Keveä kesäinen tarina

By Albert Theodor Gnudtzmann

The Project Gutenberg eBook of Keveä kesäinen tarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Keveä kesäinen tarina

Author: Albert Theodor Gnudtzmann

Translator: Saima Kolu


        
Release date: April 26, 2026 [eBook #78554]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1915

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78554

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVEÄ KESÄINEN TARINA ***
language: Finnish




KEVEÄ KESÄINEN TARINA

Kirj.

Albert Gnudtzmann


Tanskankielestä suomentanut

Saima Kolu



Kariston 50 p:nin romaaneja n:o 55





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.




I


Oveen kolkutettiin, ja maalari Petter Witt hypähti ylös niinkuin hänen
patjansa kaikki joustimet olisivat alkaneet häntä pallonaan heitellä.

"Sepä on kerrassaan hävytöntä... kuka siellä? Kuinka voitte jyristää
sillä tavoin?"

"Minähän täällä olen — Matts Brille. Kello tulee pian puoli kymmenen."

"Mitä se minua liikuttaa?" Ja Petter Witt sukelsi jälleen pieluksien
sekaan.

Mutta Matts Brille kolkutti yhä ja väitti, että hänellä oli tärkeätä
asiaa.

Petter Witt oli mies, joka oli tottunut ottamaan asiat levollisesti.
Tai ainakin hän kätki taiteilijamielensä levottomuuden jonkunlaisen
väsähtäneen hymyn taa.

Ja tämän väsyneen hymyn hänestä erkanematta hän nousi sängystään, veti
ylleen välttämättömimmät, otti päänalusensa, aukaisi oven ja heitti
pieluksen Mattsia kohti.

Mutta Matts väisti, pielus lensi hänen päänsä yli ja sattui erääseen
vanhanpuoleiseen herrasmieheen, joka juuri nousi portaita ylös.

Hopsis! Vanhanpuoleinen herrasmies pyörähti pari askelta taaksepäin.
Hänen hattunsa putosi; palava sikaari, joka hänellä oli suussa,
oli työntyä hänen kurkkuunsa. Pieni, musta salkku sinkosi yli
porraskaiteen, ja siinä olleet paperit liehuivat joka suunnalle.

Matts Brille kokoili talteen miehen, sikaarin, hatun ja muutamia
papereita ja sai kaikki Petter Wittin huoneeseen.

Vasta tällöin havaittiin, että sikaarin kipinä oli sytyttänyt vanhan
herran harmaan parran tuleen, ja se paloi kuin kuloheinä.

Petter Witt kaasi pesukannusta hiukan vettä odottamattoman vieraansa
päähän, mutta tämä ei osoittautunut siitä lainkaan kiitolliseksi.
Hän päristeli ja noitui, niin että Petter Witt lopulta kadotti
kärsivällisyytensä. "Kuulkaapa nyt", hän sanoi, "kuka voisi oikeastaan
kieltää minua heittämästä omaa päänalustani eteiseen talossa, minä
asun? Enkö ehkä ole täsmällisesti maksanut vuokraani koko siltä
puolelta vuodelta, minkä täällä olen asunut, jos en ota lukuun kolmea
viimeistä kuukautta? Mutta te, jolla ei ole täällä mitään tekemistä,
te tunkeudutte sisään ja asetutte pielukseni tielle aivan kuin
omistaisitte koko talon."

"Olen tullut tänne luvallisella asialla! Olen Knutsenin räätäliliikkeen
laskujen kantaja, ja minulla on täällä lasku taiteilija Wittille."

"Herra Witt ei ole kotona. Istuin juuri täällä odottelemassa häntä."

"Vastikään kuitenkin sanoitte asuvanne täällä. Sitäpaitsi voi teistä
nähdä, että te olette juuri noussut vuoteesta. Ettehän edes ole puettu."

"Olin väsynyt, ystäväni, väsynyt yövalvonnasta. Olen uskollisesti
varronnut täällä hra Wittiä eilisillasta saakka. Lopuksi heittäydyin
hetkeksi ystäväni sänkyyn, ja se ei suinkaan liene mikään rikos,
luullakseni. Voitte huoleti jättää laskunne tuonne kirjoituspöydälle.
Näettehän kirjepainimen — siellä on muutamia jo entisellään. Lupaan
sanoa herra Wittille, että olette käynyt täällä. Teidän ei tarvitse
pelätä, ettette saisi rahoja; herra Witt on tavattoman varma ja
luotettava nuori mies."

Laskujenperijän mentyä kääntyi Petter Witt paheksuen Matts Brilleen,
onnettomuuden aiheuttajaan. Mutta Matts oli hyvin juhlallisen näköinen
ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Petter, Petter — minusta on tullut tilanomistaja ja miljoonamies."

Petter Witt tunnusteli hieman hänen otsaansa, huokasi ja sanoi:

"Hyvä Jumala, Matts, milloin se onnettomuus tapahtui?"

"Eilen", sanoi Matts Brille. "Kerrassaan romaani."

"Sen voin uskoa." Mutta hymystään huolimatta oli Witt käynyt
miettiväksi. Kenpä meistä ei tyrmistyisi, kun hän äkkiä näkee miljoonan
nousevan koko majesteettisuudessaan nenänsä eteen? Me halveksimme
ehkä sitä itsekästä periaatetta, jota se edustaa, sen tyhjää kiiltoa,
sen väärää loistoa. Mutta me kumarramme kaikelle sille nerolle, sille
työlle ja itsekuritukselle, mikä on tuon suuren rahasumman koonnut. Tai
ainakin niiden salaperäisten voimien edessä, jotka ovat panneet niin
paljon rikkautta yhden ainoan ihmisen käteen.

Petter Witt oli siis alkanut katsella ystäväänsä, jollakin tuollaisella
kunnioituksella. Mutta hän ei kuitenkaan ilmaissut olevansa yhtään
hämmästynyt.

"Kerro minulle se romaani!"

"Senpä teen. Pukeudu sillävälin. Tarvitsen apuasi."

"Onko siinä joku salaperäinen juttu selvitettävänä?!"

"Ehkä; sinä oletkin kauvan kehuskellut salapoliisikykyjäsi."

"Jokaisessa todellisessa taiteilijassa on aina jotakin
salapoliisimaista. Hänenhän on osattava nähdä sellaista, mikä on
salassa muilta."

"No, sitte saatkin tilaisuuden näyttää kykyäsi."




II.


Matts Brillen silmäänpistävin piirre oli yletön luomi silmäkulmien
välissä.

Siitä saattoi lukea hänen vaihtelevat mielialansa. Jos hän innostui,
niin se hohti kuin rubiini; jos hän oli pahalla tuulella, niin se
kävi likaisenkeltaiseksi. Mutta hänen ollessaan hyvällä päällä se
kukoisti ruusunpunaisena. Se hallitsi täydellisesti hänen hieman
kokoonpuristuneita kasvojaan, joissa suipponenä ja tummat, intomieliset
silmät herättivät lisäksi huomiota.

Mutta Matts Brillen suuttuessa hänen luomensa karahti tummansiniseksi,
ja näin kävi usein, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan.

Ei nimittäin ollut säveämpää ihmistä kuin filosofian kandidaatti
Matts Brille — ei ketään toivehikkaampaa ja haaveellisempaa. Heti
täysikäiseksi tultuaan oli hän luonnollisesti kiiruhtanut vapautumaan
peritystä omaisuudestaan, joka mahdollisesti olisi saattanut painaa
hänet suruttomalle ja mukavalle poroporvarikannalle. Hän oli
sijoittanut sen erääseen Chilen timanttikaivokseen, ja mitään varmempaa
keinoa rahojensa täydelliseen hukkaamiseen saattoi tuskin ajatella.
Siitä lähtien hän oli yrittänyt yhtä ja toista. Hän oli lueskellut
taidehistoriaa, oli puuhannut sellaisen akatemian perustamiseksi,
missä hengen valitut olisivat asuneet kultaisissa saleissa ja saaneet
käytettäväkseen kukin oman loistoauton; hän oli hommannut yhdistyksen
isännättömille koirille, oli työskennellyt erään kirjallisten
tuotteiden tukkukaupan palveluksessa ja eli itse varakkaan sukunsa
vapaaehtoisista avustuksista.

"No", sanoi Petter Witt, "kerro nyt levollisesti ja asiallisesti."

"Tahdon olla rauhallinen — varmasti..." Matts Brille puhkui
innostuksesta; "kuuntele nyt vain! Tiedät ehkä, että minulla on kerran
ollut eno, joka monta vuotta sitten matkusti Amerikaan; hän oli Iversen
ja ristimänimeltään Matts niinkuin minä. Suuri tyhjäntoimittaja muuten!
Ei kelvannut mihinkään."

"Aivan niinkuin sinä siis."

"Joutavia! Me emme olleet kuulleet hänestä mitään hyvin pitkään aikaan,
ennenkuin vasta eilen. Sain silloin hänen ainoana perijänään muutamia
pikku tavaroita, jotka New-Yorkin tanskalainen konsulinvirasto minulle
lähetti. Noita tavallisia, sinä ymmärrät: kellon, kravatti neulan,
sormuksia, perhevalokuvia, lompakon ja vanhan avaimen. Se on tärkeä,
ymmärrätkö — ja sitten kirjepinkan."

"Ja siinä testamentin, missä hän määrää sinut omaisuutensa ja suuren
farminsa perijäksi."

"Eipä suinkaan. Matts-enolla ei ollut edes voita leipänsä päälle.
Köyhä, kerrassaan ruti köyhä! Mutta nytpä saat kuulla. Kun hän oli
nuori, koetti hänen isänsä tehdä hänestä maanviljelijää. Se oli
tapana siihen aikaan. Nyt sijoitetaan tyhjäntoimittajat sellaisiin
liikkeisiin, jotka tekevät vararikon ja perustetaan osakkeille.
Matts-eno pääsi harjoittelijaksi herraskartanoon etelä-Seelannille,
Munksholma on sen nimi."

"Niin, minä tiedän, sen omistaa muuan Munk-suku."

"Aivan oikein. Vanha suku, ainakin parisataa vuotta. Nykyään asuu
siellä muuan vanha tyttö Josefina Munk."

Hän on ottanut kasvatikseen nuoren neitosen, joka saa kartanon hänen
kuoltuaan, — tohtori Möllerin tyttären."

"Ja nyt aiot sinä mennä naimisiin tytön, tilan ja miljoonan kanssa?"

"Minä? Oletko hullu! Minä en ole mikään onnenonkija enkä
avioliittokeinottelija. Sitä paitsi — sinä tiedät — rakkaus! Kun Emelie
otti sen sepänsällin, sanoin minä sille ilolle jäähyväiset, minä, joka
halusin hänet korottaa — rahvaan naisen — laulajattareksi..."

"Niin, pikku Matts, hänhän ei ole ensimäinen, joka on sinut pettänyt,
eikä hän jääne myöskään viimeiseksi. Niin kauvan kuin rastas livertelee
salolla Matts Brillekin rakastelee."

"Ei koskaan, ei koskaan! Kuule nyt vain! Tämä Josefina Munk ei ole
syntynyt tilan ja miljoonan omistajana. Hän on edellisen omistajan,
kamariherra Konrad Munkin serkku, kamariherran, jonka luona Matts-eno
oli maanviljelysoppilaana. Kamariherralla oli ainoa tytär, Edla, ja
tämän sekä Matts-enon välillä syntyi rakkaussuhde. Matts-eno oli
lempo mieheksi, naisten viehättäjä mitä suurimmassa määrin. Mutta
kamariherraa hän ei kyennyt viehättämään, tämä epuutti hänet, ja niin
matkusti Matts-eno Amerikaan."

"Mutta — hänen matkustettuaan toimitti kamariherran tytär maailmalle
pienen lemmenvakuuden, ja tämän hennon nuorukaisen ottivat sinun
vanhempasi huostaansa..."

"Kerronko minä, vai enkö kerro? Kamariherran tytär ei saanut mitään
lemmenvakuutta, ei suurta eikä pientä. Sitä vastoin osoittavat enoni
jälkeenjääneet paperit — _aivan riittävän selvästi_ — aivan riittävän
selvästi — sanon minä..."

"Mitä sitten?"

"Että Edla Munkin ja enoni välillä oli avioliitto solmittu.
Kööpenhamina — pappi — ymmärrätkö? — Sitten lähtee eno Amerikaan.
Nainen saattaa häntä laivaan: 'minä olen sinun vaimosi! Tule takaisin —
pian! Sillä välin koetan saada isän suostumaan'."

"Tyttö-parka! Hän ei tiennyt, että hän oli täynnä tuberkeleja. Pari
vuotta senjälkeen oli hän kuollut, eikä ketään Mattsia ollut kuulunut.
Mutta hän lienee joka tapauksessa pannut äijän kuumille. Kun tämä
ymmärsi, että tytär oli parantumattomasti sairas, katui hän kovuuttaan,
tullen yhä synkkämielisemmäksi, ja murtamia päiviä ennen kuin tytär
kuoli, — pang! kuula läpi pään! Se oli minun onneni, se."

"Kuinka niin?"

"Etkö voi sitä käsittää? Jos tytär olisi kuollut ensin, olisi tila
ja omaisuus isän kuollessa peruuttamattomasti joutunut suvulle. Nyt
sitä vastoin isä kuolee ensin, tytär perii hänet, tämän kuollessa saa
minun enoni osansa omaisuudesta tahi ehkäpä suorastaan kaikki. Ja taas
tämän kuoltua olen minä hänen ainoana perijänään Munksholman ja sen
rikkauksien laillinen omistaja, perinnön, joka varmastikaan ei jää alle
miljoonan."

"Ja mihinkä tuet otaksumasi?"

"Mihinkäkö?" Hän ojensi Petter Wittille paperin, jonka kirjoitus oli
haalistunut. "Tässä näet erään kirjeen Edla Munkilta Matts-enolle;
se on kyhätty muutamia päiviä ennen lähettäjän kuolemaa. Hän puhuu
useassakin kohden 'siitä juhlallisesta liitosta', minkä he olivat
tehneet, ja pyytää häntä tulemaan takaisin. Mutta ellei eno ennättäisi
ennen hänen kuolemaansa, niin hän tapaa kuitenkin vihdoin palatessaan
todistuksia siitä, kuinka suuresti hän on enoa rakastanut ja kuinka
paljon hän on ajatellut tämän tulevaisuutta. Mutta kun hän pelkää, että
henkilöt, joilla on etua näiden todistusten katoamisesta, saattaisivat
ne todella hävittää, on hän ne kätkenyt erääseen salaiseen paikkaan ja
liittänyt ohjeen, mistä ne ovat löydettävissä. Mutta jotta me voisimme
jotakin tässä asiassa tehdä, on meidän mentävä itse paikalle. Jos
tahdot minua auttaa, niin lähdemme täältä huomisaamuna. Munksholman
lähellä on Skogstoftan kestikievari ja kylpypaikan täyshoitola.
Sinne asetumme, sinä, ystäväni ja lainopillinen neuvonantajani,
varatuomari Mossgord sekä minä itse. Te molemmat tulette tietysti minun
vieraikseni."

"Ka, kiitoksia paljon, mutta..."

"Sinun tehtäväsi? Lorua! Seutu on erinomaisen kaunista: hiekkarantaa,
metsää! Sinä voit yhtä hyvin makailla siellä kuin missä tahansa,
sinä maalaat taulun tuosta herraskartanosta; naiset kulkevat ohi; me
tulemme heidän kanssaan tekemisiin; minulla on olevinaan historiallisia
harrastuksia, jotain sanoakseni syyksi! Ja sillä tavalla saamme me
pääsyn perhearkistoon, missä papereita luultavasti säilytetään — oletko
mukana?"

"Tietysti olen. Mutta — tuo ohje, joka lähemmin johtaisi..."

"Se on tässä. Valitettavasti puuttuu yksi nurkka, Matts-eno lienee sen
repinyt rikki, ehkäpä varovaisuussyistä."

Hän ojensi paperipalan, ja Petter Witt luki:

    "Kun minä olen kuollut, löydät perhe
    noin kolme askelta vasemmasta ku
    keskellä toista ja kolmatta
    ja korkeudelta, joka on noin
    papereita, jotka osoittavat
    len rakastanut sinua. Sinun Ed."

"Voitko ratkaista tuon ongelman?" kysyi Matts Brille.

"Eihän se liene kovinkaan vaikeata. Katsokaamme! Kun olen kuollut,
löydät perhe... perhearkistosta luonnollisesti, noin kolme askelta
vasemmasta ku... kulmasta, keskellä toista ja kolmatta — kolmatta...
mitä tavallisesti arkistossa on? Hyllyjä! Siis: keskellä toista ja
kolmatta hyllyä, ja korkeudelta, joka on noin... noin kaksi kyynärää,
papereita, jotka osoittavat... kuinka suuresti olen rakastanut sinua.
Sinun Edlasi."

"Niin, sehän tuntuu hyvin otaksuttavalta. Mutta minä en vain voi oikein
ymmärtää, miksi sen täytyy olla juuri kaksi kyynärää."

"Yksi kyynärä olisi vaivaloista, kolmen kyynärän korkeudelle tuskin
ulottuisi. Ja kun siinä on 'noin', on korkeus ollut ilmoitettu vain
likimääräisesti, uskottavasti täysissä kyynärissä."

"Se on hyvin terävänäköistä! Jos saamme asian järjestetyksi, niin saat
kymmenen prosenttia perinnöstä. Mossgord on saanut lupauksen yhtä
suuresta osasta."

"Hitto vieköön, siitähän saattaa tulla suuri omaisuus."

"Eipä mitään kiittämistä! Ei kiittämistä! Valkoinen neitsyt olisi
myöskin saanut kymmenen prosenttia, mutta hän saa tyytyä siihen
kauniiseen patsaaseen, jonka hänelle pystytän puistoon."

"Kuka on valkoinen neitsyt?"

"Edla tietysti, enon vaimo. Häntä nimitettiin aina siten. Hän kulki
aina valkoiseen puettuna. Ja hän makaa valkoisessa arkussa muuratun
hautaholvin sisällä. Romantiikkaa, ymmärräthän. Jonnin joutavuuksia!
Mutta häntä minä kumminkin saan kiittää herraskartanosta."




III.


He tapasivat toisensa seuraavana aamuna asemalla. Petter Witt
esiteltiin Matts Brillen lainopilliselle avustajalle, varatuomari
Mossgordille.

Varatuomari Mossgord oli erään ravintoloitsijan poika. Hän oli lyhyt,
paksu, punatukkainen ja pisamainen. Yleensä oltiin sitä mieltä, että
hänellä oli suuret lainopilliset tiedot, ja se on kylläkin uskottavaa,
ainakaan hän ei ollut niitä kuluttanut.

"Minä istun odottamassa suurta huijausta", oli hänen tapansa sanoa.
"Saatavien perimisroska ja pikku jutut eivät ole minua varten. Olette
kai minun kanssani yhtä mieltä siitä, että lainopin runous alkaa vasta
silloin, kun pyöritellään miljoonia. Tarjotkaa minulle suuri juttu!
Ennen en minä paikaltani liikahda."

Matts Brillen perintöasia oli hänen ensimäinen suuri juttunsa, siis
myöskin ensimäinen, mihin hän todella ryhtyi. Hän olikin tästä syystä
varustautunut mahdottoman isolla salkulla ja useilla matkalaukuilla;
lisäksi oli hänellä hihnassa hartioilla riippuva kiikari, matkavaippa
ja hattukotelo. Useita sukulaisia, kaikki tarjoilijaluokkaan kuuluvia,
saattoi häntä asemalle, ja sitäpaitsi muuan nuori nainen, jonka hän
oli luvannut naida, mikä lupaus hänen oli määrä täyttää niin pian kuin
hänestä tuli oikea varatuomari.

Kun Petter Witt ja Matts Brille olivat auttaneet hänet ja hänen
tavaransa vaunuun, kuului asemasillalta sarja huolestuneita kysymyksiä:

"Bertil, oletko muistanut ottaa leivoksia mukaasi...? onko sinulla
tohvelisi, hyvä Bertil...? et suinkaan ole unohtanut suklaata,
Bertil...? sinä toki muistanet, pikku Bertil, kietoa vaipan
ympärillesi, kun käyt nukkumaan... hyönteispulveri, Bertil...
nahkaliivisi... oi, rakas Bertil, et suinkaan ole unohtanut
hammasharjaasi...?"

Veturi vihelsi lähtömerkin, huiskutettiin ja huudettiin: "hyvästi,
hyvästi", ja naimalupauksen saanut nuori nainen hyppäsi vaunun
astuimelle nähdäkseen vielä kerran vilauksen rakastetustansa. Hän
oli tahtomattaan joutua mukaan, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä
kiskaisi konduktööri hänet alas.

"Katsokaa, kaatuiko hän ja loukkasi itsensä", pyysi Bertil Mossgord,
ja Matts Brille kurottautui akkunasta ulos ja vakuutti, että nuorelle
naiselle ei tullut vauriota.

"Olipa vahinko", sanoi Mossgord; "minulla ei olisi ollut mitään sitä
vastaan, vaikka hän olisikin vähän raapaissut ihoaan ja loukannut
polveaan, että se olisi ollut jonkun aikaa hellä. Silloin olisi hän
toisella kertaa ehkä vähemmän kevytmielinen. Ajatelkaas, jos hän olisi
satuttanut itsensä kuoliaaksi, niin minähän en olisi voinut matkustaa,
ja ensimäinen suuri juttuni olisi mennyt minulta ohi, puhumattakaan
suloisesta maalla oleskelemisesta."

"Niin, seutu lienee kerrassaan ihana", huomautti Matts innostuneesti.
"Metsää, merta, vaaroja."

"Minä panen suuremman arvon sille, että Skogstoftan kestikievarin
isäntä on juoppohullu. Huomatkaa, parhaiten syö aina paikoissa,
missä isännällä on juoppohulluuden kohtauksia. Hän saa alati aikaan
rettelöitä, ymmärrättekö, ja hälventääkseen niiden muistot hän tarjoo
seuraavana päivänä, lepyttääkseen julmettuneita jumalia, parasta
tuoretta hummeria, mitä suinkin voi saada."

Konduktööri oli sillä välin lävistänyt matkaliput. Heti hänen mentyään
otti varatuomari Mossgord pitkän sikaarin taskustaan, haisteli sitä
hyväillen, leikkasi huolellisesti kärjen, pisti suuhunsa ja raapaisi
tikun.

Muuan hapankatseinen herrasmies oli istunut vastapäätä ja
jännittyneesti tarkannut näitä valmistuspuuhia. Akkunan ääressä istui
kaksi naista, nuorempi ja vanhempi. Herrasmies oli vaihtanut ymmärtäviä
katseita näiden kanssa, ja koko kolmikko tuijotti nyt Mossgordiin,
niinkuin tämä olisi ollut ilmestyskirjan peto. Aikoiko hän todellakin
sytyttää...

Mossgord raapaisi tulta. Nyt oli hetki tullut. Hapankatseinen herra
kävi aivan ihmisystävälliseksi. Hänen piirteisiinsä tuli jotakin
lapsellisen myötämielistä ja hyvää tarkoittavaa. Hän suoristi ryhtiään
ja sanoi arvokkaasti:

"Anteeksi, hyvä herra, mutta minun on pakko teidän tähtenne kiinnittää
huomiotanne siihen, että tämä on tupakoitsemattomien vaunuosasto."

Ei ole mikään sen masentavampaa kuin joutua kiinni tupakan
polttamisyrityksestä vaunussa, missä se on kiellettyä. Olet iloinnut
odotettavasta nautinnosta, olet istunut ja tunnustellut pientä
pyöreätä sikaaria, joka uinui niin viattomana kotelossaan; olet
ottanut sen esille, hyväillyt sitä aivan kuin se olisi pieni lapsi,
olet mielikuvituksessa antanut sen suloisen tuoksun kulkea läpi koko
hermostosi... ja silloin kuuluu vieras ääni, joka äkkiä ja karkeasti
repii rikki kauniit unelmasi, ja siinä sitä sitten istut kuin kiinni
saatu ja vaarattomaksi tehty rikoksentekijä, jota inhoten ja säälien
katsellaan, kurkussasi tunne sellainen, niinkuin se olisi sisäpuolelta
katettu hiekkapaperilla.

Mutta Mossgord sytytti aivan rauhallisesti sikaarinsa. Hän imaisi pari
haikua, seurasi silmillään sinistä savua, joka ilkamoiden kiiri vaunun
kattoa kohti, ja sanoi sitten kohteliaalla äänellä:

"Kiitän teitä sydämellisesti tiedonannostanne, mutta minun on
myönnettävä, että minä olin siitä selvillä jo aikaisemmin."

Yrmeä herrasmies tunsi silmissään pyörryttävän. Eikö hän ollut tässä
todistajana röyhkeään ja raakaan rikokseen kaikkia jumalallisia ja
inhimillisiä lakeja vastaan?

"Niin, mutta..." kivahti nainen, "silloin ehkä olette myöskin niin hyvä
ja panette pois sikaarinne."

Mossgord veti syvän ja onnellisen haiun ja katsoi hellästi sikaariin.

"Ei pälähdä se päähäni. Minusta on mieluista istua tupakoitsemattomien
vaunuosastossa. Siellä ei häiritse oman, todella ensiluokkaisen
sikaarinsa tuottamaa nautintoa se, että on pakko olla seurassa, missä
puolitusinaa muita mieshenkilöitä istuu ja löyhyttelee inhoittavia
kaalinperäpötköjään ja pieniä, happamia jalkahikipiippujaan."

"Niin, mutta — niin, mutta — tuo on sentään ennen kuulumatonta
röyhkeyttä."

"Minä vastaan seurauksista. Tämähän on pikajuna, joten se ei pysähdy
ennenkuin kahden tunnin perästä, ja sillä ajalla olen minä jo
ennättänyt aikapäiviä polttaa sikaarini loppuun."

"En ole koskaan kuullut moista hävyttömyyttä."

"Tunnutte olevan ihmeissänne menettelytavastani. Se on minusta
aivan luonnollista. Joka tapauksessa olisi minusta ikävää, jos
te eroaisitte minusta katkerin tuntein. Oikeastaan pidän sangen
paljon ulkomuodostanne. Te ehkä voisitte paremmin ymmärtää minua,
jos tietäisitte, minkälainen on tämä sikaari, jonka kanssa tässä
työskentelen, haanko luvan tarjota teille?"

"Ette, sitä te ette saa!"

"Te kieltäydytte luultavasti senvuoksi, että te ette tahdo polttaa sitä
täällä vaunussa. Mutta teidän ei tarvitse hävetä, vaikka pistätte sen
taskuunne."

"Soisin näkeväni teidät hirressä killumassa."

"Siinä ette ole oikein suopea. Mutta ehkä en minäkään olisi sen
ystävällisempi, jos joku rohkenisi tupakoida täällä vaunussa minun
läsnäolossani."

Ja hän nojautui taaksepäin ja katseli hymyillen ohikiitävää
ystävällistä, viatonta maisemaa, yhä pölläytellen ilmaan pieniä
villavia sauhuhattaroita.




IV.


Parin tunnin kuluttua he saapuivat siihen pieneen yhteiskuntaan, missä
heidän tuli siirtyä Skogstoftan paikallisjunaan.

Skogstofta-radan asema oli kaupungin toisessa päässä; sinne oli ehkä
noin neljännestunnin kävelymatka. Mutta Mossgord kuului raskaaseen
kuormastoon, hänen olisi ollut mahdoton kävellä niin pitkälti.

Kun hän asemalla esitti otettavaksi ajoneuvot, syntyi siellä suuri
hämminki. Sellaista ei ollut koskaan kukaan tiedustanut, sanoi
rautatievirkamies, ja hänen ilmeensä näytti pyrkivän purkautumaan
sanoiksi: "Jumalan kiitos, me vielä elämme kumminkin pienessä
siveellisessä yhteiskunnassa."

Mossgordin täytyi jäädä istumaan odotussaliin siksi aikaa, kun Matts
Brille ja Petter Witt lähtivät kaupungille ajoneuvoja hakemaan.

He kyselivät ihmisiltä, jotka tulivat kadulla vastaan. Vastaus kuului,
että se tuskin kävi tänään laatuun. Ajuri Hansson, joka muutoin
olisi kai voinut auttaa, oli antanut molemmat vaununsa suuriin,
ylhäisiin häihin, ja kaupungin toinen ajuri, herra Pettersson, nukkui
tavallisesti päivällisuntaan pitkään maanantaisin, ja sattumalta oli
tänään maanantai. Hänen ei ollut senvuoksi tapana ottaa tehtäväkseen
mitään suurempia töitä sinä päivänä.

Mutta he olivat nyt vannoneet, että heidän tuli saada vaunut, ja
senvuoksi sopineet, että kumpikin heistä menisi omalle suunnalleen ja
ottaisi kulkuvehkeet, mitkä vain tielle sattuisivat.

Tuloksena oli, että Matts Brille toimitti paikalle teurastajan rattaat,
joilla makasi vasikka olkialustalla, ja Petter Witt toi turvekuorman.
Molemmat ajomiehet olivat suostuneet tekemään pienen kierroksen, kun
heille luvattiin runsaat juomarahat.

Päätettiin, että Mossgordin tuli sijoittua teurastajanrengin viereen,
mutta sitten selvisi, että istuinlauta oli liian kapea. Hänen
täytyi senvuoksi asettua vasikan viereen oljille, kun taas hänen
matkatavaransa pantiin turvekuormalle.

Matts Brille ja Petter Witt täydensivät kulkuetta jalkamiehinä. Tämä
kulkue lienee herättänyt hiukan huomiota kaupungissa, varsinkin kun
Mossgord ja vasikka joutuivat riitaan paikasta oljilla.

Saavuttiin Skogstofta-radan asemalle minuuttia aikaisemmin kuin junan
tuli lähteä.

Mutta mitään junaa ei näkynyt. Ei myöskään mitään matkustajia. Ainoina
elollisina oli paikalla koira ja muuan naishenkilö, joka istui
asemakonttorissa kutomassa villaröijyä.

Matts Brille naputti oveen ja astui sisään. Petter Witt ja Mossgord
pysähtyivät ovelle. He olivat kaikki jäykkinä kunnioituksesta.

"Anteeksi, rouva. Me tahtoisimme kernaasti puhua asemapäällikön kanssa."

"Asemapäällikkö", sanoi nainen suloisesti hymyillen, "olen minä."

"Vai niin! Ehkä sitten voimme saada tietää, milloin juna 1 ja 20
lähtee?"

"Se ei jouda lähtemään ennenkuin noin tunnin perästä. Skogstoftan
apteekkari on tänä päivänä kaupungissa. Meillä on tapana mielellämme
hieman odottaa, kun yleisö sitä pyytää, jotta he ennättäisivät tehdä
ostoksensa."

Nyt otti Mossgord puheenvuoron.

"Minun täytyy pitää tätä menettelyä aivan laittomana. Aionkin senvuoksi
sähköteitse valittaa liikennepäällikölle ja pyydän näin ollen teitä
ilmoittamaan, missä sähkölennätinasema on."

"Sähkölennätinasema — — se on tässä, minä hoidan sähkötystä."

"Siinä tapauksessa pidän parempana lähettää vakuutetun kirjeen. Ehkä
tahdotte olla niin hyvä ja sanoa minulle, missä postikonttori on."

"Se on myöskin tässä; minä olen sekä asemapäällikkö ja postimestari
että sähköttäjä. Mutta teidän ei tarvitse kirjoittaa eikä sähköttää,
minä tapaan liikennepäällikön hyvin usein, hän on nimittäin minun
mieheni. Minä voin kyllä sanoa hänelle."

"Taitaa olla turha valittaa", sanoi Petter Witt. "Ja kun meillä ei ole
niin peräti paha kiire, niin sillä ei ole juuri väliäkään."

"Jos muuten olisin tullut ajatelleeksi, niin olisinhan voinut tarjota
hänelle pari prosenttia perinnöstäni, se olisi kyllä jouduttanut
asiaa", arveli Matts Brille.

Vähitellen alkoi kumminkin syntyä asemalla eloa. Muuan asemamies
sukelsi esiin pakkahuoneesta, missä hän oli nukkunut päivällisuntaan.
Aivan kamalasti haukotellen asteli hän hakemaan vanhan nilkun hevosen
tallista ja antoi sen vetää ensin molempia henkilövaunuja ja sitten
tavaravaunua eli siis koko junaa muutamia kertoja edestakaisin
asemahuoneen edessä.

Tämän tehtyään hän meni sisälle, otti toisen takin ja lakin ja ilmestyi
sitten esille kaksinaisessa osassaan, junankuljettajana ja lämmittäjänä.

Hän astui veturitalliin, ja pian kuultiin sellaista puhkumista
kuin olisi puolitusinaa höyrykattiloita samalla kertaa yhteisestä
sopimuksesta ruvennut koettelemaan, kuinka paljon ilmaa niillä oli
keuhkoissaan.

Oli kerrassaan arvoitus, kuinka tämä veturi saattoi aikaansaada niin
tavattoman metelin. Kun se lopultakin ilmaantui näkösälle, havaittiin
sen olevan vanhanpuoleinen hiukan synkännäköinen kappale, joka
nikotellen ja huokaillen vieri kiskoja pitkin kuin sairas kana tuulessa.

Mutta lopulta oli kumminkin kaikki valmiina lähtöön. Apteekkari ja muut
matkustajat istuivat vaunuissa, sillä paitsi Matts Brilleä ja hänen
molempia ystäviään oli näitä muuan vanha akka, tupakkapuruja syljeksivä
nuorukainen ja vanha juusto.

Veturinkuljettaja, muutti päähänsä konduktöörilakin ja lävisti
matkaliput, jonka jälkeen hän uudelleen muuttui veturinkuljettajaksi ja
kiipesi koneelleen. Asemapäällikötär vaihtui postimestariksi ja antoi
veturinkuljettajalle postin, jonka tämä pisti taskuunsa.

Sitten näytti siltä kuin olisi tämän virkailijattaren vallannut
suuremmoinen haltioittuminen. Ensin kalkutti hän myrskykelloa
niinkuin olisi ollut kysymyksessä kutsua kokoon lippujen alle kaikki
asekuntoiset miehet puolen penikulman päästä, huiskutti sitten
mielenosoituksellisesti punaista lippua, samalla kun hän teki uhkaavia
liikkeitä kaikilla ruumiinjäsenillään ja päästeli villejä huutoja,
kalkutti vielä kerran myrskykelloa, otti viimein huilun ja puhalsi
valittavan sävelen.

Kävi kuitenkin selville, että tämä oli Skogstofta-radan tavallinen
lähtömerkki. Vähitellen pääsi juna liikkeelle.

Se tapahtui säälittävästi ja läpitunkevasti piipittäen, ja juna
heittelehti, hyppi ja vapisi liiasta ponnistuksesta ja hermostumisesta,
ennenkuin vetovoima vaikutti pyöriin lopultakin siinä määrin, että ne
tekivät muutamia heikkoja liikkumisen yrityksiä. Parin minuutin perästä
pysähdyttiin jälleen.

Matts Brille pelkäsi rautatieonnettomuutta ja pisti päänsä ulos
akkunasta.

"Mikä on hätänä?" huusi hän eräälle miehelle, joka seisoi ja mullitti
perunoita pellolla.

"Ei mitään muuta kuin että hänen pitäisi nousta mäkeä", vastasi mies
sävyisästi; "hänen tarvitsee saada hiukan vettä ja hiiliä ruhoonsa,
jaksaakseen siitä kunnolleen suoriutua."

Miehen selitys osoittausi aivan oikeaksi. Joka kerta kun junan tuli
nousta mäkeä, pysähtyi kone, sai hiiliä ruhoonsa ja jatkoi sitten —
vikisten kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Meidän kolme matkustajaamme, jotka yhdessä Skogstoftan apteekkarin
kanssa istuivat ainoassa junaan kuuluvassa toisen luokan vaunussa,
olisivat levollisin mielin mukautuneet näihin pieniin pysäyksiin, ellei
vaunussa olisi ollut viidettä matkustajaa: tuota vanhaa juustoa.

Kauvan istuivat he ääneti haistellen, ja katselivat moittivasti
apteekkaria. Lopuksi osoitti Mossgord juustoa ja sanoi:

"Ei ole mikään erittäin hauska matkatoveri, tuo tuolla."

Apteekkari hymyili kohteliaasti.

"Ei, sitä ei voi sanoa."

"Se olisi ollut pantava tavaravaunuun."

"Niin olisi pitänyt tosiaankin tehdä."

"Se olisi oikeastaan heitettävä ulos akkunasta."

"Oh, se ei kyllä olisi ihan oikein."

Hän sanoi tämän levollisesti, mutta varmasti. Ja samalla tuntui
Mossgordista, että apteekkari loi terävän ja uhkaavan katseen Matts
Brilleen ja Petter Witteen aivan kuin olisi epäillyt, että nämä
ryhtyvät tuohon jyrkkään menettelyyn.

Eipä kannata liian paljoa hänen kanssaan riidellä, ajatteli piskuinen
varatuomari.

Nyt kiemursi juna pois tuolta hieman jokapäiväiseltä ja laakealta
seudulta, mitä se tähän asti oli kulkenut, tullessaan meren rantaan.
Niin, tuollahan oli Juutinrauma! Se ilakoitsi ja keinuili niinkuin
tuhannen vallatonta merenneitoa olisi leikkinyt kyyhkystä ja haukkaa
sen sinisen hunnun alla. Ah! raitis merentuuli tuntui aina vaunun
sisälle saakka. Kunpa siellä ei vain olisi ollut tuota kirottua juustoa.

Tuokion kuluttua he saapuivat metsään, missä kasvoi korkeita,
neitseellisiä, solakkarunkoisia, harmaapintaisia pyökkejä. Olisi voinut
vannoa, että mikään juna ei koskaan ennen ollut levittänyt tänne
likaisen harmaita savupilviään, niin viattoman puhtaalta ja suloiselta
tuntui täällä kaikki.

Laiskat, mustat metsäetanat makailivat suurin joukoin kiskojen
välissä ja tuumivat, että jos kaikki junat olivat niinkuin tämä, niin
eipä todellakaan kannattanut kadehtia ihmisiä liikennevälineiden
suunnattomasta edistyksestä.

"Minä en lainkaan pelkää asettua poikkiteloin kiskoille", sanoi muuan
julkea etana ja ojensi näkyviin tuntosarvensa. "Voi niin mainiosti
nähdä junan, kun se tuolla yrittää mäkeä ylös, ja silloin on hyvää
aikaa siirtyä pois tieltä."

Metsän loppuessa ilmestyi näkyviin komean herraskartanon tornin
huippu. Suurten, vihreänharmaiden viljavainioiden keskellä oli
vastamaalattuja talonpoikaistaloja liuskakattoineen, ja tuolla näkyi
muuan kirkko rauhallisen punaisine tornineen, ympärillään joukko pieniä
vaatimattomia taloja puutarhatilkkujensa lomassa.

Matts Brille osoitti kädellään. "Tuo on varmasti minun herraskartanoni,
tuo tuolla. Minusta tuntuu niinkuin tuntisin sen eräästä
näköalakortista."

Metsä ja meri vaihtelivat alati herraskartanoiden ja kylien ja
talonpoikaistalojen kanssa. Äkkiä päästi kone muutamia sydäntävihlovia
ulvahduksia, se keikkuili, pysähtyi ja vapisi koko ruumiiltaan sekä
sylki tulta ja savua kuin itse paholainen. Olisi saattanut luulla,
että sen viimeinen hetki oli tullut, nähdessään sen siinä seisovan ja
valittavan.

Mutta vähitellen pääsi se jälleen liikkeelle. Se laahusti, ponnistaen
viimeiset voimansa, muutamia satoja metrejä eteenpäin, ulvoi taaskin ja
pysähtyi sitten pienen vajan eteen, joka oli varustettu kyltillä, missä
ilmoitettiin, että tämä oli Skogsteftan asema.

Meidän kolme matkustajaamme ja apteekkari astuivat ulos.

"Te unohdatte juustonne", sanoi Petter Witt apteekkarille.

"Juustoni! Ei, Jumalan kiitos, se ei ole minun juustoni. Se on varmasti
tuon herran", ja hän osoitti Matts Brilleä.

Samassa tuli se tupakkapuruja syljeksivä nuorukainen, jonka he olivat
lähtiessä nähneet, ja otti juuston.

"Onko se teidän juustonne?" kysyi Petter Witt.

"On, varmasti se on minun. Arvelin, että se voi olla niin mukavasti
toisen luokan vaunussa; eihän sitä yleensä oikein viitsi pitää siinä
vaunussa, missä itse istuu."

Ja hän keikahutti juuston selkäänsä ja lähti rauhallisena ja
tyytyväisenä matkaansa.




V.


Sillävälin eleli Munksholman omistajatar onnellisessa
tietämättömyydessä siitä vaarasta, mikä häntä lähestyi.

Taikkapa — onnellisenako? Saattoiko yleensä mainita tätä käsitettä
yhdessä neiti Josefina Munkin kanssa? Ah ei, onnellinen hän ei ollut.
Sillä jos onnea on olemassa, niin se asustaa kunkin omassa mielessä,
ja neiti Josefinalla oli raaka ja tyly sielu. Vain hyvin harvoin pääsi
aurinko sinne sisälle, ja silloin hän ei tahtonut itse sitä tunnustaa.

Muuten arveli ehkä yksi ja toinen, että hänelle oli ollut onni
myötäinen — jopa tavattoman suuressa määrin.

Aikoinaan saadessaan sen tiedon, että hänestä oli tullut Munksholman
omistajatar, hän asusti pienessä talossa Österbron osassa
Kööpenhaminaa. Hän eli ruokavieraita pitämällä, söi margariinia ja
käytti hansikkaita, joiden sormenpäät olivat auki. Lieneepä myöskin
ollut joku juttu onnettomasta rakkaudesta... Sanalla sanoen, Josefina
Munkia saattoi pitää elämän laitapuolelle joutuneena.

Ei ollut helppo sanoa, mitenkä oikeastaan oli. Hän oli aivan varmasti
kerran ollut hauskannäköinen eikä suinkaan epämiellyttävä. Mutta me
ihmiset olemme niin lyhytnäköisiä! Kun vastoinkäymiset tulevat, ei
mieleemme juohdu tuon kaiken selväksi aiheeksi se, että sarja pieniä
tilapäisiä asianhaaroja satuttautuu yhteen suututtamaan meitä. Jos joku
tyhmyri tekee vararikon, ovat olosuhteet maailman kauppamarkkinoilla
hänet siihen pakoittaneet. Jos joku pappi ei saa kuulijoita, niin häntä
vastaan on kääntynyt ajanhenki, jonka kanssa hänen on kamppailtava
jättiläismäisessä yksinäisyydessään. Jos joku neitonen ei saa miestä,
niin yhteiskunnalliset olosuhteet ne estävät miehiä menemästä naimisiin.

Niin, toisinaan myöskin taivas itse kokoaa voimansa yksinomaan vain
sitä varten, että voisi suututtaa pikkuihmisiä.

Neiti Josefinakin etsi syytä huonoon onneensa siitä, että elämä oli
järjestynyt kehnolle kannalle. Hän oli köyhä, ja hän syytti siitä
lakia, joka salli kaiken perheomaisuuden keräytyä muutamien harvojen
käsiin. Hän oli pettynyt rakkaudessa — luonnollisesti sen vuoksi, että
miehet olivat itserakkaita ja siveellisesti turmeltuneita, kuten koko
ajan henki muutenkin kirjallisuuden ja alkoholin vaikutuksesta.

Hän ei kumminkaan ollut niitä, joissa tyytymättömyys puhkee julki.
Katkeruus miessukupuolta kohtaan oli tehnyt hänestä naisliikkeen
harrastajan, mutta hän ei kyhännyt mitään kirjoitelmia sanomalehtiin
eikä pitänyt mitään esitelmiä. Ei ollut hän myöskään jäsen missään
yhdistyksessä. Hän oli naisasian ajaja vain omissa pienissä huoneissaan
Österbron kulmalla. Täällä istui hän ja kävi yrmeäksi, ryppyiseksi ja
yksinäiseksi kuin vanha huuhkaja.

Ja kun hän sitten kohtalon oikusta äkkiä joutui tilanomistajaksi, oli
jo myöhäistä; katkeruus oli häneen imeytynyt. Hän muutti äänensä vielä
hieman voimakkaammaksi ja totutteli käyttämään karskia komennussävyä,
joka täydellisesti lannisti jokaisen, ken vain oli hänestä
riippuvainen. Vieraat pitivät häntä varsin mielenkiintoisanakin. Hän
oli niitä, jotka voivat olla niin epämiellyttäviä, että jurous tuntuu
vain naamarilta, jonka alle he koettavat peittää sydämensä hyvyyden.

Suurta tilaa johti hän aivan kuin se olisi ollut hänen piskuinen
vanhanpiian-taloutensa Österbron kulmalla. Hän sekautui kaikkiin
yksityisseikkoihin ja luonnollisestikin joutui petetyksi suuremmissa
asioissa. Hän ei luottanut kehenkään palvelijoistaan, ei kehenkään
muuhun paitsi tilanhoitajaan, joka oli ollut siellä jo kamariherran
ajoista lähtien. Saattoi tapahtua, että hän nousi keskellä yötä
katsomaan, paloiko lamppu renkituvassa.

Mutta yksi asia vaivasi varsinkin ensimäisinä vuosina hänen
ajatuksiaan. Ja se oli kysymys, kelle tila joutuisi hänen kuollessaan.

Hänellä oli ainoastaan yksi sukulainen, sisarenpoika, mutta heidän
välinsä olivat jo vuosia takaperin rikkoutuneet. Syynä oli se, että hän
oli pettänyt suvun jalot perinnäistavat ja ruvennut käsityöläiseksi.
Hän oli nimittänyt tätiänsä vanhaksi hermopotilaaksi; nyt oli hän
seppämestarina eräässä pikkukaupungissa ja naimisissa entisen
mestarinsa tyttären kanssa.

Ei luonnollisestikaan saattanut tulla kysymykseen, että tila ja
omaisuus siirtyisivät hänelle, ja "vanha hermopotilas" tuumi kauvan
testamentata kaikki hyväntekeväisyystarkoituksiin. Mutta sitten tuli
hän muistaneeksi koko joukon ihmisiä, joiden kanssa hänen oli mahdoton
sopia ja jotka silloin saisivat hyötyä tästä hänen teostaan, ja sepä
tässä vielä puuttuisi.

Hän mietti tätä niin kauvan, että hän lopulta sai sappitaudin.
Sappitauti oli syynä, että hän joutui kööpenhaminalaiseen sairaalaan,
ja siellä häntä hoiti tohtori Möller.

Tohtori Möller oli ainoa ihminen, joka pitkään aikaan oli osoittanut
tuolle katkeralle vanhallepiialle hiukan ystävällisyyttä, ja muuten oli
hän mies, joka itsekin kyllä saattoi tarvita lähimäisen tukea. Hän oli
leski, ja velkoja hänellä oli yli korvien. Nämä velat hän oli hankkinut
antamalla nimensä takuuseen hyville ystäville. Hänellä oli pieni tytär,
jonka epävarma tulevaisuus tuotti hänelle ainaisia huolia.

Tämän kuuli neiti Josefina ja sai päähänpiston.

"Teidän pitäisi antaa hänen tulla hiukan minun luokseni Munksholmaan",
hän sanoi. "Olen usein ajatellut, että saattaisi olla hauskaa, jos
talossa olisi nuori tyttönen."

Muutama päivä myöhemmin tapahtui Helga Möllerin tulo Munksholmaan.
Aluksi neiti Josefinan vieraana, sitten jonkunlaisena seuranaisena.

Niin valoisa oli tuon nuoren tytön hymy, niin helskyvä hänen naurunsa,
että ei edes neiti Josefina saattanut sitä vastustaa. Helga Möller
alkoi pian vetää vertoja tilanhoitaja Krappillekin neiti Josefinan
vaikutusvaltaisena seuralaisena. Ja kumminkin oli Krapp aina tähän asti
ollut ainoa ihminen, joka oli saattanut iloita hänen suosiostaan.

Paria vuotta myöhemmin otti neiti Munk Helgan ottolapsekseen ja määräsi
hänet perijäkseen. Hän otti vastatakseen tohtori Möllerin veloista
siten, että lupasi maksaa ne vähitellen muutamassa vuodessa, jos hän
yhä edelleen oli tyytyväinen Helgaan.

Vain yhden ehdon hän pani tähän lupaukseen: Helga ei saanut mennä
naimisiin. Ei koskaan! Niin pian kuin kasvatusäiti oli kuollut, oli
hänen otettava nuori tyttö kasvatikseen, jonka tuli vuorostaan periä
kaikki taas hänen jälkeensä — samoilla ehdoilla.

Näin piti Munksholman kulkea perintönä puhtaalta neitseeltä toiselle.
Miesten saastuttavat kädet eivät saaneet koskaan kajota tähän
omaisuuteen.

Tämän ehdon kuullessaan Helga hiukan miettivästi nyrpisti pientä
pystynenäänsä. Sen jälkeen kun hän pari vuotta sitten oli ollut
kihloissa erään kimnasistin kanssa, oli tosin hänen sydämensä ollut
vapaa, mutta joka tapauksessa! Tämähän oli melkein samaa kuin mennä
luostariin.

Kuitenkin: kun hän oli hieman ajatellut asiaa, myhäili hän valoisaa
hymyänsä ja myöntyi.

Neiti Josefina oli niin voimakkaasti valaissut hänelle miessuvun
alhaisuutta, että mahdollinen avioliitto tuollaisen pahantekijän kanssa
vähitellen alkoi näyttäytyä hänelle hyvin epäilyttävässä valossa. Ja
onnen kultakiilto houkutteli häntä.

Hänet sidottiin ankarilla velvollisuuksilla. Jos hän meni naimisiin,
niin oli hän samassa hetkessä menettänyt perintöoikeutensa ja hänen
isänsä sai itse selvittää velkansa niin hyvin kuin taisi.

Mutta tästä ehdosta ei saanut kukaan muu mitään tietää, paitsi
kasvatusäiti, kasvattitytär sekä tilanhaltija Krapp, joka asiakirjan
laati. Ei edes tohtori Möller saanut asiasta vihiä.

Täten tultiin siihen, että Helga Möller, jonka nimi tästä lähtien tuli
olemaan Helga Munk ja jonka tuli sanoa neiti Josefinaa tädikseen,
vannoi pysyvänsä naimattomana kuolemaansa saakka.

Hän taisteli urhokkaasti karkoittaakseen mielestään pois ne
kevättunteet, jotka toisinaan hänet valtasivat ja tekivät hänet
raskasmieliseksi. Ja kun hän ei koskaan tullut tavanneeksi nuoria
miehiä ja vain harvoin nuoria tyttöjäkään, ei hänellä ollut mitään
syytä kehittää naisellista miellyttämiskykyään. Hän sai jotakin
miesmäistä tapoihinsa, ja hän käytti mielellään voimasanoja. Hän
ratsasti hajareisin, poltteli pitkiä sikaareja ja kiroili kuin mies.
Häntä nimitettiinkin paikkakunnalla "neiti Munkin pojaksi."




VI.


Petter Wittin ja Matts Brillen oli täytynyt nukkua huonekumppanuksina
ensimäinen yönsä Skogstoftan kestikievarissa. Oli vain yksi ainoa yhden
hengen huone vapaana, ja sen oli Mossgord itsellensä vallannut.

"Minä kuorsaan niin hirveästi", selitti hän. "Kerran, kun oleskelin
Sveitsissä, joutui koko hotelli jaloilleen. Luultiin lumivyöryn
uhkaavan, kunnes havaittiin, että jyty kuului minun huoneestani."

Matts oli ensimäinen riisuutuessa ja sänkyyn mennessä.

Mutta hän oli tuskin ennättänyt keikauttaa koipensa yli laidan ja
vajota pielusmereen, ennenkuin hän ponnahti ylös karjuen.

"Sängyssä ei ole pohjaa", hän huusi, "minä putoan läpi! — Minä putoan
läpi!"

Petter Witt tutki asiaa.

"Kyllä hiidessä, täällä on pohja. On vain hieman runsaammin
makuuvaatteita kuin mihin sinä olet tottunut."

Ja lähemmin tarkasteltaessa kävi selville, että vuoteeseen kuului:

    Yksi heinäalusta.
    Yksi vieterialusta.
    Yksi kova pohjapielus.
    Yksi pehmeä pohjapielus.
    Yksi paksu patja.
    Yksi ohut patja.

    Yksi jalkapielus.
    Yksi jalka-alunen.
    Yksi korokepielus.
    Muutamia huopapeitteitä.
    Yksi iso päänalunen.

Yksi pieni päänalunen sitä lajia, joka käpristyy kokoon ja muodostaa
ulkonevia korvakkeita, kunnes nukkuja viimein johonkin aikaan yöstä
sydäntyy sättimään vuoteen laatijaa, kohoutuu istualleen ja paiskaa
alusensa sivulle, osaten luonnollisesti johonkin särkyvään ja sitten
kirottuaan uinahtaen uudestaan.

Tämän selvittyä, oli Matts äkkiä nukahtanut.

Mutta kaikeksi onnettomuudeksi hän näki unta, että hän oli veturi,
yksi tuon pienen paikallisradan hengenahdistusta potevista. Veturi oli
rakastunut lentokoneeseen, joka kierteli ihan kohdalla yläilmoissa.
Veturi oli aivan kuin hulluna rakkaudesta, se suhisi hyväillen ja
käytti vääntökampiaan vinhalla vauhdilla, samalla kun se levitti
ympärilleen tukehduttavaa vanhan juuston hajua. Ja paremmaksi
selvyydeksi honotti Matts Brille kuten vilustuneet urut ja potki
vimmatusti jalkapalloa pieluksilla.

Mutta lopulta tahtoi veturi itse olla lentokoneena, ja silloin pyörähti
Matts sängystä aika jytinällä, ja Petter Wittin oli täytynyt pitkän
aikaa olla polvillaan pelkässä paidassaan ja autella häntä keräämään
sirpaleita vesikarahvista ja siihen kuuluvasta lasista, porsliinisesta
kynttiläjalasta ja hänen kellonsa lasista, jotka tavarat kaikki olivat
olleet hänen sänkynsä vieressä.

Seuraavana aamuna nousi Petter Witt aikaisin ylös.

Hän hiipi alas tarjoiluhuoneeseen. Siellä käyskeli piika siivoamassa.
Tämä aivan peljästyi nähdessään, että yksi vieraista oli jo jalkeilla.
Petter Wittin täytyi vedota kaikkeen herttaisuuteensa, ennenkuin sai
palvelijattaren hankkimaan hiukan kahvia ja purtavaa.

Kun immyt oli kumminkin varsin sievä, ei tässä tarvittu mitään suurta
ponnistusta.

Oi kuinka ihana oli aamu!

Pihan ruohokentät kimmelsivät kasteessa kuin timanttimyymälä.
Savutorvista kohosi sauhu kohtisuoraan taivaalle.

Ulkohuoneen katolla käyskenteli kissa ja katseli lintuja ilmeellä,
jonka piti näyttää viattomalta ja uneksivalta. Ja hämähäkit kehräsivät
loistavaa silkkikudosta; sitten ne istuivat rakastuneina odotellen
kärpäsiä, joiden kunniaksi tuo ilmava huntu kudottiin.

Kestikievarin isäntä näyttäytyi eräässä akkunassa. Hän oli puettu
raidalliseen villapaitaan ja samallaisiin alushousuihin; aamuryypyn
hiukaisu oli hänet ajanut ylös sängystä.

Petter Witt kysyi häneltä; kuinka pitkälti suunnilleen saattoi olla
Munksholmaan.

"Oh, se on varmaan niinkuin Pyöreästätornista pääsiäiseen", sanoi
isäntä. "Mutta jos te kuljette läpi metsän, niin se ei ole niin
kaukana, ja tie on, jos niin saan luvan sanoa, kurainen, jos sen voi
löytää, mutta sitähän ei voi."

"Silloin en usko, että kuljen läpi metsän."

"Niin, voitte tehdä niinkuin tahdotte. Mutta silloin teette viisaimmin,
jos poikkeette vasemmalle, kun tulette aidalle saakka, toisin sanoen —
teidän tulee oikeastaan kääntyä oikealle. Ja aidan tunnette taas siitä,
että siellä istuu kivitasku ja huipahuttelee pyrstöään."

"Kuulkaas nyt, sanokaa minulle, isäntä, kuinka monta tuikkua te olette
näin aamutuimaan naukannut?"

"En ainoatakaan, mutta eilisiltana viisi."

"Lienee parasta, että menette ja otatte päivällislevon mitä pikimmin."

"Niin, mutta minun täytynee ensin syödä iltaista, vai kuinka? Hyvää
huomenta — terveisiä kanalle!"

Ja isäntä meni sisään ryyppyä hakemaan. Kissa kehräsi, hämähäkit
pitivät lemmenkujerrusta ensimäisten kärpästen kanssa.

Mutta Petter Witt asteli yli tuoksuvien niittyjen.




VII.


Hän oli heittäytynyt pitkäkseen niitylle alhaalla rannassa. Pieni puro
kiemurteli notkeana kuin tarhakäärme ruohikon poikki. Se porisi ja
kuiskaili niin iloisesti kuin sillä olisi ollut peräti tärkeä ja hauska
salaisuus, jota se oli kovin halukas kertomaan.

Salaisuus sillä ehkä onkin, ajatteli Petter Witt. Eipä tiedä, mitä
kauniita metsätaruja se onkaan kokenut ja vielä joutuu kokemaan.

Hän poimi kevätesikoita, punaisia ritarinkannuksia ja lemmikkejä, pisti
ne napinläpeen, pani pystyyn maalaustelineen, asetti sille kankaan
ja alkoi maalata. Aihe syntyi itsestään. Aivan vieressä juoksi puro
erääseen salmen lahdelmaan. Toisella sivulla pistäysi niemi esiin, ja
siellä kohosi Munksholman herraskartano tuuheiden pyökkien vartioimana.
Ja kaiken tämän vehmauden keskestä nousi korkealle tornin huippu
sinertävänä aamun autereessa.

Tuo on siis Matts Brillen linna, ajatteli Petter Witt. Se näyttää niin
espanjalaiselta.

Espanjalaiselta! Niin, mutta eikö ilmalinna olekin sekä ranskan- että
englanninkielellä "espanjalainen linna!" Chateaus d'Espagne! Castles in
Spain.

Ja Petter Witt hyräili pikku laulelmaa:

    "Ma uljaasta linnasta unta näin:
    eli aartehissa
    vain nainen ja kissa,
    ja kellari täynn' oli viinejäin —
    nuoruuteni kultalinnan näin.

    Edestakaisin etelään ja pohjoiseen
    menin maailmalle,
    nyt taivasalle
    minut uuvutti etsintä pettyneen —
    jäi linnani etelään ja pohjoiseen.

    Eteeni jo nous' usein loistossaan
    se linnani suuri,
    taas mahtava muuri
    unen virtaan vajosi varjonaan —
    oli loitolla linnani loistossaan.

    Oli linnani rakettu Espanjaan,
    kesän aamuruskoon,
    unihaaveen uskoon,
    ikionnen rantahan rauhaisaan, —
    mun linnani kuului Espanjaan."

Niin, tuonpa satulinnan hän maalaa! Mitäpä se merkitsi, että vain
kunnialliset tanskalaiset pyökit sitä ympäröivät? Kohotessaan tuolla
ylhäällä, se katseli häntä niin julkeasti, että hän tunsi siirtyneensä
siihen Sevillaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän tuijotti
tummien silmien tulikehiin... hän kuuli kastanjettien napsahtelevan...
hän tunsi suloisen ja juovuttavan viinin istuttavan salaisuuksiaan
aivoihinsa...

Sittemmin kertoessaan ystävilleen näistä mielikuvista hän lisäsi, että
ne olivat syntyneet hänen syventyessään taiteilijatehtäväänsä. Toiset
olivat kumminkin niin ymmärtämättömiä, että väittivät hänen nukahtaneen
ja nähneen unta tästä kaikesta.

Sen verran onkin varmaa, että hän äkkiä oli olevinaan härkätaistelussa.
Toreadorilla oli Matts Brillen hahmo, hän taisteli jättiläismoisen
teräväsarvisen härän kanssa, ja hänen luomensa hehkui kuin tulinen
hiili. Joka hetki pisti härkä pitkät sarvensa hänen lävitsensä, mutta
siitä hän ei välittänyt yhtään mitään. Hän ärsytteli vain yhä härkää
keihäällään ja vannoi kyllä saavansa sen masennetuksi.

Petter Wittin herätti tästä unesta kiivas tuuppaus, kahina ja naisen
kiljahdus. Sitten hän tunsi putoavansa syvälle, ja jotakin märkää
roiskui hänen ympärillään. Härkä oli kai äkkiä päässyt tunkeutumaan
pois arenalta ja syössyt katsojien joukkoon.

Mutta mitä tämä oli? Eikö hän todellakin nähnyt edessään sarvipäistä
hirviötä, joka seisoi puuskuen aivan hänen kasvojaan vasten! Hän
itse makasi seljällään purossa, ympärillä uiskentelivat hänen
maalaustuolinsa, hänen maalaustelineensä, kankaansa, värilautasensa,
siveltimensä ja värinsä, hänen päivänvarjostimensa, piippunysänsä ja
hattunsa.

Hän parahti täyttä kurkkua: "härkä, härkä!" — kömpi puron toiselle
rannalle ja aikoi paeta päätäpahkaa, pelastaakseen uusista
hyökkäyksistä.

Mutta samassa helähti tytön ääni:

"Älkää ollenkaan peljätkö! Se on vain lehmä... Se säikähtyi, ja
sitten... mutta tämähän on kauheata!... tämähän on ihan hirveätä..."

Witt katsahti hirviöön... Se oli todellakin lehmä. Se seisoi muljottaen
häneen suurilla surumielisillä silmillään, ilmeisesti peräti
kauhistuneena siitä Jerusalemin hävityksestä, minkä oli aiheuttanut, ja
kykenemättömänä käsittämään, mitenkä se oli tapahtunut.

Mutta nyt kiintyi Wittin huomio nuoreen tyttöseen, jonka äänen hän oli
kuullut.

Tämä oli ratsastusmatkalla. Hän istui miehen tavoin hevosen selässä,
joka nelistäen kiiti niittyä pitkin. Hän oli puettu mustaan
samettipukuun, jockeylakkiin, viittaan, väljiin housuihin ja
kiiltonahkaisiin saappaihin. Hänestä itsestään sai Petter Witt aivan
hätäisen kuvan: kaksi ruskeata palmikkoa, kirkkaat, siniset silmät,
auringon paahtamissa ja hiukan pisamaisissa kasvoissa pieni varma nenä,
vartalo rento ja täyteläinen.

Yhdellä hyppäyksellä antoi ratsastaja hevosensa loikata puron yli ja
pudottausi sitten alas satulasta.

"Ei, enpä ole koskaan nähnyt moista", hän huudahti nauraen ja itkien.
"Mitä nyt olenkaan saanut aikaan! Lähdin liikkeelle vain asteluttamaan
hiukan Attilaa — seisotko siinä hiljaa, tyhmä hevonen! Se ei saa
nähdyksi kauran hituakaan, heti pyrkimättä sitä pureksimaan — läksin
vain antamaan Attilalle hiukan liikuntoa ja sain päähäni yrittää
esteratsastusta. Minä annoin sen hypätä lammikon yli tuolla — mutta
en nähnyt, että siellä seisoskeli muutamia lehmiä märehtimässä.
Attila syöksi suoraan niiden joukkoon ja ne, hitto vieköön, täyttä
laukkaa kaikille suunnille, — yksi niistä pillastui tänne niitylle, ja
silloin... teidän on todellakin annettava anteeksi."

Viimeiset sanat puristausivat kuuluviin naurunpuuskasta, jota hänen
oli mahdoton hillitä. Mutta Petter Witt ei ollut kovinkaan hilpeällä
tuulella; hän hosui vettä, kädet olivat täynnä mutaa, ja panamahattu
matkasi parhaillaan kiitävän puron mukana.

Nuori nainen näki sen.

"Mutta hyvä Jumala, teidän hattunne!" Ja siinä silmänräpäyksessä hän
kiirehti sitä tavoittaman, laskeusi vatsalleen puron poikki ja onki sen
ylös.

Hän pisti sen Wittin päähän niin likomärkänä kuin oli sen vedestä
nostanut.

"On parasta, että saatte sen päähänne, muutoin voisitte vilustua."

Petter Witt oli ottanut yltään viitan ja kiersi siitä vettä.

"Tämä oli tosiaankin kerrassaan tukalaa", murisi hän, "kerrassaan
tukalaa." Ja hän lisäsi jotakin pillastuvista hevosista ja hulluista
ratsastajista; hän oli muka luullut olevansa Tanskassa eikä
Etelä-Amerikan pampaskentillä.

Hänet keskeytti nuori nainen.

"On selvää, että minä korvaan teille kaiken, mitä teiltä on
tärveltynyt. Tottahan toki sen teen! — Mitä olette kadottanut? —
Värejä, kankaan — kalliita tauluja ehkä?"

Wittin ääni kävi hieman sävyisämmäksi.

"Ka, mitään korvaamatonta vahinkoa ei tässä liene sentään tullut... ne
voidaan kyllä onkia uudelleen ylös."

Neitonen asettui jälleen samaan asentoon kuin aikaisemmin, kääri toisen
hihansa ja alkoi koota purosta Wittin maalausvehkeitä.

Mutta tätä ei Petter Witt voinut rauhallisesti katsella. Hänpä siis
neitosen viereen, ja niin makasivat he siinä molemmat ja onkivat
väritötterön tuolta, märän kangaskappaleen täältä, kunnes Witt lopulta
oli tietävinään, että pelastustyö oli suoritettu loppuun.

Witt oli nyt päässyt sovinnollisemmalle mielelle.

"Minä vain säikähdin niin julmasti", hän sanoi. "En ollut lähtenyt
maalaamaan vesiväritaulua."

"Mutta teiltä on varmastikin hyvin paljon mennyt pilalle. Ja teidän
hienot vaatteenne... lopultakaan ette saa yhtään häpeillä, vaan
sanokaa, kuinka suureksi arvioitte vahingon. Nimeni on Helga Munk, minä
asun tuolla ylhäällä."

Hän viittasi siintävään kartanontorniin, ja Petter Wittin silmät
suurenivat. Hän oli siis Munksholman perijätär! Häneltä siis olivat
Witt ja hänen matkatoverinsa tulleet omaisuutta riistämään.

"Mutta kuulkaahan", alotti neiti Munk jälleen. "Tepä ette saakaan
nyt heti juosta tiehenne. Teidän on ehdottomasti saatettava minua
kotiin, jäädäksenne aamiaiselle. Olen varma, että tilanhoitajalla on
vaatekappaleita, jotka voitte lainata siksi aikaa kun omanne kuivavat.
Niin pian kuin voitte jälleen ottaa ne yllenne, valjastamme hevosen
vaunujen eteen ja kyyditsemme teidät kotiin. Te asutte luonnollisesti
Skogstoftan kievaritalossa."

"Niin — mutta..." Witt epäröitsi suostua tarjoukseen. Toiselta puolen
tämä oli kyllä erinomainen tilaisuus, hänen päästäkseen tutkimaan
vihollisleiriä. Mutta toiselta puolen ei häntä ollenkaan miellyttänyt
ottaa vastaan vieraanvaraisuutta näiltä naisilta, ollessaan vastapuolen
palveluksessa.

"Älkää nyt yrittäkö mitään vastaväitteitä. Ellette tahdo ottaa
vastaan tarjoustani, niin minun on uskottava, että te vieläkin olette
minulle suutuksissanne. — Saatte kernaasti ratsastaa Attilalla,
jos luulette voivanne sitä hallita. Se on tavattoman säyseä,
mutta ollessaan hyvällä tuulella, kuten tänään, se voi saada mitä
hullunkurisimpia päähänpistoja. Väliin se äkkiä äityy teutaroimaan ja
potkimaan taaksepäin kuin järkensä menettänyt, ja silloin saattaa sen
hillitseminen käydä hyvinkin työlääksi... Mutta, ihme ja kumma, mihin
se nyt onkaan hävinnyt?"

"Luulenpa melkein, että se juoksee tuolla kaukana." Petter Witt osoitti
pellolle, missä ruskea hevosenselkä näkyi liikkuvan korkean laihon
sisässä.

"No, mutta katsokaapas tosiaankin... No niin, joku rengeistä saanee
sen kiinni ja ottaa sen hoivaansa... Niin, minä en, ikävä kyllä, siis
voikaan tarjota mitään ratsastustilaisuutta, herra..."

"Maisemamaalari Petter Witt."

"Vai niin, teidän nimenne on Witt? Niin, herra Witt, meidän pitänee
näin ollen kävellä. Mutta aamiainen teidän on saatava. Tulkaa nyt, niin
esittelen teidät tädilleni."




VIII.


"Krapp... hra Krapp!"

He olivat pistäytyneet tilanhoitajan asuntoon, joka oli herraskartanon
siipirakennuksessa. Sisällä oli hyvin siroa: valkoiset, hieman
liian usein pestyt akkunaverhot, koreat hyvin hoidetut ruukkukasvit
ja häkissä kanarialintu. Olisi saattanut luulla, että täällä asui
joku vanha neiti. Mikään ei muistuttanut miesväkeä; ei näkynyt
piippuhyllyjä, ei metsästysvehkeitä.

Helga oli tullut sisälle kuin myrskytuuli ja tuonut mukanaan Petter
Wittin. Hänen heleä äänensä kajahteli niin, että kanarialintu hypähti
peljästyneenä korkealle. Vähän ajan perästä vastasi hiljainen ääni
makuukamarista:

"Kyllä, neiti Helga, tulen heti."

"Saattepa nähdä hauskan kekkulin", sanoi Helga heidän odotellessaan.
"Tehkäämmekin pikkuista pilaa hänelle. Teidän on oltava mitään
huomaamatta ja myönnyttävä kaikkeen, mitä minä sanon."

Samassa ilmestyi tilanhoitaja Krapp huoneeseen. Hän oli todellakin
ihmeellinen olento, pieni, leveä ja villainen. Ei ainoastaan hänen
päänsä ollut peittynyt vaaleaan, villaiseen tukkaan ja samanlaiseen
rehevään leukapartaan, vaan luonto oli istuttanut häneen pikku töyhtöjä
kaikkialle, missä vain oli tilaa. Hänen kulmakarvansa olivat villaiset,
korvista kasvoi villatukkoja, samoin sieramista. Hänen lyhyet,
leveät kätensäkin olivat runsaalla karvaoraalla. Hänen sinisissä,
hyväntahtoisissa koiransilmissään oli vähätuloisten ilme, ja puhuessaan
hän useinkin tuntui kääntyvän itseensä pikku hymähdyksillä. Hän ei
ollut viittäkymmentä vanhempi, mutta hänen hiljainen, vaatimaton
olemuksensa sai hänet vaikuttamaan iäkkäämmältä.

"Ajatelkaas, Krapp", huusi Helga hänen korvaansa, "tämä herra on
maisemamaalari Witt; olen korjannut hänet merestä."

"Hm, hm, mitä neiti Helga sanoo?"

"Sanon, että olen onkinut hänet merestä. Hän oli eräässä aluksessa,
joka teki haaksirikon tuolla niemen luona. Koko väestö, johon kuului
kahdeksan miestä, villakoira ja neekeri, hukkui heti. Hra Witt oli
laivassa matkustajana; hän yksinään pelastui."

"Sehän oli kauhea onnettomuus."

"Mikä? Sekö, että herra Witt pelastui?"

"Ei, luonnollisesti, mutta että nuo toiset..."

"Niin, ja tiedättekö, mitenkä tämä onnettomuus tapahtui, Krapp?...
Kapteeni oli saanut näkyviinsä tuollaisen linnunpelättimen, joita täti
on teidän tahdostanne asettanut tuonne rantametsän laitaan. Hän luuli
sitä merimerkiksi, ja niinpä — rauskis vain!"

Krapp oli karahtanut kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi.

"Silloin minun täytyy todellakin sanoa, että se oli kerrassaan
välttämätöntä. Linnut tekivät niin tavatonta vahinkoa laihossa..."

"Oh, teidän tulisi hävetä, Krapp, kun idarratte lintuparoilta muutamaa
jyväistä. Kuka sanoo, ettei niillä ole samaa oikeutta Jumalan lahjoihin
kuin teillä ja minulla? Nyt näette seurauksen: puoli tusinaa ihmisiä
on hukkunut, ja minä olin mennä samaa tietä. Tulen aivan rauhallisesti
Attilalla ratsastaen, näen hra Wittin taistelevan aalloissa — ja
molskis! minä mereen!"

"Helga-neiti ei kuitenkaan näytä kastuneelta." Hän katseli epäillen.

"Minä tietysti riisuin sukat ja kengät ja annoin sitten Attilan ottaa
minut selkäänsä... oh, te tietysti olisitte mieluummin nähnyt, että
sekä hra Witt että minä olisimme sinne jääneetkin. Kun minut olisi
sitten kannettu kotiin kuolleena — sinisenä — vesi tiukkumassa kaikista
huokosista — silloin olisitte kyllä oikein iloinnut työstänne."

Krapp oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Minä vakuutan teille, neiti Helga, että jos joutuisin kokemaan
tuollaista, se olisi hm, hm, surullisin päivä elämässäni."

Hänet keskeytti helähtävä nauru.

"Hän uskoo sitä, taivas auttakoon minua, hän uskoo sitä!... Oi,
kuinka rakastan teitä, hra Krapp, kun uskotte kaikki, mitä teille
syötetään. Ei, hra Witt on vain pudonnut ojaan. Hän istui maalaamassa,
ja Attilan säikähdyttämä vanha lehmä ryntäsi kaatamaan hänet ja hänen
maalaustelineensä ja kaikki. Ja nyt on teidän lainattava hiukan kuivia
vaatteita hänen pukeutuakseen, kunnes omat vaatteensa kuivaavat. Sitten
tulette molemmat aamiaiselle, ja sen jälkeen ehkä herra Wittiä huvittaa
nähdä vanhojen hammastikkujen kokoelmaa."

"Niin, olletikin ensimäinen löytö on arvokas", sanoi Krapp
esitelmöivällä äänellä. "Jos aukaisette Fournsau'n kirjoittaman teoksen
'Historie des moeurs du XVIII siecle, tome 16' [18. vuosisadan tapojen
historia] hm, hm, niin tapaatte 235. sivulta seuraavan lausunnon:
'Tästä tavattomasta hienostumisesta huolimatta puuttui siihen aikaan
sellaisiakin välineitä, joiden nykyään katsotaan kuuluvan jokaisen
välttämättömiin tarpeisiin. Kampojen ja hiusharjojen käytön tunsivat
vain korkeimmat piirit, ja hampaiden hoito oli vielä aivan kehdossaan;
sellainen koje kuin hammasharja oli hyvin vähän tunnettu, mutta
hammastikku ei lainkaan.' Nyt olen minä kuitenkin huomannut..."

"Niin, kiitos, hyvä Krapp, mutta tällä hetkellä emme ole niin paljoa
kiintyneet hammastikkuihin kuin siihen, että niille annetaan jotakin
kaivettavaa. Sitäpaitsi hra Witt vilustuu tuossa seistessään. Nyt jätän
herrat kahden kesken ja toivotan pikaista jälleennäkemistä — hyvästi
siksi aikaa, hyvät herrat."

Petter Witt jäi yksikseen tilanhoitajan kanssa. Hänessä oli herännyt
jonkunlainen epäluulo pientä, kumartelevaa herrasmiestä kohtaan. Hra
Krappilla oli omituinen säyseä ja anteeksipyytävä hymy, joka näyttäysi
tuuhean parran takaa, ja äsken, hänen kuullessaan Helgan tehneen
hänestä pilaa, se levisi yli hänen kasvojensa, niin että hän muistutti
janoista koiraa, joka irvistelee aurinkoa kohti. Tuolla tavoin
hymyilevät ihmiset eivät ole minun mieleisiäni, ajatteli Petter Witt.

Krapp johti hänet makuukamariinsa.

"Minulla on muuan musta puku, hm, hm. Se ehkä sopisi hra
maisemamaalarille varsin hyvin, vaikka me olemmekin hieman
erilaiset varreltamme. Mutta ensin on meidän pakko hankkia muutamia
alusvaatteita."

Petter Witt puki ylleen vaatteet. Takki oli musta, melkein papillista
kuosia; lisäksi kuului pukuun mustat samettiliivit ja housupari, joka
varmasti oli liian lyhyt tilanhoitajalle itselleenkin. (Ihmeellistä,
ajatteli Petter Witt, tuntuupa siltä kuin muutamien ihmisten mielestä
olisi siveellistä ja rehellistä kulkea liian lyhyissä housuissa.)

Petter Wittillä päättyi näiden housujen verhoava vaikutus heti polven
alapuolelle; hihat ulottuivat hädin kyynärtaipeeseen saakka, ja liivit
yrittivät turhaan yhtyä housun kauluriin.

Mutta sensijaan oli puvussa aivan ylenpalttisesti leveyttä. Se pullotti
laskoksilla sekä edestä että takaa.

"Minä muistutan sirkustemppuilijaa", tuumi Petter Witt, kun hän tutki
itseään kuvastimessa. "Mutta tähän saapi tyytyä, ja kannattaa olla
hyvilläänkin."

Krapp tarkkasi hänen kasvojensa vaihettelevaa ilmettä tutkivin katsein.

"Luonnollisesti eivät nämä vaatteet ole sellaisia, joissa hra
maisemamaalarin on tapana kulkea. Minähän olen jo pian vanha mies, hm,
hm, joten yleensä pukeudun hiukan porvarillisesti ja vaatimattomasti."

"Oh, mikäpä tässä, hra Krapp! Vika ei ole niin suuresti teidän
räätälinne kuin kaiken Luojan, jolta olemme saaneet niin erilaisen
rakenteen. — Täällä on taskussa joku paperi. Kenties sitä ei kannata
säilyttää."

Hän oli ottanut esiin kokoontaitetun paperin ja ojensi sen
tilanhoitajalle, joka otti sen hätäisesti kiittäen ja laski
kirjoituspöydälle. Hän oli käynyt aivan punaiseksi. Petteristä tuntui
niinkuin tuossa paperissakin olisi ollut jotain villaista.

Kun nyt vain Matts saa laillisen omistusoikeutensa täytäntöön, silloin
on tuon vanhan syntisen loppuhetki lyönyt. Niin, niin kyllä, ukkoseni.
— Hän oli mutissut tämän puoliääneen mielensä keveydessä.

"Ei mitään kiittämistä", virkkoi vähäkuuloinen kohteliaasti kumartaen.
"Onhan luonnollista, auttaa lähimäistänsä tapaturman kohdatessa. Nyt
pyydän teitä vain suodaan minulle anteeksi, että hetkiseksi pistäydyn
hiukan siistiytymään."

Hän katosi makuukamariin. Oven avautuessa tuulenpuuska lennähdytti
lattialle paperin, jonka hän oli vastikään laskenut kirjoituspöydälle.

Petter Witt otti sen ylös ja aikoi panna takaisin pöydälle, mutta
muutti sitten mieltään ja pisti sen taskuunsa.

En lue sitä, hän ajatteli, mutta olen varma, että siinä on jotakin
metkua. Kun hän sitten kerran tapaa sen tämän taskusta ja muistaa minun
niissä kulkeneen, saa hän edes pienen, terveellisen säikähdyksen. Ja
sen suon hänelle kernaasti.




IX.


Heidän astuessaan metsästysmuistoilla koristettuun eteistupaan otti
heidät vastaan ankara koiran haukunta. Iso, musta villakoira säntäsi
heitä vastaan. Se kyyristyi kokoon kiukusta; näytti siltä kuin olisi
iso musta villalankakerä kierinyt eteenpäin lattialla nopeasti kuin
pikajuna.

"Rasmus! Rasmus!" — Helga ilmestyi arkihuoneesta; "makaamaan siinä!...
Kas niin, no, no...! Älkää välittäkö siitä, pohjaltaan se on aivan
säveä. Se on vain niin tunnollinen, että haukkuessaan panee koko
sielunsa tehtävään. Mutta käykäähän nyt sisälle, niin esittelen teidät
tädilleni."

"Mutta minä en ole oikein esitettävässä kunnossa."

"Kyllä vainkin, te näytätte ihan muhkealta. Voimmehan olla olevinamme
naamiaisissa."

Avarassa, korkeassa arkihuoneessa, jonka kalustuksena oli vanhoja
jykeviä huonekaluja ja jäykkiä perhetauluja, istui neiti Josefina
kokoonkäpristyneenä ja villahuiviin kietoutuneena, ikäänkuin hän olisi
mieluummin tahtonut piiloutua siihen menneeseen aikaan, joka huonetta
hallitsi. Hän oli keskimittainen ja hieman koukussa; leveissä, hiukan
veltoissa kasvoissa pisti ensimäisenä silmään iso kyömynenä.

"Kuulin, että olette pudonnut veteen", hän sanoi. "Niin, enkö ole
sanonut, että kerran käy hullusti. Ihmiset eivät tahdo pysyä siellä,
missä tie tai polku kulkee. Aina sitä pitää kiipeillä ja juoksennella
vuoria ja mäkiä. Kukaan ei ajattele maaperän epävarmuutta. Olen
ennustanut sen päättyvän siihen, että joku vielä putoo jokeen."

"Niin, mutta, täti hyvä, hra Witt ei kiipeillyt lainkaan. Minähän olen
sanonut, että hän istui aivan rauhallisesti maalaamassa."

"Sen pahempi vielä. Mitäpä ei silloin voisikaan tapahtua, jos hän
alkaisi kiipeillä kuin apina. Saattepa nähdä, että jos vielä kerran
menettelette siten, te hukutte."

"Nyt, täti hyvä, arvelen, että meidän olisi annettava hra Wittille
hieman aamiaista."

"No niin, suvaitkaa tulla. Me emme ole ryhtyneet minkäänlaisiin
puuhiin, sillä meillä ei tavallisesti koskaan ole vieraita. Mutta te
saatte kai syödyksi sianlihaa."

He menivät ruokailuhuoneeseen. Iso vadillinen kyljyksiä höyrysi
pöydällä.

"Mitä tämä merkitsee, kuka määräsi vasikanlihan käytettäväksi?"

"Minä käskin, täti hyvä. Arvelin hra Wittin tarvitsevan hiukan hyvää
lämmintä ruokaa."

"Niin, sinähän aina teet mielesi mukaan. — Sen olisi muuten oikeastaan
pitänyt jäädä meille päivälliseksi. Nyt en tiedä, mitä siksi saadaan.
— Mitä te muuten hommailette? Minusta tuntui Helga sanoneen, että te
maalaatte."

"Niin, teidän armonne, minä olen maisemamaalari."

"En ole mikään teidän armonne. — Vai niin, te olette maisemamaalari?
Sanonpa teille, että minun mielestäni nykyään tuhritaan pelkkää roskaa.
Eihän edes voi nähdä, mitä tuollaisen maalauksen on määrä esittää."

"Taiteessahan kaikki riippuu taiteilijan persoonallisuudesta."

"Persoonallisuudesta? Jopa nyt jotakin! Mutta nähkääs, minun kantani on
se, että kun maksan jostakin taulusta, niin minä tahdon, että sen tulee
myöskin olla jonkin näköinen."

"Tilanomistajatar ostaa kai paljonkin tauluja?"

"En, sepä vielä puuttuisi."

Hän selvitteli yhä mielipiteitänsä taiteesta. Lopulta Petter Witt
närkästyi.

"Niin", hän sanoi, "saatan oikeastaan varsin hyvin ymmärtää, että
ihmiset voivat käydä kärsimättömiksi, kun he eivät kykene erottamaan,
esittääkö taulu tyrskyjä auringon noustessa, vaiko punamulta-astiaa.
Senvuoksi olenkin minä ottanut käytäntöön sen tavan, että kiinnitän
tauluihin pieniä lappuja, joihin on kirjoitettuna esimerkiksi näin:
näköala naurispellosta, taustalla pyökkimetsä, oikealla osuusmeijerin
savupiippu. Polkua pitkin saapuu meijerikkö uudessa pyhäpuvussaan."

"Kas, sepä ei ole hullumpaa. Sietäisi vain selitellä enemmänkin!"

"Vielä parempi olisi ehkä, jos me taidemaalarit voisimme sopia siitä,
että käyttäisimme samoja värejä samoihin esineihin. Joka kerta kun
meidän esimerkiksi olisi maalattava kuusi, ottaisimme me värin
tuosta pöntöstä, ja kun meidän taas olisi maalattava kasvismaa, niin
pistäisimme siveltimemme toiseen pönttöön. Yleisö voisi itse valita
värit, ennenkuin me alkaisimme taulua maalata."

"Vai niin, te teette pilaa minusta, huomaan minä! Teidän ijällänne
pitäisi muuten kuunnella, kun vanha ymmärtäväinen väki puhuu."

Oli rajuilma nousemassa. Mutta hra Krapp, joka koko keskustelusta oli
ymmärtänyt vain niin paljon, että oli kysymys taiteesta, esti sen. Hän
virkkoi äkkiä lempeästi hymyillen:

"Niin, minäkin pidän paljon tauluista. Varsinkin vanhemmalla ijällä,
hm, hm, kun ihminen ei paljoakaan liiku mukana elämässä, ne tuntuvat
ihan siunaukselta. Ne ikäänkuin tuovat luonnon ihailtavaksi seinien
sisällä."

"Oh, hän on oikea vanha suunsoittaja", huudahti neiti Josefina, ja
tilanhoitaja vastasi:

"Eipä toki, kiitän, hm, hm, nyt otan vain pienen juustovoileivän lisää."

Ei ollut kovinkaan helppo pitää keskustelua vireillä. Mieliala oli
hiukan repeytynyt, kuten Petter Witt lausui. Ja niin pian kuin kävi
sopivaksi, hän huomautti, että häntä sanomattomasti huvittaisi nähdä
tuota kuuluisaa hammastikkukokoelmaa.

Tilanhoitaja ei väsynyt selittelemään. Hän piti erityisen esitelmän
joka numerosta. Hänen haastelunsa oli pikku sivistyshistoria entisen
ajan ihmisistä ja asioista.

Mutta Petter Witt kuunteli enemmän niitä lyhyitä huomautuksia, joilla
Helga keskeytteli tätä tieteellisyyttä.

Lopulta he joutuivat taaksepäin niihin aikoihin, jolloin ei ollut
mitään hammastikkuja. "Renessanssin rikkaiden ja varakkaiden herrojen
ja naisten elämässä", sanoi Krapp, "ei puhtaus voinut olla suinkaan
korkealla kannalla. Hiukset pantiin kyllä siroihin kierteisiin ja
kyhmyihin, mutta nuo ihmiset olivat kuin valkaistut haudat. Varmastikin
on heidän helmivalkeiden hampaittensa raoissa ollut paljon vanhaa ja
tympäisevää ruuanjätettä."

"Helmivalkeat hampaat lienevät kuitenkin houkutelleet suudelmia",
tokaisi Petter Witt ja katsahti Helgaan.

Mutta Helga punastui ja vastasi lyhyesti: "Tarvitseeko muka
välttämättömästi suudella?" niin torjuvalla äänellä, että Witt tuumi:
heipä vain, enhän ole sanonut, että tässä oli kysymys meistä kahdesta.

Sitten lähtivät he puistoon ja pistäytyivät lopulta talliin,
missä Helga tunsi jokaisen hevosen ja meni useimman pilttuuseen,
mainiten niitä nimeltään. Ja Petter Witt kuunteli hänen raikasta,
hyväilevää ääntään, ja hän toivoi saavansa kulkea täällä koko päivän,
kuunnellakseen sitä sydämensä virkistykseksi.

Lopulta täytyi hänen kumminkin lähteä. He tulivat arkihuoneeseen, hänen
sanoakseen hyvästi neiti Josefinalle.

"Teidän vaatteenne eivät ole vielä kyllin kuivat", sanoi Helga, "mutta
tehän voitte ottaa vaipan Krappin pyhätamineiden päälle, ja me voimme
lähettää omanne sitten illalla majataloon. Nyt annan valjastaa Attilan,
ja minä kyyditsen teidät Skogstoftaan."

"Jos kyyditsemistä tarvitaan, niin sen voi Jöns Petter tehdä", sanoi
neiti Josefina. "Sinua ja Attilaa ei voi lähettää, te olette yhtä
hulluja molemmat Lopuksi vielä katkaisette niskanne."

"Minunhan syytäni oli, että hra Witt joutui puroon; senvuoksi tahdon
minä myöskin viedä hänet kotiinsa vahingoittumattomana."

"Silloin on joka tapauksessa Hans valjastettava vaunujen eteen.
Attilaa sinä et saa. Minä en tahdo tietää mitään ruumiintarkastuksista
ja hautauksista tai että täällä juostaisiin kuulustelemassa ja
pöytäkirjoja, pitämässä."

Hans osoittausi jo melkoisesti elähtäneeksi nelijalkaiseksi, joka liian
helpoilla päivillä ja liikanaisessa vapaudessa olleena oli kerrassaan
menettänyt velvollisuudentuntonsa. Jo ponnistautuessaan pihan yli
valjastettavaksi se rasittui siinä määrin, että leveitä hikijuovia
läikkyi sen pakahtuvilla kupeilla.

Helga maiskautteli kieltänsä, äänsi: tkah — tkah! ja läiskytteli
ruoskalla. Mutta se ei vaikuttanut vähintäkään Hansiin. Se seisoi ja
katseli kohti taivasta ajatuksiinsa vaipuneena. Se tuntui tuumivan
kauan ja vakavasti, ennustiko pieni, harmaa pilvenhattara tuolla ladon
yläpuolella sadetta vai menisikö se mahdollisesti ohi. Perusteellisesti
aprikoittuaan tätä seikkaa se kuolasi ja ajatteli näköjään lähteä
laskeutumaan päivällislevolle. Joka tapauksessa se astui vaunut
perässään pihan keskellä olevalle ruohokentälle aivan kuin etsiäkseen
sieltä itselleen sopivaa makuupaikkaa.

Mutta nyt kävi Helga kärsimättömäksi, ja ruoskansiima joka tähän asti
oli vain vinkunut ilmassa, sattui Hansin lihavaan selkään?

Hans käänsi päätään ja katsoi häneen kuin olisi tahtonut sanoa: "sitäpä
en tosiaankaan olisi sinusta uskonut", jonka jälkeen se yhä valmisteli
lepohetkeään.

Mutta kun lyönnit jatkuivat ja nyt myöskin tuli ruoskan varsi
käytäntöön, huomasi Hans, että hänen oli alistuttava ylivoimaan.

Tällä hevosyksilöllä oli kuitenkin erittäin laaja sisäinen elämä. Ja
sellainen tehtävä kuin vaunujen vetäminen ei pitkääkään aikaa voinut
sen ajatuksia kiinnittää. Toisinaan se vaipui tuumimaan jotakuta
tärkeätä ongelmaa. Silloin se pysähtyi, sieppasi ruohotukon suuhunsa ja
tuijotti ilmaan, ja jälleen lähtiessään liikkeelle se tempausi lyhyeen
laukkaan. Se oli itse keksinyt tämän tavan. Se ei nähtävästi olisi
muuta toivonut kuin saada heittäytyä pitkäkseen, eikä se juossut sen
nopeammin kuin että lehmä levollisesti kulkien olisi helposti voinut
pysyä mukana.




X.


Mutta Helgalla ei tuntunutkaan olevan suurempaa kiirettä. Sillä
päästyään peräti hetkellisiin tuloksiin ensimäisissä yrityksissään hän
jätti Hansin omille oloilleen. Hän ja Petter Witt istuivat pakisten
kaikesta mahdollisesta.

Nyt he olivat saapuneet metsään. Vaunut vierivät hitaasti ja
suruttomasti eteenpäin, isot laiskat kärpäset surisivat peljästyneinä
ylös maasta, ja huomatessaan Hansin lihavan ruumiin ne hurmautuneina
syöksyivät suuremmoiselle juhla-aterialle, joka niille näin odottamatta
tarjottiin.

Hans-parka huiskutteli epätoivoissaan häntäänsä, mutta nuo kaksi
nuorta ihmistä eivät välittäneet hänen kärsimyksistään. Heidän
sydämeensä tulvi vaikutelmia metsän solakkain ja viileiden pyökkien
juhlatunnelmasta. He olivat yhtäkkiä käyneet harvapuheisiksi, Helga
varsinkin. Mutta siitä huolimatta tuntuivat heidän ajatuksensa
askartelevan toisissaan, ja ainakaan ei heiltä liiennyt mitään
huomaavaisuutta vanhalle lihavalle hevoselle, joka taisteli kirottujen
kärpästen kanssa.

Petter Witt sai keskustelun jälleen käyntiin. Hän oli istunut
ajatellen sitä merkillistä seikkaa, että hänen päämääränään oli auttaa
Matts-ystäväänsä riistämään tämä nuori tyttö irti siitä rikkaasta
kehyksestä, jonka vanha herraskartano, sen puisto ja metsät loivat
hänen raikkaalle kauneudelleen. Nyt oli hänen hankittava varmuus siitä,
oliko tämän sydän kiintynyt kaikkeen tähän, vai olisiko tappio tälle
yhdentekevä. Hän kääntyi Helga-neitiin ja virkkoi:

"Kaunista metsää! Se kuuluu kai Munksholmaan?"

"Niin", myönsi Helga, "kaikki kuuluu Munksholmaan. Metsä täällä, ja
viljavainiot aina toiselle puolen Skogstoftaa."

Mutta hänen äänessään ei sointunut mitään iloa.

"Te olette onnellinen ihminen, neiti Munk. Mutta siitä huolimatta en
tiedä, kadehdinko teitä."

"Ihmisen ei sovi koskaan toista kadehtia."

"Ei, mutta — minä en edes tiedä, vaihtaisinko osaani teidän kanssanne."

"Miksikä ette? Te sanotte tuon aivan niinkuin te halveksisitte kaikkea
tätä. Minun mielestäni on ihanaa olla rikas."

"On monenlaista rikkautta. Te olette tilan perillinen, — mainion tilan
ja ehkä vielä loistavan omaisuuden, mutta minä olen koko maailman
perijä!"

"Ne ovat suuria sanoja, hra Witt."

"Niin, sitä ei voi kieltää. Mutta ettekö ole huomannut, että
me taiteilijat olemme aina äärettömän itseluuloisia? Meidän
itseluottamuksellamme ei ole minkäänlaisia saavutuskyvyn rajoja."

"Oh, minun mielestäni on hyvinkin selviä rajoja — ainakin osalle
taiteilijoita."

"Ei oikeille. Taiteilijan tulee näyttää muille ihmisille, kuinka
rikasta ja suurta elämä on — niin, ja myöskin kuinka vaikeata on elää!
Kuinka voisi hän silloin asettaa itselleen mitään rajoja."

Helga läiskäytti ruoskansiiman Hansin selkään.

"Mutta minä en ole mikään taiteilija. Minulla ei ole mitään näytettävää
kanssaihmisilleni, minä tahdon vain mielelläni saada elämältä niin
paljon kuin mahdollista, ja minä inhoan köyhyyttä. Minä olen nähnyt,
kuinka se on kuluttanut kunnon isäni ja tehnyt hänen olemassaolonsa
ilottomaksi. Minä tiedän, että se tekee mielen raskaaksi ja elämän
harmaaksi. Koettakaa te tehdä se kauniimmaksi niille, joilla on varaa
välittää taiteesta. Minä ehkä voin sen tehdä keveämmäksi muutamille
köyhille raukoille, joilla ei ole vaatteita ruumiinsa verhoamiseksi
eikä mitään vatsansa täytteeksi! Katsokaa, senvuoksi on ihana omistaa
rahoja! Ja senvuoksi olen minä iloinen ja kiitollinen, kun olen niitä
saanut."

Hän oli puhunut niin kiivaasti, että kyyneleet puhkesivat esiin hänen
silmistään, ja oli aivan luonnollista, että Petter Witt laski kätensä
hänen käsivarrelleen, vastatessaan:

"Hyvä neiti Munk, käsitän kyllä varsin hyvin, mitä te tarkoitatte.
Mutta minä en usko ihmisen voivan tehdä mitään todellista hyvää — ja
siellä, missä sitä parhaiten tarvitaan — ellei hän omassa elämässään
ole oppinut tuntemaan rakkautta. Niin, minä tarkoitan sitä ikivanhaa,
mieletöntä rakkautta sellaiseen yksilöön, jonka me asetamme kaikkia
muita ylemmäksi! Siitä lähteestä johtuu lempeys koko ihmiskuntaa
kohtaan. Ja senvuoksi ei olekaan alotettava elämäänsä ryömimällä uunin
nurkkaan eikä annettava itseänsä ravita muiden ansaitsemilla rahoilla.
Ei, ihmisen on mentävä ulos maailmaan! Ihmisen tulee kokea leipänsä
suolaantumista kyynelillä, muutoin hän ei tunne taivaallisia voimia...
Mutta nyt olette ehkä suutuksissanne minulle...?"

"En, enpä tosiaankaan — mutta — tehän nyt olette pian perillä?"

Hän oli pysäyttänyt Hansin, joka heti alkoi riipiä seljapensaan lehtiä
ja kukkia. Hänen äänensä värähteli hiukan.

"Ja te aiotte jättää minut tähän? Te olette joka tapauksessa
vihoissanne minulle."

"En en suinkaan, mutta... minä en mielelläni tahdo ajaa majataloon
saakka — ihmiset katselevat — ja täti..."

Ei olekaan monta, joille niin vastenmielisesti soisin mielipahaa kuin
teille, sen sanon, vaikka nyt olemme toisemme tunteneet vasta yhden
päivän. Mutta saanen kai luvan sanoa: näkemiin?

"Kyllä, — toivoakseni — mutta me elämme niin itseemme sulkeutuneina, ja
tätiä ei ole helppo..."

"No, antakaamme sitten kohtalon ratkaista asia. Ja minä sanon teille
vain hyvästi, neiti Munk — ja kiitos tästä päivästä!"

"Kiitos itsellenne, hra Witt, ja hyvästi!"

Helga käänsi Hansin takaisin, ja tämä hölkytteli pois. Mutta Petter
Witt jäi paikalleen ihmeissään ja hieman nuorena sydämeltään, ja katsoi
ja katsoi, kunnes sekä hevonen että vaunut hävisivät metsän hämärään.

Silloin tuli Witt katsahtaneeksi itseensä ja muisti, että hän
seisoi keskellä maantietä pukeutuneena tilanhoitaja Krappin mustaan
vaateparteen, jossa housut olivat liian lyhyet ja liivit kohousivat
ylös, ja sitäpaitsi päällystakin asemasta kietoutuneena matkavaippaan.

Tässä asussa hän asteli kievaritaloon.

Samana iltana ilmestyi muuan poika Munksholmasta ja toi hänen pukunsa
ja maalausvehkeensä. Witt istui teepöydän ääressä, kun poika saapui,
jonka vuoksi hän pyysi tätä viemään tavarat huoneeseensa ja ottamaan
niiden sijaan tilanhoitajan vaatteet.

Tullessaan sitten omaan huoneeseensa hän näki, että poika oli
tyhjentänyt Krappin puvun taskut ja pistänyt niiden sisällön pöydälle.
Joukossa oli pari pientä esinettä, jotka todellakin kuuluivat Petter
Wittille, ja myöskin se salaperäinen lappunen, jonka hän oli ottanut
lattialta tuulen puhaltamana.

Petter Witt pisti sen kirjekuoreen ja kätki matkalaukkuunsa.

Jo kolmannen kerran tänään tuo kohtalo sen minun käsiini, ajatteli hän.
Näyttää siltä kuin tässä olisi joku tarkoitus. Olkoon nyt tuolla niin
kauan, kunnes tapaan tilanhoitajan.

Mutta kotonansa Munksholmassa kulki tilanhaltija Krapp etsien ja etsien.

Missähän se onkaan? Voin panna pääni pantiksi, että minä laskin paperin
kirjoituspöydälle... tuulenhenkäys lienee sen puhaltanut alas... entä
jos Helga saa sen nähdäkseen! Mitähän hän silloin ajattelee minusta
raukasta?




XI.


Ensimäiset päivät kuluivat Skogstoftan majatalossa toimettomuudessa.
Bertil Mossgord vietti enimmäkseen päivät pitkät puutarhan ainoassa
riippumatossa. Matts Brille istui vieressä ja pohtien, miten alottaisi
sotaretkensä. Petter Witt harhaili ympäristössä aiheita haeskelemassa.

"On valmistauduttava tuohon suureen työhön", sanoi Mossgord, —
"itseensäsyventymisen ja whiskyn avulla."

"Seutu lienee hyvin kaunista, pitäisi nähdä sitä."

Mossgord käänsi hitaasti päätään ja katsoi ihmeissään häneen.

"Minun käsitykseni mukaan on tuo niin sanottu luonnonkauneus keksitty
vain sitä varten, että rikollisesti tehtäisiin elämä happamaksi
ihmisille, jotka muuten voisivat elää levossa ja huolettomina. Eihän
ole, jumal'avita, ainoatakaan kunnollista ravintolaa maaseudulla,
lähitienoon ylpeilemättä jostakusta suuresta nähtävyydestä. Ja
paneppa merkille, kaikki nuo vesilammet ja pyökkipuistikot, joiden
verrattomuutta on ylistelty, ovat aina puolen tai kokonaisen penikulman
päässä. Marssit sinne läähättäen kuin pikajunan veturi. Tai istut
kantotuolissa ja annat huonosti kasvatettujen mukuloiden potkia
jalkojasi. Ja minkä vuoksi? — Saadaksesi lopulta hikeä valuen katsella
jotakin moskaa ja uskotella itsellesi ja muille älyttömille, että siitä
todella nautit ja että sinulla on hauskaa."

"Niin, mutta — niin, mutta, kun minä nyt kerran tulen tämän
herraskartanon omistajaksi, niin tuleehan minun hieman tuntea seutua.
Minun on myöskin pakko perehtyä maanviljelykseen. Nykyään en osaisi
eroittaa nauriita kaalista."

"Tuo on vanhentunut ajatuskanta, että maanviljelijä muka tarvitsee
kaikkea tuollaista kuollutta tietoa. Ei, maanviljelijän tulee kulkea
kädet taskussa ja tirkistellä taivasta kohti katseella, joka on
samanlainen kuin sairaalla krokotiililla kuun paisteessa, ja sanoa,
että näyttää niinkuin tulisi sade, ja juuri nyt kun hänen pitäisi
saada lanta kotiin vedetyksi tai kun lampaat saavat penikoita. Ja
hänen täytyy osata pelata nakkia ja marjaasia korteilla, jotka
liimautuvat toisiinsa kiinni ahkerasta käytöstä, ja sitten täytyy
hänen kyetä juomaan puolikas punssia tyhjään vatsaan. Tuo toinen —
että tulisi tuntea viljalajit toisistaan tai nähdä hevosesta, onko
se soimenpureksija tai pillikeuhkoinen taikka vauhko — sellainen
oli kyllä tarpeellista ennen vanhaan. Nyt on meillä tietääkseni
maanviljelysneuvojat ja muut sellaiset. — Mutta enpäs tässä turhaan
innostu. Nyt on aamiaisaika, ja on parasta järjestää aina niin, että
on täydessä henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa aterialla
ollessaan."

Aamiaispöydässä osoittikin Mossgord kerrassaan suuremmeistä sotaherran
taitoa. Yhdellä ainoalla salamannopealla silmäyksellä hän oli saanut
täyden kuvan pöydästä ja tehnyt sotasuunnitelmansa. Hän näki, että
savustetut lohipalat olivat helposti voitettavissa. Oli vain puoleksi
niin monta viipaletta kuin pöytävieraita oli. Ja mitä ankeriashyytelöön
tuli, niin se ei varmasti koskaan ennättäisi häneen saakka. Hän
huomasi myöskin, että kolme paistettua munaa pöydän toisessa päässä
neitseellisessä yksinäisyydessään uneksi yhtymyksestä kinkun kanssa,
jota varten ne olivat määrätyt. Kun näki hänen iskevän loheen, samalla
kun hän sai paistetut munat kiertoliikkeeseen, ottaen myöskin rohkealla
rynnäköllä ankeriashyytelön naapurinsa käsistä, joka juuri odotteli
saavansa sitä tarjota rinnallaan istuvalle naiselle — se oli kuin
olisi saanut nähdä Napoleonin lyövän yhden sotajoukon, kääntyäkseen
heti toista vastaan, voittavan myöskin sen ja sitten salaman
nopeudella heittäytyvän kolmannen kimppuun. Mossgord oli syömätaituri.
Vuosikausien uutteralla harjoittelulla oli hänen vatsalaukkunsa
kehittynyt siinä määrin joustavaksi, että sen talteen mahtui tavattomat
määrät ruoka-aineita, jotka olisivat halkaisseet vähemmin tottuneen
vatsan. — Aterialta päästyään hän viipymättä heittäytyi uudelleen
riippumattoon. Hänen vieressään oli whiskypullo. Suupielessä riippui
iso karkeatekoinen havannasikaari. Hän joi lasistaan kaksi siemausta,
levitti sitten nenäliinan kasvojensa peitteeksi ja vaipui syviin
mietteisiin.

"Tekee mieli muistella, mitä kaikkea on syönyt."

Matts Brille alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli kerännyt tarkkoja
tietoja päärakennuksesta, Munksholman viljelyksistä, maan laadusta,
karja kannasta, palvelijoista sekä siitä, kuinka paljon meijeristä
saatiin voita, ja häntä kiusasivat nyt ajatukset, kuinka hän saattaisi
tätä kaikkea hoidella, sitten kun ne joutuivat hänen haltuunsa.
Uhraisiko hän enemmän maanviljelykseen vaiko karjanhoitoon? Olisiko
edullista ryhtyä pitämään sikoja vai pitäisikö kenties perustaa
raakasokeritehdas?

"Minähän en voi mitään päättää varmasti", hän valitteli, "ennenkuin
itse pääsen tuonne ja saan nähdä kaikki. Sinun sietäisi syödä hiukan
vähemmän, Mossgord. Tuollainen ahmiminen laimentaa toimintakykyä."

"Kievarinisäntä on ollut usein hyvässä hiprakassa viime aikoina.
Kolmasti päivässä — se on hänen pikku ohjelmansa. Senvuoksi kuormittaa
hän aamiaispöytänsä harvinaisen ja liikuttavan puolustelevasti. En voi
kohdella mies-parkaa niin kovasydämisesti, että hylkisin tuollaista
huomaavaisuutta."

"Ja minun on siis odotettava, kunnes hänen sopii lopettaa
juopottelunsa. Hiisi vieköön, enköhän tarjoa hänelle jotakin
prosenttia, jotta hän kiirehtisi. Ei ole ketään, johon voisin luottaa!
Petter Witt esimerkiksi, mitä hän hommailee? Häntähän ei näy koskaan."

Niin, mitä teki Petter Witt? Hän ei ollut puhunut matkatovereilleen
mitään käynnistään Munksholmassa, mutta jos he olisivat häntä
vakoilleet, olisivat he saaneet nähdä, että hän asteli joka päivä
herraskartanoon päin.

Hän saattoi istua tuntikausia maalaustelineensä ja kankaansa takana.
Mutta hän ei maalannut, ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista.

Metsän linnut lentelivät hänen ympärillään. Ne hyppelivät oksalta
oksalle, panivat untuvapäänsä kallelleen ja katselivat häntä viisailla,
pyöreillä kivihiilisilmillään.

"Piip, piip, mikä on tuo jättiläinen? Piip, piip, mitähän tuo täällä
istuskelee, hänhän ei tee mitään? Piip, piip, mitähän tuommoisiin
ihmisaivoihin mahtuu?"

Niin, herra tietäköön. Petter Witt tiesi itse varsin hyvin, että hän
esiintyi kummallisesti ja järjettömästi. Hän istui tuolla metsän
sisässä useita tunteja joka päivä, tavoittaen näkyviinsä erästä
vaaleata pukua.

Vaaleata pukua, joka eräänä päivänä oli välähtänyt hänen katseensa ohi
harmaiden pyökkirunkojen välissä ja jonka hän toivoi alati tulevan
takaisin.

Toisinaan luulikin hän näkevänsä siitä vilahduksen. Silloin hän
saattoi lyödä telineensä ja maalilaatikkonsa kokoon ja lähteä
sitä takaa ajamaan, ja hän pikemmin juoksi kuin käveli, hän tunki
orjantappurapensaisiin, repien kätensä veriin, ja hän uskaltausi
mättäille, missä maa keinui jalkain alla ja ruskea sohjo lotisi
kengissä.

Mutta vain yhden kerran hänen onnistui nähdä se vaalea puku.

Se tapahtui eräänä päivänä auringon ollessa laskemaisillaan, kun hän
asteli tietä pitkin ja oli jo jättänyt kaiken toivon. Silloin näki hän
sen tulevan poikki tien niin läheltä, että sen kantajan oli mahdoton
kulkea hänen ohitseen häntä huomaamatta. Hän kiiruhti paikalle, mutta
perille päästessään hän ei tavannut siellä ketään. Ja puun latvassa
istui metsäkyyhkynen kuhertaen vahingoniloisena.




XII.


Kievarin isäntä oli lopettanut juopottelunsa. Hän kuljeskeli nyt
hätäräsilmäisenä ja itkeä tihrusteli, lihaansa ja aamiaispöytää
kiduttaen.

Mossgord ilmoitti olevansa valmis ryhtymään asioihin. Kysyttäessä
vastasi Petter Witt, että hän oli odottanut koko ajan.

Matts Brille oli sensijaan joutunut onnettomuuteen, — hän oli
rakastunut.

Rakastunut juuri nyt, kun ratkaistavana oli tehtävä, joka vaati kylmää
järkeä, lujia hermoja, täydellistä itsehillintää! Ah — juuri hän, joka
viime rakkauspulastansa — seitsemännestätoista — suoriuduttuaan oli
vakuuttanut, että hänen eroottinen tunteensa oli nyt loppuunkulunut,
hänen sydämensä kuin kaskimaa.

Hänen hellyytensä esine oli tällä kertaa neiti Tuttan Matthisen,
muuan nuori, jonkun verran kalvetustautinen nainen, jolla oli hiukan
liian pieni nenä, liian pitkä ylähuuli, hieman liian suuret hampaat
ja paljonlaisesti alaleukaa. Hän oli saippuatehtailijan tytär,
tuntui jossain määrin varakkaalta ja oleksi Skogstoftan majatalossa
tädin kaitsemana, osittain päästäkseen kalvetustaudistaan, osittain
unohtaakseen erään meriväen luutnantin.

Neiti Tuttan oli hyvin runollinen luonteeltaan, ja Matts Brille sepitti
runoja otsansa hiessä. Enimmäkseen kuitenkin suorasanaisia runoja.
Loppusointujen keksiminen puristi runoilijan tunteita kuin kureliivinä.

Niinpä löysi neiti Tuttan Matthisen eräänä päivänä seuraavan runon
pistettynä ovensa avaimenreikään.

    Pöydän ääressä näin minä sinut —
    ääressä ruuan proosan —
    puremassa valkeilla hampaillasi
    tomaatti- ja munaa voileipää.
    Ja nostit korallihuulillesi
    lasissa pilsner-juomaa.
    Tuona hetkenä toivotin minä —
    oi sinä, jota salassa lemmin —
    ah oisinpa ollut se voileipä,
    taikkapa tomaatti, vaikkapa muna,
    tai edes lasina
    pilsner-juoman kantaja...
    — — — — —
    Mutta se minä en ole.
    — — — — —
    Ei, se minä en ole.
    Siksipä aattelen:
    jospa saisin nähdä sun —
    en ruokapöydässä,
    vaan keskellä ruusujen —
    ruusujen — ruusujen —
    ja aina nähdä sinut
    ijankaikkisesti,
    kunnes ruusuista tuoksuu kuolema,
    ja sinä itse
    olet imenyt muuttumisen suuren ja pyhän
    puhtaaksipesun
    ja juovuttanut minut kuin kämmekän hunaja.

Neiti Tuttan ei ymmärtänyt runosta juuri mitään, mutta hän ei voinut
sitä lukea tuntematta vähitellen jonkunlaisia meritaudin oireita. Tämä
johti ajatukset meriluutnanttiin, ja hän joutui oikeaan mielentilaan.
Seuraavana päivänä hän teki itsellensä aamiaispöydässä tomaateilla ja
munilla päällystetyn voileivän, ja sitten puraistessaan sitä hän loi
Matts Brilleen viehkeän katseen.

Tämä johti peittelemättömään armasteluun. Täti hankki tietoja Matts
Brillestä. Ne eivät olleet varsin lupaavia, hän oli vain filosofian
kandidaatti ja — köyhä. Mutta kun Matts Brille oli ankarimman
vaitiololupauksen ehdolla uskonut neiti Tuttanille salaisen
perintöoikeutensa Munksholmaan ja tämä taasen puolestaan heti saattanut
asian tädin tietoon, kävi täti lempeämmäksi ja asettui siitä hetkestä
lähtien hyväntahtoiselle puolueettomuuden kannalle.

Matts Brille puolestaan neuvotteli Mossgordin kanssa.

"Sinähän olet hullu", sanoi tämä paljon koeteltu ystävä; "kuinka
voitkaan olla rakastunut tässä hemmetin helteessä?"

Eräänä päivänä, kävellessään neiti Tuttanin kanssa, kertoi Matts
Brille olevansa taitava purjehtija, ja neiti Tuttan vakuutti, että
hän _rakasti_ purjehdusretkiä; hän oli vähällä lisätä, että hänellä
oli niin monta mieluista muistoa sellaisista retkistä meriluutnantin
ajoilta.

Matts Brille käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Ettekö tahtoisi purjehtia kerran minun kanssani, neiti Tuttan?" Ja hän
loi neitoseen sellaisen silmäyksen, joka aina kirkasti hänen kasvojaan
silloin kun hän sai pelissä hyvät kortit. "Uskaltaisitteko luottaa
minuun, jos pyytäisin...?"

"Kyllä, kyllä uskaltaisin, Brille! Teidän kanssanne uskaltaisin
purjehtia minne tahansa."

He kävelivät tovin äänettöminä rinnakkain. Oli iltapuoli päivää;
ilma oli täynnä raskasta, kosteata lämpöä. Hyttynen oli innostunut
hartaaseen tehtävään nuoren naisen selässä. Purema kihelmöi. Hän koetti
salaa päästä siihen kohtaan käsiksi päivänvarjonsa varrella, ja hänen
katseensa oli silloin vähemmän hellä.

Mutta hän antoi anteeksi hyttyselle ja katseli haaveksien Matts
Brilleen.

"Tiedättekö, herra Brille, minä olen paljon miettinyt sitä seikkaa,
että kun te kerran tulette tilanomistajaksi, niin täytyy teillä olla
myöskin vaakuna! Ettekö te olekin oikeastaan aatelista sukua?"

Tätä ei Matts Brille ollut ennen tullut ajatelleeksi. Mutta häntä
innostutti se aatos sanomattomasti.

"Kyllä", hän sanoi. "Munk-suku, jonka nimen aion omaksua, on aivan
varmasti aatelia. Aivan varmasti. Kristian IV, te tiedätte kyllä —
Kristine Munk — Eleonora Kristine Ulfeld..."

"Ja Birgitta Göye, eikö totta?"

"Kyllä." (Siitä viisi, ajatteli Matts Brille, tulkoonpa hänkin mukaan
päällepäätteeksi). "Niin, Birgitta Göye myöskin tavallansa."

"Mutta silloinhan teillä täytyy olla vaakuna — esimerkiksi vaunujenne
ovissa, kuten muillakin. Munkien vanha vaakuna — minkälaiseksi te sen
luulette?"

"Minä luulisin melkein paremmaksi suunnitella oman vaakunan."

"Ja minkälainen se olisi?"

"Jos purjehdusretki huomenna — jos...?"

"Jos purjehdusretki huomenna...?"

"Jos purjehdusretki huomenna — täyttää ne toiveet — joita minä —
uneksin — neiti Matthisen — niin siinä vaakunassa olkoon keskellä
täysin purjein liitelevä vene."

Neiti Tuttan painoi päänsä alas, hänen kalvetuksensa hävisi
ruusuhohteeseen.

Ja Matts Brillen sielussa syntyi runo, jonka otsikko kuului: "Onneni
venho". Sen hän aikoi antaa neiti Tuttanille, heidän seuraavana aamuna
kelluessaan peilikirkkaalla salmella, rauhassa kahden kesken, ilman
muita todistajia kuin aurinko ja hyväilevä kesätuuli.

"Paisuvin purjein", kuiskasi neiti Tuttan haaveillen, "silkkipurjeet
kultaisessa mastossa..."

"Niin, ja vene suuntaa kulkunsa kukkien koristamaa rantaa kohti."

He astelivat kotiin sanoista tyhjinä, mutta sydän täynnä tunteita ja
odotuksia.

"Vielä yksi asia, neiti Tuttan, — vielä yksi asia", sanoi Matts Brille,
kun he erosivat. "Me laskemme maihin jossakin Falsterin rannalla ja
syömme päivällisen siellä, niin olen ajatellut. Mutta — ettekö ole sitä
mieltä, että meillä pitäisi olla mukanamme täältä hotellista lähtien
aamiaisvasu?"

"Kyllä! Ja siinä kananpoikia."

"Eikö totta, se olisi hirmuisen hauskaa — te ja minä..."

"Niin, kuinka hauskaa saattaakaan tulla! On aivan kuin..."

"Kuin mitä?"

"Kuin — me olisimme mies ja vaimo."

Mutta kun neiti Tuttan lausui nämät viimeiset sanat, oli hän jo
portaiden puolitiessä omaan huoneeseensa menossa.

Petter Wittille ja Mossgordille ilmoitti Matts Brille:

"Minä aijon huomenna pikku purjehdusretkelle. Ylitse Falsterin puolelle
tervehtimään erästä vanhaa koulutoveria, jolla on pieni maatila siellä.
Mutta teidän ei tarvitse tulla mukaan. Hän on hyvin omituinen ja
ihmisarka. Hän varmasti peljästyisi pahanpäiväisesti, jos me tulisimme
niin mieslukuisina."

"Hän aikoo lähteä tytön kanssa", sanoi Mossgord Petter Wittille, kun
Matts Brille oli lähtenyt. "Minä voin nähdä hänen luomestaan, että hän
valehteli. Luomi oli sinipunaa. — Minne hän nyt lähti?"

Petter Witt katsahti akkunasta: "Alas rantaan."

"Sitten hän menikin kalastajan luo venettä vuokraamaan. — Siis me
lähdemme mukaan tuolle purjehdusretkelle."

"Eiköhän se näyttäisi hieman tungettelevalta?"

"Voimmeko me rauhallisesti katsella, että hän kaiken tämän
rakastelutouhun vuoksi unohtaa velvollisuutensa ja vie meiltä sen
prosentin, joka meille on laillisesti tuleva? Sitä paitsi arvelen minä,
että on kerrassaan ihanaa loikoa purjeveneessä sillä aikaa, kun toiset
hoitelevat peräsintä ja purjeita. Sellainen ruumiinharjoitus sopii
minun rakenteelleni."

"Hän ei mitenkään suostu ottamaan meitä mukaansa."

"Sen voimakkaammin vaikuttaa häneen havainto, että me tulemme joka
tapauksessa. Anna minun järjestää asia. Huomenna lähdemme merelle."




XIII.


"Hei", tuumi Matts Brille seuraavana aamuna herätessään "Ihanampana
ei luonto olisi koskaan voinut tervehtiä rakkauteni syntymäpäivää!
Taivas heloittaa sinisenä kuin armaani silmät; aurinko loistaa kuin
suuri onnenraha! Kun me, Tuttan ja minä, piakkoin purjehdimme selälle,
huojuttelee heikko tuulenväre puiden lehtiä, ja silloin tuntuu tuhannen
pikku lemmenhaltijaa lymynneen kaislistoon kuiskimaan: 'Onnea, onnea!'"

Maakauppiaalta oli hän edellisenä iltana ostanut parin valkoisia
housuja ja sinisen lakin, jossa hohti kolme kullattua kruunua. Lisäksi
oli hänellä yllään sininen takki, punainen kaulahuivi ja valkoiset
kangaskengät.

Hän oli näköjään kuin ikänsä kaiken ulapoilla viettänyt.

Hänellä oli taskussaan runo "Onneni venho" sirosti puhtaaksi
kirjoitettuna. Koko yön oli hän istunut sitä sommitellen, ja se oli
tuottanut hänelle monta huolta.

Mutta nyt olikin siinä loppusoinnut niinkuin muissakin
runosepityksissä. Häntä itseänsä miellytti erityisesti viimeinen
säkeistö; tässä verrattiin hänen rakastettuansa tuuleen, joka pullisti
purjeita.

    Ma korvas juuressa kuiskailen:
    Oot onneni tuuli sä herttainen.
    Oi purppuraruusua rohkenen anoa
    ja sinua morsiamekseni sanoa,
    kun onnemme venhoa ohjaten vain
    me riemuitsemme: "Ma armahan sain!"

Aamukahvia, juodessa oli hänen määrä tavata neiti Tuttan, ja huoneeseen
tullessaan hän tunsi silmiänsä häikäisevän. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt neitoansa niin lumoavana. Tällä oli yllään kermankeltainen
puku, joka sopi mainiosti hänen kalvettuneeseen hipiäänsä. (Ah,
kalvetustautikin kaunisti häntä! Brille oli jo ajatellut sepustaa runon
"Valkoinen hirveni", tai "Valkea liljani.") Pienen pieni nenä oli
päiväpaisteen hivelemänä saanut elämänhaluisen hohteen, jonka hyvänä
täydennyksenä hänen vyössään loisteli iso tummanpunainen piooni.

Brille tempausi väkisinkin koholle tuoliltaan ja huudahti:

"Totta tosiaan, neiti Matthisen, jopa te tänään olette viehättävä!"

Mutta hän ei huomannut, että pöytäliinan nurkka oli sotkeutunut hänen
sääriinsä. Noin äkkiä kavahtaessaan seisaalle hän kaatoi kahvikupin, ja
sen sisältö läikähti hänen valkoisille housuilleen.

Neiti Tuttan kirahti: "Voi taivas!" Ja Matts Brille seisoi suruissaan
katsellen vaaleanruskeata tahraa.

"Näissä minä en vähään aikaan voi näyttäytyä", hän huokasi.

Mutta hänen teki mielensä siunata tapaturmaa, kun neiti Tuttan itse
lähti hänen kanssaan keittiöön yrittämään hangata pois laikkua.
Kuinka herttaisen kainosti hän kävikään käsiksi valkoisen kankaan
liepukkaan — kuinka suloisen innokkaasti hän hieroikaan ja saippuoi ja
kostutteli, kunnes koko housunlahe oli likomärkä ja kahvitahra levinnyt
muistuttamaan Europan karttaa.

"Ei se sentään näy lähtevän", sanoi neiti Tuttan ja hymyili säälivästi.
"Kuivanakin se varmaan jää näkyviin."

Matts Brillen täytyi siis mennä muuttamaan housuja. Heti senjälkeen
he astelivat alas rantaan, Brille tummansinisissä housuissa, mutta
molemmat täysin onnellisina.

Brillellä oli eväskori käsivarrella; leivonen liverteli. Koirat
haukkuivat; siellä täällä pistäysi miehen alku liian lyhyeksi käyneessä
koltissa talonpoikaistuvan ovesta esille.

"Kalastajaapa" oli pienen kallion takana. Sinne päästiin erästä
onkalotietä. Matts Brille ja neiti Tuttan kävelivät haastellen
aamuhetken tenhoavasta tunnelmasta ja siitä viehätyksestä, jota
tällainen tuttavallinen seurustelu tuotti ollessaan vapaata äänekkäistä
saattajista.

Mutta äkkiä he kuulivat raikkaasti helähtävän: "Hyvää huomenta". Ja
kaksi hahmoa sukelsi esiin ojasta, huudellen yhä: "Hyvää huomenta!
Hyvää huomenta!" kunnes viimein lauloivat sitä säveljaksona: "Kas hyvää
huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta! Kas hyvää-huomenta!"

Matts Brille seisoi kankeana kuin tikku, painautuneena onkalotien
uomaan, ja hänen luomensa paisui julmasti, muistuttaen sinivuokkoa.
Neiti Tuttan oli tahtomattaan tarttunut hänen käsivarteensa.

"Mossgord ja Witt! Mitä herran nimessä te tahdotte?"

"Lähteä purjehtimaan sinun kanssasi, veikkonen!"

"Kenen kanssa?"

"Sinun kanssasi!"

"Se ei käy laatuun."

"Oh, sinä ajattelet ystävääsi maanviljelijää, jota aiot lähteä
tervehtimään, mutta ei hän niin pahasti pelkää ihmisiä!"

"Ei ole tilaa, neiti Matthisen tulee mukaan."

"On toki, seitsemän, kahdeksan henkeä vähintään mahtuu purteen! Neiti
kenties pistäytyy viereisille jonkun ystävättärensä luo?"

"Niin — hm — neiti aikoo mennä tervehtimään erästä ystävätärtään."

"Ja pelkääkö sekin ihmisiä?"

"Ei — ei aivan — mutta —"

"Neidin ystävätär ei pelkää ihmisiä; no, sepä hauskaa, se, silloin me
kaksi tulemme neidin saattajiksi. Sinä voit laskea meidät maihin, missä
tahdot. Sillaikaa kun sinä käyt tapaamassa arkaa ystävääsi, saatamme
me neitiä hänen seuranhaluisemman ystävättärensä luo. Mikä tuossa on?
Sinulla on totisesti eväsvasu matkassa."

"Ei se mikään eväsvasu ole. Se on neiti Mathisenin vasu — neiti pitää
siinä nypläystyötänsä."

"Se lienee suuri homma?"

"Niin, se on — sänkypeite."

"No, kun neiti nyt saa meistä seuraa, ei hänen tarvitse nypläillä. Me
tulemme kyllä kolmisin toimeen keskenämme, eikö totta, neiti?"

"Sanonpa teille jotakin. Minä suorastaan en huoli teitä mukaan. Neiti
Matthisen on hyvin arka merellä, ja hän ei uskalla tulla, jos veneessä
on enemmän väkeä kuin kaksi, ja... Ei, tämäpä oli hävyttömintä, mitä
olen kokenut!"

Viime huudahdus johtui siitä, että Mossgord vähääkään välittämättä
Matts Brillen vastaväitteistä oli mennyt venelaiturille ja siitä
heilahtanut tuhtolaudalle. Petter Witt seurasi kintereillä. Vene oli
vallattu.

Joko oli purjehdusretki kokonansa jätettävä tai oli mukauduttava
välttämättömyyteen.

"Enpä tiedä, neiti Matthisen", virkkoi Matts Brille mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä, "haluatteko näissä oloissa lähteä
purjehdusretkelle? Olen tuskin nähnyt mitään karkeampaa, ja nuo kaksi
vekkulia ansaitsisivat, että me antaisimme heille läksytyksen jäämällä
kotiin."

"Eikö se teidän mielestänne näyttäisi hieman omituiselta?" sanoi neiti
Tuttan aivan tulipunaisena. "Ihmiset voisivat luulla, että minä... että
te ja minä...

"Olette oikeassa! Aivan oikeassa! On tapauksia, jolloin hienotuntoisten
ihmisten ei auta muu kuin mukautua ilkimysten hävyttömyyteen. Onneksi
voimme osoittaa koko esiintymisellämme, kuinka syvästi me halveksimme
heitä."

Hän ojensi neiti Tuttanille kätensä, ja jäykän arvokkaina astuivat he
venheeseen. Eväsvasu asetettiin peräkannen alle.

Matts Brille hoiti purjeita, ja Petter Witt kävi peräsimeen. Hän ei
ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen esittämäänsä osaan.

"Me kaksi voimme toki autella mukana jotenkuten", hän sanoi.

Mossgord istui puhellen neiti Tuttanille, kuinka iloissaan Matts Brille
näkyi olevan, kun hän aavistamattaan sai molemmat parhaat ystävänsä
purjehduskumppaneikseen.

"Hänen on niin vaikea tulla toimeen ilman meitä, kunnon pikku Mattsin.
Jos jonkun nuoren neitosen mieleen joskus juohtuisi mennä kihloihin
hänen kanssaan, niin hän saa silloin meidät molemmat kaupanpäällisiksi.
Mutta eipä siitä juuri ole vaaraa. Naisten tenhoajaksi ei häntä voine
sanoa."

Nämä sanat nostattivat Mattsin kasvoille uhkaavan ilmeen. Neiti Tuttan
istui selin häneen. Brille saattoi näin ollen mielitiettynsä näkemättä
ilmaista katkerintakin kiukkua katsannollaan.

Mutta Mossgord ei ollut millänsäkään.

"Ei käy kuitenkaan sanominen, että hän ei ole pannut parastansa. Tuolla
kunnon veikolla on uusi rakkausseikkailu kerran kuussa. Ja kesällä, kun
päivät ovat pitkät, hän ehtii suoriutua kahdestakin."

Matts Brillen kasvot eivät tästä suinkaan leppyneet. Mutta hän päästi
muutamia käheitä kurkkuääniä, joiden piti olla naurua.

"Höh, höh, höh — onpa hyvä, että teet pilasi niin karkeaksi, ettei voi
syntyä epäilystäkään sen merkityksestä. Muutoin saattaisi uskoa — hö,
hö, ho — eikö totta, neiti Matthisen, muutoin saattaisi luulla — höh,
höh, höh — että hän on ihan tosissaan..."

"Vaaditaan myös rohkeutta mennäkseen naimisiin hänen kanssaan",
pitkitti Mossgord järkähtämättömän levollisesti; "hän kuorsaa,
nähkääs, siinä määrin, että hänen täytyy aina asua erittäin vankasti
rakennetuissa taloissa, jotta ne eivät sortuisi hänen päällensä."

Matts Brillen hilpeys yltyi yhä. "Höh, höh, höh! Se on vain leikkiä,
vain — höh, höh, höh..."

"Tietenkin se on vain höh, höh, höh! Mutta oikeinpa teet siinä, Matts,
että ajattelet vanhaa ystävääsi, jota nyt menemme tervehtimään."

"Oh, arvaat kyllä, että sekin on leikkiä."

"Vai niin, vai leikkiä? Kiitos vain, mutta sellaisia juttuja osaamme
me itsekin sepustaa! Niinkuin me emme olisi tienneet, että tuo vanha
ystävä kulkee hameissa! Sinullahan on mielitietty Falsterilla, senkin
Don Juan! Niin pian kuin olet päässyt meistä eroon, kiiruhdat tietysti
hänen luokseen."

Tämän julkean syytöksen vaikutus oli tavaton. Matts Brille, joka piteli
purjeen jalusnuoraa, päästi sen kädestään. Vene kiepahti ympäri, pisti
keulansa aaltoihin ja alkoi täyttyä vedellä. Neiti Tuttan sinkosi
tässä tempaisussa tuhdolta suoraan Petter Wittin syliin. Tältä heltisi
peräsimen varsi, ja vene alkoi pyöriä kuten koiranpenikka, joka kieppuu
häntäänsä tavoittaen.

Pahimmin kävi Mossgordin. Töytäyksessä oli hän pudonnut veneen
pohjalle. Siellä hän makasi nyt likomärkänä vedessä, ja hänen
ympärillään uiskenteli kaksi kananpuolikasta, hummerirasia, voikuppi,
kymmenkunta leivänpalaa sekä kirjava valikoima pehmeäksi keitettyjä
munia, makkaroita, maksapasteijaa, olutta, sokeria, kermaa ja kahvia
ynnä kaikkea muuta hyvin järjestettyyn aamiaiseen kuuluvaa.

"Mitä tämä on?" huohotti hän. "Sanotko sinä tätä nypläystyöksi?"

Matts Brille ei vastannut. Hän oli jälleen nopeasti tarttunut
jalusnuoraan ja saanut veneen kölillensä.

"Neiti Matthisen, ettekö tahtoisi käydä peräsimeen! Emme voi uskoa sitä
kellekään noista herroista... Petter Witt, ammenna vettä venheestä!
Ammenna hemmetissä, sen verran kykenet toki auttamaan! Mossgord kai
pystyy omin neuvoin pääsemään jaloilleen!"

Mossgord oli varsin kylmäverisesti jäänyt makaamaan ja katseli
ihmeissään ympärilleen. Huomatessaan, ettei kukaan tullut hänen
avukseen, hän ryömi hitaasti ja laiskasti takaisin tuhdolle, puisteli
märkiä vaatteitaan ja loi kaihomielisen silmäyksen ruokatavaroihin.

"Sääli hyvää ruokaa", hän pahoitteli. "En todellakaan uskonut, että
meillä oli aamiainen mukanamme; luulin poikkeavamme maihin syömään.
Mutta hummerit toki voidaan pelastaa. Periaatteellisesti en tosin
muuten mielelläni syö säilykehummeria, mutta poikkeustapauksessa..."

"Älä huoli vaivautua! Hummeri tulee kyllä syödyksi ilman sinun
apuasikin — peräsin ylähangan puolelle, neiti — ei, noin! Ylähanka on
oikeanpuoleinen laita... Witt, voit tulla tänne ja ottaa jalusnuoran
hoitoosi!"

Petter Witt totteli äänettömänä. Matts Brille oli äkkiä tullut
määrääjäksi. Sillaikaa kun Petter Witt hoiteli jalusnuoraa, hän kokosi
pelastettavaksi kelpaavat ruoka-aineet. Ja niistä riitti kahden hengen
runsaaksi aamiaiseksi.

"Vapautappa neiti peräsimestä, Mossgord! Tehkää niin hyvin, neiti!
Luullakseni on noille herroille kylliksi, kun saavat katsella
aterioimistamme."




XIV.


He olivat purjehtineet tunnin verran. Matts Brille oli sovittanut
itsensä ja neiti Tuttanin siten, että purje eroitti heidät kahdesta
matkustajastaan. Valkoisen purjekankaan takana saattoivat he istua
jutellen melkein yhtä hyvin kuin olisivat olleet kahden kesken.

Mutta Mossgordin kasvoilla kuvastui levottomuuden ja huolestuksen ilme,
jollainen oli muutoin vierasta hänen järkkymättömälle luonteelleen.
Viimein hän virkkoi:

"Anteeksi, että kysyn — milloin laskemme maihin?"

"En tiedä. Kenties parin tunnin kuluttua."

"Parin tunnin! Ei käy laatuun!"

"Miksikä ei kävisi laatuun? Se olisi hauska tietää."

"Tietysti senvuoksi, että meidän täytyy saada aamiaista."

"Sepä ei ole minun asiani. Me, jotka olemme veneen vuokranneet, olemme
murkinoineet."

"Niin, mutta me toiset? Kuules nyt, Matts hyvä, oleppa nyt hieman
sävyisä ja esiinny kuten tosikristityn tulee. Sinä et suinkaan tahtone
pakoittaa kahta rakasta ystävääsi istumaan täällä menehtymässä nälkään
ja janoon."

"En tiedä muuta neuvoa kuin että sinä ja Petter vedätte pitkää tikkua,
kumpi teistä on teurastettava ja syötävä."

"Sinun pitää nyt poiketa rantaan ja laskea meidät maihin, kuuletko."

"En voi, Mossgord hyvä, en voi. Ranta on kovin laakaa tuolla... Vene
saattaisi tarttua pohjaan. Mutta tehän voitte uida — se on erinomaista
voimistelua — vain neljännesvirsta rantaan."

"Sitä me emme halua, senkin aasi."

"No, se on teidän asianne."

Oltiin tovi vaiti. Mossgord näytti loukatulta epäjumalan kuvalta, eikä
Petterkään voinut kieltää tuntevansa kiihtyvää hiukaisua.

Mossgord sai käsiinsä hummerirasian. Siinä oli muutamia jätteitä,
jotka hän kopeloitsi kokoon. Petter Wittillä oli makeisia matkassaan.
He tyhjensivät koko laatikon. Lopuksi he saivat kumpikin suuhunsa
sikaarin — noita karkeatekoisia mossgordilaisia — pureksivat
niitä surumielisinä, sytyttivät ja sauhuttelivat niinkuin olisivat
tavoittaneet pöllähdyksistä ravintoa.

"Varmastikin olen laihtunut vähintään kilon", huokasi Mossgord. "Ei
käy helpoksi päästä takaisin entiseen painoonsa. Tämä retki koituu
kalliiksi."

Matts Brille ilmestyi purjeen alta näkyviin.

"Tämä on ihana purjehdusretki, eikö totta?"

"Kuule nyt sydämesi ääntä, Matts", pyysi Petter Witt.

"Mossgordhan kuolee nälkään."

Matts Brille hymyili.

"Olemme tulleet pikku lahdelle. Täällä on muutamia venelaitureita,
laskeaksemme maihin, ja erinomainen majatalo lähellä — kuuluisa
ruokapaikka! Mossgord, veikkoseni — onko minulla mitään mielitiettyä
Falsterilla?"

"Sehän oli pelkkää pilaa, senhän tiedät!"

"Niin, mutta minähän olen kovin vaihtelevainen. Kukaan ei tahdo mennä
naimisiin kanssani. Kuorsaan — antaudun uuteen rakkausseikkailuun
kerran kuussa. Minun sietänee vilvoitella itseäni pitemmällä
purjehdusretkellä."

"Lopeta jo! Sinä olet miesten parahin! Sinun uskollisuutesi ystävänä,
uskomattoman sitkeä kiintymyksesi niihin, joista olet kerran alkanut
pitää, sinun ylväs ja suopea luonteesi, nehän kaikki ovat tunnettuja
tosiasioita. Ja sinäkö kuorsaisit! Ha, ha, ha — sinä, joka nukut kuin
kielo — milloin ylipäätänsä nukutkaan. Sillä me olemme viettäneet
yhdessä useita öitä, jolloin sinä..."

"No, no, älä nyt liioittele!"

"Sanalla sanoen, Petter Witt ja minä olemme yhtä mieltä siitä,
että tyttö, joka kerran saa sinut mieheksensä voi katsoa itsensä
onnelliseksi. Hö, hö, hö! Eikö totta, Petter?"

"Ho, ho! Siispä käännymme! Vasempaan peräsin neiti — lujasti vasempaan!
Neiti Matthisen ja minä olemme muuten ajatelleet joka tapauksessa
poiketa täällä maihin."




XV.


Paikkakunnalla, jonne he nyt olivat tulleet, muisteltiin
sittemmin, että sikäläisessä kievaritalossa oli kerran muuan
lihava kööpenhaminalainen herrasmies yksinään syönyt kokonaisen
kinkun. Kenties se oli totta; ainakin myönsi Mossgord sinä päivänä
saavuttaneensa syöntiennätyksen.

Sillävälin Matts Brille ja neiti Tuttan astelivat polkua pitkin
harmaanvihreiden vainioiden välissä, kunnes saapuivat pienelle
vihreälle niitylle kiviojan partaalle.

Ojan kivitystä kiipeili vihreä karhunmarjapensas viattomine valkoisine
kukkineen. Pikkuinen nenäkäs pihlaja, joka varmastikin oli itse
kylväytynyt karuun maaperään, kumartui noiden kahden nuoren yli aivan
kuin kuuntelemaan niiden haastelua, — ja heijasti elämäniloa punaisista
marjatertuistaan.

Matts Brillen oli ollut heti otettava taskustaan runonsa "Onneni
venho", ja hän lausui sen nyt tunteellisesti ja pontevasti. Paperi
oli tosin käynyt laikulliseksi suolavedessä, ja varsinkin olivat
sanat: "ma armahan sain" haalistuneet valtavaan tahraan, joka ulottui
melkein koko sivun yli. Mutta Brillestä se tuntui tulvivan rakkautensa
vertauskuvalta.

Ja kun hän kysyi neiti Tuttanilta, huoliko tämä runosta näin
huonossakin kunnossa, säilyttääkseen sen muistona sepittäjästä ja
näistä hetkistä, — silloin neiti Tuttan otti sen ja pisti miehustansa
sisäpuolelle sekä palkitsi runoilijaa säteilevällä katseella. Ja neiti
Tuttan sanoi, ettei hän ollut koskaan kuullut tai lukenut mitään niin
kaunista. Eikä hän ollut koskaan aavistanut, että Matts Brillellä oli
sellainen runosuoni — tai oikeammin, hän oli kyllä kenties aavistanut,
mutta hän ei olisi voinut uskoa, että hra Brille osasi kirjoittaa
niin — tai — niin, hän ei oikein tiennyt mitä hra Brille olikaan
tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta.

Tämä päättyi siihen, että neiti Tuttan ihan hukkui suloiseen
hämmennykseen, ja Matts Brille käytti tilaisuutta lausuakseen
runonsa uudelleen. Hän osasi sen ulkoa, mutta neiti Tuttan veti
käsikirjoituksen esiin ja seurasi sormellaan rivi riviltä.

Ja sitten? Niin, ainoana todistajana esiintynyt pikku pihlaja ei
liene ollut oikein taattu salaisuuksien säilyttäjä. Kuinka olisi
muutoin voinut tulla ilmi, että Matts Brille nyt katsoi otolliseksi
suudella neiti Tuttania? Mitä välitti hän neiti Tuttanin typistyneestä
alahuulesta tai hieman liian pitkästä ylähuulesta? Hän suuteli ja tunsi
suudelmiinsa vastattavan, ja kumpainenkin leijui siihen taivaaseen,
missä elämän pienet vajavuudet ja virheet katoavat.

Mutta äkkiä kavahti neiti Tuttan seisaalle: hän oli tuntenut
pihtihännän — niskassansa, luullakseen. Pihtihännät olivat
inhoittavimpia ja iljettävimpiä hyönteisiä, mitä hän tiesi, ja ellei
hän saisi sitä pois, kuolisi hän kauhuun. No, Matts Brillen täytyi
aukaista muutamia hakasia, ja hän ei löytänyt mitään pihtihäntää, mutta
sensijaan hän painoi pari suudelmaa valkoiselle, hieman luisevalle
kaulalle.

Joka suutelon välillä kirkaisi neiti Tuttan ja kielteli:

"Äsh ei, älkää nyt, hra Brille!" mutta hra Brille ei hellittänyt. Ja he
olivat kovin onnellisia.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin he päivällisellä majatalossa tekivät sovinnon Petter Wittin
ja Mossgordin kanssa. Kumpainenkaan ei puhunut siitä, mitä oli
tapahtunut niityllä, mutta ainakin Petter Witt huomasi heidän silmiensä
loisteen ja teki omia johtopäätöksiään.

Samassa hänen ajatuksensa siirtyivät Helga Munkiin ja tämän vaaleaan
pukuun, joka aina hävisi puiden väliin, ja hän vannoi itsekseen vielä
tavoittavansa sen, vaikka hänen pitäisi viettää vuosikausia tuolla
metsässä kuin lumottuna ritarina.

Ja hän nousi puhumaan innostunein sanoin rakkaudesta. "Rakkaus", hän
haastoi, "opettaa linnut laulamaan. Rakkaus kehittää taiteilijat
luomaan teoksiaan. Rakkaus saa meidät tekemään suurimmat hullutuksemme,
suorittamaan mainehikkaat urotyömme. Se nostattaa meidät itsemme
yläpuolelle ja avaa taivaan portit. Minä juon sen maljan! Ne, jotka
tuntevat rakkauden merkityksen, eivät anna toisten koskettaa huulillaan
lasia, josta ovat juoneet rakkauden maljan."

Hän sinkautti lasinsa huoneen nurkkaan pirstaleiksi. Neiti Tuttan
ja Matts Brille nousivat innostuneina tekemään samaten, ja heidän
katseensa osuivat yhteen.

Mutta Mossgord vain särpi viininsä rauhallisesti ja kaatoi lasiinsa yhä
lisää.

Kun heidän sitten tuli illalla palata kotiin, lepäsi meri nukahtaneena,
peilikirkkaana ja hiljaisena kuutamon läikkeessä, joka kuvavirtana
välkkyi sen kalvossa. Tuntui vain heikkoa tuulenvärettä, ja vene
lipui verkkaan ja aivan äänettömästi eteenpäin. Suurine purjeineen se
muistutti jättiläismäistä yöperhosta.

Mutta he eivät olleet ehtineet puolitiehenkään matkaa, kun tuli ihan
tyven. Ei päästy paikalta mihinkään. Oli tartuttava airoihin.

Mossgordinkin täytyi soutaa. Hän pani närkästyneesti vastaan, mutta
hänet uhattiin laskea maihin muka läheiselle asumattomalle saarelle,
missä hän sitten menehtyisi nälkään ja janoon.

He soutivat rakkoja käsiinsä. He soutivat hartiansa helliksi ja
turvonneiksi. Ja vähitellen taukosi puhelu. Kuului vain kiukkuisen
kiivaasti vedeltyjen airojen siukumista.

Ja sitten katosi kuu. Yö kietoi kostean, harmaan vaippansa
huvimatkailijain ympäri. Matts Brille tuli ajatelleeksi, että hän ehkä
sittenkin oli suunnitellut päivänsä tyhmästi.

Ja neiti Tuttan oli alkanut säikkyä. He olivat kerran nähneet pari
laivan sivulyhtyä tuikahtavan esiin ihan lähellään, ja nyt istui neiti
Tuttan tuskitellen yhteentörmäyksen vaaraa. Äkkiä veti Matts Brille
airot veneeseen.

"En oikein tiedä, missä olemme. Näinköhän soudamme väärään suuntaan!"

"Sepä kaunista! Eikö sinulla ole kompassia?"

"Ei."

"Eikä mitään juotavaakaan?" Tämä oli Mossgordin valittava ääni.

"Ei yhtään pisaraa."

"Mitä kello on?"

"Hiukan yli kahdentoista. On parasta ankkuroida tähän, kunnes aamu
valkenee."

He alkoivat puhella, mutta tuulettomalla säällä tuntui olevan sama
vaikutus keskusteluun kuin purjeisiin; se herpautui.

Niinpä ojentausivat he kaikin veneen pohjalle ja levittivät purjeet
ylitseen. He aikoivat nukkua.

Mutta mikä ääni kohosikaan Matts Brillen puoliavoimilta huulilta ja
vähitellen kiiri kirkasta vedenkalvoa pitkin kuin myrskyn kohina?
Mossgord, joka itse kuorsasi, heräsi ja tuuppasi häntä kylkeen. Petter
Witt töykkäsi häntä myöskin. "Sinä kuorsaat, Matts, sinä kuorsaat! Etkö
voi olla hiljaa, senkin nauta?"

Mutta Matts Brille kuorsasi yhä; häntä tyrkittiin taas, eikä siitä
ollut apua.

Vain yksi ei häntä tyrkkinyt. Mutta itse hän sai sitä kovemman
kolauksen sydämeensä. Siis hän todellakin kuorsasi! Mossgord oli
puhunut totta. Mutta entä se kaikki muu? Falsterilla asuva mielitietty,
ja hänen rakkautensa huikentelevaisuus...?

Ja veneen hiljalleen keinuessa alallaan ja Matts Brillen jyrisevien
kuorsausten kaikuessa koetti neiti Tuttan turhaan sovittaa noita
soraääniä "Onneni venhoon", jonka kauniit sanat vieläkin soivat hänen
sielussaan.




XVI.


Niin pian kuin sumuisen punainen aamuaurinko ensimäisellä
valoviirullaan ilmoitti uuden päivän koittaneen, herätti Matts Brille
toverinsa ja komensi: "Airot ulos." He näkivät nyt ihan edessään
Munksholman ympäristön metsät mustana muurina.

Mutta yhäti oli tyventä, ja työlääksi kävi saada yön kangistamat ja
kipeät lihakset toimintaan. Mossgord kieltäysi kerrassaan soutamasta.
Mieluummin he saivat menetellä hänen suhteensa miten tahtoivat,
heittää hänet mereen tai sitoa mastoon tai antaa hänelle kaivovettä
juodakseen tai heitellä häntä tyhjillä olutpulloilla. Hän ei taipunut
koskemaankaan airoihin.

Matts Brille yritti ehtimiseen tavata neiti Tuttanin katsetta. Mutta
neiti Tuttan ei tiennyt, mistä se johtuikaan — nyt tässä aikaisessa
aamunkoitteessa ja heidän kaikkien maattua tuolla veneen pohjalla
purjeen alla — häntä hävetti katsoa Brilleen.

Ja hän ei _voinut_ unohtaa, että Brille joka tapauksessa oli kuorsannut.

He lähestyivät rantaa. Munksholman metsään pisti pieni lahti. He
aikoivat mennä siellä maihin.

Mutta äkkiä kuului kovaa rausketta kölin alta. Veneen keskikohta
kohoutui, ja keula painui syvälle hiekkaan.

He olivat juuttuneet lujasti karille parinsadan kyynärän päässä
rannasta. Samalla oli alkanut tuulla. Muutamia maininkeja vyöryi
lahdekkeella, ja sellainen aalto oli siepannut veneen selkäänsä ja
nostanut sen matalikolle.

He kyllä sauvoivat, hikoilivat ja noituivat, mutta mikään ponnistelu ei
auttanut heitä liikkeelle.

"Tämä ei kelpaa", virkkoi Petter Witt viimein. "Venettä on
kevennettävä. Minä olen kyllä valmis kahlaamaan tai uimaan rannalle."

"Vene keventyisi enemmän, jos Mossgord lähtisi", arveli Matts Brille.

Mutta Mossgord vakuutti, että hän ei ikinä laskeutuisi mereen. Hänellä
oli ainakin kymmenen eri tautia, joista kukin riitti hänet tappamaan,
ja kaikki kymmenen käyttäisivät varmasti tilaisuutta, jos hän taipuisi
noin päättömään tekoon. Niinpä täytyi Petter Wittin lähteä. Neiti
Tuttanin kääntäessä selkänsä hän riisuutui, kääri kokoon vaatteensa
ja astui yli laidan. Pidellen vaatemyttyä korkealla päänsä päällä
kahlasi hän maata kohden. Vesi ei ulottunut missään rinnan puoliväliä
ylemmä; piankin oli hän maissa ja täysissä pukeissa. Vene ei kuitenkaan
tuntunut riittävästi keventyneen. He sauvoivat yhä hiestyksissään.
Lopulta olivat he ankarassa työssä kaikki kolme. Neiti Tuttan ja Matts
Brille sauvoivat kumpikin airoilla, ja Mossgord työnsi kumpaakin takaa
yhtaikaa.

Mutta mitä...? Neiti Tuttan kääntyi vielä kerran selin, ja Mossgord
alkoi riisuutua. Hän pysähtyi tuon tuostakin tekemään vastaväitteitä
vilkkaasti liikehtien. Mutta vaatekappaleet karisivat yksitellen, —
ensin takki, liivit, housut, kengät, sitten poimupaita, paksu harmaa
villapaita, siihen kuuluvat alushousut, vatsavyö, pari harmaita
villasukkia.

Ja Mossgord seisoi tuossa pallonpyöreänä ja valkoisena kuin iso
munavaahtoleivos. Vain valkoisen lakkinsa oli hän jättänyt päähänsä ja
heittänyt hartioilleen vatsavyön, jottei vilustuisi.

Mutta vielä oli tehtävä muutamia ennakkovalmistuksia Ensin pisti yksi
varvas ulos, sitten koko sääri. Vilkkaasti väiteltyään Matts Brillen
kanssa loiskahti lopulta koko mies veteen.

Veneen nyt loitotessa hän alkoi rämpiä maata kohden, arasti
tunnustellen jaloillaan joka askeltansa.

Taivalta oli vielä noin seitsemän syltä, kun hän menetti jalansijansa,
horjui, pudotti vaatemytyn ja kaatui ulvahtaen pitkäkseen, veden
roiskuessa ympärilleen.

Yrittämättäkään nousta hän jäi virumaan matalassa vedessä ja potki,
pärskyi ja aivasteli, sai vettä suuhunsa ja huusi apua. Häntä
innostuttaakseen Petter Witt heilutteli hattuaan ja hurrasi kolmasti
pitkään ja kolmasti lyhyeen.

Mutta Mossgord ei lainkaan välittänyt tästä suosionosoituksesta. Sitten
vähitellen päästyänsä jaloilleen ja saatuansa syljeksityksi pari litraa
vettä hän ensi sanakseen karjaisi: "Pöllö!"

Äkkiä kahisi vesaikko Petter Wittin takana, niinkuin olisi iso tiikeri
työntymässä kaislikkoon. Voimakas naisääni huusi:

"Mitä julkeattekaan tehdä? Ettekö tiedä, että uinti on täällä
kiellettyä? Ettekö osaa lukea?"

Petter Witt tunsi äänen. Siellä oli itse neiti Josefina Munk. Nyt
vasta hän näki, että ihan vieressä oli naulattuna taulu, johon oli
kirjoitettu: "Uiminen kielletty".

Mutta vedessä seisoi Mossgord. Kaikki hänen tavallinen varmuutensa
oli mennyttä. Peljästyksissään hän oli ottanut lakin päästään ja
koetti verhota alastomuuttaan vaatemytyllä, jonka oli siepannut
vedestä. Varmistuttuansa siitä, että iso tiikeri oli jälleen kadonnut
viidakkoon, hän rohkeni kahlata maihin, pukeakseen märät vaatteet
ylleen, ja lähti kotiinsa majataloon, yhä kiivaasti noituen Petter
Wittiä.

Koko sen päivän hän oli vuoteen omana. Seuraavana päivänä tuli hän
ryömien aamiaispöytään. Hänen lihavuutensa oli saanut vihertävän
vivahduksen kuin homehtuva juusto, ja hänen yskänsä muistutti
nälistyneen ketun haukuntaa.

"Olen pelkkä varjoni", ähki hän. "Olen saanut äh — vilustuksen —
möh, hrömen, öhö, öhö — vilust — hrakk, hrakk, pthyi — vilustuksen,
hemmetissä, niin että kapakoitsija voi nyt huoletta antaa koiralleen
lomaa, sillä minä kyllä peloitan maankiertäjät, jos niitä tänne tulee."

Matts Brille oli tulta ja tappuroita, kuullessaan puhuttavan, että
neiti Josefinakin oli ollut mukana aamuisessa näytelmässä.

"Nyt", hän sanoi, "nyt on meillä tilaisuus, joka antaa meille
kaikki voiton mahdollisuudet! Meidän on lähdettävä herraskartanoon
pyytämään neiti Munkilta anteeksi! Sillä tavoin saamme jalkamme oven
sisäpuolelle, ja niin pitkälle kerran päästyämme —"

"Minä luulin, että sinun ajatuksesi olivat toisella suunnalla", sanoi
Petter Witt. "Neiti Matthisen."

"Ole vaiti! Onko hän mikään nainen? Aamulla — soutaessani häntä tänne
satamaan — minut ihan tenhosi luonnon kauneus. 'Ihanaa', sanoin,
'ihanaa! Katsokaas aurinkoa — vettä — sinitaivasta!' Mutta mitä hän
vastasi? 'Minä tahdon kotiin nukkumaan, hra Brille. En ole saanut unen
hiventäkään silmiini! — Te kuorsasitte niin kauheasti veneessä.' Onko
hän mikään nainen? Onko hän — onko? Ei, kiitos, siitä sukupuolesta
olen saanut tarpeekseni! Sen sanoinkin hänelle. Ja tänä iltana hän
matkustaa."

"Se olikin parasta, mitä hän saattoi tehdä, saadaksemme Munksholman
jutun käyntiin. Hänelle pitäisi oikeastaan antaa prosentti pikaisesta
paljastautumisestansa."

"Prosentti! Sen hän voisi kernaasti saada, mutta sydäntäni ei koskaan."




XVII.


Kuinka oli Helga Munkin laita? Hänessä oli tapahtunut muutos. Hän
ratsasti nykyään hyvin harvoin liikkeelle, ei enää sadatellut eikä
polttanut pitkiä Sikaareja.

Ei, nyt oli tullut kirjojen vuoro. Hän tahtoi oppia tuntemaan maailmaa,
ja siinä hän otti kirjat avukseen. Hän luki kaikkea, mitä käsiinsä
sai. Pahaa ja hyvää, tyhmää ja viisasta sekaisin. Ja hänet täytti
samanlainen tietämättömän pelko kuin kokelaan, joka sukelluskellossa
lasketaan meren pohjalle.

Tuollaisiako ihmiset olivatkin! Noinko he tunsivat! Noinko he puhuivat
ja toimivat! Oliko tuo todellista — tuo voimakkaiden ja ihmeellisten
intohimojen myrskyisä vaihtelu? Oliko hänessä samoja mahdollisuuksia?
Kävikö hänenkin sielussaan tuollaisia vaarallisia maininkeja —
syvällä sopukoissa, missä hän ei itse kyennyt niitä vallitsemaan? Vai
kehittyikö sellaista vasta vuosien mukana?

Hän kysyi neiti Josefinalta. Neiti Josefina vastasi, että se oli vain
lorua ja teeskentelyä. Kirjojen sepittäjillähän täytyi olla jotakin
täytettä teoksiinsa.

Eräänä päivänä häädettiin muuan palvelustytöistä kartanosta
rakkausjutun takia. Hän oli käyttäytynyt alhaisesti ja kehnosti, sanoi
neiti Josefina.

Helga ajatteli Kaarinin lempeitä kasvoja, hänen ystävällisiä harmaita
silmiään, hänen ujoa esiintymistänsä. Oliko mahdollista, että
tuollaiseen ulkonaiseen kunnollisuuteen saattoi piiloutua kehnoa
halpamaisuutta?

Hänen täytyi saada lähempi selko asiasta. Ja eräänä sunnuntaina, kun
neiti Josefina oli kirkossa, hän lähti Krappin luo.

Krapp istui kumartuneena tähtikartan yli. Tähtitiede oli hänen monia
mielitekojaan, ja hän oli juuri saanut käsiinsä erinomaisen tutkielman
muutamista Kravun sikermän uusista kiertotähti-löydöistä.

Mutta tulijan nähdessään hän pani tähtikartan pois, ja kiharaisen
parran takaa tunkeusi leppeä hymy näkyviin.

"Kas vain, tännehän tulee tosiaan hienoja vieraita!"

"Krapp, mitä rakkaudella ymmärretään? Sanokaa, Krapp!" Hän oli huutanut
kysymyksensä Krappin korvaan, ja tilanhoitaja oli istunut valmiina
vastaanottamaan hänen sanansa niin kiitollisen hyväntahtoisena kuin
vähäkuuloiset useinkin antautuvat keskusteluun.

Mutta asian kuullessaan hän säikähtyi ja punastui hiusmartoa myöten.

"Rakkaudella? Niin, on tosiaankin vaikeata — hm, hm — vastata siihen.
Miten on neiti Helga johtunut sellaisiin ajatuksiin?"

"Täti on ajanut Kaarinin pois rakkauden tähden. Hän sanoo, että
Kaarinin rakkaus on alhaista ja huonoa. Minkävuoksi se oli sellaista?"

"Sitä on minun kerrassaan mahdoton sanoa. Jos neiti Helga välttämättä
tahtoo tietää sellaisista asioista, niin teidän on paras puhua niistä
tätinne kanssa."

"Kyllä kannattaisi! Hänen tapansa selitellä — sen tunnen.
Älkää suinkaan kuvitelko, että minä olen niinkuin tytöt teidän
nuoruudessanne. Niille voi syöttää joutavaa lorua, mutta minä olen
selvillä yhdestä ja toisesta seikasta, nähkääs. Olen lukenut paljon
ja — tuuminut paljon. Minun tarvitsee vain kuulla teidän ajatuksenne
sentähden, että tiedän teidät ihmiseksi — teidän oma sisäinen
ajatuksenne — rakas, hyvä Krapp."

"Minun ajatukseni — mistä sitten, neiti Helga?"

"Hyvä Jumala, rakkaudesta luonnollisesti. Onko täti mielestänne
oikeassa, väittäessään sitä heikkoudeksi ja luonteenlujuuden
puutteeksi, että antaa — tuon tunteen vallata itsensä? Katsokaas,
minähän olen paljon lukenut nykyaikaisesta naisesta. Ja onhan selvää,
että itsenäinen olemus voi aina löytää jonkun arvokkaan elämäntehtävän.
On muitakin kutsumuksia kuin ruokkia lapsia ja kutoa sukkia. Mutta
onhan miehilläkin elämäntehtävänsä, ja kuitenkaan eivät he luovu
rakkaudesta — sanokaa, minkätähden me naiset emme siis myöskin voisi
rakastaa ja silti olla ihmisiä?"

Hän oli tarttunut tilanhoitajan takinrinnukseen ja huutanut hänen
korvansa juuressa. Nyt hän seisoi punaisena ja innostuneena odottaen
vastausta.

Mutta Krapp kaikkosi hänestä ja alkoi hypistellä tähtikarttaa.

"Hm, hm — pikku neiti Helga-parka! Niin, pikku neiti Helga-parka."

"Minkätähden säälittelette minua? Sanokaapas, Krapp, minkätähden?" Ja
hän karttoi Krappin katsetta. "Siksikö, että — minun on täytynyt luvata
olla menemättä naimisiin?"

Krapp tuumi kotvasen.

"Ei, en siksi, vaan syystä että te kyselette niin paljon sellaisia
seikkoja, joihin ei kukaan muu kuin te itse voi vastata. Se osoittaa
minulle, että te ette tunne itseänne täysin varmaksi."

"Tahdotteko vastata minulle kysymykseen, johon te voitte vastata — ja
ainoastaan te? Jos te rakastaisitte onnettomasti, niin toivoisitteko
silloin, että te ette koskaan olisi oppinut tuntemaan, mitä rakkaus on?"

Krapp silmäili Helgaa kirkkaalla ja levollisella katseellaan.

"En, neiti Helga — en, sitä en tekisi. Minulla kenties on se tunne, ja
olen aina tiennyt, että se ei johtaisi minua mihinkään onneen. Mutta
minun olisi mahdoton toivottaa sitä pois elämästäni. Se on antanut
minulle syvän ja vakavan sisällyksen, ja kun täältä kerran erkanen
— kun olen ulkopuolella kaikkien maallisten toivomusten ja — hm —
halujen, tiedän sen tunteen silloin esiintyvän onnenani."

Helga huokasi.

"Minusta tuntuu — että se onni — kun kaikki on kuitenkin loppunutta..."
Hän reipastausi ja kohotti päätänsä. "En muuten paljoakaan usko niin
sanottuun suureen rakkauteen! Järjetöntähän on yhtäkkiä kiintyä vento
vieraaseen ihmiseen siinä määrin, ettei luule voivansa elää ilman
häntä."

"Niin, niin, neiti Helga, hyväpä teille, jos olisitte oikeassa!"

"Voitte olla huoletta. Minä en ole mikään sellainen. Hyvästi, Krapp,
kiitos haastelustanne. Se oli hauskaa..."

Ja hän riensi pihan yli, Krappin seuratessa häntä akkunasta
katseellaan, kunnes tyttö vilahti ulos portista.

Mutta toden teolla Helga uskoi enemmän kuin koskaan siihen suureen
rakkauteen, ja hän pelkäsi sitä...

Niin, semmoisen kauhun hän oli saanut, että hän tuskin uskaltausi
ulkosalle. Sillä se vaani heti ulkopuolella — tuolla metsässä. Siellä
se istui maalauslippaineen, telineineen ja värilautasineen, ja jos
se vain näki hänestä vilahduksenkaan, niin se ajoi häntä takaa läpi
orjantappurapensaiden ja yli mättäiden.

Illalla istuessaan neiti Josefinan kanssa suuressa arkihuoneessa hän
kysyi:

"Sanokaa minulle, täti Fiina, — Edla Munk, olikohan totta, että hän
kuoli onnettomaan rakkauteen?"

"Loruja! Hän kuoli keuhkotautiin — tuberkeleihin, niinkuin nykyään
sanotaan. Yksi kuolee yhdestä ja toinen toisesta syystä. Varo sinä vain
vilustumasta! Nyt on aamukaste kovin runsas."

Mutta Krapp oli lopuksi päivää kerrassaan menettänyt kiintymyksensä
Kravun sikermän kiertotähtiin.




XVIII.


Heti kun Bertil Mossgordin vilustuminen oli jonkun verran tasaantunut,
päätettiin tehdä ajateltu anteeksipyyntövierailu Munksholmaan.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä säädyllisesti", muistutti Matts Brille
Mossgordille.

"Et saa juoda itseäsi humalaan, jos siellä tarjotaan väkeviä", lisäsi
Petter Witt.

"Et nukahtaa istualle."

"Etkä laisinkaan kiroilla tai syljeskellä lattialle!"

"Sinun on esiinnyttävä naisasian puoltajana."

"Kuivattava jalkasi mattoon."

"Jätettävä piikatytöt rauhaan."

"Luuletteko, että me saamme mitään syödäksemme ja juodaksemme siellä?"
kysyi Mossgord.

"Ainakaan et sinä. Jos sinulle jotakin tarjotaan, niin on viisainta,
että vain kiität. Se vaikuttaa edullisesti."

Paremman tehon toiveissa he olivat vuokranneet kestikievarin vaunut.
Mossgord oli pukeutunut mustaan pitkään takkiin, päässä hänellä
oli korkea hattu ja käsissä vaaleat hansikkaat. Hän näytti peräti
juhlalliselta.

"Minusta tuntuu kuin olisin vielä kerran pääsemässä ripille", hän sanoi.

Heidät otti vastaan Rasmus-koira, jolle tuli vastustamaton halu käydä
hampaistaan riippumaan Mossgordin takinliepeisiin. Mossgord asteli
hermostuneesti edestakaisin ja yritti pitää sitä itsestään irti
pienillä varovilla potkuilla. Näytti siltä kuin hän ja Rasmus olisivat
pujottelehtineet kuviotanssissa.

"Kas niin, pikku koira, kas niin", haasteli hän suostutellen. "Kas
niin, koiraseni. Pieni, soma vou, vou, niin! Osaako se pikku haukku
istua?"

Mutta Rasmus ei varmastikaan osannut istua. Se kieppui yhä ympärillä
ja haukkui vimmatusti, ollen vähällä niellä itsensä pelkästä raivosta.
Vasta kun tallirenki hotaisi sitä ruoskalla, se hiukan tyyntyi.

"Se lienee tyhmä koira", arveli Mossgord hengästyneenä. "Muuten tiedän
varmasti, ettei ole mitään parempaa keinoa koiran tasaannuttamiseksi
kuin saada se istumaan. Jos se onnistuu, niin voi olla aivan huoletta.
Mutta tuo hurtta oli kaikkea sivistystä vailla."

Heidän täytyi odottaa hetkinen neiti Josefinaa. Tämä näyttäysi
viimein pukeutuneena vanhaan mustaan silkkileninkiin. Se oli hänen
vastaanottopukunsa. Hän tunsi, että se tuotti arvovaltaa.

He nousivat kaikki kolme ja kumarsivat, kun hän astui huoneeseen.
Ja Matts Brille esitteli itsensä kandidaatti Brilleksi,
historiantutkijaksi.

"Ystäväni ja minä", hän sanoi — "hra Witt, jonka neiti tunteekin, ja
varatuomari Mossgord — tulemme pahoittelemaan — ä-ä-äh — ikävää —
ä-ä-äh — kohtausta, joka sattui pari päivää sitten."

Kohtauksen päähenkilö mutisi jotakin, että se ei ollut tosiaankaan
mieluisa. Huoneen kaikki akkunat olivat ilmanpitävästi suljetut, ja
hän kylpi hiessä. Korkean hattunsa hän oli laskenut erään kuvapatsaan
päähän sohvan viereen, jolle hän oli istuutunut. Patsas esitti
erästä manalle mennyttä Munkia — kankipalmikkoista vanhaa ja synkkää
herrasmiestä, joka oli ammoin ollut isäntänä Munksholmassa. Ja oli
vaikea ratkaista, kumpi oli surullisemman ja katuvamman näköinen,
Mossgordko vai tuo elähtänyt tekotukan käyttäjä.

Kun erinäisten selvitysten jälkeen neiti Josefinalle lopultakin
valkeni, mitä kohtausta herrat oikeastaan niin pahoittelivat, tuntui
hän ottavan anteeksipyynnön suopeasti vastaan.

"Niin, minähän näin, että joku oli vedessä, eikä aina voi huomata eroa
ihmisen ja elukan välillä", hän sanoi. "Täällä muuten juoksee niin
paljon nuorta väkeä uimassa, ja minä olen sanonut heille, että minä en
tahdo mitään tietää moisesta sikamaisuudesta."

"Minä en ui koskaan", vakuutti Mossgord, "mutta katsokaas, olin
joutunut veteen tapaturmaisesti."

"Eikähän tuo kylmässä vedessä pulikoiminen voi olla hyödyllistäkään,
mutta nuoret tietysti aina uskovat olevansa viisaimpia."

"Lääkärit sentään myös väittävät sitä terveelliseksi", huomautti Matts
Brille.

"Lääkärit!" vähäksyi neiti Josefina; "ovatpa nekin oikeata valioväkeä.
Täällä makasi äskettäin muuan muonamies ja kuoli sormeensa tulleesta
ajoksesta."

"Ja se tapahtui tohtorin takia?"

"Hän ei antanut tuoda tohtoria. Ei, ei, hän sanoi, tohtori kenties vain
vie käsivarren, ja jos kerran on kuollakseen, niin minkäs sille mahtaa.
Niin, kyllähän ne tohtorit tunnetaan."

"Tänne tulee kai paljon matkustajia, jotka mielellään katselisivat
tilaa ja puistoa?"

"Kyllä, ja niistäkös on kiusaa. Äskenkin kävi täällä muuan
kaupittelemassa rotanloukkuja. Hänen mentyään huomasimme, että hän oli
käynyt sikotarhassa ja maalannut viikset kaikille porsaille."

Mossgord puuttui jälleen puheeseen.

"Niin, sellaisiahan ne ovat. Minun vanhempieni luona kävi kerran eräs,
jolla oli hammasjauhetta myytävänä; hän varasti irtokitalaen."

"Niin, mutta juuri tuollaisethan ne nykyään vallitsevat. Muutama päivä
sitten oli täällä poliittinen kokous kunnantalolla. Siellä esiintyi
muuan ministeri, joka oli ollut päivätyöläinen. Eipä voi näin ollen
ihmetellä, että piiat tulevat sellaisiksi kuin ovat! Tuskin viitsivät
enää kauhaa liikuttaa."

"Niin, piiat!"

"Mutta lukea romaaneja ne osaavat. Heille pitää tulla omat
novellilehtensä. Kauheata kerrassaan, mitä ihmiset nykyään
kirjoittelevat! Minä olen ollut eräässä renkaassakin..."

"Missä?"

"Lukurenkaassa! Voi hyväinen aika, kylläpä minä luin lakia
kirjakauppiaalle!"

"Mitä hän esitti puolustuksekseen?"

"Äsh, ei mitään! Minä sanoin hänelle: 'Luuletteko, että me elämme
sikoläävässä? Että uskallattekin tarjota meille sellaista!'"

"Niin, pitäisi ajatella nuorisoa."

"En soisi pahimman vihamiehenikään olevan tilanomistajattarena. —
Saanko tarjota mitään virvokkeita? Hiukan vadelmamehua ja vettä?"

"Tuhannen kiitosta, kun ei vain whiskyä!"

Hän lähti itse antamaan määräystä. Hänen mentyään ovesta Mossgord otti
hattunsa kankipalmikolta ja sanoi:

"Kiitä nyt vanhaa neitiä kauniisti hänen ylevistä lausunnoistaan,
Ferdinand!"

Neiti Josefina oli silminnähtävästi tullut hyvälle tuulelle, saatuaan
tilaisuuden keventää sydäntänsä noille siivoille nuorille herroille.
Hän tyrkytti heille mehua ja vettä; heidän piti kaikin mokomin juoda,
sillä siitä ei ollut täällä puutetta.

Ja hän ei ollenkaan estellyt, kun Matts Brille esitti pyynnön,
että hän ja hänen ystävänsä taidemaalari saisivat tehdä muutamia
arkistotutkimuksia kartanossa. Hän kehoitti heitä vain olemaan
varovaisia ja eritoten välttämään tupakoimista. Tilanhoitaja Krappin
tuli pitää silmällä, että he eivät poikenneet tästä määräyksestä, ja
hänen puoleensa oli heidän myöskin käännyttävä saadakseen avaimet.

Neiti Josefinan tätä selitellessä oli Mossgord anteliaasti valellut
kukkaruukkua sillä vadelmamehulla, joka oli tullut hänen annoksekseen.
Lopulta sitä tihkui aluslautasellekin.

Kunnon neiti joutuu ihmeisiinsä, ajatteli hän, nähdessään jo kasvienkin
saattava langeta juoppouden syntiin. Se antaa hänelle aihetta moneen
vakavaan tutkisteluun.




XIX.


Petter Witt oli istunut ääneti. Neiti Josefina ei ollut kääntynyt
häneen, eikä hän tuntenut erityistä halua palauttaa mieliin ensimäistä
käyntiään Munksholmassa.

Mutta tuokion kuluttua ajaessaan vaunuissa leveällä lehmuskäytävällä,
joka johti kartanosta maantielle, hän huomasi vaalean puvun, joka
silmänräpäykseksi vilahti esiin parin olkiauman takaa.

Samassa oli hän tehnyt päätöksensä. Hän sanoi toisille mieluummin
kävelevänsä kotiin. Häntä halutti piirtää luonnos puistokujasta.

Mutta vaunut eivät olleet vielä kunnolleen hävinneet näkyvistä, kun hän
hyppäsi ojan yli ja kapaisi juoksemaan aumoja kohti.

Hänen ehtiessään perille ei siellä kuitenkaan ollut ainoatakaan
elollista olentoa. Hän juoksi aumojen taakse, niiden väliin, mutta
tulos oli sama.

Tallin ovella katseli hevosrenki ihmeissään nuorta herraa, jota huvitti
leikkiä piilosilla itsensä kanssa.

Mutta mitä tuo oli? Kasvismaalle johtavalla polulla loisti jotain
punaista. Hän syöksähti paikalle ja huomasi, että se oli palmikkonauha.

Tässä oli siis jälki! Nopeasti joutui nauha taskuun, ja nyt hän
porhalsi veräjästä kaali-, herne- ja porkkanasarkain poikki, kunnes
saapui toiselle veräjälle.

Tämä johti pienemmälle pihalle, jota ympäröi neljä ulkohuoneriviä.
Yhteen näistä näki hän vaalean puvun häviävän.

Se oli komea, pitkähkö kivirakennus, portti kummassakin päädyssä.
Salamannopeasti hän laski, että jos hän nyt meni sisään toisesta
portista, yrittäisi vainottu paeta toisesta. Senvuoksi hän ensin
telkesi lähimmän portin säpin lujalla kalikalla, jotta kukaan ei voinut
päästä siitä ulos, riensi sitten vastapäiselle portille ja astui
sisälle.

Kirpeä haju lemahti häntä vastaan. Hän oli joutunut sikoläävään.
Toistasataa kärsää tervehti häntä pauhinalla, joka oli halkaista
hänen rumpukalvonsa. Komeat tanskalaiset jouluporsaat ja puolilihavat
englantilaiset siat ja tylppäkuonoiset yorkshirelaiset täyttivät
ilman röhkimisellään. Onnelliset imisät, jotka lojuivat pahnoissa
puolipökertyneinä äidinrakkaudesta, kuorssasivat: hrum, hrum, ja
kymmenistä pienistä vaaleanpunaisista, sokerileivoksilta näyttävistä
porsaista, jotka pyöriskelivät ja tunkeilivat täysinäisten utareiden
ääressä, kuului lakkaamaton piipitys hry — hry — y — y! Ja vanha karju,
suvun esi-isä, joka tunnustukseksi ansioistaan oli saanut tilavan
yksinmaattavan karsinan, yhtyi meluun törähdyksillä, jotka tuntuivat
jättiläispasuunan puhalluksilta.

Mutta Petter Wittin aistimukset kohdistuivat vain vaaleaan pukuun.
Hän näki sen rakennuksen toisessa päässä röykyttävän porttia,
painavan säppiä, raivoavan ja seuhtovan. Ja vasempaan tai oikeaan
katsomatta syöksyi Witt suoraan päämääräänsä kohti, niin että muuan
vanha sianhoitaja, joka parhaillaan laitteli isoon ammeeseen maukasta
hakkelusta mädänneistä perunoista, keittiönjätteistä ja mäskistä, oli
kuukertua päistikkaa ammeeseen pelkästä säikähdyksestä.

Vihdoinkin! Hän seisoi Helga Munkin edessä, joka katseli häntä samalla
kertaa surullisin ja suuttunein silmäyksin.

"Neiti Munk", hän huudahti, "minun täytyy puhua kanssanne! Minun
täytyy."

Mutta karsinoissa syntyi suuri hämmästys.

"Öh, öh", päivitteli muuan vanha imisä, joka oli synnyttänyt useita
satoja porsaita maailmaan ja jota suunnaton makkarapaljous sai kiittää
olemassaolostaan, "öh, öh, mitä voi hänellä olla neiti Helgan kanssa
puhuttavaa! On hävytöntä tunkeutua tuolla tavoin kunnialliseen ja
säädylliseen läävään. Röhkikää, lapseni, röhkikää! Ei ole suinkaan
terveellistä teidän kuulla, mitä hän sanoo."

Ja nuoret porsaat röhkivät kaikesta sydämestään, niin että Helgan ja
Petterin täytyi huutaa lujasti, voidakseen kuulla toisiaan.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi Helga. "Miksi ajatte minua takaa? Jos
tahdotte puhua kanssani, niin voittehan tulla tätini luo."

"Minulla ei ole mitään asiaa tädillenne", karjui Petter. Witt
maltittomasti; "teidän on kuultava, mitä minulla on sanottavaa! Koko
onneni on kysymyksessä!"

Mutta Helga katsoi häneen surullisesti. Saadakseen sanansa käsitetyiksi
oli hänen lähennettävä suunsa aivan Wittin korvanjuureen.

"Onnenneko, hra Witt! Kuinka se voisi riippua minusta! Meidän
tuttavuutemmehan on niin lyhyt, ja — parasta on, ettemme enää tapaa
toisiamme! Antakaa minun nyt mennä, kuuletteko!"

Hän tahtoi saada neiti Helgalle sanotuksi, että hän rakasti Helgaa,
että hän — oh, hän ei osannut ajatella, niitä tyhmiä ja tulisia sanoja
hän olisi tahtonutkaan lausua! Mutta siat tulivat väliin. Ne täyttivät
ilman kiukustuneella hornanmelskeellä.

Mitä olisivat hänen sanansa voineet tässä vaikuttaa. Niiden oli saatava
voimansa siitä, että tulvivat raikkaina hänen sydämestään; mutta
päteekö yksi ihmissydän sadan kärsän röhkimistä vastustamaan?

Hän väistyi syrjään ja antoi Helgan hiipiä ohi. Raskain, murheellisin
katsein hän näki vaalean puvun soluvan noiden monien karsinain riviä
pitkin.

Seuraavana hetkenä tullessaan raittiiseen ilmaan hän oli lentää suoraa
päätä tilanhoitaja Krappin syliin, joka seisoi ihan portin takana
ikäänkuin odottamassa jotakuta.

Hän hämmästyi tapaamisesta siinä määrin, että unohti vastata
tervehdykseen. Mutta niin kauan kuin hän oli tilanhoitajan
näköpiirissä, oli hänellä aivan ruumiillinen tunne siitä, että tutkiva
silmäpari seurasi hänen kulkuaan.




XX.


Seuraavana aamupäivänä alottivat Matts Brille ja Petter Witt Edla
Munkin papereiden etsinnän. Mossgordin piti toistaiseksi pysytellä
loitolla ja ilmestyä näyttämölle vasta sitten kun lainopilliset
vaikeudet ilmenivät.

He olivat varustautuneet tarpeellisilla työkaluilla
arkistotutkimuksiinsa. Heillä oli vasara, sorkkarauta, viila,
pölyriepuja, mittanauha, suurennuslasi, muutamia käsikirjoja,
joissa selviteltiin vanhoja käsialoja, kemiallisia aineita musteen
koettelemiseksi sekä munia ja kaakaota siltä varalta, että työ vaatisi
heitä jäämään yli ruoka-aikojen.

Siten olivat he valmistautuneet kaikkien mahdollisuuksien varalle, ja
varmoja olivat he siitä, että mikään asiakirja ei voinut jäädä heiltä
kadoksiin; jostakusta umpeenmuuratusta rautalippaasta se kaivettaisiin
päivänvaloon ja sitten luettaisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

Matkalla kartanoon Matts Brille selitteli, mitä hän aikoi tehdä
saadessaan tilan ja omaisuuden haltuunsa.

"Jarjestänkin mallitalouden. Ulkomaalaista karjaa: kameeleja ja
laumaeläimiä. Aion koetella niitä vetojuhtina. Ja koeviljelystä.
Tupakkaistutuksia, kenties tee- ja kahvipensaitakin. Olen myös
ajatellut maanviljelyskoulun perustamista. Ja minä rakennutan kuistin
puiston puolelle. Sinne järjestän ruusutarhan. Kerran vuodessa kutsun
kaikki naapurit suureen ruusujuhlaan. Kuistilla ruusumorsian pitäjän
kaunein ja viattomin tyttö. Ja kaikki nuoret miehet astuvat rivissä
hänen ohitsensa, hänen valitakseen niistä ritarinsa."

Petter Witt kuunteli ivallisin sydämin. Kenties tämä inhimillinen sydän
olisi itkenytkin, mutta hän inhosi ihmisiä, jotka haikailivat surujaan.

"Sinä olet suuri lapsi, pikku Matts", hän sanoi. "Ja sinun sielusi on
aivan kuin silmäpuoli."

"Mitä sillä tarkoitat, hä?"

"Sinä matkaat maailmaa ainaisessa herttaisessa pöyhistelyssä. Ja sinä
et koskaan näe muuta kuin yhden puolen asiasta. Nyt olet tietysti sitä
mieltä, että tämä meidän hommamme on kaikin puolin kunniallinen?"

"Niin, kun kartano on minun, lienee kai minulla oikeus ottaa se
haltuuni."

"Kun kartano on sinun — niin, paperilapun perusteella — jonka
lemmensairas tyttölapsi on kenties houreissaan kyhännyt — sinä ilman
mitään tunnonvaivoja ajat maailmalle kaksi yksinäistä turvatonta
naista. Lisäksi riistät ikivanhalta suvulta maatilan ja lasket
rahvaanomaiset koipesi satavuotisille sohville."

Matts Brille seisahtui. Hänen katseensa oli arka, ja luomi kalpeni.

"Minusta tuntuu — kun minulla nyt on ohjelma, joka voisi hyödyttää koko
maan taloutta — miksi en siis saattaisi voimaan laillisia oikeuksiani?
— Ja — Munk-neidit eivät joudu kärsimään mitään hätää. Olin juuri
ajatellut myöntää heille eläkkeen — määrätyn prosentin — syytingiksi
sitä kai sanotaan. Saattaa sattua, että rakennutan heille kauniin ja
hauskan huvilan."

"Vapautuaksesi omantunnon soimauksista!"

"Niin — voidakseni täydellä tyydytyksellä — mutta kun sinun nyt
tulee heitä niin sääli, niin ihmettelenpä, että sentään olet mukana
etsinnässä?"

"Olen senvuoksi, että ihminen toisinaan tuntee tarvetta esiintyä
alhaisesti ja kehnosti. Me sivistyneet aikaihmiset emme tyydy repimään
kärpäsiltä siipiä tai katkomaan kastematoa, nähdäksemme palasien
liikkuvan. Mutta me suuntaamme julmuudenhalumme lähimäistämme vastaan
kaikenlaisten verukkeiden nojalla, ja onnistuttuamme meitä kutkuttaa
salainen mielihyvä."

"Mutta sittenhän" — Matts Brille seisahtui taas — "lienee parasta, että
käännymme takaisin."

"Niinkö arvelet? — Minusta tuntuu parhaalta astella vain eteenpäin,
alistumatta tunteellisuuteen."

He pitkittivät kulkuansa, mutta Matts Brille oli menettänyt
sen lapsellisen ilonsa, jolla hän oli äsken ajatellut läheistä
kartanonherruuttaan. Nyt hän hiipi työhön kuin pahantekijä.

Pihalla tuli Krapp vastaan.

"Saanko kysyä, mitä herrat oikeastaan haluavat tutkia? Te voitte
saada minulta kaikkia selityksiä. Rohkenen väittää, että — hm hm —
perhearkistossa ei ole montakaan paperilappua, joista minä en olisi
selvillä."

"On hiukan vaikea sanoa täsmälleen — mutta..." Matts Brillen täytyi
korottaa ääntänsä: "Minä sanon, että on hiukan vaikea määritellä
tarkoin..."

"Miten herrat vain haluavat... Minullahan on kunnia puhutella
filosofian tohtori Brilleä? Tilanomistajatar sanoi minulle nimen, mutta
kun en kuule oikein hyvin...

"Nimeni on Brille, mutta minä en ole tohtori! — En ole tohtori!! — Minä
sanon, että minä en ole tohtori!!!

"Niinkö! Vai niin, maisteri Brilleksi saanen siis sanoa. Tarkoitin
vain, hra maisteri, että jos on joku erityinen historiallinen aihe
käsiteltävänä..."

"Niin — kysymys koskee Munk-suvun historiaa — menneiltä ajoilta
tietenkin."

"Niin, te luonnollisesti tiedätte, että nämä Munksholman Munkit eivät
ole samaa juurta kuin tunnettu aatelinen Munk-suku. Mutta saanko
kysyä, mitä ajanjaksoa te olette erityisesti aikonut tutkia? Me voimme
seurata Munksholman Munkeja ajassa taaksepäin aina renessanssiin
saakka. Silloin osti Jörgen Hansen Eriksdalin tilan. Hän oli matkannut
vierailla mailla, ja hänen kerrottiin rikastuneen merirosvouksella,
hm, hm. Hän lienee muun muassa ottanut vangiksi erään hyvin hurskaan
munkin, joka osasi tehdä ihmeitä ja siten hankki luostarilleen suuret
vuositulot. Jörgen Hansen vaati runsaita lunnaita, ja luostarin täytyi
ne maksaa. Jörgen piti hurskasta isää sittemmin hyväntekijänään,
ja kotiin palattuansa hän nimittäysi Jörgen Munkiksi, ja luostarin
rahoilla ostetusta tilasta tuli Munksholma."

"Olipa hän hienotuntoinen, kun omisti tilansa munkin muistolle."

"Mitä osaa Munkien sukuhistoriasta herrat siis haluavat tutkia?"

"No — vanhan Jörgen Munkin esimerkiksi. Annan mielelläni hyvän
prosentin."

"Kaikki Jörgen Munkia koskeva on täällä. Neljäs hylly, osasto IX.
Siellä on tilan alkuperäinen kauppakirja, kihlakunnanoikeuden
sakkotuomio toisen aatelismiehen iskemisestä kuoliaaksi tinakolpakolla,
hänen virsikirjansa ja postillansa, — hm, hm, sekoitusneuvo voiteeksi,
joka humalassa estää paholaista näyttäytymästä, anomus niiden naisten
kurittamisesta, jotka ovat vietelleet häntä haureuteen, sekä hänen
testamenttinsa ja papintodistuksensa. Jos herrat haluavat mitään muuta,
niin suvaitkaa vain kysyä minulta; asun sivurakennuksessa."

"Hänellä oli omat epäilyksensä", sanoi Matts Brille, ja hänen katseensa
oli tuikea. "Hänellä oli omat epäilyksensä. Näitkö, kuinka hän tähysti
meitä?"

"Sinä olet hullu — tarjota hänelle prosenttia! Onneksi hän ei sitä
kuullut."

"Sen tein voittaaksemme hänen suosionsa. Mutta nyt nopeasti toimeen!
Kolme askelta vasemmasta nurkasta, toisen ja kolmannen hyllyn välillä,
noin kolmen kyynärän korkeudella..."

Kävi kuitenkin selville, että tätä ohjetta ei ollut kovinkaan helppo
noudattaa. Mikä nurkka oli vasen? Se riippui siitä, miltä suunnalta
tultiin. Kolme askelta vasemmasta nurkasta — se saattoi johtaa yhtä
hyvin oikeanpuoleiselle kuin vasemmanpuoleiselle seinälle siitä
nurkasta, eikä tätä nurkkaakaan voitu määrätä. Ja lopuksi — mitä
merkitsi toisen ja kolmannen hyllyn välillä? Hyllythän olivat telineinä
keskellä lattiaa. Olivatko nuo tärkeät paperit lattialankkujen alla?

"Niitä on kerrassaan mahdoton löytää", tuskitteli Matts Brille. Hän oli
mittaillut vatsallaan maaten ja niin tomuttunut, että ainoastaan luomi
vielä antoi väriä kasvoille. "Mahdoton löytää. Sinä olet tietenkin
väärin tulkinnut sen paperilapun."

"Salapoliisivaistoni ei yleensä petä. Mutta onhan mahdollista, että
olen jättänyt vaarinottamatta jonkun yksityisseikan tai erehtynyt
siitä."

He hieroivat uudelleen älynystyröitänsä; he keksivät nerokkaita ja
hämmästyttäviä otaksumia; he penkoivat vuosikausien likaa saumoista.
He tärvelivät kunniallisten hämähäkkien luvallista käsityötä. He
ryömivät nelinkontan pimeissä nurkissa, joista vetivät esiin paksuja
paperikääröjä, ja natisevilla tikkailla he keikkuivat katonrajaan asti.
Mutta Edla Munkin papereista ei näkynyt jälkeäkään.

"Meidän on pakko koputella kaikkia kattoja, seiniä ja lattioita", sanoi
Matts Brille. Hän oli saanut kurkkunsa täyteen pölyä ja kakisteli ja
köhi vimmatusti.

"Mitä tarkoitat — koputella...?"

"Niin, kulkea ympäri ja nakutella vasaralla, äänestä tunnustellaksemme
onttoa paikkaa. Onhan tila ja miljoona pelissä!"

He alottivat sen puuhan. Kalkinpölyä ja karstaa satoi heidän päällensä.

"Lopuksi vielä saamme repiä koko rakennuksen", sanoi Petter Witt.

"Nyt olemme todenneet, että täällä ei ole mitään salakammiota. Se on
toki tulos! Hyvin tärkeä tulos! Paperit ovat siis toisella taholla,
tahi — —"

"Tai niitä ei ole lainkaan."

"Tai ne on rikollisesti kätketty, kenties hävitetty. Jos ne on
kätketty, niin täytyy joillakuilla olla... Mutta sinähän et lainkaan
kuuntele, mitä sanon. Mitä sinä tuijotat?"

Hän tuli akkunan ääreen, missä Petter Witt seisoi katsellen ulos.
Pihalla oli Helga parhaillaan syöttämässä Attilaa leivällä. Joka
palasesta täytyi sen tehdä joku temppu, joko maata kuolleena tai nousta
takajaloilleen, kun hän komensi: _"allez"_.

Komea eläin kohotti välkkyvän ruskeata ruumistaan ja seisoi auringon
paisteessa kiiltävänä, liehuvin harjoin ja etujalat iloisesti
kuopimassa ilmaa, nuoren tytön leijuessa suosikkinsa ympäri, milloin
nojaten solakkaa vartaloansa sitä vasten, milloin taas juosten pois,
tanssien ja hyppien, tukan hulmutessa kuten kevyt pilvi pään ympärillä.

"_Allez!_ No — kas noin! Seiso nyt! Seiso, kuuletko." Ja hevonen seisoi
suorana kuin sotamies.

"Hiisi vieköön, eikö hän olekin herttainen!" sanoi Matts Brille.
"Tiedätkös, Petter, yhtä hyvin voisi mennä naimisiin hänen kanssaan
ja ottaa taloon tädin. Sillä tavoin me helpoimmin selviäisimme
vaikeuksista. Minulle voi olla jo yhdentekevää, kenet vien vihille.
Olenhan tehnyt lopputilin rakkauden kanssa."




XXI.


Petter Wittin oli vallannut järjetön uutteruus. Päivä päivältä
pettyivät toiveet. Nyt olivat he jo tarkastaneet kaikki paperikääröt.
Mutta kun Matts Brille pyrki jättämään sikseen, sanoi Petter Witt vain:

"Me jatkamme taas huomenna!"

Mutta työn tultua käyntiin hänen intonsa aina laimeni merkillisesti.
Enimmäkseen hän istui akkunan ääressä ja katseli pihalle. Ja kun Matts
Brille kutsui hänet takaisin velvollisuuksiinsa, istui hän tylsin
katsein selailemassa huolimattomasti, mitä ystävä hänelle ojensi.

Mutta kaikella täytyy olla loppunsa, ja eräänä päivänä selitti Matts
Brille, että nyt hän ei tahtonut nuuskia enää pitempään.

"Mossgord on tilannut Kööpenhaminasta yksityisen salapoliisin, joka
ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa tutkimaan asiaa. Siitä tulee ruma juttu,
jos joku on pistänyt asiapaperit piiloon. Niin, siitä tulee hyvin ikävä
juttu."

Petter sanoi kuitenkin tahtovansa yrittää vielä kerran, eikö papereita
löytyisi. Ja kun Matts Brille ei suostunut enää kumppaniksi, lähti hän
yksinään.

       *       *       *       *       *

Hän oli istunut arkistohuoneessa tavallista pitempään. Auringon säteet
lankesivat vinosti matalaan, pölyiseen huoneeseen.

Hän istuutui mielipaikalleen akkunan ääreen ja katseli ulos. Nyt oli
hänellä vain pari tuntia jäljellä. Sitten ei hänellä enää ollut mitään
tekosyytä vieraillakseen Munksholmassa.

Ja hän vaipui mietteisiin. Mitä tekemistä hänellä olikaan täällä?
Minkätähden hän ei voinut pysyä täältä poissa? Hänhän oli
kunniallisesti ja rehellisesti saanut rukkasensa. Eikö hänen siis
pitänyt tyytyä siihen loppuun?

Mutta minkätähden oli Helga työntänyt hänet luotansa? Epäilikö Helga
häntä? Luuliko hän rahojensa olevan houkuttimena? Sitä ei hänen tehnyt
mieli uskoa. Mutta jos se oli syynä, niin täytyi jonkun salassa
taistella kosintaa vastaan. — — —

Tuolla asteli tilanhoitaja Krapp aatoksissaan pihan yli ja hävisi
päärakennukseen. Hänkö siten juonitteli? Vai tilanomistajatar? Vai
molemmat yhdessä?

Hän aprikoitsi yhä, kunnes aivot väsyivät ja turtuivat. Mutta hän istui
edelleen akkunan pielessä epämääräisin aavistuksin, että jotakin oli
tapahtumassa.

Mitään mainittavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Työrattaat tulivat kotiin
pelloilta, ja sitten lehmät, lampaat ja hanhet. Rasmus-koira ilmestyi
kaahaamaan hanhia, yksi näistä lensi lehmien pariin ja näistä jälleen
yksi piika- ja renkiparveen, joka oli keräytynyt suuren lehmuksen
katveeseen jaarittelemaan — niin, tietysti siitä, mistä tytöt ja pojat
tavallisesti haastelevat suuren lehmuksen alla. Hetkisen oli piha
räpyttelevien ja kaakattavien hanhien, virmapäiden lehmien, kirkuvien
piikojen ja noituvien renkien sekamelskana.

Mutta nyt näyttäysi Helga ovella ja kutsui Rasmusta. Ja Rasmus löi
itsensä solmuun ja laahautui vatsallaan pitkin pihaa, ylenpalttisesti
huiskuttaen häntäänsä ja naamassa ilme, jonka piti kai hänen oman
arvelunsa mukaan vastata sikstiniläisen madonnan lempeyttä. Ja
hanhi palasi parveensa, ja lehmä meni pilttuuseensa, ja piiat ja
rengit ryhtyivät jälleen keskusteluunsa lehmuksen alla ja Helga veti
madonna Rasmuksen mukanaan sisälle, puhutellakseen tätä siellä kahden
kesken. Ja Petter Wittistä tuntui, että hän oli jäänyt kaksin verroin
yksinäisemmäksi kuin ennen.

Samaan aikaan istui tilanhoitaja Krapp neiti Josefinan luona. He
puhuivat juuri Helgasta.

Krapp oli pannut merkille, että tämän silmät olivat viime aikoina
olleet usein itkettyneet. Siitä oli hän ottanut aiheen puhutteluunsa.
Ja vähitellen oli hänen äänensävynsä käynyt kiivaammaksi kuin tällä
säyseällä miehellä oli tavallista.

"Te olette menetellyt aivan hullusti häntä kohtaan", hän sanoi. "Ei saa
tehdä väkivaltaa ihmisluonnolle."

Neiti Josefinakin oli huomattavasti kiihdyksissään.

"Älkäämme puhuko luonnosta hänen ijällään, hyvä Krapp! Puuttuisipa
vain, että tuollainen nuori tyttö..."

"Ihminen on nuori tyttökin."

"Nuoren tytön tulee hillitä itseään."

"Niin tulee meidän jokaisen, tarpeen tullen, hm, hm! Luulenkin
Helga-neidin siihen pystyvän ja siten tekevän, milloin hän tietää sen
velvollisuudekseen. Mutta sääli on häntä!"

"Säälikö?"

"Niin — sääli! Neiti sanoo kyllä aivan oikein, että paljon
onnettomuuksia johtuu rakkaudesta. Mutta sadasta ihmisestä se on
yhdeksällekymmenelleyhdeksälle joka tapauksessa se ainoa, mikä antaa
elämälle — hm, hm — hiukkasen henkistä arvoa, hieman enemmän sisältöä
kuin pelkästä syömisestä, juomisesta ja nukkumisesta lähtee."

"Jo nyt jotakin! Minäpä voin vakuuttaa teille, hyvä Krapp, että minun
elämälläni on ollut sisältöä ilman tuota törkyä."

Krapp pudisti päätänsä.

"Sitä en usko, neiti Josefina Munk."

"Mitä sanottekaan, mies! Ettekö usko puhettani?"

"En, minä en usko, neiti Munk! Tällä hetkellä en puhu teille
palvelijana, vaan vanhana hyvänä ystävänä. Minkä tähden emme me kaksi
yksinäistä ihmistä voi olla rehellisiä keskenämme? Minä tiedän, että
te sydämessänne myönnätte olevani oikeassa. Ellei meillä ole jotakuta,
josta voimme pitää ja joka omasta puolestaan pitää meistä, ei elämämme
ole ollut kokonaista ja täydellistä. Soisin kovin mielelläni, että te
ja minä..."

"Herra armahda! Mies ei vain aikone kosia minua! Ettekö kuule, mitä
minä sanon: ettehän vain yrittäne kosia minua?"

"En — sitä en toki tee. Mutta minä puhun neiti Helgan asiassa: älkää
tehkö hänestä yksinäistä ja onnetonta ihmistä. Sellaisia on jo enemmän
kuin kylliksi, ja hänestä tulee sellainen, jos te yhä pidätte kiinni
merkillisistä ehdoistanne! — Nyt tietysti suututte minulle. Mutta
mieluummin kärsin sen kuin että tuhoatte nuoren tytön elämän ja vielä
omannekin."

"Omani?"

"Niin — omannekin! Tiedänhän varsin hyvin, että te pidätte tytöstä
— hm, hm — omalla tavallanne. Hän on teille korvauksena siitä
rakkaudesta, mitä te ette ole saanut — niin, hän on teidän elämänne
ainoa sisältö. Jos hänen käy huonosti, niin ette tekään siitä lähtien
enää tunne iloa."

Tilanhoitaja lähti.

Mutta ylhäällä arkistossa istui Petter Witt edelleen ja katseli ulos
pihalle, missä hämärä teki tuloaan.

Ja omassa huoneessaan vietti, Helga Munk hämyhetkea omien surullisten
ja tuskallisten ajatustensa vallassa.




XXII.


Vihdoin viimein tempausi Petter Witt eroon apeista aatoksistansa. Nyt
oli hänen lähdettävä kotiin.

Mutta hänen tarttuessaan ovenripaan olikin ovi lukossa ja avain poissa.
Ajan mentyä näin myöhäiseksi oli nähtävästi arveltu, että hän oli
lähtenyt ja unohtanut sen oveen.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Huutaisiko akkunasta? Se herättäisi vain
tarpeetonta huomiota. Ainoana keinona oli hypätä alas.

Arkistohuoneessa oli akkuna kahdelle taholle. Toinen antoi pihalle
päin, toinen humalatarhaan, jota ympäröi korkea ja vankka muuri.
Muurissa oli pelloille aukeava portti. Tämä muuri ja viereiset
aittarakennukset olivat ainoina jäännöksinä vanhimmasta Munksholmasta.
Missä nyt humalat rehoittivat, siinä oli aikaisemmin ollut osa vanhaa
linnanpihaa.

Siitä portista saattaisi kyllä päästä ulos.

Petter Witt kuroittausi alas. Akkuna oli noin kuusi kyynärää korkealla
maasta, mutta parin kyynärän päässä akkunalaudan alapuolella oli
ulkoneva muurinkulmaus. Hän tarttui akkunakehykseen, heilautti itsensä
muurinkulmalle ja hyppäsi maahan.

Hän astui portille ja koetteli sen ruostunutta rautalukkoa. Mutta se ei
tikahtanutkaan. Entä aitan ovi? Sekin teljetty!

No, ajatteli hän, meidän pitänee siis yöpyä taivasalla. Tänne ei
tietenkään tule ketään illalla. Mutta päivän valjetessa saanee
huudetuksi luokseen jonkun ystävällisen sielun.

Hän alkoi käyskennellä humalatarhan kapeilla ja ruohottuneilla
poluilla. Kuinkahan monta nuorta paria olikaan kuljeskellut täällä,
missä hän nyt asteli niin yksinään, ja antanut sydäntensä huumautua
muurin juurella kasvaneiden kuusamain suloisesta tuoksusta? Ah, jospa
hänkin olisi saanut täällä kävellä erään toisen rinnalla! Mutta hänet
oli hyljätty, ja nämä tunnit olivat viimeiset, jotka vielä viihdyttivät
häntä sillä ajatuksella, että hän edes oleskeli rakastettunsa
asuinsijalla.

Samassa hänen katseensa kohtasi taulun, joka oli naulattu aitanoven
yläpuolelle. Siinä näkyi julistus:

      PÄÄSY KIELLETTY.
  KAHLEKOIRAT LASKETAAN IRTI
      PIMEÄN TULLESSA.

Aluksi hän oli julistuksen suhteen jokseenkin huoleton. Kyllähän
kahlekoirankin kanssa voi tulla toimeen. Kenties Rasmus hoiti tätä
hommaa sivutoimenaan. Siinä tapauksessa tuskin oli hengenvaaraa.
Rasmuksella oli enemmän suulautta kuin toimintakykyä.

Mutta hänen mielikuvituksensa heräsi vähitellen, ja hän alkoi
hermostua. Rasmus ei toki sentään voinut esiintyä talon vahtina.
Kun neiti Josefina otti sellaisen palvelukseensa, niin se oli kyllä
otus, joka ymmärsi tehtävänsä eikä häikäillyt. Siinä tapauksessa oli
asema vähemmän miellyttävä. Mitään aivan selvää käsitystä hänellä ei
ollut kahlekoirien ulkonäöstä ja menettelytavasta, mutta pelkkä sana
synnytti mielikuvan öisistä murhenäytelmistä, revityistä vaatteista,
pureksituista jäsenistä, verestä.

Ja tämä mielikuva syöpyi yhä syvemmälle. "Pimeän tullessa" oli
semmoisenaan hyvin epämääräinen käsite, oikeammiten oli pimeä jo
tullut, sillä nyt oli niin pimeä kuin ylipäätänsä siihen aikaan
vuodesta voi tullakaan. Mutta toiselta puolen oli ilta verrattain
valoisa, ja näin ollen oli epävarmaa, milloin mylläkkää saattoi odottaa
Hetki hetkeltä kävi hän levottomammaksi ja pelokkaammaksi. Mitä nyt...?
Eikö tuolla aitanoven luona kahissut jotakin? Ja nyt? Eikö ovi narissut
saranoillaan? Hän luuli jo näkevänsä ison, susimaisen pedon hölköttävän
esille. Haukahdus — lyhyt kamppailu, ja se olisi hänen niskassaan.
Ritsh — housunlahe revitty! Ratsh — pohje halki — loikkaus — ja hänestä
tuntui kuin olisi hän maannut hirviön mahtavat käpälät rinnallaan
ja nähnyt sen punaisen kidan, josta iso kieli riippui ahnaana, ja
läähättävä hengitys oli huokuvinaan kuumana, ja siihen kaikkeen
sekaantui lämpimän verenkin tihkuminen.

Mutta se oli vain säikkyvän mielikuvituksen ilvettä. Aitanovi oli
yhtä taatusti teljetty kuin äskenkin, ja hän oli kuullut vain lehtien
kahinaa ja tuuliviirin kitinää.

Hän pakoittausi nauramaan ääneen omalle ahdistukselleen. Mutta
nauru kaikui vastaan, ja hän vaikeni äkkiä ja seisoi hetkisen
hievahtamattomana, kunnes hänelle selvisi, mistä se ilkkuva "ha, ha,
ha" tuli.

Ei, tätä hän ei voinut kestää; hänen täytyi pyrkiä ulos täältä. Mutta
miten se kävi päinsä? Mahdotonta oli paeta takaisin arkistoon. Ei
auttanut muu kuin ponnistaa muurin yli. Tämä oli neljä tai viisi
kyynärää korkea, vanhoista punaisista tiilikivistä kokoonliitetty.
Hän koetti kiivetä sen kuvetta, sovitellen käsiään ja jalkojaan sen
rosoisuuksiin. Niin kissa olisi voinut siitä suoriutua. Mutta Petter
Witt vain raapi nahan käsistään ja polvistaan.

Tuskaannus oli nyt vienyt häneltä kaiken maltin. Hän tempasi maasta
humalasalon ja asetti sen vinoon muuria päästäkseen sen avulla yli,
mutta salko katkesi hänen painostaan, ja hän putosi satuttaen itsensä.
Hän röykytti vanhaa tammiporttia kuin hullu. Hän jyskytti aitanovea ja
painoi selkänsä sitä vasten, koettaen työntää sitä auki. Mutta mikään ei
onnistunut.

Sitten hän yritti reipastautua. Häpeä, Petter Witt, hän sanoi
itsekseen, onko tämä mielestäsi miesmäistä? Jos sinut nyljetään, niin
näytä kumminkin, että annat viedä nahkasi kunnialla.

Hän sieppasi katkenneen seipäänpuoliskon ja aikoi siten varustautuneena
odottaa vihollisen tuloa, lujasti päättäen puolustautua viimeiseen
asti. Hän ei liikahtaisi ennenkuin peto oli aivan lähellä. Silloin
hän tähtäisi levollisesti ja varmasti, ja jymäyttäisi aseensa sen
otsaluuhun.

Äkkiä ilmestyi valoisa neliö päärakennuksen mustaan päätyyn, joka näkyi
aitan yli. Jossakin tämänpuoleisessa huoneessa oli sytytetty valo.

Joku asettui avoimeen akkunaan ja katseli ulos. Hän ei kyennyt
eroittamaan, kuka siellä oli, kun hahmo varjosti itseänsä — ei edes
voinut päättää, oliko hän mies vai nainen.

Mutta kenties hänen äänensä kantoi tuonne ylös. Ja hän alkoi huutaa:
"Olen teljetty tänne. Auttakaa minua auttakaa! Olen Petter Witt!
Maisemamaalari Petter Witt."

Hän uudisti huhuilunsa useaan kertaan. Haamu hävisi, eikä hän tiennyt,
oliko hänet kuultu. Kului joku minuutti. Hänen sydämensä jyskytti ja
hyppi.

Äkkiä kalahti avain aitanovessa. Se ammahti auki.

Hänet valtasi väristys.

Mitä oli tulossa...? Kahlekoirako? Niin — ei...

Kuului naisen ääni: "Onko täällä joku?" Ja nopeita askeleita — vaalea
haamu... kuun metallihohteisessa kumotuksessa seisoi hänen edessään
Helga!

Yllätys oli liian järkyttävä. Ylivoimaisesti tempasi hänet myrskynä
valtaansa vapautuksen ilo, leimahtava rakkaus ja sen onnen kaipuu, jota
hän ei enää äsken ollut uskaltanut ajatellakaan.

Hän lennähti tulijan luo ja tarttui tämän molempiin käsiin. Helgan
kasvot olivat kääntyneet häntä kohti. Niiden ilme oli avuton. Ja näitä
avuttomia kasvoja kohti tulvivat hänen sanansa:

"Minä rakastan teitä! Rakastan — rakastan teitä! Ettekö pidä minusta?
Ettekö, neiti Munk? En voi elää ilman teitä!"

Helga irroitti kätensä.

"Hra Witt..."

"En voi elää ilman teitä!"

"Teidän täytyy."

"Ettekö siis pidä minusta?" Hän tarttui Helgaan uudestaan.

"Teidän on päästettävä minut irti!"

"En ennenkuin vastaatte."

Pimeässä hän näki Helgan silmien loistavan vastaansa. Ne olivat täynnä
tuskaa. Mutta tuskan takaa hän näki jotakin muuta — jotakin, mistä hän
ei voinut erehtyä. Ei, ei mistään maailman aarteista hän nyt voinut
päästää rakastettuansa, vaan päinvastoin veti häntä luokseen! Ja hän
huomasi, että Helga mukautui — ei yrittänyt irtautua hänen syleilystään.

"Nyt olet minun", hän riemuitsi. "Helga! Helga!"

Mutta silloin tämä irroittausi.

"Minä en voi... Tehän ette tiedä... Voi, mitä minun on tehtävä?"

"Etkö sinä siis rakasta minua? Helga, pikku Helga, etkö vähääkään pidä
minusta?"

Hänen vastauksensa oli suutelo, ja toinen — ja vielä — ja niin monta,
ettei kannata niitä lukeakaan.

Lopulta riistäytyi hän irti — kolmannen kerran tänä iltana. Mitä
olikaan hän tehnyt? Rikoksen! Tämähän oli hulluutta! Ja hän pyysi
Wittiä levollisesti kuuntelemaan, minkätähden hän ei voinut lupautua
Wittille.

He kävelivät edestakaisin noilla puutarhakäytävillä, joilla niin moni
nuori pari oli astellut ennen heitä ja antanut kuusamain tuoksun
huumata sydämensä. Ja Helga kertoi hänelle lupauksesta, jota hän ei
uskaltanut rikkoa. Perintöoikeutensa tilaan olisi hän kyllä keveällä
sydämellä luovuttanut. Mutta se ei riittänyt! Hänet oli ostettu — sillä
suosiollisuudella, jota hän oli jo vuosikausia saanut osakseen, niillä
rahoilla, joilla hänen isänsä oli selviytynyt veloistaan, kykenemättä
milloinkaan suorittamaan lainaansa takaisin. Sitäpaitsi hän tavallaan
todella piti täti Josefinasta eikä hevillä suonut heidän väliensä
rikkoutuvan.

Maisemamaalarikin antoi luottamuksensa hänelle ja kertoi, millä
asialla hän ja hänen toverinsa olivat tulleet kartanoon. Mutta Matts
Brillen perintövaatimuksista kuullessaan Helga löi kätensä yhteen ja
huudahti: "Oi, kuinka täti raivostuukaan! Soisinpa, että hra Brilleä
onnistaisi! Silloin ei mikään maailmassa voisi eroittaa minua rakkaasta
ystävästäni."

He lohduttausivat uskottelulla, että asia oli muka johtumassa siihen
loppuun. Ja Petter Witt ilmoitti nyt pyytävänsä Matts Brilleä
jouduttamaan ratkaisua.

Jos Mattsin suunnitelmat raukeisivat, niin he heittäytyisivät neiti
Josefinan jalkoihin. Kenties se voisi liikuttaa hänen sydäntänsä.
Helgan kasvoille tuli huolestuneita ryppyjä, kun he ajattelivat
tätä mahdollisuutta. Mutta vähitellen tarttui häneen Petter Wittin
valoisampi katsantokanta, ja lopulta he puhellessaan johtuivat
toiveisiin, jotka melkein saivat heidät unohtamaan kaikki vaikeudet.
He rakensivat itselleen päiväpaisteisen ja onnekkaan tulevaisuuden.
He päättivät asua Helgan linnassa tai Petterin taiteilijamajassa.
Kummassakin tapauksessa he varmasti olisivat niin onnellisia kuin
yksikään nuori pari ennen heitä, ja Petteristä tulisi maan kuuluisimpia
taiteilijoita. Mutta kaikki hänen siveltimensä loihtima olisi vain
Helgan palvomista.

Näin he haaveilivat, ja vasta aamukoitteen selkeä todellisuus
palautti heidät arkielämään. Heidän täytyi lähteä kotia, Helgan omaan
huoneeseensa kartanoon ja Petterin kievaritaloon. Sillä he eivät
ainoastaan olleet rakastuneempia kuin muut, vaan myöskin viisaampia
ja varovampia, ja tämä viisaus vaati heitä ennen kaikkea välttämään
herättämästä huomiota ja toimittamasta ilkeämielisiä huhuja liikkeelle.

Heidän oli silti kovin vaikea sanoa toisilleen hyvästi. Se aiheutti
monta syleilyä, ja Petter Witt oli jo moneen kertaan ehtinyt portin
ulkopuolelle, mutta joka kerta hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli
jotakin välttämätöntä sanottavaa tyttöselle, ja hän tuli takaisin ja
avasi portin uudestaan.

Kun ero viimein toden teolla tapahtui, saattoi Helga häntä, ja tuo
viisas ja varovainen pari kulki yhdessä ensi auringon punertamia maita
pitkin kasteen kostuttamilla poluilla, kunnes saapuivat metsän reunaan,
missä heidän oli epuuttamattomasti sanottava toisilleen hyvästi.

Luonnollisesti ei tämä voinut tapahtua ilman uusia syleilyjä.

Viimeisen kerran irtautuessaan hänen käsivarsistaan Helga kysyi:

"Miten sinä oikeastaan jouduit humalatarhaan? Ja minkä vuoksi huusit
apua?"

Witt kertoi telkeytymisestään ja tunnusti avomielisesti peljänneensä
kahlekoiraa.

Silloin Helga nauroi sydämellisesti.

"Ei meillä ole mitään kahlekoiraa! Meillä ei ole koskaan ollut
sellaista. Täti on vain hyvänä keksintönään naulauttanut tuollaisia
tauluja sinne tänne puistoon ja pihalle. Hän ajattelee niiden
peloittavan pois varkaita, jos sellaisia pyrkii tänne. Ja näyttäähän
niillä siis levänkin säikähdyttävää tehoa, mutta eiköhän tätini sentään
katune sitä keinoa, kuullessaan sen toimittaneen meidät kaksi yhteen."




XXIII.


Yksityissalapoliisi oli saapunut ja asui majatalossa sanomalehtimies
Hansenina. Hän kuljeskeli kokoilemassa juorujuttuja kaikista
Munksholman nykyisistä ja entisistä omistajista. Sanomalehteä varten,
hän sanoi. Niin, menipä hän niinkin pitkälle velvollisuutensa
innossa, että kihlautui erään navettapiian kanssa, jolla oli paikka
Munksholmassa, joten hänen saattoi otaksua oleskelevan keskellä
tapahtumia.

Hän sai tietää kauniita juttuja. Mutta yksi rengas yhä puuttui
todistusketjusta.

Petter Witt hoputti. Asia täytyi saada loppuunsa. Ja eräänä päivänä hän
löi pöytään suuren valttinsa.

"Minä en lainkaan pidä tästä supinasta ja jupinasta", hän sanoi. "Jos
Matts uskoo, että tila on hänen, niin on kai parasta, että hän esittää
vaatimuksensa. Kyllä nyt on jo kylliksi vakoiltu ja takaportailla
juonittu."

Mossgord teki omasta ja salapoliisin puolesta vastaväitteitä. "Tämä on
hyvin arkaluontoinen asia", hän sanoi. Mutta Matts Brille oli alkanut
väsyä. Tilanomistajan ja miljoonamiehen tulevaisuus ei enää hivellyt
hänen mielikuvitustaan; hän kaipasi uusia näköaloja.

Sovittiin laadittavaksi kirjelmä neiti Josefina Munkille. Tässä
ilmoitti Matts Brille hänelle, että oli syntynyt jonkun verran
epäilystä neiti Munkin perintöoikeudesta Munksholman tilaan.
Asianomaiset eivät olleet tahtoneet esittää vaatimuksiansa ilman
varmoja todistuksia; nyt oli kumminkin ilmennyt eräitä tosiasioita,
hetki oli siis tullut, ja mahdollinen perijä pyysi yksityistä
keskustelua.

Helga tapasi Petter Wittin melkein joka päivä milloin alhaalla
rannassa, milloin metsässä — vieläpä joskus kartanon puistossakin.
Viisaan ja varovan parin onnistui täten pian päästä koko seudun
juorujen esineeksi. Ainoastaan neiti Josefinalla ei ollut
aavistustakaan heidän kohtauksistaan. Helgalta sai Petter Witt tietää,
että kirje oli aiheuttanut neiti Josefinassa hillittömän kiukunpuuskan,
kunnes hän oli joutunut vuoteen omaksi. Neiti Josefina oli määrännyt
varoitustauluja naulattavaksi kaksin verroin ja käskenyt Krappin
ostaa kaksi revolveria, toisen häntä ja toisen itseänsä varten. Mutta
Krapp osasi rauhoittaa häntä. Vähitellen kykenikin neiti Josefina
ajattelemaan asiaa toisessa valossa ja viimein suostui ehdotettuun
keskusteluun.

Kohtaus tapahtui eräänä päivänä siinä herraskartanon huoneessa, jota
jo ammoin oli sanottu kirjastoksi, vaikka kukaan ei ollut siellä
koskaan kirjahyllyä nähnyt. Helga ja Krapp saattoivat neiti Josefinaa
sinne. Musta silkkipuku kiristyi kuin panssariksi hänen suuttumuksesta
paisuneelle povelleen.

Mossgord ja Petter Witt esiintyivät Matts Brillen todistajina.
Petter Witt oli ennen lähtöä pistänyt taskuunsa paperin, jonka hän
oli tavannut Krappin pyhätamineiden taskussa. Hän oli suoraan sanoen
unohtanut sen matkakirstunsa rauhalliseen talteen. Nyt hän sen saakoon!
hän ajatteli. Eipä tiedä, vaikka se voisi merkitä jotakin neuvottelujen
johtamisessa onnelliseen tulokseen.

Matts Brille tiesi, että diplomaattisissa keskusteluissa käytettiin
mitä kohteliaimpia sanontatapoja. Sotia voitiin julistaa, maita
köyhdyttää, tuhansittain ihmisiä surmata — mutta ne, jotka vihreän
pöydän ääressä pitivät ratkaisua kädessään, nimittelivät toisiaan
"teidän jalosukuisuudeksenne" tai "korkeasti kunnioitetuksi
ystäväkseni".

Hän puhutteli senvuoksi koko ajan neiti Josefinaa "armolliseksi neiti
tilanhaltijattareksi". Ja se historiallinen selostus, jolla hän
paksuun paperikääröön nojautuen koetti selittää Munksholman tilan
"vallanperimyskysymystä", kuten hän sitä nimitti, oli niin akateemisen
kuivakiskoinen kuin tohtorinväitös.

Mossgordin piti sitten sommitella lainopillinen esitys asiasta. Kovaksi
onneksi oli hän juuri silloin nukahtanut. Kerätäkseen kestävyyttä
siihen suureen iskuun, jonka hän aikoi lyödä tällä ensimäisellä
"jutullaan", hän oli nauttinut tavattoman tukevan aamiaisen. Mutta hän
oli arvioinut voimansa liian suuriksi, ja luonto otti nyt oikeutensa.
Matts Brille koetti herättää häntä tyrkkäyksillä kylkiluihin.
Mutta ennenkuin tämä hänelle onnistui, oli neiti Josefina ottanut
puheenvuoron.

Hän sanoi, että tämä oli totisesti pahinta, mitä hän oli koskaan
joutunut kokemaan. "Vento vieraat ihmiset tulevat tänne ja väittävät
olevansa tilani perijöitä." Eikä ollut apua siitä, että Matts Brille
yritti selitellä jälleen hyvin mielisteleväsi ja hoki: "mutta
armollinen neiti...!" ja vakuutti kaiken olevan vain muodollisuutta —
tai että Mossgord nyt lopultakin havahtuneena kuvasi pikku haukotusten
lomassa, miten oli tehtävä ero tosiasian ja oikeuskysymyksen välillä:
neiti Munk saattoi olla toisessa tapauksessa oikealla puolella,
mutta toisessa väärällä, kenenkään kykenemättä silti sanomaan, minkä
tuomion korkein tuomioistuin tällaisessa asiassa langettaisi. Neiti
Josefinan täytyi saada ilmaa, silkipanssari joutui ankarien jännitysten
koetukseen, kunnes hän vaipui tuolille ja nyyhkyttäen vakuutti, että
kukaan ei olisi uskaltanut esiintyä tuollaisin väittein, jos hän olisi
ollut mies.

Tilanhoitaja Krapp oli ottanut käsiinsä paperit, joita Matts Brille
oli käyttänyt esitelmänsä tukena, ja tutkinut niitä neiti Josefinan
puhuessa. Hän nousi nyt seisomaan ja sanoi kääntäen lempeät silmänsä
Matts Brilleä kohti.

"Sikäli kuin olen ymmärtänyt, perustuvat hra tohtori — tai
maisteri Brillen oletukset siihen lappuseen, joka on tavattu Matts
Iversen-vainajan peruissa. Se viittaa muutamiin papereihin — hm, hm —
joiden tulisi osoittaa, kuinka Edla Munk rakasti häntä."

"Se on tosiasia", vakuutti Matts Brille ja löi kädellään papereihin;
"hän sanoo sen itse."

Mutta Krapp ei häntä kuullut. Hänen katseensa oli siirtynyt sekä Matts
Brillestä että neiti Josefinasta ja leijui nyt pikku seurueen yli —
kauas johonkin, mikä oli mennyttä noilta toisilta, mutta hänelle vielä
kuvastui nykyisyyden varmoin ääriviivoin.

"Minä tunsin Edla Munkin", sanoi hän, "valkoisen neitsyen, joksi
häntä nimitettiin. Tulin tänne tilankonttoriin aivan nuorena, vähää
ennen hänen kuolemaansa. Jo lapsuudestaan hän oli kuoleman leimaama.
Senvuoksi oli hänessä aina jotakin hermostunutta ja rauhatonta. Niihin
muutamiin vuosiin, mitä hänellä oli elettävänä, hän tahtoi keskittää
kokonaisen rikkaan ihmiselämän, kaikkine iloineen ja suruineen. Hänellä
täytyi olla joku, jota hän saattoi rakastaa rajattomasti, ja sen aseman
sai Matts Iversen, tullessaan tänne maanviljelysoppilaaksi. Vanha
kamariherra asettui naimiskauppaa vastaan, ja siihen hänellä oli täysi
syy. Matts Iversen oli tyhjäntoimittaja ja onnenetsijä."

"Niin, se on selvää", tokaisi neiti Josefina.

"Hän oli minun enoni", huudahti Matts Brille.

"Kenties ei vanhan kamariherran olisi kuitenkaan sopinut noissa
olosuhteissa pysyä jyrkkänä Tytär kuihtui, eikä hänen sittemmin nähty
enää koskaan hymyilevän. Tätä ei vanha kamariherra jaksanut kestää
— hm, hm — ja mehän tiedämme kaikki, kuinka kävi. Hänen kuollessaan
tuli Edla tilanomistajattareksi, ja niitä kahta viikkoa, mitkä hän
eli isäänsä kauvemmin, ei hän viettänyt toimettomasti. Hän kirjoitti
luonnollisesti heti Matts Iversenille, pyytäen tätä tulemaan kotiin.
Mutta paria päivää myöhemmin huomatessaan, että hän ei voinutkaan elää
rakastettunsa paluuseen asti, hän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin.
Hän otti ympäristöltään lupauksen, että hänet haudattaisiin muurattuun
holviin, jonne hänen vanhempansakin ruumiit oli siirrettävä. Hänen
viereensä oli jätettävä tila Matts Iversenin arkulle. Hän lienee tehnyt
joukon muitakin säädöksiä — mahdollisesti tilan perimysoikeudestakin."

Matts Brille hypähti ylös.

"Sellaisia siis todellakin on!"

"On olemassa eräitä kirjallisia määräyksiä. Ne laati hänen sanelunsa
mukaan lakineuvos Thomsen, joka oli minun edelläni tilanhoitajana. Hän
ja tohtori olivat testamentin todistajina. Ainoastaan nämä kaksi saivat
tietää, mitä se sisälsi. Paperit pantiin lippaaseen, joka suljettiin
tilankonttorin sinetillä ja muurattiin hautaholviin. Sieltä piti Matts
Iversenin itse noutaa ne palattuansa. Mutta nähtävästi hän ei katsonut
asian maksavan vaivaa. Hän on kai luullut, että Edlan peitellyt
lupaukset olivat vain tyhjiä sanoja."

"Hän on käyttäytynyt kuin aasi", murahti Mossgord.

"Kenties! Se selviää piankin. Jos herrat olisivat heti näyttäneet
minulle tuon repeytyneen paperilappusen, niin olisin sanonut
teille, että teidän oli etsittävä perhehaudasta eikä arkistosta.
Todennäköisesti sopiikin Iverseniltä jäänyt avain siellä säilytettyyn
lippaaseen."

"Pääseekö itse hautakammioon?" Matts Brillen luomi oli mustansininen
kuin ukkospilvi.

"Voiko sinne päästä sisälle?"

"Kyllä, se on muurattu kammio, noin kaksi ja puoli kyynärää korkea,
niin määräsi Edla."

"Meidän täytyy heti mennä sinne."

"Sitä minäkin ajattelin. Tosin oli Edla Munkin tarkoituksena, että
kukaan muu kuin Matts Iversen ei saanut tulla lepokammioon, missä hän
on nyt maannut jo monta vuotta; mutta kun Iversenin ainoa perillinen
nyt pyrkii hänen oikeuksiinsa, ei minun mielestäni meidän sovi asettua
vastustamaan. Neiti Josefina Munk ei ole tiennyt mitään siitä, mitä nyt
olen kertonut. Minä olen ainoa, jolle lakineuvos Thomsen uskoi tämän
tiedon siltä varalta, että Iversen palaisi hänen ollessaan jo poissa.
Mutta neiti Munk tietenkin vain toivoo täyttä oikeutta — hm, hm — ja
sitä eivät kuolleetkaan saata estää."

"Minä en toivo mitään", sanoi neiti Josefina väsyneesti. "Te saatte
tehdä niinkuin tahdotte, Krapp, minä en ymmärrä rahtuakaan tästä
kaikesta."




XXIV.


He lähtivät hautuumaalle, Matts Brille, Petter Witt ja Krapp. Neiti
Josefina ei tahtonut tulla mukaan, ja Helga, johon hän oli luonut
ankaran katseen, päätti siinä tapauksessa niinikään jäädä pois.
Mossgordia oli niin pitkällinen istuminen uuvuttanut, ja Krapp oli
antanut hänelle luvan mennä hänen huoneeseensa sohvalle lepäämään.

Kirkon tiiliseinän juurella oli kamariherra Munkin perhehauta korkean,
vaakunakoristeisen rauta-aidan ympäröimänä. Raskas tammiovi, joka oli
puolittain jäänyt rehevän murattiköynnöksen peittoon, johti muurattuun
hautakammioon. Sen yläpuolelle oli hakattu kivipatsaaseen:

  Tämän alla lepää

  KAMARIHERRA KONRAD TEODOR MUNK s. syyskuun 4 p. 1829 k. joulukuun 2
  p. 1885

  Ja hänen vaimonsa

  ADELGUNDA DOROTEA o. s. von LINDAU s. huhtikuun 3 p. 1831 k. elokuun
  10 p. 1877

  Sekä heidän tyttärensä

  EDLA MUNK s. helmikuun 2 p. 1861 k. joulukuun 16 p. 1885

  Rakkaus on lain täyttämys.

Tilanhoitaja työnsi syrjään murattiköynnöksen ja avasi tammioven.
Avopäin astuivat nuo kolme herrasmiestä kammioon. Ummehtunut ja
pilautunut ilma lemahti heitä vastaan, ja pari lihavaa rottaa, jotka
olivat asettuneet tänne asumaan, livahti säikähtyneinä rakoonsa.

Silmien hiukan totuttua pimeään häämöitti täällä kolmen arkun
ääriviivat. Kaksi takimaista oli mustaksi maalattua, etumainen paistoi
valkoiselta. Valkoisen vieressä oli tyhjä tila.

Krapp sytytti lyhdyn, jonka oli ottanut mukaansa. Tämä loi kellertävän
hohteen hämyiseen hautaholviin ja noille kolmelle arkulle, joista
kukin oli koristettu tavanmukaisella, tilan alustalaisten antamalla
hopeaseppeleellä. Ja niiden päällä oli kuihtuneita seppeleitä
maatuneine silkkinauhoineen.

"Tämä ei ole kovinkaan viihdyttävä paikka", sanoi Matts Brille. "Niin,
minä sanon, hra Krapp, että tämä ei ole juuri hauska paikka — ei
lainkaan hauska."

"Hauskako? Ei toki. Kuolema vaikuttaa mielestäni sitä kaameammalta,
mitä enemmän yritetään häivyttää sen katoavaisuusvaikutelmaa. Minusta
tuntuu, että kallis marmoriarkku tai tällainen komeasti muurattu
hautaholvi muistuttaa selvemmin katoavaisuutta ja tomuksitulemista
kuin vaatimaton kumpu kukkasinensa. Ei voi olla ajattelematta kiven
häviämättömän loiston ja niiden vaivaisten ihmisjäännösten vastakohtaa
— hm, hm — jotka lepäävät sen alla maatumassa. — Mutta kulkekaammepa
nyt sen paperin mukaan, joka oli Iversenin kätköissä. Vasen kulma, se
voi olla ainoastaan tämä ovinurkka, koska holvi kupertuu sisäänpäin. Ja
kolme kyynärää vasemmasta kulmasta voidaan saada vain, jos seurataan
pitkää seinää, koska oviseinä ei ole kolmea kyynärää. Lipas on siis
toisen ja kolmannen pilarin välissä, mutta kuinka monen tuuman
korkeudella maasta, se ei käy tuosta selville..."

"Meidän on koputettava seinään. Meidän täytyy..."

"Tässä on kivi, joka ulkonee hiukan muusta pinnasta."

"Se on noin puolentoista kyynärän korkeudella", huomautti Petter Witt,
joka muuten oli vaiteliaana kärsinyt paperin tulkitsemisessa saamansa
tappion. "Minä sanoin kaksi kyynärää, siinä siis osasin sentään
jokseenkin oikeaan."

Krapp väänsi irti kiven, joka olikin aivan löyhästi kiinnitetty,
ja veti esiin pienen metallilaatikon. Se oli sidottu vihreällä
silkkilangalla, jonka solmussa oli tilan sinetti.

"Tässä on etsimämme", hän sanoi ja silmäili lipasta lyhdyn valossa.
"Jos herrat tahtovat katsoa, niin sinetti näyttäytyy koskemattomaksi.
Me viemme kai lippaan täältä neiti Josefinan luo; sen enempää ei meillä
olekaan sitten täällä tekemistä. Nyt saa valkoinen neitsyt maata
levossa ja rauhassa."

Tammiovi painui kiinni heidän jälkeensä. He seisoivat jälleen
hautuumaalla.

"Puh! Kerrassaan ihanaa päästä jälleen ulos", huokasi Matts Brille, kun
tunsi auringon paistavan selkäänsä. "Minusta tuntui kaiken aikaa kuin
hän olisi seissyt selkäni takana."




XXV.


Sillävälin oli sattunut kiivas kohtaus neiti Josefinan ja Helgan kesken.

Viisas ja varova pari oli sovittautunut lähtemään viimeisenä
kirjastosta. Sehän ei ollut ihmeellistä, hehän olivat istuneet siellä
niin kauan katsellen toisiansa ja janoten hiukan rakkautta.

Ja silloin oli Petter Witt kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen,
ja Helga oli hiipinyt häneen kiinni poski poskea vasten.

Se oli tapahtunut vain silmänräpäykseksi, joten sitä ei olisi voinut
sanoa poikkeukseksi siitä viisaudesta ja varovaisuudesta, jota he
muutoin niin tunnollisesti noudattivat. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi
oli neiti Josefina heidän huomaamattansa pyörähtänyt päin, ja
kiukustunut: "Helga, sinä tulet mukanani, tahdon puhua kanssasi", oli
valmistanut nuorta tyttöä pahimman aavisteluun.

Neidin huoneessa tapahtui tilinteko. Helga tunnusti heti kaikki. Hän
sanoi rakastavansa Petter Wittiä ja tulevansa onnettomaksi, ellei hän
pääsisi vapaaksi siitä lupauksesta, joka esti häntä saamasta Petteriä.
Neiti Josefina vastasi, että sellaisesta ei voinut tulla puhettakaan.
Mutta että Helga saattoi tuollaista ajatellakaan, se todisti parhaiten,
minkälaista Petter Wittin vaikutus häneen oli, ja ellei hän heti
katkaissut kaikkia välejänsä maisemamaalarin kanssa, oli hän kulkemassa
siveellistä häviötänsä kohti. Sitten oli hän syöksähtänyt keittiöön ja
pauhannut piioille, kunnes muuan näistä sanoutui irti ja toinen uhkasi
tehdä samaten. Mutta Helga meni omaan huoneeseensa ja itki silmänsä
väsyneiksi.

Nyt olivat kaikki kokouksen osanottajat jälleen keräytyneet kirjastoon.
Heidän edessään oli pöydällä asiakirjalipas; tilanhoitaja Krapp sai
rinnalleen Mossgordin, jotta tämä etevä lainoppinut voisi valvoa
toimituksen oikeata menoa.

Oltiin aivan hiljaa, kun Krapp mursi ison sinetin, ja kaikki
kumartuivat eteenpäin nähdäkseen paremmin.

"Ensiksi", sanoi Krapp, "tässä on pinkka kirjeitä Matts Iverseniltä
Edla Munkille. Ehdotan ne jätettäväksi kirjoittajan ainoalle
perilliselle, hra Brillelle. Sitten tulee Edla Munkin päiväkirja,
jonka hän on määrännyt annettavaksi Matts Iversenille, jos hän joskus
tulisi takaisin. Päivä päivältä on hän siihen kirjoittanut pikku
kokemuksiansa, käsitellen niitä rakastettunsa muiston yhteydessä."

"Lukekaahan meille jotakin siitä", pyysi Mossgord haukotellen;
"päiväkirjat eivät aina ole hullumpia."

"Niin, tässä on muuan kuvaava kohta:

  'Tänään on kevät. Ensimäiset sahramikukat alkavat pistäytyä näkyviin.
  Kaikki on luonnossa nuorta ja uutta. Minä yksin tunnen itseni
  vanhaksi ja kuihtuneeksi senvuoksi, että sinä et ole täällä. Voin
  ainoastaan ajatella, mitä onnea kesä olisi saattanut minulle tuoda,
  ja minun täytyy kääntyä pois kaikesta orastavasta vehmaudesta ja
  itkeä. Minusta tuntuu, että tuskin siedän nähdä kukkasia ja lehtiä
  tänä vuonna.'"

"Jumala varjelkoon", sanoi neiti Josefina, "siinäpä hentomielinen
hupakko. Älkäämme välittäkö enemmästä!"

"Ei, luullakseni voimme tämänkin jättää perilliselle." Ja Krapp avasi
laskoksiltaan ison paperin. "Tämä sitävastoin saattaa merkitä jotakin.
Otsikkona on: 'Viimeinen tahtoni, kirjoitettu kuolinvuoteellani
joulukuun 10 päivänä 1885.' Se on merkitty sanelun mukaan, tohtorin ja
silloisen tilanhoitajan todistamana; he ovat vielä molemmat elossa ja
voivat vahvistaa, että vainaja oli täysissä sielun voimissa."

"Nyt se tulee", sanoi Matts Brille. Ja kaikki vetivät tuolinsa lähemmä
Krappia, joka luki:

  "Isäni kuoleman jälkeen Munksholman omistajana lausun täten
  viimeiseksi tahdokseni:

  "Munksholman tilan tulee jäädä meidän sukumme haltuun, niinkuin se
  on ollut vuosisatoja. Se joutukoon siis minun kuoltuani lailliselle
  perilliselle, isä-vainajani serkulle, neiti Josefina Munkille,
  kuitenkin ehdolla, joka tässä alempana mainitaan. Mitä sitävastoin
  tulee minun jälkeeni jäävään irtaimeen, niin sen saakoon rakkain
  ystäväni maan päällä, Matts Iversen..."

Matts Brille oli noussut seisaalle mitä suurimman jännityksen
valtaamana, ja Mossgordkin hieman liikahti. "Vihkimätodistus", huudahti
Brille; "eivätkö he muka olleetkaan naimisissa?" Mutta Krapp luki
rauhallisesti edelleen.

  "Siten että hän ottaa sen haltuunsa samana päivänä, jona hän palaa
  kotiin ja osoitukseni mukaan avaa hautakammioni, ja että hänellä on
  oikeus käyttää sitä tarpeen mukaan niin kauan kuin hän elää. Hänen
  kuoltuaan siirtyy jäännös minun sukuni haltuun."

Nämä sanat kuullessaan nousi neiti Josefina ja katsoi voitonriemuisena
ympärilleen. Matts Brille tunsi kärsineensä tappion, ja hänen luomensa
kävi lakastuneen vihreäksi.

Mutta vielä ei hän kuitenkaan tahtonut luopua kaikesta toivosta.

"Jatkakaa, jatkakaa!" hän huusi.

Ja Krapp pitkitti:

  "Ylläolevaan liitän seuraavan määräyksen:

  Viimeisinä elämäni päivinä olen tuntenut itseni syvästi onnettomaksi
  ja epätoivoiseksi siitä, että minä en enää täällä maan päällä
  saanut nähdä sitä ainoata ystävääni, johon olen kiintynyt kaikesta
  sydämestäni. Senvuoksi tahdon tehdä kaiken voitavani, jottei muille
  tulisi samaa kohtaloa. Panen kaikkien niiden sydämelle, jotka minun
  jälkeeni tulevat Munksholman omistajaksi, että he älkööt ilman syytä
  koskaan eroittako kahta ihmistä, jotka vakavasti ja sydämellisesti
  pitävät toisistaan. Ja rajoittamattoman omistusoikeuteni nojalla
  määrään, että jos joku perilliseni rikkoo tämän ehdon, niin tila
  ja irtain käytettäköön heti hyväntekeväisyystarkoituksiin, 'Matts
  Iversenin rakkauden muistoksi' nimitettynä lahjoitusrahastona
  yksinäisille naisille, varsinkin sellaisille, joiden rakkaus on
  pettynyt. — Tämä on minun viimeinen tahtoni.

  Munksholmassa joulukuun 10 p:nä 1885.

  Edla Munk."

Krapp käänsi asiakirjan kokoon, ja huoneessa oli aivan hiljaista.
Matts Brille istui kiikutellen hermostuneesti tuolia. Mossgord oli
vajonnut suloiseen horrostilaan. Hänen suupielissään väikkyi onnellinen
hymy. Hän oli istuvinansa kotona kestikievarissa, missä tarjottiin
päivälliseksi nuorta sorsaa. Petter Witt oli salaa tarttunut Helgan
käteen, puristaen sitä.

Sitten nousi neiti Josefina ja sanoi:

"Pitäisikö tuon muka olla lakina ja oikeutena minulle?" Krapp katsoi
häneen ja vastasi lempeällä äänellään: "Sikäli kuin voin ymmärtää on
testamentti pätevä."

"Siitä minä en välitä rahtuakaan!"

"Täti!" Tämä oli Helgan ääni, ja siinä oli rukoileva sävy. Mutta neiti
Josefina keskeytti:

"Vaiti, Helga! Ottaessani sinut kasvatikseni asetin nimenomaiseksi
ehdoksi, että täällä Munksholmassa ei saanut liikkua mitään miesväkeä.
Siihen sinä suostuit. Jos et tahdo pitää lupaustasi, niin älä
vainkaan! Mutta minäpä tahtoisin nähdä sen, joka voisi kieltää minut
peruuttamasta kaikkea. Vielä on kai tila minun, minä voin menetellä sen
kanssa miten tahdon. Voin ottaa Krappin kasvatikseni sinun sijastasi,
jos haluan. Hän ei ainakaan antautune lempijuttuihin — vaikka — kukapa
senkään tietää."

"Meitä olisi sentään kaksi päättämässä siitä asiasta", tokaisi Krapp
vastoin tapaansa hyvinkin kiihtyneenä. "Sinä päivänä, jolloin neiti
Helga lähtee täältä, lähden minäkin."

"Vaiti, Krapp, minä nyt puhun. Minä uskoin Helgaa kyllin järkeväksi
oivaltamaan, että minä harrastin hänen parastansa! Kaikki nuo
kihlaukset ja naimiset ja rakkaushoureet — mihin ne johtavat? Millaisia
avioliittoja näemmekään ja kuulemme mainittavan! Ihmisen tulee kiittää
Jumalaa, kun on säästynyt tuollaisesta."

Matts Brillestä tuntui, että hänenkin oli virkettävä sanansa.

"Minäkin olen jo kauan sitten jättänyt hyvästi kaikelle sellaiselle",
hän huomautti. "Toiselta puolen täytyy kuitenkin myöntää..."

Mutta neiti Josefina ei kuunnellut häntä.

"Sinä olisit voinut viettää täällä hyviä päiviä, Helga", hän
jatkoi, "kunnes olisit tullut vanhaksi ja harmaaksi. Mutta kun nyt
välttämättömästi tahdot syöksyä turmioon, olkoon se oma asiasi. Minä en
tahdo siihen puuttua. Nyt voit mennä kihloihin, jos sinulla on siihen
halua, ja voit jättää sen tekemättä, jos katsot paremmaksi. Mutta sinä
et tietenkään välitä minun puheistani."

Helga tahtoi tarttua hänen käteensä. "Oi, täti, sinä saat nähdä, että
kun on kulunut joku aika..."

Mutta täti Josefina keskeytti hänet taaskin.

"Tahdon sanoa sinulle vain yhden asian. Kaiken täytyy tapahtua
säädyllisesti. Hän tulkoon tänne kerran kuussa tervehtimään sinua, ja
sillä hyvä. Ja minä tahdon pysyä selvillä kaikesta. Vuoden tai parin
kuluttua voimme neuvotella lopullisesti. Ensi kerralla hän voi tuoda
mukanaan jotakin maalaamaansa. Minua voisi huvittaa tutustua hänen
puuhiinsa. — Niin, sinun ei tarvitse kiittää minua. Jos tahdot olla
jollekulle kiitollinen, niin kiitä Krappia. Ellei hän olisi saarnannut
minulle, että on turha koettaa tehdä ihmisiä viisaammiksi kuin Luoja on
heidät muodostanut, niin en olisi rahtuakaan perääntynyt, vaikka minua
olisi kahdellakymmenellä testamentilla kielletty toimimasta järkevän
ihmisen tavoin! Ja nyt lähden makuulle, tarvitsen hiukan lepoa."

Hän aikoi poistua, mutta Matts Brille asettui hänen tielleen.

"Pyydän vain saada lausua... että tämä on mielestäni ylevää... ja
suurta... ja minä olen vakuutettu siitä, että rakas ystäväni Petter
Witt..."

Mutta neiti Josefina ei ollut herkkä kohteliaisuuksille.

"Joutavia!" hän sähähti. "Esiintykäämme ihmisiksi! Nyt en tahdo kuulla
enää sanaakaan tästä asiasta!"

Ja jäykkänä kuin kaartilainen hän asteli ulos huoneesta.

"No, no", virkkoi Matts Brille hiukan nolostuneena, "saammehan ainakin
lausua onnittelumme vastakihlautuneille." Hän puristi Helgan ja Petter
Wittin kättä. "Minua todella ilahuttaa, veikkonen, ilahuttaa kaikesta
sydämestäni!"

"Se merkitsee, että mieltäsi kaivelee", väitti Mossgord.

"Eipä, eipä suinkaan, ei mitenkään. Koska minun — koska tila joka
tapauksessa... niin, Mossgord, lienee parasta, että me lähdemme nyt
kotiin."

"Kotiin syömään", sanoi Mossgord. "Totisesti on jo aikakin."

He jättivät hyvästi.

Mutta Helga ja Petter Witt astuivat Krappin luo, joka seisoi syviin
ajatuksiin vaipuneena.

"Minulla on hyvitettävää, hra Krapp", sanoi Petter Witt. "Erehdyksestä
olen saanut haltuuni teille kuuluvan paperin, jolle te näytte
panevan arvoa." Hän veti taskustaan kotelon, jossa salaperäinen
paperilappu oli, ja ojensi sen tilanhoitajalle. "Minun olisi pitänyt
jättää se takaisin jo aikoja sitten, sen tunnustan. Mutta vakuutan
kunniasanallani, että minä en ole sitä lukenut."

Mutta näitä viime sanoja ei Krapp kuullut. Hän oli ottanut paperin
kotelosta ja seisoi tuijottaen siihen. Hän oli punastunut korvia
myöten, ja hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät.

"Oh, hyvä Jumala", hän sanoi, "enkö siis saanut pitää tätä omana
salaisuutenani! Teitte väärin, hra Witt, hyvin väärin."

Hän kääntyi Helgaan ja ojensi tälle paperin.

"Näin ollen suon kernaasti, että saatte lukea sen itse, neiti Helga.
Sulhasenne ei vastedes kuitenkaan malta olla siitä puhumatta. On ollut
aikoja, jolloin minä — hm, hm — jolloin haaveilin — no niin, senhän
saatte heti tietää — ja sellaisina hetkinä saatoin istua kyhäämässä
ajatuksiani paperille. Nyt saatte nähdä, kuinka lapsellinen olen ollut.
Mutta en missään tapauksessa häpeile sitä — hm, hm. Hyvä Jumala,
sydänhän on kaikilla — ja ihminenhän olen minäkin! Nyt se siis on
mennyttä."

Helga otti paperin. "Mutta, Krapp, tämähän on runoa", ja hän luki
puoliääneen:

    "Rakkaan kammioni rauhass' istun
    yksiksein. Jo syksy tummenee.
    Sadekuuron viime pisaroita
    räystäskouruun vielä rapisee.
    Hiljaa kaikk' on muu. Mut mieleheni
    hämyhetken haaveet myrskyn tuo —
    eikä vanha, tyhmä sydämeni
    viihdytystä vaivatulle suo.

    Oi, kuin lasta liekutellen koitin
    saada sydäntäni tyyntymään, —
    suostutella, ja se näytti vihdoin
    malttuneenkin rauhaan järkevään.
    Uinu huolet pois! On väsymystä
    sulle tuonut päivän raskas työ — —
    Oi, se havahtuu, ja nyyhkytystä
    kuulee kylmä, tähtikirkas yö.

    Tyhmä sydän, miksi vaikeroitset?
    Ei sun tuskaas kuule ihminen!
    Kenpä tietäis, että turhaan kaipaat?
    Kelle voisit ilmoittaakaan sen?
    Mutta yksin saat sen ilmi päästää:
    Helga, Helga..."

Helga vaikeni äkkiä. "Minulleko te..." Krapp nyökkäsi.

"Lukekaa vain loppuun, neiti Helga", sanoi hän rauhallisesti. "Niin,
teille se on omistettu, nyt tiedätte sen."

Mutta havainto oli niin järkyttänyt Helgaa, että hänen oli vaikea lukea
viimeisiä rivejä:

    "Helga, Helga on mun kalleimpain! —
    Onneksesi pilkan sulta säästää
    yksinäisyys — uinu siis jo vain!"

Helga oli tuskin lopettanut, kun jo lennähti Krappin kaulaan ja suuteli
häntä.

"Voi, rakas, hyvä Krapp! Minä olen hirveästi pahoillani! Ei ole maan
päällä ketään, ketään ihmistä, josta pidän niin paljon kuin teistä."

"No, no!" Krapp katsahti Petter Wittiin.

"Niin — hänestä kyllä. Mutta häntä en ota lukuun."

Krapp hymyili hieman kaihomielisesti.

"No, olipa hyvä, että teitte kuitenkin sen poikkeuksen. Muutoin olisi
sulhasenne kenties tullut mustasukkaiseksi. Se olisikin sentään ollut
hänelle vain oikein. Mennä lukemaan toisten ihmisten — hm, hm —
tärkeitä papereita."

"Mutta minähän en ole sitä lukenut, en ole lukenut", huusi Petter Witt
epätoivoissaan hänen korvaansa.

"Hän ei kai nytkään käsittänyt sinua", sanoi Helga, "mutta minä selitän
sen hänelle sittemmin."

Krapp seisoi katsellen häntä suurilla lempeillä silmillään.

"Pikku Helga, te tietenkin pidätte minua vanhana hupelona."

Mutta Helgan sanat pidätti nenäkäs kyynel, joka tahtoi hiipiä hänen
poskelleen.

"Niinhän kyllä", hän virkkoi lopulta, "on kai kovin tyhmää, että
ihmisellä on sydän."

"Mutta kaikkein viisaimmat eivät ole kuitenkaan aina oikeassa", arveli
Petter Witt ja veti hänet luokseen.




XXVI.


Seuraavana päivänä Matts Brille ja Mossgord matkustivat pois. Petter
Witt ei lähtenyt heidän mukanaan. Neiti Josefina oli jo tullut
leppeämmälle tuulelle ja pyytänyt hänet vieraakseen Munksholmaan
pariksi päiväksi.

Matts Brille ja Mossgord olivat anastaneet yksikseen tupakoimattomien
vaunuosaston. Mossgordilla oli suussaan iso ja karkeatekoinen
sikaarinsa, ja portviiniäkin he olivat hankkineet. Aina kun juna
pysähtyi asemilla, tuli veturinkuljettaja, joka samalla oli lämmittäjä,
junailija, kantaja ja pakkamestari, heidän luoksensa saamaan
lasillisensa ja pakinahetkensä.

"Oikeastaan tämä on ollut kerrassaan hauska matka", puheli
Matts Brille. "Kaunista seutua, erinomaiset sängyt, hyvä isäntä
kestikievarissa. Ja me olemme saavuttaneet hyvän tieteellisen tuloksen.
Minua todellakin ilahuttaa, ettei minusta tullut tilanomistajaa,
sillä se on liian mukavaa laiskanvirkaa. Nyt on minun tosin ollut
pakko lainata rahoja tädiltäni, muutoin en olisi voinut suorittaa
veturinkuljettajalle hänen prosenttiansa. Kyvykäs mies, kyvykäs mies!"

Mossgord oli tehnyt muutamia muistiinpanoja.

"Tiedätkö, kuinka monta prosenttia olet vähin erin luvannut maksaa?
Satakaksikymmentäviisi! Se on melkoinen menoerä."

"Oh, herra varjelkoon, sehän olisi johtanut minut häviöön. Niin, siitä
näkee, kuinka kallista on olla rikas. Sitä ei tule ajatelleeksi,
ennenkuin on joutunut siihen asemaan."

Munksholman kohdalle päästyään juna tavallisuuden mukaan pysähtyi
metsässä, ottaakseen vauhtia mäen yli.

Ylikäytävällä seisoivat Helga ja Petter Witt. He huiskuttivat ja
viittoivat. Matts Brille ojensi vaununakkunasta viinipullon ja lasin,
josta veturinkuljettaja oli juonut.

Petter Witt huuhtoi sen purossa, joka lorisi kivisillan alla, ja hän ja
Helga kilistivät vuorotellen poistuvien kanssa.

"Onnelle ja tulevaisuudelle!"

Mutta se röyhkeä nuori metsäetana oli asettunut poikkiteloin kiskolle
ja makasi siinä, kunnes veturi puhkuen lähti liikkeelle. Vasta sitten
se suvaitsi vetäytyä sivulle.

Seuraavana hetkenä Helga ja Petter Witt astuivat raiteen yli. He olivat
liiaksi kiintyneet toisiinsa, huomatakseen etanaa, ja Witt laski
jalkansa niin lähelle sen mustaa, niljakkaa ruumista, että se ihan
säikähti.

"Ihmiset ovat ihmeellisiä otuksia", ajatteli etana ja katsoi
suuttuneena heidän jälkeensä pitkävartisilla silmillään. "Heidän
veturinsa tieltä kyllä ehtii väistyä, mutta parasta on varoa silloin
kun heillä on se riivaus, mitä he sanovat rakkaudeksi."

Ja närkästyneenä vetäen tuntosarvensa kokoon se ryömi metsään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVEÄ KESÄINEN TARINA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.