Malombra : Romaani

By Antonio Fogazzaro

The Project Gutenberg eBook of Malombra
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Malombra
        Romaani

Author: Antonio Fogazzaro

Translator: Hila Brinis

Release date: December 30, 2024 [eBook #74996]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MALOMBRA ***

language: Finnish




MALOMBRA

Romaani


Kirj.

ANTONIO FOGAZZARO


Italiankielestä suomentanut

Hilja Brinis





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




SISÄLLYSLUETTELO:

Ensimmäinen osa.

CECILIA

   1. Tuntematon maa.
  II. Palatsi.
 III. Menneisyyden haamuja.
  IV. Cecilia.
   V. Omituinen tarina.
  VI. Shakki-ottelu.
 VII. Keskustelua.
VIII. Myrskyssä.
  IX. Pieni posti.

Toinen osa.

MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA

   I. Kuulumisia Nassausta.
  II. Salvadorit.
 III. Askeetti.
  IV. Välinäytös.
   V. Mustan- ja punaisenkirjava viuhka.
  VI. Orrido.
 VII. Kohtalon sormi.

Kolmas osa.

ERÄS KEVÄTUNELMA

   I. Huhtikuussa.
  II. Quid me persequeris?
 III. »Ich habe im Traum geweinet.»

Neljäs osa.

MALOMBRA

   I. Tiedän, tiedän sen, hän on vielä täällä.
  II. Salaisuus.
 III. Lepo.
  IV. Peloittava vieras.
   V. Kelvoton elämään.
  VI. Selkeää.
 VII. Malombra.
VIII. Vihdoinkin rakastettu.






ENSIMMÄINEN OSA

CECILIA




I. TUNTEMATON MAA.


Rämähtäen sulkeutuvat vaunujen ovet toinen toisensa jälkeen. Ehkä,
ajatteli eräs matkustaja, se onkin raudankova kohtalo, joka ne sulkee
ja kiidättää nyt minut toverineni auttamattomasti kohti hämärää
tulevaisuutta. Höyryveturi viheltää, vaunut törmäävät kiivaasti
vastakkain, juna lähtee kulkemaan hitaasti avaran katoksen alitse,
liukuu lyhtyjen kirkkaasta valosta yön varjoihin, suuren kaupungin
sekavasta huminasta luonnon hiljaisuuteen. Tuo kamala käärme kiertelee
puhkuen ratakiskojen labyrintissa ja löydettyään vihdoin oman tiensä
ryntää jyristen ja jyskyttäen sitä pitkin — on kuin se olisi yhtä
ainoaa, elävien valtasuonien tykintää.

Sen jälkeen on vaikeampi arvailla, mitä tuo mietteliäs matkustaja tuumi
kiitäessään tupruttavien savupilvien ja kipinäpöllähdysten lävitse,
ohi puiden ja asumusten epämääräisten muotojen. Ehkä hän tutkiskeli
vastapäiselle penkille asetettuun matkalaukkuun ommeltujen outojen ja
käsittämättömien hieroglyfien salattua ajatusta, koska hän tuijotti
siihen tiukasti liikutellen silloin tällöin huuliaan kuin ihminen, joka
yrittää ratkaista jotakin ongelmaa ja kohottaa sitten kulmakarvojaan
kuin olisi joutunut järjettömyyden piiriin.

Oli jo sivuutettu useampia asemia, kun yhtäkkiä huudettiin sen aseman
nimi, jolla hänen piti nousta junasta. Viileä yöilma virtasi sisään
katkaisten hänen ajatustensa hienot langat; juna oli pysähtynyt. Hän
avasi vaununoven ja astui kiireesti ulos. Hän oli ainoa matkustaja,
joka jäi asemalle.

— Herra, sanoi tarmokas, käheä ääni, — tekö olette menossa palatsin
herrasväen luokse?

Tämän kysymyksen singahdutti hänelle aivan odottamatta mies, joka
seisahtui hänen eteensä vasen käsi hatunreunassa ja oikeassa piiska.

— Mutta...

— Oo, pahus soikoon, sanoi toinen raapien korvallistaan, — kuka se
sitten mahtaa olla?

— Mutta minkänimisiä nuo palatsin herrasväet ovat?

— Niin, nähkääs, täällä sanotaan palatsin herrasväki, ei muuta. Niin
saa sanoa vaikkapa kymmenen penikulman päähän ylt'ympäriinsä ja se
ymmärretään: te nähkääs, tulette Milanosta, se on eri asia. Mutta
juttelenhan joutavia, kyllähän minä hyvin sen nimen tiedän, mutta
otappa se nyt! Meillä köyhällä väellä ei ole niin hyvää muistia. Ja
päälle päätteeksi tuollainen outo nimi...

— Se olisi...

— Odottakaa; olkaapa ääneti, älkää hämmentäkö minua. Hohoi, lyhty!

Eräs asemamies lähestyi hitaasti, kädet riipuksissa, heilutellen
lyhtyään melkein maan tasalla.

— Äläpäs polta housujasi, ei Viktor niitä sinulle maksa, sanoi
huonomuistinen nuorukainen. — Nosta tuota lyhtyrämääsi vähän ylemmäksi
ja lainaa se minulle hetkeksi.

Saatuaan lyhdyn käteensä hän kohotti sen melkein vieraan kasvojen
tasalle.

— Aa, hän se on, hän se on; aivan sen näköinen kuin minulle on sanottu!
Mustasilmäinen, mustatukkainen nuorimies, kasvotkin mustat, mutta ei
hullummat Hyvä on, herra!

— Mutta kuka sinulle on sanonut...?

— Hän, herra kreivi!

— Mitä hittoa, ajatteli vieras, — ihminen, jota en ole koskaan nähnyt
ja joka kirjoittaa minulle, ettei hänkään ole nähnyt minua.

— Totta totisesti! huudahti mies antaen piiskansa pudota ja työntäen
käden taskuunsa. — Suurempaa aasia ei äitimuorini olisi voinut toivoa
minusta. Eikös herra kreivi antanutkin minulle paperilappua! Tuossa se
nyt on. Ottakaa!

Se oli käyntikortti, joka tuoksui tupakalle ja likaiselle rahalle.
Siinä oli nimi:

Cesare d'Ormengo.

— Lähtekäämme siis! sanoi vieras.

Asemarakennuksen takana seisoivat avonaiset kiesit. Aitaukseen sidottu
hevonen odotteli rauhallisena, turpa maassa, mitä tuleman piti.

— Olkaa hyvä, herra; se ei ole liian pehmoinen, mutta, ymmärrättehän,
näin maalla. Hih!

Sukkela ajaja tarttui ohjaksiin ja hypähti yhdellä loikkauksella
istuimelle. Hän ajoi piiskaa viuhutellen pimeää, kapeaa tietä pitkin
yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut keskipäivä.

— Älkäähän vain pelätkö, sanoi hän, — vaikka onkin pimeä kuin suden
suussa. Tämän tien tunnemme, hevonen ja minä, aivan ulkoa. Hih! Viime
yönä kyyditsin myöskin kahta vierasta herraa, milanolaisia hekin
niinkuin te. Mainion hyvä ihminen tuo herra kreivi! lisäsi hän sitten
istuutuen vinoittain ja työntäen piiskan varren alleen. — Kerrassaan
hyvä ihminen! Ja suuri herra, hehei! Hänellä on ystäviä maailman
kaikilla kulmilla. Tänään saapuu yksi, huomenna toinen, ja kaikki
valittua väkeä, korkeita ja oppineita herroja, mitä lienevätkään. Mutta
kyllä maar te olette itsekin selvillä.

— Minäkö? Olen ensi kerran täällä.

— Vai niin. Mutta arvatenkin tunnette herra kreivin?

— En.

— Mainiota, oo, mainiota! huudahti ajaja syvän hämmästyksen valtaamana.
— Hän on kunnon mies, tiedättekö! Olen hänen ystäviään, lisäsi hän
selittämättä kuitenkaan kuuluiko suurten herrain vai oppineiden
joukkoon, — monta kertaa olen tehnyt hänelle palveluksia. Tänäänkin
hän tarjosi minulle lasin viiniä. En tiedä, oliko se ranskalaista vai
englantilaista, mutta erinomaista se oli. Hih!

— Onko hänellä perhettä?

— Ei, herra. Se tahtoo sanoa...

Samassa oikeanpuoliset pyörät hypähtivät suuren soraläjän päälle.

— Ole ääneti ja katso eteesi, sanoi matkustaja.

Mies noitui ja piiskasi eläin parkaa, joka lähti nelistämään:

Kuljettiin kosken ylitse. Sillalla oli valoisaa. Oikealla sorakivitie
häipyi valkeana juovana loppumattomaan tasankoon, vasemmalla sekä
edessä näkyi matalia kumpareita kuin nojaten kukkuloihin niiden takana,
ja taimmaisina kohosivat sarvipäiset vuorenhuiput harmaata taivasta
kohti.

Ei kuulunut enää muuta kuin hevosen kavioiden kapsetta, ja aika
ajoin särähti viiltävästi jonkin isomman sorakiven murskautuessa
pyörien alla. Kaukaa kuului kahlekoirien itsepintaista haukuntaa.
Hevonen, ajuri ja matkustaja pysyivät ääneti, liikkuen kuin saman
kohtalon kuljettamina samaa päämäärää kohden, kuvaten täten hauraita
inhimillisiä yhtymiä ja keinotekoisia liittoja: ensiksimainittu tunsi
salaista vetovoimaa lämpimän tallin suloiseen ilmapiiriin, toista
veti puoleensa erään punaposkisen ravintolanemännän hyvä viini, joka
pulppusi iloa ja reipasta rakkautta, mutta hän, joka oli noista
kolmesta älykkäin ja sivistynein, ei tuntenut ollenkaan omaa tietään
eikä sen määrää.

Rattaat ajoivat rämisten pimeiden, autioiden pikku kylien lävitse,
missä talot tuntuivat tuimina puolustelevan köyhän väen lepoa,
kulkivat ohi puutarhain ja pienten, turhamaisten huviloiden, jotka
koristuksineen näyttivät typeriltä yön juhlallisessa pimeydessä.
Kuljettuaan pitkän matkaa tasaista maata pitkin tie alkoi nousta
ja laskea mäkinä, jotka kertoivat auringosta ja näyttivät kaikki
katselevan itään päin, kunnes lopuksi työntyi ahtaaseen ja pimeään,
metsäisten vuorenrinteiden reunustamaan laaksoon. Väliin se kosketti
tämän äärimmäistä reunaa, väliin kierteli kauaksi siitä kuin inhoten
sen takkuista kosketusta ja heittäytyi lopulta päättäväisesti sen
uomaan. Hevonen alkoi kulkea käymäjalkaa, ajaja hyppäsi maahan ja
ilmaisi kaunopuheisesti piiskansa läimähdyksellä, että edessä oli pitkä
taival.

— No niin, sanoi vieras sytyttäen sikarinsa, — onko hänellä perhe vai
eikö?

— Kyllä maar, hyvä herra. Onhan mulla vanha, ruma akka, häijy kuin itse
paholainen.

— En puhu sinusta, vaan kreivistä!

— Ahaa, herra kreivistä! Kuka sen tietää? Kuka herrasväestä selvän
ottaa. Väliin luulee heillä olevan perheen, siin' on vaimo ja lapset
vierellä, mutta kun hetki tulee lähteä viimeiselle matkalle, niin
tuossa tulevat korpit niskaan, eikä vaimon auta muuta kuin laputtaa
matkaansa; väliin taas elävät kuin munkit, mutta kun ollaan _busillis,
trochete_, niin siinä on rouva kyynelineen ja kynsineen. Onni niillä on
kaikessa, noilla ihmisillä! Jos minä, otan heilan, niin parin viikon
perästä hän jättää minut, mutta muija pysyy kintereilläni niin kauan
kuin elän. Herra kreivi oli yksin pitkät ajat, nyt hänellä on luonaan
nuori tyttö. Kuka häntä sanoo tyttäreksi, kuka sisarentyttäreksi, mutta
heila se on epäilemättä. Nämä tyhmät maalaismollikat sanovat häntä
rumaksi. Saattepa nähdä, onko ruma. Ah, olisi minunkin pitänyt syntyä
herraksi!

Ja lohdutuksekseen tuo omituinen nuorukainen läimäytti piiskallaan
hevosta, joka lähti heti menemään juoksujalkaa keskeyttäen siihen
heidän keskustelunsa. Päästyään kovan ponnistelun perästä mäelle se
pysähtyi henkäisemään. Mäen laella oli näköala kokonaan muuttunut.
Jyrkät vuoret kohosivat molemmin puolin jättäen tielle tuskin tilaa;
toisia näkyi vastapäätä mäen alla, hämärtyen puiden tummien latvojen
taakse, jotka alkoivat nyt reunustaa tietä.

Ajaja hyppäsi taas kärryihinsä ja hevonen lähti hölkkäämään hiljaista
ravia alaspäin läpi tien tiheäkasvuisten jyrkänteiden. Puiden rankojen
välistä alkoi pimeyden väistyessä näkyä laajoja viiniviljelyksiä.

Yht'äkkiä välähti tuli tien oikealta puolen, aivan hevosen edessä.
Ajoneuvot pysähtyivät.

— No, mitä? kysyi ääni.

— Täällä ollaan! vastasi ajaja hypäten maahan.

— Käskystä, herra, olemme perillä. Jo maksettu, herra. Mutta jos
annatte rahaa ryyppyä varten, niin se on omassa vallassanne, ei sitä
kukaan kiellä. Paljon kiitoksia! Hei, otahan herran matkalaukku.
Onnellista yötä! Hih!

— Herra Silla? kysyi lyhtyä kantava mies, näöltään palvelija.

— Juuri niin.

— Palvelijanne, herra.

Hän lähti ääneti, matkalaukku toisessa, lyhty toisessa kädessä
kulkemaan alaspäin pitkin kahden rosoisen muurin reunustamaa polkua,
jolla heilahtelevan lyhdyn valo hyppelehti ja välkehti tummien varjojen
valossa.

Turhaan herra Silla tirkisteli uteliaasti muurin ylitse, hän voi
erottaa vain jonkin rinteeltä ulostyöntyvän puun hahmon, joka seisoi
kuin ihmetykseen ja rukoukseen kivettyneenä käsivarret levällään.
Kellon kilahdus sai hänet säpsähtämään: opas oli pysähtynyt rautaiselle
ristikkoportille. Se avautui kohta, ja polun mukulakivet ja portin
kynnys hävisivät pian pimeään. Nyt alkoi lyhdyn valossa näkyä hienon
hienoa hiekkaa sekä tummia kasveja, tuuheine, läpäisemättömine okaineen
molemmin puolin tietä. Hiekan jälkeen tuli nurmea ja siinä epäselviä
polun jälkiä tuuheiden viinipensaiden halki; sitten leveät, mustahkot,
ränstyneet kiviportaat, joille saavuttiin sivulta päin. Niistä ei
näkynyt alkua eikä loppua; kuului vain veden vienoa lorinaa ylhäältä
ja alhaalta. Opas asteli varovasti noilla epävakaisilla kivillä, joita
vastaan askel kajahti kuin metallin kilahdus. Lyhdyn himmeässä valossa
näkyi portaiden molemmin puolin aina säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan pari mahdottoman suurta puunrunkoa ja kaksi harmaata,
inhimillistä muotoa, suorina ja liikkumattomina. Vihdoin portaat
loppuivat, lyhdyn alla alkoi näkyä hienoa, vaaleanpunaista sorakiveä,
ja isoja arumin lehtiä häämötti molemmin puolin tietä; ja lähellä,
pimeän keskellä, kuului hienon vesisuihkun lempeä lorina. Opas kääntyi
nyt vasemmalle, kiersi erään korkean rakennuksen nurkan, nousi pari
porrasta ja vei vastasaapuneen vieraan kunnioittavin elein isosta
lasiovesta sisään.

Valaistussa eteisessä seisoi kauttaaltaan mustiin puettu herra, joka
tuli häntä vastaan syvästi kumarrellen ja hirveästi käsiään heilutellen.

— Tervetuloa! Herra kreivi on jo vetäytynyt huoneisiinsa, koska hetki
on hiukan... kuinka sanoisin, hiukan myöhäinen. Herra kreivi on
pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntönsä. Minulla on kunnia
olla juuri herra kreivin sihteeri. Pyydän, herra, olkaa hyvä, olkaa
hyvä. Luulen, että kaipaatte, herra, hieman virkistystä; oh, pyydän,
pyydän.

Kursaileva sihteeri ohjasi vieraan komean porraskäytävän kautta
ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän jätti tulijan palvelijan huostaan
pyydettyään ensin vierasta illalliselle ja meni sitten odottelemaan
saliin, jonne oli katettu illallispöytä kahdelle hengelle. Vieras
ei antanutkaan kauan odottaa itseään. Häntä viekoitteli vähemmän
illallinen kuin uteliaisuus tutustua tuohon omituiseen mieheen.

Herra sihteeri näytti olevan tuossa viidenkymmenen korvissa. Kaksi
pientä, vaaleansinistä silmää vilkuili hänen ryppyisissä, keltaisissa
kasvoissaan kahden hiustupsun välissä, jotka eivät enää olleet
punaiset, mutta eivät vielä harmaatkaan. Hänellä oli täysiparta, joka
pysyi yhä itsepäisen tulipunaisena. Parta, kasvot, liikkeiden jäykkä
nopeus, muutamat kovat konsonantit ja syvät vokaalit, jotka syöksyivät
hänen suustaan kuin pyörteestä, ilmaisivat hänet heti saksalaiseksi.
Myöskin mustan puvun vanhanaikainen malli ja sen huolellinen siisteys
samoinkuin kovaksi silitetty kaulus ja jäykkä, häikäisevän valkoinen
paidanrinnus olivat saksalaisen aatelismiehen tyyliä. Mutta ihme kyllä,
ranteisiin aatelismies loppui. Kädet olivat isot ja karkeat, täynnä
arpia, iho kuivunut ja rosoinen, sisäpuolelta känsäinen. Niihin olivat
piirtyneet kuuman auringon, pakkasen ja vaivalloisen työn pitkät
hetket. Ne olivat kadottaneet kaiken joustavuutensa eivätkä kyenneet
enää ilmaisemaan ajatusta, niinkuin sivistyneen miehen älykäs käsi.
Mutta niiden sijasta käsivarret, hytkyvät olkapäät ja ennen kaikkea
kasvot ilmaisivat intohimoisesti tylyä tarmoa.

Nuo kasvot olivat rumat ja iloiset, naurettavat ja nerokkaat, täynnä
säkenöivää elämää; ohuiden ryppyjen sekava joukko syntyi ja haihtui
yhtä mittaa hänen vaaleiden silmiensä ympärillä, jotka olivat väliin
vakavat ja avonaiset, väliin taas kapeat vallattomassa ilossa, vihassa
ja tuskassa, välähdellen kuin kaksi tulikipinää. Tavan takaa kohoili
äkillinen punastus hänen kasvoilleen aina otsaan asti jättäen kuitenkin
nenän ympäryksen yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, nenän itsensä pysyessä
aina purppuranpunaisena ja kiiltävänä. Lyhyesti sanoen sihteerin koko
sielu oli aina hänen kasvoillaan; sen nähtiin tuntevan, kärsivän,
nauttivan ja värisevän kuin tuulen häivyttämä tulenliekki valkeaa
kangasta vastaan. Hän puhui vilpittömällä äänensävyllä, joka vaihteli
yhtä mittaa ja oli tulisempi kuin etelämaalaisen ääni, mutta usein
hullunkurinen korostuksessaan, hypähdellen matalista äänistä korkeihin;
ja kuitenkin tuo ääni kokonaisuudessaan oli erittäinkin vaikuttava.

Hän puhuikin paljon sinä iltana, tuskin maistaen ruokia, mutta
tyhjennellen sitä useammin lasiaan. Hän aloitti kursailujen ja
liioiteltujen, jonkin verran jäykkien rakastettavuuksien tulvalla,
joka ei suinkaan löytänyt vastakaikua vieraan kylmähkössä
pidättyväisyydessä, mutta siirtyi sitten yleisempään keskusteluun,
puhuen Italiasta kuin ihminen, joka on nähnyt paljon eri maita ja
tapoja ja omistaa senvuoksi laajan tuntemuksen oman aikansa ihmisistä
ja oloista ja tuo joka asiaan rauhallisen varmasti epätavallisia
arvosteluja ja uusia näkökantoja, jotka ehkä eivät aina kestä
tyyntä arvostelua, mutta hämmästyttävät sitä enemmän yleisöä.
Hänessä ei kuitenkaan huomannut skeptisismiä, niinkuin usein paljon
matkustaneissa näkee, eikä hän myöskään osoittanut taipuvaisuutta
kaiken pilkkaamiseen. Päinvastoin! Hänen puheensa oli täynnä
soinnukkaita huudahduksia, jotka pamahtelivat kuin samppanjapullon
korkit. Tuo pöytätoveri oli varmastikin hänestä hyvin mieluinen,
koskapa tämä herätti sellaisen puheinnon huolimatta kuivakiskoisesta,
melkeinpä ylpeästä käytöksestä. Sihteeri katseli häntä yhä lempeämmin
ja herttaisemmin, kehoitti ottamaan sitä ja tätä pöydältä, uskalsipa
jo sanoa jonkin tuttavallisuudenkin ja tehdä jonkin kysymyksen, joka
pakotti toisen luopumaan vaiteliaisuudestaan.

— Ja mitä sanotaan Milanossa, huudahti hän yht'äkkiä heittäytyen tuolin
selkänojaa vastaan ja lyöden nyrkit pöydän reunaan veitsi ja kahveli
ojossa, — mitä sanotaan Milanossa Otto Suuresta?

Nähdessään vieraan hämmästyksen näin odottamattoman kysymyksen johdosta
rämähti hän äänekkääseen nauruun. — Puhun Bismarckista, lisäsi hän,
ääntäen sanan Bismarck täyttä kurkkua nautinnosta värähtelevällä
äänellä, ikäänkuin nuo pari tavua olisivat tuoneet virkistävän
tuulahduksen synnyinmaasta ja vapauttaneet hänet kiduttamasta itseään
italiankielellä.

Ylhäinen kreivi oli tuona kesäisenä yönä v. 1864 vielä kaukana
menestyksestään ja maineestaan, mutta hänen maanmiehensä puhui hänestä
ainakin kymmenen minuuttia vastausta odottamatta vihan ja kauhun
sekaisella innostuksella ja ihailulla.

— Euroopassa luullaan häntä hulluksi, päätti hän. — Mutta taivas
varjelkoon!... _Wir haben sechs und dreissig Herren_. Vielä palanen
tätä forellia? Meillä on kolmekymmentäkuusi isäntää; saadaanpa nähdä
kymmenen vuoden perästä! Oletteko koskaan juonut Johannisbergeriä? On
häpeäksi tuolle miehelle, että maailman parhain viini tehdään Saksassa,
mutta ei hänen kuningaskunnassaan. Se mies ei tule kauan sellaista
sietämään.

— Oo! huudahti puhelias sihteeri upottaen jälleen kädet hiuksiinsa
ja vedellen niitä sormiensa lomitse ikävöivän kiihkoisasti. — Oo,
Johannisberger! Oo! ja hän siristeli nauraen pieniä, välkkyviä silmiään
kuin nauttisi jo tuota himottua nektaria.

— Huomaatte kyllä, jos huoneessa on avattu Johannisberger-pullo.
Vielä lasi, olkaa hyvä. Tämä ei ole muuta kuin tuoksunsa menettänyttä
Sassella-viiniä, kuin silkkaa vettä, mutta italialaiseksi viiniksi se
kyllä menettelee. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, hyvä herra, mutta
niin se on, Italiassa ei osata valmistaa eikä juoda viiniä.

— Eikö edes juodakaan?

— Ei, eipä niinkään, ei edes juodakaan.

    Wenig nur verdirbt der Magen
    Und zuviel erhitzt das Haupt.

— Tunnettehan äidinkieltäni? Ette? No hyvä, Goethe sanoo näin:
»tilkkanen pilaa vain vatsan ja liian paljon kuumentaa pään».
Italialaiset joko juovat itsensä humalaan tai nauttivat vettä. Sanon
sen liioitellen, herra, aivan liioitellen. Juoda pullo viiniä nykyään
on samaa kuin juoda vettä. Viisaimmat juovat sitä vatsan terveydeksi,
ymmärrättekö? Ei kukaan sydämen terveydeksi, _ad exhilarandum cor!_ Te
nauratte? Me olemme kaikki hiukan latinan harrastajia Saksassa, yksin
nuo ruhtinaanlurjuksetkin!

— No niin, kaikkien pitäisi juoda iloon, mutta ei hulluuteen asti.
Viinissä on ikuinen nuoruus! Niin kauan kuin elän, tahdon olla
kaksikymmenvuotias kolme tai neljä tuntia päivässä; mutta en ikinä,
tahdo olla kymmenvuotias: siinä on ero.

Sill'aikaa kirkas Sassella virtasi pulloista ja sihteerin vanhoilta
hartioilta irtautuivat vuodet, neljä kerrallaan, lähtien lentoon.
Nuo hartiat kohoilivat ylimielisinä siirtyen jo lähenevän vanhuuden
rajoilta parhaimpaan miehuusikään ja jättivät sitten tilaa kypsälle
nuoruudelle. Kirkas Sassella virtaili; ja niin saavuttiin äkillisten
hellyyden purkausten, helppojen liikutusten ja sokeiden ja nopeiden
ystävyysliittojen onnelliseen ikään. Sihteeri ojensi käsivartensa,
käänsi schwaabilaisen partansa kohtuullista ja yksivakaista toveriaan
kohden, tarttui molemmin käsin tämän käteen puristaen sitä kovasti.

— _Per Baccho_, herra, emmekö ole jakaneet leipää ja viiniä keskenämme
tietämättä edes toistemme nimiä, vai kuinka? Herra kreivi sanoi minulle
kyllä teidän nimenne, mutta olen sen unohtanut.

— Corrado Silla, vastasi nuorukainen.

— Silla, ah, Silla, hyvä. Toivon, ettette ole milloinkaan kirjoittava
proskriptioni-listoillenne Andreas Gotthold Steineggeä, joka
karkoitettiin pois kollegiostaan sentähden, että rakasti liiaksi
viiniä, perheestään sentähden, että rakasti liiaksi naisia, ja omasta
maastaan sentähden, että rakasti liiaksi vapautta. Tiedättekö, herra
Silla, se viimeinen oli hulluutta! Nyt olisin _Kammerrath_ Nassaussa,
niinkuin isä-vainajanikin, tai eversti, niinkuin velilurjukseni. Mutta
vapaus, _die Freiheit_, ymmärrättekö? Se on pneumaattinen sana.

Tämän sanottuaan herra sihteeri tarttui äkkiä molemmin käsin tuoliinsa
ja veti sen rajuin elein taaksepäin; sitten hän jäi käsivarret ristissä
rinnallaan katselemaan Sillaa, joka ei ymmärtänyt mitään.

— Kuinka, pneumaattinen sana?

— Oo, niin, niin! Ettekö tiedä? Todellakin, sitä on vähän vaikea
selittää. On olemassa, rakas Silla, algebrallisia, mekaanisia
ja pneumaattisia sanoja. Tahdon selittää teille, mitä eräs
wiesbadenilainen ystäväni, jonka kirotut preussilaiset ampuivat vuonna
1848, opetti minulle. Algebralliset sanat lähtevät aivoista ja ovat
yhtälömerkkejä subjektin ja objektin välillä. Mekaaniset sanat kieli
on muodostanut välttämätöntä ääntämistä varten. Mutta pneumaattiset
sanat syntyvät yksistään keuhkoista ja soivat kuin ihanat soittimet, ei
kukaan tiedä mitä ne ovat, mutta ne huumaavat ihmisiä. Jos käsitettä
_Freiheit_ tai _liberté_ vastaisi jokin kymmentavuinen sana, miten
paljon sankareita ja hulluja olisikaan säästynyt! Kuulkaa, rakkakin
nuori mies, olen vanha, olen yksin, minulla ei ole rahaa, voin kuolla
maantielle kuin koira, mutta jos tänä yönä minulle sanottaisiin:
Steinegge, _alter Kerl_, tahdotko huomenna palvella taantumusta, olla
_Kammerrath_ [kamariherra] Nassaussa, istua kotilietesi ääressä, nähdä
tyttäresi, jota et ole nähnyt kahteentoista vuoteen, niin minä, vanha
hupsu, sanoisin: en, jumaliste! Eläköön vapaus!

Hän läimäytti nyrkkinsä pöytään äänekkäästi huohottaen ja puhkuen
sierainten kautta.

— Hyvä! huudahti Silla tahtomattaankin liikutettuna. Minäkin tahtoisin
olla tuollainen vanha hupsu kuin te.

— Oo, älkää, älkää toki toivoko sitä! Älkääkä sanoko sitä näin
illallispöydässä! Täytyy tietää, paljonko maksaa huutaa — eläköön
vapaus! — ja minkä arvoinen se on. Oh! Älkäämme puhuko siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Te olette Nassausta? kysyi Silla.

— Kyllä, mutta ei puhuta siitä, se on surullinen asia. En pidä
surullisista asioista, olen hyvin iloinen ja hyvin onnellinen, sillä te
miellytätte minua äärettömästi, niin, niin, niin!

Hän nyökytti päätään kuin hänellä olisi ollut vieteri niskassa; naurun
välähdykset kipinöivät hänen silmistään.

— Ettehän matkusta vielä huomenna? sanoi hän.

— Mutta, totisesti tahtoisin...

— Oo, herra kreivi ei laske teitä.

— Minkä vuoksi?

— Senvuoksi, että luulen hänen pitävän teistä hyvin paljon.

— Vaikk'ei hän edes tunnekaan minua!

— Uuh, ps, sihisi Steinegge sulkien kokonaan silmänsä, ja kumartaen
päätään, niin että parta kosketti melkein lautasta, käsivarret
levällään pöydän alla. Hänen päänsä oli kuin kääpiön.

— Tunteeko hän sitten minut? kysyi Silla.

— Luulen hänen puhuneen minulle teistä tänään kokonaisen tunnin.

— Ja mitä hän sanoi?

— Aa, huudahti sihteeri suoristautuen ja kohottaen kätensä kattoa
kohti, — en ole vielä sillä asteella. Teidän kysymyksenne ja minun
vastaukseni välille mahtuu vielä paljon Sassella-viiniä.

Hän tarttui pariin pulloon, oli punnitsevinaan niitä kädessään, pudisti
ja pani ne sitten pois. Ne olivat tyhjät.

— Ei ole enää ystävyyttä, hän sanoi huoaten, — ei vilpittömyyttä eikä
sydämellisyyttä. Ehkä on paras mennä nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä
porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun
huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana
hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut
haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja
tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä
vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa
de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen.
Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden
leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän
yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi
valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä
kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja;
siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan
pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen
kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.

Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu,
ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä
perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista
sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän
rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet
lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin
rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli
kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän
liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti
vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä
joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se
irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan
kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja
kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien
puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa,
puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta
liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi
kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja
hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin
siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä
pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin
piirteiltään kuin silmiltäänkin.

Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin
sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin
että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja
niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät
uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien
perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta
nyt miehekkään miettiväisinä.

Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin
pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui
suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös,
ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen.
Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä.
Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta
kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja
olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa
takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode
isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei
häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen
henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana,
surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan
vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.

Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä
vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden
Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan
sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja
huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut
niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta
sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän
nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan
mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut
taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.

Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä
vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka
kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut
kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat
olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja
kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut
olla mahdollista.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin
suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen
tarkkaavaisena.

Se kuului näin:

 »R... elokuun 10 p:nä 1864.

 Herra.

 Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti,
 ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle
 italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan
 ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä
 Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen
 viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.

 Olette löytävä huomenillalla kiesit R...n asemalla Milanon—Camerlatan
 radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta,
 jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan
 hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen
 sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että
 talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos
 mies sitä puhaltelee.

 Odotan Teitä, rakas herra, erakkomajassani.

 Cesare d'Ormengo.»

Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia
siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen
sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä
tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen
hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.

Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle
vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?

Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan
aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa
huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin
kursailematonta... ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti
uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis
omituinen, mutta hyväntahtoinen herra...

Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan
kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen?
Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei
muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko
aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo.
Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä.
Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin
ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä,
velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen
ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta
kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia
koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla
yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin
ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa
rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt
kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui
nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja
kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen
antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo
ennen tapaamista.

Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja
hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi
ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.

Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli
kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten
yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata
muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi
jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka
oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään
päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja
tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.

— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta
puolelta. — Aivan kuin pieni _Föku_, eikö totta? Se oli Steinegge.
Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone.
Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä
uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja
alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan
Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa
valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit
keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella
Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt
tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan
paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä
oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä
palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta
1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta.
Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa
ylösalaisin.

— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te,
minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?

— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä
sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.

Silla oli vaiti.

— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.

— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.

— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet
italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan.
On hullua, että minun pitää opettaa se teille.

— Siis?

— Oo, perhana!

Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän
huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan.
Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit
kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten
pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi
vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja
että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä
hyvää Smyrnan tupakkaa.

Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli
ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen
ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan
ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua
taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko
vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki
ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat
huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut.
Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin
huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä
ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista
asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui
kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa
keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:

 »Cecilia.

 Kirjani johdosta, nimeltä _Eräs Uni_, sain kunnian, rouva,
 vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille
 uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani
 uni... Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään,
 ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän
 kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän
 hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin
 niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja
 ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän,
 surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää
 toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä
 hienoon _Cecilia_-kaapuunne ja minä sulkeutuneena _Lorenzo_-nimen
 suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas
 senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta
 sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule
 milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne,
 ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun
 nimeäni.

 Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen
 vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että
 ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne
 ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin
 paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta
 näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen
 vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen
 lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee,
 joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo
 maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä.
 Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte,
 olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon,
 jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän
 kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka
 varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne,
 jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä
 — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.

 Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka
 ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä
 on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin,
 välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää,
 ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta
 äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat
 hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle,
 mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys
 on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä.
 Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun
 hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja
 haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen
 raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on
 temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin
 vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut
 naamiohuvimainen _flirt_, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen,
 vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa
 aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää
 vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona
 se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista,
 sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä
 elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole
 maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette
 tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta,
 huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar
 laskisi jalkansa; mutta...»

Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi
lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla
nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin
hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta...




II. PALATSI.


— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra
kreivi on kirjastossa.

— Onko tämä kirjaston ovi?

— On, herra.

Silla pysähtyi lukemaan oven yläpuolelle marmorilevyyn kaiverrettuja
profeetta Hosean sanoja:

_Loquar ad cor eius in solitudine_.

Nämä runolliset ja lämpimät sanat saivat marmorissa jylhän, juhlallisen
leiman, herättäen kunnioitusta kuolleen latinalaisen muotonsa vakavassa
jäykkyydessä.

Palvelija avasi oven ja sanoi kovalla äänellä: — Herra Silla.

Tämä astui sisään nopeasti ja vavisten.

Palatsin kirjasto on tuttu muutamille oppineille ja kirjojen ystäville.
Se on tilava, melkein neliskulmainen sali, ja sitä valaisee kaksi
isoa ikkunaa järven puolisella seinällä sekä lasiovi, joka johtaa
veden päällä riippuvaan pieneen puutarhaan. Vastapäisellä seinällä
on iso, vanhanaikainen kamiini mustasta marmorista pylväiden ja
stukki-koristeiden kannattamana, ja katosta riippuu suunnattoman
iso pronssilamppu pyöreän pöydän yläpuolella, joka on tavallisesti
täpötäynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Salin ylhäisin huonekalu on iso,
molempien ikkunoiden välissä seisova kaappikello, tavattoman kaunista
tekoa 18:nnelta vuosisadalta. Kaapin korkokuvat esittävät allegorisia
kuvauksia vuodenajoista, jotka liitelevästä ja soittavasta _Maineesta_
laskeutuvat alas toisen, uneen vaipuneen Maineen luokse, joka on
pudottanut siipensä ja torvensa. Kellotaulua pitelevät ylhäällä hempeät
tanssijattaret, hetkettäret, ja kaikkein ylimpänä nähdään siivekkään
olennon kohoavan lentoon. Alla on kirjoitus:

_Psyche_.

En tiedä, lieneekö se ylhäinen perhe, jonka hallussa palatsi muutaman
kuukauden ajan on ollut, jättänyt kirjaston koskematta; mutta
silloin korkeat hyllyt peittivät kokonaan seinät. Kirjoja oli sinne
kokoontunut useamman miespolven aikana, ja koska eri isännät ovat
olleet hyvin erilaisia mielipiteiltään ja maultaan, vallitsi suuri
ristiriita hyllyjen eri osien välillä, jopa muutamat kirjat näyttivät
ihmettelevän, että olivat jääneet eloon kerääjänsä jälkeen. Tavattoman
monien ulkomaalaisten ja meikäläisten salatieteellisten teosten
seasta ei olisi löytänyt ainoatakaan luonnontieteellistä teosta, ja
askeettisten ja teologisten kirjojen takana piili sopimattoman epäpyhiä
lentolehtisiä. Kirjaston maine perustuu runsaisiin, mitä kauniimpiin
kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen vanhanaikaisiin
painoksiin, samoin mitä rikkaimpaan kokoelmaan italialaisia
novellikirjailijoita sekä matemaattisiin ja sotatieteellisiin teoksiin,
kaikki hankittu ennen vuotta 1800. Kreivi Cesare pani kreikkalaisten
ja latinalaisten klassikkojen kokoelman sekaisin, ajoi filosofit ja
teologit pilviin, niinkuin hän itse sanoi, ja piti käden ylettyvillä
vain historioitsijat ja moralistit, sulloi laatikkoon ja antoi heittää
kosteaan makasiiniin novellikirjailijat ja runoilijat, paitsi Dantea,
Alfieria ja Angelo Broffieron piemontilaisia lauluja. Niiden paikan
anastivat muutamat ulkomaalaiset, suurimmaksi osaksi englantilaiset,
historialliset, poliittiset ja puhtaasti tilastotieteelliset teokset.
Kreivin hallintoalueelle ei päässyt tunkeutumaan ainoatakaan kirjaa,
joka olisi käsitellyt kirjallisuutta, taidetta, filosofiaa tai yleistä
taloustiedettä, ja tuskin ainoatakaan saksalaista, sillä hän ei osannut
saksaa.

Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan
astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi
korostetuin äänin:

— Te olette Corrado Silla?

— Olen, herra.

— Kiitän teitä.

Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi
nuorukaisen kättä.

— Otaksun, että ihmettelitte, kun ette nähnyt, minua eilen illalla.

— Muuta, pikemmin ihmettelin... sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi
hänen lauseensa.

— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät
ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai
saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se
on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla
ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi
teidät tänne?

— Erittäin hyvin.

Kreivi käski Sillaa istumaan ja istahti itsekin sanoen:

— Ja nyt tahtoisitte tietää, minne hän on teidät tuonut?

— Luonnollisesti.

Silla vaikeni.

— Oh, ymmärrän hyvin tuon halunne, mutta otan itselleni vapauden olla
sanomatta mitään aina iltaan asti. Sillävälin pyydän teitä olemaan kuin
ystävä, joka tulee lahjoittamaan minulle ikävän joutoaikansa, tai kuin
oppinut, joka haluaa maistella hiukan kirjojani ja keittiöni tuotteita.
Pahus soikoon, en puhu liikeasioista vieraan kanssa, joka juuri on
tullut talooni. Tänä iltana juttelemme niistä. Uskon, ettette tule
viihtymään täällä niin huonosti, että tahtoisitte heti lähteä takaisin.

— Kaikkea muuta, vastasi Silla innokkaasti, — mutta teidän täytyy
kertoa minulle...

— Siitä yllätyksestä, joka kohtasi teitä täällä? Niin, voi olla, että
olen sen teille velkaa, mutta pyydän mitä kohteliaimmin, ettette
puhuisi minulle siitä ennen iltaa. Mutta tulkaa, tahdon näyttää teille
palatsini, niinkuin sanovat nuo talonpojan tomppelit, jotka muuten
voisivat jättää maineikkaalle nykyajan sivistykselle nuo liian suuret
sanat liian pieniä asioita varten.

— Minun taloni on näkinkenkä, hän jatkoi nousten. — Niin, näkinkenkä,
missä on syntynyt useita, mielenlaadultaan erilaisia nilviäisiä. —
Niin, ehkäpä ensimmäinen oli jonkin verran kunnianhimoinen: saatte
nähdä, kuinka hän on koristellut kuortaan mitään säästämättä. Mutta
kukaan heistä ei ollut epikurolainen, jonka vuoksi näkinkenkä jäi hyvin
epämukavaksi. Mitä minuun tulee, olen misantrooppi ja muutan kuortani
päivä päivältä yhä mustemmaksi.

Silla ei uskaltanut olla itsepäinen; jonkinlainen lumous valtasi hänet.
Kreivi Cesare, uskomattoman pitkä ja laiha suurine päineen ja pystyssä
törröttävine, harmaine hiuksineen, vakavine silmineen ja luisine,
parrattomine, oliivinvärisine kasvoineen oli hämmästyttävä. Hänen
syvässä bassoäänessään erotti vihan sekä hellyyden vivahduksia. Tämä
ääni läikähteli aina tunteiden aallokossa, täyttäen tavallisimmatkin
lauseet elolla ja erikoisuudella; se lähti jäntevänä suuren sydämen
ja rautaisen rinnan onkaloista aivan päinvastoin kuin eräät terävät
ja epäluotettavat äänet, jotka näyttävät räiskähtelevän vain kielen
kärjellä.

Hän oli puettu pitkään, mustaan, aina polviin asti ulottuvaan
päällystakkiin, jonka muodottomista hihoista pisti esiin mitä kaunein
ja valkein käsi; ison, mustan kaulaliinan sisältä näki vain kauluksen
valkeat kärjet.

— Ennen kaikkea, hän sanoi osoittaen kirjastoaan, — Pyydän esittää
teille sen seuran, jossa vietän joka päivä monta tuntia. Siihen kuuluu
kunnon väkeä, mutta myöskin konnia ja suuri joukko tyhmeliinejä,
jotka hyvänä kristittynä lähetin niin lähelle taivasten valtakuntaa
kuin voin. Siellä on runoilijoita, romaaninkirjoittajia ja
kaunokirjailijoita. Voinhan sen sanoa teille, vaikka itse olettekin
jonkin verran kaunokirjailija; sanoin sen ritari d'Azegliolle
itselleen, joka, huolimatta halustaan töhriä tauluja ja kirjoittaa
tyhmyyksiä, on sangen järkevä mies, ja hän naurahti minulle. Siellä on
monta teologiakin, tuolla ylhäällä. Tuolla, nuo valkeat dominikaanit!
Ne ovat kotoisin eräältä Novaran piispalta, isäni sedältä, jolla oli
paljon joutavaa aikaa tuhlata. Mitä ystäviini tulee, niin toivon, että
teette henkilökohtaisesti heidän tuttavuuttaan. He ovat kaikki silmien
alla ja käden ulottuvilla. Ja nyt, menkäämme, jos haluatte, tekemään
tuo kierros.

Hän tarttui Sillan käsivarteen ja meni ulos hänen kanssaan.

Palatsi on erään vehmaisten rantain verhoaman lahden perukassa,
jonne järvi ulkonee mataloituen kahden metsikön välissä. Se kohottaa
18:nnen vuosisadan tyyliin rakennetun vasemman siipensä etelää ja
oikean länttä kohden. Viisikaarinen pylväskuisti kiertää rakennusta
järven puolella ja kolmikaarinen vuorten puolella vinosti molempien
siipirakennusten välillä yhdistäen sen ensimmäiset kerrokset suuren,
mustan kallionkielekkeen yläpuolella, joka tunkeutuu ulos järvestä.
Puutarhurin pakottamana on tuon möhkäleen täytynyt vastaanottaa
hiukan multaa, jossa nyt vallattomat verbenat ja betuniat hymyilevät
kevytmielisesti. Oikea siipi, jossa on kirjasto ja joka ehkä on
rakennettu kesäasunnoksi, kuvastuu vakavana veteen. Vastapäätä,
noin viidenkymmenen askeleen päässä, on yksinäinen ranta, täynnä
pähkinäpuita ja valkopyökkejä; oikealla on nurminen laakso, mihin järvi
häviää. Katon ylitse kohoilevat sypressit ja viinitarhat peilaillen
vihreässä vedessä, joka on niin kirkas, että väliin kesällä auringon
paistaessa keskipäivän aikaan näkee syvällä pohjassa liikkumattomia
leviä ja jonkin kalan varjon välähtävän keltaisten kivien välissä.

Palatsin vasen siipi katselee aukealle selälle, ja idän puolella
on sitä vastassa vuoret lännessä, laakson puolella, on taustana
kukkuloita ja poppelien juovittamia niittyjä taivaan sinisen holvin
alla. Luoteessa järvi kiertää erään korkean, punertavan kallion
taitse peittääkseen sinne hämärän perukkansa. Se on pieni järvi niin
kokonsa kuin maineensakin puolesta, mutta kunnianhimoinen ja ylpeä
vuorikruunustaan, joka sitä ympäröi, intohimoinen ja vaihtelevainen,
väliin sinipunerva, väliin vihreä, väliin lyijynharmaa ja joskus,
laakson puolella, taivaansininen. Siellä on sen hymy, siellä sen
värittävät auringonlaskun palavat pilvet ja siellä se leimuaa yhtenä
ainoana loimuna, kun etelätuuli karehtii sen pinnalla kesän loistavan
auringon alla. Joka paikassa muualla vuoret levittelevät metsäisiä
vaippojaan aina ylös huipuille asti, joita siellä täällä täplittää alas
syöksyvä, tuhkanharmaa kallio, laakson varjot ja jokin smaragdinvihreä
niitty. Lännessä järvi päättyy laaksoon, josta vuoret kohoavat
penkereittäin _Alpe dei Fioren_ kaukaisia, hammasmaisia huippuja
kohden, jotka ikäänkuin leikkaavat taivasta. Tuossa laaksossa, vähän
matkan päässä järvestä, näkyy kylän kirkko, ja vastapäisellä rannalla,
pähkinäpuiden välissä, häämöttää kellotorni.

Palatsin takana on kuokka ja lapio hyökännyt ankarasti vuoren kimppuun
ja vallannut puolipyöreän pihamaan, jossa kristallinkirkas vesisade
putoaa suhisten ja aaltoillen ylhäisten gynereumien ja leveälehtisten
aromien väliin. Näitten molemmin puolin on kaksi soikeata kukkien ja
kasvien sikermää ja ympärillä puhdas, hieno hiekka. Vuorta vastaan
asetetulla tukiseinällä kiemurtelevat ja risteilevät ristinkukat,
glysiinit ja jasmiinit kuin hauraat, rakastavaiset olennot, jotka
joka paikassa etsivät tukea ja koristavat sen sitten kiitollisina
kukkasilla. Kaksi ristinkukkakimppua takertuu myöskin molempien
rakennusten sisänurkkiin heitellen aina ylös pylväskuistille asti
hajanaisia lehviään.

Keskellä tukiseinää ja aivan vastapäätä pylväskuistia, vuoren etelä- ja
länsirinteen välissä, kohoavat leveät kiviportaat, joita suunnattoman
suuret sypressit ja veistokuvat reunustavat. Oikealle ja vasemmalle
leviää viinitarhoja, kuin paraatiin asetettuja rykmenttejä. Jokin
sypressi on kadottanut huippunsa ja näyttää salaman iskemää, mustaa
repeämää; mutta suurin osa on koskematon ja mahtava juhlallisessa
vanhuudessaan. Ne näyttävät suurilta kykloopeilta, jotka laskeutuvat
juhlallisesti vuorilta pesemään itseään, synnyttäen ympärillään
hämmästyksen hiljaisuuden.

Kuvanveistoksista on enää vain kahdeksan tai kymmenen jäljellä, kaikki
murattidominoon naamioituneina. Ne ojentelevat paljaita käsivarsiaan
kuin uhkaavat sibyllat tai omituisen metamorfoosin jäykistämät
ja kivettämät nymfit. Puutarhurin poika, seuraten tätä viimeistä
ajatusta, panee usein niiden käsiin kukkia tai heinäkimppuja. Portaiden
yläpäässä on iso vesiallas, joka nojaa hienoon, valkean-, punaisen- ja
mustankirjavaan mosaiikkiseinään; se on jaettu viiteen kaareen yhtä
monen komeron ympärillä, joista jokaisessa on marmoriuurna; keskellä on
alaston ja naurava najadi kumartuneena uurnan ylitse ja painaen sitä
jalallaan, niin että vesi tulvii virtanaan altaaseen, josta se salaisen
putken kautta on johdettu pihalle kukkien keskelle. Veistoksen jalkaan
on kaiverrettu Herakleitoksen kuulut sanat: _Panta Rei_.

Kirjastosta, joka on melkein huvilan länsipäässä, astutaan pieneen
riippuvaan puutarhaan, jonka suurenmoinen magnolia peittää melkein
kokonaan varjoonsa. Pienet portaat vievät täältä alas pihalle aina
sisälaiturin portille ja ulkoportille asti. Täältä vaatimaton, pieni
tie johtaa R:ään.

Palatsin toisella puolella kulkee tanakka aidake vedestä kohoavien
kallionlohkareiden päällitse. Aidakkeen sisällä on suuri lehtokuja,
jossa on jono kukkalavoja sekä korkea ja tilava hapanhedelmien ansari,
joka lämpimänä vuodenaikana lähettää etuvartiansa, suunnattoman
isot sitruunaruukut, peilailemaan itseään aidakkeen pylväiltä alas
kirkkaaseen veteen. Lehtokujan perällä peittää kuusimetsä ympäröivän
aitauksen kohoten vuorelle kuin musta nauha ja sulkien syliinsä
puutarhurin mökin ristikkoportin vierellä, josta pääsee äkkijyrkkää
polkua pitkin maantielle.

Sypressineen, viinitarhoineen, kuusimetsineen ja järvineen huvila
olisi hyvin ihastuttava katsella valokuvassa stereoskooppisen
lasin lävitse, jos tiede kykenisi saamaan siihen tuon tumman ja
välkkyvänvihreän värin, läpikuultavat vedet ja auringon heijastukset
vanhoilla muureilla. Voisi kuvitella sen tilavain ikkunani eteen
toisia huviloita, iloisia kyliä ja hymyileviä puutarhoja taivaan
ja veden välille. Mutta vakavassa yksinäisyydessäänkään »Palatsi»
ei ole surullinen. Sen alueen ulkopuolella etelänpuoliset rannat
näyttelevät oliivipuitaan ja kertovat lauhkeista talvista, ja laakson
laajan aukeaman kautta, minne aurinko laskee, tunkeutuvat työteliään
elämän äänet; tuota tietä kulkevat silmät ja sielu, kun niiden ei
tarvitse nähdä kauaksi eikä haaveilla vapaudessa. Palatsi vallitsee
tuota erämaata ylhäisessä suuruudessaan; kuka siinä asuu, voi uskoa
itsensä kaiken näkemänsä hallitsijaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, jota
kukaan ei uskalla lähestyä. Vuoret puolustavat valtaistuinta ja aallot
nuoleksivat sen jalkoja.

— Sanotaan, ettei näköala täältä ole hullumpi, sanoi kreivi, astuen
Sillan kanssa pylväskuistille. Minustakin se näyttää jotakuinkin
mukiinmenevältä. Lukekaapa tuo. — Ja hän osoitti kiveä taimmaisen
keskipylvään yläpuolella.

/p
           EMANUELE DE ORMENGO
  TRIBUNATU MILITARI APUD SABAUDOS FUNCTUS
              MATERNO IN AGRO
                  DOMUM
    MAGNO AQUARUM ATQUE MONTIUM SILENTIO
           CIRCUMFUSAM AEDIFICAVIT
              UT SE FESSUM BELLO
     POTENTIUM INGRATITUDINE LABORANTEM
                    HUC
         VESPERASCENTE VITA RECIPERET
                ATQUE NEPOTES
               IN PARI FORTUNA
              PARI OBLIVIONE
                FRUERENTUR
                  MDCCVII
p/

— Niin! huudahti kreivi seisoen suorana, hajasäärin Sillan takana. —
Tämä kunnon esi-isäni on maistanut kuninkaita ja sylkenyt ne suustaan,
niinkuin näette. Ja juuri tämän vuoksi en ole välittänyt maistaa niitä.
Minä palvelisin kuninkaita vain siinä tapauksessa, että olisi valittava
heidän ja demokraattisen roskajoukon välillä. Rautainen mies, tuo
tuossa! Tarvitaan vain prinssejä, ja demokratia murtuu sellaiseen ja
heittää sen hylkiönä pois. Uh! Te ette usko sitä?

— Olen kuninkaalle uskollinen, vastasi nuori mies liikutettuna. — Olen
taistellut hänen kanssaan Italian puolesta.

Ah, Itähän puolesta! Se on aivan oikein. Mutta te tuotte esiin yhden
päivän tapauksen, kun minä sen sijaan puhun laitoksista, joita
voi arvostella vuosisataisen kokemuksen nojalla. Minullakin on
demokraattinen sihteeri ja pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän on
parhain ja rehellisin olento, mitä ajatella voi. Muuten, jos teillä
on ihanne, en tahdo pilata sitä, olkoon se sitten mikä tahansa, sillä
ilman ihannetta sydän putoaa vatsaan.

— Ja mikä on teidän ihanteenne? kysyi Silla.

— Minunko? Katsokaahan ympärillenne.

Kreivi astui järvenpuolisen kaiteen luokse.

— Näette, missä olen valinnut asuntoni; suurenmoisen luonnon helmassa,
keskellä tätä upeata aristokratiaa, joka ei ole rikas, mutta mahtava,
näkee ja hallitsee kauas tasankojen yli, kokoaa voimia seudun
teollisuuselämästä ja synnyttää ympärilleen puhdasta ja virkistävää
ilmaa eikä vaadi näitten hyvien töittensä palkaksi muuta kuin
etusijansa ja majesteettisuutensa. En tiedä, ymmärrättekö te nyt,
mikä on minun poliittinen ihanteeni ja minkä tähden elän maailmasta
erilläni. _Res publica mea non est de hoc mundo_. Menkäämme.

Kreivi oli mitä valppain opas, hän käänsi Sillan huomion kaikkein
pienimpiinkin esineihin, jotka vain olivat huomion arvoisia, ja selitti
rautaisen esi-isänsä, palatsin rakentajan, ajatuksia, kuin ne olisivat
asustaneet hänen omissa aivoissaan. Tuo vanha soturi oli rakennuttanut
kaikki mahtavasti kuin suuri herra: talviasunnon ja kesäasunnon,
kolme kerrosta kummassakin, keittiöitä, kellareita, makasiineja ja
muita palvelusväen huoneita puoleksi maan alla, rakennustaiteelliset
suuret portaat itäisessä siivessä, suuria juhlasaleja ensimmäisissä
kerroksissa. Näihin oli tehnyt maalauksia eräs tuntematon maalari
hillittömine mielikuvituksineen: romanttisia rakennuksia, täynnä
pylväskuisteja, terasseja ja obeliskeja, sekavia sotakuvia, eräitä
ratsuväen taisteluita, jotka olivat jokseenkin kaukana Leonardon
edeltäjien taiteesta, tavattoman virheellisiä piirustukseltaan, mutta
ei vailla eloa.

— Olen saanut kuulla hyviltä ystäviltäni, sanoi kreivi näyttäen näitä
Sillalle, — että tuo maalari on ollut aika tomppeli, jopa häntä on
suvaittu sanoa häräksikin. Minä en ymmärrä niin mitään kaikesta tästä,
mutta sen kuuleminen tuottaa minulle suurta iloa, sillä en rakasta
taiteilijoita.

Ja se oli totta: hän ei rakastanut taidetta eikä ymmärtänyt sitä.
Hän omisti paljon tauluja, muutamia aivan erinomaisia, joita hänen
äitinsä, syntyisin markiisitar B... Firenzesta, oli kokoillut, sillä
tämä oli rakastanut intohimoisesti taidetta. Mutta kreivi ei ymmärtänyt
siitä rahtuakaan ja kauhistutti väliin ystäviään lausuessaan kaikessa
rauhassa mitä suurimpia tyhmyyksiä. Hän olisi aivan mielellään
kääntänyt jonkin Rafaelin maalaaman muotokuvan seinää vastaan ja tehnyt
jostakin Tizianin taulusta huonekaluverhoja. Hän ei nauttinut niistä
enempää kuin maalaamattoman kankaan katselemisesta eikä olisi kaiken
maailman kullasta salannut tätä mielipidettään. Vähemmän vastenmielisiä
olivat hänelle vanhanaikaiset maalarit, sillä he olivat hänen
mielestään vähemmän taiteilijoita ja enemmän kansalaisia. Mutta hän ei
osannut perustella tätä arvosteluaan. Sensijaan hän inhosi erityisesti
maisemamaalausta, jota hän piti jonkinlaisena yhteiskunnallisen
rappeutumisen oireena ja joka hänen mielestään oli syntynyt
skeptillisyydestä, yhteiskunnallisten velvollisuuksien halveksimisesta
ja jonkinlaisesta tunteellisesta materialismista. Hän ei ollut mies
hävittämään äitinsä rakastamia tauluja, mutta piti ne vangittuina
eräässä pitkässä, toisen kerroksen käytävässä, ruokasalin yläpuolella,
jossa aamuruskot ja auringonlaskut jäykistyivät kultaisiin kehyksiin.

Heidän astuessaan toisesta ovesta tähän käytävään, näytti Sillasta kuin
joku olisi livahtanut pakoon vastakkaisessa päässä olevasta ovesta;
ja hän huomasi salaman leimahtavan oppaansa silmissä. Käytävän kaikki
kolme ikkunaa olivat selkosen selällään, mutta oliko mahdollista, että
tuo mown-hay-tuoksu tuli ikkunoista sisään?

Yksi vanhanaikaisista nahkanojatuoleista, jotka seisoivat vakavan
juhlallisina, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, pitkin seiniä,
oli vedetty vinoon ikkunan ääreen, vastapäätä mitä ihaninta Couoletton
maisemaa; ja ikkunalaudalla oli avonainen, kokonaan rypistetty, mutta
puhdas kirja.

— Näettekö, sanoi kreivi, sulkien tyynesti ensimmäisen ikkunan lasit, —
minulla on täällä tavattoman suuria tiluksia. Omistan vuoria, metsiä,
tasankoja, jokia, järviä, jopa pienen palasen mertakin.

— Mutta täällä, huudahti Silla, — on todellisia aarteita.

— Ah, kangas on hyvin vanhaa ja mitä huonointa lajia.

Näin sanoen kreivi asetti nojatuolin paikoilleen.

— Kangas! Mutta tämä venezialainen aihe, esimerkiksi!

— Ei edes Veneziakaan, jonka kuitenkin vakuutetaan olevan jotakin,
miellytä minua! Ajatelkaa!

Hän otti kirjan, joka oli toisella ikkunalla, sulki sen, katsoi
nimilehteä ja aivan kuin olisi tehnyt maailman luonnollisimman teon
heitti sen ulos pihalle sulkien sitten ikkunan. Samassa kuului hirveä
rämähdys ja kuin särkyvien lasien kilinää hiekalla. Kreivi kääntyi
Sillaan päin jatkaen keskusteluaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— En ole ikinä voinut sietää tuota likaista, haisevaa rääsyistä
Veneziäa, joka kadottaa siekaleittain rasvaisen, vanhan ilonaisen
manttelinsa, näytellen tahriintuneita liinavaatteitaan ja vanhaa,
ilettävää ihoaan. Te sanotte sydämessänne: tuo mies on koko aasi!
Eikö totta? Niin, toisetkin ovat antaneet minun ymmärtää sen. Oh,
tietystikin. Huomatkaa, että olen muinaisten venezialaisten suuri
ihailija, että minulla on sukulaisia Veneziassa ja ehkäpä jonkin
verran venezialaista verta, sitä parhainta, suonissani. Mitä tehdä?
Olen aika pässinpää, mutta uudessa Italiassa, jossa, Jumala paratkoon,
pässinpäistä ei ole puutetta. Mistä luulette löytävänne tarpeeksi
sivistyneen italialaisen, joka puhuisi teille niinkuin minä taiteesta?
Suurin osa säädyllisistä ihmisistä ei ymmärrä siitä niin mitään, mutta
varoo hyvin tunnustamasta tietämättömyyttään. On huvittavaa kuunnella
tuollaisten teeskentelevien tyhmyrien ryhmää, heidän seisoessaan jonkin
taulun tai kuvanveistoksen edessä, kuinka he hikoilevat ihaillessaan
sitä, jokainen luullen olevansa tekemisissä älyniekkojen kanssa. Jospa
he voisivat heittää yht'äkkiä naamion päältään, niin kuulisitte vasta
naurunremahduksia.

Hän meni kolmannen ikkunan luokse ja huusi:

— Enrico!

Melkein lapsellinen ääni vastasi keittiöstä:

— Tässä olen. Tulen kohta.

Kreivi odotti hetkisen ja sanoi sitten:

— Tuo minulle tuo kirja.

Sitten hän sulki ikkunan.

Silla ei voinut erota tauluista.

— Olisin täällä koko päivän, hän sanoi.

— Tekin?

Tekin? Kuka se toinen oli? Ehkä se nuori nainen, josta ajomies oli
puhunut hänelle? Olivatko paikaltaan siirretty nojatuoli, kirja ja
mown-hay-tuoksu merkkejä hänen läsnäolostaan? Tuo kiireesti suljettu
ovi, tuo salama kreivin silmissä?... Silla ei ollut vielä nähnyt
palatsissa muita kuin kreivin, Steineggen ja palvelijat. Eikä kukaan
ollut edes puhunut hänelle muista henkilöistä.

Muutama tunti myöhemmin, kierreltyään palatsia pitkin ja poikin
tapaamatta ketään ja viivyttyään omassa huoneessaan, hän huomasi
astuessaan ruokasaliin kreivin ja Steineggen kanssa, että oli katettu
neljälle henkilölle, kullekin pöydän kuhunkin ilmansuuntaan. Pohjoisen,
etelän ja lännen vieras otti paikkansa, mutta idän tuntematon vieras
ei näyttäytynyt. Kreivi meni ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä
antaen ottaa pois neljännen lautasen.

Luulin voivani esitellä teille sisarentyttäreni, hän sanoi Sillalle, —
mutta hän ei näy voivan oikein hyvin.

Silla sanoi jonkin sanan pahoittelun osoitukseksi; Steinegge,
jäykempänä kuin koskaan ennen, jatkoi syömistään katsellen lautaseensa;
kreivi näytti hyvin synkistyneeltä, yksinpä kamaripalvelijankin kasvot
näyttivät salaperäisiltä. Melkein koko päivällisen ajan ei tuossa
puolipimeässä ja viileässä salissa kuulunut muuta kuin kamaripalvelijan
kunnioittavat askeleet ja lasien, veitsien ja kahvelien kilinää,
johon holvin kaiku vastasi. Raollaan olevista ikkunoista tunki sisään
sirkkojen siritys, viinilehvät välkkyivät auringon paisteessa ja
tuulen taivuttelema nurmi vaihteli väriään. Tuolla ulkona oli varmasti
hauskempaa.




III. MENNEISYYDEN HAAMUJA.


Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta
vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista
taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin
lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville
lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään
laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.

Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään
pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä
odotti, että hän alkaisi puhua.

Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan.
Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen
ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua
otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa;
eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta
löytää tietä ulos.

Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat
tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan
hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat
itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta;
vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha
laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot
haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken
vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue
haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa
huokailemaan.

Yht'äkkiä kreivi kohotti kiivaasti päätään ja sanoi: — Herra Silla!

Hetken vaiettuaan hän aloitti uudelleen hitaasti:

— Kun luitte kirjeeni, niin oliko nimi, jonka näitte sen alla, teille
vieras?

— Aivan vieras.

— Eikö teidän muististanne löytynyt pienintäkään jälkeä tuosta nimestä?

— Ei minkäänlaista.

— Ettekö milloinkaan kuullut henkilöiden, joiden kanssa elitte, puhuvan
jostakin, jonka nimeä ei mainittu ja joka olisi voinut jonakin päivänä
joutua mitä vaikeimpiin koettelemuksiin?

— Keneltä olisin voinut kuulla sen?

Kreivi epäröi hetken, kertasi sitten hiljaa:

— Henkilöiltä, joiden kanssa olette elänyt.

— En koskaan.

— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään
sellaisesta itsepintaisuudesta.

— Mutta en, sanoinhan jo.

— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista
vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte
särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta,
jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen
hetken.

Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon
jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi
kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.

— Muistatteko? hän kysyi.

Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan
hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen
saatuaan äitinsä huoneeseen.

— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa
teille kaikki, mitä tiedän teistä.

Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen
mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki
hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon,
sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.

— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun
varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille
hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden
käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun
oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö
totta.

— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi
siitä minulle useita kertoja.

— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te
olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista
puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu
paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista
aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen
avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui
ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.

— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te
tiedätte nämä asiat?

— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, —
kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne
jotakin tavatonta.

Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä
puutarhan oveen kääntyneenä.

— Eikö totta? hän kysyi.

Silla ei vastannut.

Kreivi alkoi taas kävellä.

— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä
en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä;
luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä
opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on
antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa
tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa
se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä
elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.

— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte
muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät
takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle
Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja
te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei
ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä
osa noista esineistä nyt on.

— Mutta kuinka? keskeytti Silla.

— Ne myytiin, tietysti.

— Mutta minkä tähden te...?

— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri...
Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delle
Armi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.
Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta ja
halusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.

— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa
mitä tahdotte minusta?

— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa
teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.

— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka
tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta
turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa
kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja
kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen
lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt
miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte
sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te
opiskelitte Paviassa?

— Lakia.

— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa
tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin
mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin
kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja
nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne
antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan,
niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää
ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston,
jalokivikauppiaalle.

— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä
oikeudella puhutte näistä asioista!

— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa
minua kasvoihin.

Kreivi soitti.

Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes
kuuli askeleita käytävässä.

— Valoa! hän sanoi ja meni istumaan pöydän ääreen.

— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en
ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.

Kreivi ei vastannut.

— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, —
jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että
äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien
heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.

Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu
kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.

— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on
totisesti niin.

— Mutta Jumalan nimessä, kuka...

— Jättäkäämme se nyt. En tahdo syyttää teitä siitä, että olette
vastaanottanut sellaisen uhrauksen. Te ette sitä tietänyt. Muutoin,
sellaista on elämä. Nuorisossa on aina ollut tuota naurettavaa
ylimielisyyttä, että he luulevat maan olevan autuaan heidän
askeleistaan ja taivaan heidän katseestaan, sill'aikaa kuin heidän
vanhempansa polkevat lokaa ja orjantappuroita viedäkseen heitä
eteenpäin, kätkien visusti kärsimyksensä juuri niinä vuosina, jolloin
heidän ruumiinsa vanhenee, heidän mielensä on väsynyt ja kaikki elämän
suloisuudet haihtuvat yksi toisensa perään.

— Jumala! Jos se on totta, niin häväiskää ja solvatkaa minua!

— Minä en ole kutsunut teitä luokseni häväistäkseni teitä. Ja lopuksi,
jos teillä tulee olemaan lapsia, niin saatte sen itse tuntea. Täytyisi
solvata teitä, minua ja koko tätä narrimaista ihmissukua. Jatkakaamme!
Teidän kirjallanne ei ollut menestystä; totisesti luulen voivani
onnitella teitä, sillä onni ei ole teidän ystävänne. Vuonna 58...

Kreivi vaikeni ja sanoi sitten aivan hiljaa:

— Ei ole pelkoa, että ikinä unohtaisitte iskun, jonka saitte vuonna
1858.

Hän vaikeni uudelleen, ja muutama hetki kului raskaan äänettömyyden
vallassa.

— Muuten minun täytyy sanoa teille tässä kohden, alkoi taas kreivi,
— että jos muistutan teitä elämänne tapauksista enemmän kuin olisi
tarpeellista, niin teen sen osoittaakseni teille, että tunnen teidät
hyvin ja että haluan paremmin perustella niitä ehdotuksia, joita
aion teille tehdä. No niin, vuonna 59 täytitte velvollisuutenne ja
taistelitte Italian puolesta. Teidän isänne...

— Herra kreivi!

— Oh, te tunnette minut hyvin huonosti, jos luulette, että tahdon
loukata isän muistoa pojan edessä, joskin tämä on tehnyt erehdyksiä
ja ansainnut arvostelua. Olkaa rauhassa. Teidän isänne ei ollut enää
Milanossa, kun palasitte. Hän oli ulkomailla, jossa arvelen hänen
kuolleen pari vuotta sitten, toukokuussa 1862. Olitte siis yksin
kirjallisuutenne seurassa. Silloin kutsuttiin teidät odottamatta
opettamaan italiankieltä, maantiedettä ja historiaa erääseen
yksityiseen oppilaitokseen, jonka nimeäkään ette edes tuntenut.
Oletteko saanut tietää, kuinka nuo herrat valitsivat juuri teidät?

— En.

— Yhdentekevää. Näihin aikoihin saitte tarjouksen äitinne sukulaisilta,
Pernetti Anzaneilta, eikö totta? He tahtoivat, että olisitte ottanut
paikan heidän kutomossaan, ja he tarjosivat teille hyvän palkan, eikö
niin?

— Kyllä, mutta tekö se vaikutitte, että minut valittiin?

— Yhdentekevää, sanon minä. Te hylkäsitte Pernetti Anzanein tarjouksen.
Oikein tehty, erittäin ylevämielisesti. Parempi työ, joka tuottaa vähän
leipää ja paljon sivistystä, kuin työ, joka muuttaa ajan, terveyden
ja suuren osaa sieluakin rahaksi. Mutta nyt tuo oppilaitos, johon
kuuluitte, joutui huonoihin asioihin ja suljettiin. Arvelen, että
teille ei olisi vastenmielistä löytää toinen, arvokas toimi ja tämän
vuoksi olen kutsunut teidät luokseni.

— Kiitän teitä, vastasi Silla kuivasti. — Mutta, ennen kaikkea, tulen
toimeen.

— Oh! keskeytti kreivi. — Kuka puhuu siitä? Muutatte rahaksi aikanne,
terveytenne ja hyvän osan äitinne myötäjäisistä, jotka pidätettiin
aina, noin puolitoista tuhatta liiraa. Entä sitten?

— Ja sitten, huudahti Silla pontevasti, — tahdon vihdoinkin tietää,
kuka te olette ja minkä vuoksi huolehditte minusta?

Kreivi viivytteli hiukan vastaustaan.

— Olen äitinne perheen vanha ystävä ja tunnen suurta myötätuntoa teitä
kohtaan minulle hyvin rakkaiden olentojen muiston vuoksi. Olosuhteet
erottivat meidät kauaksi toisistamme; mutta sen pahan me korjaamme nyt.
Riittääkö tämä teille?

— Anteeksi, se ei voi riittää, se on mahdotonta!

— No hyvä, pankaamme syrjään ystävyyteni. Ja loppujen lopuksi en
tarjoakaan teille hyväntekeväisyyttäni, vaan pyydän teiltä palvelusta.
Tiedän, että olette nerokas, hyvin sivistynyt, että olette rehellinen
ja ilman tavallista tointanne. Tahdon tarjota teille pitkäaikaista
työtä, puoleksi tieteellistä, puoleksi kaunokirjallista, johon itse
olen etsinyt ainekset ja jonka haluaisin oikeastaan itse kirjoittaa,
jos olisin kynämies tai edes teidän ikäisenne. Nämä ainekset ovat
kaikki täällä minun luonani ja minä haluan olla yhtämittaisessa
ajatustenvaihdossa sen henkilön kanssa, joka kirjoittaa tämän kirjan.
Hänen täytyy siis kirjoittaa se minun kotonani. Tämän henkilön on
tietysti esitettävä minulle omat ehtonsa.

— Minä en lähde täältä, herra kreivi, sanoi Silla, — ennenkuin sanotte
minulle, kuinka olette saanut tietää nämä minulle kertomanne asiat.

— Te ette siis tahdo, että keskustelemme tästä työstä?

— Tällä tavalla en.

— Ja jospa minä toimisin erään henkilön nimessä, jolla on suuri
vaikutusvalta teihin?

— Valitettavasti, herra kreivi, ei maailmassa ole ketään, jolla olisi
suurta vaikutusvaltaa minuun.

— En ole sanonut teille, että hän on tässä maailmassa.

Silla säpsähti ja kylmä värisytti hänen sydäntään.

Kreivi avasi pöydänlaatikon ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka ojensi
Sillalle.

— Lukekaa, hän sanoi heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan kädet
taskuissa ja pää painuen rinnalle.

Toinen tarttui nopeasti kirjeeseen, luki sen päällekirjoituksen, ja
ankara vavistus puistatti häntä, niin että hän ei saanut sanaakaan
suustaan. Siihen oli kirjoitettu hänen äitinsä käsialalla:

    »Corradolle.»

Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen
äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle
sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet
haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.

Kirje kuului näin:

 »Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin
 hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle
 tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden
 saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.

 Äitisi.»

Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli
kaikki hiljaa.

Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin
sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin
tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään,
huudahtaen:

— Ei!

— Jumalani! En tahtonut sanoa sitä, huusi Silla.

Kreivi nousi ja sanoi levittäen kätensä:

— Syvästi kunnioitettu ystävä. Silla laski päänsä pöytää vastaan ja
itki.

Kreivi odotti hetken ääneti ja sanoi sitten matalalla äänellä:

— Näin äitinne viimeisen kerran vuotta ennen hänen naimisiin menoaan.
Hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kirjeitä, joiden sisältönä te
olitte. Vuoden 58 jälkeen eräät milanolaiset ystäväni antoivat minulle
tietoja teistä. Ymmärrätte helposti, minkä vuoksi nuo esineet ovat
talossani; ne muistuttavat minulle hyveellisintä ja kunniallisinta
henkilöä, joka milloinkaan on kunnioittanut minua ystävyydellään.

Silla ojensi molemmat kätensä kreiviä kohden nostamatta päätään
pöydästä.

Tämä puristi niitä sydämellisesti, pitäen niitä hetken omissaan.

— Siis? kysyi hän.

— Oh! vastasi Silla kohottaen päätään.

Näin oli asia sovittu.

— Hyvä, sanoi kreivi, — menkää nyt ulos, menkää nyt heti ulos
hengittämään raitista ilmaa. Käsken sihteerini saattaa teitä.

Hän soitti ja käski kutsua Steineggen sisään. Tämä tarjoutui
hymyilevänä Sillan käytettäväksi ilmaisten ilonsa näin suuresta
kunniasta ja epäillen mahtoiko hänen pukunsakin ansaita saman kunnian.
Ja kun se myönnettiin, hän kiitti. Lopuksi hän lähti tiehensä Sillan
kanssa tehden kumarruksia ja loppumattomasti kursaillen joka oven
edessä, aivan kuin kynnyksen toisella puolen olisi ollut miina. Mutta
päästyään pihan portista ulos, muutti hän heti tapaansa ja puhettaan.
Tarttuen toverinsa käsivarteen hän sanoi:

— Lähdetään R:ään, täytyy juoda hiukan, rakas herra.

— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa
olikaan.

— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta
minäkin olen varsin vakava.

Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi
puhetoveriaan olalle sanoen: _ex abrupto_.

— Tänään on kaksitoista vuotta vaimoni kuolemasta.

Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet
ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat
rypyssä.

— Menkäämme, tahdon kertoa sen teille.

Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin
epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.

— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin
itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden
puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni
ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein
rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä
on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olin _Rittmeister_
[ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt
ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa,
herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien
hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja
ansaitsin. Oh, se veteli! _Es ward in Traum_. Ymmärrättekö? Se oli
unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme
hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin,
mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan
sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia;
olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa
minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni
sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he
luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen,
mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin
tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa,
toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi
pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili
minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.

— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan
päivän perästä...

Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa
raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.

— Vaimoni sukulaiset ottivat tytön, jatkoi sihteeri.

— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja
ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti.
Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan
tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä,
vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä
hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan,
nauretaan, oh!

Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö.
Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta
R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi.
Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta
ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös
valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti
taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja
silkkiäispuupellolle.

— Minne menemme? kysyi Silla pysähtyen kylän edustalle.

— Vain hiukan vielä eteenpäin, vastasi Steinegge häntä rohkaisten.

Olisin kiitollinen Teille, jos tahtoisitte pysähtyä tähän.

Steinegge huokasi.

Niinkuin tahdotte. Mutta pysymme sitten kivityksen ulkopuolella.

He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat
ruohikkoon vuoren puolelle.

— Teen niinkuin tahdotte, herra, sanoi sihteeri, — mutta se on hyvin,
paha teille, ettette juo. Synkkien hetkien ystävät ovat harvassa ja
viini on niistä uskollisin. Ei pidä laiminlyödä sitä. Osoittakaa, että
näette sen mielellänne, niin se hyväilee sydäntänne; kohdelkaa sitä
pahoin, niin sinä päivänä, kun sitä tarvitsette, se puree teitä.

Silla ei vastannut.

Hänen sieluntilassaan oli suloista katsella pimeään yöhön, jossa
ei loistanut kuu eivätkä tähdet. Laaksosta löyhytteli vilpoinen
tuulenhenki täynnä metsän tuoksua.

Ehkä he olivat istuneet siinä parisen minuuttia, kun kuulivat lähimpien
talojen oikealta puolen askelten kumeaa kaikua. Ne tulivat avonaiselle
paikalle ja pysähtyivät.

— Hoi, Angiolina! kutsui joku.

Äänettömyys.

— Hoi, Angiolina!

Eräs ikkuna avattiin ja naisääni vastasi:

— Mitä tahdotte?

— Emme mitään. Olemme täällä laakson kahvilassa hengittämässä raitista
ilmaa niinkuin herrasväki, ja tahdomme jutella hiukan.

— Kirotut juopot, jutella tähän aikaan. Olisitte pysyneet kapakassa
juttuinenne.

— Siellä on liian kuuma, huudahti eräs heistä. — Täällä muureilla
on parempi. Mikä ihana vilpoisuus? Kuinka voittekin nukkua? Onhan
hullutusta pysyä vuoteessa tällaisella ilmalla. Ei edes palatsin
vanhuskaan ole mennyt maata tänä iltana. Ettekö näe, että ikkunassa on
vielä valoa?

— Ei tänne näy. Mahtavat olla donna Marinan tulet.

— Oho, jopa nyt! Ei ikinä. Onhan siellä senkin tulet, mutta nuo kaksi
valoisaa ikkunaa tuolla alhaalla ovat kirjojen huoneesta. Enkös minä
nyt sitä tietäisi? Olinhan, tässä eräänä päivänä panemassa sinne pari
uutta lasia.

— Siellä on kuulemma vieraita, sanoi kolmas.

— Niin, siellä on eräs nuori herra Milanosta. Kokki kertoi sen juuri
tänä iltana Cecchinan luona. Taitavat olla aikeissa naittaa hänet ja
donna Marinan.

— Kylläpä se saa olla iloissaan, joka tuon ottaa; hyvän lelun saa
totisesti, sanoi nainen. — Giovanna-rouva kertoi papin Martalle, että
he ovat taas riidelleet, ukko oli heittänyt donna Marinan kirjan ulos
ikkunasta ja tämä oli raivonnut kuin paholainen. Giovanna-rouva pitää
tietystikin isäntänsä puolta, mutta hulluja ne ovat kumpikin. Jo
yksin nimensä vuoksi en tuota huolisi, jos mies olisin. Sillähän on
suorastaan noidan nimi... Malombra!

— Ah, todellakin, kuinka oikeassa tuo nainen onkaan; noitaa hänessä on,
sanoi Steinegge hiljaa. — Tämä on huvittavaa.

— Eihän hän Malombra ole, vaan Crusnelli.

— Malombra!

— Crusnelli!

— Malombra!

He suuttuivat ja huusivat kaikki yht'aikaa.

— Menkäämme pois, sanoi Silla.

He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan
palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui
jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon
ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta
tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla
väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton,
se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä.
Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja
valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se
toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni,
väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä
hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan
väritys säesti.

— Donna Marina, sanoi Steinegge.

— Ah! kuiskasi Silla. — Mitä musiikkia tuo on?

— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:
Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.

Kirjastossa ei ollut enää tulta.

— Herra kreivi mahtaa nyt raivota, sanoi Steinegge.

— Minkä vuoksi?

— Hän ei rakasta musiikkia, ja tuo toinen soittaa kiusallaan.

— Sh! pani Silla huulillaan. — Kuinka ihanasti hän soittaa!

— Hän soittaa kuin pahankurinen perkele, jolla on hyvää viiniä
suonissaan, sanoi Steinegge. — Neuvon teitä, älkää luottako hänen
soittoonsa, herra.




IV. CECILIA.


Donna Marina Vittoria Crusnelli di Malombra donna Giulia de Bellalle:

 »Elokuun 26 p:nä 1864.

 Mitä ihastuttavin puku! Mutta kuinka sinulle tuli tuo surkea
 päähänpisto? Älä unohda minua! oikeaan, älä unohda minua! vasempaan;
 älkää unohtako minua; hyvät herrat ja naiset! Ehkäpä yksi niistä
 putosi tuon rakkaan D...n olkalapuille, toinen syttyi tuleen kreivi
 B...n punaisesta poskiparrasta, kolmannen poimi maasta talon rouvan
 pitkä pojanlurjus, joka säilyttää sitä nyt latinankielioppinsa
 välissä. Hyvä jumala, kunpa yhtäkään ei olisi jäänyt miehellesi!
 Kunhan ehdin pitää puutarhakemut, niin saat nähdä, kuinka olen puettu!

 Lähetä minulle pullo egnatiaa, hermoni ovat epävireessä kuin
 naisopiston pianon kielet. On keskiyö, emmekä voi nukkua, en minä
 eikä järvikään, joka valittaa tuossa alhaalla. »Nuoli» riuhtoilee
 ketjujaan, se tahtoisi päästä irti ja lähteä kanssani ulos. Ihana
 ajatus. Kylmät väreet kulkisivat sinun ja niiden urhojen selkäpiitä
 pitkin joita parhaillaan ruokit savukkeilla ja teellä, jos voisivat
 nähdä minun viilettävän yksin purressani kuin hurjimus aaltojen
 keskellä. Mutta ei, uhraan sinulle »Nuolen» ja oman päähänpistoni,
 sillä totisesti, jos minulla ei olisi sinua, jolle kirjoittaa,
 lähtisin halusta ulos.

 Sanohan, miks'ei enoni muste kuivu koskaan? Sanohan, miksi serkkuni,
 kreivitär Fosca Salvador ja Hänen Ylhäisyytensä Nepomuceno, n.s. Nepo,
 edellämainitun poika, tulevat tänne syyskuussa?

 Niin, ajattelen asiaa. Ja miksikä ei? Miks'en voisi ottaa Sior Nepoa,
 matkustaa kauaksi ja unohtaa tämän vihatun vankilan nimenkin?

 Salvadoreilla on Veneziassa puoleksi bysanttilaiseen, puoleksi
 lombardilaiseen tyyliin rakennettu tiilikivenvärinen palatsi, keskellä
 vihreää vettä, kahden aution ja haisevan rannan välissä kauttaaltaan
 rääsyjä ja ihomaalia. Palanen Itämaita, tiedätkö, oikea Canaletto,
 elävä Guardi, missä mielellään viipyisi pari kuukautta vuodesta, mutta
 ei kuitenkaan vanhan kreivittären seurassa, joka ei ole muuta kuin
 iso, ompeleistaan repeytynyt säkki, täynnä loppumattomia lörpötyksiä.
 Neposta en tiedä mikä hän lienee. Näin hänet yhden ainoan kerran
 Milanossa. Hän on itsetyytyväisen näköinen, puheensa on pehmeää ja
 pyöreää, ja hän näytti minusta vispilöidyltä kermalta. Kuulin silloin
 sanottavan, että hän opiskeli innokkaasti valtiotaloustiedettä
 ja valmisteli itseään, Veneton vapautusta odotellen, jonkin
 riisikreivikuntansa edusmieheksi. Senvuoksi kutsuikin häntä G...,
 joka ei voinut sietää häntä, odotushuonehenkilöksi. Kreivitär Fosca,
 jonka olen kuullut puhuvan enostani kauhulla, on ilmoittanut tulostaan
 kahdessa kirjeessä, joista toinen tuli sedälleni ja toinen minulle,
 ja niin hellän pehmeästi, ettei edes ole tahtonut panna siihen yhtä
 ainoaa kovaa konsonanttia.

 Toinen uutinen! Meillä on palatsissa musta prinssi. Kirjoitan sinulle
 hänestä vain siksi, että se aihe ehkä voisi antaa minulle unta ja
 pysähdyttää kynäni, joka lentelee paperilla edes takaisin kuin
 tarantellan pistämänä.

 Musta, niin, sitä hän kyllä kauttaaltaan on, lukuunottamatta ehkä
 sentään hänen pitkän takkinsa kyynäspäitä, mutta prinssi, ei millään
 ehdolla! Pieni poroporvari näöltään. Nimitän häntä mustaksi prinssiksi
 hänen, itseensäsulkeutuneen ja salaperäisen olentonsa vuoksi.

 Ja myöskin sen tarun vuoksi, joka hänestä kulkee. Niin, hänestä käy
 taru! Tiedätkö, että enoni jalomielisyydessään on lahjoittanut minulle
 pursimieheksi pojan, joka on kolmetoistavuotias paashivekkuli. Hiukan
 olen kuullut tältä, hiukan kamarineidiltäni, hiukan seiniltä, jotka
 ovat täynnä kuiskeita, tästä herrasta. Hän on kuulemma erään enoni
 entisen rakastetun poika. Tämä kuoli Milanossa vuosia sitten suuressa
 kurjuudessa, ja poika on nähtävästi kutsuttu tänne valmistautumaan
 kaikessa hiljaisuudessa perheavioliittoon.

 Ymmärrätkö, Giulia, ankaralla anakoreetilla olisi ollut Capuansa!
 Giulia, en ole vielä tuntenut miestä, joka olisi rakkauteni arvoinen,
 mutta rakastan rakkautta, rakastan kirjoja ja musiikkia, jotka
 siitä puhuvat, enkä ole koskaan antava tyhjyydessä puhdistuneen
 hekumoitsijan opettaa itselleni moraalia. Mitä taas siihen tulee, että
 kättäni yritetään tahrata tuolla likaisella tavaralla, niin tiedät
 hyvin, ettei siitä ole minulle vaaraa, vaan heille itselleen.

 Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä,
 niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli
 suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan
 oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset
 kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena
 ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan
 Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta
 en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan
 lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän
 jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä
 kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin,
 että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.

 Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän
 ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen
 hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi,
 että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä
 minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko
 päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei
 tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle
 Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja
 lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin.
 Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys
 toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän
 vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni.
 _Les Deux Font la Paire_. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen
 olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti
 selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen
 ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan
 minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja
 pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi
 ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka
 onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin,
 se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen
 vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin
 sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en
 ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit
 vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti!
 Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen
 ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään
 ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni.
 Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava.
 Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi
 alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.

 Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen,
 soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta!
 Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss
 Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni,
 että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston
 veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan
 opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset
 kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia.
 Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun
 vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan
 sinulle, että odotan aina kuuta.

 Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut
 Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin
 ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse
 haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista
 taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista
 suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun
 kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle
 pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja,
 jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että
 sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on
 henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä
 kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä,
 niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan
 hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi
 jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta,
 epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä,
 niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei
 enää se sama kuin viimeisessä messussa _San Giovanni alle case rotte_
 kirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi
 sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni
 liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et
 sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.

 Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan
 aaltojen juttelua.

 Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne
 ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä
 samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy
 kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden
 varjojen mukana. Hyvästi, _Myosotis_.

 Marina.»

Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja
meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä
aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä
näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa
loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut
hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa,
kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse.
Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat
hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi
kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen
äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.

Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen
lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus
vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin
asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna
Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.




V. OMITUINEN TARINA.


Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di
Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt
runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849
ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran
belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan
englantilaisen _governessin_ huostaan. Kun markiisi palasi takaisin
Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden
vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon
ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle
montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi
jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän
palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti
päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän
virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota
»rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella
ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei
ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen
tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin
huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta
jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan
kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi
avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän,
samppanjan ja miss Sarah'n.

Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi
pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja
pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet
ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta
kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa,
joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon
tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto,
tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta
ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset
osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai
tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti
enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan,
aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi
itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä.
Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran
kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä
sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden
jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut
ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä
oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä,
jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen
piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne
hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä
oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon
ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän
välinpitämättömänä.

Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi
itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt
Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat
yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty
lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa
muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli
äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa
selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen
järven puolelta.

Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja
salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana
hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä
Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.

Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen
Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti
liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita
ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä
Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän
astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen
pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot
kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina,
palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.

Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat
siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen
silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:

— Minne viet minut?

Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.

Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi
Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:

— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.

— Silloin en tule.

— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.

— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra
kreivi? Jumala meitä varjelkoon!

— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä
huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?

— Oo, huone on kaunis.

— No mitä siis?

— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika,
— suokaa anteeksi, jos otan vapauden _loquire in tre_; mutta siellä
on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin
selvästi.

— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!

— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme
astu sinne, emme me, ettekä te.

— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.

Ja hän meni Giovannan kanssa.

Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut
kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.

He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat
nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään
yläkerrassa.

Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen
kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan,
hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti
keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä.
olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky
telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen
kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata
ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos
pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka
tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin
vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.

Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta
takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän
pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja
ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta
ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen
ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman
vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän
muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä
yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena
yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen
mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin
hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli
nyt todellisuus!

— Neiti! sanoi Giovanna arasti.

Marina ei vastannut.

— Neiti!

Äänettömyys.

— Donna Marina!

Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.

— No, mikä on?

— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra
kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan
mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?

— En, hyvä on.

Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta
huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.

— Entä tuo perkele? Missä se on?

— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain
tiedä.

— Mitä puhutaan?

— Ah, älkää vain pelätkö!

— Mitä puhutaan?

— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan,
joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.

Marina nauroi.

— Enoni on siis perkeleen poika!

— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele,
mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti
täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan
ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi
häntä itseään. Täällä R...ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa
nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No
niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä
tuntikausia samalla sävelellä, niin että R...n kalastajat kuulivat
sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa,
täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun
vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen
syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen
maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne
kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua
ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme
oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle
kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli
ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka
kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.

— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?

Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut
ketään.

— Entä ylhäällä?

— Hedelmäin säilytyshuone.

— Ja minne päin tuo ikkuna on?

— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa

— Ja minne tuo ovi vie?

— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne
voi nukkua.

Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja
valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää
vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois,
Milanoon, heti paikalla.

Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina
puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen
häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon,
kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi
mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä
herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat
vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin
erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä
kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon
hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli
nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin,
lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi
viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta
välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä
palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi
suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää.
Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen,
jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja
Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.

Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä
käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät
olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin
alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan
jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi
Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä,
ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä
arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen
iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi
tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma
peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat
hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman;
hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien
seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai
kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan,
mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi
keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä
ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla,
asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani
sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle,
mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen
hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko
mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita,
viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta,
komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.

Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen
pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien
keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta
taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti
najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen,
maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti
vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella
jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta
ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden
symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla
kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.

Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa
Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin
ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä.
Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa,
kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin
romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa.
Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen
kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu
Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret
johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan
Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan,
Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti
Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon
miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania,
hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan,
Baudelairen _Fleurs du mal_, Chateaubriandin _Renén_, Chamfortin ja
muutamia niteitä _Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères_ ja
_Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes_, Hachetten julkaisemina,
jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään
välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja
_Revue des deux Mondes_ lehteä.

Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen
tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin
nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika,
herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston
amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen»
arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton,
julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman
housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän
oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä
univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti
hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin
krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon,
niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai
jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia
ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät
kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli
lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa
kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä.
Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin
tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa.
Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt
eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana
donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.

Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen
talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä
huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi
valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön
saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään
säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää
noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin
lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.

Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut
palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka
ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi
oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä
varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge
osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa.
Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen
koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja
niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa
hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut
urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä
miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä
Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle
vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä
hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut
loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran,
että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut,
kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen
ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla
rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla
sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä,
päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka
oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo
ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi
hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta,
musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän
sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään
lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa
paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos
paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina
sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi,
laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja
hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä
saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi
Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen
minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon
rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille
kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä
siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi:
»Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan,
neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien
Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.

Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä
siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin
tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain
Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli
suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan
kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai
kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua
teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan
ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä,
alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä
sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen
lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään
taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa.
Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka
Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden
ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä
panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset
kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä
tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat
ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet
koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut
lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja
Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli
tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita
aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan
tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin.
Hän halveksi heitä myöskin _Liberté, egalilé, fraternité_ -kaavakkeen
keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen
salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin
ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät
olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja
romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja
vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja
nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä
mittaa».

Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui
hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.

Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan
johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen
mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän
tekstistä _gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae
voluntatis_, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista.
»Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle,
»että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille
perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan
päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin
kykeni itselleen muodostamaan.

Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut
itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä
kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät
hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa
olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen
kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä
kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.

Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki
uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä
noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä
ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten
varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi
uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti
huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa
ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta
kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten
uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä
ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän
sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset
kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja
menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen
toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.

Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen
enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut
taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten
pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia
menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin
muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys
kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja
sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja
vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden
oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista
nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.

Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon
ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti
puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille
eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen
taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja
voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten
taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin
suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia
haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut
selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen
muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät
säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä
kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan
keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi
osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään
saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli
Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien
puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.

Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion,
kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan,
joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa
ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan
siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen
kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän
voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle
minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta
hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen
hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin
yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella
jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään
olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat
hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät
uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja
kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että
hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.

Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin
järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja
kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli
ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille
ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat
häntä.

Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä,
kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän
hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa
niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja
halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen
likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen,
sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen
jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja
lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään
ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa
perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme»,
»meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan
varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului
yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo
sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi
tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin
hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja
etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen
mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä
paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan
kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia
olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi
läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä:
onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja
häviten taivaan sineen.

Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut,
joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka
samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä
matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä
kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät
hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää
niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle
mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.

Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden
auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.

Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin
vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia
vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe
dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä.
Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä
lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui
keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi
järven pinnalle, R...n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka
haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki
edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri
tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa,
jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja
sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja
vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella,
pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja
juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R...n ja ympäristöjen
kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa
myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa
silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen,
häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen
hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa,
itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja
virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet
kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea
kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes
vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja
ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos
helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli
suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja
ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta
kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen
väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle
hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V...n
soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet
juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan.
Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko
tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän
livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään
metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.

Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään
pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt,
miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen
lakkaamatta. Se oli R...n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät
»maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.

— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja
katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle
pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?

»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään
vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:

— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin...

Mutta muuta hän ei osannut sanoa.

— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja
lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään
lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni
ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?

— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä
kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt
jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän...

— Ilman suhteen... kuiskasi Marina.

— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa
helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää
orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.

— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?

— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina
elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta
komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma
sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan
enempää.

— Todellako, tohtori?

— Aivan niin.

— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan
näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta
minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori,
hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja
totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö
vanhentua?

Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää
sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset,
odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät
kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli
kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori
oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun,
harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta
kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa
rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle,
mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta
ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa
hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan,
joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana
taaksepäin heitetyn takin alla.

— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.

— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen
tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori?
Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?

— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle,
tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota
kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.

Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka
melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä
ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin
kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan
kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma,
että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää
hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei
tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta
itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille
vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän
toivoi onnistuvansa.

Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen
hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan
hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä
ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi
hitaasti hänen perässään.

Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui
kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden
taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan
keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän
keskeytti soutamisen katsellakseen R...n puolista rantaa. Veneitä
ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin,
vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille
tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta
donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi
innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta,
Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta
ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen
vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne
lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne
tulevat! Ja soittavat, soittavat!

— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.

Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä
soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja,
torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten
seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi
näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia
ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo
laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki
Marinan ohitse.

Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden
yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä.
Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän
kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui
noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään.
Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta.
Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja
kaikki lauloivat musiikin mukana.

    L' sett' anni che son maritata
    Perchè s'era la bella blondin.

[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea
kaunotar.]

Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja
ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:

    Passeggiando per Milan
    L'era un giorno ch'el pioveva
    La mia bella la piangeva
    Per veoermi andà soldà.

[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki
nähdessään minun menevän sotamieheksi.]

Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen
voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa
käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa
ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista
keuhkoistaan:

    Oh che pena, oh che dolore,
    Che brutta bestia chè l'e l'amore!

[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]

Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee
jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää
säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat
leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret,
hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee
lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen
niitä kirjaillessa.

Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti
hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai
kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien
nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen
syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa
maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven
yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle,
eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja
kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi
tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä,
nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut
harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle
kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta
tai Cimarosaan musiikista.

Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja
»Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin
tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli
heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui
samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka
nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua,
mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden
kiireellisiä tiedonantajia. R...n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta
se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen
ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut
tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan,
olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu
oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?

Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään,
että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset
olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa,
milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli
puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut
olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!»
Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet,
että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut
siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.

Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin
elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys
todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta
tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään
hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei _ikinä_ ollut soudellut
tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.

Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt
huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin
pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän
tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen,
heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin
rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi
ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon
ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen
_Robertosta_. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.

Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren
polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa
hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään
voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui
nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi
seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa,
hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki
pitkin hänen käsivarttaan.

Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen
jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka
vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän
lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä
sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä
toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä
permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään
ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui
arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan
siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa
syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne
mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen
etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän
kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan
käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri
sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti
uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle
sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.

Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja,
sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla
silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.

Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen
kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan
kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla.
Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi
vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli
kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen
tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi
yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin
kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan
näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli
puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä
joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen
lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita.
Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea
seuraava lakoninen kirjoitus:

    »Minä, toukokuun 2 p:nä 1802».

Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen
aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton
vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo
hiukset olivat hänen muistojaan.

Mutta kuka ne oli kätkenyt tänne?

Marina tarttui melkein itsetiedottomasti rukouskirjaan ja selaili sen
lehtiä.

Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja
haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:

 »Toukokuun 2 p:nä 1802.

 Jotta muistaisin.

 Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä
 uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan
 minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät
 tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät
 ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin
 synnyit, olet kärsinyt _paljon, paljon_ (tämä sana oli kerrattu
 kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.

 Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon
 onneton vaimo!

 Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa:
 muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja
 syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.

 Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja
 kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.

 Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi
 rukoilla puolestani.

 Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön
 jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman
 kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun
 järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun
 on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden
 ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran
 eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua;
 ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä
 nimen, jota hän silloin kantaa.

 Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa
 siihen; riittäkööt nämä viittaukset!

 Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!

 Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen
 siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta
 Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää
 sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä
 määrän sormukseni jalokivellä.

 Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua
 sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot
 hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä,
 ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.

 Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan,
 muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli
 liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis,
 näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.

 Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta
 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.

 Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien
 tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet
 järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten
 niitä muistaisi!

 Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja
 hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa
 minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun
 vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän
 haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!

 Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle
 enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat
 sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille
 surullisen muodon sekä vastaavat papeille: _lux perpetua luceat ei_.
 Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!

 Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi
 puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan
 he eivät kärsi.

 Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät
 tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki
 keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.

 Hyvästi, aurinko, näkemiin!

 Musta portti, musta portti, älä avaudu vielä!

 Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän
 käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten,
 vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja
 katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava,
 ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten
 salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora
 pohja palaisi paikoilleen.

 Täytyy omistaa sokea luottamus jumalalliseen lupaukseen: antaa Jumalan
 toimia.

 Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille
 kaikille. Täällä odota sitä, täällä.

 Cecilia.»

Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla:
sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton
sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.

Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät
arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja
valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.

Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki
hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi
seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.

Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen
pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti;
niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin
marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa,
ei hämmästystä.

Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui.
Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti
arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.

Se oli Fanny, joka astui kuin kyrassieeri.

— Mene tiehesi! huusi Marina hänelle.

— Oo, neiti, mikä on hätänä, mitä on tapahtunut?

— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti
Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny
lähti.

Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas.
Sitten hän palasi arkun luokse.

Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä
hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä
tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta.
Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.

Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että
peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki
uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui
toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja
kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.

Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan!
Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut;
se oli liian pieni.

Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan,
hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti
koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän
putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti
kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin
heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä
olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja
hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään
kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle:
»Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle
ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla
polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen
sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren
hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä
järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä
kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa
ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle.
Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen
aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso
oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä
kuutamoisen souturetken jälkeen.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen
kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.

Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti
tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään
lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:

— Ei, se ei ole totta.

Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää
puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista
todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella
lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta
tehdä sama matka.

Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin
ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa
kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen
käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo
käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen,
jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja
ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus
oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo
onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli
sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä
takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä
ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti
vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa
ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin,
mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset,
hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita
hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen,
vaiko heräävänsä kuolleista?

Kirjoitus oli siis mielenhäiriön tuote. Ainoastaan siinä tapauksessa,
että jokin muisto menneestä elämästä heräisi Marinan sielussa, voisi se
todistaa päinvastaista.

Avaudu sielu! Hän alkoi kysellä itseltään käsikirjoituksessa mainittuja
muistoja, kuin se, joka kallistuu syvän ja pimeän kuilun ylitse ja
huutaa, odottaen, että jokin ääni tai kaiku vastaisi.

Camogli? Ei mitään kaikua, ei mitään muistoa. Genova! Äänettömyys.
Sisar Pellegrina, Concetta, Renato? Äänettömyys. Doria-palatsi,
Brignoli-palatsi, Busalla, Oleggio? Äänettömyys, yhä vain äänettömyys.
Näin väliin yösydännä jossakin täpötäydessä, savuavan öljylampun
huonosti valaisemassa odotushuoneessa huudetaan pitkään kylien ja
kaukaisten kaupunkien nimiä, mutta kukaan ei liikahda, kukaan ei
vastaa, kaikki odottavat toista junaa. Mutta kuka tietää, ehkä tuolle
linjalle sittenkin olisi ollut matkustavaisia, vaikkeivät ihmiset
kuulleet, koska nukkuivat viittoihinsa kääriytyneinä salin toisessa
päässä seisovien matkustavien takana?

— Tämä on selvää hulluutta, sanoi Marina itsekseen, — ja minä, joka
näin seulon ajatuksiani, olen naurettava! Naurettava! kertasi hän
ääneen hypähtäen pystyyn.

Tuo sana, joka pääsi hänen huuliltaan, tuntui hänestä tylymmältä kuin
se, jonka hän oli muovaillut ajatuksissaan. Eikä yksistään tylymmältä,
vaan liioitellulta ja väärältä. Se loukkasi häntä, aivankuin hän itse
ei olisi lausunutkaan sitä. Ja samalla hän tunsi sydämeensä ja kaikkiin
jäseniinsä tunkeutuvan painostavan levottomuuden, osaksi väsymystä,
osaksi, kärsimättömyyttä, kuin synkeänä vastavaikutuksena hänen
tahdolleen.

Todellakin ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kuljettanut
hänet Pariisista nuoruutensa ja kauneutensa kukassa tähän jo
seitsemänkymmentä vuotta asumattomana olleeseen huoneeseen. Ihmeellinen
oli kohtalo, joka oli kiinnittänyt sormuksen salalaatikon koukkuun,
jotta hän voisi lukea: »Sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne
itsessäsi onneton sieluni.»

Mielenhäiriötä! Mutta missä kohden tuossa kirjoituksessa löysi
jälkeäkään sekapäisyydestä, ylenmääräistä kiihoitusta, epäjärjestystä!
Mutta viisivuotisen vankeuden jälkeen noin omituinen ajatus mielessä!
Vanha ajatus! Mutta eikö senvuoksi olisi syytä uskoa? Marina vapisi;
hänestä tuntui, kuin niin monet tuntemattomat sielut, joilla oli ollut
tämä sama usko, olisivat kutsuneet ja rukoilleet häntä, ja hän luuli
seuraavansa hetken heidän lentoaan. Veri virtasi yhä myrskyisemmin
hänen suonissaan, ymmärrys ja tahto alkoivat heikentyä.

Hän ei muistanut Camoglia, ei Genovaa, ei Renatoa eikä Pellegrina
Concettaa, ei päivääkään edellisestä elämästään, ei tuntiakaan. Mutta
kuinka monen monta hetkeä! Kuinka monet kerrat hänen mieleensä oli
välähtänyt hämärään hävinneitä hetkiä tuntemattomasta menneisyydestä!
Tänä iltanakin vielä, nuo kellot! Hyytävä kylmyys virtasi hänen
suoniensa läpi, sanomaton ahdistus kuristi hänen kurkkuaan. Hänet
valtasi kuin uppoamisen kauhu, itsesuojeluksen vaisto heräsi eloon. Hän
takertui vielä ajatukseen, ettei hän mitenkään voinut olla Cecilia,
koska hänen suonissaan virtasi d'Ormengojen veri, mutta taipumaton
sydän sanoi: ei. Mitä merkitsee veri? Sinä vihaat ja olet aina
vihannut enoasi, kosto on sitäkin suloisempi näin; jotta täyttäisit
sen paremmin, on Jumala sijoittanut sinut tuntemattomana vihollisesi
perheeseen.

Mutta nyt häntä alkoi todellakin peloittaa, hän koetti peräytyä
taistelusta; hän tarttui kynttilään ja meni sänkykamariinsa. Ikkunat
olivat siellä auki ja tuulenpuuska sammutti kynttilän. Hän yritti
sytyttää sen uudelleen, mutta ei onnistunut, ja heittäytyi lopen
uupuneena ikkunalautaa vastaan löytääkseen lepoa. Mutta silloin hänen
mieleensä muistui, että katsellessaan palatsiin tulonsa iltana tuosta
samasta ikkunasta, hän oli luullut tunteneensa jonkin entisen unen,
jonkin synkän kuvan, joka ennenkin, suurmaailman elämän humussa, oli
ilmaantunut hänen eteensä. Se oli lopullinen isku. Se sumensi hänen
silmänsä ja ajatuksensa, hän luuli kuulevansa ympärillään tuhansia
kuiskeita, jotka kohosivat ylös, hajaantuivat ilmaan ja yhtyivät sitten
yhdeksi ainoaksi ääneksi. Ja nostaen molemmat kädet otsalleen hän
kaatui pyörtyneenä maahan.

Tähtien himmeässä valossa lojui ikkunan edessä lattialla valkea
olento kuin unen helmaan vaipuneena. Kuka olisi voinut sanoa, että
siinä oli pyörtynyt nainen! Palatsissa nukkuivat kaikki; vain sirkat
ja leivoset sirkuttelivat iloisesti, ja huhtikuun kirkkaan yön
vallattomat tuulenhengähdykset tunkeilivat uteliaina sisään ikkunoista
ja tunkeilivat siellä ja täällä suhisten. Kaukana järvellä kuului
viimeisestä venheestä huoleton sävel.

Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää
tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään
liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina,
mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut
päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia
Varrega.

Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan
ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan
päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen
tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne
olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät
herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima,
vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa
sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys
oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain
kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi,
ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen
sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen.
Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista
tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan.
Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli
kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän
tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.

Kuuluisa tohtori B... joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi
velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän
teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon
lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.

— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta,
sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi
vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä
olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on
syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta
siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida
häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä
hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni
sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset
vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme
sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää
ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun
ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun
hän sanoo musta.

Professori B...n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman
tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina
näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä
olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli
taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys
palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi
huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät
lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä
tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty.
Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi.
Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen
hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa,
sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla
varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R...n
kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja
murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta.
Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei,
kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi
viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi
heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten
kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa
tähden.

Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää,
tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan,
palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi
R...n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa,
johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä
hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen.
Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon
silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla.
Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti
papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä
hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen
pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi
tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti
kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei
tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui
häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli
tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.

Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit
kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti
sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä
toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista
Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli
puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän
suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois
palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra
tohtori ymmärtänyt mitään.

Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat
silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän
vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden,
väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä
pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski
sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja
rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan
eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina
emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella;
hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan
kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten.
Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän
kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset
kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden
hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin
ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle
puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän
viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti
ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin
onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei
ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat
kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.

Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se
johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko
ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan.
Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen
kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian
kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden
verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan
välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin,
jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.

Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden
riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.

— Herra kreivi, sanoi Steinegge eräänä päivänä kreivi Cesarelle,
— tiedän, että onnettomuudekseni olen hyvin vastenmielinen
markiisittarelle. Siihen on ehkä syynä vanha, ruma muotoni, jota en voi
muuttaa. Jos minun läsnäoloni lisää teidän pieniä perheriitojanne, niin
sanokaa se vain minulle; minä lähden.

Kreivi vastasi, että hän vielä oli herra talossaan, ja vain siinä
tapauksessa, että prinssi Metternich tarjoaisi herra Steineggelle
johtajan paikan viinikellarissaan Johannesbergissa, hän laskisi tämän
menemään.

Suunnilleen vuosi sen jälkeen kuin Marina oli löytänyt salaisuuden,
lähetettiin hänelle Dumolardin kirjakaupasta neljän, viiden
ranskalaisen romaaniuutuuden mukana eräs italialainen kirja. Se oli
V... n kirjapainon painattama kertomus ja nimilehdellä oli: _Eräs Uni_,
italialainen kertomus. Kirjoittanut Lorenzo.

Marina ei pannut mitään arvoa italialaisille kirjoille, eikä hänellä
ollut vähääkään halua lukea tätä. Että hän sen kuitenkin luki, johtui
Fannyn huolimattomuudesta, joka eräänä aamuna oli tuonut sen »Nuolen»
kannelle _Home de nyige'n_ sijasta. Marina, päästyään mielipaikkaansa
Malombran laaksoon, huomasi erehdyksen ja ensimmäisen harmin tyynnyttyä
tyytyi lukemaan sitä.

Kirjan sisällys oli seuraava: Eräs naimisissaoleva nuori mies näkee
liiallisten aivoponnistusten rasittamana tavattoman vilkkaan unen,
jossa hänen omaa tulevaisuuttaan esitetään vertauskuvallisessa
muodossa. Tapaukset osoittavat todellakin unen ensimmäisen osan olevan
totta. Kuluu viisitoista vuotta, ja tuon unen valoisa ja iloisa
ensimmäinen osa on myöskin toteutunut. Nyt on odotettava toisen osan
toteutumista. Tämä osa ennustaa hillitöntä ja peloittavaa rakkautta,
hengen ja aistien huumaa, jonka vuoksi kirjan sankari joutuu vaikeihin
olosuhteihin. Kolmekymmentäkuusivuotiaana tuo vakava perheen isä, joka
unesta johtuneen salaisen pelon vallassa elää kaukana maailmasta,
huomaakin kauhukseen rakastuvansa erääseen, välttämättömyyden
pakosta hänen läheisyyteensä joutuneeseen naiseen. Tämä nainen on
sielun suuruuden puolesta todellinen ihannekuva, jommoisia tätä
nykyä löytää helpommin elämässä kuin romaaneista. Sankarillisista
tahdonponnistuksistaan huolimatta hänkin rakastuu kirjan sankariin. He
kamppailevat kumpikin pelastaakseen ja päästäkseen irti rakkaudestaan,
mutta taivas, maa ja koko maailma liittoutuvat heitä vastaan saadakseen
heidät lankeamaan. Ollen jo kuilun reunalla, jossa onnettomuus, häpeä,
ehkäpä kuolemakin heitä odottaa, mies ilmaisee tuon salaperäisen,
häntä vainoavan kohtalon salaisuuden. Silloin suurisieluinen nainen
katsoo itselleen halventavaksi alistaa kohtalon alle eikä rakastettunsa
onnelle ja omalle sydämelleen. Samalla herää uskonnollinen tunnekin.
Rakastuneet eroavat viattomina. Mies unohtaa vähitellen ja elää
onnellisena ja rauhallisena. Nainen kuolee.

Kertomus oli kirjoitetta mitä puutteellisimmalla seuraelämän
olosuhteiden tuntemuksella, mutta siitä tapasi jonkin terävän
sielutieteellisen havainnon. Luonnonkuvaukset menivät mukiin,
mielikuvituksellinen puoli oli jotakuinkin hyvin muovailtu. Lyhyesti
sanoen, jollei siinä olisi ollut niin paljon siveellistä kiihkoa, jos
tyyli olisi ollut luonnollisempaa ja porvarillisempaa, jos kirjailija
olisi todella pannut parastaan, niin olisi ehkä _Eräs Uni_ saanut
osakseen enemmän suosiota.

Mutta Marinalle se näytti menevän vereen. Hän palasi palatsiin tuon
kirjan lumoissa. Hän olisi tahtonut tuntea sen tekijän ja puhua tämän
kanssa. Mahtoiko tämä todella uskoa sitä, mitä kirjoitti? Oliko
mahdollista, että ihminen voi vastustaa kohtaloaan ja voittaa sen?
Jos kohtalo voidaan voittaa, oliko se sitten enää kohtalo? Jos ei,
niin onko sitten olemassa pahankurisia henkiä, jotka pitävät meitä
narrinaan, näyttävät meille valheen totena ja vaikuttavat täten
mielikuvitukseemme?

Kukaan ei vastannut noihin kiihkoisiin kysymyksiin, ja Marina vaati
välttämättä vastausta. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Edes ajattelematta
kenelle ja miten olisi osoittanut kirjeen, pyyhkäsi hän yhdessä
henkäyksessä kahdeksan tiheään kirjoitettua sivua, jotka säkenöivät
tulta ja hienoa ivansekaista henkevyyttä. Alle hän kirjoitti nimen
Cecilia. Hetken epäröityään hän lisäsi seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tahtoisin myös tietää, uskotteko, että ihmissielu voi elää kaksi
tai useamman kerran maan päällä. Ellei _Erään Unen_ tekijä käytä
kirjekyyhkystä tai pääskysiä, niin lähettäköön vastauksensa
yksinkertaisesti Milanoon, tohtori R:lle, poste restante.»

Sitten hän kirjoitti toisen kirjeen rouva Giulia de Bellalle:

 »Auta minua tekemään pieni, jokseenkin vaatimaton ja järkevä hullutus.
 Olen itsekin aivan ihmeissäni, että olen lukenut erään italialaisen
 romaanin. Nyrpistä vain nenääsi ja kuuntele. Tämä romaani on kuin
 kiltti, kaino herrasmies, joka liian tummissa hansikkaissa ja liian
 vaaleassa kravatissa astuu salonkiisi, tervehtii hämmentyneenä puolen
 tusinaa henkilöitä ennen sinua, epäröi neljännestunnin ottaako
 nojatuolin, tuolin vai jakkaran ja valitsee vihdoin paikan niin
 kaukana naisista kuin mahdollista. Mutta kun hän alkaa puhua, niin
 häntä ei ole verrattava kehenkään toiseen seurapiirissäsi. Hänellä
 on aatteita ja tulta. Hän on mies! Onko sinulla, kultaseni, miehiä
 salongissasi? Jos on, niin suo anteeksi.

 En välitä ollenkaan tietää tekijän nimeä tai tutustua häneen
 henkilökohtaisesti. Hän nimittää itseään yksinkertaisesti Lorenzoksi.
 Voisipa olla joku vaalea poroporvari nimeltään Matti. Sen sijaan sain
 päähänpiston ryhtyä kirjeenvaihtoon hänen kanssaan, ja minulla on
 niin harvoin tilaisuutta toteuttaa päähänpistojani, että tyydytän ne
 kaikki heti. Y kirjoittaa X:lle! Se mahtaa olla vallan ihastuttavaa,
 etenkin jos X vastaa Y:lle. Voisihan olla mahdollista, että X olisi
 henkevä kerake, ja se tuottaisi suurta huvia Y-paralle, joka on
 ikävissään kuin kuningatar. Mutta nyt ei X:n pidä saada edes tietää,
 mistä kirjeeni hänelle tipahtavat; näet siis, että se on hyvin järkevä
 hullutus. Sinä, ystäväni, anna siis heittää postiin oheellinen kirje,
 joka on osoitettu _Erään Unen_ tekijälle V:n kirjapainoon. Mutta
 niinkuin hyvin ymmärrät, ei se riitä. Tahtoisitko ystävällisesti myös
 kysyä postissa, onko siellä kirjeitä tohtori R:lle ja lähettää ne
 sitten minulle. Olen antanut hänelle, sinun apuusi luottaen, tämän
 kaikkein vähimmän huonoon valoon saattavan osoitteen. Asia on niin
 viatonta laatua, että voisit pyytää mieheltäsi luvankin siihen. Mutta
 missään tapauksessa älä mainitse minun nimeäni. Saat sitten sinäkin
 jotakin palkaksesi. Lähetän sinulle palan järveä, jota puutarhasi
 kaipaa, niinkuin S:n kalvosimet ja kuuluisan professori G:n kädet.

 Kunnioittavat terveiseni _a ton très haut seigneur et maître_, jos
 satut näkemään häntä.

 Hyvästi, rakkaani. Luen parhaillaan erästä vanhaa Stendhalin romaania:
 _L'Amour_. Se on kirjoitettu kuin operationiveitsellä.

 Marina.»

Rouva de Bella, joka oli uteliaisuudesta tehnyt monta vähemmän järkevää
hullutusta, vastasi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan, mutta
lupasi suostua, pidättäen kuitenkin itselleen oikeuden lukea nuo
kirjeet, ennen kuin lähettäisi ne edelleen. Hän oli ennen kaikkea
omantunnontarkka nainen.

_Erään Unen_ tekijä ei antanut kauankaan odottaa vastausta.
Hän puolusti siinä enemmän sydämen lämmöllä kuin pontevalla
johdonmukaisuudella romaanissaan ilmaisemiaan mielipiteitä kohtalosta
ja tahtovan ihmishengen vastustamattomasta voimasta. Hän osoitti,
kuinka tapauksissa, joissa ihmisen tahto välttämättä myötävaikuttaa
hänen siveellistä omaatuntoaan koskevilla teoilla, tämä tahto jää
päätekijäksi ja määrää tapausten kulun; se on olosuhteiden mukaan
muutteleva, tuntematon suure, joka määrättyjen luonnonlakien
perusteella tehdyissä laskuissa saattaa aina tuloksen epävarmaksi. Hän
kielsi edeltäpäin määrätyn ja pakollisesti pahaan suostuvan tahdon
toiminnan.

Joutuen tiukalle kysymyksessä, voiko ihminen aina valita hyvän
menettämättä tahdonvapautta hän vastasi myöntävästi. Hän sanoi, että
ihminen voi aina ammentaa oman sielunsa syvyydestä, sen salaisesta
yhteydestä Jumalan kanssa, sysäyksen hyvään; siinä on hänen loppumaton
voimansa. Se juuri on nykyaikaisen sielutieteen suuri virhe, ettei
se ole tarpeeksi ottanut huomioon näitä sisäisiä tosiasioita, jotka
todistavat tuota yhteyttä. Se on inhimillisen vapauden suuri takuu.

Eikö tämä jumalallinen vaikutin, täten siis kieltämättä kaiken
inhimillisen toiminnan alkujuuri, nouse luontonsa mukaisesti
siveellistä pahaa vastaan ja _a priori_ pidä sitä täydellisesti
tarpeettomana? Mystillinen kirjailija koetti osoittaa, ettei
voisi antaa fatalistisen teorian nojautua edes jumalalliseen
kaikkitietäväisyyteen, sillä nämä ovat kaksi vastakkaista,
yhteensopimatonta sanaa, niinkuin aika ja iankaikkisuus, eikä siitä
saisi mitään johdetuksi.

Kaikki nämä todistelut esitettiin lapsellisella innolla, joka ehkä voi
pelastaa _Erään Unen_ tekijän pedanttisuuden syytöksestä, mutta herätti
epäilyn, että hän ei koettanut saada yksistään kirjeenvaihtajaansa vaan
myöskin itsensä vakuutetuksi.

Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja
ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa
uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien
olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä
korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on
nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.

Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit,
haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin
pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton
toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien,
jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.

Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan
olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan
jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän
kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.

Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila
ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen
tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme
tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon
jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat
heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien
vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin
antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen.
Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija,
ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko
entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä,
oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.

Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti
ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi.
Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta
ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä
sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se
on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»

Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti
suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi
tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella
nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä
huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.

Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti
kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä
edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin
kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan,
jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän
kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä
kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut
muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai
tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo,
kuinka hän siihen vastasi.




VI. SHAKKI-OTTELU.


— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen
juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka
pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.

Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi
päästämään valoa ikkunoista.

— Ei, pyydän teitä, myönnättepä sen tai ette, antaa niiden tulla!
Tahdotteko olla hyvä ja soittaa? Tuo nappi tuolla oven vieressä,
kaksi kertaa. — Niin kristinusko. Enhän minä suinkaan ehdota teille,
että kirjoittaisitte kristinuskoa vastaan. Te sanotte, että kaiken
lopuksi se on kristinusko, joka on tuonut yhdenvertaisuusaatteen
maailmaan. Mitä tarkoitatte sillä? Etteikö ennen kristinuskoa ollut
kansanvaltaisia aatteita? Minä tarkoitan, että meidän kirjamme pohtisi
yhdenvertaisuusaatetta siinä kohden, missä se on kaikkein luonnottomin,
nimittäin poliittisella alalla, ja muiden ennakkoluulojen joukossa
sitä, että Kristus olisi tuon raa'an poliittisen yhdenvertaisuuden
keksijä. Muuten, kuulkaahan, yhdenvertaisia Jumalan edessä, paljon
mahdollista, se on hyvin kaukainen näkökanta, mutta yhdenvertaisia
keskenämme, ei ikinä! Pitää totisesti olla kovapäinen ja henkisesti
sekä ruumiillisesti sokea, jos väittää, että olemme yhdenvertaisia,
keskenämme. Jos jonkin huomaa juuri ensimmäiseksi, niin sehän on
ihmisten luontainen eroavaisuus niin ruumiin kuin sielunkin puolesta.
Minun sydämeni esimerkiksi on paljon enemmän Hannibalin ja Scipio
Africanuksen sydämen kaltainen kuin jonkin gorillan, mutta silti se ei
ole samanlainen kuin heidän, eivätkä kaikki kaunopuhujat vuodelta 89 ja
niitä seuraavat kunnianhimoiset kansan imartelijat saa sitä tulemaan
siksi. Shakki kuninkaalle!

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet,
jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua
samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti
toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi
olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta
ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli
kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon
aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut
niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, mikä ääretön tärkeys
siinä pannaan jok'ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä
ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi.
Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu
vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon
teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta
ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa
isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää,
pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja
ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti
Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin
puolelta!

— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta
alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon
vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa
luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon
vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten
lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa
niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän
lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla
demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain
ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat
puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo
puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet,
jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua
samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti
toistensa kal­taisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi
olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta
ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli
kyllä ennen kris­tinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon
aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut
niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomat­kaa, m ikä ääretön tärkeys
siinä pannaan jok’ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä
ihmisten kes­kuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi.
Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu
vain ahneu­desta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon
teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan yllä­pitämään erilaisuutta
ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa
isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkeväm­pää,
pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja
ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti
Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin
puolelta!

— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta
alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon
vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa
luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon
vain, että jos teidän uskon­tonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten
lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa
niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän
lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla
demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain
ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat
puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo
puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.

— Ei käy päinsä, tässä on hevonen.

Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.

— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko
kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.

Kreivi nousi ja soitti itse.

— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen
teille erään kysymyksen.

— Tehkää vain.

— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä
erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?

— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia
aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä,
että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat
suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta
vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät
neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman
voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan,
asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle,
saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja
olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.

— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.

— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?

— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.

Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.

— Missä tuo neiti Fanny on?

— Luulen hänen olevan pihalla.

— Ja mitä hän siellä tekee?

Kamaripalvelija epäröi hetkisen.

— En tiedä, sanoi hän sitten.

Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi
alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten
kamaripalvelijalle:

— Tulkoot molemmat tänne.

Kamaripalvelija kumarsi.

— Aa, te ette tietänyt! huudahti kreivi.

Tämä meni nolona tiehensä.

— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni
kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!

Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä
sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun...

— Fannyn kanssa, keskeytti kreivi.

Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta
kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin
nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny
voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.

— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori
vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata,
kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta
Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä
välittänyt jäädä sen katselijaksi.

— Tulen myöhemmin takaisin jatkamaan peliä, sanoi hän.

Hänen mentyään Fanny pisti päänsä ovesta kysyen äreänä:

— Mitä käskette?

— Että astutte sisään.

Fanny raotti enemmän ovea, mutta pysyi itse paikallaan.

— Astukaa sisään! ärjäisi kreivi.

Fanny otti askeleen eteenpäin.

— Ja ettette tunkeudu availemaan ja sulkemaan ikkunaluukkuja minun
huoneissani! Ja myöskin, ettette hukkaa niin paljon aikaa puutarhassa,
missä teillä ei ole mitään tekemistä.

Tohtori-parka oli kuin tulisilla hiilillä; hän painoi nenänsä kuninkaan
ja kuningattaren väliin tuijottaen viholliskuninkaan etenevää
talonpoikaa.

— Markiisitar... alkoi Fanny taisteluvalmiilla äänellä ja kierrellen
oven käsiripaa.

— Pyytäkää markiisitarta tulemaan tänne, keskeytti hänet kreivi.

Fanny meni tiehensä mutisten ja ovia paiskellen.

— Hupsu! sanoi kreivi, vetäen kuningattarensa vastapuolueen juoksijan
toisesta ruudusta, jonne hän oli sen huomaamattaan muuttanut,
näkemättä, että hevonen sitä uhkasi.

Hän teki toisen vedon ja lisäsi:

— Eikö teidänkin mielestänne, tohtori?

— Ehkä hiukan kevytjalkainen, niinpä niin, vastasi tohtori
raukkamaisesti ja työnsi talonpojan pari askelta eteenpäin, niin että
se uhkasi viholliskuninkaan talonpoikaa.

— Pankaa tarkasti mieleenne, rakas tohtori, sanoi kreivi, — ettette
sotkeudu pelaamaan palvelijoiden kanssa, kun pelaatte minun talossani;
teille ei koituisi siitä mitään hyötyä.

Tohtori antoi hevosensa tehdä huikean hyppäyksen.

— Mitä nyt teette? sanoi kreivi.

Tämä iski päätään kädellään, vetäisi takaisin hevosensa ja sanoi
olevansa suorastaan sekaisin kovasta kuumuudesta; hän oli lähtenyt
kotoaan jo kello 11 ja tehnyt neljä, viisi sairaskäyntiä auringon
paahteessa.

— Oh! huudahti kreivi säpsähtäen ja katsoen kelloansa. — Ja minä kun
unohdin kokonaan. Minunhan täytyy mennä eräitä ystäviäni vastaan.

Tohtori ei voinut uskoa, että tuo kiusallinen peli todellakin
keskeytyisi.

— Jättäkäämme, jättäkäämme se, sanoi hän, — tulen joskus toiste.

Fanny palasi.

— Markiisitar haluaa tietää, sanoi kamarineitsyt, — mitä herra kreivi
haluaa.

— Sanokaa hänelle, että pyydän häntä lopettamaan pelin tohtorin kanssa.

— Oo, herran nimessä! huudahti tohtori, — älkää suinkaan häiritkö häntä
minun vuokseni!

— Menkää, sanoi kreivi.

Tohtorin silmät kiiluivat yksin jäätyään.

— Ahaa, etten sotkeutuisi pelaamaan palvelijain kanssa! sanoi hän
itsekseen ja käsiään hykerrellen. — Pidä hyvänäsi!

Hiukan ennen hän oli saanut Fannyn lupaamaan, että tämä tulisi tänä
yönä, heti keskiyön jälkeen, kappelin luokse, yksinäiselle paikalle
järven rannalla, ei kaukana palatsista. Hän tunsi itsensä levottoman
onnelliseksi ja lähti kiertämään salia etsien peiliä, josta näkisi
onnellisen naamansa onnitellakseen itseään. Mutta minkäänlaista peiliä
ei näkynyt, vain avatusta ikkunalasista hän voi nähdä rakastuneen
muotonsa. Tohtori katsoi sitten alas pihalle, jossa kreivi oli nähnyt
hänet keskustelemassa Fannyn kanssa, ja murisi:

— Kirottu ikkuna.

Siinä samassa kreivi kulki pihan poikki ja lähti sitten rohkeasti
kiipeämään ylös auringon paahtamia kiviportaita suurten sypressien
liikkumattomien varjojen ja välkkyvien viinilehtojen lävitse, missä
etelätuuli humisten liikuskeli. Tohtori katsoi hetken hänen peräänsä
ja kun oli aivan varma asiastaan, puikahti kiireesti tiehensä Fannya
etsimään.

Sillävälin valkean kuningattaren ja mustan kuninkaan sotilaat seisoivat
vinoittain liikkumattomina vastatusten, ihmetellen kovasti, oliko
tullut rauha vai aselepo vaiko vain sotaneuvottelu. Ei kukaan koko
leirissä tietänyt mitään. Kuiskailtiin niin mustien kuin valkeidenkin
joukossa, että sotaa oli käyty huonosti, ilman ryhtiä, että sotaväen
toiminta oli alistettu vaihtelevan ja monimutkaisen diplomatian alle,
johon eri tarkoitusperiä silmälläpitäen ottivat osaa perätysten
useat eri vallat. Ja todellakin, tuo oli kuin leikkisota, jota
tuulet leikkivät pienen järven pinnalla, tuskin koskettaen sitä ja
antaen tummien läiskien juoksennella sen aalloilla, sillä välin kuin
oikea sota riehui ylhäällä, vuorten huippujen yläpuolella suurten,
salaperäisten, vihamielisten pilvien välissä.

— Tässä olen, sanoi Silla astuen sisään, mutta pysähtyi samassa.

Kuinka ihmeessä täällä ei ollut enää ketään? Hän läheni shakkipöytää.
Peli ei näyttänyt olevan lopussa, kaikkea muuta; sen jälkeen kuin hän
oli lähtenyt, ei oltu tehty kuin kaksi vetoa. Hän katsahti ympärilleen
ja nähtyään tohtorin hatun ja kävelykepin eräällä tuolilla, otaksui
tämän ainakin piakkoin palaavan ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan.

Hän muisteli kreivin sanoja poliittisesta tasa-arvoisuudesta ja
syntyperän etuoikeuksista. Hänen silmiinsä kohosi kuin sumea
pilvi. Totta puhuen, hän ei ollut erikoisesti syventynyt näihin
asioihin, mutta yliopistossa ja jälkeenkin päin häntä oli ruokittu
aivan päinvastaisilla aatteilla; hän oli hengittänyt nykyaikaisen
yhteiskunnan jäntevää, kansanvaltaista ilmaa eikä voinut käsittää,
miten tasavaltalainen niinkuin kreivi voisi omaksua tuollaisia
mielipiteitä. Nyt hän ymmärsi muutamia kreivin lauselmia ja puheita,
joiden ajatuksesta hän ei ensi hetkessä ollut päässyt selville; ja
hän nuhteli itseään, että liian ajattelemattomasti oli ruvennut tämän
kumppaniksi.

Kun kreivi oli ilmaissut hänelle teoksen sisällön, jonka hän aikoi
uskoa Sillan toimeksi ja jolle hän ehdotti nimeä: »Positiivisen
politiikan aatteet», niin Silla oli kyllä lausunut julki mielipiteensä
tasavallasta ja kuningasvallasta, mutta ei ohut tullut ajatelleeksi
tätä toista erimielisyyttä. Kreivi oli ottanut huomioon hänen
lausuntonsa ja selittänyt, ettei ikinä, ei missään tapauksessa,
pyytäisi häntä uhraamaan omia mielipiteitään ja että keskustellen
asiasta yleisemmin ja positiivisilla perusaatteilla he olisivat ehkä
päässeet yksimielisyyteen helpommin kuin luulisikaan; joka tapauksessa
he keskustelisivat ensin kaikesta. Ja he olivat käyneet viipymättä
työhön, esittäen ensin nopeasti tieteen eri vaiheet kreikkalaisista
lähtien. Mutta nyt Silla tunsi heidän eteensä avautuvan paljon
suuremman erimielisyyden. Mitä oli tehtävä? Ryhtyäkö mielipiteiden
vaihtoon kysymyksessä, jossa puutteellisten opintojen vuoksi voisi
jäädä alakynteen? Siinä oli suuri vaara. Ja taas toiselta puolen, mikä
ylpeys ja rohkeus kreivin sanoissa, mikä jokapäiväisten mielipiteiden
ja ihmisjoukkojen halveksiminen! Olisi ollut nöyryyttävää peräytyä
taistelematta, yhtyä enemmistöön ja jättää tuo mies yksin kaikkia
vastaan. Ei, oli seisottava etunenässä hänen kanssaan eikä intohimojen
ja kansanvaltaisten ennakkoluulojen puolella! Oli kohotettava korkealle
yhdenvertaisuusaatteen suuruus ja jalous uskonnollisen hengen valossa,
jonka sitten tuli korkean veljeysihanteen mukaan säännöstää sen
täytäntöönpano. Oli tunnustettava rehellisesti nykyisen demokratian
erehdykset, vääryydet, sokeus ja sietämättömät vaatimukset, mutta oli
myöskin taisteltava, taisteltava ennen kaikkea aateliston ylpeyttä ja
syntyperän oikeuksia vastaan. Tämä viimeinen ajatus alkoi kuumentaa
Sillan verta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin työntäen tulta
ja ylpeitä sanoja, jotka eivät kohdistuneet kreiviin.

Ei! Vähitellen, huomaamattaan hän kuvitteli itsensä donna Marinaa
vastapäätä, näki hänen kulkevan ylpeän välinpitämättömänä ohitse,
sitäkin purevampana, mitä sirompi ja hennompi hänen olentonsa oli
noine kylmine silmineen, jotka iskivät kipinöitä kohdatessaan kreivin
katseen. Häneen Silla kohdisti ajatuksissaan kaunopuheisuutensa. Hän
ei ollut puhunut kolmea sanaa kahteenkymmeneen päivään; puhumattakin
hän oli antanut Sillan ymmärtää, ettei pitänyt tätä kohteliaisuuden
eikä huomion arvoisena. Ainakin Silla näin uskoi, ja jo ensimmäisistä
päivistä lähtien hän oli muovaillut oman käytöksensä tämän ajatuksen
mukaan, pannen ylpeyden ylpeyttä vastaan; kuitenkin hän kärsi siitä,
tuntien samalla jonkinlaista katkeraa nautintoa, joka pusersi hänen
sydäntään donna Marinan läheisyydessä. Ja nyt tuntui hänestä, että
heidän tiensä yhtyisivät hetkeksi, että hän pysähdyttäisi tämän ja
kysyisi häneltä, mitä kummaa hän ajatteli...

— No, tohtori, sanoi ääni hänen takanaan.

Silla kääntyi äkkiä. Se oli todellakin hän, donna Marina, istumassa
shakkilaudan ääressä.

— Minä otan mustat, sanoi hän katsellen tarkkaavana shakkinappuloita.

Hän oli tullut hiljaa kuin hengetär, tai ehkä Silla oli vaipunut
ajatuksiinsa!

Tämä ei liikahtanutkaan.

— Tohtori! sanoi Marina hämmästyneenä, kohotti päänsä ja näki Sillan.

Hän rypisti hieman kulmakarvojaan, kääntyi katselemaan tarkkaavasti
shakkinappuloita ja sanoi jääkylmällä äänellä:

— Missä tohtori on?

— En tiedä, neiti.

— Sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja, lisäsi hän hiljaa Sillaan katsomatta.
Tämä ei ollut kuulevinaan, nousi ikkunan luota ja lähti menemään hänen
taitseen ulos. Marina ei nostanut päätään, mutta kun Silla ehti ovelle,
sanoi hän samalla äänellä:

— Pyydän teitä, sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja.

Silla kääntyi hiljaa takaisin, kiirehtimättä, sulki luukut ja lähti
taas ovelle päin.

— Osaatteko pelata? kysyi donna Marina.

Silla pysähtyi hämmästyneenä.

Marina oli lopultakin kohottanut päänsä, mutta nyt oli huoneessa pimeä,
eikä Silla voinut nähdä hänen ilmettään. Ääni kaikui kuitenkin kylmän
välinpitämättömänä. Silla kumarsi.

Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen
kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina
viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan
liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän»,
vaan »sallin».

Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen
tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään
taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle
Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta
ei voinut.

— Pelkäättekö? kysyi Marina.

Silla otti tyhjän tuolin.

— Pelkään voittaa, neiti, vastasi hän.

Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa
lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät
yhdessä huulten kanssa:

— Minkä tähden pelkäätte voittaa?

— Sentähden, etten osaa tehdä itseäni ala-arvoisemmaksi kuin olen.

Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset
olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen
etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:

— Minä aloitan.

Hän ojensi kätensä ja antoi sen riippua hetken nappuloiden päällä.

Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen
lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon
hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se
väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen,
peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli
tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja
purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.

— Luuletteko todellakin, ettette ole ala-arvoisempi? sanoi hän.

— En tiedä, kuinka te pelaatte, vastasi Silla tehden vedon
juoksijallaan.

Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen
juoksijaa ja sanoi:

— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te
pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.

Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä
menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki
uudelleen hiljaa oven.

— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette
lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?

— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan
teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden
tahdotte, että hyökkäisin?

— Sentähden, että silloin lopettaisin pikemmin.

— Se riippuu asianhaaroista.

— Koettakaapa, sanoi Marina.

Silla painoi päänsä keskitetyn tarkkaavaisesti shakkilaudan ylitse.
Donna Marina teki kärsimättömän liikkeen ja hypähti pystyyn.

— On turhaa, että mietitte noin, sanoi hän, — vakuutan teille, ettette
voita. Ette voita, kertasi hän, — sekoittaen käsillään nappulat ja
kaataen ne. — Minä en ole pelannut teitä vastaan muuta kuin tämän
pelin, enkä ole pelaava toista.

— Sen parempi teille.

— Oh, ei parempi eikä pahempi.

— Niin, sehän on selvää, te ette ole täällä pelaamassa minua vastaan,
jatkoi hän ivallisella äänellä, — te olette täällä tekemässä syviä
tutkielmia kreivi Cesaren kanssa, eikö totta? Minkälaisia nuo
tutkielmat ovat?

Silla nautti nähdessään hänen kiihoittuvan. Se oli jo voitto.

— Eivät ollenkaan mielenkiintoisia teille, neiti, vastasi hän.

Marina jäi hetken mietteisiinsä, sitten hän istahti uudelleen.

Mitä epäilyjä, mitä sovinnon aikeita mahtoikaan risteillä hänen
päässään? Hän tarttui molemmin käsin pieneen kultaristiin, joka riippui
hänen paljaalla kaulallaan, ja leikki sen kanssa painaen päänsä alas ja
paljastaen hiukan pyöreitä käsivarsiaan.

— Ne ovat siis hyvin alhaisia nuo tutkielmat? sanoi hän.

— Ei suinkaan.

— Ahaa, te ajattelette siis, että ne ovat liian korkeita minulle?

— En ole sanonut sitä.

— Katsotaanpa! Matematiikkaa?

— Ei.

— Metafysiikkaa?

— Ei.

— Salatieteitä ehkä? Kreivissä onkin jotakin noitamaista, eikö
teistäkin, herra... herra... Mikä teidän nimenne olikaan?

— Silla.

— Eikö teistäkin, herra Silla?

— Ei, neiti.

— Te olette hyvin päättäväinen.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivin ja vieraiden ääniä kuului portailta.

Silla nousi.

— Odottakaa hetkinen, sanoi Marina äkkiä. — En siedä sfinksejä
edessäni. Mitä te kirjoitatte? Te ja enoni.

— Erästä ikävää kirjaa.

— Ymmärrän, mutta mitä se käsittelee?

— Poliittista tiedettä.

— Oletteko valtiomies?

— Jotakin vähän parempaa, olen taiteilija.

— Laulajako?

— Markiisitar laskee leikkiä.

— Ja te olette hyvin ylpeä.

— Ehkä.

— Ja millä oikeudella?

Sanoessaan nämä sanat Marina hymyili arvoituksellista hymyä, jonka
myrkkyä Silla ei keksinyt.

— Vastustajan.

— Oo! huudahti Marina ja vihan liekki leimahti hänen silmissään.

Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta,
joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja
vihollisina.

— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä,
sanoi Marina puoliääneen.

— Minä? vastasi Silta hämmästyen. — En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää,
ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja
te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu
jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin
helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa,
tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin
astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja...

— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien
vieraiden kanssa.

Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen
kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!

— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää
näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.




VII. KESKUSTELUA.


Sinä päivänä pyydettiin piloilla Palma Vecchion venezialaista
aatelisnaista astumaan ulos kehyksestään ja istuutumaan
päivällispöytään. Kaunis nainen vastasi tavanmukaisella hymyllään.
Vaikkakin juhlapöydässä hopeat, kristallit ja kukkaset välkkyivät,
se ei kyennyt houkuttelemaan häntä, joka oli kasvanut Itämaiden
loiston keskellä. Ja kuinka kurja olikaan tuo ihailijaparvi tuossa
hänen jaloissaan! Se, joka pyysi häntä astumaan alas, oli Ritariston
komendööri Finotti, Parlamentin jäsen, kuudennellakymmenellä, silmät
tulta ja loput tuhkaa. Siellä oli komendööri Vezzakin, kaunokirjallinen
oppinut, ehdokas Senaattiin ja Korkeimman Opetuksen Neuvostoon, pieni,
pyöreä, täynnä oppia ja älyä, hyvin rakas monille naisille, mutta ei
sille, joka ei ollut teeskentelijä eikä sinisukka ja joka nauroi noille
kultasankaisille silmälaseille, tuolle lyhyen lyhyelle, harmaalle
metsästyslakille ja kimmoaville kumisotamiehen muodoille. Siellä oli
myöskin professori, ritari ja insinööri Ferrieri, jolla oli hermostunut
kasvojen ilme, älykäs katse, skeptillinen hymy, aivot ja pääkallo yhtä
kiiltävät. Ei edes hänkään voinut houkutella kaunista veneziatarta. Hän
itse oli XVI:n ja toinen XIX:n vuosisadan lapsi. Ferrieri oli syntynyt
taiteilijan ja runoilijan merkeissä, mutta oli siirtynyt mekaniikan
alalle. Siellä oli myös nuori asianajaja Bianchi, hienosti puettu,
kaino nuorukainen, hämillään kuin vastanainut nainen, kauttaaltaan
vielä kotilieden lämmittämä. Hänellekin hymyili välinpitämättömänä tuo
kokenut nainen. Muita uusia muotoja siellä ei ollut, ellei sellaiseksi
voisi lukea tohtorin ikävännäköistä olentoa, joka oli pujahtanut
kutsumatta päivällispöytään.

Nuo vieraat oli tuonut palatsiin pieni, yksinäinen, poppelipuiden
välitse juokseva jokipahanen, joka virtasi järven läntiseltä puolelta.
Muutamat Milanon kapitalistit olivat antaneet professori Ferrierin
toimeksi lähteä katsomaan, millainen johtovoima oli tuossa järvessä, ja
tutkimaan olisiko se riittävä suurta paperitehdasta varten. Professorin
tuli tehdä ylimalkainen luonnos, tunnustella R...n viranomaisten
mielipidettä tarvittavan tienosan rakentamista varten ja saada ehkä se
luovutetuksi ilman maksua jostakin kunnalliskassasta. Hän oli erittäin
kuuluisa insinööri, pari sanaa hänen allekirjoittaminaan olisi saanut
ihmiset kilpailemaan osakkeista. Hän oli tuonut mukanaan sisarensa
pojan, nuoren asianajajan, asian laillisen puolen hoitoa varten.
Poliittinen komendööri ja kaunokirjallinen komendööri olivat lähteneet
mukaan. He olivat kreivi Cesaren ja insinöörin vanhoja ystäviä ja
täyttivät nyt jo vuonna 1859 antamansa lupauksen tulla käymään
palatsiin.

Päivällinen oli erinomainen ja runsaasti henkevyydellä höystetty.
Parlamentin jäsenen tunnuslauseet vaihtelivat kirjallisuusmiehen
pilapuheiden ja insinööriprofessorin purevien epigrammien kanssa.
Kreivin mahtava ääni peitti usein kaikki muut äänet, kristallien,
veitsien, kahvelien ja lusikkain helinän, astioiden kalinan ja
kaiken muun. Nuori asianajaja pysyi vaiti, söi vähän, joi vettä ja
katseli Marinaa. Steinegge ja tohtori kuiskailivat keskenään vaihtaen
jonkin harvan sanan Sillan kanssa. Tämä oli hajamielinen ja omiin
mietteisiinsä vaipunut eikä usein edes vastannutkaan heille tai vastasi
aivan päin seiniä.

Myöskin Marina oli vaitelias.

Molemmat komendöörit, hänen naapurinsa, etsivät apua luonnolta,
taiteelta, taivaalta ja maalta saadakseen hänet puhumaan, mutta
heidän ei onnistunut houkutella hänen suustaan muuta kuin harvoja,
yksitavuisia sanoja. Kuitenkaan ei hänen ilmeensä eikä katse, joka
ei koskaan kääntynyt Sillaan, ilmaissut minkäänlaista levottomuutta.
Komendööri Vezza, joka tahtoi tietää kaikki, teki viimeisen yrityksensä
ja kysyi häneltä, tunsiko hän viimeistä muotiin tullutta reikäompelua,
jota kaikki Milanossa opettelivat. Marina vastasi tukahdetusti
huudahtaen hämmästyksensä ja halveksumisensa joka hämmensi siinä määrin
oppineen miehen, että tämä heti heittäytyi suinpäin keskusteluun
toisten kanssa. Puhuttiin uudesta paperitehtaasta. Insinööri kehui
uusia koneita, jotka tuotaisiin paperimassan tekoa ja käyttämistä
varten. Steinegge lausui ihmetyksensä, että paperimassa oli Italiassa
vielä uutuus. Sen käyttö oli levinnyt erittäin laajalle Saksissa.
Vezza huomautti, että Italiassa käytettiin paperimassan osakkeita
ja rääsyosakkeita, selitellen sitten makean karvain sanoin tuota
teollisuus-saksalaisuutta, hänen mielestään yhtä moitittavaa kuin
kirjallinen saksalaisuus. Keskustelu kävi heti vilkkaaksi. Finotti
asettui Vezzan puolelle, insinööri oli heitä vastassa. Steinegge,
tulipunaisena, kuohui kiukkua ja joi Sassellaa ja Baroloa haavoitettuna
kansallisessa itserakkaudessaan.

— Tuo on parasta italialaista runoutta, eikö totta, sanoi hänelle
nauraen insinööri.

Steinegge risti kätensä, huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohden
mitään puhumatta, niinkuin joku vanha, haltioitunut serafiimi.

— Hyvin sanottu, herra Steinegge, bravo, huusi valtiopäivämies. —
Cesare, kohta saapuu, eikö totta, R...n maistraatti keskustelemaan
Ferrierin kanssa. Ne pitää panna täyteen tätä Baroloa. Olkoot sitten
nuo herrat kuinka raakoja tahansa, ystävämme pistelee heidät poskeensa
yhden toisensa perästä.

— Ohoh, et tunne heitä, vastasi kreivi. — He tulevat juomaan minun
viinini ja professorin selitykset, kehuvat kaikkea, mutta eivät päätä
mitään. Ne ovat sellaista väkeä, että mitä enemmän heitä silittelet,
sitä vähemmän he luottavat sinuun, eivätkä siinä kovin väärässä olekaan.

— Aa! Sillä tavalla! Mutta eihän professori tuo heille mitään lahjaa,
ja onneksi hänellä on niin epäkreikkalainen profiili kuin suinkin! Eikö
teistäkin, markiisitar?

Marina vastasi kuivasti, ettei hän harrastanut kreikkaa.

— Ja siitä on jo neljäkymmentä vuotta, kun hänkin on unohtamassa, että
on joskus sitä harrastanut ja silloinkin huonosti, sanoi professori. —
Älkää kuunnelko häntä. Muuten, en ole kreikkalainen, mutta minulla on
sopimus taskussa. Kaksisataaviisikymmentä työmiestä, tusina teknikkoja
ja hallintovirkamiehiä, ja esimerkki ennen kaikkea! Jos tietäisitte,
kuinka monta tehdasta tuolla vedellä käytetään! Sitten tulee
välttämättömäksi hankkia rautatie.

— Tavallinen todiste, kuiskasi komendööri Vezza.

— Lyhyesti sanoen, R...n maistraatin täytyy heittää syliini tie,
maa-alue ja kaupunkinsa kunniakirja.

— Tuulentupia. Aa, forellia, _salmo pharius_, joesta! Nämä sinä
varmasti pilaat paperillasi.

Tämän sanottuaan komendööri Vezza alkoi erittäin vilkkaan keskustelun
kreivin, insinöörin ja Steineggen kanssa eri maiden forelleista,
verkoista, ongista ja kalanviljelyksestä. Tällä välin poliitikko keksi
keinon ryhtyä naapurinsa tohtorin kanssa läheisempään keskusteluun
Corrado Sillasta keräten nautinnolla kaikki pahat puheet, jotka
kulkivat nuoren miehen syntyperästä. Kun hän voi koskettaa sormellaan
tuonlajista inhimillistä heikkoutta, odottamatonta, outoa puritaanin
heikkoutta, niin hän oli onnellinen.

— Vai niin, sanoi komendööri Vezza, — joen forelleille pannaan siis
onkeen kärpänen... tai kastemato...

— Tai saksalainen runoilija, kuiskasi insinööri.

— Ei, kuka niitä söisi? Eivät edes insinööritkään; mutta järviseutujen
pormestareja onkiessa pannaan koukkuun joku yliopistollinen kuuluisuus
hyviin ehdotuksiin käärittynä...

Tässä komendööri veti kiireesti käden suulleen, sillä R...n pormestari
ynnä maistraatti astuivat sisään kamaripalvelijan ilmoittamina.

Yleistä liikettä, tuolien kolinaa, juhlallisia esittelyjä,
äänettömyyttä, lasien kilinää, kommendööri Vezzan kaunopuhelias
malja R...n kunnan tulevalle kukoistukselle, joka kunta oli tässä
niin arvokkaasti ja viisaasti edustettuna. Pormestari ja maistraatti
katselivat häntä kuin uneksien, epämääräisen levottomina, kuin se, joka
kuulee itseään ylistettävän ylen määrin, eikä tiedä miksi ja pelkää
joutuneensa johonkin sotkuun. Sitten kaikki nousivat pöydästä. Kreivi,
insinööri, asianajaja ja maistraatti lähtivät neuvottelemaan yhdessä.

Komendööri Finotti tarjosi käsivartensa Marinalle kuiskaten hänelle
muutaman sanan ranskaksi ja hymyillen nähtävästi viranomaisille, joista
lähti vastenmielinen pulkkakankaan haju, ja hengitti helpotuksesta
astuessaan ulos tuosta kuumuudesta pylväskuistikon viileään varjoon,
jonne pihalta nousi kukkivan rhynchospermumin suloinen tuoksu. Järvi
palatsin edustalla vaikeni, ollen suurimmaksi osaksi varjossa. Vuoret
ja vesi, johon ne kuvastuivat, olivat kuin kullatut. Läntinen taivas
loisti kirkkaana. Idässä Alpe dei Fiori kohotti punaisena leimuavan
huippunsa synkkää myrskyä ennustavaa taivasta kohden.

— Ihanaa! huudahti komendööri Finotti nojautuen kaiteeseen, — ihanaa,
mutta liian autiota. Kuinka aikanne kuluu tässä erakkomajassa,
markiisitar?

— Se ei kulu ollenkaan, vastasi Marina.

— Mutta täällä kai on läheisyydessä edes joku pesty ja kammattu
ihmisolento, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

— On yksi, maalattu.

Hän osoitti tohtoria, joka seisoi pylväskuistin portailla kuunnellen
suu auki Vezzan ja Steineggen erittäin vilkasta keskustelua. Silla
pysytteli syrjässä katsellen pihan suihkulähdettä.

— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita.
Nytkin, minusta näyttää...lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä
ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään
vastaamatta.

— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.

— En tiedä.

— Minä kuitenkin kadehdin häntä.

— Minkä tähden?

— Elää näin lähellä teitä!

— Voi olla hyvinkin vähän miellyttävää, ellei ole minuun makuuni,
sanoi Marina äänellä ja eleellä, joka ilmaisi hänen haluavan lopettaa
keskustelun.

— Vezza! huusi Finotti ääneen. — Kuinka voit seisoa ja puhua
forelleista naisen läheisyydessä, sillä puhutpa forelleista tai
kravuista, näen sen päältäsikin. Huomaan, että teet hyvin huonon
vaikutuksen kohteliaaseen ystävääni tohtoriin.

Kohtelias ystävä purki sisältään tulvan vastaväitteitä.

— Markiisitar, sanoi Vezza lähestyen, — kuulkaa, kuinka palkitaan
ystävän epäitsekkyys, joka jättää toiselle etusijan!

— Oliko se sitten teillä? kysyi Marina hymyillen omaa hymyään, ja
odottamatta vastausta kääntyi hän Steineggeen päin:

— Kolme tuolia, sanoi hän.

Pylväskuistikolla oli viisi henkeä eikä yhtään ainoata tuolia.

— Kun nainen käskee, vastasi Steinegge hetken äänettömyyden jälkeen, —
niin voi ratsuväen kapteeni tuoda niitä kolmekymmentäkin.

Komendööri Finotti tarkasteli Sillaa. Tämä oli kalpea ja katseli
Marinaa vihan liekki silmissään, niin että tuota käytännöllisen
psykologian harrastajaa alkoi hiukan epäilyttää.

— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin,
asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa
pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne
tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla
laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä
tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat
mieluummin jäädä tänne.

— Me sanomme jo ehkä hyvästi, sanoi eräs maistraatinjäsen.

— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä
sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori...

Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle
kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.

— Nyt panemme karhut tanssimaan, kuiskasi Finotti donna Marinalle.

Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli.
Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä
tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset
jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin.
Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia,
ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta
oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia,
sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.

Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin
piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin
nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan.
Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja
hangaten käsiään polviinsa.

— Kylläpä maailma on tullut teräväksi! sanoi vanhempi heistä.

— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä
hiukan höylää.

— Niin, rikas kunta! sanoi Finotti.

— Kyllä, neljä varvikkoa ja jonkun verran ruohikkoa tuolla vastapäätä
olevalla kamaralla, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Kunhan olemme
syöneet ne, tehdäksemme tietä paperitehtaalle, niin tulemme rikkaiksi,
mutta nyt... Niinpä niin... Ehkä se on viinin ansio, jota herra kreivi
armollisesti on suvainnut tarjota meille, että minusta tuntuu olevan jo
aika tulla oikein herroiksi. Se on mainiota viiniä; eihän se vain liene
petollista? Mitä te siitä sanotte, herra saksalainen, teidäthän näkee
väliin kyttyräselkäisen Cecchinan luona?

— Aa, aa, puhalteli Steinegge ymmärtämättä mitään.

— Ohoh! huudahti Vezza huomaten mustat pilvet, jotka paisuivat
itäisellä taivaalla. Myrsky on tulossa.

— Ei, hyvä herra, ei, sanoi maistraatin jäsen, joka oli äsken puhunut.
— Ei nyt, mutta ehkä tulevana yönä.

— Mikä on noiden kallioiden nimi, tuolla ylhäällä, minne aurinko juuri
sattuu.

— Me nimitämme niitä Alpe dei Fioriksi. Lapsena olen minäkin käynyt
siellä ylhäällä heinän teossa. Olisivat voineet nimittää sitä
Paholaisen vuoreksi, se olisi sattunut paremmin.

— Siellä onkin paholaisen kolo, sanoi toinen.

— Mitä, onko siellä paholaisen kolo? sanoi Silla. — Ja miksi sillä on
sellainen nimi?

— Hm, en oikein tiedä, pitäisi kysyä vaimoväeltä. Heillä niitä on
juttuja kerrottavana.

— Esimerkiksi?

— Esimerkiksi, että tuon kolon kautta pääsee helvettiin kuin tanssien,
aivan suoraa päätä, ja että paholaisen mielilapset valitsevat kaikki
tuon tien. He sanovat tunteneensa kolme neljä henkilöäkin, jotka ovat
sitä tietä menneet.

— Niinkö? sanoi komendööri Finotti. — Antakaapa kuulua.

— En todellakaan nyt muista...

— Tämän seutulaisiako?

— Täältä sekä muualta. En muista.

Tässä kohden arvoisa herra pormestari valitettavasti unohti varovaisen
vaitiolonsa.

— Mahdotonta, Pietro, sanoi hän, — mahdotonta ettette muistaisi. Se
hullu...

— Aasi! murisi hampaidensa välistä päämiestään vähän kunnioittava
maistraatinjäsen.

— Oikein, pormestari! Kertokaapa te! Teidänhän pitää tietää, mitä tietä
alamaisenne menevät helvettiin, piru, vieköön! Kertokaa siis! Se kai ei
ole mikään virkasalaisuus, toivottavasti?

Pormestari, huomattuaan liian myöhään panneensa jalkansa ansaan,
kiertelihe tuolillaan sanoen: — Siitähän on jo kuusisataa vuotta...

— Oh, kuusisataa! Ei edes kuuttakymmentä, sanoi eräs toinen jäsen, joka
tähän asti oli pysynyt hiljaa.

— Hyvä, hyvä! Kuusikymmentä tai kuusisataa, vanha tarina joka
tapauksessa, muu on yhdentekevää näille herroille.

Pormestari-parka ei enää tietänyt miten puolustautua, ja päästäkseen
tuosta painosta hän purki tietonsa ulos yhdellä kertaa.

— Niin, tuo hullu oli vanhan kreivi-vainajan ensimmäinen vaimo
täällä palatsissa! Hän oli genualainen, joka nähtävästi oli jonkin
verran hairahtunut, ja hänen miehensä oli tuonut hänet tänne ja piti
häntä täällä kuin vankilassa. Kreivi itsekin pysyi täällä aina hänen
kuolemaansa asti. Ihmiset puhuvat, että paholainen olisi vienyt hänet
luokseen tuota tietä.

Pormestarin puhuessa Marina nousi ja käänsi hänelle selkänsä. Hänen
virkaveljensä tekivät hänelle merkkejä, että hän vaikenisi. Vezza sanoi
umpimähkään:

— Onko tuo tuolla Cesaren vene?

— Ihania aikoja nuo! huudahti Silla sointuvin äänin.

Kaikki, paitsi Marina, katsoivat häneen hämmästyneinä.

— Siveellisen voiman aikoja, jatkoi hän välittämättä hänelle
tehdyistä merkeistä. — Orgaanista, siveellistä voimaa! Nyt meillä on
kouristuksia, hillittömän intohimon purkauksia, kaikki pohjaltaan
itsekkyyttä. Jos nainen pettää, ammutaan hänet tai ajetaan pois. Kostaa
ja vapautua, se on tarkoitus. Siihen aikaan oli toisin. Silloin voi
löytää jonkun aatelismiehen, joka kykeni hautautumaan syyllisen kanssa
erämaahan, rikkoen kaikki siteet maailman kanssa, kunnioituksesta tuota
yhtä pyhää, vaikkakin tuskallista sidettä kohtaan.

Marina, selin häneen, repi hermostuneesti lehtiä oikealla kädellään
eräästä ristinkukan oksasta.

— Ehkä se olikin julma kosto, sanoi Finotti, — hidas ja laillinen
ihmismurha. Mitä te siitä tiedätte?

— En tiedä, mutta en myöskään usko, että kreivi Cesaren isä kykenisi
sellaiseen. Ja muuten, meitä innostuttaa ja liikuttaa aina rangaistus;
mutta entä rikos? Kuka tämä nainen oli? Kuka voi meille sanoa?...

Donna Marina kääntyi.

— Ja te, sanoi hän vihan murtamin äänin, — kuka te olette? Kuka voi
meille edes sanoa teidän oikean nimenne? Se arvataan!

Hän aukaisi rajusti läntiseen siipirakennukseen johtavan oven ja katosi.

Medusa ei olisi paremmin osannut muuttaa tuota miesjoukkoa kiveksi.
Silla tunsi, että hänen piti sanoa jotakin, mutta ei tietänyt mitä. Hän
tunsi ikäänkuin horjuvansa ankaran iskun huumaamana.

Vihdoin hän pääsi vaivalla selville ajatuksistaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän. — Näen, että minulle on heitetty häväistys
vasten kasvoja, mutta en käsitä mikä se on.

Ei sanat, vaan äänenpaino, levitetyt käsivarret ja silmät sanoivat:
jos olette ymmärtäneet, niin puhukaa. Komendöörit ja tohtori tekivät
äänettömiä vastaväitteitä, osoittaen eleillään, etteivät olleet mitään
ymmärtäneet, toiset seisoivat suu auki. Steinegge tarttui Sillan
käsivarteen ja veti hänet mukanaan sanoen: — Nyt tunnette hänet, nyt
tunnette.

R...n maistraatti ja tohtori lähtivät heti.

— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen
haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?

— Ehen! vastasi Finotti. — Sehän on selvä kuin päivä.

— Kuin hämärä päivä.

— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut
palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta
se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno,
käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen
järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään,
mutta... Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs
mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon
hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän
on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö
se ole selvää?

— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin.
Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa
hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla,
kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain
ystävä!... Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja
piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.

— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. —
Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen
hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja
naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä
kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet
elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi
lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea
susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö
taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän
olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne
myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli
luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan
toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan
rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta!
Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti
hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli
vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään
jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar
Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet...

— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä
kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin
ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät?
Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin
hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.

— Pyh! sanoi esteetikko, — hän on liian laiha.

Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin
oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa
taiteellisessa teoksessa.




VIII. MYRSKYSSÄ.


— Sytytänkö tulen, herra? kysyi Steinegge matalalla äänellä.

Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet
jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta.
Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi,
sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.

Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa
vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli
Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi
sitten taas äkkiä asentoa.

— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra
kreivin palanneen jo aikoja sitten.

Silla ei vastannut.

Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle
päin.

Toinen ei liikahtanut.

Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti
huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.

— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne.
Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin
sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin
sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.

Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi
tulipunaisena ja hämillään:

— Oo, ei... herra Silla... kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen
syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet
olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä
orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen
mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.

— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota
henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen
tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle
tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut.
Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista
kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja
alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä
(Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee
minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!

— Ahneudesta?

— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin
perillisekseen.

Silla peitti kasvot käsiinsä.

— Siis, tahtoiko hän todellakin sanoa...

— Mutta...

— Mutta mitä? kertasi Silla tuskaisesti.

— Kaikkihan täällä sanovat niin.

— Kaikkiko niin sanovat?

Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella
äänellä:

— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan,
olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.

— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä
tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.

— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa
miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun,
yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella
maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan,
samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen
kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei
voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki,
mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin
syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia
sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin
juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä
maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä
iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni
hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös,
mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon
ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen
siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys!
Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge,
ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan
kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan
veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui
väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka
minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa
en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva
elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin
minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin...

Ovelle koputettiin.

Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa
luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään
puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien
tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.

Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä?
Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt
Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä
läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle
tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani»
ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat.
Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli
juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat
kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja
oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi
Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa,
nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.

Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa,
eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt
hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein
kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt
hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan
Comoon hiottaviksi.

— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen
itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!

— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet!
Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!

— Ei se minulle kuulukaan, vastasi Fanny. — Ja varmasti en alentuisi
ompelemaan hänelle edes nappiakaan. Olen kyllä nähnyt nuo hänen
rääsynsä. Tohtori on enemmän _chic_ kuin hän.

Fanny oli tuskin ehtinyt mainita tohtorin nimen, kun häneltä pääsi jo
naurunkikatus.

— Tohtori parka! sanoi hän, ja taas hän naurahti kertomatta muille
miksi nauroi.

Ja mitäpä muuta ajateltiin salissakaan, jonne palatsin vieraat olivat
kokoontuneet, ellei Sillaa ja sitä, mitä hän nyt tekisi. Ei kukaan
puhunut siitä, sillä donna Marina oli läsnä, eikä kreivi vielä tietänyt
mitään tapahtumasta. Kreivi ei ymmärtänyt kylläkään kiireellisiä
kirjeitä kaksitoista tuntia ennen postin lähtöä, mutta vaikeni. Marina
oli iloinen. Tuossa hopeaisessa naurussa, joka pulpahteli kuin kirkas
lähteensilmä hänen lempeästä, sametinpehmeästä suustaan, havaitsi
voitonriemuisen sävyn. Väliin hän nauroi kuin Fanny, hajamielisenä,
ilman syytä. Ja tohtorin lähdettyä hän nauroi vielä enemmän. Ylimalkaan
hän ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan Sillan poissaolon vuoksi.

Hetket kuluivat ja kuu kohosi hitaasti tummien pilvien takaa, jotka
vielä lepäsivät liikkumattomina itäisellä taivaalla; ne repeilivät
silloin tällöin heilutellen hopeaisia ripsuja kuun kuninkaallisten
kasvojen edessä ja sulkeutuivat taas. Kuunsirppi välkkyili noina
lyhyinä hetkinä Sillan ikkunalaseissa katsellen sisälle aina huoneen
sisimpään asti.

Silla kirjoitti. Hänen nopean kynänsä rapinan keskeytti vain jokin
hillitön mielenliikutus tai äänettömyys. Sivu seurasi sivua: kynä
näytti täyttäneen niitä useampia, kunnes vihdoin pysähtyi. Silla luki
ne lävitse ja mietti.

— Ei! sanoi hän repien rikki kirjoittamansa.

Hän otti toisen arkin. Tällä kertaa kynä ei kiitänyt enää. Miehen
ajatus kamppaili sanojen, ehkä itsensäkin kanssa.

Kello löi puoli kaksitoista. Silla aukaisi ikkunan ja kutsui
Steineggeä. Hän oli kuullut tämän kävelevän ylhäällä.

— Tulen heti alas.

Steinegge juoksi ikkunaan tehden jalomielisen sydämensä ensi
innostuksessa liikkeen kuin olisi tahtonut hypätä ikkunasta alas,
hävisi sitten ja ilmaantui melkein siinä, samassa Sillan huoneeseen,
takki heitettynä huonosti olkapäille ja ilman housuja. Sinä hetkenä
kumpikaan ei ajatellut, että hän oli hullunkurisissa pukimissa.

Silla meni häntä vastaan.

— Matkustan, sanoi hän.

— Matkustatteko? Milloin?

— Nyt.

— Nytkö?

— Luulitteko te, että voisin enää nukkua tämän katon alla.

Steinegge ei vastannut.

— Menen jalan asemalle ja odotan siellä ensimmäistä Milanoon menevää
junaa. Tehkää minulle se palvelus, että jätätte tämän kirjeen kreivi
Cesarelle. Tässä on hiukan rahaa, jonka pyydän teidän jakamaan miten
parhaiten näette palvelijain kesken. Onneksi en ollut vielä hankkinut
kirjojani tänne; mutta jätän kuitenkin yhden matka-arkun. Olkaa
ystävällinen ja lähettäkää se jälkeenpäin minulle?

Steinegge nyökäytti päätään, mutta ei voinut puhua, hänellä oli kuin
pala kurkussa.

— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä
minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän
vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.

— Tahdotteko todellakin lähteä näin?

— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut
kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat
niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa
työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä,
lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle
kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään
hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää
tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän
kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla
ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien
muidenkin ymmärtävän sen.

— Tuon naisen tähden! raivosi Steinegge nyrkkejään puristellen.

— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette
tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen
teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa
minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En
tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole
vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan.
Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän
sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy
totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.

Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta,
syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi
kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja
tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.

— Antakaa minulle omanne, pyysi Steinegge.

Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman
ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä.
Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän
tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä,
kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin
koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään.
Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut
Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja
kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti
sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen
kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia
kivilohkareita.

Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän
nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli
vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen
vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen
yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut
nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti
häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä
yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän
hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän
idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle,
hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan
pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä,
luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä,
johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle
käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut
kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän
lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.

Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää
noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien
polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi
yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä,
kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle.
Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen,
joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja
muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota
viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri
oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi
oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan
päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä
järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen
polku, joka yhtyy alempana V...n maantiehen, lähestyen silloin tällöin
järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien
väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman
mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan
tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä
odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta
kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun
runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä
kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti
kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä
taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät
vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka
aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen
hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti.
Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.

Hän kuuli lorinaa muurien rei'issä, yöpöllön valituksen vastapäisen
rannan metsässä, sirkkojen sirinää ja tuulen heikon humman tuuheassa
viinitarhassa ja oliivien hopeanharmaissa lehvissä.

Eikö muuta?

Niin, hän erotti kaksi varovaista, hidasta aironvetoa, jotka halkoivat
vettä pitkin väliajoin. Oli vaikea sanoa, kuuluiko se läheltä vai
kaukaa. Tähän aikaan järvellä voi vain tottunut korva määritellä
välimatkoja.

Airojen loiske vaikeni.

Nyt kuului kölin kumea kolina pitkin rantakiviä. Sirkatkin kuuntelivat.
Sitten ei kuulunut enää mitään. Sirkat alkoivat uudelleen laulunsa
yhtyen kaukaiseen yöpöllön huutoon ja veden lorinaan muurin rei'issä.
Silla ei voinut erottaa rantaan laskevaa venettä. Hän näki vain
veden värisevän lehvien välissä. Hän kulki eteenpäin. Pian polku
päättyi pienen lahdelman hietikkoon, jonka toisella sivulla mustat
kalliot kuvastelivat itseään veteen. Näiden laella, kuusamain ja
karhunmarjapensaiden keskellä, kohosi pieni kappeli, ja kappelin
juurella näkyi erään purren kapea, musta perä. Kallioiden välissä oli
nähtävästi laskupaikka. Järvellä ei ollut muita pursia kuin »Nuoli»,
Silla tiesi sen. Mutta kuka oli sillä tullut?

Hän epäili Ricoa ja piiloutui. Hän näki varjon kohoavan pensaiden
välistä kappelin takaa, juoksevan alas ja häviävän. Heti sen jälkeen
helisi hopeainen nauru. Oli mahdotonta olla tuntematta sitä. Donna
Marina! Vaistomaisesti Silla hyökkäsi esiin, kuuli kauhun huudahduksen,
näki varjon ilmestyvän uudelleen kappelin luokse ja pakenevan pensaiden
välitse, donna Marinan turhaan huutaessa tohtoria. Silla tunsi
tohtorin, mutta ei jäänyt hetkeksikään miettimään, minkä tähden hän oli
täällä. Hän kuuli purren kölin särähtävän uudelleen ranta-kiviä vastaan
peräytyen nyt rannasta, ja päästyään kappelin luokse hän näki purren
keulan ulkonevan hitaasti ja Marinan vetävän hansikkaita käsiinsä
pantuaan pois airon, jota oli käyttänyt tukenaan.

Pysähtykää! huusi Silla seisoen suorana kallionkielekkeellä.

Marina huudahti heikosti ja tarttui airoihin.

Oli mahdotonta antaa hänen lähteä noin. Kallion juurella pohjasora
kohosi veden pinnalle. Silla hypähti eteenpäin ja tarttui purren
ketjuihin. Marina vetäisi pari kertaa epätoivoisesti airoilla, mutta
»Nuoli» totteli piankin sitä pitelevää rautanyrkkiä.

— Teidän täytyy kuulla minua nyt! sanoi nuori mies.

— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen,
— onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen
ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!

— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö
on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on
suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan
kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!

Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna,
Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.

Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä
airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on
halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.

Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos
teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää,
vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.

— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen
käsivartensa ristiin rinnalle.

— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, —
ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette
ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt
sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin
enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te
olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä
vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi
jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja
hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te
taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta
suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin
olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle
siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te
olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja
joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt,
markiisitar, minulla on kunnia...

-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa
airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. —
Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne
sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra
Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin
luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran
välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun
persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni
kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?

Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi
taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken
tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi
sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni
nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat
nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se
kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri
sammumaisillaan lumituiskuun.

— Minkä tähden? huusi Silla.

Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään.
Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.

— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei
se törmäisi kalliota vastaan.

— Heti paikalla!

— Ei, työntäkää pois, soudan kotiin!

Vaikka he olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet koskea
toisiinsa, oli heidän vaikea ymmärtää toisiaan. Laineet, jotka
yht'äkkiä olivat kasvaneet hirvittävästi, pauhasivat korviasärkevästi
jymisten. Tanssivan purren peräsin, ketjut ja airot kolisivat. Silla
heittäytyi veneeseen, työnsi sen rannasta epätoivoisin sysäyksin ja
putosi itse pohjalle. — Peräsimeen! huusi hän tarttuen airoihin. —
Selälle! Tuulta vastaan! Marina totteli, istuutui häntä vastapäätä ja
veti peräsimen nuoria. Nyt oli taivas kokonaan pimentynyt, ei nähnyt
enää eteensäkään. Aaltojen mylvintä kuului kivikkorantaa ja matalia
muureja vastaan. Siinä olikin vaara. »Nuoli» liukui liian nopeasti,
se kohotti keulansa aallon harjalle halkaisten sen mahtavin iskuin,
sukelsi korkeampiin kuin tikarin terä, jolloin kuohuva aallon harja
ryntäsi sisään virraten aina perään asti. Kun Marina kuuli veden
virtaavan purteen, nosti hän kiireesti jalkansa ja pani ne Sillan
jalkojen päälle. Samassa hirmuinen salama leimahti yli koko taivaan,
valaisi valjun veden ja vuoret, joilla voi nähdä joka kiven, jokaisen
tuulen pieksämän kasvin. Hiukset tuulessa liehuen Marina katsoi Sillaa
salamoivin silmin. Oli jo taas pimeä, kun Silla tunsi katseen polton
sydämessään. Ja nuo pienet jalat painoivat hänen jalkojaan, painoivat
kovemmin perän kohotessa, luisuivat sitten pois ja takertuivat häneen
uudelleen. Airot taittuivat. Hän tempasi esille toiset, jotka olivat
purressa, souti mielettömästi, sillä, yö, riehuvan luonnon äänet,
tuo polttava kosketus ja odottamaton katse sanoivat hänen olevan
raukkamaisen. Ja salamat näyttivät hänelle joka hetki tuon naisen
tuossa värähtelevänä, kasvot ja rinta häneen päin taivutettuina.
Mahdotonta! Hän teki äkillisen ponnistuksen, nousi ja muutti toiselle
penkille lähemmäksi keulaa.

— Minkä tähden? kysyi tyttö.

Hänen äänessäänkin oli liikutusta, kuin myrskyn sähköä.

Silla oli vaiti. Marina nähtävästi ymmärsi, eikä toistanut
kysymystään. Salamain valossa näkyi tiheä valkoinen harso lännessä,
se oli rankkasade V...ssä. Se ei kuitenkaan lähestynyt, ja tuulen ja
laineidenkin raivo alkoi vähitellen laimeta.

— Voitte kääntää, sanoi Silla väsyneellä äänellä — Palatsi on tuolla.

Marina ei kääntänyt heti, hän näytti epäröivän.

— Odottaako kamarineitinne?

— Odottaa.

— Palaamme sitten takaisin kappelin luokse. Kymmenen minuutin perästä
on järvi taas tyyni; minä nousen siellä veneestä.

— Ei, sanoi Marina, — Fanny ei odota minua. Hän nukkuu.

Marina käänsi »Nuolen» palatsia kohden. Ei kumpikaan puhunut enää.
Kun he saapuivat palatsin laiturille, oli jo valoisampaa ja tuuli oli
kokonaan tyyntynyt, mutta aallot pauhasivat vielä muureja vastaan, niin
että airojen loisketta ei kuulunut.

Myöskin Sillan veri alkoi tyyntyä. He soutivat pylväskäytävän alitse.
Sen näkeminen palautti hänet jälleen hänen ylpeään kylmyyteensä.

— Te sanoitte tänä aamuna, etten tunne teitä, sanoi hän. — Sen sijaan
tunnen teidät erittäin hyvin.

Marina luuli ehkä, että hän tarkoitti kohtausta kappelin luona eikä
vastannut.

— Katsokaa, että se menee sisälaituriin, sanoi hän hetken äänettömyyden
kuluttua. — Minä lasken nuorat...

Silla antoi purren luisua varovasti sisään. Heidän soljuessaan hitaasti
sisäänkäytävään, vastasi Marina hiljaa:

— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?

Sillan täytyi varoa, ettei vene töytäisi seinää vastaan, ja laskea
hyvin portaiden viereen. Oli vielä pimeä. »Nuoli» viilsi hiekkapohjaa
ja pysähtyi. Silla hapuili kädellään kallion hammaskivistä seinämää,
johon sisälaituri oli kaivettu, ja löysi pihalle vievät portaat, jotka
johtivat palatsin oikeaan siipirakennukseen.

— Portaat ovat täällä, sanoi hän ojentaen kätensä Marinalle, joka
tarttui siihen toistaen:

— Kuinka voitte sanoa tuntevanne minut?

Ja hän hyppäsi maahan keulasta; mutta sotkeutuen ketjuun kaatuilun
Sillan syliin. Tämä tunsi hänen rintansa ja kasvonsa itseään vastaan,
ja huumauksen sokaisemana hän puristi tuota tuoksuvaa, lämmintä,
kevyesti puettua olentoa, puristi tukahduttaakseen hänet ja kuiskaten
yhden ainoan sanan hänen poveensa antoi hänen sitten luisua maahan ja
riensi pois portaita pitkin pihalle.

Marina jäi siihen liikkumattomana, käsivarret ojennettuina. Se ei ollut
unta, se ei ollut harhaa, ei mikään epäilys ollut mahdollinen. Silla
oli sanonut: — Cecilia.




IX. PIENI POSTI.


Donna Marina di Malombra donna Giulia de Bellalle.

 »Palatsissa syyskuun 2 p:nä 1864.

 Luulen arvanneeni, kuka on _Erään Unen_ tekijä. Minun täytyy tietää
 se varmasti sekä myös hänen osoitteensa. Annan sinulle kunniasanani,
 etten aio lähteä etsimään häntä. Päästä hetkeksi irti, ole hyvä,
 ihailijaparvesi. Hieman taitavuutta, niin V...n kirjapainosta varmasti
 löydät kaikki.

 Marina.»

Donna Giuka de Bella donna Marina di Malombralle.

 »Varesessa, syyskuun 4 p:nä 1864.

 Oletko syttynyt tuleen? Ihailijaparveni on hajallaan. Joku mainitsi
 minulle eilen illalla, että V...n kirjapaino on ollut kuukauden päivät
 kiinni. Neuvoisin kääntämään lehteä. Jos kuitenkin kuulen jotakin
 asiasta, niin lupaan kirjoittaa sinulle heti.

 Giulia.»






TOINEN OSA




MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA




I. KUULUMISIA NAUSSAUSTA.


Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton
ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja
ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia,
juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita
lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa
kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut
muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine
silmineen.

Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge,
joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan
uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko
kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa
puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse,
jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean
jääkarhun.

Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että
hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa.
Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan
ilmeen.

Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri
hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär
Fosca ja kreivi Nepo?

Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan
raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia,
pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä
ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden
purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa
kiirettä pitämättä.

Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen
parilla ystävällisellä sanalla ja peruutti _ab irato_ annetut
määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää
oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja
sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi
oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä,
ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan
Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän
senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo
venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.

Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä
päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen
markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi
sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.

Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui
päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin
»self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää.
Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan
kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään
ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän
sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:

— Suvaitkaa tulla luokseni tunnin kuluttua.

Marina vastasi painostaen hieman ivallisesti ensimmäistä tavua:

— Suvaitsen.

Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn
katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.

Vastaus kuului, että kreivi oli jo odottanut puoli tuntia.

Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat
olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea
kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.

— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden,
jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla
kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä
päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia
ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa,
niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.

Marinan silmät säkenöivät ja hänen huulensa avautuivat.

— Ette vastaa! jyrisi kreivi.

Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut.
Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi
raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä
edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään
päivään ja hetkeen.

— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani,
mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä
pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!

Marina vaipui äänettömänä istumaan.

— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka
olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti
täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta
välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea
sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne
kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä
minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä
sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi
kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole
välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki.
Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti
saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis
omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.

— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka
hypisteli tuolin käsinojaa.

— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että
teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri
miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen
äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on
hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne
miten parhaiten teitä miellyttää.

— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun
lähteä?

Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa
jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan
melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen
lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.

— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää
päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois.
Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloin _voin_?

— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni
kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin.
Milloin minun _täytyy_ lähteä? En itse halua lähteä pois.

Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät
sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.

Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä?
Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa
selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi
käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille
tehnyt?

— Te? Ette mitään.

— Kuka sitten? Steinegge? Mitä Steinegge on teille tehnyt?

— Pelkään häntä.

— Mitä? Pelkäättekö?

— Hän on niin ruma.

Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin
käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään
kohden.

— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin
erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti.
Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä
vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.

— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun
täytyy lähteä?

— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä,
ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa
ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy
tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette
tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.

Marina ei ehtinyt vielä vastata, kun Giovanna tuli sisään huohottaen.

— Herra kreivi, nuo herrasväet ovat nyt täällä!

— Paholainen! huudahti kreivi nousten ja lähtien kiireesti huoneesta.

Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen
nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää
heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan
kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.

Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi
ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen
ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten
säestämänä.

— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä
väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan
luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä,
kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän
aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo
valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille
lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh,
jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!

Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan
nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti
vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää
iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä,
antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi
joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella,
voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä
samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän
syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän
ylhäisyytenne!

— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee
vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta
tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.

Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt
hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan
raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat
Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean
silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien
kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen,
laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!

— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto!
kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein
pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen,
päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli
suorastaan väärinkäyttöä...

— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran
siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta
Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka,
niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne.
Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä
aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?

— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli
jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.

— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja
Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.
Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?
Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille
tuonut?

Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin
puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti,
että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja
sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran
ulkomaalaisen korostuksen:

— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestari
Andrea Steinegge täällä.

Ääni oli sointuva, hellä, mutta samalla kuitenkin luja.

— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä
ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole
antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta...

— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestari
Lichtensteinin husaareissa.

— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen
kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?

Nuoren tytön luja ääni petti nyt. Kuului tuskin kuiskaustakaan.

— Mitä? toisti kreivi hyväntahtoisesti.

— Kyllä, herra.

— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja
odottamaan häntä.

— Kiitos, herra, palaako hän tätä tietä?

— Palaa.

— Jos sallitte, niin jään tänne.

Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen.
Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut
heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin,
ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin
(asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois)
hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi,
otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten
suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi
kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain
muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää,
että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen
saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia:
tämäntapainen matka!

Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi
kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo
illallisella? Sillä sen sanon...

Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa
kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon
imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan
pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin:
rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa
kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä
kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä
epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari
suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan
ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta
hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin
pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva
käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti
ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen
vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin
häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä,
sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja
tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän
opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen
ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja
Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä.
Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän
ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma
siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli
suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.

Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse,
kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen
opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä,
kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan,
kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään
luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen
silmäyksen.

Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan
valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo
kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti
päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan
hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin
että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän
sen.

Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei
näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan
palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen
ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään
käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.

Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle.
Tyttö nousi.

Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen
astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:

— _Ich bitte_.

Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren
virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa
lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: _Oh,
mein Fräulein_ ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.

— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä
saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?

— Kyllä, kyllä.

— Teillä luullakseni on siellä perhe.

— On, on.

— Minä tuon uutisia...

— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!

Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät,
hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä
ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan,
että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja
sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa
hänen vyötäisilleen:

— Ei mitään, vain vähän ilmaa.

Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski
hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä
kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä
kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui
hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle
tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi
suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi
unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä
kunnioittava, niitä seuraava _Te_. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan
tuon kunnioittavan _Te_ sanan vai kuuliko hän vain sanottavan
itselleen: _mein Kind_, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen
muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen
salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan
ympäri ja puhkesi kyyneliin.

Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen
sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän
oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena
suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike
ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä
ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin
suurta muutosta.

— _Ph, papa!_ sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen.
Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat.
Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen
ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan,
joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla
rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.

— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.
— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?

Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja,
jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen
ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet
sekoittavat puhtaan veden.

Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa
kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.

Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.

— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.

Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota
häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen
lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi.
Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan,
mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä.
Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo
oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa
tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän
tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt
sitä niin paljon.

He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias
Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.

— Hyvää iltaa, sanoi Edith.

Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä,
uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen
ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen
ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.

Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään
yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?

Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon,
oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän
äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista
saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen
Edithistä.

— Sytyttäkää valo, sanoi Steinegge.

Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen
rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita.
Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin
sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.

Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä,
jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa
päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat
hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui
vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle
hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota
tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta
ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän
vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn
huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut
loppua.

— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän
Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen
pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa
tänne.

Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja
tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi
ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti
Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen
myöhemmin, jos haluaisi.

Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän
huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä,
meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen
seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan
molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät
sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää
kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna
tuli ulos ja laskeutui portaita alas.

Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:

— Isä.

Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua,
katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä
lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva
tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä
hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:

— Hän on nyt tyytyväinen, isä.

Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia
hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin,
avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan
antoi sen heti takaisin sanoen: _niin, niin_, ja painaen kädellään
rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten
päättäväisesti ja sammutti tulen.

— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon
kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole
vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?

Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli
säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut,
kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse.
Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin
täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen
sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin
monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki
nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi
valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin
miellytti puhua näin pimeässä.

Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt
äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut
muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith
puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin
paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen
itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut
laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten
kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli
jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä
päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä.
Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä
kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään.
Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle
osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta
sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli
kaikki pidätetty ja hävitetty.

Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja,
tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia
murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä
lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli
kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko
hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin
käsin.

— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.

— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi
edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada
hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat
pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä
jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut
enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat
nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä
perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä
oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt
suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin
kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti
Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje
Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki
palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo
herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle,
mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli
joutunut Salvadorien saatettavaksi.

Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa
olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet
huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan
itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän
lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi
kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei
enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan
löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut:
pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista!
Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi
ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta
puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa
Edithin huoneen ovea.

Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin
selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.

Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin.
Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka
luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei
oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin
varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan
mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella
halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään
epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen
kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit
olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen
rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja
kauhistui tulevaisuutta.

Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:

— Tule sisään isä!

— Häiritsenkö sinua?

Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi
kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt
minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.

Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut
vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean
juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven
rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta
harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja
lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala
jättäen sen sitten taas unelmiinsa.

Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin
täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän
kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa
jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän
aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen
huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt
koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen
salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut
hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän
suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan
elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten
niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä
eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.

Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi
metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V...
ssa.

— Miksi soitetaan, isä?

— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — _Die Pfaffen wissen es_, papit
sen tietävät.

Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja
vaikeni. Myös Edith oli vaiti.

Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.

— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?

— Hiukan, isä.

Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti
Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi,
herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.

Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan
luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen.
Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi,
kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä,
tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle
tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka
vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen
koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi
täysissä pukeissaan vuoteelleen.




II. SALVADORIT.


— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär
Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin.
Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli
epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan
nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.

— Siunattu Venezia! sanoi hän.

— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!

— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin
tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.

— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle
vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on
kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne!
Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää,
että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.

— Sanoitko hänelle niin?

— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.

— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun
ovat, niin... Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se
markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy,
sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän
Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä
isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin
kissat ja koirat keskenään.

— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö
ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?

— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi...

-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?

— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja
neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa
minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he
ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki
Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin
toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!

— Anna kuulua!

— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee
herra kreiviäkin...

— Joutavia, kun käsken kertomaan, niin on velvollisuutesi kertoa.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra
kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että
markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon...

— Anna mennä ilman ruikutuksia.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui
ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut
sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta
hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru,
eräästä nuoresta miehestä...

— Eräästä nuoresta miehestä?

— Niin, teitä palvellakseni, Teidän Ylhäisyytenne!

— Mistä nuoresta miehestä?

Hänen Ylhäisyytensä kävi levottomaksi.

— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän
nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä
olisi jotakin sotkua... En tiedä olenko puhunut selvään.

— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä
puhut noin kierrellen kaarrellen.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä
on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on
koristelematta!

Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki,
liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.

— Tyhmyyksiä, hävyttömyyksiä, sanoi hän, — valheita. Entä sitten?

— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja
markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo,
ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai
kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen
huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen...

Hänen Ylhäisyytensä heitti yömyssyn pois.

— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta
tuosta?

— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko
sekaisin?

Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi
asettelemaan sitä.

— Ja sitten? kysyi kreivitär.

— Ja sitten... sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä
vähän.

Hänen Ylhäisyytensä puhkui kuin höyrykone.

— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on
tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa
sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en
tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat
kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi
ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja
asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä
aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra
kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa
kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.

— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni
särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian.
Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen
siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa
töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?

— Luulen. Näin Momolon vievän hänelle pukuja.

— Hyvä, menkää sanomaan hänelle, että hän tulisi luokseni. Pian!

— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset
vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan
oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että
hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi
venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa.
Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän
maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin
pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan,
suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja
iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein
turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden
ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät
sieraimet tuntemaan sitä enää.

Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja,
tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan
omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan,
suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca
huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja
hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona
kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville
asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan,
asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen
kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui
rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan.
Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin
kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia
muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat
olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin
matkansa British Museumiin.

Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen
parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa.
Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä
puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien
kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä
Padovassa.

Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen
hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut
ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä
hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen,
kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi
aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan.
Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri
herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli
äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien,
jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin.
Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin
aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja
englanninkielen taito. Oli kylliksi tilata _Economist_ ja _Journal
des Economistes_ ja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää
kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet
ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui
kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta,
kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa
heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin
pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta,
niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja
samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka
useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin
miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset
hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin
tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja
Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa,
pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus,
äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti
naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina,
ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky»,
niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli
»narrikreivi».

Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä
ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat
päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle.
Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun
suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon
vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja
alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen.
Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa
pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus,
johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa
parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka
kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:

— Minäkö? Mitä minä siellä tekisin? Valtiopäivämieheksikö?

Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa.
He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja
myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen.
Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka
olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja
Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele
d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina
Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora
Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi
sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi
Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.

Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin
hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia,
vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui
siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella
äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun
omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien
ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja
loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei
miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran
suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että
Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa
kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja
ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut
kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta
äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan
toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan
ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka
Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat
nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä.
Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta
Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän
velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein
lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan
tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza
R...ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.

Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman
rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä
taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi,
mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa
San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen
tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka
oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo
Filippo-parka! Ja sen lisäksi _grandseigneur!_ Donna Costanza päätti,
että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.

Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi
pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta
kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä.
Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja
solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien
onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä
sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut
keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa
hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa
perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin
arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta
hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut
lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä
liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän
tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään
Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen
sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta
Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan
erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.

Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä
ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet,
että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen
tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän
kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle
hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon
kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi
tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta
donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri
pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti
matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi
Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.

Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja
sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki
suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein
karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa
ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella,
alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:

— Hänellä on poika!

Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma
siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa.
Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan.
Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari
kertaa.

— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen
naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi.
Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.

Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin
ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä
ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin
vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään,
pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun,
vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat
asettuneet palatsiin.

— Kuka? Silla? keskeytti Hänen Ylhäisyytensä.

— Kuka tämä Silla on? Se ystäväkö?

Nepo puraisi huultaan.

— Vastaa toki! Onko hän poika?

— Kreivillä ei ole poikia.

— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi
selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut
sen tietoosi? Sinä tiesit sen.

Nepo teki kärsimättömän liikkeen ja lähti muristen huoneesta.

Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan,
työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:

— Hän se on!




III. ASKEETTI.


Tunti sen jälkeen R...n kirkonkellot soivat lakkaamatta. Niiden
iloinen ääni lankesi kylän katoille, laajeni alas niityille, etsi
kukkuloilta ja vuorilta jokaisen pienimmänkin töllin. Jonon tummia
huiveja nähtiin nousevan hitaasti kirkon kiemurtelevaa tietä ja
häviävän isosta, mustasta portista sisään kuin muurahaiset kekoonsa,
sitten tuli iloisten punaisten ja keltaisten liinojen nopeita ryhmiä,
jokin myöhästynyt, vaativainen sateenvarjo ja toisia pehmeiden hattujen
joukkoja, jotka kokoontuivat kirkon edustalle.

Myöskin Steinegge kulki Edithin kanssa noiden ryhmien sivuitse,
saattoi tyttären kirkkoon ja palasi heti sen jälkeen ulos. Hän lähti
kulkemaan erästä kirkon vieritse vuorelle vievää polkua ja kiipesi aina
laakeripensaiden peittämille kivilohkareille asti, poikkesi sitten
polulta ja heittäytyi istumaan.

Kas tuossa tulee kreivitär Fosca hirveästi läähättäen, vaikka olikin
tullut veneessä R...ään asti, hänen takanaan Giovanna ja Catte
sekä hiukan kauempana, kunnioittavan välimatkan päässä, Momolo,
joka katselee uneksien ympärilleen kuin olisi ollut kuussa. Hänen
Ylhäisyytensä on kuohuksissaan serkkuunsa, joka ei tule messuun, ja
Marinaan, joka on valinnut tämän hetken antaakseen Nepon saattaa
itseään kävelylle. Hänen Ylhäisyytensä päättää rukoilla kiihkeästi
itsensä ja poikansa puolesta, joka laiminlyö messun Herrallekin
ymmärrettävien huomaavaisuuksien tähden. Hän huomaa Edithin ja menee
istumaan tämän viereen, mistä maalaismuijat, jotka polvistuvat maahan
penkkien ulkopuolelle tehdäkseen tilaa lihavalle rouvalle, joutuvat
aivan ymmälle. Nyt soi kello, kuoripojat valkoisissa paidoissaan
tulevat esiin, pappi messukasukka yllään astuu alttarille, urkujen
soittaja iskee kädet ja jalat urkuihinsa ja miehet astuvat kirkkoon.
Viiden minuutin päästä ilmestyy eräästä sivuovesta Marina Nepon
seuraamana. Kulkiessaan miesten rivien ohitse, tekee hän merkin
ritarilleen, tämä istahtaa penkille ja Marina astuu kappeliin. Nepo
joutuu kahden haisevan maalaisen väliin, tekee itsensä aivan pieneksi
ja kääntää tyhmistyneet kasvonsa ympäri kirkkoa etsien Marinaa. Hän
näkee Catten polvistuneena Giovannan vieressä, näkee Momolon seisomassa
ovella, näkee palan puhdasta, sinistä taivasta ja loistavan vihreitä
lehviä, joita tuuli heiluttelee ja jotka nauravat hänelle vasten
kasvoja, näkee äitinsä ihmettelevät silmät, mutta ei tuota julmaa, joka
huvikseen käski hänen kieltää messun ja kuljetti sitten tänne keskelle
rahvaan löyhkää.

Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymnin _Credo in
unum Deum_, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi: _Patrem
omnipotentem_. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt
taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle,
rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen
kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen
tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja
intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo,
joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen
toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen
sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta
jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa
hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan
hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä.
Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen
kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä
ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista,
melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa
lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä
täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa
ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei
tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki
ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä,
löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa,
ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin,
josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä
ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua,
kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä... _Patrem
omnipotentem_.

Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena
rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä.
Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin
voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon
loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina
tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S.
Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli
kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa
kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä
toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut
jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa
kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen
messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien
ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan.
Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen
ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata
sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia
kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena,
ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa
Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.

Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja
katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys
ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden
painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen
hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu,
etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät
ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa
tahtoa.

Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messua _in
excelsis_, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän
oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut
häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän
Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää
tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun
Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut
liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa
kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi
pakeni lammastarhasta.

Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt
ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen
edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen
ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja
urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen
päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta:
Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan
niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa
koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin
hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen
melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän
rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö
hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet
hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä
kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen
lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain
pitäisi minusta.

Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle,
olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua
kovalla äänellä saksaksi:

— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen
puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan
puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua
niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne.
Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala.
Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen
tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri,
minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte
minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole,
Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi,
niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.

Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä
enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.

— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa
Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun,
ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä
voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa
se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja
Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen
rehellinen, olen sotilas.

— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja
vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen
rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista
kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa.
Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni.
Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.

Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna
ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut
hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen
uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta.
Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka
pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja,
välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä
kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin
aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden
sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen
liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen
ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen
sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan
sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä
tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon
pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut
milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut
tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän
liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.

Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin
kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan
moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin
mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä
maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär
Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta.
Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni
levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi
henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä
pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.

Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle
matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi
hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen
huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo
oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli
odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin
kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä
vastenmielistä...? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin
hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan
päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme
kumarrusta.

— Onko se teidän?

— Se on tyttäreni.

— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston... meillä on yksi
Luino, yksi Caravaggio... siinä tapauksessa, että haluatte...

— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavan
Luinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.

— Ehkä tahdotte sanoa neiti tyttärellenne...

Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin
kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon
sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka
on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä
kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot,
käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui
kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille
molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään.
Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia
piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt
mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston
Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino,
hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille
rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen
kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko
voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että
taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä
näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan,
niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän
pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat
liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella
järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista,
lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen,
suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli
ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.

— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että
haluatte sanoa minulle: _Ad quid perditio haec?_ Vanhalla papilla ei
pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset
pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja
Jumala näkee sydämeen.

Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä
säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin
syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään
monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä
olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista.
Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä _Dominus vobiscumia_ soitettaessa
uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana
pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja
torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut.
Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don
Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan
ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille
tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta,
jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista
kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin
lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa
päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin
yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin,
kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan
soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä
ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.

Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän
vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä
värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin
totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei
ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen
ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet
voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.

— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa
minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo.
Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä
tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.

Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra
isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta
huolimatta.

Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei
papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään
kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat
jo olevan vanhoja tuttavia. R...n pieni, kokonaan valkea pappila,
puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää
selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja,
jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan
sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä
vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne
omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.

Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on
paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä
suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa
hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli
löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa
arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut
sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti
voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli
suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat
saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta
uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan
hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen
muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä
perustelmia.

Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät
varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja
mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen
järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.

— Miltä teistä Italia näyttää, neiti? kysyi kirkkoherra.

— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma
maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia
italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta
tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu
lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono
vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä
talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja
alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen
täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa
voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja
ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia
muunlaisiksi.

— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui
kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin
terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi
minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat
voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa
tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen
muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa
Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän
ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät
pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä
maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki
tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt
ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja
katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?

Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta
siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun
Edith kiirehti vastaamaan.

— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän
Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen
vaikutelma.

— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen.
Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa
taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että
Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran
päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse.
Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan.
Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten
keskinkertaistenkin maalausten laita.

— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin,
niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista
arvostelukykyä eikä tunnetta.

Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa.
Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki
kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan
hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan
hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina
luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus
ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.

— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita
kreivin omistamia tauluja.

— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt
teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra
kreivi pidä papeista...

Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli
aiheuttanut nuo sanat.

— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, —
mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!

— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi
antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.

— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista.
Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi
kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa
joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita...

— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti,
sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.

— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se
kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka
kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää,
riittää, riittää!

Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen
päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa
kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero,
jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti
hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten
kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli
pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi.
Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat
raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti,
niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin
yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui
kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.

— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin
vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois
kahvitarjotinta.

Edith ei ymmärtänyt.

— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En
voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta.
Viivyttekö vielä kauan palatsissa?

— Emme tiedä, vastasi Edith.

— Emme tiedä, toisti hänen isänsä umpimähkään.

— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä
vielä toisen kerran.

Steinegge oli voitettu. Hän suli kohteliaisuuksiin.

— Ystäväni, toivon varmasti, sanoi hän ojentaen kätensä.

— Varmasti, aivan varmasti, vastasi pappi puristaen kovasti hänen
kättään. — Mutta ennenkuin lähdette, tulkaa katsomaan kukkiani.

Nuo kuuluisat kukat olivat pari pelargonia- ja heliotrooppiriviä
talon ympärillä vihannespuutarhan daalioiden, ruusupensaiden ja
leijonankitojen lisäksi.

— Kauniita, eikö totta? sanoi don Innocenzo.

— Oikein kauniita, vastasi Steinegge.

— Taittakaa yksi heliotrooppi tyttärellenne.

— Ooh!

— Ottakaa, ottakaa, mitä joutavia, enhän minä tiedä mitä niillä tehdä.

— Edith, herra kirkkoherra...

Näin sanoen Steinegge lähestyi kukka kädessään tytärtään, joka seisoi
hiukan syrjässä muurin vierellä.

Edith kiitti hymyillen, otti heliotroopin, haisteli sitä ja katsoi sen
taitettua vartta kuiskaten:

— Tämä on lempeä sydämeltään.

Don Innocenzo ymmärsi.

— Olette oikeassa, sanoi hän nöyrästi.

— Oi ei, huudahti Edith pahoillaan, että oli sanonut nuo sanat ja että
hänet oli heti ymmärretty. Sanokaa minulle missä päin Milano on?

— Milano, Milano... vastasi don Innocenzo, varjostaen kädellään, silmiään
auringolta. — Milano on tuolla etelässä, hiukan länteen, suoraan noiden
kukkuloiden takana.

— Hyvä herrasväki, huusi palvelija ikkunasta, — jos aiotte mennä
palatsiin, niin lienee paras mennä kiireesti, sillä rupeaa satamaan.

Satamaan! Aurinko loisti täydeltä terältään eikä kukaan ollut huomannut
uhkaavia pilviä. Vanha Martta, oli kuitenkin oikeassa. Järvenpuolisilta
vuorilta kohosi tavallista tummempia ja sakeampia pilviä, joita
etelätuuli alkoi kuljetella.

— Martta, huusi kirkkoherra, — tuo herrasväelle sateenvarjo.

Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies
ei ymmärtänyt.

— Mitä ihmettä? Sateenvarjo, sanoin.

Martta antoi toisen huomattavamman merkin, mutta turhaan.

— No, mikä teitä vaivaa?

Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä
miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan
iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle,
sanoen:

— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä
palatsissa?

— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia!
Kas tässä, _quod habeo tibido_.

Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa.
Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut
sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille
hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän
antaa kaikki.

Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven
rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa
Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö
pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan
uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle
avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa,
sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään
enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle
kerättyä taloa.

Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä.
Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.

— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä
murhenäytelmää.

— Ei, ei mitään murhenäytelmää:

    Draus ist alles so prächtig,
    Und es ist mir so wohl.

[Ulkona on kaikki niin kaunista, ja minun on niin hyvä olla.]

— Muistatko vielä entisiä laulujamme, isä?

Tämä alkoi laulaa:

    Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz
    Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz,
    Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut,
    Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.

[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä.
Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja
vereni.]

Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta
Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika,
humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei
ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja
muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien
välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin
valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti
kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt
tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä
isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän
pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:

    Am Aarensee, am Arensee...

— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja
alkoi uudelleen kauempaa:

    Da rauscht der vielgrüne Wald.
    [Siellä humisee ikivihreä metsä.]

Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista
laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän
pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään
laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja
»ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.

— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin
pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat?
Sataa!

Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän,
natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla
äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä.
Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään
puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä
hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi
kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi
Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi
epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan
hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat
ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen.
Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän
pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan
pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa
viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että
toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.

— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti
kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?

Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi
sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden
ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli
pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään,
ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta,
josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan.
Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä
vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi,
nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan
hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet
oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten
hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan
Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia
nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille
»Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi
saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka
oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa
perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman
hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän
valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä
päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi
tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan,
huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen
isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija
ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen,
että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja.
Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä
lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen
kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra
ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti
tyttärensä kanssa.

— Osaatko sinä ratsastaa?

Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena
rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin
isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti.
Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen
selässä?

— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.

— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että
huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et
sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena
kuukautena.

Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith
ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo
moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen
kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä.
Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen
Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.

— Isä, sanoi Edith nauraen.

— Mitä?

Steinegge ei ymmärtänyt.

— Mutta hattu?

— Ah!... Oh!... Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri
samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan
pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.




IV. VÄLINÄYTÖS.


Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär
Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin
vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, —
ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!

Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen,
ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi
toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin
paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär
itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca
kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten
sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita
kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille
tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan
muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi
vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun
hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen
mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville
pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen
esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja
pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista
kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut
Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina
huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e.,
myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa,
vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä
ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa
puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin
niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen
vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi
Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli
paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät
raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa,
huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä
merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia
pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä,
oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle
kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle
käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge
ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin
työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen.
Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän
ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin
varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan
lähistöllä.

Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan
muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä
käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa.
Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne
luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin
hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä
ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää
saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan
Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella
tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen
aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin
hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen
katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä
nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman
kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen
luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän
katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen
jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen
teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin.
Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen
iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata
hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan
häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan.
Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin
asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen
suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli
kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon
hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen
vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla
sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja
ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan
tietänyt.

Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär
Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut
osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän
eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea
ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha
rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun
kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan
juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä
tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don
Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää
näkynyt.

Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden
ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia
ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja
tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien
kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun
hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi
siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.

Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä
esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä
vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai
itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista,
ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät
eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn
kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi
onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi.
Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia
Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa
pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku
suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki
Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.

Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten
keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston.
Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi.
— Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan
tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru
itse on rakentanut pojilleen.




V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.


Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa
aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan
paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa.
Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden
vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän
tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana
päivänä.

Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen
peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia
silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään
laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä
toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia
tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen
jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei
näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain
herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman:
hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin
pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän.
Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.

Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan
ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa
kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.

— Mikä vahinko, Cesare!

— Hm!

— Mikä vahinko, ettemme ole enää nuoria!

— Tosiaankin!

— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy
nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa
telakalla.

Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen
ryppynsä aikaansaivat.

— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin
luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin
olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi
itselleen viiniä.

— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän?
Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan
pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä
puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala,
kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon
parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua
paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja
antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos,
aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?

— En tiedä.

— En tiedä. Mutta minä tiedän sen. Mainio tuo teidän: en tiedä.

— Pidättekö tuosta persikasta?

— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu?
Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken
persikoista. Mistä me puhuimme?

— Minä ainakaan en mistään.

— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa
jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä
sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi
ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?

— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan
hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan
hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin
rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta
neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule
tekemään kipeää.

Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan.
Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman
näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani.
Häitä! Siinä kaikki!

Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot
hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat
raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut
puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo
kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan
palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja
tyyneksi.

— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas
siistitty.

Kreivi ei vastannut.

— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. —
Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine
kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton,
yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain
paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin
joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki
myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen
vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa
te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise
käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.

Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään
äärettömän isolla nenäliinallaan.

— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän
hassahtava.

Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut
ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen
kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä
riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.

Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta,
vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden
jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään
ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa
heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan
sanoi:

— No niin?

— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka
peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi
vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava
ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.

— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän
tarkoituksennekin?

— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin
poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä
neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota
naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen
tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja,
joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin
mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt
mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti,
järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista.
Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat
vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta.
Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta,
soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain!
Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin,
ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin
aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain
ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että
tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni.
En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen
suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän
sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja
minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen
hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja
aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani
teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä
on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät
teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt
häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi
kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on
aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa
sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani
sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas
mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän...

— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä
loppupäätös.

— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen
setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille
sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen
oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin,
enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!

Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs
ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä
käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:

— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla
häiritsemään, kun puhutaan.

Catte pani nuuskarasian eräälle tuolille ja hävisi kiireen kaupalla.

Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä
painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.

— Voisinkohan nyt sanoa sanasen? kysyi kreivi.

— Siunatkoon, sitähän olen tässä odottanut kuin mannaa taivaasta!

— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt
mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni
ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa,
ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa
kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä
jutussa.

Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla.
Hän laski nenäliinan polvilleen.

— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä
teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.

— Soo, huudahti Hänen Ylhäisyytensä ällistyen.

— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein
eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä
syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.

— Mitä hullutuksia, Cesare!

— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran
tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun
sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja
loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan
halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan
tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei
ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.

Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen
aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.

— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja.
Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt
puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin
minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta
kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä
Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei,
teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä
hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko
ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!

Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan
huitaisulla.

— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette
niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette
myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.

Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen
käydä luonnollisesta.

— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos
teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun
poikanne mielistelee sisarentytärtäni?

— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja
kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko
pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos
poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei
minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä,
Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni
kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri
nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja
velvollisuus on velvollisuus.

Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä
nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti:

— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä
se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia
asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä
voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi
ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä.
Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin,
siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä
huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut,
en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita.
Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti
ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista
elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus
kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä
kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt,
sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne
jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka
eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?

— Omillaan.

Kreivittären silmät lensivät selälleen.

— Lankoni omaisuuden rahaksimuutto antoi kahdeksankymmentätuhatta
liiraa.

— Hm, vettä ja leipää, sanokaamme suoraan.

— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa.
Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne
riittäisivät.

— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä,
riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja
liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun
pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton
sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa
hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja... hm...
tahdon sanoa ... no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä
_teette_ noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille
käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare.
Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä
olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle
ja niin teinkin.

— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle
suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on:
lähtekää heti paikalla.

Kreivitär vaikeni loukkaantuneena.

Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden
kärpäsen surina sokeriastiassa.

— Hm, niin, sanoi kreivitär. Näytti kuin hän olisi nyt kaikkien
lavertelujensa lopuksi jäänyt vaille ilmaa.

— Muuten, jatkoi kreivi, — on paljon mahdollista, ettette matkusta. Se
riippuu sisarentyttärestäni.

— Kuinka, teidän sisarentyttärestänne?

— Varmasti. Se oli vain minun omatuntoni, joka pakotti minun antamaan
teille tuon neuvon, sillä en ikinä usko, että sisarentyttäreni
ja teidän poikanne sopisivat yhteen. Mutta teillä ei ole tätä
mielipidettä, ei myöskään teidän pojallanne näytä sitä olevan, ja
voisipa sattua, ettei sisarentyttärellänikään sitä olisi, jolla muuten
on täysi oikeus pitää omat mielipiteensä. Siinä tapauksessa ymmärrätte
hyvin, etten minä voisi enkä tahtoisikaan painostaa omaani.

— Menettekö sekaisin, Cesare? Kaiken sen jälkeen, mitä olen teille
sanonut...

Kreivi nousi ja keskeytti hänet.

— Suvaitsetteko tulla kirjastooni? Heikkouksiini kuuluu keskustella
afääreistä siellä.

Kreivitär aikoi vastustaa, mutta hänen serkkunsa aukaisi oven viitaten
häntä astumaan sisään, käski sitten Cattea panemaan nuuskarasian
taskuunsa ja seurasi kreivitärtä. Hänen Ylhäisyytensä asetuttua
mukavasti suureen kirjasto-nojatuoliin, kreivi alkoi kävellä edes
takaisin äänettömänä, pää alas vaipuneena ja kädet taskuissa niinkuin
tavallisesti. Hänen Ylhäisyytensä katseli kreiviä ällistyksissään,
suutaan avaamatta. Tehtyään viisi kuusi kierrosta kreivi pysähtyi hänen
eteensä, katsoi häntä jonkin aikaa ja sanoi sitten:

— Mitä sanotte kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta frangista?

Hänen Ylhäisyytensä kasvot lensivät punaisiksi kuin riikinkukon heltta.
Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja.

— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta
hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte
neljästäsadastatuhannesta frangista?

— Jumalan nimessä, Cesare, mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä
käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa
jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te
soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta
sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään
pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?

Kreivitär avasi uudelleen myssynsä nauhat ja puhkesi puhumaan:

— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että
tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa.
Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut
seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te
omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette
voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta
ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille:
pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon,
jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole
kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani
minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän
kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä,
hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa,
että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi,
että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan
oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.

Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca,
ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä
loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä
myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut
suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.

Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei
olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:

— Viini, jonka kaadatte, jättää jäljen; sanat eivät.

Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti
ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja
katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti
tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt
ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa
tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien
räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana
matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa
tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi
ja sanoi:

— Odottakaa.

Hänen Ylhäisyytensä pysähtyi kääntäen hiukan päätään vasemmalle.

Kreivi tuli hänen selkänsä taakse ojentaen hänelle jonkin esineen, jota
hän piti toisessa kädessään ja koputteli toisella.

Hänen Ylhäisyytensä käänsi vielä hiukan päätään heittäen vinon
silmäyksen kreivin käsiin, jonka jälkeen hän kääntyi kokonaan.

Sehän oli aukinainen nuuskarasia, jonka kreivi ojensi hänelle...

Hänen Ylhäisyytensä epäröi hiukan, teki pienen irvistyksen ja sanoi
tylysti:

— Onko se Valgadenaa?

Kreivi koputti vastaukseksi parilla sormella rasiaa.

Hänen Ylhäisyytensä ojensi peukalon ja etusormen hieroi niitä
kärsimättömän nautinnonhimoisesti vastakkain, upotti ne nuuskaan ja
sanoi sitten jotakuinkin leppynein äänin:

— Se oli sitten koko hävytöntä, tiedättekö, Cesare. Ja vieden nuuskan
lähelle sieraimiaan hän lisäsi: — Kauhistuttavaa!

Sitten hän veti nuuskaa nenäänsä, veti kerran, veti pari, veti kolmekin
kertaa, kallistui katsomaan rasiaa, rypisti kulmiaan ja tarttui kreivin
vasempaan käteen.

— Ohoi, sanoi hän, — olette varaskin?

Kreivi naurahti antaen hänelle nuuskarasian takaisin.

— Siis sovittu, sanoi hän, — ei puutu kuin Marinan suostumus.

Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän
edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien
veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti
nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja
ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän
palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.

Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa
noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat,
iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin
kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet
näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät
vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää,
ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen,
hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja
Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget,
Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä
oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen
olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä
keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota
insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti
saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä
tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin
on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin _Liebe,
Weh, fühlen, sehnen_, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan
syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä
don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen
tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo
kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä
Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden
korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti
silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri
sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut
niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta
kuuluviin huutoihin.

Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa,
sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista
vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään.
Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja
pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi
ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni
hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän
ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen
puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti
taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous
ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin
ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan
tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza
vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina
kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain
yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen
hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille.
Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan
innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen
tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka
väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti.
He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi
naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi
henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en
sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään
saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi
halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät
häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle
kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi
hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti
äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza
vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän
kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret
hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin
hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka
on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei
hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten
ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä _conviva satur_, joka
juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti
nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän,
sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto
olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot,
joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset
pamahtelevat kuin korkit ilmaan.

— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin
kirjeisiin?

Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön
tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa
ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan
hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.
Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.

— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.

— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina,
katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.

— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi
sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran
pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta;
mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden
vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin
pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena
hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?

Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä
palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä
pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja
punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi
kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota
tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka
huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea
nenäliina: _Marina perii kaikki_.

Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän
ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti
olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota
Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään
tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.

— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen.
Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja
ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä
kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja
kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti
Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja
toinen kuiskasi hymyillen:

— Matematiikko!

— Souda! sanoi Marina Ricolle.

Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä.
Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri
nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä
vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja
ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta
vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä
pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi,
kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka
kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären
ääni:

— Siinäkö te olette, herran siunatut!

— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon
hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun
serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.

Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli
Marinaa.

Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen
kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän
triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen
hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä
välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat
hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden,
kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.

Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan
käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja
oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti
vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli,
ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään.
Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä.
Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena
seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon
kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut
jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai
äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn
muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.

Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan
vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa
kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt
tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen
kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen
salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.

Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä
nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä
vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi
hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen
epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan
tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista
ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään
pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat
politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta
pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka
oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa,
seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut
sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja
sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei
saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen
valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän
täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo
aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää
mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista!
Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen
kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!

Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt
mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo
tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti
kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut
näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että
naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.

— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän
kabinettinne vertainen, kreivitär.

Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui
hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli
nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.

Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta
puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten
kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään
suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.

Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa
kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi
toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan
olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan
silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme
yksin.

Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän
saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä
pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen
piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.

Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti
lasin nenältään.

— Rakas serkku, hän alkoi.

Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.

Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten
pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.

Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:

— Rakas serkku.

Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten
äänet epäsointuisena sekasortona.

— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse
aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita
piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken
hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.

— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas
serkku!

— Todellako?

— Miksikä, miksikä ei voisi jatkua aina näin?

Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä
kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.

— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan
elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme,
kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?

Marina puraisi alahuultaan.

— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin
pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt
Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä
sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa,
minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä
kohtaan.

— Kiitos, kuiskasi Marina.

— ... myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu
intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken
hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni,
on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa
Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon
vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär
C...stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani,
olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen
löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman.
Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä,
sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.

Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle
lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä
romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen _historia_ -sanaan.

— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä
mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman
italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä
idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä
perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja
kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena
tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä
valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka
nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun
loistavia tapahtumia.

Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt
tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei
ohjaksia olisi hiukan nykäisty.

— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan
täydellä luottamuksella vastaustanne.

Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät
siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi
heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta
astuivat kuistille.

— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan
seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on
väärässä, hän on väärässä.

Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen
hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.

Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän
takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen
pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:

— Mitä tehdä?




VI. ORRIDO.


Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava
järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös
laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat
olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.

Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli
väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä
häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään,
kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka
pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään
kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt
edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.

Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan
hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas.
Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin
ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen,
ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan,
Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat
laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle,
huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja
liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.

Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta
ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja
komendöörit näyttivät harmistuneilta.

Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee
mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen
välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä
uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois
tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi
juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut
kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei
saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei
näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja
vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.

Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo
miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle
vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan
lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan
Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt
puhumaan, hän huokasi.

— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.

— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.

— Ja minä elää ja olla onnellinen.

Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan
kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.

— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.

Edith katsoi häneen ihmeissään.

— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen,
mutta se ei haittaa.

— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja
vakavalla äänellä.

Marina nykäisi olkapäitään.

— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja
kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.

— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni
kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa
tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka
tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.

— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.

— Kyllä.

— Kirjoittakaa minulle Milanosta.

Edith mietti hetken ja vastasi:

— En voi kirjoittaa teille ystävänä.

— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin
minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta
kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä
tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun
niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä
tarvita.

— Ei myöskään kunnioitusta.

— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en
kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette
minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle
palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?

— Mitä tiedonantoja haluatte?

— Siinä näette! Tiesinhän sen. Sanon teille myöhemmin mitä tiedonantoja.

Jonkin hetken kuluttua Marina teki toisen kysymyksen:

— Teidän äitinne oli aatelinen?

— Oli.

— Sen huomaa.

Edith sävähti tulipunaiseksi. Hänen viisaat silmänsä salamoivat.

— En tunne aatelisempaa luonnetta kuin isäni, sanoi hän.

— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen
vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.

— En tunne häntä.

— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?

— Oh! Kyllä.

— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan.
Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta
päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän
naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti,
niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat,
sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten
nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään
huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän
puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä
ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä,
villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi
kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen
kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika
vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä,
jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.

Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean,
metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden
välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui
mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli
pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti
kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä,
kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina
hermostui ja käski hänen vaieta.

Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan
pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka
kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän
vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt
piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin
varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo
tumma kohta oli kuin itse syksy.

Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären
huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja
hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi
kaulaansa valkean liinan.

Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys
kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan
tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän
toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen
nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että
tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi
odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan
ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge
ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta.
Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä
Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen
Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka
nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä
kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi
laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa
rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten
muiden puoleen huutaen:

— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.

— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan
komendööriä.

Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka
hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen
perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja
tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä
ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä.
Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien
suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.

— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä
edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.

Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen
noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana
läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten
etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa
saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa
Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion
ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin
Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä.
Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa
itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.

Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin,
mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen
sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän
oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus
isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo
sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen
jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa
tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän
sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan.
Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi,
katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät
hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka
kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan
järveä, joka laajeni länteen päin.

— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!

Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan
kahden maissipellon välissä.

Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili
hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.

— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin
päin.

Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.

— Tulevatko he? huusi Marina.

— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.

Marina irvisti.

— Tulkaa kanssani, sanoi hän.

Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia
tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt,
karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää,
muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa
varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa.
Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon
reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten,
näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa
äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti
kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän
viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he
kulkevat ohi.

Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva
orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:

    »Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro,
    lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»

    [Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä,
    olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]

Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki
humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.

Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta
surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla
hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja
runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille
mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin
töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan
Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin,
mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään
ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa
epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset
intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon
välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas
tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa
lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.

Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä.
Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien
välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi
siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys
mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman
marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet
kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia
juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii
hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan.
Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:

— Lanta inspiroi sinua.

Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä
ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis
värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään
odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui
sitten Edithin viereen.

— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te
opitte tuntemaan Milanossa.

Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän
liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten
keskeyttämänsä keskustelun järvellä.

— Oletteko varma, sanoi hän, — että tulen tuntemaan tuon henkilön?

— Ainakin teidän pitäisi.

— Pitäisi?

— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta
yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on
yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on
teidän isänne ystävä.

— Onko hänen nimensä Silla?

Marinan silmät leimusivat.

— Kuinka sen tiedätte?

— Isäni on puhunut minulle tuosta herrasta ystävänään.

— Mitä teidän isänne sanoi?

Edith ei vastannut.

— Pelkäättekö? kysyi Marina tylysti.

Edith punastui.

— En tunne sitä sanaa, sanoi hän.

Hetken viivyttelyn jälkeen Edith nosti päätään ja katsoi Marinaan.

— Varmasti totuuden.

— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän
isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?

— Sanoi.

— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.

— Niin.

— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on?
Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta
teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.

— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi
olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla
Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita
tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata
häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi
näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän
herraan Milanossa.

Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat
olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta
olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä
jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa
aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä
sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.

Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui
entiselleen, silmien outo valo sammui.

— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.

Edith ei liikahtanut.

— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle
riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa
se minulle heti. Tahdotteko?

— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja
tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä
teille hyvän työn...

— Ah, hyveellisyys! Itsekkyys!

Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui
tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden
ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:

— Kaikella kunnioituksella, neidit! Oletteko tulleet kävelyretkelle?

Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa
kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine,
petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan
kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen
otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.

— Millaista elämää, vaimoparka! sanoi Edith.

— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan
ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä
voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain
menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi,
Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa
hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.

Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan
hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina
vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä
vanhuksen käteen.

— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain
huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän,
pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa.
Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!

— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.

Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki
hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.

— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin
Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta,
mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun
paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen,
minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.

Edith oli vaiti.

— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?

— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith
hymyillen.

Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon
luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas
syvyyttä kohden. Vain _rakastaa_ sanan sointu täytti jo hänen sielunsa.
_Ette rakasta_, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut
odottamatta tuon maagillisen _rakastaa_-sanan mukana. Marinalle
kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä
äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee
huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa
väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään
särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:

— Cecilia!

Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten
takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.

He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan.
Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan
vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti
tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa
solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui
solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää
rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden
niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla
kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita
mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia,
pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului
tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan
ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn
raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.

Marina pysähtyi katsomaan vuoren solaa laakson päässä.

— Tuolla se varmasti on, sanoi hän.

— Mikä? kysyi Edith.

— Orrido. Tämä kohina tulee sieltä. Tänään Orrido viehättää minua.

— Minkä tähden?

— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te
vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu
olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa
serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja
mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista
puhumattakaan! _Vatteau_ hän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja
ruusunpunainen, _coldcream_-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin?
Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?

— Näen, ettette tule siksi, vastasi Edith.

— Miksikä en? Tunnen erään, joka meni naimisiin vihaten.

— Mutta ei halveksien, luulisin.

— Vihaten ja halveksien. Ne kaksi tunnetta mahtuvat mukavasti naisen
kengän terävään kantaan. Tämä henkilö käytti sitä _pour fauler aux
pieds_ parilla iskulla miehensä ja muutaman muun inhoittavan ja
halveksittavan seikan.

Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon
juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän
ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä
tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille
ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli
rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi
Marinan jatkaa.

— Tämä ystävättäreni oli rakastunut toiseen. Loukkaako se teitä?

Edith ei vastannut.

— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku
muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?

— Kahdenkymmenen.

— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu.
Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin.
Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää
minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla
halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on?
Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä,
jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen.
Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat
tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan
ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista
ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan
toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja
vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen
tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee,
ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja
halveksien naimisiin: niin hän kulki!

Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin
tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt
sinkoilla siitä.

Kuului kimeä ääni kaukaa:

— Donna Marina!

Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään
emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi:

— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät...

Marina viittasi äkkiä päivänvarjollaan häntä tulemaan lähemmäksi.

Poika vaikeni heti, teki vielä pari hyppyä ja saapui läähättäen
perille, vakavana lähetintoimessaan ja peläten unohtavansa jonkin sanan
sanottavastaan.

— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät ja tulisitte nopeampaan, sillä
on jo myöhä ja rouva kreivitär odottaa alhaalla.

— Missä he ovat? kysyi Marina.

— Yksi on tässä lähellä tulossa teitä vastaan, toiset ovat kylässä.

He eivät kulkeneet kauan, ennenkuin jo näkivät Nepon istumassa polun
vierellä nenäliinansa päällä. Hän katseli ympärilleen pelästyneen
näköisenä ja löyhytteli itseään pienellä japanilaisella viuhkalla. Kun
neidit saapuivat, Rico edellä, hän nousi ylös ja unohtaen hetkeksi
olevansa aatelismies huusi tälle, ennenkuin tervehti naisia:

— Mikset odottanut minua, aasi?

— Hän näyttää olleen oikeassa, kun ei odottanut, huomautti Marina
kylmästi.

— Te olette hyvin ilkeä minulle, vastasi Nepo puoliääneen.

Marinaa ei näyttänyt miellyttävän tuo tuttavallinen, vihjaileva ääni,
ja hän sanoi kuivasti:

— Kuinka pitkä matka täältä on Orridoon?

— Se on aivan kohta tässä, mutisi Rico hampaidensa välistä.

— Laupias taivas, koko iankaikkisuus sinne on, vaikeroi Nepo. — Ei
ollut suinkaan mikään onnellinen ajatus lähteä kiipeämään tänne.
Komendöörit Vezza ja Finotti ovat puolikuolleita. Olen erinomainen
kävelijä ja muistan ylioppilaana nousseeni jalan Torreggiasta Ruan
luostariin Euganei-vuorilla, mikä ei olekaan mikään pikku asia; mutta
en ymmärrä, täällä käveleminen on aivan toista; tekee vähemmin matkaa,
mutta väsyy enemmän. Mitä tahdotte, että sanon? Meillä vuoretkin ovat
kohteliaampia.

Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Edith poikkesi tieltä poimiakseen
cyklamin, sanoi hän Marinalle harmistunut valitus äänessään ja
kasvoillaan:

— Ja teidän vastauksenne?

Marina katsoi häneen.

— Pian, sanoi hän.

— Milloin?

— Tulkaa kanssani Orridoon.

Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään,
sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain
vaivoin heidän perässään.

Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä
seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään
vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua
kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden
jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.

Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki
pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä
sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä,
juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse
purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen
kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli
laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää
varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille
piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin
joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden
iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun
muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla
tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä.
Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän
taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren
huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit,
saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa
taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun
ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen.
Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei
vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat
eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä
ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan
tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa
leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut
vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä
ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne
tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina
kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse,
jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin
outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin
käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti
alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään,
kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.

Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä
kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten
kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta
halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä,
aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat
kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii
koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson
takana aamun valjetessa.

Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen
temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan
alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin
kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja
rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää
hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti
tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä:
valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta
istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien
syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia.
Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.

Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen
hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä
kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli
lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa
pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka
ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa
kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan
jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa
itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä
lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja
murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä,
mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin
kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen
kohosi omituista lämpöä...

— Eteenpäin, hyvät herrat ja naiset! sanoi Marina.

Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia
astumaan siihen.

— Serkkuni ja minä, sanoi Marina, — menemme viimeisiksi.

— Silloin me kaksi menemme ensimmäisiksi? Eikö niin, neiti Edith?

Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille
vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin
huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden
ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista
nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana
keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät
kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja
lopuksi ruskea, pieni vene.

Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen
seiväs, Kaaron ja sininen huivi.

— No, millaista oli? Millaista oli? huusivat Vezza ja Finotti.

Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain
jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen,
insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli
välinpitämättömänä uutta paria.

Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena
tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti
yhdessä.

Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen
sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman
monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran
kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan
kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:

— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte
veneestä. Kaikki samanlaisia!

— Mikä häpeä, mikä häpeä! sanoi Edith kuohuen.

— Oliko hän hyvin rohkea?

Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla
kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.

— Herra Ferrieri! huusi Marina ääneen.

Ferrieri kääntyi. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei
voinut.

— Olkaa hyvä ja menkää alas kreivitär Foscan luokse, jolla varmasti jo
on hyvin ikävä. Neiti Edith ja minä laskeudumme myöhemmin alas pojan
kanssa luultavasti toista tietä.

Marinan värähtävässä äänessä oli hänen tahtomattaan vihankaunaa, jota
nainen tuntee tavatessaan itselleen välinpitämättömänkin miehen toisen
naisen jalkojen juuresta.

Ferrieri kumarsi ja lähti.

— Ei tällaista, mitä nyt tein, ole tapana tehdä, — sanoi Marina
sitten Edithille. — Ehkä jokin vanha _chaperon_ sen tekisi. Mutta
tein sen teidän vuoksenne, ettei teidän tarvitsisi enää olla yhdessä
tuon kaljupään Lovelacen kanssa, joka herättää teissä niin suurta
vastenmielisyyttä, ja koska minusta, väliin on aivan yhdentekevää se,
mikä on tapana.

— Kiitos, vastasi Edith.

Vene palasi komendööreineen.

— Kreivi! sanoi Marina.

Nepo oli vähällä vastata: Kreivitär! mutta avasi vain huulensa ja astui
Marinan jälkeen veneeseen.

— Entä Ferrieri? kysyi Vezza.

— Hän meni jo edellä alas, vastasi Marina.

Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen
sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.

Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen
kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja
vesipisaroita kallioiden onkaloista.

Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan
miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden
välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten
korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin
Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.

— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois.
Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä
tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta
toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä
esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin.
Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän
vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.

— Hiljaa, piru vie, ärjäisi veneen ohjaaja.

Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui
tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.

Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä.
Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta
hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan
vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja
hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka,
joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko
tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten
päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt
taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren,
joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen
tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli
ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan
ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat
ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka,
väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän
rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla,
hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen,
ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen
huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.

Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän
viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti
kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan
kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti
Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut
veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen
kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten
onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.

— Erittäin kaunista! huusi Nepo.

Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin,
heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin
luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.

Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin
kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin
virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.

Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä
näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle,
kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin
ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten
vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi
kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta
vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan.
Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi
hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti
herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit
ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä
katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.

Nepo sattui kääntyessään hipaisemaan Marinan poskea.

— Älkää koskeko minuun, sanoi tämä tylysti, häneen katsomatta.

Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä
välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:

— Mitä forellisi meihin kuuluvat, senkin hölmö? Lähtekäämme!

Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun
aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä
Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada
vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin
viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja
meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi
oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa
ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon
kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta.
Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille,
torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle
ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi
käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä,
tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli
ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen
ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet
kämmenillään ylös.

Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja
murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi.
Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty
vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.

Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin
veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa
avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin
siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin
loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine,
epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän,
puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän
kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran
yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka
mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä,
mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa
tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen
kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia
jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti
tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän
pysähtyi henkäisemään.

— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta
pimeässä.

— Nyt en sitten missään tapauksessa pysähdy, sanoi Nepo, — se on varma.

— Pysähtykää!

Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut,
että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista
läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään
harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut
muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.

Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta,
jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle
hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa
palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.

Hetken molemmat olivat vaiti.

— Te siis tahdotte? kysyi Marina.

— Ah, vastasi Nepo ojentaen käsivartensa.

Uusi äänettömyys.

— Minkätähden tahdotte sitä?

— Mikä kysymys, hyvä Jumala!

— Eikö totta, sanoi Marina hymyillen. — Te olette oikeassa.

Ja hän katsoi Nepoon tiukasti läpitunkevalla katseellaan, jonka hän sai
vaihtumaan mielensä mukaan, ja sanoi kovemmalla äänellä:

— Mutta minä en rakasta teitä!

— Ah, sieluni! sanoi Nepo kuullen väärin ja kiiveten aina hänen
luokseen.

Marina otti ihmeissään askeleen taaksepäin.

— Minä en rakasta teitä! kertasi hän.

Nepo kalpeni, mykistyi ja puhkesi sitten matalalla, ärtyisellä äänellä
sanomaan:

— Ette rakasta minua? Kuinka ihmeessä ette rakasta? Viisi minuuttia
sitten tuolla pimeässä luolassa...

— Tuntuiko teistä siltä?

— Mutta, hyvä Jumala, jos tuo vene osaisi puhua!

— Niin se puhuisi pahaa teistä. Te olette erehtynyt: en rakasta teitä.

Nepo katsoi häntä ylöskohotetuin kulmakarvoin ja puoliavoimin huulin.

— Mutta siitä huolimatta suostun, sanoi Marina.

Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi
kätensä Marinaa kohden.

— Se siis riittää teille? kysyi Marina.

Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti
päivänvarjon hänen rintaansa kohti.

— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä.
Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule.
Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen?
Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla.
Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää
edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa
vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.

Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan;
pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen
huuliltaan.

Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen
tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän
meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman
kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin
jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän
kestävän, synkän kukan.

Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä
siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle
kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu:
Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella
olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle
kukkulalle.

He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin
edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Tiedättekö? Olen ollut rehellinen.

Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä
kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen
silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä
laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen
aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen
yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut
niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen
ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta
puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta
monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti
paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä
johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän
huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten
mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei
tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli
vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa,
joka avautui hänen eteensä:

— Se on kuin runoutta.

Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että
hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä.
Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa
menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois
niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin
nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon
olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan,
puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä
kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän
tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei
voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli
suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt
sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta
ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa!
ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä
voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa
hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta
vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä
päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen
nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani
Edithistä.

— Nyt se on ohi, sanoi hän, — kiitos.

— Kertokaa minulle, sanoi Edith hellästi. — Jos näkisitte sydämeeni...

— Olen jo kertonut, vastasi Marina. — Sanoin jo teille kaiken.

Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti
vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina,
— se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan:
— Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden
leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin
suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa
sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen
kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.

— Sanokaa minulle... toisti Edith.

Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka
kohosi siinä aivan hänen lähellään.

— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi
sen Edithille.

Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan.
Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä
tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen
sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.

Ja hänen ympärillään vallitsi suuri rauha.

Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden
synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten
pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen
siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä
ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat
huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja
cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa
varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää
vakavuutta.

Kaukaa kuului Ricon ääni:

— Huu, huhuu!

Karjankuljettajain äänet vastasivat:

— Huu, huhuu!

Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut
säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen
kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti,
joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät
vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse
ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat
kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen
turpaansa ja ammuen.

Rico huuteli yhä:

— Huu, huhuu!

Marina liikahti, kääntyi Edithiin ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt se on todellakin ohitse.

Edith pyysi häntä vielä kerran puhumaan ja uskomaan surunsa hänelle.

— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi
enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla.
Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että
se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan
paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En
tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua.
Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily:
Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se
tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa,
niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.

— Toivon, etten kuulisi puhuttavan pahaa teistä.

— Oh!

Palattuaan polulle he tapasivat Ricon odottamassa heitä. Oli jo myöhä
ja kylmä. He laskeutuivat kiireesti V...tä kohti. Marina oli ääneti
omissa mietteissään.

Vasta noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän tarttui Edithin
käsivarteen, sanoen:

— Kertokaa hänelle tämä.

— Kenelle? kysyi Edith.

Marina säpsähti, antoi hänen kätensä pudota eikä sanonut enää mitään.

Valkean, jäiden leikkelemän kiven, kielojen, sananjalkojen ja
ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla, salaisten tuskien
poltossa ihmisruumis ja sielu olivat vastikään riuhtoilleet sen kylmiä,
säälimättömiä kylkiä vastaan. Jos sen sisällä uinui hämärä henki,
vuoren _insensatum cor_, niin se voi unelmoida, että toinen sydän,
juuri vapautuneena syntiin ja onnettomuuteen, oli tullut sykkimään
kiihkeästi, melkein haljetakseen sitä vastaan, hirveässä tuskan
puuskassa, joka oli puhjennut niistä sisimmistä syvyyksistä, jotka ovat
omantunnonkin tuolla puolen; se voi uneksia siitä, kuinka kärsitään sen
pimeän vankilankin ulkopuolella, tuossa aistien, ajatusten ja rakkauden
toivotussa maailmassa. Ei kuulunut enää lehmänkelloja, laaksosta
kohosi sumupilviä. Orridosta nousi virran ääni kuin synkkä valitus,
ja ylhäällä kävi valkea kivi yhä surumielisemmäksi, yhä synkemmäksi
kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan
alla.




VII. KOHTALON SORMI.


Kello löi jo kahdeksan, kun Edith ja Marina saapuivat sypressien
varjostamille portaille. Tähdet tuikkivat ylhäällä, mutta vanhat,
mahdottoman isot puut kätkivät ne niin, että Rico, kuin ainakin
moitteeton ritari, pysähtyi huutamaan täyttä kurkkua:

— Valoa!

Sen jälkeen hän hävisi pimeyteen hyppien kuin kissa.

— Tässä olen!

Sitten tuli hävisi.

— Oo, neiti Fanny, vastasi poika, — tuokaa tulta, ja pian!

Tuli välähti uudelleen pihalla.

Edith ja Marina, jotka laskeutuivat hitaasti, voivat kuulla Ricon ja
Fannyn riitelevän ja silloin tällöin kreivitär Foscan äänen. Fannyllä
oli kynttilä kädessään ja Ricolla pieni lyhty. Kreivitär toisti yhä: —
Ettekö ole löytäneet Momoloa? Ettekö ole löytäneet Momoloa?

— Emme, rouva, emme ole löytäneet mitään Momoloita. Ja te, neiti Fanny,
menkää kynttilän kanssa, sill'aikaa kun menen hakemaan lyhdyn.

Fanny ja kreivitär lähestyivät kiviportaita.

— Kreivitär! huusi Marina vielä näkymättömänä.

— Etkö ole tavannut poikaani, aarteeni? Etkö ole löytänyt Momoloa? Oi,
jumala, mitkä Pontius Pilatuksen portaat! Minua ihmetyttää Momolo,
sillä lähetin hänet sinua vastaan viisi minuuttia sitten. Ja poikani
lähti sinua vastaan jo puoli tuntia sitten. Odota sinä kynttilöinesi,
tässähän on yksi pahuksen porras puoliksi haljennut. Missä olet,
Marina? Kohottakaa hiukan tuota kynttilää, herran siunattu. Oh,
jumalani, Marina, en näe sinua vieläkään.

Rico kulki edellä lyhtyineen, hypäten kolme porrasta kerrallaan. Pian
nähtiin hänen pysähtyvän ja alkavan laskeutua alaspäin. Lyhdyn takana
loistivat pimeässä suuret teräsnapit, jotka kreivitär tunsi. Hän meni
eteenpäin ja syleili Marinaa.

Hän syleili tätä kiihkeästi useampaan kertaan ja kuiskasi hänen
korvaansa:

— Jumala sinua siunatkoon, kultamuruseni, olit minun sydämeni unelma!

Suuteloista ei tahtonut tulla loppua.

Marina oli vaiti. Edith kysyi Fannyltä, oliko hänen isänsä kotona. Tämä
ei tietänyt.

— Ei, rakkaani, sanoi kreivitär irtautuen Marinasta.

— Ei, hän lähti jo hetki sitten muassaan yksi noista kolmesta
kuninkaasta vieraalta maalta; ei se aasi, joka tahtoi tänä aamuna
näyttää minulle Orridoa, vaan tuo toinen, pitkä, kaljupäinen.

Kreivitär Fosca ei juuri koskaan muistanut ihmisten nimiä, etenkin jos
hän tunsi heitä vain vähän aikaa. Hän puhui aina siitä, jolla on pitkä
nenä tai vino suu tai silmälasit.

Päästyään vapaaksi kreivittären syleilystä Marina sanoi hätäisen
»näkemiin» ja laskeutui alas Fannyn kanssa.

Hänen Ylhäisyytensä tarttui Edithin käsivarteen ja alkoi laskeutua
hitaasti jutellen hänen kanssaan ja yhtä mittaa pysähtyen ja peläten
putoavansa.

— Mikä enkeli tuo Marina! Mikä tunteen voima, mikä kyky! Varovasti,
rakkaani, varovasti! Ja kuinka kaunis! Hetkinen, aarteeni! Enhän minä
ole sellainen hyppynukke kuin te. Niin, mitä te sanotte? Ette tiedä?
Eikö tuo veitikka ole sanonut teille mitään? Ei sanaakaan? Kuinka
hienotunteinen! Oh, jumalani, minä putoan, rakas lapsi. Varovasti!
Sanopa, aarteeni, oliko hän hyvällä tuulella tullessanne alas noilta
kirotuilta vuorilta?

Edith ymmärsi aina huonosti kreivittären puhetta. Nyt hän ei ymmärtänyt
suorastaan mitään.

— Autuas, eikö totta? alkoi taas kreivitär. — Autuas, tyttöparka? Niin,
kyllä minä näin. Onko tämä viimeinen porras? Liikutettu, sieluni!
Jumalan nimessä, vihdoin olemme alhaalla!

He kulkivat pihan poikki Ricon opastamina.

Lyhdyn pitkät ja hoikat säteet kulkivat hoiperrellen valkealla
hiekalla, hypähtelivät ylös ja levenivät arumien isoille,
samettimaisille lehdille, kimaltelivat hetken suihkulähteen helmissä
ja jalokivissä, jotka kertoivat kertomistaan vanhaa, yksitoikkoista,
haikeamielistä tarinaansa.

Palatsin vieressä kreivitär pysähtyi, veti Edithin luokseen ja sanoi
hiljaa:

— Ooh, yhtä kaikki, minä sanon sen teille! Olen jo ymmärtänyt, että
olette koko vekkuli ja tiedätte kaiken. Marina menee naimisiin poikani
kanssa!

Siinä samassa heikko ääni huusi ylhäältä:

— Teidän Ylhäisyytenne!

— Kuka se on? Mikä on hätänä? kysyi kreivitär kääntyen katsomaan
taakseen.

— Olen Momolo, Teidän Ylhäisyytenne!

— Mihin pahukseen olette tunkeutunut?

— Olen täällä, Teidän Ylhäisyytenne!

— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Rico nauraen kuin hullu ja juoksi
muurin luokse, joka kiertää viinitarhaa, nostaen lyhtyään niin
korkealle kuin voi.

— Kas, hän on tuolla ylhäällä!

Vain Momolon mustat koivet näkyivät.

— Kuinka ihmeessä olet joutunut sinne, hölmöläinen?

— Ei hätää, Teidän Ylhäisyytenne! Eksyin vain tieltä... Minusta
itsestänikin alkoi jo näyttää, ettei tämä oikein kävellyt... Jos
tahtoisitte hyväntahtoisesti, Teidän Ylhäisyytenne, lähettää tänne tuon
poikasen lyhtyineen, niin olen paikalla käytettävänänne...

Poikanen nauraa räkätti haljetakseen.

— Oletko nähnyt kreivi Nepoa?

— En, Teidän Ylhäisyytenne.

— Hyvä, nyt tämä veitikka tästä tulee lyhtyineen ja sitten menette
yhdessä kreivi Nepoa vastaan ja sanotte hänelle, että markiisitar on jo
tullut.

— Palvelijanne, Teidän Ylhäisyytenne!

Rico juoksi ylös portaita lyhtyineen, ja kreivitär astui sisään
huomaamatta, oliko Edith jo mennyt sinne ennen häntä vai ei.

Edith seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja samassa asennossa,
missä kreivittären sanat olivat hänet yllättäneet. Hän oli hämmästynyt.
Muistaen toverinsa oudot puheet ja omituisen käytöksen hän ymmärsi
vain sen, että Salvadoreja kävi kovin sääliksi ja että Marina oli
peloittava. Vihdoin, kuultuaan Nepon äänen, joka riiteli kiviportailla
Ricon ja Momolon kanssa, hän liikahti ja astui sisään toisen ajatuksen
tullessa hänen mieleensä, ajatuksen Ferrieristä. Ferrieri ei loppujen
lopuksi äsken ollut ollut niin rohkea kuin Marina oli kuvitellut.
Häneen oli tehnyt vaikutuksensa Edithin tyyni ja älykäs kauneus,
tämän niin kokonaan erilainen käytös kuin muiden tyttöjen, jotka
olivat joko liian kainoja tai liian rohkeita. Hän uneksi löytäneensä
naisihanteen, tehtaitaan, koneitaan, rautateitään ja kylmää tiedettään
arvokkaamman. Arvellen, että tuo kohtaus neljänkymmenenkahdenvuotiaana
olisi viimeinen, jonka onnetar hänelle tarjosi, hän tunsi koko karun
nuoruutensa alkavan uudelleen vihannoida. Olipa hän jo melkein aikonut
puhua Steineggelle ennenkuin Edithille itselleen, mutta Orridon
pimeydessä hän kadotti kylmäverisyytensä, tarttui voimakkaasti tytön
käteen ja puhui, vaan toinen ei kuullut häntä vetten pauhinan vuoksi.
Edithin liikkeestä ja sitten hänen kasvojensa ilmeestä hän ymmärsi
loukanneensa tätä syvästi, ymmärsi liian myöhään, kuinka tuossa
paikassa kiihkeä rakkauden tunnustus voisi tulla väärin selitetyksi. Ja
todellakin, Edith oli selittänyt sen väärin ja mietti nyt minkä ihmeen
tähden hänen isänsä oli mennyt ulos Ferrierin kanssa, mikä ei suinkaan
ollut tavallista.

Sillävälin saapui Nepo, raivoissaan siitä, ettei ollut tavannut
Marinaa, ja huutaen: — Mahdotonta, mahdotonta, hän kulki Edithin ohitse
tervehtimättä eteiseen, Ricon nauraessa yksikseen lyhtyineen portailla
ja Momolon muristessa:

— Ohoi, lurjus, kunnioittakaamme toki Hänen Ylhäisyyttään, sanon minä!

Nepo törmäsi portaissa Fannyyn, joka tuli kiireesti alas etsimään
Edithiä päivälliselle.

— Missä on neiti markiisitar? sanoi hän pysähtymättä.

— Missäkö on? vastasi Fanny hypäten kymmenkunnan porrasta alaspäin.
— Huoneessaan, huusi hän sitten portaiden alapäästä, kun Nepo oli jo
ensimmäisellä porrastasanteella, jossa hänen äitinsä odotteli häntä
kärsimättömänä.

— Missä hän on? kysyi Nepo puoliääneen. — Mitä hän sanoi sinulle?
Tietääkö hän, että olet puhunut kreivi Cesarelle?

Näihin moniin kysymyksiin vastasi kreivitär yhtä monin uusin kysymyksin.

— Ja sinä, mitä teit, kun et enää palannut takaisin? Minne hävisit?
Löysitkö Momolon? Mene, mene, sano sinä hänelle, että olen jo
puhunut ukolle. Kiiruhda! Hänet on jo kutsuttu päivälliselle.
Salissa hän ei vielä ole. Hän kai on omassa huoneessaan. Odota häntä
pylväskuistikolla. Mene!

Mikä tuntematon rauhattomuuden henki oli tunkeutunut palatsin
seinien sisälle? Kaikki siellä olivat hermostuneita kuten Nepo ja
kreivitär Fosca. Herra Paolo kolisteli suutuksissaan keittiössä,
kun oli tarjottava toinen päivällinen. Catte oli saanut läksytyksen
kreivittäreltä erään napin vuoksi ja kierteli nyt sinne tänne etsien
herra ties mitä ja muristen hampaittensa välitse, ettei hän koskaan
ollut nähnyt emäntäänsä häijympänä kuin tänä iltana. Eräs palvelija
juoksi ylös ja alas keittiöstä saliin, kantaen lautasia, pulloja ja
laseja ja lyöden epätoivoissaan ovia jaloillaan. Ferrieri ja Steinegge
tulivat takaisin kävelyretkeltään kumpikin tavattomasti kiihoittuneina.
Kreivi Cesare, Finotti ja Vezza keskustelivat salissa. Vezza
heitteli välinpitämättömänä katsojana kylmiä pistopuheitaan, jotka
haiskahtivat klerikaaliselle etikalle; Finotti, tuleva jäsen, vastusti
niitä raivokkaasti; ja kreivi Cesare vanhan roomalaisen patriisin
mielipiteineen tuomitsi ne kurjaksi puolinaisuudeksi, niinkuin sanoisi
viholliselle: en pelkää ainoastaan aseitasi, vaan jopa varjoasikin.
Hän raivosi kuningasta, ministeriötä, parlamenttia ja johtavia luokkia
vastaan, jotka tällä tavalla halliten auttoivat tyhmän ja pöyhkeilevän
kansanjoukon röyhkeilemistä. Kreivi Cesare puhui tavallistakin
tuimemmin, peläten, että Finotti tai Vezza voisivat luulla häntä
liittolaisekseen, eikä hän säästänyt pistopuheissaan kummankaan
poliittisia ystäviä.

Vaikkakin oli jo käyty käskemässä päivälliselle, istui Marina yhä
makuukamarissaan soikean pöytänsä edessä, joka väliin teki hänelle
kirjoituspöydän virkaa ja johon hän nyt nojasi kyynärpäitään painaen
ohimoitaan kämmeniinsä. Kynttilä paloi hänen edessään heitellen
kultaisia välkkeitä hänen hiuksiinsa ja paljastaen sinertävät
suonet hänen valkealla otsallaan, jota osaksi peitti ruusunpunainen
pikkusormi; se kimalteli kiiltävissä esineissä, joita oli hujan
hajan pimeässä huoneessa, kuin olisivat henkien silmät katselleet
tuota miettivää naista. Hänen kyynärpäittensä välissä, aukinaisen
kirjoituspöydän taivaansinisellä sametilla lepäsi tuhkanharmaa
kirjearkki isoine, kullattuine arabeskeineen, neljä toisiinsa
kietoutunutta kirjainta kulmassa; näitten alla oli harakanvarpailla
täytetty pieni sotalippu. Harakanvarpaat sanoivat näin:

 »Tiedätkö, että minäkin muutan pääkaupunkini Via Bigliltä
 Borgonuovoon. Näin on keisari käskenyt. Juoksin vielä eilen
 sanomaan hyvästi vanhalle, rakkaalle, ruohoiselle tielleni. Mikä
 kauhistus onkaan muutto pääkaupunkiin! Jätin Hänen Majesteettinsa
 pakkaajain ja verhoilijoiden kanssa pölyn sekaan ja palasin tänne
 lähettääkseni sinulle heti _un petit pate chaud_. Se on pienoinen
 sarja yhteen-sovitettuja romanttisia tapauksia, joiden päähenkilönä on
 _Erään Unen_ tekijä, herra Corrado Silla Via S. Vittorella.

 Kerron sinulle joskus toiste tuon pienen tapausten sarjan, joiden
 avulla pääsin hänestä selville, kun minulla on enemmän kertomista.

 _Adieu, ma belle au bois dormant_. Huomenna lähden liikematkoille;
 menen tanssimaan Bellagioon. Myosotis-parat! Kuka niitäkään enää
 muistaa? Tällä kertaa pukeudun kokonaan valkeaan, koristeena korallini
 ja komeita leviä Itämerestä, joita minulle lähettää G... Berliinistä
 sonettinsa mukana. Sonettia en kuitenkaan pane ylleni!

 Giulia.»

Ovelle koputettiin ja Fannyn ääni sanoi:

— Ettekö tule? Ettekö voi hyvin?

— Tulen, vastasi Marina. Hän hypähti pystyyn ja ylpeästi riemuiten
kiersi ojennettuja käsivarsiaan taaksepäin kohottaen voitonriemuiset
kasvonsa ylös. Hän ryntäsi ulos, viiletti alas portaita
pylväskuistikolle, Nepon levottomana odottaessa siellä.

— Vihdoinkin, enkelini! sanoi tämä, — äiti on jo puhunut enolle. Hän on
erittäin tyytyväinen. Entä te?

Ja hän kiersi käsivartensa Marinan vyötäisten ympärille odottaen
vastausta.

— Onnellinen! sanoi tämä ja luisui pois hänen syleilystään nauraen
hopeanhelisevää nauruaan, joka kaikui kuistilta seurusteluhuoneen
ovelle, jossa kaikki, paitsi kreivi Cesare, nousivat hänen kulkiessaan
ohi keveänä kuin hengetär päätään nyökäten ja hymyillen.

— Atalanta, Atalanta! sanoi komendööri Vezza katsoen hänen jälkeensä.
Nepo ryntäsi perästä tulipunaisena, silmät pullistuen ulos päästä,
kompastui kynnyksellä ja oli kaatua nurin, ellei olisi saanut
tartutuksi kiinni Vezzasta.

— Anteeksi, rakas komendööri, sanoi hän hävyttömällä, pilailevalla
äänellä, — toivoin syleileväni jotakin vähän parempaa.

— Kirottu aasi, ajatteli komendööri. — Ei haittaa, ei haittaa, sanoi
hän kuivasti.

— Eikö totta, eno? vastasi Nepo pannen painon sanalle: eno. — Te,
eno, voitte kuvitella, ketä toivoin hyvällä syyllä syleileväni.
Kunnioitettavat herrat, te olette vapaat vetämään sanoistani
johtopäätöksiä... oikeutetumpia... mitä järkevimpiä johtopäätöksiä!

Hän venytteli sanoja, toisti niitä miettien lisäkettä ja pamahdutti
sitten komein kaunopuhujan liikkein:

— Kaikkein luonnollisimpia johtopäätöksiä. En luule voivani paremmin
purkaa sisästäni tuota sanaa.

Ja hän kulki voitonriemuisena ohitse.

Kreivi ei voinut olla sanomatta:

— Narri! jonka hän murahti hampaittansa välistä Piemontin murteella.

— Uuh, puhkui Vezza raivoissaan, — purit sen totisesti sisuksistasi.

— Mutta!... sanoi Finotti osoittaen oikean kätensä peukalolla takanaan
olevaa salia ja tehden paljon puhuvan irvistyksen.

Kreivi vaikeni.

— Onko syytä onnitella? jatkoi toinen ojentaen kätensä.

— Uuh! äännähti kreivi.

Oliko se vääräksi toteamista vaiko onnittelujen halveksumista?

Ei kukaan kysynyt. Salista kuului vain puhetta.

Siellä kreivitär Fosca ja Nepo pitivät seuraa Marinalle ja Edithille
heidän syödessään. Edith tunsi olevansa liikaa ja toivoi päivällisen
loppuvan pian päästäkseen menemään isänsä luokse. Tämä kulki edes
takaisin salissa ruokasalin oven ohitse heittäen Edithiin outoja
silmäyksiä.

— Jumala, kuinka ihanaa seutua tämä on, serkku! sanoi Nepo innoissaan.
— Ja tuo Orrido, mikä unohtumaton paikka!

Hän katsoi Marinaan isoilla, lyhytnäköisillä ja ulkonevilla silmillään
nojaten kyynärpäitään pöytää vastaan.

— Sydämeni sykähtelee, kun sitä vain ajattelen. Tänä yönä en
varmastikaan saa unta silmiini. Ah, se on aivan turhaa, sinä, äiti, et
voi ikinä käsittää tuon luolan salaista viehätysvoimaa. Ah!

Hän nousi ylös ja heilutteli käsiään kuin mieletön, jonka jälkeen hän
syleili äitiään, niin että tämä alkoi huutaa:

— Hullu, hullu, jätä minut rauhaan hupsutuksinesi!

— Kuulehan, kuulehan, äiti, sanoi hän suoristuen, kreivittären
toistaessa Marinalle: — Hän on suorastaan ilonhumalassa, todella
ilonhumalassa!

Marina huusi Finottia, joka katsoi uteliaana ovella.

— Anna sen olla, sanoi kreivitär.

— Finotti! kertasi Marina.

Tämä astui rehennellen sisään.

— Kuulkaahan, kuulkaahan, kun kerron, huusi itseensä ihastunut Nepo.

— Finotti, tänne!

Marina pani hänet istumaan Edithin ja itsensä väliin.

— Kuulkaahan, kun kerron! Olin niin innostunut Orridon ihanuuksiin,
että kun serkkuni kanssa tulimme viimeiseen luolaan, ison mustan kiven
luokse, niin minä, joka en ollenkaan ole perillä voimistelun jalossa
taidossa, hyppäsin...

— Ohoo! keskeytti hänet Marina.

— Eikö totta, minä hyppäsin? jatkoi toinen odottaen käsivarret
levällään ja katsoen häneen.

— _Quite a new way of leaping_, vastasi Marina hänelle.

— Herran nimessä, Marina, älä viitsi puhua ranskaa, sieluni;
Veneziassakin tuon siunatun ranskan vuoksi ei enää osaa elää. Mitä sinä
sanoit?

— Tavanmukaisia tyhmyyksiäsi, äiti! Marina puhui englantia eikä ranskaa.

— Anteeksi, tarttui Finotti puheeseen lepyttääkseen kreivitärtä,
joka oli sävähtänyt helakanpunaiseksi ja kaatoi itselleen lohdutusta
Barolo-pullosta. — Anteeksi, kreivi: englantia, ranskaa! Kun ihmisellä
on ollut onni syntyä tuon rakkaan, Sulottarille tehdyn murteen tuoksuva
hunaja kielellään, miksi sitten pilata kitalakeaan ranskalla tai
englannilla? Kreivitär on oikeassa!

— Olkaahan, luulin teitä pahemmaksikin. Niin, totta totisesti luulin
teitä pahemmaksi. Noin olette miellyttävä, kun puolustatte minuakin,
vanhaa akkaa. Olkoon meidän kielemme mitä tahansa, mutta se ei ainakaan
ole täynnä luita ja ruotoja niinkuin muut kielet. Eikö sanota, että
meidän esi-isämme, Jumala heidän sielujaan siunatkoon, puhuivat
Venezian murretta paavillekin? Minä en ole syntynyt aatelisena, mutta
vanha venezialainen olen, tietäkää se! Minun isoisäni isä kuoli
kalastellessaan äyriäisiä ja minun isoisäni palveli Hänen Ylhäisyytensä
Anzolo Emon lippujen alla. Puhun vaikka turkinkieltä, mutta ranskaa
en osaa ja englantia sitä vähemmän. Alvise-vainaja oli yhtä mieltä
kanssani. Kastakaa minut miksi tahdotte, jos elämässäni olen puhunut
sanaakaan muuta kuin Venezian murretta. Mutta nyt se ei enää ole
hienoa. Nyt pitää hävetä, että ollaan venezialaisia. Nyt pitää puhua
näin ja näin... kuulkaa mitä musiikkia! Ei ikinä! Ulkomaalaisten kanssa
pitää pakostakin puhua, mutta meidän kesken. Ski, ski, ski, skiu, skiu!
mitä surkeaa supatusta!

Tässä kohden kreivitär Fosca tahtoi vetää henkeään ja ammentaa voimia
Barolosta, mutta tuskin hän oli vienyt pikarin huulilleen, kun hän jo
työnsi sen luotaan sylkien ja huohotellen, Nepon nauraa rähistessä
kaadettuaan äitinsä filippiaadin aikana puolet suola-astiasta tämän
viiniin.

— Kutsuin teidät älyn miehenä tähän älykkääseen joukkoon, sanoi Marina
hiljaa Finottille.

— Ah, markiisitar, vastasi tämä huoaten, — mitä hyötyä on älystä?
Tahtoisin mieluummin olla kahdenkymmenenviidenvuotias pässinpää.

Sillävälin kreivitär ja Nepo pitivät sellaista elämää, että kreivi
Cesare, Vezza ja Steinegge tulivat myöskin saliin. Ferrieri näyttäytyi
hetkisen ovella, mutta ei astunut sisään käyttäen päinvastoin
tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen huomaamatta koko illaksi.

Nähdessään enonsa tulevan nousi Marina pöydästä ja lähti Nepon
käsivarressa saliin päin.

— Te olette mainio hyppyinenne! sanoi Marina hänelle nauraen. Tämän
vastatessa juhlallisesti he kulkivat kreivin Cesaren ohitse, ja Marina
kohotti ilosta kiiluvat silmänsä enoaan kohti. Kreivitär Fosca, vielä
suutuksissaan poikansa hänelle tekemästä tyhmästä kujeesta, kulki
häneen katsomatta viuhkaansa löyhytellen.

Kreivi veti esiin kellonsa; se oli jo puoli kymmenen, hänelle aivan
tavaton aika.

— Nämä herrasväet tarvinnevat lepoa, sanoi hän kääntyen Steineggeihin
ja komendööreihin päin. Sitten hän vastausta odottamatta käski tuoda
kynttilät ja astui saliin, jossa toisti saman esipuheen.

— Arvelen, sanoi hän Salvadoreille, — että kaikkien näiden väsymysten
ja mielenliikutusten perästä tarvitsette lepoa.

— Mutta rakkain eno... alkoi Nepo tullen häntä kohti lyhyin, kiireisin
askelin, kädet levällään.

Toinen ei antanut hänen jatkaa.

— Oh, varmasti, mitä hittoa! sanoi hän. — Nyt tuodaan jo kynttilätkin.

Nepo kääntyi ja palasi Marinan luokse, vetäen pään olkapäidensä väliin
ja kohottaen kulmiaan.

Kreivitär Fosca tuli väliin.

— Mutta Cesare, sanoi hän hiljaa kreiville, — kuinka omituinen olette!
Juuri tänä iltana, kun minun lapsukaisillani olisi ollut suuri halu
puhua teille!

— Niin, niin, niin, kiirehti kreivi vastaamaan, — ymmärrän vallan
hyvin, ymmärrän vallan hyvin. Kas tuossa ovat kynttilänne!

Ei käynyt väittäminen vastaan.

— Entä te, sanoi kreivi Marinalle jäätyään kahden hänen kanssaan, —
ettekö tekin mene?

— Eikö teillä ole mitään sanomista minulle? Ettekö ole tyytyväinen, kun
seurasin neuvoanne?

— Mitä? Minun neuvoani?

— Tietysti.

He puhuivat noin kymmenen askeleen päästä katsellen toisiaan vinoon.

— Selittäkää, sanoi kreivi ja pannen kiivaasti jo ottamansa kynttilän
kädestään kääntyi suoraan häntä vastaan.

Marinan lähellä, pienellä marmoripöydällä seinän vieressä, oli
kristallimaljakko ja siinä oliivinlehtiä ja irtonaisia kukkia. Hän
kallisti kasvonsa sanoen:

— Ettekö muista? ja veti henkeensä kukkien suloista, haihtuvaa tuoksua.

— Minäkö? sanoi kreivi nostaen käden rinnalleen.

— Minäkö olisin neuvonut teitä?

Marina kohotti päänsä kukista.

— Te, juuri te, sanoi hän. — Muutama hetki ennen Salvadorien tuloa.
Kirjastossa. Te sanoitte, että me kaksi emme sopineet elämään yhdessä,
että teidän serkullanne oli loistava asema ja että hän aikoi ottaa
vaimon ja että minun tuli ajatella asiaa.

— No niin, no niin, voi olla, että olenkin niin sanonut, vastasi kreivi
hämillään ja hangaten kädellään hiuksiaan. — Mutta silloin minä en
ollenkaan tuntenut serkkuani, ettekä te ole katsonut tarpeelliseksi
kysyä neuvoani, ennenkuin suostuitte hänen pyyntöönsä.

— Minä tunnen hänet nyt. Mielestäni hän on täydellinen gentlemanni
täynnä älyä, hyvin hieno, hyvin iloinen, erittäin miellyttävä; mitä te
hänestä ylimalkaan pidätte?

— Mitäkö minä hänestä pidän?

— Niin! Ettekö sanonut tänä iltana kreivittärelle, että olitte erittäin
tyytyväinen avioliittoon?

— Luonnollisesti. Ottaen huomioon, ettette ole katsonut tarpeelliseksi
kysyä minun mielipidettäni ja että olette päättänyt omin päin, niin
olen erinomaisen tyytyväinen. Mutta tunnen tarvetta vakuuttaa teille...

Kreivi vaikeni, sillä Catte astui sisään.

— Oh, jumalan nimessä, suokaa anteeksi! huudahti tämä vetäytyen
hämmästyneenä takaisin. — Suokaa anteeksi. Luulin, ettei täällä ollut
enää ketään. Tulin hakemaan Hänen Ylhäisyytensä viuhkaa.

— Ei täällä ole mitään viuhkoja, sanoi kreivi vihaisesti, heittäen
tyttöön peloittavan silmäyksen.

— Ei, herra, ei, mutisi viaton Catte-parka hiipien laihoine luineen ja
pitkine nenineen ovesta.

— Tunnen tarvetta vakuuttaa teille, alkoi kreivi uudelleen hetken
äänettömyyden perästä, — etten ole neuvonut teitä tähän avioliittoon.

Marina hymyili.

— Mutta minä kiitän teitä neuvostanne, sanoi hän, — olen erittäin
onnellinen.

Kreivi olisi tahtonut suuttua, mutta ei voinut tällä kertaa. Totta
kyllä, että Marina oli päättänyt kysymättä hänen neuvoaan, mutta
hänen omalletunnolleen jäivät kuitenkin nuo kirjastossa lausutut ja
nyt Marinan muistuttamat sanat. Hän ei ollut mies saivartelemaan
omantuntonsa kanssa tyynnyttääkseen sitä. Nyt nuo sanat palasivat hänen
mieleensä, hän liioitteli niiden merkitystä ja oli pahoillaan, että oli
niitä koskaan lausunut.

— Ja te olette tyytyväinen?

— Olisi vähän liian myöhäistä vastata nyt ei, mutta minä olen
onnellinen, johan sen sanoin.

— Kuulkaa, Marina!

Pitkään aikaan kreivi ei ollut puhunut sisarentyttärelleen sellaisella
vakavalla hellyydellä, jonka hän nyt pani näihin kahteen sanaan.
Hänen rakkaan sisarvainajansa tytär oli tehnyt päätöksen, jonka
kautta joutuisi ikipäiviksi pois hänen luotaan. Hän ei uskonut
tämän tulevan onnelliseksi ja pelkäsi nyt itse olevansa syypää
tähän pahaa ennustavaan avioliittoon, pelkäsi tulleensa puhuneeksi
varomattomia sanoja suutuksissaan niistä loukkauksista, joita hänen
sisarentyttärensä oli hänelle tehnyt, sekä halusta päästä näkemästä
häntä enää tai kuulemasta hänen kiusoittavaa ääntään. Tuo halu, joka
tähän saakka oli ollut hänessä luja ja vakava, laimeni nyt, kun asia
oli toteutumaisillaan.

Koska Marina ei liikahtanut, otti hän muutaman askeleen tätä kohti ja
sanoi:

— Teidän arvostanne tulen minä pitämään huolen tässä tilaisuudessa.

— Minun arvostani?

— Se on selvä. Te menette hyvin rikkaaseen perheeseen. Teidän on
mentävä siihen pää pystyssä. — Kreivin oikea käsi oli tullut jo
puoleksi ulos taskusta vaistomaisesti odottaen, että Marinan käsi
ojentuisi etsimään sitä. Mutta hänen odotuksensa osoittautui turhaksi
ja käsi painui taas hitaasti alas. Eno ja sisarentytär seisoivat
hetken liikkumattomina vastapäätä toinen toistaan. Sitten eno tarttui
kynttiläänsä ja meni vetämään pöytäkelloa uunin reunustalla.

Sill'aikaa Marina tarttui toiseen kynttilään ja lähti äänettömänä
huoneesta, ilman että kreivi, joka oli juuri kiertämässä avainta,
näytti huomanneen sitä. Hän ei edes sulkenut ovea perässään, mutta
hänen hävittyään keskeytti kreivi työnsä ja jäi katsomaan puoliavoimeen
oveen. Sitten hän lopetti kellon vetämisen ja lähti hänkin, pää
mietteissään alas painuneena, etsimään lepoa.

Vanha, vakava talo nukkui rauhattomana. Useammasta kuin yhdestä
ikkunaluukusta tuikki valojuova, ja useammasta kuin yhdestä ovesta
kuului kuiskailuja tyhjiin käytäviin ja autioihin portaisiin, aivan
kuin meidän asettuessamme hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä öiseen
lepoon meidän salaisuutemme tunkeilisivat ulos piilopaikoistaan ja
laajenisivat kuiskutellen yli koko sielun.

Steinegge oli tyttärensä huoneessa. Hän oli tuonut tälle suuren
uutisen: insinööri Ferrieri oli muutama tunti sitten pyytänyt häneltä
Edithin kättä. Steinegge-paralla oli suorastaan kuume. Hän tunsi
hämärästi, että katsoen Ferrierin kykyyn ja yhteiskunnalliseen asemaan
tämä oli suuri onni, tunsi, että insinöörin täytyi olla kunnon
mies, sitä todisti hänen keskustelunsa tämän kanssa juuri-ikään.
Ferrieri oli rehellisesti avannut hänelle sydämensä ja kertonut
tapauksen Orridossa toivoen, että Edith tahtoisi vastaanottaa hänen
anteeksipyyntönsä, ja puhui hänestä liikuttavalla kunnioituksella
kuin kuusitoistavuotias poika. Sitten hän oli puhunut kauan itsestään
ja perheestään peittelemättä hyvää tai pahaa sekä kuvaillut sitä
vakavaa ja rauhallista, mutta ylhäistä elämää, jota hän tarjosi
Edithille. Steinegge käsitti, että hän olisi siten kadottanut
tyttärensä; se suretti häntä, ja samalla hän oli raivoissaan itseään
kohtaan voittamattoman itsekkyytensä vuoksi. Hän oli siis ottanut
omantunnonasiakseen kuvailla Edithille suurenmoiseksi tämän miehen ja
hänen sanansa. Mutta hän oli liiaksi liikutettu voidakseen selittää
asiaa niinkuin piti. Hän oli töherrellyt puheensa Terrieristä pannen
yhteen nippuun alkupään ja loppupään ja silavoi häntä huudahduksillaan:

— Ylevä mies! Suuri mies! sekaantuen joka hetki ja alkaen taas
uudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tuli Edith ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

— Minkä neuvon annat minulle, isä? sanoi hän.

Steinegge-parka ei kyennyt vastaamaan sanoin, vaan teki tarmokkaan
liikkeen, epätoivoisesti myöntäen sekä päällään että käsillään.
Vihdoinkin ankarin tahdonponnistuksin hän sai änkytetyksi nämä kaksi
sanaa:

— Suuri onni!

Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei
voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.

— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää
isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen,
koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi
ja koko elämäsi.

— Oi, ei, ei, ei, puhkesi Steinegge puhumaan.

— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt
isästäsi, jos...

Edith alensi ääntään:

— ... jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia,
paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi
ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.

Steinegge sulki kätensä tyttärensä käden ympärille toistaen:

— Ei, ei, ei!

— Niin... ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa,
— siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun
mieleiseni.

— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä
huolimatta pysyä yhdessä.

— Ei, ei! Tiedät hyvin, että ensiksi tulisi minun olla hänen
vaimonsa ja sitten vasta sinun tyttäresi. Ajattele! Ja entä meidän
suunnitelmamme! Meidän pieni talomme ja kävelyretkemme? Ja lopuksi,
voin hyvin antaa anteeksi herra Ferrierille, jos niin tahdot; mutta hän
ei miellytä minua. Sanot hänelle näin: Tyttäreni suostuu ainoastaan
anteeksipyyntöihinne. Eikö totta, että sanot hänelle niin, isä?

— Ei, se ei ole mahdollista, ethän suinkaan tee niin. Minä olen vanha,
ja jos...

Edith pani kätensä hänen suulleen.

— Isä, sanoi hän, — miksi suret minua? Se on kuitenkin turhaa.

Steinegge ei tietänyt pitikö näyttää iloiselta vai surulliselta. Hän
huitoi käsillään, teki tuhansia eleitä ja pamahdutteli teutonisia
huudahduksiaan kuin shamppanjapullon korkkeja, yhden toisensa jälkeen.
Ennenkuin hän lähti huoneesta, hän alkoi uudelleen pyytää Edithiä
miettimään asiaa, harkitsemaan ja viivyttelemään. Vihdoinkin mentyään
ulos hän palasi muutaman minuutin perästä koputtamaan ovelle sanoakseen
tyttärelleen, että oli vielä aikaa muuttaa mielensä ja että voisi kysyä
ensin kreivi Cesaren mielipidettäkin. Mutta Edith keskeytti hänen
puheensa.

— Ainakin, sanoi hän kohteliaille tavoilleen uskollisena, — ainakin
kiitän herra Ferrieriä sinun nimessäsi ja sanon hänelle: tyttäreni on
kiitollinen...

— Minusta se ei ole tarpeellista, isä. Sano hänelle, että otan vastaan
hänen anteeksipyyntönsä.

— Ah, hyvä.

Ja Steinegge palasi huoneeseensa juuri samalla hetkellä, kun kreivitär
Fosca, nauttien mielihyvää tuntien vanhalla ihollaan Salvadorien suvun
lakanoiden raikkaasta pehmeydestä, lähetti luotaan Catten sanoen:

— Se ei miellytä minua ollenkaan, ei ollenkaan. Sammuta.

Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot
tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei
nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat
nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman
ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.

Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha
sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään.
Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat
saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan
hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara
pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka
puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon
halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät,
kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla
lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen
hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi
koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni
pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan.
Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen
sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen
eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.

Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat
imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun
itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään,
hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän
tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi
purkautumaan.

Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat
olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän
tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään
likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi
niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän
kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa
kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä
sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti
vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat
ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa,
kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut
hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän
ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että
raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä
jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä
rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät
miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla
olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin
sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita
mukanaan.

Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä;
toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus,
sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää.
Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet
häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli.
Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?

Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän
avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti
odottavan kehoitusta.

— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos
teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö
totta?

— Tee pian, vastasi Marina.

— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka
hän onkin herttainen!

Ja tyttö alkoi aukoilla toista palmikkoa.

— Onko totta, ettei Veneziassa ole vaunuja? Kuitenkin on siellä aina
parempi, mahtaa olla, kuin täällä, sen sanon. Eikö totta?

Marina ei vastannut.

— Kuinka, tyytyväinen rouva kreivitär olikaan tänä iltana! Melkeinpä
hän oli suudella minua. Ihmisparka! Hän pitää minusta todellakin.
Sanoi, että olen oikea aarre. Rouva parka! Ei minun oikein sopisi
kerrata sitä, mutta niin hän vain sanoi. Niin sanoo neiti Cattekin, tuo
neiti Catte-parka, että sellaisia kamarineitejä kuin minä ei heidän
seuduillaan olekaan. Niin, on hänkin hyvä. Pitäisi nähdä, kuinka hyvin
hän neuloo! Neuloo melkein yhtä hyvästi kuin minä. Hän sanoi minulle
juuri...

— Nopeammin.

— Teen, teen. Hän sanoi minulle, että herra kreivi oli tahtonut melkein
syödä hänet, koska...

— Oletko lopettanut?

— Kyllä, rouva.

— Hyvä, mene tiehesi.

— Ettekö tahdo, että riisun teidät?

— En, en tahdo mitään. Mene.

Fanny epäröi hieman.

— Oletteko suuttunut minuun?

— Olen, sanoi Marina päästäkseen hänestä pikemmin, — olen suuttunut.
Mene.

Ja hän nousi pudistaen tummaa hiusvirtaa, joka putosi hänen
kampausvaippansa ylitse.

— Minkä tähden olette suuttunut? kysyi Fanny.

— En minkään vuoksi, mene tiehesi.

— Kuulijaa, alkoi Fanny tulipunaisena, — jos se sattuisi olemaan
joidenkin valehtelijoiden vuoksi, jotka täällä talossa kertovat
kaikenlaisia juttuja, niin älkää välittäkö uskoa niihin, sillä nuoria
ja kauniita herroja olen tuntenut moniakin, eikä kukaan ole koskaan
koskettanut sormeanikaan...

— Riittää, riittää, riittää! keskeytti hänet Marina, — en tiedä, mitä
tahdot sanoa, enkä välitä tietää. En ole suuttunut. Minua nukuttaa.
Mene, mene.

Fanny meni.

— Aa, ihastuttavaa, mutisi Marina jäätyään yksin. — Mainiota tämä!

Sitten hän luki rouva de Bellan kirjelapun.

Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli
päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja
kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut
naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän
aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi
tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa
tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä
vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin
palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton
odotteleminen voi hyödyttää?

Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä
jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa
pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen
odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven
kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön
raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle,
eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan
liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä
kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä
hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla,
kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät
mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret.
Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon
syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen
aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.

Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa
matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja
katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista
kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta
puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen
hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan
hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin
hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka
nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin
että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta
ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat
eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita.
Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden
hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta,
jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin
suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan
painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet
olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin,
että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä,
saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien
ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja
mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi
haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki...

Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti
pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma
oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen
hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin,
vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen
kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.

Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat
kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi
synkkänä ja mietteissään.

Miks'ei hän ollut pidättänyt Sillaa kuultuaan tuon peloittavan nimen?

Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea
ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt
umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen
luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja
harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli
pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö
täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin
tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä
tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?

Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan
mielestään.

Nuo käsikirjoituksen viimeiset sanat! »Antaa Jumalan toimia. Olkoot
lapsia, lastenlapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä
odota sitä, täällä.» Ja eivätkö tapauksetkin antaneet jo epämääräisesti
aavistaa, kuinka hän voisi saavuttaa koston ja rakkauden yhdellä kertaa?

Luottamus palasi. Hän nousi, sytytti kynttilän ja meni toisen
huoneen kynnykselle katsomaan arkkua, joka säilytti salaisuutta.
Se seisoi seinän varjossa, melkein näkymättömänä, mustana valkeine
leikkauksineen kuin mikäkin sarkofagi salaperäisine kirjoituksineen.
Marina katsoi siihen, kynttilän vapisevan liekin kullatessa hänen
hiuksiaan ja levittäessä valoaan pieneen ympyrään hänen ympärilleen
lattialle ja seinille. Hänen edessään maassa värisi kynttiläjalan
pyöreä varjo. Silloin valtasi ja kivetytti hänet yhtäkkiä muuan
hänen salaperäisistä menneisyyden muistoistaan. Hänestä tuntui, kuin
kerran ennenkin, vuosia takaperin, hän olisi seisonut tällä samalla
kynnyksellä, puolipukeissaan, hiukset hajallaan ja nähnyt jalkainsa
edessä kynttiläjalan värisevän varjon, ympärillään pienen valokehän ja
edessään mustan arkun salaperäisine kirjoituksineen.






KOLMAS OSA

ERÄS KEVÄTUNELMA




I. HUHTIKUUSSA.


— Koira on uskollinen.

— _Der Hund treu ist_.

— Ehei, rakas Silla, _treu ist_, puh, se on suuri virhe. Jos minä
sanon _dass der Napoleon ein treuer Hund ist_, niin se on aivan oikein
kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin, _der Kerl!_ Onko teillä tulta?

— Kyllä, mutta antakaa politiikan olla rauhassa.

— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa
ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle,
— ooh... Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä
italialaisista, sanoi hän, — _Der Hund ist treu_.

Silla otti kynän ja kirjoitti.

He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän
mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä
oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja
kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.

— Mitä pidätte tästä kieliopista? kysyi jälkimmäinen kirjoittaen.

Steinegge käänteli ja selaili kirjaa kujeellinen hymy huulillaan?

— En tiedä, sanoi hän, — voinko kysyä paljonko se maksaa.

— Neljäkymmentä viisi centesimoa.

— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria.
Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas,
rakas ystävä.

— _Der Ochs ist krank_. Kymmenen päivää?

— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan
tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.

Steinegge nauroi iloisesti.

— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan
kaksi sikaria päivässä... Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään
rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai
mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi...
Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.

— _Der Esel ist mager_.

— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin,
minä tahdon antaa pienen lahjan...

Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.

-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.

Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa
kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä
ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina
tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen
olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät
hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät
kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä
värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.

— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.

— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi
Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti
sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu
auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.

Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen
kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan
ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen
täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:

    Su nell'irto, ineroscioso Alemanno,
    Su, Lombardi...

    [Ylös takkuista, kiusallista saksalaista vastaan,
    Ylös lombardialaiset...]

Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui
hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui
uudelleen.

— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin
paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia.
Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni,
tiedättehän, Sveitsissä.

Steinegge pani silmälasit takaisin koteloon, järjesteli kravattiaan ja
nousi.

— Rakas opettajani, sanoi Silla. — Tämä on kahdestoista tuntimme.

— Entä sitten?

Silla veti lompakostaan käärön.

— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri
huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. — _Das nehme ich nicht,
das nehme ich nicht!_ En tahdo, en tahdo!

— Mutta kuinka? Ettekö muista sopimustamme?

— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne.
Tahdon kutsua tyttäreni.

— Seis! Jollette ota, niin emme tule näkemään toisiamme enää koskaan.

— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo
vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.

— En, en tahdo, olen ylpeä; minulla on rautainen sydän.

— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän,
että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette
oikeastaan saksaa?

— Ymmärtääkseni teitä, kun puhutte italiaa.

Steinegge loukkaantui hiukan.

— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä
ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja
erästä... meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi.
Enkö jo sanonutkin teille sitä.

— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö,
minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi
lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi
ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että
olen rikas.

— Entäpä minä sitten?

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon
kyllä, te myöskin.

Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt.
Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen
kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään,
toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset
paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin
valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja
kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen
yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla
mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven
välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan
kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa.
Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui
muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset
unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea,
kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli
Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä
huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja
ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.

Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan
huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä
välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen
kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei
olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine
taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten
katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista,
törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi
nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa]
mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla
ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin
aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se
kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa
huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.

— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit
pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina
paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.

He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen
pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui
vanhan ystävämmekin kasvoilla.

— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka
suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen
koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista
vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista
vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas
ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa;
minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!... Kuulkaa.

Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen
silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri
liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.

— Minä kiitän... kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi
äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti,
sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa
kohti.

— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla
pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.

Steinegge pudisti rajusti nyrkkiään etusormi yhä suorana.

— On, no, uskokaa minua, lisäsi hän.

— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa
olisin ollut, ellen olisi uskonut.

— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen!
Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä,
oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni.
Ah, tyttäreni, rakas ystävä!

Steinegge risti kätensä.

— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi
sydäntäni.

— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen
hänet.

— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka
hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa,
pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin
nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme
puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä
alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme
eilen... kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän
pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin
ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille
oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan
tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe
voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun
Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta
sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta,
hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!

Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä
ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.

— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee
kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee
kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni
aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin
vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen
sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu
minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo
minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus.
Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista
asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme
tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja
rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen
ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja
heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet
lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut,
sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.

— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?

— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.

— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?

— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut
minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja
nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole
enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat
vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain
seuraa minulle; ei koskaan!

Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja
nenä oli kurtussa aina juuria myöten.

— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä
teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen
jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle
nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia
ja...

— Heineä.

— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen
Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus
illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä,
sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.

— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!

Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen
käsiään.

— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin
_der König in Thule_, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan
terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi,
en muuta.

— Tyttärennekö haluaa sitä?

— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä
illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä
hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni...

— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge
pidätti häntä.

— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.

Silla epäröi vastata.

— Tulkaa, tulkaa!

Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos
hetkeksi.

Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.

— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!

Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan,
sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu
medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa
läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu
niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan
huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista,
kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja
samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään
niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen
henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen
ilostaan.

Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä
tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti
keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä,
joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka
tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän,
mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein
liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä.
Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli
ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa
jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä
seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa,
ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo
heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle
palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut
puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko
peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä
Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän
tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi
heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi.
Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat
toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi
jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden
ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi,
erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu
kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu
kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle:
riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan
sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja
ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet
olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.

Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen
hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin
lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa
kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.

Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään
iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä
tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille,
hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat
suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua
pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen
auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina
ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan
selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä
rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät
varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi
vastapäisiin taloihin.

Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta
terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen
ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa,
hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä,
käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen
samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa,
ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli
puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät
heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa
puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran,
komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi
itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi
kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään
ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista
kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin.
Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen,
henkevyyden hienostamien nautintojen _aura_ kohosi tuolta terassilta
illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista
keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä
ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman
tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän
nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka
ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei
ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista
maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta,
molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään
soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän
suloinen:

    Bocouccia riderella spandifiori.

— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?

Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi
hajamielisyyttään.

Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa
päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.

— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua
alas.

— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?

Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun
surumielisyyden ja vaikeni.

— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.

Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi
ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä
niin paljon.

— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.

— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän
astuessaan ulos.

Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään
voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä
hän oli jo astunut pimeihin portaihin.

Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä
vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän
jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla
sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä
pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don
Innocenzolta!

Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta
Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen
kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.

— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin...

— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta
tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.

— Sattuva, sanoi Silla.

— Niin, sattuva.

Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut
ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle
ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen
toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli
täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut
klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin
ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin
kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita
surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä
kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista,
heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on
taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa
voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän
kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen
kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli
sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen
Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan
vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta.
Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja
että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia
astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen
yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa
lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden
ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti
Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin
mahdollista.

Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain
yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja
yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän
ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia
kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi
kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat,
punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo
laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä
valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin
kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan.
Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden
ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman
hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean
naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin
sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta
pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä
pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko
selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja
että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien
kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta
nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi
häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään
näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen.
Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä
ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen
sisällään.

— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.

— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.

— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?

— Hm, jonkin sanan.

— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.

Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs _tilbury_ tuli juuri täyttä
ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka
kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.

— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse.
— Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä.
Sopivampi satulaa kantamaan.

— No, niin, kertasi Silla, — eikö hän puhu aiotusta avioliitosta?

Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli
todellakin noin välinpitämätön?

— Niin, hän taisi kirjoittaa jotakin.

— Teidän isänne on valtioviisas, neiti.

— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö
totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?

— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta
laatua, uskokaa se.

Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden
ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos
varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi
hitaasti selitellä:

— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin
hyvinkin pian.

— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli
järjestetyksi?

— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset
vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.

— Iloitsen siitä todellakin, sanoi Silla rauhallisesti.

Nyt Steinegge heitti kaiken varovaisuuden.

— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun
kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa
suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille
on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa
donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi,
mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen
miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut
sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut
viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin
ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta,
ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.

Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli
häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen,
ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin
puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa
tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia
huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä
ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti
Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai
katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä
oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä
käsivarteen.

Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että
Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen
välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja
tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja
sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta
tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran
keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.

He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma
koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä
huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän
päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän
joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia
parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä,
tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith
olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän
pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli
hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja
korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.

Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan
suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka
seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C... jonka
kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä
kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä
vastaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on
C... Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen
kohta jäljessä.

Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut
tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei
sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan
tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä,
mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän
tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi,
että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt,
ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta
kulkemaan ohitse väkijoukossa.

He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka
katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin
verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella
innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä
tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään
katsellakseen taakseen.

Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat
ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa
niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin
alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun
yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä,
hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana
maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot
piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa,
lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan
paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien
illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja
ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton
rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät
hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret,
tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön
uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen
imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi
kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt,
inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien
intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.

Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli
täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He
saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti
sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi
käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä,
hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen
kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli
salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan.
Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois.
Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä
sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän
puhkesi sanomaan:

— Anteeksi, puhuiko donna Marina koskaan teille minusta?

Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt
kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.

— Puhui.

Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan
välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.

— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä.
Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin
todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.

Edithin käsi liikahti hiukan, mutta ei vetäytynyt pois.

— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin,
kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu,
kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.

— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni
naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on
kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla
tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai
niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka,
paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!

Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.

— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te
tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin
tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin
suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin
katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa
toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja
uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin
uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin
välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä
huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on
julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän
teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.

— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen
käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.

Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja
käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä
välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin
kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:

— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut
niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen
tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois
sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti.
Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä
kunnioittanut.

— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.

— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo.
Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo
minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani
kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani
tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja
Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä
voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa
ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla
niin paljon itsestäni.

— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä
nyt kerrotte.

— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun,
sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.

— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon
voitte täydellisesti luottaa.

— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat
plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä
tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani
ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa,
kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo
vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä.
Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut
mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta
kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi
ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle.
Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan _Eräs Uni_.

— Saanko lukea sen? kysyi Edith.

— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon,
jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna _Erään Unen_
tekijälle, allekirjoituksena _Cecilia_. Se oli tuoksuava kirje, joka
räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita
ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian
äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli
kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää
vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa
julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon
tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä.
Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen,
vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni
edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän
uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja
kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja
panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut
isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista.
Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa... Cecilia
oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen.
Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi
saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin
silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti
hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja
pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että
olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää
minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen
tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni... Te luulette
minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen
hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään.
Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni
alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta
arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään
veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni
innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana
ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te...

— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?

He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat
sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.

Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen
Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä
tuolla äkkinäisellä liikkeellään.

— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea,
mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea
ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti,
— enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan
se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole
ystäviä.

Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen
salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi,
että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän
tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.

— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte
minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja
kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla
niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä...

Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.

Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein
hoiperrellen ja epätahdissa:

—... Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen,
ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet,
sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta,
niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla
polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen
toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla
rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme
voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia
aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että
tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän
henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme,
uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?

— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään
itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun
mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän
kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja
iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo
aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman
sekasorron lävitse!

— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen
kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten
onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen
papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta...

Samassa Steinegge saapui punaisena ja läähättäen.

— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin
puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.

— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan
käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti
kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.

Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan,
aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä.
Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut
löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi
äänettömänä.

He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat,
puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän,
salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen
ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta
puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin
pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon
valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen
yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä
lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan
valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa
suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä
seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea
kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.

Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin
rakastettavalla äänellä:

— Muistakaa! »_Kuninkaan_» jälkeen.

— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge

— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de
Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen
kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä
eräs G..., joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle
vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja.
Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle
rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen
väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin
täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta
ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva
Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen
jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta
minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä
vastaa. — Tehän olette _Erään Unen_ tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt
joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja
sanoo viattomasti, että G... oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa
seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua
monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa
joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä
kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua
tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.

Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut
puhdistautua jostakin epäluulosta.

He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt,
ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun
valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien
ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen
kilinää. Steinegge alkoi puhua G...stä, johon oli tutustunut Itämailla.
He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen
Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin
mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G...stä
hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti
sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista,
oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla
katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan
suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin
että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä
kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta,
tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista
suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä.
Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden
sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän
ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli
ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli
hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden
arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään
syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin
välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku.
Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus,
näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä
ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien
ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät
uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.

Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä
hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa
läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana
liekkiin valaisten Edithin kasvot.

Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt
hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan
tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi
sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.

Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän
välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi
Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti
takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti
matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän
poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin
kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti
ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja
sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin
outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän
erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti
Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista
johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli
levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja
näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta
kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti
kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien
ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja
kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään,
ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti
ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille
tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan.
Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi
ihmisvirtaan.

Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi
neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun
hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi
sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien
huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi
ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena
hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän
onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun
karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman
pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin,
ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta,
joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden
tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä,
joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi
hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren,
joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin
sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat.
Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui
toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset
raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän
luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet
toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat
vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat
vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut
enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen
kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi
nousta ja kirkua hänen veressään.

Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen
nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset
taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama
rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä
karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen
verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden
innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen
puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa
etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman
naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen
sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti
häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa,
mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä
suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa.
Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt
helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten
sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon,
jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi
hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas
takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa,
tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta
Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä
uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa
hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta
viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä
hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä
niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen.
Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä
tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille
ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili
tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli
sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun
hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista
rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi
taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi
nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan
herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin
polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon
tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian
tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja
siveellisiin tutkielmiin.

Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä
talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen
edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin
melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni
sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen
katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen.
Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka
aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä
luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee
tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli
jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä
toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan
synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä
unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän
alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin
villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen,
jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman
määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena
ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.

Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias,
suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen
aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä
liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui
ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja
ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden
marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia
ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan
olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan,
viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden
kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San
Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille,
pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta.
Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä
ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se
tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina
hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe
di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan
hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen
jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.

Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta
näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan
olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka
lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen,
valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen
taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään
aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltä _Nemesis_, luki
siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen
pois kädestään ja ajatteli Edithiä.

— Hyvää iltaa, sanoi ääni ikkunasta.

Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän
perällä. Silla tervehti.

— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi
Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli
minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä
tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.

Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui
nauraen ja läähättäen.

— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon
soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen,
joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa
kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa.
Ranskatar. Hyvää yötä!

Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle
sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:

    Per ridurre all'orizonte...

Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti
pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin
tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin
keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin
suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät
häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos
kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen
reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia
jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni
istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa.
Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja
pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä
ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin
ja kirjoitti kiihkoisasti:

»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin
rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se
on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle
itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä.
Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle
vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa
on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on
todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni
hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se,
mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua.
Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä
elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta
rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän,
että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä
vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella
täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa,
sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten
leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki.
Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät
lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.

Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot
minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia,
näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli,
että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta
ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja
toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta
tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta
äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta!
Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne,
että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun
sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»

— Ah, ei!

Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti
sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki
seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:

 »Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä
 turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä
 pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää
 maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko,
 rakkaus, kaikki minut jättää.»

 Tämän alle hän kirjoitti:

 »Huhtikuun 29 p:nä 1865.

 Toivon.»




II. QUID ME PERSEQUERIS?


Hän nukkui vähän sinä yönä. San Ambrogion kellojen mahtava ääni
täytti hänen huoneensa, sekaantui hänen levottomaan unenhorrokseensa
synnyttäen siinä tuntemattoman huomisen odotuksen. Vasta aamun
koittaessa hän vaipui syvään uneen ja heräsi myöhään päivällä. Harmaa
valo tunki sisään ikkunasta. Satoi.

Silla tunsi ruumiinsa väsymyksen runtelemaksi aivankuin olisi sinä
yönä kulkenut parikymmentä penikulmaa tyynnyttääkseen kuumeista
kiihkoaan, joka ruumiin väsymyksestä oli vain yltynyt. Hänen mieleensä
välähti ajatus tehdä pitkä kävelyretki vallituksille, mutta hän ei
kuitenkaan kyennyt lähtemään. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan sänkyynsä
katsellen kylmää, ikävää, talvimaista taivasta, kiiltäviä kattoja
ja sateen väriseviä viiruja vastapäisillä tummilla ikkunoilla; ne
humisivat kevyiden verhojen lailla tiilikivillä ja räiskyivät pihalla
vesikourujen alla.

Hän katseli, voisi melkein sanoa ajattelematta, tai ainakin
ajatellen vain sekavasti, ilman tahtonsa johtoa. Hänen aivoissaan
vallitsi unelman hämärä, missä ajatukset liikuskelivat umpimähkään
hämmästyksissään niinkuin vieraat herrashuoneissa isännän pysyessä
poissa. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotakin, jota ei edellisenä
iltana vielä siellä ollut, jonkinlaista väsymyksen ja kiihoituksen
sekoitusta, jotakin mykkää vaivaa, joka teki kipeää joka kerta, kun
hänen sadetta tuijottaviin silmiinsä tuli Edithin kuviteltu katse. Se
oli surumielinen epäily, joka koski. Harmaat pilvet sen tunsivat, sade
sitä sanoi ja kertasi yhä:

Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.

Kaikin voimin hän koetti taistella epäilyä vastaan, että Edith olisi
muuttunut eilisillasta niinkuin taivas, että yö, uni ja toiset
ajatukset olisivat sammuttaneet hänen heräävän rakkautensa, ettei tuo
rakkaus ollutkaan vain häikäisevä näköhäiriö. Hän menisi vielä tänään
hänen luokseen viemään kirjaansa, niinkuin oli luvannut. Kuinkahan
hänet otettaisiin vastaan?

Hänellä oli kirjastaan melkein koko painos luonaan, suuri pino
ulkoapäin tomuisia kirjoja, mutta sisältä koskemattoman valkoisia
kuin vanhat, viattomat nunnat. Hän veti esiin yhden ja mietti minkä
omistuslauseen siihen kirjoittaisi, valmisteli niitä kymmenisen, mutta
mikä tuntui liian kylmältä, mikä liian vaativaiselta. Lopuksi hän
kirjoitti kirjan alkulehdelle:

    »Lempeälle Keväälle
           C. S.»

Mutta heti sen jälkeen hän oli siihen tyytymätön tuntien, että olisi
pitänyt sanoa enemmän, antaa Edithin ymmärtää mitä tunsi. Mutta
kirjaanko itseensä? Ei, se ei sopinut. Ja miksi ei? Hän ei löytänyt
kyllin painavaa syytä ja kirjoitti siis omistuslauseen alle: »Lempeää
kevättä rakastaa tuntematon kirjailija, jota kukaan ei rakasta.
Tälle, vain tälle voisi hän olla suuri ja voimakas, voittaa onnen ja
unohduksen. Jos hänet hylätään, vajoaa hän pohjaan asti.»

Tämän kirjoitettuaan hän koetti hillitä kiihkoaan rauhallisella
työllä. Hän tarttui erääseen vanhaan käsikirjoitukseen, uskolliseen
ystäväänsä, joka kasvoi hitaasti muiden töiden sivulla, töiden, joille
osaksi abstraktinen mietiskely, osaksi jokapäiväinen ihmisten ja
elämän tutkistelu antoi ravintoa. Ne olivat siveellisiä tutkielmia
todellisuudesta. Sillan mielestä nykyaikainen kirjallisuus oli
tavattoman köyhää tällaisista kirjoista, joissa jotkut suuret
menneen ajan kirjailijat olivat kuvanneet kokonaista ihmistä sekä
tieteellisellä tyyneydellä että tyylin hienolla taidolla. Ja hänestä
tuntui, että tällaisessa tutkielmassa nykyajan tapaukset ja havainnot
olisi pantava menneen ajan tapausten ja havaintojen rinnalle, jotta
voitaisiin mitata meidän miespolvemme relatiivinen ja absoluuttinen
siveellinen arvo. Hänelle uskonnollisten ja poliittisten muutosten
jopa tieteellisen ja aineellisen edistyksen arvo oli yksistään siinä
hyvässä ja pahassa, joka niistä lähti, sillä jos hyvä ylimalkaisesti
oli moninaisen inhimillisen toimeliaisuuden päämäärä, niin siveellinen
hyvä oli itse sen laki, sen kestävyyden ja voiman ehto; puhumattakaan
siitä, että ihminen sen kautta lähestyi paljon enemmän totuuden
ja kauneuden olemusta kuin tieteen ja taiteen kautta. Ja tätä
viimeksimainittua hän arvosteli samalla mitalla, pitäen suoranaista
siveellisen opetuksen teoriaa lapsellisena ja vääränä. Hän uskoi,
että tarkkoja siveellisen arvon mittalukuja on todella olemassa,
mutta että ne tässä elämässä ovat ihmishengelle tutkimattomia. Hän ei
katsonut myöskään tilastotiedettä arvokkaaksi tutkimisen välineeksi,
koska siinä mielivaltaisesti lisätään yksilöitä yleisiin piirteisiin
enemmän lain kuin inhimillisten tekojen kannalta katsoen, ollen kaikki
sen eri haarat enemmän tai vähemmän epämuodostumia, joiden todellista
siveellistä mittaa ei voida löytää muualta kuin sieltä, mistä ne
johtavat alkunsa, mihin tilastotiede ei pääse tunkeutumaan ja missä
sielutieteellisellä havainnolla olisi syytä luokitella ne aivan uudella
ja odottamattomalla tavalla, mullistaen silloin monet tilastotaulut
sekä mielipiteetkin. Hän pani siis kömpelöiden laskuopillisten
todisteiden edelle siveellisten havaintojen tekijäin tutkimukset,
koska ne etsivät tarkasti ihmisten teoissa ja sanoissa heidän sisäisiä
vaikuttimiaan, samoin myöskin teräväin ajattelijain työn heidän
järjestellessään näitä kaikilla elämän aloilla tehtyjä havaintoja ja
vetäessään niistä melkein tieteellisiä johtopäätöksiä. Hän tahtoi,
että noita havaintoja olisi tehtävä mitä suurimmalla tarkkuudella,
mutta pani vähän arvoa niille, joita romaaneissa oli. Hänen neronsa,
enemmän taipuvainen mystillisyyteen kuin selväjärkiseen ajatteluun,
oli voimakkaampi haihtuvien sisäisten tunnevivahdusten oivaltamisessa
kuin omassa kestävässä ydinvoimassaan, ja hänen ajatuksensakin olivat
sen vuoksi epämääräisiä ja kovin epäkäytännöllisiä, ja koska hän oli
myös palavasti uskonnollinen, kiinnitti häntä ihmiskunnan tutkimisessa
vain sen alku ja loppu. Hän nojautui mielellään kevyissäkin aineissa
johonkin suureen, yleiseen perusaatteeseen. Täten hän oli kovin vähän
sopiva kylmään, tieteelliseen huomioidentekoon, joka kuitenkin on
täydelleen mahdollinen näissä kysymyksissä, eikä ainoa niistä lähtevä
todellinen hyöty ole vain itse tutkijan tunteminen.

Mutta häntä ei vetänyt tähän ainoastaan filosofinen taipumus, vaan
hän etsi siitä työstä lohdutusta kaikille niille loukkauksille,
joilla maailma häntä haavoitti. Sukulaistensa ylenkatsomana, jotka
näkivät hänessä vain toimettoman uneksijan, ystäviensä hylkimänä,
jotka loittonivat hänestä kuin hyödyttömästä tuttavasta seuraten omia
harrastuksiaan; arvostelijain, kirjallisuusmiesten ja kustantajain
halveksivan epäkohteliaisuuden haavoittamana hän nautti näiden
tyyppien tutkimisesta, tyynesti, _sine ira et studio_. Siinä hän löysi
ylpeytensä ja lohdutuksensa, pidellessään heitä kynänsä terässä, ja
antoi heille anteeksi.

Nyt hän valmisteli erästä kyhäelmää teeskentelystä. Ollen
itsetiedottomasti ennakolta omaksuttujen ja ehdottomien ajatusten
seuraaja hän tahtoi tässä näyttää toteen, että valhe ja siveellinen
heikkous ovat nykyajalle luonteenomaisia, sekä johtua vähitellen
siihen, että ne aiheutuvat juuri aikamme positiivisista pyrinnöistä
tai toisin sanoen siitä, että yliaistillinen totuuden peruskäsite oli
pimennyt ihmisten sieluissa ja että fyysillisellä tavalla voitetut
totuudet, vaikkakin pienen pieni osa tuon suuren alkuperustan säteistä,
eivät olleet eivätkä voineet olla minkään arvoisia siveellisen
parannuksen uudistajina. Sitäkin vakavammalta näytti hänestä tuo
valheen kukoistaminen suuressa sanojen ja töiden vapaudessa. Sillä
hän näki sen saastuttaneen koko yhteiskunnallisen elämän, politiikan,
taiteen, kirjallisuuden, jopa teollisuudenkin, jonka inhoittavaksi
kanssarikolliseksi tiedekin alentui. Tuttavissaan hän pani usein
merkille jonkinlaisen takaperoisen teeskentelyn ilmiön, nimittäin
mitä rehellisimpien, mitä ylevimpien tunteiden ja mitä järkevimpien
mielipiteiden peittelemisen sekä aivan päinvastaisen kielenkäytön
henkilöiden ja asiain suhteen, riippuen kuulijoiden luvusta ja
laadusta. Ja hän päätti, että jos ihmisten todelliset ajatukset
yhtäkkiä saataisiin ilmi, niin maailma hämmästyisi nähdessään olevansa
niin kokonaan toisenlainen kuin luultiin. Tuo noin laajaperäinen
ja vapaaehtoinen valheellisuuden vuodatus turmeli ihmisten puheet
ja teot ja synnytti pakostakin yhteiskunnan ruumiissa pahan, sillä
yhteiskuntahan muodostuu yksilöjen mukaan. Silla pani suoruuden kaiken
edelle, yksin erehdyksissäkin, ja esitti esimerkkejä mielipiteidensä
vahvistukseksi. Parhaillaan hän käsitteli ystäväänsä Steineggeä.

Steinegge oli eriskummallinen siveellisen suoruuden esimerkki; täynnä
vääriä mielipiteitä joka kysymyksessä. Hänen erehdyksissään oli
verratonta puhtautta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Hän ei itse asiassa
voinut edes uskoa toisissa löytyvän valhetta ja kunnottomuutta,
vaikkakin abstraktisesti haukkui pahaksi puolet maailmaa. Hänen
lämmin auliutensa oli opiksi toisille, hänen vilpittömyytensä
herätti vilpittömyyttä, ja hänen rajut, ontuvat mielipiteensä
olivat vaarattomia toisille, tuskin pysyen itsekään jaloillaan.
Silla ajatteli, että jos voisi kuvata koko miespolvea yhdessä
ainoassa miehessä, niinkuin monet ovat kuvanneet koko ihmiskuntaa,
niin nykyistä polvea edustaisi sivistynyt mies, älyltään terävä,
mutta sielultaan alhainen, ilkeä, kunnianhimoinen, kaksimielinen,
aistillinen, mutta tunteeton, suuresti itseensä luottava, kerskaileva
ja pintapuolisesti pienten pahaintuulten kiusaama, jotka väliin
sentään uhkaavat heitä itseäänkin. Steinegge oli monta vertaa parempi
tätä tyyppiä. Hänen kursailevan käytöksensä ja mustan takkinsa alla
sykki suuri barbaarin sydän täynnä vääriä mielipiteitä ja tervettä
verta. Silla ajatteli häntä kynän levätessä toimettomana paperilla
ja katseen seuratessa sateen värähteleviä juovia. Hän ei voinut
jatkaa rauhallista psykologista erittelyhän, hänestä tuntui kuin hän
loukkaisi tuota yksinkertaista olentoa, joka piti hänestä niin paljon
ja joka varmastikaan ei olisi koskaan epäillyt, että hänen ystävänsä
tahtoi leikellä elävältä hänen aivojaan ja sydäntään. Silla näki hänet
edessään rehellisine kasvoineen ja välkkyvine silmineen ja kuuli hänen
sanovan tuhahdetun rajusti: — Ja ansaitsetteko te hänet?

Ja hän, Silla, nousi ylös ja vastasi: — Olen ansaitseva hänet.
Olen oleva hänen tukensa, suojansa ja ylpeytensä. Minussa ei ole
koskaan löytyvä valheen hiukkastakaan, ei ajatusta, josta hän olisi
poissuljettu. Tahdon hänen silmäinsä alla miehekkäästi taistella niiden
korkeiden aatteiden edestä, joita hän rakastaa.

Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi
huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta
hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman
äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka
eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti
ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään,
ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan
ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo.
Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei
jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo
sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä,
jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman
hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka
he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet
perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei
voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen
pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja
viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo
sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa
omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet
hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet
osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän
kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja
niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka
hänen ajatuksensa lensi!... Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle
pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:

Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.

Hän nousi ja lähti ulos.

Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit
siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien
autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin
kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa
kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä,
pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon
pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa
polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana
seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.

Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa
askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät
suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.

Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei
astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa
odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia
askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse
halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi
rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.

Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja
kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.

Hitaasti hän nousi portaita, takertuen hermostuneesti käsipuuhun.
Soitettuaan kelloa hän tunsi hermojensa heti tyyntyvän ja ihmetteli
itsekin, että oli antanut mielikuvituksensa kiihoittaa itseään siihen
määrään.

— Oo, oo, rakas ystävä! Antakaahan tänne! Oo, mikä suuri onni näin
pirun saksalaisella ilmalla. Antakaa tänne! karjui Steinegge, joka oli
tullut avaamaan ovea ja otti väkisin hänen käsistään sateenvarjon ja
hatun.

— Hyvää päivää, herra Silla, sanoi Edith tyynesti. Hän istui ikkunan
ääressä ommellen. Tervehtiessään hän kohotti kasvonsa, jotka eivät
olleet punastuneet eivätkä kalvenneet, ja kääntyi sitten katsomaan
ikkunasta ulos tuota »saksalaista» ilmaa.

Hermostunut, kalpea valo laskeutui sisään harmaalta taivaalta.
Pöydällä, joka oli ilman kaunista, sinistä liinaansa, lepäsi pari kolme
paksua nidosta sekä mustepullo ja käsikirjoituksia lähellä tuolia,
jolta Steinegge oli noussut.

— Näettekö, sanoi Steinegge, — tämä Gneist on suuri mies ja korkeassa
arvossa Saksassa. Pitäisi lukea eräs kirjoitus tästä aikakauslehdestä
»Unsere Zeit». Jospa tietäisitte! Puh! Mutta minä olen pieni mies,
ja kun olen kääntänyt viisi, kuusi sivua, en pääse enää millään
eteenpäin. Teidän, teidän olisi opittava pian saksaa ja käännettävä
_Self governement_ meidän kansallemme. Minä käännän herra kreiville,
koska minun on elettävä, muuten heittäisin tämän vaivan hiiteen, sillä
käännän huonosti ranskaksi. Luulen, että ansaitsisitte paljon rahaa,
sillä kaikki italialaiset ostaisivat sen. Eikö? Ettekö usko? Oo, se
ihmetyttää minua kovin, rakas ystävä! Olisipa minulla rahoja, niin
antaisin kääntää sen omalla kustannuksellani keinottelun vuoksi. Eikö?
Eikö todellakaan? Se hämmästyttää minua kovin. Istukaa. Teillä on jokin
kirja.

— Se on kirja, jonka uskallan lahjoittaa neiti Edithille, vastasi Silla
pannen sen hyllylle Schillerin rintakuvan viereen ja katsoen Edithiin.

— Oo, paljon kiitoksia, rakas ystävä, sanoi Steinegge.

Edith laski kätensä alas ja kääntyi Sillaan päin.

— Kiitos, sanoi hän puoleksi hämmästyneenä, puoleksi uteliaana. — Mikä
kirja se on?

— Se, josta puhuin teille eilen illalla.

— Eilen illalla?

— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan
kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan
tyttärelleen.

— Ah, teidän kirjanne _Eräs Uni!_ Luen sen mielelläni, se on varma.
Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.

Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin
omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas
työhönsä.

— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä
suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä
kylmyyttä.

— Runojako?

— Ei.

— Eikö? Minä luulin teitä runoilijaksi.

— Minkä vuoksi?

— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin
nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on
vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi,
että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?

— En.

— Onko se kertomus?

— On.

— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin
sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?

— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi
vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen
joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin
jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen,
joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin
vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.

— Onko se mahdollista? Mutta tämä on varmasti kateutta, uskon.

— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin,
jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin
sydämissä.

— Se on totta, rakas ystäväni, se on totta.

— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti
Edith kohottamatta päätään työstään.

Silla oli vaiti.

— Minkä tähden, Edith? kysyi Steinegge.

— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä
varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.

— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni
meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä
enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein
kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston
ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä
armoa rukoilematta.

— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti
mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen
kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi
onneen?

— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen?
Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan
tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?

Edithin silmät leimahtivat.

— Isä, sanoi hän.

Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi
hiljaa nauraen päätään nyökäten.

Edith nousi ja meni hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette
ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä
olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei
minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi,
yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani
sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?

Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää
mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja
elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen
kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri
antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa,
huudahti: — Ah, G... odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki
komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä,
mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo
ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi
ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan,
että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi
järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.

— Neiti Edith, alkoi Silla oudolla äänellä.

Edith kääntyi, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Hyvästi.

Silla vaikeni hetken ja sanoi sitten:

— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että
nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa
onnen epäsuosioon.

Edith oli ääneti.

— Voitteko ymmärtää mitä tarkoitan, neiti Edith?

— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En
ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa
hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa
enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo
kuunnella teitä.

Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti.
Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.

Silla kumarsi.

— En tarkoita, sanoi hän, — sanoillani enempää kuin soveliasta on, enkä
kadu niistä ainoatakaan. Muuten olin tullut sanomaan isällenne, etten
voi ottaa huomenna tuntia. Tahtoisitteko olla niin äärettömän hyvä ja
ilmoittaa sen hänelle?

— Sen teen varmasti.

— Tuhannet kiitokset. Hyvästi, neiti.

Hän meni ja otti kirja-parkansa hyllyltä.

— Minkätähden? kysyi Edith.

Hän hymyili päätään pudistaen kuin sanoakseen: mitä te siitä
välittäisitte?

— Isäni näki sen jo, sanoi Edith melkein kainosti, mutta tyynenä. Silla
pani kirjan pöydälle, kumarsi syvään, johon Edith tuskin vastasi, ja
astui ulos.

Jäätyään yksin Edith meni takaisin tuolilleen ikkunan ääreen ja tarttui
nenäliinaan, jota päärmäsi isälleen. Neula oli pudonnut lattialle ja
rihma haihtunut pois silmästä. Hän koetti panna sitä siihen uudelleen,
mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se oli mahdotonta. Silloin hän
painoi päänsä alas kuin olisi ommellut ja kaksi suurta kyyneltä vieri
kankaalle. Hän nousi, pani pois nenäliinan, meni ottamaan _Erään Unen_
ja aukaisi sen seisoen pöydän vieressä, mutta nähtyään käsinkirjoitetun
omistuslauseen, käänsi sen lukematta muutamia sivuja. Sitten hitaasti
selaillen sivu sivulta hän palasi takaisin omistuslauseeseen ja
pysähtyi siihen... pitkäksi aikaa.

Vihdoin hän sulki kirjan kiivaasti ja pani sen kirjahyllylle Schillerin
rintakuvan taakse. Mutta samassa hän katui, otti sen takaisin, pani
sen rintakuvan viereen, johon hänen isänsä oli sen asettanut, ja meni
avaamaan ulkoparvekkeen oven nojaten sen reunaa vastaan.

Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä
täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän
valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta
nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri,
intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt
mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita,
jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten
takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:

 »Milanossa huhtikuun 30 p:nä 1865.

 Korkeastikunnioitettu herra ja ystävä.

 Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän
 talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra
 kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee
 lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi.
 Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä.
 Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista
 ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja
 lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään
 eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita
 ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin
 puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.

 Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin,
 ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata
 tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta
 minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa
 päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi
 kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt
 kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine
 varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja
 tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.

 Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa
 eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti
 minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian
 ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää,
 mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni
 kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä.
 Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin
 omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.

 Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa
 ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa.
 Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista,
 kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos
 koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin
 kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa
 vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin
 hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta
 onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen?
 Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko
 siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä
 vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä,
 ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta
 sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen
 yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan
 ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä
 suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia
 menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin
 pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas
 tässä sisäiset taisteluni.

 Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää
 sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että
 isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin
 suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää
 hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä
 viittaus erään tien lähtökohdasta.

 Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille,
 että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.

 Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan.
 Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on.
 Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään
 muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa
 kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin
 Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään.
 Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus
 sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin
 tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä
 talossanne viattomien ketojen keskellä.

 Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja
 antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin,
 on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja
 mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran
 isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen
 synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni
 siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että
 jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja
 myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta.
 Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille
 kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen
 ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni
 mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä
 on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin
 taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean
 harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.

 Rukoilkaa Jumalaa puolestamme ja rakastakaa meitä.

 E.S.»

Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys
itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut
jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä
mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös,
polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä
näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade
kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti
jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä
olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan
olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman
lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle:
Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän
itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä
ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä
toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith
pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä,
sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö?
Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!

Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään
toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten
esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki
ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti
hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota
herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan,
joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan
kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli
paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja
vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa,
paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi
tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan
tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan
rinnalla.

Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus
hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo
ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt
luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon
ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein
ennenkin sisäisissä taisteluissaan.

Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa,
mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään
messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä;
muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain
lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä
vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien
Herralta: _Quid me persequeris?_

Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen
ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden
varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo
tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva
ja salaperäinen kuin Danten _Divina commedia_ kävi hänelle täydelleen
mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa
ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä
painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena
äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden
erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei
auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua.
Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi
uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu
kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä,
lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin
haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden
vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla
ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata.
Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista
kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan
aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa
salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen
painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle
tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa
niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen
ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi
toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen
keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle:
»vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi
huulillaan, luokseen syvään yöhön...

Hän nousi ja lähti horjuen kirkosta. Jumala oli vastannut hänelle.




III. »ICH HABE IM TRAUM GEWEINET.»


— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen
sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki
kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin?
Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja
ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät
niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu
mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät
ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan
rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa,
pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen
vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan
kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea
puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.

Silla kumarsi.

— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte,
tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa!
Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette!
Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia
hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka
tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole
ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä
paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että
meillä on puhumista!

Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka
tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen
tervehtimään talon emäntää.

— Mikä kauhistus, eikö totta? sanoi donna Giulia.

Hän esitteli Sillan ja toisti:

— Mikä kauhistus, rakkaani!

— Tiesin sen jo edeltäpäin. Oletteko nähnyt Mirellinaa?

— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen
tiesit?

Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin
astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian
siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi
haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät
keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan,
himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin
suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä.
Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat
ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän
pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti
naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja
hajaantui ympäri salia.

Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa
ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat
toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä
nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin
rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen,
mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun
silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää
noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä
naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin
eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut
arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa
mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä
toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva
loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin
paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen
rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui
jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.

Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät
kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen
sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia
tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine
bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli
elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja
nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan
niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen,
sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva,
vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun
tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja
synnin ihanine sivumakuineen.

— Mirellinaa ei kuulu? sanoi joku.

Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut
ylhäinen rouva ei sitä kuullut.

— Kauheata, eikö totta, Laura? sanoi hänelle talon emäntä.

— Rakas... vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. —
Giboyer, eikö totta?

— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä
näytelmäkappaleesta puhu!

— Laura ei tietysti voinut huomata sitä, huomautti eräs toinen nainen.

— Ah, luonnollisesti!

— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni
sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi.
Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean
käsivarren.

— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin
viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen
korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.

— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui
aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.

Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti
tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen
rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa.
Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa,
käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata
tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia
juonia.

— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on
antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten...

Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran
sopimattomia sanoja.

— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut
nähnyt selvästi.

Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista
varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen.
Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä
oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon
lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten
tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo
rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti
hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat
puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.

Kamaripalvelija ilmoitti rouva Mirellin.

Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä
valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka
oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.

— Oo, rakas, rakas! sanoi hän. — En sinua odottanutkaan enää!

— Mitä tehdä? Mieheni lähetti kutsumaan minua teatterista Maxin vuoksi.
Kyllähän hyvin tiedät, millainen mieheni on. Max oli yskinyt kerran,
siinä kaikki, Mutta minut se sai aivan sekaisin... hyvää iltaa,
Laura... ja tulin korvaukseksi sinun luoksesi... hyvää iltaa, Emilia.
Teinkö hyvin? Hyvää iltaa. Hyvää iltaa.

Toisetkin olivat jo tyyntyneet ja ympäröivät donna Minan tervehtien
häntä harvinaisen innokkaasti. Giulia palasi teensä ääreen. Naiset ja
herrat jäivät seisomaan keskustellen äskeisestä näytelmäkappaleesta,
Piemontin prinssistä, joka myöskin oli ollut läsnä, neiti Descléesta
jota naiset arvostelivat ja josta lausuttuihin arvosteluihin herrat
kohteliaisuudesta yhtyivät, vaikkakin sydämessään olivat kaikki
hullaantuneita häneen. Silla, joka oli kuullut häntä vain yhden kerran
rupesi häntä puolustamaan, puhuen hänen tenhoavasta katseestaan,
hymystään ja älykkäästä äänestään, hänen lausuessaan suloisen vakavasti
_je t'aime_, joka sai ajattelemaan kuningatar Iseultin ääntä Ranskan
Marinan runossa:

    La vois douce et bas li tons.

Tuossa seurapiirissä hänen puheensa into ei ollut aivan moitteetonta.
Useat hymyilivät, kuitenkin useaa naista miellytti tuo nuorukainen,
joka puhui sulosta ja kauneudesta sellaisella innolla. Häntä pisteltiin
jollakin komparunolla pintapuolisesti, pilkallisen kylmäkiskoisesti,
mutta sitten yksi ja toinen puhutteli häntä kysyen ilman muuta
tungettelevasti hänen mielipiteitään ja makuaan. Kreivitär Antonietta
V..., eräs hentomielinen ja ruma nainen, Heinen ja Schumannin
ihailijatar, veti hänet luokseen sanoakseen kaikessa salaisuudessa
hyväksyvänsä hänen puheensa ja että Desclée oli hänen mielestään
kadehdittavin nainen maan päällä ja että nuo toiset eivät ymmärtäneet
mitään. Hän sanoi haluavansa tietää, sopisivatko heidän mielipiteensä
yhteen muissakin asioissa, kutsui hänet maanantai-vastaanottoihinsa ja
tarjosi hänelle lopuksi tyhjän teekuppinsa.

Katsopa Antoniettaa! sanoi eräs rouva donna Minalle. — Nyt hän alkaa
puhua ystävyydestä, etkö usko?

Mutta kuka hän oikein on? kysyi donna Mina hajamielisesti.

— Eräs Silla, silkkitehtailijoiden sukulainen, joka puolestaan
tehtailee luvattomia kirjoja.

Giulia kuiskasi pari sanaa erään nuorukaisen korvaan, joka meni sitten
levittelemään niitä puoliääneen sinne tänne, lähestyen hymyillen teetä
hörppivää maestroa. Nuorukainen näytti pyytävän jotakin ja maestro
torjuvan. Useat muutkin piirittivät nyt hänet pyytäen puhein ja elein.
Donna Giulia lähetti vaikuttavan pienen pyyntönsä liikahtamatta
paikaltaan. Silloin maestro antautui ja lähti, toisten huutaessa
puoliääneen: bravo, musiikkisalia kohti, huoaten:

— Mutta... en todellakaan tiedä... Giulia kuiskasi vielä pari sanaa
ensimmäisen ministerinsä korvaan ja kulkien Sillan ohitse sanoi tälle
hiljaa ja nopeasti, häneen katsomatta:

— Te, jääkää tänne minun kanssani.

Kaikki lähtivät musiikkisaliin.

— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä
kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.

— Soittakaa _Frühlingsnacht_, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla
äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.

—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri
konserttikappale!

Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen
fantasiaansa _Unissakävijästä_.

— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle,
maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut
Jupiter.

Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen
vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen
vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla
helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.

— On olemassa eräs neiti, joka osoittaa suurta mielenkiintoa teitä
kohtaan.

— Minua?

— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian
vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä
kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin
henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus.
Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän _Unenne_ ja se näyttää
miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.

Silla kumarsi uudelleen.

— Ja tämän neidin nimi?... sanoi hän hymyillen.

— Oo, kuinka te riennätte! vastasi donna Giulia hiljaa naurahtaen. —
Ei voi tietää, mikä tämän neidin nimi on. Tämä neiti ei tunne teitä.
Hän tietää vain nimenne, jonka minä ilmoitin hänelle sen jälkeen kuin
olin tavannut teidät S. Giuseppe-kadulla. Muutamia päiviä ennen hän
oli kysynyt sitä minulta, mutta ellei berliiniläistä ystäväämme olisi
ollut ja sitten hiukan niin ja näin... Donna Giulia antoi siroin
kädenliikkein sormustensa välähdellä otsallaan, — niin en varmastikaan
olisi tietänyt. Täytyy sanoa, että tuo nimi oli hyvin hänen makuunsa,
sillä se herätti hänessä hirveän uteliaisuuden ja mielenkiinnon.
Tiedättekö? Hän tahtoi tuntea teidän elämänne, teidän tapanne, teidän
tuttavuutenne ynnä kaikki ne pikkuseikat, joille me naiset panemme
arvoa. Minä olin luvannut hänelle vaikka kuinka paljon tiedonantoja,
toivoen, että te viime talvena olisitte näyttäytynyt hiukan useammin.
Mutta te pysyitte poissa kuin mikäkin karhu. Hyvä jumala, Silla, mikä
karhu te olettekin! Siis, kuulkaa, nyt teidän on tultava usein, hyvin,
hyvin, hyvin usein ja annettava tutkia hiukan itseänne.

Ja hän ojensi kätensä hymyillen Sillalle, pitäen hänen kättään kauan
omassaan.

Donna Giulialla oli suuri keimailijan maine. Kuitenkin hänen sanottiin
olevan tulenkestävä perhonen. Tämän määritelmän oli muka antanut hänen
miehensä, jota ei koskaan nähty hänen lähellään, ei ulkona eikä kotona,
ja joka tällä tavoin muka eräässä tuttavallisessa keskustelussa oli
puolustanut luottavaista välinpitämättömyyttään. Silla tiesi sen,
ja hänen mieleensä välähti, että tuo tuntematon neiti olikin ehkä
runollinen keksintö, mutta hän oli liian vähän itserakas tarttuakseen
päättäväisesti tähän ajatukseen.

— Tulen varmastikin, sanoi hän, — mutta en jonkun hämärän X:n vuoksi.

— Ei, ei, ei, keskeytti hänet Giulia. — Ei mitään kohteliaisuuksia!
Jumala, niitähän saan kuulla niin tavattomasti! Sanokaa, että tulette
hyvin paljon tuon X:n vuoksi ja hiukan myös minunkin vuokseni, eikö
totta? Tai serkkuni Antoniettan vuoksi, lisäsi hän kujeellisesti
hymyillen. — Tunnetteko hänet?

-— Tapasin hänet kerran B:n perheessä.

— Ah, käyttekö te B:llä? Kuulkaa, älkää etsikökään tuota X:ää
ystävättärieni keskuudesta, hän ei asu Milanossa.

— Eikö hän asu Milanossa? kysyi Silla säpsähtäen.

— Ei. Hiljaa nyt. Kuinka kaunis tämä kohta on! Piano soi kuin laulaen:

    Ah, non credea mirarti.

Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti
taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.

— Hyvä jumala, kuinka hän pieksää! sanoi Giulia.

— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa
nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:

    Piangeva sempre ca doriniva sola.

Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten
sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:

— Tämän hän soittaa hyvin.

Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin
kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.

— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien
myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.

— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne
pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla
ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin.
Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä
pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi
on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se
juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus.
Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri
kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä
viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, _dormant peu, revant beaucoup_,
lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien
kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan
tätä musiikkia! _Unissakävijä-parka_, mikä verilöyly! Mutta hänet,
ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa...

Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin,
M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä
viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:

— Erinomaista!

Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-,
hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä
arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat
toisilleen:

— Mainiota vai mitä?

— Erinomaista!

Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi
muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan
marmori-bajadeeria.

— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna
Antoniettan pehmeä ääni.

Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen
kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:

— Erinomaisen kaunis.

— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän
musikaalisen kasvatuksenne.

— Antonietta! sanoi donna Giulia. — Säestätkö hiukan Schumannia minulle?

— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta
hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden
kohteliaisuuksien risteillessä salissa.

Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine
silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.

— Sinä täällä! sanoi hän.

He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa
ani harvoin.

— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan,
sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten
hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana,
jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on
sinun?...

— Minun?

— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo
tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa.
Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes
itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen!
Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei
suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?

— Oletko hullu, pysy hiljaa, vastasi Silla.

— Ehkä tuo... tuo... mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma
vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!

— Mutta ei, ole hulluttelematta ja vaikene.

— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. _Toujours de l'audace!_ Mutta
sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne
tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne
voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka
vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria!
Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo
kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa
hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa
neljänneskierroksensa.

Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja
intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin.
Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori
runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt
pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden
huumassa tulvivat:

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du lagest im Grab.
    Ich wachte auf, und die Thräne
    Floss noch von der Wange herab.

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du verliessest mich,
    Ich wachte auf, und ich weinte
    Noch lange bitterlich.

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du bliebest mir gut.
    Ich wachte auf, und noch immer
    Strömt meine Thränenflut.

— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen
nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea,
kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du verliessest mich.

Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui
sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade
Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään
uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli
Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka
hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä.
Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa
naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties
minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla
oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen
rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa,
väsyneessä huudossa:

    Ich wachte auf, und noch immer
    Strömt meine Thränenflut.

Toiset, sellaiset kuin tuo upseeri!

Tällä kertaa hyvin lämpimät kättentaputukset herättivät Sillan. Hän
lähestyi kuumeisena pianoa.

Kaikki kehuivat musiikkia sekä esittäjättäriä, jotka pyysivät myöskin
kiitoksen sanaa punastuneelle runoilijalle. Hän sai donna Giulialta
erikoisen hymyilyn, jolle hän näytti antavan suuren arvon.

— No niin, sanoi donna Antonietta Sillalle vetäen hansikkaita pitkiin,
hienoihin sormiinsa. — Oletteko itkenyt?

— En, sillä en itke koskaan; mutta uneksin itkeneeni.

— _Malheur à qui n'est pas emu_, sanoi hän. — Maanantaina annamme
teidän kuulla jotakin muuta.

Sitten hän meni syleilemään Giuliaa.

— Hyvästi, rakas, sanoi hän.

— Joko nyt?

Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo
ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja,
kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan
donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.

— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi
minuutiksi.

Ja hän tervehti toisia.

Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että
tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö
minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö
tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin:
viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei,
kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt
tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on
onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän,
neljän ja kuuden välillä.

— Mutta...

— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina
siis.

Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran
seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat
kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui
hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä
sanat:

— Ymmärsin erittäin hyvin.

Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata
ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat
esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti
kävelemään yksin.

Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain
kantaja lähestyi häntä.

— Olkaa hyvä, sanoi tämä, — asuuko herra Corrado Silla tässä?

— Minä olen Silla.

— Sitä parempi. Kiireinen sähkösanoma. Tahdotteko lyijykynän?

Silla kirjoitti kuitin erään läheisen lyhdyn alla. Poika meni
matkaansa. Silla avasi sähkösanoman ja luki:

 »Kreivi Cesare vaikeasti sairas, toivoo teidän tulevan palatsiin.
 M:lle di Malombra pyytää myöskin. Huomenna kello 10 ap. odottavat
 kiesit asemalla.

 Cecilia.»

Hän matkusti seuraavana aamuna.






NELJÄS OSA

MALOMBRA




I. TIEDÄN, TIEDÄN SEN, HÄN ON VIELÄ TÄÄLLÄ.


Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen.
Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien
vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan.
Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja
tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin.
Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta,
seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi
tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten
yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen
ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi
kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu
seurata mukana sen hurjassa kulussa.

Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin
edelliselläkin kerralla.

— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin
tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?

— Oletko sinä minua hakemassa?

— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan
tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun
menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään
matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan
humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja
muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä
oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan,
että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä
tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee,
joten...

— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?

— Hyvin.

— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?

— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli,
vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän
voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.

— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin
matkatavaroita hakemaan?

— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut
nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän
merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani;
silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä
hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin
takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.

Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi
hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla
huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi
leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi
puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla
mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita
ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään
muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven
lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta
kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.

Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.

— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!

— Minkä vuoksi?

— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö
sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka
ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli
siellä oikea paholaisen hyry!

Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja
musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.

Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla
tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi _Cecilia_ sähkösanoman alla oli
toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan
sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi
todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei
morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti
kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti
kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky,
selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen
eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin
perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli,
kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa
kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki
olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset
kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään
uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne,
minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin,
vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka
eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo
valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen
selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta,
jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava
niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä
syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää
jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla,
joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne
hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja
kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen
reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten...

— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä
sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?

— En tiedä.

— Mutta tunnettehan te hänet?

— En.

— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen
arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko... Tuollainen kaunis
tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun
olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella
puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä
täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja,
rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua
varten. Hih!

Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella
kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä
ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja
ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.

— No niin, sanoi tarjoileva emäntä, — hän on siis kuollut, vai mitä?

— Kuka on kuollut?

— Kah, tuo palatsin herra.

— Kuka sen on sanonut? huudahti Silla kalveten.

— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi
minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?

— Lähtekäämme pian! sanoi Silla.

— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, —
mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.

— Pidä kiirettä, sanon minä!

Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.

— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan
häntä!

Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja
tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta,
tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä
oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä
salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon
saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi
toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi
olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli
tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden
täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin
joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen
kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina
hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän
uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen
eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen
ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki
kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?

Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin
laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain
kastanjain keskellä.

Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan,
hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.

— No, kuinka on? kysyi Silla.

— Yhä vain sama —, vastasi poika.

— Ah, hän elää siis!

— Kyllä, herra, kyllä. Nyt ovat lääkärit siellä parhaillaan.

— Mitkä lääkärit?

— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna
Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta.
Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä
saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.

Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei
tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat.
Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. —
Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.

— Minkä tähden vaieta? ajatteli Silla, — kuinka se on mahdollista?

Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo
jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen
aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa
hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut.
Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään
eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä
ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan
ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli
petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.

— Keitä on nykyjään palatsissa? kysyi hän.

— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra
Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen
herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.

— Finotti?

— Ei, herra.

— Ferrieri?

— Ei, herra.

— Vezza?

— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.

Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.

Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen
ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa
kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni
saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen
sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan
välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen
elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen,
joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän
mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja
naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja
vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä
minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin
omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku,
jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä.
Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.

Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää
kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän
nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli
tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.

Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan
Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs
palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään
ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin
ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään
Marinan ja astui sisään.

Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen,
komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä
Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä,
kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli
laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa
ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon
tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri
Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär
Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan
kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.

— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan
kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.

— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti
askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?

— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. —
Hänet on jätettävä rauhaan.

— Hänet on jätettävä rauhaan, herran tähden rauhaan, kertasi Nepo.

Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen
hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:

— Tunnetteko te sairaan?

— Kyllä, herra.

— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette
välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on
nyt jo aivan yhdentekevää.

Giovanna teki rukoilevan liikkeen.

— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään
pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?

Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen
eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.

— Millaiseksi munkiksi minua luulet? Tuo leipää ja lasi viiniä.

— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan
menevän ulos Sillan kanssa.

— Jos se olisi varomatonta, en olisi sitä sallinut, vastasi veli.

— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän
Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin
täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine
apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!

Kreivitär katsoi silmät pyöreinä munkkiin.

— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle,
veljen syödessä niukkaa ateriaansa.

— Pitäisi ihan nauraa, jos voisi. Ette kai lähde heti?

— En tiedä, vastasi veli kuivasti.

— Niin, sanottiin, että te aikoisitte lähteä heti.

— Sanottiinko?

— Mutta ette lähde?

— En tiedä.

— Taivas sentään, murisi kreivitär ärtyneenä.

— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus,
niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen
halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä
kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä
ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee,
estää sen uudistumisen.

— Mutta, hyvä Jumala, syy, siunattu mies...

Munkki iski häneen leimuavat silmänsä.

— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti
kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta
olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan,
että sairauden syitä on turha etsiskellä.

— Ja toiseksi, enohan ei voi puhua, sanoi Nepo.

— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä
Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta
tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta
ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut
suureksi. Minulla on kunnia.

Hän kosketti kalottiaan, nousi ja lähti.

— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan
hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne
ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen,
— se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä,
jonka pelättiin olevan... niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän
mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että
tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran
nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne,
se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.

— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien
kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.

— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli
hävinnyt.

Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä
poikaansa.

— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.

— Mitä? kysyi kreivitär.

— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka
te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti?
Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.

— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on
omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.

— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes
takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.

Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär
Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja
liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän
heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi
takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä
asianajajaan, joka innokkaana kysyi:

— No, mitä?

— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli
minua.

— Ei edes teitä, kreivitär?

— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua.
Ymmärrättekö te tästä mitään?

— Totta totisesti, kreivitär, en voi sanoa ymmärtäväni.

— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko
pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville,
onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on
saatava selvä asiasta!

Nepo pudisti lasin silmästään.

— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään
äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme
tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä.
Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä
hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän
tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään
kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!

Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että
säälin sekainen ilme.

Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä
melkein hänen kasvoihinsa puhui:

— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren
varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja
sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos
sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon
edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta... Hyvä! huudahti
hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua.
Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi
enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus
tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla.
Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei
saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.

— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo
hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on
läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään
sotkuun.

Kuultiin isä Tosin puhuvan pylväskuistikolla.

— Menen katsomaan enoa, sanoi Nepo ja lähti.

— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon
poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!

— Se on selvää! Jos kreivitär sallii, puhun minä tuolle herralle.

— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh,
Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä,
missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä
mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä
nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä...! Oo, millaista elämää,
millaista elämää!

Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.

— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään
hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa.
Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt
Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.

Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi
Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut.
Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui
tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.

Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä
siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut
ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja
oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä
oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut
puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän
aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi,
hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen
aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana
ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7
aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta
eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa,
puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna
taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten
he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon
mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle,
piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti
toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että
ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta
kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu
asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän
kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli
lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli
yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin
luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat
silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän
voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa
iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.

— Entä häät? kysyi Silla.

— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä
mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan.
Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa
suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva
kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se
poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo
muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta...! Tulkaa,
tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi
tuntea teidät!

Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin
tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä
valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui
kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa
sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen
huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin
murteellisesti lausutun sanan:

— Juotavaa.

Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa
Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat
kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet
maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja
itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät;
se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt
hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.

Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen
huomionsa Sillaan.

— Riittää, sanoi lääkärin ääni pimeästä.

Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat
munkin.

— No, kuinka kävi? kysyi tämä. — Eikö mitään. Tiesinhän sen.

Ja mitä te tästä sanotte?

— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää,
tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua,
muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle
nuorukaiselle?

— En, herra.

— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut
katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle,
niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa
tupakoida, niin halkean.

Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan
pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää
järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja
luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui,
kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta,
pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista,
ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna,
jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen
kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin
olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki
Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan
ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän
esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi
kuuloaan.

Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä,
asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä,
tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin
huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi
italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt
munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia
Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan
oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon
mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, —
muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille
olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen.
Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin
sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla
puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta.
Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli
hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna
matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia
helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta
inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti
Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin
seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli
vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin
saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.

Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.

Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.

Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti
sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin
oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota.
Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä
kääntyi...

Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko
paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili
magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei
elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen
kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin.
Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin
kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän
kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi
tytön.




II. SALAISUUS.


Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä
ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo
söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo
haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen.
Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle
Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista,
vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:

_Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor_.

Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri
jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin
tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti
niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen
kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle
ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä
silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta
Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen
suunsa.

Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan,
että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun
perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.

— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.

— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.

— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.

— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.

Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.

— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra
on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.

— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä
minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja
olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin
hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina
huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.

— Teidän ei ollenkaan pidä pyytää häntä, sanoi Nepo.

— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren
käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle,
että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri
Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä
toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.

Komendööri Vezza, tyydytettynä uteliaisuudessaan, teki myöntävän eleen.

Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti
kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen,
jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein
elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli
hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:

— Selvitykseksi eräille... eräille... ei oikein selville sanoille,
jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären... muutamain
toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja... eikö
totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.

— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni.
Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään.
Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun
mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on... Ennenkuin hän lopetti
lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi
seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.

— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen
silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea
käsivarsi ristissä vasemman ylitse.

— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä
selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan,
epäuskoisen huudahduksen.

Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että
käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi,
mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja
purskahti itkuun.

— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti
ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.

— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja... ja
vielä päivällisen päälle.

— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi
ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen
päällekin.

— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.

— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan
kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä.
Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys
halvauksesta. Sanon _murhattu_, sillä olen varma siitä, että tämän
sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.

— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.

— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka
tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. —
Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä
ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman
myrkkyä tai aseita.

— Siis te sanotte... äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan
sananvaihdon.

— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin
hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.

— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä,
kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan!
Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?

— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki
perheen jäsenet läsnä?

Ei kukaan vastannut.

— Ovatko kaikki? kysyi munkki uudelleen.

Joku sanoi hiljaa:

— Markiisitar ei ole täällä.

— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi
oikein hyvin.

— Mikä tämän markiisittaren nimi on? kysyi munkki.

— Markiisitar Crusnelli di Malombra.

— Entä ristimänäni?

— Markiisitar Marina, sanoi Nepo.

Munkki vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

— Marina. Eikö hänellä ole muita nimiä?

— On. Marina Vittoria. Mutta mitä se tähän kuuluu?

— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat
naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?

— Catte, ensiksikin, vastasi kreivitär.

— Fanny, kuiskasi komendööri Vezza.

Muita nimiä ei mainittu.

— Siis, jatkoi munkki, — eikö tässä talossa ole naista nimeltä Cecilia?

— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä
tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut
kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.

Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat
munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan
rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin,
mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.

— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on
vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla,
käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte.
Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän
ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä
Giovanna löysi tämän hansikkaan.

Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat
siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan.
Nepo huudahti heti:

— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se
lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista
vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut
räsy.

— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen
sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja
hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin
kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti
yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on
nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään
ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli
pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen
edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä
lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä.
Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon,
että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka
laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan
särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja
mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.

Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi
peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti.
Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.

— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.

— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.

— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö
totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö
totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia
nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti
paikalla?

Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon
silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.

— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta... sittenkin...
oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?

— Mutta... luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.

Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli
siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja
kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.

Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille,
joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:

— En ymmärrä mitään.

Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän
pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt
kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.

— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.

— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.

Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin
sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:

— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette
kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se
repäistiin väkivalloin puvusta.

— Hm, niin, sanoi asianajaja.

Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili,
että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä
hetkellä Salvadorien ja munkin välille.

— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani
merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä.
Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta:
hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa
ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten
hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut
mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka
selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä
kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut?
Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä
tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi
uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja
minä tein sitten näin.

Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein
hengittämättä.

— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi
välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti,
sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin
johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.

Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas
polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan
liikahtanut.

— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan
en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin
kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään
vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi
minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään.
Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta.
Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin.
Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila
parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli
lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän
ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä
hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja
änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni
sanan: _famiglia_ [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä,
vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain
jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan
sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä
herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka
ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot
saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa
siipirakennuksessa?

— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.

— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu
palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön... (munkki
kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli
huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon
herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.

— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena
kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla
sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja
naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin
petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla
äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on
tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa
ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä
kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein
aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen,
rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että
varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta,
pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne,
kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te
nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt
asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen
mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt
velvollisuutensa ja menee.

Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti
maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.

— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan
ulkopuolella...

— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan,
vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.

— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.

— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon
kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän
myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta!
Nyt sinun on paha olla, äiti.

— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.

— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan
uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet
yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista
ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn
hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja
pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.

Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja
Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille
kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan
tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa
olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten
kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja
kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine,
tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen
varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin
punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät
kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin
liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn
toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin
tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon
voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista,
niin ainakin...

Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa,
kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin
silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki
kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.

Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.

Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa;
kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan
suurin, tyrmistynein silmin.

— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän
kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.

Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin
tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset
ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden.
Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi
pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan
vastapäätä lääkäriä.

— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain
silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn... ehkä myöskin osaksi
käsivarren liikunnan... sanon osaksi... ja ymmärryksen... kuitenkin
mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.

Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.

Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät
Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen,
ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti
komendööria.

Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia.
Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut
ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa
yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen
allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma.
Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli
puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä
häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän
kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi
sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja
lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia
asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan
koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen
ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.

Marina nousi.

— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi
tavattoman kalpeana.

Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen
räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten.
Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään
ja kysyi: — Mitä nyt?

— Ei täällä, sanoi Marina.

Vezza ja Mirovich yrittivät lähteä hiukan liian myöhään.

Salvadorit eivät liikahtaneetkaan.

— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko
alas puutarhaan, herra Silla?

Tämä kumarsi uudelleen.

— Puutarhaan, huudahti kreivitär.

— Näin kolealla ilmalla? lisäsi hän sitten. — Minusta ei tunnu...

— Ja näin kostealla... sanoi Nepo. — Mieluummin pylväskuistikolla...

— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti
huoneisiini.

Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan.
Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka
tuli avaamaan sen hänelle.

— Hyvää iltaa, sanoi hän uudelleen mennen ulos.

Kukaan ei vastannut.

Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää
porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana
ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä
hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.

Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön
henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista
hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi.
Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen
hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.

— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen
äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut;
hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän
pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen
säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta
ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten
nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.

Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman
suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen...
Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja
meni tuulen mukana.

Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään
kumartuneena aitausta vastaan.

— Cecilia, sanoi hän hiljaa käyden lähemmäksi.

Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen
niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:

— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?

Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi
olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti
huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.

— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.

— Oi Cecilia!

Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi
sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:

— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei
sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään,
ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!

Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden
huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja
upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan
veren tunkien aina sydämeen saakka.

— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.

Kummallakin oli kuume.

— Milloin muistitte? kysyi Marina.

Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa
maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.

— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen
illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten
soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät
pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin
teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän
kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun
pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on
intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja
kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne
tähän kuiluun, joka kutsuu minua.

Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko
olennon.

— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista
jälkeen sisälaiturin portailla.

Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät
huulensa.

— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan
päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.

Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun
pimeässä. Se oli Catte.

— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.

Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan
palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi
eteiseen.

Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä
sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan
hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen
silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.

Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon
kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut
tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli
ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan
ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä
ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti
menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa
Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja
emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen.
Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti
liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi,
sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo
raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on
hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen
hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli
voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän
aikoi tehdä.

— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.

— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.

— Odottaa, kertasi Nepo.

— Jaaritusta!

Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti
silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:

— Ja jollei testamenttia ole olemassa...

Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.

— ... jää kaikki Marinalle, sanoi hän.

Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.

— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.

Seurasi pitkä äänettömyys.

— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.

Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla
äänellä:

— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin
luokse.

— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?

— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.

— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin.
Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle
anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että
huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit
ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja
siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne;
sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.

Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan
kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti
tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin
lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan.
He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina
olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin
verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän
alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat
aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät
ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:

— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun
on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».

Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta,
ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili
ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:

    Stanotto de Nina...

— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi
pylväskuistikolle.

— Miten on? kysyi asianajaja.

— Huonosti, huonosti, surullista kyllä, vastasi Nepo kulkien edelleen.

— Kuinka ikävää! huokasi asianajaja.

— Niinpä niin!

Pihan suihkulähde puheli jonkin hetken yksikseen heidän takanaan.

— Kyllä hän jo olikin huonossa kunnossa, sanoi komendööri.

— Niinpä kyllä.

— Ja nyt hän olisi jäänyt aivan yksin, jatkoi Vezza.

— Niin, totisesti.

— Melkein, melkein...

— Oh, niin luulen minäkin.

Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois
sikarinsa.

— Suorastaan myrkkyä! sanoi hän.

— No niin? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Mitä?

— Se laulu!

— Ahaa, kas niin: Stanotto de Nina...

Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden
välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.

Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja
painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare
liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa,
joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta.
Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se
oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja
tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi
hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli
kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo
henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne,
minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo
nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se
ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.

Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean
käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja
sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu
Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti
uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä
ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista
rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä
vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään
sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä
ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.

Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi
keuhkoja.

Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä,
vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.




III. LEPO.


— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte,
toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä
matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja
paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:

— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin
touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että
täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri
halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha
Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen,
käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät
loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että
hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten
hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti
isäntäänsä päin:

— Mutta sopiiko teidän sanoa näitä asioita? Kuuluuko se teille?

— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka
nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän
Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja
valmistellut vaikka mitä!

Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan
tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan
kunnioitustaan häntä kohtaan.

— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko
hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.

— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith
kujeillen.

Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt
kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet
heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla
ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa,
liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien
ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko
kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä
vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista
ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän
hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea
sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut,
jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin
pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen
lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli
jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman
epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa.
Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä
joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät
korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet
suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia.
Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava,
mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla
don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.

Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman
hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa
uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella
politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista.
Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi,
etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon
sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein
kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei
kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei
ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä
voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa.
Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli
jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava.
Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia
tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan
rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.

Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin,
tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät
katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä
pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja
hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin
vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista
siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet
hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen
syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan
oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli
Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan.
Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä
ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se
oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen
taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin,
sanokaapa, todellakin!

Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin
Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli
saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena
sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot!
— Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo
julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia
esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta
kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan
joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin
inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut
paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen
lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan
ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä.
Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä
nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge
punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.

— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi
don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei
tahtonut ottaa.

— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. — _Mein Gott! Mein
Gott!_ En olisi ikinä uskonut!

Se oli saksan kielioppi.

— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti don
Innocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti sen
kirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensä
Edithiä etsimään.

Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi
taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen
kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.

Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja
kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla
kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään
olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän
keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan
purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen.
Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt
ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä
ruusunnuppua ja Lessingin teosta _Nathan der Weise_. Hänen isällään
oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia
saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen
vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen
mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He
vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan
laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja
italialaisia kirjoja, mutta ei _Eräsiä unta_. Hänen isänsä pahoitteli
tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui
isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen
kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita
pilviä.

— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas
päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana
kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne
itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!

Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan
talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti
rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa
toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo
keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen
olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen
muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.

— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene
antanut hänelle mitään?

— Mitä päähänne pälkähtääkään! vastasi don Innocenzo.

— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä
on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka...

— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti
aamiaista!

Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli
paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin
väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista.
Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua,
mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa
taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä!
Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän
sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut
muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.

— Kesken kaiken! huudahti Steinegge katsellen häntä kuuntelematta ja
odottaen kärsimättömästi hänen lopettavan, — emmehän ole vielä kysyneet
uutisia herra kreivistä!

— Olin pari tuntia sitten palatsissa, vastasi don Innocenzo. — Hän oli
jo vähän parempi kuin eilen illalla.

— Kuinka, vähän parempi?

Steinegge kumartui jännittyneenä kuuntelemaan.

— Sairasko? huudahti Edith hämmästyen.

— Ettekö tietänyt sitä? kysyi pappi.

— Emme ollenkaan!

— Luulin, että Martta tai joku toinen olisi kertonut teille siitä. Oh,
kovin ikäviä ja surullisia asioita!

— Ah, hyvä Jumala, ettekö tiedä mitään! sanoi Martta seisoen pöydän
vieressä ja nojaten käsiään pöytään. — Mutta sehän on luonnollista!
Kuinka he voisivatkaan tietää! Nehän ovat vain parin päivän vanhoja
asioita.

— Mutta, Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut? kysyi Steinegge.

— Niin, sanoi don Innocenzo. — Mikä päivä meillä onkaan tänään?
Keskiviikko. Hyvä. Maanantaiaamuna, tai paremmin sanoen maanantaita
vasten yöllä sai kreivi halvauskohtauksen.

— Oh!

Don Innocenzo kertoi, Martan oikaistessa silloin tällöin, kaiken mitä
tiesi kreivin sairaudesta. Steinegge oli aivan epätoivoissaan tämän
onnettomuuden vuoksi, Edithiä suretti se myöskin kovin.

— Ja entä häät?

— Oh, en totisesti odottanut mitään tällaista! huudahti Steinegge.

— Häät kai siirtyvät tuomiopäivään, lisäsi Martta.

Hänen isäntänsä torjui hänet sanoen, että häät oli hiukan siirretty ja
että oli todellakin ollut syytä siirtää niitä. Martta meni muristen
keittiöön.

— On siellä sitten muitakin sotkuja, sanoi don Innocenzo puoliääneen.

Steineggelle ei ruoka enää maistanut; hän nojasi kyynärpäitään pöytää
vastaan ja odotti.

— Myöhemmin, myöhemmin, kuiskasi pappi tehden eleen keittiöön päin.

— Oh, en todellakaan odottanut tällaista! huudahti Steinegge.

Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että
oli nähnyt hänet edellisenä iltana.

Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää
sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan,
että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa
etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun
vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.

— Iltapäivällä menemme palatsiin, eikö totta, isä? sanoi Edith.

— Varmasti, oh!

Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se
pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta
liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi
puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä
katsomaan.

Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen
isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä
oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista.
Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.

— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme
ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.

He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan.
Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia
kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith
tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat
puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.

Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö.
Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.

Steinegge hypähti.

— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa
toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.

— Ja kuitenkin hän on nyt täällä.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Tietysti.

Oh, mutta tämä!... Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen,
että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan
mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!

Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen
jotakin saksaksi.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Eräs ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä.

— Ehkä hänet on kutsuttu? Ehkä sähkötetty tulemaan?

— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä
tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän
oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.

Ja mitä hän tekee täällä?

Mutta... tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan
juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja
Salvadorien silmään.

— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi
Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori,
ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan
se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo
halpamainen asia mielessään.

Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä
kahvitarjotinta keittiön ovella.

— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten
niin kuin haluatte!

Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden
ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa
heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa,
tarjottimeen ja hentoihin käsiin.

— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on
täällä.

Edith pysähtyi vaieten osoittamatta mitään muuta hämmästyksen merkkiä.

— Missä täällä?

— Palatsissa.

Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai
vähän sokeria kahviinsa.

Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi
jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?

Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä
ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu
sähköteitse.

— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi
hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo,
kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.

— Mitä te luulette tietävänne? sanoi hän.

Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi
tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan
häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin
Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon
herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen
kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle,
mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra
Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän
läksytyksen.

— Kuinka te tämän tiedätte? kysyi don Innocenzo ihmeissään.

— Tiedänpä vain. Eikö se ehkä ole totta?

— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta,
mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.

— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole
kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän
herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin
lähetti matkaansa.

— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.

— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet
tänään, herra kirkkoherra?

— Kyllä, tapasin hänet portaissa.

— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.

— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene
sinä, minä jään don Innocenzon luokse.

— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.

— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.

Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen
enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen
kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.

— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on
niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin.
Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen
kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme
uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan
luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan
välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että
esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi
pappi...

— Oh, neiti Edith!

— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee
hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä
tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.

Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.

— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on
ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme
tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina
olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia
ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin
jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja
vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden
lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi,
neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta?
Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä
kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä
me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu
näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin
voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei
näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en
tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä,
ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta
ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus,
mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö
teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään
miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen
kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa
ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa
seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita
omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä;
ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se
varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte
nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein,
kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut
häntä.

— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset
kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään
aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.

— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don
Innocenzo puoliääneen.

— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä?
Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein
inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen
kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen
käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.

— En moiti! sanoi don Innocenzo.

Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen
laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin
salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa,
peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme
opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä
mielipiteitä.

— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi
Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin
aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä
parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä
on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat
täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.

Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan
kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi
muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen
valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta
vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun
hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman
minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen
lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne
olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi
hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui
kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi
ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin
kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen
taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen
voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti
tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten
hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit
lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli
sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti
pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan
kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan
puutarhasta:

— Neiti! Oh! Neiti!

Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin
olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.

He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät
peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä
kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin
tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo
tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia
neitsyt Marialle, lukien vuoron perään _Pater nosteria_ ja _Ave Mariaa_.

Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei
voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat.
Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää
mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi,
sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä
kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön
eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja
vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista
lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät
olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin
kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut,
että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.

Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja
rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän
häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton
suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa
minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään
taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan
Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu _Erään
Unen_ alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä
vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän
säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä
vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan
Jumalan luokse.

Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat
hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten
taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän
ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä,
ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi
iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se
oli hänen isänsä.

— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.

— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?

— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.

Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli
vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:

— Onko se jo lopussa?

— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?

— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?

Edith puristi hänen kättään.

— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.

— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön
hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme
anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä?
Kaikille.

Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.

— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.

— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!

— Kaikille, isä, kaikille.

— Koetan parastani, sanoi tämä.

Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don
Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät
hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.

— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.

Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja
kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti.
Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso
näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti
levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.

— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.

Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta
valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni
maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän
planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti
sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet
kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa,
vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana
Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon
valkealle seinälle.

— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se
tuntuu pyhemmältä.

Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen
äänikin kirkon takana.

— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas
kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.

— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa
keuhkossa olisi jo ohitse.

— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon
mentyä.

— Oh!

Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää
askelta eteenpäin.

Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.

— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja
entä herra?

— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?

Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas
kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi
alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman
sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:

Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär
Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään
häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta
saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt
hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan
hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen
valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia.
Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos
huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan
oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli
todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta
välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan,
jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät
pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo
rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja.
Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt
testamenttia.

— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa
mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.

Edith oli vaiti.

— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti
hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään
sinusta, ei mitään!

— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.

— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole
luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään...
Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa
meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta,
luulen jo kertoneenikin...

— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole
miellyttävää.

He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli
toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden
niittyjen painavaa ilmaa.

— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja
palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.

He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli
rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin
kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen
mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen
isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten,
hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt
nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen
rinnallaan.

Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä
kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen
alas kadulle, sanovan tuskallisesti:

— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?

— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet
Herralle.

Nainen nojasi päätään muuria vastaan ja itki.

— Lohduttautukaa, sanoi Edith. — Me rukoilemme puolestanne.

Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi
tuntenut Edithin:

— Tulkaa tekin ylös, tulkaa katsomaan, kuinka kaunis hän on.

Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan
mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi
tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti
kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen.
Hän kysyi tylysti vaimolta:

— Pitääkö minun viedä tämä hänelle?

— Oh, Jumalani, sanoi vaimo lohduttomana.

Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas
synkkänä tulen ääreen.

Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki
hidasta kuolemaa luullen paranevansa.

Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen
isänsä ja don Innocenzo odottelivat.

— Meidän pitäisi oikeastaan hävetä omia pieniä surujamme, sanoi hän.

Ei kukaan heistä avannut suutaan aina kotiin saakka, jossa he erosivat.

Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi
työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi
keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä,
kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien
säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista.
Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni
koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.

Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko
jotakin tapahtunut. Edith vastasi:

— Ei, tahdoin vain sanoa teille pari sanaa.

Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja
kävi hänkin vakavan näköiseksi.

— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia
vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.

Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo
katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean
käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin
Edith alkoi puhua.

Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään
Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui
Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista
vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta.
Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä
vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli
osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita
tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa
liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt
selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin
aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain
paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan
vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä
hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi
rangaistuksi.

— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta
tunnu... en tiedä... mutta...

Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan
käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä
sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo
säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus
johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta
Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin
surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli
itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa
tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa
vähemmän kunniallisiin aikeisiin.

— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, —
sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo
nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.

Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä
olisi pakottanut.

— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla...

Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen
sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein
pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra
Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän
hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.

— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.

— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain
väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?

— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.

Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä
lepääviin käsiinsä.

Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä
hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää
intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä
tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten
aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja
lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja
kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui,
että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa
monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä
enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä
suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen
omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän
oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.

Edith kohotti kasvonsa ja peitti ne käsillään.

— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani
peittääkseni häneltä sieluani.

— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt
teihin, jos te itsekin... anteeksi, pysyn sanoissanne... jos te
itsekin... miksi sitten?

Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää
kimalteli don Innocenzon edessä.

— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte
ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna
tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen,
suuremman velvollisuuden!

Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun
kutsumuksenikaan, siitä olen varma.

— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin,
kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka
asetatte itsellenne?

— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien
kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen
velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen
onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun
tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!

Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa,
lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos
tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi
rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut
auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää
kohden.

— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän.
— Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä
teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista
mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja
Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin
uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin
paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen
suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa
tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän
päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte
antanut tämän herran ymmärtää hm... myötätuntoanne, niin kaikissa
tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä
kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.

— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.

Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen
sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset
tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni
ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti,
taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan
miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa
ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt
naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.

— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko
varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on
yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu
eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani
voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi
tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette
henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.

— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään
pelkään olevani.

— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?

— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.

— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen,
ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään
vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä
hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.

— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti
tuohon kirjaan?

— En, isä.

— Kuinka? kysyi don Innocenzo.

Edith ehkä aavisti kirkkoherran ehdotuksen ja puhui siksi niin hiljaa.

— En, en ole vastannut.

Pappi nousi seisoalleen.

— Hyvä, vastatkaa, sanoi hän.

Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta don
Innocenzon tarkoituksen.

— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen.
Edith risti kätensä.

— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun
velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?

— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje
lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.

Edith istuutui vaieten, tarttui lujalla kädellä kynään ja katsoi
pappiin.

Tämän silmät saivat juhlallisen ilmeen ja otsa kävi yleväksi.

— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen
aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten
pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin
voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä:
rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi
täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä
yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan
päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin
avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon
uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen
henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta
tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja
iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi
tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka
eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima
sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.

— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään
oli surumielinen _mutta_.

— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta
riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla
innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen
kiusaukseen?

Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa
maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen
keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.

— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain
muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.

Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen.
Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet
katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen
olevan väärässä.

Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen
kirjelapun hänelle.

— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne
sanoja, jotka antavat rohkeutta?

— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut,
olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö
minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.

— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo,
että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.

Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä
nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa
hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen
hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin
pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja
sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.

Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa,
putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan
talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit,
aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman
vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.




IV. PELOITTAVA VIERAS.


Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki
lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä
tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli
yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta
kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin,
repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.

Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa
alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi
astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä
halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan
ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään,
lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää
aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta
hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin
hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen
ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän
kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen
yläpuolella.

Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui,
yksin se hetkikin, jossa hän eli.

Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan,
sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia,
jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet
kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi
minuuttia yhdestätoista.

Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei
tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain
kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään
muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?... Ei, hän ei tahtonut ajatella
tuota nimeä.

Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä
kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan
kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta,
tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä,
tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös
hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi;
molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat
niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat
raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja...

Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas
kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi
viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään
pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa
suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt
pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle
pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan
riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui
pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja
alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin
painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan
mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli
kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin
outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja
antaa odottaa turhaan koko yön?

Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti
kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean
tähden.

Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja
kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis
yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen
kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia
odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta
kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon
palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello
oli siis nyt yksitoista.

Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko
valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti
vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.

Kaikki oli hiljaa.

Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi
varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt
hengähdys:

— Renato!

Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.

Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:

— Renato!

Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.

Hän otti askeleen taaksepäin.

Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten
äkkinäinen pysähdys.

— Silla, Silla!

Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden
muutaman porrasaskelman päässä.

— En ole Renato, sanoi hän liikahtamatta.

— Ah, ette muista nimeä. Kätenne.

Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille;
tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.

— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, —
onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?

Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan
suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen,
palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.

— Onko se totta? kertasi Marina hellästi.

Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään,
hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla
kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa
pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:

— Ja sinä?

— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen
ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä
hänen olkapäilleen.

— Siis, et muista kaikkea? sanoi hän.

Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena
käsivartensa.

— Kaikki, kaikki!

— Myöskin Genovan?

Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi
vain kärsimättömästi:

— Kaikki, kaikki!

Marina tarttui hänen käsiinsä ja yhdisti ne rajusti.

— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.

Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs.
Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti
muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani
sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt
lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.

Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.

He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.

— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen
omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa
ja kuiskasi jotakin.

Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi
vastata.

— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.

Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän
piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä.
Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja
ääniä.

Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta
Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän
tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja
ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.

Se oli vanhanaikainen huone.

Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle
pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta
tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja
valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.

Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan
ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen
silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat
kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine,
suurine koruompeluineen.

Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse
ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista
aariaa _Robertosta_.

— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö
uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet
mitään.

Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.

Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein
pitkäkseen erääseen nojatuoliin.

— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja
nyt kaikki muistosi!

Silla ei vastannut.

Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset
Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.

— En ymmärrä, sanoi toinen.

Marina ryntäsi äkkiä istualleen.

— Mutta etkö sanonut muistavasi?

Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt
ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine
käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin
pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.

— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en
milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja
himoan nauttia siitä.

Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen,
ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.

— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen
käsistään.

— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja
äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti.
Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi
sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.

— Mutta muistele, muistele! huusi hän.

Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin
muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.

Marina kysyi kiihkeästi:

— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?

— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla,
lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi
sanoit muistavasi?

— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja
hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.

Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti
vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien
lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.

— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän
ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon
päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin
nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella.
Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja
läheisimpiin huonekaluihin.

Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään
nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:

— Sinä et tiedä kuka olen.

Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi
kaameana hänen mieleensä.

— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka
vuoksi minä suutuin?

Silla oli yhä vaiti.

— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.

— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että
Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut
Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan
sanansa.

— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti
Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista
huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:

— Sinä et siis usko?...

— En ikinä! pääsi Sillalta.

Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.

Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:

— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan
ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli
jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.

— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle,
että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli?
Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!

— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet
minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu,
kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!

Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten
kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa,
kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun
kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen
rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla
ainoalla, kovalla:

— Pois! Pois!

Lopuksi Marina antautui.

— Kuuntele minua, sanoi hän, — kävelkäämme.

Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa,
saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja
hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa,
että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen
kuulla jotakin.

Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen
uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein
silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä
he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei
vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen
nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään
sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea
ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui
ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean
kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja
vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui
kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan
heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui
muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen
osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.

— Muistatko tämän? kysyi Silla häneltä kerran jatkaen lukemistaan.

— Muistan kaikki, kaikki, vastasi tämä. — Lue, lue se ääneen.

Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran
eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat
vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän
silloin kantaisi.»

— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.

Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja
jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan
pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:

»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»

— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin
paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.

Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään
sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja...» tempasi
Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen
päähänsä ja painoi sen alas.

— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi,
sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja
enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä.
Näin.

Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.

— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta
sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän
nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama
päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen
Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:

— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin
äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta
hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon
olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle,
auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä,
heti paikalla.

Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden
ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.

Tämä kohotti päätään.

— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle
kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun
vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se
sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana
veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun
saatoit minut takaisin kappeliin...

— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.

Marina teki kärsimättömän liikkeen.

— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit
minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin
kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin
itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia,
kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit
tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala,
sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi
minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö,
samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän
vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki... sain tietää,
että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä
kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet
sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja
sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä
lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä
päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta.
Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini
sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät
päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin
hän kosketti minua tänne.

Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.

— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä.
Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle
sähkösanoman. Ja silloin sinä?

Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät,
arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia
ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä
ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota
ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä,
tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla.
Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset
nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta,
mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista
käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle
hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään
herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin
huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen
kolkkoa nimeään:

_Kuolema_.

— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi
Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja
astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten
heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja
singahdutti jäntevästi:

— Mikä on hätänä?

— Herra kreivi! vastasi Fanny.

— Mitä?

— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa.
Käskivät tulemaan alas, pian!

Marina syöksähti palvelijattarensa eteen.

— Kuoleeko hän?

Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon
näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei
vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula
paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.

— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä
kädestä.

— Pappikin on siellä, sai Fanny sanotuksi.

Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon
hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen
sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa.
Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja
hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.

Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan
hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen
henkäys.

Portaita nousi toisen kynttilän valo. Joku huusi alhaalta:

— Neiti Fanny! Neiti Fanny!

Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä
portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä
krusifiksia.

— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi
Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti
laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen
kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati
vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni
sanoi kovaa:

— Jäätä!

Matalat, kiireiset äänet kertasivat:

— Jäätä! Jäätä!

Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan
vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo
pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä,
lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat
Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia
ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi
kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva
ääni:

— _Renova in eo, piissime pater, quidquid terrena fragilitate_...

Ei muuta. Varmasti joku ovi oli avattu ja taas suljettu.

Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja
Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja
kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:

— _Commendo le omnipotenti deo_...

Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja
kääntyi katsomaan häntä.

— Tyhmyri! sanoi hän. Sitten hän kuiskasi Sillalle:

— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan
aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?

Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan
jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille.
Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen
sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!

Toinen ei sanonut mitään.

— Päästä minut!

— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen
ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.

— Kuinka? sanoi Marina.

Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan
kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.

— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi
Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu
ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!

Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja
kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät.
Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti
käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi
sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan
huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa,
rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen.
Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin
huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään
ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan
kuolevan oven eteen ja kuunteli.

Leveä, lyhyt ja vakava ääni kuin tuskin kosketettujen urkujen vastasi:

— _Amen_.

Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: —
Sisään.

Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään
tuolin viereen oven lähelle.

Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas
riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan
pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren
varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas
hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä,
puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna
tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren
huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen,
Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija
itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten
seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi
paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.

Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen
päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea,
sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän
käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka
kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään
hänestä.

Don Innocenzo lausui korkealla äänellä _Commendationis
animae_-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen
katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei
kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin
silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle
taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — _Ignorantias ejus,
quaesumus, ne memmeris domine_... ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen
värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi
rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan
päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja
varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan
uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä
nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella
Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat
näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa
miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden
yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa,
kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja
mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa
tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään,
hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää
hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen
puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken,
kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi
painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.

— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi
Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten
kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.

Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen
kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille
kulmakarvoilleen.

— Kreivi Cesare! sanoi hän.

Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun
valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla
kädellään liikkeen häntä kohden.

Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän
ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja
huudahti:

— Cecilia on täällä...

Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului
huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.

— Pois! sanoi hän.

Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin
kummitus keskellä huonetta.

— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on
murhannut kreivin!

Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti
vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut
lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:

— Rakastettunsa kanssa!...

Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet
käsivarsilleen.

— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen
vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla
ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja
asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.

— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!

Nepo totteli ja meni hänen luokseen. Molemmat toiset poistuivat.

— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo
ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.

Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa
ja sanoi kovaa:

— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.

Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.

Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat
Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan
isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä
papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä.
Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen
ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan
muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan
vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi
ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti
itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari
kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.

Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista
erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen
jokaista avainta onnistumatta.

— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo
keskeytti hänet.

— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.

Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja
kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään,
hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.

Viha nousi don Innocenzon kasvoille.

— Minä... sanoi hän.

Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna
rukoillen olisi tullut väliin.

— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.

Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän
perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle
kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen,
hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta
oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä
äänellään:

— Se kuuluu minulle.

— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen
talossa olen.

He menivät yhdessä ulos.

_In expiratione_-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo
rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei
kyennyt edes puhumaankaan.

Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät
kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen
tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain
nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia
kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä
neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää
sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn
hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella
kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan
hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä
omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista
palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin
muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut
tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla,
pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli
ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja
löysi siitä lohdutusta ja itki.

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan
muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja
pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi
kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja,
mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan
äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän
katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä,
edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä
tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä,
jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen
sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don
Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan
kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat
alas käytävään.

— Valoa! huusi don Innocenzo.

— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään
heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja
työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään
toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen
peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja
vaikenevan veden peilin välillä.

— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?

— Menen hakemaan lääkettä.

— Mikä on?

— Kuulkaa!

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo
kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki
yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat
olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi
taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri
ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä
herra Sillalle.

— Eikö siellä ole ketään muita?

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken,
mutta pakeni tiehensä.

— Ja mitä sinä menet hakemaan?

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin
koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten
yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus.
Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta.
Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden
kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico
tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

— Taidetaan lähteä! sanoi hän.

Toiset eivät vastanneet.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja
kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä.
Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh,
tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja
sanoi sitten kiireesti:

— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi
Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan,
vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän
astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes
tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas
Catten kanssa toistaen yhä:

— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä,
herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Oh, en tiedä, tahdon pois!

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi
käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät
pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi
ylhäältä:

— Ohoi, tuo Momolo!

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen
kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti
ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, —
mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi!
Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

— Matkustaako rouva kreivitär?

— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän
ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään.
Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä.
Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen
kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen
vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin
kuunnellen.

Kuului pitkä, heikko vaikerrus.

— Donna Marina? kysyi Steinegge.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut;
silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?

— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.

— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa
silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien
asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan
kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri
hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin
lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat
hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten
en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on
luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja
ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle.
Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut
alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta
tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö,
että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat
nuo kaksi yhdessä?

— Olivatko he yhdessä?

— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet
levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana
hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko
olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?

— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.

— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua
kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on
omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran
hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä
perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta
maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta
liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno
Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten
lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina
muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä
olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että
Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne.
Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun,
kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä
ajatuksesta.

Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.

Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka,
kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä
aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta.
Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen
vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun
kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää
uneksinut.

Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt,
katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin
haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä
aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää.
Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla
tavoin? Hän päätti odottaa tätä.

Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin
siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta
ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin
hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää
pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten
äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti.
Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä
viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi
Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär
kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.

Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla
selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan,
tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.

Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli
henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.

— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä
vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa
millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos
joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä
tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.

Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri
kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.

Steinegge meni häntä kohden.

— Herra Sillä! sanoi hän.

Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni
pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.

Steinegge otti toisen askeleen.

— Herra Silla, ettekö tunne enää minua?

Äänettömyys.

— Aa, jos niin on, niin hyvä!

Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei
liikahtanutkaan.

— En tiedä, en luulisi ansainneeni tätä.

Ei mitään vastausta.

— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen
vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni
teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä
rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut
tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska
ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!

Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle
kylmästi:

— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.

— Minun tyttärelleni?

— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen
kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä
kumarsi alistuen päätään ja lähti.

Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen
komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet
alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla
haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka
koski Sillaa.

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.




V. KELVOTON ELÄMÄÄN.


Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun
peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat
huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat
ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei
liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä
riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin
matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä
järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino
verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat
väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen
pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin,
leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan
pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja
riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja
itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta
ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus,
täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin
luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista
ja salaisista intohimoista.

Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen
poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään
vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin
pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä
palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina
humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä
siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä
suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään
kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat
avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi
huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen
ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.

Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä
säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt
ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan
testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille
kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi
tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin
jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei
ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan,
katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet
oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa
tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän
tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai
ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti.
Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan
ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä
pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli
kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän
nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli
häntä.

Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti
sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään
pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli
ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä,
koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi
vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli
tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan,
terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli
vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei
ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave,
lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti
Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina
nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta
haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä
toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten
salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli.
Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme
sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi
vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi
ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: _Kelvoton
elämään_. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen
häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen
luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei
Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän
suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän
oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja
hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan
hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen
aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen
itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin
poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja
hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti
hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan
enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton
kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.

Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja
nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja
istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään
pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet
kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen
hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla,
muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!

Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän
lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet
on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa
toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän
tuskallisen hetken polulle?»

Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän
näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän
näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin
kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa.
Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin
tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen
hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän
ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään.
Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin
sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin
silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden
sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta
silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut
käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa
sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään
tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt
lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin
ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän
taas kirjeeseen ja avasi sen.

Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja
päivämäärää:

 »Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi
 tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja
 kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen,
 joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa
 sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa
 koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»

Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi
kuolevansa.

Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi
katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli
kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän
katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän
ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen
ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria,
astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen
kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun
kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet
epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.

— Täällä, sanoi komendööri, — ei yllätys jää odottamaan toista.

Silla ei tehnyt kysymyksiä. Hän odotti, että toinen puhuisi ja että
tämäkin kiusa menisi pian ohitse. Mutta pyöreävatsainen kumisotilas
katseli häntä tiukasti kädet taskuissa ja pää rinnalle vaipuneena.

— Mitä tehdä, sanoi hän jättäen yhtäkkiä tutkivan asentonsa. — Olen
mitä vaikeimmassa asemassa. Täällä tukehtuukin kaiken lisäksi.

Hän avasi ikkunan ja heittäytyi nojatuoliin vastapäätä Sillaa.

— Mitä vaikeimmassa, kertasi hän.

Silla katsoi häneen suutaan avaamatta.

— Ja siitä huolimatta, lisäsi komendööri huoaten, — ei muu auta. Minä
olen sanansaattaja, tiedättekö. Tunti sitten lähetti donna Marina
kutsumaan minua.

Silla säpsähti.

— Te hämmästytte? Entä minä sitten! Mutta niin se on. Oli ehkä
neljännestä yli kahdeksan, kun puutarhurin vaimo tulee herättämään
minut sanoen, että markiisitar odottaa minua. Mitä ihmettä? sanon
minä. Tämä kertoo hänen nukkuneen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja
heränneen noin seitsemän aikaan rauhallisena ja täydellisesti selvänä.
Hän ei vain antanut avata sälekaihtimia, vaan käski sytyttää vielä pari
kolme kynttilää. Ja ensimmäiseksi hän oli kysynyt, oletteko te vielä
palatsissa. Sitten hän oli antanut kertoa kaikki hourepuheensa sen
jälkeen kuin...

Komendööri pysähtyi epäröiden.

— Puhukaa vain, sanoi Silla.

— Sen jälkeen kuin te olitte kantanut hänet pois Cesare-vainajan
huoneesta. Ja erittäinkin... suokaa anteeksi, olitteko te nuhdellut
häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut siellä?

— Oikeastaan en sanoin nuhdellut häntä, mutta varmasti hän ymmärsi
herättäneensä minussa kauhua, koska sätti minua houreissaan.

— Hyvä, tämän teidän ilmaisemanne kauhun johdosta sanoi vaimo
markiisittaren tehneen kiihkeitä kysymyksiä. Sitten hän oli noussut
ja lähettänyt hakemaan minua. Ja nyt kuulkaa. Minä edellytän, että
hän on yhä vielä sairas, hyvin sairas. Huonompi nyt kuin viime yönä,
minun mielestäni. Suusta sen huomaa melkein paremmin kuin silmistä;
suu on kuin vääristynyt. Mutta totta on myöskin se, että hän puhui
minulle niin kylmästi ja rauhallisesti, että hämmästyin. Hän oli kalpea
kuin ruumis, mutta vähät siitä. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli
vaivannut minua, mikä kohteliaisuus on harvinaista hänelle, sanoi
sitten, että tässä hyvin omituisessa asemassa, jossa hän nyt oli,
ei hänellä ollut johtoa eikä apua ja että hän tahtoi kääntyä neuvoa
pyytäen minun puoleeni, joka olin hänen enovainajansa paras ystävä.
Minä luonnollisestikin tarjouduin hänen käytettäväkseen. Silloin hän
kysyy minulta... suokaa anteeksi, herra Silla, te olette valitettavasti
sekoittunut viime yönä tapahtuneihin asioihin. Olkaa kärsivällinen,
minä en tahdo ruveta teidän tuomariksenne. Älkää loukkaantuko, jos
minun on pakko muistuttaa teille näitä asioita ja ehkä sanoa teille
vielä toisia, jotka voivat tuntua teistä vastenmielisiltä.

— Puhukaa, puhukaa, sanoi Silla.

— Hyvä. Hän siis kysyy minulta Salvadoreista, minkä tähden he ovat
matkustaneet. Minä katson häneen. Hm, sanon, sen ja sen vuoksi. Siksi,
että viimeisten tapausten jälkeen he arvelivat, ettei heillä ollut
enää mitään tekemistä täällä. Silloin hän näyttää hämmentyvän hiukan
ja sanoo ymmärtävänsä tämän, mutta vakuuttaa olevansa täydelleen
syytön, vaikkakin kaikki valitettavasti puhuu häntä vastaan. Ja
sitten tuo raukka kertoo minulle jotakin, joka saattaa minut kokonaan
vakuutetuksi siitä, että hän on hullu, vaarallisesti hullu, ehkä
suorastaan raivohullu. Kahdeksaan päivään en ole ollut vastuunalainen
toimistani, sanoo hän. Olen saanut eräältä kuolleelta ilmoituksia,
jotka ovat sekoittaneet järkeni. Herra Sillakin, sanoo hän, tuntee nämä
ilmoitukset.

— Se on totta, sanoi Silla.

— Ooh! huudahti komendööri hämmästyneenä. Hän ei odottanut tätä
vastausta, se hämmensi hänen ajatuksensa ja herätti hänessä epäluulon,
ettei tuo kalpea, pörrötukkainen mieskään huolimattomissa pukeissaan
ollut aivan terve päästään.

— Se on totta, toisti Silla.

— Spiritismiäkö? kysyi komendööri.

— Ei. Mutta pyydän, jatkakaa.

Vezza oli kadottanut konseptinsa ja kesti hetken, ennenkuin hän pääsi
takaisin kiinni puheensa katkenneeseen lankaan.

— Siis, sanoi hän, — hän vakuuttaa eläneensä kahdeksan päivän aikana
jonkinlaisessa unenhorroksessa, jolloin hän on tehnyt suorastaan
käsittämättömiä tekoja, jotka nyt surettavat häntä kovin. Donna Marina
vakuuttaa välinpitämättömyyttään, jopa vastenmielisyyttäänkin teitä
kohtaan huolimatta siitä, miten oli käyttäytynyt tuona aistihäiriönsä
aikana, lisäten vielä, että hän toivoo minun saavan kreivi Salvadorin
vakuutetuksi tästä ja pyytää minun auttamaan itseään. Mitä piti minun
vastata? Että minä puolestani uskoin kaikki, mutta etten luullut olevan
mahdollista saada kreivi Salvadoria uskomaan mitään. Ja sitten sanon
hänelle, ymmärrättehän, ettei Fanny ole vaiennut...

Silla keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä siihen tulee, sanoi hän, — voin antaa teille kunniasanani...

— Hyvä, hyvä, tyyntykää. Ymmärrättehän, että siinä on joka tapauksessa
kylliksi loitontamaan Salvadorit. Palatakseni takaisin markiisittareen;
hän kysyi minulta ivallisesti hymyillen, tunsinko testamentin sisällön.
Kerroin sen hänelle, mutta hän ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan.
Jos minut on jätetty perinnöttömäksi, niin on se sitäkin suurempi
syy serkkuni kaltaiselle kunnon miehelle olla hylkäämättä minua. Sen
jälkeen hän puhuu minulle teistä, ja minun täytyy tunnustaa, hyvin
järkevästi. On olemassa todellakin pakottavia syitä, joiden vuoksi
donna Marina on oikeassa, ja toivon, ettette pahastu, että olen ottanut
toimekseni tuoda ne perille. Olen varma siitä, että teen hyvän työn
teitä kumpaakin kohtaan.

— Ettäkö minä matkustaisin? kysyi Silla kiihtyen. Komendööri ei
vastannut.

— Mutta luuletteko te todellakin, että kreivi Salvador palaa, että hän
ottaa itselleen sairaan ja perinnöttömän vaimon muusta puhumattakaan?
Kuinka voi ottaa vakavalta kannalta tuollaisessa tilassa olevan naisen
puheita! Pankaa toki käsi sydämellenne ja vastatkaa, voinko minä, joka
valitettavasti olen sekoittunut tämänöisiin tapauksiin, voinko minä
nyt, kun donna Marina on sulhasensa hylkäämä, osaksi minunkin vuokseni,
ja köyhä, sillä omastaan ei hänellä mahda paljoakaan olla, ja hirveän
sairauden uhri, voinko minä, toistan sen vielä kerran, jättää hänet ja
palata maailmaan kevyin sydämin, aivan kuin ei mitään olisi ollut, vain
siksi, että tuo sairas nainen herää hourailustaan ja sanoo: menkää?
Mennä pois ja jättää hänet yksin peloittavan onnettomuutensa kanssa!
Neuvottako te, komendööri, minulle tätä halpamaisuutta?

— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi kommendööri hiukan loukkaantuen.
— Älkäämme käyttäkö suuria sanoja ja miettikäämme vähän enemmän.
Te luulette, omantuntonne mukaisesti, että teidän täytyy ruveta
markiisitar Malombran suojelijaksi? En tahdo olla ankara teitä kohtaan,
sillä sydämen asioissa en ole sitä koskaan ja toiseksi, kenellä voi pää
olla paikallaan tällaisen yön jälkeen. Mutta selittäkää minulle, suokaa
anteeksi, minkälaista suojelusta te voisitte tarjota markiisittarelle?
Ajatelkaa tarkemmin, se olisi vähän vaikuttava ja vähän kunniallinen
suojelus, joka saisi kaikki muut loittonemaan hänestä. Sillä
markiisittarella on sukulaisia, jotka tulevat hänen avukseen, ellei
rakkaudesta, niin ainakin hyvän tavan vuoksi. Minä tunnen heidät, ja
olen siitä varma. Mutta teidän täytyy hävitä näyttämöltä. Ja näettehän,
suoraan puhuen, ettei tässä voi edes, olla kysymystä sovittavasta
avioliitosta, kun nainen itse työntää teidät luotaan, ja ennen kaikkea,
nainen, joka ei ole täysin järjissään. Siis, mitä te tahtoisitte tässä
tehdä? Teille ei jää muuta kuin matkustaa.

Silla taisteli ylpeästi pysyäkseen kylmäverisenä, tukahduttaakseen
pienen toiveen kipinän, joka alkoi syntyä hänen sydämessään ja joka
olisi voinut tuossa tukalassa asemassa hämmentää hänen arvostelukykyään.

— Kunnianne kautta, herra Vezza, sanoi hän, — luuletteko tämän neuvon
olevan hyvän?

— Kunniani kautta, luulen sen olevan ainoan.

Te voitte varmentaa itsenne donna Marinan aikeista puhumalla itse hänen
kanssaan. Samalla voitte arvostella hänen järkensä tilaa.

— Minä? En ikipäivinä! Jos lähden, niin en tahdo nähdä häntä enää.

— Hetkinen! Markiisitar pyysi minun kertomaan hänelle tämän
keskustelumme, jonka tulen myös luvallanne tekemään; samalla hän
ilmaisi, että hän toivoo tapaavansa teidät.

— Minkä tähden?

— Hm. Pitäisi kysyä häneltä itseltään. Menkää ja olkaa rohkea. Minulla
on ikäni vuoksi oikeus puhua teille, herra Silla, kuin isänne.
Selittäkää minulle tämä asia, jota en voi käsittää, muistaen erästä
kohtausta viime vuonna. Pidättekö te todellakin donna Marinasta?

— Anteeksi, tässä ei ole nyt kysymys minun tunteistani.

— Riittää, riittää. Siis sanon hänelle, että olette päättänyt lähteä?

— Ei, sanokaa hänelle vain, että hän ilmoittaisi ajan, jolloin minun on
mentävä hänen luokseen.

— Kyllä. Sanoakseni teille totuuden, niin minun henkilökohtainen
etuni vaatisi, että te jäisitte tänne vielä muutamaksi tunniksi.
Pyytäisin teitä auttamaan itseäni. Minulla on niin paljon tekemistä.
On pyydettävä tuomarilta sinettien liittämistä. Käsitättehän,
testamentissa on niin paljon ihmisiä! On kirjoitettava Novaran
hospitaalin johtokunnalle. Olen jo lähettänyt sähkösanoman, mutta se ei
riitä. Myöskin hautajaisista on puhuttava. Perhekappeli on Oleggiossa.
Pitääkö kreivi viedä sinne? Pitääkö hänet haudata tänne? Ennen kello
kahta tuodaan painetut kuolinilmoitukset, jotka on lähetettävä; suuri
työ siinäkin! Cesare-vainaja oli enemmän kuin puolen Piemontin ja
puolen Toscanan serkku. Siis mitä minuun tulee, olisin iloinen, jos te
jäisitte tänne iltaan asti.

Voimakas tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään pullistuen verhoja.

— Ohoo, tuuli kääntyy, sitä parempi, sanoi komendööri. — Tämä ilmakin
on suorastaan kamala.

Silla ei vastannut, tervehti ääneti ja meni mietteissään omaan
huoneeseensa.

Mikä oli nyt tuo uusi arvoitus? Mitä oli tuo uusi kohtalon ilveily?
Hän ajatteli eräitä tapauksia, kun hullut yht'äkkiä herätessään ovat
parantuneet. Ehkä donna Marinan hourailu oli ollut vain ohimenevä
kohtaus, todellakin kummallisista asianhaaroista johtuva, ääretön,
hermostunut kiihoitus.

Jos Vezza olisikin väärässä? Jos hän todellakin olisi parantunut? Jos
hän halveksi häntä nyt ja työnsi luotaan; tuo painava kahle olisi siis
epäilemättä katkennut.

Jäljelle jäisivät omantunnon vaivat ja häpeä, että omasta arvostaan
välittämättä oli palannut takaisin palatsiin, syyllinen mielessään,
että oli ruvennut kreivin verivihollisen kanssa liittolaiseksi, kun
tuo mies, joka oli rakastanut häntä ja tehnyt hänelle hyvää, makasi
sairauden murtamana. Mutta sittenkin, jos hän pääsisi vapaaksi,
eikö hän voisi kohota vielä, puhdistautua jonkin vaikean ja pitkän
sovituksen avulla? Jokin salainen ääni hänen sydämessään kuiskasi
hänelle tätä toivetta, kerraten hänelle Edithin sanoja: »hän ei vajoa
koskaan, jos rakastaa, niinkuin sanoo.»

Se ei ollut enää sama Silla, joka hetki sitten vuoteessa istuen oli
houraillut Guercinon enkelin rukoillessa. Nyt oli itsemurhan ajatus
hävinnyt hänen mielestään. Hän ei tahtonut tehdä vielä mitään päätöstä
tulevaisuuden suhteen, ennenkuin oli nähnyt donna Marinan ja puhunut
tälle. Oi, jospa Jumala tahtoisi olla hänelle armollinen, kohottaa
hänet vielä tämän kerran! Hänen uskonnollinen tunteensa, hänen uskonsa
sielun salaiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja surun terveelliseen
voimaan elpyivät taas hänessä. Hän kätki kasvot käsiinsä, ja hänen
mieleensä tuli eräs surullinen hetki, jolloin hän oli umpimähkään
avannut raamatun ja lukenut siitä: _Infirmatus est usque ad mortem,
sed deus misertus est ejus_. Kuinka paljon lohdutusta, kuinka paljon
elämänvoimaa tässä ajatuksessa! Kuvia paremmasta tulevaisuudesta kohosi
tahtomattaan hänen mieleensä, vaikka hän koetti vastustaa niitä peläten
kuvittelevansa liikoja ja valmistavansa itselleen katkeria pettymyksiä.
Rangaistakseen itseään tuli hänen ottaa paikka sukulaisten tehtaassa,
tehdä päivällä turhaa työtä ja käyttää yö opintoihinsa ja voida
sanoa tuolle henkilölle: ansaitsen vielä, että kannat minua sydämesi
syvyydessä!

Nämä kuvat herättivät hänessä myrskyn, sellaisen kuin se, joka
parhaillaan pieksi palatsin seiniä ja kattoa. Satoi yhä, mutta Alpe
dei Fioren kallionlohkareet alkoivat tummua selvinä kalpeaa taivasta
vastaan, pohjatuulen raivotessa ja repiessä harmaat pilvet riekaleiksi.




VI. SELKEÄÄ.


— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?

Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta,
harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä
kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat
nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi
alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä.
Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja
kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat
vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama,
karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli
seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne
yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen
siellä.

— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta?
Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä
viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen
kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei,
kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin
olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista.
Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle
synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle
hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen
viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin
paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran
kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun
omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole
koskaan mitään, joka vaivaa teitä?

Steinegge työnsi yhdellä iskulla keppinsä maahan.

— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole
mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin
kiintynyt tuohon?

— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo
loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. —
Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille
kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä
herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä,
se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja
sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla
oli!

— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En
voi tuomita häntä vielä niinkuin te.

Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia
kiusallisia ajatuksia.

— Minun tähteni! sanoi hän, — minun tähteni!

Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan
astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä
en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa
omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa
kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä
avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin
asioita.

— Tulkaa, sanoi don Innocenzo liikutettuna, ja tarttuen Steineggen
käsivarteen hän vei tämän yksinkertaiselle penkille. — Pysähtykäämme
tähän, ajatelkaamme, miettikäämme, mitkä syyt olisivat voineet
vaikuttaa tyttäreenne.

Steinegge seisahtui peläten jotakin odottamatonta paljastusta.

— Mitä? sanoi hän.

— Tulkaa, tulkaa, istukaa tähän.

Don Innocenzo ei löytänyt ensimmäistä sanaa, pusersi kiivaasti käsiään
ja imi tapansa mukaan yhteenpuristetuin huulin ilmaa.

— Ettekö ole sattunut koskaan huomaamaan, alkoi hän vihdoin, — jotakin
huolta, jotakin salaista surua tyttärenne sydämessä?

Steinegge säpsähti.

— Rahahuolia? sanoi hän.

— Ei, ei!

Tuskallinen pelko väänsi miesparan kasvot hänen kysyessään:

— Terveyskö?

— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi
ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään
teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni...

Don Innocenzo tarttui puhuessaan hänen käteensä.

— ... ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on
tyttöparan sydämessä.

— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti
papin kättä katsoen häneen suu auki.

— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri
en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin
hyvää ystävää?

Steinegge nyökäytti kiivaasti päätään voimatta puhua.

— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne,
eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin
niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan.
Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te
olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan... Ei, sen uskon, ei
minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia
erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat
papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt
olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että
neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa,
kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne
kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin
töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä,
eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes
kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että
jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä
hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen
salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän
tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä
uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon
lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti
Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö?
Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän
tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa
yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka
päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi
pitänyt sanoa teille tätä.

— Oh! huudahti Steinegge tukahtuneella äänellä vastustaen.

— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin
jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on
puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava
arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä
todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi
kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.

Steinegge työnsi hatun niskaansa, risti kätensä pudistaen niitä
hermostuneesti ja katsoi taivasta kohti; sitten hän peitti niillä
kasvonsa nojaten kyynärpäitään polviaan vastaan.

— Ymmärsin, mumisi hän, — ensimmäisenä iltana... mutta nyt... luulin
hänen olevan tyytyväinen.

Don Innocenzo kumartui kuuntelemaan noita epäselviä sanoja.

— Kuinka? kysyi hän ystävällisesti.

— Luulin hänen olevan tyytyväinen, toisti toinen ottamatta käsiään
kasvoiltaan. — Nyt rukoilen hänen kanssaan... menen kirkkoonkin... olen
antanut anteeksi kaikille, luulin, että se riittäisi.

Pappi oli vähällä heittää käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa: niin,
mene rauhaan, sinä raukka, kiusattu, yksinkertainen ja nöyrä, sinulle
se riittää! Sinä olet kuin poika, jonka isä lähetti maailmaan työtä
tekemään ja joka haavoitettuna, toveriensa vainoamana palaa takaisin
isänsä huoneeseen ja itkien kolkuttaa ovelle, mutta palvelijat sulkevat
sen hänen edessään kuin arvottomalta. Hänen isänsä on nähnyt ja kuullut
kaikki. Pyhä Jumala, etkö sallisi, että tämä ottaisi hänet vastaan ja
lohduttaisi häntä? Hän oli sanomaisillaan näin, mutta katsoi pukuaan,
puraisi huultaan ja vaikeni painaen sanat kuohuvaan sydämeensä.

Steinegge hypähti yht'äkkiä seisoalleen.

Menkäämme hänen luokseen, ystäväni, sanoi hän, — menkäämme hänen
luokseen heti paikalla. Minä teen kaikki; menkäämme heti!

— Ei, ei, ei, vastasi don Innocenzo. — Hän ei suostuisi vastaanottamaan
kääntymystänne, joka näin ollen johtuisi vain rakkaudesta häneen,
mutta ei vakaumuksesta. Ajatelkaa asiaa, älkääkä puhuko neidille
tämänpäiväisestä keskustelustamme. Koska sanotte rukoilevanne, niin
rukoilkaa, pyytäkää Jumalalta sanaa sydämeenne, ja jos tämä sana tulee,
niin silloin, silloin voitte sanoa tyttärellenne: tiedä, että olen
ajatellut, rukoillut ja uskon nyt. — Mutta sitä ennen ei mitenkään.
Ja nyt, sallikaa minun muuttua jälleen papiksi ja sanoa teille: olen
kokonaan käytettävänänne, puhelkaamme, lukekaamme, keskustelkaamme...
ja jos haluatte, parjatkaamme yhdessä pappeja!

Don Innocenzo lisäsi hymyillen nämä sanat nähdessään Steineggen hiukan
epävarmana.

— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi,
ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että
teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja
kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista,
vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä
johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi
ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että
minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama
päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa —
Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne
— ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se
alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, _der letzte
Trost_. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne
tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran
joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi.
Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat
ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne,
järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta
sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne
paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia
kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka
luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja
vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on
tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani.
Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja... voisinko sanoa teille
erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa
papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin
koko teidän teologianne.

Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen
jotakin mädäntynyttä.

— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta
suu hymyssä.

— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä
ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua
kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla,
jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä
niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa
menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa,
joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen
menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan
löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi
tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja
rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi
eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää
ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte
totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen
ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi
hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme
tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme
alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie
sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman
muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti
vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni;
he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla
ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat
maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.

Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä
kirkasta valoa.

— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen
ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman
siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden
syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen
täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin,
hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita.
Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa
tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin
mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy
dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri
apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan.
Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti
menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa
peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette
puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen,
niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan
avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma,
vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden
avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen
armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme
korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä
ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata
kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä
äkillisten, sisäisten välähdysten valossa...

— Minulla ei ole tuota kykyä, sanoi Steinegge.

— ... nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä
sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman
ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö
ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja
tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan
avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos:
voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin
olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan
paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko,
ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne
vastaavat.

— Ooh, sanoi Steinegge kuin anteeksipyytäen.

Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen
metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo,
kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti
ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus
ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen
kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli
hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa
kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi
hän taas puhettaan.

— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain
sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä
kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata,
koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä;
mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon
voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa
on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan
koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja
kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin
epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun
ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien
mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä.
Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano
muuta.

— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte
kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte,
sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen
vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii
enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti
kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin
sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä
teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä
ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan
arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen
ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo
lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa,
kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota
ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä
tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos,
kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa
myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle
tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut
vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä?
Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta
ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun
näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä
toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin
eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä
haluaa...! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!

Hän nosti ristityt kätensä taivasta kohden ja pudisti niitä
hermostuneesti.

— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin,
kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän
oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle
usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan
kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin
suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte
italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille
saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun
aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta
näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain
häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti:
että antaisin anteeksi.

— Ja oletteko antanut?

— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. —
En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa
minulle ja muillekin... Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen
tehnyt mitä olen voinut.

Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä,
pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään
loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka,
tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.

Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten
nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.

— Kaunis ilma, sanoi Steinegge, taistellen vielä liikutustaan vastaan.

— Kaunis, vastasi kirkkoherra.

Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti don
Innocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:

— Menkäämme Edithin luokse.

— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää,
että päätöksenne on vapaaehtoinen.

Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä
kovasti ja lähti kulkemaan.

Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan
puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra!
Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo
hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.

Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja
kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin
hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista
lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas
garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää.
Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille
ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle
seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa
kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle,
pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä
kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan
hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät,
katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta
tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi,
pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään.
Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut
heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän
vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen
kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen
ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku,
tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen
seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe
hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja
seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä,
seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun
hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen
kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen
puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli
ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun
kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai
antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs
tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä
nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan
huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.

Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle,
mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä
salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman
hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin
kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.

Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen
hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja
näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei
Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta
sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään.
Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: _Am Aarensee_.
Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:

    Ach, tief im Herzen da sitzt ihr Weh
    Das weiss nur der vielgrüne Wald.

Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine
varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä
metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi,
että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut.
Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin
yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta?
Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet
ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon
hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä!
Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka
juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun
kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi
siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi
tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan
puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko
talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla
puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä
vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär
halunnut nyt tavata häntä.

Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä.
Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän
olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos
vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi
kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä
kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa
piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt
tyttärensä salaista sydämen surua.

Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja
kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen
tyynesti.

— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.

— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin
minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä
iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.

— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä.
— Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi
teille?

Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan
tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.

Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He
kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan
seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun
oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan;
mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää
ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja
ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut,
ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän
kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän
pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai
liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen
voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä
kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen
isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei
kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle,
tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen
kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä
nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä,
joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi,
vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka
näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan
talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän
sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen
häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että
tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään
olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä
kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti
oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin
pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia
sitten unohdettuja lauluja.

— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet
kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi
kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne
ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin
päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme
tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen
teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa
päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun
purskahduksetkin.

— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo
vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele,
jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan
kävelemään? Oletko väsynyt?

— En isä, mutta minne haluat mennä?

— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin
aikaan syödään päivällistä?

— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.

— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.

— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri
oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin
insinöörille.

Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi
takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki
heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.

— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset
kursailunsa ja meni edellä.

Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden
kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith
avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi
ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon
aikaa!

Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla
kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän
korttinne!

— Minun...? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni
ottamaan Steineggeä käsivarresta.

Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt
hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien
noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja?
Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen
korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että
hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut
enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen.
Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan
hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa
tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi
taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin
taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos
hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli
tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla
koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää
epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!

— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen
jäljelle.

Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa;
toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä
vierelle.

— Tässä olen.

He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen
poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon
vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä,
mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä
suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa,
pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien
vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso,
valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella
ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät
sinipunaiseksi.

— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on
kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.

— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.

— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä
lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua,
joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen
teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan,
että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on
täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi
Johannisbergeriä.

— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni
näyttää täältä.

Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen
yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.

— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille
kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.

— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina
elää täällä!

— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.
Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.

— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan
vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi
tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi
hyvin toimeen, eikö totta?

Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä
vastaväitteisiin.

— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää
Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma
pieni talomme.

— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?

Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.

— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen
kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.

Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.

— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne
erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!

— Miksikä ei, isä?

Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa
tai vihansa kuohuessa.

Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:

— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan
vedenneidoille.

— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita
vesiä ja niittyjä ja metsiä...

— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia
vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen
kanssa.

Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.

— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka
hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä
kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon
saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan
kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa
tuoda sisään... sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin
ruhtinasta. Eikö niin?

Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja
sulki ne sitten uudelleen.

— Ja nyt näen... Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna
matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa
saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään
pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. —
Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen
pienellä sormellaan, jonka tunnen...

Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen
sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää
harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.

— Eikö se ollut kaunis näky? sanoi hän.

Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella.
Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin
pohdittu ehdotus.

— Oletko siis väsynyt minuun? sanoi hän, — tahdotko elää yksin?

— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän
eläisi minun kanssani?

— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. —
Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra
kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en
enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika
herra kirkkoherran luona.

Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen
kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä
tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta
pitkin huonoa tietä.

— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka
muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen
kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.

— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän
sykkien.

— En tiedä, mutta toivon.

— Ja miksikä en voisi etsiä sitä yhdessä teidän kanssanne?

— Siksi, ettet tarvitse sitä, ja siksi, ettemme tahdo.

— Mutta mitä minulla sitten teet, isä?

— Niin, en tiedä vielä.

Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin
molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen
hänen korvaansa:

— Älkää sanoko liian paljon.

— En voi, vastasi toinen.

Kiesit menivät ohitse.

He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen
rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.

— Menkää, sanoi Steinegge kirkkoherralle. — Me odottelemme täällä.

Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään
suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät,
puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja
rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja
mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen
kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne
hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin
tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin
moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa
teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.

— Ah, sanoi Steinegge:

    So viel der Mai auch Blumen häuft
    zu Trost und Augenweide...

Edith keskeytti hänet:

— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?

— Minkä?

Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?

— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta
erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään
tavalla.

Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin
molempiin käsiin.

— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa
minkään suhteen täällä sisällä.

Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.

Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi.
Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse
hänen viereensä.

— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.

— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet
oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin
huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle
silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut
niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko,
että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?

Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.

— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin,
ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.

Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja
hymyillen hänelle kostein silmin.

— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit
ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli
kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli
sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme
yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi,
mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista,
aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä,
alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän
kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä
rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten...

Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä
ei vastannut, ja jatkoi ääneen:

— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä
niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä
siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle,
jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin
häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi
haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja
rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi?
Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja
kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen
kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa
huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan
huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt,
kuule minua, Edith tyttäreni.

Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen
kättään omassaan.

Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith
kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.

— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää
minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani
olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää
sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole
koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa
silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen
suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot,
Edith, kaikesta tästä?

Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.

— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa.
Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen
sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys
ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.

— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan
nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä
hymyillen silmiään.

— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.

Edith oli ääneti.

— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei
näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.

— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit
minulle ensin?

— Hiukan, vain hiukan.

Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi
sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän
sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.

— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä
kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä
ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle
uudelleen, isä.

— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.

Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen,
mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta
loistaen huusi:

— Näinkö pian?

Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.

— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt
löydätte toisen Edithin.

Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain
silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.

— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi
ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.

Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä
käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan.
Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä
ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat
mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää
jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.

— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta?
sanoi hän.

Tuskin hän sitä näkikään. Steinegget pysähtyivät.

— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra
kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana
palatsista?

Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella
rannalla.

Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa
aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo
olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne,
antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä,
jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla
vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.

— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet
noista arvottomista ajatuksista.

Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä
ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge
alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon
nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.

Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman
minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä
hymyillen isälleen.

Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon
holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun
heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon
viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith
polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle
koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä
tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki
sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että
hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi,
kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan
ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei
tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä
vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko
oman itsensä inho.

Martta tuli kutsumaan häntä.

— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te
tarvitsette!

Edith hymyili.




VII. MALOMBRA.


Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden
kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja
henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi
loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa
vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen
pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen
kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut,
tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin
lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi
Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta
salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai
ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä
samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin
tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja
vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista
vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella
valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana.
Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin
paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja
säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois
sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät
omille teilleen.

— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että
ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet
asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi
ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä
rekistereistä, ennenkuin C...n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo
mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on
jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen
iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö
teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille,
että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita
teillä on?

— Minullako?

Kamaripalvelija astui sisään.

— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti
paikalla.

— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä
aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.

— Mikä ehdotus?

— Emmekö menisi hengittämään hiukan raitista ilmaa?

He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi
korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä
täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.

— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa,
tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?

— Kyllä minusta, vastasi Silla.

— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle
on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden
opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa.
Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja
kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?

Silla ojensi hänelle kätensä ja kiitti innokkaasti.

— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia suosituksia, hän vastasi.

— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo
tuolla tekevät?

»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä
ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven
ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale
taustanaan.

Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan
viereen.

— Mitä teette?

— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja
ojentaen huuliaan.

— Minkä vuoksi? Hautajaisiinko?

— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka,
ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt
valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi
tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.

— Neiti Fanny! huusi puutarhuri.

— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki
siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän.
Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.

— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai
ettekö tule?

— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään.
Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä
kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!

— Niin, niin, menkään vain, sanoi Vezza.

Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen
puhuvan hänelle.

Komendööri kääntyi Sillaan päin.

— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo
kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!

— Mutta se on aivan mahdotonta! sanoi Silla.

— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin
parantunut! Milloin lääkäri tulee?

— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna,
ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello
kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.

— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina
sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.

— Siinä ollaan, ajatteli kommendööri. — Koko murhenäytelmä tämäkin!

Silla astui sisään sanaakaan sanomatta.

Rico saattoi hänet ylös avaten oven vanhanaikaiseen huoneeseen.

Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.

— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja
nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!

Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas
portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.

Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin
kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot
kuolonkalpeat.

Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki
Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.
Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:

— Rico!

Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui
katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:

— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.

Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä
mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta
hän pysyi liikkumattomana.

Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Ja tuo tervehdys tuntui putoavan jäätyneenä kolmannesta taivaasta.

— Onko Vezza puhunut teille? jatkoi hän heti.

— Olisin lähtenyt heti, markiisitar, mutta...

— Tiedän, tiedän.

Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri
huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa
tarinaa.

— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, —
mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.

— Olette siis käsittänyt, että se oli mielen harhaa? sanoi hän.

Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon
toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja
kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.

— Ja te uskoitte? sanoi hän. — Ja olette tyytyväinen?

Silla ei vastannut.

— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —
Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.

Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi
niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.

— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne
velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?

Hänen äänessään värisi katkera iva.

— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä
uhrauksen tahansa.

— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?

— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi
minun kirjoittaa hänelle?

— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata
minua.

— Ja riittääkö tämä teille?

— Kuinka hyvä te olette, sanoi Marina puoliääneen.

— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä
yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin,
mutta hän ei näyttäytynyt.

— Ah, te vihaatte häntä? huudahti Marina salamoivin silmin.

— Minä? En suinkaan.

Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten
yht'äkkiä sanoen:

— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla
yhdentoista aikaan?

Silla mietti hetken ja vastasi:

— Markiisitar, minunkin puoleltani se oli vain aistiharhaa.

Marina nauroi ääneensä, ja tuo nauru pusersi Sillan sydäntä.

— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu
siihen.

— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?

— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.

— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te
syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan
epäilevän.

Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti
varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.

Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:

— Tiedättekö? Se on hävitetty.

Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen,
kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä
hymyillen.

— Sitä parempi sanoi hän.

Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän
kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli
tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli
vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja
alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.

Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän
löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja
veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan
vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten
sanojen alle:

  »C'est ceci qui fait cela.

  2 Mai 1865.

                            Marquise de Malombra,
                             jadis comtesse Varrega.»

Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin
hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen
vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa
kulmassa hopeainen lilja.

— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei
ymmärtänyt, että se oli koe.

Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien
nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle
keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä
käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt
päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli
kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli
lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa
oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka
oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi
tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada
donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta.
Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.

Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta,
jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa
saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi
tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.

Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa
ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.

— No? kysyi Vezza.

Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.

— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.

— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon
henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä
riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.

— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan
rauhallinen!

— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet
nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen
jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs,
tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt
olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain
erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen
ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri;
sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää
yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä
juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin
esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta.
Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa
ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon,
tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!

Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.

— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä
sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai
paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän
ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän
kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä
tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään
ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä
henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että
oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh,
se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun
täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja
että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on
lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut
sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia
sairastumisenoireita. Niin se on.

— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen,
mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.

— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko...

— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.

Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.

— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa.
Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä
ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin
matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna
Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä
tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä
vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo
paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan
alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?

Lääkäri katsoi jonkin aikaa Sillaa, ennen kuin vastasi.

— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi
hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman
muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät
vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen
sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn,
mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?

— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä.
Sanoihan hän itsekin niin.

Ja minä, sanoi lääkäri, — suokaa anteeksi, epäilen sitä.

Toiset katsoivat häneen äänettöminä ja odottaen.

— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun
hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä
ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä
haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko
tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko,
sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että
se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä
tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat,
eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että
tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on
huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.

— Teemme parhaamme, vastasi Vezza. — Menettekö nyt Giovannan luokse?

— Menen.

— Ja tapaamme kello viisi.

— Kello viisi.

— Niinpä kyllä, olen kovin iloinen, että silloin olette täällä.

— Minä matkustan kello viisi.

Komendööri ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.

— Mihin aikaan viimeinen juna lähtee Milanoon?

— Puoli kymmenen.

— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo
päivälliset sujuvat.

Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat
työskennellä.

Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin
murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja
kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen
muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti
näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista
pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin?
Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle
pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana
toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli
hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja
raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä
näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan,
viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä
kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina.
Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt
pysyivät piilossa.

Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny,
kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät
järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan
alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He
näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta
viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset
jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan,
toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos
vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa,
jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea
taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa
paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana
kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia
kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta
australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista
porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen
kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä
tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta
metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina
itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki
hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi
keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan,
osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.

Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää
kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin
olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet
Marinan astuneen näyttämölle.

Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin
täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.

Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen
vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa
ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle
ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen
sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja
vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja
calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta
alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella
pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä,
vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset,
kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen
molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät
flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti
luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa
värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt
vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu
kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta,
vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan
puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen
tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.

— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut
näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.

Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle
kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin
toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen
näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa
väriloistoa.

— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän
kauhistuen kuin hämmästyen.

Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma
kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei
sekaantunut äly.

— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden
kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.

— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo
syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan
teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi,
tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle,
että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut.
Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää
minulle tämä palvelus.

— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa:
heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.

Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa
kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän
itsekin epäili erehtyneensä.

— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä
puhunut Giovannan kanssa.

Hän viittasi toisia lähestymään.

— Tiedättekö, kuinka kreivi-vainajan laita oikein oli?

He tiesivät ja eivät tietäneet. Puhelu jatkui puoliääneen.

Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti
kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.

Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon
ohitse.

— Minne menet? huusi Vezza.

— R...n, donna Marinan käskystä, vastasi tämä.

— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli,
murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.

— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa,
että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti
omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia
päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä
määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan
teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys
vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.

— Kirjoittakaa _mitä pikaisinta_, sanoi lääkäri.

— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.

— Sanokaa myöskin...

Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi
ovelle.

Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun.
Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku
tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi
oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja
hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea
kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan
muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea;
kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen;
silmät kiiluivat kuin timantit.

— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain
tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä,
niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme
kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?

— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, —
meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat
sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.

— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja
nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on
hyvä tanssia! Missä on herra Silla?

— Niin... alkoi Vezza hämillään.

— Lähtenytkö? Ei suinkaan! huudahti Marina tarttuen ylpeästi häntä
käsivarteen ja puristaen sitä kovasti.

— Ei, ei, ei, hän on täällä vielä! vastasi toinen kiireesti, — mutta
minun on esitettävä hänen anteeksipyyntönsä. Hän ei voi oikein hyvin
eikä halua syödä päivällistä, ja kun hän ystävällisesti tarjoutui
auttamaan minua eräissä kiireellisissä asioissa, niin nyt...

Marina ei antanut hänen lopettaa, vaan kysyi käskevästi:

— Missä hän on?

Ja hänen äänensä vapisi.

— Mutta... vastasi toinen epäröiden, — en tiedä... hetki sitten hän oli
kirjastossa...

— Menkää sanomaan hänelle, että odotamme häntä.

— Hän on salissa, sanoi lääkäri. — Hän kirjoittaa. Ottakaa vastaan
hänen anteeksipyyntönsä, markiisitar pyydän teitä.

Marina mietti hetken ja sanoi sitten jäntevällä äänellä:

— Kunniasananne, että hän on salissa?

— Kunniasanani.

— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin
kutsumattakin... Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma.
Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina
alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos
huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua
alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä,
puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme
Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi
sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien
salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun
viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.

Ja päivälliset alkoivat.

Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat
ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat,
nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla
maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan
ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin
kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään
vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä
hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän
kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli
varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat,
cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa
moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla
sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät
sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.

Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin
edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa
kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna
Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani
näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset
valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin,
peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös,
ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.

— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin
varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?

— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin
kuolleetkin heräämään.

Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan
alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen
luidensa lävitse.

— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä
kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle
kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin
vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.

Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli
palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin
kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula
kilisi pikarien reunaa vastaan.

— Pyydän teitä maistamaan tätä viiniä, sanoi Marina. — Ja miettikää
nyt. Eikö teistä siinä tunnu kaukainen manalan virran maku?

Komendööri kohotti lasin, katsoi viinin kirkasta väriä, kostutti vielä
kerran huuliaan ja sanoi:

— Jotakin outoa siinä on.

— Olettakaa siis, komendööri Radamanto, sanoi Marina liikutetulla
äänellä suupielien hermostuneesti vääntyessä, — että eräiden syiden
vuoksi olisin ajatellut...

Hän lysähti nojatuolinsa selkämystä vastaan ojentaen huuliaan ja tehden
kädellään liikkeen kuin heittäisi halveksien luotaan jotakin arvotonta.

— Tiedättekö, tämä elämä on niin kurjaa! Olettakaa siis, että minä
olisin ajatellut avata oven ja lähteä ulos silloin, kun aurinko
kuolee, kukkien keskellä, vieden mukanani muutamia henkeviä ystäviä,
jos matka ehkä sattuisi olemaan liian pitkä. Olettakaa, että tuossa
Bordeaux'ssa...

Vezza säpsähti ja katsoi ovella seisovaan rauhalliseen
kamaripalvelijaan.

— Oo! huudahti Marina, — hän uskoo minua heti!

Hän antoi kaataa itselleen vielä viiniä ja vei lasin huulilleen.

— Outo maku? sanoi hän. — Mutta sehän on puhdasta, tämä Bordeaux,
puhdasta kuin _Ave Maria!_ Se oli vain Proserpinan pilaa. Juokaa!
jatkoi hän kiihoittuneesti, juokaa, surullisen hahmon ritarit.
Vahvistakaa sydäntä ja henkeä!

Tohtori ei juonut. Hän tunsi myrskyn lähestyvän. Vezza sen sijaan
seurasi donna Marinan neuvoa ja tyhjensi lasinsa.

— Hyvä! huudahti Marina kalpeana. — Koettakaa innoittua vastaamaan
vaikeaan kysymykseen.

— Proserpinasta sfinxiksi, markiisitar?

— Niin, sfinxiksi ja vähällä muuttua kiveksi tai vieläkin kylmemmäksi!
Mutta ken ensin puhuu, sanoo kaiken. Siis...

Hän oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja nyt koko hänen ruumiinsa lävitse
käyvä kouristus katkaisi hänen äänensä. Molemmat miehet nousivat
seisomaan. Marina puristi kädessään veistä ja työnsi sen kärjen
raivoisasti pöytään.

— Tyyntykää, tyyntykää, sanoi lääkäri ottaen Marinan jääkylmän käden ja
kumartuen hänen ylitseen.

Mutta tämä oli jo taas päässyt itsensä herraksi ja työntäen luotaan
lääkärin käden nousi ylös.

— Ilmaa, sanoi hän.

Ja hän syöksyi rajusti omansa ja lääkärin pöydän välitse
järvenpuoliselle kaiteelle.

Lääkäri oli yhdellä hyppäyksellä hänen luonaan tarttuakseen häneen.

Mutta Marina oli jo kääntynyt ympäri ja loi Vezzaan välkkyvät silmänsä.

— Siis, sanoi hän kiirehtien puhumaan saadakseen unohdetuksi äskeisen
heikkoutensa, — uskotteko te, että ihmissielu voi elää maan päällä
enemmän kuin yhden kerran?

Ja kun Vezza hämmästyksissään ja kauhuissaan oli vaiti, huusi hän:

— Vastatkaa!

— Mutta ei, ei! sanoi Vezza.

— Mutta voi! voi!

Kukaan ei äännähtänytkään. Puutarhuri, kokki ja Fanny nousivat
kamaripalvelijan kutsumina kiireesti portaita kuuntelemaan ja
vakoilemaan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt; aallot kuiskailivat hitaasti
toisilleen: Kuulkaa, kuulkaa!

Ja hiljaisuuden keskellä värähti uudelleen Marinan ääni:

— Kuusikymmentä vuotta sitten tuon kuolleen isä (hän viittasi palatsin
siipeen päin etusormellaan) sulki tänne ensimmäisen vaimonsa kuin
vesikauhuisen suden ja tappoi hänet pala palalta. Tämä nainen on
palannut haudastaan kostamaan tuolle kirotulle suvulle, joka on
hallinnut täällä aina viime yöhön asti.

Hän tuijotti oikeanpuoliseen oveen, joka oli auki, koska tarjoilupöytä
oli asetettu viereiseen saliin.

— Markiisitar! sanoi lääkäri hellästi nuhdellen.

— Mutta ei! Miksi puhutte sellaista?

Samalla hän tarttui tytön vasempaan käsivarteen rautaisin ottein.

— Tuolla on ihmisiä! huusi Marina. — Sisään! Sisään kaikki!

Fanny ja toiset pakenivat palatakseen taas heti uudelleen varpaillaan
ja piiloutuen häneltä.

— Sisään! Hän ei tule koska tuntee kertomuksen. Mutta hän ei tunne
kaikkea. Minun on kerrottava hänelle loppu. Palattuani haudastani ovat
nämä minun voitonjuhlani.

Hänen äänensä heikkeni yht'äkkiä. Hän syleili pylvästä, jonka vierellä
seisoi, nojasi siihen otsansa pudistaen päätään kiihkeästi kuin
olisi tahtonut työntää sen sisään siihen ja päästi pitkän, käheän ja
intohimoisen valituksen, joka jäähdytti kuulijain veren.

— Sairaanhoitajatar! Tuo tämänöinen nainen! huusi lääkäri kovaa ovelle
ja kääntyi sitten Marinaan päin, jota piti lujasti käsivarresta.

— Lähtekäämme, markiisitar, sanoi hän lempeästi, — te olette oikeassa,
mutta olkaa hyvä, tulkaa pois älkääkä sanoko tuollaisia asioita, ne
tekevät teille pahaa.

Marina kohotti kasvonsa, järjesti oikealla kädellään pörröisiä
hiuksiaan otsallaan ja lävisti ahnein silmin puolipimeän salin ja sen
oven. Lilja hänen huohottavalla rinnallaan nousi ja laski, se näytti
kamppailevan auetakseen. Puutarhurin vaimo ilmaantui ovelle. Hän
viittasi tätä kiivaasti vapaalla kädellään menemään tiehensä ja sanoi
hiljaa lääkärille, puhuen enemmän elein kuin sanoin:

— Niin, menkäämme, menkäämme saliin.

— Mutta eikö teidän huoneessanne olisi parempi?

— Ei, ei! Saliin! Päästäkää minut!

Hän sanoi nämä viimeiset sanat niin arvokkaalla ja ylpeällä äänellä,
että lääkäri totteli ja suostui seuraamaan häntä. Tälle oli tällä
hetkellä ennen kaikkea tärkeätä saada Marina poistumaan kaiteen luota.

Marina kulki hitaasti pitäen oikeaa kättään pukunsa taskussa. Vezza ja
kamaripalvelija katsoivat kalpeina hänen ohikulkuaan. Lääkäri seurasi
häntä pysähtyen antamaan määräyksiä sairaanhoitajattarelle. Sillävälin
Marina saapui ovelle.

Fanny kokki ja puutarhuri olivat vetäytyneet sivulle antaakseen hänen
kulkea ohitse. Marina ei huomannut heitä. Salissa ikkunaluukut olivat
puoleksi suljetut ja verhot lasketut alas.

Silla seisoi salin kynnyksellä. Hän näki Marinan tulevan ja tunsi
itsensä hetkisen epävarmaksi; hän ei tietänyt astuako esiin, vetäytyäkö
sivulle vai palata takaisin saliin. Marina otti kaksi nopeata
askelta häntä kohden sanoen: — Onnellista matkaa! ja kohotti oikean
kätensä. Kuului pistolin laukaus, Silla kaatui maahan. Fanny ryntäsi
ulvoen tiehensä, lääkäri hyppäsi saliin, huutaen miehille, että nämä
ottaisivat markiisittaren kiinni, ja hyökkäsi kaatuneen luokse. Vezza,
kamaripalvelija ja toinen naisista juoksivat huutaen sisään katsomaan,
mitä oli tapahtunut.

Puutarhuri ja kokki kiljuivat kiihoittaen toinen toistaan pitämään
kiinni Marinasta, joka käyden takaperin savuava pistoli kädessään
kulki heidän keskellään, ilman että kukaan uskalsi koskettaa häneen
sormellaankaan, meni kuistikon halki ja astui ulos vastapäisestä ovesta
lukiten sen jälkeensä.

Puutarhuri ja kamaripalvelija ryntäsivät häpeissään ovelle, jonka he
särkivät hartiavoimin. Käytävä oli tyhjä. He pysyivät epävarmoina,
odottaen ehkä saavansa kuulan rintaansa.

— Eteenpäin, pelkurit, ulvoi lääkäri rynnäten heidän keskelleen. Hän
pysähtyi kuunnellen. Ei mitään ääntä.

— Pysykää paikallanne te, sanoi hän ja hyökkäsi kreivin kamariin. Se
oli tyhjä. Kynttilät paloivat siellä rauhallisesti.

He menivät edelleen, lääkäri makuukamariin, molemmat toiset
vanhanaikaiseen huoneeseen. Huoneissa ei ollut ketään.

Lääkäri repi raivoissaan hiuksiaan ja huusi:

— Kirotut pelkurit!

— Kirjastossa? sanoi puutarhuri.

He ryntäsivät juoksujalkaa alas, tohtori ensimmäisenä. Päästyään
käytävään hän kuuli melua ja erotti komendöörin äänen:

— Vene! vene!

Hän juoksi kuistikolle ja katsoi järvelle.

Marina oli yksin purressa, soutaen siitä ohitse lännenpuoliselle
selälle. Peräpenkillä näkyi pistoli.

— Veneeseen! huusi tohtori.

— Salaportaita pitkin! huusi Vezza hänen takanaan.

He juoksivat alas salaportaita. Tohtori kaatui ja vieri aina alas
asti, mutta oli taas heti jaloillaan kuullakseen puutarhurin kiroten
pysähtyvän ja sanovan: — Mutta venettä ei ole! Hänhän lähetti Ricon
siinä ennen päivällistä.

— Ehkä poika on jo palannut! sanoi lääkäri ja työnsi sykkivin sydämin
sisälaiturin oven auki.

Se oli tyhjä. Sekä veneen että purren ketjut riippuivat vedessä.

Hän oli lysähtää maahan. Hän tiesi hyvin, ettei lähellä ollut muita
veneitä.

— Puutarhuri! sanoi hän. Kylään! Hakekaa miesten vene!

Puutarhuri hävisi pihan pienestä portista.

— Jumala, Jumala! huudahti lääkäri nostaen kätensä ylös.

Toiset huusivat yhä kuistikolta: — Pian! Pian!

Puutarhuri ryntäsi kiireesti takaisin.

— Tarvitaanko pappiakin? kysyi hän.

Tohtori painoi nyrkit kasvojaan vastaan.

— Hölmö, etkö näe, että minä olen hänet jo jättänyt?

Toinen ei oikein ymmärtänyt, mutta kiiruhti tiehensä. Lääkäri juoksi
taas ylös.

Eräs viimeisen kerroksen ikkuna avautui ja heikko ääni kysyi:

— Mikä on? Mitä on tapahtunut?

— Herra Silla on murhattu!

— Oo, pyhä Madonna!

Puutarhurin kuultiin huutavan kaukaa. Toiset äänet vastasivat hänelle.
Erään talonpojan askeleet kaikuivat kiviportailla, toiset seurasivat
sitä. Uteliaat kääntyivät sinne kuin sähkökipinän kutsumina. Isäntä oli
kuollut, he astuivat rohkeasti sisään. Pojannulikoita tuli pihalle,
niitä luikahti siitä sisälle ja alkoi nousta ylös portaita. He
tahtoivat astua saliin tietäen, että mies makasi siellä. Tohtori tuli
sieltä ulos.

— Tiehenne! huusi hän kamalalla äänellä.

Pojat pakenivat.

Lääkäri puhui jollekin, joka oli jäänyt sisälle.

— Ennenkuin tuomari tulee, ei saa laskea ketään tänne! Ovi sulkeutui.

Vezza ja muut kerääntyivät pelästyneinä hänen ympärilleen.

— Oh! vastasi hän. — Enkö jo sanonut teille! Kuula on kulkenut sydämen
läpi.

Yksi salin ikkunoista avattiin. Hän juoksi sinne ja hänen perässään
äänettöminä kaikki toiset: Vezza, palvelusväki ja molemmat talonpojat.
Toinenkin ikkuna avattiin. »Nuoli» oli jo kaukana tyynellä järvellä.
Marinan vartalo ja airojen välähtely näkyivät vielä selvästi. Vezza,
joka oli likinäkönen, sanoi:

— Mutta sehän on paikallaan.

Ja todellakin, pursi ei näyttänyt etenevän.

— Ei, ei, vastasivat toiset.

Eräs talonpojista, lomalla oleva sotilas, joka oli noussut tuolille
paremmin nähdäkseen, sanoi:

— Karabiinilla kaataisin hänet siihen paikkaansa.

Fanny meni nyyhkyttäen pois tullakseen taas uudelleen katselemaan.

— Mutta Jumalan nimessä, minne hän menee? sanoi tohtori.

Ei kukaan vastannut.

Minuutin perästä talonpoika, joka seisoi tuolilla, sanoi:

— Malombran laaksoon hän menee. Suunta on suoraan laaksoon päin.

Fanny alkoi kirkua. Tohtori tarttui häntä käsivarteen kuljettaen tytön
pois ja käskien häntä vaikenemaan.

— Minkä tähden Malombran laaksoon? kysyi hän.

— Sieltä lähtee polku, joka kulkee vuorten halki, vastasi toinen, — ja
vie valtamaantielle.

Ei sille polulle pääse Malombran laaksosta, huomautti toinen.

— Pääsee. Tarvitsee vain mennä Acquafondan perälle. Se ei ole kuin
viiden minuutin asia.

— Kas tuolla ne ovat, huusi puutarhurin vaimo.

Kahden miehen soutama vene tuli näkyviin R...n rannasta soutaen purren
viereen.

Tohtori pani kämmenet torvena suulleen ja huusi:

— Pian!

— Saavatkohan ne sen kiinni? kysyi komendööri.

— Ei ainakaan järvellä, vastattiin. — Pursi on neljällä airon
vetäisyllä rannassa ja nuo toiset tarvitsevat siihen noin kymmenen
minuuttia.

»Nuoli» lähestyi pientä, pimeää Malombran laaksoa. Vene oli vastapäätä
palatsia. Yhtäkkiä kaksi miestä jätti soutamisen ja hyppäsi keulaan
huutaen jotakin, jota ei voinut kuulla.

— Vene! huudahti tohtori.

— Seisahtukaa! huusi hän kaikesta voimastaan.

— Seisauttakaa pursi! ja kääntyen sitten molempiin miehiin päin:

— Se on tuomari. Menkää kaikki puutarhan perälle ja huutakaa!

Hän karjui vielä tavuja painostaen:

— Murha! Pysäyttäkää pursi!

Ja todellakin nähtiin nyt toisen veneen tulevan lännestä palatsia
kohden, se kulki pyssyn kantaman päässä »Nuolesta». Ja huolimatta
veneestä ja palatsista kuuluvista epätoivoisista huudoista vene jatkoi
yhä rauhallisesti kulkuaan.

— He eivät kuule! Huutakaa kaikki, herran tähden!

Hän teki itse äärimmäisen ponnistuksen.

Vezza, palvelijat ja naiset huusivat kaikuvalla äänellä:

— Pysäyttäkää pursi!

Mutta vene kiiti yhä vain entiseen suuntaansa.

»Nuoli» katosi.




VIII. VIHDOINKIN RAKASTETTU.


Tumma varjo ilmaantui don Innocenzon salin avonaiselle ovelle peittäen
tähtitaivaan; ääni sanoi:

— Ei mitään.

Kirkkoherra ei tuntenut sitä ja nosti lampun varjostinta.

— Ah, eikö mitään? sanoi hän.

— Ei mitään? toisti Steinegge.

He nousivat kumpikin ja lähestyivät vastatullutta.

— Siellä oli kuusi miestä, sanoi pormestari pehmeällä,
lombardialaisella tyyneydellään. — Neljä kansalliskaartilaista ja kaksi
karabinieeria, jotka etsivät koko metsän. Jos hän olisi ollut siellä,
olisivat nuo neljä, jotka saapuivat veneessä kymmenen, kaksitoista
minuuttia myöhemmin, jo löytäneet hänet. Olisi hauska tietää, mihin hän
on joutunut.

Steinegge viittasi häntä rukoilevin katsein vaikenemaan ja lähtemään
ulos. Pormestari ei ymmärtänyt, vaan seurasi molempia toisia, jotka
kuiskasivat hänelle jotakin, ulos puutarhaan.

— Ah! sanoi tämä.

Hän ei ollut nähnyt salissa erästä toista henkilöä istumassa nurkassa
seinän ja sohvan välissä. Tämä ei ollut liikahtanutkaan pormestarin
ilmestyessä eikä koko hänen puheensa aikana, mutta nousi jäätyään yksin
ja meni puutarhan ovelle, jossa vaatimattoman, pienen lampun valo
sammui selkeän, kuuttoman yön mustiin varjoihin.

— Joku väittää, sanoi pormestari loitoten kirkkoherran ja Steineggen
kanssa porttia kohden, — että hän olisi kiivennyt vuorille. Mutta
ajatelkaa toki, sellainen nainen kuin hän, miksi hän olisi mennyt
vuorille? Mennäkseen minne? Minä en sitten ollenkaan epäile, ettei hän
ole Acquafonda Pozzon pohjalla, tiedättehän, tuossa kolossa, joka on
Malombran laaksossa.

Edith ei voinut kuulla muuta, sillä he hävisivät nyt talon kulmauksen
taakse, ja keittiössä joukko eukkoja papatti kovaäänisesti. Hän
meni istumaan muurille vastapäätä ovea, josta kuuluivat kaikki nuo
lörpöttelyt juhlallisen yön rauhaan.

Ne olivat Martan ystäviä, vanhoja, suulaita eukkoja.

— Tyhmät hupsut, sanoi karhea ääni, joka kohosi kaikkien toisten
ylitse, — ettekö ymmärrä, että sehän on aina ollut hullu, pahemmin
melkein kuin tuo entinen? Mies oli hänen rakastajansa, sillä menneenä
kesänäkin, kun hän oli täällä, he tapasivat toisensa yöllä ulkona,
tämän on tohtori kertonut, jos oikein muistatte. Nyt hän tahtoi
hylätä tytön, mutta tämä ei sanonut sitä eikä tätä, vaan ampui. Ehei!
Sellaistahan lukee joka päivä sanomalehdistä!

— Oh, hyvä sielu, sanoi toinen eukko. — Ja mistä hän sai pistolit?

— Ainahan sillä nuo pistolit olivat. Ainakin viime elokuusta lähtien
varmasti, sillä puutarhuri kertoi, että hän huvittelihe ammuskelemalla
kuvapatsaita.

— Ja herra tohtori pelkäsi, pisti väliin eräs kolmas, — että hän olisi
tahtonut tappaa itsensä, mutta ettei hänen mieleensäkään johtunut, että
tahtoi tappaa tuon toisen.

— Hän kai ei tuntenut hyvin juttua. Vai itsensä tuo olisi tahtonut
tappaa! Sanovat hänen hypänneen Acquafondan Pozzoon. Uskotteko te
sitä? Kyllä minäkin sen tiedän, ettei häntä ole löytynyt! Sellainen
ketteräjalka! Sattui vastaani pari kolme kertaa metsässä. Olisittepahan
nähneet, millainen paholainen! Kuka tietää, missä hän tällä hetkellä
on? Nähkääs jos hän on tavannut mustalaisparven joka kuljeskelee siedä
päin, niin en ihmettelisi ollenkaan, jos hän olisi yhtynyt heihin. Enkä
minä ole ainoa, joka niin ajattelee.

Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan
Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni
mutkitellen.

Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen.
He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta
tunki heikko valo häneen asti.

— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos
nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan
jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun
kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti
naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että
oikein se hänelle oli, tuo loppu!

Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät
hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei
kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.

— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen
suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen
olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti
pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin.
Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä
henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen
hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei
koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään
olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.

— Hyvä, sanoi don Innocenzo, — _Parce sepolto_.

— Ja oletteko kuulleet tuosta kirjeestä? kysyi pormestari.

— En. Mistä kirjeestä?

— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra
Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja
se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen
testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut
olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?

— Ehkä tuo toinen oli uhannut tappaa hänet, sanoi don Innocenzo.

— Mutta kovin rumia asioita nämä ovat, päätti pormestari, rumia
sotkuja! On se vain hyvä asia, että osaa elää kunnon miehenä, eikö
totta, herra kirkkoherra, tuommoista ei silloin satu.

— Älkäämme tuomitko ketään, vastasi kirkkoherra.

Hetken vaitiolon jälkeen pormestari lähti. Molemmat toiset saattoivat
hänet puutarhanportille. Kun tämä oli poistunut, kiersi Steinegge
käsivartensa don Innocenzon ympärille ja painoi otsansa tämän olkapäätä
vastaan sanoen:

— Edith parka, Edith parka!

— Älkää pelätkö, teidän Edithinne on voimakas, hänellä on vielä toinen
voima, joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin.

— Niin, mutta hän kärsii, kärsii! Eihän teistä kuitenkaan tuntunut,
että hän olisi ollut kovin kiintynyt tuohon mieheen, eikö totta? Johan
te sen minulle sanoittekin, mutta sanokaa vielä kerta, sanokaa aivan
suoraan, miltä teistä tuntuu.

Onneksi oli pimeä, eikä Steinegge voinut nähdä don Innocenzon
rehellisillä kasvoilla tämän todellisia tunteita, surua, että hänkin
oli rohkaissut Edithin rakkautta tuohon onnettomaan.

— Ei, en luule hänen olleen, vastasi don Innocenzo venyttäen sanoja.
— Toivon, ettei hän ollut. Sehän oli niin veres asia. Toivon, että
hän voi pian unohtaa kaikki, kuin pahan unen. Oli viisaasti päätetty,
että matkustatte huomenna. Minusta se on hyvin ikävää, mutta se on
välttämätöntä. Ja Milanossa ei pidä puhua enää tästä asiasta, ei
koskaan enää. Ja nyt hiljaa!

He lähestyivät Edithiä kulkien hitaasti ja ääneti. Kun he saapuivat
hänen luokseen, nousi tämä ja yhtyi heihin He menivät kaikki pitkin
muurin viertä aina salin oven edustalle asti. Steinegge kääntyi
menemään sisään, mutta Edith istahti muurille.

— Ah, sanoi Steinegge pysähtyen, — minä luulin...

— Eikö täällä, isä?

— Minun mielestäni sinun olisi paras tulla sisään.

Edith nousi, syleili ääneti isäänsä ja meni hänen kanssaan saliin
istuutuen entiseen nurkkaansa. Steinegge ja kirkkoherra istuutuivat
äänettöminä hekin, katsellen värisevää varjoa lampun jalassa. Äänet
keittiössä vaikenivat. Yksi toisensa perään Martan ystävättäret
kulkivat puutarhan poikki heittäen salin oven eteen kuin taikalyhdyn
varjon ja kuiskaten sisään: — Hyvää iltaa. Niityiltä kuului sirkkojen
sirkutusta ja sammakoiden kurnutusta.

— Mihin aikaan olet käskenyt ajomiehen valjastaa, isä? kysyi Edith.

— Puoli kuudeksi, rakkaani, ehtiäksemme puoli yhdeksän junalle.

— Ja mitä kello nyt on?

— Kymmenen.

Sitten he eivät taas puhuneet mitään. Neljännestunnin kuluttua tuli
Martta katsomaan, oliko heillä aikeita mennä nukkumaan. Hän katsoi
hetken epäröiden isäntäänsä ja vetäytyi sitten varpaillaan takaisin
aivan kuin olisi mennyt ulos kirkosta saarnan aikana. Hetki sen jälkeen
hän pisti päänsä sisään ja kysyi, oliko ikkunaluukut suljettava.

— Ei, ei, vastasi Edith.

— Eikö ole hiukan kosteaa? sanoi Steinegge kääntyen don Innocenzoon
päin.

— Ei, ei näin korkealla, vastasi kirkkoherra.

Mutta Edith ei välittänyt, oliko kosteaa vai ei. Oven kautta näkyi
palanen sinistä taivasta täynnä välkkyviä silmiä.

Tähdet, rauhan leposijat, kuinka kaukana olettekaan, te toivomme ja
onnemme päämäärä! Kuinka tunteekaan teitä puhtain sydämin katsellessa
kuoleman ylevän ihanuuden ja monien asiain halveksittavan turhuuden,
asiain, jotka päivänvalossa tuntuvat niin suurilta! Sielujen
määräämätön tie niiden noustessa loppumattomasti elämästä elämään,
loistosta loistoon, kuinka, huokaillaankaan surujen painaessa,
että totuutta rakastava yö ottaisi silmiltämme sumean valon, joka
peittää sinut ja välkkyvät asuinsijasi. Sielu riutuu silloin toivossa
kuvitellen, että tuolla ylhäällä sitä säälivät, odottavat ja katselevat
vakavan lempeästi olennot, jotka rakastavat meitä, jotka tuntevat
salaisuuden, jonka vuoksi meidän on pakko viipyä täällä surujen
keskellä, jotka tuntevat ajatuksemme ja näkevät vaieten erehdyksemme,
koska korkea voima niin vaatii.

Martta kierteli keittiössä, sulki ovia, yski, sytytti kynttilöitä,
kolisteli. Silloin Edith keskeytti äänettömyyden.

— Olet varmaan väsynyt, isä sanoi hän, — ja huomenna on sinun noustava
aikasin.

Steinegge tuli liikutetuksi kuullessaan tuon rakkaan äänen niin tyynenä.

— Todellakin, taidan mennä nukkumaan, sanoi hän. — Huomenna ennen
lähtöä minun on vielä puhuttava kirkkoherran kanssa.

Tämä kutsui Marttaa ja käski tuomaan kynttilän ja panemaan kirkon
avaimet salin pöydälle ennen maatamenoa.

Edith ei liikahtanut.

— Entä sinä, sanoi Steinegge, — etkö tule?

Hän vastasi, ettei häntä nukuttanut ja pyysi saada jäädä vielä hetkeksi
don Innocenzon luokse, kun nyt oli viimeinen ilta.

Hänen isänsä oli hiukan pahoillaan, että Edith lähetti hänet yksin
nukkumaan.

— Mutta sinä tarvitset lepoa, sanoi hän.

Ja tytär syleili isäänsä ja tervehti liikutettuna.

Steinegge änkytti muutaman käsittämättömän sanan, tarttui kynttilään ja
meni ylös aivankuin olisi astunut miekka kädessä vihollista vastaan.

Martta toi toisen kynttilän isännälleen, mutta tämä lähetti Edithin
viittauksesta palvelijan pois käskien hänen mennä levolle.

Kun askelien ääni portaissa oli häipynyt, risti Edith kätensä ja katsoi
kirkkoherraan.

— Jumala on kuullut rukouksenne, sanoi don Innocenzo. — Hän on
vastaanottanut uhrinne.

Edith katsoi häntä yhä kädet ristissä ja mitään puhumatta, mutta hänen
silmänsä olivat kyynelissä. Don Innocenzo, tuon voimakkaan surun
valtaamana ja painamana, vaikeni myöskin.

Edith kallisti otsansa sohvan kädennojaa vastaan ja sanoi tukahdetulla
äänellä:

— En voi edes puolustaa häntä!

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Ja isänikin! Niin väärin tuomitseva!

— Mutta ei, ei suinkaan, koetti don Innocenzo sanoa.

Edith kohotti kätensä vastaamatta, puri huultaan ja saatuaan
tuhahdetuksi nyyhkytyksen sanoi:

— Tulkaa tänne!

Kirkkoherra istuutui hänen viereensä sohvalle mielenliikutuksen
pusertaessa hänenkin kurkkuaan.

— Tulen, sanoi hän, — mutta älkäämme puhuko tästä, vaan tuosta toisesta
hyvästä uutisesta, jonka isänne ilmoitti teille ja minullekin. Kaikki
muu on ollut pahaa unta, johon emme ole olleet syypäät. Unohtakaamme se.

— Ei, sanoi Edith kiihkeästi, — ettekö itse sanonut minulle eilen
illalla, että minun oli kannettava häntä sydämessäni? Ja nyt, kun
kaikki syyttävät häntä, soimaavat häntä, eikä hän voi sanoa sanaakaan
puolustuksekseen, ja minulla olisi niin monta puolustusta, nytkö
unohtaisin ja hylkäisin hänet ajatuksissanikin; en ikinä, niin kauan
kuin elän ja toivon, että hän saa sen tietää siinä oikeudenmukaisessa
maailmassa, jossa hän nyt on. Hänkö ilman tunnetta! Kuulkaa!

Kirkkoherra kääntyi syrjittäin hänen puoleensa, hänen nojatessaan yhä
sohvan käsinojaa vastaan ja puhuessaan tuskin kuuluvalla äänellä.

— Tahtoisin, että te olisitte tuntenut hänet, niinkuin minä hänet
tunsin. Hänessä oli todellista tunnetta, vielä herkempää kuin
naisessa. Ja se juuri oli hänen onnettomuutensa, sillä siten hän ei
voinut onnistua maailmassa ja tulla toimeen tavallisten ihmisten
kanssa. Hän sulkeutui itseensä, omaan katkeruuteensa. Ja kun sitten
viimeinen tuki häneltä puuttui, niin hän kaatui. Minä uskon hänen
olleen uskonnollisen, sillä kuulin hänen usein puhuvan mitä syvimmällä
uskonnollisella tunteella. Kun hän puhui Jumalasta ja hengen elämästä,
joutui hän intoihinsa. Hän oli ymmärtänyt minun salaiset ajatukseni
isäni suhteen ja hyväksyi ne sydämessään. Huomasin sen eräänä päivänä
hänen katseestaan, kun tapasimme hänet tullessamme ulos tuomiokirkosta
isäni kanssa. Ja vaikka hän tuli melkein joka päivä luoksemme, en
kuullut hänen koskaan sanovan sopimatonta sanaa. Hän oli hyvin
omantunnontarkka tässä suhteessa... Me Saksassa emme ole kasvatetut
niinkuin nuoret italialaiset tytöt ja tunnemme enemmän maailmaa;
mutta hänellä oli niin suuri kunnioitus minua kohtaan ja hän oli niin
varovainen kaikissa puheissaan, kuin olisin ollut kymmenen vuoden vanha
tyttönen. Myöskin eräänä iltana kävelyllä ollessamme hän puhui minulle
täysin avomielisenä, kuitenkin ilman ainoatakaan suoraa sanaa, joka
olisi saattanut minut hämilleni tai punastumaan. Ja kuulla nyt tuon
pormestarin puhuvan tuolla lailla!

— Ei, ei minun mielestäni... änkytti don Innocenzo.

— Kuulin kaikki, kaikki, herra kirkkoherra. Ja olen varma siitä, että
kun hän tuli takaisin palatsiin, oli se tuon toisen kutsumana ja kuka
ties millaisella tavalla ja kuinka hellittämättömästi. Muistan liian
hyvin ne puheet, joita hän piti minulle Orridossa. Sanon teille, että
olen niin varma, kuin olisin nähnyt kirjeen tai sähkösanoman. Ja
silloin hän oli jätetty yksin, oli kaikkien hylkäämä. Kuka tietää,
kuka tietää, don Innocenzo, mitä raskaita ajatuksia hänellä lienee
ollutkaan, poika paralla, nähdessään minunkin kaikkine uskonnollisina
mielipiteineni kohtelevan häntä noin tylysti.

Hän, joka anoi apua, ettei vajoaisi! Olisinhan silloin voinut toimia
toisin, olla rehellinen ja puhua hänelle niinkuin sitten kirjoitin;
mutta luulin...

Hän ei voinut jatkaa.

— Ei, neiti Edith, vastasi kirkkoherra, — teidän ei pidä panna päähänne
näitä asioita. Kuinka olisitte voinut aavistaa mitään tuollaista?
Tahtoessanne tehdä niin ylevän uhrin, käyttäydyitte mitä järkevimmällä
tavalla, kun ette rohkaissut hänen tunteitaan ja jätitte nuorukaisen
aivan vapaaksi... Teidän omatuntonne on aivan puhdas, ja sen täytyy
pysyä rauhallisena.

Hetken perästä Edith kohotti kasvonsa.

— Ja etten voi olla täällä huomenna! sanoi hän.

— Niin, on parempi, uskokaa se! Ette voisi teeskennellä isällenne, ja
kuka tietää, kuinka hän kärsisi nähdessänne teidän tuskanne.

— Pitäkää edes huoli siitä, kuiskasi hän, — että joku sääliväinen
olento seuraa hänenkin arkkuaan. Ja rukoilkaa jälkeenkinpäin, lisäsi
hän.

Don Innocenzo lupasi sen hänelle, mutta Edith ei ollut vieläkään
tyytyväinen, hänellä oli vielä jokin vaikea sana lisättävänä.

— Onko hänen sukulaisilleen kirjoitettu?

— En tiedä.

— Niin, eiväthän hekään häntä rakastaneet. Tahtoisin ajatella hänelle
jotakin muistoa, niinkuin voin. Teidän pitää auttaa minua, niin ettei
kukaan saa mitään tietää, isäni kaikkein vähimmän.

Don Innocenzo tarttui hänen käteensä ja puristi sitä äänettömänä.

— Lähetän teille pienen piirustuksen Milanosta, sanoi Edith. — Tämän
suhteen kirjoittakaa minulle postitse.

— Olen tekevä kaikki, vastasi pappi, — kuin veljelle.

Öljy lampussa alkoi loppua, huone hämärtyi.

Don Innocenzo nousi.

— Menkää nyt lepäämään, sanoi hän. Mutta Edith pyysi saada viipyä
vielä hetken tyyntyäkseen, jos isä sattuisi vielä olemaan ylhäällä ja
kutsuisi häntä.

— Katsokaa, sanoi hän mennen ovelle, — mikä rauha!

Hän nojasi ovenpieleen katsoen taivasta, joka alkoi peittyä pilviin.
Tuhansia tähtiä välkkyi kuitenkin pilvien lomassa kuin suurissa,
sinisissä ikkunoissa. Kirkon kello löi yksitoista.

— Vielä tunti ja tämäkin päivä on lopussa, sanoi hän. — Minusta tuntuu,
että huomenna aurinko nousee toisen värisenä, ja sitten aina näen sen
sellaisena. Kuinka monta vuotta vielä?

— Oo, monta! Toivotan teille sitä kaikesta sydämestäni.

— Enpä tiedä. Ajattelen äitiäni.

— Minkä tähden äitiänne?

Edith ei vastannut, hän tarttui keppiin, joka oli jätetty siihen seinää
vastaan, ja piirteli sen kärjellä hiekkaan jotakin.

— Mitä teette?

— En mitään, sanoi hän ja pyyhki kepillä pois merkit.

Hänen isänsä ikkuna avautui silloin ja tämän kuultiin huudahtavan:

— Yhäkö ylhäällä? Mitä tämä merkitsee?

— Yhä, isä. Etkö tunne kuinka suloinen yö on? Meitä ei nukuta.

— Vuoret peittyvät pilviin, vai mitä? Pelkään, että saamme huomenna
sateen. Kuule, Edith, mieleeni tuli, että pitää muistaa Milanossa
tunnit Pedulli-Ripan perheessä, sillä lähdimme ilmoittamatta rouvalle
mitään.

— Kyllä, isä.

— Olisi myöskin hyvä, jos menisimme neiti M...n luokse huomenna, sillä
hänellä on vastaanottopäivä.

— Mielelläni, isä.

— Suo anteeksi, olisitko sattumalta nähnyt keppiäni.

— Se on täällä.

— Tahdotko olla niin hyvä ja tuoda sen minulle pannakseni sen yhteen
päivänvarjon kanssa ja samalla myöskin sikarikoteloni, jonka unohdin
saliin.

— Tulen heti, isä.

Hän astui saliin don Innocenzoa äänettömästi kädellään tervehtien. Tämä
etsi sikarikotelon, jonka Steinegge oli unohtanut eräälle tuolille, ja
ojensi sen hänelle. Edith tunsi kotelon alkuperän ja tarttui siilien
katsomatta sitä.

Jäätyään yksin kirkkoherra ajatteli:

— Mitähän hän lienee kirjoittanut?

Hän sammutti lampun, odotti, että Steinegge sulkisi ikkunansa ja
että askeleet salin yläpuolella vaikenisivat, sitten hän tarttui
kynttiläänsä, meni ulos ja kumartui katsomaan hiekkaan.

Hiekkaan oli kirjoitettu sana, mutta siitä ei saanut selvää, sillä
puolet oli pyyhitty pois. Neljä viimeistä jäykkää, vieraskielistä
kirjainta, sai kirkkoherra kauan niitä tutkittuaan näin luetuksi:

»... _mweh_.»

Muusta ei päässyt selville.

— Weh-sanan pitäisi merkitä saksaksi vaivaa, sanoi hän itsekseen. —
Mutta tuo m?

Hän pyyhki vihdoin koko sanan pois ja palasi mietteissään saliin.

Sill'aikaa palatsin synkässä varjossa Guercinon enkeli rukoili miehen
puolesta, joka petoksen kautta oli yht'äkkiä syösty ikuisuuteen.
Hänen elämänsä oli ollut lyhyt, köyhä toiminnasta, monen salaisen
kurjuuden tahraama, ja nyt lopussa oli vielä erehdyksiä, jotka
ankara inhimillinen tuomio oli jo tuominnut. Ja kuitenkin hän oli
miehekkäästi kamppaillut hengen kamppailua, kaatunut monet kerrat
ja taas haavoitettunakin noussut ylös ja taistellut edelleen; hän
oli rakastanut aina kuumeeseen ja kyyneliin asti noita jumalallisia
mielikuvia, joita maa ei päällään kanna, noita ylevän elämän ihanteita,
joita hän yksin ja ahdistuksissaan aavisti tulevaisuudessa olevan.
Hän oli kestänyt monet kerrat, kirvelevin sydämin, mutta lujin
kasvoin, ihmisten välinpitämättömyyden ja Jumalan äänettömyyden ja
tuntenut päänsä päällä ivaavan vihollisen varjon. Ja vieläkin enemmän,
tuntien epäjohdonmukaisuuden olentonsa sisimmässä, tuskallisten
ristiriitaisuuksien painamana, kykenemättömänä suuriin tekoihin, joista
hän uneksi, ja pieniin, jotka painoivat hänen sydämellään, nimittäin
elää ja tulla rakastetuksi, niin, joka päivä askel askeleelta työnsivät
häntä olosuhteiden valtava pahansuopaisuus ja hänen oman luonteensa
sairaalloisuus peloittavaa haaksirikkoa kohti.

Jos hänen kasvonsa olisi paljastettu, olisi hänet nähty levollisena.
Ehkä hänen sielunsa, vapautuneena ruumiista ja jokaisesta elon
siteestä, lepäsi vielä tyynenä sen yläpuolella niinkuin se, joka pitkän
oleskelun jälkeen on jättämäisillään ikipäiviksi majan, josta jo
halusikin lähteä, mutta seisahtuu vielä kynnykselle tyytyväisenä, ilman
kaunaa ja ilman kärsimättömyyttä, melkeinpä pieni säälinsävy mielessään
noita huoneita katsellessaan, jotka nyt ovat suljetut, autiot ja
hyljätyt. Hän tiesi menevänsä rauhaan, niin suuresti kaipaamaansa
lepoon, tiesi myöskin rakkaasta, vasta alkaneesta näystä, että oli
nyt rakastettu, niinkuin maisissa unelmissaan oli toivonut, hellän ja
voimakkaan sydämen rakastama, joka olisi hänelle aina kuolemaan asti
uskollinen. Ollen nyt itse toisella puolella noita monia asioita,
jotka meidän puoleltamme katsoen olivat hänestä näyttäneet halpamaisen
vääriltä, täytyi hänen ihailla järjestettyä suunnitelmaa ja hyvyyden ja
toivon valoa kaikessa.

Mutta suihkulähteet puhelivat keskenään yön hiljaisuudessa, ne
sanoivat, että Marina oli mennyt ikäänkuin Cecilia, kreivi Cesare,
niinkuin hänen esi-isänsä, että uusia valtiaita tulisi taas palatsiin
ja ettei maksanut vaivaa häiriytyä tämän vuoksi. Kun kuu hiukan
ennen aamunkoittoa tuli esiin valaisten pylväskuistikon lattiaa ja
dracenain ja azaleain loistoa — kukaan ei ollut ajatellut muuttaa niitä
paikoiltaan — niin se näytti hekumallisine hymyineen etsivän sieltä
jotakin, jota ei vielä sinä yönä voinut sieltä löytää, mutta jonka
inhimilliset vaiheet sitten sinne toivat: toisia silmiä, joita täyttää
haavekuvilla, toisia sydämiä, joita kiihoittaa rakkauteen niiden
sijasta, jotka juuri-ikään olivat ainiaaksi vapautuneet.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MALOMBRA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.