rintaansa vasten ja työnsi
hänet luotaan.

‒ Älä koskaan enää puhu minulle tällä tavalla, Jumala varjelkoon
minua olemasta heikko. Kymmenet kerrat olen antanut anteeksi ja
tahtonut unohtaa. Sinä lupasit pysyä määrätyllä työalalla, valmistua
ja suorittaa tutkinnot. Sinä muutit yhä uudelleen alaa. Sinä joit,
vaikka olit luvannut minulle... Sinä rakastelit, vaikka olit luvannut
minulle... Minun toivoni kuoli, minun uskoni kuoli... ja minun
rakkauteni myöskin.

He vaipuivat kumpikin istuimelleen ja heidän ympärillään tuntui olevan
lumiaavikko, niin kylmää oli. Tumma muratti kiersi aution valkoisen
salin kattoa. Kahden ihmisen raskaat, huokauksentapaiset hengenvedot
vuorottelivat pitkän välimatkan päässä toisistaan.

— No niin, sanoi nuori mies vihdoin ja nousi, — sinä olet kai oikeassa:
en ole sinua ansainnut. Aika kuluu, veljesi on heti täällä.

— Miksi sinä jätit minut vanhenemaan ja rumenemaan! parahti Riikan
sydän hiljaa ja kipeästi.

— Minulle sinä et koskaan tule vanhaksi ja rumaksi. Sinä olet aina se
sairas tyttö, joka minun käsivarsiltani katseli kurkia ja parani.

Riikka Tuuna puserteli käsiään vastatusten niin että niihin koski.

— Ah, minun on niin ikävä! pääsi häneltä äänettömästi.

Arvo Mäkimatka ei sitä kuullut. Hän sytytti paperossin ja astui Riikan
eteen.

— Minun täytyy pitää kiirettä. Katso, sinä Tuunan tytär, minä rakastan
sinua, minä olen koettanut siitä päästä, mutta en pääse. Sinulla
on sellaiset silmät, että joka kerran on katsellut niiden pohjaan,
ei niitä unohda. Minä katsoin varhain, silloin keväällä, kun olin
poikanen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat
silmät... Jumala panee usein viininsä niin hauraihin ja raihnaisiin
maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden henki on altis, mutta liha
heikko. Sydämeni levottomuudessa minä olen etsinyt ja hapuillut. Ja nyt
minä lähden.

Riikka havahtui.

— Mitä varten Toivo sitten matkustaa?

— Mutta Riikka Tuuna, kuinka hän voisi jäädä tänne!

— Pitääkö tähän matkaan sitten todella uskoa?

— Ole vain uskomatta. Mutta ennen aamun koittoa ottaa veljesi hevosen,
joka ilman ohjaajaa löytää kotiin.

— Kaikkia joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On toki talossa miehiä
kyytiin. Ja lähden vaikkapa minäkin. Jos kerran matkan täytyy tulla.

— Ei. — Arvo astui aivan lähelle häntä. — Sinä et saa tietää tästä
matkasta.

— Kuinka minä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä minulle puhunut.

— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun täytyy valehdella, ettet tiedä,
sillä...

— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle sitten jäisi. Jos
te lähdette rehellisille retkille, niin mitä siinä on salaamista.

— Jyväkin itää salassa, sinä paha tyttö. Jos revit sen ylös, niin olet
sen tuhonnut. Jos kerrot meidän lähteneen, niin meidän käy huonosti...

— Miten huonosti? Miksi? Mitä minä nyt menisin sitä kertomaan. Mutta
jos kysytään, niin en suinkaan valehtelemaan rupea.

Arvo ei enää nauranut.

— Sinun täytyy. Kerron sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet
mitään tiedä.

— Mutta minä en voi valehdella.

— Hyvä, sitten en kerro mitään. Ehkä Alma ei ole niin arka. No, oletko
nyt tyytyväinen.

Riikan sydäntä vihloi. Hän ei enää loukkaantunut ivasta Arvon äänessä,
mutta hän tunsi kauhulla lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen
salaisuuteensa.

— Et tule tietämään mitään muuta kuin että yöllä helmikuun
kolmattatoista päivää vastaan nähtiin Kankaan kirkolta päin reen
ajavan viittatietä Tuunanselkää pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi
miestä...

— Ja minne te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.

Arvo rupesi nauramaan.

— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti saattaisit
sanoa, ettet mitään tiedä.

Riikka tulistui.

— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos joku ihminen edes
hiukan koettaa pitää itseään totuuden puolella, kun kaikki nykyään
valehtelevat.

— Ei ole, koeta vaan pysyä totuudessa, jos voit. Mutta nyt kestää
tilinteko veljesi ja minun sisareni välillä jo liian kauan. Meille
tulee vähitellen kiire.

He astuivat kumpikin ikkunaan ja tuijottivat ulos. Riikka tunsi, että
jos tahtoo saada sovinnon sanan jäämään heidän välilleen, niin se nyt
on lausuttava. Hänen sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. Kauheaa
tulee olemaan jäädä sovittamattomaan mielialaan, jos Arvo viipyisi
matkalla. Mutta tämä on tietenkin taasen hänen oikkujaan ja kujeitaan:
tietenkin hän matkustaa Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten
taas Mäkimatkan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. Juuri
näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt tulevilla
tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen suuttumus, kun hän tätä
muisteli. Ja vielä kerran hän tässä antaisi itseään pettää ja heltyisi
ja taipuisi ja jättäisi Arvon siihen luuloon, että hän on tyytyväinen.
Ei! Näin hän päätti tahdollaan, mutta sydäntä poltti ja vihloi. Hänen
on mahdoton elää, jos Arvo lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän menehtyy.
Hän ei voi! Mutta jalat veivät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.

— Täytyy kai laittaa herroille vähän evästä? sanoi hän kylmästi.

Ei, hän on sairas, hän lyyhistyy tähän paikkaan! Hänen sydämensä
pakahtuu!

Mutta hänen oikea kätensä avasi hiljaa oven ja pani sen jälleen kiinni.
Kylmässä eteisessä se kohosi siihen minne kyynel hersyy, mutta kyyneltä
ei lohjennut.

Toivo oli jo tullut. Hän puheli Alman kanssa heidän huoneessaan. Tuska
Riikan sydämessä helpotti hiukan. Hän päätti lausua Arvolle sovinnon
sanan. Hän päätti kuiskata hänelle, että hän on hänen omansa. Kun
Arvo palaa matkaltaan, menevät he naimisiin. Sillä Arvo on oikeassa:
eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko tämä rakkaus on mahdoton, mutta
Arvo on siinä aivan oikeassa: he eivät voi unohtaa toisiaan. Riikka
oli neito, kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on ruma ja
kuiva, hänellä on silmät kuin kauriilla. Mutta jos Arvo on hullu ja
pitää niistä, niin...! Parhaimman elämänsä he jo ovat kuluttaneet
taistelemalla toisiaan vastaan. Heillä on kiire. Heidän rakkautensa
on Jumalan lahja. Tämän hän vielä sanoo Arvolle. Heti, kun Arvo tulee
tänne. Miksei hän jo tule? Jumala panee joskus kalliin viininsä
niin hauraaseen maljaan. Ihana on tämä hauras malja, ihana on Arvo
Mäkimatka. Miksei hän jo tule?

— Niin, sanoi Toivo, — Arvo on kai jo kertonut sinulle meidän
matkastamme. Täytyy kiirehtiä. Pian tuntuu päivän salo. Minä olen jo
tässä puhunut Almalle.

— Ei Arvo mitään ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.

— Minulla ei ole enää aikaa puhua. Alma saa kertoa sinulle, jos vaan
pidät kaikki salassa. Tai emmehän me oikeastaan itsekään tiedä minne me
menemme. Onhan se meidän vanha hevonen monta kertaa yksinään löytänyt
kotiin?

Alma oli pukeutunut ja meni houkuttelemaan sisään koiraa. Hän itki
kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä
edessään.

Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei askeleen alaa
voinut nähdä eteenpäin.

Porstuan ovessa törmäsi Riikka yhtäkkiä Arvoa vastaan. Tyttö tunsi,
että viimeinen hetki nyt oli käsissä. Viimeisen kerran he nyt olivat
kahden. Hänen sydämensä täytti lyönneillään koko hänen olentonsa. Arvo,
puhu, ota minut, auta minua! huusi ääni hänen sisimmässään. Mutta
huulet pysyivät mykkinä. Arvo ei sanonut mitään. Toivo tuli ovesta.

— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi hän ja läksi ulos.

— Odota, sanoi Arvo ja läksi hänen mukaansa.

Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se kauhea tapahtuu:
sovinnon sana heidän välillään jää lausumatta.

Hän viipyi kuin tunnottomana tuskansa kourissa. Vihdoin jokin melu
herätti hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin hän pakotti itsensä
liikkeelle ja riensi Alman luo. Viipyisivätkö pojat kauankin poissa?
Eivätkö tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se
sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin, jota heidän
täytyi pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei, ei. Mutta niin Toivo
vakuutti, etteivät he tule koskaan.

Alma purskahti taasen itkuun, pää koiran niskaa vasten.

Eikö koskaan?

Niin Toivo vakuutti.

Mutta sehän on mahdotonta!

Niin Toivo vakuuttaa.

Oli kuin jäätävä koura olisi tarttunut kiinni Riikan sydämeen. Lyönnit
harvenivat niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut tarmoa
eikä ajatuksia. Toivo ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle
hyvästi. Alma ei voinut jättää koiraa, koska se olisi vinkunut, vaan
kuljetti sitä mukanaan kaulanauhasta. He seisoivat kaikki tyttöjen
huoneessa. Heidän keskellään paloi paperossi niinkuin jonkin hirviön
silmä. Vuoroin sen hehku valaisi Arvo Mäkimatkan sormia, vuoroin hänen
huuliaan, joiden yli ruskeat viikset kaartuivat. Tällä hetkellä Riikka
Tuuna ymmärsi, etteivät hänen huulensa koskaan saisi koskettaa noita
huulia. Eikä elämässä ollut mitään muuta arvokasta. Ei minkään arvoinen
elämä enää ollut. Yhtäkkiä hän leimahti elämään ja aikoi heittäytyä
Arvon kaulaan. Samassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin puraisi
huuleensa niin että suolainen veren maku tuntui. Toivo ja Alma puhuivat
joistakin kintaista, jotka Toivo oli ottanut Somerin eteisestä. Riikka
sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi ikäänkuin joku toinen olisi
puhunut hänen suullaan:

— Voitko, Toivo, lähteä sanomatta isälle hyvästi?

— Minun täytyy, vastasi Toivo. — Alma tietää, mitä isälle on sanottava.
Tämä lähtö tuli nyt näin kiireellinen. Saattaa tapahtua, että viivyn.
Koettakaa te, tytöt, pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu antamaan
heitä pois. Mutta koettakaa käydä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos
jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy. Niin, ja
Lennartti on ottanut haltuunsa minun asiani. Voikaa hyvin sitten.

Toivokin puhui oudolla äänellä.

— Koska sinä palaat? kysyi Riikka hätäänsä pidätellen. — Koska te
palaatte...?

— En tiedä. Mutta onhan sitä maailmaa muuallakin. Älkää nyt ruvetko
siinä itkemään, ettei isä herää. On jo muutenkin meluttu liiaksi. Ja
näyttäkää, että pidätte suunne kiinni.

Toivo puhui kuin ulkopuolelta itseään, vieraalla äänellä ja vieraalla
vauhdilla. Vaikea tämä lähtö hänellekin oli.

— Mitä sinä puhut! sanoi Arvo ja naurahti. — Me palaamme. Mutta me emme
palaa ennenkuin me... tuomme jotakin tullessamme.

— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.

— No... jotakin hyvää vain!

— Sanokaa Jumalan tähden! rukoili Alma.

— Tuo Riikka ei voi vaieta!

Hätääntynyt parahdus nostatti Riikan rintaa, mutta huulet olivat yhä
kuin liimatut toisiinsa.

— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — minne te menette ... mitä te tuotte?

— No... vaikkapa — Kevään! kuiskasi Arvo ja jatkoi nopeasti, ikäänkuin
jäähyväisten pitkittäminen jo olisi alkanut käydä hänellekin
ylivoimaiseksi: — lähdetään nyt, Toivo.

— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi Alma ja piteli kiinni veljensä
hihasta.

— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja pani lakin päähänsä.

— En mitään minä ymmärrä, sopersi Alma. — En mitään, en mitään.

— Mitä joutavia: tietysti me palaamme, nauroi Arvo.

Hän ojensi nopeasti kätensä tytöille, ensin Almalle, sitten Riikalle
ja läksi jo ovesta. Alma toisteli ikäänkuin jotakin hokemaa, ettei hän
ymmärrä mitään. Riikka keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten
jälkeen. Hänen täytyi vielä kerran, viimeisen kerran saada painaa
Arvon kättä. Mutta hän tuli myöhään. Sanoiko Arvo hänelle jotakin?
Hän oli kuulevinaan hänen lausuvan sanan »leikkitoveri». Sitten ovi
armottomasti sulkeutui ja hän istui portailla.

Kun hän palasi heidän huoneeseensa, seisoi Alma kasvot ruutua vasten ja
tuijotti pimeään. Riikka asettui toiselle puolelle pöytää ja tuijotti
ulos hänkin. Navetta ja tyttöjen kamari olivat kuitenkin edessä, ei
mitään näkynyt. Oliko Arvo sanonut »leikkitoveri»? Kun olisi saanut
sen tietää. Se oli sanomattoman tärkeää. Jos se olisi ollut totta,
olisi koko tämä kuorma siirtynyt hartioilta. Mutta sitä ei voinut saada
tietää. Kanna kuormaa, kanna, kanna elämän loppuun...

Nyt he varmaan ajavat alas rantatöyrästä... Nyt he ajavat avannon
ohi. Nyt he jo ovat jäällä. Navetta on tosiaan pahalla paikalla, ei
mitään voi nähdä. Hänen silmiensä pohjalla poltti, mutta hän tuijotti
tuijottamistaan.

Nyt oli isä herännyt ja kulki keittiössä. Hänen keppinsä kolisi. Riikka
irroitti itsensä nopeasti pöydästä, johon hän oli ikäänkuin kasvanut
kiinni, ja karkasi vaatteineen päivineen vuoteeseen. Hänen kuumat
silmäkuoppansa jäähtyivät vähitellen, hän odotti ja oli nukkuvinaan.
Alma tuskitteli koiran kanssa. Isä ei tullut. Askeleet jo etenivät.

       *       *       *       *       *

Ja taasen lepäsivät Tuunan tyttäret rinnatusten ja kuuntelivat
sydäntensä lyöntejä. Suunnattoman pitkä yö alkoi vihdoinkin vaihtua
aamuksi ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. Kumpikin
ajatteli asioitaan, unta eivät he odottaneet. Hitaasti kuluivat hetket.
Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että hän oli Lennartille uskonut
asioittensa hoidon. Lennartti oli niin hyvä ja luotettava, Toivo sen
kyllä tiesi. Pian he viettävät häitä, hyvin pienet häät vain, mutta
valkoisen puvun Lennartti morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä nykyään
saa ostaa. Lennartti tahtoo suurta taloa ja Alma pientä. Mutta kyllä he
toki sopivat.

Riikka Tuuna tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja oman itsensä
hukkuvan siihen niinkuin lumiaavikkoon. Ei mitään tehtävää hänellä enää
ollut. Eino-Ilmarikin jo oli suuri poika, ja Olli — ehkäpä hän vielä
oli liiaksi lapsi menehtyäkseen häpeäänsä.

Arvo oli poissa. Tuolla kaukana jäällä Ummen saaren toisella puolella
liikkui pieni tumma piste. Siinä oli kaikki mitä hän omisti,
kaikki mihin hänen sydämensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni
auttamattomasti. Vaikka hän täällä olisi huutanut loppuun koko äänensä,
vaikka hän olisi itkenyt maalle silmänsä, vaikka hän olisi väännellyt
kätensä sijoiltaan, niin ei Arvo olisi tullut. Sovinnon sana oli
jäänyt lausumatta. Ja näin täytyy elää. Vai oliko Arvo lausunut sanan
»leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! Mutta ei saanut tietää
oliko se lausuttu.

Tänään on sunnuntai ja he menevät kaikki kirkkoon. Riikka taluttaa isän
sakaristoon ja käy itse sivuovesta vanhalle paikalleen saarnatuolia
vastapäätä. Kuinka kauan siitä onkaan, kun oli sunnuntai ja hän istui
kirkossa. Kaukana on koko mennyt elämä. Jokin seinä on pudonnut ja
jakanut elämän kahtia.

Ikäänkuin ei kohtalokkaan yön vielä sittenkään olisi ollut lupa loppua
alkoi Alma yhtäkkiä puhua aivan uudesta asiasta. Riikka ei vastannut,
hän ei kuunnellut, hän ei jaksanut. Mutta Alma jatkoi itsepintaisesti
ja tarttui vihdoin sisarensa olkapäähän.

— Kuka se oli se mies, jolla oli huopahattu?

— Nukutaan, vastasi sisar äänellä, jolla puhutaan kuoleman unesta.

— Se mies, jolla oli huopahattu?

— Mikä mies?

— Se joka sanoi, ettei hän ole käynyt pitkään aikaan täällä
kotipuolessa.

— En minä tiedä. Anna minun olla.

— Mutta minäpä tiedän. Minä olen nähnyt hänet. Ja sinä myöskin. Hän oli
osallisena varkaudessa... silloin, etkö muista... kun Mäkimatkan vanhan
isännän rahat varastettiin. Näimmehän, kun häntä vankina vietiin.
Hänhän on Janne Kemppainen.

Riikka Tuuna muisti jo ja heräsi täydellisesti. He olivat kaikki olleet
tiensyrjässä katsomassa, kun vankeja vietiin. Vanhaa Kemppaista oli
epäilty murhasta, viinakauppaa hän oli pitänyt, tämän isä. Ja veli,
Kustaa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään Somerin
mailla, sellainen likainen vanha eukko.

— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.

— Mikähän hänet on tänne tuonut?

— On kai tullut tervehtimään äitiään.

— Joko hänen rangaistusaikansa sitten nyt on mennyt umpeen?

— On kai.

— Kuinka vanhat me silloin olimmekaan?

Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain, että Arvo siinä
kestikievarin pihassa oli kinastellut tuomarin kanssa ja sanonut, että
Kemppaista olisi pitänyt kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin
ollut kestikievari Tuunassa ja herrat olivat istuneet eteisessä ja
odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne tuonut heille kahvia. Arvo oli
sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa
oli syyntakeeton, yhteiskunta iski harhaan, kun tuomitsi tällaisen
miehen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä Arvo oli häntä paljon
nuorempi. Täytyihän yhteiskunnan suojella itseään, sanoi tuomari.
Kemppainen oli tuomittu hyvin moneksi vuodeksi. Mutta nyt hän siis oli
vapaa. Oliko hänet armahdettu, vai olivatko nuo monet vuodet kuluneet?
Mitä Kemppainen todella täällä teki?

— Kyllä hän oli kauhean näköinen, sanoi Alma. — Kyllä hän vielä voi
varastaa. Kuule, ehkäpä murhatakin?

— Ehkä. Mutta jos vähän saisi tästä vielä unta.

Riikka tahtoi olla rauhassa ajatuksineen. Hänen mieleensä oli taasen
johtunut kuinka toisenlainen Arvo sentään oli kuin kaikki muut.
Silloinkin, kun tämä varas tuomittiin, niin hän oli väittänyt,
että hän oli sairas. Ja todella: mitä hänestä muuta olisi voinut
tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin hän oli. Mitä oli koko tämä
paikkakunta nyt, kun Arvo oli lähtenyt? Arvo oli puhaltanut hengen
kaikkeen. Mitä erilaisimmissa asioissa hän oli antanut neuvojaan. Mitä
erilaisimmat asiat hän oli pannut alulle. Kuka sitä enää edes muisti,
että Arvo oli huomannut mikä mainio turvepehkutehdas tulisi Hauveden
suosta. Aivan ohimennen hän oli sanonut isännille: ryhtykää toimeen,
siinä on kultakaivos. Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli nostanut
turpeensa. Arvo oli toimittanut lämmityslaitoksen kirkkoon, Arvo oli
käynyt Helsingissä puhumassa ja saanut postin tulemaan tänne viisi
kertaa viikossa. Sitä ei kukaan enää muistanut. Kaikki, mihin Arvo
tarttui, rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli mukana, oli virkeää.
Kun hän puuttui, oli hengetöntä. Ja nyt Arvo auttamattomasti menee.
Mahdotonta! Minne hän menee? Mitä hän aikoo tuoda? Koska hän tulee?

Ei koskaan, sanoi Toivo.

Ei koskaan!

Karmiva kylmyys kulki pitkin Riikan pintaa, kun hän tätä ajatteli.
Jokin kankeus löi hänen jäsenensä niin ettei hän enää voinut kättä
liikuttaa. Syvällä hänen surunsa hehkuvan tuhkan alla poltti vielä,
kuin kekäle pelko siitä, ettei ehkä tämä kidutus ollutkaan tarpeellinen
ja Jumalalle otollinen. Mutta hän ei jaksanut selvittää itselleen tätä
asiaa. Häntä väsytti. Kumean tuskansa uuvuttamana hän vihdoin meni
unenhorroksiin.

He olivat ajavinaan yli Ummen saaren. Toivo ja Arvo istuivat reen
perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen varvut raapivat reen syrjiä,
reki kallistui ja oli kaatumaisillaan. Riikka hyppäsi alas ja piteli
kiinni laidoista. Yhtäkkiä hän huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen
pelästyi ja läksi karkuun. Ohjakset valloillaan laukkasi se jo kaukana.
Mutta taivaan sineä vastaan näkyi lintuparvi, joka tuli etelästä.
Pyörryttävän korkealla lensivät linnut. Yhtäkkiä putosi yksi ja vaipui
Riikan jalkojen juureen. Se oli suuri valkoinen lintu.

Kaamea tunne painoi Tuunan tytärtä rinnasta, hän ei voinut huutaa,
hän ei voinut puhua. Ei päätään hän saanut nostetuksi. Hänen täytyy
tukahtua.

Huusivatko kurjet?

Se oli kuin hukkuvalle pelastuksen ääni rannalta.

Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, ponnahti ylös ja karkasi suinpäin
ikkunaan.

Harmaassa aamuhämärässä näki hän keskellä lumista pihamaata venäläisen
sotamiehen pumppuavan vettä kotinsa kaivosta.

Silloin hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut. Hänen veljensä ja
leikkitoverinsa olivat kaukana. Häpeä oli tullut taloon, häpeä
Jumalan ja ihmisten edessä. Häpeä painoi kylää, pitäjää, maata. Ilman
pelastusta, ilman toivoa.




JAA-JAA JA EI-EI


Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä
kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon.
Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.

Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin,
sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin
ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen
varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta,
missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon
satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa
parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin
latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään
hangelle kunnes kuolivat.

Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että
pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon
yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin
saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa
olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet
kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin
sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut
piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä
päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja
kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle
juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin
emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista,
joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana
katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut,
että järki meni.

Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut,
juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla
pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se
ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten
kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä
suinkaan velkojen takia.

Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin
oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa,
että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta
asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään
pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja,
jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi
etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin
täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli
toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän
osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset
taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea
Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei
katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi
joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään
suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei
muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.

Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten
pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa
huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli
valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti
Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja
iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan
isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne?
Sitä ei kukaan tietänyt.

Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella,
kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai
Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli
alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut
ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon
emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa.
Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat
olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan
vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin
ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi
sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt
koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän
olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen
veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut
tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt
samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut
tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin
isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut
poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä
kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä
erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha.
Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan,
vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut
ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan
siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen.
Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta.
Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan
miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan
vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta
mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko
tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär
äidistä.

— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra
matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin
puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat
syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.

— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän
seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.

— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi
puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan,
jollei itsestäänkään välittäisi.

Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä
varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä
hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui
tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen
puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin
esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti
korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä
ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti
olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan.
Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle
Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni.
Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen!
Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään.
Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat
venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai
taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.

Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa
niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.

Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan:
mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta
vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta
viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra
oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.

Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt
kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku
sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja
pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku,
suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne
Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin
siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.

Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne
kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman
rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten?
Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?

Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen
läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla.
Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja
piikkilanka-aitojen takaa.

Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa
saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen
tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja
ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla
lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä
vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla
oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa
ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu
talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin.
Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia
ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot
muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki
omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella
syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli,
kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi
kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia
ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui
tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti
henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa
koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja
monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli
päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin
pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin
vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa
sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat
täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet
vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle
asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret
valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti,
tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna
käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni
runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat
ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin,
että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään
ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias,
joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa.
»Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään
annat meille...» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään
Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi
ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua
vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän
hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa
sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin
kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti
aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että
hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä
hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään
pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet
jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias,
Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita
ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät
pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan
oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä,
hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He
ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka
heistä ja rypisti nenäänsä.

Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen
keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki
säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin.
Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai
erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja
jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä
ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen
ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei
olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet
maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi
äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki
mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin
hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi
nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin
he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti.
Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä,
ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi.
Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he
yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun
ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo,
jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi
laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus
teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä
savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu
pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei
syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli
Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin
ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen
äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin
täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta
hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut
hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että
hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se
sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan
punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla:
mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin,
nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli
hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin
kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun
tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut,
mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti
sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä
kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään
kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan
tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut
puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana
ulkosalla.

Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan.
Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin
mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan
heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli
ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli
saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta
arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon
ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat
kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät
enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle
ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla —
emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät
Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista
ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa
viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli
Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei
heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin,
vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä,
pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut
sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan
osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä
sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat
kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet,
puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin
halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin
säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin
eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi
ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat
toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta
alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet
lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa
raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi
ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.

Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin
aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä
vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen
kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen
veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla
markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani
kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia
yhtaikaa.

— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.

Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä
ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.

— Pojat, sanoi hän ja nauroi niin että hänen leukansa oli monessa
syvässä laskoksessa päällekkäin, — pojat hoi, annattekos sijaa
sängyssänne. Raukaisee niin pirusti tulee kai taas ilmanmuutos. Se on
se ihmisen ruho paras paromeetteri. Ei paremmasta väliä... Hehhehheh,
kyllä se tietää, koska ilmat muuttuvat.

Ja pappa keikahti sänkyyn, joka oli muurin ääressä, koska se oli
kahdenmaattava, niin että hän hyvin mahtui. Rengit Janne ja Mikko siinä
jo olivat nukkuneet viisi vuotta. Heillä oli kummallakin muistokello
taskussa, isäntä antoi uskollisuudesta, määrävuosien jälkeen, sellainen
oli tapa talossa.

Rouva makasi päiväkaudet sängynpohjilla, piika, Piina kantoi hänelle
sinne ruokaa, ja pojat nauroivat ja ilveilivät ympärillä sairasta
hauskuttaakseen. Sairas — johan nyt, mikä sairas hän oli! Posket kuin
hohtavat omenat, silmät kuin nuorella eläimellä. Laiska hän oli.
Oliko kukaan koskaan nähnyt häntä täysissä vaatteissa? Korvansa hän
puetutti, kultaisissa renkaissa riippui suuret vihreät kivet niin
että korvanlehdet niiden painon alla olivat venyneet. Kultaseppä kai
hänen isänsä oli ollutkin. Pietarista sanoivat hänen alkuaan olevan,
mutta selvää suomea hän puhui ja oli uskonsakin puolesta suomalaisia.
Sieltäpäin oli Piinakin, se likainen, musta eukko, joka oli hoitanut
kaikki Mäkimatkan lapset ja joka valmisti sylttyjä, kinkkuja ja
piiraita. Rasvainen hän oli, kaikki hänestä tihkui lihavuutta. Ja
aina hän nauroi. Jollei rouva paljon pukeutunut, niin ei Piina paljon
riisuutunut. Hän nukkui vaatteet yllä, sen uunin kyljessä, joka
kulloinkin oli lämpöisin, puulaatikonkin päällä, kippurassa kuin koira.
Kerrottiin hänen ryömineen leivinuuniin sinä talvena, jolloin oli neljä
viikkoa peräkkäin neljättäkymmentä astetta kylmää. Piina piti vaatteita
niin kauan, että ne päältä hajosivat, sellainen oli Piina. Mutta
rouva esiintyi aina kampausröijyssä, milloin häntä ikkunasta näki,
käsivarrenpaksuinen palmikko riipuksissa. Samaisissa kampausröijyissä
hän kesäisin kulki puutarhassa. Ja tällaisia kampausröijyjä hänelle
aina ommeltiinkin — tiesihän sen Helmisen Jenny, joka hänelle neuloi.
Kolme silkkipukua riippui kaapissa, komeat ja koristetut kuuluivat
olevan, mutta ne tuskin olisivat enää voineet verhota Mäkimatkan
rouvan pientä sormeakaan, niin lihava hän nyt oli. Ne olivatkin
viidenkolmatta vuoden vanhat. Mutta koko perheen mieluisin olinpaikka
oli äidin huone, missä vuodetta ei koskaan päiväksi peitetty ja missä
seinät olivat täynnä lasten valokuvia kultakehyksissä, kuvia heidän
lapsuudestaan, heidän olostaan koulussa, ryhmäkuvia koko Mäkimatkan
perheestä, ryhmäkuvia pojista tovereineen ja myöskin kuvia koirista,
lehmistä ja hevosista. Yläpuolella äidin leveää vuodetta, mihin
Mäkimatkan nuoret aviopuolisot aikoinaan molemmat olivat mahtuneet,
riippuivat vieläkin heidän kuvansa hääpuvuissa, vaikka heitä tämän
kuvan perustuksella nykyään oli vaikea tuntea. Hiekankarvainen kissa,
nimeltään Mossa, virui vuorokaudet umpeensa emäntänsä jaloissa. Tältä
kissalta ei milloinkaan kielletty nautintoja, se sai nousta jokaiselle
pöydälle talossa ja ottaa mitä se halusi. Jos se suvaitsi pistää päänsä
kerma-astiaan, niin luettiin se sille vain ansioksi. Sillä Mossalla oli
yleensä huono ruokahalu. Piina kantoi sille parasta mitä tarjolla oli,
suoraan kukikkaalle peitteelle Maria-rouvan vuoteessa. Yksi ainoa ääni
oli, joka täydelleen herätti kissan: veitsen hionnan ääni kivivadin
laitaa vasten. Se tiesi, että alettaisiin paloitella tuoretta lihaa,
ja silloin Mossa karkasi ylös ja syöksyi silmät suurina keittiöön.
Kaikki pojat pitivät Mossasta, hyväilivät, silittivät ja ärsyttivät
sitä. Äidin ja Piinan täytyi suorastaan suojella talon lemmikkiä,
joka oli täydelleen tunnoton kaikkeen siihen suitsutukseen nähden,
mitä sille omistettiin. Huoneeseen näkyi komea Tuunanselkä, vuoroin
sinisenä ja läikkyvänä, vuoroin valkoisena ja liikkumattomana. Rehevät
sireenipensaat olivat päässeet puoliväliin ruutuja, niissä hyppelivät
talvisin varpuset, tuottaen iloa sairaalle, ja kesäisin tuli niiden
huumaava kukinta-aika, jolloin äiti kampausröijyssään tuskin väistyi
puiden luota. Hän viipyi päivät alhaalla niiden juurella ja yöt hän
seisoi ikkunassa. Hänen päätään kivisti, mutta häntä ei saatu luopumaan
kukkasista. Hän odotti tätä sireenien kukinta-aikaa niinkuin odotetaan
tärkeää tapausta. Myöskin omenapuiden kukkiminen oli tärkeä tapaus
talossa. Omenapuut olivat kuitenkin paljon aremmat ja oikullisemmat
kuin sireenit. Halla vei ne niin helposti tai tuuli varisti ne ennen
aikojaan.

Mäkimatkassa kävi paljon vieraita, mutta aina vain miehiä, papan ja
poikain tuttavia. Äiti ei lähtenyt heitä tervehtimään, Piina kantoi
heille sylttyjään ja piiraitaan. Ei milloinkaan Mäkimatkan rouva mennyt
neulomaseuroihin eikä kirkkoon. Pitäjän naiset eivät häntä häirinneet
— he puhuivat hänestä, sehän on selvää, mistäpä olisi voinut löytää
kiitollisempaa puheenaihetta, mutta he karttoivat häntä. Ruustinnakin
oli vähitellen jättänyt hänet rauhaan. Alussa oli hän itsepintaisesti
tunkeutunut kulmakamariin keskelle perhekuvia, istuutunut vuoteen
laidalle, kiskonut irti kaksinkertaiset ikkunat ja väittänyt koko
sairauden johtuvan raittiin ilman puutteesta. Säikähtyneenä oli kissa
hypännyt sängystä, säikähtyneenä oli niinikään rouva katsellut pitäjän
sielunpaimenen rouvaa, kunnes Piina oli rientänyt molempien avuksi. Oli
syntynyt sananvaihto, Piina oli puolustanut huoneen vanhaa, taattua
ja laskeutunutta lämpöä, ruustinna oli puhunut hapesta ja typestä
ja selittänyt, että talonväki yleensä turmelee vatsansa liialla
lihansyönnillä, mitään niin epäterveellistä ei ole kuin sianliha.
Isäntäkin oli tullut siihen, nauranut ruustinnaa vasten kasvoja ja
vedonnut omaan lihavuuteensa ja ruustinnan laihuuteen — kuka vietti
terveellisempää elämää? Muutaman kerran oli ruustinna vielä yrittänyt
puhua järkeä Maria-rouvalle, hän oli houkutellut häntä kirkkoon ja
neulomaseuraankin, mutta turhaan. Maria-rouva sanoi, ettei hän jaksa
tulla ja todella olivat juuri silloin hänen muuten niin rauhalliset
kasvonsa tuskallisen levottomuuden vallassa.

— Hän on luulosairas, kuiskasi ruustinna Mäkimatkan isännälle. — Kun
hänet saisi uskomaan, että hän on terve, niin hän olisi sitä. Samassa
hetkessä hän olisi terve! Luulosairaus onkin vaarallinen tauti.

— Entä luuloterveys sitten! sanoi isäntä ja veti kulmakarvansa viiteen,
kuuteen laskokseen ylöspäin.

Mäkimatkan isännällä oli sellainen iho, että se poimutteli niinkuin
harmonikan palkeet, minne käsin hän vain tahtoi.

Ruustinna Nahinen ei enää käynyt neuvomassa Mäkimatkassa. Osoitteeksi,
ettei hän ollut suuttunut, lähetti hän kuitenkin silloin tällöin
lapsensa viemään taloon lämpimäisiä. Isäntä oli lahjoittanut heille
huuliharpun ja pienen torven. Ne olivat kuitenkin heti menneet rikki.
Pappilan lapset lauloivat kuistilla päivänpaisteessa, auringonsäteiden
taittuessa läpi värillisten ruutujen. Niinkuin pienet enkelit he
lauloivat. Isäntä istui paitahihasillaan, hymy huulilla, silmät
ummessa ja kuunteli, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään laskosta. Kun
lapset olivat lopettaneet, puheltiin. Haagar ja jo Lyydiakin osasivat
antaa tarkat tiedot siitä mitä kotona tehtiin, ikään kuin he olisivat
olleet isoja ihmisiä. He tunsivat puutarhan hoidon, he poimivat pois
kaalimadot, he katsoivat kanat, he leipoivat äidin mukana. Vain
pienimmällä, Esterillä, oli nukkeja, nämä muut olivat jo pappilanrouvia
pienoiskoossa. Äitinsä mukana ja myöskin hänen sijassaan kävivät he
oppimassa Marjeliinin leskeä, Kemppaisen muoria ja muitakin vanhoja ja
sairaita.

— Kemppaisen muori panee kahvin joukkoon suolaa, eikö se ole
ihmeellistä? toimitti Haagar.

— Siellä on hiiriä, huusi hänen nuorempi sisarensa, — ne vinkuvat ja
juoksevat... Vaikka istuu huoneessa, niin ne tulevat pöydälle...

— Ja pikkulapsi Johanssonnilla jo paranee, touhusi taasen Haagar. —
Äiti on keittänyt maidon ja tutit meillä pappilassa. Lapsi ei olisi
voinut parantua, kun siellä oli niin likaista.

— Vai likaista, sanoi isäntä kuin kaiku.

Molemmat tytöt naurahtivat.

— Niin kauhean likaista, vastasivat he ja tekivät käsillään vanhan
ihmisen liikkeitä.

— Piina! huusi isäntä ja koputti ruutuun, — eikö sinulla ole niitä
piirakoitasi. No mitäs tämä Jeremias tarkoittaa? Ajatteletkos, kun et
puhu?

Haagar, joka seisoi isännän jalkojen välissä, kapusi hänen polvelleen,
ja, pannen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi:

— Jere kertoo Irjalle tosia satuja.

— Mitä? sanoi isäntä yhtäkkiä hyvin huvitettuna ja hänen hengityksensä
höyrysi viinaisena lapsen niskaan.

— Tosia satuja raamatusta.

— Jere ottaa Irjan rouvakseen! huusi nuorempi tyttösistä, Lyydia,
nauraen, ja hyvin kaukainen itsetiedoton aavistus jostakin
salaperäisestä tuntui hänen kasvojensa ilmeessä.

— Mitä? toisti isäntä vieläkin enemmän huvitettuna ja hänen
hengityksensä höyrysi nyt toiselle taholle. — Ottaako Jere Irjan
rouvakseen?

— Ottaa, vastasi poika, katsoen suurin sinisin silmin isännän
kalpeihin, pöhöttyneihin ja veitikkamaisiin kasvoihin. — Minä olen
lukenut kaikki Mooseksen kirjat ja kertonut Irjalle.

— Mooseksen kirjat? sanoi isäntä. — No mitäs niissä puhutaankaan?

Tytöt rupesivat nyt kilvan kertomaan:

— Oli kynttilänjalka puhtaasta kullasta... Kuusi haaraa ja kolme
mantelinmuotoista maljaa ja seitsemän lamppua, kaikki puhtaasta
kullasta...

— Ja pesuastia myös vaskesta, niiden naisten peileistä, jotka
palvelevat seurakunnan majan edessä... ja koukut ja vyöt hopeasta.

Veli halusi korjata sisartensa esitystä, mutta ei tahtonut saada
suunvuoroa.

— Te puhutte sekaisin, huusi hän. — Täytyy ensin kuvata kuinka arkki ja
armoistuin tehtiin... Arkki oli sittimipuusta, puolikolmatta kyynärää
pitkä — niinkuin tästä seinään, sanoo isä, ja...

Isäntä, jonka oli hyvin kuuma, tunsi pitkän, ikävän jutun olevan
tulossa ja huusi edelleen Piinaa.

— Pitääkö Jeremias Irjasta? kysyi hän sitten.

Se asia huvitti häntä paljon enemmän kuin Mooseksen kirjat.

— Laurista minä pidän enemmän, selitti poikanen ja yritti taasen alkaa
kuvaustaan, kun Piina joissakin iänikuisissa suurissa kengissä laahusti
yli ruokasalin permannon, haljenneella lautasella kädessään piirakoita.
Hän hymyili lapsille keskeltä tummia, kiiltäviä kasvojaan. He ottivat
piirakat, niiasivat ja hymyilivät vastaan. Piina naurahti ja lapsetkin
naurahtivat. Suurella vanhalla vaimolla oli syyliä ja luomia kasvot
täynnä, mutta hyvä hän oli. Hän otti nyt pöydältä sen siistin käärön,
johon ruustinna oli verhonnut leipälähetyksensä, nyökkäsi iloisesti
ja läksi viemään kääröä emäntänsä kamariin. Lapset söivät piirakkaa,
isäntä haukotteli ja hääti hiestyneiltä kasvoiltaan pois kärpäsiä.

— Vai Irjan Jeremias...! toisti hän ja kohtasi hiukan rivoin katsein
pojan viattomat silmät, jotka tuikkivat punalaitaisten luomien
kehyksestä.

— Irja osaa kaksi psalmia, selitti poika, — kaikkein lyhyimmät. Irja
ei tahtonut oppia niitä järjestyksessä, vaan kaikkein lyhyimmät.
Neljännessäkymmenennessä kolmannessa psalmissa on viisi värsyä, mutta
ne ovat pitkiä. Sadannessakolmannessakymmenennessä kolmannessa ja
neljännessä on vain kolme värsyä. Ne Irja osaa.

Isäntä naurahteli ja ravisti päätään.

— Vai lyhyimmät, vai! Kas vain sitä Irjaa... Vai lyhyimmät.

Isäntä rupesi ääneensä nauramaan, ajatellessaan tyttärentyttärensä
oveluutta. Pisimmät psalmit tahtoisi pikkupappi ahtaa hänen päähänsä,
mutta hänpä oppiikin lyhyimmät. Kyllä se tyttö maailmassa puolensa
pitää, se on näitä Mäkimatkoja. Vaikeampaa tulee olemaan Ollin, se on
juro ja härkäpäinen. Ja lisäksi ruma.

— No, luuletkos sinä, Jeremias, että Irja rupeaa sinun rouvaksesi?

— Rupeaa kyllä.

— Vai niin. Ja sinä otat hänet, vaikka hän oppi vain lyhyimmät psalmit.

— Kyllä hän vielä oppii pitemmätkin.

Isäntä tuijotti häneen suu auki, posket laskoksissa. Mikä tuostakin
lapsesta oli tulossa?

Piina asteli saliin, jätti rouvan kamarin oven auki ja toi
kokoonkäärityn salvetin sekä tuhansia kiitoksia ruustinnalle lahjasta.
Rouva pyysi lapsia laulamaan ja he lauloivat. Isännän kasvot eivät enää
silinneet, sillä hän ei nyt kuunnellut, vaan toivoi lasten jo menevän.
Lähtöä kiirehtiäkseen hän tarjosi heille kullekin markkaa. Hän oli
kerran ennenkin antanut tytöille markan. Tytöt ottivat nytkin. Jeremias
ei ottanut rahaa. Isäntä katsoi häneen kummissaan ja käski tyttöjen
jakaa rahan. He niiasivat ja läksivät.

Mäkimatkan isäntä oli rikkaiden kirjoissa. Käsittämätöntä vain oli,
mistä hänen varansa tulivat. Niin, mistä hänelle rahaa riitti? Työ kävi
Mäkimatkassa höllästi, talon miesväki lauloi, nauroi, matkusteli ja
nukkui pehmeissä vuoteissa. Oliko isäntä todella metsästään saanut niin
tavattomia summia, ettei enää tarvinnut työtä tehdä eikä kehrätä? Vai
velkaako tehtiin? Mäkimatkalaiset eivät puhuneet asioitaan ulkopuolelle
oman pesänsä. Kukaan ei tullut tietämään heistä muuta kuin sen minkä
ulospäin näki: että he elivät sovussa ja keskinäisessä rakkaudessa ja
että toisen mielestä aina oli hyvä mitä toinen teki. Varmaan Somerinkin
emännän teko, josta koko pitäjä puhui ja toitotti, kotiväen silmissä
oli vain kehuttava. Sellaisia olivat mäkimatkalaiset.

Tuunassa kului toinen päivä toisen kaltaisena. Kelloa olisi tuskin
tarvittu talossa, sillä niin täsmällisesti tiesi jokainen herätä
aamulla, mennä askareilleen, tulla ruualle, mennä uudelleen työhönsä,
tulla uudelleen ruualle ja vihdoin illalla panna maata. Sellaisetkin
tulokkaat talossa, jotka olivat köykäisempää ainetta, joutuivat täällä
pakosta polkemaan entisissä jäljissä. Alma-tytär oli aina navetassa,
Riikka-tytär kävi miesten töissä, isäntä valvoi talon silmänä,
muuta ei hän tehnyt, koiraa ei olisi tarvittu. Ilokseen tyttäret
sen kuitenkin pitivät, sehän oli ainoa, jolle he hymyilivät, muuten
ei kai talossa olisi hymyilty enempää kuin naurettiinkaan. Tuunassa
ei naurettu eikä paljon puhuttukaan. Ihmiset kulkivat toistensa ohi
pihamaalla sanomatta sanaakaan. He eivät olleet suuttuneet, se ei
johtunut siitä. Mutta he karttoivat turhia sanoja, niistä oli tili
tehtävä tuomiopäivänä. Teidän sananne olkoon jaa, jaa ja ei, ei. Kun
vieraitakin tuli — ja niitä kävi ja ne otettiin kohteliaasti vastaan,
niin oli kuin jokin näkymätön suojeleva vaate hetkeksi olisi siirtynyt
syrjään päästääkseen vieraat sisäpuolelle. Talon painuessa oman väen
hiljaisuuteen vaate taasen vetäytyi paikoilleen vaimentaakseen kaikki
äänet ja liikkeet. Vieraat otettiin, niinkuin sanottu, kohteliaasti
vastaan, mutta tarjoilu ei koskaan ollut ylellistä, niinkuin elämä
yleensäkin oli karua. Yhteisessä pöydässä syötiin silakkaa, leipää ja
perunoita, silloin tällöin läskikastiketta, puuroa ja perunakeittoa.
Kullakin päivällä oli oma päivällisruokansa, ehtoo- ja aamuruoka oli
sama. Pyhäpäivät erosivat jyrkästi arjesta. Ne päivät olivat vieläkin
hiljaisempia kuin muut. Lauantaina oli joka nurkka siistitty, kaikkiin
nauloihin oli pantu puhtaat pyyhinliinat ja kaikkien portaiden eteen
uudet havut. Aamusta lähtien valmistauduttiin kirkkoon ja kirkosta
tultua istuttiin ja ikäänkuin märehdittiin mitä siellä oli kuultu. Koko
talossa ei ollut ainoaa pehmeää tuolia tai sohvaa. Suuressa salissa
huutelivat huonekalut toisiaan, tilava pöytä, jonka molemmat päät
laskettiin saranoilla alas niin että näkyviin jäi vain kaitainen levy,
saattoi syystä läjäyttää levyjään udellakseen oliko vastapäätä avaraa
huonetta astiakaappi, ja ne kahdeksan tuolia, jotka seisoivat neljän
ikkunan alla, vaikeroida yksinäisyyttään. Hallitsevin koko huoneessa
oli muratti. Se oli laajalta tunnettu, sillä se oli ollut rehevä ja
muhkea jo silloin, kun Tuunan talossa oli kestikievari aikoinaan,
ja moni matkustava nainen oli siitä varkain ottanut oksan. Muratti
yleni kahdelta koivuiselta kannolta kahdessa vastapäisessä nurkassa
ja kiersi ankaralla vihannuudellaan ympäri koko huoneen. Tuo muratti
oli ikäänkuin Tuunan talon haltia. Kaikki ne heleämmät, iloiset kukat,
joita tyttäret toivat kylältä, joutuivat täällä vieraaseen maaperään
ja menestyivät huonosti — muratti rehoitti vuodesta vuoteen, heitellen
kiehkuroitaan pitkin valkoisia seiniä, hypellen nurkkauksissa rohkeiksi
silloiksi ja täyttäen valkean huoneen oudolla tummalla tuoksullaan.
Tämän muratin alla olivat Tuunan arat tyttäret kohdanneet rakastettunsa
ja vaihtaneet heidän kanssansa avuttomat hyväilyt. Arvo Mäkimatkakin
esiintyi aina Riikka Tuunan seurassa kömpelönä.

Muratti oli talon toinen haltia, tuore, villi ja rohkea — toinen
oli talon emäntä, lahoava, maatuva ja liikkumaton, talon ristinpuu.
Molemmat yhdessä antoivat leimansa talolle ja loivat sen henkeä.
Siellä kulki rinnan taikka vastakkain kaksi virtausta, toinen villi,
tuore ja rohkea, joka vaikutti että jokainen talonväistä kävi
riippumattomana, omia teitään, tekemättä toiselle tiliä sisäisistä
asioistaan; toinen orjuuttava, maahan painava, iloton, joka pidätti
jokaisen naurun. Eino-Ilmarikin, joka oli nuori ja jonka olisi pitänyt
vielä saada nauraa, kävi täällä hiljaiseksi. Vain muualla hän saattoi
olla reipas ja nuori. Sairas emäntä, joka oli elänyt seitsemäntoista
vuotta puhumattomana ja liikkumattomana, piti taloa äänettömän
painostuksen vallassa. Kukapa jaksoi muistaa, että hän oli ollut
nuori ja kaunis, kun Eino-Ilmari syntyi, että hän jonkin päivän oli
jokeltanut ja hymyillyt esikoiselleen. Kymmenkunnan vuotta oli isäntä
kuunnellut sekä oppineita että itseoppineita parantajia, mutta kun uusi
halvauskohtaus sitten oli vienyt emännältä viimeisenkin puhelahjan,
odotettiin vain kuolemaa päästämään elävää ruumista maan poveen,
jonne se kuului enemmän kuin maan päälle. Aamulla nostettiin emäntä
vuoteesta keinutuoliin ja illalla hänet nostettiin takaisin vuoteeseen.
Väkevimmät palvelustytöt, muonamiehet ja rengit kävivät viikkovuoroin
auttamassa nostamaan ja saivat työstään palkan. Vanha kirkkoväärti oli
miltei aina itse auttamassa. Hän kantoi ristinsä uskollisesti.

Tämän sairaan luo oli ruustinna tervetullut vieras. Sisar Hulta, joka
oli diakonissa, kuunteli häntä, peitti sairaan ja avasi ikkunoita.
Sairas söi ilman valintaa kaikki mitä ruustinna kuljetti hänen
syötäväkseen. Eikähän hän mitään epäterveellistä kuljettanutkaan,
ymmärsi hän sairaan tarpeet. Eikähän hän sairaan hoidossakaan mikään
tottumaton ollut, iloisesti hän toimitti epämiellyttäviäkin tehtäviä
niin että sisar suorastaan oli hänelle kiitollinen.

— Eikä vain tule kuolema, sanoi sisar Hulta, nyökyttäen päätään sairaan
keltaisen harmaita lihavia kasvoja kohti, jotka raskaasti painoivat
tyynyjä keinutuolin selkänojalla.

Ruustinna laski sormen huulilleen ja katsoi häneen varoittaen.

— Ei hän mitään ymmärrä, vakuutti sisar, — ei tuo kuule eikä näe, syödä
vain osaa — mikä sitten lienee Jumalan tarkoitus. Miksi sitten lie
ristiksi pantu. Seitsemäntoista vuotta nyt tuossa tuolla tavalla, siinä
on jo toisinaan ihan maan haju. Ei hän mitään ymmärrä.

Ruustinna vei, tuskallinen ilme kasvoillaan, uudelleen sormen
huulilleen.

— Hän ymmärtää! kuiskasi hän.

Sairaan raskaat, sinertävät silmäluomet olivat vavahtaneet ja jäivät
puoliavoimina lepäämään yli silmämunan. Hän oli kuolleen näköinen,
jonka silmät vielä ovat sulkematta.

— Niin ne sairastelevat naapuritalojen emännät, sanoi ruustinna, —
mutta on ero niinkuin yöllä ja päivällä.

Ruustinnan silmäys, jonka hän loi köyhään, karuun huoneeseen, sanoi
selvästi kenelle molemmista sairaista hän antoi etusijan — tälle
nöyrälle, hiljaiselle. Niin, tuli kai tällekin tehdyksi vääryyttä: oma
poikakaan, joka syntymällään oli aiheuttanut äitinsä sairauden, ei
mielellään katsellut äitiään. Selvästi näki, ettei hän olisi tarttunut
hänen käteensäkään. Alma Tuuna sen näytti tekevän mielellään, mutta
Riikka piti Eino-Ilmarin puolta ja huusi hänet pois niin pian kuin
suinkin täältä äidin huoneesta. Niin, ei suinkaan se korealle nuorelle
pojalle ollutkaan mikään hauska tämä tällainen äiti, joka ei elänyt
eikä kuollut. Mutta kuka sen tiesi mitä vielä tulisi kunkin ihmisen
omalle kohdalle, olisi pitänyt opettaa Eino-Ilmaria siltä varalta.
Ei koskaan poika tullut nostamaan äitiään ja aina vanhempi tädeistä,
Riikka, tässäkin oli hänen puolellaan. Herraa Eino-Ilmarista tehtiin —
ei silti, että taisi aikoa papiksi.

Sairaanhoitajatar näitä puheli ruustinnalle, tuunalaisethan itse olivat
niin harvasanaisia. Hiljainen talo oli Tuuna.

Outo aika outoine ihmisineen, tämä kihisevä nuotta, joka kaukaa
kiertyen vetäytyi yhä enemmän yhteen ja jo silmukoillaan peitti
koko elämän pinnan, tuntui Tuunan jäykässä hiljaisuudessa enimmän.
Mäkimatkassa venäläiset pian kotiutuivat, Somerissa heistä tuli
suorastaan hauskuus ja pappilassa pääteltiin, että koska hekin ovat
Jumalan luotuja, niin heitä täytyy kohdella ihmisiksi. Kankaan
kirkonkylän vankka rakennusrykelmä katseli odotellen hiljaista
Tuunajärven selkää. Mitä tulee? Mikä tulee? Kuka tulee? Mitä tapahtuu?

Lähellä rantaa haarautui tie; oikea haara johti Tuunaan ja Mäkimatkaan,
vasen Someriin, pappilaan ja kirkolle. Veneet lepäsivät kumollaan,
talviunessa, odotellen aikaansa.

Uuden sisällön oli kuitenkin Tuunanselkä saanut muutamille ihmisille
kirkonkylässä sen jälkeen kun eräänä helmikuun yönä kaksi miestä
oli laskeutunut alas töyrästä ja hävinnyt jäälle. Sekä Somerissa,
Mäkimatkassa että Tuunassa oli nyt ihmisiä, jotka heitä muistellen
katselivat viittatielle toisella mielellä kuin ennen.

Somerin emäntä istui äitinsä luona Mäkimatkassa ja nautti niitä
herkkuja, joita Piina kasasi hänen ja lasten eteen. Oli plättyjä, jotka
olivat kuin kiehuvaan voihin kastetut, mansikkahilloa ja vadelmahilloa.
Äiti, yllään punakukallinen aamuviitta, istui vuoteensa laidalla, pään
ympäri käärittynä suuri musta villaliina, polvellaan plättylautanen.
Tytär istui ikkunassa pöydän ääressä, syöden plättyjä hänkin. Mossa
siirtyi laiskasti toisen luota toisen luo, molempien jalkojen juuressa
oli rasvainen täplä, joka osoitti, mihin kissan osa herkuista oli
laskettu.

— No, oletko nyt onnellinen? sanoi äiti tyttärelle, hymyillen
levollista hymyään.

Tytär otti hihastaan pienen pitsinenäliinan, pyyhki huuliaan ja vastasi:

— En. Luulin että se olisi paljon hauskempaa.

— Sellaista se aina on, naurahti äiti.

— Miksi se on sellaista? sanoi tytär ja katseli paljaiden
sireenipensaiden lomitse jäälle.

— Oletteko te jo kyllästyneet toisiinne?

— En tiedä. Toivo väitti pitäneensä minusta, sitä minä en voi unohtaa.

— Älä, tyttöseni, sure. Kaikki kääntyy hyväksi. Kun miehesi palaa,
olette kirjurin kanssa saaneet toisistanne kylliksi ja miehesi saa
pitää sinut kokonaan.

— Alma väittää, ettei hän palaa koskaan. Ja sitäpaitsi ei hän enää
huoli minusta, jos olen jonkin aikaa pitänyt toisesta. Tuunalaiset
ovat sellaisia. Jos hän joskus olisi ollut minulle hellä, minä en elä
ilman sitä, äiti, mikä siinä onkin? Tuunalaiset elävät ilman lämpöä,
he ovat aivan niinkuin mikäkin peuransammal tai jäkälä ‒ miksi häntä
kutsuttaneekaan —, joka elää lumen alla. En minä... Minä kuolen jollen
saa rakastaa...

‒ Koeta rakastaa lapsia.

‒ Rakastanhan minä heitä. Oi äiti, minä hyväilen, minä suutelen heitä.
Mutta ei se minulle riitä. Minun huuleni menehtyvät, jollei niitä
suudella — mitä sille voin! Miksi minä olen sellainen? Se on varmaan
sinun syysi. Sinä olet varmaan nuorena ollut samanlainen. Oletko?

Äiti hymyili, huojutteli itseään ja pyyhki hyppysiään alushameensa
liepeeseen.

— Silloin aina, kuule, kun sinä läksit matkalle — et ehkä lähtenytkään
lääkärille, vaan sinä... Sinä olit aina niin kaunis, kun sinä tulit,
ja sinulla oli kauniita uusia vaatteita. Voisit sinä nyt puhua minulle
suoraan, olen jo tarpeeksi vanha. Ikäänkuin en minä ymmärtäisi sinun
hymyäsi. Ikävöit nytkin nuoruudenaikojasi, etkö luule minun arvaavan...
Yhden asian voisit sentään sanoa: eikö sinulla koskaan ollut paha
omatunto?

Äiti nosti kosteat ruskeat silmänsä ja hänen hymynsä pysähtyi.

— Tiedätkös sinä mitä: sinä rakastat miestäsi, koska puhut pahasta
omastatunnosta. Hänestä sinä pidät ja tämä juttu Fedjan kanssa, tämä
menee ohitse...

Äiti ja tytär jäivät hetkeksi katselemaan toisiinsa.

— Ihmisiä on niin monenlaisia, sanoi äiti sitten, ja hymyili ikäänkuin
hän olisi katsellut johonkin kaukaisuuteen täynnä hauskoja seikkailuja.
— Jumala on luonut heitä niin monenlaisia...

Piina tuli sisään ja sulki oven. Perheellä ei ollut mitään salaisuuksia
häneltä. Hän otti tyhjän lautasen emäntänsä polvelta, laski sen
pöydälle, istuutui kynnykselle, jonka takana lapset telmivät,
houkutteli kissan helmaansa ja seurasi keskustelua.

— Olisiko sinusta hauskaa, jollei Toivo todella koskaan palaisi? kysyi
äiti.

— En tiedä. En tahtoisi hänelle mitään pahaa. Tulin niin levottomaksi
senjälkeen kun hän sanoi rakastaneensa minua. Talonpoikaisella
rakkaudella, hän sanoi. On siis sellaistakin rakkautta, joka on kuin
jää.

— Mitä... niinkö hän sanoi? puhui äiti. — No jäähän se vasta voikin
polttaa. Ajattele rautaa pakkasessa. Se vie ihon hyppysistäsikin.

Somerin emännälle alkoi lopullisesti valjeta.

— Mitä minä olenkaan tehnyt! pääsi häneltä.

Piina puristeli velttoa suurta kissaa poskeaan vasten ja puuttui
puhumaan:

— Emäntä pitäisi nyt vaan vähän hauskaa niin kauan kuin isäntä on
matkalla. Ei siitä nyt ihminen miksikään tule ja pianhan se nuoruus on
ohitse. Sellainen jylhä se aina on ollut Tuunan poika — sanoinhan minä
sen alusta asti, ettei meidän Sylviltä sen kanssa päivät kulu. Eihän se
sulhasenakaan osannut nauraa. Mitä sellaisella ihmisellä tekee, joka ei
osaa nauraa. Onkos se koskaan osannut antaa vaimolleen edes suuta?

Mäkimatkan rouva rupesi nauramaan. Mutta Sylvi Somerin kasvot
vetäytyivät syvään punaan. Piina jatkoi häikäilemättömästi:

— Minä näen sen meidän Sylvin suupielistä tällä hetkellä, että Tuunan
poika ei koskaan ole osannut aukaista hänen huuliansa. Jörö se on!
Naista pitää miehen osata suudella, tiedän minä toki sen. Se pitää
olla sellaista, että siihen menehtyy ja tukahtuu. Ja sitten se toinen
asia, ettei Tuunan poika ole osannut nauraa. Mitäs kaikesta maallisesta
rikkaudesta, jos ihmiseltä nauru puuttuu. Se on tärkeämpää kuin ruoka,
se. Ja tärkeämpää kuin kymmenet käskyt. Ilo on pääasia. Eikös niin,
Mossa, mitä? Me osataan nauraa me.

Hän osasi todella nauraa. Hän souti ja kiikutteli, pää elävää kuumaa
vyyhteä vastaan, ja nauroi kissan turkkiin. Hihi-hihi-hii...

Sylvi Someri ei nauranut.

— Se on nyt täällä sellainen ilon aika tytöillä! jatkoi eukko. — Kun on
paljon poikia. Antaa nauraa, antaa nauraa, hihi-hihi-hii, eikös niin,
Mossa-kisi!

— Ja jälkeenpäin itkeä, keskeytti Sylvi Somer.

— No niin no, itkeekin ihminen mielellään, kun on saanut oikein
nauraakseen.

Lapset törmäsivät ovea kohti. Piina levitti selkänsä sitä vasten ja
päästi suuren hohotuksen.

— Emäntä, kuiskasi hän sitten, hartioillaan pidellen kiinni ovea,
jonka lapset tuontuostakin saivat raolle: — vai onkos se niin, että
venäläinen nuoriherra jo pitäisi hauskaa toisen kanssa? Minä arvasin
sen, ne tirskuivat tässä yhtenä iltana puukujassa... Että läksikin
se isäntä pois — tietysti koko rakkaus menetti makunsa, kun ei enää
tarvinnut pelätä ketään. Mutta jos emäntä nyt malttaisi olla niin ettei
ensinkään pelottaisi nuortaherraa ja lapsentyttöä — kyllä ne pian
lakkaavat, jollei ole pelotusta.

Nuori emäntä löi koko oikean käsivartensa pöytään ja karkasi ylös vihan
vallassa.

Äiti, tuollaisen ihmisen sinä olet antanut hoitaa meitä! päästi hän
sihisten suustaan. — Onko kumma, jos kaikki olemme kelvottomia ihmisiä.
Äiti, kuinka sinä oletkin voinut!

Piina upotti kasvonsa kissan turkkiin ja nauroi niin että huone
helisi. Hänellä oli kirkas nuori nauru, oli vaikea ajatella, että se
lähti tuosta rasvaisesta vanhasta eukosta, joka kyykötti kynnyksellä,
harmahtavat hiussuortuvat liehuen epäjärjestyksessä.

— Vanha hupsu, alkoi Mäkimatkan rouva.

Piina vaikeni silmänräpäykseksi ja katsahti kissan niskan yli
rouvaansa. Mutta rupesi samassa taas nauramaan. Rouvakin nauroi nyt.
Ja ennen pitkää nauroi Somerin emäntä. Elämä kävi samassa hetkessä
Sylvillekin köykäiseksi. Mikä sen oli sanonut, että ihmisellä piti olla
paha omatunto? Hauskaa oli elää. He nauroivat kaikki kolme niin että
kyyneleet nousivat silmiin. Entä sitten, jollei Fedja enää pitänytkään!
Pitäköön lapsentytöstä, jos haluaa.

— Vanha hupsu, sanoi Mäkimatkan rouva vihdoin palvelijattarelleen, —
nouse pois siitä äläkä puhu tyhmyyksiä. Anna lasten tulla sisään ja
peitä jalkani.

Hän kallistui vuoteeseen, eukko, yhä nauraen, asteli pitkin harppauksin
yli permannon, asetti kissan sänkyyn ja peitti emäntänsä. Ovi lensi
auki, lapset tölmäsivät huoneeseen ja karkasivat heti vuoteen
ympärille. Oikeastaan molemmat tytöt työnsivät edellään veljeään. Pieni
Lauri aielehti kankeana ja ajatuksissaan, tyttöjen hyppiessä kuin
perhoset.

Pappilan lapset leikkivät nykyään sellaista leikkiä että tehtiin
arkkia, armoistuinta, kynttiläjalkaa, pöytää ja kaikkinaisia verhoja
ja pappien pukuja. Jeremias leikkasi tarpeet pahvista ja paperista,
liimasi kappaleet kokoon ja maalasi kultavärillä, sinisellä ja
punaisella. Jeremian isäkin tuli usein auttamaan ja opettaja-täti
neuvoi Haagaria ja Lyydiaa neulomisessa. Enkelit olivat hyvin vaikeat
tehdä. Jeremias oli käskenyt Irjaa olemaan hiljaa, että hän leikkaisi
enkelien kasvot Irjan kasvojen mukaan, mutta kauniimmiksi. Oli hyvin
hauskaa. Opettaja-täti torui, sillä lapset olisivat aina leikkineet.
Jeremiaalla oli melkein kuumetta, Jeremian isä oli hänestä levoton.

— Laurista tulee pappi, selitti Somerin pikku poju, yhtäkkiä vilkastuen.

Tytöt kerjäsivät mummolta kankaita ja tilkkuja.

— Pitää olla liinaa ja valkeaa kallista liinaa ja kerrattua liinaa...
ja otsakruunu, johon kirjoitetaan... kirjoitetaan... toimitti Irja,
muistamatta pääasiaa.

— »Herralle pyhitetty»! sanoi Lauri.

— Mutta Jere on ylipappi! kohotti nyt äänensä kuuluville pieni Siiri.

— Mummo antaa liinaa ja valkeaa liinaa ja silkkiä... Antaahan mummo!

Koko kirkonkylä puhui siinä muiden tapahtumain sivussa pappilanlasten
oudosta leikistä. Eivät yksin Sylvi Somer ja hänen äitinsä ihmetelleet,
mitä mahtaa tulla Jeremias Nahisesta. »Herralle pyhitetty» oli pienen
Jeremiaan isä vastannut heille täynnä hellyyttä. Mutta pitäjän naiset
olivat ravistaneet päätään ja kuiskanneet: »se lapsi ei elä kauan».

— Rouva antaa silkkivaatteensa sieltä kaapista, esitti Piina yhtäkkiä
kekseliäästi. — Ovat viidenkolmatta vuoden vanhat, mitä niistä enää
säästää. Siellä on vihreitä, sinisiä ja punaisia...

Eukko oli jo ovella, mutta Somerin emäntä pani vastaan. Ei äidin
kokonaisia pukuja. Tokihan nyt oli tilkkujakin. Ja lapsethan jo olivat
saaneet niin paljon.

Lasten penkoellessa erinäisissä tilkkupusseissa, puhelivat äiti ja
tytär miehistä, jotka olivat lähteneet salaperäiselle matkalle. Äiti
oli levollinen ja vakuutettu heidän pikaisesta palaamisestaan. Hän
selitti myöskin iloisesti, että Sylvistä ja Toivosta vielä tulee
onnellinen pari. Talonpoikainen rakkaus on aina hyvin uskollista.

Sylvi istui ja katseli ulos.

— Tuonne he menivät, pääsi häneltä tuskin kuuluvasti.

Hänen pieni poikansa tuli silloin hänen luokseen, kalpeat kasvot
katsellen sinisen vaatteen alta, joka leikissä oli kääritty hiipaksi
hänen päähänsä.

— Minne isä ja Arvo eno menivät? kysyi hän pää kallellaan, itku äänessä.

Äiti huomasi ajatelleensa ääneen, otti pojan polvelleen ja rupesi
iloisesti puhumaan:

‒ Tuonne vaan jäälle. Siitähän mekin ajoimme laskiaisena, eikö kultu
muista? Pian he palaavat. Katsos varpusia. Annammeko varpusille vähän
leivänmuruja, annammeko?

Poikanen katseli hetken lintuja, jotka hyppelivät sireenipensaan
oksilla, mutta käänsi samassa silmäteränsä järvenselän kaukaista
valkeutta kohden.

— Äiti, Liisa sanoo, että isä ja Arvo eno pannaan vankeuteen, jos he
palaavat!

Lapsi kätki kasvonsa äidin olkapäätä vasten ja sen pehmoinen, vielä
jänteetön ruumis kudotussa puvussaan lysähti kokoon.

— Mitä äidin kultu sanoo? Mitä Liisa sanoi?

Poika nyyhki hetken ja purskahti sitten itkuun. Mahdotonta oli saada
häntä toistamaan sanojaan.

Äiti ja isoäiti jäivät katsomaan toisiinsa.

Lapset kärsivät; eivät mihinkään he ole syypäät, mutta kärsivät. Oli
omantunnon laita niin tai näin, mutta tämä kärsimys — kuka vastaa siitä?

       *       *       *       *       *

Jonkin päivän miesten lähdön jälkeen oli Tuunan vanha isäntä pysynyt
rauhallisena, mitään tiedustelematta. Sitten hän rupesi seisoskelemaan
solassa navettansa ja tyttöjen kamarin välillä, katsellen jäälle.
Sekä Riikka että Alma näkivät sen ja pysähtyivät seuraamaan mitä
hän tekisi. Itse asiassa hänen katseensa jo moneen kertaan oli
kysynyt heiltä, koska Somerin isäntä palaa, mutta kysymykset eivät
olleet saaneet ääntä, Tuunan väet kun puhuivat vähän ja vanha
kirkkoväärti kun erikoisesti karttoi ihmiskielen väärinkäyttämistä.
Tuon helmikuunyön jälkeen oli Tuunassa puhuttu tavallista vähemmän.
Vanhemman tyttären kasvot luutuivat luutumistaan, hän vuoroin hautoi
sydämensä paisetta jollakin toivolla, vuoroin kovetti sitä epätoivolla.
Ulkonaisesti valmisteli hän matkaa kaupunkiin tapaamaan Eino-Ilmaria
ja Ollia perustellen matkaansa sillä, että heiltä ruokavarat jo ovat
loppumassa. Alma valmisti häitään, kävi tapaamassa Helmisen Jennyä,
ompelijatarta, ja odotteli sulhastaan. Tietäen kuinka Riikka oli tätä
avioliittoa vastaan, ei hän puhunut hänelle suunnitelmistaan. Hääthän
joka tapauksessa tulisivat pienet, ainoastaan lähimmät sukulaiset ja
alustalaiset. Molemmat sisaret siis kulkivat omissa ajatuksissaan,
toivoen, että jokin odottamaton apu saapuisi ja he pääsisivät
selittämästä vanhalle isälleen, mitä oli tapahtunut. Ehkäpä Toivo ja
Arvo Mäkimatka kuitenkin tulisivat kotiin. Ehkäpä he eivät pääsisi
yli rajan, se kuului olevan hyvin vaikeaa. Ja aikansa silmäiltyään
selälle, tulla kopisteli kirkkoväärti sauvansa varassa pihan piiriin,
tuuheat valkoiset kulmakarvat törröttäen silmien yläpuolella, jotka
uskollisen harmaina ja alati kirkkaina katselivat maailmaan. Hän
oli jo yhdeksännelläkymmenellä, mutta Jumalan kiitos vielä täysissä
sielunvoimissaan. Tyttäret hengittivät helpommin, kun näkivät hänen
menevän huoneeseensa mitään kysymättä.

Yhtäkkiä hänessä tapahtui kuin taittuminen, sekä ulkonaisesti että
sisällisesti. Hän horjahti keskellä ateriaa suulleen pöytää vasten ja
hänet oli talutettava vuoteeseen. Hän ei kuitenkaan sanonut olevansa
kipeä. Oliko hän jotakin kuullut? Olisi pitänyt kysyä, mutta kumpikaan
tyttäristä ei saanut sanoja huuliltaan. Oli kai paras odottaa, että isä
itse alkaisi.

Vanhus ei enää pysynyt alallaan. Hän käveli ja kopisteli, tyttäret
pelkäsivät, että hän kaatua kupsahtaa metsään. Eräänä päivänä puki hän
yhtäkkiä ylleen pyhävaatteet ja pesi silmänsä keskellä päivää. Silloin
kysyi häneltä Alma, punaposkisena tullen navetasta, minne hän aikoi.
Hän ei saanut vastausta, hän ehti riisua takkinsa, ripustaa sen naulaan
ja asettua ompelukoneen ääreen, kun isä vihdoin tuli hänen luokseen ja
vastasi:

‒ Kun eivät käy.

‒ Kutka? kysyi tytär, joka jo oli unohtanut kysymyksensä. — Keitä te
tarkoitatte?

— Lapset. Pojan lapset. Eikä rovastikaan.

Almasta tuntui keventävältä saada puhua.

— Onkos teidän ikävä lapsia? Älkää sentään lähtekö ennenkuin
ajavat auki tien. Ne ovat lapset nyt niin leikeissään, kun tekevät
liitonarkkia. No, se Jeremiashan on sellainen erinomainen, sehän
osaa kohta vanhan testamentin ulkoa ja tekee paraikaa liitonarkkia
ja armoistuinta. Niin, ja lukevatkin kolme tuntia päivässä. Mutta
minä hyppään Somerissa ja tuon lapset tänne. Paperistahan ne sitä,
enkelejäkin Jeremias leikkaa paperista ja maalaa kultavärillä. Minä
pistäyn pappilassakin, jos tahdotte. Kyllä kirkkoherra lähtee meille.
Mikähän hänelle on mahtanut tullakin, kun ei ole käynyt.

Alma heitti neulomuksensa, peitti ompelukoneen esiliinallaan, kokosi
langanpätkiä ja tilkkuja käteensä ja läksi muuttamaan toista esiliinaa.
Kun hän oli saanut päällysvaatteet ylleen, seisoi isä portaiden edessä
ja odotti häntä. Vai niin, vai aikoi isä mukaan. Koira tuli sekin.
Neljä hevosta ajoi Tuunan navetasta lantaa pellolle. Riikka seisoi
tunkion ääressä ja puheli voudille. Venäläisiä sotamiehiä, kymmenkunta,
hiihti yli pellon. Sellaista huonoa se oli niinkuin harakan lento.
Almaa nauratti, mutta isän muoto synkkeni, isä ei koskaan osannut
katsella keveästi mitään asiaa. Miten kävisikään, jos sotamiehiä
tuotaisiin kylään lisää ja pantaisiin asumaan heille Tuunaan. Silloin
kävisi varmaan niinkuin Parannan isännälle oli käynyt.

Tytär asteli edellä ja isä hänen jäljessään. Oli leuto sää ja kevät
tuulessa, joka lensi lumeen hautautuneitten aidanseipäitten yli. Koira
ajoi takaa variksia, leikki ja piehtaroi. Tie oli astujille niin tuttu,
ettei se antanut aihetta minkäänlaiseen ajatustenvaihtoon. Sitäpaitsi
tuntui kirkkoväärtillä olevan jotakin sydämellään. Tässä loppui
puukuja. Tässä oli Mäkimatkan rakennusrykelmä, tässä kääntyi polku
työväentalolle, tässä alkoi Somerin puukuja. Eikö tuolla tullutkin
vastaan kirkkoherra? Todella, hän se oli. Vanha kirkkoväärti yskähteli
ja jotakin liikutuksen tapaista pyrki hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut
nähnyt sielunpaimenta kymmeneen päivään, hän oli viime pyhänä ollut
kipeänä.

— Vai meillekö? huusi kirkkoherra iloisesti jo matkan päästä ja
koivunvarvut löivät hänen lakkiaan vasten. — Kuinka erinomaista, että
tapaan isännän. Minulla oli tässä juuri aikomus pistäytyä Huoposella,
ottaa hänet mukaan ja sitten tulla Tuunaan.

Kirkkoväärti yski ja haki sanoja. Ilo kiskoi kyyneliä esiin rinnasta ja
hän kiersi ja huppuroi lumessa, pääsemättä selville, mihin päin olisi
paras lähteä, takaisinko Tuunaan vaiko pappilaan.

— Jumal'antakoon, lohkeni vihdoin hänen vanhanmiehen-suustaan, —
tervetuloa vaan Tuunaan.

— Ei toki, sanoi kirkkoherra, katsellen korkeudestaan alas matalaan,
jäntterään isään ja tyttäreen, — nyt mennään meille, kun tässä juuri
lähellä ollaan. Kyllä siellä äidin pannu aina on kuumana. Ja sitten
näette meidän lapset oikein kauniissa leikissä. Liitonarkkiahan he...
Niin, en tiedä kenen päähän se leikki on tullut.

— Jeremiaksen, sanoi Alma Tuuna hymyillen — kenenkäs muun...

Ja hänen puhtaat punaiset poskensa helottivat.

— Niin, en tiedä. Kyllähän poika tuntuu Jumalan armoittamalta, mutta
eihän sitä voi etukäteen tietää, voi koko kehitys siihen pysähtyä ja
syntyä jotakin aivan tavallista. Pääasia, että tulisi kunnon ihminen...
Kuinkas olisi, jos minä nyt käväisisin kauppiaalla ja ottaisin hänet
mukaan pappilaan, ja te, arvon ystävät, jatkaisitte... Niin, Somerin
lapset ovat siellä meillä myöskin...

Mutta Alma tahtoi lähteä hakemaan kauppiasta ja niinpä isä ja
kirkkoherra menivät pappilaan.

Koko talo tuntui vilisevän lapsia ja heidän leikkiään. He ehtivät
tuskin tervehtiä vanhoja ihmisiä, niin kiire heillä oli. Tytöt
koettivat leikissä tarvittavia vaatteita, pojat häärivät liimapannun
ja paperien ääressä. Joku viskasi ilmaan vaatekaistaleen, veto vei
alas tärkeän paperipalan, nousi huuto ja melu. Tytöt riitaantuivat
kauneimmista tilkuista, Haagar löi Irjaa, vaikka Irja oli suurempi.
Äidin täytyi tulla väliin. Levottomat punaiset täplät paloivat äidin
poskilla.

Isojen ihmisten päästyä saliin, otti kirkkoherra vaimoaan hartioista,
katsoi korkeudestaan — sillä hän oli pitkä mies — hänen suuriin
vakaviin silmiinsä ja lausui hymyillen:

— Tämä meidän äiti on hiukan levoton — ei pidä olla, äiti kulta. Hän on
viime päivinä aivan muuttunut. Ei hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman
Jumalan tahtoa. Minä kerron arvon ystävillemme hänen huolensa, jahka
kauppias ja Alma neiti tulevat. Kuinkas Tuunassa jaksetaan?

— Kiitoksia vaan, sanoi kirkkoväärti raskaasti. Ei elä eikä kuole
meidän emäntä. Pitää tyytyä Jumalan tahtoon.

Hän alkoi nyt väännellä, yskiä ja kyynelöidä, ja ihmistuntijana huomasi
Nahinen heti, että hänellä oli jotakin tunnollaan, antoi vaimollensa
merkin ja vei vieraan suljettujen ovien taakse.

Vanhus pääsi vaivalloisesti alkuun. Niinkuin vanha kello ennen
lyömistään ähkyy ja läähättää, niin hänkin venytteli suussaan
epämääräisiä ääniä. Kahdesta asiasta hänen oli puhuttava.

Hänellä oli rahoja — ennen muinoin se olisi ollut hyvinkin suuri raha,
nyt ei se ollut mikään niin suuri, kun kaikki oli niin kallistunut.
Oikeudella se oli koottu. Silloin kun täällä hakattiin Mäkimatkan
suuria metsiä, olivat tukkilaiset ottaneet maitoa — kymmenen penniä
tuoppi ja sittemmin kymmenen penniä litra, halpaahan se oli, mutta
siitä oli kuitenkin kertynyt jotakin. Ja sitten oli kerran myyty
metsäpalsta ja lehmä, Omena oli myyty kaupunkiin ja ne rahat oli
pantu talteen. Niin että se summa oli nyt kymmenen tuhatta. Isäntä
oli alkanut koota tätä summaa vaimoansa varten silloin kun toinen
halvauskohtaus tuli. Näytti siltä, että hänellä voi olla elonpäiviä
vielä pitkällekin, kun on ruokahalu niin hyvä. Kun tuli vanhoilla
päivillä tehtyä sellainen synti, että tuli otettua se nuori vaimo.
Siinähän se pilaantui. Ettei joutuisi puutteeseen, jos sattuisi
lapsille riita talosta — kuka ne lapset tietää, ne voivat olla
riitaisiakin. Oli ilmaantunut sellaisia oireita, että hän, vanhus, pian
pääsisi pois. No sellaisia vaan, että jalat alkoivat puutua ja silmät
sammua. Johan oli aikakin. Niin että miten oli paras säilyttää rahat?
Kotona ne aina olivat olleet, ei hän pankkiin ollut vienyt niitä, mitäs
niistä koroista, sellaista syntistä se oli, että ihminen tahtoi enemmän
rahaa kuin hänellä oli. Tärkeintä oli kuitenkin sielu. Sehän se menee
iankaikkisuuteen.

— Niin, sanoi kirkkoherra hymyillen ja työnsi tuuheita viiksiään
kahdenpuolen, — mutta raamatussakin käsketään nimenomaan kartuttamaan
maallista tavaraa. Muistaahan isäntä vertauksen miehestä, joka meni ja
kätki rahansa maahan. Ei, kyllä me panemme rahat pankkiin, että sairas
saa korotkin eikä joudu puutteeseen. Meillähän on oma säästöpankki.

Pienen äänettömyyden syntyessä ravisti isäntä päätään ja hänen
kulmakarvansa olivat huolestuneesti rypyssä. Ei, ei se sentään
ollut omaa se raha mikä tuli yli, vaikka maailma olikin omistanut
sellaisen tavan, että otti korot. Korot olivat pahan hengen keksintöä,
sielunvihollisen.

Vanhuksen olisi tehnyt mieli puhua tästä asiasta paljon enemmän, mutta
kirkkoherra hymyili sillä tavalla, että hän huomasi kirkkoherran
menneen vastakkaiselle puolelle. Ja tiesi hän sen jo siitäkin, että
kirkkoherra oli ollut perustamassa pankkia. Lisäksi saapuivat juuri
kesken heidän puhelunsa kauppias ja Alma. Kuului kuinka ruustinna
kehoitti Almaa menemään edellä ovesta. Kirkkoväärti oli tullut
surulliseksi pankin vuoksi. Hän jo epäili, sanoisiko Nahiselle toisen
asiansa. Se oli kuitenkin käynyt hänelle taakaksi, josta täytyi päästä.
Niin hän siis hetkisen käänteli ja väänteli ja vihdoin alkoi. Kun
puhuivat, että oli sellaisia maanpettureja, sellaisia, jotka saavat
kovan rangaistuksen, sellaisia, jotka nousevat laillista hallitusta ja
esivaltaa vastaan. Ja kun puhuivat, että... eihän sitä tietänyt oliko
se totta, mutta... eihän hän sitä uskonut eikähän se voinut olla totta:
Somerin isäntä oli aina ollut vakava ja kunnollinen mies, sen saattoi
sanoa, vaikka hän oma poika olikin. Arvo Mäkimatkasta sen paremminkin
saattoi uskoa, vaikkei tosin hänestäkään. Mutta yhdessä he kumminkin
olivat lähteneet. Kas, Somerin isäntähän oli kaiken talvea hankkinut
rehua ja viljaa tälle venäläiselle sotaväelle ja Pietariinkin oli
jotakin vienyt, koskapahan hän aina Pietarissa oli käynyt ja monta
kertaa viipynyt hyvinkin kauan. Ja nyt hän taas oli lähtenyt ja oli
jo kolmatta viikkoa poissa ja tytär, tuo Alma, puhui, ettei ollut
lähtiessään tietänyt milloin tulee. Ja mitä ne ovat ne sellaiset, jotka
nousevat laillista hallitusta ja esivaltaa vastaan? Missä ne nousevat?
Millä tavalla ne nousevat? Matkustavatko ne jonnekin muualle? Onko
siinä sitten todella perää, että on sellaisia, jotka nousevat esivaltaa
vastaan ja että niitä kohtaa elinkautinen vankeus Venäjällä?

Kirkkoherra oli käynyt vakavaksi ja tarkkaavaksi. Pian ei voinut
kieltää, että hänkin oli kuullut salaperäisistä matkalaisista, jotka
lähtivät liikkeelle yöllä, valepuvuissa, ja kulkivat olkikuormissa
Ruotsin rajan yli, tai sitten peräti suksilla meren poikki.
Puikoissakin niitä kuului kiertävän pohjan tietä ulkomaille. Santarmien
käsiin oli moni joutunut ja hengellään saanut maksaa rohkeutensa. Eikä
sitä mitenkään oikeaksi saattanut katsoa, että Suomen miehet sillä
lailla panivat isänmaan alttiiksi vaaralle. Tiettyhän se oli, mitä
siitä tuli maalle ja koko kansalle: täydellinen venäläistyttäminen. Ja
kuka ne tietää, kutka niistä vankiloista elävinä pääsevät. Viattomat
tietenkin kärsivät seuraukset seikkailijoiden teoista. Sillä mitäpä ne
muutakaan ovat kuin seikkailijoita, jotka sellaisiin varomattomiin ja
suorastaan rikollisiin tekoihin ryhtyvät.

Vanha kirkkoväärti kuunteli häntä valkoiset kulmakarvat tuuheana
harjana silmien päällä, voimakas nenänvarsi täynnä ilmaa, jota hän
sihisten veti keuhkoihinsa. Hänen vielä kirkkaat silmänsä tuijottivat
levottomassa jännityksessä kirkkoherraan ja huulet painoivat
pingoittuneina toisiaan. Kirkkoherra sitaisi harvinaisen pitkillä ja
valkoisilla sormillaan hiukset ohimoiltaan, katsoi silmälasiensa alitse
lempeästi vieraaseen ja tuli aivan hänen eteensä.

— Mutta eihän isäntä nyt sitä ajattelekaan, että ikämiehet ja kunnon
ihmiset niille retkille lähtevät. Onhan Somerin isäntä ennenkin
viipynyt ja vaikka nyt Arvo Mäkimatka ei ole tahtonut oikein
asettua, niin eihän nyt hänkään toki. Pahanpäiväisten poikien ja
ajattelemattomien retkiä ne ovat... Niin, niin, kyllä vain sitä
sivistyneidenkin joukossa tavataan sellaisia, ja niitä ne kai
pääasiassa ovat. Seikkailu on aina huvittanut sellaisia. Mutta luulen,
että kauppias ja Alma neiti jo ovat tulleet ja minullakin olisi
ystävilleni esitettävänä jotakin...

Tuunan isäntä yhä istui ja hänen ajettu, sileä leukansa värähteli.
Kirkkoherra laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin auttaakseen sanoja
esille. Vihdoin viimein sai vanhus suustaan:

— Ää... ää... ää... kaikki kumminkin sitä sanovat, että jo sitä Somerin
isännältä peltipurkkiruuat ja kaupungin juomat loppuivat. Jos enää on
hengissäkään.

Kirkkoherra painui vanhuksen puoleen.

— Hyvä ystävä, tiedättehän toki, mitä Somerissa tapahtui. Ettekö
tosiaan? Kas, isäntä kai viivyttelee matkalla senvuoksi, että täällä
kotona — no, kai isäntä sen nyt on kuullut? Tai arvaatte kuitenkin? No,
käki on lentänyt leppälinnun pesään ja tekee siellä tuhojaan.

Kaikki vanhan miehen kasvoissa jännittyi. Vihdoin valui musta veri
aalto yli hänen otsansa. Hän oli ymmärtänyt, miksi Somerin isäntä
viipyi.

Hänen poikansa ei ollut mikään seikkailija. Häneltä oli mennyt koti ja
kunnia.

Saatettiin nyt siirtyä kirkkoherran asiaan. Istuttiin salissa ja
hopeinen kahvikalusto tuli monien pikkuleipien keskelle pöytään.
Alma Tuuna oli kursailun perästä saatu sohvaan istumaan, Lennartti
Mäkimatkan kihlattuna oli se paikka hänelle itsestään tuleva. Ruustinna
istui hänen vierellään, posket punassa, otsalla, silmien yläpuolella
pieni väreily, joka todisti hänen jännittynyttä mielentilaansa.
Kirkkoherran katse seurasi häntä tyynenä ja hellänä — heidän
harvinaisen hyvä suhteensa tunnettiin pitäjällä, niinkuin yksi sielu he
olivat. Ruustinnahan ei ollut mikään kaunis, sellainen tummakulmainen,
iloinen ja laulava ihminen hän oli, ja aaltoilevaa tukkaa hänellä oli
niin paljon, ettei hän näyttänyt tietävän minne sitä olisi pannut.

Tuuli vingutti jotakin oksaa ikkunan takana. Lasten äänet kuuluivat
seinien läpi. Salissa pöydän ympärillä kilisivät kahvikupit, keskustelu
ei tahtonut lähteä liikkeelle. Ruustinna puhui miltei yksinään,
temmaten lauseen sieltä, toisen täältä. Alma Tuuna koetti tunkea
isänsä kasvojen läpi, saadakseen tietää mitä hänen ja kirkkoherran
välillä oli puhuttu. Kauppias tuijotti suurilla kalansilmillään eteensä
kahvikuppiin, ikäänkuin hänelläkin olisi ollut jokin huoli. Kaikkien
oli tukala olla. Yhtäkkiä puhkesi kirkkoherran kasvoille hymy, joka
valaisi harmauden huoneessa kuin lamppu.

— Anna-Liisa, sinä! sanoi hän ja hänen tasaiset valkoiset hampaansa
paljastuivat, — kerrommeko nyt ystävillemme huolemme? Asia on se, että
minä olen saanut kirjeen, hyvin kovan kirjeen, ja se tuottaa meidän
äidille päänvaivaa.

— Sydämenvaivaa se tuottaa! pääsi ruustinnalta melkein parahtaen ja
kyyneleet olivat heti hänen silmissään. — Sinä olet niin varomaton...
Mieheni on niin varomaton, kaikille pitää sanottaman totuus, kaikkien
asioihin pitää sekaannuttaman!

— Mutta oma vaimoni, sinähän puhut niinkuin se mies, joka maailmassa
teki ensimmäisen murhan: »Olenko minä veljeni vartija!»

Hän lievensi sanojaan lämpimällä hymyllä.

— Kyllä siinä jokin raja täytyy olla, jatkoi ruustinna. — Mitä pitäisit
siitä, jos sinulle alituisesti tultaisiin puhumaan kaikesta mikä ei
mitäkin miellytä.

— Mitä pitäisin? Olethan sen nähnyt: kirje, joka sinua niin on
huolestuttanut, on minulle ollut täydelleen ilmaa.

— Ties mitä sinulle vielä tekevät pitkillä sairasmatkoilla, kun
yksinäsi kuljet...

— Mutta Anna-Liisa!

Kirkkoherra vei, yhä hymyillen, käden povitaskuunsa. Silloin ruustinna
säpsähti istualtaan ja alkoi koota kahvikuppeja. Kirje kädessä jäi
kirkkoherra katsomaan häneen. Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa
vetäytyivät ankaraan suruun. Ruustinna tunsi sen maahanpainuneiden
silmäluomiensa alitsekin, jätti työnsä kesken ja painui takaisin
istualleen. Äänetön pieni sananvaihto oli silmänräpäyksen aikana
suoritettu näiden aviopuolisoiden välillä, jotka toisiaan niin
rakastivat, vaimo oli saanut nuhteet ja hapuili takaisin tasapainoaan.
Läsnäolevista oli Alma Tuuna ainoa, joka jotakin aavisti sohvatoverinsa
mielentilasta. Kirkkoväärti ja kauppias odottivat jännittyneinä kirjeen
sisältöä.

— Etkö antaisi meille toista kuppia, äiti? kysyi kirkkoherra ja hymyili
taasen.

Ruustinna oli sekoittanut kupit, hänen muutenkin verevät kasvonsa
vetäytyivät entistä punaisemmiksi hän pyysi hämillään anteeksi ja meni
hakemaan toisia kuppeja. Ruokasalissa tavoittivat hänet pikkutytöt.
Haagarilla oli hänelle jotakin sanottavaa, sitä, että — mutta kukaan
ei saanut sitä kuulla! Sitä, että voisiko hän vielä tarjota Irjalle
ja Siirille pikkuleipiä? Kyllä, kyllä, eivätkö lapset sitten olleet
saaneet? Olivat, mutta Irja ja Siiri varmaan tahtoivat. Äiti punnitsi
hetkisen, tytön kädet yhä kaulallaan: jos olisi ollut kysymys hänen
omista lapsistaan, niin ei hän olisi heille antanut. Hänen silmänsä
pysähtyivät Irjaan, joka tummansinisessä samettikoltussaan seisoi
astiakaapin luona ja hypisteli hopeapaperista tehtyä tähteä.

— Pyysivätkö Irja ja Siiri? kuiskasi hän tyttärensä korvaan.

‒ Pyysivät.

— Tarjoa sitten heille, koska he ovat vieraitamme, teki äiti nopeasti
johtopäätöksensä, — mutta älkää ottako te, jotka olette kotiväkeä.

Haagar irtaantui nopeasti äitinsä sylistä ja meni toimeliaana saliin.
Sieltä hän toi leipäkorin, ja äiti kuuli hänen sanovan:

— Tee hyvin, Irja — sinä et saa mitään, sinä Lyydia, sinä olet
kotiväkeä. Tee hyvin Siiri!

Sitten hän tuli tuomaan leipäkorin takaisin saliin. Hän oli kuin
ilmetty äitinsä, voimakas ja aikaansaava. Ei värekään hänen kasvoillaan
osoittanut, että hänen oli ollut vaikea kieltäytyä herkuista. Hänen
pienet jäsenensä värähtelivät elämää, hänessä oli jotakin niin
valmista, että olisi saattanut kuvitella hänen olevan kymmenen lapsen
äitinä jossakin pienois-ihmiskunnassa. Nuorempi sisar, Lyydia, oli
tullut ovelle ja taisteli siinä itkua vastaan. Hänen tarkoituksensa oli
nähtävästi ollut vedota äitiin, mutta vanhempi otti häntä käsipuolesta
ja vei hänet päättävästi ruokasaliin, missä Somerin lapset hyppelivät
piparkakut käsissä, vaaleat kutrit liehuen. Äiti näki tämän kaiken
ja hänelle tuli ajatus: niitä pitää lujilla, joita rakastaa, niiden
antaa olla höllällä, joista ei välitä. Hän painoi samassa alas
mielenliikutuksensa ja ymmärsi miehensä: hänen täytyi, jos hän rakasti
seurakuntaansa, pitää sitä lujilla. Ja Jumalan palvelijana hänen
täytyi rakastaa seurakuntaansa. Aviopuolisot vaihtoivat nyt katseen
— se täytti kiitävän pienen silmänräpäyksen, mutta se riitti heille
vakuuttamaan, että he taasen olivat yhtä.

Kirkkoherra ojensi nyt kätensä kirjettä kohti. Kaikkien vieraiden
silmät riippuivat kiinni kuoressa, Alma Tuunan säikähtyneinä,
kirkkoväärtin ankarina, kauppiaan ainoastaan uteliaina. Anna-Liisa
Nahinen ei enää pelännyt. Hänen miehensä kohtalo kai oli sanoa
ihmisille totuus, sanoa se siksi, että hän rakasti heitä.

Paperi kahisi, tuuli ikkunan takana itketti jotakin paljasta oksaa.
Kirkkoherra alkoi hymyillen lukea ja hänen vaimonsa kuunteli hymyillen.

 Sinä kirkon syöttiläs!

 Huomaa tämä ensimmäinen varoitus! Valtionkirkon mädännäisyys on jo
 tullut puheenparreksi. Sen virkailijoiden pääharrastus on yksinomaan
 omien etujensa suojelemista. Hartaina kapitalismin puoltajina
 sekaantuvat he kaikkiin maallisiinkin asioihin ja pönkittävät
 rikkaitten oikeuksia jumalallisena maailmanjärjestyksenä. Keskiajan
 silmälasien läpi katselevat he maailmaa. Sinä, Kankaan seurakunnan
 syöttiläs, et muodosta mitään poikkeusta yleisestä säännöstä. Varo
 sinä pulleaa rintaasi ja kukkaroasi, sillä köyhälistön silmät ovat
 jo avautuneet eikä se enää aio alistua kirkon nöyriksi, kerittäviksi
 lampaiksi. Varo sinä, kun lähdet harjoittamaan noituuttasi kuolevien
 vuoteen ääressä. Moinen touhu ei enää menettele. Ennenkuin tiedätkään
 pamahtaa!

 Kostaja.

Kirkkoherra taittoi kirjeen kokoon, pani sen kuoreen ja pisti
taskuunsa. Värähtelevät liikkeet olivat palanneet hänen vaimonsa
otsalle. Sekä vieraat että isäntäväet vaikenivat. Hetken perästä pääsi
Alma Tuunalta ja kauppiaalta yhtaikaa huudahdus: kuka sen on mahtanut
kirjoittaa? Ja he alkoivat vuoroin tuijottaa toisiinsa, vuoroin
hymyilevään kirkkoherraan.

— Kuka kirjeen on voinut kirjoittaa?

— En tiedä, sanoi kirkkoherra. — Minulla ei pitäisi olla täällä keitään
vihollisia.

— Kemppainen kuuluu uhanneen, huomautti kauppias. — Siitä, kun
kirkkoherra julkisesti saarnoissa on puhunut viinanpolttoa vastaan.

— Ettehän, rakas ystävä, mahtane uskoa Kemppaisen kirjoittaneen tätä
kirjettä.

— Ei, Kustaa ei osaa lukeakaan.

— Mutta jos se on veli? Sehän nyt on näillä mailla?

— Sekö kuritushuonevanki? Ei, kyllä tämä on jonkinlainen kynänkäyttäjä.

— Pitäjäänhän on viime aikoina tullut niin paljon vierasta väkeä.

Ruustinna keräsi ääneti kokoon kahvikuppeja, hänen kätensä värähtelivät
astioiden kilahtaessa vastatusten, ikäänkuin äänet olisivat häneen
ruumiillisesti koskeneet. Vaistomaisesti etsivät Alma Tuunan silmät
kirkkoherran korkeaa rintaa, josta kirkkoherran puhuessa soi ikäänkuin
jotkin urut. Kirkkoherrahan oli paremmin laiha mies kuin lihava,
mutta vanhana voimistelijana oli hän hoitanut myöskin »pyhän hengen
temppeliään».

Vaiettiin hetkinen. Sitten otettiin kysymykset uudelleen esiin. Taas
vaiettiin ja taas kysyttiin.

— Niin, arvon ystävät, sanoi vihdoin kirkkoherra, tarkoitukseni ei
mitenkään ollut vaivata teitä antamaan neuvoja. Tahdoin ainoastaan
läheisimmilleni näyttää, mitä virtauksia liikkuu seurakunnassa.

Kauppias oli sitä mieltä, että kirje joka tapauksessa olisi näytettävä
poliisille. Alma Tuuna pyysi ujosti ja kierrellen kaarrellen, ettei
kirkkoherra vain puhuisi siitä kirkossa. Ihmiset ärtyivät kovin
saarnoista. Kun kysyttiin vanhan kirkkoväärtin mielipidettä, ravisti
hän ainoastaan päätään ja sanoi:

— Äää... äää... viimeiset ajat... maailmanloppu.

— En mihinkään minä aio ryhtyä, sanoi kirkkoherra ikäänkuin
keskustelu nyt olisi ollut tyhjennetty ja piste pantava perään. — Ei
hiuskarvaakaan putoa päästämme ilman taivaallisen Isämme tahtoa. Etkö,
äiti, antaisi meille hiukan kahvia lisää!

Ruustinna nousi nopeasti ja koetti kahvipannua. Se oli jäähtynyt ja
hän läksi viemään sitä keittiöön. Kirkkoherran mennessä puhelimeen,
innostuivat Alma Tuuna ja kauppias jatkamaan arvelujaan.

— Kun minusta tuntuu, kuiskasi Alma, — että vaikka kyllä se on paha
sanoa... Minusta tuntuu ihan, että se on... mutta älkää sentään puhuko
kenellekään... Tai ehken minä... Ettehän sano kenellekään? Kanttoria
minä ajattelen.

Hänen kuiskauksensa oli tuskin kuulunut, kun kirkkoherran askeleet
jo likenivät. Kauppias ei enää ehtinyt vastata, mutta hänen suuret
silmänsä olivat sanoneet, ettei olettamus ollut mahdoton.

Somerista oli soitettu lapsia kotiin. He eivät vielä olisi ehtineet,
heitä puettiin yhä leikkiä varten. Lauri, joka aluksi niin oli iloinnut
papintoimestaan, oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että hän on rumpali.
Jeremias oli tutkinut tekstiä ja havainnut sellaisen virkamiehen
asiaankuulumattomuuden. Lauri oli kuitenkin pysynyt päätöksessään
ja seisoi peltipurkki köytettynä kaulan ympäri, molemmissa käsissä
puulusikka. Hänen äitinsä muotilehdissä oli joskus ollut pojan kuva,
pienen rumpalin, joka oli tehnyt häneen niin lähtemättömän vaikutuksen.

— Kaikki tavarat jäävät tänne! huusi Jeremias, posket kuumina. — Kaikki
vaatteet ja sauvat ja tähdet!

— Ja jokainen tuo seuraavalla kerralla mukaansa kynttilän, selitti
Haagar.

— Täytyy aina olla kaksi samanväristä vahakynttilää! kuului taasen
Jeremiaksen kimakka, rasittunut ääni.

— Minä tuon Fedja-sedän kauniit kukalliset kynttilät! riemuitsi Irja.

— Ne nyt eivät ensinkään kelpaa! sai hän suinpäin vasten silmiä ja
Jeremias paiskasi käsistään sakset niin että pöytä kolisi. — Älä
tuokaan niitä!

Irja jäi hiljaisena seisomaan ja katseli häntä kulmiensa alta. Sitten
hän kuin kissa karkasi hänen kimppuunsa ja alkoi lyödä nyrkeillään.
Jeremias ei lyönyt takaisin, vaan peräytyi. He kiersivät pöytää. Lauri
rummutti lusikallaan peltipurkkiin ikäänkuin hän olisi säestänyt
jotakin toimitusta. Haagar ja Lyydia panivat kokoon pukuja, läjäytellen
niitä ilmassa niinkuin isot ihmiset pyykkiä vetäessään.

— Enkeli! huusi Haagar yhtäkkiä ja töytäisi heidän eteensä. — Kaadatte
enkelin.

Jeremias pysähtyi pelästyneenä pöydän eteen enkelin ääreen ja selvä
katumus kuvastui hänen kasvoillaan. Irja oli paiskautunut maahan ja
itki.

— Minä en tule, minä en tuo mitään kynttelejä, jos te vielä, jos sinä
vielä, niin minä... minä tapan sinut!

Isot ihmiset tulivat. Liisa oli jo ehtinyt Somerista tänne. Miksi Liisa
oli itkenyt? Pappilan täti torui Jeremiasta siitä että Irja valitteli.
Haagar selitti asiaa. Ähäh, se oli sinulle oikein! ajatteli Irja,
Liisan vetäessä päällyskenkiä hänen jalkaansa.

Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Hämärsi jo. Kauppias, joka oli
kivulloinen mies, etsi uuninkylkeä ja pian olivat kaikki muut hänen
ympärillään. Jokainen päästi vuoronperään hiljaisuuteen jotakin siitä
mikä painoi hänen mieltään.

— Kyllä kai olisi aika jo, alkoi Alma Tuuna, sanoja etsien, — että isä
heittäisi kirkkoväärtin toimen. Varsinkin nyt, kun... on tapahtunut
yhtä ja toista. Riikka siellä meillä sitä ajattelee yötä päivää. Ettei
kirkolle meidän tähtemme tulisi mitään. Kauppiashan olisi niin omansa
siihen toimeen...

Kirkkoherra ja kauppias vaiensivat hänet yhteen ääneen. Sellaista
kirkkoväärtiä kuin Tuunan isäntä ja tyttäret yhteisesti, ei ollut maan
piirin päällä.

— Riikkahan toimen hoitaa... isän apuna, minä menen pian naimisiin.

Alma kangersi tätä sanoessaan, onnellisena sisarensa puolesta, jonka
kiintymyksen kirkkoväärtintehtäviin hän tunsi.

— Mitä he oikeastaan tahtovat? lausui nyt vuorostaan kauppias. —
Sitäkö, ettei kenelläkään olisi mitään omaisuutta? Mutta eihän
omistaminen ole huoletonta, paljon vaikeampaa monesti on sen, jolla
jotakin on kuin sen, jolla ei mitään ole.

‒ Äää... ää... äää... niin se on niinkuin tyttäreni sanoo: kauppias
ottaa vain kirkkoväärtin toimen, puhui Tuunan isäntä. — Kun siellä
Somerissakin nyt ovat asiat niinkuin ovat... Ei siksi, että ei Somerin
isäntä mikään maankiertäjä ole. Mutta mitäpä puolta hänellä siellä nyt
olisi, kun talo oli emännän. Sellaista se on, kun isäntä nai taloon.

Kirkkoherra selitti vanhalle kirkkoväärtille toistamiseen, ettei niin
ihanteellista kirkon hoitoa kuin Kankaan pitäjässä tavattu missään.

Ruustinna oli seisonut urkuharmonin edessä, katse tähdättynä
ristiinnaulitun kuvaan, joka riippui soittokoneen yläpuolella.
Hän puserteli ja ojenteli ristiin liitettyjä käsiään ja puhkesi
vihdoin puhumaan hiljaa sillä sointuvalla äänellä mikä on ominainen
laulutaitoisille ihmisille:

— Sen minä vain tiedän, että minä tahdon rakastaa meidän pitäjäläisiä
enemmän kuin ennen. Jos minä tietäisin, kuka on tuon kirjeen
kirjoittanut, niin minä menisin hänen luokseen ja... ja... niin, jos
hän olisi sairas, niin minä oppisin häntä, minä antaisin hänelle mitä
ikinä voisin... Maailman koko onnettomuus on siinä, että se tahtoo olla
tuomari. Minun on tuomio, sanoo Herra. Anteeksiannossa on ihmiskunnan
ainoa pelastus.

Hän kohosi siinä puhuessaan ikäänkuin yläpuolelle maata ja kun
kirkkoherra pani kätensä hänen olkapäittensä ympärille, olivat he
kuin kaksi sisarsielua, jotka toistensa lentoa kannattaen kohoavat
korkeuksiin.

Pimeni. Taulun tummalta pohjalta erottautui ristiinnaulittu. Jokainen
läsnäolevista tiesi, että häntä kotona odottaa päivällinen ja kaikki
mikä hänen arkeensa kuuluu, mutta jokin kumma voima piteli heitä
yhdessä ikäänkuin he olisivat hakeneet turvaa toisistaan. Tunsivatko
he näkymättömän nuotan silmukkain vetäytyvän kokoon ympärillään?
Kirkkoherra vihdoin rikkoi hiljaisuuden:

— Äiti, emmekö jo syö ja vieraat tietysti kanssamme? Silloin vieraat
läksivät.

Mutta seuraavaan neulomaseuran yhdessäoloon oli ruustinna valmistanut
kokonaisen ohjelman.

Oltiin koolla Paanasella ja Emmikin oli kotona. Joka silmä tarkasti
hänet kiireestä kantapäähän asti, löytämättä mitään näkyvää syytä
siihen, että hän kaikella muotoa halusi vihkimistä ryssänsä kanssa.
Tästä asiasta luonnollisesti ei käynyt puhuminen. Sensijaan puhuttiin
Alma Tuunan häistä. Agronomi Mäkimatka oli vihdoinkin ostanut Maahisten
kartanon, herra oli pudottanut viisikolmatta tuhatta ja kuului vielä
antavan paljon huonekaluja. Heinosen Jenny ompeli Tuunassa. Agronomin
piti heti päästä muuttamaan Maahisiin. Herra oli niin kyllästynyt
oloonsa täällä, että hän kimpsuineen kampsuineen aikoi Ruotsiin.
Paras olikin, sieltähän suku aikoinaan oli tullutkin. Kyllä oli
paisumassa Alma Tuunasta suuren talon emäntä. Miten hän sellaisena
osaisikaan olla. Mutta missä Tuunan tyttäret viipyivät? Somerin
emäntäkään ei ollut tullut, ei taitanut enää olla niin hauskaa kirjurin
seurassa, kuuluivat riitelevän. Lapsentyttö oli jo pantu pois, mutta
hänen äitinsä mökkihän oli tuolla mäellä, kauanko siellä hyppäsi.
Työväenlehdet olivat tehneet Parannan isännän sairaudesta hyvin
surullisen uutisen, jossa pantiin hänen hulluutensa kirkon syyksi.
»Tarttui omaan satimeensa» oli otsikkona ja sitten kuvattiin mikä
vaikutus saarnalla oli ollut, nimittäin, että hurskas rusthollari ja
manttaalimies vaahto suussa karkasi kirkonmäelle ja alkoi hyökätä
ihmisten kimppuun kuin vesikauhuinen koira. Kyllä ne osasivat.
Väitettiin, että nyt ruvettaisiin ottamaan joka talosta mies ja hevonen
vallitöihin. Se se vielä puuttui. Totta se vain kuului olevan. Ja
ajattelemaan se pani.

Ompeluseuratyöt olivat hajallaan ruokasalin pöydällä: paitoja, hameita,
housuja, sukkia, kaikki sitä yksitoikkoista harmaata ja ruskeaa
väriä, josta laupeuden käsityöt tavallisesti tehdään. Kanttorinrouva
polki ompelukonetta, edessään kaksi kynttilää, joita täytyi siirrellä
sen mukaan kuin työ valui toiselle puolelle konetta. Rouva Korpela
seisoi hänen vierellään, odottaen, että hänen työnsä loppuisi.
Heidän vaihtaessaan paikkaa ja kanttorin rouvan jäädessä solmiamaan
langanpäitä, sanoi toinen toiselle:

— No, ne ovat nyt vankeina sekä Somerin isäntä että Arvo Mäkimatka —
mahtavatko kotona tietääkään?

— Mistä sinä sen olet kuullut?

— Kuka sitä nyt kertoikaan, kuuluu olleen oikein lehdessä. Rajalla ne
oli otettu kiinni.

— Mutta sittenhän sentään on niin kauan, kun nämä täältä läksivät. Ehkä
huhu tarkoittaa Ahosta, kauppapalvelijaa, joka kuljetettiin putkaan jo
täällä omassa kaupungissa.

— Niin, se on eri asia. Kyllä tämän pitäisi totta oleman.

— Vai niin, vai niin, siinä se nyt oli. Meidän isä aina onkin sanonut,
että kyllä niiden vielä huonosti käy, kun sellaisille retkille
lähtevät. Koko maan saattavat vaaraan...

Ruustinnan heleä ääni kajahti yhtäkkiä keskelle supattavaa
salamyhkäistä puhetta.

    Olet maamme, armahin Suomenmaa,
    ihanuuksien ihmemaa.
    Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
    kodin tahtoisin nostattaa...

Hänen laulussaan oli tänään jotakin palavan harrasta, ikäänkuin hän
olisi tahtonut polttaa pois näkymättömiä taudinsiemeniä. Jos olisi
ollut kysymys virrestä, ei hän olisi voinut veisata sitä hartaammin.
Opettajan rouva, postinhoitajatar ja apteekin neiti lauloivat hänen
mukanaan, muut hymistivät joukkoon pätkiä säkeistä.

Ompelukone seisoi ja kanttorinrouvan jalat lepäsivät poikimilla.
Hänestä ei laulu kuitenkaan ollut mikään pyhä eikä erikoinen,
tavallinen maallinen laulu vain, ja hän alkoi edelleen kuiskuttaa rouva
Korpelalle:

— Tarkastuksellekin kuuluvat nyt tulevan sekä Tuunaan että Somerille.
Mieheni sanoi. Kuka ties vaikka vielä tulisivat muuallekin.

— Herra siunaa! pääsi rouva Korpelalta. — Meille kyllä saavat huoleti
tulla, ei meillä mitään luvatonta pitäisi oleman.

— Eikä meillä.

— Mutta kyllä pitäisi varoittaa Sylviä ja Tuunan tyttöjä ja
mäkimatkalaisia. Jos heillä olisi kirjeitä, tai jotakin muuta. Meidän
pappa, Jumalan kiitos, on aina pysynyt erossa politiikasta.

Paanasen emäntä teki puhujille merkin, että he laulun aikana
vaikenisivat. Yhä useampi läsnäolijoista oli yhtynyt säveleeseen ja
ruustinnan voima, hänen siinä seisoaltaan laulaessa, kasvoi yhä.
Viimeisen värsyn aikana saapuivat Tuunan tytöt. He astuivat huoneeseen
kasvojaan pyyhkien, ei saattanut tietää koettivatko he pyyhkiä pois
mielenliikutustaan, vai lumisadeko oli kostuttanut heidän silmänsä.
Tiesivätkö he, että heidän veljensä oli vangittu? Tiesivätkö he, että
santarmit saattoivat saapua heille kotitarkastukselle koska hyvänsä?
Miksi he tulivat näin myöhään?

Laulun päätyttyä rupesi ruustinna puhumaan ohjelmastaan. Hän oli
ajatellut, että parempiosaisissa kuitenkin oli hyvin paljon syytä
katkeruuteen köyhän kansan kesken. Oliko ihme, jos maailmanlasten
mielissä viha iti, kun kylmyys asui niidenkin sydämissä, jotka sanoivat
itseään Jumalan lapsiksi. Mitä tekivät parempiosaiset köyhempien
hyväksi? Ei riitä, että me neulomme muutamia vaatekappaleita —
Anna-Liisa Nahinen käytti kaiken aikaa muotoa _me_, koska hän tunsi
olevansa rikollisista suurin, hän, papin rouva, — meidän täytyy
astua ulos mukavuudestamme ja lähteä antamaan tietojamme meitä
köyhemmille. Hän oli ajatellut, että ompeluseura voisi jakaa keskenään
kirkonkylän työläisperheet, jokainen ompeluseuran jäsen sitoutuisi
säännöllisesti käymään määrätyissä perheissä ja ohjaamaan perheen äitiä
sekä auttamaan, missä tarvis oli. Mitä arvoisat läsnäolijat tästä
ajattelevat? Eikö todella ole paljon syytä meissä itsessämme?

Minä olen ajatellut näitä asioita yötä ja päivää... En tiedä, on
niinkuin jotkin maanalaiset vedet murentaisivat pohjaa, jolla me
seisomme. Tai oikeastaan niinkuin jokin maanalainen tuli palaisi
allamme. Olen ajatellut sinne ja tänne. Tulen siihen johtopäätökseen,
että meidän täytyy rakastaa enemmän. Emmekö voisi keskustella tästä
asiasta?

Hän kuvitteli innoissaan riistäneensä läsnäolijat mukaansa. Itse
asiassa kaikki vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen kitinä
ja langanpäiden hiljainen narina, kun niitä vedettiin läpi kovien
valkaisemattomien kankaiden. Ainoa, joka katseli puhujaa kasvoihin, oli
Alma Tuuna.

— Minä olen niin paljon ajatellut, jatkoi papinrouva palavin poskin,
— ja minusta tuntuu, että ensimmäinen käsky sittenkin on: rakastakaat
vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille
hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä
parjaavat ja vainoavat. Jos me ihmiset alamme kostaa ja tuomita, niin
rikokset aina kasvattavat uusia rikoksia... Eikö ole niin? Emmekö voisi
keskustella näistä asioista.

Hänen miehelleen tullut uhkauskirje oli luonut hänen mieleensä pohjan
näille ajatuksille. Ne olivat niin kokonaan täyttäneet hänet, ettei hän
saattanut laskea, miten kylmä oli se kuulijakunta, jolle hän tarjosi
sydämensä. Kankaat heilahtelivat, saumoja käänneltiin polvien päällä,
ompelukone alkoi hiljalleen työnsä.

— Niin, keskustellaan vain, sanoi kanttorin rouva. — Kyllähän rakkaus
on ensimmäinen käsky. Siksipä minä tässä juuri rouva Korpelalle sanoin,
että pitäisi varoittaa naapuria, jos häntä uhkaa vaara.

Ruustinna oli, tottumattomana tämäntapaiseen keskusteluun, istuutunut
Alma Tuunan viereen eikä pieneen hetkeen kuunnellut.

— Kyllä minä puolestani olen valmis menemään mökkeihin mäessä, sanoi
opettajan rouva huolestuneena niinkuin aina. — Siinähän niitä on koulun
takana. En minä ole niissä käynyt, paha se on ollut. Tulisivat vähän
suuremmiksi ne lapset.

Opettajan rouva oli epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, mitä pitäjässä oli
nähty. Opettaja raukka sai tuskin yhtä lämmintä ateriaa päivässä ja
minkälainen lienee sekin ollut, kun pöytään tuli. Mutta siksi toiseksi
oli vaimon vaikea ehtiäkään mitään valmistaa, kun oli yhdeksän lapsen
äiti eikä opettajan palkka semmoisessa väessä niin suuri ollut. Kaikki
läsnäolijat ajattelivat itsekseen, että mitä tuokin työväenmökeissä
ohjaa, jos sinne meneekin. Oli pitkä, painostava äänettömyys.

— Niin, jatkoi kanttorin rouva, — ehkä tämä tuleva Maahisten emäntä ja
Riikka jo olettekin kuulleet ne uutiset, mistä minä ajattelin varoittaa.

Huhut oli kuultu Tuunassa, sekä se että miehet olisivat vangitut kuin
sekin, että pian saattoi odottaa kotitarkastusta.

— Ei ne meiltä mitään löydä, kun ei meillä mitään ole, selitti Alma
hymyillen.

Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen. Vanhempi sisar ei
hymyillyt.

— Niin, mutta jos sattuisi kuulustelussa jotakin ilmenemään, sanoi
kanttorin rouva. — Ne kai pitää tarkan kuulustelun.

Poliisin rouva oli läsnä, mutta häneltä ei mitään kysytty, hän vaikeni
aina säikähtyneenä, eikä yleensä tietänyt miehensä asioista. Huonot
olivat heillä välit.

— Täytyy punnita mitä sanoo, huomautti Paanasen emäntä. — Ettehän te
taida tietääkään, minne miehet ovat menneet.

— Emme tiedä, vastasi Alma surullisesti. — Emme mitään tiedä.

Sisar istui hänen vierellään kankeana ikäänkuin hän olisi niellyt
seipään, huulet lujasti koossa. Kaikki saattoivat nähdä, että hän
jotakin tiesi. Ruustinna nousi nopeasti, kiiruhti hänen luokseen ja
tarttui hänen käteensä. Se suututti useita läsnäolijoista, sillä he
kyllä huomasivat, että ruustinna tahtoi pidättää häntä puhumasta.
Ikäänkuin he olisivat olleet ilmiantajia, joilta täytyi asioita salata.
Peläten että Riikka rupeaisi puhumaan, jatkoi Alma:

— Yöllä he kyllä läksivät, mutta vain siitä syystä että ennättäisivät
päiväjunaan. Mitäs he Ruotsista? Ei meillä sinne mitään asiaa ole.
Somerin isäntä ei tahtonut jäädä kotiin, Pietariin hän tietenkin on
lähtenyt, siellähän hänellä on paljon tuttavia. Ja Sylvin omaisiakin.

Ruustinna vei vanhemman Tuunan tyttären syrjään ja rupesi puhumaan
hänelle rakkaudentyöstä, jonka hän aikoi koettaa järjestää kautta
pitäjän. Hänelle oli tullut sellainen hätä, heidän täytyi koettaa estää
vihaa leviämästä, varmaan se pian olisi liian myöhäistä. Mutta pieni
Emmi Paananen, joka käsityökoulussa oli oppinut sievästi neulomaan
pukunsa ja joka viime aikoina oli katkeroitunut pilkatun rakkautensa
tähden, tuli heidän luokseen ja sanoi suoraan vasten kasvoja:

— Saksaan ne ovat menneet, teidän miehet. Sinne on mennyt monta sataa
miestä. Ettekö te sitä tiedä?

Hän katseli, vadelmanväriset huulet auki, läpitunkevasti Riikkaan ja
odotti vastausta. Mutta Riikka oli täysin rehellinen sanoessaan:

‒ Sitä minä en usko. Mitä he Saksassa? Sanotaan että heidät olisi
otettu kiinni rajalla. Mutta sitä minä taas en myöskään usko. Somerin
isäntä on monta kertaa mennyt Venäjän rajan yli ja se toinen kai meni
Helsinkiin.

— Mitäkö he Saksassa? Hannanhan, aikovat mennä Venäjää vastaan. Mutta
siinä he kyllä saavat kuonoonsa.

— Kuka nyt sellaisia ajattelisi? pääsi Riikalta rehellisesti. —
Sellaisia nyt ei kukaan järkevä ihminen ajattele.

Hänen mieleensä kuitenkin hiipi, että Arvon päähän kyllä saattoi johtua
mikä hyvänsä, vaikkapa se, että kärpänen voisi tuhota härän.

— Suomalaiset aikovat hyökätä Pietarin kimppuun ja tehdä siitä Suomen
kaupungin! huusi Emmi.

Puhe huoneessa päättyi. Kaikkien mieliin johtui mitä siellä käyneet
miehet olivat kertoneet keisarikaupungista. Kuinka siellä sai
päiväkausia kävellä ilman että kaupungista tuli loppua, kuinka...

— Ole sinä vaiti, sanoi Paanasen emäntä tyttärelleen ja pani hänen
käteensä tyhjät teekupit. — Mitä hulluja.

Ilta kului vailla sitä rauhallista pikkupuhelua, mikä oli ruustinnan
toimeenpanemille ompeluseuroille ominainen. Kankaan kirkonkylän naiset
antoivat toisilleen salapistoja ja lausuivat epäileviä viittauksia.
Ruustinna tunsi salaisen epäsovun särinän ilmassa eikä enää ottanut
esille kysymystä rakkaudentyön järjestämisestä. Opettajan rouva
huomautti vielä kerran, että eikö siitä tulekaan mitään siitä
opastelemisesta mökeissä, hän puolestaan kyllä on valmis... Mutta hänen
harrastuksensa pikemmin kaasi asiaa kuin auttoi sitä eteenpäin ja se
tukahtui omiin kapaloihinsa. Se hengellinen laulu, jonka Anna-Liisa
Nahinen lopuksi viritti, ei jaksanut yhdistää eikä sovittaa mieliä.

Kun tienhaarassa Mäkimatkan luona pappilanrouva ja Tuunan tyttäret
olivat jääneet kolmisin, otti Anna-Liisa Nahinen Riikka Tuunaa
käsipuolesta ja rupesi varoittamaan häntä. Ei saanut panna miesten
henkeä alttiiksi kertomalla mitä heistä tiesi. Sellaisia epäluotettavia
ihmisiä kuin siellä tänäänkin oli ollut. Kanttorin rouva ja rouva
Korpela saattoivat ajattelemattomuudessaan puhua asiat poliisille,
silloin... Ja pieni Emmi saattoi lörpötellä kaikki sulhaselleen,
niinkuin hän varmaan tekikin.

Riikka Tuunan käsi kangistui naapurinrouvan kädessä. Vai hänkin
kehoitti häntä valehtelemaan — sellainenko hänkin oli.

— Salaisuus on salaisuus, kuiskasi ruustinna sisarusten välillä
kävellen. — Ei mikään jumalallinen eikä inhimillinen laki käske sitä
paljastamaan... Salaisuus on pyhä.

— Teidän sananne olkoon jaa jaa ja ei ei, vastasi Riikka, hilliten
itseään. — Se on minun ensimmäinen käskyni, mitään muuta ojennusnuoraa
ei minulla ole. Minä voin sanoa, että tiedän, mutta en sano. Mutta sitä
minä en tee, että kieltäisin tietäväni, jos jotakin tiedän. Jollei
ihminen itse ohjaa elämäänsä, niin elämä alkaa ohjata häntä.

— Tuollainen hän on, puuttui nyt Alma puhumaan. — Hän syöksee meidät
tuolla puheella vielä onnettomuuteen.

Riikalta pääsi kova naurahdus.

— Totuus ei pala tulessakaan, sanoi hän äänellä, jolla lausutaan
kirjoitus liehuvasta lipusta.

Ja hetkeksi tunsi hän lievennystä siinä paiseessa, joka tykki hänen
rinnassaan yötä ja päivää. Kun vain lujasti piti kätensä totuuden
ojennusnuorassa, niin saattoi turvallisesti astua pimeyttä kohden.

— Koskas sen kotitarkastuksen pitäisi tulla? jatkoi hän. — Minulla
olisi jo kiire meidän koululaisemme luo. Mutta minä en mene ennenkuin
ne poliisit ja santarmit ovat käyneet, en tahdo, että meidän talossamme
valehdellaan.

‒ Riikka! sanoi Alma.

Ja Anna-Liisa Nahinen sanoi samassa hengenvedossa:

‒ Ei minuakaan ole ennen syytetty valheen suosimisesta.

Astellessaan siinä tähtitaivaan alla nämä naiset erosivat kahteen
leiriin. Riikka Tuuna jäi yksin ja yksinään astui hän sisään
kotiportistaan, sillä hänen sisarensa meni tietysti lohduttelemaan
ruustinnaa, joka taisi itkeskellä.

Kova ja kylmä oli Riikka Tuunan sydän, kun hän ajatteli Arvo
Mäkimatkaa. Sellaiset hänen piti heille tehdä, tuottaa kotitarkastukset
ja muut. Ja aivan sulan suotta: oman päähänpistonsa vuoksi,
päähänpistot olivat aina olleet hänen huvejaan. Arvo tietysti oli
houkutellut mukaansa Toivon. Olipa hyvä, että sovinnon sana oli jäänyt
hänen ja Arvon välillä lausumatta.

Tuunan tyttäret nukkuivat seuraavan yön vain puolella silmällä, sillä
kotitarkastus saattoi tapahtua myöskin yöllä. Sydän jäässä laskeutui
vanhempi ahtaaseen sänkyynsä, joka vaikutti miltei ruumisarkulta.
Hyvä oli, että sovinnon sana jäi lausumatta! hokivat hänen huulensa.
Hänen jääsydämensä sanoi: onko hänet otettu kiinni rajalla, onko hänet
teljetty vankilaan, onko hänet ehkä jo surmattu? Ja kun hän ajatteli,
että Arvo olisi surmattu, oli kuin hänen sydämensä olisi lävistetty
jollakin terävällä. Kipu ei ollut niin selvä kuin tunto siitä, että
hänen elämänsä alkoi valua pois. Hiljalleen voima nyt vuotaa häneltä
kuiviin, ilman sovinnon sanaa hänen on astuttava sinne, missä katumus
on myöhäinen. Onko Arvo heti kuollut, vain onko hän jäänyt kitumaan?
Kellä oli tuntoa nostaa kätensä jotakin niin kaunista vastaan kuin Arvo
Mäkimatka. Vaikkei olisi ollut tuntoakaan, niin olisihan pitänyt olla
silmää. Tai ehkä ovat panneet vankilaan... siellä hän kiertää kuin
suuri lintu, joka ei voi levittää siipiään. Kuinka he ovat uskaltaneet?
Leikkitoveri, leikkitoveri, missä hän oli, eikö hän koskaan tulisi?

Riikka Tuuna ei itkenyt — helppoapa olisikin sitten ollut! —
mutta hänen tunteensa syöksähteli kuin kuuma suihku ylös rintaan.
Lapsuudenystävä oli häntä niin likellä, että hän tunsi tuoksun hänen
hiuksistaan ja kosteuden hänen huulistaan. Ihanin Jumalan luoduista
oli Arvo, Jumalan oma perikuva, Jumalan oma valittu. Jumala oli
lähettänyt hänet maan päälle... Riikka Tuuna ei uskaltanut liikahtaa.
Hän vapisi kuin Jumalan kasvojen edessä. Tämä kipeä onnenhetki oli
samassa ohi. Oliko se ollut pitkä vaiko lyhyt? Seurasi taas loppumaton
harmaa hetkien sarja, jolloin hän syytti Arvoa, näki hänessä vain
kelvottomuutta ja vakuutti itselleen olevansa hänestä kokonaan erossa.
Hän pääsi niin pitkälle, että hän saneli itselleen: istu, istu
tyrmässä, mitä läksit... Mutta samassa hän vihasi itseään niin että hän
sanoi Jumalalle: hylkää minut, syökse minut kadotukseen. Tällä lailla
hän kamppaili. Eikä vain yhtenä yönä, vaan yökaudet.

Niinä päivinä tapahtui, että suuri musta risti sanomalehdissä
ilmoitti maailmalle »maanviljelijä Topias Parannan Helsingistä pitkän
sairauden jälkeen päässeen taivaallisen Isän kotiin. Eivät tämän
nykyisen ajan vaivat ole mitään sen kunnian rinnalla, joka teille
ilmoitetaan.» Maailma tuskin lienee kiinnittänyt suurempaa huomiota
ilmoitukseen enempää kuin siihen raamatunlauseeseenkaan, millä leski,
Josefiina Paranta oli itseään lohduttanut. Mutta sensijaan pysähdytti
kuolinilmoitus hetkeksi koko Kankaan pienen yhdyskunnan. Oli kuin
tämän kuolinilmoituksen takana olisi ollut jokaisella omainen.
Parannan isäntä oli niitä harvoja ihmisiä, joista ei kenelläkään
ollut sanottavana pahaa sanaa. Olisi niitä ollut joutilaampiakin
miehiä menemään. Kaikkien mieleen johtui kuinka hän epätoivossaan oli
tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja luullut joutuneensa hämähäkin
verkkoon. Sellaisessa verkossapa tässä jokainen pian oli, ettei
tietänyt miten oli turvassa järkensä puolesta. Topias Parannan risti
asettui enteeksi jokaisen eteen ja vaikutti, että monet joutuivat
suorastaan jonkinlaiseen mielenmuutokseen, ainakin hetkelliseen. Kyllä
kai metsänraiskaus ja juoksuhaudat tulisivat tännekin kirkonkylään,
miksikä tätä säästettäisiin. Maahisten kartanon pellolle jo kuuluttiin
panevan rautatiekiskoja.

Tuunan vanha isäntä ryhtyi, pitkän aikaa istuttuaan ääneti ja
nyökyttäen päätään, toimeen, johon ei hän ikinä ennen ollut ryhtynyt.
Suuren mielenliikutuksen vallassa hän soitti pappilaan ja piti
änkyttäen seuraavan puheen:

— Äää-ää mahtaako... mahtaako kirkkoherra olla siellä kotona?
Ki-ki-kirkkoherra... Ääää-ääää... Täältä Tuunasta. Äää-ää-ää se-se on
päässyt... pää-pää-päässyt pois Pa-pa-paranta. Ääää-ää-ää sitä minä...
Lele-lehdessä se on. Tuo ty-tyttäreni... ty-ty-tyttäreni vvvasta luki.
Äää-ää-ää p-pitäisi o-olla se-se-seppele elikkä kkranssi ja lleveät
na-na-nauhat ja ku-ku-kultakirjoitukset. E-e-että kirkkoherra toimittaa
vaan. Ja se sa-sa-saa maksaa. Ja minä panen kanssa. Ky-kykymmenen
markkaa minä panen. Ja tarttee ottaa le-leveät nauhat. Mi-mi-minä panen
ty-ty-tyttäreni tuomaan ra-ra-rahat. Ma-ma-maahanpanijaiset on jo
pypyhänä. Hy-hy-hyvää voimista sitten vaan.

Kuin ankaran ponnistuksen perästä lysähti hän tuolille.

Hän itkee, ajatteli hänen vanhempi tyttärensä mennessään läpi
huoneen... Minä en osaa, minä. Pitkä Milja tuli ovelle ilmoittamaan,
että sauna on valmis.

— Jos Milja taluttaisi isän saunaan, sanoi Riikka. — Minä tulen heti
perässä.

— Le-ve-ät nauhat, änkytti isäntä vieläkin itsekseen, viistosilmäisen
palvelustytön tarttuessa hänen käsipuoleensa. — Kyllä hän ne ansaitsi,
jos kukaan... Leveät silkkiset nauhat... Kunnan... kunnan puolesta...

       *       *       *       *       *

Alma Tuuna ei vielä ollut käynyt Maahisissa ja hänen sulhasensa tuli
lauantaina varhain häntä noutamaan. Se oli etukäteen sovittua, Alma
oli pukeutunut siniseen kotikutoiseen pukuun, joka kahisi uutuutta
ja kankeutta, ja väri hänen puhdasihoisilla kasvoillaan vaihtui
alituisesti hänen askarrellessaan huoneessa, missä rakastettu mies
istui. Isä ja Lennartti puhuivat taasen Parannan isännän kuolemasta,
muustahan ei isä enää puhunutkaan. Kirkkoherra oli sanonut, että hänen
piti haudalla seppeleen nauhoista lukea mitä niihin oli painettu
ja näitä sanoja hän nyt lakkaamatta mielessään kävi läpi. »Topias
Parannalle, kunnon kansalaiselle ja isänmaan pojalle kiitollisuudella
Kankaan kunta... Autuaat ovat puhtaat sydämestä...» Tämä raamatunlause
kyllä meni, mutta mitä toiseen nauhaan oli pantu, oli paljon
vaikeampaa. Suorastaan pelotti, että mitenkä sen saa sanotuksi.
Olihan tässä nyt sentään vielä aikaa opetellakin. Ja niin isä siinä
puhellessaan tulevan vävypoikansa kanssa nyökytteli, ravisteli päätään
ja kyseli kaikenlaista. Lennartti Mäkimatka vastasi kärsivällisesti,
vaikka hän mielessään vain odotti hetkeä, jolloin he Alman kanssa
pääsisivät olemaan kahden. Tämän tunsi Alma selvästi. He ikävöivät
toisiaan niinkuin ikinä kaksi rakastavaista, joita väkivallalla
pidetään erossa toisistaan. Alman silmät pysyivät kainosti luomien
alla eikä Lennarttikaan katsonut suoraan häneen. Kuitenkin näkivät
he vain toisensa. Tällaista kaipausta eivät he olleet tunteneetkaan
niinä aikoina, jolloin he joka päivä näkivät toisensa — senjälkeen kun
Lennartti muutti kartanolleen, olivat he joutuneet tuntemaan eron. Alma
laski mielessään kuinka monta viikkoa siihen oli, jolloin he olisivat
mies ja vaimo eivätkä enää koskaan joutuisi erilleen. Ei matkoillekaan
saa Lennartti lähteä. Toivo teki pahasti, kun aina matkusti ja jätti
Sylvin yksin. Ihmiset sanovat, että Lennartilla on ruma leuka,
mutta se on kaunis, juuri sitä hän vielä kerran oikein taputtelee.
Lennartti taas ajatteli kaikkea uutta, mitä hän Almalle näyttäisi
heidän tulevassa kodissaan. Pitäisikö Alma kartanoa liian komeana?
Mitä hän sanoisi vuoteista, jotka olivat maksaneet liki viisisataa
markkaa kappale? Hyvä niissä oli nukkua, vastaiseksi oli toinen
tyhjänä ja odotti Almaa. Mitä Alma siitä sanoisi, että sulhanen oli
ostanut vaunut? No, eivätpä nuo niin kalliit olleet, vaikkapa jäisivät
museoesineiksi taloon, tuhat markkaa valjaineen päivineen. Mutta ehkäpä
tyttö niihin vielä tottuukin. Tuo sininen onkin hänellä kaunista,
pitää peräkamariin ostaa siniset huonekalut, se on sitten emännän
budoaari. Maahisten emäntä — se on uutta aikaa se, että Maahisten
armosta tulee emäntä. Ja siellä missä ennen on puhuttu vierailla
kielillä, puhutaan nyt kansan kielellä. Kuinka onkin mukava luomi
tuossa tytön leukapielessä. Hän nyppii siitä pois haivenia, mutta sitä
ei hän enää saa tehdä. Se on Alman oma pieni tuntomerkki, jommoista ei
ole kenelläkään muulla. Mutta mitä se tyttö nyt viivyttelee, miksei
tästä jo lähdetä? Kas, hänellä on tänään rinnassa äitivainajansa
kultaneula... Ja nyt hän otti äitivainajansa valkoisen silkkihuivin.
Hartiat ovatkin sen peittäminä melkein kuin paljas iho. Miksei tästä jo
lähdetä?

— _Tulee_... tulee, sanoi vanha kirkkoväärti, — seppele kunnan
puolesta. Oikein kaunis, silkkiset nauhat, niihin painetaan: viimeinen
tervehdys, autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä...

‒ Rupeaako tuo minun hevoseni tuolla...! keskeytti Maahisten agronomi
ja nousi katsoakseen ulos ikkunasta. — En pannut talliin, kun
ajattelin, että heti lähdettäisiin.

— E-e-eihän toki ilman kahvia, sanoi vanhus.

Riikka toi kahvia. Ikkunasta saattoivat he kaikki nähdä, että hevonen
malttamattomasti kuopi maata, valmiina lähtöön. Yhtä lähtövalmis oli
sulhanenkin. Pyylevän nuoren hevosen ja sen omistajan olennoissa oli
jotakin yhtä rehevää ja vauhdinhaluista. Molemmat olivat nähneet hyviä
päiviä ja molemmat halusivat karauttaa suoraan iloiseen ja työtäyteen
elämään. Agronomi nousi ottamaan kahvia ja hymyili niin että leuka
työntyi entistäkin enemmän eteenpäin, peittäen ylähuulta.

— Älä sinä, Riikka, enää käy laihemmaksi, menet poikki!

Riikka Tuuna pusersi kokoon huuliaan.

— Niin, niin, minähän olen luvannut naittaa sinut, jatkoi agronomi.

Alma tuli sisään, yllään kudottu harmaa villaröijy, päässä karvalakki.
Lennartti Mäkimatkan pienet siniset silmät kipunoivat iloisesti ja hän
tunsi halua hyppiä yhdellä jalalla ja soittaa harmonikkaa. Myöskin
kieppui hänen huulillaan erinäisiä viattomia pieniä kirosanoja. Mitenkä
nuo vanhat ihmiset viitsivätkin käydä noin juhlallisiksi niinkuin
tuokin Tuunan äijä? Oli aivan kuin hän olisi tuskassa ja hiessä
valmistautunut pitämään puhetta.

— No, Maahisiinhan kuuluu kaikki jääneen niin paikoilleen, että Alma
saa astua vaikkapa suoraan entisen rouvan hameisiin, sanoi Riikka.

Lennartti nauroi.

— Kyllähän minä ostin yhtä ja toista.

— Ettet tullut noutamaan Almaa kuomireellä! jatkoi Riikka.

— En iljennyt, kun oli näin kaunis päivä. Mutta kyllä Alma vielä
kuomissakin ajaa.

— Ei kuule, kivahti Riikka, — kyllä sinun olisi pitänyt mennä naimaan
muualta, sanon sen vieläkin. Ja eihän se ole myöhäistä.

— Tuo toinen kuppi äläkä toru.

Lennartin nauru oli niin tartuttava, että Riikan täytyi purra
huuleensa, jottei nauraisi mukaan. Vanha Piina näytti opettaneen
hänelle naurun. Nyt tuli vuoro Tuunan vaarille sanoa se mitä hän oli
niin kauan valmistanut.

— Varokaa vain, sai hän suustaan, — ettette sekoita itseänne tämän
nykyisen ajan menoihin. Varjelkaa kuolematonta sieluanne. Mitä siitä
jos ihminen voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa...

— ... vahingon! keskeytti nuori Mäkimatka. — Olkaa te vain huoleti,
pappa, ei me sekoiteta itseämme.

Hänen kärsivällisyytensä oli lopussa, hän joi nopeasti toisen kupin
ilman leipää ja sanoi hyvästi. Alman sydämen sykintä tuntui ylös
ohimoihin asti ja kun sulhanen auttoi takkia hänen ylleen ja siinä
suurin kämmenin painoi hänen olkapäitään, valahti veri kuumana hänen
kasvoilleen. Portailla sanoi Riikka:

— Kai te sitten hyvissä ajoin illalla olette kotona?

— Ei, katkaisi Lennartti päättävästi kysymyksen. — Älkää odottakokaan
ennen huomisiltaa.

Hevonen puhalsi jo navetan nurkalla ja sitten sotamiesten ohitse, jotka
kaikki mäessä pysähtyivät suksillaan katsomaan, alas jäälle. Almaa
kylmäsi, kun hän ajatteli sisartaan, jolle ei hän ollut ehtinyt huutaa
mitään rauhoittavaa ja sovittavaa. Kyllä Riikka nyt hautoo ja ajattelee
— voi kauheaa, mitä hän ajatteleekaan! Kuuma häpeäntunne tukahutti
Lennartti Mäkimatkan kihlatulta kaiken sen ilon, joka koko aamun oli
itänyt hänen rinnassaan.

‒ Meidän täytyy olla kotona illalla! sai hän vihdoin sanotuksi. —
Kuule, Lennartti, meidän täytyy olla kotona ennen yötä.

— Ja miksi? katkaisi hänet sulhanen. — Hitto vieköön ihmiset! Voi
sitäkin miestä, joka tuon sinun sisaresi nai. Kuules... Kuules sinä
Alma, itketkös sinä! Pitääkö minun soittaa sinulle pieni laulu —
älä toki luule, että Mäkimatkan pojat lähtevät liikkeelle ilman
instrumenttia. Peliä ja musiikkia olla pitää, vaikkapa vain huuliharpun
muodossa olisi! Tilulilu-rrrr-rääää, tilulilu-rrrrää...!

Lennartti kiersi kätensä reen selustan taitse kihlattunsa ympärille,
kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja upotti sitten
kuuraiset viiksensä huivien sisään, jotka peittivät tytön kasvoja.
Aurinko paistoi leppeästi, tilsat lentelivät ja valkoiset järvenselät
kimmelsivät silmänkantamiin. Silmänräpäyksen aikana halusi Alma kääntyä
ympäri katsoakseen kuinka kaukana koti oli ja saattoiko heitä sinne
nähdä, mutta sitten hän unohti kodin, ihmiset, kaikki.

He havahtuivat reen kallistuessa ja huomasivat likenevänsä Ummen
saarta. Alma oikoi huivejaan ja kääntyi vaivalloisesti katsomaan
taakseen. Iloisena rykelmänä kohosi siinä töyräältä kylä ja kirkko.
Harvoinpa niin kaunista kirkonkylää näkikään. Somerin tornit kohoilivat
kilpaa kirkon tornin kanssa, mutta kirkko jäi kuitenkin aina voitolle.
Tuunan navettaruudut kiilsivät kuin sädehtivät kultapinnat. Kas kuinka
olikin kuuma.

— Älä sinä ota pois huivejasi, sanoi sulhanen. — En voi sinua lämmittää
koko matkaa, kun on tuo hevonen. Soh, Poikaviikari siinä, mitä sinä nyt
niin hakkaat kavioitasi.

Alma istui ääneti ja jäähtyi vähitellen. Oli mahdoton ajatella ikäviä
asioita, niin onnellinen hän oli ja niin kaunista oli. Saaren paljaat
punertavat pikkukoivut tulivat jo silmien eteen, varis lensi ohitse,
jokin muu lintu äännähti — olisiko se jo ollut pulmunen? Reki liukui
äänettömästi jäältä maankamaralle, varvut raappivat reen syrjiä ja
iskivät kasvoihin. Kuule, Lennartti, katso vähän tänne... Minä pidän
sinusta niin kovasti. Ajattele, että Riikka aina vain puhuu siitä,
etten menisi sinun kanssasi naimisiin. Mutta minä menen, emme koskaan
eroa. Minä pidän sinun leuastasi, erikoisesti siitä, minä pidän sinun
silmistäsi ja äänestäsi, sinun käsistäsi, minä olen niin onnellinen!
Jotakin tämäntapaista teki Alman mieli lausua, mutta hän vaikeni ja
hänen sydämensä lyönnit olivat tyynet ja tasaiset.

— Älä nyt pelästy puistoa, alkoi Lennartti puhella. — Se on niinkuin
hävitetty on. Eikä puutu piikkilanka-aitojakaan. Mutta ne täytyy
kärsiä. Juuri niiden takiahan talo minulle myytiin.

Alma muisti piikkilanka-aidoista taasen Parannan isäntää ja oli kuin
varjo hetkeksi olisi tullut keskelle hänen aurinkoista onneaan.
Lennartti selitti yhä missä vallihaudat ja piikkilanka-aidat kulkivat.
Niinkuin kiusanteoksi niitä oli tehty joka paikkaan. Mutta ne oli
kärsittävä, toki tästä nyt kerran vallat väsyisivät tappelemaan ja
maailmansota loppuisi.

Matka kului liian nopeasti. Jota likemmäksi tultiin, sitä enemmän
puhui Lennartti ja sitä vähemmän Alma. Almaa pelotti. Kun Lennartti
näytti hänelle Maahisten kartanon raja-aidan, tarttui hän sulhasensa
käsivarteen kuin turvaa etsien. Ei hän pelännyt hävitystä puistossa
eikä huoneiden komeutta. Hän pelkäsi suuren kartanon palvelijoita.

Eikä suotta. Ne todella katselivatkin uteliaasti ja lienevät
naureskelleetkin takanapäin. Mutta kaikki kävi kuitenkin helpommin
kuin Alma oli ajatellut. Sulhasensa rinnalla asteli hän läpi suurten
huoneiden, joista parhaimmat tavarat oli viety pois ja huonointa
jätetty — ei siksi että huonoinkaan olisi ollut mitään huonoa.
Päinvastoin. He kävivät navetat, tallit ja ladot. Ruokasalin kalusto
oli kokonaan jätetty — joka ei ollut nähnyt kaappeja täynnä vanhaa
hopeatavaraa ja posliinia, saattoi luulla, että kaikki oli ennallaan.
Alma ei kiinnittänyt vaunuihin mitään huomiota, sensijaan hän lausui
jotakin työväenasuntojen pienistä ikkunoista. Päivällisaikana oli
Almalla taasen tukala olo, sillä palvelusneiti, joka heti astui sisään
isännän painaessa nappulaa, vaivasi häntä. Muutenkin jokin vaivasi
häntä. Nuo samaiset työväenasunnot.

Kahvi odotti heitä isännän turkkilaisessa huoneessa ja suljettuaan
molemmat ovet, veti Lennartti kihlattunsa sohvalle ja he viipyivät
siinä pitkässä syleilyssä. Ensimmäiset tähdet olivat taivaalla, kun
Alma äkkiä hätääntyneenä alkoi pyytää, että he lähtisivät kotiin.

‒ Kotiin, sanoi Lennartti, — emmekö ole kotona?

— En minä vielä, eihän toki. Vasta sitten...

— Joutavia...

— Kuule... Lennartti... päästä minut. Minä pelkään. Tämä on väärin. Ole
niinkuin olit ennen... En ymmärrä sinua. Ollaan niin että Jumala voi
katsoa meihin...

— Jos koskaan Jumala on ollut luotuihinsa tyytyväinen, niin meihin nyt.

Alma pääsi pystyyn, meni kuin paeten kirjoituspöydän taakse ja suori
siinä hiuksiaan, katsellen himmenevään, tähditettyyn iltaan.

‒ Jos sinä olet se mies, jota rakastan, kuiskasi hän katkonaisesti, —
niin sinä tänä iltana viet minut isäni kotiin. Ja minä tiedän, että
sen teet. Mutta ennen sitä minä puhuisin sinulle jostakin tärkeästä.
Katso... ei meillä ole siunausta... enkä minä voi olla... jollei meidän
työväellä... kaikilla meidän alustalaisilla... ole oikein hyvä.

— Minä laitan heille oikein hyvää, ole huoleti ja tule tänne.

— Ei kuule, puhutaan nyt näistä tärkeistä asioista.

— Kaikkein tärkeimmästä minä puhun, jos tulet tänne. Tule...

— Tiedätkö mitä ruustinna sanoi viime ompeluseurassa: että jotkin
maanalaiset vedet murentavat pohjaa, jolla me seisomme, ja että meidän
täytyy rakastaa enemmän.

— Ruustinna on viisas ihminen, tarttui sulhanen kiinni kihlattunsa
puheeseen. — Se on aivan oikein: rakastaa enemmän... Tule, minä tahdon
rakastaa paljon enemmän.

— Kuinka sinä saatat laskea leikkiä. Minä tarkoitan tietysti: rakastaa
lähimmäistämme.

— En laske leikkiä. Olet läheisin lähimmäiseni. Kuinka kauan sinä annat
minun kerjätä. Alma, etkö kolmen viikon perästä ole vihitty vaimoni?

Kuuma puna hehkui Alman kasvoilla ja kuumat laineet kävivät läpi
hänen ruumiinsa. Jotakin niin sitovaa oli Lennartin äänessä, että hän
vaistomaisesti otti jonkin askeleen sitä kohti ikäänkuin häntä olisi
vedetty.

— Kyllä, kyllä, puheli hän kuin unessa, — mutta vasta kolmen viikon
perästä. Nyt meidän täytyy lähteä kotiin pian. Ennen sitä kuitenkin...
Täytyy järjestää torpparien olot, mäkitupalaisten olot ja työväen,
kaikkien. Täytyy suurentaa ikkunoita. Minä kyllä sitten käyn
antamassa ohjeita... kykyni mukaan. Ruustinna järjestää sellaista
kirkonkylässä... vaikka minä en luule, että se onnistuu. Ihmiset eivät
tahdo, että sekaannutaan heidän oloihinsa...

Hän lausui viime sanoja hajamielisenä, tietämättä mitä sanoi. Hänellä
oli se tunne, että hän loukkaa Lennarttia hyvin pahasti, jollei hän
nyt mene hänen luokseen. Hän ei kuitenkaan mennyt. Lennartti kohoutui
nojaavasta asennostaan, piti hetkisen silmiään kiinni ikäänkuin hän
olisi taistellut läpi jonkin sisäisen taittamisen ja hymähti sitten sen
näköisenä kuin hän oli ihmisten seurassa.

— Mitä neiti oikein tarkoittaa, alkoi hän, — sillä, että kaikilla olisi
hyvä? Sitäkö, että minä ottaisin työväkeni meidän kanssamme asumaan
tänne päärakennukseen ja antaisin heidän tehdä työtä juuri niin paljon
kuin he tahtovat? Tai sitä, että antaisin torppareille ilmaiseksi
heidän torppansa? Ja rakennuttaisin mäkitupalaisille somat pienet tuvat
mäen rinteeseen sekä kutsuisin heidät vapaan pöydän ääreen heidän
elämänsä loppuun asti? Sitäkö neiti tarkoittaa? Eikö, no, mitä perhanaa
sitten? Olisi hauskaa kuulla.

Lampun kupu varjosti tytön päätä, sulhanen ei nähnyt miten sinipunervat
aallot hänen kasvoillaan vähitellen vaalenivat ja vihdoin jäykistyivät
jonkinlaiseksi turvotukseksi.

— Vuorelan torppa, jatkoi agronomi sytyttäen savuketta, — on vähintään
75 tuhannen markan arvoinen. Tarjoan sitä torpparille yhdestätoista
tuhannesta, mutta hän tarjoaa siitä kolme tuhatta eikä hätäile. »Kyllä
se siitä vielä lohkeaa ilmaiseksi», ajattelee hän. Tarkoitatko nyt,
että minun pitää antaa torppa kolmella tuhannella? Vai ilmaiseksi?
Ei, neitiseni, nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Helpointa
maailmassa on »olla hyvä» sillä helppohintaisella tavalla, että
vain antaa mennä. Mutta jos nyt kautta linjan harjoitettaisiin tätä
hyvyyttä, niin maanomistajat pian olisivat ojassa ja »vapautetut
maaorjat» harjoittaisivat vilkasta keinottelua ilmaiseksi saaduilla
palstoillaan. Ja paljon muuta.

Agronomin ääni oli kohonnut niinkuin hän olisi esittänyt asiaansa
puhujalavalla tai seisoaltaan jossakin kokouksessa. Tyttö katsoi häneen
jo nöyrtyneenä.

— Ei kukaan kadehtisi heiltä heidän hyvää geschäftiään, mutta
epätietoisuuteen ei voi jäädä siitä, mitä tämä vaikuttaisi tuotantoon.
Ja miten se vaikuttaisi näihin äkkiä rikastuneihin itseensä: helposti
tullutta, helposti mennyttä.

Alman tuli yhtäkkiä sanomattoman ikävä Lennarttia, oikeaa Lennarttia.
Mitä hän olikaan tehnyt, kun näin karkotti sulhasensa ja kutsui esiin
tuon kokousherran? Helppo oli Lennartin tämän jälkeen vetää hänet
rinnalleen sohvaan ja uuvuttaa hänet suudelmiin.

— Anna anteeksi, kuiskasi Alma siinä, — sinähän ymmärrät paremmin kuin
minä. Minä tiedän, että sinä tahdot sitä mikä on oikein.

Alma taivutti kätensä hänen leukansa ympärille ja pusersi sitä
ihastuksissaan. Se oli toki kaikkein suloisinta mitä voi ajatella...!
Lennartti leikitteli hänen kourassaan huulillaan niinkuin hevonen,
joka leikittelee hoitajansa kädellä tai ottaa kauroja ojennetusta
kahmalosta. He nauroivat. Alma sävähti hetkeksi, mutta muisti samassa
Lennartin sulkeneen molemmat ovet. Lennartti otti vihdoin hänen kätensä
suultaan ja upotti huulensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa niskassa. Alma
ei enää nauranut. Hän pelkäsi. Oli tosin kuunvalon aika, mutta kotona
saattoivat kuitenkin tulla levottomiksi. Sillä hyvänäolemisella hän
oli tarkoittanut... Paanasella Rajalan torpassahan oli mies sellainen
kunnollinen. Hän oli rakentanut torpan suon laitaan, ja tahtoi sitä
kovin omakseen. Mutta isäntä tahtoi itse liittää torpan viljelyksiinsä.

— Lennartti... päästä...! Minun on paha... minä tukahdun... Sinä et
rakasta minua... Eikö sinusta Rajalan pidä...? Päästä minut! Minä
tahdon kotiin...

— Jää minun luokseni! kuului sulhasen kuuma kuiskaus yli Alman kasvojen.

Alma ponnisti koko voimallaan ja pääsi pystyyn. Hän liikutteli
ranteitaan ikäänkuin koettaen olivatko ne paikoillaan. Pöydällä lepäsi
valkoisilla kukkasilla kirjailtu kirjoituspöytämatto, se oli tuttu,
hän muisti joskus neuloneensa sen. Kauan sitten. Kaikki oli kumman
kaukana. Siinä oli myöskin kultakehyksissä vaaleatukkaisen naisen kuva
— hänen oma kuvansa. Lennartti oli suurennuttanut sen. »Pellervo...
T-h-i-erzucht...» tavaili Alma. Makasiinirakennuksesta valui ulkona
hangelle jyrkkä varjo. Ruokakellokatoksen varjo oli keskellä pihamaata,
se tuntui siinä liikkuvan ikäänkuin sitä olisi huojutettu. Huonekin
huojui Alman silmissä... »Pellervo... Tapio... Kleiner Rath-ge-ber
für... Aika...» Missä hän oli? Missä oli eteinen? Tuolla oli liiteri,
tuolla alhaalla tienkäänteessä, siellä ulkopuolella oli ollut heidän
rekensä, kun he menivät siitä ohitse talliin. Takaisin palatessa oli
reki poissa. Se täytyy heti taas vetää ulos...

— Lennartti, sanoi Alma yhtäkkiä täysin valveilla, — mitähän kello
onkaan?

Huuliharpun remuava särinä vastasi hänen kysymykseensä. Lennartti
soitti ja nauroi. Pieni rämisevä esine siirtyi hänen toisesta
suupielestään toiseen. Hän ravisti koneestaan esiin mitättömintä
rekipolskaa, paiskasi sitten äkkiä soittokoneensa hopeoidulle
kahvitarjottimelle ja nousi.

— Minun isäni, jota pyhä Kankaan pitäjä sanoo juopoksi, ymmärtää elämän
ja ihmiset, puhui hän nyökytellen päätään. — Hän on antanut meille
jokaiselle huuliharpun. Aina uuden, kun olemme soittaneet rikki vanhan.
Hän asettaa nimittäin huuliharpun edelle kaikkia muita soittokoneita.
Ja todella: sillä on paljon etuja. Se on keveästi mukana kuljetettava
silta, joka lasketaan, kun tarve vaatii. Ei enää mitään soita ja
rämeitä, kaikkialla saattaa kulkea kuivin jaloin. Huuliharppu yhdistää.

Alma tunsi hänen taasen liukuvan jonnekin, jonne ei hän voinut seurata.
Hän olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, hän kävi surulliseksi, hän ei
pitänyt tuollaisista huuliharpuista.

— Lähdetään sitten, sanoi Lennartti ja nousi.

Eikä hän enää tullut Alman luo, ei ottanut häntä kädestä, ei sanonut
mitään sovittavaa, vaan avasi oven ruokasaliin ja painoi nappulaa.
Hänen puhuessaan pitsiesiliinaisen palvelustytön kanssa tunsi Alma
taasen suurta yksinäisyyttä ja ahdistusta ja toivoi vain, että
Lennartti tulisi hänen luokseen niin paljon että hän saisi kuiskata
hänelle jotakin. Lennartti tulikin vihdoin, mutta vain levittääkseen
pöydälle kartan ja puhuakseen asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut
kuunnella. Ruokasalissa kattoi palvelustyttö illallista. Turhaa se
oli, ei Alman suinkaan ollut nälkä. Lennartti puhui lujalla äänellä
ikäänkuin kymmenkunta isäntää olisi istunut huoneessa eri haaroilla ja
hän olisi kysynyt heidän mielipidettään siitä, oliko puisto todella nyt
mennyt aivan pilalle näiden juoksuhautojen takia.

Niin, tottakin, juoksuhaudat! muisti Alma. Kyllähän ne olivat rumat ja
varsinkin oli pahan näköinen piikkilankaverkko siinä pellolla kaivon
ympärillä. Mitä varten se olikin siihen laitettu?

— No, tämän kartanon pitäisi strategisessa suhteessa sijaita hyvin
ratkaisevalla paikalla, selitti Lennartti turhan lujalla äänellä.

— Voiko noita lankoja käyttää mihinkään, koetti Alma yrittää, — sitten
sodan loputtua? Eläimet vain repivät niissä itsensä...

Molemmat muistivat Parannan isännän ja vaikenivat.

Keskustelu ei parantanut heidän väliään. Virallisesti puhellen
antoi sulhanen joitakin ohjeita palvelusväelle, virallisella
kohteliaisuudella auttoi hän morsiamensa ylle, jopa tahtoi vetää
jalkaan päällyskengätkin. Uudella levänneellä hevosella ajoivat he alas
puukujaa, jonka halki oli hakattu leveä tyhjä vyöhyke, ja ohi paljon
mainitun piikkilanka-aitauksen. Kaikki teki kuutamossa epätodellisen
vaikutuksen. Viittatie aukeni loppumattomana kuin jokin tie iäisyyteen,
varvut ja niiden varjot liukuen sinertävässä kajastuksessa.

— Lennartti, sanoi Alma, — puhu jotakin. Oletko minulle suuttunut?

— Noo... een. Sinä olet vain hiukan turhanaikainen.

— Mitenkä niin sitten? Pitäähän sinun se ymmärtää.

Väliaikojen perästä saattoivat he puhella.

— Suoraan sanoen, et paljon luota minuun. Olisin tahtonut kertoa
sinulle suunnitelmistani ollen oikein lähellä sinua. Mutta sinä
nyt tahdot, että tässä välillämme on turkkeja ja vällyjä. No niin,
voihan se olla turvallisempaa. No niin, suoraan sanoen: minä en luota
hyvyyteen. Se on se, minkä kokemus on opettanut minulle.

Hän oli laatinut itselleen sen suunnitelman, että hän kasvattaa
alustalaisiaan kuin lapsia, ankaralla kädellä. Heidän ei pidä edes
tuntea, että ankaruuden takana on hyvä tarkoitus. Se huomataan sitten
joskus, kun ankara käsi jo on poissa. Alustalaisten täytyy ainoastaan
tuntea ankara herra, joka tekee oikeutta — vihatkoot sitten tai
rakastakoot häntä. He tulevat luulemaan, että hän etsii omaa hyötyään,
mutta kaikki tulee lankeamaan heidän hyödykseen. Pitää olla vakuutuksia
ja säästökassoja joka lajia. Ja jokaiselle tulee olemaan pakollista
käyttää niitä.

— Meidän kansamme on liian kehittymätön ymmärtääkseen hyvyyttä. Vain
jalot yksilöt saattavat käsittää hyvyyden. Mutta minä kasvatan heitä
kovuuden kautta kestämään hyvyyttä. Minä tulen rakentamaan asunnot
niin ja niin ja ne käydään talon puolesta tarkastamassa, ne täytyy
pitää kunnossa. Minä panen jokaiselle, joka tulee talon palvelukseen,
pienen summan säästöpankkiin ja koetan kasvattaa ihmisiä itse
kartuttamaan tätä säästöä. Vanhuudenvakuutus täytyy tulla yleiseksi...
Kuinka mielelläni olisin puhunut näistä kaikista poski poskea vastaan
painuneena, siellä omassa kodissa... Mutta sinä paha tyttö et
tahtonut...

Alma veti kintaan kädestään ja pujotti kätensä Lennartin suureen
nahkaiseen rukkaseen.

— Täällä on meidän kotimme, sanoi hän hiljaa, — täällä taivaan kannen
alla. Kuinka sinä olet hyvä, kuinka minä sinua rakastan. Nyt me oikein
puhumme.

Ja he puhelivat, kuunvalon vuotaessa yli kimmeltelevän jään. Läheni jo
puoliyön aika, kun Kankaan kirkonkylän tumma talorykelmä tuli näkyviin
taivasta vasten.

Kylän ei kauan tarvinnut odottaa ennustettua kotitarkastusta. Se tuli
niinkuin tarkoituksella olisi asetettu samana aamuna, jolloin Parannan
isäntävainajan hautajaiset olivat ilmoitetut tapahtuviksi kirkonmenojen
jälkeen. Joka talossa ja asumuksessa hypättiin sinä aamuna, sillä
kaikki valmistautuivat lähtemään kirkkoon ja jo varhain tuli Ummen
saarelta näkyviin se musta hevosjono, joka oli lähtenyt vainajan
kodista liikkeelle päivänsalon tuskin tuntuessa. Sykähdys oli käynyt
läpi jokaisen sydämen, kun peltitaulu, joka nähtävästi oli asetettu
pystyyn ensimmäiseen rekeen, alkoi kimmeltää auringossa. Säteet
sinkoilivat kuin miekanterät yli valkoisen lakeuden pitäjäläisten
sydämiin.

Alma tytär sattui olemaan kotinsa kuistilla, kun santarmit, kaksi
luvultaan, poliisi Juureva ja vielä yksi mies, jota ei Alma
tuntenut, saapuivat. Alman ensimmäinen ajatus oli: kuinka saisinkaan
heidät saliin siksi kunnes isä ja Riikka ehtivät kirkkoon. Mutta
jumalanpalveluksen alkamiseen oli vielä kolmatta tuntia, ja vaikka
»kirkkoväärtien» oli tapana lähteä hyvin hyvissä ajoin, niin oli
tämä sittenkin aikaista. Joka tapauksessa Alma tarjosi kätensä ensin
poliisille ja sitten muille herroille. Juureva pusersi hänen ojennettua
kättään, ehkä hiukan häpeissään, liiankin lujaan, mutta toiset eivät
tahtoneet ottaa sitä vastaan. Alma tyrkki heille — vaistomaisesti
etsien aikaa, käsittääkseen miten oli meneteltävä — tyrkyttämällä
kättään ja avasi siinä yksintein oven saliin. Pian seisoivat
santarmit sinipunervissa pukimissaan, Juureva ja tuntematon herra
päällysvaatteisillaan, suuressa valkoisessa huoneessa juhlallisten
murattikaarten alla. Alma viipyi hymyillen heidän edessään. Todella
hän hymyili hymyä, joka sillä hetkellä oli hänelle annettu, tuntematta
mitään pelkoa. Oman pitäjän poliisi selitti innokkaasti ja kiukkuisesti
jotakin värväyksestä ja matkustamisesta. Ei hätää mitään, ajatteli
Alma, kyllä minä vaan selviydyn, kun ei Riikka pääsisi sotkemaan.
Kirjavapukuiset herrat katsoivat häneen pitkään ja mahtoivat kysyä
toisiltaan, oliko tuo naurava naishenkilö tuossa pikkuhekkali, niinkuin
Kankaan pitäjässä sanottiin. Oli varmasti, siltä tuntui Almasta sillä
hetkellä itsestäänkin. Tai olisiko hän ollut niin ylen viisas? Viisaus
ja hulluus menivät sillä kohdalla aivan sekaisin.

— Täällä on harjoitettu villitystä ja yllytystä, selitti Juureva.

— Kyllä Juureva vaan sen tietää mitä yllytystä ja villitystä meillä
Tuunassa on harjoitettu, hymyili Alma lauhasti.

— Niin onkin. Nuori herra on nyt koulussa, se Eino-Ilmari. Mutta se
vehkeili jouluna yhdessä Ahosen puotipojan kanssa, sen Kallen, ja Kalle
hiihti peltojen poikki yhtenä yönä tipotiehensä. Ammuin perään, mutta
pääsi kun pääsikin...

— Ahosen puotipojasta en mitään osaa sanoa. Sellainen kohtelias hän
oli puodissa ja oikein punnitsikin. Se Iivari, joka siellä nyt on,
punnitsee nätimmin ja vakuuttaa sitten vain, että saippua on kuivanut
matkalla. Hahhahhah. Vahinko se kylälle oli, että Kalle...

Santarmit alkoivat kyllästyä pitkään puhetulvaan, jota eivät
ymmärtäneet. Tuntematon nuorukainen taas oli ottanut esiin paperia ja
kynän sekä asettunut pöydän ääreen. Hän puuttui nyt asiain johtoon.
Epämukavaa hänelle oli asettaa jalkansa alas lasketun pöydän levyä
vastaan, mutta hän ei näyttänyt keksivän mitään keinoa.

— Nämä herrat haluavat tavata isäntää itseään, sanoi nuori mies
selvällä suomenkielellä.

— Isäni on kirkkoon lähdössä, selitti Alma. — Täällä on tänään suuret
hautajaiset. Parannan isännän, joka tuli hulluksi ja kuoli Helsingissä.
Hän meni piikkilanka-aitaan ja...

Nyt herrat varmaan sanoivat toisilleen, että tuo nainen on hullu. Ja
taitavatkin olla oikeassa...

— Niin, ja isäntä on muutenkin vanha, toimitti Juureva, keskeyttäen
hänen puheensa. — Otsin staarii, selitti hän kumarrellen santarmeille.

— Ja isäni on kirkkoväärti, olkaa hyvä, Juureva, ja sanokaa herroille,
että hän on kirkkoväärti, hänen täytyy olla virkansa puolesta kirkossa.
Selittäkää, minä kyllä toimitan, että taas saatte meiltä pikkuvasikkaa.
Sisareni ja minä saatamme aina isää, voisi muuten kaatua kupsahtaa...

Yhtäkkiä kolahti nyrkki pöytään. Nuorukainen, joka oli asettunut sen
ääreen, vaati hiljaisuutta.

— Tämän talon poika, joka on isäntänä Somerilla, on lähtenyt matkalle?

— On kyllä.

— Mitäs te tiedätte tästä matkasta?

— On parasta puhua totuudenmukaisesti, sekaantui Juureva vilkkaasti
puheluun, — helpommalla pääsee ja pikemmin menee. Ja rangaistuskin on
pienempi. Ja sitäpaitsi nämä herrat jo kaikki tietävät.

Nuorukainen istui pöydän ääressä, vaivalloisesti etsien sijaa
jaloilleen, kynä korvan takana. Alma meni, yhä hymyillen, hänen
luokseen ja taipui avaamaan pöydän levyä. Nuorukainen ei hymyillyt. Hän
näytti köyhältä, päällystakki oli kulunut ja hampaat olivat harvat ja
madonsyömät.

— En minä mitään tiedä, sanoi Alma, — muuta kuin että joka päivä olemme
odottaneet häntä kotiin. Kyllä kai hän näinä päivinä tulee.

— Älkää te kierrelkö, huusi nuorukainen, — tiedätte, että hänet on
Ruotsin rajalla otettu kiinni ja että hänen taskuistaan on löydetty
papereja, jotka saattavat hänet hirteen.

Alma hymyili levollisesti.

— Kyliä se on ollut joku toinen ihminen. Minun veljenihän on Venäjällä.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät molemmat santarmit, ja Alma ymmärsi,
etteivät he olleet tyytyväiset tähän yhteen kuulusteltavaan, vaan
halusivat puhutella useampia. Hän halusi kuitenkin pidättää heitä
täällä, ehkei Riikka ollut heitä huomannut, hän ei mitenkään tahtonut,
että he kuulustelisivat Riikkaa. Ja hän alkoi nyt kertoa veljensä
matkoista kuinka hän oli myynyt Pietariin heiniä ja mitä hän oli saanut
kilolta. Viime aikoina hän oli vienyt kalojakin — jäähdytettyinä —
ja voita. Hän viipyi usein niin kauan... Niin, ja nythän oli vielä
toinenkin syy viipymiseen, vaikkei siitä oikein huolinut mainita...

— Shtoo anaa gavarit? panivat koreapukuiset herrat tuontuostakin
joukkoon, saamatta Almaa lakkaamaan puhumasta. Tuunan vaitelias,
hiljainen tytär oli puheliaisuudestaan itsekin hämmästyksissään, mutta
se meni kuin itsestään. Hän tiesi, että hänen vastauksistaan saattoi
riippua ihmishenki.

Tulkki, joka samalla teki pöytäkirjaa, rupesi nyt kyselemään Arvo
Mäkimatkaa ja kauppapalvelija Ahosta. He olivat lähteneet samana yönä,
Mäkimatka ja Someri sinä ja sinä yönä ja Ahonen viikkoa myöhemmin. Kuka
heitä täällä värväsi? Mäkimatka, eikä kukaan muu.

— Vai niin, sanoi Alma. — En minä vaan olisi uskonut. Helsingissähän
hän nytkin on, Mäkimatka.

Hän rupesi yhtäkkiä nauraa hihittämään eikä taaskaan tuntenut itseään.
Hän oli muistanut sulhasensa ja tullut ajatelleeksi, että voisiko
Lennartilla ehkä olla tässä jokin vaara, Arvon veljenä.

— Sehän on sellainen huikentelevainen, Arvo, sanoi hän. — Eihän hän
missään virassakaan pysy, ei suinkaan hän mihinkään sellaiseen pysty...
mitä herrat tarkoittavat?

— Ne ne juuri ovat pystyneet... pani tulkki hampaittensa välitse ja
kirjoitti papereihinsa.

Koreapukuiset herrat olivat ruvenneet katselemaan ympärilleen. Toinen
meni Eino-Ilmarin huoneen ovelle ja tuijotti piironkiin. Toinen
koputti astiakaappiin salissa... Avasi... Ehtivät isän kanssa lähteä!
ajatteli Alma, ennenkuin ovat tutkineet nämä kaapit. Kun rupeaisivatkin
tutkimaan. Niissä on vaikka miten paljon vanhoja talonkirjoja.

— Ei, sanoi hän yhtäkkiä ja meni totiseksi, — ei niissä kaapeissa ole
yhtikäs mitään.

— Shtoo anaa gavarit? kysyivät herrat taaskin.

Tulkki lähetti poliisin heidän avukseen ja jatkoi kuulustelua Alman
kanssa. Paljon nuo tiesivät, ihmetteli Alma mielessään, tarkalleen
tiesivät minä yönä Toivo ja Arvo olivat lähteneet. Lieneekö siinä ollut
perää, että Eino-Ilmari olisi ollut samoissa toimissa? He tiesivät
varmaan enemmän kuin kotiväki, nuo oudot ihmiset. Alma vilkuili
astiakaappia ja Eino-Ilmarin huonetta kohden, tekeytyen levottomaksi.
Ja todella alkoivat herrat haeskella. Juureva tavaili ruotsalaisia
sanoja joistakin kellastuneista käräjäkirjoista. Tämähän menee
mainiosti, ajatteli Alma. Kunhan vaan Riikka pysyisi poissa täältä.

Ei se ole itse Ahonen, joka täältä on lähtenyt karkuteille; selitti
poliisi nyt hiljaa nuorelle herralle. — Se on hänen kauppapalveluansa
Kalle. En tiedä liikanimeä, me olemme täällä aina vain puhuneet Ahosen
Kallesta.

No mitä te osaatte kertoa koululaisesta Eino-Ilmari Tuunasta? Kehoitan
teitä pysymään totuudessa, se on teille itsellenne ja syyllisille
kaikin puolin edullisempaa.

Alma tunsi kalpenevansa.

— Ei ne näitä ole, huusi Juureva ikkunan äärestä. — Nämähän ovat
kauppakirjoja ja torpankontrahteja. Kirjeitä nämä herrat tahtovat
nähdä...

Nuorukaisen käsi kolahti taasen pöytään.

— Tämä täällä vastaa ensin. Mitä siis tiedätte Eino-Ilmari Tuunasta.

— Mitäs minä sitten... Hän on veljeni. Hän on hyvä poika...

Nyrkki koputti pöytään.

— Siitä voi olla eri mieliä. Ikä... luokka... harrastukset...
sellaisista tiedoista saattaa olla kysymys.

— Ai, sillä tavalla. Hän on seitsemäntoista... Kahdeksantoista.
Seitsemännellä luokalla. Hän on sairastellut... silmiään. Ja muutenkin.
Hänellähän on äitikin aivan parantumaton sairas. Minun äitipuoleni.
Tuollahan hän on ollut liikkumattomana jo kuinka monta vuotta.
Urheilijako? Eino-Ilmariko? Ei. Kyllähän hän suksilla pysyy, mutta
ammuskellut... ei. Niin, taikka lintuja, täyttääkseen niitä. Ja koonnut
linnunmunia ja perhosia. Niillä on siellä koulussa sellainen innostunut
opettaja luonnontieteissä... Kyllä se on veljeni huone, missä herrat
juuri ovat. Kai siellä voi olla laatikossa jokin kirje...

Kirjuri pani jotakin paperille ja Alma totesi, että portaissa
käytiin nopein askelin — se oli Milja. Hän huusi portailta. Ehkäpä
hautaussaatto jo oli lähellä. Mitähän kello saattoikaan olla?
Eino-Ilmarin keinutuolimatosta hehkui iloisia punaisia ja keltaisia
ruusuja. Mitähän nuo herrat nyt löysivät?

Heidän päänsä olivat kaikki yhdessä ja he katselivat jotakin esinettä.
Oliko siellä sittenkin ollut jotakin vaarallista? Alma tunsi kylmän
aallon käyvän läpi koko ruumiinsa. Poliisi erottautui joukosta ja tuli
häntä kohden, kädessään jokin pieni esine.

— Mikä tämä on?

Alma veti suupielensä korvia kohden niin kauas kuin taisi ja tarttui
esineeseen. Häneltä oli juuri pääsemäisillään: se on palkinto, veljeni
sai sen kilpahiihdossa. Mutta hän sanoi nopeasti:

— Se on luokkamerkki. Kuudennella luokalla ollessaan pojat sen
teettivät. Ne olivat niin hyvät ystävät, se luokka. Mitäs tämä onkaan
tässä — revontulet? Vai onko se aamurusko?

— Pääskynen se on, minun silmilläni nähtynä, sanoi poliisi.

Nyt joku tuli saliin. Alma näki kirjurin hiukan kumartuvan ja jäävän
ovelle odottamaan, että tulija astuisi lähemmäs. Alma tunsi astunnasta
sisarensa. Vierailta ei saattanut jäädä huomaamatta miten hän kuumeni
ja punastui. Kaikki astuivat ovea kohden. Riikka Tuuna seisoi keskellä
salin lattiaa, yllään vanhanaikainen musta kirkkopukunsa, kaulan
ympärillä kaitainen valkea pitsi. Hyvin kalpeana ja silmät suurina ja
avonaisina katseli hän vieraisiin. Kaikki on hukassa, ajatteli Alma.
Kuinka tyhmä minä olen ollut, olisihan minun pitänyt tietää tämä. Hänen
silmänsäkin jo ovat auki niinkuin selkoisen selälleen aukaistu veräjä.
Minä onneton, mitä minä olen tehnyt!

— Mitä tämä on? kysyi poliisi, tuoden Tuunan vanhemman tyttären eteen
pientä esinettä. — Tämä tässä... tämä neiti sanoo, että se kuvaa
aamuruskoa. Minun silmissäni se on lintu.

— Se on lintu, sanoi Riikka Tuuna käheästi.

— Vai niin, no katsokaas nyt.

— Shtoo anaa gavarit? sanoivat santarmit yhteen ääneen ja poliisi
jatkoi edelleen:

‒ Mitäs neiti muuta tietää tästä pienestä leikkikalusta?

Riikka nieli jotakin.

‒ Se on ensimmäinen palkinto. Veljeni sai sen kilpahiihdossa.

Poliisilta pääsi iloinen nauru ja kirjuri riensi kääntämään sanoja
santarmeille. He tulivat kaikki saliin ja kirjuri asettui uudelleen
pöydän ääreen. Alma tunsi, että hän nyt huoleti olisi voinut poistua,
mutta hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni siihen ikkunanpieleen. Miehillä
oli uusi into kysymyksiä tehdessä tutkittavan kanssa. Riikka vastasi
selkeästi ja lyhyesti aivan niinkuin raamatussa käskettiin: On, on,
tai: ei, ei. Hän ei salannut mitään.

— No, tämä nuori Mäkimatka... onko hän harjoittanut kiihoitusta ja
värväystä?

Riikka oli hyvin kalpea, kun hän vastasi:

— En usko... En tiedä... En usko.

— Siis on. No entä velipuolenne sitten?

— Ei! sanoi Riikka ja ravisti suuttuneena päätään. — En ainakaan usko,
lisäsi hän ikäänkuin kuitenkin peläten omantuntonsa puolesta. — Ei, en
tiedä.

— Siis on.

Kun isän raskaat askeleet tulivat ovelle, pääsi Alma paikaltaan ja
kiiruhti häntä kohti. Hän ojensi hänelle Riikan virsikirjaa ja kysyi,
minne he kaikki olivat jääneet.

— Tulee jo kiire. Missä te olette? Onko täällä vieraita? Seppele pitää
ottaa pappilasta.

Santarmit eivät kuulustelleet keitään muita talossa. He tunsivat
saaneensa luotettavat tiedot. Toinen pani taskuunsa kaksi kuvakorttia,
joista toinen oli Arvo Mäkimatkan lähettämä, toinen Toivon, sekä
Eino-Ilmarin hiihtopalkinnon. Pian katosivat he näkyvistä yli valkoisen
pihamaan. Ja heti heidän jälkeensä läksivät talosta vanha kirkkoväärti
ja hänen molemmat tyttärensä, virsikirjat käsissä, siistissä
vanhanaikaisissa mustissaan. Kirkkoväärti kiirehti edellä, hän oli jo
kovin levoton. Vasta hetken perästä, kun Alma tuli hänen rinnalleen,
hän kysyi:

— Mitä ne tahtoivat? Kun ei tultaisi myöhään. Seppele on pappilassa.

Hänen piti ensi kertaa elämässään olla mukana laskemassa seppeltä ja
tehtävän tärkeys täytti hänet kokonaan. Teillä ja kujilla tuli kansaa
sekä jalan että reellä. Venäläiset sotamiehet olivat hekin liikkeellä,
mutta pysyttelivät syrjästäkatsojina ikäänkuin olisivat tunteneet
päivän vakavuuden työntävän itseään ulkopuolelle sen piirin missä
paikkakuntalaiset tänään liikkuivat: kirkon ja sen ympäristön. Aurinko
säteili alas taivaan kirkkaudesta. Pieninä ponnistivat ihmiset alhaalla
lumiaavalla. Tuunan kirkkoväärtikin ponnisti muiden mukana, hän oli
tänään mielestään tärkeämpi kuin koskaan. Hänen molemmat tyttärensä
kulkivat hänen perässään, nuorempi levottomana pälyillen ympärilleen,
poskilla helakat pilkut, vanhempi keltaisen kalpeana, piirteissä
ylimaallinen rauha ja hartaus.

Hänen on hyvä ja minun on paha, ajatteli nuorempi tytöistä. Kumpi
meistä on tehnyt oikein ja mikä on totuus?

Kun Alma pappilan kuistilla asetti isänsä käsivarrelle Kankaan kunnan
seppeleen, nousi hautaussaatto juuri ylös rantatöyrästä. Kuuraiset
hevoset höyrysivät ja peltitaulu havuilla koristetun surureen edessä
lähetteli sädemiekkojaan ilmaan ja ihmissydämiin. Nyyhkytys nousi
kirkkomiesten rinnasta, kun he ajattelivat tätä kuolemaa. Kirkkoväärti
hymähteli ja käänteli nauhoja. Ei hän ollut nähnyt koskaan vielä niin
kaunista kukkalaitetta. »Autuaat ovat puhtaat...» Oikein se oli, että
se tuli nauhoihin.

Kirkonkellot alkoivat soida.

Riikka Tuuna kohotti päänsä kohti tuttuja mustia tapulinaukkoja ja
tunsi malmin värinän vavisten kulkevan läpi ruumiinsa. Oli kuin kellon
sävelissä taivaallisen Isän armo olisi vuotanut hänen sieluunsa.
Kuinka onnellinen hän tänään olikaan! Hän oli saanut lausua totuuden,
kaiken uhalla. Ja nyt palkitsi suuri Isä häntä tällaisella rauhalla.
Hän sai tuntea astuvansa pidellen kiinni Jumalan kädestä ja niin kevyt
oli askel. Rakkaat kellot, Jumalan viestien kantajat, kumisivat yli
aurinkoisen seudun, yli elävien ja kuolleiden. Ah, kun olisikin saanut
tänään kuolla.

Mutta hän kuului vielä elävien joukkoon ja elävien huolet olivat hänen
osallaan, huolet — joskin kaikista huolista pyhimmät ja rakkaimmat:
tämän Kankaan kirkon huolet.

Kaikki nuo ihmiset olivat tutut ja he nyökkäsivät tai tulivat antamaan
kättä. »No mitäs sille emännälle kuuluu?... Niin, niinhän sen piti
menemän, sellaisen hyvän miehen... Meidän emäntä se vaan sairastaa,
ei elä eikä kuole.»

»Siellä meidän kulmalla tuli sellainen kamala tapaus, että oikein
sitä on vaikea mainita... kun nuo venäläiset sotamiehet... ei
sitä tahdo osata puhuakaan... turmelivat yhden lapsen, torpparin
kaksitoistavuotiaan tyttölapsen. Sen oli äiti vain lähettänyt
aittaan... siinä illansuussa, juuri että vähän hämärsi... Ja kyllä
tupaan oli kuulunut huuto, mutta kuinka eivät olleet heti lähteneet
katsomaan. Kun sitten lapsi rupesi viipymään ja menivät hakemaan,
niin ei missään ollut. Ja askeleetkin olivat niin sotketut, ettei
niitä voinut seurata. Ja vasta sitten iltayöstä, kun ottivat koiran
— ei se mikään poliisikoira ollut, oma vaan, mutta sellainen viisas,
joka tuo kotiin jäniksenkin —, niin sitten löydettiin heinäladosta
metsänlaidassa. Ja vähissä hengin, vaatteet ihan revittyinä, oli
vaivainen ollut... Että kyllä nyt on Jumala antanut pahuudelle
vallan... Eihän sitä varmuudella osaa sanoa, nuo sotamiehetkö sen
tekivät vai kutka, mutta ne siinä kumminkin juuri olivat kulkeneet
siihen aikaan... Ei ymmärrä, mikä tästä lopulta tulee...»

Riikka Tuuna ei nyt olisi jaksanut kuunnella tämäntapaisia asioita.
Hänen sielunsa ei olisi tahtonut korkeudestaan astua takaisin synnin
lokaan ja likaan. Mutta uutinen oli jo kuin katkera juoma sekaantunut
hänen suoniinsa ja kirveli samoissa jäsenissä, jotka äsken vavisten
olivat ottaneet vastaan kellonsoiton. Kauheaa... Missä Jumala oli?
Täällä, täällä... tuossa auringonpaisteessa, tuossa kellonsoitossa,
tuolla tutussa kirkossa, näiden hauraiden ihmisten sydämissä, jotka
kuitenkin kaikki olivat luodut Jumalan kuviksi...

Tässä oli Kutoja-Annan tuttu, luhistunut mökki. Kuinka monet
kangasmallit siellä olikaan yhdessä suunniteltu! Leipurin portailla
oli miestä kuin seivästä humalikossa. Tuossa koivussa oli käki alkanut
kukkua, kun piispa ja rovasti vaunuissa tulivat kohdalle. Siitä oli
kauan, Relanderi-vainaja oli silloin ollut Kankaan pappina eikä
pitäjä ollut oma seurakuntakaan. Nopeasti kuluivat vuodet, mutta
Jumalan armo oli sama. Kuinka Hän kuitenkin päästikin tapahtumaan
jotakin niin hirmuista kuin että lapselle... Sillä oli tietenkin jokin
tarkoitus. Ehkeivät olleet vanhemmat etsineet totuutta ja ohjanneet
elämäänsä totuuden mukaan. Jollei ihminen ohjannut elämäänsä, niin
elämä ohjasi häntä, sellaista se oli... Eivätkö taas olleetkin ajaneet
hevosiaan aitauksen sisäpuolelle, vaikka niille oli tehty ruuhia
oikein pitäjän puolesta. Kauemmas! Heinätukkoja taas joka paikka
täynnä! »Kuulkaas Linteeni, ettekö olisi niin hyvä ja veisi tuota
hevosta tuonne. Kun ovat niin ajattelemattomia... Kiitoksia vaan.
Onpa siinä uskollinen koira, niin haukkuu, että... En nähnytkään,
sieltä vällyistä nousi... Kenenkä hevonen tämä on, en tunnekaan.»
Riikka kokosi itse viimeiset heinänrippeet ja kuljetti ne perässä...
»Aijai, mikäs nyt on, kun eivät ole muistaneet paareja tuoda... Ovatpa
panneet sakeaan havuja, tarttuvat niin kiinni vaatteisiin. Aaltonen,
huomenta... Jumal'antakoon... Kuulkaas, paarit täytyy ottaa tänne,
hautaussaatto nousi jo ylös rantatörmää... On, on nyt niin ihana aamu.
Onhan tie haudalle luotu tarpeeksi leveältä auki? Kun on näin paljon
kansaa liikkeellä...» Riikka Tuunan laiha jäntevä olento pujotteli
hevosten ja siellä täällä seisoskelevien ihmisryhmien lomitse ylös
mäkeä. Kirkonkellot heläyttivät ilman sineen viimeiset hiljaiset
läppäyksensä. Riikka loi terästetyn katseensa kirkkorakennukseen,
pihamaalle ja portaisiin, sitten hän nopeasti kiersi nurkan, poimi
tieltä paperossinpään ja viskasi sen kauemmas lumeen — aina noita
piti olla noita paperossinpäitä! Tämän jälkeen tulivat tutut liikkeet
juuri samoina kuin vuosikausien kuluessa: samat askeleet ovelta
ovelle, portailta toiselle, samat tarttumiset ovenripoihin. Ja silmien
edessä oli aina tuttu näky: milloin kulma kirkkoa penkkipäätyineen,
numerotauluineen, milloin kaappi, missä messupaidat ja kauhtanat
riippuivat, milloin pinkka samankokoisia virsikirjoja, milloin luukku
lattiassa, joka vei kellariin. Tämä luukku oli kauan, oikeastaan
koko ajan jolloin Juureva, poliisin veli, oli ollut kanttorina,
tuonut Tuunan tyttärien mieleen epäilyksen ajatuksia: kanttori nautti
kirkkoviiniä, se oli varma se! Alma oli kerran tavannut hänet tulemasta
ylös portaita, viiksiään pyyhkien. Silloin olisi hänelle pitänyt laki
lukea. Riikka Tuuna odotti vaan samanlaista tilaisuutta... Tuolla
istui jo kirkossa uskollisin seurakunta: Ranta-järven vanha isäntä
miesten puolella ja sokea Leena taluttajapoikineen naisten puolella.
Se oli sellainen hullu poika-parka, joka aina hoki: Jumala mun isäni,
Leena mun äitini ja kirkko kotoni... »Jumal'antakoon... mistäs kaukaa
te...? Kirkkoherra kastaa heti kun saapuu, tuokaa vaan lapsi... No
kuulutustako se Jaakko tuo? No sekös morsiameksi tuli se Aina? Jumalan
siunausta vaan.»

Kirkonkellot alkoivat soida: kirkkoherra saapui ruustinnan kanssa.

Juhlallinen jumalanpalvelus siitä tuli ja juhlalliset olivat
hautajaiset kirkonmenojen jälkeen. Herran voima oli kirkkoherrassa,
kun hän vainajan muistoksi puhui. Eikä hän säikähtänyt lausua julki
mitä seurakunnan mielessä liikkui tämän kuolemantapauksen johdosta,
kuinka seurakunta katsoi tätä parasta miestä joukostaan uhriksi, jonka
sortovalta oli vaatinut. Se oli miltei jo niin rohkeaa puhetta, että
moni säikähti, varsinkin kun poliisi Juureva virkapuvussaan liikkui
kirkonmäellä. Olisihan kirkkoherra voinut valita raamatuntekstin,
jossa olisi sanottu sama asia, eihän sitä olisi tarvinnut sanoa näin
paljaalta. Myöskin seppelten laskeminen oli juhlallinen. Voiton muista
vei ehdottomasti Kankaan kunnan seppel ja maanviljelijä Paananen puhui
sitä laskiessaan mieleenpainuvia sanoja vainajan elämäntyöstä. Tehtävät
olivat jaetut niin että Paanasen piti pitää puhe ja Tuunan lukea
kirjoitus seppeleen nauhoista. Jo puheen aikana alkoi näkyä pientä
liikettä juuri sillä kulmalla missä puhuja seisoi. Vanha kirkkoväärti
oli yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, ettei hän saa täytetyksi sitä
tehtävää mikä on hänelle uskottu: hänen leukansa eivät liiku eikä
hän voi sanoa määrättyjä sanoja. Hän kääntyi siis ympäri ja viittoi
jotakin toista lukemaan sanoja. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä,
vaan jokainen väisti sekä hänen katsettaan että hänen liikkeitään.
Hetken aikaa hän oli hiljaa ja ajatteli: ehkä Jumala kuitenkin antaa
palvelijalleen sen voiman. Ja hyvän aikaa hän, kääntyneenä juuri umpeen
luotua hautakumpua kohti, odotti tätä voimaa. Viime hetkessä usko hänet
petti. Paanasen puhe loppui yhtäkkiä. Silloin hän hätääntyneenä sai
suustaan: »l-l-l-lukekoon joku nuoremmakseen!» Paananen vei jo seppeltä
kummulle ja Tuunan täytyi kuin maneetin vetämänä seurata mukana. Hän
kumartui siis vaivalloisesti maan puoleen, levitteli nauhoja ja änkötti
jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää. Hänen nuorempi tyttärensä tarttui
nyt hänen käsipuoleensa ja talutti hänet pois.

Heillä oli molemmilla, sekä nuoremmalla että vanhemmalla, ollut kuumat
hetket niinä minuutteina, jotka heidän isänsä oli edustanut. Kankaan
kuntaa Parannan isännän hautaustilaisuudessa. Mutta mitäpä asialle
mahtoi.

Opettaja Kuusen johdolla saatiin nyt kuulla naiskuoron laulua. Kaikkien
oli kuitenkin jo kylmä ja jokainen tunsi sitä salaista tiedotonta
kevennystä, mitä elävät tuntevat, kun he ovat suorittaneet viimeisen
palveluksen vainajalle ja pian saavat palata rakkaihin maallisiin
toimiinsa. Nälkäkin oli ja tiedettiin vuokraajan luovuttaneen
pappilan väentuvan kahvikestitystä varten. Odottamatonta huomiota
herätti yhtäkkiä ammunta, jota alkoi kuulua jostakin. Mistä? Olivatko
venäläiset panneet toimeen harjoituksia, vai mitä? Oliko tarkoitus
hyökätä tänne? Oliko kirkkoherran puhe nyt jo tullut tiedoksi ja
johtuiko mielenosoitus siitä? Kymmenkunta laukausta kuitenkin vain
kuultiin, sitten ammunta lakkasi ja elpyneen hartauden vallassa vietiin
toimitus loppuun.

Istuessaan Parannan emännän vierellä reessä, mihin vanha kirkkoväärti
oli talutettu, hän yhtäkkiä sai takaisin puhelahjansa ja änkytti:

— To-to-ttopias Pparannalle, ke-kelpo kkansa-laiselle ja i-isänmaan
pojalle kiitollisuudella Kankaan kunta. Autuaat ovat puhtaat sydämestä,
sillä he saavat nähdä Jumalan. Ju-jumala ei a-antanut v-voimaa äsken,
mu-mutta ny-nyt antaa. Ja onhan se yhtä hyvä tässä näin.

— On kyllä, on kyllä, vastasi vainajan paljon kärsinyt elämäntoveri.
— Vasta kuollessaan hän pääsi ulos verkosta. Koko ajan hän tuskitteli
hämähäkinverkossa. Nimittäin piikkilanka-aidassa. Sellaista se on
täällä murheenlaaksossa.

Maanantaiaamuna valokuvattiin Parannan isäntävainajan hautakumpu.
Kiihtyvässä pakkasessa kimmeltelivät vaharuusut ja elävät kukat kilvan
silkkinauhojen kanssa, jotka kuura oli siroittanut täyteen jäätähtiä.
Seitsemän seppeltä oli haudalle laskettu, paitsi kukkakimppuja. Itse
valokuvaamisen aikana katselivat venäläiset sotilaat sekä toimitusta
että kumpua ja myöhemmin päivällä pistäytyi yksi ja toinen pitäjäläinen
kalmistossa. Auringon laskiessa seisoi siellä nainen yksinänsä,
hartioillaan suuri saali. Hän pusersi viluisia käsiään ranteidensa
ympärille ja tuijotti vuoroin hautaa, vuoroin taivasta kohti. Hän oli
levoton — mistä tämä levottomuus olikin tullut. Eilen oli hänellä ollut
suloinen varmuus ja rauha. Tänään oli epäilys iskenyt häneen kyntensä.
Mitä voi santarmien tutkinnon johdosta tapahtua? Voiko molemmille
paenneille, Arvo Mäkimatkalle ja Toivolle, voiko Eino-Ilmarille
tapahtua jotakin? Jumala, olen puhunut totta, olen tehnyt käskysi
mukaan, jätän kaikki sinun haltuusi.

Vieläkö ne ovat elossakaan, Toivo ja Arvo? Miksi heidän piti lähteä!
Olisivat pysyneet, Toivon olisi pitänyt kantaa ristinsä. Tuosta
ovesta he kerran astelivat käsi kädessä, hän, Riikka, ja Arvo. Oli
häät — ei _heidän_ häänsä, niitä ei tule koskaan. Tämä käsi lepäsi
hänen käsivarrellaan. Sovinnon sanaa ei lausuttu heidän välillään.
Ikuinen sovittamaton pimeys jäi heidän välilleen. Ja sillä lailla on
Arvo ehkä astunut iäisyyteen. Onko toisessa elämässä mahdollisuus
päästä kuilujen yli? Vai jäävätkö he toisilleen vieraiksi sielläkin?
Siellä ei naida eikä kuolla, niin, ei hän sellaista pyydä, ei, ei,
mutta sovintoa, anteeksiannon sanaa, pientä silmäystä, joka ilmaisee,
että lapsuudenystävä on unohtanut viime ajan ja muistaa vain entiset
pääsiäisajat. Ne, jolloin lumi suli ja kurjet tulivat ja Riikka Tuuna
oli nuori sairas tyttö... Ah, muille, muille ihmisille on annettu
kyynelten armolahja! Arvo Mäkimatka, oletko vielä maan päällä, vai
joko olet tuolla ylhäällä? Katso minun puoleeni, minä en ole voinut
sinua unohtaa, minä tahtoisin nähdä sinun silmäsi, sinun huulesi, minä
tahtoisin koskettaa sinuun, käsiisi, hiuksiisi... Jumala, ota hänet
pois minun mielestäni, minä tahdon kuulua sinulle, tahdon pitää vain
sinua, Isäni, kädestä ja niin kulkea kunnes kuolen. Ja sitten minun
sieluni saa anteeksi siltä toiselta sielulta, jolle olen tehnyt pahaa.
Jumala, minä en päästä sinua... Mistä tulivat taas nämä ajatukset?
Mistä tämä epäilys? Armahda minua...!

Aurinko oli jo kadonnut ja rusko sammui. Yhtäkkiä etsivät Riikka
Tuunan silmät haudalta jotakin, johon ne olivat tottuneet katsomaan.
Jotakin oli poissa. Missä se oli? Ja mitä se oli? Riikka Tuuna
siirtyi silmänräpäyksessä henkisen kärsimyksen korkeudesta arkielämän
käytännölliseen huoleen. Mitenkä tuntui kumpu ikäänkuin tyhjältä? Oliko
valokuvaaja muutellut jotakin? Tuossa oli Kankaan naisten seppel,
tuossa alustalaisten, tuossa... Mutta missä oli kunnan seppel, se jota
isäkin oli ollut laskemassa? Paleli niin että hampaat kalisivat. Missä
oli seppel? Tässä — mutta nauhat? Ei auttanut vaikka kohotti vihreää
köynnöstä. Päinvastoin sai siitä täyden vakuutuksen, että nauhat olivat
poissa. Rautalanka oli käsin aukaistu solmustaan. Nauhat oli otettu.

Varastettu! Varastettu haudalta!

       *       *       *       *       *

»Poksissa», tuunalaisten ja somerilaisten koulukortteerissa oli
jo pari viikkoa odotettu eväitä kotoa. Riikka oli luvannut tulla
Miljan kanssa Virmalla tuomaan pojille ruokaa ja rahaa ja muutenkin
toimittamaan asioita. Kolme kertaa oli Aliina leiponut ottaakseen
vastaan vieraat, ja aina olivat leivät olleet syötävät omissa väissä,
vieraita kun ei kuulunut. Alkoi jo tulla puute. Puotivelka kasvoi. Mitä
olikaan mahtanut tapahtua Riikka kun oli niin sanansapitäväinen ja
säntillinen. Kyllä nyt mahtoi olla sairaus tai muu merkillinen tapaus
esteenä. Enemmän kuin sisartaan odotti Aliina pellavia ja villoja,
joita oli määrä kaupungissa vaihtaa langoiksi. Olisi jo vähitellen
pitänyt saada langat värjätyiksi ja kangas kuteille. Hän oli ennenkin
kutonut siinä koulukortteerin pienessä keittiössä, vaikkei siinä
suinkaan hyvä ollut. Sinistä ja valkoista hän tällä kertaa aikoi kutoa
ja vielä saada hameet neulotetuiksikin täällä kaupungissa. Ei niitä
maalaisompelijoiden neulomia pukuja juuri viitsinyt ylleen pukea, kun
oli tottunut siististi käymään. Sai aina niin taatut langat, kun oli
eno värjärinä. Tuominen sillankorvassa, hänhän oli Aliinan ja Miljan
eno. Toimeliaisuudellaan hän oli päässyt varoihin, samasta köyhästä
torpasta Kankaan pitäjässä olivat äidin kanssa ja siellä äiti yhä
hääräsi kahvipannuineen savupirtissä. Niin, mutta missä ne evääntuojat
mahtoivatkaan viipyä?

Tätä ajatteli Aliina lakkaamatta ja siitä oli viime viikon aikana
yhtenään puhuttukin. Siitä Aliina puhui sekä leipurilla että
sekatavarakaupassa ja siitä hän puhui, kun kantoi pojille ruuat
pöytään, milloin hernerokan, milloin luusopan, milloin paltun tai
luumukeiton, joka viimemainittu oli poikien, kaikkien neljän,
himoruoka. Oli ihmetelty, oli suututtu ja oli taas ihmetelty. Aliina,
joka aina käkeämisestäkin tiesi milloin vieraita oli tulossa, ei enää
viitsinyt pojille puhua unistaankaan eikä muista merkeistä, koska
ei tällä kertaa mikään näyttänyt pitävän paikkaansa. Maailma oli
kerrassaan sekaisin.

Eräänä päivänä hän pääsi aavistamaan, että todella jotakin outoa
lienee tapahtunut Kankaan kirkonkylässä. Torilla oli suutarimestari
Linnavuoren rouva puhunut heillä käyneen erään miehen, joka taas oli
tavannut erään Kankaan miehen ja tämä oli kertonut, että santarmit
Kankaan kirkonkylässä olivat vanginneet useita henkilöitä. Siinä se
oli! Kukaties oli vangittu Mäkimatkan herroja ja vaikkapa olisi viety
tyrmään naisiakin. Juuri Tuunan vanhempi tytär oli niin rohkea, että
hän helposti oli voinut sanoa sotamiehiä vastaan. Oliko hän niinkuin
nainen, Riikka Tuuna — mieheksi hän oli syntynyt.

Tämän jälkeen alkoi Aliina epäillen pitää silmällä poikiaan. Mitä he
iltakaudet puhelivat? Oudosti paloivat silmät heidän päässään. Eivät
ne olleet mitään oikeita asioita, mitä he hautoivat. Kun eivät olisi
olleet samoja asioita, joiden takia siellä kotipuolessa oli vangittu
ihmisiä. Ehkäpä saatettiin jonakin päivänä tulla tännekin ottamaan
kiinni heitä kaikkia täällä Poksissa. Ne olivat nämä pojat kaikki
niin rohkeita puhumaan, Eino-Ilmari, Janne ja Ollikin — Vapiaani ei
puuttunut sellaisiin, se hyvä puoli hänellä oli, vaikka hän muuten
lausua pauhasi niin ettei sitä tahtonut jaksaa kuunnella ja vaikka
hänellä oli pää täynnä teatterihullutusta.

Eräänä tiistai-päivänä, kun pojat istuivat päivällispöytään, astui
Aliina sisään hyvin punaposkisena. Eino-Ilmari, joka tavallisesti toimi
Poksin emännöitsijän kesyttäjänä, ryhtyi heti puhumaan Riikan ja Miljan
tulosta, eivätkö vain tänään mahtane tulla. Mutta Aliinan kiihtymys
alkoi heti purkautua.

— Ei tartte ruveta puhumaan muusta nyt, sanoi hän. — Minä vaan sitä,
että mitä te täällä iltakaudet puhutte ja piirustatte. Ruokakaupan
Hilma sanoo poliisin usein seisoskelevan täällä illalla ja katselevan,
kun meillä on tuli niin myöhään. Ja kun minä sanoin, että mitä
piirustanevatkaan pojat omia aikojaan, niin hän vakuutti, että
sotakarttoja te piirustatte. Ja sitä ovat tehneet myöskin Mäkimatkan
pojat, jotka on vangittu. Niin että siinä se on! Ja mitä ne ovat nuo
sotaherrat kaikki pitkin seiniä? Ne ovat hyvin vaarallisia herroja ja
Venäjän vihamiehiä. Tuo on itse Hintenpurki ja tuo on se Klukki, josta
on laulukin tehty, ja kun ei se olisi juuri se jota te laulatte. Ja
Hilma on sen poliisin tuttava, se on tänne vasta muuttanut. Ja se tulee
vielä ulkoa sisäpuolelle, jollette ole siivolla. Ja sotaherrat alas
seiniltä, mistä te ne olette saaneetkin. Jollette itse ota, niin kyllä
minä heidät nypin, eikä se suuri työ olekaan, nuppineuloillahan ne ovat
kiinni juuri kuin Ollin kärpäset. Joutuu tästä vielä edesvastuuseen se
vanhempi ihminen, joka täällä on joukossanne.

‒ No, no, panivat pojat silloin tällöin sanatulvan joukkoon.

Eino-Ilmari hillitsi itseään ja söi ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Janne Lehtonen nauroi ääneensä ja heitteli huudahduksia
vanhan taloudenhoitajan purkauksen joukkoon. Olli Someri söi
lautaseensa tuijottaen ja suonet hänen ohimoillaan olivat paksunaan
kohisevaa verta. Myöskin hänen luonnottoman suuret kätensä olivat
raskaat kuin moukarit, hänen niitä liikutellessaan veitsen ja haarukan
varressa. Fabian Soikko tuijotti säikähtyneenä milloin Aliinaan,
milloin lautaseensa. Hänen suuret kyyhkysensilmänsä kuvastivat
kärsimystä ja vastenmielisyyttä kohtauksen johdosta.

— Johan Aliina nyt vallan joutavia, puuttui Eino-Ilmari vihdoin vanhan
miehen tyyneydellä puhumaan. — Läksyjä me täällä luetaan iltakaudet,
ei suinkaan ne päähän mene jollei pänttää. Sotakarttoja — tietysti me
sotakarttoja tutkitaan, kun kaiken maailman sodista täytyy lukea. Ja
nuo sotaherrat tuossa, nehän ovat olleet sanomalehdissä ja niistä on
myöskin jo läksyt ja ne täytyy osata.

— Kuulkaas nyt Aliina, sanoi vuorostaan Lehtonen ylen vakavana, —
maisteri tutkii tarkkaan mimmoinen tukka on Hintenpurkilla ja mimmoiset
viikset Klukilla. Ne on niin vaikeat muistaa, sentähdenhän me on
koetettu leikata miehet sanomalehdistä ja pantu tuohon seinään. Ne on
läksynä juuri nämä viikset ja silmät ja sellaiset ensi lauantaina.
Olkaas vaiti nyt, pojat, älkää katsoko seinään: minkä ikäinen mies on
Falkkenhaini? Noo, juukelit, viitatkaa hiidessä, jos tiedätte, muuten
saatte mennä nurkkaan joka sorkka... Nauratteko, juukeli. Noo, tämä
asia otetaan framille uudestaan. Nyt sanokaa mitkä ovat Mackensenin
ansiot maailmansodassa?... Niin, että vastaa toverille, joka pitää
kanssanne esitutkintoa, mutta valkeaposkisina istutte maisterin edessä,
jahka nämä asiat ensi lauantaina ovat läksynä.

Tämän saarnan pidettyään Lehtonen istuutui ja ääneti jatkettiin
ateriaa. Aliina oli kantamuksineen vetäytynyt keittiön ovelle
ja seurasi sieltä keskustelua. Lehtonen korjaili kaiken aikaa
silmälasejaan aivan niinkuin maisteri Kalliovaara — vaikka eihän
Lehtosella ollut silmälaseja, mutta merkillisesti hän sai uskomaan,
että ne hänellä oli. Hetkisen oli taloudenhoitajatar epävarma, oliko
tämä kaikki kujetta vaiko todella täyttä totta. Kas hullua tuota
Lehtosta, kun vielä päristelikin aivan niinkuin maisteri. Maisteri
päristeli, se kuului olevan tauti, hän oli siitä käynyt lääkärissä.
Muut pojat purskahtivat nauruun yhteen ääneen ja Aliina nauroi hänkin.
Ei sille voinut mitään, niin hullua se oli. Ei ollut ihme, että pojat
niin usein saivat maisterilta jälkeenistumista, täytyi siinä väkisinkin
nauraa, kun tuollaista näki, vaikka se tautikin oli. Aliina nauroi niin
että suuri vatsa hytki.

— Ei tartte... ei tartte minulle uskotella, että koulussa kysytään
noiden herrain silmiä ja viiksiä, sanoi hän, kyynelten vieriessä
vellimaljaan. — Ei tartte. Ne on sellaiset Epkyytin aikaiset ja
Jerusalemin hävitykset, joita koulussa luetaan, tiedän minä sen verran.

— Mutta Aliina, Egypti on vielä olemassa ja kaikki mitä siellä
nykyaikana tapahtuu, on luettava. Niinkuin sekin, kun Napoleooni kävi
siellä ja rakastui Egyptin kauniiseen kuningattareen Kleopatraan.

— Vapiaani sanoo nyt, huomautti Aliina yhtäkkiä, — onko se totta, että
noita murjaaneja, joita seinät tuossa ovat täynnä, luetaan koulussa.
Vapiaaniin minä kuitenkin uskon.

Fabian Soikko hätkähti, hän kun oli pysynyt keskustelusta kokonaan
loitolla. Tulipunaisena hän kirkkaalla, koulutetulla ja juhlallisella
äänellään vastasi:

— Jaa, kyllä kai... Meidän luokalla ei vielä... mutta kyllä yläluokilla
jo.

— Noo, oikeinkos se sitten pitää uskoa, kun Vapiaani sen sanoo. Nuo
muut pojat on niitä koiranhampaita.

Aliina oli jo hyvällä päällä.

Mutta hänen mentyään antoi Janne Lehtonen merkin koko kasvoillaan ja
ennen kaikkea suullaan, joka venyi korviin saakka, että nyt täytyi
pitää kokous. Ja vaistomaisesti luoden silmänsä punakukalliseen
seinään, jolle maailmansodan saksalaiset päälliköt kehnoina
sanomalehtikuvina oli kiinnitetty, pojat siirsivät syrjään sen
serttinkiuutimen, joka erotti yhden suuren huoneen kolmeen osaan.
Riikka Tuuna oli Eino-Ilmarin avulla kerran omin käsin tehnyt tämän
huonejaon. Suuret pojat olivat silloin saaneet oman kamarinsa,
pienemmät omansa ja pieni ruokahuone oli vielä jäänyt. Ainoa paha oli,
että läksyjenluku ja Soikon lausunta kuuluivat juuri kuin samassa
huoneessa. Ja serttinkiä oli mennyt neljäkymmentä metriä.

Näittekös nyt, kuiskasi Eino-Ilmari, — »Lehmä» on saanut asiat
tietoonsa. Me on oltu varomattomia. Tästäpuoleen ei saa näistä asioista
puhua muuta kuin Ollin ja Vaapian poksissa.

Olli Someri käänsi yhtäkkiä totiset, verestävät silmänsä Lehtosen
kasvoihin.

‒ Mutta jos tässä joukossa on ollut Efialtes!

‒ Pidä suus, sanoi Lehtonen ja hänen tukkansa tuntui nousevan
pystyyn. — Itse saat olla se sama nuorukainen. Kuka tässä joukossa
on kovakuonoisin? Tuo kaupungin yleislausuja. Sinä olet tosiaan
sellainen papiaani, ettet voi kuiskata yhtä sanaa ilman että se kuuluu
maistraattiin ja poliisikamariin asti.

— Mutta, yritti Soikko alkaa puolustaa itseään, — enhän minä ole niistä
asioista...

— Kita kiinni! sanoi Lehtonen ja paiskasi likaisen kissanmuotoisen
sohvatyynyn hänen kasvoihinsa, — Lehmä kuuntelee, Lehmä on tullut
uteliaaksi. Ja »Sonni» voi seisoa ikkunan alla ja toinen Lehmä
töllistelee meihin ruokapuodista. Ykskaks ovat täällä skorpioonit.
Ovat olleet kotitarkastuksilla Kankaan pitäjässä... Hss, sparlaakkanit
heilahtelevat. Saarnaa jotakin, sinä yleislausuja, nopeasti. Anna tulla
vaikka Vapautettua kuningatarta tai Lenorea...

Soikko karkasi ylös tuolilta pöytänsä ääressä, laski toisen kätensä
tuolin selkänojaan, yskähti ja alkoi:

    Viel’ elää Ilkan työt, kenties
    kauanki, kansan suussa.
    Hän eli niinkuin Suomen mies
    ja kuoli — hirsipuussa.

Konventtilausuja, joka jo oli saanut esiintyä seurahuoneellakin ja
joka näki unta sellaisista tehtävistä kuin Hamletin, Kustaa Aadolfin
ja Wilhelm Teliin, antoi tulla kuin köyttä vain. Kukaan ei häntä
keskeyttänyt, hänelle oli armotta kyllä sanottu hyvin katkeria
totuuksia, sellaisia kuin että hänen väärät säärensä ja pieni kokonsa
olivat voittamaton este suurten traagillisten osien esittämiselle.
Mutta hän toivoi kasvavansa ja uskoi, että puku voisi korjata vääräin
säärten häiritsevän vaikutuksen, eivätkä toverit rehellisyydessäänkään
enää kiusanneet häntä.

    — Ken vaivojansa vaikertaa
    on vaivojensa vanki,
    ei oikeutta maassa saa
    ken itse sit' ei hanki...

jatkoi nuori Fabian syvällä vakaumuksella ja kierteli hikoillen
kaulaansa.

— Lehmä, kuiskasi Eino-Ilmari ja ryhtyi vetämään alas uudinta.

— Sonni! kuiskasi Janne Lehtonen toiselta ikkunalta ja irvisti ruutua
vasten. — Katsokaa nyt, tuolla Efialtes on, oikea saakelin Efialtes!

Olli Someri kiiruhti ikkunaan ja suonet hänen ohimoillaan tulivat
täyteen verta. Matalan vanhan talon ruutuihin katsellen käveli todella
poliisi, vyöstään riippumassa miekka, ja pistin tupessaan. Viattoman
näköisenä nosti hän silloin tällöin katseensa heidän ruutuihinsa ja
käveli taasen.

— On se niin konnamaisen näköinen, kuiskasi taasen Janne, — mistä
lieneekin tuotettu tänne hakkailemaan ruokapuodin Hilmaa ja
efialteeraamaan meitä. Nyt sytytetään savuke ja katsotaan taas meidän
ikkunoihin.

— Muista Lehmää! sanoi Eino-Ilmari.

He vaikenivat kaikki kolme. Kuului ainoastaan Fabian Soikon mahtava
ääni.

    Jo kohtas kosto sortajat
    kädellä ankaralla,
    siks kunnes juonet kavalat...

Eino-Ilmari kääntyi yhtäkkiä nopeasti ympäri ja nosti kätensä lausujaa
kohden ikäänkuin lyödäkseen häntä.

— Hiljaa, Hamlet! sihisi hänen hampaittensa välitse, — sinäpä näytkin
olevan kaikkeen syypää. Sonni kuulee ulos jok'ikisen sanasi. Mikä
ihmeellinen ääni sinulla onkin. Palotorvi sinä olet etkä ihminen. No,
tule katsomaan.

Poliisi oli todella seisahtunut ja kuunteli pää kallellaan.

Liikuttelet uutimia!

— Nähköön vain, konna!

— On meillä nyt parempaakin tekemistä kuin paiskautua tuon kynsiin!

— _Dulce et decorum est pro patria mori..._

Eino-Ilmari lausui viime sanat ja vetäytyi nopeasti pois ikkunasta.
Muut jäivät yhä kuluneen, tahrojen ja naarmujen peittämän
koulupoikapöydän ympärille. Eino-Ilmari työnsi syrjään harmaan
serttinkiverhon, joka siltä kohdalta oli rypistynyt nuoran kaltaiseksi,
riensi oman pöytänsä luo ja katsoi siitä salavihkaa ulos. Hänen
poskensa olivat käyneet aivan kuumiksi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti.

Nyt... nyt huomasivat toisetkin pojat sen minkä hän jo äsken oli
huomannut: kulman takaa astuivat esiin Aune ja Silja. Toisiinsa nojaten
ja ikäänkuin joitakin salaisuuksia toisilleen uskoen he verkalleen
astuivat katukäytävää vastapäätä. Taisivatpa vain hyvinkin tietää, että
heitä täältä katseltiin, puna heidän poskillaan ei varmaan johtunut
yksin iltakylmästä. Eikä naurava, veikeä liikehtiminenkään. Silja oli
kauniimpi — Aune miellyttävämpi. Pitäköötkin vain Siljan, hänellä on
yllinkyllin ihailijoita... Pojat Fabianin ja Ollin poksissa nostivat
menon ja tempoivat serttinkiseinää niin että se oli tulemaisillaan alas.

— Katso ulos, katso ulos!

— Hän on jo nähnyt, huomaahan sen, hänhän on punainen kuin kukko.

— Mitä te nyt? sanoi Eino-Ilmari viattomana.

— No, katso ulos...

Ja he tölmäsivät hänen luokseen, käänsivät häntä hartioista ja huusivat
lakkaamatta jotakin ruskeasta palttoosta ja valkoisesta lakista.

— Tiedäthän vain, ettet mene minun laitumilleni! sanoi Janne yhtäkkiä.
— Se kauniimpi on minun!

— Pidä molemmat, nauroi Eino-Ilmari selaillen ainevihkoaan ja käyden
vetämässä alas rullakaihdinta.

Poksin kaihtimet esittivät kuvia, joissa näkyi kirkkoja linnoja,
kaartuvia siltoja ja ihmeellisiä kukkivia puita. Kuinka monet kerrat
pojat olivatkaan läksyjensä äärestä unohtuneet tutkimaan noita
kummallisia maisemia ja miettimään niiden tarkoitusta.

Yhtäkkiä huomasi vaitelias Olli Someri, että jotakin outoa oli
tapahtunut huoneessa: kuvat olivat poissa seiniltä. Vai oli se käynyt
ne nyppimässä. Helvetti! Olli ei tehnyt yhtään liikettä, ainoastaan
veriaalto läikähti yli hänen karkeatekoisten kasvojensa.

Helvetti!

Hänen pienet silmänsä kohosivat korkeiden poskipäiden keskeltä niin
ylös että silmäterien yläreunat katosivat luomien alle, muistuttaen
jotakin auringonpimennyksessä tapahtuvaa ilmiötä. Toiset pojat tunsivat
raivon ajavan Ollin silmät noin puolinurin ja seurasivat hänen
katsettaan.

— Pirut ja perkeleet! pääsi Jannelta. — Kyllä se... kyllä se Lehmä
saisi mennä parkitsemaan enonsa nahkoja sillankorvaan.

Eino-Ilmari tuhri nopeasti näkymättömiin erään nimen, jonka hän oli
kirjoittanut imupaperiin edessään. Saattoiko sen vielä lukea? Aune...
Aune... Aune: paras vetää mustia viivoja yli koko tuon suloisen nimen.
Aune oli kuin valoa koko tyttö, hyvä ja puhdas. Jos olisi uskaltanut
nostaa uudinta, olisi vielä voinut nähdä veikeiden tyttölasten kulun
kirkkopuistoa kohti. Kynä teki yhäkin muutamia kaartoja ilmassa,
A-kirjainta tavoitellen. Pitikö Aune hänestä, Eino-Ilmarista? Kauan
hän oli painanut hänen kättään viimeksi, kun tultiin Vireniuksen
tanssiaisista ja Eino-Ilmari oli saattanut häntä kotiin. Loistavat
silmät olivat katsoneet valkoisen karvalakin alta. Eino-Ilmari tunsi
Aunea ajatellessaan minkä voimakkaan tuen hän tulisi hänessä saamaan
kerran papin ihanassa vastuunalaisessa tehtävässä, jos vain Aune
hänestä piti.

— Etkö kuule — kuvat ovat poissa seiniltä! huusi Janne hänen edessään.
— Sano nyt jotakin, mies! Lehmä on ottanut sotapäälliköt alas seinältä.
Kuka meistä menee häntä oikaisemaan, sinä vaiko minä? Tai: kunhan ei
tuo Olli olisi siihen paras. Olli on sisukkain meistä kaikista, se
tunnustus hänelle täytyy antaa, vaikka hän nuorin onkin.

Sotapäälliköt alas seiniltä — vähät siitä, mitä se merkitsi! Aune,
Aune, Aune! Mutta Eino-Ilmari painoi alas rintaansa jotakin, joka oli
kuin mahlajaa ja simaa ja läksi ääneti keittiöön. Aliina ei ollut
heittänyt kuvia tuleen. Hän antoi ne vapaaehtoisesti pois, luetteli
pitkäaikaiset äidilliset ansionsa poikain hoidossa, vakuutti aina
tarkoittaneensa heidän parastaan ja rukoili heitä toki muistamaan, että
piti olla koreasti, kun oli tällaiset vaaralliset ajat. Nytkin käveli
poliisi ulkopuolella. Mitä hän tekee; jos se häneltä rupeaa kyselemään
poikain sotaherroja ja sotakarttoja. Ja ainahan se tuppaa kyselemään.

— Ne on läksyjä! huusi Eino-Ilmari. — Hullukin sen ymmärtää!

Iltaruskon kajastus tunki läpi vanhojen valjenneiden uudinten
kuluneiden pöytäin ääreen, missä pojat istuivat ja lukea mutisivat. He
lukivat luonnottoman kiivaasti, ilman ajatusta, kyynärpäät naulittuina
pöydänlevyyn kaikkine piirustuksineen ja rakkaine nimineen sekä käsi
litistettynä korvia vasten, joissa humisi ja kumisi.

Eino-Ilmarilla oli aine ylihuomiseksi. Se oli kirjoitettava aiheesta,
jota nykyaikana kyllä kannatti selvittää itselleen — Brutus. Mikä oli
Brutuksen rikos? Tämän ennen kaikkea tahtoi poika koettaa saada esiin.
Brutus ei ollut se murhamies ja kavaltaja, joksi hänet oli tahdottu
tehdä. Hän ei kevyellä mielellä nostanut kättään hyväntekijäänsä
vastaan. Isänmaa oli hänelle ylinnä muuta eikä hän kavahtanut isänmaan
vaaran vuoksi surmaamasta sitä, joka saattoi tulla sen turmioksi.
Brutus oli sankari. Veren tahra ei liannut hänen käsiään, sillä
eihän hän ollut kristitty. Eino-Ilmari saneli itselleen tätä kaikkea
kymmenettä kertaa, sormet painellen tykkiviä ohimoja... Miten olisi
Rooman käynyt, jos Caesar olisi jäänyt henkiin? Caesarkin oli suuri
persoonallisuus. Yhtäkaikki kävi Brutus sääskeksi hänen rinnallaan,
sääskeksi jonka pistin riitti surmaamaan maailman herran. Ja vaikka
järki julistikin Brutuksen sankariksi, jäi häneen kristityn silmissä
jotakin kavaltajasta. Isänmaa yli kaiken! Brutus oli pestävä
puhtaaksi jälkimaailman silmissä. Häneltä ei voinut vaatia kristityn
katsantokantaa.

Tuunan poika otti laatikosta paperia ja koetti miettiä lähtökohtaa,
alkulausetta. »Aikana, jolloin...» Hän oli jo alkanut liian monta
ainetta sillä tavalla, se ei enää menetellyt.

Olivatko ne Suomen miehet tehneet oikein, jotka lähtivät vieraalle
maalle? Heidän tähtensä juuri tapahtui tämä ajometsästys, nämä
kotitarkastukset. »Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki!»
Vaapi oli saarnannut niitä sanoja ja lyönyt ne kuin moukarilla
jokaiseen päähän. Mitä oli kotona tapahtunut? Keitä oli viety? Miksi
Riikka viipyi? Lähteäkö Jorma Sarinin kanssa matkaan? Ei sinun pidä
tappaman... Kuinka Herra sallii sodan näin jatkua loppumattomiin?
Eikö Suomenkin vapaudensiemen jo ollut taimella maailmantapahtumissa,
vaikkei se vielä näkynyt pinnalla? Sitä täytyi vain lämmittää
ihmissydämen lieskalla... Mene pois minun tyköäni, saatana!
Eino-Ilmarista tuntui, että hän tänä yönä hyppää suksille Sarinin
kanssa ja sitten: ottakaa lintu kiinni, te sonnit ja sarvipäät!
Kun tulisi Riikka, että edes vähän saisi tunnustella, mitä kotona
ajatellaan... Brutus... Aikana, jolloin... Aika Rooman historiassa,
jolloin... Kun saisi hänen kanssaan kerran keskustella. _Hän_ on niin
hieno ja oikeudenmukainen, ei kukaan paremmin kuin hän voi sanoa,
mikä on oikein ja mikä väärin. Aune, Aune, minä rakastan sinua! Sano,
pidätkö hiukkasen minusta? Tahdotko jakaa kanssani köyhän papin elämän
jossakin erämaan pappilassa, jossa ei ole seuraelämää eikä loistoa,
ainoastaan yksinkertaisia sieluja, joiden kanssa pyrimme korkeuksiin?
Aune, tahdotko istua näkymättömänä penkinnurkassa ja rukoilla
puolestani, kun minä nousen saarnatuoliin julistamaan Mestarin sanaa?
Aune, Aune, minä kuolen, jollen saa sinua omakseni... Eino-Ilmari Tuuna
tuijotti uutimeen, jossa satumainen silta kulki jonkin vuolaan veden
poikki toiselle rannalle, jolla oli linna. Ei yhtään siltaa vielä
ollut hänen ja Aunen välillä. Vain kaksi kertaa oli hän ollut samassa
seurassa Aunen kanssa. Mutta silmän välähtelystä oli Eino-Ilmari ollut
lukevinaan, ettei hän ollut Aunelle yhdentekevä. Kaikki oli Aunen
silmäyksessä, hänen uskollinen vakava hyvyytensä, hänen kauneutensa...
Jos saisi kirjoittaa Aunelle ja pyytää kohtausta, jos saisi kuulla mitä
hän arveli Saksan-matkasta. Hän ei jaksa tätä enää: hän kirjoittaa,
Aunen täytyy hänet ymmärtää. Ja minkä Aune neuvoo, sen hän tekee...
Brutus... Korkeimmillaan oli Julius Caesarin valta... Ei oikeutta
maassa saa...

— Hamlet, älä toki nyt huuda, poliisi kävelee ulkopuolella! Sinun
pauhaamisesi varmaan on tehnyt Poksin hänelle epäilyttäväksi. Lakkaa
nyt, täytyyhän meidän muidenkin saada täällä joitakin oikeuksia...

Eino-Ilmari sieppasi äskeisen kissatyynyn, veti syrjään serttinkiseinää
ja paiskasi tyynyn lausuvaa Fabiania kohden.

Fabian Soikko vaikeni, pusersi kädet likaantuneen runokirjansa
ympärille ja läheni Eino-Ilmaria askelilla, joilla Hamlet likenee
rikollista äitiään.

— Minä sanon sinulle: älä sinä kiusaa minua! Suomi tarvitsee muutakin
kuin pappeja. Jos minun onnistuu — niinkuin minä uskon... ja toivon...
ja olen varma... viedä suloinen suomenkieli Euroopan näyttämöille, niin
luulenpa, että isänmaa tyytyväisenä katsoo poikaansa.

Eino-Ilmari heilautti malttamattomana päätään.

— Jäät luokalle mies! Mitä sinua auttaa, että sinulla suomessa on
kymppi, jos muut arvosanat ovat kuutosia ja nelosia.

— Aina sinä minua härnäät...

— No mutta Hamlet — Teli — Kustaa Aadolf...

Serttinkiseinät tuhansine ryppyineen ja laskoksineen heilahtelivat
ja taasen istuivat pojat kirjojensa ääressä. No, nyt rupesi Aliina
veisaamaan, ei koskaan hän muistanut, että Olli kärsi siitä ja he
muutkin. Siitä oli hänelle sanottu kymmeniä kertoja, mutta aina hän sen
unohti... »Uskon lamppu lakkaamaattaaa...» Saattoi jo selvästi kuulla
kuinka Ollin suuret jalat viereisessä karsinassa liikahtelivat pöydän
alla.

— Ole hiljaa nyt, kuului Fabian kuiskaavan. — Mitäs minua potkit.
Ei sitä nyt ihminen saa olla noin kiukkuinen, kun toinen harjoittaa
hartauttaan. Ota oppia minusta — helkkarissa, mitä minä saankaan niellä!

Niin hän puhui kuin näyttelijä — totta totisesti olisi voinut luulla
istuvansa palokunnantalossa Akseli Gaabriel Sumun premieerissä. Ehkä
hänestä sittenkin tulisi taiteilija. Mutta lukumieheksi ei hänestä
ollut. Ja isä tahtoi hänestä juuri lukumiestä. Vaapia parka!

Nyt... nyt alkaa Lehmä uuden virren... »Käy nyt sieluni ja mielen'...»
Ja se on se kauhean pitkä virsi. Hän veisaa sen aina päästä päähän.
Eikö siinä liene kaksikymmentä värsyä... »Perkeleestäkin mun
päästä...!» Piru vieköön kaikki hurskaat ihmiset.

— Älä potki! sanoi Fabian Soikko. — Paras että koetamme täällä olla
hissuksissa. Jos sinun isäsi on karannut, niin...

— Suu kiinni! huusi Olli. — Suu kiinni toisen ja kolmannen ja tuhannen
kertaa.

Olli löi nyrkkinsä pöytään, nousi, haeskeli jotakin. Ovi eteiseen
läiskähti. Sitten läiskähti ulko-ovikin.

Olli Someri, joka ei vielä ollut täyttänyt neljättätoista ikävuottaan,
Somerin talon vanhin poika, jolla ei ollut koskaan ollut puutetta
mistään, karkasi ulos pimeään iltaan. Hän oli onneton ja yksin, ei
hänellä ollut kotia eikä taivasta, ei Jumalaa eikä maallista isää.
Hänen ainoa pesänsä oli se sohvasänky, jossa hän nukkui yhdessä
Hamletin kanssa. Koulu, jossa hän ennen oli ollut mielellään, oli
käynyt hänelle piinaksi: kaikki tiesivät hänen häpeänsä eikä hän enää
voinut katsoa ketään silmiin. Isä oli mennyt Saksaan — viisaasti
hän teki. Mutta sitä ei hän ajatellut mihin yksinäisyyteen jätti
penikkansa. Olli kulki seinävieriä pitkin, kädet taskuissa. Hänellä ei
ollut päällystakkia, hänhän oli lähtenyt jäähdyttämään itseään. Mutta
kun hän värjärin pitkän punaisen talon ohitse astuen yhtäkkiä töytäisi
lyhtytolppaan, tuntui hänestä siltä, että hänelle ei ole sijaa maan
päällä, näin hän kulkee pää tyhjänä ja järki vähissä. Tuolla virrassa
siellä on tilaa, siellä jäähtyy, siellä unohtaa, siellä pääsee kaikesta.

Hän piteli päätään, hän oli lyönyt otsansa lyhtypilariin. Lakkikin oli
poissa. Mitäpäs tuosta enää oli väliä. Hän tähtäsi kuitenkin silmänsä
lumeen lyhdyn alla ja otti ylös lakin. Hänen suuret jalkansa veivät
häntä kuin sukset vaivalloisesti ylös mäkeä. Mikä hän olikaan kummitus,
jolla oli suuremmat jalat kuin täysikasvuisella miehellä. Sekasikiö hän
oli — kunnollisen isän ja heittiön äidin poika. Ja siitä heittiöstä
äidistä hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta maailmassa, enemmän
kuin kunnollisesta isästään. Sisko oli vielä kotona, silkkitukkainen
sisko. Sen opettaa äiti tietysti kaltaisekseen, se on mennyttä. Ei
ikinä hän tahdo heitä nähdä, ei koko kotia. Hänellä ei enää ole kotia!
Helvetti on hänen asuinpaikkansa. Mutta ensin koski tuossa, että
jäähtyy kunnollisesti ennenkuin tulee kuumaan paikkaan.

Hän pysähtyi sillalle, nojasi kätensä kaidepuuhun eikä hetkeen
voinut kuulla muuta kuin sydämensä lyöntejä. Ne pauhasivat kuin
kellot, hätäkellot kirkontornissa. Koko tapuli jyski, koko hänen
kurja suuriraajainen ruumiinsa. Tällaisia käsiäkään ei ollut
kenelläkään muulla. Mitä se auttoi, että vakuutettiin hänestä tulevan
suurikasvuisen miehen. Hävennyt hän oli käsiään. Ja nyt hän häpesi
äitiään. Mutta pian se kaikki loppuu. Tuolla alhaalla on viileää.

Hänen täytyi etsiä nenäliina taskustaan ja pyyhkiä silmiään. Hän itki.

Pian on pääsiäinen ja ne muut menevät kotiin. Juostaan taas mäen
törmässä ja keinutaan navettapihalla...

Hän itki hillittömästi, väristen vilussa ja kuumeessa. Hän löi
inhottavia käsiään kaidepuuhun. Joku hullu hänelle oli sanonut, että
hän niillä joskus vielä toimittaisi suuria asioita.

Äiti, äiti!

Hän parkaisi nämä sanat esiin syvältä sielustaan, vaikkei huulille
tullut muuta kuin vaahtoa, joka syöksyi keuhkoista.

Tuolla kylmyydessä hän ajelehtii hetken perästä. Ja hänellä on
kuitenkin kerran ollut koti, kaunis lämmin huone, vuode jossa oli
korkeat laidat ja äiti, joka hyväili häntä, lauleli hänelle, suuteli
häntä. Yhden sekunnin hän vielä tahtoisi omistaa tämän kaiken,
unohtaa kylmän hautansa ja kuulua maan päälle. Yhdeksi sekunniksi hän
vielä menee kotiin ja lämmittelee keittiön lieden ääressä. Tuntuu
perunakeiton haju... Ei! Hän oli tuntevinaan hienon, makean tupakan
tuoksun ja kuulevinaan viheltelyä salin takaa. Äiti tuli ovesta ja
hänen mukanaan tulvahti tupakantuoksu entistä äitelämpänä. Äiti
oli kuin pilven sisässä. Hänen hiuksensa olivat kampaamattomat ja
hänen kasvonsa hehkuivat... Poika tarttui hävettävillä käsillään
lujasti kaidepuuhun. Ei tullut ketään ehkäisemään hänen tekoaan, ei
kukaan häntä kaipaa kotona, vasta huomisaamuna he huomaavat, että
hän on poissa... Jos kelpaisi sinne Saksaan... Jos sanoisi olevansa
kahdeksantoista vanha. Se olisi valhe, mutta vähät siitä... Isä pakeni
häpeätään, paras pennun mennä perässä.

Äiti, äiti!

Jos hän saisikin käsiinsä äidin, tuosta hän paiskaisi hänet kaidepuun
yli. Hänen sydämensä ei liikahtaisi, vaikka hän kuulisi hänen huutonsa.
Maailmaa ei ohjaa mikään isä, joka muka rakastaisi ihmisiä. Maailma
kieppuu avaruudessa kunnes sammuu — sen kokee kerran eräs onnellinen
sukupolvi, noin kuuden tuhannen vuoden perästä. Siihen asti: piinaa,
piinaa. Sokeina etsivät mies ja nainen toisiaan. Häpeä on heidän
suhteensa, häpeällinen on heidän häpeänsä hedelmä. Häpeällinen ja
onneton!

Äiti, äiti!

Kirottu!

Se mikä hänessä nyt kiehui, ei enää ollut onnettomuuden tunne, vaan
viha. Eikä hän yksin vihannut siittäjäänsä ja synnyttäjäänsä, vaan
edellisiä sukupolvia ja vihdoin sitä kättä, joka oli viskannut
planeetat avaruuteen kieppumaan kuin leikkipallot, mitkä lapsi viskaa.
Mutta ainakin yhdellä planeetalla oli miljoonan miljoonia kärsiviä
olentoja.

Hän ei enää ollut sillä päällä, että olisi halunnut hukuttautua.
Hän sanoo olevansa kahdeksantoista vanha ja antaa värvätä itsensä
sinne minne muitakin menee. Kelpaapa suurilla rumilla jaloilla
marssia hiekkatanteria... Häntä rupesi naurattamaan. Hänen oli kylmä.
Oikeastaan hänen naurunsa oli itkua.

Äiti, äiti!

Niinkuin linnun poikanen hän oli, jonka emo on hyljännyt ja pudottanut
pesästä. Käenpoikasellakin on vaalijansa, vieras lintu sen ottaa
omakseen, mutta ei niin ihmisen lapsella.

Luontokappaleen turvattomuus saattoi hänet itkemään ja raivoamaan
yhtaikaa. Hänen käsiään pisteli ja poltti ikäänkuin hän olisi
kierrellyt jotakin nuoraa, joka viiltäytyi syvälle lihan sisään.
Milloin hän oli käsillään repivinään pellavankarvaisia hiuksia, milloin
hän suomi jotakin selkää. Missään tapauksessa ei hän enää ajatellut
heittäytymistään koskeen. Jotakin varten hän halusi elää, hän ei
tarkoin tietänyt mitä varten — nähdäkseenkö vielä kerran äitinsä,
lyödäkseenkö häpäisijää, vai lähteäksensä isänsä jälkeen. Hän seisoi
sillalla, kädet nyrkkeinä ja päästeli joitakin outoja ääniä.

— Ei mitään isää... sokko sattuma... sokko sattuma! Ja ihminenhän
rukoilee... Käenpoika on ihminen... Maailma kieppuu... Sokko sattuma
sitä pyörittää... Kerran se sammuu.

— Mitä — mikä perhana se käveli hänen perässään? Nauroiko se? Oliko
se kävellyt kauankin? Hän suuttui niin ettei tietänyt löisikö sitä
kasvoihin, vai... Häntä hävetti. Sehän oli Eino-Ilmari. Häntä
raivostutti.

He vaihtoivat muutamia lyhyitä sanoja. Eino-Ilmarin tyyneys ja
välinpitämättömyys olivat todella raivostuttavat. Hänen hyvyytensä
sentään oli itkettävä. Ja Olli oli tällä hetkellä vastaanottavainen
hyvyydelle. Itse asiassa hän janosi myötätuntoa. Hän kuuli, että Riikka
ja Milja olivat saapuneet, tästä ohi he olivat ajaneet ja heti kun ei
Ollia ollut kotona, muistaneet nähneensä sillalla miehen, joka saattoi
olla heidän Ollinsa. Eino-Ilmari oli heti saanut lähteä tänne etsimään
karkulaista. Aine — ties miten senkin nyt saa valmiiksi. Ylihuomenna
sen pitäisi olla. Sonni — niin, poksin ulkopuolella seisoi taas uusi
»Sonni». Kyllä heitä varmasti vartioitiin. Ties mikä olikaan tulossa.
Ja Hamlet vain pauhasi sisäpuolella. Häntä ei saanut lakkaamaan...
Niin, kyllä siinä oli perää: Kankaalla oli pidetty tarkastuksia —
Somerilla ei kuitenkaan. Eino-Ilmari ei tullut ajatelleeksi, että hän
tälläkin viimeisellä tiedonannolla haavoitti arkaa Ollia. Hän tunsi,
vaikkei poika tehnyt mitään merkkiä, kuinka Ollin hengitys kiihtyi.
Kylläpä tuo hankki itselleen tuskaa kaikesta, aivan kaikesta se kärsii.
Hän nosti päätään ja huomasi yhtäkkiä, että pilvet siirtyivät niinkuin
vaatetta olisi vedetty syrjään ja suuret säihkyvät tähdet tulivat
näkyviin. Oli kuin joitakin kahleita olisi irroitettu. Eino-Ilmari
hengitti syvään eikä hetkisen aikana muistanut mitään muuta kuin
tähtiä. Samassa hän kuuli Ollin hengityksen, joka oli sillä hetkellä
äänekäs kuin jonkin eläimen.

— Kirkastuu, sanoi Eino-Ilmari. — No, etkö näe: kirkastuu!

— Roskaa, pärskähti Ollin suusta.

— Riikalla on paljon tavaraa, tunnusteli Eino-Ilmari taasen. —
Vierreleipää, verimakkaroita, pannukakkuja.

— Mene hiiteen, anna minun olla, vaikka hänellä olisi linnunmaitoa,
niin minä en tule... Älä sinä käy minun käsiini, paiskaan sinut
värjärin katolle... Mikä sinä olet minun käsissäni! Ne ovat rumat,
mutta niissä on voimaa. Katso sinä senkin... että menet loitomma.
Setä, setä sinä olet minulle. Jos olisit eno, niin panisin oikopäätä
menemään alas koskesta. Olisipa maa yhtä pappia köyhempi. Pääsisipä
maa yhdestä valehtelijasta. Minä en ole humalassa, mutta minä en kärsi
sitä, että juostaan perässäni. Juoksenko minä ottamaan kiinni sinua,
kun sinä vahtaat valkoista naapukkaa Kirkkopuistossa. Luuletko, etten
minä tiedä. Luuletko, että houkuttelet minua verimakkaroilla. Yhdelle
minä olen niin suuttunut, että tahtoisin tehdä siitä verimakkaraa...
Ja teenkin. Ja paiskaan hänet alas koskesta. Ja jos sinun Jumalasi
tulee siihen väliin, niin minä panen hänetkin kovalle ja vastatkoon,
mitä minä olen tehnyt, että minun pitää tällä tavalla... hävetä... Saat
olla, jos annat minun nyt mennä hyvällä etkä sekoita itseäsi minun
asioihini...

Heidän välillään syntyi pieni tepastelu keskellä katua. Nuori setä
tarttui ystävällisesti velipuolensa poikaa käsivarteen ja äkäisesti
tuuppasi poika hänet menemään. Ei yhtäkään ihmistä näkynyt, värjärin
ikkunat olivat tällä puolella pimeinä. Ainoastaan koski valvoi ja
tähdet vilkkuivat.

— No, hyvästi sitten! sanoi Eino-Ilmari, pidellen rannettaan, jota
veljenpoika oli puristellut. — Tyhmyydelle minä olen vihainen... mutta
viisaus ei ole kaikille annettu...

Olli ei enää kuullut. Hän hoippui Rantakatua värjärin pitkän punaisen
rakennuksen ohi, tunsi sieraimissaan outoa, inhottavaa hajua ja
ajatteli, että sittenkin on paras peittää itsensä kosken kuohuilla.
Häpeää ei voida pistää väripataan niinkuin vanhoja takkeja. Häpeä pysyy
häpeänä, niinkuin äiti pysyy äitinä. Jos hänet kymmenen kertaa kieltää
sydämessään ja päättää, ettei häntä tunne eikä tunnusta, niin astuisi
ohi niinkuin astutaan vieraan ohi — ei voi tehdä tekemättömäksi sitä,
että hän se oli, joka tuli vuoteen ääreen illoin ja pani poskensa
tyynylle ja antoi kädestään jonkin kauniin makean, hän se oli, joka
tuli silloin kerran keväällä ja otti Ollin syliinsä, veti rautanaulan
jalasta ja kantoi hänet kotiin ja pesi hänen haavansa, vaikka hänelle
teki niin pahaa, että hän oli pyörtymäisillään. Hän ei voinut nähdä
verta, hänellä oli sellainen kauhu, että hänen laheat hiuksensa
törröttivät kuin pistävät kuloheinät... Hän istui aivan valkoisena ja
vapisi, kun haava vihdoin oli sidottu. Eikä hän voinut pitkään aikaan
mennä pientareelle navetan taakse, missä tämä oli tapahtunut... Mutta
se ei enää auta eikä merkitse. Samat kädet ovat sittemmin silitelleet
toista päätä kuin isän lasten. Olisipa saanut jäädä rautanaula
silloin jalkaan, se olisi ruostuttanut jalan ja ehkä koko ruumiin ja
kaikki olisi pian loppunut... Mutta nyt on sydämessä jotakin pahempaa
kuin ruoste ja rautanaulat. On häpeä. On viha. On inho. On kaipaus,
on kipu, on helvetti ja tuli. On yksinäisyys. On ikävä että saisi
tarttua lämpimään käteen, hypistellä tuttuja sormuksia ja kuulla
tutun äänen sadannetta kertaa sanovan: tämä on kihlasormus... tämä
on vihkisormus... tämän antoivat isoisä ja isoäiti, kun äiti pääsi
ripille... Kivi? Se on rubiini. Tämän antoivat sedät, kaikki äidin
veljet... se on timantti... Tämän... Kirotut sormukset, kirottu käsi,
kirottu kaipaus. Lunta, lunta!

Poika taipui äkkiä ottamaan lunta maasta. Hän painoi sitä kasvojaan
vasten, huuliaan vasten, silmiään vasten. Hän purskahti itkuun ja jäi
seisomaan. Nyt sai Eino-Ilmari tarttua hänen käsipuoleensa ja viedä
hänet minne halusi. Hän ei närkästynyt sitä että Eino-Ilmari oli häntä
seurannut, hänellä ei ollut tahtoa eikä tarmoa hän ei enää ajatellut
itseään eikä äitiään. Koski sai puhua ja se sanoikin kaikki. Unohdusta
sanoi se ja väsymys ottikin valtoihinsa nääntyneen pojan. Eino-Ilmari
talutti häntä, lumi suli Ollin käsissä ja valui alas kasvoja.
Eino-Ilmari kulki itsepintaisesti ylöspäin katsoen. Vihdoin nosti
Ollikin kasvonsa ja näki tähdet. Tähtitaivaan rauha kääriytyi samassa
hänen sielunsa ympärille niinkuin suuri märkä vaate kääriytyy kuumeisen
ruumiin ympärille.

Eino-Ilmari luki jotakin runoa tähdistä, ja rupesi puhumaan siitä. Olli
ei seurannut häntä ja keskeytti äkkiä:

— Muistatko sinä meidän käenpoikaamme... tyhmä, sokko, raukka se oli...
Minä olen varma, ettei ihminen ole enempää. Vähissä höyhenissään,
silmät pullollaan se istui kivellä... muistatko... ja antoi pienen
leppälinnun itseään ruokkia. Tuntikausia se istui... Yhtä ruma on
tällainen ihminen. Orava tuli... nakersi käpyä. Käenpoika ei paennut.
Muistatko kuinka me pelkäsimme käenpojan puolesta. Oravalle se olisi
ollut oiva saalis. Mutta tämä toinen tyhmä meni ohitse. Sattuma — mitäs
muuta. Missä suhteessa ihminen on viisaampi ... tai turvatumpi... tai
varmempi... tai enempi? Ihmisellä ei ole haiveniakaan, paitsi minkä
lainaa... Mutta pappi puhuu Jumalasta: Jumala johdatti niin että orava
meni ohitse... Jumala suojeli tyhmää käkeä — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki yhä korkeuteen katsellen. Hänkin naurahti, vaikka
aivan toisella lailla kuin Olli.

— Niin suojelikin ja johdatti.

— Ja puetti ja pani lampaan villat lapselle koltuksi — hahhahhah.

Eino-Ilmari kulki ääneti. Ollin oli niin kylmä että hänen äänensä
värisi. Eino-Ilmari kulki nopeammin. Yhtäkkiä Olli pysähtyi, laski
tärisevän kätensä ystävänsä olalle ja sanoi:

— Mutta minä en kärsi että minua pilkataan...

— Ole höpisemättä, sanoi Eino-Ilmari.

‒ Jos te rupeatte puhumaan minun asioitani... Somerista... ja ties
mistä, niin minä menen...

Eino-Ilmarilla oli jokin leikki huulillaan, mutta se unohtui ja hän
sanoi jännittyneenä:

‒ Sonneja on useita... katso nyt, etkö näe. Mikähän nyt on?

Niinkuin humalainen yhtäkkiä saattaa selvitä, niin palasi Olli
silmänräpäyksessä todellisuuteen.

— Ei mennä kotiin, kuiskasi hän ja pysähtyi.

Mutta se oli myöhäistä. Poliisit olivat jo huomanneet heidät. He
seisoivat Poksin portilla ja odottivat. Eino-Ilmari rupesi viheltämään
ja astui huolettomana heitä kohti. Olli huppuroi perässä ja puhui
luonnottoman äänekkäästi laskuesimerkistä, jota ei hän saanut päähänsä,
mikä hitto siinä olikin. Portin kahden puolen seisoi santarmi ja
poliisi liikkui heidän välissään, siitä tuskin pääsi kulkemaan. Vai
oliko tarkoitus heti käydä kiinni? Eino-Ilmaria kylmäsi, kun hän
pujottelihe miesten ohi. Ollin jäseniä karmivat kylmät väreet. Viha
kiehui heissä molemmissa. Eino-Ilmari kuitenkin löi kaikki samassa
nauruksi, Olli astui synkkänä ylös pimeitä portaita.

Pienessä eteisessä tapasivat he kaikki tutut mytyt ja kääröt kotoa,
kopat, joissa niin monta kertaa oli heille tuotu eväitä, pytyt, joissa
milloin oli ollut voita, milloin suolakalaa, milloin sieniä, säkit,
joista pistivät esiin reikäleipien syrjät, peitteet ja loimet, mitkä
erottamattomasti kuuluivat Tuunan rekiin ja vinttiin, missä orsilla
riippui ryijyjä. Eteisessä oli myöskin tilapäinen vuode, sijoitettuna
pukkisänkyyn. Sisarukset Milja ja Aliina olivat poissa, kaikki pojat
huoneissaan.

Keittiön pöydän ääressä istui Riikka Tuuna ja odotti — oliko hän sairas
eikä päässyt liikkeelle, vai miksei hän tullut vastaan? Hän nousi vasta
kun Olli tuli huoneeseen.

— Terveisiä kotoa. Mitäs nyt kuuluu?

— Hyvää vain, sanoi Olli kiihkeästi ja loi heti katseensa pöytää kohti.

Siinä oli läjässä leipää, suuri voipytty, palvattu lampaanjalka sekä
erinäisiä herkkuja paperipusseissa. Kaikesta oli jo runsaasti nautittu.
Koko huone oli täynnä lämpöä ja ruuantuoksua, joka toi mieleen
joulun. Olli kävi nälkäisenä kiinni ruokiin. Riikka Tuuna komensi
kasvonsa ystävällisiksi. Välkettä silmissään hän ei saanut tyyntymään.
Ikäänkuin hän olisi pelännyt ajatustensa leiskuvan esiin katseestaan,
hän pysytteli pimeässä. Ei ollut vaikeaa löytää varjopaikkoja tässä
huoneessa, missä öljylamppu katossa ei ollut valoisimpia.

— Syökää nyt. Olette taitaneetkin nähdä nälkää.

— No, ei mitään, sanoi Eino-Ilmari.

Olli söi ikäänkuin hän olisi pelännyt ruuan karkaavan.

— Parannan isäntä sitten kanssa kuoli, sanoi Riikka.

— Niin aina, vastasi Eino-Ilmari.

— Ja veivät haudalta nauhat Kankaan kunnan seppeleestä.

— Kukahan sekin oli?

Ykskantaan oli keskustelua jatkettu vähän aikaa, kun Eino-Ilmari sanoi:

— Kävivätkö ne ehkä täällä... nuo, jotka olivat portilla?

Riikka Tuunan silmät leiskahtivat.

— Kyllä ne kävivät.

Olli lakkasi syömästä ja sanoi jotakin epäselvästi, pala suussa.

— Kysymässä meitä? Puhuivatko vangitsemisesta? Tämä on kaikki Lehmän
työtä...

— Kun ei täti ennen sanonut, sanoi Olli, — ehkä tästä olisi päässyt
pakoon...

— Mitä joutavia, vastasi viime sanoihin Riikka. — Antakaa niiden tutkia
— entä sitten.

— Minä en rupea istumaan heidän vankiloissaan, menen vaikka piipusta...

Ollin pää väisti kattolamppua ja silmät tuntuivat tutkivan mitä
mahdollisuuksia pakoon oli hellan tienoilla. Äkkiä hän otti pöydältä
palan vierreleipää ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän meni Poksin
sisäsuojiin, missä pojat jo nukkuivat haaltuneiden kotikutoisten
toppapeitteiden alla ja raoitti uudinta. Kadulla ei näkynyt mitään,
yksinäinen lyhty Rameenin kulmassa valaisi lunta. Pihamaalta kuului
ääniä. Piru istukoon heidän vankiloissaan! Hän näki vielä pahasti
tahritun ja vuoleskellun koulupöytänsä vihko- ja kirjapinkkoineen,
Hamletin pystyn tukan ja lintumaisen niskan valkaisemattomalla
tyynyllä. Hän muisti laskuesimerkit, jotka olisivat olleet opittavat
huomiseksi. Sitten hän sammutti lampun ja tarttui uutimeen niin että
kaikki linnat ja tornit huojuivat. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit'
ei hanki. Piru istukoon heidän karssereissaan!

Eino-Ilmari yhä haukkasi keittiön pöydän ääressä ja Riikka ylläpiti
keskustelua hänen kanssaan, seisoen lämmittelemässä hellan luona. Mutta
molempien sydämet takoivat ja korvat kuuntelivat ääniä pihamaalta.
Molemmat tiesivät mikä oli tulossa, mutta eivät mitä oli tehtävä.

‒ Aliina on kaikkeen syypää, kuiskasi Eino-Ilmari ainakin kolmannen
kerran.

Riikan käsivarret suoristuivat oudosti, kun hän sanoi:

— Ei ole.

— Et tiedä, kiihtyi nuori velipuoli — poliisien ja solttujen kanssa
hän on seurustellut kaiken talvea ja viimeksi... Hän on suorastaan
ilmiantanut meidät...

Riikka tuli nopeasti pöydän ääreen, katsoi rakastettuun pikkuveljeen
kuin apua anoen ja sanoi hiljaa:

— Onhan sinunkin mielestäsi... sinä kun luet papiksi ... onhan aina
puhuttava totta... Vaikka henki menisi ... Mitä?

Eino-Ilmari vastasi hajamielisenä ja hiukan hämmästyneenä:

— Tietenkin. Mitä sinä sellaisia.

Riikan piti juuri ruveta puhumaan siitä kuinka kaikki kotona olivat
aikoneet valheella pelastaa itseään kotitarkastuksessa ja kuinka hän
oli tähän suhtautunut, kun askelten kopina alkoi nousta ylös portaita.
Eino-Ilmari karkasi ylös. Hänen päänsä läpi lensi: hyppäänkö ulos
ikkunasta? Otanko puukon? Rupeanko humalaiseksi? Hän muisti Aarne
Laurelan, joka sitten marraskuun oli istunut Krestissä. He olivat
yhdessä Laurelan kanssa ottaneet lausuntatunteja, Laurela oli keväällä
tullut ylioppilaaksi. Hänen mieleensä tuli maisteri Saukon hahmo —
hänestä ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena. Puhuttiin
Pähkinälinnasta ja Siperiasta. Rouva elätti lapsia leipomalla. Myöskin
Aunen vaalea pää sukelsi hänen silmiensä eteen. Hän nojasi raskaasti
pöytään. Sinä hetkenä, jolloin santarmit ilmestyivät ovenavaukseen,
helähti sisälläpäin ikkunaruutu. Täräystä ei saattanut olla kuulematta,
poliisi töytäisikin oikopäätä sitä kohti. Vedossa joka oli syntynyt
ruudun särkyessä, häälyivät suurta salia erottavat serttinkiverhot.
Pilkkopimeässä nostivat tuskin nukkuneet ja juuri heränneet pojat
päitään. Pöydältä putosi kolisten erinäisiä esineitä.

— Joku perkele on karannut ikkunasta! huusi poliisi ja koetti samassa
toimittaa asiaa venäjäksi.

Santarmeista läksi heti kaksi juosten pihamaalle, yksi kiirehti
serttinkiverhoja kohti, puhui äkäisesti jotakin, veti tulta tikkuun
ja katsoi verhojen taakse. Poliisi ja yksi santarmeista seisoivat
Eino-Ilmarin edessä. He puhuivat sekä suomea että vierasta kieltä. He
tunkeutuivat niin lähelle, että nuoren miehen täytyi askel askeleelta
peräytyä.

— Älkää kajotko minuun, sanoi hän pidätetysti.

Suonet hänen ohimoillansa alkoivat pullistua. Hänen päänsä kohosi sitä
myöten kuin hänen edessään ärhentelevät miehet lähestyivät. Kalpea
Riikka, kädet jännitettyinä kuin teräsvieterit, yritti tulla väliin,
mutta sai heti sekä omaiseltaan että vierailta miehiltä kuulla, ettei
hänellä ollut täällä mitään tekemistä. Nuori mies kysyi, mitä hänestä
tahdottiin, mitä hän oli tehnyt. Sonni tiuskaisi, että hän hyvin tiesi
sen itse ja ojensi kätensä ikäänkuin kiinni tarttuakseen.

— Älkää kajotko minuun, sanoi Tuunan poika, veri kohisten päässä.

Sisäkomeroista kuului huutoja, juoksua, kolinaa. Särkyneestä ikkunasta
tulvivassa vedossa nousivat rypistyneet serttinkiseinät aavemaisesti,
näyttäen yhtäkkiä huoneen alkuperäisen suuruuden ja telineet, joiden
varaan verhot olivat hilatut sekä kaataen noustessaan pieniä pöytiä,
poikien saappaita, voimisteluvälineitä ja muuta mitä oli lähellä.
Kolmen tihruisen pöytälampun valossa veti santarmi auki laatikoita eri
haaroilla, sai esiin korttipakan, taskulampun, kengännauhoja, vihkoja,
kirjeitä, korkkiruuvin, sinikantisen kirjan, jossa oli laivan kuva...
Janne Lehtonen seisoi vavisten ja seurasi hänen työtään, yllään housut
ja takki, kaulus pystyssä. Hamlet oli saanut hartioilleen peitteensä ja
juoksi paljasjaloin kyökin ja sisäsuojien väliä.

Hän veti Riikka Tuunaa hihasta ja vei hänet eteiseen.

‒ Kirja, kuiskasi hän, — oli laatikossa... kirja jossa kuvataan Emdenin
sankaritöitä... On hän sen nähnyt... Meidän käy huonosti... Olli...
eivätköhän ne ole saaneet häntä kiinni. Hitto vie, meidän käy huonosti.

Kadulta kuului poliisipillien vihellystä ja kaukaisia huutoja.
Keittiössäkin kävivät äänet uhkaavammiksi. Eino-Ilmari oli jo
työnnetty seinään asti, hän ei enää päässyt mihinkään ja ainoastaan
huusi käheästi, että hän seuraa vapaaehtoisesti, mutta häneen ei saa
koskea. Kun hän sitten santarmin ja poliisin välillä astui läpi ahtaan
keittiön, joka kotoisella lämmöllään ja ruuanhajullaan ikäänkuin
pidätti ihmisaskelien kiirettä, tuiskahti Riikka Tuuna kynnykselle ja
puhui:

— Ettehän te nyt koulupoikaa... Nämähän ovat kaikki koululaisia...
lapsia...

Poliisi katsoi häntä kuivakiskoisesti silmiin, niinkuin ihminen katsoo,
joka on ollut tällaisessa toimituksessa kymmeniä kertoja ja etukäteen
tietää tämäntapaisten huudahdusten säestävän työtään.

— Kyllä niiden lasten leikit tunnetaan, sanoi hän ikävystyneenä.

— Tutkikaa ensin, puhui Riikka entistä hiljemmin, — tulkaa sitten
viemään, kunhan jotain syytäkin löydätte. Täällähän nämä ovat, saahan
heidät täältä. Opettajillekin pitää ilmoittaa ennenkuin...

— Opettajat ne juuri ovat parhaita itse. Kyllä ne tiedetään... Menkää
pois tieltä vaan.

— Kyllä minä pian palaan, sanoi Eino-Ilmari yhtäkkiä, kasvot hehkuen
ja aivan rauhallisena. — En ole mitään tehnyt. Ole ihan levollinen, ei
minulle mitään tule...

Hän yritti jotakin sanoa Janne Lehtoselle, mutta sen estivät miehet.
Päällystakin he sentään sallivat Riikan tuoda. Niinikään katseli
poliisi silminnähtävällä hyväksynnällä, kun Riikka ojensi veljelleen
sadan markan setelin. Janne Lehtonen solmi nopeasti kenkiään, Hamletkin
puki jotakin ylleen. Santarmit puhelivat keskenään. Se miehistä,
joka oli penkonut laatikoita, antoi toiselle heleänsinisen kirjan
laivakuvineen, kolme kynäveistä, paperossilaatikon, jonka kannessa
oli jotakin kirjoitusta sekä vielä joitakin papereja. Janne Lehtonen
hänpä puhui venäjää kuin paras tulkki. Naurussa suin hän puhui ja
puhui. Kukaan ei hänelle ärjynyt, tai edes vastustanut häntä. Kun hän
kuitenkin yritti panna lakin päähänsä, sanoi poliisi, ettei kukaan saa
lähteä mukaan. Silloin tehtiin hänelle Eino-Ilmarista yhtäkkiä joukko
kysymyksiä: minne häntä viedään? Koska hän saa palata? Tottahan hänelle
siellä annetaan ruokaa? Eikö hän saa ottaa mukaansa peitettä ja tyynyä?
Miehet sulkivat oven ja kysymykset jäivät taloon, jossa talvinen yöilma
tunki sisään rikkinäisestä ikkunasta, huokuen yli koko nurin paiskatun
koulupoikakodin.

Janne Lehtonen ja Hamlet vaihtoivat ajatuksia, seisoen kuin naulittuina
keittiön ovelle.

— Ehdotin niille roistoille, että minä saisin lähteä Tuunan mukaan —
yhtä syyllinen olen kuin hänkin. Mitäpä ne penteleet... Veisasin vähän
siihenkin suuntaan, että eikö saisi lupaa olla pientä ryyppyä... Olisin
hankkinut votkaa vaikka maan alta.

— Eino-Ilmari ei koskaan pääse... saatte nähdä! Ja Ollin ne varmaan
ovat saaneet kiinni. Pillit ovat soineet kuin tulipalossa. Niinkuin
koirat ne ovat olleet hänen kintereillään...

— Älä siinä lausu. Sinun paatoksesi juuri ne on tänne houkutellut...
Niin on, niin on... Ei, nyt ne ovat päässeet kadulle ja nyt tämä poika
läksi! Lahjon ne perkeleet. Haravoidaanpa yhteen rahat. Onpa se ihme ja
kumma, jollei raha ryssään tepsi...

Pojat juoksivat seinäverhojen alitse ja rupesivat kopeloimaan
taskujaan. Tulos oli laihanpuoleinen. Liian mitättömällä tarjouksella
saattoi tärvellä hyvän asian. He seisahtuivat Riikka Tuunan eteen, joka
oli lyyhistynyt tuolille.

— Täti hoi, antakaa vähän rahaa, lähden ja lahjon roistot... Emme
saaneet kokoon kuin vähän päälle viisi markkaa. Älkää olko huolissanne,
minä lasketan harasoota ja jeibohua, kyllä vielä hyvä tulee...

Hän katsoi yöhön. Hamlet ei yrittänytkään mukaan. Hänessä oli syttynyt
toivon kipinä ja hapuillen ilon ja epätoivon vaiheilla hän kyyneliään
niellen asettui sohvan kulmaan, missä vieterit aikoja sitten olivat
lakanneet toimimasta vietereinä.

Riikka Tuuna seisoi keskellä Eino-Ilmarin ja Janne Lehtosen pientä
koppia. Hänen ympärillään olivat tavarat levällään, mutta hän ei niihin
kajonnut, hän ainoastaan tuijotti eteensä. Hänessä raateli tuska,
jommoista ei hän ollut tuntenut jälkeen sen yön, jolloin Arvo Mäkimatka
ja Somerin isäntä läksivät. Kuuraisen kylmä kärsimys kävi kiinni hänen
sydämeensä, kaivoi kynsin esiin jokaisen hermosäikeen pään ja veti
ja nyki. Hartioihin ja niskaa ylös aivoihin asti karkasi tuska kuin
hiirilauma, joka alkoi nakertaa hänen elävää lihaansa. Niin oli häneltä
nyt otettu hänen viimeisensä, pikkuveli, hänen lapsensa, jota hän oli
kanniskellut käsivarsillaan ja nukuttanut laulullaan. Eino-Ilmari on
mennyt, mennyt ties mitä kärsimyksiä kohti ja hän, Riikka, on ehkä
siihen syypää. Ne voivat kiduttaa häntä saadakseen häneltä jotakin
tietää. Sitäkin yhtä ylioppilasta olivat venytelleet laudalla.
Ne voivat ruoskia ihmistä... Riikka ajatteli pikkuveljen jäseniä
sellaisina kuin hän oli nähnyt ne Eino-Ilmarin pienenä pulikoidessa
järvessä. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut alastonna
heittäytyä santarmien eteen pikkuveljen sijasta. Onko hän, Riikka,
todella tähän syypää?

Mitä onnettomuutta hän aina levittääkin ympärilleen. Jos hän olisi
aikoinaan kuullut Arvoa, niin hän nyt olisi Arvon vaimo eikä Arvo
olisi mennyt. Jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, niin ei hän olisi
kohdellut Arvon huikentelevaisuutta niin ilman anteeksiantoa.
Ehkei Arvo olisi ollutkaan niin levoton, jos hänellä olisi ollut
varmuus lapsuudenystävän loputtomasta mielisuosiosta. Arvo oli niin
ihmeellinen, hän ei kärsinyt kahletta, häntä ärsytti tieto siitä
ettei hän saanut tehdä mitä ikinä tahtoi. Ja nyt hän on ties missä,
vapaudessa vaiko vankilassa, vaiko kuolleena. Tai ehkä hän paraikaa
on kidutuksen alaisena niinkuin Eino-Ilmarikin. Ja kaikkeen tähän
on syypää hän, Riikka Tuuna... ehkä. Varmaan. Sovituksen sana hänen
ja Arvon välillä jäi lausumatta. Helvetin kauhut jäivät Riikan
sydämeen, jäi surun toveriksi paha omatunto. Ja nyt tuli näille kolmas
seuralainen: Eino-Ilmarin kohtalo. Suru oli kudottu monista säikeistä,
se oli kärsimyksen kangas, jonka värit paloivat heleällä tulella. Mutta
kuvioista katsoivat Eino-Ilmarin yli kaiken rakkaat kasvot: uskolliset
tummat silmät, puhdas kalpeus, täyteläiset huulet ja värähtelevät
sieraimet. Oli kerrottu jotakin niin kauheaa kuin että poliisissa
oli suomittu uhreja kasvoihin. Riikka Tuunalla oli tunne ikäänkuin
jättiläiskokoinen rautapiikki olisi sijoitettu hänen ruumiiseensa ja
hän olisi kierrellyt itseään päästäkseen siitä eroon.

— Täti, alkoi yhtäkkiä Hamlet, — kyllä me saamme jotakin tietää, kun
Lehtonen palaa. Hän puhuu venättäkin. Ei nyt kannata vielä surra...
Kyllä vielä on toivoa... Mutta se Lehmä, se Aliina... hänet saisi
nylkeä... Kas vaan, tätä eivät ole löytäneet. Itse Hindenburgi on
jäänyt tänne. On se sentään miehen näköinen mies, viiksetkin noin
mahtavat ja entäs silmäys... kuin Kustaa Aadolfilla... Katsokaa nyt...
Mies se on!

Tuunan tytär havahtui. Miksei hän ollut lähtenyt apuun, miksi hän
seisoi tässä? Ehkä hän olisi voinut jotakin. Mutta hän olisi myöskin
voinut vahingoittaa ja ärsyttää vaaralliset viranomaiset. Täytyi
odottaa aamua ja sitten lähteä opettajain puheille. Koneentapaisesti
taipui hän alas ja rupesi nostelemaan tavaroita pöydälle. Hänen oli
kylmä, hän muisti että piti peittää särkynyt ikkuna. Olli parka,
hänet hän oli unohtanut Eino-Ilmarin menetyksen vuoksi. Katu lepäsi
hiljaisena. Yksikerroksiset puutalot nukkuivat. Se mitä oli tapahtunut,
ei ollut herättänyt ketään ihmistä, jonkin koiran vain, joka nyt
haukkui jossakin. Kuului askelia. Kaksi varjoa ilmestyi näkyviin.
Riikka tunsi paikalla Miljan ja Aliinan, jotka tulivat värjäriltä. He
puhuivat kiihtyneesti ja astelivat nopeaan. Riikka lähti vastaan ja
tapasi heidät kadulla. Aliina älmensi jo kaukaa:

— No siinä se nyt oli! Enkö minä sanonut. Se siitä pelistä tuli. Mutta
minulle vain naurettiin, kun sanoin, että sotaherrat alas seinältä...
Ollia ajetaan takaa... ammuttukin on hänen jälkeensä. Ja Tuunan pojalle
valjastetaan paraikaa hevosta... Lähdetään viemään... jonnekin,
varmempaan talteen. Ja niin ylpeästi kun hän minulle sanoi, että...

‒ Missä hevosta valjastetaan? pääsi Riikalta käheästi.

‒ Torilla... Poliisikamarin edessä. Ottivat ajurilta hevosen pitkän
reen eteen... Ei suinkaan häntä enää koskaan... Se siitä tuli.
Älkääs... älkää, ei sinne enää ehdi.

Riikka Tuuna juoksi. Niinkuin kauris hän pitkillä hypyillä ponnisti
eteenpäin. Hän ei päästä sitä hevosta lähtemään! Poikittain hän
heittäytyy maahan... Hän juoksi niin että rinnan huohotus vei häneltä
kuulon ja näön. Nyt vaan tästä kulmasta tuonne, sitten on tori!

Yhdellä laidalla suurta autiota toria kuului jotakin liikettä, muu osa
oli aivan äänetönnä. Huonossa valaistuksessa oli mahdoton erottaa, mitä
tapahtui. Kaikki rakennukset olivat pimeinä paitsi poliisikamari, jonka
kaikissa ikkunoissa paloi tuli. Riikan sydän seisahtui, kun ei hän
nähnyt rekeä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksi ääntä kohden.
Hän ei uskaltanut huutaa, peläten että suututtaisi santarmit. Pian
hiljeni tori kokonaan.

Hetken hän seisoi ja paineli käsiä rintaansa vasten. Sitten hän
suuntasi askeleensa poliisikamaria kohden. Pieninkin matka tuntui
pitkältä ja myöhästymisen mahdollisuus kävi yhä uhkaavammaksi.

Poliisikamarin pihamaalla oli vasta riisuttu ajurinreki vällyineen. Sen
nähdessään Riikka ymmärsi, että lapsi todella oli viety. Hän seisoi
ja tuijotti rekeen, ymmärtämättä mitä tehdä. Jos ottaisi hevosen ja
lähtisi ajamaan perässä.

— Tjule, tjule, netti flikka, lausui miehen ääni portailta.

Riikka havahtui, terästi joka jäsenensä ja läksi nopeasti ulos portista.

Astuessaan autioita katuja poikain kortteriin, kyseli hän itseltään,
hänkö oli syypää siihen mitä oli tapahtunut? Eikö ihmisen aina pidä
puhua totta, kaiken uhalla? Eikö hänen puheensa tule olla jaa-jaa ja
ei-ei?




IHMISEN SIELU-RAUKKA


Ihmiset seisoivat syvällä tapausten virrassa ja luulivat johtavansa
pyörteitä. Virta tuli kaukaa ja leveältä ja ihmiset hosuivat ja
häärivät.

       *       *       *       *       *

Niiden monien sairas- ja raamatunselitysmatkojen joukossa, jotka
kirkkoherra palavan sielunsa kehoituksesta teki eri haaroille pitäjää,
kävi yksi erikoisen kohtalokkaaksi. Se oli se, jolla hän tavoitti
Kustaa Kemppaisen, vanhan salaviinanpolttajan.

Riikka Tuuna hänet sai lähtemään tälle matkalle. Oli kysymys
niinsanotusta »Sydänmaan Miinasta», nimittäin Miina Matintyttärestä,
joka kissansa kanssa asui mökillään Tuunan takamailla. Miina oli
hoitanut Riikan ja Alman pieninä, heidän oman äitinsä eläessä.
Kivulloisena ihmisenä oli hän parikymmentä vuotta elättänyt itseään
kehruulla ja valmistautunut vastaanottamaan taivaallista ylkäänsä
sekä yöllä että päivällä, minä hetkenä tämä tulisi. Morsiusvaatteet,
nimittäin kuolinvaatteet, Tuunan emännän lahjoittama vanha
karttuunipuku, olivat kauan olleet kauniisti valmiina rasiassa.
Nyt ei Miina enää kolmeen vuoteen ollut kyennyt rippikirkkoonkaan
ja yhä viipyi ylkä. Riikka Tuuna, joka Alman mentyä naimisiin, oli
viettänyt päivänsä miltei puhumattomassa yksinäisyydessä, sai yhtäkkiä
päähänpiston lähteä tervehtimään hurskasta vanhaa vaimoa. Ehkäpä hän
tietäisi antaa jotakin neuvoa.

Lapsellista oli kuitenkin ollut sellaista luullakaan. Sydänmaan Miinan
maailma loppui hänen pirttinsä seinien takana. Hän ei osannut puhua
muusta kuin omasta vaivastaan, mitä hän saattoi syödä, mitä ei, miltä
tuntui siinä ja siinä paikassa ruumista ja mikä saisi hänen kuolemansa
jälkeen minkäkin hänen pirttinsä köyhästä, rakkaasta kalustosta. Riikka
Tuuna, joka oli toivonut voivansa vanhuksen kanssa puhua asiasta,
josta ei hän ollut saanut puhetta syntymään rovastinkaan kanssa,
nimittäin totuudesta ja rehellisyydestä ja siitä mitä raamatussa
tarkoitettiin sanoilla: teidän puheenne olkoon jaa-jaa ja ei-ei —
Riikan mielestä kävi näennäisesti niin yksinkertainen asia entistäkin
ongelmallisemmaksi ja mahdottomammaksi ottaa puheeksi kenenkään kanssa.
Hullu hän oli ollut, kun tänne tuli! Hänen päätään kivisti huonossa
ilmassa, joka ympäröi sairasta, hän kuunteli puolella korvalla tämän
juttuja, kuunteli ilman tarkkaavaisuutta sellaistakin asiaa, joka
muuten olisi herättänyt valveille koko hänen huomionsa.

— Kuka teitä nyt sitten täällä vakituisesti käy katsomassa? kysyi
Riikka. — Kuka teille vedenkin kantaa, kun kaivo on tuolla mäen alla?
Sekö Heta?

— Käyhän Heta, mutta hänkin on sairastellut, ja Marjan tyttö on minulle
juoksuttanut vähän monen lämpimän leivän... Ja Kemppaisen veljekset,
nehän minulle veden tuovat. Ja saunankin lämmittävät ja ovat vieneet
kelkalla saunaankin, ja säälineet taas sisään, kun olen kovin huonona
ollut. Niillä on tehtaansa tässä vallan likellä, ne saavat täältäpäin
paremmin viljaa. Vaikka sellaista laitontahan se on, kyllä minä siitä
olen heille usein sanonut, mutta he sanovat, että tarvitseehan ihminen
viinaa lääkkeenäkin. Ja sen minäkin kyllä tiedän, että hyvää se
tekee... Sellaista huonomaista elämää ne veljekset ovat eläneet, kyllä
minä heille olen koettanut sitä jumalansanan valossa esittää, mutta
hyviä he vain minulle ovat olleet. Ja maksaneetkin ovat siitä että
täällä ovat olleet yötä. Viisitoista markkaa kuulta.

Riikka Tuuna muisti nuuskaisen Kustaan, ainoan ihmisen, jota ei hänen
isänsä käskenyt istumaan, kun hän taloon tuli. Hyvin kauan siitä
olikin, kun Kustaalla oli ollut Tuunaan asiaa. Niinikään sekaantui
erään vaikean helmikuun-yön muistoon mielikuva pienestä tanakasta
miehestä, jonka päässä oli ollut huopahattu ja jalassa lysyyn
astutut kengät. Riikka yritti keskeyttää vanhusta, mutta tämä jatkoi
itsepintaisesti:

— Vanhaa äitiäänkin nämä pojat muistavat. Ei ole Kemppaisen muoria
lähetetty vaivaistalolle...

— Kyllä ne ovat huonoja miehiä, sanoi Riikka vihdoin, — kyllä Miina
saisi lakata heitä suosimasta. Toinen on istunut linnassakin.

Hän ei enää kuunnellut mitä sairas sanoi. Hän vain kaipasi hetkeä,
jolloin taas istuisi reessä ja saisi rauhassa ajatella omia asioitaan.
Ei siksi, että ei kai niille ollut parannusta ajassa enempää kuin
iankaikkisuudessakaan.

Joka tapauksessa Riikka lupasi vanhalle lapsenpiialle toimittaa papin.
Ja kirkkoherra olikin heti valmis lähtemään.

Harvoin lienee sielunpaimen löytänyt alttiimpaa ripitettävää kuin
siveä vanha neitsyt Tuunan sydänmailla. Viime ajoilta oli hänellä
tunnollaan, että hän joskus oli tuskastunut ristiinsä ja rukoillut
taivaallista ylkää kiirehtimään, varhemmilta ajoilta, että hän oli
tullut pahoittaneeksi Tuunan emäntä vainajan mieltä. Niin hyvä ihminen
kuin emäntä oli, tämä Toivon, Riikan ja Alman äiti. Ilo oli vakuuttaa
iankaikkinen elämä ja anteeksianto sellaiselle kuolevalle. Pyhän
toimituksen jälkeen kääntyi puhe maallisiin asioihin. Sairas tuntui
virkistyneeltä ja kirkkoherra huomautti, että hänen edessään ehkä oli
elonaikaa maailmassakin. Puhuttiin ruustinnasta, diakonissasta ja
lääkäristä. Siltalan Heta oli keittänyt kahvia ja kirkkoherran täytyi
sitä juoda. Yhtäkkiä hän kysyi, täälläpäinkö Kemppaisen Kustaa poltti
viinaa.

Miina kävi levottomaksi: ehkäpä siinä olikin asia, joka olisi pitänyt
mainita ennenkuin nautti Herran ehtoollista. Olikohan tullut tehdyksi
suuri synti, kun ei sitä maininnut? Hän toisti nyt kaiken mitä
Kemppaisista oli Riikallekin sanonut: että he täältäpäin saivat viljaa,
että he olivat olleet hyvät hänelle ja että he olivat pitäneet murheen
vanhasta äidistään. Kirkkoherra katsahti ulos ikkunasta: maaliskuun
illan varjot lepäsivät lumella ja varpusparvi hääri hänen hevosensa
ympärillä. Hänen kellonsakin jo osoitti, että hevonen oli saanut tunnin
levätä. Hän sanoi nopeaan hyvästi, lausui, ajatukset tykkänään toisella
taholla, sanat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa oli tottunut lausumaan
ja jätti katkuisen pienen tuvan.

Mutta ulkona kysyi hän heti matalalla äänellä Hetalta tietä Kemppaisten
tehtaalle. Vanha vaimo silloin ikäänkuin lysähti kokoon ja seisoi
väristen hänen edessään, rukoillen, ettei hänen tarvitsisi mitään
sanoa. Jos Kustaa saa tietää, että hän on hänet ilmiantanut, niin
hän tappaa hänet. Janne on istunut linnassa varkaudesta ja on ehkä
tehnyt murhankin, vaikkei sitä ole näytetty toteen. Ja kirkkoherralle
itselleenkin on paras, ettei hän lähde. He ovat olleet niin hyviä
Miinallekin, kuka hänelle vedetkään kantaa ja puut toimittaa, jos
heidät tuomitaan... Kirkkoherrassa kuohahti, kun hän katseli pelkoa
kurjassa kyyryselkäisessä vaimossa. Sellaisia olivat ihmiset, kukaan
ei uskaltanut, jokainen pelkäsi vaivaista henkeään. Kirkkoherran
pää heilahti hänen tukahduttaessaan vastenmielisyyden ilmaisua ja
hänen katseensa lensi yli punertavan paljaiden metsien ja siintävien
lumiaukeiden. Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät: valkoinen sauhu,
ohut kuin nauha lapsen leijassa, kohosi ilmaan. Kirkkoherran ei
tarvinnut enempää kysellä. Hän loittoni vaimosta, joka ulvoi ulvomalla,
ja meni ajomiehensä, pappilanvuokraajan rengin luo:

— Lähdetäänpäs, Ahvenainen, tästä hiukan metsälle. Hevonen saa syödä
täällä. Kyllä tämä Heta sen verran katsoo, ettei se sotke heiniä
jalkoihinsa.

Nuoren miehen ystävälliset, hiukan kavalat kasvot vetäytyivät
epäluuloisesti nauruun.

— Mihinkä metsälle kirkkoherra nyt?

— Tuonne vain vähän matkan päähän... Tässähän näkyy käyvän selvä tie.
Kas vain, tästähän on ajettu hevosella niinkuin mihinkäkin luvalliseen
paikkaan... Täytyy ihmetellä, täytyy ihmetellä...

Kirkkoherra asteli jo, turkki auki, tietä pitkin, missä keskellä oli
luja jalkapolku ja kahden puolen pari kevyttä, reenjalaksen viiltämää
viivaa. Yht’äkkiä hän kääntyi ympäri.

— No, eikö Ahvenainen tulekaan? Mitä te pelkäätte?

Hän astui pari askelta takaisin päin ja turkin leiskuvat liepeet
osoittivat, että hänessä aikoi kiehua. Pappilan vuokraajan tallimies
oli kumartunut maahan ja kopeloi heiniä syliinsä.

— Eikö se Ahvenainen kuule? Olettehan tähän asti ollut hyvinkin
hyväkuuloinen.

— Minä vain sitä, sanoi tallimies punaisena, — että tulee jo iltakin...
Ja kyllä on parasta, että kirkkoherrakin jättää sen matkan...

— Tietääkö Ahvenainen sitten edes mistä matkasta on kysymys?

— Hm, kun sauhu on juuri tuossa ahon takana...

— Ja mikä sauhu se sitten on?

— Niinkuin ei kirkkoherra sitä tietäisi.

— En minä tiedä, siksipä juuri tahtoisin käydä katsomassa.

— No, onhan sitä nyt sauhua nähnyt.

— Älkää kierrelkö, lähtekää mukaan nyt... No mutta, mies, mehän aina
olemme olleet ystävät ja tehneet niin monet matkat yhdessä.

— Niin, mutta jokaisella on oma nahka niinkuin rakas olevinaan.

— Ja onko tässä muka se oma nahka vaarassa?

— Voi olla niinkin.

— Tätä en olisi Ahvenaisesta uskonut.

— Kirkkoherra ei tiedä mitä kaikkia kirkkoherrasta pitäjällä puhutaan.

— Se ei minua liikuta. Vastaan teoistani Jumalalle enkä ihmisille.
Tuletteko mukaan vai ette?

— En taida tästä lähteä. Se oma nahka...

Kirkkoherran valkoiset sormet tekivät ilmassa suonenvedontapaisen
liikkeen.

— Oletteko kauankin tietänyt tästä... nimittäin, että tämä sauhu nousee
tuosta metsästä...?

— Mistäs minä. Paljon toki nousee sauhuja... Kylläpä kirkkoherra nyt...
Nouseehan niitä kylistä ja metsistä ja pappiloistakin.

— Ei Ahvenainen viisastele. Te kyllä tiedätte, mikä sauhu tämä on.

— Sen saa kirkkoherra itse tietää. Minä en tiedä. Enkä tahdo tietää.
Mitä ihmisten sauhut minuun kuuluu. Jos kirkkoherra tahtoo haistaa mitä
he keittävät, niin mitä sivullisia siinä tarvitaan...

— Vaiti!

Kirkkoherra oli valahtanut valkoiseksi kasvoiltaan. Tuntui siltä kuin
hän olisi aikonut lyödä edessään olevaa miestä. Kuitenkaan ei hän ollut
edes likellä häntä eikä tehnyt ainoaakaan liikettä. Hän ainoastaan
nousi varpailleen tai nosti itseään. Vuokraajan tallimies oli hänkin
mennyt valkoiseksi ja kädet, jotka pitivät heinätukkoa, koukistuivat
puserrukseen. Lyhyen hetken aikana välähtelivät näiden molempien
ihmisten silmävalkuaiset uhkaavasti toisiaan vastaan.

Sillä aikaa ojenteli kyttyräselkäinen Heta itkien lepänoksien kaltaisia
käsivarsiaan milloin toista, milloin toista kohti ja vasta ripitetty
sairas hoippui ikkunaan, painaakseen kasvonsa ruutuun, joka tuskin oli
suurempi kuin että se kehysti inhimillisen kärsimyksen kuvaa tämän
kuihtuneen naisen hahmossa. Mutta hiljainen sydänmaa näiden neljän
ihmisen ympärillä hengitti lukemattomilla huokosilla, joita aurinko
päivän aikana oli sulattanut lumeen, ilmoille rauhaansa.

Kun Kankaan kirkkoherra pitkin, tarmokkain askelin astui Miinan
jäätyneen kaivonläven ohitse, istui harakka kiponvarren nenässä ja
nauroi. Myöskin tallimies nauroi katsellessaan liehuvia liepeitä, jotka
etenivät pitkin ahoa. Siinä se on syöttiläs, ajatteli hän, toistellen
jotakin hokemaa. Kirkkoherra Nahinen ei nimittäin ollut mikään lihava
mies. Syöttiläs! lausui hän ääneen.

Nahinen puolestaan hillitsi mielessään tunnetta, joka sillä hetkellä
oli luja kuin visa. Huono oli ihminen, viheljäinen on ihminen,
ajatteli hän. Tuokin Ahvenainen, jonka minä olen mieskohtaisesti
opettanut lukemaan, joka tälläkin hetkellä käy minun vaatteissani,
joka on saanut vaatteeni ennenkuin ne olivat kuluneetkaan... Ja tuokin
kyttyräselkä, jonka tuulenpuuska kaataa kumoon... kaikki he vapisivat
henkensä puolesta, kaikki he hautovat kostoa. Kukaan ei tahdo kohota.
Huonoa, viheljäistä on elämä... Mitähän todella tuokin Ahvenainen
ajattelee, olio, joka kaksi vuotta sitten ei vielä ollut saanut
päähänsä kirjaimia... Samalla haavaa kuin nämä ajatukset kuvottaen
kulkivat läpi hänen sielunsa, paahtoi hänessä tunne lämpöinen kuin
sydänsuven aurinko: suuri Isä, sinä olet kaikessa, sinä olet rakkaus
ja armo. Sinä kokoat kerran kaikki luotusi Sinä olet totisesti armo ja
anteeksianto... Ja samalla kun hän tunsi oman syntisyytensä siinä että
oli ajatellut halventavasti nuoresta ajomiehestään ja kyttyräselästä
näki hän yhdellä silmäyksellä maailman kauneuden sydänmaan hohtavassa
keväänkeväässä. Elämä on kallisarvoinen ja ihminen hitunen Jumalaa...
Hän laski jalkansa sinertävään lumeen tallatun polun syrjällä. Se
upotti ja jääsohjo reenjalasten jälkien syrjillä putosi helisten...
Metsikössä veivät reenjäljet yli pienten pensaiden. Puiden juurilla oli
lumi jo laskeutunut kuopille. Yhtäkkiä tunsi kirkkoherra sieraimissaan
keitetyn viljan makean hajun. Samassa silmänräpäyksessä kipunoi
suuttumus taasen läpi hänen sielunsa. Puhutaan köyhyydestä ja köyhästä
maasta, mutta tähän on varaa! Hän astui nopeammin ja koetti tehdä
astuntaansa äänettömäksi.

Kustaa Kemppainen seisoi paraikaa mäskipatansa ääressä ja kohenteli.
Jannen jalat näkyivät havumajan oviaukosta, aurinko paistoi hänen
polvilleen, joilla lepäsi leivänpuolikas. Hennot, likaiset hyppyset
tulivat ja taittoivat leivänpuolikkaasta, samassa kadotakseen ylöspäin
ja sivuille, mistä ne niinikään kokosivat jotakin. Saappaat olivat
aivan uudet ja nähtävästi valmistetut sotilashenkilölle, joka ei ollut
tavallinen sotamies. Eivätköhän ne olleet varastetut. Havumajan luminen
katto valui kimmeltävänä vetenä alas pitkiä sinisiä jääpuikkoja, jotka
tuntuivat helisevän auringossa. Likaisen sohjon vallassa oli ala
tehtaan ja havumajan välillä, jota saattoi kutsua pihamaaksi. Nokiset
pannut, kattilat, saavit ja piiput törröttivät taivaan sineä kohti
niinkuin jotkin rauniot tulipalon jätöllä. Kustaa laski kolahtaen
kauhan kädestään tyhjään saaviin ja sylkäisi, eteenpäin kumartuen,
pitkän nuuskaisen syljen. Nostaessaan päätään näki hän kalpean miehen
tiellä pensaiden joukossa.

Kun ei Kustaa Kemppainen ollut kirkossakävijöitä, ei hän ollut nähnyt
Nahista, mutta sensijaan hän aavisti, että tuon näköinen mahtoi
olla hänen pahin vihollisensa, se mies, joka saarnatuolista oli
iljennyt asettaa viinanpolton hävettävien tekojen lukuun ja parjata
häntä, nimittäin viinanpolttajia, missä ikinä liikkui. Kustaa oli
erinäisiä kertoja hionut puukkonsa vartavasten pimeitä iltoja varten
niillä tienoilla, missä Nahinen liikkui. Täksi päiväksi ei ollut
tullut hiotuksi, mutta ehkäpä siinä oli terää nytkin. Rinta näkyi
olevan papilla suuri kuin kumoon kaadetun veneen pohja, mutta heikko
oli mies muuten. Vai tuon näköinen se oli. Kustaa unohti päästää
linnunvihellyksensä Jannelle, niinkuin heillä oli sopimus vaaran
tullen. Mutta eipä tässä mitään vaaraa ollutkaan. Ei näyttänyt olevan
pelko Kankaan pitäjän lammaspaimen, kun tuli tänne yksikseen. Vaan
eipä ollut läheskään vaaraa. Sekö jumalinen vanhapiika hänet oli
lähettänyt? Jos oli, niin katuu hän sen. Mitä perkelettä tuo seisoo
ja tuijottaa eikä mitään puhu? Hän luulee nyt sillä masentavansa
viinanpolttajan. Kun olisi varmasti tietänyt, että tämä oli se Kankaan
pitäjän lammaspaimen eikä joku viaton... Herroissa oli toki paljon
sellaisia, jotka suosivat korpirojua, lakimiehet Helsingistä asti
olivat ottaneet matkaansa korpikuusen kyyneliä ja sekin Maahisten herra
oli metsästysretkellään tullut tervehtimään ja kattelemaan ja pannut
tyhjät pullonsa täyteen täältä. Ja naurettu oli yhdessä raittiuslakia.
Ei, tuo ei ollut sitä maata, kyllä tuo oli itse se perkeleen sielun
villitsijä.

Kustaan jalat tallukkaissaan, jotka olivat kuin kokonaiset mättäät,
siirtyivät pari askelta nokisella, mäskin ryvettämällä tantereella.
Tämän Nahisen saarna sen oli vaikuttanut, että Sojasen Santra toissa
talvena tuli tuomaan takaisin ne viisi litraa, jotka oli Kustaalta
vaihettanut jauhoihin. Ja eikö liene ollut samaisen Nahisen aiheuttamaa
mielenmuutosta, että Mäkimatkan pappa viime tingassa kielsi antamasta
jyvänsä? Mäkimatkan pappa ei ollut niitä miehiä, jotka joutuvat
mielenmuutokseen, mutta hän pelkäsi mainettansa, Nahinen kun oli
selittänyt viinanpolton veriruskeaksi häpeäksi. Ja Nahinen sen oli
toimittanut tänne senkin kaupungin herran, joka oli tulitikulla
sytyttänyt palamaan viinalasin ja sanankuulijoilleen selittänyt,
että tuolla tavalla viina palaa ihmisen sisälmyksissäkin. Ehkä joku
hourupäinen sellaiseenkin uskoi.

— Mitäs olisi asiaa? kysyi Kustaa karheasti, käsi puukon kahvassa.

Nyt astui turkkiniekka pelsepuupi likemmä ja toivotti hyvää päivää.
Ja sanoi vain tulleensa katsomaan, kun oli paljon kuullut puhuttavan
Kemppaisen veljeksistä. Janne oli nyt hänkin ryöminyt ulos pesästään
ja astui vielä leukojaan liikutellen veljensä rinnalle. Hän tunsi
kirkkoherran hän, hänellä oli paraikaa taskussaan kirkkoherran antama
paperi, paperi, jolla ei suorastaan ollut mitään virkaa.

— Tehän olette Kemppaisen veljekset? puhui musta mies ystävällisesti. —
Tuon teille terveisiä äidiltänne. Vaimoni ja lapseni käyvät usein hänen
luonaan.

Tässä ojensi kalpea musta mies kätensä ja iski veljeksiin silmänsä
ikäänkuin lävistääkseen heidät. Hän oli maininnut heidän äitiään ja he
antoivat hänelle äänettöminä kätensä.

— Te olette olleet äidillenne hyviä poikia, jatkoi kalpea mies, yhä
pidellen vanhemman Kemppaisen kättä pitkien valkeiden sormiensa
välissä. — Mutta tämä viinanpoltto — kuinkas sen on laita?

Hän katsoi eteensä polttavalla silmäyksellä, joka niinkuin pitkä
auringonsäde meni läpi jonkin sielun ruudun, ja puhui, suu pienessä
hymyssä, sanojen tulo muistuttaen kiehumisen ensimmäisiä köykäisiä
poreita mäskipadassa. Silmänräpäykseksi sai hän Kustaan ymmälle.
Samassa huomasi korven salapolttaja avonaisen turkin alta mustan
papintakin ja paksut kellonperät. Silloin sai hän varmuuden, vetäisi
pois kätensä valkoisten hyppysten välistä ja viha välähti esiin
kaikista laskoksista hänen nuuskaisilla kasvoillaan. Tämä viha ei vielä
ryhtynyt toimintaan, vaan jähmettyi äänettömään odotukseen, tarkaten
mitä tulisi. Janne Kemppaisen silmät kulkivat ylhäältä alas pitkin
vieraan vaatteita ja pysähtyivät siihen missä kultaketju kimalteli.
Sitä tuskin näkyi, auringonsäteet vain löysivät sen ja iskivät siitä
irti kipunoita. Oli kuin olisi läpäytetty kelloa Janne Kemppaisen
sielussa. Mutta se ei ollut mikään kirkonkello. Se oli hälytysvehje,
joka yön pimeydestä kutsui esiin nukkuvia voimia. Jos Kankaan
kirkkoherra olisi katsonut nuorempaan Kemppaiseen, olisi hän nähnyt
miten värit hänen silmissään menivät sekaisin niinkuin kananmunassa
menee, kun se hämmennetään. Pitäen varsinaista viinanpolttajaa
pahempana syyllisenä, seurasi Nahinen kuitenkin pääasiassa häntä. Hänen
katseensa meni Kustaan perässä kivistä kokoonkyhätylle uunille, minne
tämä tallusti ja missä hän kävi kiinni palavaan näreeseen, pidellen
sitä paljain sormin ennenkuin viskasi sen takaisin tuleen. Janne
Kemppainen puhui hyvän aikaa ennenkuin Nahinen kiinnitti huomiota
häneen.

— Pitää taas mennä äitiä tervehtimään. Hyvissä voimissa kai se siellä
on, eukko. Se on vanhankansan ihmisiä, ahkera kahville ja nuuskalle.
Täytyy taas mennä viemään sille kahvia. Kyllä sen pitää saada juoda
niin paljon kuin tahtoo. Kehui viimein, että herrasväet olivat tuoneet.
Mikäs hätä sillä siellä on. Kanathan sillä ovat tovereina. Munivat sen
sängyn jalkapäähän ja melkein suusta syövät palasen. Kemppaisen muori
ei ole koskaan kaivannut ihmisiä. Mekin kun tullaan käymään ja kun on
pannu tyhjennetty, niin akka sanoo: menkää pois taas jo kauemma, tulee
kuuma, kun tuossa haudotte luitanne, menkää omiin toimiinne, kyllä
minulla on, en minä mitään tarvitse... Hakekaa, kun olen kuollut,
tarkasti kaikki paikat. Täällä on rahat, että saatte hautaan, omillani
minä kirstuni lunastan, en minä ikänä ole muilta ottanut... Sellainen
se eukko on, kuvittelee, että hän vielä elää omalla ansiollaan. Ja me
annetaan hänen olla siinä luulossa. Viedään aittaan leipää, suolakalaa,
sianreittä — täytyy vain viedä sillä lailla, ettei hän tiedä. Silloin
luulee, että siellä vielä on omia entisiä. Ei silti, että häneltä
paljon kuluisi. Muuta kuin kahvia. Sitä hän joisi. Ja leikillään sanoo,
että kun hänet ruumiina pestään, niin kahvilla hänet pitää pestämän.

Kirkkoherra keskeytti hänet.

— Tekee hyvää kuulla, että pidätte vanhasta äidistänne. Mutta ettekö
ole tulleet ajatelleiksi minkä surun hänellekin tuotatte, jos taasen
joudutte linnaan. Sillä eihän tätä menoa voi jatkua. Löytäähän lain
koura teidät kuitenkin kerran, jollei omatuntonnekaan heräisi...

Nahinen oli puhunut sillä äänellä, millä sanotaan: taitaa tulla sade.
Ei sen ankarammin eikä juhlallisemmin. Ja nyt hän levollisesti tuli
padan luo, jonka toisella puolella Kustaa pimeänä ja kummastuneena
seisoi kädessänsä jättiläiskauha. Katsahtaessaan makeaan höyryyn
Nahinen hiukkasen nyökytti päätään. Sitten hän meni ja istuutui
kannon nenään havumajan edessä, keskelle sulavaa lunta. Veljekset
antoivat äänettöminä tämän tapahtua. Toiselle tuli mieleen, että jos
tuon miehen pistäisi vaatteineen päivineen tuohon kattilaan, niin ei
siitä jäisi muuta kun kultavitjat. Aurinko etsi taasen esiin kauniin
kappaleen ja iski siitä irti kipunoita. Silmät täyttyivät keltaisilla
kipunoilla ja keltaisella valolla, kun katseli sinne, missä aurinko
välkytteli kallista koristusta. Mitä tuo tuollainen mies sillä,
tuollainen taivaan enkeli maallisella kullalla...? Teki mieli ottaa
sitä kauluksista kiinni ja pistää se pataan. Mitä pirua se tänne tuli?
Kyllä he kahden Kustaan kanssa olisivat jaksaneet sen pataan mäjäyttää.
Vai olisivatkohan? Oli ärsyttävää saada koettaa. Kyllä siinä oli
kahdeksankymmenen kilon paino tuossa mustatakissa. Nuorempaa veljeä
rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Ensin hän vaistomaisesti pidätteli sitä,
mutta sitten hän nauroi, silmät sekavina. Toisen veljen kasvoilla oli
viha yhtäkkiä tehnyt hyppäyksen esiin kaikista rypyistä. Vai tuohon
tuo yritti pesiä, senkin Kaifas ja Herodes. Jos vain oli Sydänmaan
Miina papin lähettänyt, niin kyllä tästä tiedetään nopeasti passittaa
Miina taivaallisen ylkämiehensä syliin. Että ilkeääkin istua tuossa ja
popottaa niinkuin ei niitä papin lukuja tunnettaisi. Eikö hän ymmärrä
tätäkään kauhan heilutusta, eikö hän näe, että korpikuusen kyynelten
keittäjä on kiukkuinen... Vai vallesmanni ja poliisi ja ehkä kuvernööri
— niitähän piruja tässä kaivataan. Niin kyllä, ja Jumalan vihaa ja
viimeistä tuomiota ja helvetin mäskiuurnia — niin, Hattulan apupapin
papupata pirun paksuna porisee ja paukkuu...

— Etkö sinä, perhana, jo ymmärrä lyödä lukkoon leukojasi! tuli
nuuskaiselta mieheltä vihdoin kuin pitkänä sylkynä. — Mene helvettiin
popottamaan, mitäs täällä teet. Vai tahdotkos tästä näin? Jollet
pääsekin siitä pystyyn, niin tulee kauhallinen mäskiä päin silmiä...
Mene, mene sinä kuvernööriin — sittenpähän nähdään mitä siellä voitat.
Laita luusi vähän nopeasti sinne mistä tulit, taikka saat sellaisen
vauhdin, että yhtenä läjänä makaat tuossa tunkiolla... Älä sinä siinä
härnää, hyväkin taivaan lammas... Kustaa Kemppaista et sinä petä. Älä
enää määikään, mene mistä tulit. Jos sinä et jo tottele, niin... niin...

Kirkkoherra ei liikahtanut, hymyili vain ja sanoi silloin tällöin
jotakin. Vanha viinanpolttaja ei koskaan ollut nähnyt näin hävytöntä
miestä. Hän seisoi pitkän aikaa äänetönnä, päätään ravistaen ja kauha
kädessä, vavisten.

— Sääli, sääli, sanoi pappi, — sääli ihmistä, joka päästää omantuntonsa
kuolemaan. Kyllä minä menen, mutta en suinkaan senvuoksi, että teitä
pelkäisin. Ihmisen henki on Jumalan kädessä.

— Jaa-a, läksi Kustaan nuuskaisesta suupielestä. — Luuletteko te
Jumalan panevan sormensa vastaan, jos minä haluan tällä puukolla
kutittaa kylkiluitanne? Saa olla vielä tämän kerran, mutta... Te
olette saarnatuolista ahdistaneet viinanpolttoa — kuka sen on sanonut,
että se on huonompi elinkeino kuin pöntönpaukutus? Te villitsitte
senkin Santran, jolle ei enää viina kelvannut... Ja minä läksin
teidän tieltänne ja jätin sinne äiti-muorin. Minulla oli siellä hyvät
oltavat, oli maja hirsistä... Kaikki minä jätin... lasiputkikin oli
ja se meni matkalla rikki. Ja nyt sinä, saatana, tulet tänne minun
kotiini... Sinulla on salit ja kamarit — minulla maakuoppa, mutta sekin
sinun pitää minulta tulla riistämään... Ryöväri sinä olet, etkö sitä
ymmärrä...

Kirkkoherra nousi ja napitti takkinsa. Kultainen kääty peittyi ja Janne
Kemppaisen silmissä ikäänkuin pimeni. Hetken hänen katseensa vielä
ikäänkuin hyväillen kulki pitkin vieraan hyvää turkkia, sitten hän
istui silmät kiinni.

Kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi. Ei koskaan hän ollut nähnyt
vihaa niin sammumattomana kuin tuossa vanhuksessa, joka seisoi hänen
edessään suu vaahdossa, joka jäsen nuortuneena vihan voimasta.

— No niin, sanoi Nahinen, — menköön kaikki laillista tietä.

Kustaa naurahti pahasti.

— Kyllä sentään nykyistenkin virkamiesten joukossa löytyy joku
rehellinen, jatkoi kirkkoherra. — Kun vaimoni huomenna menee äitinne
luo, niin kai hän saa sanoa terveisiä...?

— Ei mitään terveisiä. Siihen muijaan ei pappila herrasväellä ole
mitään sanomista. Piru vie, antakaakin hänen olla rauhassa. Pitääkö
minun toimittaa verikoira vartioimaan äitini ovea...

Siniset aallot kulkivat yli kirkkoherran kasvojen. Vaivoin tukahdutti
hän rintaansa ne miekanterät, jotka pyrkivät linkoamaan herjaajia
vastaan. Hän oli jo menossa, kun Janne Kemppainen hyppäsi pystyyn ja
rupesi puhumaan.

— Ei, kuulkaas nyt, Nahinen, — minä varoitan teitä. Annoitte minulle
sellaisen rekisterin, että mitä te luulette sellaisella tekevän.
Tämä täällä, tässä on monta pykälää. Mutta minä kuitenkin varoitan.
Katsokaas, nyt on aika toinen eikä köyhälistöä enää pidetä sokkona.
Kirkkojärjestelmä on raa'asti raivannut tietänsä, mutta ei enää. Nyt
lyödään alas itse Moolok. Ja silloin on kesä. Mutta jollette ole ihan
läpikotaisin rahajumalanne ja omanvoitonpyyntönne sokaisema, niin ehkä
vielä on armonaikaa. Niin sanoi Pietikkakin, että rakkaus kantakoon
valtikkaa ja annettakoon anteeksi niille, jotka ryhtyvät taistelemaan
mädännystä ja kapitalistijärjestelmää vastaan. Ja köyhälistö ei
kosta, sen minäkin sanon, kun lähden puhumaan. Ja Pietikka kovin
kehoitti. Niinkuin minäkin olen istunut yksitoista vuotta kruunun
tiilipalatsissa, niin minä kyllä ne mädännykset tunnen. Ja kun siellä
syötettiin sellaistakin velliä, että oli homehtuneita jauhoja ja
toukkia, niin kyllä vain saan sanoa, että olot ovat Moolok, joka
on lyötävä alas. Ja vanha kirkkojärjestelmä pitää hajoittaa maan
tasalle ja hyvyys kantakoon valtikkaa. Ihminen on luonnostaan hyvä ja
järjestelmät ovat pahat...

Kirkkoherra oli kääntynyt ja seisoi pää painuksissa, katse maassa.
Viime sanat kuullessaan hän yhtäkkiä nosti silmänsä.

— Mitä te sanoittekaan, Kemppainen, huudahti hän, — lähdettekö te
puhumaan? Teillä on ehkä jo matkakassa taskussa? Ja se on niin runsas,
että äitinnekin siitä saa kahvirahoja eliniäkseen? Vai niin, vai niin.
Ja te aiotte sanoa, että ihminen on luonnostaan hyvä ja että olot ja
järjestelmät ovat syypäät kaikkeen onnettomuuteen? Kuulkaas Kemppainen,
jos te näette kanssaihmisellä kultakellon ja teidän rupeaa tekemään
sitä mieli ja te otatte sen — niin kapitalistinen järjestelmäkö tästä
asetetaan syytteeseen?

Janne Kemppaisen silmät, jotka äsken olivat olleet aivan selkeät,
kävivät yhtäkkiä sameiksi ja outo hymy sekoitti hänen piirteensäkin
niin ettei saattanut tietää mitä hän ajatteli. Itse asiassa hän oli
säikähtynyt. Kirkkoherra sai nyt hänen puolestaan puhua miten paljon
halutti.

‒ Lienee turha puhua, sanoi kirkkoherra hiljaa, — minä pelkään, että
teidän tapaisellanne ihmisellä eivät aivot ensinkään toimi. Mutta jos
teille tulisi jokin valoisampi hetki, niin koetan sitä varten kylvää
sanat: ihminen on paha, ihminen on parannettava. Koettakaa ajatella
ennenkuin puhutte ja mitä puhutte.

Nuoremman Kemppaisen kasvot selkenivät taasen.

— Kiitoksia, kiitoksia, sanoi hän tyytyväisenä, — kyllä minä nyt
tiedän. Pietikka sanoi, että pitää olla lähtökohta, sellainen asia,
mistä lähtee aloittamaan. Ja nyt se on minulle selvillä. Niin,
sillä lailla juuri, Nahinen. Te tulitte kaivamaan köyhälistölle
kuoppaa, mutta itse siihen putoatte. Sillä minä voin nyt vain kertoa,
kuinka me veljekset olimme rakentaneet korpeen havumajan ja kuinka
kapitalistijärjestelmän sortovalta sinnekin tuli meidän perässämme
ja uhkasi poliiseilla. Vaikka kyllä kirkkoherra siinä erehtyy, että
Kankaan poliisi Kemppaisille mitään tekee. Meidän miehiämme on poliisi,
köyhälistöä hän puoltaa. Mutta minä sanon puheessani sen, että
kirkkojärjestelmän peto, joka puhuu rakkaudesta, onkin sellainen, että
se pönkittää juuri tuota samaa kapitalistiyhteiskuntaa. Näettekös nyt,
arvon kirkkoherra, kuinka kävi. Kenen puolella on voitto, teidänkö vai
köyhälistön? Kesä tulee kerrankin niille, jotka ovat kituneet orjuuden
yössä ja totuus on ojennusnuorana...

Janne Kemppainen seisoi kuin yleisön edessä ja teki samoja liikkeitä
kuin suurpuhuja Pietikka. Aurinko paistoi hänen uusiin saappaihinsa
niin että ne hohtivat kuin peili. Kirkkoherra loittoni jo pensaiden
joukossa, pää painuksissa. Sillä lailla ne pirut masennetaan. Kelpaapa
se tiilenpäittenkin lukija johonkin. Kaikki voimat tarvitaan, kun
historian näyttämö avautuu...

— Ole vaiti, keskeytti vanhempi veli malttamattomana. — Et itsekään
tiedä mitä puhut. Kelpaat lukemaan tiilenpäitä, mutta et puhumaan. Anna
sinä viisaitten ja oppineitten puhua. Mikä pakana tuon miehen tänne
toi? Oletko tullut hulluksi, kun tuossa pauhaat? Maailma on elänyt
ilman sinun oppiasi ja elää vastakin. Vai oletko ottanut liikaa? Mitä
pirua sinä kosket, kun et pidä määrää. Sontiainen sinä olet aivan
niinkuin sinun Pietikkasikin. Se siitä tuli, että muuta pois toisen
kuusen alle. Koditon on ihminen maan päällä, sen ne sanovat oikein nuo
papit. Muuta, muuta... Mutta kyllä hänkin sen vielä katuu, että täällä
kävi. Ja Miina ryökäle myöskin...

Pää pystyssä ja kasvot valoisina astui kirkkoherra esiin metsikön
laidasta. Kun hän näki rengin, tuli hänen mieleensä: teetän vanhasta
palttoostani vaatteet pojalle, Jeremiaalleni. Tuo tuolla on jo saanut
niin paljon... Älköön hän tässä luulkokaan, että viinanpolttajat vievät
minulta uskoni elämään. Ei... Anna-Liisa on oikeassa: meidän täytyy
rakastaa enemmän. Tuonkin täytyy sentään saada jotakin: annan hänelle
toisen huopahattuni, mitä minä kahdella. Rakastaa enemmän, rakastaa
enemmän... Jahka olemme saaneet olla täällä Kankaan pitäjässä vähän
useamman vuoden, niin sittenpä nähdään... Mikä Jumalan lahja sellainen
vaimo kuin minulla. Ja sellainen poika... »Jumalalle pyhitetty»...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä auringon kallistuessa laskuaan kohti oli Anna-Liisa
Nahinen tyttärineen liikkeellä kirkonkylän tanhualla entiseen tapaansa,
mutta entistäkin alttiimpana. Hän oli miehensä kanssa viettänyt yön,
jonka voima yhä varjosti häntä taivaallisella onnella ja kirkkaudella.
Leväten käsi kädessä olivat he puhuneet pitkältä, rukoilleet ja vihdoin
nukkuneet, ympärillään lasten hengenvedot ja tutut kotoiset esineet
aamun sarastuksessa. Sekä äidillä että molemmilla tyttärillä oli korit
käsivarrella ja tiehaarassa kutoja-Annan mökin luona he, kukin tietäen
tehtävänsä, erkanivat eri haaroille.

Ruustinna tahtoi tänään itse käydä Kemppaisen muorin luona.

Hän tapasi eukon syömässä, rahilla vastapäätä ikkunaa. Kanat kärttivät
ruokaa kahdenpuolen, hypäten emäntänsä helmaan ja siitä pudoten
lattialle. Mitäpä niille muutakaan saattoi kuin nauraa, noin kesyjä
ne olivat. Suuhun tulivat, kieleen oli noukkaissut tuo tuolla, tuo
kaikkein rohkein, viimekeväinen poikanen. Kuka sellaista uskoisi.
Ruustinna oli nähnyt kuvia, missä joku nuori tyttö seisoo torilla,
syöttäen kyyhkysiä, räpyttelevät valkoiset linnut hartioillaan ja
jalkainsa juuressa. Tämä muistutti noita kuvia, vaikka runollisuus
tässä oli tuiki toista laatua. Eukon täytyi ottaa luuta ja vetäistä
rahia ennenkuin käski ruustinnaa istumaan ja ruustinnan täytyi voittaa
jokin syntinen vastahakoisuus ennenkuin asettui istumaan eukon ja
kanojen äskeiseen oleskelupaikkaan. Oli mahdoton tietää, mitä ruokaa
kivivadissa oli. Se saattoi olla puuroa tai papurokkaa... Kauheaan
siivoon olivat kanat ja eukko ehtineet laittaa pirtin. Toissapäivänä
olivat toki lapset olleet täällä siivoamassa.

— Se... tuo vanha-parka, alkoi eukko hyväntuulisena —... muni
molskautti tänään sellaisen munan, ettei luulisi kanan munaksi. Se on
tuolla hyllyllä suolatuokkosessa, jos otatte ja viette kotiin. Kauan se
olikin munimatta, niin että minä jo ihmettelin, mutta sitten tulikin
sellainen muna. Se pitää Haakarin ja Lyytin panna kahtia. Kyllä siinä
on kahden munan verta. Ja sanovat venäläisten jo tarjoavan munista
viisikymmentä penniä kappaleelta. Se on niin paljon kuin markka. Minä
en ota ilmaiseksi, tiedätte sen. Enkö aina olekin lähettänyt takaisin,
kun olette tuonut minulle tuliaisia... Kerma ei ollut viimein oikein
vahvaa ja happani kanssa niin että annoin kanoille. Tämä taitaa
olla hyvää. No, vanha-parka, sinunko tätä nyt pitäisi saada? On, on
tämä oikein hyvää. Mutta kai sulle antaa pitää, kun munit sellaisen
munan... Noh, tule nyt... kyllä sinä papinrouvan kerman permannoltakin
latkit... Tällä kermalla minä menen monta päivää. Tämä on oikein
sellaista makeaa kermaa. Kas, kas... kahvia! Ja poltetuita. Onkos tässä
neljänneskilo...? Puoli! No kyllä nyt... Ei siksi, että kyllä minulla
vielä on. Tuolla on jalkapäässä purkki vielä puolillaan. Täytyy pitää
piilossa. Venäläiset veivät kerran... Pojat kun taas tulevat käymään,
tuovat. Ne ovat taas toimissaan, missä lienevät, kaukana. Ei silti,
että minä ilman ottaisin. Minä en ota keneltäkään enkä kaipaa ihmisiä.
Olenhan teillekin aina maksanut. On minulla rahoja, ei minua tarvitse
kunnan kustannuksella haudatakaan... Sanon teille sitten missä ne ovat,
sitten kun tästä tulen huonommaksi. Minä elän vielä kauan. Enkähän minä
niin vanha olekaan. Niin, siellähän se on kirkonkirjoissa minunkin
syntymävuoteni ja päiväni. En minä sitä koskaan ole pitänyt mielessäni.
Mutta kai minä siinä seitsemättäkymmenettä mahdan lähetä... Aijai, kun
oli vehnäleipä! Tästä nuo pitävät... No pois siitä, pois, pois! Meillä
oli ennen lehmä, Mansikki se oli. Siinä oli niin rasvainen maito, että
kermakin oli sellaista, että lusikka pysyi pystyssä. Tämä näkyy olevan
sellaista... Ei, en anna enempää.

— Tässä on tällainen matto, sanoi Anna-Liisa Nahinen, vihdoin
väkisinkin ottaen suunvuoron. — Jahka siistimme pirtin, niin panen sen
permannolle sänkynne ääreen. Olen kauan aikonut sellaista tuoda. Onpa
lämpöisempää astuaksenne maahan...

Se oli hamppukankaalle kirjaeltu sänkymatto. Eukko pyyhki kädet
alushameensa helmaan ja kävi kiinni sinikirjavaan kankaaseen.

— Kai tuosta voisi saada viisi markkaa, sanoi hän tunnustellen.

— Mutta ettehän te sitä myy, kun meidän lapsetkin ovat neuloneet sitä
juuri teille. Onhan se toki parinkymmenen markan arvoinen.

— Parin kymmenen! Sanoitteko parin kymmenen? Minun jalkojani ei ole
vielä koskaan palellut.

Anna-Liisa Nahinen kuuli hänen äänestään, että maton kohtalo oli
ratkaistu. Eukko vaikeni ja katseli siroa kangasta polvillaan,
nähtävästi laskien, mihin käyttäisi rahat. Yksinäinen se täällä
olikin, tässä nokisessa töllissä, joka ei tietänyt, mille puolelle se
kaatuisi. Lapsellisuutta oli ollut valmistaa se tänne. Lapset sitä
olivatkin tahtoneet. Tuskallinen avuttomuus hiipi pappilanrouvan
rintaan, hänen siinä laastessaan lattiaa, joka paremmin olisi kuulunut
johonkin navettaan kuin ihmisasuntoon. Olisihan hän voinut lähettää
tänne palvelustytön auttamaan eukkoa. Hän oli tahtonut omin käsin tehdä
niin paljon kuin suinkin. Pesihän Kristuskin omin käsin opetuslastensa
jalat. Yhtäkkiä hän sai takaisin voimansa ja virkkoi iloisesti:

‒ Terveisiä pojiltanne. Kirkkoherra tapasi heidät eilen.

Akan käsi meni korvan taakse ja hän taivutti kuihtunutta korvanlehteä
puhujaan päin. Hän oli kaikesta päättäen hiukan säikähtynyt.

— Tapasiko kirkkoherra pojat? Sielläkö... missä he ovat toimissaan?
Heillä on siellä sydänmaalla... tukinajoa. Ostivat tässä hiljan
hevosen. Saavat hyvää palkkaa. Kustaa aina laskee leikkiä, että kun
hänen äitinsä ruumiina pestään, niin kahvilla se pestään. Oikeinko
kirkkoherra kävi siellä tukkimetsässä? No mitenkä pojat voivat? Ei
suinkaan vain tullut kirkkoherran kanssa mitään riitaa?

Valehteleeko eukko tieten tahtoen? ajatteli pappilanrouva. Ovatko pojat
ehkä valehdelleet hänelle? Ei, hän kyllä tietää... Hän vaikenee ja
miettii asiaa.

— Laulanko teille vähän? kysyi Anna-Liisa Nahinen.

— Ei ole väliä, sanoi eukko. — Pankaa ovi kiinni, täällä on jo kuin
tallissa. Ja menkää sitten pois omiin oloihinne. Teidän lastenkaan
ei tarvitse tulla viikkoon... tai kolmeen päivään. No, kanalinnut,
nyt pannaan mammimaan. Nuo riitelevät aina, tuo vanha-parka ja tuo
viimekeväinen... Ei suinkaan tuosta leikkikalusta kuitenkaan kukaan
anna kymmentä markkaa enempää...

— Kuulkaa nyt, hyvä ystävä, ettehän myy sitä, kun juuri olemme sen
teille valmistaneet.

— Mitä minä... kenellekäs minä sen? Kukas sitä tahtoisi ostaa... Ei
suinkaan kirkkoherralle ja pojille vain tullut mitään riitaa...?
Hyvästi vaan ja Herran haltuun. Tulikos se ovi oikein kiinni. Kun
kertovat, että pappilassa on tehty reikä seinään ja se on maatessa
auki. Kyllä se on oikein hullujen tekoa. Herran haltuun vaan...

Anna-Liisa Nahinen astui taas vapaan taivaan alla. Hän oli surullinen,
hän ei itsekään tietänyt miksi, ja häntä suututti tämä raukkamaisuus.
Sillä eihän ihminen elä siitä rakkaudesta mitä hän saa, vaan siitä
minkä hän antaa. Tuoksuva tuuli lensi yli peltoaukeiden. Ah, kun
olisikin voinut olla vapaa niinkuin tuo tuuli, vapaa ja iloinen...
Lähetessä tiehaaraa huomasi pappilanrouva omien pienten tyttöjensä
juosten tulevan polkua työväenasunnoilta päin. He juoksivat niin että
lakit kiikottivat takaraivolla, Haagar jonkin verran edellä, Lyydia
jäljessä.

— Äiti, mitä meidän pitäisi pelätä? huusi vanhempi tytöistä
hengästyneenä ja itku kurkussa. — He kysyivät emmekö me pelkää... Eikö
isä saa kirjeitä...? Mitä kirjeitä ne ovat, äiti? Mitä meidän pitäisi
pelätä?

— Minä luulen, sanoi toinen, käyden kiinni äidin käsivarteen, — että ne
tulevat yöllä ja tekevät pahaa. Ne panevat tulta nurkan alle.

— Ei, ole sinä hiljaa... Ne tarkoittavat, että isä pannaan pois
viralta. Mitä isä on tehnyt? Eihän mitään. Minä sanoin, että minun
isäni on niin hyvä ja Jumala rankaisee jokaista, joka puhuu hänestä
pahaa. Ja siihen he nauroivat... Minä olin niin suuttunut, että olisin
tahtonut ottaa pois kaiken ruuan, jonka äiti lähetti, mutta se oli jo
syöty.

Tyttöset tanssivat eteenpäin kahdenpuolen äitiään.

— Ollaan rauhallisia, lapset, ollaan, saneli äiti ja antoi kevättuulen
selvittää päätään. — Kysyivätkö he pelkäämmekö. Kuinka he niin
ymmärtämättömiä olivat. Mitä me pelkäisimme... Mutta nyt te ette enää
ajattele sitä, vaan läksyjänne. Täti sanoi, että on mennyt viime
aikoina huonosti. Te leikitte liian paljon...

— Salenjus istui ja luki sanomalehteä, toimitti taasen Haagar, — ja
siinä oli, että joku isäntä oli piiskannut renkiänsä...

— Ja lopuksi sanottiin, että kuinka kauan saa sellainen... sellainen...

— ... sortovalta rehoittaa.

‒ Kuuletteko? keskeytti äiti.

He pysähtyivät. Jossakin laulettiin. Tuuli toi sävelet yli lumisten
aukeiden. Auringonlaskussa kimmelsivät kirkonruudut. Myöskin ikkunat
Somerin keskimmäisessä tornissa olivat kuin tulessa. Keltaista
iltataivasta vasten kohosivat metsät mustina varjokuvina. Laulunsävelet
tulivat pitkinä surullisina aaltoina.

— Kaunista, sanoi äiti.

— Ei, äiti, nehän ovat venäläiset, sanoi Lyydia.

— Ne ovat kaukana kotimaastaan, sanoi äiti.

— Jerekin on hyvin suuttunut niille, puhui Lyydia jälleen. — Jere
ei tervehdi Irjan äidin ryssää. Jere sanoo, että sellainen mies on
Jumalalle kauhistus.

— Sanooko Jere? pääsi äidiltä eikä hän voinut estää hymyn varjoa
liitämästä yli kasvojensa. — Mutta kuka sanoo sillä tavalla Irjan äidin
ja isän ystävästä...

— Ei kirjuri ole Irjan isän ystävä. Juuri siksi Irjan isä läksi
matkalle, että hän oli suuttunut ryssälle. Äiti nyt luulee, että me
olemme niin pienet, mutta kyllä me ymmärrämme...

— Me ymmärrämme senkin, että Liisa saa lapsen. Siksi hänet pantiin pois
Someriltakin...

Häpeän kuumotus kulki yli äidin koko olennon. Hän turvautui säveliin,
jotka nyt kuuluivat lähempää.

— Olkaapa hiljaa. Tuo on niin kaunista ja surullista. Mies raukat ovat
niin kaukana kodeistaan.

Muukalaiset lauloivat todella täyteläisellä kaipauksella, sillä,
millä ihminen laulaa vain, kun hänen sydämessään on suru. Anna-Liisa
Nahisesta tuntui siltä kuin koko ihmiskunnan kaipaus olisi nyyhkyttänyt
tuossa hänen kansansa sortajain laulussa. Sanomaton alakuloisuus alkoi
painaa häntä. Yhtäkkiä hän pusersi molempien tyttöjensä kättä, joka oli
hänen lämpöisessä kainalossaan.

— Juoskaapa noutamaan Tuunasta kirkon avain. Mennään sinne, sieltä
saamme lohdutusta.

— Onko äiti surullinen? huusi Lyydia, jo pienen matkan päässä. —
Pelkääkö äiti sittenkin, että isälle tehdään pahaa?

Milja seisoi aitan rappusilla ja söi vesirinkeliä. Hän sanoi Riikan
äsken lähteneen siistimään kirkkoa.

Riikka Tuuna oli todella kirkossa, mutta ei hän nyt ollut kajonnut
puhdistamistyöhön. Hän istui tutulla paikallaan, unohtuneena
katselemaan ristiinnaulittua alttaritaulussa. Kun hän kuuli
askelia portaissa, niin hän kimmahti ylös ja seisoi jännittyneessä
puolustusasennossa ikäänkuin valmiina käymään rakkaan kirkkonsa
puolesta koko maailmaa vastaan. Anna-Liisa Nahinen syleili häntä ja
vaipui penkkiin hänen viereensä. Molemmilla oli sydän niin raskaana,
että tuntui siltä kuin vuoret olisivat sitä painaneet.

Jos minä tietäisin heistä edes jotakin, ajatteli Riikka Tuuna. Elävätkö
vai ovatko kuolleet? Ovatko vankeudessa? Kidutetaanko heitä? Ovatko
he minulle suuttuneet? Ja hän huokasi syvään, kun hän ajatuksissaan
uudelleen ja uudelleen toisti nämä kysymykset.

Miksi he vainoavat häntä? ajatteli puolestaan Anna-Liisa Nahinen.
Miesten mies hän on. Jumalan mies hän on. Jumala, varjele häntä!

Pikkutyttöjä paleli ja he alkoivat käydä levottomiksi. Vähitellen
rupesivat pappilanrouva ja Tuunan tytärkin puhelemaan. Ruustinnan piti
huomenna lähteä katsomaan Sydänmaan Miinaa yhdessä Hultan, Tuunan
emännän hoitajattaren kanssa. Entä jos hänen tautinsa todella vielä
oli parannettavissa. Sairashuoneella oli moni saanut avun näennäisesti
toivottomaankin tilaansa.

Aurinko oli jo laskenut ja suuret iltatähdet välkkyivät vanhan
hautausmaan päällä.

— Aina sieltä lähtee keveämmällä mielellä, sanoi rouva Nahinen.

Riikka Tuunan ääni hukkui kirkon avaimen ruosteisen äänen vikinään. Se
oli hänelle rakas ja tuttu ääni.

       *       *       *       *       *

Toukokuussa tuli Kankaan pitäjän taloihin käsky, että mies ja hevonen
oli lähetettävä vaihtoihin. Tämän paikkakunnan miehillä ei ollutkaan
pitkä matka, sillä Maahisten kartanon ympärillä oli se strateegisesti
tärkeä seutu, joka heidän piti varustaa.

Tuotti jonkin verran vaikeutta löytää sopiva mies. Hänen piti olla
laiska, mutta ovelalla tavalla, niin ettei häntä saatu kiinni. Hänen
täytyi olla hyvänahkainen niin ettei hän vastustanut päällystöä. Hänen
täytyi myöskin olla luotettava niin että hänen käsiinsä saattoi uskoa
hevosen.

Tuunan miehistä huomattiin Johanssonni, muonarenki soveliaimmaksi
lähtemään vaihtoihin. Hevosekseen sai hän vanhan Virman. Johanssonni
ei enää ollut mikään nuori ja hurja. Hänellä oli jo kahdentoista vanha
tytär ja toiselta puolen poikalapsi ensimmäisellä ikävuodella. Hän ei
juonut, hidas hän oli, mutta tasainen työssään. Tuunassa hän oli ollut
kuudetta vuotta.

Saatuaan kevätkylvönsä tehdyiksi ja perunat maahan, ojensi hän käden
vaimolleen ja kaikille lapsilleen sekä nousi, kyyneliä niellen,
rattaille. Hänellä oli sellainen hullu luonto, että kyyneleet tulivat
niin helposti. Ei silti, että eihän siellä nyt henki mene. Ja onhan
siellä muitakin tämän paikan miehiä. Mäkimatkastakin on Salenjus.

Kyllä sitä oli hänelle selitetty tuota tuollaista työmaata, mutta ei
sitä kuitenkaan voinut kuvitella, millaista se oli. Ei, ei ollut ihme,
että Parannan isäntä oli tullut hulluksi. Kyllä joutui se Almakin
oikein pahaan paikkaan, se heidän Alma.

Kartanon ympärillä ei enää ollut peltoja ja vainioita eikä metsää
ja puutarhaa, vaan niin pitkälle kuin silmä saattoi katsoa, oli
hiekkaa ja multaa, kaivantoja, kuormia, ihmisiä, hevosia, ajopelejä,
ampuma-aseita, työkaluja, ratakiskoja, aitauksia puusta ja hämähäkin
verkon tapaisia aitauksia, laudoista kyhättyjä vajoja, kojuja,
vallituksia. Ei, ei ollut ihme, että Parannan isäntä tuli mielenvikaan.
Vieläköhän se Alma oli järjissään.

Vanha Virma veti vastenmielisesti, kulkien hiljaa ja korviaan
höristellen. Johanssonni istui sydän jyskyttäen kuormallaan ja hoputti
jonkin pelottavan näkymättömän mahdin käskystä hevosta juoksemaan.
Koko hänen mielensä paloi takaisin kotiin, siihen huoneeseen, missä
hänen vaimonsa seisoi savuttavan lieden ääressä ja missä hänen
seitsemän lastansa täyttivät penkit, sängyt ja kehdot sekä sen tyhjän
tilan, mikä oli pöydän ja lieden välillä. Tällaista siis oli sota.
Ja hän kun viimeinkin ihan kiusalla jätti heinänrippeet navetan
eteen, kun tiesi Riikan siitä suuttuvan. Ja maitoa hän salaa oli
saanut navettatytöiltä useampaankin kertaan. Ja Johanssonnska se oli,
joka jätti perunakuopan oven auki niin että pakkanen meni kuoppaan.
Johanssonnilla nauroivat lapsetkin, kun Riikka oli lähtenyt. Mutta
hyvää kai se Riikka vain sillä tarkoitti, kun kävi heillä ja kuljetti
sinne rääsyjä ja kartiineja ja käski pesemään ja hankaamaan. Ja
yrittihän se muija, vaikka sellainen saamatonhan se oli tullut otettua,
mitenkä sattuikin silloin kerran pyhäyönä joutumaan matkaan. Se oli
toukokuuta niinkuin nytkin. Hän, Johanssonni, ajoi tyhjää hevosta ja
tytöllä oli kannettavana seitsemän kilon voipytty. Pytty meni hyvästi
tyhjillä rattailla. Tyttö oli lihava ja korea. Hauveden suon laidassa
he astuivat rattailta. Siinä oli lato... Mutta tämä on sotaa. Entinen
elämä on jäänyt kauas, entinen elämä oli onnellista ja rauhallista.
Ei vielä kuulu pauketta, ainoastaan hiljainen, tasainen särinä ja
kalkutus. Missä mahtaa tänä vuonna kasvaa viljaa Maahisten asujamille?
Virmakin kuuntelee kalkutusta ja vitinää. Mikä koje mahtaakaan olla
tuo, jota miehet köysin kiskovat kahdenpuolen. Heitä on kaksi...
neljä... kahdeksan... pitkä jono miehiä köydenpäässä kahdenpuolen. Hih!
he ponnistavat ja ponnistavat... pysähtyvät. Hih! ja taas lähdetään
liikkeelle. Mikä se onkaan tuo, jota he kiskovat? Taivaanrantaa
vastaan seisoo joitakin torneja, jotka eivät ole kivistä eivätkä ole
tiilistä — mitä lienevätkään. Niiden läpi loistaa sininen ilma. Mitähän
ihmettä ne ovat? Johanssonnille tulee se tunne, että ne ovat jotakin
hyvin vaarallista. Ehkä ne ovat jotakin räjähtävää lasia, jonka on
tarkoitus mennä vihollisen silmiin ja tehdä hänet näkemättömäksi.
Ja nuo ovat sitten juoksuhautoja, nuo jotka noin käärmeinä menevät
vainioiden halki. Ne ovat niitä nykyajan ojia. Tuossa sitä sitten
tehdään lihaa... Se kuului sadulta vain, kun Pietikka siitä puhui, se
tuntui mukavaltakin, mutta kun se tulee näin lähemmä, niin se sentään
hirvittää. Miltä sitten oikein tuntuneekaan, kun tässä paukkuu, kun
ihmiset kaatuvat ja veri vuotaa. Mitä perhanaa tuo hevonen tuossa
torkkuu! Kun on mentävä, niin on mentävä. Ja tuskinpa sitä elävänä
siitä leikistä pääsee. Taisi vaan olla viimeinen kerta, kun näki
senkin pienen Jallin, joka on niin lihava ja terve poika, vaikka tässä
talvella sairasteli. Pään laskun mukaan ei tämän matkan pitäisi kestää
kuin kolme viikkoa, mutta siltä tuntuu, että täytyy kuolla kaikkien
noiden kuoleman kojeiden keskellä. No mitä perhanaa...!

Johanssonni noitui hevostaan, mutta itse hän oli yhtä säikähdyksissään.
Kauhea laukaus oli pamahtanut. Ihan se oli viedä maan jalkojen alta.
Taisikin olla se, joka pani nuo ojanreunat noin halkeilemaan. Ei, ei
täältä ikinä pääse elävänä. Pieni Jalli ei muista isäänsä, kun tulee
suureksi, kuulee vain, että isä meni vaihtoihin ja kuoli sillä matkalla.

Sädehtivässä auringonpaisteessa puhkeilivat puut ja lauloivat linnut.
Tuossa pani mökin muija perunoita. Varmaan ne olivat jotakin aikaista
lajia. Siinä oli kanoja ja lapsia ja vesisankonen. Tuolla alkoi
sellainen ala, jossa ei näkynyt puuta eikä kuultu lintua eikä leikkinyt
lapsia eikä nokkinut kukko jyvää maasta. Ne olivat Maahisten kartanon
suuret pellot, joilla vilja ennen oli ollut kuin metsä. Maailma
vielä tässä tämän töllin kohdalla oli tuttu, kotoinen ja ikäänkuin
Jumalan luoma — tuli tässä mieleen Jumala. Johanssonni ihmetteli sitä
itsekin. Sillä ei hän ollut viljellyt jumalansanaa eikä uskontoa
moniin monituisiin aikoihin. Nyt tuli ajatelleeksi, että Jumala oli
tehnyt tämän maailman tässä, tämän vihreän, jossa vaimo pani perunoita
maahan ja lapset tekivät auringonpaisteessa kruunuja voikukkasista.
Tuo maailma tuolla oli hiekankarvainen ja outo. Ei siellä tullut
kevät, ei siellä kyntäjä puhunut Pollellensa. Hengettömät kappaleet,
niinkuin vitjat ja ruuvit ja mutterit siellä olivat äänessä ja kun
joskus niihin oikein tulee henki, niin se onkin sellainen, ettei mikään
enää hengitä, kun ne ovat tehneet puhdasta. Kuka on luonut tämän
maailman? Saatanako? Johanssonni oli viime vuosina ollut parempi ystävä
saatanan kuin Jumalan kanssa. Kaverit kaikki tunnustivat saatanan
joksikin, mutta Jumalaa tuskin naurunkaan arvoiseksi. Hän ei siis
oikeastaan tahtonut panna tätä huonompaa maailmaa saatanan laskuun.
Ihminen toki oli luonut tuon kilometrien pituisen sora-aavikon.
Ihmisen se oli tekoa. Yhtäkkiä hän osasi naulanpäähän: kapitalistinen
maailmanjärjestys. Sitä se oli: kapitalistinen maailmanjärjestys. Hänen
tuli parempi olla, kun hän nyt tiesi, ketä kohti hän saattoi suunnata
syyttävän vihansa. Kapitalistinen maailmanjärjestys — se oli puoleksi
pappi, puoleksi pormestari, nimittäin sellainen syöttiläs, joka oli
lihotettu köyhänkansan hiellä ja kyynelillä. Niinkuin muurahaiset
häärivät ihmiset tuolla hiekka-aavikolla lihottaen syöttilästä. Sitä
ei näkynyt. Se istui kamarissaan samettituolissa, poltteli sikaria,
silkkihattu päässä ja ryyppäsi välillä pitkäkorkkisesta pullosta. Ampua
se olisi pitänyt, piikkilankoihin se olisi pitänyt pistää. Seis...
tuo tuossa, jota ne vetävät... se on kanuuna! Nyt sen näki selvään.
Sitä kuljetettiin pyörien päällä, siinä oli kaula ja suu. Kyllä siinä
menee mäsäksi möhömaha, kun sekin poika veisaa. Antaa veisata... Sen se
sanoi Pietikkakin, ettei ennen tule hyvää ennenkuin tehdään lihaa. Ja
läjittäin.

Mäen päällä tuli hevonen vastaan ja Virma hirnui sille heti paikalla.
Hirnuvalla naurahduksella tervehti Johanssonnikin tulijoita.
Salenjushan se oli. Olipa onni, olipa tosiaankin onni, että tässä
ensimmäiseksi kohtasi oman kylän miehen.

— No niin, mikäs hätä täällä sitten on, selitti Salenjus, — kun
tähän tottuu. Tämä on sitä tiplomaattista elämää. Tämä melska on se
tikasrappu, jota myöten köyhälistön asia kiipeää kuin orava. Syksyllä,
syksyllä se paukahtaa. Helvetinmoinen leikki siitä tulee.

Johanssonni nieli kyyneliään, niin iloiseksi hän tuli. Ei niin paljon
sanojen vuoksi mitä hän kuuli, kuin tutun reippaan äänen vuoksi,
joka kerrassa hilasi hänet ylös kuin masennuksen alhosta, minne hän
oli pudonnut, kintut pystyssä kuin hevonen ojaan. Ei hän ollut paha
itkemään, mutta sellaisessa tuskassa hän oli tänään ollut, että ilosta
itketti, kun tapasi oman kylän miehen.

— Ei, ei tässä kelpaa hempeys. Se on kaikki sitä lapsuuden-aikaista.
Nyt ollaan tiploja, taikka tiplomatioja, kuinka vaan. Helvetin korkeita
herroja joka tapauksessa. Täällä ei tehdä työtä eikä kehrätä. Sääntö on
juuri se, että pitää olla liikkeessä, mutta ei saa tehdä. Kas niinkuin
ymmärrät, kaveri, niin köyhän työ juuri on elättänyt rikkaan. Ja nyt
pitää tulla veljeys. Mutta tätä soppaa keitetäänkin vihan tulella.
Rakkaus on kattilassa. Mutta kattilan alla täytyy olla vihan...

Johanssonni hirnahti ilosta ja toisteli kotipuolen miehen sanoja.

— Rakkaus on kattilassa, mutta kattilan alla täytyy olla vihan... Se on
niin järjelle käypää, että kyllä sen vaan käsittää tyhmempikin... Se
sinun eukkosi lähetti vehnäpytkyn. Se on täällä eväspussissa...

‒ Vai lähetti... Antaa olla siellä vain. Täytyy tästä käydä asemalla
hakemassa sähkökaapelin kantta. Se on saakelinmoinen kuorma, mutta
viikon ajan minä sitä vedätänkin. Kyllä minä osaan vedättää sitä viikon
— kaksikin, jos tahdot. Annan vierähtää kuorman ojaan. Menee päivä
ennenkuin saan miehiä nostamaan kuorman. Kun on vähän aikaa ajettu,
lähtee pyörästä mutteri... Joko ymmärrät... No, joko se muija siellä on
kuinka pahasti sekaantunut venäläisten kanssa...?

Johanssonnin silmät tuijottivat suurina.

— Ei, ei toki... Ei ole mitään kuullut... Ei toki...

— No mitä se sitten. Vaimoväki — yhteistä karjaahan se on. Ja
yksiä tovereita ovat venäläiset, saman suuren köyhälistön aatteen
palveluksessa ollaan.

— Niin aina, niin aina, kapitalismia vastaan... Rakkaus on kattilassa,
mutta alla palaa viha — se oli sitten naulanpäähän sanottu. Sinun
täytyy pitää siitä puhe...

— Mitäs niistä. Nyt minä lähden noutamaan kaapelin kantta... Ja sanot
siellä tiplomaateille, ettei sellaista vehjettä vähemmässä ajassa kuin
viikossa työmaalle ajeta... Jaa että minne sinä menet? Eteenpäin vaan,
mars! Siellä joudut heti samaan myllyyn.

Salenjus lasketti jo alas mäkeä. Johanssonni tunsi taasen suurta
turvattomuutta. Että pitikin olla se kaapelinkansi, olisi ollut mukavaa
Salenjuksen kanssa joutua myllyyn.

Mylly se todella oli. Tuulenpuuskat kiskoivat irti hiekkaa
tantereesta. Vihurit kulkivat pyörteissä ja hyppelivät patsaiksi
tiivistyneinä taivasta vastaan. Pitkät, vastakkaisiin suuntiin
mataavat hevosjonot huojuivat eteenpäin multauomissa, joihin
rattaanpyörät upposivat akseliaan myöten. Vetelässä tahdissa liikkuivat
niinsanotun »jalkaväkikomppanian» käsissä lapiot ja kanget. Siellä
oli kaikenkarvaista vaatteenjätettä ja siellä oli paljaita selkiä
ja rintoja, ihmisiä oli tuhansia ja hevosia oli satoja. Vormuniekat
kulkivat ja pitivät valvontaa. Tulkit selittivät ja toruivat. Mitähän
tuokin vaivainen oli tehnyt, jota kuljetettiin santarmien välissä.
Ei ollut sillä edessä leikin paikka. Eikös tuolla joku itkenyt. Ei
tarvinnut Tuunan muonamiehen kauankaan kulkea avuttomuuden tilassa.
Tulkki sai hänet käsiinsä ja selitti, että hänen oli mentävä hakemaan
lankkuja tuolta noin — lankkuja oli siellä vaikka kuinka paljon. Ne oli
vietävä tuonne noin, siellä kyllä oli miehiä, jotka sanoivat mihin.

— Mutta pitäähän minun evääni purkaa, sanoi Johanssonni. — Missä täällä
on miesten kortteeripaikat?

— Tuolla ne ovat, mutta sinne on kaksi kilometriä matkaa. Ja lankut
tarvitaan heti. Purkakaa vaikkapa tuohon. Siinä on passipaikka, ei
niitä siitä kukaan varasta.

Tulkki puhui jo venäjää jonkun niin korkean herran kanssa, että hän
tykkänään muutti kasvoja ja pani lakkinsa oikoiseen.

— Mutta jos varastavat, sanoi Johanssonni. — Millä minä sitten elän?
Kauanko minä sitä kahta kilometriä ajan. Kai siellä sitten on oikein
lukitut vajat. Tuo on Tuunan tyttären kori, siellä on kahdet aivan
uudet alushousutkin, kun antoi juuri se Tuunan neiti kankaan. Se on
hänen omaa kutomaansakin.

— No ettekö te ole lähtenytkään? ärjäisi tulkki samassa. — Menkää
hiidessä. Niillä lankuilla on kiire.

Johanssonni nieli kirouksen ja pauhasi itsekseen. Se oli sen näköinen
paikka, että siinä ei tavara pysy. Ja siinä oli sen näköistä sakkia,
että se ei katso mikä on omaa, mikä toisen omaa. Tulkki oli siinä
kuitenkin kuin koira ympärillä. Mikäpä lopuksi muu auttoi kuin käydä
kiinni nuoriin, joilla tavarat olivat köytetyt kiinni. Sitä oli suuri
kuorma.

— Mutta kuinkas sen asian laita on, alkoi Johanssonni taas, — eikö
näitä papereita pitäisi jossakin näyttää. Se meidän neiti sanoi, että
todistus pitää tuoda kotiin, ettei tänne toistamiseen tarvitse tulla...

— Sen te kyllä ehditte saada. Pitäkää nyt vaan kiirettä.

Kuorma ei vielä ollut maassa, kun jo yksi vormuniekka kävi kiinni
hevosen suupieliin.

‒ Ei siihen saa koskea, minä sitä ajan! kivahti Johanssonni
kiukkuisesti. — Ei ihminen voi yhdellä kertaa olla kahdessa paikassa.
Sitäpaitsi pitäisi hevosen saada huoata.

— Täytyy mennä asemalta hakemaan sähkökaapelin kantta, sanoi
suomalainen mies, joka oli vormuniekan kanssa.

— Menkää ja noutakaa lankut, niinkuin sanoin, ärjyi tulkki. — Te
menette sinne, sillä hyvä. Tuolla päin ovat lankut. Kasa on suuri kuin
vuori, kyllä löydätte. Ja tuonne ne viedään, saatte siellä kuulla mihin
ne kaadetaan.

Johanssonni mutisi itsekseen. Eivät nämä vaatteetkaan olleet tällaisia
ajoja varten, työvaatteet olivat säkissä eväiden kanssa. Mutta muuta
nyt tässä kaikkien nähden. Huono komento täällä yhtäkaikki oli, ei tämä
sentään sitä ollut, miksi Salenjus iloisella äänellään sen kuvasi.

Hevonen kulki vastahakoisesti, korvat luimussa, pitkä häntä hulmuten
tuulessa. Paikat olivat sille oudot, äänet oudot ja hajut oudot.
Sieraimet levällään se kuorskasi ja puhalteli. Mentävä oli, kukapa
tässä toinenkaan sitten niin ilokseen tallusti. Kiskoo tuo tuuli irti
sadetta, kyllä se viljoille hyvää tekee, mutta mitenkäs näillä teillä
silloin kuljetaan. Tämä on nyt jo sellaista sotkua, että tyhjillä
rattaillahan tästä juuri pääsee. Mutta mitenkäs tämänkin sillan yli
kuorma kulkee. Mentävä on. Älä sinä perkele siinä töllistele, en minä
ole tätä siltaa tehnyt, enkä minä ole tänne tahtonut... Johanssonni
tarttui ohjaksiin, juoksi pari askelta ja kokosi nuoranpätkän kimpuksi,
sitten hän alkoi lyödä hevosta tavalla, jolla hän tuskin oli kohdellut
luontokappaletta muuta kuin silloin joskus ihan mukulana. Kirotuksikin
tuli, vaikkei hän paljon ollut sitä tapaa viljellyt, Tuunassa kun
sitä niin vihattiin. Hän oli onneton, sitä se oli. Avuttomuus ja
turvattomuus kävivät häneen käsiksi pitkin kynsin. Elävänä ei täältä
pääse, ei muista pieni Jalli suurena isäänsä...

Rattaat rytyyttivät yli sillan, joka johti juoksuhaudan poikki. Sitten
läksi tie viemään peltoa pitkin, joka oli siltä kulmalta täynnä
sementtitynnörejä, savensotkentakaivoja, savisia läkkiämpärejä ja
läjään pantuja työaseita. Notkossa olivat miehet koolla lasitornien
ympärillä. Mutta nepä eivät ensinkään olleet lasia. Niitä purettiin.
Pienempiin kiehkuroihin ne hajosivat. Niissä olikin piikkilankaa.
Paaluja hakattiin maahan. Mitään lautatapuleja ei näkynyt. Hevonen
olisi pitänyt juottaa. Johanssonni pysäytti sen ja silmäili
ympärilleen. Virma kävi nälkäisesti vihreiden korsien kimppuun, joita
oli noussut tiepuoleen. Puhdasta ruislaihoa se oli. Olivat pakanat
hävittäneet kojeillaan ruispellon. Mitähän tämäkin talo ensi talvena
syö? Ja vieläköhän se Alma on järjissään? Johanssonni sitoi ohjat
hevosen etujalkojen ympäri ja läksi pujottelemaan sementtitynnörien
lomitse notkoon, missä nakutettiin kiinni piikkilankaa.

Kyllä tuli kauhea koje. Ei ollut ihme, että Parannan isäntä luuli
olevansa hämähäkinverkossa. Paaluläjän vieressä istui mies, hioen
kirvestä. Kun Johanssonni häntä puhutteli, nosti hän päätään, mutta
liikutti yhä käsiään kirveenterää vastaan, ikäänkuin ei siinä mitään
näkemistä olisi tarvittukaan.

— Missähän täällä olisivat ne laudat? kysyi Johanssonni, vetäisten
lakin toiselle korvalleen.

— En minä vaan tiedä.

Johanssonni seisoi neuvottomana.

— Niitten pitäisi olla täällä. Ja ne pitäisi vietämän tuonne. Ja kiire
piti oleman.

Mies katsoi Johanssonniin. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut.

— Hakekaa sitten täältä...

Johanssonni katseli ympärillensä.

— Eihän niitä täällä missään ole.

Mies torkkui jo äskeisessä asennossaan ja hioi. Kylläpä oli kummallinen
mies. Olikohan tuo hullu? Ehkä hänkin kuvitteli olevansa jossakin
helvetissä, missä aina hiottiin kirvestä.

Johanssonni asteli likemmä piikkilankaa ja katseli. Nuori poika,
hiukset pörröisinä, löi vasaralla kiinni naulaa.

‒ Missähän ne laudat täällä ovat? kysyi Tuunan muonamies, taasen
vetäisten lakkia toiselle korvalle.

‒ Tuolla, vastasi nuorukainen vakuuttamalla, ikäänkuin hän olisi
luullut vieraan epäilevän sanojaan.

Johanssonni ei saanut selvää, minnepäin hänen päänsä nyökkäsi,
ja kysyi uudestaan. Nuorukainen uudisti sanansa ja liikkeensä ja
naurahti. Johanssonni epäili todenteolla hänen sanaansa. Tuokin
käyttäytyi niinkuin hekkali. Mitäpä näiltä auttoi kysyä. Huono täällä
tuntui olevan järjestys. Piti ruveta hakemaan lautoja vain omin
päin. Nuorukainen iski samaa naulaa. Johanssonnin teki mieli jäädä
katselemaan milloin hänen käsityksensä mukaan naula pysyisi paikoillaan.

‒ Helkkarissa, sanoi hän, — halkaisette paalun.

Nuorukainen katsoi Johanssonniin ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli
sanoa: se on tarkoitus! Johanssonni laski entisten lisäksi kymmenen
vasaraniskua, viisitoista vasaraniskua... Silloin risahti paalu rikki.

— Sanoinhan minä, huudahti Johanssonni.

Nuorukainen nauroi ikäänkuin hän olisi pitänyt Johanssonnia hulluna.
Johanssonni sen kyllä huomasi. Nuorukainen tarkasti nyt huolellisesti
haljenneen paikan, otti sitten savukelaatikkonsa ja puhalteli,
hengitti, sytytti. Veti pari sauhua. Ja nyt hän varustautui alkamaan
irroittaa paalua kokonaan maasta. Hän oikaisi itsensä ja taipui
sitten alaspäin, haeskeli nyt kirvestä ja koetteli paalua käsin.
Hän sytytti uudelleen savukkeensa, veti pari sauhua. Alkoi taasen,
savuke hampaissa, haeskella kirvestä ja löysi sen. Johanssonnia
rupesi naurattamaan. Olisi ollut mukavaa katsella kuinka kauan aikaa
tarvittiin yhden naulan lyömiseen. Jollei olisi ollut hevosta tuolla,
niin olisi viipynyt katsomassa. Äskeinen mies istua torkkui yhä, hioen
kirvestään. Johanssonnin täytyi siinä ypöyksinään ruveta nauramaan.
Ei hän sentään tällaista työntekoa ollut ikinä nähnyt. Mutta hyvä
se oli, mitäpä sitä rupesi pönkittämään kapitalismia. Tämä oli sitä
tiplomaattista elämää. Mukavaa se oli.

Johanssonni tuli hevosensa luo ja kirosi. Mitä se siinä rimpuili ja
reistasi. Oliko nyt olevinaan niin nälkä... Nyt mennään hakemaan
lautoja. Etsitään niin kauan kuin löydetään. Mennään ensin päin tätä
ilmansuuntaa Kaippa joku siellä tietää.

Tientapainen johti ylös loivasti viettävää rinnettä. Siellä olivat
vielä paikoillaan ojat ja niiden pohjilla kasvoi kukkia. Kas, kas
noita, kun uskaltavat kukoistaa tässä ikäänkuin ei olisi likellä mitään
vaarallista. Taisivat luulla nuo tyhmät keltaiset kukat tuolla, että
tässä saapui kyntäjä tai äestäjä. Nyt tuli näkyviin rivi joitakin
vehkeitä, joita ei Johanssonni ollut ennen nähnyt näin likeltä. Hänen
sydämensä seisahtui ja hän pidätti hevosen ikäänkuin joku olisi tullut
vastaan. Ketään elävää olentoa ei kuitenkaan näkynyt. Ainoastaan
pitkät, sikarinmuotoiset oliot maata motkottivat rattaillaan, suut
ammottaen sinitaivasta vastaan.

Nuo... nuo... nuo... ajatteli Johanssonni voimakkaiden ja aivan
sekavien tunteiden vallassa, löytämättä mitään täsmällistä kiinteyttä
tai muotoa oudolle ihmetykselleen. Sen ainoastaan hän selvästi
tajusi, että tuo tykkirivi tuossa saattoi, kun niiksi tuli, lakaista
pois kokonaisen kylän, ihmisineen, elukoineen päivineen. Sellaisia
tiplomaatteja ne olivat. Nuo... nuo... nuo tuossa. Niitä täytyi
kunnioittaa. Pomoja ne olivat. Täytyi kunnioittaa, siitä ei päässyt
mihinkään.

Mutta lankut... niillähän oli kiire. Niitä ei kuitenkaan näkynyt
missään. Tuossa alkoi jo Jumalan luoma maailma, siinä oli puita ja
nurmea ja lehmiä ja kylä — juuri se kylä, jota kohti pomojen suut
olivat tähdätyt. Lautoja ei näkynyt. Huono järjestys täällä on.

Johanssonnin oli nälkä ja häntä suututti. Hän päätteli, että olkoon
lankkujen miten kiire tahansa, se on varma se, että hän nyt lähtee
syömään. Ihanhan tässä suoletkin kutistuvat kokoon. Huono on järjestys
tässä kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä.

Mitäpä muuta kuin aja takaisin samaa tietä. Jääkööt tykkipomot siihen
kidat auki kylää kohti.

Hän ajoi alas loivaa rinnettä, ajoi yli ojien, ohi rohkeiden
keltakukkasten ja seurasi huvitettuna nakutusta piikkilankaverkolta.
Varmaan se hauska poika siellä nyt lyö paalua maahan — sitten hän
sataan kertaan iskee samaan naulaan ja lyö halki tämänkin paalun. Ja
se toinen poika ehkä yhä hioo kirvestään. Kyllä tämä sellaista mukavaa
elämää on. Jollei olisi ollut niin hiton nälkä, niin olisi poikennut
sementtitynnyrien taakse katsomaan, vieläkö ne todella ilkesivät pitää
peliään.

Tuuli alkoi tyyntyä, pilviä ilmaantui taivaalle. Jahka tästä sade
liottaa paikat, niin kyllä saa vaeltaa vellissä.

Johanssonnia kuitenkin hiukan pelotti liketä niitä herroja, jotka
olivat lähettäneet hänet noutamaan lankkuja. Voivat suuttua ja tehdä
ties mitä, kun lankuilla oli kiire. Hän kokosi siis puolustussanoja
suuhunsa ja koetti rohkaista luontoansa pois siitä hempeydestä, joka
taas väkisinkin alkoi ruveta muistuttamaan kotoisia asioita. Kukaan
ei nähnyt häntä, kaikki menivät hänen ohitsensa, siviili-herrat ja
vormuniekat. Mitä varten häntä tänne oli vaadittu, kun ei kukaan
ottanut hänestä vaaria? Itku pyrki väkisinkin nousemaan kurkkuun.
Yhtäkkiä seisoi hänen edessään venäläinen sotaherra, kädessään kartta,
sopotti jotakin ja liikutti käsiään. Samassa kävi joku hänen hevosensa
suupieliin ja sanoi:

— Hän sanoo, että anna hänelle hevonen.

Johanssonni lensi aivan kuumaksi. Tuntui siltä, että jos häneltä nyt
viedään hevonen, niin ei hän sitä koskaan enää näe, se hukkuu niille
teilleen ja silloin on häneltä poikessa viimeinen turva.

— Minä menen syömään, huusi hän kurkku kuivana.

— Se on annettava, intti herra ja tulkitsi asian venäjäksi.

— Minut käski jo toinen herra hakemaan lankkuja, keksi Johanssonni. —
Niillä on kiire, en minä uskalla mennä muualle.

Tulkki jäi selittämään asiaa venäläiselle ja Johanssonni pääsi
menemään. Hän löi hevostaan minkä jaksoi ja repi sitä suupielistä.
Se oli aika menoa. Rattaat kestivät kuitenkin ja hän pääsi kojulle,
mihin oli purkanut tavaransa. Hän ilostui, kun näki heinäsäkkinsä —
hänellä oli ollut salainen pelko, että ne ehkä voisivat olla poissa.
Ja tuossa oli leipäsäkkikin. Mutta missä oli kontti? Siihen oli
Riikka pannut särpimet. Sitä sai hakea hiki päässä, kiukku kurkussa
ja vedet silmissä. Sitä sai kysyä tulkilta, upseerilta, hevosmiehiltä
ja jalkamiehiltä. Asia ei kysymisestä parantunut. Siitä kulki sitten
ohitse sakki poikia ja kun he näkivät miehen onnettomana kääntelevän
säkkejään, kysyivät he mikä häneltä puuttui. He puhuivat niin
ihmeellistä kieltä, ettei Johanssonni ollut vielä ikinä sellaista
kuullut. Kyllähän Kankaan kirkonkylässäkin osattiin kirota, ei
kiroamista toki muualla niin vastustettu kuin Tuunassa. Mutta näitten
poikain puheessa ei muita sanoja ollut paitsi siteeksi. Kaikki
perkeleet ja helvetit asuivat lakkaamatta heidän suussaan. Yksi sanoi
Johanssonnille:

— Mitäs saatanan helvettiä itket. Tee helvetissä niinkuin sinulle on
tehty. Saakelin tyhmä pitää olla...

Johanssonni kysyi asiaa uudestaan. Poika oli korea ja punaposkinen,
paksu pörrö otsalla. Hän tarjosi Johanssonnille tupakkaa. Vihdoin
viimein Johanssonni ymmärsi, että piti mennä ottamaan toisen eväät, jos
mistä löysi.

Hänen täytyi hymähtää. Yksinkertainen keino kyllä, mutta se ei olisi
johtunut hänen mieleensä. Kai se sillä lailla oli. Tosinhan hän olisi
voinut emännältä, Tuunan entiseltä Almalta mennä pyytämään särpimiä,
muutenkin piti käydä viemässä hänelle terveiset kotoa. Mutta sanoivat,
että taloista oli niin tyyten otettu kaikki tämän mahdottoman
ihmisjoukon ruokkimiseksi. Ja vähäkös siinä riitti. Paras ruveta
katsomaan, eikö tässä kukaan ollut unohtanut eväskonttiaan minnekään.

Toisella kulmalla suurta peltoaukeamaa tulla jyryytti pitkä junallinen
avonaisia vaunuja täynnä halkoja. Vaunut kulkivat pitkin kiskoja, niitä
oli kumminkin kymmenkunta. Koko maa tärisi. Kyllä tätä Suomen valtion
omaisuutta yhtäkaikki tuhlattiin, sillä mitäpä ryssällä oli. Suomen
valtion omaisuutta tämä kaikki oli. Oli kuin salama yhtäkkiä olisi
välähtänyt Tuunan muonamiehen silmien edessä, kun hän käsitti tämän
asian.

Samaan tapaan kuin tämä ensimmäinen päivä, menivät muutkin päivät.
Kaikkeen tottuu ja Johanssonni tottui. Hän tottui tekemään työtä
sillä tavalla, ettei mikään valmistunut. Hän tottui siihen, että
piti hävittää missä ikinä taisi. Hänestä oli aivan oikein, että
Hannuksen mies piiskattiin salaa sakin kesken, kun hän teki työtä
niinkuin kotonakin. Hannuksen miehen täytyi luvata lähteä kotiin ja
lähettää toinen mies, joka alistui toverihengen määräyksiin, muuten
hänet luvattiin passittaa toiseen maailmaan. Hannuksen miehen todella
täytyikin lähteä, sillä hän oli saanut hyvin pahasti selkäänsä.
Johanssonni nauroi makeasti, kun sakilaiset laskettelivat pirujaan —
tarvittiin siinä taitoa, että osasi muistaa niitä niin joka paikkaan
panna ja niin monta peräkkäin. Hän kuunteli huvikseen, että mies koko
viikon saattoi hioa yhtä kirvestä, tai kuinka Salenjus pelasi sen
sähkökaapelin kannen kanssa, niin että kun kuorma kaksi kertaa oli
virunut ojassa, jonne se kaatui — päivän molemmilla kerroilla, — ja
kun se kolmantena ja neljäntenä oli joukolla nostettu tielle, niin
se viidentenä joutui siihen notkoon, missä kasvoi keltaisia kukkia,
kuudentena sille mäelle missä tykit oikoivat kaulojaan ja kahdeksantena
samaisen mäen alle. Siellä riisui Salenjus hevosensa, keikautti
kuormansa pellolle ja jätti sen sinne. Harmittavat olivat sakot, joita
sai siitä, että oli seisahtunut tai lähtenyt liikkeelle sopimattomaan
aikaan. Mutta se oli sitä, että herrat tarvitsivat tupakkarahoja!
Pahalta tuntui, kun joskus piikkien ja pistimien keskellä vietiin
miehiä päävartioon. Sen näköiset ne olivat kuin niitä olisi kuljetettu
hirsipuuhun. Eivätkä ne koskaan tulleetkaan takaisin työmaalle. Tämä
oli sitä tiplomaattista elämää.

Kolmen viikon aikana oli Tuunan muonamies Virmalla kuljettanut:
lankkukuorman ensin tuonne, sitten tänne ja vihdoin sinne — tälläkin
kerralla oli lankuilla kiire, mutta kun hän sai ne perille, ei kukaan
tietänyt, mitä niillä piti tehtämän ja niin hän kuljetti ne muualle;
pienen, hyvin painavan laatikon asemalle — oli käsketty salaa viemään
yllämainittu laatikko heinäsäkkiin kätkettynä asemalle; kaksi kuormaa
piikkilankaa notkoon keltaisten kukkien joukkoon. Sitten hän oli
ollut kymmenen muun hevosmiehen kanssa vedättämässä santaa erään ojan
täytteeksi, johon piti tehtämän silta. Kolme päivää miehet puskivat
rautaseivästä samaan läpeen.

Ikävät oltavat oli Alma Tuunalla, suuren Maahisten kartanon emännällä.
Johanssonni oli ensin puhutellut häntä rouvaksi, mutta Alma oli
hymyillen sanonut, että emäntä hän vain oli. Aivan portaitten edessä
oli juoksuhauta ja vieraita miehiä vilisi joka nurkassa. Upseereille
ja päällysmiehille oli täytynyt antaa huoneet. Laihtunut Alma oli,
mutta oli toki sentään säilyttänyt järkensä ja pisti nauruksikin,
heidän juodessaan kahvia ruokasalissa. Tuunan asioita hän kyseli hyvin
tarkkaan. Sitten he olivat äänettöminä. Yhtäkkiä hän sanoi:

— Kuulkaas, Johanssonni, voitteko te sanoa: asuuko työmies perheineen
mieluummin yhdessä likaisessa huoneessa kuin kahdessa puhtaassa?

Johanssonni katseli oudoksuen kahvikuppinsa päällitse puhujan vakaviin
sinisiin silmiin.

— Mitä Alma... hehheh, rouva... hehheh, emäntä sillä tarkoittaa?

— Niin, tiedättekös, kun minä ole ajanut läpi, että jokaisella
perheellä meillä nyt on keittiö ja kamari. Se on maksanut paljon rahaa.
Olen itse ollut auttamassa äitejä kalustamaan. Mutta he ovat kaikki
minulle suutuksissa.

Johanssonnin silmissä välähti häijysti. Hän muisti kuinka he
Johanssonnskan kanssa olivat suuttuneet, kun Tuunan tyttäret ja
pappilan rouva aina tulivat heille neuvomaan ja sotkemaan. Ei yhtä
ateriaa saanut rauhassa syödä, aina ne perkeleet olivat sanomassa, mikä
oli terveellistä, mikä ei. Ikäänkuin ei sitä työmiehen oma vatsa olisi
tietänyt. Sortovaltaa ja kapitalistista maailmanjärjestystä se oli.

— Entisen isäntäväen aikana, jatkoi nuori emäntä huolissaan, —
asui yhdeksän hengen perhe yhdessä pienessä pimeässä huoneessa. Ja
nyt kuulen yhtämittaa, miten hyvä entisten haltioiden aikana oli.
Ymmärrättekö te sitä?

Johanssonni viivytteli vastaustaan ja nuori emäntä kertoi kuinka
kauniin uuden työväenrakennuksen he juuri olivat saaneet asuttavaan
kuntoon. Piirustukset olivat arkkitehdin tekemät, jokaiselle eri
perheelle kuului puutarhamaa, syksyllä istutetaan pensaita ja
mansikoita ja kukkia. Hän näytti uskovan, että kun kaikki marjat
ja kukkaset ovat paikoillaan, niin ihmisetkin pakosta tulevat
tyytyväisiksi.

Johanssonni pääsi lausumasta mielipidettään. Ei hän pitänyt niistä
pienistä likaisista huoneista. Mutta ei hän pitänyt myöskään uusista ja
mukavista. Mistäs sitten syyttää kapitalismiakaan, jos kaikki on hyvin.

Eräänä yönä keskellä linnunlaulua ja tuomien kukkimista heräsi
vallityömaa kellonsoittoon. Heräsivät vanhemmat miehet, jotka
nukkuivat lautaparakeissa ja heräsivät sakilaiset, jotka istuivat
ojansyvennyksessä, käsi tytön kaulalla. Maahisten kartanon emäntä
seisoi paljasjaloin, hiukset hajalla ja soitti ruokakelloa: uusi
työväenasumus paloi heleällä lieskalla. Hän veti nuorasta kuin
hengenhädässä, kellon läppäyksistä kuuli selvästi, että kysymyksessä
oli kalleimman pelastus, kodin. Hän pelkäsi, siinä seisoessaan
tuoksuvassa nuoressa nurmessa, vakavasti, etteivät ihmiset olisi
heränneet ja päässeet pelastumaan. Jokisen vaimolla oli kolmen päivän
vanha lapsi. Herra Jumala, jolleivät he kaikki ole pelastuneet!
Hän paiskasi kellonnuoran palvelustytön käsiin ja läksi juoksemaan
onnettomuuspaikalle. Siinä ihmisjoukossa, jonka oli pakko hiljentää
askeliaan ylämäessä, kuuli hän puhuttavan, että tuli ei ole päässyt
irti vahingossa. Siellä on yksi perhe, jonka kaikki lapset ovat ulkona
täysissä vaatteissa. Kukapa tässä mainitsemaan nimiä, mutta sopii panna
merkille vain, että kun kaikki muut tuskin pääsivät vuoteista, kun
rakennus oli ilmi liekissä, niin nämä kaikki olivat mäellä puettuina.
Niin, ja niillähän oli tavarat vakuutettuina niin korkeasta. Se on se
mies sellainen, että se halusi vakuutusrahat... Tämä kaikki lausuttiin
kuiskaten. Mutta Alma Mäkimatka painoi käsiä sydäntään vasten ja hänen
huulilleen tunki kysymys: mitä varten minä ponnistan ja taistelen — he
eivät tahdo! Hän pani kuitenkin kaikki voimansa liikkeelle rientääkseen
hädänalaisten luo: täytyy rakastaa ilman ehtoja ja ilman rajoja.

Kuinka tuo kello soi niin huonosti, eikö se tyttö nyt osaa soittaa?
Oliko tästä käännyttävä takaisin. Täytyi saada väkeä liikkeelle, ettei
tuli pääsisi leviämään. Hän sanoi siis naisille, jotka olivat matkalla
palopaikalle, että he lähettäisivät taloon kaikki, jotka eivät saaneet
kattoa lähempää, naapureiltaan, ja alkoi juosta takaisin. Täytyi
soittaa hätäkelloja!

Hänen sydämensä salpaava tykintä esti kuulemasta tulen kohinaa.
Leivoset liversivät hänen päänsä päällä ja yli kuolemankojeiden, jotka
peittivät peltoaukean, kohosi kevättaivas. Hän oli paljasjaloin ja yön
kosteudessa olivat hänen jalkansa kohmettuneet. Hän kasasi hajallisia
hiuksiaan päälaelle ja juoksi. Eivätkö nyt ihmiset heränneet ja tulleet
apuun? Hän kulki kuin yksinään koko maailmassa.

Niin paloi siis nyt heidän kaunis uusi Honkalansa paraikaa tuhkaksi.
Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen sen valmiiksi juhannukseksi.
Kuinka hän oli ponnistanut saadakseen kaikki yhtä kauniiksi kuin
itseään varten! Oliko mahdollista, että Virtala vakuutusrahojensa
vuoksi, tuon pienen summan tähden, sytytti tuleen kuuden perheen kodin,
rakennuksen, jossa oli suuret ikkunat, parvekkeet ja kaikki mahdolliset
säiliöt ja komerot? Mitä auttoi parantaa oloja, taistella ihmisonnen
puolesta, jos ihminen pysyi petona. Ihminen, ihminen on ensin
parannettava! Sen oli Nahinen sanonut ja se oli totta... Vihdoinkin
alkoi kylä herätä, koirat haukkuivat ja rattaat rämisivät. Hän poikkesi
sisään portista, mistä hän talvella ensi kerran oli ajanut reessä
Lennartin rinnalla. Ei hän silloin ollut aavistanut, että Maahinen
oli niin strategisesti huomattava paikka, niinkuin herrat sanoivat.
Hän oli luullut, että sotavarustukset pysähtyisivät siihen missä ne
silloin olivat. Jalat savessa ja sorassa hyppeli hän yli silvottujen
puunjuurten, laudanpalasten ja pienten rautaesineiden. Jostakin vuoti
verta, mutta häneen ei ollut sattunut, hänen ruumiinsa oli ikäänkuin
tunteeton. Vasta nytkö ne täällä pääsivät liikkeelle. Voudin ääni
kuului käheänä. Hän torui tyttöä, joka soitti kelloa. Emäntä juoksi yli
nurmikon ja tarttui kellonnuoraan.

— Kiirehtikää! huusi hän voudille. — Sanokaa isännälle, että minä
palasin soittamaan kelloa. Joka ei mahdu naapuriin... tulkoon taloon.
Tottahan Jokisen vaimo on viety turvaan. Lapsi on vasta kolmen
vuorokauden vanha.

— Emännällä on suuri haava jalassa, huusi vuorostaan vouti, ajaessaan
ohi ensimmäisessä hevosessa, jonka rattailla vesitynnyri hölskyi.

Jalat verissä seisoi Alma Mäkimatka ja veti kellonnuorasta. Selkeinä
ja hätääntyneinä kaikuivat kellonläppäykset yli juoksuhautojen,
piikkilanka-aitojen, vallien ja kaivantojen, yli koko tuon peltoaukean,
joka ei saanut kantaa kukkaa ja hedelmää, vaan joka valmistautui
sotaan. Yli kotien kaikuivat kellonläppäykset, yli kaikkien noiden
ihmisten ja eläinten, jotka täällä päivisin hääräsivät ja öisin
nukkuivat, tietämättä mitä huominen päivä toi mukanaan. Alma Mäkimatka
tunsi voimiensa olevan lopussa, mutta hän tahtoi soittaa ja hän
jaksoi. Sisätyttö juoksi hänen luokseen ja kertoi, että tulipalo oli
sytytetty — murhapoltto tämä oli. Eikö se ollutkin kauheaa! Alma Tuunan
kello huusi maailmalle, että ihminen on hädässä. Ihminen menehtyy,
ihminen hukkaa ikuisen itsensä, ihminen surmaa sieluraukkansa. Hänelle
itselleen huusi kello: tulee rakastaa enemmän, tulee antaa anteeksi,
tulee rakastaa rajattomasti, ilman ehtoja, ilman toivoa...

Hän ei enää nähnyt eteensä, kun hänen miehensä ehti hänen luokseen.
Kellonnuora irtaantui hänen kädestään, ja hän raukesi isännän olkapäätä
vasten. Lennartti Mäkimatka otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet
sisään. Siinä oli hyvä, siinä hän kiitti Jumalaa... elämää... kaikesta.

       *       *       *       *       *

Tuli sireenien kukinta-aika. Päivät olivat ainoaa sineä ja yöt
rusotusta. Ei yhtä sadepisaraa antanut taivas. Maa eli vanhoista
varastoistaan, siitä kosteudesta, minkä se oli koonnut sulavasta
lumesta. Iltaviileässä lemusi kasvillisuus kipeästi, ikäänkuin huutaen
apua janoonsa. Taivas ei kuullut sen huutoa: päivin helotti aurinko,
öisin rusottivat ilmojen ääret.

Sireenit Kankaan kirkonkylässä olivat kuitenkin onnistuneet
imemään tarvitsemansa kosteuden ja kantoivat oksillaan täyteläisiä
terttuja. Tuunanselkä näki kauniit talorykelmät rantaäyräällään
kuin sinipunervien harsojen peitossa. Kirkon ympärillä oli harso
valkoinen — rippilapset olivat kerran istuttaneet sinne valkoisia
sireenejä. Pappilan sireenien alla lauloivat linnut, leikkivät lapset
ja veisasivat uskovaiset ihmiset. Kirkkotarhan kukkien alla nukkuivat
vainajat, huokasivat jälkeenjääneet ja hymisivät urut. Somerin vanhojen
puiden suojassa taas pingottuivat riippumatot rungosta runkoon ja
muukalaiset sotilaat poimivat tuoksuvat kukkatertut ja läjäyttivät
niillä kasvoihin sitä rehevää kirkonkylän morsianta, jonka kanssa he
saattoivat puhua ainoastaan yleismaailmallista lemmen kieltä. Myöskin
emännän ja hänen rakastettunsa välillä tapahtui täällä kohtauksia,
mutta niissä ei käytetty sireeninkukkia, niihin sopivat paremmin
nokkoset. Myöskin lasten ja äidin välillä tapahtui kahakoita. Irjasta
uhkasi tulla äidille todellinen risti. Hänellä oli jo oma järkkymätön
tahto. Kun äiti lupasi lähettää hänet Tuunaan Riikka-tädin hoitoon,
niin Irja viskeli niskojaan ja sanoi, ettei hän viitsi mennä mokoman
vanhanpiian luo. Hän turvautui Fedja-setään. Ja Fedja-setä otti hänet
polvelleen ja suuteli häntä. Äitiä kammotti sitä katsella.

— Tule pois siitä, Irja! huusi äiti.

— Miksi? nauroi kirjuri, painaen poskensa varhaisvanhan lapsen
ruusuista poskea vasten.

Ja Irja sanoi itsepäisesti:

— Mene sinä, äiti, everstin luo, minä pidän Fedjan! Mäkimatkassa oli
sireenejä enemmän kuin missään. Niitä kulki pitkä rivi ikkunoiden
alla, ne muodostivat lehtoja ja siellä täällä aurinkoisilla kohdilla
kasvoivat vielä äidin, isän, Piinan ja lasten nimikkosireenit. Kaikki
sireenipuut, jotka talvella oli tuotu kaupungista nimipäiviksi, oli
otettu talteen ja kukkivat yhä uusina keväinä Mäkimatkan väkevässä
maassa. Ikäänkuin laiskasti uiden kulkivat villit mehiläiset tuoksussa
pensaiden välillä, humaltuivat täyteläisinten kukkamaljakkojen ääressä
ja läksivät huumaantuneina liikkeelle uusia riemuja kohden.

Mäkimatkan emäntä vietti hänkin huumauksessa päivänsä ja yönsä.
Sireenin tuoksu meni hänen vereensä ja piteli häntä unentapaisessa
tilassa. Hän seisoskeli sireenimajoissa, silmät suljettuina,
syvään hengittäen ja rauenneena auringon lämpöön. Hän katseli läpi
sinipunervien kukkaterttujen ylös avaruuteen ja kuului ilmaan enemmän
kuin maahan, hän makasi nurmessa ja sairasti haluttomuuden tautia.
Vanha Piina, joka kulki töissään keittiön ja puutarhan välillä, kasasi
hänen ympärilleen piiraitaan ja hillojaan. Emäntä ikävöi Arvoa,
kauneinta poikaansa. Olisi mieluummin saanut hävitä joku noista
toisista.

Isäntä tuli nurmeen emännän luo. Hän oli toisellakymmenellä ja koko
maa tärähti, kun hän putosi peitteelle aviopuolisonsa viereen. Hän
tuli lohduttamaan emäntäänsä talon tapojen mukaisesti. Oli tässä ilon
aihettakin, mamma kulta.

— Nyt, sanoi hän nauraen ja viekkaasti iskien silmää jonkin
näkymättömän asian johdosta, jota ei toinen vielä voinut tietää, — nyt
ostetaan itsetoimiva piano. Ne ovat perhanan hienoja koneita, kuulin
Rojaal-ravintolassa viimein ja jo siitä asti olen sitä ajatellut.
Perhana sentään, mamma, ole nyt iloinen. Ja muutakin ostetaan. Sano
vain mitä tahdot. Rahalla saa ja nyt on rahaa. Tiedätkö minkä hintaisia
kengät ovat — nämä näin, nimittäin jalkineet, ymmärräthän, mamma, mitä
pidetään jalassa. Minä tarkoitan jalkojen turkkeja — tiedätkö mitä ne
maksavat vuoden perästä? Mammaseni, osaatko pitää asian hampaitten
takana? Jonni on poika, siitä pojasta vielä tulee miljoonamies. Osaatko
ajatella kymmentätuhatta paria kenkiä. Kymmenessä tuhannessa parissa
on niin paljon, että tuo meidän sali on täynnä, perhana vie, katosta
lattiaan asti. Wieniläisiä ja parisilaisia ja... ja kasanilaisia...
ja amerikkalaisia... Mamma, saat kengittää joka sormesi, jos haluat.
Kymmenen tuhatta paria — peeveli sentään mikä kauppa. Ne ovat nyt...
arvaas sinä missä ne ovat? En sano sentään, piru vie. Tiedätkös,
että siitä voi saada linnaa, jos tulee ilmi. Jonni sai ne melkein
ilmaiseksi, sellainen poika Jonni on. Mutta vuoden perästä ne maksavat
rahaa. Meistä tulee rikkaita! Perhana sentään, mamma, sinä olet
lihava ja pulska. Katsos, kyllä ne ravintoloissa... ne puhvettitytöt
ja sensellaiset linnut ovat heittäneet silmiään Mäkimatkan isännän
puoleen. Sekin se Essi siellä Rojaalissa, se tahtoi nähdä minun
lompakkoni, että kuinka paljon rahaa maan papalla oikein on. Mukava
tyttö se on Essi, mutta minä en ottanut polvelleni. Mitä perhanaa
sinulla on tekemistä minun lompakkoni kanssa, sanoin, — antaa herrojen
maksaa koreat höyhenet lintujensa kaulalla, sanoin. Ja minulla on mamma
kotona ja vaikka meillä on seitsemän suurta poikaa, niin Mäkimatkan
mamma on kauniimpi kuin sinä, senkin nälkäkurki... Kas Essi on sen
näköinen niinkuin olisi ikänsä elänyt vesivellillä. Mutta meidän mamma
syö kermaa ja saa vaikka kylpeä kermassa, kyllä Mäkimatkan lehmät
lypsävät, sanoin. Se suutahti, Essi, ja sipsutteli ja heilutteli. Mutta
sellainen palmikkokin kuin on meidän mammalla — näytähän tänne — sanoi,
niin niitä saa olla sata Essiä ja heidän hiirenhäntiänsä ennenkuin
tulee sellainen palmikko. Niin, ei se heistä mitään hauskaa ole. He
ovat tottuneet siihen, että heitä vain lellitellään ja pyöritellään
polvella. Perhanan pulska sinä olet, mamma. Ei sinun tarvitse
mitään tehdä, makaa sinä vain, minä soitan sinulle pianoa ja pojat
soittavat huiluja. Tiedätkös sinä, että meidän Harustakin tulee vielä
miljoonamies hänestäkin. Piru vie, mikä äly siinä pojassa piilee...
Mamma, sinä saat nyt sairastaa horkkaa ja nuhatautia vaikkapa sadan
vuoden vanhaksi ja lääkettä on tulossa. Meidän vesamme ovat pitäneet
siitä huolen...

Rouva Mäkimatka nauroi. Mikä siinä auttoi.

— Nuhatautia... sadan vuoden vanhaksi! voihki hän.

Ja taas hän nauroi. Isäntä hytki hänkin, maaten vatsallaan peitteellä
kuin jättiläishylje.

— Niin, mamma, piru vie, vaikkapa tuhannen vuoden vanhaksi: lääkettä ei
pidä puuttuman! Tiedätkö mitä Haru kuljettaa kotiin? Kohta alkaa näkyä
venhe... Voi sentään sinua, mamma, mikä syöttöporsas sinä olet...

— Nuhatautia! voihkaisi rouva Mäkimatka, pääsemättä eroon
naurunpyörteestä, joka oli riistänyt hänet mukaansa. — Voi-voi-voi-voi,
nuhatautia!

— Niin, nuhatautia! huusi isäntä riemun vallassa ja kellisteli toiselta
kyljeltä toiselle, kasvot kokonaan rypyillä ja laskoksilla. — Oletko
sinä nauttinut salipyriiniä? Tiedätkö miltä se maistuu? Harulla on sitä
kokonainen vuori. Hän on löytänyt kalkkivuoren... salipyriinivuoren
piti minun sanoa! Ja vasta kun salipyriini loppuu Suomen maasta,
niin käydään Harun salipyriinivuoren kimppuun — salipyriini maksaa
silloin rahaa! Mutta pidä suusi kiinni, mamma... Tiedätkös sinä,
että silloin sinä olet miljoonapoikien äiti! Atte ja Lauri ja Lennu
ne ovat torakoita! Ei maanviljelys ole mitään, mutta se sellainen...
sellainen... sellainen — sinä ymmärrät, sinä et ole mikään tyhmä!
Sellaisesta minä pidän, sellaisesta että pian rikastuu. Kenkiä ja
salipyriiniä...

Isäntä vaikeni yhtäkkiä ja laskokset hänen kasvoillaan silisivät. Hänen
vaimonsa oli nimittäin avannut silmänsä selkoselälleen ja katsoi häneen
totisena.

‒ Ettei teitä vain saada kiinni...

Isäntä hymyili taas ja kietoi käden vaimonsa kaulaan.

— Meitä pidetään silmällä Arvon tähden.

‒ Eikö mitä. Olen minä aina siksi hyvää pataa herrojen kanssa, ettei
minuun mikään varjo lankea. Pyydetään herrat taas jahtiin, ne tulevat
mielellään. Piina saa paistaa piiraita. Otetaan everstit ja kirjurit
mukaan. Minä sanon niille niinkuin asia on, että piruako niistä
penikoistaan kukaan osaa vastata. Voiko kuvernööri sille mitä, että
veljenpoika istuu Krestissä majesteettirikoksesta — voiko Mäkimatkan
pappa sille mitä että poika ja vävy lähtevät Ruotsiin? Ne on sitäpaitsi
ammuttu ja saaneet rangaistuksensa... Älä, mamma, tuijota. Ollaan
hyvällä päällä. Ota sinäkin vähän viskiä, tiedätkös kuinka hyvää se
tekee. Sylvillä on takanaan koko everstin varasto, kävin häneltä
noutamassa. No, punssiako tahdot, sehän on makeaa ja vallan soveliasta
naisten juoda. Älä, mamma, tuijota. Arvo oli sittenkin huonoin meidän
pojista...

— Ei ollut! huusi Maria rouva, itku kurkussa.

— Ei ollut — mutta mitä hänestä tuli? Ei mitään. Kyllä se niin on, että
pitää myydä vähän monta grammaa salipyriiniä, ennenkuin Arvon velat
ovat maksetut. Mutta ei sentään hätäillä: viljakin maksaa rahaa ensi
vuonna...

— Arvo ei sittenkään ole kuollut. Minun on ikävä Arvoa, poikaani!

— Annas tuota tyynyä tuolta. Raukaisee niin riivatusti.
Mossa-Mossa-Mossa-kisi... Tule tänne, kisi... Pane maata sinäkin,
mamma. Arvo ei osannut pitää kiinni rahoista eikä koota niitä. Kaikille
oli hänen kukkaronsa auki ja kaikki ottivat. Pappa maksakoon.

— Piina, tule!... Arvo ei voi olla kuollut. Eikä myöskään Olli. Piina...

Isäntä hörisi unisena.

— Kukas meidät kiinni ottaisi. Hyvää pataa herrojen ja hyvää pataa
järjestyneiden kanssa. Suostuinhan minä heti siihen kahdeksantuntiseen
— heti paikalla, piru vie. Nimittäin minä sitä itse ehdotin. Ja koreat
kirjoitukset oli lehdessä — muistathan, mamma. »Esimerkiksi kelpaava
maanviljelijä», niin seisoi päällekirjoituksessa. »Eivät sentään
kaikki rusthollarit ole yhtä verenahneita... Ilahuttavia poikkeuksia
löytyy, nimittäin Mäkimatkan omistaja Ferdinantti Mäkimatka...» Osaan
minä sen laskettaa päästä päähän kuin synnintunnustuksen, jos tahdot,
mamma. Niin että kyllä me saadaan turvassa nauttia salipyriiniä ja
vaikkapa... vaikkapa rikkihappoa... Mutta pahempi on Lennartin, sillä
hän ei taipunut vapaasta tahdostaan kahdeksantuntiseen. Attea ja Lauria
en tiedä, eivät he niin jyrkkiä olleet kuin Lennu. Mutta, piru vie, ei
jyrkkyys mitään auta, kun kansa tahtoo. Vanhan Tuunan ne vielä voivat
jauhaa nuuskaksi, ne ovat hänelle vihoissaan, kuka käskikin olemaan
niin härkäpäisen. »Palvelijat, olkaat teidän herrallenne alamaiset»
— käykös nyt sellainen meidän aikanamme... Mamma, nouse katsomaan,
näkyykö venettä? Minua nukuttaa aivan hitosti... Kuka meidät kiinni
ottaisi? Eikös vatsa ole herralla ja työmiehellä sama? Viinaa kaadetaan
kumpaankin. Ja ne ovat kaikki veljiä keskenään, vatsat ja miehet.
Vatsa se on joka komteeraa — aatteet huut helkkariin... Tuleeko meidän
Haru-vesamme...? Mamma... ota auki nappi...

Isäntä kuorsasi jo sireenipensaan alla. Hänen vaimonsa kömpi ylös
ja alkoi etsiä vanhaa palvelijatarta. Näiden lyhyiden onnenpäivien
osalle nyt tuli tällaisia huolia. Olisi Arvo saanut säästää äitiään
sellaisista. Sireenit kukkivat tänä vuonna nopeasti loppuun. Päivät
olivat sinisen kuivat ja yöt rusottavat.

— Jos Tuunan tytär olisi osannut rakastaa, niin ei Arvo olisi mennyt.

       *       *       *       *       *

Riikka Tuuna virui polvillaan turnipsimaassa, ollen kuumeisessa
kitkemistyössä. Hän meni edellä ja häntä seurasi kolme vaimoa ja
kolme lasta. Naiset olivat hänelle suuttuneita, kuka hänen kanssaan
jaksoi tehdä kilpaa, eihän hän edes nostanut päätään saralta. Mutta
mikä hänen oli raataessa, sellainen laiha kuikka kuin hän oli, ei hän
hikoillut eikä häntä ruumis painanut. Huolet — niitä hänellä mahtoi
olla, milloinkaan ei hänen suunsa vetäytynyt hymyyn. Mutta kyllä kai
porvarillisilla nyt saattoikin olla huolia. Ei ollut tietoa siitä miten
kauan heillä pää saa pysyä kaulan varressa. Varsinkin sellaisilla
jumalisilla ja salarikkailla kuin tuunalaiset.

Päivä paistoi ja maa pölysi tuhkankuivana. Venäläisten huudot kuuluivat
rannasta. Siellä heitä oli uimassa. Ja heitä riitti olemaan joka
paikkaan muuallakin. Heitä istuskeli aidoilla, heitä kulki tiellä,
heitä oli kaivolla, heitä oli veneessä ongella, heitä makasi nurmella,
he pelasivat korttia ladoissa ja lehtimajoissa.

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka lapsille.

Hän ei tietänyt miten monta kertaa hän oli sen sanonut. Hänen korvansa
kuunteli erästä ääntä, joka puhtaampana ja hellempänä erottautui
muista. Se oli pysähdyttänyt hänet illoin rannassa, se oli tullut häntä
vastaan kirkkotiellä, se pysytteli vaietessaankin jossain likettyvillä,
odotti häntä ja valvoi hänen askeliaan. Se oli Johan Kitsin ääni.
Riikka Tuuna tiesi miehen nimen, tiesi että hän oli maanviljelijä ja
vanhin poika. Hänen kanssaan saattoi puhua, hän puhui viron-suomea.
Ei mitään sopimatonta hän ollut tehnyt, hän toimi tulkkina
paikkakuntalaisten ja venäläisten kesken ja hän oli aina koettanut
välittää ja sovittaa. Ei yhtä sanaa hän ollut sanonut Riikka Tuunalle
siitä minkä Riikka aavisti liikkuvan hänen mielessään. Uskaltakoonkin!
ajatteli Riikka ja hänen verensä kohisi ohimoissa. Hän ei kuitenkaan
voinut sille mitään, että hänen viluinen sydämensä taipui sitä lämpöä
kohti, joka säteili Johan Kitsin olennosta. Ehkä minä en vielä ole
mennyt aivan hirvittävän rumaksi, ajatteli hän, koska tuo muukalainen
viitsii hiukkasen pitää minusta. Ehkäpä voisi olla mahdollista, että
Arvo huolii minut.

— Täytyy ottaa tarkkaan juuret, sanoi hän. — Täytyy oikein kaivaa
sormet maahan. Vesiheinät katkeavat aina.

Ja kaitaisilla lujilla käsillään kiskoi hän maasta naurisheinää,
polviheinää, saviheinää, piikkisiä ja muita viljatainten vihollisia.
Rikkaruohoja oli kokonaiset läjät pitkin sarkoja, joissa turnipsinalut
kuivuutta kituen seisoivat porossa, odottaen sadetta. Taivas vastasi
kuuman sinisellä säteilyllä. Kuiva multa tunki kitkijäin kurkkuun,
sieraimiin ja sisään kasvojen huokosista.

Johan Kits oli rannassa uittamassa hevosia. Riikka Tuuna kuuli hänen
silloin tällöin laulahtavan ja tiesi hänen silmiensä kulkevan ylängölle
navetan taakse, missä Tuunan turnipsimaa oli. Siellä pensaissa heidän
vaatteensa olivat olleet kerran kauan sitten, kun he olivat lapsia ja
uivat täällä. Tuolla mäntyjen alla olivat Mäkimatkan pojat silloinkin
viskelleet kivillä oravia... silloinkin pääsiäisenä. Uneliaana
uiskenteli Ummen saari utuisen siintävällä ulapalla. Sinne oli Arvo
kadonnut — sieltä hän tulee. Tuleeko? Onko kuollut?

— Ottakaa tarkkaan juuret, sanoi Riikka.

Rannassa alkoi soida hanuri.

Riikka Tuuna kaivoi sormensa syvälle maahan ja repi ikäänkuin hän olisi
samalla repinyt jotakin vihattavaa mielestään.

Lapset kuuntelivat.

— Täytyy tästä oikaista selkäänsä, sanoi Johanssonnin vaimo ja nousi,
jäsenet natisten.

— Nousen minäkin, vaikkei tuo Riikka nouse, sanoi toinen.

Ja ennen pitkää olivat he kaikki kolme pystyssä.

— Kauniisti hän soittaa, sanoi vanha kutoja-Anna ja hymyili.

— Kaunis siinä on mieskin, sanoi Johanssonnin vaimo suutaan
maiskauttaen. — Se on se kaunis virolainen.

Hän soittaa minulle, ajatteli Riikka ja iski hyppysensä polttavaan
nokkoseen. Hän soittaa minulle.

— Mikä hänessä lienee, huomautti nyt Ahvenaisen nuori vaimo, — ettei
hän välitä kenestäkään tytöstä. Hän olisi saanut vaikka kenen. Kyllä se
Paanasen emäntäkin oli kuin hulluna häneen. Ja se Helmisen Jenny... ja
vaikka kuka. Mutta ei tämä...

Siksi että hän pitää minusta, ajatteli Riikka ja kuuma aalto läikähti
yli hänen kasvojensa.

Tämä on minulle mieluista, ajatteli hän samassa, ottaen itsensä
kiinni itse synnin teosta, vaikka minä en ensinkään hänestä välitä.
Jos hän uskaltaisi minulle sanoa, että hän pitää minusta, niin minä
löisin häntä korvalle. Onko minun niin kauhean vilu, että minun täytyy
lämmitellä vieraiden lieden ääressä. Vai sitäkö minä iloitsen, että
koska tämä pitää, niin ehkä Arvokin voisi pitää? Mikä on ihmisen sydän?
Mikä on ihmisen sielu-raukka?

Naiset puhuivat jo muista asioista, Ahvenaisen vaimo harmitteli, että
kirkkoherra oli teettänyt vanhasta takistaan vaatteet pojalleen.
Niinkuin ei hänen olisi kannattanut teettää Jeremiaalle uusiakin
ja niinkuin ei Ahvenainen olisi ansainnut noita vanhoja vaatteita.
Ahvenainen oli ollut niin suuttunut, että oli luvannut ajaa
kirkkoherran nurin. Leikillä tietysti hän niin sanoi. Johanssonnin
vaimo kertoi, että Janne Kemppaisesta tulee valtiopäivämies, nimittäin
kansanedustaja. Hän oli jo kaiket kesää käynyt puhumassa juhlilla.
Pietikka itse oli sanonut, että se ei mitään merkitse, vaikka on
linnassa istunut. Se on kaikki kapitalismia, että istuu linnassa.

Hanurinsoitto lakkasi. Suuret poutaiset pilvet purjehtivat esiin
taivaanrannalta.

— Mitähän hän oikein kiskoo noissa veneissä? huomautti Ahvenaisen
vaimo, katsoen ulapalle. — Se on Mäkimatkan Haraltti. Eilen hän kävi
hakemassa tavaraa kaksi kertaa ja tänään hän taas on kulussa.

— Älä puhu mitään, sanoi Johanssonnin vaimo, — Mäkimatkassa suostuttiin
ensimmäisenä kahdeksantuntiseen.

— Onkos Riikka kuullut, alkoi vanha Anna, — että syksyllä tapahtuu
jotakin... niin, ne ovat niin julmia asioita, ettei niitä voi puhuakaan.

— Ainoastaan siinä tapauksessa, että porvarit eivät suostu työkansan
oikeutettuihin vaatimuksiin, sanoi Johanssonnin vaimo.

— Kyllä olisi paras, alkoi Anna taas, — että Tuunankin isäntä antaisi
perään.

— Isä on vanhanajan ihmisiä, vastasi Riikka.

— Minä kävin Kemppaisen muorin luona ja siellä oli Kustaa... Kyllä
se sentään kalliiksi tulee, kun saa kustantaa senkin Miinan. Hän on
nyt jo sairashuoneella viidettä kuukautta eikä vielä ole leikattu.
Mutta joka päivä tulee maksamaan kunnalle toista markkaa. Kirkkoherran
rouvahan häntä rupesi toimittamaan parannukselle. Ei sitä sentään
jokainen tekisi sellaista köyhän hyväksi. Mutta kunta on kirkkoherralle
suuttunut Kirkkoherra ei pelkää... mutta hän saisi pelätä...

— Mitä hän pelkäisi, pääsi Riikalta kylmästi.

Kitkemistä riitti runsaasti viikoksi. Iltapäivällä tuli tavallisesti
sisar Hulta, Tuunan kipeän emännän hoitajatar, tuomaan pellolle kahvia.

— Tietääkös Riikka, kertoi hän eräänä päivänä, että meillä kävi
vieraita. Mäkimatkan nuorin herra. Lainaamassa rahaa isännältä. Mutta
isäntä oli niin kiukuissaan, että tuskin sai puhutuksi. Äää... äää...
äää ... hänestä vain läksi. »Vai pitäisi minun antaa rahoja, että sinä
tuottaisit sielullesi kadotuksen...» Harald-herra oli suuttunut. Mutta
isäntä saattoi häntä aitan nurkalle ja ähisi ja pauhasi vielä siinä,
että mitä se ihmistä auttaa vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi
sielullensa kadotuksen...

Eräänä päivänä taas istuutui sisar Hulta pientareelle ja rupesi
lukemaan rasvaista lehteä, joka oli ollut Johanssonnin vaimon eväiden
ympärillä.

'Neljän kuukauden vanha poikalapsi annetaan kasvatiksi kokonaan.
Eteläinen Rantakatu numero 4, Aaltola.

Nykyajan tehokkaimmaksi tunnettua kolotusvoidetta...

Poreet ja kappaleet posliinissa juotetaan pitäviksi...

Kaksi haaksirikon kärsinyttä keski-ikäistä rouvaa ja leskeä haluaa
kirjeenvaihtoon kunnon miesten kanssa. Samanikäiset ja vanhemmat
otetaan huomioon...'

— Älä hyvä ihminen! sanoi Riikka.

Mutta venäläisten hevosten kaviot alkoivat samassa tömistä maata
vasten. Kuului läiskinää, naurua ja huutoja, kun notkeat miehet
hyppäsivät märkien ja laukkaavien hevosten selkään ja alkoivat ajaa
ylös mäentöyrästä. Oli kuin sisar Hultan vereen olisi kaadettu mettä
ja viinaa. Hän rupesi keikuttelemaan itseään, nauramaan ja lukemaan
kimakalla, luonnottoman lujalla äänellä.

'Kaksi iloista poikaa on vielä vailla ystävää. Kirjoittakaa tytöt
kiltit meille, niin rupeamme ystäviksi teille. Nimemme ja osoitteemme
piirrämme näin kuuluvaksi että kirjeet ja valokuvat tulisi kotiin...
Osuuskauppaan...

Pojat huom.! Kymmenen tyttöä haluaa kirjeenvaihtoon poikain kanssa.
Koivu, Leppä, Saarni, Mänty...

Kolmekymmentäkahdeksan vuotias leski haluaa kirjeenvaihtoa järjestyneen
miehen kanssa. Alli. T.l.k.

Vanhatpiiat! Täällä olisi yksi leski, joka haluaa kesäheilaa...'

— Mutta Hulta...

Riikka Tuuna seisoi hänen vieressään ja laski multaisen kätensä hänen
käsivarrelleen. Sisar Hulta rauhoittui hiukan. Häntä hävetti, sillä
hän muisti olevansa kristitty ihminen. Hän käänsi nopeasti lehden ja
lasketti kuin vettä:

'Viulun, kitaran ja klarinetin soittoa iltama- ym. huvitilaisuuksiin
tilataan puhelin 8756.

Uusi pruuni puku pienelle miehelle...

Kaksirivinen harmonikka, viisikymmentä markkaa.

Nuori hevonen myydään...

Kaksi yksinäisen ihmisen pikkutyttöä otetaan ilmaiseksi asumaan omien
lasten ratoksi...

Kuolemantapauksen johdosta myydään kahdenmaattava sänky patjoineen,
rautasänky, Singerin ompelukone, pesukomodi, lasten kätkyt, pöytiä,
tuoleja, naisen alus- ja pitovaatteita, myös uusi musta leninki...'

— On siellä oikein kirjoituksiakin, huomautti nyt Johanssonnin vaimo.

— No, käännetään lehteä, huusi sisar Hulta iloissaan. »Voi maailmaa
pahennusten tähden... Varkauksia, ryöstöjä ynnä muita pitkäkyntisten
sormiharjoituksia tapahtuu tuhkatiheään. Polkupyörät näyttävät olevan
halutuinta tavaraa... Odotan vain, että Lönnrotin äijä on varastettu
puistikostaan ja myyty romukauppaan... Huomenna aurinko nousee kaksi
ja viisikymmentäyksi ja laskee... Omistavan luokan taholta on aina
tuomittu lakot, joita työläiset ovat olleet pakoitetut... Ei ole
otettu lukuun, että kosto seuraa... kosto seuraa... Verinen mellakka
venäläisen sotaväen ja suomalaisten välillä Saariluodossa... Salama
surmasi... Sonni puskenut karjakkoa. Kun karjakko Arvi Linna...
Kirjapainoherrat mahtailemassa... Siis mahtailu pois, herrat
työnantajat... Herrasväen suurlakonpelko. Eräänä aamuna oli Helsingissä
eräässä talossa vesijohto jostakin syystä joutunut epäkuntoon. Eräät
talossa asuvat herraskaiset luulivat nyt odotetun suurlakon tulleen
ja kantoivat hikihatussa vettä... Hyvää tekee, että joskus saavat
varistella pois ihrojaan...» Tämäpä on ikävää! »Tytöt hoi, onni
odottaa teitä. Kolme nuorta ihmisen poikaa haluaa kirjeenvaihtoon
ihmisen tyttöjen kanssa. Etusija niillä, jotka omistavat 2.100 gramman
leipäkortin ja jotka talveksi voivat hankkia pienen porsaan.»

Hihi-hihi-hihi-hii!

Sisar Hulta nauroi, Johanssonnin ja Ahvenaisen vaimot nauroivat ja
lapset tirskuivat niin että menivät kaksinkerroin.

Riikka Tuuna oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti tuhoruohot käsistään.

— Kuulkaas Karoliina, älkää koskaan tuoko tuota lehteä meidän
pellollemme. Minä en kärsi nähdä sitä. Ja vielä vähemmän kuulla
tuollaista.

Syntyi hetken äänettömyys. Sisar Hultan katse seurasi venäläisten
parvea, joka lakkia huiskien lasketti läpi kylän. Eivät Johanssonnin
enempää kuin Ahvenaisenkaan vaimot osanneet sillä hetkellä sanoa mitään
vastaan. Mutta Riikka kyllä näki, että he jäivät ajattelemaan asiaa.

       *       *       *       *       *

Mitäpä Tuunan tytär olisi voinut sanoa naapurin vanhalle Piinalle, kun
tämä likaisena ja hymyillen lähestyi häntä, esittäen emäntänsä asiaa.
Mitäpä hän olisi tietänyt. Hän sanoi kylmästi, että hänen veljensä ja
Arvo olivat lähteneet täältä silloin helmikuussa yöllä, hän ei tietänyt
minne. Olli ja Eino olivat hävinneet maaliskuussa. Puhuttiin, että
edelliset oli surmattu rajalla ja jälkimmäiset vangittu — puhuttiin
monella tavalla. Riikalla oli kurkku kuivana, kun hän näitä asioita
toisteli.

— Vai ei sitten Riikkakaan sen enempää tiedä. Meidän rouvan on ikävä
Arvoa. Meidän rouva ajatteli, että jos Riikka olisi häntä vaikkapa
unissa nähnyt.

‒ En minä mitään unia näe enkä uniin usko. Meidän Alma näkee ja uskoo.
Ja hän kyllä silloinkin juuri näki unen jostakin valkeasta linnusta.

— Valkeasta linnusta?

— Niin, juuri muistuu mieleeni. Se oli jo aivan unohtunut. En minä
sellaisiin usko. Se lintu kai ammuttiin ja putosi alas.

‒ Ammuttiin ja putosi alas.

Syntyi äänettömyys.

— Unet ovat tärkeitä, sanoi Piina hyvin vakavana, — ja korttien
ennustukset ovat tärkeitä. Vai sellaisen unen... Ja Alma sen näki.
Nythän minä voin meidän rouvalle kertoa. Ilmankos meidän rouva tiesi
mitä teki, kun minut tänne lähetti.

‒ Älkää nyt... enhän minä tiedä tarkoittiko koko uni miesten matkaa.

— Mitäs muuta, kun sen Alma silloin näki. Ja jos meidän Arvo on ammuttu
rajalla, niin sittenhän ennustus jo on täyttynyt... Arvo oli kaunis
poika. Ja nyt hän on mennyt...

Riikka Tuuna vaikeni. Silmänräpäyksen aikana hän kysyi itseltään,
Eino-Ilmaria vaiko Arvoa uni oli tarkoittanut. Maailma oli mustana
hänen silmissään.

       *       *       *       *       *

Kotona Tuunassa pauhasi vanha kirkkoväärti kuohuksissaan.

— Tulee minulta kysymään... Äää... äää... äää... sellaista. Ja lupaa
minulle kymmenen prosenttia korkoa... Ja luulee, että minä... äää...
äää... Haru saa hävetä, sanoin. Ja paras on, että Haru jättää sellaisen
kaupanteon. On parempi että Haru menee ja... viileskelee itseään...
terävällä veitsellä... Sanoi tarvitsevansa rahat vain kahdeksi
kuukaudeksi. En kahdeksi tunniksi minä niitä antaisi, jos ne olisivat
minulla. Ne eivät ole, sillä ne vietiin pankkiin. Mutta minä otan ne
sieltä pois, ei raamatussa puhuta mistään pankeista. Niin... menee
vaan Haru ja viileskelee ruumiinsa haavoille. Se on vain ruumis. Sielu
täytyy kätkeä tuomiopäivään... Ei, ei hän nauranut, mutta hän oli
suutuksissaan.

— Millähän lailla Harukin aikoo kostaa meille, sanoi Riikka, joka
oudosti tunsi, että vaimot, joiden lehteä hän äsken oli loukannut,
hautoivat kostoa.

Lisäksi oli Hulta lukenut jotakin kostosta, hän oli toistanut sanat:
kosto seuraa.

— Minun sielulleni Jumalan kiitos... äää... äää äää... eivät ne mitään
mahda, sanoi kirkkoväärti. — Ei mitään...

       *       *       *       *       *

Sisar Hulta istui ajatukset muissa sairaan emännän luona. Ei saanut
ilmaa pysymään puhtaana, vaikka ikkuna oli auki. Kärpäset hakivat
sairasta niinkuin haaskaa. Pöydällä kaljatuopin vieressä oli postilla,
virsikirja ja hengelliset laulut. Ne olivat kuluneet sisar Hultan
käsissä, mutta nyt hän olisi yhtä hyvin voinut tarttua tukkoon kuivia
olkia. Ei mitään makua ollut niissä. Häntä veti portaille, portille,
kujalle.

Eräänä iltana, kun sairas piti nostettaman keinutuolista sänkyyn, ei
sisar Hultaa kuulunut. Renki seisoi ja odotti, huudeltiin kuistilta,
kuunneltiin ja huudeltiin taas. Etäältä saattoi kuulla hanurinsoiton.
Sisar Hultaa ei kuulunut. Kirkkoväärti seisoi pihamaalla, tuuheat
kulmakarvat törröttäen ankarain silmien päällä, ja ajatteli. Nurmi oli
kellastunut toisella kulmalla pihamaata, seljapensaskin kitui, nälkä
oli ihmisten edessä. Taivas vain rusoitti poutaa.

— Miljaaa, huusi isäntä, — tulkaapa tänne auttamaan. Nyt oitis.

Milja meni pitkin askelin ikäänkuin ei hän olisi kuullut.

Isäntä meni salin puolelle ja pääsi Eino-Ilmarin huoneeseen asti
ilman että Riikka häntä huomasi. Riikka istui keinutuolissa, pää
nojaten taapäin ja silmät kiinni. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
kimmahti pystyyn ikäänkuin olisi säikähtänyt. Mielessään teki hän
johtopäätöksen, että menee tästäpuoleen kirkkoon, kun tahtoo olla
rauhassa.

— Missähän Hulta on? kysyi isä.

— En minä vaan tiedä.

— Tulisitko sinä nostamaan emäntää. Mikähän Hultalle on tullut?

Riikka asteli isänsä edellä yli suuren aution salin, jonka permannolla
kulkivat lumivalkeat matot kuin mitkäkin suorat, autuuteen viitatut
tiet. Hän veti huivia hartioidensa ympäri ikäänkuin häntä olisi
palellut.

‒ Mikähän Hultalle on tullut? sanoi isäntä uudestaan.

— Liha, sanoi Riikka.

Isä kääntyi ovessa hänen puoleensa ja tytär toisti sanansa ja nyökäytti
päätään.

Kun sairas oli nostettu vuoteeseen ja renki ja Riikka olivat
poistuneet, seisoi vanhus ja katseli kuolleita kasvoja harmailla
tyynyillä. Kesäyön hämärä verhosi huoneen ja vuoteen, vain pöydältä
erottautuivat mustat hartauskirjat. Vanhus koetti pujottaa käsiään
ristiin, mutta ne olivat niin työn kovettamat, etteivät ne taipuneet.
Ne jäivät päälletysten ja siinä hän paineli ja puserteli niitä. Hän
muisti kuinka kaunis tämä hänen toinen vaimonsa oli ollut silloin kun
hän hänet näki lähetysjuhlilla. Tyttö oli äitinsä kanssa seisonut
pitkän ruokapöydän ääressä ja vanha Tuuna oli tuntenut suonissaan uuden
nuoruuden. Hän oli pyytänyt saada maksaa heidän kahvinsa ja voileipänsä
eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa ennenkuin hän sai varmuuden.
Tyttö oli niin nuori ja äiti päätti asian.

Liha, ajatteli vanhus ja oudon selkeä ja polttava tunne tuli yhtäkkiä
hänen mieleensä niinkuin joskus myöhäisenä syksynä tulee kesäisen
lämmin ja kirkas päivä. Liha — mitä oikeutta on lihalla? Se huutaa ja
vaatii. Eivätkö kaikki oikeudet ole hengen? Liha... liha... Kaikki meni
samassa sekaisin hänen vanhassa päässään. Mitä on tehtävä Hultalle?
Onko hänet pantava pois talosta? Vanhus läheni vuodetta, laski kätensä
vaimonsa kylmän hikiselle otsalle ja sitaisi pois hiussuortuvan.
Tämä tässä oli se kaunis tyttö. Missä oli heidän ainoa lapsensa,
Eino-Ilmari? Liha... liha... Kaikki liha on niinkuin ruoho. Mikä oli
Jumalan tarkoitus?

Hänen polvensa vapisivat, kun hän laskeutui alas vuoteen ääreen, hänen
kankeat kätensä hytkivät pusertaessaan puuta, otsa kolahti vuoteen
laitaan.

— Jeesu... armahda minua...

Oli tapahtunut suorastaan ihme: vanha Sydänmaan Miina oli käynyt
läpi vaikean leikkauksen ja uhkasi nyt tulla terveemmäksi kuin hän
koskaan oli ollut. Ihanat tuskattomat päivät, jommoisia ei hänellä
ollut elämässä ollut, annettiin hänelle hänen vanhoilla päivillään ja
hän makasi vain odotellen haavojen parantumista päästäkseen mökilleen
sydänmaahan. Hänen kiitollisuutensa Jumalaa ja ihmisiä kohtaan oli
rajaton. Jumala sai osansa veisuun ja rukousten muodossa, lääkäriä
ja sairaanhoitajattaria hän tarjoutui palvelemaan koko loppuiäkseen.
Heidän kauttansa oli Jumala tehnyt suuren ihmeensä. Koko sairaala tiesi
Sydänmaan Miinan tarinan, koko kaupunki sai sen kuulla ja tapahtui
vielä sekin, että tohtori kirjoitti harvinaisesta sairastapauksesta
oikein tohtorien sanomiin. Vanha Miina rukoili lopulta Jumalaa, että
nöyryydellä jaksaisi kantaa näin suuren kunnian. Hänen ystävänsä
Kankaan pitäjässä iloitsivat hänen kanssaan, eivätkä suinkaan vähimmin
Anna-Liisa Nahinen ja Riikka Tuuna. Ja eräänä päivänä istuutui Riikka
rattaille lähteäkseen panemaan järjestykseen vanhan palvelijattaren
mökkiä hänen kotiinpaluutaan varten.

Hänen rattaillaan kulki Johanssonni, joka oli pyytänyt päästä
mukaan tärkeiden asioiden vuoksi, mitä hänen piti toimittaa
sydänmaan kulmalla. Hänellä oli kuitenkin mukanaan niin paljon
tavaraa, että Riikka jo rattaille noustessa oli uhannut jättää osan
pois. Ne olivat sentään kaikki niin tärkeitä — vaalijulistuksia
ja kirjallisuutta Johanssonnin piti lähteä viemään — että niiden
täytyi olla siinä missä hänkin, Johanssonni, oli. He aloittivat siis
matkan hyvässä sovussa. Oli ihana syyspäivä ja metsät helottivat
juhlallisimmassa väriloistossaan. Kalliista hinnoista ja näiden
mahdollisesta nousemisesta riitti yllinkyllin puhelemista. Kun
kuitenkin oli käännytty sydänmaan tiehaarasta, alkoi Johanssonnille
tulla asiaa alas rattailta. Hän antoi ohjakset Riikalle ja aukaisi
suuren käärön. »Kaikkien maiden köyhälistö liittykää yhteen», luki
Tuunan tytär sadoista papereista, jotka viuhkan tapaan lepäsivät
päälletysten. »Raatajat, sorron yöstä nouskaa», nähtiin toisen
käärön paperiviuhkassa. Näitä kirjoituksia naulasi Johanssonni
telefonipylväisiin ja virstanpatsaisiin, ladonnurkkiin ja makasiinien
seiniin. Yhä harvasanaisempana katseli tätä Tuunan tytär, yhä
yksinvaltiaammin hallitsi uusi poliitikko sanaa rattailla, jotka olivat
matkalla Sydänmaan Miinan mökkiä kohden.

Tää on sitä tiplomaattista toimintaa, puheli Johanssonni vasaraniskujen
välillä. — Pitää tänne korpeenkin viedä valoa ja valistusta. Tässä
on näitä oman paikkakunnan miehiä, joita pitäisi ajaa läpi. On
Salenjus ja itse Pietikka — sehän on Pietikka niin hyvä kuin meidän
pitäjäläinen, niin paljon kuin hän täällä on ollut ja täällä pannut
kaikki edistyspyrinnöt pystyyn. Tuo paketti tuolla takana onkin
Pietikan, hän on matkalla tuolla noin toisessa pitäjässä. Kova mies se
oli Nahinen, kun karkoitti Kemppaisen näistä korvista... Ei se Kustaa
sitä unohda... Valoa ja valistusta. Mitä pirun nauloja nämä ovat, en
paremmin sano. Sellaista se on maailman imperialismi, sotia se tahtoo
eikä mikään teollisuus sotia kestä, naulat paremmin kuin muutkaan...
Sotilaat on työväkeä, nuo venäläiset, ja sentähden on välit pysytettävä
hyvinä. Että yksimielisinä voitaisiin mennä maailman imperialismia ja
taantumuksellista porvarien vastavallankumousta vastaan... Rouva Juuri
kanssa on näillä listoilla, kyllä hänelläkin on kieli kannassaan...
Kovastihan ne tahtoivat ehdokkaiksi minua ja Kemppaista, nimittäin
Jannea, mutta ei me sentään. Kyllähän meitä aina puhujina tarvitaan.
Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla. Kemppaisesta
tehdään yhdistyksen esimies, jos nyt Salenjus tulee kansanedustajaksi.
Ja eiköhän se Salenjus tulle. Pietikka sanoi, että kun Kemppainen on
ollut vankilassa, niin se voi jotakin vaikuttaa ulospäin, vaikkei se
sisään päin mikään asia olisikaan. Se on Pietikka niin tarkka niistä
ulkonaisista, niinkuin oikein onkin, kun köyhälistön asia nyt kerran
on historian näyttämöllä... Ei taida vain olla tietoa Eino-Ilmarista
paremmin kuin Somerin isännästä ja pojastakaan. Sinneköhän ne todella
menivät Saksaan? Että kuinka yhtäkaikki voi olla tuntoa, kun se Saksan
keisari juuri on tämän sodan alkanut. Mutta kyllä kai ne ovat jo
saaneet passit toiseen maailmaan, tarkoitan Eino-Ilmaria ja Somerin
isäntää ja poikaa. Niin se tämä Aliinakin sanoo, Tuunan Miljan sisko,
että kyllä ne sentiensä menivät. Ja sellaista tiplomaattista elämäähän
se kuului harjoittaneen koko koulu, mitä Eino-Ilmari kävi. Ja siellä
oli jo Johanneksen markkinoilla eräs poika kehunut, että hänellä on
jalassa yhden karkulaisen saappaat ja tarkoittanut Eino-Ilmaria. Ne
olivat tietysti otettu jalasta, hyvät saappaat. Ei suinkaan kukaan
tällaisena kalliina aikana rupea saappaita hautaan panemaan ruumiin
mukana, niin se pannaan ihminen sellaisena kuin se syntyy... Se Somerin
Olli kuului kuristaneen vanginvartijan — sillähän oli sellaiset kourat
niinkuin moukarit... Milja menee nyt sitten myös yhteen Linteenin
kanssa. Pyhinä miehinä pidetään talolla häät. Se on sen antanut
Linteeni anteeksi, että Miljan lapsi on Antrein. Mitäs — isä kuin
isä ja ihminen kuin ihminen. Ja eikähän tämä nykyaika ole vanhaa
testamenttia. Naiset on nyt paremmin niinkuin yhteisiä ja yhteiskunta
ottaa lapset. Ja se onkin mukavaa, niin äiditkin saa täytetyksi
korkeammat elämänehdot... Se on kovin suuttunut Miinalle Kustaa.
Taitaa ottaa Miinan koville. Perhana sentään, nyt taisi jokin mennä
rikki. Onkos nämäkin teitä ja rumpuja. Se suuttuu Pietikka, jollei
saa tavaraansa... Ei, ei taitanut mitään tulla. Mutta tässä rattailla
näkyykin olevan ihan vanhantestamentin komento, että nainen vaikenee
seurakunnassa... Tottahan annatte vielä anteeksi, jos käyn tuolla
Jortikan asumuksessa viemässä noita lehtiä, ne ovat sellaisia pimeitä,
Jortikan väet, ettei niille tule lehtiäkään. Niitä tuli Pietikan
toimesta oikein hevoskuorma. En minä ole kauan.

Riikka Tuuna oli painanut huulensa niin lujasti kokoon, että hänen
täytyi reväistä ne eroon, kun hän yksin jäätyään hengitti. Eihän hän
uskonut mitä hänen omaisistaan oli kerrottu, mutta kirveli kuitenkin.
Kirveli ja inhotti. Kuinka korkea olikaan tämä Luojan maailma ja kuinka
matalat ihmiset.

Johanssonni viipyi. Jos tästä lähtisikin liikkeelle ja jättäisi koko
tiplomaatin. Rupesivatkohan ne nyt tuolla Jortikan mökissä juomaan?
Mistä tulee tämä selvä viinan haju?

Riikka Tuunan silmät lepäsivät sanomalehtipinkalla rattaiden pohjalla
ja ajatuksissaan hän tavaili:

    Sorron yöstä nouskaa.

Hirvittävä sota raatelee yhä maailman kansoja. Se on kapitalistisen
kansainvälisen hirmuvallan tulos. Sen suojissa riistäjien ja
suuranastajien saalis paisumistaan paisuu. Köyhälistön nylkeminen,
kurjuus ja hätä kiristetään huippuunsa. Mutta samalla paisuu kaikkien
maiden köyhälistön katkeruus, koston tarve, viha ja vastarinnan
voima. Yhä valtavammat joukot järjestyvät kapitalistista hirmuvaltaa
vastaan. Vanha pohja horjuu, vanhat jumalat ovat kaatuneet. Sorrettujen
ääni vaatii oikeutta. Suomen suurriistäjien ahneus on yltynyt
sietämättömäksi maanvaivaksi. Peto on näyttänyt karvansa. Vievätkö
köyhälistöltä leivän suusta ja vaatteet päältä? Mutta köyhälistön on
sortajat tuomittava...

Riikka Tuuna nousi yhtäkkiä seisomaan rattaille.

— Johanssonni, nyt minä lähden! huusi hän.

Ja samassa läjähtivät paperikääröt tiepuoleen. Takaa hänen omilta
rattailtaan olikin tullut viinanhaju. Siellä oli viinaksia. Hän nosti
senkin kantamuksen maantielle ja läjäytti hevosta ohjasperillä.
Pitkästä aikaa tuli hänen mieleensä jokin poikamaisen kevyt olo.
Sellaista hän oli tuntenut lapsena kiivetessään puihin. Häntä nauratti.

Johanssonni juoksi esiin metsästä, huusi ja hosui käsiään.

— Kuulkaas nyt, huusi Riikka vastaan, — minähän olen porvari, riistäjä
ja jumalankumartaja. On paljon pyydetty, että minun pitää kuljettaa
teidän kirjallisuuttanne!

Hän näki että Johanssonni seisoi ja pui nyrkkiä hänen perässään.

— Kyllä Riikka tämän vielä katuu! huusi Johanssonni. — En olisi
uskonut, kun Riikka on aina paremmin ollut sellainen inhimillinen.
Saatanan porvarit, kyllä te vielä näette...

Riikka Tuuna kääntyi taakseen.

— Johanssonni... kuulkaas: parannukset eivät tule vihan ja koston
tietä. Viha synnyttää vihaa ja kosto kostoa. Se tie ei koskaan vie
perille...

— Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla...

— Rakkaus palaa pohjaan... Paha ei voi palvella hyvää...

— Mene helvettiin! Kyllä sinä vielä kadut...

Riikka ajoi yksinään eteenpäin, korvissaan muonarengin viime sanat.
Hänen mielensä keveys oli jo kokonaan ohitse. Kaamea alakuloisuus
laskeutui hänen ylleen. Tiekin kävi yhä yksinäisemmäksi. Mitä tästä
kaikesta tulee?

Kun hän illalla palasi kotiin, kuuli hän ensi kerran äänen, joka siitä
puoleen kaikui kautta Kankaan pitäjän joka ilta ja pyhäpäivätkin
umpeensa, äänen, joka sittemmin kävi varsin kohtalokkaaksi. Hän kuuli
sanat: rasdvaa, ras — dvaa! tahdissa kuin ikinä jonkin komennussanan.
Venättä olivat sanat ja kaiketi harjoittajatkin olivat venäläisiä. Ääni
ei kuitenkaan kuulunut venäläisten harjoituskentältä, vaan niityltä
hautausmaan takaa.

Ras-dvaa! ras-dvaa!

Kankaan kirkonkylä lepäsi yliluonnollisessa valaistuksessa. Aurinko
laski lämpöisenä kuin kesällä ja sen rusotuksessa hehkuivat keltaiset
metsät. Pitkin niittyä marssi omituinen joukko: parikymmentä työmiestä
työvaatteissaan. Heidän käyntinsä oli raskas ja vaatteet riippuivat
väsyneesti.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Nehän olivat tuttuja jokikinen, samoja miehiä, jotka täällä olivat
marssineet heinäntekoon ja viljankorjuuseen. Tämä oli tietysti
kirkonkylän järjestyskaarti eli punakaarti, olihan hän kuullut, että
sellainen piti perustettaman. Tässä se nyt oli. Ketä vastaan se
menee? Venäläisiäkö? Mutta venäläinenhän sitä on johtamassa. Mitä
epäjärjestystä se aikoo asettaa? Eihän täällä näy mitään epäjärjestystä.

Ras — dvaa! Ras — dvaa!

Jokin kaunis innostus nuo miehet kuitenkin oli koonnut, sillä he olivat
työstään tulleet tänne ja marssivat nyt tuossa raskain, kömpelöin
jaloin. Varmaan heidän sisimmässään kuitenkin oli tarve varustautua
kaiken varalta suojelemaan kotia ja kotipaikkaa...

       *       *       *       *       *

Pian senjälkeen saapui vanha Miina kaupungista. Häntä totisesti ei
olisi saattanut tuntea. Kaupungin rouvat olivat lahjoittaneet hänelle
hienoja vaatteitaan — hattu vain puuttui, ja häntä olisi luullut
joksikin virkamiehen rouvaksi. Kyllähän ne hattujaankin tarjosivat,
kertoi Miina punastuen, mutta eihän hän nyt toki sellaisia... Nytkin
jo vallan hävetti tulla kotipuoleen tällaisissa pukimissa. Hänellä oli
uudet kalossit, hänellä oli sateenvarjo, hänellä oli ruokatavaraa. Ja
sairaanhoitajattaret olivat lahjoittaneet hänelle sormuksen. Musta
risti siinä oli kannassa, kyllä se oli hyvin kaunis. Mutta outo se oli
kädessä, kun ei ikinä ollut sellaista omistanut eikä uskonut sellaista
saavansakaan. Miina oli niin nuortunut, hän oli niin kiitollinen,
iloinen ja keveä, ja kertomista hänellä riitti loppumattomiin. Hän
istuikin penkillä Tuunan keittiössä ja kertoi jokaiselle, joka halusi
kuulla.

— Miina menee vielä naimisiin! sanoivat Tuunan palvelustytöt. — Kun
soltut näkevät, niin koppaavat hevosen selkään.

Miina nauroi. Ei nyt toki sellaisista sopinut puhua, mutta kyllä se
elämä oli kuin silkkiä, kun oli terveytensä saanut. Sitä ei voinut
kieltää. Jumalalle kiitos ja kunnia.

Miinan piti näyttää kalossejaan sisar Hultalle. Niitä ei löytynyt
mistään. Ovensuuhun hän oli ne jättänyt, alas, ulkoeteiseen. Koko talo
haki. Aivan varmaan ne olivat joutuneet vaihdoksiin. Kuka täällä oli
käynyt? Oma väki vain. Kalosseja ei löytynyt. Miina istuutui vakavana
penkille.

— No mihin panitte sateenvarjonne ja saalinne? kysyi Riikka. — Ei
nykyään voi ulos jättää.

— Ulos minä jätin, penkille tuohon, kun aioin heti lähteä eteenpäin.

Mentiin katsomaan. Koko talo haki. No mutta Herra siunatkoon, mikä
ihmisille oli tullut? Miina itkeä tihutti keittiön penkillä. Sormus oli
toki vielä jäljellä. Mutta entä koppa ruokatavaroineen? Hän pelästyi jo
kun tarttui sankaan: koppa oli keventynyt. Jestas siunatkoon: sokeri
oli poissa! Jonka tohtorinna itse oli antanut. Hänenhän piti tarjota
tuliaiskahvit kotona ja kutsua Kemppaisten veljeksetkin metsästä...
Mikä ihmisille oli tullut?

— Lähtekää te pian sydänmaahanne, nauroi pitkä Milja astuessaan itkevän
pienen naisen ohitse, — muuten olette puti puhdas.

Vanhus ei yöllä nukkunut yhtään silmällistä. Hänen sydämensä oli
murheellinen, hän ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä. Niin kauan oli
tauti pitänyt häntä heistä erossa. Hän oli vain nähnyt mökkinsä köyhät
seinät ja tuntenut taudin lakkaamattomat kouristukset. Nyt oli hänellä
kauniit vaatteet, sormus, terveys ja tavaraa — hän olisi voinut olla
niin onnellinen, jolleivät ihmiset olisi näin muuttuneet. Jumalan,
Jumalan he olivat hyljänneet. Varhain aamulla kyydittiin hänet Tuunan
hevosella pois kirkonkylästä. Hän läksi mielellään. Sydänmaassa toki
olivat kaikki ihmiset hyviä tuttuja.

Marraskuun lakko meni Kankaan pitäjässä varsin hiljaisesti. Ei
juuri muuta tuntunut kuin että oli yleinen vapaaviikko. Osuuskauppa
oli suljettu ja järjestyskaarti marssi joka päivä, punainen lippu
etunenässä, kylän päästä päähän. Siinä oli nyt toistasataa miestä,
vanhempia, nuorempia, jopa pikkupoikiakin. Salenjus oli käynyt
vaatimassa kauppias Huoposelta säästöpankin avaimia, mutta kauppias ei
antanut. Pikkupojat, niinhyvin porvarilliset kuin järjestyneidenkin
lapset, juoksivat innoissaan kulkueen perässä, joka marssi tanhuaa läpi
kylän, laulaen:

    ... on veljet keskenään.

Pitkä Milja oli jo jättänyt paikkansa Tuunassa, mutta hänen tavaransa
olivat vielä talossa ja Riikka oli luvannut, että hän täällä saisi
pukeutua niihin »punaisiin häihinsä», jotka vietettäisiin talolla
ja joihin oli kutsuttu toistasataa henkeä, sekä suomalaisia että
venäläisiä. Myöskin Pietikka oli luvannut tulla.

Oli lauantai-ilta ja talo loisti valkenevien vainioiden keskellä kuin
lyhty, odottaen uudenaikaista ylkää ja morsianta. Ensi lumi lankesi
maille. Silloin tultiin Riikalle huutamaan, että morsian on valmis.
Suojellen viluisia käsiään esiliinan alla läksivät Riikka ja sisar
Hulta juoksemaan pihan toiselle puolelle.

Samassa pienessä huoneessa, missä Milja ollessaan navettatyttönä
Tuunassa, oli viettänyt niin monen yön iloisten solttujen seurassa,
oli hänet nyt puettu morsiameksi suomalaista miestä varten. Käryävän
lampun valossa hääri kolme naista, vielä ojennellen kaikkinaisia
tavaroita Aliinalle, joka hikipäässä puki niitä morsiamen ylle.
Milja oli valkoisissa. Sukat ja kengätkin olivat valkoiset. Tuli jo
kiire. Sulhanen saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä. Siinä viimeisiä
valmistuksia tehtäessä kävi iloinen ja jännittynyt puheensorina.

— Missä on minun nenäliinani?

Pistithän sen juuri povellesi.

— Pankaa vielä neula, etteivät kukkaset putoa. Helkkarissa, älkää
pistäkö!

Se tietää vain hyvää.

— Aijai, ottakaa vähän auki liivejä, pingoittaa niin hitosti...

— Niin, se on se pikkulintu, joka siellä pingoittaa... Mutta eihän
hakasia voi auki jättää.

— Onhan nauha, silkkinauha. Pannaan se päälle.

— Sehän on punainen. Kyllä morsiamen pitää olla kokonaan valkoisissa.

— Ja vielä tässä! Se on uljas nauha...

— Ja sopii Miljalle erinomaisesti. Sehän peittää kaikki.

— Alalaatikossa se on...

— En minä panisi. Kyllä morsiamen pitää olla valkoisissa.

— Pane pian nyt, kuulethan että tarvitaan... No noin vaan, solmuun
taakse!

— Kaunis tulee... Kaunis tulee!

— Se on uljas nauha.

— Ja sopii tällaisiin punaisiin häihin.

— Ja Miljan mustaan tukkaan.

Kun solmu oli köytetty ja morsian kääntyi, luki Riikka selvästi leveän
punaisen silkkinauhan päistä:

    »Viimeinen tervehdys...
    Autuaat ovat puhtaat sydämestään...»

Nauha oli värjätty, mutta paksut, painetut kirjaimet näkyivät selvästi.
Se oli kankaan kunnan Parannan isännän haudalle laskeman seppeleen
nauha.

Porraskivellä narisi lumi. Tömistettiin jalkoja. Sulhanen astui sisään.

Näissä punaisissa häissä sattui muuten pieni välikohtaus, josta
myöhemmin oli kohtalokkaat seuraukset muutamille Kankaan pitäjän
kansalaisille.

Kansanedustajat Pietikka ja Salenjus veivät sivuhuoneeseen Kemppaisen
ja Johanssonnin ja keskustelivat heidän kanssaan punakaartin tilasta ja
muustakin pitäjässä. Pietikalla oli kädessään taskukirja ja hän teki
siihen muistiinpanoja.

— No miehet, sanoi hän, kynän pää hampaiden välissä, — kutka täältä nyt
niinkuin ensinnä olisivat nypittävät, jos niinkuin tulisi puhdistus
tarpeen? Toivotaan, etteivät porvarit pakota työväkeä epätoivon
tekoihin. Mutta kaiken varalta: kutka ne nyt täällä olisivat, jotka
siinä suuressa rytäkässä tulisivat kysymykseen?

Johanssonni joutui ymmälle ilosta, että toveri Pietikka oli valinnut
hänetkin neuvonantajaksi tällaisessa tärkeässä asiassa. Kemppainen oli
puheenjohtaja, oli siis selvää, että häneltä kysyttiin. Mutta hän,
Johanssonni oli vain jäsen — hän mahtoi siis jotenkuten muuten tehdä
luotettavan ja edullisen vaikutuksen. Oli siis vihdoinkin hänenkin
hetkensä tullut, kyllä olikin ollut kovaa hänen elämänsä. Kun oli se
muijakin tullut otettua sellainen saamaton. Nyt saisivat nähdä pomot
ja porvarit, että hänessäkin, Johanssonnissa oli tiplomaattia ja
käskijää. Sekin Tuunan tytär, joka kiireimpänä akitatsuuniaikana teki
hänelle sellaiset kepposet. Salenjus oli jo ehtinyt luetella Lennartti
Mäkimatkan, joka piti Maahisten kartanoa, kirkkoherra Nahisen ja
kauppias Huoposen.

— Riikka Tuuna kumminkin on sellainen! huusi Johanssonni kiihtyneenä.

— Pitää välttää naisia, sanoi Pietikka. — Ovatko Mäkimatkan väet
luotettavia?

— Kahdeksantuntinen meni Mäkimatkassa ensin läpi...

— Jaahah, jaahah... Hyvä on.

— Kelju mies on opettajakin! sanoi Johanssonni.

— Jaahah, jaahah...

— Mutta hiidessä: Sydänmaan Miina! huusi Kemppainen äkkiä.

— Se nyt on niin vanha kääkkä, että oli tuo missä oli, huomautti
Salenjus hymyillen.

— Se ilmiantoi minun veljeni pappipirulle, kyllä se on toimitettava
taivaaseen... hahhahhah...

‒ Pitää katsoa, ettei harjoiteta persoonallista kostoa, huomautti
Pietikka vakavasti. — Tämä punainen liike on pyhä asia eikä sitä saa
vetää alas ryöstön ja murhan tasalle...

Hetkeksi vaikenivat kaikki.

— Vain vastavallankumoukselliset voimat on toimitettava pois tieltä,
selitti Pietikka.

‒ Ei, ei ryöstön eikä murhan tasalle, toisteli Johanssonni. — Mutta
Tuunan Riikka kun paiskasi kaikki vaalijulistukset maantielle, alas
rattailtaan. Niin kyllä se jo on vastavallankumouksellista toimintaa.
Ja meidän lehteä hän oli kieltänyt tuomasta silmiensä eteen.

— Ja kyllä vaan viinaa on tarvittu kaikissa vallankumouksissa, kuiskasi
Kemppainen viisaana ja vakavana. — Mikään vallankumous ei käy laatuun
ilman viinaa.

— Pappi on yllyttänyt saarnatuolistakin, sanoi Salenjus, — eikä ole
huolinut varoituksista eikä mistään. Kyllä häntä on varoitettu.

— Papilla on niin paksut kellonvitjat, sanoi Kemppainen, — että
sellaiset olisi korjattava yhteiskunnan talteen.

— Pappilassa harjoittavat lapsetkin vastavallankumousta! huusi
Johanssonni.

— Ahoselta meni puotipalvelijakin Saksaan.

— Jaahah, jaahah. Pannaan ylös. Ei siksi, että tätä luetteloa
tarvittaisiin. Toivomme viimeiseen saakka, että herraskaiset tulevat
järkiinsä. Varoitan vieläkin päästämästä asioita yksityisten koston ja
ryöstön luisuvalle pinnalle. Ja tietenkin on sanomattakin selvää, että
tämä asia pysyy meidän kesken.

— Se on selvää kuin Kemppaisen muorin kahvi! nauroi Johanssonni ja
tarjosi kunnioittavasti kumartaen savukkeet kansanedustajille.

Salissa kajahtivat eläköön-huudot. Miehet, kaikki neljä, sekaantuivat
kansan vilinään.

Eräänä pimeänä iltana jälkeen joulun ilmestyi Tuunan keittiöön vanha
mies, joka pyysi yösijaa. Riikka Tuuna pesi astioita pienen lampun
valossa, öljy kun oli kovin vähissä. Tytöt tulivat lypsyltä, hameet
korkealla ja jäätyneinä kahisten. Kissa sai maitoa teevadille pöydän
alle ja latki sitä hiljaa.

— Sopii vaan mennä pirtin puolelle, kehoitti Riikka vierasta.

— Jos voisi saada jotakin syötävän puolta, sanoi mies ääni vavisten.

— Sitä ei nyt paljon ole kenelläkään. Syökää jos tahdotte tuossa
tyttöjen mukana. Totta kai vieraalla on paperinsa kunnossa, ettei tule
ikävyyksiä taloon.

— Kunnossa pitäisi oleman.

Tytöt istuivat toisiaan vastapäätä, toinen ikkunan alla, toinen
irtopenkillä, ja jyrsivät suurista reikäleivänpalasista. Ukko kastoi
leipäpalaansa samaan suolakuppiin kuin hekin. Kukaan ei puhunut. Kello
tikutti. Kissa makasi uuninkyljessä. Riikka päästi sisään koiran ja
katosi.

Mutta koirapa karkasi ukkoa kohden ja alkoi iloisesti vinkua ja nuolla
hänen käsiään.

— Onpa täällä ystävällinen koira, yritti vanhus pelästyneenä. — On
kai penikka. Soh, soh... Eipä taida olla hyvä vahti, kun noin suostuu
vieraaseen.

Tytöt katsoivat häneen pitkään ja sanoivat, että se on penikka ja nuo
venäläiset sen ovat opettaneet sellaiseksi, että se on joka miehen
ystävä. Vieras sanoi nopeasti hyvää yötä ja tytöt kuulivat hänen
askeltensa kopisevan alas portaita.

Mitä? Tuliko hän takaisin?

Riikka Tuuna istui Eino-Ilmarin kiikkutuolissa silmät ummessa, kun hän
salista kuuli askeleita.

— Kuka siellä on?

— Riikka... hsss! Minä se olen. Etkö tunne. Ole Jumalan tähden hiljaa.

— Kuka minä?

— Etkö nyt tunne? Eino-Ilmari minä olen. Lähdetään pian pakoon. Osaatko
tyynenä mennä keittiöön ja lähettää tytöt nukkumaan... No mutta Riikka,
hyvä ihminen...

Riikka oli vaipunut pikku-veljensä rintaa vasten. Hän nieli siinä
jonkinlaista kuivaa naurua, koetellen käsillään pojan olkapäitä,
käsivarsia, niskaa, kasvoja.

Niin, niin, minä se olen. Mutta minä olen julman vaarallinen. Jos
ne koirat saavat tietää, että minä olen täällä, niin minä riipun
hirressä ja sinä myös. Mene nyt siis keittiöön ja koeta lähettää tytöt
nukkumaan. Tai lähetä heidät kysymään vieraan papereja... Tai vielä
parempi: mene itse ja kun et löydä ukkoa tuvasta, niin ihmettele ja
lausu arvelu, että hän kai on mennyt muualle. Katso, koira, se pakana,
se teki minulle aika tepposet, sillä se tunsi minut. Mutta sisko — nyt
sinun täytyy olla terästä niinkuin ennenkin olet ollut.

— Minä en voi valehdella, yritti Riikka tuskissaan.

— Mitä sinä puhut? Valehdella? Tahdotko minut hirteen? Onko nyt kysymys
valehtelemisesta. Sinä olet paha ja tyhmä.

— Olin mikä olin. Mutta puhutaan jostakin tärkeämmästä. Oletko todella
täällä? Kuinka olet tullut? Missä olet ollut.

Eino-Ilmari tuli surulliseksi.

— Minulla siis ei ole turvaa sinun luonasi. Jos minua tullaan etsimään
täältä, niin sinä heti sanot, että olen täällä.

— Älä minua kiduta, poika, tiedäthän, että minun täytyy riippua kiinni
totuudessa. Kuka sinua täältä etsisi.

— Ne tietävät asiat paremmin kuin yksikään meistä. Niillä on urkkijat
joka paikassa. On hyvin mahdollista ... jopa luultavaa, että ne nytkin
tietävät erään ukon tallustelleen kylään ja tulevat tarkastamaan, minne
hän on joutunut. Tytöt kertovat, että koira tunsi minut. Silloin minä
olen kiinni.

— Oi, Eino-Ilmari, että tulitkaan. Miten minä voin sinua suojella? En
valehtele, tiedät sen. Mitä minulle sitten jää, jos luovun totuudesta?

— Minun kai ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta pelkäsin sinun
menehtyvän epävarmuuteen. Me elämme kyllä kaikki, Toivo, Arvo, Olli...
Onko varma, että kaikki täällä nukkuvat? Eihän täällä ole ketään?
Toivo ja Arvo menivät väärillä passeilla rajan yli. Minä karkasin
yöllä poliisivankilasta, josta minut piti lähetettämän Venäjälle.
Eräs herra antoi minulle palttoonsa ja lakkinsa sekä silmälasinsa
ja niiden turvissa pääsin läpi kaupungin. Olin sairashuoneella
viikon. Sieltä sain lääkärintodistuksen, että minun täytyy lähteä
Jämtlantiin parantamaan keuhkojani... Jonkun Armas Laakson passilla
lähdin Jämtlantiin. Minua ei kukaan epäillyt, kävelin rinta
sisäänpainuneena... No, mitä nyt? Riikka, et ole yhtään iloissasi
tulostani.

— Tällaisten valheiden turvissa sinä olet säilynyt.

— Totuus olisi syössyt minut suoraan surman suuhun ymmärrät toki sen.
Minä olen oppinut ovelaksi, oi, et aavista miten ovelaksi! Ja sinäkin
vielä opit.

— En ikinä! En tahdo!

— Odota sinä vaan, kun hätä tulee.

— Teidän sananne olkoon jaa-jaa ja ei-ei.

— Olkaat viekkaat kuin käärmeet ja lempeät kuin kyyhkyset... Olli meni
suksilla yli jään... Hän tappoi ainakin kolme santarmia. Kyllä he hänen
nyrkkinsä muistavat. Yhdenkin kauhean inhottavan urkkijan hän löi
tainnoksiin ja viskasi avantoon. Niin, niin, sillä muuten he olisivat
tappaneet hänet. Se se juuri on sodassa: jollen minä tapa sinua, niin
sinä tapat minut.

— Voi sielu-raukat, sielu-raukat!

— Älä sinä voihki, neuvokkuus on hyvä asia ja viekkaus on sodan
parhaita apukeinoja. Ole terästä, sisko, niinkuin olet aina ollut.
Äläkä sitä totuuttasi tuuppaa joka paikkaan, mihin se ei sovi. Suoraan
sanoen: sinun saivarteleva totuutesi pitää sulkea sodan ajaksi johonkin
alttarikaappiin ja ottaa sitten taas esiin...

— Poika... en tunne sinua, mikä sinulle on tullut?

— Olen kokenut totta ja satua, olen seikkaillut, elämäni on ollut
täynnä vaaraa ja voittoa. Kaikki on ollut kuin satua ja runoa, miten
vain tahdot... Tyttö, herää ja ymmärrä minua. Ymmärrä mikä on edessäsi,
meidän suomalaisten edessä: sota.

Riikka vaikeni pettyneenä ja alakuloisena. Vihdoin hän kysyi Toivoa
ja Ollia. Eino-Ilmari päästi tulemaan nopean sanojen pärskeen, joka
vaikutti kuin sadekuuro.

— Hyvin he voivat. En ole nähnyt heitä, mutta he ovat vimmatusti
harjoitelleet Lockstädter-Lagerilla ja odottavat nyt Libaussa
Suomen vapautuksen hetkiä. Siellä se on Ollikin jääkärien joukossa.
Poika pahus valehteli olevansa kahdeksantoista vuoden vanha. Ne
nielivät valheen kuin hyvänkin herkun ja Olli hoitaa nyt tietääkseni
konekivääriä... Siellä on paljon meikäläisiä, toista tuhatta
kumminkin. Minä, minä olen hoitanut komerssia rajalla. On siinä ollut
työtä siinäkin. Ja nyt on muutamia jääkärejä jo tullut kotimaahan
harjoittamaan suojeluskuntia. Pohjanmaalla ne jo ovat... suurilla
jäillä harjoitellaan joulunpyhinä että kaikaa. Tiedätkös, minä osaan
sellaisen laulunkin, että tulee hulluksi ilosta, kun sen kuulee. Tule
tänne, niin veisaan korvaasi. Mutta sinä et saa unissasikaan toistaa
tätä, muista se. Kun minä nyt osaisin sen sinulle niin kuiskata, että
ymmärtäisit. Minua itkettää aina, kun sen kuulen. No, korvasi tänne
nyt, tyttö... Oletko oikein harras niinkuin olet kirkossa, oletko
valmis? Kuule siis:

    Syvä iskumme on, viha voittamaton,
    meill' armoa ei, kotimaata.
    Koko onnemme kalpamme kärjessä on,
    ei rintamme heltyä saata.
    Sotahuutomme hurmaten maalle soi,
    mi katkovi kahleitansa.
    Ei ennen uhmamme uupua voi,
    kun vapaa on Suomen kansa.

— Jumala! pääsi Riikalta ja hän pusersi tuskissaan pikkuveljen
käsivarsia. — Vihaa ja kostoa... en ymmärrä...

— Et saa olla penseä, tyttö. Se on vapaan Suomen sotalaulu, etkö
nyt kuule. Jääkärit ovat sen tehneet Libaussa... Minä voisin lentää
Jumalaa kaulaan, kun sen kuulen. Katso, jääkärit ovat Jumalan lahja,
ne ovat ne, jotka ovat uskaltaneet uskoa Suomen vapauteen, ne ovat ne,
jotka ovat tunteneet kevään rinnassaan ennenkuin kukaan muu... Minun
täytyy nähtävästi puhua sinulle aivan niinkuin olen puhunut käydessäni
selittelemässä kansalle. Ei siksi, että se paljon tarvitsi. Siellä
Pohjanmaalla ollaan valveilla. Mutta on kuitenkin täytynyt järjestellä.
Olen käynyt puhumassa. Ja nyt puhun sinulle, sillä sinun täytyy herätä
ja järjestää asiat täällä. Katso, sota on ovella... Älä keskeytä
minua, minulla on niin lyhyt aika. Sinun täytyy ensinnäkin ymmärtää
jääkäriliike. Se on jotakin hyvin ihmeellistä. Olen puhuessa verrannut
jääkäreitä pajuihin... niin, niin pajuihin. Tiedät miten aina olen
pitänyt pajuista. Ja nyt tiedän miksi: siksi että ne tuntevat kevään
ennenkuin mikään muu luonnossa. Jollen kuole vapaussodassa, niin ehkä
vielä runoilen, siltä minusta tuntuu. Mutta kuulehan: et suinkaan
sinä voisi antaa minulle vähän ruokaa. Kauhean kovaa leipää sinä
tarjoat meidän väille... Niin, katso, paju kasvaa vesiojain varsilla
ja ennenkuin yksikään toinen kasvi meillä aavistaa kevään lähestyvän,
kuulee paju veden solinan syvällä maan povessa. Kevät tulee! Ja ennen
pitkää ovat hopeiset kukat ilmestyneet metsään. Muistatko Ummen saarta,
siellä ne aina ensinnä puhkeavat... Sinä saat uskoa, että kun jääkärit
tulevat kotiin, niin kaikki nuoret seuraavat heitä. Pohjanmaalla se
alkaa, samana päivänä riisutaan venäläisiltä aseet. Mutta ole hiljaa,
hiljaa... Meillä ei ole aseita, siinä se on. Muuten olisikin leikkiä,
mutta käy nyt paljain käsin aseistettuja joukkoja vastaan. Ruotsi
mokoma ei antanut. Mutta Saksa antaa. Hindenburgi ja Ville ovat
meille suosiolliset — ajattelevat kai, että antaa lapsen yrittää. Ja
ovathan ne nähneet Saksassa, että jääkäreissä on sisua. Hitosti minun
on nälkä, olin riistämäisilläni kissalta kupin, kun sinä sitä äsken
keittiössä syötit... Etkä ensinkään armahtanut ukko raukkaa, joka
sinuun turvautui. En olisi uskonut, että sinä, jumalinen ihminen,
olisit niin kova. No, kuules nyt, ala sinä nyt kutoa ja kehrätä ja
neuloa valkokaartille. Ja mobilisoi kaikki luotettavat voimat. Mutta
viisaasti ja taitavasti... Tuo nyt ruokaa, rakas lapsi. Ja sitten
lähtee ukko Viljami Toivola taasen liikkeelle. Katso, minä olen
lasinpuhaltaja Viljami Toivola ja lähden työasioille Riihimäelle. Mitä
minä antaisinkaan, kun pääsisin saunaan.

— Sota, kuiskasi Riikka raskaasti, — pitääkö nyt ryhtyä siihen? Eikö
nyt ole muuta keinoa...? Sotahan on meille toivoton.

‒ Ei ole! Und setzet ihr nicht das Leben ein... Mutta tuo jo ruokaa! Ja
sitten takaisin taipaleelle.

Yö kului. Ennenkuin päivänsalo alkoi tuntua, täytyi Riikka Tuunan
päästää pikkuveli ulos pimeyteen. Ei niin paljon valoa hän ollut
uskaltanut sytyttää, että hän olisi nähnyt hänen kasvonsa. Ei portille
hän saanut häntä saattaa. Ei mitään varmuutta hänelle jäänyt, pääsisikö
edes läpi kylän. Mutta jokin häikäisevä valo tunki nyt vähitellen hänen
sieluunsa ja hänen korvissaan alkoi soida se runo, jonka Eino-Ilmari
oli lausunut ja joka hänestä ensi hetkessä oli tuntunut vihan ja koston
julistukselta. Se oli sodanjulistus valhetta vastaan, sodanjulistus
kansallista häpeää vastaan Suomenmaassa. Se oli Jumalan oma ääni, hänen
kevätlähettiensä huuto kiusatulle kansalle. Se oli vapautuksen viesti
syntiin vangituille sieluille.

Arvohan oli luvannut lähteä noutamaan kevättä! Hän tuo kevään!

Muutamana silmänräpäyksenä tuntui tämä kaikki ei ainoastaan
uskottavalta, vaan luonnolliselta ja selvältä. Mutta jota enemmän vanha
elämä paljastui talvipäivän harmaassa sarastuksessa, sitä kauemma
häipyi öinen satu. Riikka Tuuna ajatteli kuulemiansa vuoteellaan,
tarkaten sydämensä lyöntejä ja tuttua arkista liikettä kaivolla,
portaissa ja pihamaalla. Mutta kun hän sitten, yllään saappaat ja
vanha toppatakki kulki lumiröykkiöiden keskellä navetan ja keittiön
välillä, oli hän varma, että oli nähnyt hullua, vaarallista unta, joka
rangaistaan tyrmällä ja kuolemalla. Sielujen vankeus ei ole loppunut.

Oli kuitenkin yksi sävel, joka äännähti eikä ottanut vaietakseen. Runo,
jonka Eino-Ilmari oli lausunut, ei ollut unta. Jääkärien runo oli totta.

Hän muisti, että jonkin sadun joutsen oli lapselle ilmoittanut
unessa tärkeitä asioita. Mutta jotta lapsi herättyään uskoisi unen
ilmoitukseen, pudotti lintu pois lentäessään valkean höyhenen ja jätti
sen lapsen rinnalle.

Riikka Tuimallekin oli jäänyt valkea höyhen, runo josta ei hän
muistanut muuta kuin

    ... kun vapaa on Suomen kansa.




KURJET


Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka
olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä
varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten
vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa
alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä
työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään
sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere,
itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä
lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi
vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä
Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa
povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.

— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä
sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla
puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia,
itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä
Ummen saaren tuolla puolen.

Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja
Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät
sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja,
Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset
käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle.
Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle
Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä
joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun
Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu
säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin
ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia
oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen
suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.

Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet
sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä
ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin
marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän
perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat.
Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan
varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.

— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.

— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.

— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan
vaikka ihme olisi.

— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi
Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on
venäläinen, pane se mieleesi.

— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros,
siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen...

— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee
hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.

— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe
pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.

— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni,
— kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.

— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. —
Nyt on kansalla valta!

— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä
vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan
Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.

— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori
kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi
nuo pojat ja minä olen ne hoitanut... Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja
sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut,
että...

— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat
pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.

Muori ei kuitenkaan vaiennut.

— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan
hukkuu...

Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli
ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken
tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt
kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan.
Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan,
kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin
vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet
nauroivat.

— Pakana, sitä tyttöä!

— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.

— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.

— Olkaa te... Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte
hankeen.

— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä
siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen
aamujunan lähtöä.

— No, Mikko, otatko sinä?

Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi
silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan,
niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat
vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin
puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli
vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä
leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle,
sanoi:

‒ Lapsihan se on vielä.

Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan
ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa
kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja
sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi
pelastua vain tällä tavalla.

— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!

‒ Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?

Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään
kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä
estellyt.

— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan
pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei
kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo,
mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä
rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää
housuja jalkaani.

Naurajat olivat tytön puolella.

Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin
ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan
käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!

Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.

— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi.
Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä,
onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!

Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet
pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle.
Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä
odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet
noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä
luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista,
että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen
vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen
vastustella.

— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen
kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää.
Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä
tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja,
Relanterin rouva.

— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. —
Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi
ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa
niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli:
kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja
perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa
itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko.
Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny,
saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet,
kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta
lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole
aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että
tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana
pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin.
Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun.
Jenny sinä... älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja
tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.

Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön,
joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia
tömistellen jalkojaan permantoon.

— Siellä sisälläkö ne ovat... Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo
portaita.

— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.

Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka
olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja
täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin
jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat
todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät
tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria
pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä
he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän
lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja
pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli
puettanut ja kylvettänyt.

— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.

Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein
tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä
kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään.
Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja.
Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana
kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli
papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin
kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella
painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden
portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että
hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän
kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä
portaista.

— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori
peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet.
Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä,
missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.

Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti.
Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin
lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt
voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?

— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään
ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa
jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä
ihmetyksessä.

Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän
hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka
odottivat talon edustalla.

— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.

Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan
sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni
kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi
saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa
setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen
teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta
katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin,
että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi
joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään
vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo
puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta
yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.

Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule
valmista.

Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus,
Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla
ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule
siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei
ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta
työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on
kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt
omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn
tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan
juhlallista.

Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan
täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut
tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa
palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut.
Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä
katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa.
Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi.
Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle.
Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin...
_ehkä_ koetettaisiin... ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin
tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa.
Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy
nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä...
Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa.
Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja
vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä
oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat
kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on
kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus
pidätti hevosen.

— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja
kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä
viivyttelee.

Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka
astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui
mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt
oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei
tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan:
niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen
kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään
niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt... Ja entäs
Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla
liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä
kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja?
Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja
jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?

Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti
herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän
tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.

Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja
otti taskustaan paperossilaatikon.

— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.

— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista...

— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?

— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen
aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.

— No niin näkyy lehdestä... Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.

— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.

— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin
puolella.

— Niin aina, niin aina.

— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.

Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi,
ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä,
Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta.
Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut
lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs
nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta.
Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana
kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.

Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma,
nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus
eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut
palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu.
No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin
uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan
kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.

Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole
saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski
kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki
edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan.
Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai
erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat
aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei
malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet.
Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.

— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi
Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna
hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään,
tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni
valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun
sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet
löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme
puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan
säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.

— Se on sellainen meidän Riikka, ettei se sano muuta kuin juuri
niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä entisestä emännästään. —
Se ei valehtele, Tuunan Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.

— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten paljonko rahaa pankista
saatiin.

Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei hän voinut nähdä, miten avuttoman
näköiseksi Johanssonni meni. Kemppainen huusi hänelle tiukasti, että
puhutaan niistä sitten. Ja niin ajoivat kansan luottamusmiehet täyttä
laukkaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima rahakuorma edellä,
jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. Joka ikkunasta katseltiin
ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin lapsia, iloisesti huutaen, ja
koirat haukkuivat.

— Kyllä täytyy tännekin saada pari kuularuiskua ja tykki, touhusi
Johanssonni, jaellessaan miehille rahaa. — Puhukaa nyt siellä
piiriesikunnassa, että välttämättä toimittavat pari tykkiä ja...
vaikkapa viisi kuularuiskua. Tämä on sentään niin rateekisti tärkeä
paikka — vai kuinka ne sanovatkaan — tämä kirkonkylä... No, kun ei
näillä meidän venäläisillä ole niitä kojeita. Mutta kyllä ne neuvovat
niitä käyttämään, kun ne vain tänne saadaan. Ja hevosia me kyllä
lähetetään hakemaan.

Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, harjoittelivat lapset
tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä oli toistakymmentä poikaa, käsissä
kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset nauhat. Johtaja oli muita
vanhempi.

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Jo meni lahtarilta henki!

— Ja toiselta!

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Taas meni yksi saatana!

— Viis, kuus, kymmenen, sata lahtaria...

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Olkaa hiljaa, lapset! huudettiin joukosta. — Oletteko hiljaa,
junkkarit!

Esikuntapäällikkö tuli portaille. Salenjus päätteli hänen punoittavista
poskistaan, että hän oli käynyt suutelemassa pulloa ja meni häntä
lähemmä. Selvästi tuli Kemppainen konjakilta, ja hienolta lisäksi!
Oliko hän käynyt ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa oli
otettu asemamakasiinista? Suutarin lestit sentään, se poika ei huolinut
välipuheista: juuri oli sovittu, että yhdessä otetaan auki laatikko.
Ei toki ollut Kemppainen ottanut paljoa. Hyvin hän asiansa toimitti.
Ryhdikkäänä kuin sotaherra seisoi hän portailla ja puhui:

— ... kaikkialla suuntaa kansa terävän teräskatseensa kapitalismin
kukistamiseen. Kansa ei ole tahtonut sotaa, vaan porvarit ovat
valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut pakotettu lähtemään
kivääri olalla puolustamaan itseään ja korkeaa, kauas tähtäävää
aatettaan. Vaan kerran ne, jotka nyt nauravat, tulevat itkemään. Kansa
kyllä varotti porvaristoa ryhtymästä luomaan lujaa järjestysvaltaa
työväkeä vastaan. Meitä ei kuunneltu. Porvariston kermakerrokset
nauroivat meitä vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit
taistelevat harvainvallan puolesta, kukkaronsa ja kapitalismin
puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin
koteihinkin kerrankin lankeaisi aamun rusotus, sitä varten, että
heidänkin rintansa kerran saisivat riemusta kohota ja tuntea
hyvinvointia ja onnellisuutta. Toverit, jotka lähdette uhraamaan
henkenne vallankumouksen alttarilla, muistakaa esiintyä arvokkaan,
luokkatietoisen työläisen tavoin, tahraamatta käsiänne. Eläköön
vallankumous! Eläköön punakaartilaisemme!

Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen
työväenmarssin. Tuttujen sävelten saattamana liukui sotaan-lähtijöiden
jono juhlallisesti läpi peltojen jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai
rantatörmällä katselivat ihmiset kasvoja, jotka he olivat tottuneet
näkemään joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin
vainiolla, milloin ruokapöydässä. Nämä kasvot olivat silloin kuuluneet
yhteiseen kotoiseen elämään niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai
virstantolppa, joita ei huomaa ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt
erkanivat tutut kasvot jyrkästi vanhasta ympäristöstään, melkein sillä
tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät kävivät kallisarvoisemmiksi
kuin ne jotka jäivät kotiin. He olivat valitut, he muodostivat uhrin.
Ja heidän kauttaan siirtyi sota yhtäkkiä lähelle Kankaan kirkonkylää.
Sota, josta ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää
käsitystä, tuli yhtäkkiä niin lähelle, että se saattoi laasta pois
tuon oman kodin tuossa ja lävistää tämän oman sydämen tässä. Kauhut,
joista sanomalehti viime aikoina oli kertonut, alkoivat yhtäkkiä elää
silmien edessä aivan toisella tavalla kuin tähän asti, sillä nehän
saattoivat uudistua täälläkin. Sota oli tähän asti ollut Kankaan
kirkonkylälle kirjoitettua kertomusta — nyt se tuli aavistetuksi
todellisuudeksi. Niinkauan kuin rekijonoa saattoi erottaa kylässä,
kantoivat laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä mikä liikkui
jäljellejääneiden mielissä. Viritettiin yhä uusia lauluja. Sää oli
niin leuto, että saattoi liinoja huiskuttaen viipyä talon portailla.
Pikkupojat jatkoivat nyt kenenkään häiritsemättä harjoitustaan
maantiellä.

— Yks-kaks! yks-kaks!

— Nyt minä ammuin lahtari-saatanan!

— Tuossa meni Kankaan pappi-perkele!

— Yks-kaks! Yks-kaks! Pysykää rivissä. Tarttee olla koreasti. Pysykää
rivissä! Tarttee totella johtoa. Minä suutun... Yks-kaks! yks-kaks!

Heitä ei kukaan kuunnellut. Ei myöskään kukaan kuunnellut muoria,
joka painaen hylättyä kahvipulloa rintaansa vasten, kompastellessaan
metsätiellä toisteli: »ei tule hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin hän
olisi unohtanut kielen kaikki muut sanat.

Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle,
kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan kirkonkylän esikunta, perimpään
huoneeseen karttojen ja paperien ympärille.

— Täytyy tulevaisuudessa katsoa, huomautti Johan Kits, ettei päästetä
mukaan saattajia. Se hermostuttaa miehiä, kun naiset itkevät. On paras,
että lähtö tapahtuu pimeällä.

— No se nyt oli tämän kerran, katkaisi hänet Salenjus lyhyesti. — Tämä
nyt oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä naisiakaan käy suututtaminen,
niitä tarvitaan tässä vielä pirusti!

Oli paljon järjestettävää: vahtivuoroissa oli tullut sekaannusta,
peräkulmille täytyi lähettää sanoja, että miesten on liityttävä
punakaartiin, taloista täytyi toimittaa keräämään vaatteita, Tuunasta
oli kieltäydytty antamasta lehmää, kirkon avaimet oli saatava esikunnan
haltuun, kauppamies täytyi kutsua vallankumoustuomioistuimen eteen,
venäläiset vaativat talon salia kahdesti viikossa tanssia varten.
Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, ennenkuin ryhtyy mihinkään
muuhun, ottaa selvän raha-asiasta.

— Yksitoista tuhatta sieltä lähti, sanoi Kemppainen ja katseli
ystäväänsä jäykästi silmiin. — Pennejä päälle, ei ollut aikaa laskea.
Johanssonnin takana ovat.

Salenjus koputteli rystysillään karttaan, joka oli heidän edessään
pöydällä ja katseli tiukkaan esikuntapäällikköön.

— Täytyy olla enemmän, sanoi hän äänellä, jolla vanhempi veli
säikähdyttää sisartaan. — Minä menen sinne itse. Onpa ihme, jollei
löydy rahoja.

— Sopii mennä, vastasi Kemppainen täydelleen levollisena. — Olenhan
sanonut, että täytyy kerätä taloista ylellisyydet. Nahisellakin on
sellaiset paksut kultavitjat.

— Saakeli, pitääkö sitä aina uudestaan selittää, ettei vallankumousta
saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse siinä, kun Pietikka sanoi... Ja
toistithan saman äsken, kun puhuit äsken, niinkuin piti...

— Olin minä kyllä ja toistin... Mutta...

Kemppaisen ikenet tulivat näkyviin ja silmissä välähti.

— Niinkuin eivät herrat Helsingissä... tai »toverit», miksi heitä vain
tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. Vallankumous ottaa aina sellaiset
niinkuin kultavitjat. Ne ovat ylellisyyttä. Vallankumous tasoittaa aina
ylellisyydet.

Salenjus rauhoittui. Ehkei Kemppainen ollut mitään ottanut. Ehkä sattui
olemaan kassassa vain senverran. He tulivat siihen johtopäätökseen,
että täytyi lähettää mies Helsinkiin hakemaan rahaa ja muutenkin
puhumaan näistä Kankaan pitäjän asioista. Pietikka kyllä ajaa asiat,
kunhan hänelle ensin selvittää. Se on se kirjoittaminen täällä
sellaista huonoa eikä puhelimessa kuulu. Ja nythän ovat matkat vapaat.
He olivat juuri päässeet täyteen yksimielisyyteen, kun Salenjus
yhtäkkiä kuohahti:

— Olenko minä mikä kerittävä lammas, ettet sanassasi pysy. Vai etkö
luule minun erottavan keltaista valkoisesta.

Kemppainen ymmärsi hänet ja kuohahti takaisin.

— Mitä pirua sinä minua härnäät. En minä sinun konjakkisi vaivainen
ole. Minä heitän vaikka löylyä konjakilla, niin paljon minä sitä saan.

— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.

He huomasivat kuitenkin äkkiä molemmat, ettei heidän johtomiehinä
sopinut kinastella ja vaikenivat, kukin jääden epäluuloonsa.

Hiiron Manta pisti päänsä ovesta ja kysyi, kuka miehistä tulee
pienentämään lehmänruhoa. Ahvenainen ja nuorempi Linteeni olivat heti
valmiit. Manta ei kuitenkaan vielä poistunut, vaan valitti, että
Elviira ja Aina, joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina,
istuvat kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä pyytänyt,
mutta niitä täytyy kovistaa. Salenjus käski hänen vain nopeasti
toimittaa ruokaa pöytään ja lupasi mennä kovistamaan tyttöjä.

Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa paikka vähintään
viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos tarvittaisiin. Ei ole
mitenkään sanottu että tarvitaan, mutta on mahdollista, että
rintamaa lyhennettäessä taistelut siirtyvät tälle kulmalle. Muuten
kaikki hyvin. Oulaassa oli ankara taistelu perjantaina. Vihollinen
kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, mutta se
säilyi vahingoittumattomana. Eiväthän ne pirut osanneet ampua.
Kuularuisku- ja kivääritulesta haavoittui muutamia miehiä. Lahtarien
mieshukka suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii
mainita, että taistelun aikana muunmuassa vaimot ja lapset latailivat
kuularuiskunauhoja... Miehet täältä? Niin, kyllä ne pian taas ovat
siellä. Lisää miehiä? Koetetaan... Muonavaroja? Lähetetään... Koetetaan
lähettää...

Salenjus, joka oli puhelimessa, toisti kaikki mitä piiriesikunnasta
sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat
äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain pahnat toisessa
päässä huonetta kahisivat, kun toverit, jotka olivat niillä pitkänään,
kääntyivät, ja Manta rupesi innoissaan hyppelemään paikallaan ja ääneti
läjäyttelemään käsiään.

Innostuneet olivat muutkin.

Se sairaalajuttu siihen nyt tuli hiukan tielle. Olivatko nyt paikat
siellä lähempänä rintamaa jo niin kiinni, että haavoittuneita
täytyi tuoda tänne asti? Etteiväthän vain hoitaneet lahtarienkin
haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että haavoittunut oli
ihminen, olipa hän sitten oma tai vihollinen. Kerrankin — missä se
nyt olikaan? — olivat lahtarit ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen.
Mutta kun siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät
työläissoturit ryhtyneet sitä pommittamaan. Sillä lailla käyttivät
raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko parempi
sijoittaa haavoittuneet taloihin, vaiko ryhtyä väliaikaisen sairaalan
pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo vapaana. Ja Tuunassa
oli sisar Hulta. Hän ei kuulunut olevan paha porvari. Venäläisten
kanssa oli pitänyt seuraa.

Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili Salenjus niin
paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta selvää.

Mäkimatkan Atte, joka piti Laarin taloa, oli päässyt karkaamaan.
Eevertti Mäkimatka otettiin kiinni viime tingassa. Edellistä
kyllä ajettiin takaa ja samassa tarkoituksessa pyydettiin Kankaan
kirkonkylässäkin pitämään varalta, jos karkulainen kätyreineen
ilmaantuisi sinne. Niinikään oli paras tarkastaa Mäkimatkan ja
Somerin talot. Kaikesta päättäen olivat veljekset olleet suuremmankin
lahtarijärjestön johdossa.

Koko Kankaan kirkonkylän esikunta kiroili uutiset kuullessaan ja päätti
ottaa porvari-pirut lujille. Vai vielä inhimillisyyttä sellaisille!

— Mitä se Tuunan tytär nykyään nauraa? huudahti yhtäkkiä Hiiron
Manta, joka oli asettunut pahnoille Johan Kitsin viereen. — Nauraa
hän ja hymyilee. Sitäköhän hän hymyilee, että lahtarit ovat päässeet
pakenemaan?

— Kysytään häneltä, huudahti Johanssonni. — Kyllä hän sanoo niinkuin
asia on. Huoposestakin sanoi heti.

— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — Pietikka käski säästämään naisia,
mutta jollei hän anna lehmiä ja täytä muitakin määräyksiä, niin hänet
täytyy ottaa lujille.

— Hän on vain ollut niin toisen makuinen kuin ennen, väitti Manta. —
Hymyillyt.

Johan Kits naurahti.

— Hänen on antaminen kirkon avaimet, jatkoi Salenjus. — Jollei hän
olisi selvästi hullu, niin olisimme jo kohdelleet häntä toisella
tavalla. Mutta kun nykyaikana ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä
ja voikilosta kolme markkaa, niin, helvetissä, silloin on ihminen hullu!

— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka ottaisi enemmän,
mutta ukko puhuu aina siitä mitä se ihmistä auttaa, jos hän voittaisi
koko maailman ja saisi sielullensa vahingon...

Kits naurahteli niin että se herätti yleistä huomiota. Vihdoin hän sai
suunvuoron.

— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti Tuuna hymyilee. Mutta
ei se ole mikään poliittinen syy. Se on aivan yksityistä laatua. No,
sellainen vaan... rakkauden syy...

— Laita ruoka pöytään, sanoi Salenjus yhtäkkiä tiukasti. — Mantaa!
Ruoka pöytään. Täytyy tästä lähteä toimiin. Ei tällainen kelpaa.

Manta kivahti istumaan käsiensä varaan.

— Ja kehenkäs se laiha kääkkä olisi mielistynyt?

— No, vaikkapa... vaikkapa minuun!

Mantalta pääsi nauru.

— Eihän nyt hullumpaa. Kaikki vanhatpiiat tässä! Hänhän oli sen Arvon
morsian, sen joka ammuttiin Ruotsin rajalla. Ja entäs te?

— Onhan neiti Tuuna kaunis tyttö.

— Tyttö? Ja kaunis?

Manta hirnui kuin hevonen.

— Niin, sitä minä vain, että neiti Tuunan ilon syyt ovat aivan
yksityistä laatua. Kuka sitä uskoisi, että rakkaus uskaltaa nostaa
päätään näin keskellä vallankumousta.

— Helkkarissa, huudahti esikunnan emännöitsijä, — silloin se vasta
uskaltaakin. Ja jahka tänne nyt tulee sairaala!...

Salenjukselta meni kärsivällisyys niin että hän polki jalkaa Mantan
edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saanut tottelemaan... No, olihan
Manta ollut palveluksessa kaupungissa, vaikka täältä olikin kotoisin.
Mutta toteltava on, saakeli vie! Eikö Manta nähnyt missä siivossa
lattia oli? Sylkeä ja paperosseja puuronaan. Nouskoon heti keittämään
kahvia.

— Ei toki kylmene kahvipannu tässä talossa yöllä eikä päivällä! huusi
Manta suuttuneena. — Ja vaikka loppuisi kahvi maailmasta, niin ei lopu
Kankaan kirkonkylän esikunnasta.

— Tuo tänne sitten...

— Kuinka se lehmä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin rintamalle,
oli Kankaan kirkonkylä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein kuin
ennen katseltiin nyt Tuunajärven jäälle, toisin tuntein tartuttiin
sanomalehteen. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua. Ja aika, jolloin ei
mitään tapahtunut, oli täynnä odotuksen jännitystä. Huhut täyttivät
ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. Kerrottiin, että Saksasta
oli tullut suuri aselaiva valkokaartille, mutta punaiset olivat sen
kaapanneet ja räjäyttäneet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli
räjäyksessä saanut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle,
se tiedettiin varmasti. Senaatin puheenjohtaja oli pelastunut
ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli eräänä yönä tullut
naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä pukimissa oli suuri herra
pistinten välissä kuljetettu kadulla odottavaan autoon ja sitten oli
hurjassa ajossa menty kaikkien punakaartiketjujen läpi. Metsässä
vihdoin olivat miehet riisuneet naamarinsa ja senaattori oli saanut
kuulla, että muutamat urhoolliset valkokaartilaiset olivat ryhtyneet
ryöstöön saattaakseen maan korkeimman viranomaisen turvaan. Kerrottiin
myöskin, että samaista korkeaa virkamiestä oli yritetty kuljettaa
ilmalaivalla, mutta sitä olivat punaiset ampuneet tykeillä. Luultavasti
koko ilmalaiva oli tuhoutunut. Jossakin oli murhattu yksitoista henkeä,
miehiä ja naisia, aivan syyttömiä ihmisiä. Punaiset väittivät, että
valkoiset olivat tehneet murhan. Porvarit olivat saaneet tietää,
että murhatuissa oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja ylioppilaita
— miksi valkoiset olisivat murhanneet heidät? Helsingissä oli
kuollut nälkään ihmisiä. Porvoon jäällä oli ollut suuria taisteluja.
Valkoiset olivat kätkeytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien
avulla olivat punaiset pyydystäneet heitä kuin otuksia ikään, niin
että koko jää nyt oli ruumiita täynnä. Helsingissä oli pantu toimeen
suuri elintarvetarkastus. Porvareilta oli tavattu kahvia säkittäin.
Rautatiellä oli sattunut sellainen tapaus, että eräs hyvin vanha rouva
oli kulkenut kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat puhuneet, mutta
rouva vain nukkui. Hän oli hyvin vanha ja sairas. Eräällä asemalla oli
samainen vanhus äkkiä noussut, ketterästi hypännyt penkille, ottanut
matkalaukkunsa ja lähtenyt tiehensä. Hameen alta oli näkynyt housunlahe
ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut naiseksi puettu mies...
Voikilo maksoi kaupungissa neljäkymmentä markkaa, kananmunat kolme
markkaa kappale. Olisipa täällä saanut ne hinnat! Mutta ylösostajat
maksoivat täällä kolmannen osan... Muutamat valkokaartilaiset olivat
paenneet erään kartanon vinnille ja talon naiset olivat asettaneet
heidät siltapalkkien alle ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja
muulla roskalla. Punaiset toivat sinne poliisikoiran, löysivät miehet
ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli ollut ruumiissa
kolmetoista kauheaa haavaa... Ilmestyi jokin salainen lehti, joka
oli painettu silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten
puolelta. Mutta sitä ei kukaan täällä ollut nähnyt. Miksi se oli
painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin
omituista: sitä ei ensinkään näkynyt ja nenäliinaa saattoi käyttää
niinkuin nenäliinaa ainakin. Mutta kun kuumalla raudalla silitti ohutta
kangasta, niin kävi muste yhtäkkiä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa
tännekin saanut sellaisen nenäliinan, että olisi tietänyt jotakin
varmaa. Porvarit mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat saada
saksalaisia joukkoja teurastamaan Suomen omaa työväkeä.

Puhuttiin, että Mäkimatkan isäntä oli kätkenyt suuria
elintarvevarastoja ja että hänen nuorin poikansa oli ostanut kokonaisen
vaunulastin miesten karvalakkeja, joita hän säilytti lukitussa
makasiinissa asemalla ja joita hän korkeasta hinnasta myi ympäri
pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä tullut viisi
kuormallista punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja
parhaalla mitä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset punaisia? Kolme
salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän jälkiään oli
tavattu heinäladoissa ja vanhassa myllyssä, jossa he nähtävästi olivat
asustaneet useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, jotka eräänä yönä
olivat tunkeutuneet Jokisen lesken mökkiin ja urkkineet häneltä tietoja
venäläisistä, punakaartista ja muusta. Kaikki hänen ruokavaransa
he olivat vieneet, mutta maksaneet kaikesta. Tietenkin he olivat
lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin kyllä heti
seuraamaan, mutta ei saatu kiinni. Jokisen leski väitti yhtä Ahosen
Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka pari vuotta sitten oli kadonnut.
Hän oli kyllä paljon muuttunut, mutta varmaan se oli hän. Kirkonkylän
esikunta kiroili ja noitui, mutta linnut olivat auttamattomasti
päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli säästöpankkia
tyhjentäessään itse pitänyt kymmenen tuhatta markkaa. Johanssonni oli
ihmeellisen näköinen, kun sitä häneltä kysyttiin. Huoponen makasi
sairaana, niin hän oli pelästynyt. Kuinkahan kauan Tuunan Riikka
uskalsi kieltää Salenjukselta kirkon ja kuinka kauan kirkkoherra pitää
jumalanpalveluksia? Viime pyhänä oli kirkossa ollut vain kaksitoista
henkeä, niiden joukossa Rautajärven vanha isäntä ja Sokea-Leena
taluttajapoikineen. Nikkari-Eeti oli pysäyttänyt pojan ja leikillä
kysynyt: kenenkäs sinä olet poika? Ja vähämielinen lapsi oli sanonut:
»Jumala mun isäni, Leena mun äitini, kirkko mun kotini» ja purskahtanut
itkuun. »Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin
saanut suustaan: »kun oli niin vähän väkeä kirkossa». Silloin oli Eeti
pahasti nauranut ja lähtenyt.

Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä tuleekaan?

Kun Mirja ja Salenjuksen Mikko saapuivat kyytiretkeltään, tiesivät
he kertoa kummia asioita. He olivat viipyneet sentähden, että
heidät oli pantu viemään vankeja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan
reen perään ja kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja
ajettiin edellä. Toinen oli pitkä ja nuori, hänellä oli silmälasit.
Toisella oli parta, hän oli lyhyessä turkissa. Tuskin oli kuitenkaan
päästy jäälle, kun hevoset pysäytettiin ja miehet, niinhyvin vangit
kuin kuljettajat, astuivat reestä. »Ajakaa vähän matkan päähän»,
sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. Pitkä nuori poika
vapisi niin, että hampaat kalisivat. Ei ollutkaan ihme, hänellä
oli vain hiihtopaita. Vanhempi kysyi, eikö saisi antaa toverilleen
turkkiaan. »Se on turhaa», sanoi toinen kaartilaisista. Mutta toinen
huusi samassa: »No, riisu sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen
katsomatta. Yht’äkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät
menemään nelistäen. Toinen laukaus seurasi. Hevoset menivät kuin
hulluina. Kuului jotakin huutoa ja yksityisiä laukauksia. Hevosia oli
mahdoton pysäyttää. Tilsat vain lentelivät ajajien korvissa, Mirja
keikahti jalat pystyssä äkillisestä nykäyksestä reen perälle, mutta ei
uskaltanut edes huppuroida pystyyn, vaan makasi siellä kiehkurassa kuin
koira, kuullen takanaan Mikon huudot »soosoo-soo, ptruu-ptruu-ptruu»
sekä hevosen läähätyksen. He eivät tietäneet miten pitkä aika oli
kulunut, kun hevoset vihdoinkin hiljensivät vauhtiaan ja he uskalsivat
katsoa taakseen. Ei näkynyt mitään muuta kuin luminen jäänpinta ja
punertavat metsänlaidat taivasta vasten... Junassa oli ollut pieniä
mustia miehiä mustissa pukimissa ja mustat ja pienet olivat heillä
silmät. Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä
tavaravaunussa oli ollut kokonainen pino ruumiita. Olisi luullut olevan
halkoja, jalat kun aamuhämärässä törröttivät ulospäin. Kenelläkään
ei ollut saappaita, ne olivat ryöstetyt, se oli lahtarien työtä. Oli
myöskin ollut lapsi, jonka äiti matkalla oli vangittu. Kukaan ei
tahtonut ottaa haltuunsa lasta, se parkui odotushuoneessa niin että
kuului kauas ulos. Mutta yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi:
»ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» Kukaan ei
kuitenkaan tehnyt sitä ja lapsi kirkui kirkumistaan. Lahtarit olivat
perjantaina saaneet haltuunsa Oulaan kylän. Petoksella ja kavaluudella
he tunkivat eteenpäin, sillä heitä oli tuskin puoltasataa miestä,
mutta he komentelivat metsässä rykmenttejä ja ratsueita ja muuttivat
ainoaa kuularuiskuaan paikasta toiseen niin että punaiset luulivat
heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta sataa miestä,
toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin myöskin, että lahtarit oitis
asettivat johtajat Oulaan kartanon navetan seinää vasten... Perkeleitä
he olivat eivätkä ihmisiä.

Kankaan kirkonkylä kuunteli jäykkänä ja henkeä pidätellen näitä
sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt jo pitkän aikaa, kiristyi
kiristymistään. Vielä kohosi mahtava rakennusrykelmä paikallaan,
niinkuin viljavainio kohoaa ennen raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset
kivinavetat, iloiset asuinrakennukset ja juhlallinen kirkko, kaikki
katseli vielä lauhaa talvitaivasta kohden, niinkuin ne olivat
tehneet vuosikymmenien aikana. Sekä kodit että ihmiset olivat vielä
koskemattomina. Säästyykö Kankaan kirkonkylä vai tuhoko sen perii?

Inhimilliseen raivoon, mikä riehui pohjolan mailla, vastasi talvi
harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä taivaalla. Tuskinpa
miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. Aamut valkenivat ystävällisinä
kuin keväällä, päivisin kävi suloinen tuulenleyhkä, ikäänkuin
pääsiäisajan lumikukkaset jo olisivat huokuneet ilmoille sulamisen
tuoksua. Illat lankesivat raukeina ja uneliaina. Ihmiset tarkenivat,
seisoskellessaan rantatöyräällä silmäilemässä Tuunajärven jäälle.
Ei kuulunut tykinpauketta. Kauhut pysyivät vielä loitolla. Kaikkeen
tottui. Tottui siihen, että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa
ja jyvämakasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan
lupalippu, kun halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, kauppapuotiin,
pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen, että Salenjus, Kemppainen,
Vuorelan pojat ja muut tarkastivat ja penkoivat taloissa. Tottui
siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa mielinmäärin ja että se
lähetti noutamaan lehmän, lampaan tai maitoa, milloin hyväksi näki.
Tottui siihen, että se katsoi talojen huonekalu- ja liinavaatevarastoja
yhteisomaisuudeksi ja kuljetti niitä tulevaan sairaalaan, jonka oli
määrä sijaita säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset
kahdesti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja humalaisella
menollaan täyttivät kylän. Tottui siihen, että kirjeet avattuina
tulivat perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui elämään ilman
sanomalehtiä. Tottui siihen, että puhelimet olivat auki tai suljettuina
esikunnan harkinnan mukaan. Joka talossa oli pinkoittain pieniä,
likaisia paperilippuja, joihin oli painettu Kankaan kirkonkylän
esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla kirjoitettu: »yksi lehmä
otetu punakaartile», tai »50 litra maito otetu punakartile». Kaikkeen
tottui. Tottui myöskin huhuihin. Oli tukalaa, mutta olisi saattanut
olla paljon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli näin hyvä.
Oikeastaan oli parempi kuin ensi aikoina. Jumalanpalveluksetkin menivät
nyt rauhassa eikä ihmisiltä kysytty lupalippuja, kun he virsikirjat
käsissä suuntasivat askeleensa Herran huonetta kohti. Sokean-Leenan
taluttajapojankaan ei enää tarvinnut itkeä. Kirkossa ei ollut aivan
vähän väkeä.

Eräänä aamuna heräsi kirkonkylä outoon hälinään: venäläiset tekivät
lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he ehtineet mennä sanomaan
tutuille hyvästi. Nopeasti hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten
päätäpahkaa marssiin. Naiset, jotka olivat pitäneet seuraa heidän
kanssaan, jopa joutuneet heidän lastensa äideiksi, ehtivät tuskin
käsittää mistä oli kysymys, kun miehet jo olivat poissa. Heidän
itkunsa särähti tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat turhaan
kaukaa-tulleita, joiden kanssa he eivät olleet osanneet puhua,
mutta joiden sydän oudosti tuoksuvan kiiltonappitakin alta oli
lyönyt heidän sydäntään vasten. Miehet olivat jo kaukana He eivät
lähteneet Tuunanselälle, vaan maantietä. Heidän menonsa tapahtui kuin
pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi?
Hyvää vaiko pahaa? Kankaan kirkonkylä kyseli tätä henkeä pidättäen.

Johan Kits oli jäänyt ja pyrki palvelukseen Tuunalle. Miksi Johan Kits
oli jäänyt? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa?

Kankaan kirkonkylä kyseli tätäkin henkeä pidättäen.

Riikka Tuuna ei ottanut Kitsiä taloon, vaikka siellä olisi tarvittu
miestä, vanha vouti kun mieliharmista yhtämittaa sairasteli. Mitä
Riikka meni ärsyttämään Kitsiä, sellaista hyvää miestä, jota jokainen
oli kilpaa ottamassa. Ties mitä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits
pyrki Somerille ja Sylvi otti hänet avosylin. Ehkäpä hänestä oli pieni
lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi oli menettänyt: everstin.
Kirjurin kanssahan välit olivat tykkänään rikki. Sylvihän ei ollut
enää tahtonut päästää häntä taloon, koska hän pelkäsi hänen tekevän
pahaa lapsille. Esikunta ei ollut ensinkään hyvillään, että Kits meni
yksityiselle. Häntä olisi kyllä tarvittu esikunnassa.

Eräänä päivänä vaikenivat telefonit. Ei minnekään päässyt. Mutta
taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle hakemaan haavoittuneita.

Kaikki hevoset — varmaan se tiesi, että sota yhtäkkiä oli siirtynyt
lähemmäs. Varmaan oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. Kuitenkaan
ei ollut kuulunut tykinpauketta. Kaikki hevoset — varmaan oli ollut
suuri taistelu.

Kankaan kirkonkylä näki pitkän hevosjonon laskeutuvan alas tuttua
rantatöyrästä ja katoavan jäälle. Oli annettu käsky, ettei hevosia saa
säästää.

Jähmettyneessä jännityksessä odotti Kankaan kirkonkylä hevosia
palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, mutta ajatukset
eivät olleet niissä. Liedet lämpisivät ja sauhu kiiri piipuista ilmaan,
mutta mieli lensi järven taakse, sinne minne hevosjono oli hävinnyt.
Keitä tuovat miehet kuormissaan? Ketkä ovat haavoittuneet ja ketkä
kaatuneet? Kuljettiin tuttuja, koviksi tallattuja polkuja navettaan,
aittaan, saunaan ja takaisin tupaan, mutta tämä kaikki tuntui
tarpeettomalta.

Kylän naiset valmistivat siteitä. Pappilan rouva oli asettunut toimen
etunenään. Sisar Hulta antoi neuvoja. Riikka Tuunaa ei nähty yhteisissä
talkoissa. Se ei jäänyt esikunnalta huomaamatta. Pappilan rouva
selitti, että hänen piti hoitaa emäntää, kun Hulta oli täällä. Se ei
vakuuttanut esikuntaa.

Joko mitä näkyy Tuunanselällä?

Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin talolla.
Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä olivat talojen
vierassängyt, kaikkinaisista huutokaupoista ostetut herrasvuoteet ja
vinteiltä kootut telttasängyt. Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut
ja parhaimmassa sovinnossa täyttivät naiset orjilla patjoja ja
valmistivat siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat mukana.
Heidän kätevyytensä liitonarkkileikistä tuli nyt hyvään tarpeeseen.
Keskusteltiin joka kulmalla taloa.

— Näihin parempiin vuoteisiin pitää sijoittaa vaikeammin haavoittuneet.

— Tuskinpa niitä tänne lähetetäänkään, ne sijoitetaan sinne lähemmäs.

— Mitenkä meidänkin miesten lienee.

— Kyllä näissä vaan hyvin nukkuu...Pahnat tasaantuvat pian.

— Ne ottavat nyt miehet pakolla. Joka ei mene, se ammutaan.

— Ei se meidänkään isä olisi mennyt, mutta kun sanottiin, että vain
vartioimiseen tarvitaan. Rintamallemenosta ei ollut puhettakaan...

— No kun ei rintamaa silloin ollut. Kansa toki uskoi, etteivät
porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. Porvarit sanovat itsensä
sivistyneiksi, mutta he ovat hyenoja, raatelevia petoja... Äitivainaja
aina kertoi, kuinka kun kartanoon meni pyytämään kaskilupaa, piti olla
»tuomisia» nyytit täynnä, voita, kananmunia... Kello kahdelta yöllä
mentiin riihelle... Savupirtti oli asuntona. Niistä se on tämä sota.
Kun puhui patruunan kanssa, piti seisoa paljain päin, vaikka oli kova
pakkanen. Niistä se on tämä sota... Mitä porvarit menivät tahtomaan
lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?

— Sanovat, että Kankaan lähteestä olisi löydetty miehen ruumis. Ei, ei
tiedetä kuka hän on.

— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat kuin valmiita
ruustinnoja.

— Somerin Irja, hän syö piparkakkua.

— Tämä on ainakin viides.

— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.

— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.

— Se kuuluu, tuo vanhin tytär, olevan äidilleen niin paha.

— Tuunan isännän rahat ne menivät parempiin taskuihin. Ei äijä
ajatellut, kun rikkauksiaan kokosi, että ne tulisivat kansan haltuun.

— Kyllä hänellä vielä on takanaan, eivät ne kaikki olleet pankissa.

— Kirkkoväärti oli itse sanonut, että hyvä oli, kun rahat menivät.

— Sen hän sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt takanaan.

— Ei, oikein totta: isäntä kuuluu olevan tyytyväinen siitä että rahat
menivät. Hän sanoo, että hänen sielunsa nyt on niin köykäinen olla.

Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin
aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.

— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei
ole ihan puhtaat kädet.

— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.

— Täytyy viitsiä.

— Mutta minä en viitsi.

— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.

— Minä olen niinkuin tahdon.

— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.

Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen
ja ehti nähdä, että Irja punehtui.

— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.

Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois
lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän
oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi
käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.

— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on
puute ja tulee paljon haavoittuneita.

Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:

— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!

Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Se ei ole totta!

— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen
äiti, että hänet saa viedä vaikka... vaikka sikoläättiin!

Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia.
Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli
heitä.

— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset
väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan
äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.

— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti
kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa
ovat pahat... Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein
kiltit.

Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta
Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel
askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa,
niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja
pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.

Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa
oli sekin nähty ja kuultu.

Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen
luokseen.

— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja
erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.

Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä
milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän
kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua
vasten ikkunoista kumottavassa valossa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.

Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa
alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!

— Tule tänne lumeen, sanoi poika.

— Mitä minä siellä?

— Tule.

— No?

Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin
alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien
mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin
ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli
silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen
rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.

— Sano sitten? vaati Irja.

— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.

— Mikä?

— Tärähdys.

— Minä menen sisään.

— Ei... virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut
puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura... Olet tahriintunut,
mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla
puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki... uusi kaste. Ee, ei... älä mene,
sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella.
Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi... Ei, älä vielä...
Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle
pyhitettyjä.

Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi
pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.

‒ Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.

— Tulen.

Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen
kätensä ja sulava lumi valui hankeen.

Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi
auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja
sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:

— Tykit!

Ja hän toisti vielä kerran:

— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.

Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin
ääni:

— Ne... ne... ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat...

       *       *       *       *       *

Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset
alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan
kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni
Kankaan kirkonkylää.

Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa.
Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen
avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata
viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne
toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.

Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta
Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren
täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin
kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.

Puhelin soi kaiken yötä.

Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?

Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään
huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli
mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri
hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat
ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot
teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri
silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä
ruumiita eli miehiä... sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut
kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä
Rajalan livun kasvot;... ne olivat ihka eheät... Hänen teki mieli
nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti... Paljon huonommin vielä
oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana
mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan
kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne
rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he,
että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui,
kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty
puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä
kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi
ruumis maahan.

— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?

Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.

— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.

— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun
seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin
suureksi... Älkää hiidessä enää panko... Eivät nuo ole Kankaalta...

— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun
sieltä kerran on otettu...

— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En
vaikka mikä olisi... Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni...

Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen
pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen
hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja
sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus
teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen
epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti
mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan... Sanottiin tykkien
kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja
sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni,
niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin
menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika!
Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä
uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan,
Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli,
kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja
kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut,
mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän.
Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli
ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä
ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista
luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen.
Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa
takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan.
Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä
köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät
kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan
ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää
kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle.
Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta
penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja
Iivarin ruumiit... ja Linteeni... ja Halme. Iivolla olivat silmät auki
ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on
otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon
ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut.
Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit
tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.

       *       *       *       *       *

Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen
olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä
ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää
uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat
murhata papin... Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen
kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa... Ei siksi, että
hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki
lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna
oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias
oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen
kirjoittamaan. Pitää... pitää, kun tästä pääsee kotiin... mennä
esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät
tapa... Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän
vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt
lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa
Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi
muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen
sanoneeksi.

Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni
haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin
eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa
täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän
näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo
vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee
vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei
voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy,
aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon
rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut
esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa
aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria
etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja
mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella
vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei
koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin
nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti
joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen
ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He
leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta
he eivät toki ole tässä.

Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen
katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät
saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!

Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti
tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin
vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee
jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin
että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen
hän tekee.

Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti
käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi
lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi
asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa
voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski
Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin.
Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?... Valkoinen nauha... ryvettynyt,
verinen nauha, mutta valkoinen... käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä
se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli
lahtari.

Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän
ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun
istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän
oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa.
Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan
köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että
lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän,
Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta,
kukaties... niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle
koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos
tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja...?

Hänelle tuli sekainen olo ikäänkuin sisälmyksiä olisi sotkettu
seipäällä tai pää olisi ollut täynnä häkää. Kunhan ei tästä kävisi
niinkuin Parannan isännälle... Mutta junamiehethän ne panivat hänen
kuormaansa sekä toverit että lahtarit ja sanoivat, että ykskaikki mistä
ovat ja keitä ovat. Ne olivat niin samanlaiset, ettei hän huomannut
heitä erottaa, haavoissa ja verissä kaikki. Sovussa ja hiljaapa
kuolleet olivat olleet kuormassa keskenään, ainoastaan häntä, elävää,
oli lahtari hätyytellyt. Mistä hän häntä moitti? Haava, joka oli
halkaissut hänen päänsä, ei ollut lahtarien tekoa. Sitäkö hän häneltä
kysyi, että miksi häneltä oli lyöty kallo halki? Pää meni sekaisin, kun
näitä asioita ajatteli.

Pukkisaaren rannassa putosi hevonen yhtäkkiä sulaan. Mitään
tervetulleempaa ei Ahvenaiselle olisi voinut sattua. Hän sai vielä
hartioihinsa viimeisen täräyksen kauhealta syyttäjältä ja päätti
samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt jättää sekä oikeat että väärät
ruumiit oman onnensa nojaan. Riidelkööt tai sopikoot miten tahtovat,
hän ei pane järkeänsä alttiiksi heidän tähtensä. Erottakoon hänet
Kemppainen ja Salenjus puolueesta — mitä sillä on väliä! Mutta hepä
eivät uskalla, kun hän sanoo, että mitenkä hän niin raskasta kuormaa
kuljetti sulan läpi.

Näitä ajatellessaan riisui hän jo hevosta ja hölkötti ennen pitkää
läpi Pukkisaaren pajupensaikkojen vapaana miehenä kotia kohti. Sattui
niin hyvin, että saari joutui hänen ja kuorman väliin. Se auttoi häntä
unohtamaan kaikkia noita avonaisia, kuolleita silmiä, käsivarsia ja
jalkoja, jotka jäivät katsomaan hänen jälkeensä ja ojentumaan häntä
kohti. Huomenna hän toimittaa tänne kolme hevosta. Mikä niiden siellä
on hätänä, jääkööt Herran huomaan.

Ei milloinkaan ollut kotikylä tuntunut Ahvenaisesta niin mieluiselta
kuin nyt sydänyön hetkellä, kun hän, ohjaskimpulla läjäytellen
hevostaan, ratsain nousi ylös rantatöyrästä.

Nämä uudet Kansanvaltuutetut, joiden hallussa Kankaan kirkonkylä nyt
oli, olivat tykkänään toista maata kuin oman paikkakunnan punaiset.
Vahdissa ollessaan eivät he taipuneet puhelemaan kyläläisten kanssa,
eivät he myöskään kiinnittäneet mitään huomiota siihen, jäikö taloihin
ruokavaroja omiksi tarpeiksi — he ottivat mitä halutti. He ottivat
myöskin miehiä punakaartiin ampumisen uhalla. Kyllä olikin kelvannut
niin kauan, kun sai keskustella tuttujen miesten kanssa, mutta he
olivat nyt osaksi ruumiina Somerin uusissa riihissä, osaksi rintamilla.
Vain jotkut harvat olivat kotona ja he olivat nykyiseen johtoon
melkein yhtä tyytymättömät kuin porvaritkin. Mitä pirun kansanvaltaa
tämä oli? Juuri muka oli heitetty niskoilta porvarien ies, niin
tulivat kaupungin toverit käskemään ja määräämään. Parhaat herkut
aina tahtoivat. Kustaa Kemppainen ei ehtinyt polttaa niin paljon kuin
he joivat ja kirkkoviiniäkin olivat kysyneet, olisiko sitä ja miten
paljon. Sairaalaan sanoivat tarvitsevansa. Niinkuin ei sitä olisi
arvattu, mihin he sitä tahtoivat. Mäkimatkan nurkissa kiertelivät Jonni
ja Haru tuhannen markan setelit kourassa, etsien tilaisuutta, milloin
saisivat siirtää ne uusien vallanpitäjien taskuihin, mutta ensi päivinä
varsinkin olivat he jäykkiä poikia. Hyvä kun sai heidät ottamaan
savukkeen. Niitä oli toki Mäkimatkan nuorimmilla pojilla kokonaiset
varastot. Viisitoistamiehinen joukkue kierteli pitäjää etsimässä Tuunan
Eino-Ilmaria, lyseolaista. Kun se ilmestyi kirkonkylän esikuntaan ja
Johanssonni vakuuttamalla vakuutti, ettei Eino-Ilmari ole kotonaan,
niin naurettiin häntä vasten silmiä ja sanottiin:

— Porvarihan tuo piru on! Täysi porvari. Kuinka sellaista täällä
suvaitaan. Toimittakaa helvetissä pois tunkiolle!

Sellaisia sanoja käytettiin hänestä, Johanssonnista, joka toki oli
vanhimpia työväenyhdistyksen jäseniä täällä Kankaalla! Yhdessä
Arvo-herran kanssa oli talonhankekin pantu pystyyn. Ja siihen
olivat yhtyneet pitäjäläiset, niin hyvin rikkaat kuin köyhät. Mutta
Arvo-herra ja hän, Johanssonni, olivat kaiken aikaa olleet etunenässä.
Ja punakaartiinkin oli hän, Johanssonni, kirjoittanut nimensä
ensimmäisenä. Ja tällaista iljettiin tulla sanomaan hänelle! Mitä
heillä oli, noilla vierailla nulikoilla, täällä tekemistä? Tukat heillä
oli otsalla kuin hevosilla ja housun lahkeet leveinä. Kaupungissa oli
kait sellainen muoti, mutta täällä maalla oli oma muoti ja omat tiplot.

— Itse saatte olla porvareja ja piruja! huusi Johanssonni. — Minulle ei
tartte tulla puhumaan sellaisia. Itse saatte mennä tunkiolle, tuolla
se on eikä siellä ole rotistakaan puutetta. Meillä on täällä omat
tiplot, teitä ei tänne ole kukaan käskenyt. Vai tunkiolle... saakelin
perkeleet, saisivat lahtarit teidät ampua...

— Pietikka on meidät lähettänyt! pamautettiin Johanssonnin eteen ja
silloin hän meni aivan äänettömäksi.

Työlään sovittelun jälkeen läksi Johanssonni näyttämään vieraille
tovereille tietä Tuunaan. Hän selitti pitkin matkaa, että hän tuntee
tarkkaan tämän talon väet ja ne puhuvat aina totta, vaikkeivät ole
hulluja. Neitikin täällä on sellainen, että hän aina sanoo asian
niinkuin se on. Huoposenkin hän ilmiantoi, vaikka hän on hänen
ystävänsä.

Otsatukkaiset eivät enää nauraneet.

Riikka Tuuna tuli heitä vastaan portailla, jalassa saappaat ja yllään
vanha toppatakki. Hän loi heihin kirkkaat keltaiset silmänsä ja sanoi
tyynesti:

— Hän ei ole kotona.

Otsatukat tunkivat likemmä.

— Me olemme kuitenkin saaneet määräyksen etsiä häntä kaikkialta.

— Kun sanon, ettei hän ole täällä, niin ei hän ole.

Miehet perääntyivät ja katselivat toisiinsa. He olisivat luultavasti
poistuneet, jos Johanssonni olisi malttanut vaieta. Mutta nyt hän
vahingoniloisesti virkkoi:

— Siinä se oli! Kun ei ole, niin ei ole. Sanoinhan minä. Tulette tänne,
niinkuin ei täällä meillä olisi omiakin tiploja.

Tuunan talossa tehtiin nyt tarkastus kellareita, vinttejä ja
navetanparvia myöten. Johanssonni kulki otsatukkaisten perässä kuin
koira ja haukahteli:

— No, mitä löysitte? Eikös nyt mennä sikoläättiin — se on vielä
tarkastamatta. Te luulette, ettei missään maailmassa osata puhua
totta, mutta Tuunassa puhutaan. Jos nyt tulevaisuudessa vielä tahdotte
tietää, onko meidän Eino-Ilmari kotona, niin neiti sanoo. Vaikka siihen
paikkaan ampuisitte hänet, niin hän sanoo. Totta täytyy puhua. Minäkin
seison totuuden puolella ja puhun vielä kerran kaikki mitä tiedän.

Otsatukat vaihtoivat silmäyksiä ja antoivat äijän räyhätä.

Seuraavana päivänä, kun Karoliina tuli esikuntaan kysymään miestään,
sanottiin hänelle, ettei Johanssonnia oltu nähty sittenkuin eilen
aamulla. Häntä oli kaivattu täälläkin. Oli luultu hänen olevan kotona.

— Hänet on lähetetty rintamalle! alkoi silloin Karoliina huutaa.
— Sinne lähetettiin ensin toinen Linteeni, ja nyt toinen... Sinne
narrattiin. Mutta jos te olette sen tehneet, niin... Ei annettu käydä
kotona sanomassa hyvästi lapsillekaan. Rintamalle hänet on lähetetty,
kyllä minä tiedän... Pientä Jalliakaan ei hän saanut nähdä...

Hänelle vakuutettiin, että Johanssonni on missä lieneekin. Salenjus
otti Karoliinaa olkapäistä ja talutti hänet ovea kohti. Otsatukkaiset
nauroivat ja käskivät hänen vähän varrota, niin saa takaisin siippansa.

Kahta päivää myöhemmin löysi Tuunan Musti Johanssonnin, löysi ruumiina.
Sydän luotien lävistämänä makasi hän hautausmaan aidan takana. Aitaa
vasten hänet nähtävästi oli ammuttu. Hänen kellonsa, saappaansa ja
rahansa olivat poissa.

Lahtari-raakalaiset tämän tietenkin olivat tehneet. Näin rohkeita he
olivat: keskelle kylää tultiin, kaikkien vahtien uhalla. Salenjus
toimitti lehteen kirjoituksen Johanssonnista, kunnon toverista, sekä
kuvauksen lahtarien konnanteosta ja lesken ja turvattomien lasten
surusta.

Kun uutinen tuli Riikka Tuunan näkyviin, hymähti hän ja virkkoi:

— Ne vieraat miehet, jotka meillä kävivät, ampuivat Johanssonnin.

Hän sanoi sen, seisoen keittiön lieden ääressä ja sen kuuli koko väki,
joka paraikaa istui aterialla. Hänen sanansa tuli nopeasti kylän
tietoon ja Karoliina riensi heti paikalla kuulemaan häneltä itseltään,
miten hän niin saattoi sanoa. Riikka Tuuna kertoi hänelle kaikki mitä
oli kuullut Johanssonnin ja vieraiden puhuvan keskenään.

Esikunnan valtuutetut tekivät nyt paperin, jossa oli Kankaan
kirkonkylän punakaartin leima ja lähettivät kaksi miestä Tuunaan
vaatimaan kirkon avaimia.

Tytär istui keittiön penkillä ja kutoi sukkaa. Hän ei noussut ylös, kun
miehet kysyivät isäntää.

— Hän on hyvin vanha, mutta tuolta te hänet tapaatte ... toisesta
rapusta.

Hän tiesi isän nykyään vastaavan kaikille, etteivät maailman asiat
häneen kuulu, hän hoitaa vain tämän vaimonsa hautaan, kun veivät sisar
Hultan sairaalaan. Ei kestänytkään kauan, kun miehet taasen seisoivat
Riikan edessä.

— Tekö olette tämän talon tytär?

— Minä.

— Isäntä käski kääntyä teidän puoleenne. Meillä on tässä tämä paperi.
Kirkon avaimia me vain. On paras, että annatte yksintein. Teille voi
tulla vaarallisiakin seurauksia, jos...

— Mitäs te nyt sitten kirkolla?

— Se on meidän asia.

— On se hiukkasen minunkin asiani. Isälläni on kauan ollut
kirkkoväärtin toimi ja minä autan häntä, hän kun on vanha ja sairas.

— Nyt on toinen aika. Kirkko tarvitaan toisiin tarkoituksiin...

— Minä olen kuullut, että tahtoisitte viiniä haavoittuneille.

— Niin kyllä... siellä on heikkojakin sairaita.

— Kuulkaas, minä noudan viiniä. Vien sitä sairaalaan. Ehdittehän te
saada kirkon avaimen, jos tarvitsette. Se on täällä hyvässä tallessa.
Voitte tarvita kirkkoa, uskon kyllä sen.

Tuolla ihmisellä oli saakelinmoiset silmät. Ne katsoivat itkettävästi
ja samalla tunkien läpi sen, johon ne katsoivat.

— No, jos toimitatte viinin... Kaiken viinin...

— En ihan kaikkea. Täytyy jättää ehtoollista varten.

— Onko se niin tarpeellista?

‒ En jätä paljon, ja kirkon avaimet säilytän kunnes te tarvitsette
kirkkoa. Jokaiselle ihmiselle tulee hetki, jolloin hän tarvitsee
kirkkoa.

Laiha keltasilmäinen tyttö jäi saappaissaan ja toppatakissaan kutomaan
sukkaansa penkille, missä hän oli istunut, kun miehet tulivat. He
olivat seisoneet ovensuussa ja nyt he kiroillen ja naureskellen
kulkivat takaisin esikuntaan kertomaan, että tyttö oli luvannut viedä
osan kirkkoviinistä sairaalaan. Eivät viitsineet vielä häneen koskea.
Kyllä tulee sekin aika.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Eino-Ilmari oli jättänyt sisarensa
korvaan säkeen eräästä uudesta laulusta, oli rauha vallannut Tuunan
tyttären mielen. Arvo eli, Arvo palaa! Arvo ei hänelle, Riikalle, ole
pahalla mielellä. Olli palaa, Toivo palaa, Eino-Ilmari elää! Totuuden
sotajoukko saapuu. Jumala ei enää kärsi valhetta maan päällä. Hän
lähettää valittunsa, valkoiset soturinsa.

    »... kun vapaa on Suomen kansa!»

Pyörryttävä kiitollisuus täytti Riikka Tuunan olemuksen. Sanat
seurasivat häntä hänen rukouksiinsa ja uneensa, ne antoivat hänen
askelilleen siivet, ne kohottivat kodin kattoa niin että se oli kuin
kirkon kupu. Oli vielä toinenkin säe, joka pyrki tutun säkeen edelle,
mutta hän ei tietänyt, oliko hän kuullut sen oikein.

    »Ei ennen uhmamme uupua voi,
    kun vapaa on Suomen kansa.»

Varmaan se kuitenkin oli oikein. Viimeiset päivät olivat valheella ja
jumalanpilkkaajilla käsissä. Valkoinen sotajoukko saapuu. Minkä merkin
antaa rakas pikkuveli? Koska kurjet tulevat?

Kurjet! Niin, kurjet! Kevättä ne menivät noutamaan ja kevään ne tuovat.
Ehkä he tulevat pääsiäiseksi? Heidän tullessaan on ylösnousemuksen
juhla. Näkeekö Riikka Tuunan silmä tämän onnen päivän? Näki tai oli
näkemättä. Ei päästetty Moosestakaan luvattuun maahan. Saatikka sitten
päästetään syntistä, kovaa Riikka Tuunaa. Eli, tai oli elämättä yli
Suomen kansan pääsiäisen — hän tiesi, että kurjet olivat matkalla
kotiin Hän oli ennen muita kuullut niiden huudon. Läpi häpeän ja
valheen oli hän kuullut:

    Ei... ennen... uhmamme... uupua... voi
    kun vapaa on Suomen kansa.

Häntä ei enää pelottanut mikään. Häntä ei hämmästyttänyt mikään:
viimeiset ajat oli valheella käsissä. Kuin unessa hän toimitti arkiset
työnsä. Hänen tehtävänään oli nyt rukoilla ja tarkata kevään merkkejä.
Hänen sydämensä piti yöt päivät outoa pientä yksinpuhelua niinkuin
ensimmäinen kevät, joka solisee hangen alla: Jumala, minä kiitän sinua,
sinä et anna kansasi hukkua, sinä näit meidän hätämme, sinä annoit
meidän vajota, mutta sinä et unohtanut meitä. Kun aika oli täytetty,
valitsit sinä aseesi, kolkutit nuorten sydämiin. Sinä neuvoit heille
tien, niinkuin sinä sanot kurjille: kevät on läsnä, nostakaa siipenne
ja lentäkää pohjoiseen. Niin sanoit sinä valituillesi. Sinä tiesit
heidän sydämensä ja uskonsa. Pimeään yöhön he menivät ja omaisten
kiroukset seurasivat heitä. Mutta sinun kätesi johdatti heitä, he
kasvoivat suureen työhönsä otollisiksi ja nyt he tulevat. Kiitetty
olkoon Herra Sebaot, kiitetty ja ylistetty...! Tähän tapaan kuiski
Riikka Tuunan sydän ja hänen kätensä kutoivat lämmintä villaa. Pojat
tarvitsevat lämmintä villaa, kun he tulevat!

Kun ensimmäiset tykinlaukaukset illassa kuuluivat Kankaan kirkonkylään,
tuntui Riikasta siltä kuin hän olisi kuullut Eino-Ilmarin huudon. Ja
kun tulipalojen kumotus alkoi hehkua taivaalla, ajatteli hän: sen
täytyy käydä kärsimysten tietä.

Hänelle kerrottiin, että Sydänmaan Miina oli tavattu pirtissään ilman
päätä. Hänet oli murhattu niin kauhealla tavalla... Hänelle kerrottiin,
että Lennartti Mäkimatka oli kuollut. Hänet oli murhattu! ajatteli hän
heti ja silloin olisi hänen tehnyt mieli soittaa Almalle. Mutta kaksi
punakaartilaista istui heidän puhelimensa ääressä yötä ja päivää. Jos
pääsisi Alman luo käymään. Jos koettaisikin lähteä... Pitkäperjantain
kai aina pitää käydä pääsiäisaamun edellä? Ketkä kaikki Herra on
valinnut ristinpuuhun, kuolemaan kansan syntien takia?

Hänen ei kauan tarvinnut odottaa: ajomiehenä haavoittuneiden jonossa
tuli Alma käymään entiseen kotiinsa. Siitä oli jo viikko, kun se
kauhea oli tapahtunut... Ei hän tietänyt, että Lennartti olisi ollut
missään mukana, tai mitenkään vastustanut punaisia järjestysmiehiä. He
olivat, hän ja Lennartti koettaneet pysyä aivan erossa kaikesta. Sitten
lauantai-aamuna tuli kaksi vierasta etsimään aseita ja vaikkeivät he
mitään löytäneet, pyysivät he, että agronomi tulisi esikuntaan. Alma
oli heti pelästynyt ja tahtonut lähteä mukaan. Jospa hän olisikin
silloin lähtenyt, niin ehkä se olisi jäänyt tekemättä, tai olisivat
ne ampuneet heidät molemmat. Mutta Lennartti ei ensinkään pelännyt ja
pyysi vain vaimoaan pysymään tyynenä. Alma kysyi miehiltä, koska hänen
miehensä tulee takaisin. »No, kyllä te hänet pian saatte!» Niin he
sanoivat ja tarkoittivat asian jo silloin omalla tavallaan. Hän kuuli
kyllä laukauksia, mutta niitähän kuului niin usein. Puolta tuntia
myöhemmin, kun hän tuli portaille, huusi hänelle punakaartilainen
alhaalta rannasta: »Korjatkaa pois tuo raato tuosta.» Sillä lailla hän
sai tietää miehensä kuoleman... Mutta ne eivät sitten antaneetkaan pois
ruumista, hän ei edes tietänyt missä se nyt oli. Hän oli tarjonnut
siitä rahaa, hän oli itkenyt ja rukoillut. Sillä ainoa mitä hän enää
pyysi, oli saada miehensä ruumis. Mutta sitä armoa ei ollut vielä
kuulunut. Viikon hän oli juossut, rukoillut, valvonut. Hän ei enää
jaksanut. Kuolemaa hän oli odottanut päästäjäksi tuskistaan. Hän
kuitenkin yhä eli. Kotona ei hän voinut olla, kaikki muistutti siellä
liiaksi heidän onneaan. Hän tarvitsi työtä ja unohdusta. Täällähän oli
sairaala... haavoittuneita...

— Punaisia! pääsi Riikalta. — Etkö tiedä, että ne ovat pelkkiä punaisia.

Alma makasi vanhassa kapeassa vuoteessa, josta hän onnellisena
morsiamena niin hiljan oli lähtenyt, ja tuijotti eteensä. Hänen
silmistään kuvastui autius ikäänkuin hän olisi nähnyt koko vainajien
valtakunnan, nuo miljoonan miljoonat ihmiset, jotka vuosituhansien
kuluessa olivat haavoittaneet, haavoittuneet ja sitten nukkuneet pois.

— Kuolemassa ovat kaikki valkoisia, sanoi hän.

Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain ikävöi uutta työtänsä. Koko
maan piirin päällä ei hänellä ollut muuta pelastusta kuin tämä yksi:
lieventää kärsimystä, yhdentekevää kenen. Hän ei tahtonut odottaa
parantuvansa hän tunsi paranevänsä ainoastaan tässä rakkauden työssä.

— Sinä vietkin sitten haavoittuneille viinin, sanoi Riikka. — Olen
luvannut toimittaa sen heille.

— Minä vien. Katsotaan samalla matkalla haudan paikka minulle ja
Lennartille.

Riikka läksi esikuntaan pyytämään passia itselleen ja sisarelleen.
Tuunan portilla astui nuori punakaartilainen keskelle tietä.

— Lupalappu? sanoi hän ottamatta paperossia hampaistaan.

— Menen juuri hakemaan.

— Ja mihin nyt sitten on asiaa?

— Sanon sen esikunnassa.

— Paras sanoa yksintein tässä.

— Ettehän te voi passia antaa.

— Mutta minä voin sanoa kannattaako sen asian vuoksi vaivata esikuntaa.

Suuttumus nousi kuin humala Tuunan tyttären päätä kohden, tuntuen koko
ruumiissa. Silmänräpäyksen aikana hän päätteli, että kääntyy takaisin,
ei hän rupea olemaan noiden armoilla.

— Minulla on asiaa kirkkoon.

— Helkkarissa, kirkkoon! Näin arkena. Minä lähdenkin mukaan...

Riikka meni hyvin kalpeaksi ja yritti astua pistimen ohitse. Nuoren
punakaartilaisen sanat eivät olleet niin ärsyttävät kuin ääni, millä ne
lausuttiin.

— Me pidämmekin helvetinmoiset hauskat.

Sydän jyskyttäen pääsi Riikka miesten ohitse. Hän kuuli, että
naurettiin ja että kivääri paukahti. Hän näki myöskin, että lumi jonkin
matkan päässä pöllähti. Nyt huudettiin hänen takanaan.

‒ Joko sanotte asian, tai lasketan lävitsenne.

Riikka pysähtyi.

‒ Minä noudan kirkkoviiniä teidän haavoittuneillenne.

Miehet vastasivat naurulla ja laukauksilla. Järven takana jysähti
samassa hetkessä tykki. Riikka Tuunasta tuntui siltä kuin se olisi
vastannut hänen puolestaan. Eino-Ilmarin äänen hän taasen oli
kuulevinaan ja hymy puhkesi hänen kasvoilleen. Kummallista tämä
oli. Siellä, missä tykki puhui, oli kaikki mitä hän maailmassa
omisti. Sellainen oli aika, että ihmisen täytyi iloita, kun kuuli
tykin jyrinän. Sellainen oli aika, että rakkaimmat ihmiset puhuivat
surmanaseiden kautta. Jotakin rukouksen hartaudesta oli Riikan
mielessä, kun hän siinä kiväärien ja tykkien paukkuessa asteli tuttujen
vainioiden halki. Ampukoot läpi — ykskaikki. Totuuden sotajoukko
likenee.

    Ei ennen uhmamme uupua voi,
    kun vapaa on Suomen kansa.

Voima läksi noista säkeistä.

Mäkimatkan makasiinin portailta tulivat tielle molemmat vartijat.

— Minä vasta menen noutamaan passia, selitti Riikka Tuuna. — Olen
luvannut toimittaa jotakin teidän haavoittuneittenne hyväksi. Puhun
asian likemmin esikunnassa.

— Se on puhuttava tässä.

— Me ei kaikkien turhien tähden päästetä esikuntaan.

— Isäni on kirkkoväärti, mutta kun hän on vanha, niin minä...
Me vastaamme kirkon tavaroista. Minä olen luvannut viedä viiniä
haavoittuneille.

— Ohoo...

— Hiidessä, tuokaa meillekin ryyppy.

Tykin jyrähdys tuli taasen kuin tilattuna Riikan avuksi. Se kuului nyt
likempää kuin äsken.

— Meikäläiset ne siellä vain harjoittelevat, sanoi toinen miehistä.

Riikka katsahti häneen. Mitä tuo puhui — punaistenko tykki.

He eivät enää estelleet.

Tienhaarassa seisoi kaksi poikasta punaisissa nauhoissa ja täysissä
varustuksissa. Salenjuksen Mikko ja Ahvenainen taluttivat lehmää.
Työväentalon edustalla seisoi paljon hevosia ja miehiä. Kaikki olivat
outoja. Tupakansauhu tuli kauas tielle. Pojat tähtäsivät varikseen
aidanseipäällä. Hevoset seisoivat päät riipuksissa märkinä raskaan
ajon jälkeen. Niiden edessä ei ollut korttakaan. Heinäkuorma näkyi
kuitenkin lähestyvän pappilan puukujan päässä. Keneltähän se oli
tällä kertaa otettu. Pam! Varis lähti lentoon ja pojat ryhtyivät
uusiin toimenpiteisiin. Riikka kävi miltei iloiseksi, kun näki
Salenjuksen astuvan ovesta. Olipa hän oman kylän miehiä. Kitskin
ilmestyi näköpiiriin. Hän oli taitanutkin tulla Riikan jäljessä.
Salenjuksen vaimo näkyi komentavan ammuskelevia poikia. »Pankaakin
pois, ammutte vielä ihmisiä... Kaikki tässä näyttävätkin mahtiansa.
Taidattekin olla niitä, jotka kulkevat varastelemassa. Oletteko
ottaneet meidän isän patiinit...» Riikka Tuuna puhui Salenjukselle
asiansa ja läpi tupakoivan miesjoukon kulkivat he sisään. Portaat ja
permannot olivat niin liukkaassa liassa, että täytyi varoa kaatumasta.
Eteisessä, pitkällä vanhanaikaisella sohvalla, joka vielä hiljan oli
ollut Paanasen salissa, makasi kummassakin päässä mies, käsi niskan
alla, suu ammollaan. Juhlasalista juoksi koira, suuri luu hampaissa.
Eteisen toisella kulmalla ikkunan ääressä pelattiin korttia. Oljilla
makasi sielläkin miehiä. Tulitikku rupesi kytemään pahnoissa, joku
polki risaisella kengällä sen sammuksiin. Juhlasalista tuli mies, käsi
siteessä. Tultiin ja mentiin, ovet läiskivät, savu lainehti vedossa,
kuorsattiin, puhuttiin puhelimessa, luettiin ääneen. Pam! kuului ulkoa.
Pam-pam-pam!

    — Vielä noita pannuja poorisee
    tuolla Suomen sydänmailla...!

Se, joka tätä lauloi, veti kaikella voimallaan alas uudinta juhlasalin
ikkunasta. Mitä varten? Riikka ja Alma Tuuna olivat aikoinaan kutoneet
ja lahjoittaneet nuo uutimet. Outoja kaupunkilaisnaisia makasi
penkeillä, joita oli asetettu rinnakkain. Yksi kampasi hiuksiaan.
Yksi haukotteli, venytteli itseään ja nousi sitten seisomaan, hänellä
oli hyvin korkeat ja hienot kengät, ei käsittänyt, että ihmisen jalka
sellaisiin mahtui. Tupakanhajuun tuoksahti yhtäkkiä makea lihakeiton
lemu ja läpi voimakkaan vedon purjehti esiin suuria ruokavateja. Joku
mies toi sylissään polttopuita ja kuului, latoessaan niitä uuniin,
kehuvan naisten vaatteita. Mistä nuo tuollaiset turkit olivatkaan...
nahka päälläpäin ja vuori silkkiä.

Vihdoin viimein seisoi Riikka esikunnassa ja Salenjus selitti hänen
asiaansa. Sohva, joka ennen oli ollut Somerilla Toivon huoneessa,
oli nyt täällä. Sylvin kaunis orvokkityyny pään alla makasi
Kemppainen kuorsaten. Yhdessä kulmassa huonetta oli läjässä puhtaita
liinavaatteita, uusia naisten kesähattuja, taulu, joka esitti kahta
tappelevaa metsoa, hopeiset haarakynttilänjalat ja keittoastioita.
Kemppaisen rinnalta kiilsivät kultavitjat. Missä Riikka oli ne nähnyt?
Unessaankin pusersi humalainen kättään vitjojensa ympärille.

— ... rintamalla on asema meikäläisille mitä edullisin, luki joku
keittiössä lujalla äänellä.

— Kyllä ne tarttee päästää, selitti Salenjus, seisoen pöydän edessä,
jolle paperien ja karttojen päälle oli pantu suuri tarjotin voileipää
ja kylmiä makkaroita. — Maahisten emäntähän aikoo tykkänään antautua
hoitamaan haavoittuneita.

— Jaa-a. Pukin tekee mieli kaalimaahan.

— ... asema pääasiassa ennallaan, ellei oteta lukuun erinäisiä
joukoillemme menestyksellisiä etulinjatoimia.

— Rouva Juuri siellä tuskittelee, ettei tule aikaan. Sehän on se
laupeudensisar... se Lipponen... saattanut itsensä siihen tilaan, ettei
kykene auttamaan.

— ... sellaisten joukkojen kuljettaminen Suomeen taktillisesti
mahdottomuus. Niin ollen on huhu saksalaisten joukkojen
tulosta kerrassa tuulesta temmattu ja levitetty yksinomaan
provokatsionitarkoituksessa.

— Me otamme itse haltuumme kirkon ja noudamme itse, helvetissä,
sairaillemme viinit. Mitä me siihen tarvitsemme porvareja.

— No, kun se on tälle neidille se kirkko niin kaikki kaikessa... Antaa
hänen nyt pitää ne avaimet, saammehan me ne häneltä, kun tarvitsemme.

— Minä otan tytön vastuulleni, sanoi Kits röyhkeästi — Kyllä minä
katson, että pysyvät tallella sekä avaimet että tyttö.

Mitä tiesi se katse, jonka otsatukkaiset vaihtoivat keskenään? Mies,
joka istui pöydän ääressä, kävi toisella kädellään kiinni voileipään,
toisella makkaraan. Keittiön ovi avattiin ja Elviira kantoi sisään
savuttuneen kahvipannun. Riikka tunsi mummovainajansa kuparisen
pitopannun, se veti viisikolmatta litraa. Keittiön nurkassa oli kaksi
mahtavaa maitotonkkaa.

— ... ei mikään peto ole niin julma kuin porvari, kun sen kukkaroon
kosketaan, kuului avonaisesta ovesta.

— Täällä on tällä kertaa niin paljon kulkevaa joukkoa, piti Salenjus
yhä puoliaan pöydän ääressä, — että vaikka rupeaisivat rosvoamaan
kirkkoa. Pietikkakin aina teroitti, ettei pidä päästää vallankumousta
rosvoamiseen.

— ... tuomioistuimella istuu ihmisyyden ja oikeuden vartija — ei
luokkaparpa-parpa-luokka-parparismin lohikäärme...

— Ei, kyllä sakki kurissa pysyy, kun pidetään. Kirkon avaimet on
ehdottomasti tuotava. Ja mitä siihen sairaanhoitoon tulee, niin on
meillä esimerkkejä, että porvarilliset ovat myrkyttäneet potilaita...

— Niin, mutta minä takaan nämä Tuunan tyttäret.

Nyt kuului pätkä puhelinkeskustelua.

— ... ne saatanan perkeleet eivät lähde... Ja tarvitaanhan täälläkin.
Niin, eihän kukaan lahtarien jalkoihin tahdo jäädä... Jaa, naulaavat
jäsenkirjan otsaan ... kyllä se täällä tiedetään... Täällä ei ole
mitään... tarvitsee saada kaikkea... kuularuiskuja, miehiä, tykkejä...
Se on saatanan valhe... Kuularuiskuja pitää saada...!

Koko humu työväentalolla oli yhtäkkiä hiljennyt ja kaikki kuuntelivat
puhelinkeskustelua.

Se oli selvästi hätääntynyt ja hätääntyminen tarttui kuuntelijoihinkin.
Riikka Tuuna sai passiliput käteensä ja tunkeutui Johan Kitsin
johdattamana läpi väkijoukon. Kaikki olivat päässeet jalkeille ja
puhuivat yhtaikaa. Savupilvien takaa näkyi kiihtyneitä kasvoja ja
palavia silmiä. Naiset vetivät ylleen päällyskenkiä ja turkkeja. Kesken
kaiken kannettiin sisään kopallinen kananmunia ja joukko miehenkouria
ojentui niitä kohden ikäänkuin ne olisivat olleet omenia. Pam-pam!
— Joko tuo Salenjuksen Mikkokin nyt ampui? Kuului kavionkapsetta...
Tuunasta päin tulla hölkötti mies ratsain, minkä hevonen pääsi. Eläimen
huohotus kuului kauas. Ahvenainen jakeli heiniä niille hevosille, jotka
seisoivat talon edustalla. Hän jäi tuijottamaan tulijaan. Portaille
lappoi kansaa sisältä. Sieraimet verissä, vaahtoa kupeilla juoksi
hevonen, selässään kaartilainen, Riikan ja Kitsin ohitse. Järven takana
jyrisi.

— Tuo on valkoisten, sanoi Kits. — Tuo on punaisten.

Kun vartijat nyt tulivat heitä kohden, selitti Kits, että hänet oli
lähetetty vartioimaan tätä neitiä. Ääneti astelivat he tietä, joka
illan tullen vetäytyi jäähän ja murskautui askelten alla ikäänkuin
olisi poljettu lasihelmiä. Takaa kuului humu työväentalolta, edessä
oli iltarusko, joka kuin tulipalo hohti yli Kankaan kirkonkylän.
Hautausmaan päällä paloi iltatähti ja kun tarkemmin katseli taivasta,
näki sinisessä paljon pieniä tähtiä. Riikka olisi tahtonut sanoa
Kitsille jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa.

Kun he pääsivät Tuunan riihien kohdalle, hiljensi Kits askeliaan,
Riikka pelästyi jo, että hän aikoo sanoa sitä mitä ei hän tahtonut
kuulla ja loittoni, selkä suorana, toiselle puolelle tietä.

— Neiti, sanoi Kits, — älkää pelätkö. Niillä on rumat aikomukset. He
ovat säästäneet teitä... te voitte arvata mitä ne aikoivat. Te olette
ärsyttäneet heitä ylpeydellänne. He ovat riidelleet teistä. Niin kauan
kuin oman kylän miehiä vielä on täällä, eivät _ne_ koske, mutta _ne_
pakotetaan rintamalle.

— Ettekö te voi toimittaa minulle asetta? kysyi Riikka.

— En. Mutta minä pysyn teidän likellänne ja ammun teidät, jos se on
välttämätöntä.

— Se on hyvä.

Tuunan portilla virkkoi Kits jäykkänä:

— Te ette astu askeltakaan, paitsi minun valvontani alaisena. Katsokaa,
pojat, ettei tämä neiti ja hänen sisarensa lähde minnekään ilman minua.

Punakaartilaiset tekivät kunniaa ja pistinten välitse astui Riikka
kotiportistaan.

Ilta oli punertavan hämärä. Navetassa lypsettiin. Läpi hikisten lasien
valaisivat kattolyhdyt mustia tauluja lehmännimineen ja laihtuneiden
eläinten harvenneita rivejä. Ei ollut niille muuta antamista kuin
olkia. Ne puhalsivat tuoksuttomia korsia kohti väsyneen henkäyksen ja
ammuivat hoitajiaan kohti.

Mikä siellä jäällä taas ajaa kuin viimeistä päivää? Pakenivatko
ihmiset? Etteihän vain olisi ollut paras lähteä pakoon täältäkin. Ja
tulipalokin näkyi taas. Missähän tuo oli?

Vastenmielisesti tulivat tytöt nostamaan sairasta emäntää. Se kävi
tänään helpommin, kun Maahisten emäntä oli auttamassa.

— Mitenkähän se teidän isäntä oli valmistettu lähtöön? sanoi
kirkkoväärti tyttärelleen, istuen alusvaatteisillaan sänkynsä laidalla.

— Lennartti oli niin hyvä ihminen, sanoi Alma, istuen tuijottamassa
eteensä.

— Mutta ei hän mikään kristitty ollut.

— Hän oli niin hyvä, toisti nuori leski ja hänen kyyneleensä alkoivat
taasen vuotaa.

— Valmiina täytyy olla, sanoi vanhus. — Valmiina vaikka
ristinkuolemaan. Senhän meidän Herrammekin kärsi.

Kaikki vaikenivat ja vanhuksen viime sanat jäivät soimaan huoneessa.

Kissa sai maitoa keittiössä ja koira seurasi kateellisena syöntiä.
Palvelustytötkin söivät, istuen kukin ääneti paikallaan. Riikka ja Alma
kuivasivat astioita. Kaikki oli kuin ennen ja kaikki oli kuitenkin niin
toisin.

Sisarukset juoksivat pihan poikki katsomaan, vieläkö tulipalo loimotti.
Se oli levinnyt laajalle pitkin taivaanrantaa. Koira rupesi haukkumaan.
Järveltä kuului ajoa ja kylässäkin liikuttiin levottomasti. Kuului
laukaus.

Niinkuin entisaikoina nukkuivat sisarukset kovissa, kapeissa
vuoteissaan. Riikka näki alati edessään Arvon, Eino-Ilmarin ja Ollin...
Milloin he seisoivat tähdäten, milloin he heittäytyivät maahan, milloin
he makasivat hangella. Näkeekö hän heitä koskaan? Etteivät he vain
joutuisi rääkättäviksi. Poltti ja pakotti, kun sitä ajatteli. Yhden
kerran jos saisi nähdä Arvon ja kuulla, että hän on todella antanut
anteeksi... Mutta jos hän palaa vahingoittumattomana ja jos hän
vielä muistaa entisiä aikoja, niin silloin Riikka tahtoo tulla hänen
omakseen. Ei mikään enää pidätä häntä. Mutta se onni olisi liian suuri.
Alma ei saanut silmistään, miten Lennartti makasi rantatöyräällä
rinta veressä, vaatteet ryöstettyinä. Miksei hän ollut mennyt mukaan,
että olisivat ampuneet heidät molemmat? Hänen ei olisi pitänyt kuulla
Lennartin kieltoa. Ja minne he nyt olivat hänet panneet? Olivatko
he upottaneet hänet avantoon, vai viruiko hän jossakin kauheassa
ruumisläjässä? Mikseivät he antaneet häntä pois? Alma oli tarjonnut
heille rahaa — tahtoivatko he enemmän? Hän painoi käsivarren suutaan
vasten, jottei huutaisi.

— Nukutko? sanoi Riikka.

— En. En saa silmistäni kuinka hän makasi siinä lumella. Hän oli vielä
lämmin. Suuri verilätäkkö jäi siihen...

— Muistatko untasi. Sinähän näit valkoisen linnun putoavan lennosta.

— Se putosi sinun eteesi.

— Minun?

— Niin. Kukahan sinulta kaatuu?

— Koetetaan nukkua.

Mutta he eivät kumpikaan nukkuneet, vaan laskivat kellonlyöntejä.
Etteihän vain Eino-Ilmari yrittäisi kotiin. Silloin häntä ei mikään
pelastaisi punakaartilaisten käsistä. Eino-Ilmari oli niin uhkarohkea.

Toki kerran loppui yö.

       *       *       *       *       *

Kirkkoherra Nahinen vietti nykyään aikaansa hakkaamalla puita. Hän
seisoi vuokraajan vajassa ja iski, valkeat pitkät kädet kirvesvarressa,
kaikin voimin puunsydämeen. Jota kovempia, oksaisempia pökköjä, sitä
enemmän hänen makunsa mukaista. Vuokraajan oli pitänyt kuljettaa
hänelle kaikki ikivanhat, jättiläiskokoiset koivuntyngät riihen luota.
Niiden kanssa hän taisteli. Kokonaisia pinoja kauniita heliseviä
halkoja hän jo oli saanut käsistään. Visa murtui hänen tahtonsa
mukaan mutta hänen sydämensä ei taipunut eikä murtunut. Se kysyi ja
niskotteli. Se ei tahtonut tyhjentää kalkkia, joka oli sen eteen
asetettu. Hiki pisaroi Kankaan kirkkoherran otsalta, hiki valui pitkin
hänen jäseniään. Hän ei sitä tuntenut, hän kamppaili uppiniskaisen
sydämensä kanssa. Hänen rakkaansa näkivät hänen hätänsä, he eivät
milloinkaan jättäneet häntä yksin. Jeremias pysytteli aina hänen
läheisyydessään — isä sen kyllä huomasi — ja Anna-Liisan kasvot
ilmestyivät tuon tuostakin ikkunaan. Hellyys niin rajaton kuvastui
hänen silmistään, kun hän juoksi pyytämään miestään ruualle, ettei
kirkkoherra uskaltanut häneen katsoa. Olisi ollut helpompaa, jolleivät
nuo ihmiset olisi olleet niin rakkaat. Heidän tähtensä oli sydän
heikko. Saattoiko olla Jumalan tarkoitus erottaa heidät? Miksi hän
säästäisi heitä, kun ei säästänyt ainokaista poikaansakaan.

He olivat aikaisemmin ajatelleet pakoa, mutta kirkkoherra oli jo
tykkänään heittänyt sen mielestään. Anna-Liisa yhä suunnitteli
sitä yökaudet. Hän sommitteli valepukuja, hän mietti piiloutumista
heinälatoihin, heinäkuormiin, vinnille, kirkon kellariin, vanhaan
tuulimyllyyn... Hänen miehensä nukkui halonhakkaajan sikeää unta.
Olipa se onni, että hän nukkui. Tässä hän vielä nukkui, tässä olivat
hänen kätensä, tässä hänen rintansa. Saattoiko olla mahdollista, että
joku yritti nostaa kätensä Jumalan pyhää vastaan? Saattoiko Jumala sen
sallia? Jumala oli lähettänyt enkelinsä vankityrmäänkin vapauttamaan
valittujaan. Tässäkin voi tapahtua ihme.

Kun Riikka Tuuna ja Alma Mäkimatka tulivat pappilaan, juoksivat
pikkutytöt heti heitä vastaan.

— Meillä on käynyt varkaita, toimitti Lyydia kuiskaten. — Isän vitjat
ovat poissa, paksut kultavitjat... Ja hopealusikoita on kadonnut...
Varmaan punakaartilaiset ovat ottaneet, kun ovat käyneet täällä
hakemassa aseita.

— Mutta jos he tulevat ottamaan isää, kuiskasi Haagar, kädet Riikan
kaulassa, — niin minä lyön, minä lyön niin paljon kuin jaksan.

— Me vartioimme isää. Ne eivät uskalla tulla, kun me olemme tässä.
Mutta sitä ei saa sanoa isälle, sillä isä lähettää meidät pois.

— Jere hakkaa isän kanssa.

— Isän kädet ovat aivan kipeät.

— Mutta äiti sanoo, että pitää näyttää iloiselta, ettei tuota isälle
surua.

— Äiti nauraakin usein.

— Ei pidä sanoa, että me olemme kertoneet.

— Uskooko täti, että he voivat tulla ja ottaa isän?

— Ole vaiti, he eivät uskalla, kun me olemme tässä.

Puunhakkuu lakkasi yhtäkkiä. Silloin pikkutytöt vaikenivat ja
johdattivat vieraansa sinne missä isä seisoi auringonpaisteessa,
vuotavien räystäiden alla.

— Mikä ilo! lausui kirkkoherra hymyillen ja ojensi molemmat kätensä
sisaruksia vastaan.

Hän ei kuitenkaan voinut antaa heille muuta kuin sormensa, sillä
kämmenissä oli suuria, kipeitä rakkoja.

— No, mitenkä te olette päässeet tänne?... Jaa, teillä on mukana
saattaja... Olipa se ilo! Mutta Alma... mitä tälle nuorelle emännälle
on tapahtunut?

Alma alkoi väristä eikä saanut sanaa suustaan. Riikka vastasi hänen
puolestaan.

— Lennartti Mäkimatka on murhattu. Tulivat hakemaan aseita, veivät
jäälle ja ampuivat.

Kirkkoherra nojasi molemmin käsin kirveenterään, jonka hän oli lyönyt
kiinni pölkkyyn. Sininen kalpeus kulki hänen kasvojensa yli ikäänkuin
hän olisi läpikäynyt murhatun kohtalon omassa lihassaan.

— Ja nyt aikoo sisareni mennä hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Miten? sanoi kirkkoherra ja nosti päänsä.

— Eivät ole vielä antaneet takaisin ruumista. Sisareni aikoo mennä
hoitamaan punaisten haavoittuneita.

— Niinkö?

Alma nyökäytti päätään. Myöskin kirkkoherra jäi nyökäyttämään päätään
ja oikaisi itsensä suoraksi.

— Vapahtajamme olisi teihin tyytyväinen, sanoi hän sitten ja laski
kätensä Alman laihtuneelle olkapäälle.

Ei enää puhuttu. Aurinko paistoi, vesipisarat tippuivat räystäästä ja
varpuset raksuttivat navettapihalla.

— Menemmekö sisään? sanoi kirkkoherra.

— Pyydän kiiruhtamaan! huusi siihen Kits, astellen edestakaisin matkan
päässä.

Lapset noutivat paikalle äidin. Hänen ja Alman kyyneleet vuotivat
vuolaina yhteen. Riikka Tuuna ja kirkkoherra seisoivat kyyneleettöminä.

— Pyydän kiiruhtamaan! toisti Kits.

Niin ojensivat siis naapurukset toisilleen kätensä ja erosivat.
Tien mutkassa kääntyivät Tuunan tyttäret ja näkivät kirkkoherran
yhä seisovan auringonpaisteessa havutukkinsa ääressä, ympärillään
Anna-Liisa ja lapset. Yhtäkkiä teki kalpea mies kädellään merkin ja
taipui poikansa puoleen. Jeremias juoksi viemään lähteville sanaa
isältään. Silloin astui punakaartilainen nopeasti portilta ja ojensi
pistimen poikaa vasten.

— Mitä se on, että vangittu lähettelee sanoja! ärjyi Kits.

Jeremias Nahinen seisoi pelottomana pistimen edessä ja katsoi
punakaartilaiseen.

— Te ette tiedä keneltä minulla oli tuolle toiselle naiselle sanoma.
Jumalalta. Naurakaa te vain, mutta Herra ei enää kauan anna itseään
pilkata.

Samassa hän lensi tuparakennuksen seinää vasten. Punakaartilainen oli
pistimensä lappeella lyönyt häntä.

— Mitä te siellä töllistelette! ärjyi Kits naisille. — Menkää, menkää.

Riikka ja Alma kiiruhtivat eteenpäin. He kuulivat yhä Jeremiaksen äänen
ja pelkäsivät hänen puolestaan. Kirkon edustalla sanoi Kits naisille:

— He epäilivät minua jo. Älkää viipykö kirkossa.

Mutta niin pian kuin Riikka astui sisään kirkon portista, unohti hän
varoituksen, sillä iänikuisesta tottumuksesta vangitsivat hänet heti
kirkkoväärtintoimet. Kyllä olivat paikat siivossa!

Kokonaisia hevoslaumoja oli syötetty aidan takana eikä mitään
siistitty. Ja eikö ollut jätetty jyväpussejakin tänne — ja vielä
puhuttiin viljanpuutteesta ja kaluttiin talot niin puhtaiksi, etteivät
omat lehmät viljaa nähneetkään. Ja sitä tupakanpätkien paljoutta. Ja
mitä tämä oli? Eikö ollutkin joku junkkari viskannut rikki ruutua!
Sakariston ikkuna oli rikki ja kirkkoonkin oli tähdätty. Itse
alttariin oli tähdätty. Ja osattukin. Kivi löytyi alttariaitauksen
sisäpuolelta, minne se oli kimmahtanut. Suuri kivi. Riikka seisoi ja
käänteli kiveä käsissään ja kipeä viha kiersi hänen mielessään. Pian
oli pääsiäinen käsissä, mustat liinat oli vaihdettava valkoisiin ja
tällaista tapahtui. Mutta nyt olikin valheen hetki ja pimeyden valta.
Riikka piteli yhä kiveä kädessään näyttääkseen sitä sisarelleen,
mutta Alma oli jo suullaan penkkipöytää vasten eikä kuullut eikä
nähnyt. Kellarissa tuli uutta harmin aihetta: ehtoollisviiniä oli
juotu, lukkarin tekoako se taas oli? Riikka toivoi hetkeä, jolloin
saisi ottaa lukkarin kovalle. Lukkari ei pelännyt mitään, kun
kirkkoväärti oli vanha ja veli poliisina. Täytyi saada kirkkoherra
nuhtelemaan häntä. Vai olisiko täällä käynyt muitakin? Olisivatko
ne käyneet ikkunasta? Juostiin nopeasti ylös sakariston portaita ja
Kits astui sisään. Käsissään viini riensi Riikka hakemaan sisartaan
kirkonpenkistä. Sulkiessaan kirkon oven muisti hän yhtäkkiä asian,
jonka hän hetkeksi oli unohtanut: että oli punakaartilaisten aika ja
että hän ehkä viimeisen kerran näki vanhan kirkkonsa. Ei kuitenkaan
enää ollut mahdollista palata polvistumaan alttarin juurelle. Ei ollut
aikaa ajatella menneitä eikä tulevia. Kuullessaan kirkon avaimen tuttua
ruostunutta vikinää Riikka silmänräpäyksen kestäessä tunsi muistojen
tulvehtivan lävitseen. Sitten näki hän kolme kaartilaista, jotka olivat
tulleet vaatimaan häneltä avainta. Hän vei nopeasti kätensä ylös
pääntielleen. Saavat hänet tappaa ennenkuin hän sen antaa. Siinä se
pysyy, saavat hänet tappaa, jos tahtovat sen ottaa. Suojellen kallista
viiniä käsissään hän sivuilleen katsomatta astui miesten ohitse. Kits
jäi selittämään. Vielä oli avain paikoillaan. Hän ei sitä anna, älkööt
luulkokaan!

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän aikaan tuli Alma säästöpankin talolle ja sisar Hulta
otti hänet vastaan. Rouva Juuri nukkui vielä ja sitähän ne tekivät ne
muutkin morsiamet. Morsiamet — miksipä niitä muuksikaan saattoi sanoa.
Eivät ne ainakaan sairaanhoitajattaria olleet, nimittäin vanhan ajan
käsityksen mukaan. Näkihän sen heidän hatuistaankin, tuossahan niitä
oli pöytä täynnä. Täällä sitten kyllä pantiin päähän valkoinen huntu
ja suurin osa päivää menikin sen hunnun järjestämiseen. Somerilta
tuotiin viime viikolla peili, sen edessä ne seisoivat. Venäjälläkö
pidettänee haavoittuneita hoitaessa huntu, joka ulottuu vyötäisille
asti — ei sitä suomalaisten järki käsitä, kuinka sellaisessakin voi
tehdä työtä. Mutta eiväthän nämä työtä teekään, vaatettavat itseään
vain. Rouva Juurikin jo suuttui ja sanoi, että hän lähettää pois nämä
»toussut» ja ottaa maan-ihmisiä sijaan. Lakaisevathan ne toki edes
lattiat ja pesevät käärerievut. Täytyy näet pestä ja käyttää vanhoja
uudelleen, kun eivät ole toimittaneet sidetarpeita, haavoittuneita vain
aina lähettävät, lisää ja lisää. Ei täällä mitenkään tahdo jaksaa,
vaikkeivät nämä olekaan vaikeimmin haavoittuneita. Mutta niihin on
tullut haavakuumetta, kun ei ole ollut hoitoa. Ja niitä on nyt jo viisi
tuolla vajassa... Ruumiina, mitäs muuta. Tässä toissapäivänä sattui
se kauhea tapaus, että yksi pyysi pappia. Se oli jo vanhempi mies...
tuolla se makasi takahuoneessa. Hän huusi niin että kuului tänne asti.
Mutta rouva Juuri vain sanoi, että hän hourii ja ettei sellaisten
puheita tarvitse kuunnella, ja kai sen tietää, että ihminen houriikin,
kun on yli neljänkymmenen yhden asteen kuume. Mutta hoitajia ei Fiina
päästänyt lähellekään, mitä lienee hänelle antanut, koska hän sitten
vaikeni ja illalla kuolikin. Eivät nämä yleensä pappia kysy, kostaa ne
vain lupaavat. Yksikin selitteli, että alettiin väärästä päästä, kun
alettiin ihmisyydestä: olisi pitänyt oikopäätä tappaa jokikinen porvari
viisivuotisiin lapsiin asti.

Tämän kaiken sisar Hulta kuiskauksena antoi tulla yhdessä
hengenvedossa, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan
kyllyyttään.

— Jaa, tämä on se viini. Pitääpä tästä ottaakin eroon joku määrä,
että on antaa sellaisille oikein kipeille. Muuten Fiina juottaa
kaikki niille, joista hän pitää. Täällä on niitä muutamia, joita hän
erikoisesti suosii ja ne ovat kaikkein terveimpiä. Niin kuin se muuan
Ronkanen, jolla ei ole muuta vikaa kuin haava jalassa. Sellainen
oikea jätkä... ja hänen vieressään tämä lojuu, muka rauhoittaakseen
hänen hermojaan. »Tuu-tuu lasta!» hän panee ja nousee miesten viereen
sänkyyn. Se rauhoittaa heitä, hän sanoo. Ja tätä pitää katsella!...
Niin että minä otan vähän tästä viinistä taakseni. Mutta sitä ei Alma
vaan sano hänelle. Sillä siitä sitä melu nousisi! Hän lyö korville...
Sentähden ei täällä kukaan oikea ihminen pysy. Onhan näitä kylän naisia
komennettu tänne auttamaan, oikein esikunnan kautta, mutta ne eivät
pysy. Tuo Lipponen on kuitenkin paras. Hänen on käynyt hullusti ja hän
on nöyrtynyt. Hän se nytkin pesee lattiaa... Mutta ei tämä sairaala
ole näytettävässä kunnossa. Joka huoneessa vain pyritään polttamaan
tupakkaakin, tuollakin, missä nyt sairaimmat ovat.

— Minä tahtoisin sinne, missä enimmän kärsitään, sanoi Alma.

— No, kyllä sinne pääsee. Eiköhän rouva Juuri nyt ole kiitollinen, kun
saa apua, vaikka hän alussa kielsi ruustinnalta ja opettajan rouvalta
pääsyn.

He tulivat haavoittuneiden luo.

Tupakansavun seasta näkyivät vuoteet likaisine päänalaisineen ja
kasvoineen, joista toiset olivat sidotut. Toiset sairaista istuivat,
toiset lepäsivät vaatteet yllä, toiset olivat vuoteessa, jotkut söivät.
Uunin edessä seisoi suuri nokinen kahvipannu, nurkassa oven luona
kohosi läjä likaisia vaatteita ja verisiä rääsyjä. Kaksi huntupäätä
tyttöä kokosi astioita. Paperossinpätkät litistyivät heidän hienojen
kenkiensä alla.

Puhe lakkasi, kun outo mustapukuinen nainen ilmestyi
sairaanhoitajattaren kanssa ovelle. Ainoastaan astiat helisivät ja
toinen tytöistä hyräili jotakin. Hulda Nurminen läheni liioitellun
ystävällisenä vuoteita.

— No, Kirjorinta, mitenkäs nyt on? Tässä saatte uuden hoitajattaren.
Tämä haavoittui tämä Kirjorinta ojassa. Hän oli heittäytynyt ojaan ja
pistivät olkapäihin. Mutta me paranemme jo pian. Uhkaavat lähettää
Kirjorinnan uudestaan rintamalle. Vaikka mies sanoo, ettei siitä tule
mitään. Tällä Seliinillä on vielä kuulia ruumiissa, niin minä vain
luulen. Pitäisi saada lääkäri, ei niille kukaan meistä mitään voi.
Haavat parantuvat, mutta terveyttä ei tule. Kyllä siellä on kuulia. No,
ainakaan ei sitten lähetetä rintamalle, onhan siitä se hyvä. Seliini
ei tahdo enää siihen leikkiin. Mutta tuolla nurkassa makaa Aarnio,
ja se poika ikävöi takaisin sotaan Hän on siitä niin varma, että jos
nyt nykypolvi uhraa muutamia satoja henkiä — kyllä niitä sentään on
tuhansiakin, vaikka puhutaan sadoista! — niin tuleville sukupolville
koittaa onnen päivät... Missähän asti se rintama muuten nyt kulkenee.
Täytyy välttämättä saada katolle punaisen ristin lippu, ettei ruveta
meitä pommittamaan. Kyllä ruustinna toimittaa lipun, kun vain saisi
hänelle sanan. Se jäi silloin, vaikka siitä kyllä oli puhetta. Eihän
nyt telefonissa pääse pappilaan Täällä tämä Virtala sai toissapäivänä
vahingonlaukauksen, kun antavat aseet niin tottumattomiin käsiin.
Lääkärihän siinäkin tarvittaisiin. Mitenkäs se muuten on, eikös tämä
olekin Maahisten alueelta?

Maahisten emäntä oli Virtalan nimeä mainittaessa käynyt entistä
kalpeammaksi. Kun hän ojensi kätensä miehelle, syöksyi veri hänen
laihtuneille poskilleen. Hän muisti kesäyön, jolloin heidän uusi
työväenasumuksensa oli palanut. Hän muisti, miten hän oli seisonut
soittamassa hätäkelloja ja Lennartti oli tullut ja kantanut hänet
sisään. Virtalaa epäiltiin tulipalon sytyttäjäksi. Ja Almalle oli viime
viikon vaikeina hetkinä jonkin verran tullut epäilys, ettei Virtala
ollut aivan erossa Lennartin murhasta. Ajatus oli ollut vain kaukainen
ja perustelematon, mutta nyt yhtäkkiä hänen seisoessaan Virtalan
kasvojen edessä, se kävi kiinteäksi.

— Tämä tulee tämä Maahisten emäntä hoitamaan haavoittuneita, laverteli
sisar Hulta. — Se on kristillistä rakkautta se.

Rotevan miehen kasvoilla vaihtelivat ilmeet. Alma oli luullut saaneensa
sydämestään voiton ja antaneensa kaikki anteeksi, mutta nyt täytti viha
koko hänen olentonsa. Tuota miestä ei hän voi rakastaa, tuolle ei hän
anna anteeksi! Hetkiseksi musteni maailma hänen silmissään ja hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi syössyt johonkin pimeään. Sitten sai hän
kiinni sanoista, joita hän viime viikon aikana usein oli toistellut. Ne
olivat pitäneet hänet pystyssä ja nytkin hän turvautui niihin. »Isä,
anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.» Hän tunsi
taasen pohjan jalkojensa alla ja näki päivänvaloa. He eivät tiedä mitä
he _tekevät_... Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja taipui Virtalan puoleen.

— Ehkä minä, lausui hän sitten sisar Hultalle — saankin tämän sairaan,
koska hän on Maahisten miehiä.

— Jahah, jahah, sepä mainiota, että saamme apua. Jahah, jahah. Täällä
tarvitaan erikoisesti ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä niinkutsuttua
mustaakin työtä. Nämä tehtaalaiset ovat tottumattomia. Aijai, oletteko
te porvarillisesta leiristä — ettehän vain käy myrkyttämään meidän
sairaitamme? Sitä ne ovat tehneet... No, no, no, sitä parempi, jos
on poikkeuksia... Viiniä, kirkkoviiniä, ehtoollisviiniä — antakaapas
tänne! Hei pojat, tiedättekös... ei, hsss, tätä onkin näin vähän!
Esikunnassa sanottiin, että sitä olisi tynnyri ja käskettiin sinnekin
lähettää. Tällä ei pitkälle potkita, tästä ei riitä kuin tuonne noille
sairaimmille. Pikku Ronkaselleni minun täytyy viedä. Se on niin
suloinen poika, saatte heti hänet nähdä. Kuinka monta yötä olenkaan
valvonut hänen kanssaan ja koettanut rauhoittaa hänen hermojaan. Eihän
täällä riitä yksin sairaanhoito, täytyy olla sielunhoitoa! No niin,
hauskaa että tulitte. Käykää kiinni työhön nyt vaan. Varsinaisia
pukuja ei meillä ole ollut, suuret esiliinat vain ja hunnut. Tämä
huntu on oikeastaan meidän omaa muotiamme. Näin kerran Helsingissä
suurissa sankarihautajaisissa venäläiset hoitajattaret ja oli heillä
kaikilla hunnut. Se oli hyvin kaunista. On, näettekö, tärkeää, että
hoitajattaret pukunsa kautta eroavat esimerkiksi siivoojanaisista.
Minulla on ollut siitä paljon hyötyä. Enhän ole käynyt mitään
kurssia, olen toiminut valtiollisella alalla. Mutta veljien kärsimys
on pakottanut! Lääkärithän ovat melkein tykkänään kääntäneet meille
selkänsä. Häpeä heille. No niin, huntuja on minun huoneessani. Kangas
on harvinaisen kaunista, niinkuin näette. Me onnistuimme saamaan
sitä aika paljon. Jossakin oli takavarikoitu... Hei pojat, tämä on
hyvää tämä. Mutta eikö todella ollut enempää? Ei esikuntaan nyt
liikene mitään. Paras, ettei näille terveemmille ensinkään kerro
koko saaliista. Heidän kävisi vaan kateeksi, kun eivät voi saada...
Tahdotteko kahvia? Hulta, tuo kupit. Hui! Olipa se jysäys. Mistähän tuo
nyt kuului? Täytyy välttämättä saada lippu katolle.

Eräänä päivänä seisoi Riikka Tuuna pihamaalla silitellen koiraansa.
Joka miehen ystäväksi se rupesi, ei se seuraansa valinnut ja
työväentalolla se nykyään asusti siellä oleskelivat kaikki kylän
koirat, joita ei elintarvepuutteen tähden oltu hävitetty, siellä niillä
oli herkkuja. Musti-ressusta täytyi kuitenkin pitää ja sitä taputella.
Riikka Tuunassa oli nykyään niin suuri hellyydentarve, että hän hyväili
eläimiä, kun ei hänellä ollut ihmisiä. Portilla kuului joku kysyvän
punakaartilaisilta, oliko tämä Tuunan talo. Riikka veteli sormiaan
yli koiran silkinpehmeiden korvien ja ajatteli jotakin onnellista ja
suloista. Mikä hänen oli? Kylä oli täynnä hurjia miehiä ja hurjaa
elämää, kuolema saattoi kohdata ensi silmänräpäyksessä, ja hän unohtui
siihen koiransa luo, eikä silmänräpäyksen aikana muistanut mitään
vaarasta ja onnettomuudesta. Unessa tunsi hän nykyään usein Arvon
läsnäolon, näki hänen hiuksensa, silmänsä, huulensa, kätensä. Herätessä
täytyi aivan punastua... Nyt kysyttiin portilla, palveliko täällä
joku tyttö, joka oli ollut venäläisen morsian. Mies toi venäläiseltä
terveisiä tälle tytölle. Vieraspaikkakuntalaiset vartijat eivät
tietäneet ja käskivät kysyä talosta.

Riikka tuijotti tulijaan. Koko hänen ruumiinsa jähmettyi, kun hän tunsi
hänet Eino-Ilmariksi. Kylän ympärillä oli moninkertaiset vartijaketjut
ja Eino-Ilmaria oli miesjoukoin etsitty pitkin pitäjää. Ja tuossa hän
seisoo keskellä päivää, keskellä pihaa, punakaartilaisten silmien
edessä. Lapsellinen parta, jonka hän oli kasvattanut, ei häntä
paljoakaan muuttanut.

— Kyllä täällä palveli sellainen Milja-niminen tyttö, sanoi Riikka. —
Mutta hän läksi jo syksyllä pois. Hän kuuluu asuvan Kemppaisen muorin
mökissä. Menette tuonne noin ja kysytte Kemppaisen muorin mökkiä.

— Eikö ensin saisi ruokaa talosta?

— Täältä on kaikki niin viety.

— Kai täällä nyt jotakin on. Piru vieköön, kyllä minä tässä käskeäkin
osaan, jollei hyvällä anneta.

— Ottakaa sitten, mitä kysytte, jos aiotte ottaa omin luvin.

‒ Punakaartilainen ei ole mikään rosvo.

‒ Ajattelin vain, että ehkä siellä esikunnassa olisi ollut kaikkea
paremmin.

Riikka pelkäsi, että hänen sydämensä lyönnit kuuluisivat. Hän asteli
edellä ja vieras tuli perässä ylös kodin portaita. Mies istui keittiön
penkillä ja Riikka toi pöytään ruokaa.

— Asuuhan se meidän entinen Milja Kemppaisen muorin luona? puheli hän
palvelustytölle. — Tällä vieraalla on asiaa Miljalle. Milja-raukan mies
kaatui tässä — koskas se nyt olikaan?

— Eikö liene rahaa kirjeessä, sanoi vieras ja Riikka huomasi, että
häntä alkoi naurattaa.

— Se venäläinenkö sitä nyt lähettää? kysyi Riikka äänellä, jota hän ei
tuntenut omakseen.

— Se, vastasi vieras ja taipui katsomaan saappaansa kärkiä.

Nyt hän purskahtaa nauruun, ajatteli Riikka. Miten tuon tytön saisi
pois kuulemasta.

— Se on vähän myöhäistä nyt. Miljahan meni naimisiin. Mutta ehkäpä
venäläisenkin raha vielä kelpaa.

— Kyllä vaan, sanoi palvelustyttö ja nauroi.

Vieras nauroi hänkin.

— Jos kuitenkin lähtisi voudilta kysymään, asuuko Milja Kemppaisen
muorin luona, ehdotti Riikka tytölle, jännitystään hilliten. — Ettei
menisi tämä vieras turhaan.

Sisarukset jäivät kahden ja seisoivat kädet toistensa käsissä.

— Mitenkä sinä olet tullut?

— Taskussa passi, jonka itse olen tehnyt.

— Mitenkä minä sinut pelastan?

— Kyllä minä sillä passillani pääsen. Se on juhlallinen paperi. Siinä
on venättäkin.

— Väärällä passillako olet tullut?

— Neuvokkuus on sodassa yhtä tärkeä kuin kivääri. Nyt minä syön ja
sitten mennään puhumaan. Minä olen vakoilumatkalla.

— Mikä nyt on?

Portilla oli syntynyt sanakiista. Pian seisoi Kemppainen kahden
pistinmiehen kanssa ovella.

— Missä se vieras on? huusi esikuntapäällikkö. — Se, joka tänne juuri
tuli. Älkää te olko niin viaton, kyllä se nähtiin. Päästävät tomppelit
läpi. Kun on outoja miehiä, niin eivät tunteneet. Mutta tunsinhan minä
hänet oitis. Tässähän on juuri ateria pöydässä. Luuleeko hän niillä
viiksillään meidät eksyttävänsä! Noh helvetissä, puhukaa nytkin totuus,
Johanssonnihan se aina sanoi teidän sanoneen juuri niinkuin asiat ovat.

Riikka Tuuna seisoi hellan luona ja nosti suurta pataa tulelta.

— Kyllä täällä vieras oli, mutta en minä tiedä minne hän katosi. Pitää
kysyä vahdeilta. Eivätkö ne nähneet? Jos hän sellainen vaarallinen oli,
niin kai hän pakoon läksi. Miljaa hän kysyi ja minä vielä lähetin tytön
tiedustelemaan häntä voudilta ja meidän muilta väiltä. Etsitään nyt
karkulaista.

— Ettekö te sitten olisi häntä tuntenut? Sehän oli se tämän talon
lyseolainen, se Eino-Ilmari. Älkää nyt!... Teidän veljenne...

Tähän saakka ei Riikka ollut suoranaisesti valehdellut. Hän todella
ei tietänyt minne poika oli kadonnut ja ajatteli kauhulla hetkeä,
jolloin miehet löytäisivät hänet. Oliko hän mennyt saliin, vaiko omaan
huoneeseensa? Vai olisiko hän mennyt vinnille? Ulos ei hän ole mennyt.
He löytävät hänet. Pelastusta ei ole. Hyvä, jos he tyytyvät ampumaan,
mutta he voivat kiduttaa häntä ja tekevätkin sen.

— Koetetaan etsiä täältä salin puolelta, niin itse näette, sanoi Tuunan
tytär jähmettyneenä ja pakotti itsensä kulkemaan edellä.

Miehet eivät uskoneet, vaan jäivät etsimään keittiöstä. Seisoen eteisen
kynnyksellä näki Riikka yhtäkkiä seinää vasten avatun oven alta
veljensä jalat. Eino-Ilmari oli pujahtanut oven taakse ja siinä hän
seisoi. Ei tarvittu muuta kuin että joku näkee nuo jalat, tai keksii
katsoa oven taakse. Silloin on kaikki hukassa. Riikka mietti, eikö
hän voisi jollakin peittää jalkoja. Mutta sitten hän käsitti, että se
vain olisi johdattanut miesten huomion vaaralliseen kohtaan. Hän meni
saliin ja alkoi kolistaen liikutella tuoleja. Ensin seurasi häntä yksi
punakaartilaisista.

— Niin, tässä nämä huoneet nyt ovat, puhui Riikka.

— Ei näissä ole mitään säiliöitäkään, jonne voisi paeta. Voinhan minä
vielä katsoa sängyn alle. Pöyhitäänkö auki vuode?

— Täällä hän on, huusi Kemppainen, — ja teidän veljenne se oli!

Riikka tunsi kuumotuksen karkaavan läpi koko ruumiinsa. Mutta
Kemppainen etsi tykkänään toisessa päässä taloa ja ainoastaan huuteli
sieltä huomautuksiaan. Eino-Ilmari seisoi yhä litistyneenä seinän ja
oven väliin ja hänen jalkansa näkyivät auttamattomasti. Jahka miehet
kulkevat eteisen läpi, näkevät he ne, sille ei mahda mitään. Riikka
tarttui viimeiseen keinoon.

— Kuulkaa nyt, miehet, sanoi hän, kooten kaikki voimansa, — näettehän,
ettei täällä ole ketään. Etsikää ulkoa, sinne hän on voinut paeta.
Minun veljeni se ei ollut eikä täällä ole ketään. Kun minä sanon
jotakin, niin se on niin.

Miehet uskoivat häneen. Hetken he tuijottivat häntä silmiin. Sitten he
läksivät. Riikka ja Eino-Ilmari saattoivat kuulla, kuinka he hakivat ja
kiroilivat. He kovistivat myöskin vartioivia punakaartilaisia. Riikka
tuli varmuuden vuoksi portaille ja kysyi palvelustytöltä, oliko vieras
lähtenyt hänen mukaansa. Alettuaan valehdella, täytyi hänen valehdella
yhä eteenpäin. Oli mahdotonta peräytyä. Valehteleminen kävi helpommin
kuin hän luuli.

Tällaistako se oli? Oikeastaan se oli hyvin helppoa. Saattoi oikeastaan
ymmärtää, miksi ihmiset niin paljon valehtelivat. Epämukavaa ja
raskasta usein oli puhua totta, helpolla pääsi, kun lasketti valheen.
Totuuden puhuminen oli ainaista kulkua ylämaassa — miksi kulkea
ylöspäin, kun saattoi laskettaa alaspäinkin. Jos hän nyt olisi
puhunut totta, niin Eino-Ilmari jo olisi ollut pyövelien käsissä. Hän
oli valheella pelastanut veljensä hengen, ensimmäisellä valheella.
Eino-Ilmari oli elävänä hänen luonaan, hänen turvissaan. Ja hän suojeli
häntä edelleen valheella. Totuus ei tässä tapauksessa kelvannut.

Miehet uskoivat häneen yhä. Kymmenhenkinen joukko läksi kiertelemään
kylään, etsien salaperäistä karkulaista: hän oli hävinnyt kuin maan
alle. Riikka Tuuna hämmästeli keittiössä kilpaa palvelustyttöjen kanssa
minne mies oli voinut joutua. Etteivät vain vartijat olisi pistäneet
häntä kuoliaaksi ja kätkeneet jonnekin. Ja mikä se sellainen mies oli?

Riikka ihmetteli, että hän saattoi elää, omallatunnollaan tällaisia
tekoja. Jos hänelle jokin kuukausi sitten olisi sanottu, että hän tulee
käyttämään hyväkseen valheen asetta, niin hän olisi vannonut, että
mieluummin kuolee, kuin tarttuu sellaiseen. Hänen valheensa oli pahempi
rikos kuin kenenkään toisen, suurempi olisi hänen häpeänsä pitänyt
olla, kun hän näki valehtelijoiden luottavan sanaansa. Mutta hän ei
tuntenut omantunnonvaivoja eikä häpeää. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämä
oli mahdollista? Mikä oli hänet näin perinpohjin paaduttanut?

Sota.

Sota oli paiskannut nurin käsityksen oikeasta ja väärästä. Sota oli
tehnyt luvalliseksi murhan ja valheen. Eikä yksin luvalliseksi, vaan
kiitettäväksikin. Murha saattoi olla sankariteko ja valhe ase oikeuden
palveluksessa.

Oliko sitten totuus jotakin, jota saattoi kumota ja muuttaa? Eikö
totuus kestänyt ajan vaihtelussa? Mitä oli totuus?

Saattoiko ihminen elää valheenkin pohjalla? Oliko ehkä aivan turhaa
kiivailla totuuden puolesta? Syvällä Riikka Tuunan sielussa nyyhki
kuitenkin kaipaus siihen viileään, puhtaaseen tilaan, missä hän oli
elänyt puhuessaan totta kaiken uhalla. Jotain kaunista ja pyhää
oli häneltä viety, elämä ei antanut ihmiselle eheyttä, vaan antoi
ristiriidan ja lankeemuksen, korkeintaan pyrkimyksen. Hänen kiintein
oma itsensä oli mennyt rikki, koko entinen elämä jäänyt kauas. Syvällä
hänen sielussaan asui suru tämän takia. Mutta nyt ei ollut aikaa ryhtyä
tilinteolle sen johdosta. Täytyi valehdella edelleen.

Valheensa turvissa viettivät sisarukset lyhyitä onnen ja jännityksen
hetkiä. Yhden yön he puhuivat, kuulo terästettynä kuin etuvartijalla
juoksuhaudassa ja sydän sykkien niin että se yhtä mittaa pelotti
heidät uskomaan, että heidät oli yllätetty. Yhden yön he iloitsivat
jälleennäkemisestään, iloitsivat tavalla, jolla iloitaan, kun tiedetään
kuolemanvaaran vaanivan kynnyksen takana.

Eino-Ilmari ei enää ollut se huoleton lapsi, mikä hän oli vielä
viimeksi käydessään kotona. Hänen silmänsä olivat liian paljon
katsoneet kauhun kuvia ja hän oli vanhentunut. Jonkin kerran meni
sisarusten kuiskailu kuitenkin leikilliseksi, niinkuin silloin, kun
Eino-Ilmari kuvasi Arvoa. Arvo se vasta oli nähtävyys! Vapausarmeijan
kaunein mies ja ylen vaarallinen tyttöjen sydämille. Hän oli saanut
vastaanottaa rakkaudentunnustuksia sekä runon että proosan muodossa,
milloin vain oli jouduttu vähänkin viipymään kaupunkipaikoissa tai
kirkonkylissä. Arvo oli nähtävyys. Ja kuinka peloton hän oli. Ja mikä
hyvä toveri, jakoi sotamiehen kanssa viimeisen leipäpalasensa.

Uljas oli Ollikin katsella, mutta niin ankaran ja synkän näköinen,
etteivät tytöt uskaltaneet häntä lähetäkään. Tänne hän on tulossa —
miten sitten käyneekään, kun hän kohtaa äitinsä. Ettei vain surmaisi
häntä.

Julmuutta ei suinkaan puutu valkoistenkaan puolella. Sota on sellaista.
Ei voi »ampua hiljaa» niinkuin entinen mies kehoitti tekemään. Ja
jollen minä surmaa vihollista, niin surmaa hän minut. Menee paljon
viattomia ihmisiä, se se on kauheaa. Mutta kun on kohdannut punaisten
silpomia ruumiita — jotakin niin kuvaamattoman kauheaa —, niin on
joutunut sellaisen raivon valtaan, ettei miehiä ole voinut pidättää.
Jos näet asetoverisi, jonka vierellä olet taistellut, jonka kanssa olet
kuularuiskun ääressä puhellut elämän ja kuoleman kysymyksistä, jos näet
tämän asetoverisi ruumiin halkaistuna, silmät sokaistuina, niin sinä
ikäänkuin pettäisit hänet, jollet maksaisi samalla mitalla.

— Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Muistathan Hamletimme, Poksin
lausujapojan. Kaikki pitivät hänestä hänen hyvän toveruutensa
ja uhrautuvaisuutensa vuoksi. Hän huvitti meitä kaikkia, hänhän
osasi ulkoa koko maailman runot. Orjilla heinäladoissa ja muissa
kortteeripaikoissa pauhasi hän entisellä voimalla:

    Ei oikeutta maassa saa,
    ken itse sit' ei hanki!

Fabian Soikko ei koskaan lähtenyt viemään suloista suomenkieltä
eurooppalaisille näyttämöille. Hamletimme jäi vihollisen puolelle.
Emme voineet häntä pelastaa. Punaiset valmistivat meille hänen
kustannuksellaan hirvittävän näytelmän, tahi oikeammin konsertin. Me
kuulimme hänen huutonsa, me tunsimme hänen voimakkaan, koulutetun
äänensä. Se soi kuin palotorvi yli metsien ja maiden. Minä ryömin yöllä
kuulasateessa Lehtosen kanssa sinne... ja me saimmekin hänen ruumiinsa.
He olivat häneltä — en tiedä, olisivatko he saaneet kuulla hänen
olevan lausujan, en tiedä. Mutta he olivat häneltä leikanneet kielen.
Senjälkeen en minä tuntenut mitään sääliä, minä päättelin ja me kaikki
muutkin: sata punaista yhdestä valkoisesta! Kerrankin minä jouduin
pensaikosta näkemään, kuinka he häpäisivät ruumista... aivan niinkuin
ei heillä olisi ollut järkeä kallossa. He istuivat hangella ja kuollut
oli tienlaidassa. He asettivat hänet pystyyn ja puhelivat: missäs
lahtaripirun sarvet ovat? Täytyy panna pirulle sarvet paikoilleen...
Tai kerran he olivat saaneet vankeja ja lähteneet kuljettamaan heitä
muka kaupunkiin. Mutta he olivat tuskin päässeet rantaan, kun antoivat
heille nikkelinukutuksen. Kun me tulimme ja näimme ryöstetyt ruumiit,
niin me päätimme: vangiksi ei antauduta eikä vankeja oteta... Ihminen
villiytyy sellaisessa. Silmä kasvaa kärsimään kauhua, käsi kasvaa
antamaan haavoja. Mahtaako ruumiskin saada moninkertaisesti voimia
kärsimyksiin, koska ihminen niin kauan voi kitua kuolematta. Sodassa
vallitsee laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Kauheaa on, että
menee viattomia. Sitä ei voi välttää.

— Mutta, keskeytti sisar — sittenhän ei rikoksista tule mitään loppua.
Kun punaiset kohtaavat valkoisten kostontyöt, niin heidän täytyy kostaa
ne.

— Niin.

— Lopuksi ei ole maailmassa yhtään elävää ihmistä. Alma, meidän
sisaremme, on alkanut toisesta päästä: hän antaa anteeksi.

He vaikenivat.

Eino-Ilmarin mieleen tuli käenpoikanen, josta Olli kerran epätoivon
hetkenä oli puhunut, käenpoika, jota he luonnontieteellisellä
retkeilyllään olivat tarkastelleet. Kun se avuttomana istui kivellä,
vähissä höyhenissä, silmät pullollaan, ja odotti leppälintua. Orava
tuli, varis tuli... Sattuma, sattuma, että käenpoikanen säilyi.
Mitenkä ihminen oli paremmassa tai varmemmassa asemassa? Samassa hänen
mieleensä muistui, kuinka kerran pari viikkoa sitten vanha mies juoksee
läpi kuulasateen valkoisten puolelle ja käsiään kohottaen taivasta
kohden huutaa: oli miten oli, mutta on joku joka suojelee!

Lapsi on ihminen, avuton lapsi, käenpoikanen. Pidä kiinni Isän kädestä
ja luota häneen!

— Puhutaanpas jostakin muusta! sanoi poika äkkiä ja nousi kävelemään. —
Tuo vähän ruokaa.

Syödessä puhuttiin muusta.

Toivo — hän oli itärintamalla. Hän ei tahtonut tänne. Mahtaneeko hän
koskaan palata. Lapsia hän kuuluu ikävöivän, mutta ei tahdo nähdä
Sylviä. Sylvi rakastuisi, jos nyt näkisi Toivon. Kyllä niillä pojilla
on ryhtiä. Eihän Toivo enää ole käyttänyt Somerin nimeäkään. Toivo
Tuuna hän on ollut kaiken aikaa.

Niin, nyt se leikki pian alkaa täälläkin. Viimeistään pääsiäisenä
pitäisi Kankaan kirkonkylän oleman puhdas. Kunhan kestäisi tuo jää, se
on pahasti ajettu. Saattaa sentään olla mahdollista, että ennätetään
aikaisemminkin. Eino-Ilmari antoi ohjeita pommituksen varalta. Pitää
mennä kellariin, ja jos joutuu kuulasateeseen, pitää heittäytyä maahan.

Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea
oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden
ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan —
sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti
jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui
tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat
varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa.
Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä
pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä
ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.

Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät
nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he
näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä
ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat
alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja
kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa
vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat
palata.

Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen
pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit,
päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat
meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin
niin saavuttamattomissa.

Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan,
että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne
haluavat.

Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.

Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja
sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi
se ikävöiville mielille.

Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:

    ei ennen uhmamme uupua voi,
    kun vapaa on Suomen kansa!

Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu,
jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.

— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä
maasta.

Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:

— Kurjet!

— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!

Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa
kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti
hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos
pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen
muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät ‒ kerran... mutta en niitä
ma nää...» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli.
»Oi kevät...!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta
Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti
ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi
tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa
yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:

‒ Mitä sinä sanot?

— _Dulce et decorum est pro patria mori_... Muistelin vain vanhoja
koululäksyjä. Se oli sellainen runo... latinaa.

Sisar ei hennonut kysyä enempää.

Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.

He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin
eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia
joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi
pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa.
Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili
ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä
niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi
liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen
hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei
saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen
oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko
Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän
unissaan?

    »Niin tulet kerran taas, kevät,
    valkein aamuin ja illoin,
    mutta, ah, poissa ma oon,
    poiss' olen mullassa maan.»

Eino-Ilmari lausui runoa!

Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!

Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä,
palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin
uskaltanut avata oven.

Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa
kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.

— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata
lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen.
Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun
täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.

— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat
sinut kiinni tässä pellon alla.

— Älä estele... sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa
täytyy saada puhtaaksi... Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin
luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet
siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me
voimaa... Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan.
Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti
varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.

— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään... keskellä punaisten
ketjuja?

— En ole yksin... Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole
kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin
näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä
Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö
olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena...

Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi
kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei
uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan
kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä
milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla,
toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle,
toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti
raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.

Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä
edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat
kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia
miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa
laulaa: oi katso Golgataa... Käy yrttitarhasta polku... Toisia yhtyy
lauluun. Koko kukkula laulaa... Nyt: juostaan, juostaan jonossa
kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten.
Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa
kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin
päästä... Nyt se nainen vaikeni... Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä
ovatkaan hänelle tehneet...

Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati
mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui
paljon kansaa.

Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän
tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi
lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen
kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa.
Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät
Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti
lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja
tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua
Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen,
kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.

— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits
hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No
tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.

Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.

Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle
uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen
ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä,
vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit,
liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä
minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä.
Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat
perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten
portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä.
Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.

— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.

— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.

— Kirkon avaimet, piru vie!

— Kirkon avaimet... E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä
teille a-anna.

Miehet tarttuivat kivääreihinsä.

— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!

— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!

— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.

Mutta hän tuli myöhään. Kivääri oli jo paukahtanut ja vanhus makasi
verissään portailla. Hän huuteli tytärtään ja laahautui sisään. Hänen
oli hyvin vaikea päästä kynnykseltä. Hänen kaatumiseensa ei kiinnitetty
mitään huomiota.

— Missäs se keltasilmäinen tyttö sitten on? huusi toinen miehistä,
jotka olivat tulleet Kemppaisen mukana.

— Joutukoon keittämään kahvia.

— Se on kutsuttava vallankumousoikeuden eteen.

— Sen ovat kaikki veljet lahtareita ja tuo on sen isä.

He törmäsivät saliin. Kemppainen suuntasi heti askeleensa piirongin
luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut
huonoa ainetta. Hän heitti sen pois ja kääntyi perähuoneeseen.
Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. Köyhä talo tämä
olikin, ei täällä ollut yhtikäs mitään, jolleivät olleet kätkeneet.
Ruukkukasveja ei voinut ottaa taskuunsa. Tämäkö se oli se salarikas
isäntä?

— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?

Nuori poika astui arkana, hattu silmillä, vinnin rappusista alas, tuli
pihaan ja yritti vanhusten puolelle.

— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne, mitä sinä lurjus
siellä! Lähde heti minun kanssani! Sanokaa esikuntapäällikölle, että
minä olen mennyt avaamaan kirkkoa.

Esikuntapäällikkö oli lähtenyt navettaan. Koeteltiin kuularuiskua. Popo
— popo — popo — popo, paukkui ikkunasta ulos rantatöyräälle.

Palvelustyttö tuli kiireesti yli pihamaan, käsivarrella perunakoppa.
Nuori punakaartilainen pysähdytti hänet ja sanoi:

‒ Pitää laittaa ruoka saliin... Ja parhaat lautaset ja veitset... ja
sohvatyynyjä pitää panna tuoleille, aivan niinkuin silloin kun on
herrasvieraita.

‒ Niitä on meillä niin vähän ollut, vastasi tyttö ja yritti mennä.

Silloin katsoi nuori mies häneen rukoillen, ikäänkuin hän olisi
pyytänyt tämän ainoan kerran saada olla herrasväkeä, tämän ainoan
kerran nauttia sitä mukavuutta, mitä hän ikänsä oli muilta kadehtinut
ja ajanut takaa. Tyttö katsoi häneen pitkään.

‒ Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja sohvatyynyt otan!

‒ Kai niitä nyt talossa on.

— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä ole viety. Tämä on
tämä kylä niin moneen kertaan käyty läpi.

— No, laittakaa parasta... älkää siinä... Missä päin se kirkko on?
Sinne kumminkin pitää päästä...

— Johan sitä mentiin avaamaan.

Ikäänkuin ajaen takaa jotakin, joka menee käsistä, nuori mies
kiirehti portille. Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että hän voi päästä
mukavamminkin ja suuntasi askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät
loppuun ajettuina.

Tyttö kuului kyselevän, joko se sota nyt sitten tulee tänne. Popo —
popo — popo — popo! pani kuularuisku navetassa. Kylälläkin kuului
ammuntaa.

Tanhualla kulki Kits pojan kanssa, jonka hän oli komentanut matkaansa.

— Mikä sinä olet, joka et käytä vallankumouksen merkkejä! ärjyi hän
heidän astuessaan Mäkimatkan tienhaaran ohitse.

Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin nykyään ruumiita eikä
syömäviljaa. Kits repäisi nauhan omasta käsivarrestaan ja paiskasi sen
pojalle.

— Taidat tahtoa päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?

— Minne minun veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka Tuunan äänellä.

— Sinne minne piti.

Työväentalon edustalla seisoi joukko miehiä punakaartilaisten
ympäröimänä. Niiden väsymys ja kalpeus oli jotakin niin pohjatonta,
että Riikka Tuuna heidät nähdessään unohti veljensä, isänsä,
kotinsa, kirkkonsa kaikki menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja
punakaartilainen tuuppasi häntä kiväärinsä perällä. Riikka ymmärsi,
että he olivat vankeja. Kits tarttui hänen käsivarteensa ja astui niin
nopeaan, että hänen täytyi juosta.

Oliko tämä Kankaan kirkonkylää? Oliko tämä elämää maan päällä,
samassa paikassa, missä joskus oli kynnetty, menty kirkkoon,
kuljettu hääsaatossa, ajettu niittokonetta, käyty noutamassa tavaraa
kauppiaalta, pistäydytty pappilassa? Oliko tämä unta? Painajainenko
piti maailmaa puristuksissa?

Jäältä päin nousi ylös rantatöyrästä hevosjono, jolla ei näyttänyt
olevan loppua. Sen pää ei päättynyt Ummen saareen, vaan ulottui
läpi pajupensaikkojen suurelle selälle. Hiekka ulvoi, vinkui ja
narskui reenjalasten alla. Oli kuin olisi vingutettu joitakin
helvetin viuluja. Rattaanpyörät hölskyivät ja rytyyttivät. Kuuma
höyry leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin mikäkin
luontokappaleiden huokaus, joka pyrki taivasta kohden. Jonossa ei
ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä
herrasvaunujakin ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa
aurinko leikitteli, oli työrekiä, kuormavankkureja, keveitä,
korkeita jahtirattaita ja yhdenhengen kilparekiä. Oli sellaisiakin
ajopelejä, joita ei enää käytetä ja joita nähdään vain museoissa. Ja
näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi tai kaksi hevosta veti,
nähtiin kaikkea mitä taivaan ja maan päällä vuosikymmenien aikana on
syntynyt tai keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen
pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. Tuhannet olivat matkalla
noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja
kadun huvityttöjä, jotka pakenivat sotaa, miehiä, jotka jonkin syyn
varjossa olivat onnistuneet keinottelemaan itsensä mukaan, vanhuksia
ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, jotka etsivät
sekamelskassa kadonneita lapsiaan, lapsia, jotka olivat eksyneet
kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat sattuneet olemaan
likettyvillä jossakin jonon levähdyspisteessä ja jotka oli tahtomattaan
sullottu mukaan, kun kulkue taasen komennettiin liikkeelle. Suuret
määrät tavaraa oli niinikään kuormitettu matkaan. Oli sänkyvaatteita,
keittoastioita, ompelukoneita, oli kallisarvoinen kullattu tuoli,
oli vanhanaikainen kello, josta lasikupu oli särkynyt, oli kirjavia
käsitöitä, oli komea salin lamppu, oli hopeinen haarakynttilänjalka,
oli myllynkiven muotoisia juustoja... Ihmisten puvut olivat nekin
varsin moninaiset. Jonossa nähtiin talvitamineita ja suvipukuja,
turkiksia, pitsejä, olkihattuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja.
Aurinko paistoi väreihin, joista ei puuttunut yhtään vivahdusta.
Päällysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi kirjailtujen
pöytäliinojen, ovi- ja ikkunaverhojen sekä kankaiden värikkyys.
Viimemainittuja oli saaleina levitetty naisten olkapäille. Yhtäkkiä
pysähtyi rantatörmässä jono: hevonen, jonka perässä oli kuormareki,
ei päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se kiskoi ja
kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä kokoontui ympärille. Päät
kymmenissä ajopeleissä kääntyivät. Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät
ja kiroilivat.

— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään. Rantatöyräällä
ammuttiin. Kylässä ammuttiin niinikään. Vangitkohan ne siellä
surmattiin?

— Koettakaa mennä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi Kits, pysähtyen
tienristeykseen pappilan ja kirkon vaiheilla. — Älkää katsoko, älkää
katsoko... Älkää missään tapauksessa menkö kotiin. Menkää sisarenne
luo...

— Tuossa hän on! kuului läpi tuhansien ajopelien matkaansaattaman
kitinän ja rätinän Kemppaisen ääni. — Hän on vastavallankumouksellinen,
hän on lahtarien kätyri!

Kivääri paukahti ja Kits horjahti tiepuoleen. Hän nousi kuitenkin
samassa ja astui pari askelta. Häneen ammuttiin uudelleen ja hän jäi
maahan oikomaan jäseniään. Pistinniekat juoksivat hänen ympärilleen ja
kopeloivat hänen taskujaan. Oli mahdotonta kuulla mitä he sanoivat.
Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo — popo — popo — popo
kuului hautausmaan laidalta Yhtäkkiä nousi korkeilla rattailla
seisomaan nuori mies, leveä musta viitta viskattuna yli olan, päässä
suurilierinen samettihattu. Töyhtöpää nainen hänen vierellään avasi
rattailla istuen pulloa.

— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te itkekö ja
vaikertako. Me kärsimme, jotta lapsillemme koittaisi onnen aika. Voitto
on joka tapauksessa meidän. Vallankumouksen malja.

Mies tyhjensi lasin vaahtoavaa juomaa, jonka nainen oli hänelle
ojentanut ja he vaipuivat pitkään suuteloon. Komean nuorukaisen ääni
oli soinut yli pakolaisrattaiden jyrinän, yli kiväärien paukkeen ja
tulipalon huminan, mutta se ei sytyttänyt yhtään silmäparia eikä siihen
enää uskonut yksikään sydän.

Suuria savupilviä pöllähti ilmaan Paanasen kulmalta. Eikö Tuunan
tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat pakolaisjonossa suomivat
hevosiaan. Nuori tyttö, joka ajoi märkää liinaharjaista hevosta,
kääntyi ja huusi taakseen:

— Se on nyt se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten rauhassa päästä
kylän läpi. Lähettäkää niille hiidessä sana, etteivät polta kylää
ennenkuin me olemme päässeet läpi!

Pojanpuvussaan, Kitsin antama punainen nauha käsivarressa, seisoi
Riikka Tuuna kuin naulittuna paikallaan. Hän näki siitä kylän, jonka
yli savupilvet jättiläishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon,
punaisten ryhmät, jotka juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden
ovet ammottivat auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät tietäneet
minne pelastua, kuolleen hevosen Kutoja-Annan mökin edustalla, Kitsin
ruumiin, joka ei enää liikkunut. Hän kuuli tuhansien ajopelien vihlovan
kitinän, tulipalojen humun, ihmisten huudot, kiväärien paukkeen,
tykkien jylinän. Hän kuuli myöskin kuinka kirkon ovi kierrettiin auki
ja lukko narisi. Hän ei liikahtanut, hänelle oli yhdentekevää miten
hänen kävi, hän tunsi myöskin ettei hän kyennyt sormensakaan päällä
vaikuttamaan tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen kotikylänsä, sota
lähestyi. Kuin tainnoksiin lyötynä hän sitä katseli.

Hänessä ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut. Se, mitä hän nyt näki,
herätti hänet.

Pappilan portista tuotiin kulkuetta, punakaartilaisia kahden puolen.
Edellä kulki pieni Jeremias Nahinen, sitten kolme pikkutyttöä, sitten
heidän äitinsä ja viimeiseksi kirkkoherra. Kaikki olivat paljain
päin ja ilman päällysvaatteita. Poika asteli varmasti ja horjumatta,
tytöt huusivat ja pyrkivät tarttumaan äitinsä helmoihin, heitä täytyi
pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen eteenpäin, silmät taivasta
kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa.
Kirkkoherra kulki pää pystyssä niinkuin hänen poikansakin, hänenkin
kätensä olivat sidotut. Yhtäkkiä kohotti punakaartilainen asettaan ja
iski pyssynperällä viimeistä uhria olkapäihin, käsivarsiin, leukaan.
Punainen mies oli Ahvenainen. Veri purskahti kalpean miehen suusta, hän
vaipui maahan. Pistimellä hänet nostettiin pystyyn. Hänen käsivartensa
olivat poikki.

Silloin valtasi vimmainen raivo Riikka Tuunan koko olennon. Hän syöksi
eteenpäin, yli ojien ja sulavien hankien hän hyppäsi, hän oli valmis
kuristamaan pyövelit. Kuula meni hänen jalkainsa välitse. Tuo täytyy
estää! Mitään noin kauheaa ei voi tapahtua, Jumala ei voi sitä sallia.
Kuula vinkui hänen korvansa ohitse. Heristellen nyrkkejään taivasta
kohden, hampaat kiristyksissä ja huulet vaahdossa hän parkaisi ilmoille:

— Jumalan nimessä, päästäkää heidät!

Hän ehti nähdä Anna-Liisan maailmasta kääntyneen katseen, kirkkoherran
kärsimyksen täyttämän, murtuvan silmän ja tulipalojen loimotuksen
taivaalla. Sitten hän vaipui pimeyteen ja kaikki hiljeni.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät hänen ylitseen. Kuului
huutoja, laukauksia, rytinää. Hän sai päätään nousemaan ja ymmärsi,
että hän makasi ojassa. Tuossa on pajupensas. Tuolla makaa vielä joku.
Se on mies. Se ei liiku. Hänen oli jäätävän kylmä, hän ei päässyt
liikkumaan. Nehän ampuivat häneen, ehkä hän on haavoittunut. Tuo
toinenkaan ei liiku, ehkä hän on kuollut. Miksei hänkin, Riikka Tuuna,
ole kuollut?

Kuului voihkinaa.

Nyt... tuo oli riemuhuutoa.

Huutakoot, voihkikoot. Hän kuolee nyt.

Hän oli läpimärkä ja vilusta kankea. Hän puri yhteen hampaansa ja
päätti, että hän makaa tässä ja kuolee.

Mitä siellä nyt tapahtui?

Juostiin... Kiväärit paukkuivat. Popo — popo — popo popo — popo...
Huudettiin.

— Valkoiset tulevat! kuului vihlaisevana huutona jonkun naisen suusta.

— Ne nousevat jo ylös rantatörmää!

— Siellä on jääkärejäkin mukana!

Riikka Tuunan ruumiissa värähti.

Jääkärit... valkoiset ovat täällä!

Ei kuolla. Nyt eletään.

Hän puri yhteen hampaansa, ponnisti kädet sulavaa ojansyrjää vasten ja
sai päänsä nousemaan.

Tulimeri oli hänen edessään. Liekkien keskeltä törröttivät hehkuviksi
kuumentuneet savupiiput. Hänen kotikylänsä oli tulen vallassa. Kirkko
vielä seisoi pystyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi hän pyrkiä
vanhaan Herran-huoneeseensa. Jumala oli säästänyt kirkkonsa, jotta
hänen onnettomat lapsensa voisivat paeta sinne.

Riikka Tuuna kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa eteenpäin.
Hänestä tuntui oikealta, että ihminen näin ryömien lähestyy Herraansa,
jota vastaan hän on tehnyt niin hirveää syntiä. Tuossa oli ruumis...
tuo vielä taisi elää... Kuolema on synnin palkka... on... on. Tuossa
makasi nuoren pojan ruumis, kainalossaan keinutuolimatto Eino-Ilmarin
huoneesta. Riikka Tuuna oli hiukan lämmennyt ja pääsi pystyyn. Hän
tahtoi nyt kävellä vain ehtiäksensä aikaisemmin Herran ristin juureen
Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita. Kuula vinkui
ohitse. Kun pääsisi kirkkoon, kun saisi heittää henkensä siellä.
Jeesuksen kasvoin eteen... ma syntisraukka... Sinne, sinne! Riikka
Tuuna juoksi.

Lumi kiviaidan takana oli kauttaaltaan verellä sekoitettua, tuossa oli
kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä ... paljon ruumiita. Hän ei
niitä hämmästynyt eikä pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne
olivatkaan täällä tehneet? Tuossa oli nuoraa, tyhjä savukelaatikko...
kivi... sileä kultasormus... verta. Mitä oli tehty ovelle?

Valkoiseen pintaan oli naulattu jokin verinen... ikäänkuin hyytynyt
jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus. Se oli sormella kirjoitettu...
sormi oli kastettu vereen. _Ihmisen sydän_ siinä luki. Riikka tavaili
ja tavaili eikä ymmärtänyt mitään.

Ei, ei hän ymmärtänyt, mitä ne olivat tarkoittaneet.

Vihdoin hän horjui kirkkoon.

Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä auringonpaistetta. Hän
oli astunut ulos taulun kehyksestä ja seisoi verisenä odottaen niitä,
joiden syntien tähden hän oli antanut henkensä. Hänellä oli Kankaan
kirkkoherran kasvot. Sehän olikin Kankaan kirkkoherra.

Silmänräpäyksessä ymmärsi Riikka Tuuna, että Nahinen oli
ristiinnaulittu omaan kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla hänen
ympärillään olivat hänen vaimonsa ja lastensa ruumiit, suoriksi
oikaistuina, ryöstettyinä.

Kirkon oveen naulattu oli ihmisen sydän. Ihmissydänten työtä tämä oli.

Riikka Tuuna ei pyörtynyt, ei hän myöskään puhjennut valituksiin.
Mikään ei häntä enää hämmästyttänyt eikä kauhistuttanut. Jonkinlainen
kaukainen kateus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli, että nuo
kaikki nyt olivat päässeet elämästä. Herralle pyhitettyinä he lepäsivät
kuoleman rauhassa, koko perhe. Hän seisoi hetken seinään nojaten, hän
ei tahtonut häiritä heidän untaan. Sitten hän hiljaa liukui ulos ovesta.

Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on. Tuo se on, joka
kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on, joka raatelee. Näin on ollut
maailman alusta. Tuleeko näin olemaan maailman loppuun?




YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA


Myrskyn hiljettyä alkoivat ihmiset Kankaan kirkonkylässä nostaa päitään
kellareista, halkopinoista ja ladoista, minne he kiireesti olivat
paenneet. Myöskin metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla
vasta eilen oli sijainnut heidän kotinsa.

Eilen? Mitä merkitsi »eilen»?

He katselivat maailmaa ikäänkuin he tuhat vuotta olisivat maanneet
haudassa ja heidät nyt olisi kutsuttu uudelleen elämään. Ihmetys
oli heidän kasvoillaan, ihmetys siitä, että maa ei ratkennut heidän
jalkainsa alta, että taivas ei satanut tulta ja tulikiveä heidän
päälleen ja ennen kaikkea ihmetys siitä, että muitakin eläviä
ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru? Ja kevätkin
teki tuloaan. Se tuntui käsittämättömältä. Sen sijaan eivät ihmiset
hämmästyneet, että kylä, jossa he kerran olivat syntyneet ja eläneet,
yhä vieläkin paloi heleällä lieskalla, hehkuvat savupiiput törröttäen
taivasta kohden. Eivät he myöskään hämmästyneet, että ruumiita
makasi vainioilla, rantatöyräillä ja tienvarsilla. Ruumiit olivat
jotakin paljon mahdollisempaa kuin elävät ihmiset. Siinä oli tuttuja
ja tuntemattomia, vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä,
eläimiä ja ihmisiä. Haeskellessaan kaatuneiden joukosta ja raunioista
omaisiaan ihmiset väistivät kuulia niinkuin väistetään lapsen heittämää
leikkipalloa. Sodan moukari oli, pitäen alasimenaan ihmissydäntä,
iskenyt sen tainnoksiin niin että se tunsi vain harvoilla karkeilla
vaistoilla. Sääliä ei sille ollut olemassa. Tylsinä katselivat
kaikkensa menettäneet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset
epäkainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja naiset yhtä
epäkainosti ja kaikkien nähden kuolivat, joissa nälkä, taudit ja
rikokset raivosivat luonnottomassa rehevyydessä. Mykkinä olivat miehet
kaivaneet omaa hautaansa, mykkinä lähestyivät kuolemaantuomitut toverit
kuoppaa, joihin heidän oli määrä kaatua. Yhteislaukaukset kajahtivat
yli kylän — tuskinpa eloonjääneet edes säpsähtivät. Epäkainosti,
niinkuin syntyminen ja kuoleminen vankileireissä, tapahtui näinä
päivinä tuomitseminen ja tuomion täytäntöönpano. Inhimillinen sydän oli
kerta kaikkiaan veripäivinä tainnutettu eikä tuntenut.

Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja kävivät arvioimaan
menetyksiään.

Tuhkana oli Kankaan muhkea kirkonkylä. Pahimmin oli kärsinyt Tuunan
talo, joka sijaitsi likinnä rantaa. Päärakennuksen raunioista tavattiin
isännän ja emännän hiiltyneet ruumiit, kivinavetta oli ammuttu
murskaksi ja eläimet sisällä kuolleet. Sairas vanha vouti tavattiin
surmattuna kujalla, minne hän nähtävästi oli hädässään laahautunut.
Yksin Tuunan koirakin oli saanut surmansa. Sensijaan oli Mäkimatka
säilynyt paremmin. Ja se oli neuvokkaan vanhan Piinan ansio. Sillä
kun sytytyskomppanian miehet jo olivat kantaneet olkia kivijalan alle
ja yrittivät valella niitä lamppuöljyllä, niin eukko lähti heidän
luokseen, nauroi heitä vasten kasvoja ja sanoi: pojat, lähtekää
syömään piiraita, mitä hulluja te nyt teette — älkää viitsikö! Ja
sytytyskomppanian syödessä piiraita soitti isäntä huuliharppua ja talo
jäi polttamatta. Somerista säilyi päärakennus. Sensijaan ei pappilasta
ollut jäljellä muuta kuin savuavia kivijalkoja.

Se asiaintila, että Mäkimatka oli säilynyt, teki, että tästä talosta
nyt tuli uuden, alkavan elämän keskipiste. Päälliköt, everstiä myöten,
asettuivat sinne ja Harald ja Jon Mäkimatka saivat johtavan aseman
pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä. Niinpä heidät, valkea
nauha hihan ympärillä, nyt nähtiinkin milloin rientämässä jalan,
milloin kiitämässä ratsain paikasta toiseen. Kankaan kirkonkylä ei
enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän tarkkaa silmäänsä
tarvittiin kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän
täytyi järjestää majoitus- ja muonitusasiat, heidän täytyi edustaa
paikkakuntaa, mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita
oli saapunut Kankaan kirkonkylään. Mäkimatkan pappa saattoi olla
tyytyväinen poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä humalassa
hän asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa herrojen käytettäväksi
ja vaelsi, huuliharppu povitaskussa, everstin luota mamman luo ja
mamman luota poikansa Arvon luo ja Arvon luota tyttärenpoikansa Ollin
luo ja sitten väentupaan ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän tapasi
jonkun ihmisen, joka viitsi häntä kuunnella. Hän oli aina sanonut
Arvosta, että hänestä se vasta mies tulee. Ja silloinkin, kun Arvo
oli lähtenyt sinne... sinne Saksaan ja kaikki muut häntä moittivat,
niin hän, isä, vain aina oli sanonut, että antaa ajan kulua: kenraali
Arvosta tulee, tai senaattori, tai mikä vain korkea herra, pientä ei
hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja
valokuvaaja viettivät papan kanssa lasin ääressä hauskoja tunteja ja
jälkimmäinen valokuvasi papan poikineen sekä ulkona että sisällä,
taustana sekä kylän rauniot että Mäkimatkan säilynyt päärakennus.
Kuvat tarvittiin lehteä varten, missä Kankaan kirkonkylän kauhut piti
ikuistettaman nykyisille ja tuleville sukupolville. Papan ainoa suru
oli, ettei saatu Arvoa ja Ollia mukaan kaikkiin kuviin. He olivat
käyneet niin vakaviksi... tai ylpeiksi... tai taisi olla niin, että
toisella oli puhumista leikkitoverille, naapurin tytölle, toisella
äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä, Lennartti Mäkimatka, tuotti
kunniaa papalle. Hänet oli ammuttu omaan rantaansa. Pappa itki, kun
tätä kuvasi. Nuori leski hoiti haavoittuneita. Tyttärestään Somerin
emännästä ei pappa virkkanut mitään.

Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin puolin, sillä
vaikkei pappa siitä vielä tietänyt, oli Somerin emännälle juuri
tapahtunut jotakin varsin ikävää, jotakin, joka pahasti merkitsi hänet
ihmisten silmissä. Hänen luoksensa oli hyökännyt kaksi aivan nuorta
poikaa. He olivat tehneet kunniaa sotilaalliseen tapaan ja toinen oli
kohteliaasti pyytänyt saada tarttua hänen molempiin käsiinsä. Kun pojat
näyttivät kilteiltä ja vakavilta, oli emäntä antanut kätensä. Mutta
toinen poikapa tarttuikin niihin lujalla otteella. Ja ennenkuin emäntä
tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut hänen hiuksensa ja terävällä
tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne putosivat pehmeänä vaaleana läjänä
permannolle. Taasen tekivät pojat kunniaa, vakavina ja kohteliaina
niinkuin velvollisuuden täyttämisen jälkeen ainakin, ja kysyivät,
missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet vastausta
kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen. Muualla pitäjässä ei ollut
niin hauskaa kuin Mäkimatkassa.

Useita ihmisiä puuttui. Pappilan vuokraaja ja hänen vaimonsa olivat
poissa — lienevätkö olleet paossa, vai olisiko punaisten raivo
kohdannut heitäkin. Kylän molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta,
kaivattiin niinikään. Janne Kemppaista etsittiin joukolla. Häntä ei
ollut missään. Lähdettiin kysymään Salenjukselta ja Ahvenaiselta, jotka
vasta tuomionsa saatuaan miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle.
Ensin jyrkästi kiellettyään olleensa tekemisissä vallankumouksen
kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja vastasivat nyt
levollisesti nähneensä Kemppaisen nousevan vaunuihin, missä Pietikkakin
oli ja lähtevän ajamaan pakolaisjonon jäljessä. Tämä oli tapahtunut
juuri sen perästä kun Nahisen väki oli saatettu kirkkoon. Samassa
komennettiin jono liikkeelle ja Salenjuksen ja Ahvenaisen väsyneet
hahmot hoippuivat viimeistä kertaa sitä tietä, jolla he niin monesti
olivat kuljettaneet lantakuormaa ja niittokonetta ja vihdoin raastaneet
muita ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse nyt olivat
menossa. Kustaa Kemppaista, vanhaa viinanpolttajaa etsittiin hänen
äitinsä mökistä. Siellä tavattiin sensijaan pitkä Milja, Tuunan entinen
palvelustyttö, pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut
kärsinyt mitään vahinkoa, ei hän myöskään ollut pelännyt, ainoastaan
suuttunut hän oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset
kuin toisetkin». Hänen poikansa olivat käyneet tuomassa hänelle kahvia
ja sokeria, juustoa ja muutakin. Vaan kaikkipa oli mennyt, tuo tyttö
kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin tunki Milja tänne, hän, eukko, ei
kaivannut ihmisiä ja oli moneen kertaan sanonutkin hänelle, että hän
siitä menisi loitommaksi. Vaan tuopa ei ollut mennyt. Ja nyt oli siinä
lapsikin parkumassa. Ei hän vain suosinut sellaista ihmistä, joka ei
antanut kastattaa lastaan ja joka antoi sille sellaisia nimiä, että
eihän sellaisia toki koirallekaan anneta. Varma Kosto — oliko sekin
ihmisen nimi? Ja tuossa hän istuu ja laulaa, että tämä Varma Kosto,
se nyt sitten näkee ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan
nauttia. Uskooko siihen kukaan järki-ihminen? Eukko pyysi, että pitkä
Milja lapsineen nopeasti vietäisiin muualle, hän oli kristitty ihminen
eikä kärsinyt sellaisia pakananimiä kuin Varma Kosto. Pojat? Ne... ne
menivät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön tukkimetsässä. Ei,
eivät ne tästä rytäkästä mitään tietäneet, eivät ne toki sellaiseen
sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin ovat.

Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja rouva kulki etsien häntä ojista,
heinäladoista ja avannoista.

Mutta missä olivat sitten Tuunan tyttäret? Nuorempi oli sairaalassa,
hän ei sieltä päässyt minnekään. Mutta missä oli vanhempi? Häntä
etsittiin. Alettiin jo pelätä, ettei hänkään enää olisi elävien
luvussa. Punaisethan olivat erikoisesti vihanneet Tuunaa ja
tuunalaisia. Kovat uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina,
isä ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, Eino-Ilmari kaatunut. Kaunis
kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin joukkuepäällikkönä oli
poika yksin tai miehineen komennettu sinne, missä vaara oli suurin,
ja pelkoa tuntematta oli hän mennyt. Nytkin oli hänet miehineen pantu
menemään paikalle, missä vasta kokonaisesta komppaniasta oli jäänyt
jäljelle vain kolmattakymmentä miestä. »Ketju eteenpäin!» oli Tuunan
poika huutanut. Silloin lensi kuula ja osui rintaan. Veri peitti
huulet, viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen kerran nousi käsi.
Hiljainen äännähdys puhkesi rinnasta ja taistelu oli lakannut ja
rauha tullut. Kaatuneen taskukirjan olivat toverit tuoneet mukanaan
omaisille. Siinä oli lyhyitä muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu
hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli
myöskin raamatunlause: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
puutu.» Sekä sanat: »Kun Jumala on kanssamme, mitä ihminen meille voi.
Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu
tuskissa.» Kovien sanomien ohella, jotka sisaruksia odottivat, oli
heitä vastassa siis myöskin nämä taskukirjan lehdet.

Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka Tuuna oli
nälän uuvuttamana jäänyt kirkon portaille.

Hänen vanhan rakkaan Herran-huoneensa ovella riippui elämän veripisara
ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen
sydän. Riikka Tuuna oli tämän veripisaran ja tämän sydämen edessä kauan
kysynyt ja vaatinut vastausta. Vihdoin oli hän väsynyt, istuutunut
tahriintuneille portaille, ojentanut kätensä jotakin suurta ja
laupiasta kohden, jonka hän tunsi viipyvän likellään, laskenut pään
käsivarrelleen ja vaiennut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti
ja armahtaen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko hän hyvä, vaiko
paha? Väsynyt hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin unta. Lapsi hän oli,
ei muuta hän pyytänyt kuin isän kättä, isän turvaa. Hiljaisuus tuli.
Vai oliko tämä kuolemaa. Ei tuntunut tuskaa eikä muistoa. Ainoastaan
valoa ja lämpöä.

Siinä auringossa leväten hän vähitellen alkoi erottaa ääniä. Ensinnäkin
kiurun äänen. Ei milloinkaan hän ollut kuullut mitään niin suloista.
Oli kuin taivaan sini olisi äännellyt. Tähän ääntelyyn vastasivat
muistot Riikka Tuunan rinnassa. Ne puhuivat pääsiäisestä ja kurjista.
Tuunan tyttären huulet ääntelivät nekin mukana, jokeltaen ja
epämääräisesti, ikäänkuin eivät vielä olisi osanneet puhua. Pian on
pääsiäinen, kurjet tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat
olleet hyvin sairaina.

Hän alkoi erottaa humua ja ihmisääniä. Muisto palasi. Puhuttiin
jossakin likellä. Kaksi ääntä puhui. Ne sanoivat, että piti olla
varuillaan, tuolla aidan takana saattoi vaania vihollinen. Riikka Tuuna
kuuli joka sanan ja hänen huomionsa terästyi sentähden että ne puhuivat
asiasta, jota hänkin oli ajatellut.

— Katso nyt tänne, täällähän on lapsiakin surmattuina... Ja entä näitä
eläimiä. Tämä syyttömien kärsimys, se on minulle sovittamaton ja
käsittämätön asia.

— Kuka on syytön? Elämän laki on, että yksi vastaa kaikkien ja kaikki
yhden puolesta.

— Mutta eläimet?

— Kuuluvat samaan suureen talouteen.

— Mutta lapset, hehän itse eivät ole tahtoneet tänne.

— Hakekoot ulos, hakekoot ulos. Ja sitähän tämä kaikki juuri on:
tyytymättömät ovat koettaneet hakea ulos. Se on yhtä uloshakemista
ja käräjöimistä alusta loppuun asti. Velka vaaditaan viimeistä ropoa
myöten ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa,
hakea ulos omaansa.

— Lohdutonta.

— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan
täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla
toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja
touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa,
kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi
ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.

— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?

— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin
kauniisti läpi elämän... Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi
huone... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta...

Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt
mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton?
Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli.
Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi
sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat
kaatuneiden joukossa ja kysyivät.

Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös.
Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon,
kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat
pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä
liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja,
nämä olivat valkoisia.

Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat
maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?

Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä
oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän,
joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut
päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään
pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei
ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen
pääsiäisaamun.

Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka
vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.

Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet
ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka
Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa?
Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei
Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta
kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja
ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.

Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa.
Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa
ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun
äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama
kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat
kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä
saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!

Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää
pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan
puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin
ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.

Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli
Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen
keskellä.

Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin
lausui armas ääni:

— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?

Siihen se loppuikin.

Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys...
henki oli poissa.

Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen
valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.

Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa.
Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari
palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä
ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain
parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan
vapauteen.

Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli
kylmenevää poskea poskeaan vasten.

Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle
lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten
armolahja.

— Leikkitoveri, toinko Kevään?

Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten
liikkuvan.

Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden
ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko
halvalla elämällään.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.