Elias Portolu : Romaani

By Grazia Deledda

The Project Gutenberg eBook of Elias Portolu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Elias Portolu
        Romaani

Author: Grazia Deledda

Translator: Jalmari Hahl

Release date: January 11, 2025 [eBook #75084]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS PORTOLU ***

language: Finnish




ELIAS PORTOLU

Romaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




I


Iloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle.
Huhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä
rangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman
pojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.

Tehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin
uudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein
siltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja
vanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa
ajan päätyttyä.

Vihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli
hartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen
nainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka
viljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat
hoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.

Nuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia,
tanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja
pitkät. Berte Portolu, liikanimeltään "vanha kettu", oli myös lyhyt;
hänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin
silmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan
partaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta
tehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta
tuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman
suurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea,
kookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja
kasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen
sillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman
tuottamasta kivusta.

— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen
päätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.

Saatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä
oikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle,
kolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen.
Sitten hän voiteli ja suki partaansa.

— Laittakaa vielä lisää pari palmikkoa, — Pietro ilvehti nauraen.

— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin
remahti nauruun.

Hänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva
liikahtanut.

Äiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa
osoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi
moittivasti vaimoonsa ja virkkoi:

— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt
aika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.

Vihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia ja
Pietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.
Annedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.

Pienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle.
Polun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson
puolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen
polkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot
päättivät taivaanrannalla näköpiirin.

Tässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt,
siinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä
ja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat
muutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat
hyväntapaisia.

Annedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan
ympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat
vapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen
seinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa
tähysteli ikkunalaudalta.

Nyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten
polkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.

— Tuossa he jo tulevat! — hän huusi.

Annedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten.
Seuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi
syvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.

— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen, — Annedda soperteli
itkien.

Elias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja
parrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen
silmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja
kasvonsa kalpeiksi.

Naapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään
toisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen:

— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen.

— Suokoon sen Jumala, — Elias vastasi.

Sitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli
hypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli
hädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.

— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua
vaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä,
joita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.

Vanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi
lasketella kaikenlaisia loruja.

Kun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä
pikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa,
komean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä
antanut hänelle hengenrauhaa.

— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä
ja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä.
Väkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki
vierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä
jalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan,
minäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten
minä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni,
ja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas
Prededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen
vakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että
kun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule
puuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia
ei ole Nuorossa.

— Jaa, jaa, — toinen virkkoi melkein valittavalla äänellä.

— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun "jaa, jaa"? Laskettelenko tässä
ehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani,
niin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä
poikani, ovatpa miehiä!

— Kuka tässä on väittänyt, että he ovat naisia!

— Nainen voit olla itse, senkin ihramaha!

Ja näin sanoen ukko Portolu taputti sukulaisensa vatsaa lisäten:

— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän
jatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö
näe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon...

Annedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.
Hän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen
kohteliaasti Portolulle.

— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni,
älä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla
meihin kajota.

— No, no, — Annedda virkahti.

Hän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi
häntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:

— Hän on vähän... tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä
nainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin
tunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan...

— Ei ole toista Nuorossa!

— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan?
Kun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen
naisellaan olisi paha olla täällä.

Ja seuraavassa tuokiossa hän alkoi kehua tuota nuorta naistakin.
Hän oli ruusu, jalokivi! Neuloi, kehräsi, oli oivallinen emäntä,
rehellinen, kaunis, hyvä, varakas.

— Sanalla sanoen, — Farre huomautti ivallisesti, — hänen vertaistaan
ei ole Nuorossa.

Tällävälin nuoret miehet puhuivat vilkkaasti Eliaksen kanssa, juoden,
nauraen ja syljeksien. Enimmin nauroi Elias, tuo äsken kotiin palannut,
mutta hänen naurunsa oli väsynyttä, heikkoa. Hänen kalpeat kasvonsa ja
kätensä erosivat kaikista noista ruskettuneista käsistä ja kasvoista,
ja hän muistutti mieheksi pukeutunutta naista. Hänen puheeseensa oli
tullut jotakin erikoista, vierasta; hän puhui hiukan teeskennellen,
puoleksi kirjakieltä, puoleksi murretta, ja hänen kirouksensa olivat
kokonaan mantereella opittuja.

— Kuuletko, kuinka isäsi kehuu teitä? — Pietron tuleva lanko sanoi.
— Hän sanoo, että olette kyyhkyjä, ja todella sinä olet valkoinen kuin
kyyhkynen, Elias Portolu.

— Mutta kyllä jälleen rusketut, — Mattia huomautti. — Huomenna
alamme laputtaa karjatarhalle, eikö niin, veliseni?

— Olipa hän vaalea tai tumma, vähät siitä, — Pietro keskeytti.
Jättäkää tuollaiset joutavat lorut ja antakaa hänen jatkaa kertomistaan.

— No niin, — Elias jatkoi heikolla äänellään. — Tuo ylhäinen herra,
vankikoppi-toverini, oli suuren kaupungin varkaiden johtaja, mikä tuon
kaupungin nimi olikaan... sitä en enää muista. No niin, olimme samassa
kopissa, ja hän uskoi minulle kaiken. Se vasta oli varastamista; mitä
ovat meillä tehdyt varkaudet siihen verrattuina! Kun meillä esimerkiksi
joku tarvitsee jotakin, hän varastaa härän ja myö sen. Hänet otetaan
kiinni ja tuomitaan, eikä tuo härkä riitä korvaamaan asianajajan
kuluja. Mutta nuo suurvarkaat ovat vallan toista maata. He anastavat
miljoonia, piilottavat ne, ja kun sitten pääsevät vankilasta, tulevat
upporikkaiksi, ajelevat vaunuissa ja huvittelevat. Mitä me Sardinian
aasit olemme heidän rinnallaan?

Nuoret miehet kuuntelivat suuresti ihaillen noista merentakaisista
suurvarkaista.

— Olipa siellä eräs ylhäinen pappismieskin, — näin Elias jatkoi, —
pohatta, jolla oli säästöjä useita tuhansia liiroja.

— Ylhäinen pappismieskin! — Mattia huudahti ihmetellen.

Pietro katseli häntä nauraen tahtoen näyttää siltä, kuin ei tuo puhe
olisi tehnyt häneen vaikutusta, vaikka hänkin oli hyvin ihmeissään.

— Niin, miksi ei pappismies? Eivätkö papit ehkä ole ihmisiä, niinkuin
muutkin. Ja vankilat ovat olemassa ihmisiä varten.

— Mistä syystä hän oli joutunut sinne?

— No... sentähden varmaankin, kun oli tahtonut, että kuningas
karkoitettaisiin ja että paavista tehtäisiin kuningas hänen sijalleen.
Mutta toiset taas sanoivat, että hänkin oli vankilassa raha-asioiden
tähden. Hän oli pitkä mies, hiukset lumivalkeat, ja luki lakkaamatta.
Siellä oli toinenkin mies, ja tämä kuoli ja jätti vangeille kaikki
rahat, jotka hänellä oli säästökirjassaan. Minullekin tahdottiin
antaa viisi liiraa, mutta minäpä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan.
Sardinialainen ei ota vastaan almuja.

— Sinä houkkio! Minä olisin ottanut ne ja juonut itseni humalaan
vainajan kunniaksi.

— Sellainen on kiellettyä, — Elias huomautti ja vaikeni hetken,
vaipuneena muistoihinsa.

Sitten hän huudahti.

— Sus siunatkoon, kuinka paljon erilaista väkeä siellä oli. Siellä
oli muuan hevosseppä, sardinialainen niinkuin minäkin. Hänet he
sieppasivat kiinni Cagliarissa samana yönä kuin minutkin. Hän luuli,
että hänet päästettäisiin vapaaksi, mutta hänetpä vain vangittiin hänen
huomaamattaan.

— Tottapahan sitten huomasi!

— Se on varma se.

— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs
ministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia
kuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni;
ei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin
kolikkoa. _Niissä paikoissa_ kuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole
kolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne
ovat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos
näkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen
lähtöäni sanoin yhdelle heistä: "Koetapa tulla meidän maillemme, senkin
kutale, niin väännän niskasi nurin!"

— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle
meidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!

— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu
kysäisi tullen lähemmä.

— Vanginvartia, joka sylki Eliasta kasvoihin, — Mattia selitti.

— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä
laskettelet?

Kaikki remahtivat nauruun, ja ukko Portolu huusi:

— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi
iskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs,
olemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin
mannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.

— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. —
Vanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja
herroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on
useita tuhansia liiroja pankissa.

Vanha Portolu suuttui, sylkäisi ja sanoi:

— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!
Panehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaan
kiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.
Minun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.

— Ja kuitenkin... kuitenkin — Elias intti, — jospa näkisitte.

— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti
ylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun
ikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen
kokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja
millaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.

— Kyllä kai kananpoika! — Elias mutisi katkera hymy huulillaan.

— Pikemminkin kukko! — Mattia sanoi.

Ja Farre virkkoi ovelasti:

— Ei, linnunpoika.

— Häkistään karannut! — toiset huusivat nauraen.

Keskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän
tarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut,
toiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli
niinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt,
huonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta
Farre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen
ja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui
uutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo,
monet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:

— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen!

— Jumala sen suokoon! — Elias vastasi nykäisten lakin alemmaksi
otsalleen.

Ja Annedda muori kaatoi viiniä laseihin. Ennen pitkää keittiö oli
täynnä väkeä. Ukko Portolu huusi lakkaamatta kuuluttaen kaikille,
että hänen poikansa olivat kolme kyyhkyä. Ja hän olisi tahtonut kauan
lörpötellä kaikkien kanssa, mutta Pietron teki kovasti mieli näyttää
morsiamensa Eliakselle, ja hän kehoitti kehoittamalla tätä lähtemään
tuvasta hänen kanssaan.

— Tule hengittämään raitista ilmaa, — hän sanoi. Tämä miesparka on
ollut tarpeeksi kauan teljettynä sisälle, jotta hennoisitte pitää häntä
täällä koko iltaa.

— Kyllä hän pian saa tarpeekseen raittiista ilmasta, — eräs
sukulainen huomautti.

— Hänen tyttömäiset kasvonsa kyllä pian muuttuvat mustiksi kuin ruuti.

— Niin luulen minäkin, — Elias huudahti ja siveli käsillään kasvojaan
häveten niiden kalpeutta.

Mutta lopulta Pietron onnistui saada muut suostumaan, ja veljekset
olivat lähdössä ulos, kun Pietron tuleva anoppi astui sisälle. Hän oli
pitkä, laiha ja jäykkä leski, mullanväristen kasvojen ympärillä musta
päähineside.

— Poikani! — leski huudahti mahtipontisesti ja työntyi avosylin
Eliasta kohti. — Älköön Herra sataan vuoteen lähettäkö toista
sellaista onnettomuutta!

— Sitä hartaasti toivokaamme!

Annedda lähestyi kiireisesti Pietron tulevaa anoppia sanoakseen hänelle
jotakin kohteliasta, mutta vanha Portolu ehätti edelle ja otti tämän
urakalleen, tarttui hänen käsiinsä ja pudisti häntä rajusti.

— Näetkö hänet? — hän huusi tulijalle vasten kasvoja — näetkö hänet,
Arrita Scada? Kyyhky on palannut pesäänsä. Kuka voi nyt käydä meihin
käsiksi? Niin, sanohan, Arrita Scada...

Eihän leski voinut mainita ketään.

— Antakaa hänen vain lörpötellä, — Pietro huudahti kääntyen lesken
puoleen. — Hän on iloinen tänään.

— Onhan hänellä siihen aihetta.

— Totta kai olen iloinen. Etkö näe kyyhkyä? Hän on palannut pesään.
Hän on valkoinen kuin lilja. Ja osaapa hän nyt kertoa hauskoja juttuja.
Arrita Scada, kuulitko? Meidän perheeseemme kuuluu oikeita miehiä. Ja
sano tyttärellesi, että hän menee vaimoksi kukkaselle, eikä millekään
saastaiselle elukalle.

— Sehän on selvä se.

— Vai onko selvä? Mutta luulet kenties silti, että tyttäresi täytyy
tehdä meillä työtä kuin piika? Mitä vielä. Täällä hän saa elää kuin
herrasväen neiti. Ja täällä hän saa leipää, viiniä, vehnästä, ohraa,
papuja, öljyä, kuikkia Jumalan hyviä lahjoja. Näetkö tuon oven? — hän
sitten huusi kääntäen Arritan keittiön perällä olevaan pieneen oveen
päin. — Näetkö tuon? No niin. Tiedätkö mitä on sen oven takana? Siellä
on juustoa sadan skuudon arvosta. Ja muuta hyvää vielä.

— No, lopettakaa jo, — Pietro sanoi harmissaan.

— Eikä Maddalena mene vaimoksi Pietrolle meidän juustomme vuoksi,
Elias huomautti.

— Poikaseni, sydänkäpyseni, kaikki on hyvää olemassa tässä maailmassa,
— Arrita lausuili.

— No, lopettakaa jo, — Pietro toisti.

Kun Annedda huomasi, ettei hänelle annettu suunvuoroa, hän alkoi
keittää kahvia poikansa tulevalle anopille.

Ja heti kun oli joutunut hänen kanssaan kahden hän virkahti:

— Mieheni on liiaksi kiintynyt maalliseen hyvään. Hän ei ajattele,
että Herra on antanut meille kaikki lahjansa ilman meidän ansiotamme ja
että Herra voi ottaa ne meiltä pois minä hetkenä tahansa.

— Annedda hyvä, kaikki miehet ovat sellaisia, — toinen huomautti
lohduttaakseen häntä. — He eivät ajattele muuta kuin maallisia
asioita. Tehkööt mielensä mukaan. Mutta mitä siinä teetkään? Älä
vaivaudu minun tähteni. Tulin tänne vain hetkeksi ja lähden oitis taas.
Näen, että Elias voi hyvin ja on valkoinen kuin tyttö. Jumala häntä
siunatkoon.

— Niin, hän näyttää voivan hyvin, Herran kiitos. Hän on saanut kärsiä
niin paljon, poika parka!

— Toivokaamme, että kaikki nyt on ohi. Hän ei varmaankaan palaa
huonojen toverien seuraan. Sillä nuo huonot toverit olivat syynä hänen
onnettomuuteensa.

— Jumala sinua siunatkoon, rakas Arrita Scada. Sinun sanasi ovat
kultaa. Mutta mistä juuri puhuimmekaan? Niin, miehet eivät ajattele
muuta kuin tämän maailman asioita. Jos he vähänkään ajattelisivat
toista elämää, heidän tiensä olisi suorempi tässä maailmassa. He
luulevat, ettei tämä maallinen elämä koskaan lopu. Sensijaan tämä elämä
on lyhyt, lopen lyhyt. Kärsimme tässä maailmassa. Eläkäämme niin, että
tämä täällä sisällä — hän kosketteli poveaan — voi olla levollinen
eikä soimaa meitä mistään — kävi sitten miten kävi. Panehan kuppiisi
sokeria, Arrita; älä juo kahviasi noin kitkeränä.

— Se maistuu hyvältä näin; en pidä imelästä.

— Hyvä. Sanoin juuri, että riittää, kun on hyvä omatunto. Miehet vain
eivät välitä siitä. Heistä on pääasia, että sato on hyvä, että tulee
paljon juustoa, paljon vehnää, paljon oliiveja. He eivät näy tietävän,
että elämä on kovin lyhyt, että kaikki tässä maailmassa katoaa niin
pian. Annahan tänne kuppisi. Älä huoli vaivautua. Lusikka vain putosi.
Mene, Arrita Scada, meren rannalle ja laske kaikki sannanjyvät. Kun
olet laskenut ne, niin tiedät, etteivät ne ole mitään verrattuina
iäisyyden vuosiin. Meidän vuotemme taas, vuodet, jotka elämme tässä
maailmassa, mahtuvat lapsen pivoon. Tätä sanon yhä Berte Portolulle ja
kaikille pojilleni. Mutta he ovat liiaksi kiintyneet maailmaan.

— He ovat nuoria, hyvä Annedda, on otettava huomioon, että he ovat
nuoria. Muutoin saat nähdä, että Elias on tullut järkeväksi; hän
on vakava, hyvin vakava. Hän on saanut ankaran opetuksen, ja se on
hyödyksi hänelle koko elinajaksi.

— Suokoon sen Valverden Pyhä Neitsyt. Elias on hyväsydäminen nuori
mies. Poikana hän käyttäytyi siivosti kuin tyttö. Hän ei päästänyt
suustaan ainoaakaan kirousta, ei pahaa sanaa. Kuka olisi aavistanut,
että juuri hän saisi minut vuodattamaan niin paljon kyyneliä?

— No mutta nythän kaikki on ohi. Nyt sinun poikasi todella näyttävät
kyyhkyiltä, niinkuin miehesi Berte sanoo. Kunhan he vain keskenään
elävät sovussa ja veljellisessä rakkaudessa...

— Mitä siihen tulee, ei tarvitse olla huolissaan, rakas ystävä! —
Annedda muori virkkoi hymyillen.

       *       *       *       *       *

Iltaruoan jälkeen Annedda vihdoin sai tilaisuuden istua kahden kesken
Eliaksen kanssa viileällä pihamaalla. Portti oli auki, tie tyhjä. Yö
oli hiljainen, kuulakka taivas täynnä kirkkaita tähtiä. Puutarhojen,
maantien takaa kuului laitumella käyvien lampaiden hopeanheleitä
tiukuja. Ilman täytti väkevä nuoren heinän tuoksu. Elias hengitti
tätä tuoksua, tätä puhdasta ilmaa, sieraimet paisuen, ruumis täynnä
luonnonihmisen alkuperäistä hekumaa. Hän tunsi veren virtaavan kuumana
suonissaan ja päänsä miellyttävän raskaaksi. Hän oli juonut viiniä ja
tunsi itsensä onnelliseksi.

— Kävimme Pietron morsianta tervehtimässä, — Elias sanoi äänessä
omituinen sävy, — hän on sangen soma tyttö.

— Niin, hän on tummaverinen, mutta sievä. Lisäksi hän on sangen viisas
tyttö.

— Hänen äitinsä tuntuu minusta hiukan kerskailevalta. Jos hänellä
on soldo, hän käyttäytyy kuin se olisi skuudo. Mutta tytär näyttää
vaatimattomalta.

— Näetkös, Arrita Scada on hyvää sukua, ja hän on siitä ylpeä.
Muutoin, — Annedda jatkoi siirtyen lempiaiheeseensa, — en käsitä,
mitä hyödyttää kerskailu ja ylpeys. Jumala sanoi: kolme ominaisuutta
ihmisellä tulee olla, rakkaus, armeliaisuus, nöyryys. Mitä hyötyä on
intohimoista? Sinä, poikani, olet nyt saanut kokea elämää. Mitä siitä
arvelet?

Elias huokasi syvään ja nosti kasvonsa taivasta kohti.

— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että
olisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän,
että olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono
poika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen
aikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja
sentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin
tähän onnettomuuteen.

— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet
oloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet
tuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä
vain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan
tiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.

— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä
— Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta
kuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät
unhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen
teille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.

Annedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä
näytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle
tolalle.

— Olitko koko ajan terve? — hän kysyi. — Olet kovasti laihtunut.

— Eipä sitä voinut välttää. _Sellaisessa paikassa_ laihtuu olematta
sairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.

— Ettekö tehneet siellä ollenkaan työtä?

— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten
askareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on
kauheaa, äiti rakas.

He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan
näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa
hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan,
tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä
muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen
sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä
karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa
vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä
äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä,
kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä
olivat menneet hukkaan vankilassa.

— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en
jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin _he_ olisivat taittaneet selkäni.
En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli
kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus",
— sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi
työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle
vahakynttilän".

— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin
kätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua
siunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämään
_novena-juhlaa_. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden
morsiamensa tarakassa hevosen selässä.

— Milloin Pietro viettää häitä?

— Elonkorjuun jälkeen.

— Asettuvatko he tänne asumaan?

— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin
elän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran
helmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat
itsellesi vaimon.

— Kukapa minusta välittäisi, — Elias virkkoi katkerasti.

— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo
tyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa
ja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi
tavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti.
Jumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi,
eikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.

— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä!
Vasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme
siitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla
vielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!

— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla
sinulle vahingoksi.

— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään
henkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että
se antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta
sisälle.

Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään
maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan
pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen
kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä,
melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle
puhunut, ja ajatteli:

— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen
tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän
näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen.
Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen
paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen
ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen
heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa
minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan... Ei, mutta alkaa olla
kosteaa, on parasta mennä sisälle.

Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä
kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja
tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä
raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin
tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän
näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut
laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita,
mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin
hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi
hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta.
Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän
oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa _siellä kaukana_,
ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset
unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui,
että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta
ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden
perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle,
joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea
jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui
hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet
heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka
vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei
kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen
tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota
kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.

Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän
isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.

— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.

— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt,
"Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää
mihinkään.

— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea
papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.

— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa _siellä_, — Elias huusi.

Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.

— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen
jollakin lailla kipeäksi.

Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat
raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka
oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen
pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla
pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi
vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.

Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun,
mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui
samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata
häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat,
läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä,
mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies
seisoi aitauksessa kiinni.

Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella,
kertoen useita seikkoja _sieltä_. Muun muassa hän sanoi:

— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja
ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle
kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja
että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten
jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka
toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja
piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän
kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä
sekä latinaksi että italiaksi.

— Oletpa siis aika viisas mies.

— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.

— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko
Martinu huomautti.

Tässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.




II


Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen
kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin,
missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.

Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro
maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan
Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu
lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat
kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena,
joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta
ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina
kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua,
pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.

Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat
karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi
kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.

— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää
vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli?
Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme
kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.

Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat
hymyillä.

— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö
minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen,
jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on
ukko Portolulla.

Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti
kuuluisa viinikarahvi kädessään.

— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja
sutkikoon teitä oikeus...

— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa
tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa
he sutkisivat itseään.

— Ha, ha, haa! —

— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin,
Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan
kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä
nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä
punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä
saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän,
kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.

— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat
nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää,
kuohuvaa ja tuoksuvaa.

Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän
hartioilleen.

— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta... annan sille palttua!
Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin
mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle
ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme
kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään
tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä
on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja
variksille.

— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo
liioittelulta, isä hyvä.

— Anna hänen vain puhua... Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän
kerskailuun.

— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista,
olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt
ryyppäämään, ja me olemme miehiä.

— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti,
ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita
toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta —
hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette
edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko
Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki
voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia.
Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos
joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa
hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte
hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne
— ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä
olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua...

Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa
he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien
heikkouksilta.

Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa,
joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen
onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta
heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla
häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda
tarjosi heille juotavaa.

— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. —
Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille
anteeksi!

— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii
meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.

— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.

Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan
Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa
mustaa kirjaa, jonka oli tuonut _sieltä_.

— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen
mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.

Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle
annettua lupausta.

San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen
rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä
lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet
vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan
jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan
ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien
aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.

Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien
vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien
ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen
lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut
majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda
lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen
jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden
leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä
leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville
lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen
harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia
tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa
kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja
lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen
laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli
leipää.

— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta
juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani
pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä
päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään
Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt
Jumalan haltuun.

Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi
erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja
hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi
hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan
ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla
tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät,
syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään
avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.

Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki
oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä
täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita,
joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.

Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen
_Rosario-kirkkoon_. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies
tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta
tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen
hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä
tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa.
Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen
jalkojen kohdalta.

Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen
Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti
kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja
pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan
takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria,
rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin
puolin tietä.

Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat
siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle.
Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle
kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia
lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen
taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden,
kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso
aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä,
jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä
matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja
päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.

Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot,
jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset
ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään
taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista.
Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat
tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti
kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan
päästellen hurjia ilohuutoja.

Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan
väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi
taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle... Mutta
Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen,
minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan,
vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa
pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.

Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet
pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä,
ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana,
ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten.
Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin
keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä
kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa.
Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot,
etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen,
tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.

Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki
pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet
ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli
matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan...
Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä
vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.

Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja
Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin
päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä,
metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.

Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit
ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja
kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma
on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta!
Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat,
joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko
näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena
kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.

Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien
tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä
tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit,
muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet
ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen
iloinen kaiku häipyi avaruuteen.

Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon
aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä
väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui.
Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta
elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun.
Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten
valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja
kuisteilta raikui huutoja ja naurua.

Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä,
sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti
hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun
perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon
perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka
nimenä on _cumbissia_, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on
rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä
toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja,
jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.

Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle
_cumbissian_ perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen
paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka
olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet
jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.

Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea,
anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli
lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi
kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa.
Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi
kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon
pienokainen heti asetettiin.

Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet
paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia
sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun
ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja
punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän
laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän
lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi
lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat
ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni
riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle
aholle laitumelle.

Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori
meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka
lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka
herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli
kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja
alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse
rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen
poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa.
Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet
piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika,
oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta,
jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli
näky, joka tunki Anneddan sydämeen.

— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni
sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli
poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät
he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.

Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut
paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka,
tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli
ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän
muotilauluja.

Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea
prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja,
joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä
alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa.
Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti,
juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia
Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä,
joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää,
melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän
lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt!
Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu,
mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat
yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen
juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —

Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt
kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän
soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän
tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.

Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin,
onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen
maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia
melkein liikutettuna.

Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi
ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan
elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.

— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme,
viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille
elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä
tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan,
ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme
kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli
pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria
Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt
oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää,
että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni.
'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä
häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle
mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'.
'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu
Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille,
Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä,
jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa
pappismiehelle?' 'Se, se, se... tästä saatte', — näin sanoen pappi
Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä
kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun
lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.

Ja hän alkoi hyräillä:

    Lempi leikkiä on,
    Lempi leikkiä on.
    Leikkiä vain:
    Heila vaihtuvi ain'!

— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli
hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä
puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa,
nauttia ja huvitella.

Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu
Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään
korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit
siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa
vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita
kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta
taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen
toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla
vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja,
tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.

Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja
joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia
tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.

Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien
mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä,
miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään
vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan
eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka
osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.

Elias hypähti pystyyn ja huusi:

— Tämä on veljeni Pietron vihellys.

— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin
näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.

— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.
Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.

— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät
kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä
sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.

— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on
täysi syy lähteä.

Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta,
sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:

    Lempi leikkiä on,
    Lempi leikkiä on.
    Leikkiä vain:
    Heila vaihtuvi ain.

He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti
puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys
toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt.
Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja
heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi
pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni,
kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui
ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä
eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja
hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien
alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen
näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä-
ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron
karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä
sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat
silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä
katsoen suorastaan lumoavat.

— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo
nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.

— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. —
Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille.
Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän
esiintyy housuissa.

— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?

— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi
vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja
lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.

— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu
on hirveän vaarallinen naisille.

— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en
pelkää ketään.

Ja ukko Portolu rauhoitti:

— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä
olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi
_leppa_. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti
kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.

— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka.
_Allargaribus_.

Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään
pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.

— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä,
— tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen
kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti,
kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta
kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.

Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon,
hellyyttä uhkuvan katseen.

— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, —
kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.

— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole
mies, ei edes pappi.

Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja
makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään
_cumbissiaan_ nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten,
huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan.
Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa
lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.

— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain,
miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.

— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on
harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?

— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua,
saat tuntea miltä _leppani_ kärki maistuu.

Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin
ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja
hän lauloi:

    Purressani keinuelen.
    Sikaria tupruttelen.
    Lasiani kilistelen,
    Kieltoviinaa ryypiskelen.

Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.

Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista,
joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin
kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän
kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui
häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui
hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan
raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun
katsoi naiseen.

Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset
— kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen.
Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta
tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.

— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.

— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein
äreästi.

— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?
Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.

— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.

— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä
pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?

— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on
niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.

Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet
kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät
pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis
nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään
morsiamensa luo.

— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen.
Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun
katselen häntä.

Hän viipyi ulkona koko illan.

— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen
levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene
etsimään häntä, Pietro.

Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta
puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka
ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta
käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei
silti hievahtanut paikaltaan. —

— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen
lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.

Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon
puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut
paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.

— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna
minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.

— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.

— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä
tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte
Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella,
siinä he tekevät oikein.

Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun
Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa
hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä,
Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä,
että Elias oli hiukan päihtynyt.

Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja
hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena.
Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon
sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi
hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin;
en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen
tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan
häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, —
sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.

— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison
kattilan ääressä.

Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti.
Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen
sydämensä olisi menehtynyt.

Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän
laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin
surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis,
Berte Portolu kutsui Eliasta.

— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein
nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.

— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole
pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en
suostuisi siihen... Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu
noutaa sinut väkisin.

Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä
juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.

— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä
ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme
sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja
palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.

— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se
sinua liikuttaa?

— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän
kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt
huomiotaan kehenkään muuhun.

Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin
lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa,
kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan
ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän
sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:

— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua,
auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.

Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun,
huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun
vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän
tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty
viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.




III


Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan
"heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron
viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja
oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti
levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan.
Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot,
satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy.
Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä
Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja
Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota
naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.

— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. —
Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En
tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma,
riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata _sinne_. Mutta hän on sinun,
nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin
Paolinaa, priorin tytärtä.

— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä
hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin.
Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen
tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen
hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät
mieheltä järjen. Parasta nukkua...

Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö,
ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta,
joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle
auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät
jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis,
hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.

— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —
Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.
Antakaa hänelle joutuin kahvia.

— Voitko pahoin, poikani?

— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä,
karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on
vesikiulu?

Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli
häntä ja nauroi.

— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden,
että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana.
No niin, onhan viini miesten juomaa.

— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo
oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty
nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat
maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.

— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön
vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää
minut rauhaan.

— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. —
Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.

— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.

— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan,
— tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma
poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön
syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla
tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että
Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää
talon ilolla.

Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä
hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan
heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus,
johon hän ei voisi alistua.

— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole
iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos
pahoitamme häntä.

— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! —
hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta,
kukoistava Paolina.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana
päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon
väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua
pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden
lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia,
joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen
huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut
ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla
koristetut rukousnauhat.

Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja
Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet
nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat,
tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin,
että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia
ilohuutoja, pitkiä _uoih-kurkkuääniä_, jotka muistuttivat hurjan
soturin sotahuutoa.

Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden
kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja
sanoi puoliääneen Anneddalle;

— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa
punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!

Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan
sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon
rukoilemaan:

— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas
sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo
ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän
tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta.
Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni,
auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti
paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus,
pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!

Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan,
joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan
Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi
saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat,
toiset taas pilkkasivat häntä.

Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan
tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja
puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla
kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.

Kaikki nauroivat.

— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te
elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen
vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda
teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette
nälkään.

— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.

— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:

— Entä minut?

— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö
tähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja
naisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.

— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti
oli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot
papiksi?

— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa
laseihin, juokaamme.

— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä.
Puhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.

— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen
lauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui
toden teolla ja kirkaisi:

— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita
isääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta,
muuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia
päässä.

— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista
sulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta
minua, — Pietro huudahti nauraen.

— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän
taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan.
Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä
kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen
kummallista tuumaansa.

Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen
oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi
noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena
oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli
ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen
korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja
hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella
ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen
ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja
menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen
tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon.
Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.

Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään
pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo
yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen
värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva
näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui
ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa
kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa
pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin
lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi
oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.

Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan
kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen
luokseen ja istuutui hänen viereensä.

— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin
heti, että olitte täällä.

— Tulen tuossa tuokiossa.

— Minäkin jään tänne hetkeksi.

He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista
laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä
säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja
tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön
juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman
oudoilla unelmilla.

Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli
tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän
ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro
loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja
Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta,
että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.

Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli
kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se
mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä
polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja
alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun
häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan
hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin
silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa
takomista.

Molemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi
itsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.

— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani
tekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San
Fransiskukseni!

Sitten hän sanoi nöyrästi Maddalenalle, vetäen häntä pois kirkosta:

— Tule, lähtekäämme, hän voisi huomata meidät ja hävetä.

— Mikä Eliaksen on? — Maddalena kysyi levottomana.

— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo
poikani.

— Niinkö?

— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee
omantuntonsa ääntä.

— Niinkö?

— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua
kiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta
Elias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi
kuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa,
niinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui
rumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.

Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi
hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.

He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro
ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja
lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista
vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.

— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän
sinulle jotakin?

— En ole tavannut häntä.

— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse
kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.

— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän
ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.

— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —
Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.

— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.

— Mene.

— En.

— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.

— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö
minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?

Pietro palasi paikalleen.

— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku
huomautti.

Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset
loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät
surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää
kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat
pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista
voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen,
ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi
hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin
usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan
silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin
kuristi kokoon hänen kaulansa.

Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen
ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias
katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.

Elias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:

— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän
heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.

Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja
sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen
juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka
sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat
ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta
papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan
mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli
ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.

Hän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella
kuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.

— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan
laidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin
Mattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen
siellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet
tuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta
viini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein
järkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin,
nyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni.
Sitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa.
Kas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen
nukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on?
Mies se sittenkin on... kas vain, pappi Porcheddu!...

Suuresti ihmeissään hän kumartui ja pudisti nukkujaa.

— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä?
Ettekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että
ruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?

Useiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan
pelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä
selälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.

— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän
nukahtaa tähän.

— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte
jäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme
kovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.

— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita.
Läksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä
tiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?

— Vai niin!

— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella
runoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli
lemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän
lähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat,
etteivät ne sovellu papille.

— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?

— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.

— No, mutta...

— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa
kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut
iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen,
mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö
on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan
omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä
tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias
Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja
kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.

— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu
katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen
heltyneeksi.

— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä
asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta
niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin,
ylevin tuntein.

Elias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.

— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties
sepittää lemmenlauluja...

— Sitä en osaisi, herra kappalainen.

Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi
murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:

    Tullos armas toukokuu,
    Aurinko ja lemmentaika,
    Kukkarikas kevätaika,
    Tullos armas toukokuu!

Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään
ylistysrunoa... Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa... pahahenki
kouristi häntä taas.

Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä
keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.

— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä...
Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.

— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä
kumaraan.

Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva
mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä
ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet
kuoliaaksi.

— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu,
poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että
kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään
häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille
intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei
tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta
sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena...

— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.

— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin
katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi...?

— Ym... ymmärrän, — Elias mutisi.

— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö,
miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta
perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota
voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri
sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää
erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun
sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme
vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden,
voitetut kiusaukset.

— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen,
että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti
hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.

— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme
täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?

— Sanon, että se on totta.

— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja
sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle
kätesi ja auta minua nousemaan... En ole kaksikymmenvuotias enkä voi
keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä
sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen
käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää,
rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto,
kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen
tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.

— Ei ole, se on kuiva risu.

— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa.
Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä,
että olen humalassa?

— En suinkaan, — Elias vakuutti.

— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.

— Sen muistan.

— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän
katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen
ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän
arkaluontoiseen aiheeseen.

Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi
itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän
päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän
aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun,
pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä
valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja
viimeisen padallisen kylmänä juotavaa _filindese-keittoa_. ison
majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset.
Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin.
Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori
sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon
yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.

Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja
värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta.
Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä
tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen
surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi!
Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä
rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo
heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa,
tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä,
karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on
lopussa.

Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin
Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin
alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä,
sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa
tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen
poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut,
niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen
priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas
ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta.
Mutta Elias ajatteli:

— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En
todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.

Hän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät
päätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli
Maddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten
itseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman
selässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen
vaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko
ja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko
Portolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin
Isalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä
aterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava
sammal ja joiden lomitse virtasi joki.

He olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin
paistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat
oleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina
tyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät
päivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva
asetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä
miehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä
ja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan
kanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta
hartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten
tuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken
luoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen
rohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini,
Maddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli
hänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua
pitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja
vahvana viettelyksiä vastustamaan.

Levähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen
tavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias
kuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa,
toistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä
hälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen
aistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että
Maddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän
ei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen.
Se oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan,
vastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:

— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet
luotani... Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja
häikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa
paikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden
luomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta
kaiken maltin.

— Maddalena, rakkaani... — hän mutisi, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun
vallassa:

— Pietro, veljeni, Pietro...

Hän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät.
Mutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka
kauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta
Eliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani
oli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta
tähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa
hänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että
hän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja
raskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan
tunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan
pysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset
olivat kaukana.

— Hoi, — hän huusi alhaalta.

— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä
kuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.

— Enkä anna.

— Elias, poikani, tottele isääsi, — kehoitti Annedda.

— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut
tuonne kuin aasin.

— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi
enää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.

— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli
kieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja
sisimmässään hän tunsi iloa.

Mutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian
painavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja
tytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias,
joka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.

Vahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat
kahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla
kukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä,
surullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena,
intohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.

— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että
ikävystytän sinua!

— No, johan nyt! — Elias virkkoi ja pudisti päätään.

— Ensi vuonna viet satulasi takana hevosen selässä morsiantasi...

— Morsiantani?

— Niin, Paolinaa. Silloin olet mielissäsi. — Entä sinä?

— Oh, silloin minä olen kuollut.

— Kuollut!... Maddalena!

— Kuollut... elämälle... rakkaudelle... tahdoin sanoa...

Ei ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi
pitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin,
joka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän
kuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa
ahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.

— Maddalena... — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: —
Luulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!

Elias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään
ja muisti samalla lupauksensa.

Nuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva
aurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja
hikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat,
voidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienen
_Rosario-kirkon_ ympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä
tervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.




IV


Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta,
jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden
kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat
kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun
perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt
se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi
pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen
vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka
tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään
lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien
ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan.
Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät
heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä
maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja.
Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin
pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita;
niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi
syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi
raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein
kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi
laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja
karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua
oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä
yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja
viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden
sopukan ja piilopaikan.

Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi
järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty
kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat
tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.

Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat
silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori
pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava
vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut
syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen
kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä
temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa,
teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen
juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti
Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai
joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä
siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä,
eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.

Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa
viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä
ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja,
jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä
tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi
mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota
hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä
sen huomatessaan pilkkasivat häntä.

— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti.
— Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö
letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä
pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka
itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän
hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja
joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin
Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.

Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti
olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät
ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan,
niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän,
mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.

Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut
varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia
kirjoja, jotka hänelle oli annettu _tuossa paikassa_, "Beneventon
taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio.
Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion
komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.

Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen —
olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita",
"Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen
elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen
itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet,
jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista
mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja"
kirjaa luettavan.

Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän
osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi
seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan
veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat
päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa
kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu
istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan
kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko
mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja
käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas,
vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä
päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa
harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.

Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun
viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen
sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto
sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa
itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!

Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina,
poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat
unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle
mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa
kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana _hänestä_. Mutta hänen
P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla
näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa
muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt
lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat
kiihdyttivät intohimoa.

Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön
paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen,
tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat
vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias
muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen
pyörteeseen.

Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan
hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti
ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia
ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton
tukahduttaa intohimoaan.

— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale,
olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea
naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla
mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille
voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni,
olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa
aikaa voittaen.

Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi,
että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.

Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä
päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja,
jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti
tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä
olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin
värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.

Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä
aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne
metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko
Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli
käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.

Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä
ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja
suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä
harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin
valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka
yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta
ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä
vanhukselle.

— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan
käynyt teitä hakemassa.

— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta.
Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla
useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja
lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.

He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen
paljon asioita.

— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä...
kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin
näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan
kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!

— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.

Elias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:

— Uskotteko te uniin?

— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta
sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja
sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni
kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.

Elias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin
epäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla
näkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta
kohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.

— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita,
setä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini,
Pietro veljeni ja hänen morsiamensa.

— Niin, olen kuullut, että veljesi on kihloissa. Onko morsian hyvä
tyttö?

— Hän näyttää kyllä hyvältä. Lisäksi hän on kaunis.

— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat
vain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä
hän saa rakastaa toista miestä maailmassa.

Elias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä,
taivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.

— Tulette kai sitten. Odotamme teitä varmasti.

— Kyllä tulen.

— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan
toiselle puolelle.

— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä
isällesi.

— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan
paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä
aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon
ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.

Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias
ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen,
nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.

Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He
ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä
vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena
laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli
vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda
oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui
hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena
oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen
kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame
päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki
hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi
olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän
malttoi ajatella:

— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä
miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi
minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi.
Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei,
se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt
tiedän.

Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen
morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla
erikoisella tavallaan.

— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen
nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole
ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä,
etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha
kyyhky, näetkö Martinu Monne?

— Näen, näen.

— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. —
Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka
omistaa...

— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa...

— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme
syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!

— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä
jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.

— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun
tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.

— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?
Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.

He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä.
Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset
istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta
ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja
ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja
maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli
yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto
oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi
tyhjentäneet kuppeja.

Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin
kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään
vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla
ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi
maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään,
juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.

Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan
paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi
itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta
kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka
näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro
oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää
lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.

Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta
mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat
ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti
rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen
katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.

— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät
rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!

Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon
toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä
ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja
Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.

— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt
sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.

Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen
päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita,
madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.

— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän
edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se
palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken
tuon tytön kanssa.

Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan
luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei
vastannut mitään.

— Selitän teille tänä iltana... älkää panko pahaksenne, setä Martinu,
— Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan
isääni.

Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski
kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta
kuin varjo.

Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi
Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin,
jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan
huvittavan vanhusta.

Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle.
Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa
hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen.
Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn
iloisuuden pettää itseään.

— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on
parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi...

Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli
mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa.
Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja
Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa
ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää
koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena,
yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin
tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.

Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja
tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko
Martinun, joka odotti häntä.

— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,
Elias?

— Kernaasti.

He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu
lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein
hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa.
Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat
vakavina aidalle.

Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti
hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren
ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.

— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä
tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.

— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen
käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi
puolustaakseen säikähdystään.

— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion
sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä,
kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua,
sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on
luonut teidät toisillenne.

Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi
Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot
ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?

— Mutta onhan tyttö veljeni morsian, setä Martinu!

— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan.
Hän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen
Herran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä,
muunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja
pelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui
menemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin,
Pietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia.
Pahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin.
Hän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte
toisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten
ennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe
tässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien?
Eikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?

— Se on totta, mutta Pietro on veljeni.

— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies,
hän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi,
ja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi
veljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'

Elias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi
niin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.

— En ikinä. Pietro löisi minut kuoliaaksi, setä Martinu.

— Sinä siis pelkäät?

— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa.
Maddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä
ei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan
veljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.

— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen
luonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias
Portolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet
ollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen
lukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin
Pietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin
onnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias
Portolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan
huomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole
kiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?

— Se on totta, se on totta, — Elias virkkoi silmät kauhusta
laajentuneina.

He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön
hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja
vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias
tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.

— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois
kotoa.

— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain
pahene.

— En, en koskaan ota vaimoa.

— Mitä siis aiot tehdä?

— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?

— Minua ei mikään ihmetytä.

— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin
ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse
neuvoitte minua rupeamaan papiksi.

— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en
neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta,
mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä,
Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.

— Mitä siis neuvotte?

— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi
kanssa.

— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.

— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa
palsamia pahimpaankin haavaan

— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.

Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen
silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut
heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä
painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja
muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen
elämässään.

— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo
huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan
tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet
tehnyt.

— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja
kiitos!

— Hyvää yötä, Elias Portolu.

Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.

Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa
samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus.
Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli
harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä
kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.

— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi.
Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään
muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla
oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin,
menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun
äitini kanssa... Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla,
lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja
rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka
olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni
lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on
mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin
tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.

— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki
vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.

— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa
minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat
kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.

— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin.
— Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin
se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa
voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista,
hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut
ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui
hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen
täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen
taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet.
Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon
toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen
kertaa.

Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman
ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään
sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko
Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja
tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun
luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja
lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon
kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.

Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta.
Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä
horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko
Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen
miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa
kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?

— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole
verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän
yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä
kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.

— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi
allapäin.

— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi
miettiväisenä hetken vaiettuaan.

Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:

— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua
syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan.
Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä
teitä.

— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.

— Mitä siis neuvotte?

— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele
tulevaisuutta...

— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa
vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.

— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi,
Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen
tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti.
Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan
veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa
tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.

— Niin, aion todella kirjoittaa.

Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.

He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi
lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.

— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin
herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa
huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä
kirjeen... ei... parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni,
jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy
hyvälle tolalle.

Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon
kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi
helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi
tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa,
kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi
mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.

Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili
seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.

Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka
oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi
kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin,
kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä
ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.




V


Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi
vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen
uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle
säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina,
tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten
metsien yli.

Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa
päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua.
Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman
päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin
tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein
karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin
pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.

— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että
tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan
salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.

Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus,
että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti
häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa
intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi
vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman
niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa
mokomille.

Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää
Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen
juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa,
hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva
ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen
saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin
riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien
kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.

Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä.
Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi
heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja
vietti yön taivasalla.

Jos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä
kirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta
yöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä
kivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan
raukeuteen. Ukko Portolu, "vanha kettu", huomasi varsin hyvin poikansa
arveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä
sen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä
harvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.

— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät?
Jos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän
se on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä
olet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy
pystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?

— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta
mielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.

— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä
ruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia,
kotkia, mutta sinä olet sisilisko.

— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä
kyllästyneenä.

— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta
jäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä
yksinäiseksi:

— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut
manalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani,
minun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin
ukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida
terveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata
kotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa
sinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.

Elias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä
itselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko
Portolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.

— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän
ehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla
silmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina
päivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus,
rakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.

Vanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila
totisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta,
jotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.

Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin
lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana,
nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen
vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana.
Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä
epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin
peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut
kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun
ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun,
milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä
johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä
muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta
tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.

Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen
valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas
hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja
niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias
ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä.
Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä
päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt _siinä paikassa_; hän muisteli
niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:

— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta
ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi
seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut _siihen
paikkaan_, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi
näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin
tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin
kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.

Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se
epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään
raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli
saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen
selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat
— kolmen päivän kuluttua _hän_ menee naimisiin: kaikki on lopussa,
— hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee
mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene...

Epätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:

— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä,
ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen
rannalla... ei, vaan ratsastaessamme... joka tapauksessa hän sen sanoi,
ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut,
veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta,
riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on
oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.

Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä
alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen
istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat
kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana
itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki
nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon
vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:

— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei
se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo
ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.

— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen
välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat
raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin
tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli
kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa... Ei, ei, se
ei saa tapahtua, minä menen, menen...

Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja
kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.

Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä
suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta
ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä
vihellysääni.

Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse
kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä
oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän
kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä
olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan
hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja.
Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli
kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita
kaikkia sinervä kuu valaisi.

Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli
menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja
kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena
ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä
paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki
nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot
värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi
eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun
himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan
kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan,
tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän
ei jäljestäpäin voinut sanoa.

Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui
tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui.
Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se
kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta
houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.

Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä
huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla.
Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä
valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja
viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin
paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä,
oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?

Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka
Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi
sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat
ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.

Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän
kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he
olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän
tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja
halusi taas kuolla.

Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että
Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin
hymy huulillaan.

— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa
umpeen.

— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.

— Kohtalaisesti.

— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat
vähällä siirtää häät tuonnemmaksi...

— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.

— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.

— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus
ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat
hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli
hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä,
mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.

Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään
eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli
jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut
kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.

Kaikki oli lopussa.

Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven,
Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja
naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo
heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät
olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä
tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka
oli kovempi kuin kuolon kauhu.

Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta,
ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden
mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka
Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä
iloitsi ukko Portolu.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.
— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.
Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.

Ukko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan,
eikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta
hän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla
kenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti
välinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui
sulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan
ja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän
oli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat.
Hänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty
sinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein
kauniilta.

— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen
Elias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän
alkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta
kuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.

— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä
hääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla
toissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja
sitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on
pakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas,
kasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös,
viini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät
sen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.

— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi
miestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen
suljettuja luomia.

Nuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu
ei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota
nuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.

Muutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista
huutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä
nuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat
iltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan,
mutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen.
Hän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli
säikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman,
sitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt
lampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän
oli lausunut _vihreät sanat_, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai
kuoliko. Nämä _vihreät sanat_ olivat vastanneet, että sairas jäisi
eloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja
olkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!

Vähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren
vaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan
ystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen
vaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.

— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti
nauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että
hääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun
Annedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään,
hän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.

— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi
hellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.

Mutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois
äidin käden.

— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin
hyvää.

— En voi, — tämä vastasi valittaen kuin lapsi.

— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet
todenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra
tahtoo, että säilytämme terveytemme.

Elias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi
ruumiissaan kovaa kipua.

— Jättäkää minut, antakaa minun kuolla rauhassa, — hän sanoi.

Annedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan
nuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan
salata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:

— Onnea vain! — mutta sanat takertuivat kurkkuun.

— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena
sanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat
äitisi mieltä? Ole nyt järkevä.

Elias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja
väristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän
vajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui
levolliseksi uneksi.

Mutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta
hyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua
ahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla,
ja Pietro oli onnellinen.

Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että
nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua
vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja
hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas.
Se oli hänen kohtalonsa.

— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että
liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten
hukka perii.

Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi
otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset
ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan,
murskata se kourassaan ja paiskata seinään.




VI


Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina
päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas
autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi
laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa,
ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet
lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime
aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.

Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta
herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan
kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi
lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen
karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.

Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt
sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.

— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen
neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti,
jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt
myöhäistä, kaikki on lopussa.

Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa
suorana ja jäykkänä.

Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko
Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli
autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on
korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita
eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias
ja vanhus istuutuivat niille.

Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko
tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka
oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti
Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:

— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?

— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu...

— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.

— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin
olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion
ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?

Vanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.

— Oletko yhä vielä rakastunut?

— Entistä enemmän.

Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi,
melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:

— Joskus luulen tulevani hulluksi. _Hän_ on niin kaunis; jospa
näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin,
olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja
hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.

— Miksi et ota vaimoa?

— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut
ilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja
pahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.

— Maria Maddalena katselee siis sinua?

— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella
minua.

— Hän ei siis ole kunniallinen nainen?

— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään,
ei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro
kyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo
itsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.

— Joko nyt?

— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä
miehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo,
että hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään
ja puhelee naapurinaisten kanssa.

— Onko hän mustasukkainen?

— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän
on ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.

— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt
neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja
lisäsi:

— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet
nainut.

— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen
mielihalujaankin...

— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy
kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo
päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat.
Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele
sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen
perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.

— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän
ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.

— Mistä sen tiedät?

— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että
tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu,
ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en
sanoisi rippi-isällenikään.

— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua
minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan
yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy
rumaksi.

— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia,
jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan
onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut,
varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää
kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan
sentähden, että hän _on hän_...

— Silti hän vanhenee, vanhenee.

— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin
viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin,
ja silloin...

— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että
rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit
silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.

— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua,
ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.

— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme
syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika,
luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi
tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko
voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.

— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää
pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni
hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole
kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä
papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.

— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit,
jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin
rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy
valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.

— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo
poikana ja se uusiutui ollessani _siellä_. Älkääkä ajatelko, setä
Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan
elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran
sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.

— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran,
ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää.
Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen
ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet
pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä
toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?

Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli
oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.

— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta
harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.

Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan
hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä
tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa
salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken
vaiettuaan hän sanoi:

— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu.
Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi,
ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi,
sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka
omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi
papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja
kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita,
niinkuin isäsi on tapana sanoa.

Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista
huomautuksista tämä jatkoi:

— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi
kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet
rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään.
Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista,
Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa
pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä
viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta,
anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko
sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut?
Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan
kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei
enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä
ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle
kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa
jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?

— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.

— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi,
millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet
nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas.
Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa.
Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden
kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!

Kuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:

— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle
vähän maitoa.

— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.

Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa,
viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista.
Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:

— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on,
voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle:
on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina
se mieleesi. Hyvästi.

Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt
vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.

— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän
ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja;
hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.

Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen,
ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset
mielestään.

Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut,
ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista
Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen
helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän,
liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta
metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä,
ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille
aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento
ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat
varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.

Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä
valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.

Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti
tuona vuodenaikana.

Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä
paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa
ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat
häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli
jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun
aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli
vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri.
Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan
laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut
kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia
eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä
hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja
kuisketta.

Elias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.

— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias
lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt
eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies,
mutta silti minua voimakkaampi.

Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa
luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään
itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä
päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan
riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti
siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota
pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa
oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen
vaimolleen.

— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin
loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä
talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.

— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei
ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?

— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon
varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä
lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko
vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.

Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka
sana tarkoitti häntä.

— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita
tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.

— Ja siellä se on huvennut.

— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?

— Totta kai, — Pietro ärjäisi.

— Sinä heittiö!

— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se
hetki, jolloin otin sinut.

Siinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja
Annedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa
hevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan
kokoon.

— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he
riitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman
selittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi?
Meidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta
tehdään loppu.

— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli
kuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä
nenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.

— Mies, — Elias huusi, ajattele, mitä sanot!

— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo
sekaantumasta minun asioihini.

— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista
ei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori
sanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.

— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen
tiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis
ruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.

He menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron
ja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän
Eliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.

— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen
kaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä
tiedän, kuka saa maistaa keppiä.

— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen
seisoalleen. Sinä kurja valehtelija.

Pietro hulmahti punaiseksi vihasta ja ryntäsi häntä kohti huutaen:

— Sano se kerta vielä, jos uskallat...

— Olet juovuksissa.

— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen
ja pidättivät Pietroa.

Maddalena nyyhkytti ja toisti:

— Valehtelija, kurja raukka...

Kyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro
ulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle
korvapuustin.

Elias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään.
Onneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen
ulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.

— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta,
ivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisit _sinä_ voinut
mennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden
todella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua
uhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.

Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt
itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta.
Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän
aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti
sovittaa kaiken.

— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle
anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen
myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi
pisteliäs kieleni.

Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori
hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:

— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö
tätä juttua.

— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä
ansainnut, Pietro on villipeto.

— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron
sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa
veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen
korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei
rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä...
niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan
Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.

Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet
mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli
estämässä?

Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan
kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken
Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa
edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan,
ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin
sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan.
Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti
hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän
luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä
tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan.
Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan
henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä
voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä
saamattomuuttaan.

— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä
rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin
lammastarhassa jo odottavat sinua.

— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.

— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois.
Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa
uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja
sentähden kiusaus vaanii teitä.

Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet
Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan.
Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä
ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin.
Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä
selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.

— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on
hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut
häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta.
— Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä
tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän
säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja
olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.

Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka
kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan
hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän
oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään
epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.

Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen
vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen
asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen
antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat
vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen
kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja
vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä.
Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta
tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta
noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä
hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen
surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta,
tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset,
mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle
oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta,
myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.

Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut
ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti
kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta
nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.

— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo
kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan,
kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä,
että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään.
Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet
kirveellä kuoliaaksi.

Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa...
päinvastoin... jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan... Mutta
hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma
tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä
mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.

Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein
kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen,
laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän
tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan,
porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja
hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen.
Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja
hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut
Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta
työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt
hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.

— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.

— Anna minulle maitoa.

— Ei ole maitoa.

— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä
ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut
hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet
ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä
koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta
ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua
Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka
kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista
vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä
itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se
olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:

— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua
parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat
häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen
ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.

Alinomaa muistot _sieltä_ myös sukelsivat esiin hänen sielunsa
kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä,
ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi.
Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti
hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo
olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen
muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt
"orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha
nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut
joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin
hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten
nuolisin veren veitsestäni.

Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti
niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä
kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.

Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko
terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella
sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin
kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo
vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan
kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.

Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että
useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen
ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan
hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä
kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän
kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi
pelastuksekseen ammatin muuttamisen.

Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen
lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä.
Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli
ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta
hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä
Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä
päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan
yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa
valtaan. Hän ajatteli:

— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään.
Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä
kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö
minullakin ole vähän oikeutta iloon?

Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa,
että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä
tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat
toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi
heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat
milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain
tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai
Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä,
ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä
tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli
hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja
täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti
nyt häntä puoleensa yhä enemmän.

Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari
muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä
kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda
muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut
välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi,
mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa
ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi
luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka
tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden
kanssa.

Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi",
s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni
vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit.
Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset
hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta
kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet
ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.

He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja
menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset
astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten
he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä
lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.

Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille.
Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin
kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien
ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun
aamuna.

Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran
tanssinut, että oli _siinä paikassa_ oppinut pari "italialaista"
tanssia, oli ajatellut:

— Aion tanssia Maddalenan kanssa.

Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta,
hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut
tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.

Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut
hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt
hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien
vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla,
ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.

Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan
yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän
ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat
ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia
naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että
porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia,
palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa
ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja
posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa
ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.

Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut
lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut
tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan
_siellä_, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset.
Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko,
kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään
hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään
hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät
edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita,
ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan
tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.

Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä
tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki
keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen
milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion
rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.

— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea
näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle
tytölle.

— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren
miehen toivomuksen.

Kaikki pysähtyivät.

— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.

— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.

— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.

— Se ei käy päinsä.

— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.

— Äitini ei tahdo.

— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.

Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin
posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia,
työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja
julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat
naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.

Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan,
pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen _polkkaa_,
joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.

Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät
tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä
huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan
vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan
munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi
tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta
suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta,
mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.

— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.

Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken
turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa
tanssikappaletta.

— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron
ohi.

— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan
nöyryytetyksi.

— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa
tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.

— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina
— toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi
Pietroon päin.

Tämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:

— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota
huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan
varpaillesi.

Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä
hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui
siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä
nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa
hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja
Maddalena tanssivat yhdessä.

— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi
itsekseen. — Ja hän ajatteli:

— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika
nuhdesaarnan.

Hän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.

— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen
pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!... Saakelin naisväki!

Mutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.

Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri
kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan
näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias
tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti
kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat
pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.

— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? —
Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan
vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän
voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa
käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän
läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla
ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä... Mutta Pietro seisoi
siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja
Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.

— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin
yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa,
joka kalvoi häntä?

— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään
itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka
hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista
sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka
ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti
olemmekaan erehtyneet!

Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa
vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin
sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki
hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki,
jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi
Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet
kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja
siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus,
joka syrjäytti kaiken muun.

Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten
naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli
himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa
ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan
edustalla.

Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä
esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka
saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli
paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti.
Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että
paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin
puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa
ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen
katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla
kohoavia vuoria.

— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda
muori sanoi valittavalla äänellä.

— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti
kuulostamatta suuttuneelta.

— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.

Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin
Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan
oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen
huulilleen ja joi ahnaasti.

— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.

— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten
lähden takaisin tanssilavalle.

Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori
ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja,
_catras-ohukaisia_, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita
nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.

— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus
sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten
kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi
lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.

— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan
tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme
näin hauskaa yhdessä.

Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin
naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat
häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli
vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön
poissa kotoa?

— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.

Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:

— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?

— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja
sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No,
tule nyt syömään.

— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.

— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli
hauskaa. Me... tuota noin... emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin
kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. —
Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin
en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset
osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha,
ha, haa! — hän nauroi itsekseen.

— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus
vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö
edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?

Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä
epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.

— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa?
— näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö
rippi-isän luo?

Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi
hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella,
sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa
naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa
äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro
menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta
heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi
veljelle:

— Etkö nyt sentään tule mukaan?

— En totisesti.

— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin,
kun palaan kotia?

Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja
pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut
katsoa Pietroon. Tämä lähti.

— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan
ulko-ovelta.

— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui
kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.

Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan
ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan
muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat,
hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä
loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät
huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli
paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä
pihassa.

Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi
rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän,
sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita
portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä
hereillä, sillä hän vastasi heti:

— Kuka siellä?

— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen,
minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi
oven.

— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?

Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut
mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot
kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi
kaiken ja pelästyi.

Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut
huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.




VII


Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle
portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa
hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.

Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti
yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin
kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä
kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin
virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen
kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli
tummat kehät.

Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli
jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne
täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa,
vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli
vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.

Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä
eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet
musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.

— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja
puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni.
Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla.
Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet
kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.

Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui
muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi,
häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja
kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville,
purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.

Silloin hän taas alkoi soimata itseään:

— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä
hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta
odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi,
itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit
enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?

Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi,
että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja
tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti
edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja
katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena
talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä
kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle
vihamieliseltä.

— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?

Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja,
jotka koskivat häneen kipeästi.

— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa
vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit.
Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa
ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit.
Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella,
minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas,
onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa
paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi?
Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin
anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.

— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana
pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä
läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja
vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko
Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän
vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen,
kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.

Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa,
tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai
hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat
onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä,
hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään
kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen
sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?

— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää
voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi
tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa,
elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä
meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli
näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon
kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä
maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään
kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.

Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu.
Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä
palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa,
saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä,
itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli
niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. —
Lähden, lähden.

Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän
tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen
Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen
paholainen.

— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole
mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan.
Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen,
tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:

— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua
sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!

— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten
ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin
sammakon.

Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun
hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään
helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon.
Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut
hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi
palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa
kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki
laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä
kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen
soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei
lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen
kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä
tuntui lumotulta satulehdolta.

Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan
epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa
hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä
tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.

Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden,
joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan
Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä
tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut,
eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja
minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.

Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle
hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän
ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui
istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko
Martinu heti arvasi kaiken.

— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.

— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?

— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.

— Ja minne olet matkalla näin myöhään?

— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.

— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?

— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen
hakenut minua?

— Olen.

Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.

— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti
kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää
hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?

Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä
lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin
metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä
tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan
vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.

— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen
näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi
kirveellä ruokoa.

Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:

— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun
olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.

— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu,
ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä
neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin
nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni... Näin käy tässä
maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo... pahahenki, joka vainoaa
meitä.

— Miksi siis tulit?

— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut
vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on
oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te,
estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt
minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut.
Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja
enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja
karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?

— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti
olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt
kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me
itse.

— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?

— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt
neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut
avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias
Portolu!

Elias hymyili surullisesta.

— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.

— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle,
että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja
kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni,
oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen?
Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se
pääse puremaan.

Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin
sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset
osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen
ahdistus.

— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?
Surmaatte epätoivoisen ihmisen?

— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen
tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan
ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon
ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin
tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa
sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias.
Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole
vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun
pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä
aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.

Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui
heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa
kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.

— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle
neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen
mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka
älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä
Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka
päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.

— Onko hän nuorolainen?

— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.

— No niin, lähde sinne, lähde heti.

— Minua peloittaa, setä Martinu.

— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.

— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi
silmät säikähtyneinä.

— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin
oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?

— Olen kuolevainen ihminen.

— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä
jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että
päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin
tahdot.

Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki
vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:

— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan
sieluni.

Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus,
että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli
hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel
pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo
helpommilta.

Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat
lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan
sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt
hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät
aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä
raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.

— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt
menisi minun kotiini.

— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. —
Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei
ikinä opi hillitsemään itseään.

— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein
närkästyneenä.

Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias
tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei
saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän
myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat,
kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita
päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti,
taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo
oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla
koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.

Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä,
sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava
valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja
rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.

Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut
tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna
otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo
muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään
korvausta.

— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin
Anneddan oli tapana sanoa potilailleen.

Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin,
punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen,
vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.

— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja
ahdistuksesta.

— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.

— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko
Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo
muutakin, jos sinulla mitä on.

— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi,
Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren
miehen.

Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli
tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.

Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen.
Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti
Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän
päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen
ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut
Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.

Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke
kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen
kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi
häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella
voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.

— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat
kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran
ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.

— Minkä vastauksen?

— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo
aika. Siinä on minun tieni.

Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi
ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt
nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä
hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin
oli tapahtunut.

Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä
ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä
edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni
näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä
aamuhetkenä.

— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin
tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna,
puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki
käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan
isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.

— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä
pitkin, — ukko Martinu sanoi.

Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt
miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain
virkkoi:

— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.

Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias
näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.

— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä
metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole
kehuttava.

Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli
loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta.
Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli
elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin,
tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen
ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti
suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat.
Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen
välke.

Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei
varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun
saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila
jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika
riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo
päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön
hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä
kuilua kohti.

Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi
Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä
ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään
tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa
eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa
itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo
kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen
kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli
häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät
taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.

Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla
murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa.
Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon,
ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä
lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen,
unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt
ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon
kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan
saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä
vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö?
Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen
ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot
vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo
hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.

Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään.
Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi
hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti
notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko
ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä
ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään,
kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä
tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin
verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.

— Entä Mattia? — Elias kysyi.

— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin
tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon
poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.

— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?

Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä
sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän
jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan
intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et
tullut, minä tulin!

Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt
mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko
maailman.

       *       *       *       *       *

Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli
tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti
papissa epäluuloa.

— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan
seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen
pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi,
papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa
tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.

Silloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.

— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti
silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja
hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.

— En ole voinut tulla.

— Miksi et ole voinut?

— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan
vielä aikaa, herra kappalainen.

— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian
huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut
harhateille.

— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias
virkkoi välinpitämättömästi.

Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias
olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin.
Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään
turmeltuneisuuden huippu.

— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen.
Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka
kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken
kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän...

Elias pudisti päätään moneen kertaan.

— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä.
Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän
päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.

— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia
synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä
tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele
isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on
tuli, on savuakin.

— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen
välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.

Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken
toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän
vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon,
synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti
itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta
hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän
aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi
aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota
tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi
tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.

— _Hän_ on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen,
joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon.
Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän
ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?

Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi
Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys,
hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä
siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat
yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi
hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin
olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme
silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?

— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.
— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?

Ja hän naurahti.

Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja
vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut
hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta
armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän,
mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa.
Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään,
milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta
heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.

— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut
ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan
sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman
toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö
sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän
kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.

— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme
ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.

— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi
vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?

— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.

Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.

— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian
myöhäistä.

— Miksi liian myöhäistä?

— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi...

Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen
sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa
mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle
kaiken, mitä hän tahtoi.

He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen
lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi
itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.




VIII


Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma
oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman.
Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan
kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa
selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.

Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella
katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista
ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.

Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt
hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi
päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja
hän ajatteli myös tätä lasta.

— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan
varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni.
Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.

Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet
levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti
hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan,
tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin
isää ainakin.

— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä
poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle
perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on
oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii
rakastamaan minua!

Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi
jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.

Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden
paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena
saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee
poika.

Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin _hän_ olisi ollut
isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää
Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä
kaikkia muita pyhimyksiä.

— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille
niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua,
tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän
tavantakaa toisteli.

— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi
syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!

Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos
he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä
kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja
ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.

Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi
lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta,
ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin
edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa
asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät
illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!

Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä
vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan
näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin
hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä.
Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei
inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä
kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta
tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista
onnea. Ja hän ajatteli:

— Ehkä se johtuu siitä, että _hän_ on siinä tilassa. Mutta kun lapsi
on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.

Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,
Eliaksen läsnäollessa:

— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan
huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa
perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti
jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.

Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi
sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen;
ei, ei, yksikin jo riitti!

— Ei ikinä! — hän ajatteli.

Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä.
Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin
edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi
kuolemansyntiin.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että
intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään,
miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.

— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni
pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.

— Mitä tarkoitatte, herra pastori?

— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?

Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki
näytti onnistuvan hyvin...

— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas
kuin lapsi. — Mutta nyt!...

— Niin, nyt? ... Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?

— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian
myöhäistä, etten enää ole kelvollinen...

— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.
Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.

Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto
sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena
iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli
vielä hänen sanansa.

— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua
vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?

— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai
oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on
tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele
sinua.

— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.

— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei
sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.

— Niin, sitten. Mutta siihen asti...

— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin
kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan
päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea
kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä
hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt,
että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin
puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi
tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä
kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti
kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi
näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.

— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on
järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa.
Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi
uuteen elämään.

Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa,
eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut
edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä
nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä.
Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui
juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää
ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi
hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä
vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä
muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan
iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen,
nautintoineen.

Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden
vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin,
että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei
koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä
hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä
tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä
tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen
päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän
tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää.
Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin
esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen
ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta
kohti.

Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia,
ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten
laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi
häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia,
jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat
ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä
onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin
Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää?
— hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut
Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt
muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin
hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin
häntä peloitti koskea.

— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?
Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.

Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta
syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä.
Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän
paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon
ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä
puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele
sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta
Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on
pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side
sinun ja _hänen_ välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei
perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita.
Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus,
hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet
olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun
on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.

— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta
sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena,
että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei
saanut häntä luopumaan päätöksestään.

Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin.
Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka
kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet
heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti
piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä
enemmän innostumaan asiaan.

— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin
ilmaista asia omaisillesi.

— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!

Porcheddu pudisti päätään:

— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se
surettaa minua suuresti!

— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten
enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.

— Onko isäsi kotona Nuorossa?

— On.

— Entä veljesi Pietro.

— On hänkin.

— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä
tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.

— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen
kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.

— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.

Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä.
Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa
täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi
hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä,
siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua.
Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän
palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa
katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti.
Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä
kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.

— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään
tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.

— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?

— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat
häntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle.
Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata.
Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.

— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin
itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli
muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja
että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja
onnettomaksi.

— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, —
ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee
pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän
pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä.
Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet
armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua
ennen aikaa.

Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen
luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.

Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja
pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.

Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi
ja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka
Annedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan
Maddalenan huoneeseen.

— No kuinka hurisee, setä Portolu?

— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana,
hyvä herra pastori.

— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?

— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä
selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella,
Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.

Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan
ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi
Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:

— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä
Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä
kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi?
Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että
asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena
kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken
hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen
korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi
sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.

Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi
paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa.
Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili,
Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen,
hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.

Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti
heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä
Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin
lapsi.




IX


Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta,
nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen
paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan
näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä
paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä
ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät
pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen
mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä
enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla
nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen
herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti
mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä
olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun
urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat
ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat
masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta
menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet,
yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen
hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua
entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä
kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori
nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan
purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena,
kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli
pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen
vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen
kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli
pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat
vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä
epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä
ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista
rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi
kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu
kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden
seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin
kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa,
tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä
tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän
unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi
tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet
ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan
silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko
hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen,
ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa
sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja
kädessään, jäyti häntä.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle
ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä
surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään
viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä
yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut
ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.

Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo
sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi
ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä
ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti
hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli
perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa
oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut
katuvansa päätöstään.

Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan,
haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat
viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan,
laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän
näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus
ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet
painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan
niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä,
jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.

— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja,
turmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi
opintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina,
surulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.

Eräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli
kirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili
huoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki
kristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista
surumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa
kieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä.
Sanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään
uudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi
tekevää.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin
karkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki,
täytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään
käsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin
kaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen
nuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli
ulkomuistista raamatun säkeitä:

"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia;
palvelkaa Herraa".

"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa
kestäviä".

"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa älkääkä kirotko".

"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on
hyvää kaikkien ihmisten edessä".

"'Minun on kosto, minä olen maksava', sanoo Herra".

"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä".

       *       *       *       *       *

Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin
ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina
hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä,
ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa.
Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan
silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun
henkäys saattoi repiä rikki.

Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää.
Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli
kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen
lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman
äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet
vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa
tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin?
Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen
ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa
etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti
yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan
juurella.

Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan
iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha,
täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon...
tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi
Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi
polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon
puuskassaan.

Ja hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:

— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani,
anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani!
Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut
näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon
luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen
tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja
syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani;
ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani,
Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot
kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua,
anna minulle sydämen rauha... anna minullekin vähän hyvää... vähän
onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna
se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri,
anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa...

Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus
teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi,
hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:

— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen,
varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten
ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!

Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan
uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa.
Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun
hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta
sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli
sangen vakava.

— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä
oli hänen ensi ajatuksensa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui
tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa
tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.

— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.
— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.

Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden
tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.

Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät
kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut
pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää.
Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo
ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa.
Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten
pensaiden ja kivien repimät.

Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti
vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua
ja lausunut _vihreät sanat_, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron
tauti oli kuolemaksi.

Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä
sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin,
väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän
ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui
epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi.
Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän
kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan?
Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa
kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia
haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?

— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi,
se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on
sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni
kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et
ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit
murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli.
Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja
auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.

Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin
hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan
mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä
hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.

Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät
järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias
tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen
nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman
järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli
ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt
kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!

— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän
ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu
oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi
kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen
jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.

— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.
Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.
Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.

Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten
hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan,
kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan
musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.

— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö
hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa
minulle anteeksi?

Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän
näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa
vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen
ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui
uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö
kului.

Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron
tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin
oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa
olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.

— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.

— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —
Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.

Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään
hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli
lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:

— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan
tule yksin; ja minä uskon uniin.

Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä,
jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan
lasta.

Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta
puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa
kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.

Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin
että koko talossa vallitsi hämärä.

Elias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.

— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi
se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.

Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui
hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi
itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.

— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin,
tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on
Elias setä, joka ei tahdo, että itket... — Mutta äkkiä hänkin painoi
kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.

— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen
suunniltaan.

Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti
Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan
aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki
hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa
sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää
meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten
syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.

Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen
jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi
palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa
ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi
yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.

— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas,
veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin
miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli
itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.

Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää
hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine
surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.

Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä,
masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin
kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana
kuin tunnontuska.

— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka
tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä
onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen?
Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?

Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma
nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta!
Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä,
se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan
iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni.
Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset
tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden
kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!... Kuinka suloista!
Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt
mahdollista.

— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän
kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli
sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä
hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon
kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen,
Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen
voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.

Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.
Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.

Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää
vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin
surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa
kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen
mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään
uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi
parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!

— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän
silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole
löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan
meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.

Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen
koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin,
kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että
lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli
Pietron kuoltua usein käynyt talossa.

Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia,
mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron
pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla
hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi
pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu
piti lasta polvellaan ja sanoi:

— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas
noin, Berteddu!

Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka
huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen,
katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän
hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda
muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta
vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään
kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä
päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin
toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre!
Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.

Ja hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:

— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta
papiksi, hän ei kestä sitä surua.

Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat
puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän
ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan
selvillä hänen tunteistaan.

— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu
Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee
minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja
taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä
minun on tehtävä?

Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi
tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus
valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan
yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut
häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se
on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti
vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan,
hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti
hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.

— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy
puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.

Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin
rauhaan.

— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin
erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! —
näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta
tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.

Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi
vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan,
että joku kysyi häntä.

— Se on _hän_, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena,
vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:

— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä
kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.

— Äitikö tahtoo?

— En tiedä.

— Onko lapsi sairastunut?

— En tiedä.

— No hyvä, tulen heti.

Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli
yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie
oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän
verhottu, salainen rauha.

Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen
valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli
täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli
lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo
kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa
kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin
laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän
pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja
kysyi sitten katsomatta häneen:

— Onko siis vihkimistilaisuus ensi sunnuntaina?

— Etkö tiennyt sitä?

— Niin, kyllähän sen tiesin.

Äänettömyys.

— Miksi siis lähetit minua noutamaan? Elias kysyi lopulta.

— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai,
odotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen.
Katsos, setä Elias on täällä.

Hän nousi, otti lapsen syliinsä ja lähestyi Eliasta.

Elias pelästyi.

— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa
sinulle.

Elias pudisti päätään.

— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi
sano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö
Jumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä
nyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?

Hän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski
vapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.

— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,
Maddalena, — Elias soperteli.

— Ei, se ei ole liian myöhäistä!

— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua
sanottaisiin mielipuoleksi.

— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten
pelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.

— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka
olen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta
katsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin
tämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko
koskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?

— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei
koskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen
kuin omaan poikaasi.

— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä
yhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä
velvollisuuttani häntä kohtaan.

— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se
ei ole kuitenkaan samaa!

— Se on vallan samaa, sen sanon...

— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena
huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö
ollenkaan ajattele minua?

— En voi, — Elias mutisi.

— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää
ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?

— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian
myöhäistä.

— Se ei ole myöhäistä... — Maddalena toisti väännellen käsiään
epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.

Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu.
Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä
hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän
olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen
kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi
voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa
Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi
lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.

Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti
Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää
ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon
hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin
sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias
tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.

He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän
tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.

— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut,
— hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin
hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa
hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua
ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen
jälleen rakkauteni.

Ja Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt
Jumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina
uskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena
vielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota
kidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.




X


Mutta Maddalena ei enää yrittänyt häntä houkutella. Elias vihittiin
papiksi; hän jatkoi opintojaan ja oli ennen pitkää oikeutettu
toimittamaan ensimmäisen jumalanpalveluksensa. Sinä päivänä hänen
kotonaan tehtiin valmistuksia kuin häitä varten. Sukulaiset ja ystävät
toivat hänelle lahjoja kuin sulhaselle. Teurastettiin lampaita ja
vuonia, vietettiin kemuja ja laulettiin tilaisuuteen sepitettyjä runoja
nuoren papin kunniaksi. Ukko Portolu komeili ihka uudessa puvussa, oli
voidellut öljyllä hiuksensa ja punonut tukkaansa pienet palmikot. Hän
kuunteli tarkkaavaisesti tilapäisrunoilijoita pidellen polvillaan pikku
Berteä, joka surumielisenä painoi päätään hänen povelleen.

— Mikä sinua vaivaa, karitsani? — Annedda muori kysyi kumartuen
pienokaisen puoleen. — Onko sinun uni?

Lapsi pudisti päätään. Hänen sinivihreät silmänsä olivat alakuloiset.
Annedda muori otti hunajataikinasta tehdyn linnunmuotoisen makeisen ja
ojensi sen pienelle pojanpojalleen.

— Ota tämä lintunen; älä vain nukahda. Päätään kohottamatta isoisänsä
povelta pienokainen vastenmielisesti otti tarjotun namun, painoi
makeislinnun nokkaa huulilleen, mutta ei syönyt sitä.

— Oletko uninen? — ukko Portolu kysyi ja katsoi poikaan. — Etkö
nukkunut hyvin viime yönä, linnunpoikaseni? No, rohkaise mielesi ja
kuuntele noita kauniita lauluja. Kun kasvat isoksi, sinäkin laulat
noin. Vien sinut lammastarhaan hevosen selässä, ja silloin laulamme
yhdessä.

Mutta pienokainen, joka muulloin olisi ollut ilmi ihastunut
kuullessaan, että pääsisi ratsastamaan maalle, oli nyt vallan
välinpitämätön. Päivälliseksi hän ei huolinut ruoasta eikä hievahtanut
isoisänsä luota, jonka poveen hän yhä nojasi päätään.

— Minusta poikasi näyttää sairaalta, — Jacu Farre huusi Maddalenalle.

Elias säpsähti, katsoi lapseen ja muisti oitis unen, jonka hän oli
nähnyt valvoessaan yön veljensä Pietron ruumiin ääressä. Maddalena
hyväili lasta, kysyi sen vointia, otti sen syliinsä ja vei sen
vuoteeseen, jossa Elias aikoinaan oli nukkunut.

— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo.
Elias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja
tarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi
levottomuutensa.

Hän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen
onnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille,
miten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen,
hääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin
olisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias
oli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän
hermostui, mutta oli ääneti.

Päivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja
katseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu
puoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta
hellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan
pystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka
Maddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.

— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut
aavistaa, että tällaista tapahtuisi?

Palatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsesta
Maddalenan kanssa, joka keitti kahvia.

— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa,
että pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot
tuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat
nähdä, että olen oikeassa.

— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja
kateellisena. — _Minun_ tehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.

Hän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja
istuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua,
mutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi
murheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi
toivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut,
että jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi
kaiken määräämisvallan lapseen nähden.

— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa
rakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan
hänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin,
jotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä
oli astunut.

Juhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella
vielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä
kaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden
tunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri
tyytymättömyys itseensä.

— Kaikki on turhaa, — hän ajatteli kääntyessään vuoteessaan kyljeltä
toiselle. — Liha on kiinni luissa, enkä minä koskaan voi vapautua
tämän maailman asioista. Minusta tulee huono pappi, samoin kuin olen
ollut huono maallikko, siksi etten ole hyvä kristitty. Siinä kaikki!

Sitten tapahtui, mitä Elias oli aavistanut. Farre kosi Maddalenaa
ja alkoi oitis huolehtia pienokaisesta kuin omasta lapsestaan.
Hän kutsutti lääkärin, ja kun tämä oli selittänyt, että lasta
vaivasi verenvähyys, tuo lihava mies osti lääkkeitä ja mitä vain
tarvittiin pikku Berten sairaanhoitoon. Elias näki kaiken tämän,
ja mustasukkaisuus raateli häntä. Monesti yksin ollessaan, jopa
kirkossakin, hän yllätti itsensä ajattelemasta tuota lihavanaamaista
punakkaa ja tervettä miestä, joka puhui hitaasti ja huohottaen, ja
tunsi vihaavansa häntä.

Eräänä päivänä Farre pyysi häntä käymään karjatarhassaan.

— Ukko Portolu tulee myös, — hän sanoi — otamme palleroisen mukaan,
se tekee sille hyvää, ja pidämme hauskaa.

Ensin Elias aikoi jyrkästi kieltäytyä, mutta sai sitten itsensä
hillityksi ja suostui.

Mutta tämä huviretki tuotti hänelle suurta mielipahaa. Farre piteli
Berteddua edessään satulassa, ja lapsi nojasi päätään hänen poveensa
tehden hänelle satoja kysymyksiä nähdessään korppien vaakkuen lentävän,
varpusen pyrähtävän oksalta lentoon, pensaan marjoja punaisenaan tai
tammen täynnä terhoja. Farre selitti pojalle kärsivällisesti kaiken
suudellen häntä tämäntästä.

— Katsohan, tuo tuossa on metsäpäärynäpuu; katso, katso, siinä on
enemmän päärynöitä kuin lehtiä. Pidätkö noista metsäpäärynöistä,
pikku porsaani? Ja nuo pitkät harmaat pötkyt, jotka näyttävät
kynttilänjaloilta! Tiedätkö mitä ne ovat? Näetkös, ne ovat ruokoja,
joista voi tehdä pillejä. Niistä paimenet leikkaavat itselleen pillejä.
Kas paimenet eivät ole niinkuin herrat, jotka menevät kauppaan ostamaan
kaikkea valmiina. Paimenet tulevat omillaan toimeen. Aiotko sinäkin
ruveta paimeneksi?

— Kyllä minä rupean paimeneksi, — lapsi virkkoi välinpitämättömästi,
— ja teen pillejä noista ruo'oista.

— No älähän, älähän! Kuuletteko, isä Portolu, pienokainen aikoo ruveta
paimeneksi! Ja me kun tahdomme tehdä hänestä lääkärin.

Olihan kaikki tuo niin vähäpätöistä, mutta Elias, joka ratsasti
Farren vieressä, kärsi lapsellisesti sitä kuunnellessaan. Mitä tuolla
vieraalla miehellä oli tekemistä lapsen tulevaisuuden kanssa? Ei,
hän ei koskaan kärsisi sitä, että tuo karkea mies sekaantuisi hänen
poikansa elämään ja kohtaloon. Mutta tämäkin oli unelma, todellisuus
kouristi häntä hänen isänsä sanojen muodossa, joka sanoi pikku Bertelle:

— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein
nukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä
Eliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän
olisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta.
Muutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää
tehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä
hänen kanssaan.

— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja
kiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.

Mutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan
terävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi
sairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:

— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja
alkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet
oikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.

Ei, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi.
Tämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas
hän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:

— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on
erehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala
olisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni,
sensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori
Porcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa
vieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista
taakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.

Näin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja.
Eipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää,
jommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa
jossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu
lähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta.
Hänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa
ja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa.
Mutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan
erossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä,
kaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja
surujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota
velvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa
ja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan
sydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja
hemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli
heikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään
rakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen,
mutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.

Hän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli
välinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri
koskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi
vähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli
muutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas
ja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa
voimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen
Farre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä
tuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli
hivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi
toista lääkettä.

— Näetkö nyt? — hän sanoi Maddalenalle ilkeä vahingonilo silmissään.

— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken
huomionsa lapsen tilaan.

Uusi lääkäri ja uusi lääke eivät kuitenkaan voineet estää lapsen tautia
yltymästä. Eräänä päivänä Elias näki lapsen lepäävän alakerran pienen
huoneen vuoteessa. Poloisessa oli kova kuume, ja se houraili; sen
silmiä peitti kuin usva, ja kasvot olivat polttavan kuumat. Maddalena
hoiti sitä neuvottomana ja epätoivoisena, ja Annedda muori oli jo
turvautunut parannuskeinoihinsa, jotka ehkä olivat pyhiä, mutta silti
täysin tehottomia.

Hänellä oli erikoinen pyhäinjäännös kuumeen parantamiseksi. Sillä hän
siveli lapsen ruumista rukoillen palavasti Jumalaa, Pyhää Henkeä,
Rimedian Neitsyttä, Misericordian Neitsyttä, Miracolon Mariaa, Pyhiä
sieluja, Pyhää Basiliusta, Santa Luciaa, Pyhää Verta, Viattomia lapsia.
Mutta silti kuume vain kiihtyi.

Silloin noudettiin taloon lääkäri. Hän selitti, että lapsen tila
oli erittäin vakava, mutta ei sentään toivoton, jollei lavantauti
vain puhjennut pahentamaan sitä. Elias, joka seisoi kalpeana ikkunan
ääressä, näki Farren kiipeävän hiekkapolkua, ja vaistomaisesti hän
puristi kätensä nyrkkiin.

— Tuossa hän taas on! — hän ajatteli. — Hän tulee lisäämään
kärsimystäni. Ehkä poika kuolee, enkä minä edes pääse lähelle
hänen vuodettaan antaakseni hänelle viimeiset hyväilyni, viimeisen
huolenpitoni, jotavastoin se kaikki on sallittua tuolle miehelle.
Lähden siis tieheni, sillä jos hän tulee tänne ja lähestyy lastani, en
enää vastaa teoistani.

Hän poistui huoneesta lääkärin seurassa. Pihalla he kohtasivat Farren,
joka näytti olevan huolissaan ja tiedusteli lapsen tilaa.

— Lapsen tila on kovin huono, antakaa sen olla rauhassa äitinsä
kanssa! — Elias sanoi karskisti.

Farre katsoi häneen hiukan ihmeissään, mutta ei sanonut mitään.

Lääkäri ehdotti Eliakselle, että he lähtisivät kävelemään maantielle,
ja nuori pappi suostui siihen kernaasti. Mutta toisen puhuessa hänen
katseensa harhaili etäällä laakson pohjukassa. Ja hän luuli kuin
unessa näkevänsä Farren istuvan lapsen vuoteen ääressä ja Maddalenan
kalpeana ja murheellisena kumartuvan pienen potilaan puoleen tarkaten
taudin kehittymistä. Lihava sulhasmies lohdutteli, ojensi kätensä
hyväilläkseen pienokaista ja puhui sille helliä sanoja.

Sillä välin lääkäri käveli Eliaksen rinnalla lörpötellen pulleasta
punakasta tytöstä, jonka he olivat tavanneet lähteellä.

— Puhutaan, että tyttö on erään herrasmiehen rakastajatar. Onpa sillä
tytöllä lanteet! Mutta muuten hänellä ei ole erikoisen kaunis vartalo.
Onkohan tuo letukka todella jo jonkun herrasmiehen rakastajatar?
Oletteko kuullut puhuttavan siitä?

Elias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle
mokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre
istui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?

— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia
kysymyksiä!

— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja
verta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?

Se oli totta! Eliaskin tunsi olevansa "ihminen niinkuin muutkin",
valitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru,
katkeruus ja mustasukkaisuus.

Illan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan
epätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli
keittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.

— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti,
jossa lapsi makasi.

— On kyllä.

Hän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei
voinut. Elias tunsi kuitenkin, että _hän_ oli siellä sisällä vuoteen
ääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan
olemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti
hänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan
oven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä
jäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä
odottamattomasta vastenmielisestä näystä.

— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei
anna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän
jäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein
pelokkaasti:

— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena,
melkein kuin itsekseen.

Elias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan
sanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna.
Kiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen,
ja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan
poikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti
kalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä,
lihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.

Maddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan,
kuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan
kuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut
lähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui
huoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:

— Elias, poikani, mikä sinun on? Oletko sinäkin sairas?

Elias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan
katkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa
lakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä
pienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:

— En, en; en minä ole sairas.

Ja hän poistui.

— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.
Olikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas Pyhä
Fransiskukseni.

Tästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti
kun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi
kotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre
oli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei
niin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.

Vähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi
kumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin
ja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen
rakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän
saapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes
rohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen
rinnassaan riehui suru ja raivo.

Pikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli
itkien Eliasta vastaan.

— Hän ei enää elä ensi yön yli.

— Onko Farre yhä siellä, äiti?

— Ei ole.

Elias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen
ääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti
kuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt
kalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät
kuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä
suudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron
ruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen
voimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt
mahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän
kuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon
raukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?

— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet,
enkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin
sinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan
mustasukkaisuuteen... Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää
ole aikaa mihinkään ...

Hänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois
täältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta
hänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa,
jos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen
kuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti
vuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän
hengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.

Farre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle
muuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen
perälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä
välke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:

— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni
luota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko
pienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön
häntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on
minun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen
vertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken,
kaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni
kuolevan.

Mutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja
sanoi äidilleen:

— Tulen pian takaisin. — Ja hän poistui nopeasti.

Palatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja
hänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen
sisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta
anteeksi mieletöntä raivoaan.

— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä
elämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan
saa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on
vähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä
niinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni,
kitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä
kaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä
katsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole.
Minulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia,
ei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun
edessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.

Mutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin
rientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina
ja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu
souteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri
kullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista,
pysähtynyttä.

Eliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön
hän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja
tavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta
on riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi
hänen äärettömän surunsa ja ajatteli:

— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus
hänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa
tästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin
ajatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun
ei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän
murheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen
lapsen vuoteen ääressä.

Hän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli
hyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän
otti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen
jalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat
pehmeät ja lämpöiset.

Siihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu
patjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias
pysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko
ruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän
polvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.

Vihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää
riistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja
äärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä
ilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön
utuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun
puhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta,
Herran edessä, joka on suuri ja laupias.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELIAS PORTOLU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.