Valikoima Sigurdin juttuja

By Sigurd

The Project Gutenberg eBook of Valikoima Sigurdin juttuja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valikoima Sigurdin juttuja

Author: Sigurd Ibsen

Translator: Juho Laine

Release date: December 30, 2024 [eBook #74997]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Gust. Ronelius

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA ***

language: Finnish




VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA

Kirj.

Sigurd [Alfred Hedenstierna]


Suomentanut

Juho Laine





Porissa,
Gust. Ronelius,
1908.




SISÄLLYS:

Kun pikku Jykke rupesi saamaan selkäänsä.
Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi.
Mitä rouvat kello yksi yöllä sanovat.
Herra Pietiläisen uusi asunto.
Muutamia ajatuksia lampaanpaistiviipaleen ääressä eräällä
   Etelä-Ruotsin rautatieasemalla.
Kamreeri Anderssonin kellokokoelma.
Pieni ohjaus itsemurhaajille.
Itsepäinen tyttö.
Kumpiko Lovisa?
Hajanaisia piirteitä liike-elämästä.
Minkätähden setä Visakanto jäi vanhaksipojaksi.
Sopimattomaan aikaan.
Hänen vaimonsa ystävättäret.
Matkailija sielustaan ja sydämestään.

Herra Blombergin koira.




KUN PIKKU JYKKE RUPESI SAAMAAN SELKÄÄNSÄ.


On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun
sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat
omia lapsia hoidettavakseen.

Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja
hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä
tyhmyyksiä.

Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri
sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan
kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen
viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.

Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja
lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut
sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria
virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin
hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli
ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet
pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan
katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".

Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli
vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei
maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä
vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa
jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston
tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.

Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli
naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri
edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko
heidän eliniäkseen."

Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten
muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun,
veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei,
ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin
jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä
kuningastiikerin kanssa.

Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän
kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi
tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.

Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit,
onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin
erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat
vanhemmat.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta,
kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".

Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat
tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia
ympärillään.

— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten
muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.

— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita
ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.

— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme
häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.

— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän
alottaa lukemista? esitti muuan setä.

— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän
saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen,
kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt
oltiin, Janne?

— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa
sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan
vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.

— Mutta jos hän ei _tahdo_ maata sillä tacoin? Jos hän _kirkuu_? väitti
muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin
oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.

"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan
katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat
suunnitelmaansa.

Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa
muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta
hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä
ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan
mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.

Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta
ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista
konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa
äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret
ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.

Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman
laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka
tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka
kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi
leposijansa kehdon juurella.

Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken
nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.

— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti
järjestettyä elämää noudattamaan?

— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"...
kuka tuo Vuorenharju oli?

— Pataljoonanlääkäri.

— Kenties hän itse oli vaan poikamies?

— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää
melkein siltä.

Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja
Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli
hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa
ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.

Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen
kurituksensa todenteolla alkava.

— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena
syntymäpäivänä.

Mutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.

— Tule pian, taikka pappa suuttuu!

— Ujostele pappa!

— Tule heti! Muuten tottavie...

Pehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen
käsivarteensa.

— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta...

— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas
niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!

Kuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.

— _Näetkös_, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä"
ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen
lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt,
oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka
mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran
vielä irvisteli piioille.

Ja _sinun_ sitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.

— Niin kai, sanoi pappa.

Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä
ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja
Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti
neuvoa huolellisesti.

Mutta mamma yllätti hänet.

Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen
kerta, kun sellaista sai tapahtua.

Nyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.

Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse
saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.

— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.

— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!

— _Sinun_ täytyy se tehdä, Janne...

— Hm... _sinulla_ on pehmeämpi käsi...

— _Sinähän_ olet tottunut höyhentämään poikia?

— Niin, kyllähän... niin... mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.

— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.
Joutuin sisälle hänen kanssaan!

— Hyvä rakas, tee _sinä_ se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää
koskaan pidä minusta sitten...

— Oletko sinä _mies_, mitä?

— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla
loppu!

— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta... älä kiivastu... Janne kulta! Häntä
et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet
luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain _varovasti_, kuuletkos!

— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!

— Ehkä me kumminkin... tämän kerran vaan...

Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke
kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan
huoneeseen.

— Hän on niin _pieni_, Janne.

— _Vait!_

Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu
murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän
oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja
saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä...
Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä
anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa!
Hiukkasen vaan... Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt
tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi...?

— Avaa! _Minä_ se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä
lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt
kuoliaak...

Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä
kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:

— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt
häntä?

—. Hm... näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja... hm...
menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on
luvannut pappallensa...

— Mitä? _Etkö_ sinä olekkaan...? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi
oikea rasavilli, täytyy _minun_ ottaa hänet käsilleni.




ÄLÄ OTA KOSKAAN TOISTEN ASIOITA TOIMITTAAKSESI.


Setä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen
kanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko "Pohjoismaiden perhekirjaa"
mukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia
maailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä
vähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.

Muun muassa hän kerran sanoi näin:

Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein
kiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä
ystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen
vuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän
vekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua
huvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.

Mutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan
suostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita,
mutta minä kyllästyin siihen.

Olin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä,
hänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän.
Kerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen
lankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:

— Mihinkäs nyt?

— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä
silloin.

Nytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen
näköisenä ja sanomaan näinikään:

— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän
on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!

Ja sitten hän meni.

Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan
lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä
tyynesti ja varovaisesti sukaisen:

— Hm... hm... ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin
helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.

— Hän on _nauta_, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta,
tokaisee silloin Tuominen.

— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen
toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen,
olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi
sanottu.

Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat
sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta
-arvostelusta.

Sitten seuraavana päivänä sanon Heimoselle:

— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän
sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän
eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.

Heimonen möyrähteli kuin teurastettava härkä.

Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat
Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina
ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat
toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät
he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen
kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa
vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.

Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella.
Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani
seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan
yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.

— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä
olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän
siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle.
Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin
uuden ostaminen tai tikkauttaminen.

— Ah, niin mielelläni! Mitä siitä saisi maksaa?

— Noh, noin seitsemän, kahdeksan markkaa hyvästä peitosta.

No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä
huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä,
ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat
minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut
peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja
tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei
kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti
peitosta, vastaa hän:

— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin,
kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja
yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.

Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin
kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa.
Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili
pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.

Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan
ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:

— Herra Pekkarinen, te olette surmannut meidän Johanneksen!

Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä
sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:

— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta
nyyhkyttelikin:

— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä
kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä...

Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin
yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö
tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa,
pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin
kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.

Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin
enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän,
jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko
ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan
kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.

— Voi herra Pekkarinen, hän huokasi.

Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin
aina niin monimielisesti kuin taisin:

— Ah neitiseni!

— Tiedättekö, mitä olette tehnyt?

— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin,
kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat...

— Te olette murhannut minun elämäni onnen... Te unhotitte panna
kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin... Se on kai teillä
vielä taskussanne... Antakaa tänne se!

— Neitiseni, vannonpa...

— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö
te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni,
rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen,
joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut... Oi
Jumalani... me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne...

Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon,
minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi,
ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka
käskisivät.

Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella
toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti
ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin
papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata
palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta
rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle
mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.

Mutta hirmuisinta kumminkin oli... hm... no, se ei tähän kuulu... hm...

— Totta kai, kertokaa, kertokaa!

— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti
rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi
ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin,
olisiko hänellä mitään toivoa...

"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy
aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä.
Joku muu vaan pilaa asian."

Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen
hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti
nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.

Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin,
ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli.
pannut hänen päänsä niin pyörälle...

Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja
suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.

— Se... se on kamala muisto, sanoi hän.

— Tyttö oli kova kuin timantti, tietysti?

— Eikä.

— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen
kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?

— Eikä, se oli kiltti mies, joka tarjosi mitä talossa voitiin.

— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon
rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?

— Voi, he eivät koskaan... eivät koskaan päässeet yhteen, sen pahempi!

— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema,
hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden
unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?

— Ei kumpaankaan... ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti,
kolkosti eteensä.

— Mutta Jumalan nimessä sanokaahan!

— Niin... haa, se on hirmuista... kun aloin puhella tytölle sydämen
hellemmistä tunteista ja... ja... tuollaisesta, niin hän kuuntelee
hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea
johtopäätöksissään... aivan helkkarin liian nopea... ja... ja...

— Noo?

— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se
olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten
asioita.




MITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.


— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani,
sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen
totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja
huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.

— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti
soittokelloa.

— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut... kiljahti pikku tuomari
Palmu ja syöksähti pystyyn.

— ... ettet se ole _sinä_, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi
pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.

— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias'
ja pani nappejaan kiinni.

— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella,
muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles
alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.

— O... o... ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät
alkoivat loistaa.

— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin
ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää,
sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.

— No, olkoon sitten menneeksi... hm... menneeksi yhdellä
höynäyksellä... mutta sitten menemme _heti_, sanoi Palmu.

Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt
pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen
tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi.
Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri
päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän
lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery
seciä.

Ja kahvia y.m.

Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista
johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat
pystyvät.

— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette?
sanoi hän.

— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa
hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin
valtiaalta.

Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan"
ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri
siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.

— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu,
ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat
kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta
meillä, jotka istumme täällä, ei ole usein _tapana_ oleskella ulkona
renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin...

— ... niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti,
naureli Rauhaniemi.

— _Eikä!_ Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja
nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru
kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on
juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos
koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on _toisia_ keinoja... huokasi
neuvosmies Vuorensalpa.

— Hyvä! Kuinka _sinun_ siis tekee? Maljasi, Vuorensalpa! sanoi
pormestari.

— Hm... se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan... mutta
nähkääs, hänellä on _muisto_, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä
nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut
tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen
sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää
hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja
sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut
kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee
kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse,
ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:

— Muistatko, Albert, mikä päivä se on, joka nyt on alkanut?

Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä
että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta
että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi
sanoa...

Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä
siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä
taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka
Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat
almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi _sitä_ aikaa, Albert?
Oi kuinka sinä rakastit minua _silloin_!" kuiskaa hän ja hyväilee
minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa
kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin
kapakasta.

— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden
vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.

— Sitten _minun_ on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi
sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä
tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista
sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän
vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:

— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää
tapahtunut sinulle?

Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun
käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että
luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.

Silloin hän nojaa päätään rintaani vastaan ja itkee ja sanoo:

— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma
herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan
virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii,
ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona
ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa
että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen
lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä...

Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä,
tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:

— Hyvää _huomenta_, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että
Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet
jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua _eilen_
kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!

— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena.
Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit
heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä
toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä
kemuista!

— _Minun_ akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri
Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen
niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee,
olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin
siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:

— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja.
Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä
nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku
tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja
Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla.
Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla
täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on
oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa
tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.

Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja
kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän
aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen
kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:

— Tiedätkös, mitä minä ajattelin, Kössi?

Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä
tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla
äänellä:

— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä
olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi
voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi.
Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina
maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun
päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta
lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja
kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä
onkaan ankaraa!

— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut
raha-asiain ministeri; _hän_ olisi kyllä pusertanut rahat irti
eduskunnalta.

Nyt on Palmun vuoro. _Sinun_ pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt
pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!

— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei
hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo
rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan
päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni
ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin
siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja
on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo:
"Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä
nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän
on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia
akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta
hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän
ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja
kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää
valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja
hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja
liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta
kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi
ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta
kylällä.

— Eikä itke eikä vetistele milloinkaan?

— Ei ikinä.

— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen
ilmeensä haihtui pois.

— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen.
Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa!
Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani
koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja
sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän
ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo
käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas _siinä_ on nainen kaikessa
täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut
kotiin kymmenen minuutin kuluessa.

Ja niin hän meni ennen muita.

Ja kaikki ylistelivät kapteeni Joutsenen rouvaa.

Mutta pormestari, hän vaan pudisteli päätään ja sanoi:

— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin
olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton
vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.

Ja hänkös ylvästeli vapaudestaan ja itsenäisyydestään.

Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen
kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme
neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan
ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan
totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.

Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka
oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen
puolestansa.




HERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.


Lokakuun 15 päivänä.

— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi
erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan
samalla hintaa.

Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani
metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko
kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja
hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden
ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin
tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi
huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!

Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää
minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä,
me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin
tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen
siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli
Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja
vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia,
saat uskoa.

"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit
mytoloogisine kuvioineen.

"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan
Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha
ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta,
joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista
korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan
pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka
muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä
neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin
tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti
rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi
portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla
katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli
voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta.
Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.

Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut
merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties
vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka
joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen
olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi
typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he
ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran
mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.

Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on,
makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.

Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää
lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme.
Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet
koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme
yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja
sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina
puoliseinään asti ulottuva.

Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän
vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa
siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että
naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja
vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki
minut alakuloiseksi.

Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu,
asumme ihan kuin Paratiisissa.

       *       *       *       *       *

Syyskuun 1 päivänä.

— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen
maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua
vuokralla kaupungissa.

Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen
huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan
sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka
minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos,
muutamme kuukauden kuluttua pois.

— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi
muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli
koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä
kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.

Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä,
tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme
sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä
tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet
ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on
kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle,
joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa
merillä.

Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa
paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä
voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas.
Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla
ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava!
Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee
ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa
Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos
vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei
ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin
niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.

Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka
kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt
meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan
armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja
porsaita.

Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä
voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan
ja juhliaan.

— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit.
Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun
whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa
loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö
maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin
sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille.
No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut
kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:

— Puhukaa... herra insinööri...

Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja
kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan
Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa
julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin
kanssa — joululahjasta morseimelleen.

Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on
sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:

— Etkö sinä lyödä läväyttänyt häntä vasten naamaa, tyttöseni?

Silloin naurahtivat naiset kyyneltensä lomasta ja Liisi sanoi:

— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi
ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta
ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan
morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi
viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.

Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee
ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin
maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja,
ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden
ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita
kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.

Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran,
niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden
kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut
luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä
hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin
löytääkseen elintarpeensa.

Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin
ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä,
kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.

— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme
seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän
kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa
ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän
huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat
pienokaisemme.

Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän
silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin
sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.

Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin
kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan
kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää"
ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle
mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat
alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän
kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan
itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme
samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme
mitään tekemistä.

Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en
tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä
tavoin.




MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN
RAUTATIEASEMALLA.


On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa
puolenkolmatta tuntia.

Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava
kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta,
joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt
maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa
vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.

Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi
kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat
todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön
kuittina säännöllisestä elämästä.

Ahaa, lampaanpaistia!

Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan
Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja
joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan
toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä
mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka
vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten
paremmin.

Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä
tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat
minusta varsin pieneltä lohdutukselta.

Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni
viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein
vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.

Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista
tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia
ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!"
huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin,
julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!

Sellaista on elämä.

Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta
tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä.
Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä
saapusalla?

Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin,
rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis
valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.

Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella,
joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen,
rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden.
Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja
hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan
rouvan vaaleanharmaalle kapalle.

— Kas härkää! kiljahti rouva.

— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta
kyllä se on lammasta, sanon minä.

Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien
huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos
yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi.
Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää
ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne
aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun
rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.

Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä
jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä
nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää
niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin
"manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."

Luuletteko siitä voivan seurata kuritushuonetta, kun se tapahtui
vahingossa?

Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta
ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma
lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.

Mutta nälkä raivosi sisikunnassani.

Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen
ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui
mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia,
joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian
pääsisimme pulasta.

Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja
sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja
saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä
virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.

Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka
sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää
vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen
omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin
täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä.
S.m.]

Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat
jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä
pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden
ilme kasvoillani.

Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat
matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat
vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista,
jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa
vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.

Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta
ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni
ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä
vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista
perhetapausta.

Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan
paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset
olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä,
että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.

Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella.
Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli
elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja
valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys,
yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan
tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut
tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin,
ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin
lemmikkieläintä.

Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana.
Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut,
enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä.
Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota
minä melkein pidän lievänä pilkantekona.

Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei
ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi
kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen
huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.

Kuinka kestävä siirtolaiskohvertti siitä voitaisiinkaan tehdä!

Hinausköytenä vuorikaivoksissa se turvaisi monen ihmisen hengen.

Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja
viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen
ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä.
Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa
paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli
niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi
itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen
voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.

Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle
ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.

Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä
uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.

Sallikaa teidän isänmaallisten tunteittenne puhua!

Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla
ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!

Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja
naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista
eläneiden pässin jäännösten kimpussa.

Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi
vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista
lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.

Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja
kymmenen äyriä.




KAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.


Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä
sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia
tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään,
toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.

Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika".
Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen
lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että
koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin,
kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille
sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja
kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää
heiltä edes heidän aamukahviaan.

Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset
ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä
oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa,
kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta
oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut:
"Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän
paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä,
ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.

Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja,
neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten
omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia
minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen
poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen,
mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden
nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä
luottamusta.

Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus,
pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa
arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria
Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta,
jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta,
joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä,
vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina.
Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut
kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.

Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia
valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista
vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa,
kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria
kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka
sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali
Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon.
Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta
henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki
kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta,
kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja
huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja
riemusta.

Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä;
kellot herrastelivat noissa neljässä.

Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä
kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä
ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän
taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen
kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta
illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa
esiin, osoitti kelloa ja sanoi:

Wie viel wollen Sie haben? [Paljonko tahdotte? S.m.]

Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää
totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä
ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut
lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja
ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi
saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen
koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet
vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin
silloin pois sekä huovat että lakanat.

Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta
alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän
vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka
nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.

Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta
varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta,
muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan,
ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun
varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.

Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla
varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille
kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri.
Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto
ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku
otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.

Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä
paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi
Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle
kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan
päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta
myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti
edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa
katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä
tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään
naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan
varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli
pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta
palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson
tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja
vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui
viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin
kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.

— Hm... anteeksi... onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja
standaareja?

— Kyllä, Allida Holm. Olisiko joku joka...

— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen
Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada
uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, _ei ensinkään_.

— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi
tavallisia?

— Ei... ehei... no... ky... kyllä... niin no, antakaa olla! Suuri,
hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa... ja... sitten pikkuruinen,
viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka
sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm... anteeksi! Minun pitäisi ehtiä
junalle, ja minun kelloni... Mitähän kello nyt lienee?

Sinipunervat sormet sukelsivat jälleen alas riutuvalle povelle.

— Oi joi, sallikaahan! Sepäs vasta omituinen kello.

— Rakas muisto.

— Ette kai... hm... anteeksi... Ette kai tahtone myydä sitä?

— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen
kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.

Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon
piilopaikkaan.

— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä
käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!

Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada
nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.

— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin
kolmesataa kruunua.

— _Ei koskaan_, herra!

Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti
Holmin huoneessa.

— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot... mitä
sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?

— Kello on rakas muisto; minä en myy sitä kaiken maailmankaan kullasta.

— Mutta viisisataa valtiopankin seteleissä...?

— _En koskaan_, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain
omaisuuteni.

Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi
ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta,
Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä
arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin
sääryksetön sukka ilman jalkaa.

Sitten hän taas seisoi neiti Holmin edessä.

— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada
tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.

Samassa löi kello niin kauniisti kaksitoista.

— Tu... tu... _tuhat_ kruunua, neiti!

— Käteistäkö?

— _Käteistä_, neiti Holm.

— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta... mutta... ei, minä _en
voi!_ Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa...

Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan.
Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa
kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet
eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut
muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman
juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt
vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä
tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman
mitään varjoa.

Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi
kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt
suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti
kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista
kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja
marsalkansauva rensselissä.

Neiti Holm piilotti voileipänsä nopeasti peilin taakse.

Kamreeri puhui:

— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli
vaan tekosyy saadakseni nähdä _sinua_, suloinen tyttö. Olen rakastanut
sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa.
Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!

Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse.
Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin
taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna
hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:

— _Oma_ Anderssonini...

Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa
rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan
päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:

— Andersson, säästä minun kainouttani...

Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla
vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.

Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan,
joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein
katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä
kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien
Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan
oman makuukamarinsa kynnyksen yli.

Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis
Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen
kellonjalustalle yöpöydällensä.

Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän
morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin _hänen_ kellonsa,
vetävän sen ja ripustavan sen _omaan_ kellonjalustaansa. Läähättäen
ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen
tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:

— Oh, Ander...

Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,
Allidan kello kädessään...

Tavallinen, viidenkymmenen kruunun maksava naisen kello!

— Mi... mi... missä on äidinäidin kello, Allida?

— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta
kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en
tahtonut sinulta rahaa pyytää.

— My-y-yit _kolmesta sadasta_ kruunusta! Ja minä kun tarjosin tuhannen!

— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; _minuthan_ sinä
vaan tahdoit omaksesi?

— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle
silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet...

— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun
ainoani maailmassa. _Nyt_ minä voin menettää sen, sillä nythän olet
_sinä_ minulla!

Ja hän _piti_ hänet.




PIENI OHJAUS ITSEMURHAAJILLE.


Onko itsemurha ylimalkaan mikään luvallinen teko, siitä tahdon
mieluimmin olla lausumatta ajatustani. Jos yleensä on sääntönä,
ettei ihmisellä ole oikeutta vallita mitään muuta kuin minkä itse on
hankkinut itselleen, niin olisi itsemurha suuri vääryys, sillä elämää
ei ole kukaan itselleen antanut.

Ja kun tämä ei tahdo olla mikään filosofillinen tutkistelemus
itsemurhasta, vaan ainoastaan käytännöllinen, teknillinen avustus
toimituksen suorittamisessa, niin voimme huoleti jättää itsemurhan
oikeusperusteet huomioonottamatta, ja sitäkin enemmän, kun useimmat
itsemurhantekijät tavallisesti ovat jo ennen osoittautuneet olevansa
sangen ennakkoluulottomia ja hyvin vähän uskonnollisia.

Lähdemme siis siitä otaksumisesta, että sinä varmasti olet päättänyt
tehdä pikku itsemurhan ja ettei mikään voi tätä sinun päätöstäsi
järkyttää.

Ainoastaan sillä edellytyksellä saat lukea kauvemmas; muussa
tapauksessa pitää sinun hypätä pari lehteä ylitse kirjassa. Olet
silloin tosin menettänyt jonkun osan kirjan sisäänosto-hinnasta, mutta
olet pelastanut henkesi.

Siis, hyvät naiset ja herrat itsemurhaajat, kun nyt olemme jääneet
keskenämme, tahdomme tutkia, mitä teidän itsemurhassanne on tehtävä.
Ensimmäisintä ja parasta ja viisainta siinä on lykätä se tuonnemmaksi.
Elämä on muuttumatonta ja olosuhteet vaihtelevat ja monissa asioissa
ei hoppu ole hyväksi. Ensinnäkin: mikä on syynä itsemurhaanne?
Pätevintä itsemurhassa on hyvä syy. Yksi syy, jonka maailma helpoimmin
hyväksyy, on se, että tyttö, jota rakastatte, menee jonkun muun
mieshenkilön kanssa naimisiin. Se varmaan onkin sangen ikävää, ja jos
sinä siitä syystä päätät mennä kuolemaan, niin ei siitä ole juuri sen
erinomaisempaa sanomista.

Mutta malta! Älä heti kuole! Jotakin inhimillistä saattaa tapahtua
hänen miehelleen ja sinä voit saada tuon rakastettusi naisen jälleen,
rikkaampana, kehittyneempänä, tutustuneempana miehiseen kehnouteen
ja kiitollisempana sinun hyvistä ominaisuuksistasi, tottuneempana
taloustoimiin, taitavampana keittämään, säästäväisempänä kuin konsanaan
ennen. Jos se on hänen kauneutensa, johon olit enimmän kiintynyt,
niin odota vähän; se ehkä on hyvinkin pian tiessään ja sinusta tuntuu
kaipaus vähemmän katkeralta joka kerta kun näet hänet jälleen. Jos se
oli hänen rikkautensa, jota rakastit, niin on sinulla vielä suurempi
syy odottaa, sillä kymmenestä rikkaasta tytöstä yhdeksän papat tekevät
konkurssin ennenkun viisi vuotta on kihlauksesta kulunut.

Nuoruudessani minä olin sangen köyhä eikä minulla ollut tarjota mitään
rakastetulle naiselle, paitsi korkeintaan joku ajoretki tai puolen
naulaa konvehtia silloin tällöin. Tosin olin sangen kaunis, mutta en
kumminkaan niin erinomainen, että tytöt sen vuoksi olisivat tahtoneet
odottaa minua nuo 10 tai 15 Vuotta, joiden kuluttua minä heidän
laskelmiensa mukaan kykenisin hankkimaan tarpeelliset keittoastiat
y.m. Sentähden ajelivat he minun hevosissani ja syödä maiskuttelivat
makeisiani ainoastaan niin kauvan kun tuli joku muu minua arvokkaampi
mies ja nai heidät, jolloin he kutsuivat minut teltanpitäjäksi häihinsä.

Minä tunsin heti, että minun täytyi kuolla, mutta samalla ajattelin
aina: Sinun pitää odottaa, kunnes saat nähdä, minkälaisia tyttöjä tuo
uskoton saa. Ehkä niistä tulee yhtä rakastettavia kuin äitikin, ja
sill'aikaa kun odottelet kuolemaa, voit sinä edistyä hiukan, niin että
sinustakin tulee auttavat naimiskaupat.

Se on tuo ajatus, joka on pelastanut minun henkeni, sillä ennenkun tuon
rakastetun tyttöset ehtivät käydä rippikoulun, olin minä jo kauvan
ollut naimisissa.

Jos se on taas kukkaro, joka kuristaa, niin odota aina ensimmäistä
arpomista Unkarin kuninkaan luokka-arpajaisissa ennenkun
kuolet. Miltähän tuntuisikaan henkenä leijaella ja saada käsiinsä
sanomalehtinumero, jossa sinun nimesi olisi 200,000 edessä?

Otaksukaamme kumminkin että kaikki ylöslykkäys on lopussa ja että se
hetki on ehdottomasti lyönyt, jolloin sinä menet lopettamaan itsesi.

Ensinnäkin on hankittava hyvä paikka. Vähänkin hienotunteinen mies
tai nainen ei koskaan ammu itseään tai hirttäydy asuinhuoneissaan.
Ei sovi hienon naisen tai herrasmiehen veristää sohvaa, roiskuttaa
remmeleitänsä tapeeteille eikä vivuta itseään katto-orsiin niinkuin
mitäkin sianliikkiötä. Eikä yleväluontoinen ihminen mielellään makaa
arsenikista pöhöttyneenä vuoteellaan, kun palveleva sisar aamusella
tulee lapikkaita noutamaan.

Pyydän eräällä esimerkillä saada valaista, kuinka kauheita,
kauvas vaikuttavia seurauksia siitä voi olla, kun itsemurhalla
saastuttaa jonkun asuinhuoneen. Eräällä maatilalla Savossa asui
1850-luvulla muuan kruununvouti, jolla ei ollut koskaan tapana maksaa
kirjureilleen mitään palkkaa eikä antaa ruokaakaan. Ne kirjurit,
jotka olivat nuoriamiehiä, tulivat kumminkin pulskasti toimeen ja
ravitsivat mainiosti itseänsä nuoleskelemalla mustetta sormistaan ja
hengittämällä kruununvoudin rasvaisen yönutun tuoksuja. Mutta muuan
heistä, jolla oli vaimo ja seitsemän lasta, suuttui ja hirttäytyi
housunviilekkeisiinsä vinttikamarissa, kuoli ja haudattiin, vaikka
vaan puolijuhlallisuuksilla. Myöskin kruununvouti kuoli ja haudattiin,
ja mitä herrat sitten yhtyessänsä sanoivat toisilleen, sitä en tiedä.
Mutta talo myytiin eräälle herrasväelle, jolla oli pikku tyttöjä, ja
vinttikamariin sijoitettiin kotiopettajatar.

Silloin alkaa tuo heittiö, hirttäytynyt kirjuri, joka eläessään oli
niin kaino, että meni pihalle ja piilottautui nurkan taakse, kun tunsi
että häntä rupeaa aivastuttamaan, ihan kursailematta kuljeskella
henki- eli n.s. astraaliruumiissa kotiopettajattaren huoneessa öillä
ilman takkia ja liiviä ja housunviilekkeet kaulahuivina, ja ilvehtii
ja vetää peitosta. Kotiopettajatar, joka oli hieno tyttö, peljästyi
pahanpäiväisesti ja sai tietoonsa hirttäytymisjutun, jonka jälkeen
hän ei enää silmiänsä uneen ummistanut siellä. Uutta paikkaa hän ei
saanut, toista huonetta ei liioin, vaan meni epätoivoissaan naimisiin
eräälle raa'alle ja sivistymättömälle jolkille Iisalmen tienoilta ja
etsiskelee nyt itse sopivaa nuoransilmukkaa ja hyvää hirsipuuta.

Ja kukahan tahtonee killua puussa, alttiina kärpäsille ja muurahaisille
ja muille lentäville ja mateleville elikoille taikka maata vesakossa
suuruksena ketuille ja muille pedoille?

Ja sitten kun sain kuulla, mitä ihmiset sanoivat ystävästäni Joonas
Marjasesta, joka hukuttautui keväällä, niin minä varoitan jokaista
sammuttamasta huoliansa ja henkeänsä aaltojen kylmässä sylissä. "No
sen nyt tiesikin, maa ei ole koskaan tahtonut oikein pysyä hänen
jalkainsa alla", sanoi yksi. "Valaa vedellä päätänsä oli Joonaksen
erikoistaito", tuumaili toinen. "Onko kukaan kuullut, että Marjanen
olisi koskaan nauttinut vettä ilman konjakkia?" kysäsi kolmas. "Se oli
kai ensimmäinen kerta, kun se hutilus on mennyt asiaan pohjia myöten!"
huudahti neljäs j.n.e.

Mitä itsemurhan paikkaan tulee, niin huomaamme siis, että jos karttaa
sitä tekemästä sisällä huoneessa, ulkona maalla tai vedessä, soveltuu
siihen melkein mikä paikka hyvänsä.

Nyt tavasta. Tässä jos missään pätee tuo, että "kaikki tavat ovat hyvät
paitsi ikävät", ja ikävyys on sangen vaikea poistaa itsemurhasta.
Kaikki nuo yleisimmät tavat: puukko, ampuma-aseet, nuora, vesi ja
myrkky tärvelevät meitä enemmän tai vähemmän, ja sehän on ikävää.
Sitäpaitsi eivät ne läheskään aina onnistu, ja sen vaan sanon, että jos
siinä muista onnettomuuksista: tutkintoreppusista, rukkasista tytöiltä,
epäonnistumisesta lukkarinvaalissa, konkurssista ja siinä ilmenevästä
puutteellisesta kirjanpidosta, onkin jotain lohdutusta ja virvoitusta,
niin on onnistumaton itsemurhaaja ja epäonnistunut kuolemankokelas mitä
naurettavimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä taivaan kannen alla.

Mutta kas tässä muutamia hyviä tapoja hiipiä pois elämästä, varmasti
mutta ilman suurempaa huomiota herättämättä.

Kaikki hyvät sunnuntaikoulukirjastot ja monet vakavamieliset,
tunnolliset miehet selittävät tupakan olevan vaarallista myrkkyä. Jos
sinun on mahdotonta elää, niin haikuuttele piippua joka päivällisen
päälle — siinä keino, joka varmasti vie perille 80 vuoden kuluessa.

"Väkijuomain pirullinen myrkky" on kyllä nykyajan jalon
raittiustoiminnan kautta tunnettu. Ihmiselle, jolla vielä on jotakin
toivottavaa elämältä, en minä, vaikka miljoonan saisin, tahtoisi
tarjota lasillista jääkellarikaljaa, mutta jos kumminkin kaikitenkin
olet päättänyt itse lopettaa elämäsi, niin juo puoli pulloa pilsneriä
aamuin, päivällisin ja illoin, niin voitpa olla jotenkin varma siitä,
että jos nyt olet 20—50 vanha eli tuossa itsemurhaajille edullisimmassa
ja mieluisimmassa ikäkaudessa, niin eivät tuskasi kestä kovinkaan
paljon yli puolen vuosisadan.

Matineeat Helsingissä kevätpuolella kuvataan "kuolettavan" ikäviksi.
Mene pariin semmoiseen, se tulee helpommaksi kuin revolveri.
Onnettomien rakastavaisten ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään
päästäkseen lepoon ja rauhaan. Tavallisesti he "eivät voi elää ilman
toisiaan". Itsessään erossa on jo kuolema rinnassa. Toisinaan se ei
tapahdu juuri ihan äkkiä, mutta kyllä kumminkin sitä varmemmin. Tiedän
naisen, joka "kuoli sydämen särkymisestä" 94 ikävuodellaan.

Jälellä on vielä tärkeä kysymys. Pitääkö itsemurhaajan kirjoittaa
asianomaisille vai eikö, ja, edellisessä tapauksessa, mitä hänen pitää
kirjoittaa?

Omasta puolestani luulen, että vaatimattomien ja rehellisten
itsemurhaajain kirjeenvaihdosta olkoon voimassa se mikä muidenkin
kunnon ihmisten: kirjoittakoot, jos heillä on jotakin kirjoittamista,
muuten ei.

Se mistä itsemurhaajan on pääasiallisesti kirjoitettava, on tämä:
hänen tulee ilmoittaa velkojilleen, mistä ja miten he saavat
makson saatavistaan, hänen tulee juurtajaksain selittää, kuinka
hän on ajatellut saada sovitetuksi elämänsä erehdyksen, jonka hän
on aikaansaanut tappamalla itsensä, ja jos hänellä on vaimo ja
lapsia, on hänen velvollisuutensa selvittää, kuinka ja missä määrin
hän on teollansa parantanut heidän asemaansa, joka on näet hänen
velvollisuutensa.

Näin luulenkin rehellisten ja kunnioitettavain itsemurhaajain aina
menettelevän, mutta tähän saakka en, ihmeellistä kyllä, ole koskaan
onnistunut tapaamaan mitään sellaista itsemurhaajan hyvästijättöä.




ITSEPÄINEN TYTTÖ.


— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että
olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa
opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.

— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni
lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on
tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene _koskaan_
naimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.

— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa
mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.

— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen
tyttö.

— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.

— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.

He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli
neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita,
joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän
huoaten talon eikä enää ikinä palannut.

Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa,
että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli
murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.

— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.

— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.

Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa
nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin
rintapielet.

Hän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.

Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä
valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan
neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.

Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä
oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka... ah... taiteilijasydän.

Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja
lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.

He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan
nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset
naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja
taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.

Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli
karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan
mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan
nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle
juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.

Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin
tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.

Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun
halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee
viinapuotia ajatellessaan.

Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän
tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin
elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja
saivat ehkä lapsiakin.

Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja,
ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä
markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan
hillitsemättömästä kateudesta.

Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi
kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa
hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta
markkaa kappaleesta.

Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä
iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin
hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät
illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät
metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.

Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä
ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.

Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu
ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan
talousrahoista.

— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.

— _Vai niin_, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen
ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli
kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman
korkeinta oluttehtaan piippua.

Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt,
pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta,
vaan ei armoa.

Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa
silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:

— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale,
ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?

— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan
järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä
ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen
jähmettyneen tomunsa.

— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä
Jägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.

He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa
kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.

— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.

— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi
Florentiina.

— Mitä _sinä siitä_ tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi
paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli
säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.

— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa?
riemuitsi Florentiina.

— Kyllä _vähäsen_, kitisi Mazarino.

Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti
ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois
hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.

— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi
hyljätä hänet, sanoi pappa.

Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua,
joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn
kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin
kiinni.

Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa
laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan
ruokalaan.

Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut
aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.

— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset
sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.

— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua
prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä
äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan
saa käyttää puheneuvojaan.

— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään
ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta
kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään
kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä
kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".

— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.

Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta,
joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.

— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti
silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja
istahdettuansa hihasilleen villashaalille.

— Oo... leen... kaa... ii .. i... i, sanoi Florentiina.

— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä
toist...?

— E... e... ei, nyt on... va... va... vaan niin ky... y... lmä,
muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.

Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita
säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.

Aatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:

— _Tahdotko_ nyt, lemmikkini?

— Ky... y... yl... lä, minä luu... uu... len ta... ah... tov... an...
i... Ah Her... ra Jumala... aijaijai... aut...!

Ja Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.

Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen
käsivarsien väliin.

— Pa... a... appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.

— "Pa... a... appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä
hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa,
poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista
maanantaina?

Itsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.

— _Ilkiö!_ huudahti hän ja ryntäsi päin "maalaria".

— _Armaiseni!_ vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi
saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla
käyttämään.

— Eihän, onko se _mahdollista_, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki
sentään _jotakin_, huokasi itsepäinen tyttö.




KUMPIKO LOVISA?


Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein
kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja
kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan
muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona,
johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman
ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen
frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman
polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy
hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla
olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon
velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.

Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois
punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä.
Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen
pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään
puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia
viinestänsä.

Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä
nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on
riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä
uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin
yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan
kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla
riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut
neuvosmiehen Adelea.

Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista
punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan
polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri
Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti
kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"

Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa
leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta
kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.

Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden
n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja
salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien
ruusunpunaisiin korviin.

Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski
Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi,
vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti
ja luottavaisesti:

— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta
kysyäkseni... tutkaistakseni... tiedustellakseni... kuinka teidän
mammanne voi.

Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen
tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren
vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä
leiviskäisen nuoren naisen edessä...

Tuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.

Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä
oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä
oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä
keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja
Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen
kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja
kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.

He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli
himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.

— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai
puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen
pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa
käytetään.

— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja
hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran
suloisessa läheisyydessänne.

Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa
taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että
Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:

— Oi, herra Pitkänen... teidän... teidän... täytyy varoa minun
viuhkaani!

Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten
aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa
samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli
Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa
jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä
konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin
muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne
siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli
paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.

"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan
kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa
katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin
silmiin kuin... kuin... sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin
valtamereen.

Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten
hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa,
ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten
he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten
oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa
työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä"
ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten
tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja
jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.

Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut
yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta
olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä
lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta
tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan
tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja
kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia,
huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden
sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:

"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin
käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä
armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.)
Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!)
Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei,
enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun
olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun _rinnallani_ (niin,
missähän _senkin_ paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä
onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa
on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää
paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti _oma_
Louisesi".

"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen
vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan
päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs _siitä_ pääsi.
Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa
silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas
puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä.
Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen
lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.

Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli
tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen
niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta
kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti
vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa?
Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te
peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto
lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen
mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen
toisen huuliparin oli hellittänyt, kas _siinäpä_ se tärkeä kysymys?

Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä
odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä
ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa!
Inhoittavaa!

"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä
_sillä_ tavalla, vaikka sitä lausutaan _tällä_ tavalla; mutta kaikki
heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise
Suvantoa "Lovisaksi"...

Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni
siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen
hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.

Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin
ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen
hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään
tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna
levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle,
vaalealle silkkihameelle.

Ei epäilemistäkään! _Tämä_ se oli! — Louise, _oma_ Louiseni! riemuitsi
Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla
syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.

— Herra Pitkänen... Johannes... te tulette niin äkkiä, mutta minun
sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen
päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.

— Oma Louiseni, minä...

— Vait, joku tulee...

Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle
sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä,
kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.

— Sinä... tääl... herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta
teeskennellä... olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.
Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —
Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!

Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen
heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka
mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli
hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä
vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.




HAJANAISIA PIIRTEITÄ LIIKE-ELÄMÄSTÄ.


Aikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty
muulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota
tahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä
pahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli
tavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä
nimitettiin _omankädenkaupaksi_.

Mutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia,
seuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän
kuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia,
sittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan
päähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen
kanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan:
karhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli
alkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaan
_kaupaksi_.

Mutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä
tavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat
nuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain
tyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja
tinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä oli
_naimiskauppaa_.

Avioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja
sen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että
"omankädenkauppaa".

Viimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä
ostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan
itselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten
sijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan "rahaksi".

Enpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen
keksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut
paljon harmia ja hiukan verran hyötyä.

Raha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että
nuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä
on, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi
vapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.

Rahalla saadaan ehdottoman varmasti kaikkea, mitä tämän maan päällä on,
paitsi neljää pikku asiaa, nimittäin terveyttä, onnea, rakkautta ja
virheetöntä hevosta. Kumminkin on raha aina hyvänä apukeinona näiden
hankkimisessa, ja niiden _vastikkeita_ voidaan aina saada rahalla
s.o. nautinnoita terveyden asemesta, päihtymystä onnen asemesta,
rakastajatar ja vaimo rakkauden asemesta ja viisi sataa rautatietä
hyvän hevosen, asemesta.

Luojaamme ajatellaan eniten kun ollaan hädässä, rahaa, kun sitä ei ole
ja ruokaa, kun on kulunut kauvan siitä kun sitä viimeksi nähtiin.

Se, jolla on taitoa pitää rahaa arvossa, kun sitä on hänellä ja
ylenkatsoo sitä, kun hänellä ei sitä ole, pääsee tavallisesti pitkälle
tässä maailmassa.

"Häälyväisyyksiä" rahamarkkinoilla on tavallisesti sangen vaikea
seurata, niin paljon voi kumminkin sanoa, että kun jonkun pankin
osakkeet antavat yksitoista prosenttia, johtajat ovat mukana jossakin
isänmaallisessa liitossa ja kassanhoitaja kuuluu liittokuntaan,
silloin toinen kirjanpitäjäkin pääkonttorissa Voi olla kelpo kosija
vaatimattomalle tytölle.

"Pankki" on laitos, joka laskee ulos seteleitä ja panee "sisään"
vekselinväärentäjiä.

Valtakunnan vakavaraisin pankki on valtiopankki. Eipä kumminkaan ole
syytä olla pahoillaan, jos on ainoastaan saatavaa kaikissa noissa
muissa. Valtakunnan suosituin pankki on ostronbanken [osterimatalikko.
Sanasutkaus. S.m.] Länsirannikolla.

"Yksityistä pankkia" on käytetty sangen paljon ja kauvan tässä maassa.
Ennen oli se siinä, että jossakin siistimmässä laitoksessa kutsuttiin
etehiseen saamaan joltakin tuttavalta selkäänsä.

"Agiolla" merkitään eroitus miljoonanomistajan vekselihyväksymyksen ja
panoraamannäyttäjän lupauksen Välillä makson suorittamisesta, sitten
kun hän saapuu paikkakunnalle.

"Vekseli" on soikea paperi lyhyeksi ajaksi, johon on parempi kirjoittaa
pitkittäin kuin poikittain.

"Valuutta" on pätevä korvaus, joka saadaan etukäteen maksetusta
rahasummasta. "Liikkuvilla valuutoilla" ymmärretään kilpa-ajohevosia ja
mahtavia vävyjä rikasten kauppiasten taloissa.

Halu ja tarve saada rahoja suorittamatta valuuttaa lisääntyy
sivistyksen mukana. Tämä luonnontarve se on synnyttänyt sen
liike-ilmiön, jota nimitetään "lainaksi", ja jota pankeissa ja
liikemiesten kesken ei koskaan ilman "vakuutta" harjoiteta. Kumminkaan
ei vakaa esiintyminen ole kylliksi. Mutta "nimellä", yhden tai kahden,
joilla ei mitään ole, luonnistuu kyllä, jos sinulla itselläsi on saman
verran kuin heilläkin.

Se, joka yrittää "ottaa ulos" rahaa pankista niinä aikoina, jolloin
pankki ei ole auki, "pannaan itse sisään".

Rahaa voidaan saada myöskin "panttia" vastaan. Mutta saada lempeä
tarjoamalla vastaan ennen saatuja lemmenpantteja on mitä toivottomimpia
yrityksiä.

Nuoret miehet, joilla ei ole mitään hyödyllisempää tehtävää, "avaavat
jonkun liikkeen". Menettely siinä riippuu pää-asiallisesti siitä, mille
vuorokauden ajalle tahtoo asettaa liikeaikansa. Öiseen aikaan tarvitaan
vaan salalyhty ja kelpo tiirikka. Mutta jos liike on avattava päivällä,
on katsottava, että saa luottoa jossakin ei järin kiivasluontoisella
tukkukauppiaalla.

Liike-elämän nurjalla puolella näkyy yksi ja toinen pimeä kohta.

Kun halpa-arvoinen mies törkeällä tavalla kähveltää jonkun pienen
summan, sanotaan sitä "varkaudeksi".

Mutta kun joku hieno mies kekloittelee sukkelalla tavalla itselleen
suuret summat, niin sanotaan sitä "asioitsemisälyksi".

Sitä ajaneroitusta, mikä on sen hetken välillä, kun halutaan saada
jokin tavara, ja sen hetken, jolloin tarvitsee yrittää valehtelemalla
päästä sitä maksamasta, sanotaan "luotoksi". S Raakoja, hävyttömiä
ihmisiä, jotka eivät suo lähimmäisensä elää, jotka onnettomuuden
hetkellä urkkivat toisten talouskirjoja ja ovat laukeamaisillaan
inhosta ja halpamaisuudesta, sanotaan yhteisellä nimellä "velkojiksi".

"Konkkurenssiksi" sanotaan sitä, kun joku nuori, yrittelijäs
talonpoikaisrenki avaa puodin ja ostaa kankaita viidellä markalla
metrin ja myy niitä neljällä. Kun tätä konkkurenssia on kestänyt jonkun
aikaa, päättyy se "konkurssilla". Konkurssin kestäessä on kaikki
konkkurenssi paikkakunnan ammattiveljien puolelta mahdotonta.

"Loppuunmyynnillä" ymmärretään sitä, että liikemiehen unelmat
vanhentuneiden tavarain myymisestä hyväin tavarain hinnalla toteutuvat.

"Akortiksi" nimitetään sitä, kun velalliset ja velkojat sulautuvat
suloiseen sopusointuun nylkeäkseen oikeuden valvojilta muut
toimituspalkkiot.

"Säästöpankin" tehtävänä on säästää pitäjään mahtimiehiä Vaivautumasta
kaupunkiin lainaamaan rahaa ja valmistaa "hoitajan" paikkoja oman
pitäjään lapsille, jotka lukutiellä ovat horjahtaneet pois kiskoilta.

"Vekselinmakso-päivät" ovat kriitillisiä ensiluokkaisia Falbinpäiviä.

"Diskontto" on se ainoa osa jostakin vekselimäärästä, josta pankki voi
olla varma, ettei sitä menetä.

"Väärät paperit" ovat tavallisesti "hyviä papereita", vaikka
lainanottaja olisikin rutiköyhä, sillä hän tietää, että ellei paperia
lunasteta ulos, niin ajaa hän itse sisään.

"Pesäerolla" ymmärretään vaimon oikeutta saada nauttia ilman maksua.

"Oikeuden valvoja" on virka, jonka perustamisen on aiheuttanut epäluulo
toimitsijoita kohtaan, että yksin voisivat mielinmäärin tyhjentää
konkurssipesän.

"Faktuura" on paperi, joka näyttää maakauppiaalle, minkä verran hän oli
päissään kauppamatkustajan viime kertaa ollessa hänen luonaan.

"Hinnanalennus" on eroitus sen rajan välillä, johon asti on _tahdottu_
nylkeä lähimmäistänsä ja sen, johon asti hän on _sallinut_ nylkeä
itseään.

Ennen maailmassa käytettiin sitä myöskin hyvin edullisesti, kun
oltiin tekemisissä epäpätöisten ihmisten kanssa. Silloin myytiin
esim. 70 prosentin alennuksella, pidettiin huoli siitä että saatiin
netto, valvottiin brutto konkurssissa, saatiin siitä 30 prosenttia
jako-osuutta ja oltiin katos'alla.

"Prokura" on jotakin, jonka vaimo antaa miehelleen, kun hän viimeisen
konkurssin tehtyään alkaa uudestaan harjoittaa kauppa-asioita.

"Komppanjuuni" on otus, jota kirjailijat käyttävät kauppahuoneen
esimiehen vaimon viettelijänä.

"Kirjanpidoksi" nimitetään sitä kun joku taloudelliseen rappiotilaan
jouduttuaan vie kladdikirjansa eräälle hoikalle miehelle, joka
kuukauden kuluessa muodostaa "laissa säädetyt kaupanpitokirjat"
kolmen tai neljän vuoden ajalta. Vähintäinkin yksi sellainen kyky on
jokaisessa kaupungissa olemassa.

"Tilinpäätös" on jotakin, jota ei koskaan uskalleta näyttää. Jos se on
ruma, niin silloin meluavat velkojat, jos se on kaunis, niin silloin
tekee takseerauslautakunta tyhmyyksiä.




MINKÄTÄHDEN SETÄ VISAKANTO JÄI VANHAKSIPOJAKSI.


— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä
Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään.
Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun
itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He _rakastavat_ harvoin tällä
vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja _ostaa_ minä en tahdo.

— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin
viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä
ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne
jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö
olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?

— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin
aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen
matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta.
Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi
voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika
kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä
rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä
ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.

— Oletteko etsinyt oikein tarkoin?

— Kyllä, _vähäsen_. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt
naimisiin.

Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin
valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat
enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät
naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole
helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.

Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita
hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä
rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.

Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden
antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu
läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan
poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja
haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty
ainoatakaan riviä yliopistosta.

Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin,
että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies,
sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää
kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko
minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.

Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin,
niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua
kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin
yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön
kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen.
Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin
viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä
perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa
kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että
nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin"
haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.

Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka
ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet
minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää
minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.

Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan
halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa
aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan
äitiänsä.

Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin
maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun
tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan
ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.

Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa,
pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.

— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu
metsävuohi.

— Mikäs nyt tuli? sanoin minä.

— Voi, _ettekö_ näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme!
Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa
kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. _Tulkaa!_

Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin
kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä,
rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.

Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin
rotta satimessa ja sanoin:

— Eikö täällä ole telefoonia, että voisin hankkia tänne ajoneuvot?

— _Johto_ on, mutta _apparaatti_ on sama, mikä isällä on kaupungissa.
Se muutetaan tänne kesäksi.

— Oh, sitten minä kippaan kaupunkiin ja lähetän vaunut ja...

— Tahdotteko mennä tällaisessa sateessa?

— Äh, eihän se ole vaarallista miehelle.

— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin
kauheasti... minä kuolen.

Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet
kokonaisen korttelin vaarainmehua.

Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme
pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka
olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut
sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.

— Kas, päivää, päivää!

— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin
hattuani.

— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin
saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.

— Meitä on... on vaan... insinööri, ja minä... sanoi neitiseni. Meidät
saavutti rajuilma...

— Ahhaa... vaiiiiniiii... i... i... n... sanoi se mamma, jonka luona
olin kastanut leipää lihapataan.

— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa _kävellä_, arveli se
mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.

— Niin kai, hyvästi siis! sanoi toinen herrasväki.

Ja niin he ajoivat pois.

Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys,
jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli
salaperäinen merkitys.

Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia,
että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.

Minä lausuin sitä epäileväni ja annoin hänelle yhden parhaita
sikareitani.

Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa
hänen lapsensa.

_Minäkö?_ Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen
jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren
terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!

Sitä sellaista ei kukaan saisi sanoa minusta.

Ennen illan tuloa olimme kihloissa.

Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys
sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja
sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon
kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni
ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt
sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun
oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.

Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen
"kokeen".

Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse,
parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi
toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan
ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan
näköisenä.

— !?!??!!! sanoivat morsiameni koko pienet ihanat kasvot.

Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani
ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta
oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä
salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle
kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, _olihan_
minulla rakas Mariani, mutta _rahallisessa_ suhteessa olin typösen
tyhjä.

— _Eikö mitään_ pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään
langeta rinnoilleni.

— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut _kaikki_ pois? sanoi
hänen äitinsä.

Noikkasin surullisesti päätäni.

Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin.
Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen.
Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa
appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian
hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä
seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä
hengissä.

Minä asetin hänet heti sellaiseen tilaan.

Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina
hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä
täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.

Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä
ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä
tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun
sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! _Tässä_
oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin
köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! _Hän_, eikä kukaan muu, oli
saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun
sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.

Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni:
"Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun
sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä
silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle.
Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen
kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka
köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että
sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."

Ja niin ininä päätin tutkia emännänkin tyttären sielua.

Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja
näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista
vähintäinkin neljä kuolettavaa.

— Insinööri parka! sanoi tyttö.

— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!"
tuumaili mamma, joka oli papin leski.

— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä!
Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi
tohtori minulle eilen.

Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen
sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä,
aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa
köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän
ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin
viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.

Mutta — he pitkittivät ulvomistaan.

— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää
lankaa.

— Siunatkoon kuinka hirmuista! sanoi tyttö ja juoksi toiseen huoneeseen.

Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana
päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.

Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni
vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä _on_ kyllä olemassa rakkautta
maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö
itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan
koetukselle.




SOPIMATTOMAAN AIKAAN.


Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa
mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan
suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee
kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja
tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin
luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.

Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa,
puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten,
kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras
ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa
— noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin
luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"

Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja
houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti
kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut
häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo:
"Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja
perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä,
herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja
talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"

Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä
tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja
ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan
hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt
Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei
pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä
tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa
pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin
kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli
äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan
käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään
taloudellisesta harrastuksesta.

— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.

Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä,
jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.

— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna
lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.

— Ah, Salmela, hän on saanut jo _kahdeksantoista_ näinä viitenä
päivänä, ja on yhtäläinen!

Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan
sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus
johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin
mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa,
ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei
tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut
näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle
sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja
houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse
Antinliisa.

Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa
tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että...
ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara
että... ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että... ja
oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että... ja tänään,
aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän
luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että... ja hän,
Elina, oli niin hirveästi peloissaan että... sillä hän tiesi että pappa
oli niin hirveän kiivas että...

Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin
kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko
joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan
uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta
apua.

Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten
ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni
äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia
kangasmallikirjoja.

Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan.
Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan
myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen
silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu
alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi
ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään
olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt... tuollainen
nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi... Jo, tottavie,
koputettiinkin ovelle... _astukaa sisään!_

Hirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;

— Minä halua...

— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te
"haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette
häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte
sisälle säälimättömästi...

— Suokaa anteeksi, minä koputin...

— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne!
Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni,
kun te juuri kuin pommi...

— Pyydän anteeksi, jos häiritsen...

— _Josko_ häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä
tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi...

— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra
Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä,
saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu?
"Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin
mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt
tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole
ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään
isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?

— Surkea erehdys...

— _Juuri_ niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa
sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa
itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen
kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa.
Mutta istukaahan, helkkarissa, _istukaa!_ Se on sydämettömyys, joka...

— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti...

— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, _eipä tietenkään_. Te
otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun _ne_ ovat
lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat,
hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan
oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki,
minä...

— Mutta jumaliste, jos minä aion...

— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla,
ettette sitä _nyt_ ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että
myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta
ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne... sillä tietysti
sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa... ja sitten Teidän molempain
"ajanmukaiset" elämänvaatimukset... Jos sitten vielä kohtaa sairaus;
_lapsia_ sitä kaikissa tapauksissa tulee...

— Mitä ajattelette, herra...

— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte
saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun
poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että
tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine
kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan
pikkus...

— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell...

— _Herra!_ Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te
jatkatte...

— Mutta _kuulkaahan_ siis, hyvä...

— _Ei koskaan!_ Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te
voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt...

— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään...

— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun
epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon!
Olkaa hyvä ja pist...

— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki...

— Kas niin vaan, sehän on hienoa! _Uhkailkaa_ te vaan! Nytpä
näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin!
"Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi,
niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'—
retkaletta tahansa. _Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi
vuotta, herraseni!_

— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä...

— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan,
mutta...

— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskun _vai ettekö?_

— Säh... säh... sähkö... laskunko? Oletteko te siis...?

— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan
saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja
seitsemänkymmentäviisi.

Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo
Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.




HÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.


He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen
sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka
oli mennyt vääräänkurkkuun.

Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka
juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä
erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla
45 vuoden vanhoja.

Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja
sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan
sattunut näkemään.

Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä
ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen
kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä
hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa
hakaneulaa.

Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut
paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei
Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.

Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä
miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa
neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka
tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja
kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen
turvattoman lapsen orpokodissa.

Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla
levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan
itseänsä varten.

Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt
nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi
ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää
tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.

Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa
vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden
sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi
olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa,
joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin
kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden
tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla
on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla
tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja
repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen
hänet uudestaan _omalla_ tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla
luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.

Ja niitä juuri Ellillä olikin.

Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse
paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja
hyväileminen toisessa ja sanoo:

— Kultaseni, nappi nisk... niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla
keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän
naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen
plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:

— Hyvää iltaa!

Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa
vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee
järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki
häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään
huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä
etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te
olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan:
"Kuuleppas, se pitsin malli..."

Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien
ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne
riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä
leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa
maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.

Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä,
seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.

Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin
hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat
siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli
hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"

Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli
häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."

— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla
Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!

— Nii-iinkö... Katri on aina ollut sellainen mieskiekku... hm...

— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät
silmänsä, niin heti...

— Ei, _nyt_ sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa
paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä.
Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon... Katri
on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein _vähimmän_. Mutta
kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse
vaan; minä en voi oikein hyvin.

Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse,
täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja
seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.

Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa
iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli
Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja
huudahtaa innostuneesti:

— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun
sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä
ikinä olen nähnyt! _Sinullakos_ vasta mies on, Elli! Niin äärettömän
ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!

— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut
tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti
sanomattoman lämpimältä.

— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?

— Ah, nehän katsoivat _teihin_ samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli
silmiään.

— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta... mutta kahvi on aivan jähtynyt jo,
ja tyttö pääsi vastikään ulos... Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi
nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.

— _Vai niin_, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen
ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut.
Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en
saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän
kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka...

— Kuinka niin?

— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle
huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin
että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän
on herrain kanssa, ja koko luokassa _hän_ oli se, jonka kanssa minä
kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.

Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen
luona.

Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana
kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään.
Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti
Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi
"olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja
kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."

Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi
saada saatella Lauraa kotiin.

Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui
seurahuoneella tuntikauden.

— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva,
kun hän vihdoin saapui kotiin.

— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän
kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän
jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän
on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin
hän myöskin on.

— Kyllä, ellei hänen punainen tuk...

— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan
niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö!
Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan
pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein _hellästi_, tiedäthän, ei
ikinä.

— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!

— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla... Hyvää yötä,
Elli!

Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin,
hyvin harvoin vierashuoneessakin.

Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista
rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin
saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta
hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi
viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä,
niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen
kanssa."

Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet
lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella
häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä
pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua
hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa
peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina
niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo
ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon
partaalle.

Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä
ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen
ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden
että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan
täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein
lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna —
ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä
hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi
laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille,
riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa
mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle
huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.

Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden
aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli
molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:

— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta
ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke... eesä tu... ulee, niin
paetkaamme pi... eeneen tu... upaseen metsässä, josta ei kukaan lö...
yyydä me...




MATKAILIJA SIELUSTAAN JA SYDÄMESTÄÄN.


Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin
virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa,
minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä
ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille
kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön
mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt
mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.

Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella
jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen
päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.

55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja
rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena
ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei
yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän
katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja
postiluettelon avulla läpi kylien.

Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on
kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti
ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat
viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen
koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin
mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä,
niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista,
ammattituntija.

Hänen erikoisalansa oli "Ruotsin kulkuneuvot".

Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän
saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa
viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen
nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa
kuolemisenkin arvoinen.

"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä
jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani!
Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt
laajemmalle; kuin almanakka."

Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan.
Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden
ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he
tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit
järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja
kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.

— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147
ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja...

— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö...

— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä
ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen
vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä
Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan...

— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!
Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.

Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon
ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä
seuraavan kirjeen:

 Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne
 kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa
 muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä
 elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään
 ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua
 epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan
 teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin
 palvelijanne

 _Joonas Tellerman_.

Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa
ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu
Skrunkebyn kyytimiehen kuva.

— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia
matkustavaisten näkökannalta.

— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän
häneltä.

— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin
mahdollista, sanoi Joonas.

Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä
oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen
rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:

— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla
keskiviikko-illalla.

Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten
oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä
eräänä iltana illallista syödessä:

— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.

— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli
Joonas.

— Kulkee.

— Ei.

— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.

— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:
Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.

Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen
toverinsa sai paikan.

Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion,
mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä
toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.

— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.

— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä,
otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi
voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin
Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on
nauta.

Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K.
eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun
presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui
karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä
häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna
heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.

— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän
luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.

Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime
keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.

— Mokoma kurja! sanoi Joonas.

— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.

— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro
viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!

Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun
alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:

— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen
Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki
Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin
olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään
väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja,
mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia
höyrylaivoja, Missä te asutte?

— Weksiössä.

— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja
kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa
päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön.
Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan
Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal
Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen.
Weksiö! Vai niin, niinhän se on.

Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen
suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä
matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään
matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon
lohdutusta.

— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?

— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä,
mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön
sikseen, pastori.

— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?

— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja
höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina
olleensa väärässä.

— Eikö teillä ole mitään katumista?

— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka
kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut
anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut
Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia
katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa
maailmassa.

Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu
ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.

— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.

— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!

— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle;
nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan
matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni
tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun
tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.

— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?

— Eipä juuri... no, olehan hyvä... lue hiukan... Matkailijayhdistyksen
vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes
silmäjänteeni raukenevat...




HERRA BLOMBERGIN KOIRA.


Herra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina
jotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa.
Jos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan
jonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla,
ja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta
aikojaan kolkuttelemaan. Mutta "asiamies?"

Hän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita
Viisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse
viittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että
voit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että
varoitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja
hän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies
ja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.

Asiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen
ammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä
kanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia
asiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen
lemmittynsä lapsen äitiä.

Herra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon
maailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota
rakastaisi, johon liittyisi.

Seuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut
oikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten
kanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa
avioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.

Silloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä
olisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen
maailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa
kotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen
ja toimeliaisuuden jälkiä.

Ja siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä
tyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet
yhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte
muassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin,
niin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi.
Hollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina
nurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta
valkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin
voi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli
repaleina ja näytti sangen käytetyltä.

Ja juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki
saada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan
luokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma
pöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja
virnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo
pienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli
isäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa
häntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten
luule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden
ylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin
ystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.

Ja se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut,
katosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä
nuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja
isäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen
maanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja,
niinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.

Herra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon
kahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan
takajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa
vasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan
öljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse
luikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee
öljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle.
Siitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla
kerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan
olevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään.
Kasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista
oli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja
koiran kasvattamiseen.

Tyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle,
joka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta
oikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija
kutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili
puolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa
viikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten
Tyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra
Blomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden
elonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti
kaikki lupaavan mitä parasta.

Eräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan
lemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona.
Mutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui
keinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli
kauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi
hänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten
kuolleen lehmän kylkiluuta.

Herra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa
halpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat
solisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka
korkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta
jonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten
tyttösiä hullaannuttamaan.

Ja vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut
hiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin
pysyä sellaisena.

Ja muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä
akkunasta silmällä.

Mutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän
kuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai
nähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa
työtuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.

En tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön,
josta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja
arvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.

Mutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa
sydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki
korviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he
olivat toisiinsa.

Tahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin
muistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja
pidetään luvallisina.

Silloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä
äänellänsä jotenkin tähän tapaan:

— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla
viikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja...

Samalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon
kiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia
vakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa
eikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.

Mutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän
sai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse
sairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.

Mutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista,
mitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle
herätyskirjan: "Palaja turmeluksen tieltä", ja siveysyhdistyksen naiset
rukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle
katkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen
neulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan
piioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen
kevytmielistä elämäänsä.

Syvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi
herra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen
talonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.

Tyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana
seuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi
pikkukauppiaita tietysti.

Sitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä
portista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa
maanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa
ja pelaamassa krokettia.

Blomberg vihelsi, mutta Tyraspa ei totellut.

— Olkaa hyvä ja tulkaa sisäpuolelle! huusi patruuna.

Blomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen
koiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja
konjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän
pisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja
kalanlientä.

Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja
kärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne
ja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi
päivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:

— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja
samalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on
saanut kotiin.

— Mitäs tehdä!

Kun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan
hullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja
lemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa
olevana miehenä.

Ja kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan,
ettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa
naimisissakin.

No, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg
irti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa,
näytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan
läheisessä metsässä.

Silloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului
pensaikosta piipatus:

— Mitä aiot, armaiseni, tehdä?

— Minä vaan vapautan itseni tuosta koiranpennusta, sanoi hän.

Silloin kapusi rouva esiin ja kiljaisi:

— Ei, sitä _et_ saa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt
eläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin
yhteen!

Niin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen
potkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä
lennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.