Hyväntekijä : Kertomus kauneuden palvojasta

By Helvi Hämäläinen

The Project Gutenberg eBook of Hyväntekijä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hyväntekijä
        Kertomus kauneuden palvojasta

Author: Helvi Hämäläinen


        
Release date: April 26, 2026 [eBook #78553]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78553

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYVÄNTEKIJÄ ***
language: Finnish




HYVÄNTEKIJÄ

Kertomus kauneuden palvojasta



Kirj.

HELVI HÄMÄLÄINEN




Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930





1.


— Tuota en saa enää katsella, tuota kuuta näin. On kummallista, etten
ennemmin ole huomannut kelmeätä, vaalealäikkäistä kuuta. On kuin ei
sitä mistään voisi nähdä juuri tuollaisena, vaan ainoastaan tästä
paikasta, juuri tämän ikkunan luota, kun tuo verho riippuu noin, kun
näin nojaan tähän pöytään. Voihan sen nähdä ulkonakin, valkoiset,
pirstautuneet pilvet voi nähdä myöskin ulkona. Mutta minusta on
tärkeätä, että juuri näin sen näen, että on nämä samat seinäpaperit,
saman huoneen ilma, kello — hupsua, että kellokin ja tuolit — tässä
ympärillä, lähelläni.

Nuori mies seisoi tukien kättään pöydän kulmaan. Pöydällä oli kirjoja,
sinistä paperia ja kyniä, kaikki järjestyksessä, moitteettomassa ja
turhassa järjestyksessä niinkuin ei mitään olisi liikutettu pitkiin
aikoihin. Kuitenkin huone oli nuoren miehen asuinhuone; hän pukeutui
siellä kiireisesti, hän käytti sitä lueskeluun ja seurusteluun.

Hän oli vaaleaihoinen, ruskeatukkainen, vähäpätöiseltä näyttävä
henkilö, kasvot kalpeat, luomissa ja ohimoilla runsaasti ristikkäisiä
suonia, koko olemuksessa heiveröisyyttä, heikkoutta, kenties vivahdus
hupsumaisuuttakin.

— Ovat saaneet päähänsä, mistä sen ovatkaan saaneet, että on syksyllä
lähdettävä. Mistä sellainen ajatus näin äkkiä tulla pöllähti! Kahdeksi
vuodeksi. Ja vaikka palaankin takaisin ja sen koko ajan tiedän, ovat
nuo kaksi vuotta minulle piinaa. — Hän oli lähdössä H:gin kaupunkiin
holhoojansa määräyksestä mahdollisesti tämän liikkeessä olemaan ja
työskentelemään parisen vuotta osittain liike-elämään tutustuakseen,
osittain myöskin ryhtyäkseen jatkamaan lukujaan, jotka aikoja olivat
olleet pysähdyksissä, jonkin turhanpäiväisen seikan vuoksi, tai kenties
aivan ilman syytäkin.

— Joka kerta täältä poissa ollessani — sen olen huomannut — muistan
tätä täällä, ja sydämeeni koskee, kun näitä lempeitä puita ja
ruohikoita, jokaista kivennuppulata myymälän edessä ajattelen.

Nuori mies muisti ahdistuksen tunteen, joka hänellä aina oli ollut
kaupungissa: hän kutistui kokoon, talot, suuret, sileät kivineliöt,
reklaamit, kiire, katulamput, keinuvat lasilamput, talojen numerot
puristivat hänet kokoon. Hän oli ahdistunut, ei tuntenut itseään
iloiseksi eikä voimakkaaksi, ennenkuin jälleen oli täällä, missä ei
kukaan saanut mitään muuttaa, missä tuo amme seisoi tuossa paikallaan
niin kauan kuin hän tahtoi, missä hän tiesi, että pihlajan voi
korkeintaan kaataa myrsky, mutta että se muuten varmasti seisoi
portilla tuttuna, sellaisena kuin oli, aina. Viihdyttävää oli, että se
seisoi sellaisena aina.

Hän lähti ulos. Tämäkin kostea, vaalea ilma, parkin väkevä, kuiva
haju maassa oli hänelle tuttu. — Niin, tuo vaahteran musta runko,
heiveröiset, viheriät kukat, jotka nyt näyttivät vaaleansinisiltä,
kaste havisevissa puissa vanhan, ihanan kuun alla, kaikki oli läheistä
ja vain ikäänkuin täällä mahdollista, ajatteli hän.

Aidan, jonka jäkälä hohti tummansinisenä, lepikön ja kankaan, harmaan
kankaan, kosken, jonka vesi heikosti sinersi, jonka vaahto oli sinervän
valkeaa, kaiken hän näki nyt läheiseksi ja kalliiksi aivan toisella
tavalla kuin ennen. Hän ajatteli lepikköä, puiden tummansinisiä ja
vaaleita latvoja, heikosti kosteaa ilmaa, johon pistivät pienilehtiset
oksat, taivaan hämärää, lempeästi kelmeää kupua päänsä päällä.

— Kuinka, kuinka — vaihdettava suloinen, vienosti kalpea taivas,
puhtaat lehdet, kaikki tämä, mikä on minulle kuin veli, veljen
käsivarsi, tutut silmät, vaihdettava likaisen, alhaisen ihmisen
seuraan? Kuinka olenkaan kaikesta suoriutuva?

Hän tunsi tulevansa tuskaiseksi. Hän liioitteli reklaamien, jotka hän
ajatuksissaan näki hermostuttavan, myrkyllisen värisinä, lamppujen ja
kivineliöiden itselleen tuottamaa tuhoa. Hän näki kadottavansa linnut,
pörröisinä sulkiinsa kyyristyvät, oksat ja lehdet, joiden kärjet olivat
harmaita ja vaaleita, maan, niljakaisen ja tumman, pienet, tutut
seikat, jotka hän oli nähnyt monta kertaa, huomannut riemukkaasti,
löytänyt. »Armas sinerrys», kalpea taivas, nuoret, vielä kelmeät
silmut, joista lehdet jo pistivät epätasaisina esiin, saivat hänet
tuntemaan vihlaisevaa alakuloisuutta ja tuskaa, haaveellista, liehuvaa
tuskaa, surumielisyyttä, jolla oli väri: vaaleansininen, kelmeä.

Kun hän aamulla heräsi, hän huomasi pukeutuessaan myymälän edessä
seisovan hevosen, jolla oli siro, pieni varsa kintereillä — varsalla
oli harmaa heinänvärinen harja, jossa oli viheriä vivahdus. Hän oli
aina tuntenut eläimiä kohtaan hyvin tunteellista mielenkiintoa.
Niinpä hän nytkin nousi heti tuoliltansa ja kiireestänsä huolimatta
— oli ennätettävä aamupäivä-junalle — meni ulos. Varsa katsoi häneen
isoin, kankein silmin, se liikkui ketterästi, vilkkaasti ja häälyvästi
epätasaisella kiveyksellä. Erikoisesti hän rakasti kotieläimiä,
koska niiden muodot olivat niin tutut ja yksinkertaiset — nyt tuli
hän ajatelleeksi niitäkin. — Nämä hyvät, rauhalliset eläimet, tiet,
joiden varsilla kasvaa runsaasti ruohoa ja marjapehkoja, tämä lauhkea,
kotoinen ilma on tuleva minulle vieraaksi, ja minkä vuoksi: turhien,
kenties ei edes hyväksyttävienkään seikkojen vuoksi. Onko mitään, joka
oikeastaan olisi tärkeätä? Ei, arvokasta on vain pilven ihana kelmeys,
lehdet, kulunut ruoho. Mutta minun on mentävä laskuja tarkastamaan,
minun on joka päivä niitä ajateltava. Onko sitten arvokasta laskujen
tarkastaminen? Ilma voi olla sinertävä, kosteus siinä sinertää, mutta
nämä vain tarkastelevat laskuja.




2.


— Raskasta on varsinkin tuo harmaus. Se minua ahdistaa, pikkuseikathan
ne ahdistavatkin. Harmaa rappaus, tuntuu kuin en sitä kestäisi. Kaikki
on täällä alusta alkaen minulle vastenmielistä. — Setäänsä kohtaan
nuori mies tunsi vastenmielisyyttä etupäässä hänen kitsastelunsa
vuoksi, myöskin sen vuoksi, että tämä ilmeisesti jostakin syystä piti
häntä omituisena, epäilyttävänä ja kenties paheksuttavanakin henkilönä.
Setä oli leskimies. Perheeseen kuului, paitsi lapsia, lisäksi
18—19-vuotias naissukulainen puolittain palvelijattaren, puolittain
kotiopettajan asemassa. Hänet Kristian tunsikin, kolmisen vuotta sitten
hän oli ollut perheen mukana lapsentyttönä, kun nämä eräänä kesänä
olivat vierailleet tehtaalla. Eräänä iltana hän ja Kristian olivat
kuljeskelleet haassa. Nyt Kristian muisti tarkkaan erään puun, jota
he olivat katselleet silloin, sen runkoon oli joku iskenyt kirveellä,
ja se oli hiukan vino koko puu. Tytöllä oli silloin ollut hiuksissa
vaaleanpunainen silkkirusetti ja puku, joka liehui ja jossa oli nauhoja
ja liistakkeita. Hän oli vähä väliä kääntänyt kasvonsa Kristianiin ja
nauranut, ja Kristian oli aina ottanut heinänkorren maasta, purrut
päätä hampaissaan ja taas heittänyt menemään. Nyt oli Liisa tiukassa,
harmaassa puvussa, hänen tukkansa ei ollut leikattu, vaan kireästi ylös
kammattu, ja miltei ensimmäiseksi Kristian oli pannut merkille, että
hän oli arka, puhumaton ja jäykkäliikkeinen. Hänen kasvonsakin olivat
ilmeettömät ja ikävännäköiset, harmaat. Pojat, 8—5-vuotiaat, joita hän
hoiteli, näyttivät häneen kiintyneiltä. Itseänsä tunsi Kristian hänen
nyt pitävän tyhmänpuoleisena, kömpelönä ja ikävänä nuorena miehenä,
joka ei ollut missään suhteessa muuta kuin aivan tavallinen ihminen.
Tämän Kristian pani mieleensä erikoisesti, että häntä pidettiin aivan
tavallisena ihmisenä, ja hän päätti mahdollisimman pian tehdä selväksi
ainakin Liisalle, ettei hän ollut aivan tavallinen eikä likimainkaan
tavallinen ihminen. Näin hän päätti tehdä osaksi turhamaisuudesta,
mutta osaksi myöskin siitä syystä, että tunsi, ettei Liisa itse
suinkaan ollut aivan tavallinen ihminen, lastenhoitajatar vain.

Näitä ajatellessaan Kristian huomasi Liisan tulleen huoneeseen; tämä
etsiskeli käsityötänsä, löysi sen ja istuutui nojatuoliin. Kristian
oli hänen kanssaan jo pari kertaa näin iltapäivisin joutunut olemaan
kahden, keskustelu oli liikkunut enimmäkseen jokapäiväisissä asioissa,
milloin he eivät olleet kokonaan olleet ääneti. Pöydällä oli sattumalta
jokin reklaamipiirustus, Kristian oli sitä katsellut, ja nyt häntä
ihastutti ajatus, että siitä saisi keskustelunaiheen, läheisen ja
sellaisen, että siitä kyllä näkyisi, ajattelivatko he mitään erikoista
itseksensä. Hänkin istuutui, otti paperin ja alkoi sitä tarkastella.
Piirustus oli hänestä kömpelö, ja jollei kömpelö, niin naiivi. Se
oli jokin villakaupan reklaami, jossa kuvattiin laitumella kulkevia
lampaita, kaulassa ruusuköynnös, jonka ruusuissa oli liikkeen nimi.
Häntä ärsytti, ettei keksinyt parempaa lähtökohtaa keskustelulle
kuin piirustuksessa ilmenevästä mauttomuudesta huomauttamisen. Liisa
kohotti hiukan harmaita kasvojansa ja sanoi tasaisin äänin, etteihän
toki ollut kysymyskään taiteesta. Hetkisen vaiti istuttuaan Kristian
huudahti: Taidetta, siinäpä juuri, juuri tähänhän tahdoin päästäkin.
Ei siis taidetta reklaameihin, siinäpä olemme samaa mieltä, vaan
jonkinlaista henkevää, älykästä asiallisuutta. — Kristian tunsi itsensä
säihkyvän iloiseksi jatkaessaan: Elävien kukkien, luonnon kukkien
muoto on aina runollinen. Sepä useimmiten reklaameissa on tyhmää,
erikoisen tympäisevää ja tyhmää; niissä on käytettävä neliöitä, suoria
viivoja, geometrisia kuvioita. Käyrät, epäsäännölliset viivat ovat
aina haaveellisia, kuuluvat eläviin muotoihin. Kukkia ei laisinkaan
ole käytettävä sellaisinaan. Ruusu — hän innostui äkkiä tavattomasti
—, sanotaanpa, että panen ruusun, hauraan, sinertävän — tuli tyhmyys,
suuri, suuri narrimaisuus. Ei pidä yleensä olla pintoja, vaan viivoja,
hauraita viivoja... Ruusu, punainen, nehkeä, lehdissä vielä sädehtivä
vesi kadottaa kokonaan ihanuutensa, eikö teistäkin, jotakin niin outoa,
taivaallista, runollista on elävässä kukassa, että helpompi on laatia
ihmisestä hyvä muotokuva kuin kuvata hyvin vain yksi ruusu. Pikkuinen
siro ruusu pensaikosta, kukka, jonka terässä on sormenpään laajuinen
hedekimppu. Mestariteos. — Mestariteos, miten iljettävästi sanoinkaan,
hän ajatteli samassa. — Koristetaiteilijoillemme ei tuo lainkaan liene
uutta, silti ajatuksenne minusta on mielenkiintoinen, mutta hapero,
kovin hapero... Kukkiin nähden olen kanssanne samaa mieltä.

Liisa puhui koko ajan rauhallisesti, hän tunsi halua näyttää
ymmärtäneensä, koska tunsi, että nuorukainen oli tämän sanonut
innokkaassa halussa päästä näyttämään ajatuksiansa ja että hänellä
nähtävästi ei siihen usein ollut ollut tilaisuutta. Senkin huomasi
Liisa, että hän pian tätä häpeäisi.

Keskustelu päättyi pojan tullessa huoneeseen: Liisan oli kuulusteltava
häneltä läksyjä. Yksin jäätyänsä alkoi Kristian todellakin ajatella
ensin vain heikosti, sitten yhä selvemmin, että hän nyt ehdottomasti
oli Liisan silmissä naurettava. Hän muisti innostuksensa, muisti kuinka
heti oli ollut innokas tuomaan esiin ajatuksensa. Hän päätteli, että
oli itsensä auttamattomasti Liisan silmissä häväissyt.

— Miksi, miksi meninkään sillä tavalla ajatuksiani tunkemaan! Nyt
hän minua ehdottomasti halveksii, pitää omituisenakin kenties.
Varmasti halveksii. Ehkä nauraa talonväelle, että minä näin syöksyin
innostuksissani heti kaikki hänelle selvittämään, ajattelee kenties,
että olen tätä kauan pohtinut ja nyt riensin näyttämään: näin
merkillisiä ajattelen. Vaikka kaikki oli typerää lorua, enkä laisinkaan
mitään ajatellut. Heti kuumiltaan riensin kertomaan, hän ajattelee.

Nuorukainen lähti omaan huoneeseensa. Sali, jossa keskustelu oli
tapahtunut, oli ikävännäköinen, sen matalat, topatut huonekalut ja
rikkonainen kierrekaihdin tekivät hänet kumman ärtyisäksi. Hänen
pöydällänsä oli joitakin laskuja ja tilikirja. Hän seisahtui pöydän luo
ja ryhtyi tarkastamaan erästä laskua, joka oli nipusta erillään. Hän ei
suinkaan numeroita katsellut, eikä edes siihen kiinnittänyt huomiota,
mistä lasku oli kirjoitettu, hän näki vain selvästi, minkälainen
se oli, ikäänkuin tunsi pienet seikat itsessänsä: se oli kiertynyt
yhdestä kulmasta hiukan ylöspäin, paperi oli nöhtäistä, siinä näkyivät
taitokset, reikä, josta se oli ollut ripustettuna naulaan. Hän näki
ajatuksissaan naulankin, siniharmaan, teräväsärmäisen, litistyneen
kannan, osan seinää naulan ympärillä, ja tunsi siitä nautintoa, tunsi
seinää, tummanharmaata puuta, naulaa, laskua rakastavansa, tunsi ne
itsellensä läheisiksi.

Hän huomasi välinpitämättömästi ajattelevansa kotia, hän odotti,
että täällä tapahtuisi jokin aivan odottamaton, ihmeellinen asia,
minkälainen, sitä hän ei tarkemmin selittänyt. Hän odotti, että hänen
elämänsä saisi käänteen.

Tämä oli hänelle ominaista, että hän edeltäkäsin piti monia asioita
hyvin merkittävinä ja esimerkiksi kotoa lähtöä murehti, mutta sitten
asian tapahtuessa, lähtiessään, ei mitään erikoista tuntenutkaan, vaan
saattoi olla aivan välinpitämätön.

       *       *       *       *       *

Liisaa hän ei nähnyt sitten seuraavana päivänä lainkaan, tämä oli
lasten kanssa jossakin sukulaisissa. Kristian huomasi pidettävän
hyvin vähän tarpeellisena hänen sekaantumistaan asioihin, eikä hän
paljon niistä välittänytkään. Hän alkoi senvuoksi innokkaasti lukea
tutkintoansa varten. Koti-ikävä ei häntä vaivannut, hän ei tuntenut
myöskään mieltymystä oloihin, joissa eli, sivumennen hän ajatteli
ulkomaanmatkaa, mutta piti sitäkin samantekevänä. Häntä kiusasi
omituinen tarmokkuus ja epätietoisuus siitä, mihinkä tarmonsa panisi.
Liisaa hän ei paljon tavannut; ei häntä myöskään enää vaivannut, että
oli liian innokkaasti antautunut keskusteluun; hän piti koko silloista
häpeäntuntoansa naurettavana.

Eräänä aamuna hän lähti muutamien lukutoveriensa kanssa retkelle
pieneen, kaupungin ulkopuolella olevaan ravintolaan. Hän ei ketään
näistä tovereistansa ollut lähestynyt, ei ollut tullut tarkanneeksi,
eikä ketään pitänyt millään tavoin merkittävänä. Eräs heistä oli
hänelle vastenmielinenkin, tällä oli pienet, vetiset silmät, suuri,
ohut suu ja vaalea iho. Matkan varrella he puhuivat minkä mitäkin,
Kristian tunsi itsensä koko ajan omituisen tyytymättömäksi itseensä.
Kaikilla toisilla oli jokin varmuuden tunto, he olivat itsetietoisia,
kunnioittivat itseänsä aivan rauhallisesti, he suhtautuivat tyynellä,
hiukan pilkallisella ylemmyydellä kaikkeen, he eivät soveltaneet tätä
ylemmyyttänsä häneen, mutta hän tunsi sen olemassaolosta raivoa.
Hänen teki mielensä matkan varrella erota joukosta. Hän ajatteli:
Tunnen kyllä, älkää luulko, etten tuntisi, ylemmyyttä, mutta en teidän
kaltaistanne. Siinäpä vika onkin: minä olen aikaisesti kateellinen
teille siitä, että olette kyenneet uurastamaan, sillä juuri tuon,
herkeämättömän uurastuksen seurauksena on itsetyytyväisyytenne.
Siitä se seuraa, että kokoaa ajatuksensa yhteen päämäärään, yhtä
ymmärtääkseen, vuoden, parin ajan herkeämättä sitä ajattelee. Minä
olen kaikkialle hajaantunut, en ole mihinkään koonnut ajatuksiani.
Mutta mihinkä kokoaisin ajatukseni, kun ei minulla mitään ole,
mistä erikoisesti välittäisin, kun ei minua mikään siihen kannusta?
Haihattelija olen ja toivoton ihminen. — Masennuksissansa hän olisi
halunnut lähteä kulkemaan eri tietä. Hän tunsi ääretöntä alakuloisuutta
lumettoman, jäätyneen maankin vuoksi. Koko retken ajan tunsi hän yhä
kiihtyvää surumielisyyttä, tunsi olevansa kaikkein vähäpätöisin ja
tunsi muiden itseänsä oudostelevan.

Kotiin tullessaan hän tapasi Liisan eteisessä, halusi nyt erikoisesti
näyttää tälle ystävällisyyttänsä, ryhtyi keskusteluihin ja tunsi tämän
itsellensä läheiseksi. Eteisen iso tuoli, jolle hän asetti jalkansa,
keveän harmaa ilma, jonka lävitse näkyivät vaalistuneen näköiset
seinäpaperit ohuine kultajuovineen, olivat hänestä miellyttävällä,
salaperäisellä tavalla saaneet itseensä vivahduksen Liisan olemuksesta,
siitä, että hän liikkui niiden vaiheilla kyynärpään kohdalta hiukan
ylöskoukistunein käsivarsin, pää hiukan eteenpäin kumartuneena, hymy
huulillansa.

Illalla he jäivät istumaan kahden arkihuoneeseen. Liisalla oli jälleen
ompeluksensa, Kristian katseli, kuinka hän kuljetti neulaa neljä sormea
rinnakkain sen päällä, peukalo puristi sitä sirosti muita vasten
altapäin. Kosteanpunaisten, pehmeitten sormenpäitten rutistuksessa
harmaa neula, jossa kiilsi pitkä, kapea valojuova hän istui väliin
työtänsä katsellen. Kristian yritti aloittaa keskustelua, mutta
hän sai vain välinpitämättömiä vastauksia ja vaipui ajatuksiinsa.
Jostakin syystä näki hän ajatuksissansa kukanlehden, sitten hän tuli
ajatelleeksi näkinkenkää, valkoista, sileää, kiertynyttä, kierros
oli suloisen punainen hohteesta. Hän ajatteli, että olisi mieluista
tunnustella sormenpäillään sen viileyttä, alkoi sitten ajatella
merta ja vaipui nojatuolissa puolihorrokseen, hänen ajatuksissaan
sekaantuivat viehkeän punainen näkinkenkä ja suuret, siniviheriät
aallot, jotka kuutamosta kelmeinä vyöryivät rantaan. Hän oli näkevinään
näkinkengän aallon harjalla pistävän esiin ruusunpunaista pikkujalkaa
muistuttavana. Säpsähtäessään hereille hän huomasi Liisan jo poistuneen
huoneesta ja kompuroi hiukan nolostuneena omaan huoneeseensa.

Useina iltoina joutuivat he näin istumaan kahden. Kristian tunsi
jollakin tavoin Liisan läheisyydessä eheytyvänsä. He kirjoittivat
joskus yhdessä — kerran lehteen. Eräänä iltana Kristian oli
kirjoittanut novellia tähän tyyliin: Aurinko nousee, punaisia ja
kirkkaita juovia leviää rosoiseen, harmaaseen pilveen. Häntä ihmetyttää
pilven kirkas puna, ohuemmassa taivaan rannalla olevassa kaistaleessa
on se vaaleaa ja läpikuultavaa...

Hän keskeytti ja ajatteli: suurta roskaa tämä. Ihmettelen, että näin
kirjoitan luonnonkuvauksia. Tyhmyyttä. Minä olen tämän keksinyt,
erittäin tyhmästi keksinyt, mutta koko ajan, kun ajattelen tätä
pilveä, näen samalla ikäänkuin rikkaläjällä heiniä, hiukan kuivia,
niissä on valkeanharmaat, kuivat, litistyneet kukat, ja ne näyttävät
kirjavilta, vaikka ovat valkeanharmaita. Ne häälyvät tuossa edessäni,
taikka oikeastaan eivät hääly, ne ovat siihen liian mitättömiä, ne
vilahtelevat silmissäni.

Tämän jälkeen hän ei enää kirjoitellut, pitipä sitäkin, että Liisa
kirjoitti, vastenmielisenä. Liisa oli aina vähäpuheinen, kuunteli häntä
aina yhtä vakavana, mutta oli jokin erikoinen lumo hänen tavassaan
kuunnella kädet helmassa, silmäkulmat hiukan sipristettyinä ja pää
kallellaan. Kristian ei tosin paljon ajatellut häntä halutessaan hänen
lähellään olla, ainakaan aluksi hän ei häntä ajatellut. He tekivät
usein kävelyretkiä yhdessä kaupungin laidoille, mutta eivät näillä
matkoillaan paljon puhuneet. Kun he näin taas kulkivat kerran, alkoi
sataa lunta, tuuli kylmästi, ja Kristian huomasi, että Liisan kädet
olivat kovin kohmettuneet. Hän pysähtyi, otti ne ja alkoi niihin
lämmittääkseen puhallella. Liisa katsoi häneen koko ajan kuin mitään
käsittämättä, itkuun purskahtamaisillaan ja pelokkaan näköisenä, veti
viimein kätensä pois ja alkoi kulkea edellä. Kristian ajatteli häntä
sitten koko matkan, hän tunsi itsensä noloksi ja kiukustuneeksi. Liisa
oli hänestä ensin näyttänyt värittömältä ja harmaalta kuin jokin
vaatekappale, nyt hän ajatteli, että oli kummallista, kuinka hänen
silmissään äkkiä ikäänkuin syntyivät Liisan kasvot: suu, puhtaat,
vaaleat huulet molemmin puolin somia, kiiltäviä hampaita, silmät,
joissa oli hyvin ohuet ripset, nauraessa — huomasi hän — silmät ensin
kostuivat, sitten hitaasti tummenivat, ja niissä alkoi näkyä pientä
hehkua, niin kävi aina, oli hän huomannut: ensin kostuivat, sitten
tummenivat ja alkoivat hehkua. Liisa oli hänestä kuin jokin muotokuva,
eräänä päivänä huomasi hän otsassa juonteen, poskessa joitakin
syvänteitä ja kohoamia. Hänellä oli viikottain tapana yhtenä iltana
käydä galleriassa. Joskus hänestä tuntui, että oli tapahtuva niin, että
hän joutuisi seisoessaan Liisan lähellä kokemaan jotakin odottamatonta,
hyvin ihmeellistä ja raikasta, jotakin sensuuntaista hämmästyttävää ja
riemukasta, kuin jos hän kasvojensa vielä ollessa likellä öljymaalausta
olisi äkkiä tuntenut veren, kirkkaan, raikkaan suihkuavan läpi
punertavan ihon, kasvojen muuttuvan lihassäikeiksi kuultaviksi,
kauniiksi, mutta lihaksi kuitenkin, silmien katsovan itseensä. Hän
odotti tätä ihmettä ja uskoi aina seuraavana aamuna Liisan tavatessaan
sen kokevansa, mutta aina, kun hän katsoi Liisaan, olivat tämän kasvot
samat, sieraimet pyöreät, hiukan kelmeät, tukka tiukasti kammattu,
hän sanoi hänelle samat sanat samalla äänellä, ja joskus jäi Kristian
seisomaan likelle häntä, mutta ihmettä ei tapahtunut.

Eräänä aamuna hän huomasi, että Liisan silmät olivat aivan vienon
siniset, ihmeellisen, hennon siniset, hän joutui siitä aivan
järkytetyksi, lähti ulos, kuljeskeli sinne tänne ja toisteli itsekseen:
kädet, tukka, sierainten kelmeys, kaikki oli ennallaan, mutta kuinka
olivatkaan hänen silmänsä autereiset, hohtavan siniset! Oli kuin olisi
sinistä ilmaa katsellut tai esirippua. Kuinka, hänen kätensähän olivat
pöydällä, eilen leikkasi sormeensa, tänään siinä oli tukko, kädet
olivat pöydällä, eilen ojensi kupin niinkuin tavallisesti, ja siinä
äkkiä huomasin että hänen silmänsä olivat ihmeellisen, vienon siniset.

Hän riensi kotiin ajatellen, olisivatko silmät vieläkin samat, siniset.
Eteisessä olikin Liisa polvillansa, kyyristyneenä, mattoa naulaamassa.
Kun Kristian häntä katseli, käänsi hän päätänsä ja katsahti ylös. —
Samat olivat hennon siniset ajatteli Kristian riemukkaasti. Nyt teki
hänen äkisti kovin mieli ottaa Liisan kädet, ottaa ne ranteista,
pusertaa hiukkasen sormia, kun olivat niin hennot, kelmeät, yhtä
kelmeät kuin sieraimetkin, ajatteli hän. Liisa katsoi häneen ja
naurahti. Hänen kasvoillansa oli jokin heikko hauras piirre, uusi
piirre, joka sai juonteet suun ympärillä näyttämään pehmoisilta, nenä
ja suu värisi. Kristianista tuntui kuin olisi hän noukkinut jok’ainoan
noista seikoista kämmenpohjaansa. Huoneessaan hän yritti tarkastaa
tehtaan tilikirjoja. Iltapäivällä hän näki kurkistaessaan ruokasaliin
Liisan istuvan siellä, pienin pojista oli pannut punaiset, pyöreät
kasvonsa tämän syliin, pikku leuka oli hiukan koholla, niin että näkyi
sen alla oleva valkea, hiukan nehkeä iho. Kristian oli hyvin mieltynyt
poikiin, mutta tunsi itsensä heidänkin suhteensa hiukan hölmömäiseksi
ja araksi. Niinpä hän nyt varovasti painoi oven kiinni ja meni takaisin
omaan huoneeseensa. Mutta koko illan hän sitten näki ajatuksissaan
Liisan kasvot punervien, lihavien lapsenkasvojen yllä. Illemmällä
hän tapasi Liisan yksin. Ilma ulkona oli vaaleanharmaa ja kuultava,
taivasta vasten näkyi jokin savupiippu, jota ympäröi ruostunut
rautapelti, ikkunalla oli jokin raikas, pitkälehtinen kukka. Pöydällä,
jonka ääreen Kristian istuutui, oli maljakossa kieloja, pyöreät,
kelmeät terät töröttivät jäykkinä, Kristian repäisi palan lehdestä,
pusersi sen sormenpäissään pieneksi, antoi hikeentyneitten palasten
putoilla kämmenestään pöydälle ja noukki ne siitä taas takaisin. Näin
he istuivat parisen tuntia. Liisa oli Kristianista edelleenkin jonkin
hauraan kauneuden ympäröimä. Heikko punainen juova leuassa, hänen
kätensä, kun hän sen ojensi, kaikki oli Kristianista tänään ihmeellisen
läheistä. Mitään erikoista ei hän tullut Liisalle sanoneeksi, kun setä
jo tuli huoneeseen ja ilmoitti, että Liisan oli poikien kanssa käytävä
kaupungissa asuvan tädin luona vielä sinä iltana. Kristian kiirehti
ulos huoneesta omituisesti kyllästyneenä. Nyt hän äkkiä tunsi miltei
vastenmielisyyttä Liisaa kohtaan ja ajatteli, mitenkä voisi tätä
karttaa. Koko ajan hän silti tunsi samalla, että Liisan pään asento,
kumartunut selkä, hohtavat silmät, nenän kuultavan valkea varsi sekä
leuka olivat aivan erikoista, haaveellista, haurasta ja niin kaunista
ja merkillistä, että mitään senkaltaista ei voinut missään muualla koko
maapallolla olla. Itsekään ymmärtämättä miksi, hän tunsi miltei vihaa
ajatellessaan Liisan läheisyydessä niin paljon olleensa ja hänelle
itseänsä paljastaneensa. Hän päätti vältellä Liisaa ja harmitteli,
ettei voinut oikeastaan muuttaa pois setänsä luota, kun ei vielä
joittenkin epäselvyyksien vuoksi ollut saanut omaisuuttaan haltuunsa ja
oli aina vähissä rahoissa.

Liisa joutuikin sitten omistamaan aikansa niin tarkoin pojille —
nämä sairastivat kaikki tuhkurin — että Kristian hänestä aivan
luonnollisesti etääntyi. Hän alkoi saada tuttavia, mutta tällä kertaa
varsin omituisia ihmisiä, tovereistansa kaikkein köyhimpiä ja syrjässä
pysyneitä. Näistä hän useiden kanssa tuli hyväksi ystäväksikin.
Se, johon hän läheisimmin liittyi, oli muudan tuittupäinen,
erikoisen harvasanainen; toverien kesken tunnettiin hänet varsinkin
omituisista puuskistansa, jolloin hän vallan käsittämättömistä
syistä heltyi mahdottomasti, puhkesi tunteellisiin sanoihin ja
kyyneliinkin. Käsittämättömiä nämä syyt olivat monen mielestä
etupäässä siksi, että ne tavallisesti olivat aivan vähäpätöisiä,
niin vähäpätöisiä, ettei niistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan
olla mitään seurauksia. Tuollaisia heltymyksen puuskia aiheutti
esimerkiksi se, että joku tovereista tarjosi hänelle kynän lainaksi,
kun hän oli omansa kadottanut ja jotakin oli kiireisesti muistiin
merkittävä. Joistakin tuiki luonnollisista seikoista saattoi hänessä
herätä suorastaan myrskyn tapainen kiihko, riemastus tai myöskin
erikoinen, raivokas viha. Niinpä kerrottiin hänestä pilapuheena,
että esimerkiksi tuuliviiri, aivan tavallinen, katoilla yleisesti
käytetty vuosilukuineen, lohikäärmeineen, lehtikiemuroineen saattoi
hänessä herättää ankaran ärtymyksen tai ilon aina sen mukaan,
sattuiko se kuvastumaan sinistä, hämärää taivasta vasten vai harmaata
pilviröykkiötä tai kuutamoista hattaraa vasten. Hän saattoi joutua
riemastuksen valtaan katsellessaan kuorma-autoa, joka tuli pitkin
katua, ja tällöin ei suinkaan senvuoksi, että se oli kaunis tai että
hän siinä olisi nähnyt jonkin aatteen tai edes kehityksen symbolin.
Vain siitä, että oli kuorma-auto, viheriäinen, maali kulunut, hän tunsi
riemua, samoinkuin siitäkin, että se kulki. Liikkeen vuoksi, elämän
vuoksi, mutta myöskin joistakin muista, aivan käsittämättömistä syistä.
Tämä teki hänet oudoksi ja sekavaksi monen silmissä, silti hänestä
pidettiin, olipa hän luottamushenkilönäkin toveripiirissä. Kaikkein
suurimman heltymyksen valtaan hän joutui katsellessaan eläimiä,
varsinkin eläimiä silmiin katsoessaan.

Tällainen oli se tovereista, johon Kristian näytti syvimmin kiintyneen.
Sattui niin kuitenkin pian, että tämä nuorukainen joutui jättämään
yliopiston. Syistä ei kukaan tiennyt mitään varmaa. Kaikessa
hiljaisuudessa hän vain siirtyi maaseudulle. Kristian ei hänen
vaiheistaan sittemmin tiennyt juuri mitään, mutta tämän toverin
vaikutuksesta varmaan oli hänessä herännyt halu yksinäisyyteen, niin
että hän jätti sukulaisensa ja vähäisine rahoineen alkoi elellä
itsekseen syrjäkaupungilla. Tehtaastaan hän ei koko aikana välittänyt
lainkaan, ja vaikka hän oli puutteessa, ei hänen mieleensä näyttänyt
juolahtavan, että hänellä olisi ollut mahdollisuus elää paremminkin.
Liisan tapasi hän nyt sangen usein.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana — oli ollut kovia pakkasia — hän makasi vuoteellaan kädet
pään takana. Huone oli hyvin kylmä. Ehkä senvuoksi, että seinäpaperit
roikkuivat isoina riekaleina eräältä seinältä — kosteuden vuoksi ne
olivat irroittuneet — huone oli sanomattoman murheellisen näköinen.
Nuorukainen katseli seinäpaperien valkeita ruusukimppuja, ne olivat
kalkinvalkeita. Huolimatta siitä, että ne missään nimessä eivät olleet
mitenkään erikoisia, oli niissä nuorukaisen silmissä jokin hauras
piirre, joka häntä viehätti. Hän koetti etsiä syytä siihen ja ajatteli:
jokunen viiva katkeillut, siinä se hauraus, ja kalkinvalkeasta
väristäkin se johtuu. Hän alkoi ajatella punertavanruskeata
heikkojalkaista tuolia pöydän ääressä, maalin, karkean ja paikoin
kuplille kohonneen, poikkipinnat, pyöreät ohuet ja vaaleamman ruskeat
hän näki erikoisen selvästi. Huone, kalkinvalkoiset kukat varsinkin,
häntä ahdisti, ja hän alkoi ajatella heiniä, pieniä, kelmeitä heiniä,
joissa ripsahteli vesi, hän näki veden, ripsahtelevan ja kirkkaan, ja
heinänkärjet, puhkeamaisillaan olevat ja kelmeät. Tämän ajatuksensa
vuoksi hän ei suinkaan tuntenut lohdutusta, vaan hänestä oli jollakin
tavoin mahdotonta, että hän ikinä enää näkisi laajan sinisen taivaan,
kun se kohoaisi korkeiden katonharjojen yllä aukealla paikalla, hänestä
tuntui äkkiä mahdottomalta, että mitään sellaista enää olisi. Hänestä
tuntui kuin olisi murheellisen kalkinvalkeista kukista lähtenyt ilmaan
tukahduttava, hieno kalkin tomu. Hän ei moneen päivään ollut käynyt
ulkona ja oli senvuoksi ärtyneessä, jännittyneessä ja synkässä tilassa.
Hän oli hyvin kalpea, silmät paloivat laajoina ja mustina, luomissa
oli jokunen punertava suoni kohonnut niin korkealle, että näytti kuin
ne olisivat hankautuneet rikki ja verestäneet. Hän ei vieläkään oikein
sietänyt Liisaa lähellään, mutta oli hänelle kuitenkin raivoissaan
siitä, ettei hän ollut tullut häntä tapaamaan.

Muiden sukulaistensa kanssa hän oli viime aikoina riitaantunut
pahasti. Häntä alettiin näiden kesken yleensä pitää löyhkäpäisenä,
keskusteltiinpa siitäkin, voitaisiinko ajan tullen omaisuutta
lainkaan jättää hänen käsiinsä. Näistä keskusteluista seurasi, että
Liisa alkoi hänen asioidensa hoitoa ajatella, koetti niistä hänelle
puhuakin, mutta aluksi onnistumatta. Kristian tunsi kaikista ihmisistä,
kaikista tavallisista toimista vieraantuneensa. Kenen kanssa hän ikinä
ryhtyikään puheisiin, tunsi hän tästä olevansa ikäänkuin hyvin kaukana.
Hän oleskeli päiväkaudet galleriassa, jokin tumma graniittiveistos
saattoi tulla hänen palvontansa kohteeksi pitkiksi ajoiksi. Tovereiden
keskuudessa hänelle tämän vuoksi hiukan naureskeltiin. Eräänä iltana
he olivat kokoontuneet hänen luokseen, joku silloin pilkkasi hänen
taiteenpalvontaansa. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, näytti kuin
ei olisi kuullutkaan. Mutta puhuja jatkoi ärsyttelyänsä: Onko tämä nyt
mitä, tämäkin veistos, sinä tähän silmäsi sokeiksi katselet, ihastelet,
mutta onko tämä edes yhden ihmishengen arvoinen! Ei ole, kuitenkin
paljon on tällaisten vuoksi uhrattu. En halveksi, mutta ei ole tämä
arvokkaampi kaikkea muuta, ei leivänpalastakaan arvokkaampi, leivänpala
voi pelastaa ihmisen hengen, tämän takia voipi kuolla nälkään, voit
sinäkin kuolla, taiteenpalvoja. — Mitäpä jos kuolisikin. Ettekö käsitä,
paljon arvokkaampi on jokin polvenkupurakin tässä veistoksessa.
Syntynyt ihmeellisellä tavalla, luotu, jotta ei tuolle marmorikupuralle
mitään pahaa tapahtuisi, sydämeni tässä mieluummin repäisisin
rinnasta, sillä paljon kalliimpi sydäntäni on tuo marmorikupura, vain
tuo kupurakin. Kristian oli aukaissut takkinsa, paidan rinta näkyi
ohuena takertuneen hikiseen ihoon, hän ei luultavasti itse huomannut
kiihkoansa, hiuksetkin näyttivät tahmeilta.

Mutta hänen vastustajansa yltyi tästä kiihkosta yhä enemmän. Hän
halusi osoittaa, että Kristian ehdottomasti oli väärässä. Kirkaisten
ja punaisena hän huudahti: Antaisit kaivaa sydämesi ulos rinnasta
kuin kalanruodin vadista. Anna, anna! Mitäpä siitä, tuntisit kenties
nautintoakin. Kalliimpi, tuhat kertaa kalliimpi on leipäpala, vaikka
pieni, kuivettunut kyrsä vain, sanotaan kyrsä, koska puhuit tuosta
marmorikupurasta. Leipäpalanen voi pelastaa lapsen hengen, pienen
nälkäisen itkun se voi vaimentaa ja saattaa hymyksi. Olisitko
mies näkemään lapsen pehmeitä, lämpöisiä kyyneleitä, jos voisit
leipäpalasella ne vaimentaa, mutta sinulla ei olisi muuta, jolla
leipäpalan saisit lapselle, kuin tämä veistos. Heti empimättä
vaihtaisit tämän leipäpalaseen, tiedän sanomattasi.

— Mutta ei tämä vielä mitään olisikaan, puuttui puheeseen muudan
nuorista miehistä, kun voi olettaa, että veistos silti säilyy eheänä,
ettei sille tapahdu vahinkoa. Mutta jos olisi tämä veistos annettava
ihmiselle, joka ottaisi sen ja marmorin käyttäisi pesupöydäksi
esimerkiksi — tosin tuntuu epävarmalta, että siitä pesupöytää saisi
— käyttäisi marmorin vain johonkin hyödyksensä, oletetaan, että
olisi marmoria niin paljon. Olisi annettava tämä veistos ihmiselle,
joka antaisi kivenhakkaajan siitä hakata palloja huvihuoneensa
porraspylväitä koristamaan tai kaivonkannelle... Antaisi hakata pään,
suloisen, sinervän poven ja kuultavat polvet, kädet heittäisi jollekin
tunkiolle tai lapset leikkisivät niillä. Kuinka olisi, antaisitteko
leivänpalasta veistoksen tällaisellekin ihmiselle — oletetaan
kuitenkin, että lapsukainen ilman tätä leipäpalaa kuolisi nälkään.
— Tietenkin antaisi, kuului huutoja useilta puolin huonetta, miksi
kysytkään! Puhuja ei edes kuunnellut, hän kääntyi suoraan Kristianin
puoleen. — Antaisitteko? kysyi hän hiukan pilkallisen näköisenä. —
Antaisi, tietenkin antaisi, huusivat toiset hänen ympärillään, jo
kärsimättöminä. Kristian sanoi omituisesti vääntyvin kasvoin: Kenties,
kenties, lapsen vuoksi antaisin. — Kenties, kenties, hänet olisi
lynkattava tuon vastauksen vuoksi, huusi joku.

— Uskon, ensimmäiseksi hän antaisi, sanoi nyt nuorukainen, joka oli
keskustelun leivänpalasta alkanut. Vaikkemme ole alhaisia kukaan,
voisimme sekunnin miettiä, jos veistoksen arvo olisi kovin suuri,
mutta tämä heti, kun käsi ojentuisi häntä kohti, heti ensimmäisestä
kyyneleestä itse menisi palloja hiomaan.

Kristian seisoi ovella pää riipuksissa, kaikki karttoivat katsoa
toisiansa, he äkkiä kaikki ikänkuin häpesivät toisiansa ja koettivat
alkaa puhua aivan arkisista asioista.

Heidän lähdettyään Kristian ajatteli: marmoripalloja hiomaan, eikö se
olisi murhatun jäsenillä leikkimistä. Kuinka hän minusta niin sanoi ja
vielä vaikka sanoin kenties ja hän näki — huomasin sen — että todella
niin ajattelinkin. Mahdotonta olisi minun niin tehdä.

Kysymys ahdisti häntä, hänen täytyi se jollakin tavoin ratkaista.
— Hiomaan menemisen jätän, se on mahdotonta, mutta lapsukainen ja
leipäpala. Olisiko mahdollista, että antaisin lapsukaisen..., ei,
mitenkään se ei olisi mahdollista.

Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään. Jostakin syystä hän nyt äkkiä
muisti tehtaan pihasta pihlajan sinivaalean latvan. Valkoinen maantie,
portti, haka olivat siinä ympärillä, mutta erikoisen selvästi hän näki
ajatuksissaan pihlajanlatvan sellaisena kuin se oli ollut, kun hän sitä
katseli huoneensa ikkunasta.

Tehdas. Ei kai sanottaisi mitään siitä, jos hän nyt haluaisi ottaa sen
haltuunsa. Mutta tuo pieni, rauhallinen kaupunki, nahkatehdas, talo,
joka kuului hänelle oli jotakin sellaista, johon hän ei tuntenut mitään
siteitä, kuului johonkin, jota hän ei halunnut omistaa, toisaalta tunsi
hän itsensä irralliseksi täälläkin. Hänelle ei ollut täällä tapahtunut
ihmettä.

Hän poikkesi galleriaan. — Mitä antaisinkaan tästä kaikesta, ajatteli
hän, että tämä kaikki aina olisi lähelläni. Jokaisen ihmisen täällä
tunnen läheiseksi ja haluaisin jokaiselle hyvää tämän vuoksi. Näin
täällä tunnen: jokaisen pitäisi itkeä suloisia, pehmeitä kyyneliä,
suudella riemukkaasti, ottaa kädestä, unohtaa onnettomuutensa ja
riemukkaasti syleillä, koska on tuo kaarros tuolla, koska on tuo ilme,
koska on tämä kauneus...

Hänen mieleensä muistui äkkiä kuin aivan uutena seikkana, että hän
voisi ja että hänen tulisikin oikeastaan ottaa hoitoonsa tehdas, palata
kotiin. Irrallisuus, jota hän oli jo kauan tuntenut, alkoi häntä äkkiä
kiduttaa, hän tunsi mielensä käyvän kuumeiseksi ja synkäksi.

Kotiinpalaaminen ei häntä millään tavalla viehättänyt, mutta hän päätti
kuitenkin pian lähteä. Asuntoonsa tultuaan hän tapasi Liisan siellä
itseään odottamassa. Tällä oli jokin pieni asia, ja sen suoritettuaan
hän aikoi lähteä, mutta Kristian pidätti häntä. Liisa näytti
hämmästyneeltä, sillä Kristian oli nykyjään sangen usein osoittanut,
ettei halunnut häntä tavata, eikä ollut puhunut hänen kanssaan muuta
kuin vastenmielisesti ja vain asioista, joista oli ollut välttämätön
puhua. Hän näki sitäpaitsi, että Kristian itsekin oli hämääntynyt
ja sen näköinen, ettei tiennyt mitä nyt puhuisi. Liisa palasi
kuitenkin takaisin ja nähdessään Kristianin avuttomuuden alkoi kertoa
joutavanpäiväisiä pikkujuttuja.

Kristianista tuntui, että hänen nyt ehdottomasti olisi sanottava
Liisalle se, mikä oli kohonnut kotiinlähtö-ajatuksen rinnalla hänen
mieleensä. Hänen täytyi ajatella Liisan kasvoja katsellessaan hakaa,
kävelyjä siellä toukokuussa, kun sade suhisi kelmeitten silmukimppujen
ja harmaiden kiiltävien oksien lomitse maahan. Hän muisti, kuinka he
kerran Liisan vieraillessa olivat juosseet haassa. Liisa oli mennyt
piiloon, ja Kristian muisti nyt selvästi, miltä hän oli näyttänyt:
pikkuruikkuiset kasvot pistivät esiin vaapukkapensaasta, hänen
olkihattunsa nauhoineen oli lentänyt takaraivolle, ja kun hän yritti
ulos pensaasta, oli hänen hameestaan ohut pitsi repeytynyt pensaan
himmeä- ja sinikarvaiseen oksaan. Liisa oli silloin lähtenyt pieni
terävä leuka hyvin pystyssä kotiin Kristianin jäädessä katselemaan
hänen jälkeensä. Hameen repeämä oli roikkunut hyvin naurettavasti, ja
siihen oli tullut viheriääkin.

Kristian huomasi mahdottomaksi puhua kuitenkaan siitä, mistä oli
aikonut, hän hypelteli sormissaan kynäänsä, otti kirjan, aukoi sitä,
sulki ja aukoi jälleen. Hän tunsi olevansa naurettava ja suuttui
itseensä ja myöskin Liisaan. Hän nousi, katsahti ikkunaan, oli juuri
auringon laskun aika, ilmassa oli hiukan usvaa, portit ja talot
näyttivät ruskeilta ja punaisilta.

Kun hän ja Liisa astuivat kadulle, leimahtivat heidän molempien
kasvonsa punaisiksi valosta. Jääpuikot roikkuivat tulipunaisina katon
rajassa, ja lätäköt loistivat. Liisan kelmeä leuka oli aivan kirkkaan
punainen ja hänen otsallensakin lankesi jostakin kellervänpunainen
juova. Pienen puistikon puissa loisti paikoin kirkas jääkuori. Siellä
he hetkeksi pysähtyivät, sinne eivät niin sattuneet auringon leveät,
reklaamimaisen punaiset ja keltaiset juovat. Siellä oli hämärä usva
pensaissa, suihkukaivon luona näytti ilma sinervältä. Etäämpää näkyi
jokin savenharmaa katulyhty, kuului piipitystä ja veden solinaa, kadun
varrella oli lumensulattimo käynnissä. Kun he kuljeksivat käytävää,
pyrähti pensaan latvasta varpusparvi lentoon istahtaen Säätytalon
pylväitten lehville.

Liisa oli jostakin syystä alakuloinen, huomasi Kristian, hänen silmänsä
olivat harmaat ja kirkkaat kuin sulanut luminen vesi keväällä, ja hänen
kasvonsa näyttivät värähtelevän, kun hän äkkiä ojensi Kristianille
kätensä: hänen oli tavattava erästä tuttavaa tässä lähellä. Kristian
häkeltyi ja pyysi saada saattaa hänet sinne. Liisa kulki nyt koko ajan
kiivaasti, ja Kristianin oli mahdoton enää alkaa puhetta mistään.




3


Kristianin palaaminen kotiin, vaikka ei vielä ollut täyttä vuotta
kulunut, ei herättänyt vastustusta. Omaisuuteensakin hän oli nyt
saanut täydet oikeudet. Niin hän eräänä päivänä seisoi vaununsillalla.
Oli enää muutama asemaväli kotiin, ja hän ajatteli: Outoa, että nyt
lähenen kaikkea vanhaa taas. Minusta tuntuu, etten siihen enää osaa
sopeutua. On kuin olisi pukeuduttava vaatteisiin, jotka eivät minulle
enää sovi. Kuinkahan olenkin tullut näin kaikesta irtautuneeksi?
Minkävuoksi kuitenkin lähdin kotiin? Tuosta keskustelusta se johtuu —,
siitä lähtien aloin ajatella. Ajatus, että on olemassa lapsia, jotka
kärsivät, ei lähde mielestäni. Enemmän ei mieltäni järkyttänyt edes
»Ivana Julma surmaa poikansa». Vavahdus kävi hänen lävitseen, kun hän
muisti surmaajan mielettömän tuskaiset silmät. — Ties miksi se eniten
järkyttää, ajatteli hän, eniten kaikesta siitä välitän. Tuo maalaus
palasi todellakin usein hänen mieleensä, siitä lähtien, kun hän sen
Eremitagessa oli nähnyt. Hän muisteli sitä, ja aina se häntä samalla
tapaa vavahdutti.

Hän alkoi ajatella erästä muotokuvaa, jossa ihon punerrus häntä
erikoisesti viehätti, hän muisti siveltimen jättämät hienot jäljet
poskilla ja otsassa ja ajatteli: Se minua erikoisesti aina viehättää
öljymaalauksessa, että saattaa siveltimen jouhien jättämät juomut nähdä.

Rata kulki niin, että asuinrakennuksen ja tehtaan saattoi hyvin
nähdä pari kilometriä ennen asemalle tuloa. Kun juna tuli sille
kohdalle, Kristian seisoi yhä sillalla. Hänen katseensa ohitse kiiti
matala, tummanharmaa katto, jäisten koivunoksien lomitse näkyvä, ja
kuivaushuoneen savupiippu. Hän tuli omituisen jännittyneeksi, lähti
vaunuun ja alkoi koota tavaroitansa, oli kuin jokin hänen sydämessään
olisi alkanut ratketa. Hän tunsi itsensä hurjan riemukkaaksi: Hyvin
olisin voinut sanoa, mitkä tiilet savupiipussa olivat mustuneita, missä
oli halkeama. Tunnenhan heinänkin, joka kasvaa katoilla, jäässä on nyt
ja kuulakasta, jokaisen heinän tunnen ja jokaista rakastan. Kuinka en
tätä ennen ole huomannut! Kuinka en koko aikana tätä ajatellut, ja nyt
on tämä kaikki kuitenkin kaikkein merkitsevintä ja tärkeintä. Muu ei
minulle merkitsevää olekaan.

Seuraavana päivänä tarkastellessaan ympäristöään hän huomasi joukon
seikkoja, jotka hän muisti, mutta joita hän ei ennen ollut tullut
ajatelleeksi. Myymälän hyllyt olivat täynnä aukkoja, pahviset
kenkälaatikot avoinna ja epäjärjestyksessä. Varastohuone taas oli
tupaten täynnä. Kaikesta näkyi, ettei mitään siellä ollut liikuteltu
pitkiin aikoihin. Kuivaushuoneessa olivat hiiret jyrsineet suuren
joukon nahkoja pilalle. Kristian otti nahan toisensa jälkeen,
levitti ja tunnusteli. Tuttu parkin ja nahkojen lemu, vanhat seinät,
harmaat, kallellaan olevat vuotaröykkiöt, kaikki, mikä oli ollut
hänen ympärillään lapsesta asti, tuntui hievahtamattoman hiljaa häntä
katselevan. Ensi kertaa hän koski kädellänsä kaikkea. Hän istuutui
eräälle vuotaläjälle, jossa oli parikymmentä kivikovaksi jähmettynyttä
vuotaa. — Sika olen ollut, narrattava ja naurettava sika. Tuskin
osaan velkakirjaa kirjoittaa. Mihinkään en ole perehtynyt. Kenties
jo huomenna vieras täällä isännöi. Leipää olen häväissyt, ei minulla
kohta olisikaan palasta ojentaa nälkäiselle. Kaiken näen nyt.
Turhanaikainen ihminen: ensi kerran koski käteni leipään, jota olen
hyväkseni käyttänyt. — Olisi suurin iloni, että saisin leipäpalan
ojentaa nälkäiselle, mutta voiko näin sellaista tehdä! Siinähän ydin
onkin, siinä syyllisyys, kohta olen heittänyt pois palan, joka piti
nälkäiselle ojentaa. Suurin vastuu on minulla, synti on, suuri synti
omaisuuden haaskaaminen, niin ettei se joudu kenenkään hyväksi, ei
kenenkään käsiin, mädättäminen. Tämäpä onkin minun aatteeni, nyt
muutan kaiken täällä, ja sitten runsain käsin jakelen nälkäisille,
teen iloisiksi ja autan elämään, tätä juuri olen kaivannut. Silloin
olen onnellinen. Mutta mitenkä ensiksi saan kaiken tämän parannetuksi?
Senkin tiesin, että miehet työaikoina juopottelevat, pitäisi sekin
saada korjatuksi. Kaikkia ei käy erottaminenkaan. Kukaan ei minua
täällä lämpimästi tervetulleeksi toivota ja niinkuin läheistä, tuttua
ihmistä. Kaikki odottavat romahdusta. Olisinpa edes koiran itselleni
hankkinut, se hyppisi vastaan, tuntisi. Kun en koskaan ole kenestäkään
välittänyt, ei kukaan ole koskaan minulta mitään pyytänytkään.
Luulevatkohan kovasydämiseksi, etten heitä kuulisi enkä huolistaan
välittäisi? Liian nuorenakin ovat luullakseni pitäneet, mutta
erikoisesti pitävät varmaan ymmärtämättömänä.

Hän ryhtyi antamaan määräyksiä, erotti työnjohtajan juopottelun vuoksi
ja koska tileissäkin oli sekavuuksia. Hän tunsi itsensä hämilliseksi
kaikkien nyt tarkatessa. Rotevat, punakat, harmaasilmäiset miehet
katselivat häntä epäluuloisesti. Hän tunsi äänensä ja koko olemuksensa
kovin heiveröksi, hän seisoi pidellen toista kättään pöydän kulmalla,
niska jäykäksi vedettynä, ja puhui harvaan ja matalalla äänellä.
Erikoisesti hän ajatteli: täytyy puhua harvaan ja matalalla äänellä,
siten he ymmärtävät, että olen kaiken punninnut. Hän katsoi miehestä
toiseen ja tunsi tuskallisesti joutuvansa hämilleen siitä, että jotkut
painoivat katseensa alas: itsestäni tämä kaikki on riippunut, en
mikään paljastelija liene heidän silmissään. Kummallista, että eniten
aina sitä häpeän, että joku edessäni häpeää, hän ajatteli puhuessaan.
Kuinka he kaikki seisovatkaan, vanhat miehetkin ovat lapsen näköisiä,
kuuntelevat luottavasti. Hän jatkoi puhettansa ja lupasi kuukauden
kuluttua palkanylennyksen kaikille, ja ne, jotka hän työaikana
tapaisi juovuksissa, joutuisivat erotetuiksi. Joukossa tuntui pientä
liikehtimistä. — Sepä onkin ensimmäinen tehtäväni, juopottelu työaikana
täytyy lopettaa, siinä suhteessa täytyy olla ankara, ovat siihen
tottuneet, mutta saavat lopettaa, ajatteli Kristian puhuessaan edelleen.

Poistuessaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Vaitelias joukko häntä
tuskastutti. — Läheisiksi eivät välimme voi tulla, sen näin. Jo
sekin, että kasvoni ovat kapeat, kuopalla, heitä vieroittaa. Mitään
vihamielistä he eivät tunne minua kohtaan, mutta ovat lähelläni
epävarmoja, ja tunnen itsekin, että olen kovin etäällä heistä. Mikä
siihen lie syynä? He ovat punaverisiä, voimakkaita, pullistuvat, suuret
lihakset käsivarsissa, juopottelevat, minun on kuin luu sinertävä
otsakin, kädet ja leukakin miltei kuultavat. Minulla on tunne monesti,
etteivät he pidä minua miehenäkään.

Laskeutuessaan portaita varastohuoneeseen hän tunsi ihmeellistä
mielihyvää siitä, että huoneet, kuivat huoneet, joissa oli vaalea,
maalaamaton puulattia, hänen astellessaan risahtelivat hänen
ympärillään, ja siitä, että muisti, kuinka monessa niistä oli vino,
irvistelevä lattia. Portaita astuessaan hän koetti, muistaisiko, millä
kohtaa askelmiin kiinnitetyt rautakaistat olivat poikki; kerran hän
muisti oikein, ja se ihastutti häntä kovin.

Varastohuoneessa oli homeisia ja kivikovia kengänkippuroita vedetty
esiin suunnaton joukko, monet aivan vanhanmuotisia. Kristian määräsi
pidettäväksi alennusmyynnin; aivan mahdottomat oli vietävä suutarille,
niistä voitaisiin ratkoa lasten kenkätarvikkeita. Tätä puhuessaan
nuorelle miehelle, joka varastoa järjesti, hän katseli muuatta hyllyn
takaa esiin vedettyä paria. Ne olivat harmaat kangaskengät, niissä
oli pitkä jono kiiltäviä nappeja ja korkeat kannat, kärjissä paksulti
valkeaa hometta. Hän näki tarkasti, minkälaiset, minkänäköiset kengät
olivat. Napit olivat tomuiset, mutta joistakin oli tomu pyyhkiytynyt
pois ja ne kiilsivät kirkkaina, pitkät varret olivat rypistyneet ja
kangas paikoin harvaa, niin että sisusteen yli kävi vain pari lankaa,
nekin harvoja ja katkeilleita.

Konttorihuoneessa seisahtui hän ikkunan eteen. Myymälän edessä seisoi
pitkä jono maalaisten hevosia; ne liikuttelivat korviaan, hän näki
niiden pyöreät lautaset ja vaaleat, riippuvat harjat. Taivaalla näkyi
jokunen sinivalkea hattara. Jostakin syystä tuli hänen ajatuksiinsa
ruusupensas, häämöittävä, hämärässä ilmassa häälyvät, punertavat
kukat. Hän oli näkevinään kosteat kuvut ihanan, hämärän taivaan
alla ja tunsi haaveestansa iloa. Haassa vehmaan heinän keskellä oli
jossakin sellainen pensas, sen yllä riippuivat isot, pyöreät lepän
lehdet, kiiltävät ja tahmeat, niiden lomissa oli joitakin pieniä,
mustia käpykimppuja. Hän muisti siellä lukeneensa Strindbergiä. Hän
oli maannut vatsallaan maassa, ja joka kerta, kun hän oli kohottanut
katseensa ja nähnyt pensaan, valoisan ilman, lehdet ja ruohon, oli
hänen tullut hyvä olla ja se kaikki oli ikäänkuin yllättänyt hänet:
että sellaista kuitenkin oli olemassa.

Illalla huoneessaan hän ajatteli vilahdukselta Liisaa ja mitä tämä
mahtaisi ajatella hänen aatteestaan. — Ensin panen kaiken kuntoon,
sitten ruokin nälkäisiä, lapsista varsinkin huolehdin. Pienet kädet,
ranteesta jäykästi taaksepäin taipuneina, pyöreät sormet haroittavina
ojentavat ne kätensä, minä annan niille leipää, hän ajatteli
riemastuneena.

Eräänä päivänä — hänen kotiinpaluustaan oli kulunut noin kuukausi —
hän oli kävelyllä haassa. Maa oli vielä pehmeätä ja mutaista lumen
sulamisen jäljiltä. Hänen edessään häilähti silloin tällöin jokin ohut
vaalea oksa, josta lennähti tuulessa vesi sädehtien ja suihkuten.
Mättäät olivat tuoreen vihreitä, korkeita ja märkiä. Hän seisahtui
ja katseli kaikkea, heikko, vaalea kukka mättäällä, sädehtivä,
suihkuava vesi, kiiltävä lehti häntä riemastuttivat, herättivät
hänessä heltymystä, ja hän ajatteli: Miksi tämä kaikki minua ympäröi,
näen kostean ruohon... Millä tämän ansaitsisin. Nyt juuri haluaisin
tehdä jotakin hyvää, koska on tuo taipunut ruoho, kosteutta pursuva
mätäs aivan likelläni minulle suotu ilman muuta. Jos nyt kaikkein
vastenmielisimmän, likaisimman, löyhkäävän ihmisen tähän toisin, jos ei
hän tätä olisikaan huomannut, toisin tähän, kulkisin hänen kanssaan,
taivuttaisin oksat hänelle, kenties hän ei tästä heti välittäisi,
mutta vähitellen hänkin riemastuisi, unohtaisi pimeän huoneensa
ja saastaisuutensa tämän rinnalla, tuntisi terveyttä ja rauhaa
mielessänsä. Parasta olisi kuitenkin ehkä ottaa joku lapsi — enemmän
vain kärsiäkseni ottaisin aikuisen. Lapsi olisi suloinen, näyttäisin
tämän kaiken; lapsi kaikkea koskettelisi sormillansa, tunkisi sormensa,
pienet sormensa multaan ja kukan kupuun, suutelisi pehmoisilla
huulillansa, ihastelisi, ihmettelisi, pitäisi kaikkea kuin omanansa,
silmät alkaisivat hohtaa. Mutta silloinpa ei enää kärsimystä olisikaan,
kärsimystähän kuitenkin juuri etsin.

Kristianin valtasi halu ankarasti kärsiä, »ansaitaksensa tämän
ihanuuden», nähdessään lehden, säihkyvän veden ja muun. Kotiin
tullessaan hän yhä ajatteli aatettansa. Konttorihuoneessa istui joku
vaimo häntä odottamassa, ilmoitti keittäjä. Kristian arvasi asian
sisään astuessaan. Hän oli erottanut erään miehistä juopottelun vuoksi,
ja kysymyksessä oli varmaan hänen vaimonsa. Hetkisen hän ajatteli, että
nythän tarjoutui tilaisuus kärsiä, mutta harmistui sitten ja ajatteli
olevansa tulossa kerrassaan järjettömäksi.

Nainen oli pieni, kalpeahko ja vielä nuori, hän käänteli päätään
pelästyneen näköisenä ja alkoi puhua joutuisasti, käsiänsä helmassa
liikutellen ja koko ajan katsellen Kristianiin silmää räpäyttämättä.
Kristian ajatteli itsekseen hänen puhuessaan: Työmaalle en ota
takaisin. Mies on vetelehtijä ja lurjus, mutta vaimo näkyy olevan
kelpo ihminen, näyttää kovin hätäytyneeltä. Annan miehelle kotiin
kappaletyötä, on ollut suutarintöissä ennenkin, lapsiakin niillä on.

Vaimon mentyä hän istahti ikkunan luo; hän tunsi itsensä sanomattoman
murheelliseksi: Kovin kelmeät kasvot hänellä oli. Ei puhunut lasten
vuoksi ainoastaan, näin, että hän miestä ajatteli, senvuoksi oli
rohkaissut itsensä tänne tulemaan, ehkei mies niin kelvoton olekaan.
Kärsimystä useinkin anelen, mutta aina kuitenkin, tuntuu minusta, sitä
vältän. Enhän tässä tapauksessa kuitenkaan voi olla syyllinen, enhän
häntä jättänyt avuttomaksi. En jättänyt, mutta olisin jättänyt, jollei
vaimo olisi tullut pyytelemään. Minä olen ehkä varsin pinnallinen
ihminen, hyväntekijäkin omituisista, ehkä itsekkäistäkin syistä.

Viikkoa myöhemmin tuli joitakin sukulaisia taloon. Näiden joukossa
oli muudan Kristianin koulutoveri, suunnilleen hänen ikäisensä, mutta
hänelle verraten vieraaksi jäänyt. Kristian muisti, että aina kun hänet
oli koulussa pantu jotakin selittämään, hän oli puhunut jonkin aikaa
naurusta pingoittuneella ja luonnottoman hartaalla äänellä, sitten
äkkiä tovereihin tai opettajaan vilkaistuaan purskahtanut nauruun.
Kristian muisti hänen kyynäspäistä kiiltävän samettimekkonsa ja valkean
vyön, joka kohosi hassunkurisesti, kun hän vei kätensä pulpetille.
Nauraessaan hän aina heittäytyi pulpetille, kädet hervottomina ja
hikisinä, kiharat lennähtivät niille otsalta, sitten hän äkkiä, aivan
äkkiä, lakkasi nauramasta. Hänen silmänsä olivat silloin aina punaiset
kuin itkusta ja posket aivan märät kyynelistä, ja hän katseli äkkiä
aivan vakavaksi tulleena ympärilleen.

Mukana oli myöskin pari serkkua ja eräs täti, vanhapiika, 15-vuotiaan
tyttösen kanssa, jonka oli hyvyydestä ottanut hoitoonsa. Näiden
kanssa Kristian istui eräänä päivänä aamiaispöydässä. Tytöt olivat
parikymmenvuotiaita, molempien hiukset kiertelivät pitkinä kiharoina
kaulalla ja niskassa, molemmilla oli hennot käsivarret ja hartiat.
Heidän keskellänsä istui Maria, jolla oli hento kaula, pieni,
sisäänpainunut rinta, käsivarret olivat ruusunpunervat ja silmät
mustat, välähtelevät ja suuret, hän käänteli puolelle ja toiselle ja
huudahteli keskustelun joukkoon. Kun Kristian häntä katseli, hän painoi
ensin alas luomensa — ne olivat hyvin isot, ohimot hyvin valkeat ja
kuopalla — pani Kristian merkille. Maria katseli hiukan aikaa alas,
nenä värisi, sitten hän otti nenäliinansa, koetti tukahduttaa nauruansa
ja epäonnistui, sitten katsahti Kristianiin, silmissä, vaikka ne olivat
aivan mustat, näkyi jotakin sinistä, aivan vaalean sinistä, niinkuin
olisi pari pehmeätä, keväistä lehteä niissä häilynyt. Kristian katseli
nyt aivan muualle koko aterian ajan.

       *       *       *       *       *

Maria oli miltei aina Kristianin jäljessä, kun toiset olivat
kaupungilla. Kristiania tyttö kiinnostikin. Hän kuljeskeli tämän kanssa
koskella ja haassa, he lueskelivat ruohikossa. Marialla oli runokirja,
pieni, kulunut vihko runoja, lehtien välissä viheriä silkkiruusuke.
Hän vei vihkon sydämellensä, painoi poskellensa, suuteli sellaisten
säkeitten kohdalta, joista erikoisesti piti — etkö tätä rakasta, eikö
täydy tällaista rakastaa, hän kyseli, eikö tämä ole kaikkein parhainta
ja taivaallisinta. Mitään näin hyvää ei koskaan ole kirjoitettu.
Voitko sanoa? Koulussa en laisinkaan ihastunut Shelleyhin tai Byroniin
niinkuin tähän, tämä on kaikkien rakkainta minulle. Koskaan ei Kristian
hänestä ollut kyllin ihastunut: Et voi täysin ymmärtää, näen sen,
et ymmärrä, miksi ei kukaan tätä ihastustani täysin ymmärrä ja niin
että samalla tavalla tuntisi. Hänen kapea rintansa kohoili ja hänelle
pusertuivat kyyneleet silmiin. Joskus hän lojuessaan pani päänsä
Kristianin kainaloon. Kristian silloin veti hänet luoksensa niin,
että päälaen kiharat hipoivat hiukan hänen leukansa alustaa. Tyttönen
piti runokirjaa edessänsä, hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut,
ja kun hän käänsi lehteä, olivat sormet jäykästi nivelien kohdalta
koukistuneet. Kiharat olivat huiskin haiskin. Kristian ajatteli: Minä
pidän hänestä, kaikesta, vaalensinisestä läikästä ohimoilla, ruskeista
silmistä, hennonpunaisesta ihosta käsivarsissa. Kuinka hänen silmänsä
välähtelevätkään, hänen kengästäänkin pidän. Ja kuinka hän rakastankaan
tuota runokirjaansa. Suutelee lehtiä ja murehtii, kun en häntä ymmärrä!
Heti huomasin päivällispöydässä hänen silmänsä, nenän ja ohimot. Nyt
hän on minuun kiintynyt, mutta kuinka häntä odottaisinkaan, jos vielä
aikuisenakin rakastaisi.

Eräänä päivänä Kristian moitti työmiehiä jostakin huolimattomuudesta.
Maria sattui sen kuulemaan, rypisteli kulmiansa ja lähti sitten
menemään edellä yksinänsä. Kun Kristian hänet tavoitti, hän sanoi
kiivaasti, silmät hehkuen ja ääni vapisten: Sinä olet paha,
ehdottomasti olet paha ihminen, sen näin tänään. Olet alhainen. Minä
vihaan sinua, koska olet alhainen. — Kun Kristian yritti ottaa hänen
kätensä, rypisti hän jälleen kulmiaan, katsoi häneen silmät leimuten ja
puri ranteeseen. Sitten hän lähti juoksemaan. Kristian seisoi hetken
paikallaan, kääri ranteeseensa nenäliinan ja lähti huoneeseensa.
Päivällisellä Maria katseli suoraan eteensä. Hänen luomensa olivat
tulehtuneet, silmien alla ja ohimoilla oli punaiset läikät. Kristian ei
koko aikana ollut tuntenut mitään suuttumusta tyttöä kohtaan, ja nyt
kun hän näki hänen kasvonsa noin tulehtuneina, moitti hän ankarasti
itseään. Hän soimasi itseään siitä, ettei heti ollut sanonut Marialle,
miksi oli nuhdellut miehiä niin ankarasti. Hänen olisi pitänyt puhua
hänelle aatteistaan.

Hänen oli ollut määrä laittaa Marialle keinu. Nyt hän ryhtyi sitä
tekemään. Sahasi valkeaksi maalatun laudan, haki köyttä, kiinnitti
puun oksiin ruuvit. Juuri kun hän oli lehmuksen oksalla köyttä
kiinnittämässä, hän näki tytön tulevan. Tämä käveli hiljaa portailta
alas, jäi seisomaan tikapuiden luokse, juoksi sitten rinnettä alas,
mutta ei pysähtynytkään keinun luo, vaan tarttui oksaan ja veti
itsensä sille. Rungossa oli jokin vanha katkenneen oksan tynkä, ja
hän repäisi siihen sukkansa. Kristian oli saanut työnsä valmiiksi,
ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet istumaan viereensä. Tytön
ohuen hameen rinta kohoili kiivaasti, hän repi pyöreillä, ohuilla
sormillansa olkapäällään olevaa nauharuusuketta, antoi sormiensa solua
rinnan edustan laskoksissa, repäisi lehden, asetti sen suunsa eteen ja
puhalsi saadakseen rikki. Kristian ajatteli ruveta selittämään hänelle
aatettansa, kun Maria äkkiä pisti sormensa takin hihansuusta sisään ja
varovasti tarttui ranteeseen, jossa oli haava: Olen siitä pahoillani,
pahoillani, alkoi hän puhua, ei ole lainkaan niin, että sinä olet paha.
Minä sanoin niin, mutta niin ei ole — hän ravisti päätänsä ja katsoi
Kristiania silmiin —, minä suutuin ja sanoin sen vuoksi, muuten en
olisi sanonutkaan.

— Minä sen suuttumuksesi hyvin ymmärrän, sanoi Kristian, mutta
odotahan, kun selitän. Tämä on aatteeni: Ensin saatan täällä kaiken
hyvään kuntoon, omaisuuteni on ollut huonossa hoidossa. Heti kun kaiken
saan hyvään kuntoon, ja jos en onnistu hyvään saamaan, kohtalaiseen,
heti alan ruokkia nälkäisiä. Nytkin ruokin, en tarkoita, että nyt
käännyttäisin ovelta. Mutta suuressa määrin, ja koetan järjestää niin,
että nälkäisiä lapsia ei enää ole täällä ja että kaikki heti saavat
avun, heti maailmaan tultuaan. Tämä on aatteeni.

Maria kuunteli häntä runkoon nojaten, kaula taaksepäin kaartuneena.
Sille lankesi kuunvalo niin, että se näytti hennon siniseltä kuin
suonet. Hän oli ojentanut kätensä ja hypisteli kahisevaa hamettaan
polven kohdalta, jossa laskokset siirottivat terävästi ja jäykästi
ulospäin. Hänen silmänsä olivat täynnä loistavia kyyneleitä, hehkuivat
aivan mustina, ja suu nytkähteli: Varmasti alan minäkin lapsia ruokkia,
otan ja vaatetan, itse ompelen vaatteet. Minulla ei tule juuri
omaisuutta olemaan, mutta alan kanssasi yhdessä.

Kaste oli laskeutunut rungolle ja oksille, kun he kiipesivät alas.
Sammal irtautui rungosta, ja Marian hameen helmukseen tuli pitkiä,
multaisia juovia. Kristian nosti hänet alas, pyöräytti kerran ilmassa
ja asetti keinulaudalle. Köydet kiilsivät kelmeinä kuutamosta. Kristian
perääntyi vetäen keinun taaksepäin ja päästi sitten irti köysistä.
Maria ojensi jalkansa aivan suoriksi, ja kun keinu jälleen tuli liki
maata, ponnisti hän varpaille nousten vauhtia; hameen helma viisti aina
silloin maata, niska oli aivan kapea ja taipunut eteenpäin, siihen ja
hameen selkämykselle heittyi sireenipensaikosta pienten, koukkuisten
oksien ja ison lehtikimpun varjo, joka hävisi aina, kun keinu eteni, ja
ilmestyi jälleen, kun se palasi. Kristian asettui alas nurmikon rajalle
ja otti keinun kiinni, kun se leyhähti häntä vastaan kuutamoisesta
ilmasta. Marian hame oli lennähtänyt aivan jäykästi ylös, niin että
alushameen helma kokonaan näkyi, se näytti pitseineen ja rusetteineen
hohtavan siniseltä, säteilevältä ja valkealta. Sitten Maria hypähti
laudalta alas ja katsoi Kristianiin kasvot kohotettuina ylöspäin,
nauroi ja puisteli päätään, niin että kiharat lennähtivät taaksepäin.

Kun he sitten astelivat yhdessä rinnettä ylös, ajatteli Kristian:
Kuinka hän hypähtikään! Mielelläni suutelisin isoa hiuskiemuraa, nyt
se näyttää siniseltä, ottaisin kämmenelleni ja suutelisin. Sanoi: itse
ompelen, ei minulla paljon omaisuutta tule olemaan. Kuinka hän sen jo
tietää?

Maria käännähti häneen päin ja sanoi nopeasti hyvää yötä. Eräs ikkuna
oli auennut, sieltä näkyivät tädin harmaat turvonneet kasvot.

* * *

Kristiania ahdistivat näinä aikoina velkojat ankarasti. Hän tuli
juuri erään luota. Oli pyytänyt lykkäystä. Astellessaan nyt kotiin
hän ajatteli epämieluisin tuntein käyntiänsä. Heti portaista sisään
astuessaan hän oli alkanut inhota itseänsä. Vaatteiden riisumisessa,
äänessään hän oli huomannut erikoisen varovan hillityn sävyn,
istuutuessaan nojatuoliin hän oli tuntenut itsensä alttiiksi, nöyräksi,
eikä hän tätä tunnetta saanut karkotetuksi. Vihdoin astui huoneeseen
talon herra kasvoillaan jäykkä, ikäänkuin loukkaantunut ilme, ja tämän
loukkaantuneen ilmeen hän sitten säilytti koko ajan.

Hän puhui tästä tunteestaan Marialle päivällä. Tämän silmät alkoivat
taas hehkua: Vain rahansa vuoksi, vain rahansa vuoksi hän oli sinua
ylempi. Sinulla on aatteesi. Hänellä ei mitään aatetta ole ollut. Minä
en voi sellaista kärsiä aatteenkaan vuoksi. Lähden heti. Meillä oli
ranskan kurssit, maksuttomat, sai ilmoittautua, piti olla todistuksessa
niin ja niin monta hyvää numeroa. Kuitenkin opettaja, lihava mies,
varmasti samannäköinen kuin sinun liikemiehesi, itse tarkasti kaikkien.
Eräs toverini tuli isänsä kanssa, hänen todistuksensa ei ollut kyllin
hyvä, mutta isä oli opettajan tuttu. Heidän kanssansa jouduin yhdessä
sisälle. Isä alkoi puhua opettajan kanssa, sanoi: kovin olet lihonut.
Silloin tämä vastasi, meihin ilkeästi katsellen: työ lihottaa, työtä,
kun tekee, lihoo. Silloin heti käännyin takaisin ja menin ulos. Häntä
en enää olisi sietänyt silmissäni ranskankaan vuoksi. Inhoten vieläkin
ajattelen.

Ruusunpunaiset, ohuet kädet olivat nyrkkiin pusertuneet. Maria oli
etukumarassa, kaita rinta kohoili. — Voi, ehkä ei aatteenkaan vuoksi,
mutta voi sen kärsiä, eikä tee mieli lähteä, sanoi Kristian ja jatkoi
hitaasti: Senvuoksi voi kärsiä, ettei voi luopua tällaisesta. Ei voi.
Kun heinät kasvavat tuosta turpeesta, kun auringonpaiste lankeaa
portaille, katso, siitä ei voi luopua. Voisitko sinä: harmahtava,
valoisa ilma vanhojen portaiden, keittiönportaiden yllä. Minusta
tuntuu, että se juuri siinä on harmaa ja aivan erikoisen näköinen. Kas,
voi sattua, että tällä maalla astuu vieras ihminen, tätä multaa astuvat
hänen jalkansa, hän näkee tämän kaivon veden tummansinisenä pyörylänä
iltaisin kiiltävän. Omasta itsekkyydestäni, oman itseni vuoksi kärsin.

— Miksi kerroinkaan, miksi hänen mieltänsä raskautin, kun hän noin
kaiken vuoksi kärsii. Hennot käsivarret ja rinta. Nyt vien kosken yli
ruusuja katsomaan, siellä hän unohtaa, jonkin jutun kerron.

— Älä nyt enää ajattele, sanoi hän Marialle. Jos hiukan oli
epämieluista, sainpa kaiken pitää, ja jos en itse olisi alhaisen
tunteen vallassa ollut, ei olisi mitään ikävää ollutkaan. Mutta minä
alusta alkaen heti portaissa tulin itse itselleni inhoittavaksi.

— Minun piti sinulle jo eilen näyttää ruusuja, täällä kosken partaalla,
kosken toisella puolen on pensas. Nyt juuri se kukkii; siitä on
juttukin, miksi se siellä on. En tarkasti muista, mutta kerron.

— Siinä on ohuet, sinervän valkeat kukat, kuvussa hiukan kelmeätä.
Koskessa asui vedenneito, valkearuumiinen, kädet heikkoa säteilevää
loistetta, jalat hennot, sädehtivät. Kansa on sen runoillut kauniiksi:
ihmeelliset olivat hienot, sinervät jalat, kuultavat kuin vesi. Tässä
muistuttaa Thetystä, »Thetys kuuleajalka». Kuutamoisilla keinui se
vedessä kasvot ylöspäin kohotettuina, kosteat, sinervät ja valkoiset
kasvot. Sormet olivat pikkaraiset, pyöreät, niillä se pirskutti vettä,
kirkkaita, pyöreitä pisaroita. Kaikille se naureskeli ja kujeili,
säteilytti silmiään ja poukutteli vettä. Tässä kauniisti veden elävyys,
riemukas elävyys kuvastuu.

— Tässä oli pappila ennen, tällä rannalla. Kelmeäkasvoinen,
mustatukkainen nuori pappi istuskeli usein rannalla. Kerran, niin
kerrotaan, virsikirjallansa heitti kosken neitoa. Senjälkeen alkoi
neito sureskella, lempeät, valkoiset kasvot tulivat hiljaisiksi.
Pastori, joka oli ankara mies, oli tyytyväinen, mutta eräänä sumuisena
yönä hän istuessaan rannalla, kuun näyttäessä himmeältä ja koko taivaan
ollessa hienon usvan peitossa, näki neidon nousevan vedestä, käyvän
rannalle ja siihen katoavan. Aamulla oli sillä paikalla ruusupensas. Se
piti hakattaman pois, mutta kun sitä lyötiin, tuli kirveenterä vereen.
Silloin kaikki jättivät sen rauhaan.

— Niin, mutta silloin olisi johdonmukaisempaa, että ruusut olisivat
punaisia, sanoi Maria, tuon veren vuoksi.

— Minusta taas se, että ne ovat valkeita, haperoisia ja valkeita,
on kuvaavaa. Siksihän ne juuri ovat kelmeitä ja valkeita, että ovat
sädehtivän, valkean neidon muistoksi kasvaneet. Minä ajattelen, että
sillä ehkä oli silmät harmaat niinkuin usva, lempeät ja harmaat.
Sormissa ehkä oli hiukan rusottavaa, ne olivat pyöreät ja rusottavat,
vaikk’ei kukaan siitä mitään maininnut.

— Neidon ruumis oli sininen ja kuulas, minustakin niin on: hiukan
rusoittavat sormenpäät ja lempeät silmät, sanoi tyttönen innokkaasti.
Minusta näyttää, että siinä on rakastettu luontoa, sitä tarkkailtu,
tuskinpa me enää niin rakastamme. Lehti on lehti, eivät enää väiky
kirkkaat silmät. Minua kummastuttaa, ettei tälle neidolle ole annettu
pitkää, kultaista tukkaa, joka on vedenneidoille tavallinen, sitä ne
kohoavat sinertäville, kosteille kiville kampaamaan.

— Minä olen eniten aina pitänyt vedenväestä, merehisistä ja näkeistä,
vedenneidoista en tosin erikoisemmin. Keijuista en pidä laisinkaan; ne
ovat liian pieniä, luonnottoman sormustimenkokonsa vuoksi tuntuvat ne
etäisiltä, sanoi Kristian.

Tyttönen taittoi pensaasta ruusun toisensa jälkeen vartalo kaartuneena
eteenpäin ja sivuille käännellen, pisti varovasti kätensä syvälle
pensaan sisään silmät mustina ja välkkyen, naureskeli ja syrjäsilmällä
vilkaisi aina Kristianiin.

Puristaen ruusukimppua kasvojaan vasten hän alkoi sitten kalliolla
maaten puhua Kristianiin päin kääntymättä: Jos merehisiä rakastat,
miksi et runoja rakasta, se minua ärsyttää. Olen sen nähnyt, et niitä
lainkaan rakasta, ei sydämesi niistä joudu liikutuksen valtaan,
et niistä iloitse. — Hän repäisi ärtyneesti irti lehden ruusun
keskuksesta. — Mutta jos minä rakastankin merehisiä, merehisiä ja
kuutamoa ikäänkuin runojen asemesta, vaikka runojakin kyllä rakastan.
Merehisiä, kun ne heittävät painia parvissa, kaulan sinisten,
kiiltäväin lihasten pullistuessa, vienon aallon keinutellessa
partaa, rakastan. Kuutamossa ajattelen niitä voitavan nähdä, ne ovat
leveäharteisia, suurikouraisia, makaavat yksinäisillä kallioilla,
valkoinen aalto soljuu parrassa, ja ne katselevat käsnäiset silmät
ylösluotuina aukeaa, raakaa taivasta, joka tuo niille pilviä, tuulta
ja runollista kuutamoa; katsovat ja kuvittelevat, että hienot sormet
leikkivät parrassa ja kaulalla. Niissä on paljon kentaurimaista, mutta
kentaurit asuivat virtojen varsilla. Nämä asuvat ulapoilla, katselevat,
kuinka aaltojen särmät käyvät kelmeiksi kuutamossa, kuinka pilvet
vyöryvät, ja kun pilvien harjat punertavat, vetäytyvät luodoille
lojumaan ja ajattelevat naisia. Kristian hätkähti ja punastui hiukan
viimeistä sanaansa, mutta Maria katsoi häneen yhä silmät hohtavina,
kiharoitaan kierrellen ja kaulustaan nyplien.

— Runoutta en erikoisesti rakasta, en hurmaantuneena pysähdy
säkeisiin, en niitä muistele, mutta on — Kristian tuumi hetkisen;
’maalauksia’-sana tuntui hänestä jollakin tavoin oudolta ja
vastenmieliseltä, mutta kun ei parempaa keksinyt, sanoi hän kuitenkin:
on maalauksia, joita muistelen ja rakastan. On jokin seikka vain
niissä, josta yhä uudelleen ilostun. Mielessäni on nyt juuri pieni
maalaus 1400-luvulta jostakin kirkosta. Olen sitä ajatellut. Siinä
on mies ja lammas. Suuri, vankka mies, jättiläinen, polvihousuissa,
vaaleansinisessä vyössä. Lapsekkuus jättiläisessä minua ihastuttaa.
Muistelen erästä veistosta: se on pieni, mustaa graniittia, hartiat,
avara helma, intohimoinen suu ja posket siinä... Polvilleni
haluaisin... Kohta, kun näkee huulet ja hartiat, kohta ymmärtää, että
kysymyksessä on äiti, lasta, hienoihoista, punervajalkaista, pitelevä.
Kovasti haluaisin sen eteen polvistua ja vuodattaa kyyneleitä.
Erikoisesti juuri: en itkeä, vaan vuodattaa kyyneleitä; itkussa aina on
jokin kasvolihasten jännittyminen, vääntyminen. Rauhallisena haluaisin
polvistua ja vuodattaa kyyneliä.

— Mutta silloinpa ei mitään eroa välillämme olekaan, tämäkin on
runoutta, huulet, hartiat ja helma, kaikki on runoutta, kyyneleiden
vuodattaminenkin ja yksinkertainen mies. Kuinka olenkaan onnellinen,
miten hyvin kaikki on. Minä sinua sydämessäni moitiskelin, puhkesi
Maria puhumaan. Runous on minun intohimonani, sinulla kuvanveistokset
ja maalaukset. Hän näytti haltioituneelta, hartiat nytkähtelivät ja
hän pusersi nenäliinaa kädessään palloksi. Kun he palasivat koskelta,
Maria tahtoi koko ajan kulkea käsi kädessä, hän kulki arvokkaasti,
koko ajan puolittain Kristianiin kääntyneenä, oli lempeän ja nöyrän
näköinen. Tiepuolesta liittyi toinen parikymmenvuotiaista heidän
seuraansa. Hän katseli heitä hiukan naureskellen. Hänen naureskelunsa
Kristiania ärsytti, hän tunsi suuttuvansa ja koetti suuttumustaan
ehkäistä. Siitä hän yhä enemmän raivostui, hän kulki kulmat rypyssä,
vilkaistessaan Mariaan näki hän tämän kasvoilla yhä herkän ilmeen, tämä
katseli haaveksien eteensä ja oli samalla jonkin uuden itsetietoisuuden
vallassa. Tämä taas Kristiania liikutti niin, että hänen suuttumuksensa
haihtui, ja hän sitä ihmettelikin.

       *       *       *       *       *

Kristian nojasi puutarha-aitaan. Puutarha oli pieni, ikävän näköisesti
aidattu ja kovin pieni. Sitä pitäisi laajentaa, ajatteli hän. Hän meni
sisälle, haki jonkin kirjan ja istuutui nojatuoliin. Talo oli autio,
Maria, parikymmenvuotiaat ja täti olivat jossakin sukulaisissa. Hän
ajatteli talvea, joka tulisi yksinäiseksi. Pihalla haukkui koira.
Hän antoi kirjan pudota lattialle ja vaipui ajatuksiinsa: Ruokin
nälkäisiä, sanoin, mutta nyt se minusta tuntuu miltei samantekevältä.
Tyttöstä vain aina ajattelen, sormia, pyöreitä, hennon punaisia.
Ruokin nälkäisiä, mutta paljon on siinä sitäkin, että tuntuu kauniilta
itsestäni ja sen vuoksi niin teen. Se minun vikani onkin, mutta Maria
on yksinomaan jalomielinen, näen sen hänestä. Hän on ylevä luonne,
paljon hän saa vielä kärsiä.

Ajatus, että Maria välttämättömästi joutuisi paljon kärsimään, häntä
murehdutti, mutta hän ajatteli kuitenkin eteenpäin:

— Parikymmenvuotiaana hänen täytyy jo silmätä ivallisesti elämää,
ivallisuus on hänelle aivan välttämätön. Hänessä on älyä, mutta voi
olla, ettei hän tulekaan ivalliseksi, voi olla, että hän kaiken
vääryyden ja alhaisuuden huomatessaan aina vain kuohuu. Tulee sitten
eteen sellainen vääryys, jota vastaan jää yksin seisomaan, turhaan
taistelee, on ylevä eikä voi taipua, ei voi käsittää taipumista,
näennäistäkään, ajattelee: kun kerta olen oikeassa, täytyyhän mennä
niinkuin ajattelen.

Kiivastuu, vimmastuu, takoo päätänsä seinään. Tai kenties tulee
suureksi, voittaa nöyryytykset, kohoaa suureksi ja ruokkii nälkäisiä.
Osoittaa laupeutta, seisten kivellä taittaa leivän ojentuviin käsiin,
ihmisiä on hänen ympärillänsä, tarvitsevat hänen hyvyyttänsä, niiden
vuoksi unohtaa kuohumisen, säteilee, lempeästi ojentaa leivän.

Hän lähti ulos. Ammeiden pyöreät kannet hohtivat vaalean harmaina
kuutamossa, ilmassa oli pientä tuulen suhua, lehdikössä kahahti väliin
pari lehteä ikäänkuin irroittuneena muista, vastakkain läpättäen. Hän
muisteli, kuinka Maria oli päivällä löytänyt puutarhasta nurmelta
linnunpojan. Se oli iskenyt vaaleanharmailla lyhyillä siivillään, Maria
oli pidellyt sitä käsissään, huudahdellut, nauranut omalle pelolleen
silmät kyynelissä, hän oli ollut aivan tukahtua nauruun ja sitten
sitä hävennyt. Hän näki Marian semmoisena kuin tämä oli seisonut
ruusupensaan luona, samettimekossa lintua rintaansa vasten painaen,
kasvojen hieno iho rusottavana, loistavissa silmissä isoja, sinertäviä
kyyneleitä, jotka ripsahtelivat hehkuville poskille. Kristian katseli
ruusuja, vaaleita, käpertyneitä teriä ja hienoja, piikkisiä oksia ja
näki jälleen Marian hennon kaulan, leuan alla olevan pitsiröyhelyksen
ja rusottavat käsivarret...

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana he istuivat salissa, muut olivat jälleen kaupungissa.
Marialla oli kaulasta avoin, väljä, harmaa mekko. Hän istui tuolin
käsipuulla nojaten niskaansa selkämykseen.

— Sanot, kun ensin saat kaiken hyvään kuntoon, ruokit nälkäisiä, mutta
jos olisi oikein, niin nyt jo heti asettuisit maantien laitaan ja
ojentaisit leipää nälkäisille, sanoi tyttönen. Köyhänäpä juuri auttoi
Kristuskin.

— Mutta hänelläpä oli ihmeitä tekevä voimansa, hän sai kahdesta
leivästä niin paljon, että ruokki viisi tuhatta miestä. Meillä ei kaksi
leipää riittäisi ruokkimaan kahta miestä. Tuohon mäelle, sepelimäelle,
rakennutan lastenkodin. Päivänpaisteessa kiiltävät pienet päät, ovat
lämpimässä, sanoi Kristian.

— Mutta jos et sitä silloin haluakaan tehdä, rakastat muutakin, puhui
tyttönen nyt jonkinlaisen kiihkon vallassa, oli niinkuin hän olisi
kauan pidättänyt sanomaansa, joka nyt purkautui. Tätä olen ajatellut:
jos et silloin haluakaan. Köyhä oli Kristuskin, nyt olet köyhä, et voi
asettua maantien viereen, mutta silloin vielä vähemmän voit asettua.

— Totta on, että muutakin rakastan, mutta lapsiakin aina rakastan,
ehkä en aikuisia, vaikka ovatkin köyhiä. Lapsia rakastan aina.
Katselevat leikkikalukaupan ikkunaa, siinä on hevonen, pieni,
kulmikas, sillä on satulana jokin maalattu, sininen läikkä selässä.
Sitä he katselevat, eivät henno lähteä pois, vaikka on kylmäkin.
Tietävät, etteivät mitenkään voi saada omaksensa, mutta katselevat
yhä, näplivät pienillä sormillansa ikkunaa. Tämä, että nämä lapset jo
tuntevat kieltäytymyksen, että jo on paljon sellaista, jota tietävät
turhaksi omaksensa toivoa, minua liikuttaa. Pienelle pojalle hevonen
ikkunassa, siniläikkäinen, harmaa ja kulmikas, on yhtä merkitsevä, yhtä
surulliseksi tekevä, yhtä ankara kuin minulle se, että epäonnistuisin,
kadottaisin tehtaani ja sen mukana mahdollisuuden ruokkia nälkäisiä,
saada omakseni pienen graniittiveistoksen tai marmoripään, suloisesti
hohtavan, sinervän ja kuultavan ohimoiden ja nenän tienoilta.

— Sinä rupeat suureksi lahjoittajaksi, sanoi tyttönen kiivaasti, rupeat
lahjoittajaksi, mutta et asetu tienlaitaan. Jos joku köyhä mies ojentaa
sinulle kätensä, et siihen paina ropoa hiljaisuudessa, harjoitat
hyväntekeväisyyttä alat harjoittaa, mutta köyhät ovat kaukana sinusta.

— Ehkä niinkin käy, sanoi Kristian, että alan vain hyväntekeväisyyttä
harjoittaa. Parempi olisi ehkä jäädä köyhäksi. Hänessä heräsi
tuskallinen tunne siitä, että todellakin niin kävisi, että hän alkaisi
vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Häntä oli muutenkin jo jonkin aikaa
kiusannut epämieluisa tunne, jota hän ei oikein osannut selittää.
Hänessä kyti vastenmielisyys omaa liikemiesälyään kohtaan, hän muisteli
useita pieniä seikkoja, joissa olisi pitänyt menetellä toisin. Hän
oli osannut hankkia itsellensä muutamia etuja, tämäkin tuntui hänestä
nyt ilkeältä. Tyttönen seisoi siinä hänen edessään kädet nyrkkiin
pusertuneina, hento rinta raivokkaasti kohoten, silmäterät paloivat
aivan mustina, niiden leimu tuntui hänestä oudolta heikon sinervän
valkuaisen rinnalla.

— Minä vihaan ankarasti suuria lahjoituksia, — puhe kuului miltei
sotkuiselta — sinäkin rupeat suureksi lahjoittajaksi. Kuinka vihaankaan
sinua, sinä kuitenkin ymmärrät, mitä merkitsee asettua kedolle leipää
jakamaan. Ääni sortui ja kävi kimeäksi, sitten Maria äkkiä käänsi
selkänsä ja juoksi ulos. Kristian istui hetkisen kirjansa lehtiä
selaillen ja lähti sitten hänen peräänsä.

Jonkin hetken kuluttua he kävelivät kaivotiellä. Kristian ajatteli:
herkästi kiihtyvä sydän, tempoilee, vimmastuu, kyynelöi. Kuinka häntä
juuri noin palavana, jalosieluisena, hehkuvasilmäisenä rakastankaan!
Kovin on hauras ja tulinen koko hänen olentonsa. Aatteeni on minulle
tullut vieraaksi, hän sen huomaa ja siitä noin kimmastuu ja kärsii.
Kristian alkoi hiukan sorahtavalla äänellä puhua: On ihmeen hyvä
olla, kun näkee tuon kukan varren, särmikkään, harmaan, hiukan
karvaisen, päivänpaisteesta kirkkaana ja sinihohtavin suonin. Sen
vuoksi on ihmeen hyvä olla, ei tarvitse olla itsekäs ihminen, vaikka
voi kesken kaiken sen vuoksi tulla hyvä olla. Minä ajattelen usein
rikkaruohoa, painunutta, vetisellä maalla kasvavaa, läpikuultavaa,
jossa käy kirkkaan sininen, hento suoni, miltei katkeavan näköinen
ja koukerteleva. — Entäpä eikö olisi rikos, jos kaiken kärsimyksen,
onnettomuutta tuottaneen, vieläpä alhaisenkin tekonsa jonkin tuollaisen
rikkaruohon vuoksi unohtaisi? Hän loi Kristianiin silmänsä, tummat,
luomista tulipunaiset, valkuainen kiilsi heikon sinervänä ja vielä
kosteana.

— Ei olisi varmaankaan rikos, jos alhaisenkin teon tekijä kaiken
unohtaisi, tulisi onnelliseksi kesken kärsimystään seisoessaan
ruohikolla; kirkkaan, hentoisen kukanvarren vuoksi tulisi onnelliseksi.
Varmasti myöskin on niin, ettei kaikkea kärsimystä voi kirkkaan ruohon
ja puhtaan tuulenkaan vuoksi unohtaa, vaan kun sen kaiken näkee, tuntee
vain ihmetystä siitä, että sellaista on ja että sydämessä kuitenkin on
niin kammottava kärsimys.

Hänen puhuessaan oli kuu kohonnut. Sen säteet suihkuttivat kirkkaita
kimppuja lehtien lomitse, parkkikasoissa tien varsilla kuorien kosteat
sisäpinnat hohtivat kirkkaan sinisinä, leukoijat puutarhassa olivat
säteilevän, harsomaisen ilman ympäröimät. He tunsivat äkkiä itsensä
onnellisiksi. Kristian katseli Marian käsiä, joissa oli ohut, kelmeä
iho, loistavia silmiä, katseli niitä harsomaisen ilman lävitse, jossa
oli isoja, säteileviä laikkoja. He kulkivat ääneti, Kristianin jostakin
syystä täytyy ajatella Marian sukkia. Hän näki ne ajatuksissaan. Ne
olivat vaaleat, ohuet, hiukan harmaat ja lanka oli tullut nöhtäiseksi.
Hän ajatteli niitä, kuinka ne olivat kiinnitetyt, kuinka sukka oli
hiukan väljä ylhäältä, kuinka iho paljastui. Hän rakasti noita sukkia,
toivoi saavansa suudella niitä ja kenkää, kulunutta, läntistynyttä.
Häntä ihastutti yksityiskohtien ajatteleminen. Kuinka kengässä oli
korko, kuinka pohja oli kulunut ja harmaa, pehmeä. Hän olisi kovin
tahtonut niitä pitää käsissänsä ja suudella. Ruusunkarvaisia, hentoja,
nehkeitä sormia ei hän uskaltanut ajatella suutelevansa, ei sinisiä
läikkiä ohimoilla eikä pään kupuraa, vaan kenkiä. Niitä hän erikoisesti
rakasti senkin vuoksi, että ne olivat kärjistä hiukan ylöspäin
kopistuneet ja kuluneet. Hän hellitteli niitä ajatuksissansa, ajatteli:
Hänen kenkäänsä vain haluaisin suudella, pientä, kopistunutta, en
mekon kaulusta enkä rintaa. Sukkaakin rakastan. En voisi kuvitella
suulle suutelevani. Jospa hän aavistaisi, heti hän minut lähettäisi
menemään. Mutta eikö olisi luonnotonta, etten häntä rakastaisi! Hauras
on, säihkyväsilmäinen, liiaksi ajattelee kärsimystä. Miten nytkin pää
on kumartunut eteenpäin, silmät ylöspäin luotuina. Aina vain jotakin
kaunista ajattelee. Taivaallinen hän on minulle, kaukainen ja ihana.
Tätä nurmeakin, pyöreäpäisiä lehtiä, hiekasta ylös kohoavia rakastan,
kun olen hänet tässä nähnyt noin heiverönä, noin ihanan haaveellisena,
silmät sumentuneina, laajoina taivasta katsellen ja kosteata lehteä,
joka tuossa häilähtelee. Kenkäänsä, pientä, ruskeaksi kulunutta,
rakastan. Mitä onkaan kaikki muu hänen rinnallansa? Muistan hänet,
kun hän seisoo punoittavin ohuin sormin pukuansa sormiellen näitten
harmaaksi kuivuneitten mansikkatarhojen lähellä, katsoo sädehtivin
silmin tähtimäistä lehteä, kurottuu oksaan tai kumartuu nurmelle, aina
hänet muistan.

Kun Marian lähtöpäivä tuli, Kristian ajatteli: Nyt ehdottomasti jotakin
hänelle puhun tunteistani, parempi on, että itseni paljastan. Mutta
Maria kohteli häntä koko päivän omituisen kylmäkiskoisesti, kun hän
tuli huoneeseen, alkoi kohta innokkaan keskustelun jonkun toisen kanssa
ja puhui Kristianille koko päivänä vain jonkin ylimalkaisen sanan.

Auto oli jo lähdössä, kun hän hypähti alas, puristi Kristiania
kädestä, vaikka oli jo hyvästellyt, ja sanoi: Varmasti kaikki on niin
tapahtuva... ruokimme yhdessä nälkäisiä. Sitten hän juoksi takaisin
autoon ja seisoi niin kauan kuin näkyi Kristianiin päin kääntyneenä.

Kristian hänen lähdettyänsä meni antamaan määräyksiä, tarkasti
myymälässä muutamia laskuja, istui hetkisen ikkunan ääressä katsellen
maantielle. Aivan edessä kiveyksen lomassa kasvoi kärsäheinän
valkeanharmaa, jo hiukan punertava kukka; hänen katseensa pysähtyi
hetkiseksi siihen. Hän lähti ulos, punainen suolaheinäruohikko häntä
kummasti ärsytti. Sitä he olivat yhdessä Marian kanssa katselleet.
Hänen teki mielensä tehdä jotakin ruumiillista työtä. Eräästä
varastohuoneesta hän löysi suuren joukon käytettyjä savottasaappaita.
Hän tarkasteli niitä hetkisen ja ajatteli, että niiden varret
vielä olivat sangen käyttökelpoisia. Hän latoi niitä kuormallisen
käsikärryille ja tyhjensi sen ammeeseen. Hän jatkoi työtänsä yli
puolenyön, ja joka kerta kun hän nosti silmänsä isoista länttäisistä
koroista ja kuhmuisista ja paikoin ratkeilleista saappaanvarsista, hän
näki tuomen mustan, kyhmyräisen oksan, joka kuvastui viileää yötaivasta
vasten kuivaushuoneen katon takana, ja aina häntä vihlaisi ikävä.

Huoneessaan hän vielä istuutui lukemaan. Häntä kiusasi hauras tunnelma,
joka siellä vallitsi. Hämärä, kuiva sini ympäröi heiveröistä tuolia,
avattua kirjaa ja pöytää, sini, joka oli yhtä hänen ikävänsä kanssa.
Hän katseli seinäpaperien kukkien hienoja juovia: Jospa hän vain olisi
täällä vielä, hetkisen vain viivähtäisi, ajatteli hän surumielisesti.
Hänen nenänsä muistan, aivan kuultavan ja hennon. Sormet, nehkeät,
ohuet, korjailivat pitsikaulusta. Sukkiansakin ajattelin, lurjus olen,
ne ovat minulle aina olleet kiihoittavin vaatekappale, mistä johtunee.
Mutta kuinka hänen yhteydessänsä, lempeäsilmäisen, tällaista ajattelen!
Kuinka olenkaan alhainen. Kun saisi pidellä hänen päätänsä, kiharoiden
lävitse sen tuntea sormissaan. Hehkuva-, kyynelsilmäinen, minun
kanssani aatetta rakastaa, on siinä iässä, ja minäkin olen, jolloin
sellainen on merkitsevintä, mutta minuun hän ei tule rakastumaan,
vaan johonkin toiseen, mitättömäänkin ehkä, lurjukseen, hehkuvasti,
ihanasti, kaikkeen taipuen ja kärsien. Hän tulee rakastumaan, mutta
kuinka silloin kärsinkään! Kuinka minulla onkaan varma tunne siitä,
että hän tulee huonoon ihmiseen rakastumaan, sellaiseen, joka ei hänen
ihanuuttansa ymmärrä. Punervan ihon näkee ja leimuavat silmät, mutta ei
hänen sydäntänsä ymmärrä.

Kristian kuuli toverinsa — tämä oli jäänyt joksikin aikaa olemaan —
tulevan kotiin ja lähti tämän luo. Hän istui ruokasalissa, oli jäänyt
illallisetta. Kristianin tullessa hän heti virkkoi: Joko lähtivät,
vanhojapiikoja ne parikymmenvuotiaat, kelmeitä, kiharat kiemurtelivat.
Lapsi minua miellytti, sinä taisit häneen rakastuakin, mutta et sinä
häntä saa, tuskinpa kukaan saa. On erinomaisen kaunis, mutta liian
älykäs, hänestä tulee lueskelija tai kommunisti. Hänessä on ainesta
monenlaiseen. Suloinen lapsi, vaikka kiivastelija.




4


Kristian oli viettänyt koko talven innokkaissa puuhissa. Hän oli saanut
tehtaansa menestymään, miehet olivat tyytyväisiä, hänelle alettiin
osoittaa arvonantoa kaupungin asiaaymmärtävissä piireissä. Koko aikana
ei hän ollut käynyt H:gissä.

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa tiellä katsellen sepelimäkeä,
jolle kesällä piti rakennettaman lastenkoti — lahjoittajina olivat
monet kaupungin liikkeistä tehneet yhtä paljon kuin hänkin, hän oli
herättänyt ajatuksen, mutta jäänyt sitten kummasti syrjään — hän
ajatteli kulunutta talvea. Hän oli pakottanut itsensä toimimaan
käytännöllisesti ja hän oli onnistunut, vaikka tappionvaara oli
ollut yhtä suuri kuin voiton mahdollisuus. Noina aikoina, jolloin
hän varmasti luuli kadottavansa kaiken, mitä oli pitänyt omanaan,
joutuvansa irrallisena ajelehtimaan, hän oli usein tuntenut, että
hän ikinä ei missään muualla voisi tulla onnelliseksi, ei mitään
rauhaa tuntea kuin täällä. Nyt hän ajatteli miltei vastenmielisesti
puuhailuaan, ajatteli, että olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi
onnistunut, vaan tullut syöstyksi epätoivoon. Leipä, jota hän nyt
jakaisi nälkäisille, lähinnä lastenkoti, oli jo tarkalleen tutkittuna
ja punnittuna, häntä siitä ylistettiin, kukaan ei puhunut lapsista.
Jos hän mennessään lastenkotiin tulevaisuudessa laskisi kätensä jonkun
pienokaisen päälaelle, se luettaisiin hänelle suureksi ansioksi. Hän
tunsi siitä häpeää ja vastenmielisyyttä. Hän alkoi hämärästi aavistaa,
mitä Maria oli tarkoittanut, ja olihan hän itsekin sen tuntenut.
Pitäisi taittaa puolet leivästänsä. Häntä koko juttu iljetti.

— Jos olisin yksinäni sen tehnyt, uhrannut, minua olisi ankarasti
vastustettu, tuntisin siitä iloa, mutta nyt se minulle luetaan suureksi
ansioksi, niinkuin sekin että panisin käteni lapsen päälaelle. Omaksi
ilokseni sen panisin auringosta kiiltävälle pikku päälaelle, jakaus
näkyisi selvästi ja ohut tukka. Tätä nykyistä ei Maria tarkoittanut
eikä tätä hyväksy. Kunpa voisin kaiken jättää sillensä, mutta sitäkään
en voi. Ja onhan lapsukaisilla, parillakymmenellä, siitä hyötyäkin.

Hakaan oli majoittunut joukko mustalaisia. Kristian oli kävellessään
huomaamattaan tullut liki leiriä. Muudan vaimo, jolta lapsi pisti
povesta esiin, pyysi maitorahaa. Kristian katseli lasta, joka oli
omituisena, pitkänä käärönä liinassa, joka oli sidottu edestä kiinni.
Kummallinen nöyryyden ja heltymyksen tunne valtasi hänet ja hän
ajatteli: Tuollaisena juuri ihmistä rakastan. Noin tajuttomana ja noin
kaikkea hyvyyttä tarvitsevana. Lapsetpa ottavatkin vastaan kaiken
rakkauden, eivät tee eroa; eivätkä arimmatkaan sydämet sitä niille
ujostele osoittaa.

Eukko aukoi liinan. Lapsi oli kääritty monen moniin villarääsyihin;
niistä pilkistivät esiin pienet, kellertävät kasvot, silmät olivat
aivan rähmäiset. Kristian otti äkillisestä mielijohteesta lapsen hiukan
kömpelösti käsivarrelleen, paljasti pienen, punoittavan, tukattoman
pään ja heiveröt, koukistuneet sormet. Vaimo askarteli muuta eikä
hänestä sen enempää huolinut. Kristian katseli pienokaisen hentoja,
rähmäisiä ripsiä, puhalteli hiukan sormiin ja tunsi pientä ylpeää
tyytyväisyyttä »lastenkotijutusta»; vastenmielisyys oli kokonaan
hävinnyt, hän tunsi, ettei oikein osannut eritellä ajatuksiaan.

Kävellessään kotiin hän ajatteli:

— Kenties vain sen vuoksi, että sormet olivat koukistuneet ja heiveröt,
sen halusin käsivarrelleni. Sama tunne kuin kuulasta solmuista
rikkaheinää katsellessa saa heltymään. Paljon oli siinä myös sitä,
että olivat pienokaisella samat, loistavansiniset valkuaiset mustissa
silmissä kuin Marialla. Omituista, usein ajattelen: monesti teen hyvää
esteettisistä syistä, niin, tai myös jätän tekemättä, suurelta osalta
olen vain teoreetikko. Varmaa on, että erehtyi se, joka sanoi, että
menisin palloja hiomaan. En menisi, kenties en yhtäkään marmorinsirua
antaisi lyödä murskaksi. Alan itsessäni löytää yhä useampia huonoja
ominaisuuksia, sydämettömiä, jopa kauhistuttaviakin piirteitä. Sen
pitäisi uskonnolliselta kannalta katsoen olla hyvä, mutta minä tiedän,
että ei ole kysymys »huonouden tuntemisesta», nöyrtymyksestä minussa,
en nöyryydestä huonoja ominaisuuksia itsessäni löydä, ne ovat olemassa
ja kohoavat pinnalle.

Portaissa hän kohtasi apteekkari B:nin, tämä oli tulossa jotakin kirjaa
lainaamaan. Hän oli lihavahko, keskikokoinen mies. Hänen olemuksessaan
oli jotakin papillista. Hän puhui aina selkeällä, ikäänkuin hyvin
huolitellulla äänellä, hänestä henki erikoinen moitteettomus,
hänen silmänsä olivat kuulakat, aivan puhtaat, ja kuitenkin hän
vietti väliin miltei hurjastelevaa elämää ja oli tunnettu suurena
naistenliehittelijänä.

He seisoskelivat kirjahyllyn luona, olivat keskustelleet minkä
mitäkin. Kristian tunsi halua äkkiä puhua aivan kevytmielisesti. He
naureskelivat eräälle kaupungissa sattuneelle skandaalille, jossa
muudan kunnioitettavassa iässä oleva liikemies oli esiintynyt sangen
vähän kunnioitettavassa valossa. Sitten he näyttivät kumpikin vaipuvan
ajatuksiinsa, ja Kristian sanoi hitaasti:

— Minä tässä naisia ajattelin. Miksi meitä niin viehättävät, saattavat
narreinansa pitää. On kukanväriset sormet pitsihihoissa, leuan
alla kaulus, kirjailtu, sitä hypistelevät, silmien alla himmeät,
hienoihoiset, hiukan painuneet läikät, me heti hengästymme, ihastumme.

— En minä kauluksista ja hihoista, mutta kun paljastuu tohvelista
pyöreä, ruusunnupunvärinen kantapää, varpaille noustessa, se minut lyö
polvilleni. Monta kertaa olen ihmetellyt: mitä tämä nyt oikeastaan on,
mutta ei siitä pääse.

Kristian tunsi itsensä surumieliseksi: miksi hän tällaiseen
keskusteluun antautui? Hän kuunteli toista tajuamatta; saattaessaan
tämän ovelle hän jäi seisomaan portaille. Kosteat lehdet hehkuivat
ilta-auringossa, taivaalla kimmelsi ruusunpunainen riekale. Hän
muisteli Mariaa:

Jos hänet saisin omakseni, hiukset, otsan, jalat, kuultavannäköiset
ja hentoluiset, mitenkä häntä pitäisinkään! Täällä hän hehkuvia
lehtiä katselisi, hänen hiestyneen kätensä tuntisin kasvoillani,
kämmenessäni tuntisin, kuinka hänen sydämensä löisi kaidassa rinnassa,
pienoisen nyöritetyn liivin alla. Ottaisin vyötäröstä, suutelisin hänen
jalkojansa kunnes hän alkaisi pyydellä, että päästäisin, punastuisi,
löisi heikosti hiestyneillä käsillänsä, hengästyisi. Mutta ehkä ei
löisikään, ihastuneena kuroittaisi kätensä, silmät alkaisivat hohtaa.

Huomenna taikka ylihuomenna hänet kohtaan. Onkohan kovin muuttunut...
Pyytelen tänne kesäksi, mutta en kiusaa tulemaan, sittenpähän näen.

       *       *       *       *       *

Kristian seisoi oman huoneensa ikkunassa. Hän näki ajatuksissaan talon
takana rinteellä olevan metsikön, jossa oli aamupäivällä kävellyt,
mutta jostakin syystä ei ajatellut varsinaista metsää, latvoja ei
laisinkaan, vaan oksien alla olevaa maata ja runkoja puoliväliin.
Hän näki oksat, paksut, sileät, koukistuneet, ja niiden alla hiukan
kellertävät saniaiset, pienet, teräväkärkiset lehdykät. Tärkeintä oli
ilma, kuiva, kevyt, vaaleanruskehtava, joka ympäröi pieniä, kiiltäviä
havunneulasia ja sammalta, häälyi kevyenä ja loistavana. Hän koetti
ajatella, minkälainen olisi taivas, raikkaanvärinen ja kostea, latvat,
mehevät havut. Mutta se ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan hänen teki
mieli yhä edelleenkin ajatella, minkälainen metsikkö oli maasta ja
puoliväliin runkoihin. Pieniä saniaisen pyöryköitä näytti ympäröivän
kirkkaansininen reunus, samoin havunneulasia, ja kaikkialla missä oli
varjoa, oli ilma tummansinistä.

Hän etsi tilikirjan. Katseli hetkisen ja sulki jälleen.

— Jos saisi Marian suostumaan... Mutta kirjanpitäjäksi... kovin
arkista. On koulun lopettanut. Kuinka tekisin? Täti varmasti suostuisi
tulemaan lastenkodin johtajattareksi ja olisi siihen sopivakin,
huolekas, vakava, tarmokas. Maria hänen rinnallansa; siten hän saisi
hyvyyttänsä runsaasti osoittaa. Mutta tiedänhän hyvin koko ajan, että
itsekkyydestä toivon tätä; toimi on hänelle tarpeenkin ja hän ilostuu
siitä suuresti. Mutta sekin vaikuttaa, että toivon saavani olla hänen
lähellänsä. Joka päivä toivon häntä tänne nähdäkseni kuinka hän
innostuu, silmät leimahtavat, nähdäkseni otsan hennon ihon ja pienoiset
kiharat.

Kuitenkin Kristian ajatuksestansa innostui, alkoi kävellä ympäri
huonetta ajatellen, kuinka kaikki tapahtuisi.

— Onkohan kovin alhaista, hän ajatteli samalla, että näin järjestelen?
Sanoakaan en hänelle voi, että hänet nähdäkseni. Hullu ajatus:
silloinpa hän vetäytyisi heti kauas minusta, vaikka kuinka tarvitsisi
toimen ja olisi ansiokas sen saamaankin. Silloin kun hän täältä
lähti, ei minulla ollut muuta salattavaa häneltä kuin sukka-ajatus ja
että hänen kenkäänsä halusin suudella. Mutta ehkä hän itsekin minua
ajattelee, vaikka tuntuisi liian suurelta onnelta, että niin olisi. Ei,
niin ei voi olla. Mutta jos alkaisi välittää — kuinka onkaan alhaista,
että näin suunnittelen, ajattelen. Sanoisin hänelle, että rakastan,
mutta pyytäisin vain, että hän edes sietäisi. Ei, tämä on mieletöntä,
nöyryyttävää; jos hän ei välitä, ei välitä. Kaikki pidän itselläni,
kärsin, olen toverina, keskustelemme.

Hän kuljeskeli myöhään sepelimäellä suunnitelminensa. Häntä harmittivat
terävät, liuskahtelevat kivet jalkojensa alla. Pieni viinimarjapensas
vihoitti rinteellä. Hän katseli hetkisen teräväreunaisia, lovisia
lehtiä. Ruoho pisteli pieninä tupsuina esiin kivien lomitse. Hänen tuli
äkkiä ikävä metsää, ei sellaista kuin haka, jossa oli laajoja, pehmeitä
ruohikoita, suo, jossa laaja liejuinen lampi, johon kesällä kasvoi
viheriän limakerroksen päälle, vaan tummaa, kuivaa kuusikkoa, käyskelyä
oksien alla, jotka haroittivat vankkoina ja tuuheahavuisina laajalle.

Huoneessaan hän makasi kauan valvoen, kädet pään alla ajatellen
matkaansa ja muistellen Mariaa. Hän ajatteli hänen käsineitänsä. Hän
muisti, että ne olivat kellervänharmaat, niissä oli repeämä ranteen
kohdalla. Hän ei koskaan ollut noista käsineistä pitänyt Marian
käsissä, mutta nyt hän ajatteli toista niistä eikä saanut unta. Hän
ajatteli, että puristaisi käsinettä mielellään suullaan, suutelisi
kunnes se tulisi kosteaksi, asettaisi sen povellensa paidan alle
paljaalle iholle.

Seuraavana päivänä Kristian matkusti. Junan tullessa asemalle satoi
virtanaan, ja hänen täytyi odotella hallissa hyvän aikaa sateen
lakkaamista. Hänet valtasi ensin alakuloisuus, sitten surumielisyys,
takinkaulus oli aivan märkä, niskassa ja hartioissa tuntui kostealta.
Se sai hänestä kaiken tuntumaan tylyltä ja epäystävälliseltä. Hänet
valtasi ärtymys, jonka hänessä aina herätti ihmisjoukon näkeminen
hiljaa seisoskelevana, odottavana.

— Mitäpä tämä hyödyttää. Mariaa en kenties lainkaan tule tapaamaan.
Ehkä hän on hyvinkin muuttunut, hän ajatteli. Vastapäisikkunasta näkyvä
kalkinvalkoinen reklaami yhä lisäsi hänen apeuttaan. Hän kääntyi siihen
selin, mutta tunsi silti yhä mielensä kolkoksi ja murheelliseksi.

Kun sade vihdoinkin lakkasi sen verran, että saattoi lähteä
autorivin luo, hän perin kyllästyneenä ajatteli, eikö olisi parempi
odottaa seuraavaa junaa ja lähteä sillä jonnekin muualle. Vasta
matkailijakodissa — se oli aivan pieni ja varmaan vanhanaikaisin ja
epäsiistein koko kaupungissa — hän pääsi surullisuudestaan.

Hän järjesteli kirjojansa, repäisi muistiinpanovihosta irti lehtiä ja
heitti ne paperikoriin, sitten jäi hän katselemaan kadulle.

Hän näki ajatuksissaan Marian säteilevässä, valkeassa hameessa
keinulaudalla. Sitten hän muisti keväisen, nuoren koivun,
vaaleanvihreälehtisen, joka kasvoi aivan nurmikon rajalla. Hän muisti,
kuinka eräänä aamuna, kun hän kulki sen ohitse, tuuli pudotti siitä
kimpun loistavia, vienon vihertäviä pisaroita, lehtien tahmeudesta
vihertäviä. Sitten sukelsi hänen mieleensä muisto eräästä rikkaläjästä
tehtaan takana, siinä oli paperitörkyä, lasinpalasia, puulastuja ja
niiden keskellä jokunen punaisenkirjava heinä. Punaisenkirjavat,
ripsahtelevat heinät häntä nyt miellyttivät, hän tunsi niitä
rakastavansa, riemastui niistä.

Kadulla häntä kaikki ihastutti. Kaikkialla oli sinisiä ja loistavia
läikkiä sateen jäljeltä. Puiden latvoissa heikko sinerrys, vienon
vaalea pilvi taivaalla häntä liikutti.

— Mahdotonta, että hänet kohta näen, ajatteli Kristian riemastuneena.
Hän oli pistänyt kokoelman Goethen runoja povitaskuunsa, paperi
olisi hänestä ollut ruma, arkinen. Hän tahtoi nähdä vaalean,
punakukkaisen kannen, kun Maria pitäisi kirjaa käsissään. Maria
huudahtaisi, katselisi sitä säteilevin mustin silmin, hipoisi sitä
sormillansa, painaisi puvun laskostettua rintaa vasten, kirja
hipoisi pitsiröyhelystä leuan alla. Hän ajatteli nautinnolla, että
hänen sydämensä takoi vaaleanpunakukkaista kantta vasten, ajatteli,
että kaikki oli Marian vuoksi niin ja että jos tätä ei olisi ollut
olemassa, ei myöskään hänen sydämensä milloinkaan olisi voinut takoa
vasten kirjan punakukkaista kantta eikä vaalea pilvi taivaalla, puiden
latvojen pieni sinerrys myöskään olisi ollut mahdollista. Hänestä
riemussansa miltei tuntui, että hienot, juovikkaat kukkakimput kirjan
kannessa olivat irrallisia, ja hänen sydämensä niiden alle haudattu,
niiden ympäröimä, hienosti suhisevien ja punertavien kukkakimppujen.

Portaiden edessä hän pysähtyi. Hänestä tuntui, että oli uhkarohkea
ja kerrassaan erikoinen teko nyt suoritettava. Hän käveli hetkisen
vastapäisen kahvilan edustalla, katsoi pitkään ja tuttavallisesti
sieltä tulevaan poikaan, kääntyi sitten ympäri ja soitti päättäväisesti
ovikelloa portaassa, jonka edustalla hän oli äsken seisonut tuntien,
että oli uhkarohkea ja erikoinen teko suoritettava. Sisältä kuului
hitaita, kankeita askelia, täti oli yksin kotona, arvasi Kristian.

Istuutuessaan raitaisella kankaalla päällystettyyn nojatuoliin
Kristian tunsi surumielisyyden jälleen saavan mielensä valtoihinsa.
Tuoli oli kovin matala, sitäpaitsi hän vajosi siinä syvään, niin että
tuntui kuin olisi lattialla istunut. Se teki hänet noloksi. Täti
katseli häntä hyväntahtoisen näköisenä, mutta ei koko aikana puhunut
Mariasta sanaakaan. Kristian tuli yhä surullisemmaksi ja huomasi
ärtyvänsä yhä enemmän tuolistaankin. Viimein hän nousi ja alkoi
kävellä ympäri huonetta. Nähtävästi täti piti sitä sopimattomana.
Tunnin odotuksen kuluttua soi ovikello. Täti kuului eteisessä
selittelevän jotakin, luultavasti, että oli vieras. Kristianista
tuntui turhalta tämä tekeytyminen, hän tempasi oven auki ja astui
eteiseen. Ensimmäisinä minuutteina ei hän nähnyt laisinkaan Marian
kasvoja, tällä oli jokin kukikas puku, vaalea pitsi leuan alla, hän
piteli käsissänsä vahakankaista kääröä. Maria katseli häntä hiukan
hämmentyneen näköisenä, ojensi sitten kätensä pää hiukan hartiain
väliin vetäytyneenä ja luomet alas painettuina. Äkkiä hän purskahti
nauramaan: En minä sinulle, en sinulle, sanoi hän naurunsa lomasta,
ja lisäsi sitten ihan vakavana jo: »Minua aina alkaa naurattaa, kun
tiedän, että nyt on aivan sopimatonta nauraa ja kaikki ovat hyvin
juhlallisia. Silloin minä aina alan nauraa, älä minuun pahastu.»
Kristian joutui hänen naurustaan hämille ja uskoi varmasti ilmeensä
tyttöä naurattaneen, samoin tämä oli nauranut silloin kerran
päivällispöydässä, muisti hän.

— Minä kai silloin sanoin jotakin tai ehkä hän vain yleensä seurasi
keskustelua ja jokin meissä häntä nauratti, tottahan onkin, että
keskustelijat usein ovat naurettavia, ajatteli Kristian.

Kristian varoi istumasta tuoliin, joka vajotti. Hän seisoi nojaten
kädellänsä pöytään. Täti vetäytyi omaan huoneeseensa, oli saanut
vieraan. Kristian huomasi tytön itseään katselevan ja meni siitä
jälleen hämilleen. Äänettömyys kävi kiusalliseksi, tyttö oli painanut
poskensa kättään vasten, silmät välkkyivät ja hän vilkaisi silloin
tällöin Kristianiin, viimein hän hypähti ylös, astui Kristianin luo ja
sanoi: Olemmepa ikäviä, näin vaiti... Mistä alkaisimme keskustella?
Minä ajattelin sireenejä, ja tekisi mieleni hypähdellä...

— Lähdemme ulos, sanoi Kristian. Kävelemme ja keskustelemme niinkuin
kesällä.

Niinkuin kesällä, lisäsi hän tahallaan ajatellen: Silloin oli
mielestäni toisenlaista. Naurettavaa ehkä, että olisin kaivannut
juhlallisuutta. Hetkisen hän vain oli hämillään, mutta jos sillä
tavalla välittäisi kuin toivoisin, yhäkin olisi hämillään ja
punastelisi. Vaikka olenhan senkin huomannut, että milloin hän kovin
pyrkii menemään hämilleen, hän heittäytyykin aivan vapaaksi ja sillä
pettää niin, ettei aavistakaan. Olisikohan nytkin niin? Kuinka hänen
silmänsä loistelevatkaan! Kuinka kallis minulle onkaan tuon harsomaisen
pitsin alla kaula, ohimoille sattuvat kiharat, punertava iho. Mitä
hänelle puhuisin, kun aina vain näitä ajattelen! Kirjan voin antaa.

Eteisessä hän otti sen taskustaan.

— Minä olen tätä ajatellut, toivonut saavani. Et ole muistanut
kanteen kirjoittaa, otamme sen mukaan, minusta on hauska sitä
pidellä käsissäni, sanoi Maria, hypisteli kiharoitansa, koetti niitä
järjestellä korvien taakse, ja kun ei onnistunut, jätti silleen.

— Tänään luin ylioppilaasta, joka oli maakuopassa asunut maaseudulla
meillä, kirjastokin hänellä oli, pari tuhatta nidettä, luitko sinäkin?
puheli hän sitten Kristianille.

— Tämänpäiväisessä lehdessähän siitä kerrottiin. Hänestä luin minäkin.
Kummastelin, että sellaista sattuu meillä, nimittäin että sellaisiakin
on, jotka maakuoppiin kätkeytyvät. Erikoisesti mainittiin, että hän
oli suuri kirjallisuuden harrastaja. Mitä vaaditaan, että sellaiseen
ryhtyy, maakuopassa asujaksi, rahvaan pilkaksi, kirjojansa rakastaa.

Ilma oli käynyt vihertäväksi, lyhdyn valo sattui pihlajan
haroittaville, vaaleille lehdyköille, kiveykselle ja Marian niskaan.
Hän pysähtyi ja luki lyhdyn valossa Goethen Kalastajan säkeitä: Miks
ihmisvoimin täältä viet sä kuolon helteeseen — pysähtyi sitten arasti
henkäisten ja silmät kuulaina. Kuinka tätä rakastankaan, toistelen
mielessäni ja rakastan. Veden ihanasta kuulakkuudesta nousta vilpoisen
ruumiin tuskaisen, hirvittävän maan kamaralle. Hirveä on maa. Viet
kuolon helteeseen...

Hän näytti niin ahdistuneelta, että Kristian tuli ajatelleeksi: taas
alkoi kärsiä, mutta nyt kärsii niinkuin itse olisi maan hirvittävyyden
nähnyt. Varmaa on, ettei hän tunne vain runon ihanaa murhetta — sitäkin
tuntee, mutta myöskin, että maa todella on tuskainen paikka, hirvittävä
paikka. Hänen laisensa sen tuntevatkin.

Kristian otti kirjan häneltä, pani sen kainaloonsa ja kosketti hiukan
hänen kättänsä, pusertaa ei hän olisi uskaltanut.

Tie oli hiukan rapakkoista. Lätäköissä kiilteli mustaa ja sinistä.
Kristianista tuntui, että maailma sittenkään ei ollut vain hirvittävä
paikka, kun hän katseli vienon sinistä ja kuulakkaa ilmaa, jota vastaan
kivimuurien katot piirtyivät, jossa havisivat lehdet; etäämmällä
näkyvät louhitut kivet, portti, joka oli avoinna, tuntuivat hänestä
rakkailta, ja hänen tuli niiden vuoksi hyvä olla. Hän sanoi:

— Kuitenkin kaikkea voi rakastaa, kaikkea tätä, ja voi senvuoksi olla
onnellinen. Valkea kukka mättäällä, puron kuplat, sinerrys...

— Niin, mutta tässä maailmassa ei vallitse oikeus. Täällä hälistään
ja täällä tapahtuu lukemattomia vääryyksiä, joita ei soviteta, täällä
vallitsee inhoittava hälinä. Täällä tapahtuu pelkkää vääryyttä. Mitä
minulle merkitsevät puron kuplat ja sinerrys tai ihanasti kasteinen,
harmaa ruoho, jos samaan aikaan kielletään jokin luonnollisista
oikeuksistani. Maria pysähtyi Kristianin eteen kiivaasti hengittäen.
Veden viileästä, ihanasta kammiosta kuoleman helteeseen, sanoi hän
vapisevin huulin. Käsitätkö, käsitätkö...

— Mitä hänelle liekään tapahtunut, ajatteli Kristian surullisena,
kuusitoistavuotiaana ottaa ankaran vakavasti sen, mille
kaksikymmenvuotiaana hymähtää. Kuinka hänen laitansa lienee ja mikä on
tuo hänen luonnollinen oikeutensa, joka on kielletty? Ensin en hänessä
huomannut mitään muutosta, nyt minusta tuntuu, että hän koko ajan
hautoo jotakin päässänsä.

He kulkivat hetkisen ääneti. Katu oli kuoppaista, taivaanrannalla
katonharjojen ja viirien yllä näkyi kuulakka, pieni ruskonriekale.

— Kuitenkin on merkitsevää tuo rusotus, että sen voi nähdä, siihen voi
vääryyden unohtaa; olenhan sen tuntenut, vaikka äsken kielsin. Voi
unohtaa sen, että täällä hälistään, eikä jalomielisyyttä ymmärretä.

— Kuinka nuori hän onkaan, ajatteli Kristian. Jokin ranskantunti-juttu
hänet jälleen lie noin kuohuttanut; kun on varaton, joutuu sellaisia
kokemaan, mutta eipäs vain opi tyynesti suhtautumaan.

— Galleriassa minun piti pyytää sinua käymään kanssani, usein
kuljeskelen siellä yksinäni. Fauni siellä, olethan huomannut, jäljennös
Sergelin...

— Muistan, rypäleitä kourassa, taaksepäin kaartuneena, kuivahko,
jollakin lailla kovin mehuton, ei laisinkaan ylitsepursuvainen, ei
ainoassakaan lihaksessa paisunutta, riemukasta humalaa, kaikki pientä,
kuivahkoa, sanoi Kristian innokkaasti.

— Sitä juuri, pienessä välikössä, eikö olekin, sitä usein, kasvoja en
katsellut, vaan sormillani sivelin, ne ovat hurmautuneet, mielettömän
nauruiset, jos olisi hiukan suurempaa kokoa, ehkä olisi hyväkin, mutta
nyt on todellakin ikävä, kuivahko eikä laisinkaan ylitse pursuvainen,
puheli Maria. Hän nähtävästi halusi osoittaa jollakin tavoin hyvyyttä
Kristianille.

— Humaltuneen faunin muuten, eikö sinustakin, pitäisi olla lihavahko,
mutta tällä on kuivat pienet lihakset. Jos se olisi lihavahko, olisi
Sergel helposti saavuttanut ylitsepursuvaisuuden ja hiukan riettaan
tunnelman. Sillä olisi sen saavuttanut helposti, mutta nerokkaampi
olisi, jos ilman sitä laihan faunin olisi kyennyt...

Maria oli kuunnellut hiukan punaiseksi lennähtäneenä, ja hiukan
hätäisesti Kristian sanoi:

— Laihanakin siinä voisi olla humaltuneisuus, riemukas
ylitsepursuvaisuus, jos siinä olisi jokin epämuodostuma ruumiissa,
jokin outous... Kristian oli hengästynyt, epävarma ja hätäytynyt.
Hän ajatteli: Olenko siis aistillinen, epäpuhdas, kelvoton ihminen
ajatuksiltani, noin saatoin hänet punastumaan. Enhän lainkaan
olisi niin oikeastaan puhunut, jollen olisi halunnut kääntää
hänen ajatuksiaan Kalastajasta, ja itsekin hän halusi lakata sitä
ajattelemasta... senvuoksi alkoi faunista puhua, ajatteli kai myöskin
minua ilahduttavansa, aivan väkinäisesti siitä puhuin. Tuskin sitä
muistankaan kuin hämärästi, koska se todellakin on mielestäni aina
ollut vähäpätöinen ja kuivahko. Nyt aloin selitellä, ajattelee ehkä,
että olen olevinani asiantuntija, vaikka en oikeastaan lainkaan asiaa
ymmärrä.

Kristian kävi kömpelöksi ja jäykäksi pelosta, että hän nyt olisi
Mariasta vastenmielinen. Tämä kulki hänen rinnallansa pää hiukan
painuneena, hartiat hiukan kumarina ja koholla. He kulkivat
rantatietä ja pysähtyivät hetkiseksi. Kaislikko oli vielä lyhyttä,
vaaleanviheriää, jokunen hieno ohut lehdenkärki vasta oli irroittunut
varresta ja siirotti hiukan, aivan pitsinvärisen tuomen lomitse
kuulsi taivas kirkkaana, ja oksat levittivät liikahtaessaan ilmaan
suhisevain ruohokimppujen ja kallioitten ylle makean lemun. Se tuntui
tarttuneen heinään, tiehen ja nehkeisiin, juuripuhjenneisiin lehtiin.
He katselivat pienen huvilarykelmän siroa silhuettia. Päätyjen ja
nurkkausten kohdalla näytti taivas viheriältä kuin korsi, keskemmältä
se oli sininen, ikäänkuin ohut, ja siellä täällä erotti pienen vaalean
tähden.

       *       *       *       *       *

Kristian ei ollut lainkaan uninen tullessaan huoneeseensa. Hän istui
hetkisen, selaili kirjojansa, alkoi kävellä huoneessa ja seisahti
ikkunan luo. Hän muisteli Liisaa ja silloista kaupungissa oloansa,
ja jostakin syystä tuli hänen paha olla Liisaa ajatellessaan. Hän
ajatteli, että voisi tämän sattumalta jossakin kohdata, ja se tuntui
hänestä vastenmieliseltä.

— Eihän välillämme ollut mitään, enhän koskaan tullut hänelle mitään
sanoneeksi. Miksiköhän en tullut sanoneeksi, vaikka silloin häntä niin
ajattelinkin? Marialle tahtoisin heti kaiken sanoa, nyt kun en saisi.

Faunijuttu häntä yhä hiukan harmitti. — Enhän siihen koskaan ole
kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nytkös olin sitä muka ajatellut,
puhuin puuta heinää. Senvuoksi hän punastuikin, kun minä hänen
vuokseen niin aloin puhua. Hän ajatteli, että tahdoin näytellä sitä
kovin ajatelleeni, kohta kun hänkin oli sitä ajatellut, mutta että
itse asiassa en ollut sitä ehkä nähnytkään. Senvuoksi hän lennähtikin
punaiseksi, eikä sen vuoksi, että olisin mielestänsä aistillisesti
puhunut; ei hän sitä huomannutkaan, 16-vuotias. Häpesi minun puolestani.

Kristianista tuntui kuin hän olisi pitänyt Marian punervia kasvoja
kämmenessään, kuin tämän raikkaat silmät olisivat hohtaneet hänen
lähellänsä. Hän miltei tunsi hiukan raollansa olevien huulien
hengähdyksen suullaan, näki kirkkaat pienet hampaat, pyöreän
kyynärpään, heikon, nehkeän ja punertavan kuin kukka.

       *       *       *       *       *

Kristian oli, vapautuakseen surullisuudesta, joka oli hänet jälleen
vallannut, ja Mariaa koskevista ajatuksistaan, viettänyt useita päiviä
ainaisessa vierailujen tulvassa. Hänet oli entisten toverien kesken
otettu hyvin vastaan, oltiinpa niinkin innostuneita, että hänen
kunniaksensa pantiin toimeen kekkerit; hän oli tosin niissä vain vähän
aikaa eikä osoittanut lainkaan kiitollisuutta kekkerien toimeenpanijaa
— samaista vaaleaveristä, ohuttukkaista kohtaan, joka oli ollut hänelle
vastenmielinen.

Eräänä iltana hän oli jälleen pakottautunut vierailulle, koko illan
tunsi hän yhä kiihtyvää ärtyisyyttä siitä, että Maria henkisesti
täysin oli hänen vertaisensa, mutta että kuitenkin oli olemassa jyrkkä
raja, jota keskustelu ei saanut hipaistakaan, joka hänen aina tuli
muistaa, että hänen oli tarkasti salattava tunteensa, koska Maria
niitä yhä edelleenkin olisi katsonut lapsen silmin. Hän tunsi raivoa
ajatellessaan, että Maria niitä yhä edelleenkin katsoi lapsen silmin.
Miksi ei muutakin, miksi juuri niitä vain?

Hän istui pöydän ympärille kerääntyneessä seurassa vaiteliaan, miltei
puolihorroksissa olevan näköisenä, ajatellen katua, jota äsken oli
kulkenut, joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja siinä: parturin kiiltävää
kilpeä, erästä pihaa, jonka ohi oli kulkenut, ajurinrattaita, ihmisiä,
jotka olivat tulleet häntä vastaan. Koko ajan hän kuitenkin tunsi vain
koettavansa pitää etäällä Marian kuvaa. Hän oli viimeksi tavannut tämän
Ruotsalaisen teatterin edustalla, ympärillä olevat rakennukset olivat
näyttäneet tomunharmailta, oli ollut säteilevä hämärä. Homeenviheriää
teatterirakennusta vasten muisti hän Marian hahmon, kun tämä katseli
pieni kuiva leuka hiukan eteenpäin kurottuneena ohiajavia.

— Tänä iltana menen, suutelen hänen jalkojansa ja sanon häntä
rakastavani, silloin pääsen ainakin siitä, että tyttö pitää minua
toverinansa, ajatteli hän kulkiessaan kuin hiukan juopuneena katua.
Hän tunsi mielensä kummallisen raa’aksi, mutta loi silmänsä alas, kun
joku nainen katsoi häneen. Tämäkin häntä kuitenkin niin raivostutti,
että hän kääntyi jo mennäksensä. Purren hammasta hän ajatteli, että
olisi kai parempi kerta kaikkiaan tehdä jotakin raakaa, sellaista,
että tuntisi mahdottomaksi Mariaa lähestyä. Hän kulki kuitenkin
edelleen. Kiusauksen kestettyään alkoi hän ajatella Mariaa lämpimämmin,
miltei nöyrästi, ja huomasi sitä eniten pelänneensä, että tyttönen
purskahtaisi nauruun, ottaisi nenäliinansa esille, koettaisi olla
nauramatta, painaisi sitä suullensa ja kuitenkin purskahtaisi nauruun.

— Mahdotonta on, ettei hän minua käsittäisi, ajatteli Kristian nyt
äkkiä itseksensä.

Maria lehahti punaiseksi Kristianin nähdessänsä. Hän ei sanonut mitään,
mutta Kristian huomasi hänen ihmetelleen hänen poissaoloaan.

Täti oli ulkona; he istuivat kahden samassa huoneessa, jossa
Kristian tulopäivänään oli ärtyneenä vajottavasta tuolista odotellut
Mariaa. Hermostuneisuus ja surullisuus, jotka silloin olivat olleet
hänen mielessään, vaikuttivat sen, että huone hänestä nytkin oli
ikävännäköinen ja hän siitä tunsi uhovan alakuloisuuden ja tuli heti
huonotuuliseksi.

Hän tunsi omituisen selvästi näkevänsä nyt pienet kukat ikkunalla,
multa oli epätasaista, hiukan ruskehtavaa. Maria yritti pari kertaa
aloittaa keskustelua, mutta Kristian vastaili lyhyesti, hän huomasi
tytön loukkaantuvan ja hiukan kummeksivan.

— On hyväkin, että huomaa jonkin muutoksen tapahtuneen, ymmärtää,
etten ole aivan tavallisessa mielentilassa, ajatteli Kristian.
Missään nimessä en nyt voisikaan tavallisiin keskusteluihin antautua.
— Hän tunsi itsensä voimattomaksi, nousi viimein ja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla, sitten pysähtyi ja alkoi katsella Mariaa aivan
tämän edessä seisoen. Kun Maria häntä katsoi kummastuneena, painui hän
polvilleen ja pani päänsä tämän syliin. Maria pani toisen käsivartensa
hänen hartioittensa ympäri ja alkoi toisella kädellänsä silitellä hänen
hiuksiansa miltei vain hipoen. Kristian oli ajatellut raivostuneen
surullisena, että hänen ehdottomasti täytyi saada painaa kasvonsa
Marian hameen poimuihin, viedä hänen kätensä vaikkapa väkivalloin
otsalleen ja leukaansa, ja tunsi nyt omituista avuttomuutta, kun tämä
olikin hänelle vain hyvä. Hän oli odottanut, että hänet työnnettäisiin
takaisin... Katsahtaessaan ylös hän näki, että Marian suu oli
hämmentyneesti hiukan auki, ylähuuli siirotti hiukan terävänä arasti
supussa olevan alahuulen ylitse. Kristian kumartui suutelemaan hänen
kenkäänsä. Maria vetäytyi taaksepäin tuolissa, näytti moittivalta ja
sanoi arasti: Miksi sinä noin, eihän noin...

Kristian yhä painoi hänen jalkojansa sydämellensä: rakastan pikku
jalkojasi, senvuoksi näin teen, pikku-Maria, anna anteeksi, että niin
rakastan, rakastan sormenpäitäsi, pientä kynttäsikin rakastan. Hän meni
kuin tajuttomaksi, soperteli ja aina väliin suuteli Marian jalkoja.
Tämä alkoi väristä, purskahti itkuun ja huudahteli: Miksi noin, miksi
noin, mikä, mikä sinulla onkaan!

Kristian nousi ylös, häntä hävetti, hänen teki mielensä Mariaa
lohdutella, mutta hän toivoi kuitenkin myös jonkinlaista muutosta
tapahtuvaksi ja sanoi: Kerron, selitän, ymmärrät, että niinkin voi
ajatella. Kuuntelehan.

Hän jäi seisomaan kirjahyllyn luo ja koetti puhua tyynesti, vaikka
hengitys kävi vaikeasti: Muistatko, kun siitä puhuimme, kuinka valoa
keittiönportailla voi rakastaa ja sireenipensasta. Tulin velkojan luota
ja kerroin sinulle siitä epämieluisuudesta, muistatko? Sinä ymmärsit,
että valoa keittiön portailla voi rakastaa ja että pientä savikyhmyä
pellolla, että ammeitakin ja maalia, joka seinistä irtautuu, voi
rakastaa...

Maria nyökkäsi.

Sinullakin on runot, joita sillä tavalla rakastat. Suutelet kirjojasi,
koristelet niitä silkkiruseteilla; jos joku niistä yhdenkään säkeen
pyyhkisi pois, joutuisit ankaran surun valtaan, vaikka voisit hyvin
saada uuden sijaan ja säe olisi muistissasi, niin että saattaisit
sen kirjaan merkitä. Jokainen pieni paperinhitunenkin on sinulle
kirjassasi rakas, kuinka olisi sitten sinun mahdoton ymmärtää, että
niin saattaa olla, että minä sinua rakastan, jokaista pientä hitaista
sinussa, pukuasikin, jokaista hiustasi, jokaista henkäystäsi ja sydämen
lyöntiäsi, liikettäsikin.

Maria oli tullut hänen luokseen ja kuunteli häntä nyt suoraan silmiin
katsellen ja pitäen kättään hänen käsivarrellaan.

— Mutta en minä ymmärrä lainkaan, että ihmistä sillä tavalla voi
rakastaa, että joka hitunen on kallis. Sitä en ymmärrä, en ole
sellaista koskaan tuntenut, sanoi hän juhlallisesti. Peltoa ymmärrän,
että voi rakastaa, kirjaa ja sireenipensasta, mutta ihminen minua
ihmetyttää. En käsitä. Minä pidän sinusta, rakastankin, mutta ikäänkuin
jotakin sisäistä sinussa, sydäntäsi, mieltäsi. Toivon, ettet sairastu,
ettei sinulle tule kipuja, mutta en sinua... sinun... ruumistasi — hän
pysähtyi jälleen hiukan — pidä erikoisen merkillisenä tai arvokkaana.
Ylevien ominaisuuksien vuoksi ja senvuoksi, että samat seikat
herättävät ihastustamme, sinua rakastan.

Kristian veti hänet luokseen, hän painautui tyynesti häntä vasten, ja
Kristian ajatteli: En häntä suutelu, en edes kiharaansa sormellani
hipaise. Miten onkaan hentoinen, säteilevän valkea kaula, joka tuossa
kumartuu puoleeni kuin kukka. Joskus kyllä rakastaa niinkuin minä,
ymmärtää, että saattaa olla kallisarvoista sekin, että hän täällä
kulkee, näkee kaiken, elää, hengittelee, siitäkin saattaa olla
onnellinen, että hänen hiuksensa säteilevät.

       *       *       *       *       *

— Rakastan, sanoi ylevien ominaisuuksien vuoksi, ja koska yhdessä
ihastelemme. Luulin pääseväni toverisuhteesta, mutta enpä siitä
haluakaan päästä, ajatteli Kristian.

Hän kuljeskeli puistossa, heittäytyi makaamaan kostealle, pienelle
ruohikolle ja tunki kasvonsa siihen. Siinä hän taivas vaaleana, laajana
päänsä yllä, kasvot painettuina ruohoon, joka tuoksui vielä mullalta
ja samalta kuin mädänneet lehdet, äkkiä tunsi suurta onnea. Niin oli
hänelle käynyt joskus ennenkin, että kun hän näin painautui maata
vasten, siitä äkkiä tunsi onnea.

       *       *       *       *       *

Kristiania pisteli omituinen nolouden tunne Marian nähdessään nykyjään.
Tämä oli toverillinen myöskin sillä tavalla nyt, että saattoi hypähtää
hänen syliinsä, painautua vasten, silitellä hiuksia, mutta jos
Kristian erehtyi luulemaan, että siinä oli jotakin merkitsevää, joutui
Maria heti ymmälle. Kristian tunsi pitävänsä sylissään lasta, mutta
epämääräisellä tavalla tuntui hänestä pahalta, että Maria saattoi
niin tehdä. He keskustelivat hänen aatteestaan. Maria innostui ja
syleili häntä, Kristianista tuntui tukalalta ja hän tunsi itsensä
kovin hölmömäiseksi. Eräänä päivänä hän otti senvuoksi Marian tullessa
hänen luokseen tätä käsistä, pusersi hiukan ja sanoi maahan katsellen
ja miltei vihaisesti, ettei pitänyt sitä sopivana. Sanoessaan, ettei
pitänyt sitä sopivana, hän otti erikoisen moittivan ja kasvattavan
sävyn, jota hän itsekin samalla hetkellä syvästi inhosi ja aina
jälkeenpäin monen vuoden kuluttuakin vielä, ajatteli kiusaantuneena ja
häveten.

— Kun on oikein kaunista, haluaisin aina syleillä, itkeä ja syleillä,
sanoi Maria rauhallisesti, nähtävästi lainkaan loukkaantumatta. Mutta
juuri se, että hän ei loukkaantunut, sai Kristianin sanomaan vielä
samana iltana toisen typeryyden, tällä kertaa sellaisen, josta Maria
pahastui. Nyt hän jatkoi Marialle vastaten: Niin olen minäkin tuntenut,
jonkin veistoksen tai maalauksen sulon tarkkaaminen saa ajattelemaan:
nyt haluaisin syleillä ja olla hyvä.

Maria katsoi häneen lempeästi, ja Kristian sanoi äkkiä ärtyisesti:

— Älä enää hypähtele syliin... minulla on vastenmielisyys. — Hyvä
Jumala, ajatteli hän itseksensä, mitä oikeastaan sanoinkaan, mitä nyt
tapahtuukaan! — Hän ei uskaltanut katsoa Mariaan.

Tämä oli vetäytynyt hiukan etäämmälle, hän rypisteli punaisella
kirjailtuja hihansuitaan, poskille oli kohonnut ohut puna ja silmät
olivat kurtistuneet. Hän alkoi äkkiä puhua. Sydämen kiivaan lyönnin
vuoksi kuului ääni pingoittuneelta ja vaikealta:

— Olkaamme vain hyviä toisillemme. Olkaamme hyviä toisillemme.
Tehkäämme lupaus siitä, vaikka tuntuisi ehkä lapselliselta lupauksen
tekeminen, mutta päättäkäämme, että olemme hyviä.

— Niin, se on merkitsevintä, aina olemme hyviä toisillemme, alkoi
Kristian puhua, astui Marian luo ja suuteli tämän käsiä. — Senvuoksi
hän noin kiihkeästi alkoi puhua, että aina olisimme hyviä toisillemme,
että juuri hänen sydämeensä sattui loukkaukseni ja hän oli vähällä
kiivastua, ajatteli hän, mikä lurjus olenkaan!

Sinä iltana he kävelivät pitkään ulkona. Kristian puhui aatteestaan.
Ilahduttaakseen Mariaa hän teki pikkuhuomioita.

— On kuin vaalean udun peitossa taivas, kuutamosta se niin hohtaa.
Tuon kulmauksen takana, kun sen kierrämme, näemme kuun. Tästä
näyttää sievältä, kun se näkyy muurien lomitse. Mistä johtunee, että
tätä katsellessani tulen ajatelleeksi narsisseja, kimpussa, hiukan
rutistuneita, jäykkiä ja hohtavia.

— Talvella usein ajattelin, olisin halunnut kulkea kanssasi
T-mäellä. Kun näen lunta, joka sinertää kuunsäteissä, tuo se
mieleeni saman riemukkaan tunnon, minkä jokin marmoriveistos, mutta
on ihastuttavampaa... Usein veistokset gallerioissa ovat hiukan
ruskettuneita, näen ne ajatuksissani hohtavansinisinä, läpikuultavina
lunta katsellessani, sanoi Maria. Hän oli yhä vakava ja puhui hiljaa,
ikäänkuin arastellen. Tätä ei Kristian koskaan ollut ennen hänessä
huomannut: arastelua. Se liikutti häntä.

Kärsäheinän valkeanharmaa kukka pisti esiin aidan alta katukäytävälle,
voikukkien rikkonaisten lehtien keskellä oli pyöreitä vihreitä nuppuja,
joissakin oli jo puoliksi auenneita keltaisia tupsuja, kadun päässä
oli auennut pieni ristikkoportti, joka hohti sinistä ilmaa vasten. He
tulivat rannalle.

— Minä pidän rikkaruohoista teiden varsilla, kivien koloissa ja
rakennusten seinämillä, voin miltei sanoa niitä rakastavani, sanoi
Kristian. Hän oli aina tuntenut erikoista mieltymystä juuri kaikkein
vähäpätöisimpiin ja arkisiin kukkiin, kärsäheinän kukkaan, ruusu- ja
solmuheinään, sellaisiin, jotka kasvoivat valkeassa kuumassa tomussa
tai piilossa viheriän, rehevän pensaan alla. Nyt hän kuitenkin puhui
etupäässä tytön vuoksi, innokkaasti haluten häntä ilahduttaa.

Pienet, pyöreät lehdet, ranskat varret keltaisen aidan luona,
jossa irroittunut maali törrötti terävänä, kadun pyöreät, tomuiset
mukulakivet, tummanviheriät, nuoret nokkoset tiilikivikasojen luona
lastauspaikoilla herättivät heidän mielissään viihtyisyyttä ja iloa.

— Enemmän, paljon enemmän voi rakastaa jotakin solmuheinän kukkaa
lautakasojen välissä, tai kulunutta ruohoa, joka pistää esiin kallion
juurella, karkeita nokkosen lehtiä, kuin hohtavaa narsissikimppua
kuunvalossa, mistä se johtunee, sanoi Kristian jälleen. Tällä hetkellä
hänestä todella tuntui viehättävimmältä kaikki, mikä oli hänen
ympärillään.

— Minä olen eräänä kesänä eniten rakastanut peltokaaleja, savisessa
maassa kasvavia, punertavia. Jos en olisi auringon laskun aikaan niitä
ensi kerran nähnyt, en varmaan olisi niin alkanut niitä ajatella.
Usein kuljeskelin niitä katsomassa syyskesästä pienellä jätemaalla
rakennusten välissä, laitakaupungilla, jossa niitä kasvoi. Rakastaisin
hohtavaa narsissikimppua, mutta rakastan niitäkin. Usein vieläkin niitä
ajattelen, sanoi Maria katsellen isoa, harmaata lehteä ruohikossa,
siltä kieri juuri pisara maahan.

Oli tullut kylmä. Maria oli jollakin tavoin etääntymässä hänestä, tunsi
Kristian, hän puhui hänelle niinkuin ennenkin, mutta hänessä oli jokin
uusi lempeyden vivahdus, joka johtui siitä, että Kristian äsken oli
häntä loukannut ja hän oli loukkauksen kärsinyt edes näyttämättä, että
oli loukkaantunut.

— Maria, Kristian pysähtyi, minä loukkasin äsken sinua, älä anna sitä
minulle...

Kristian ajatteli, kuinka voisi sanoa niin, ettei Mariaa jälleen
loukkaisi, oli jo jättää puheen kesken, mutta ärsyyntyi sitten
jälleen Marian lempeydestä ja sanoi: — älä anna sitä minulle anteeksi
tuolla tavalla, ymmärräthän, tuolla tavalla ylevästi säälien niinkuin
jollekin, joka on tehnyt sinulle oikein pahasti, en tarkoita, etten
olisi tehnyt pahasti, mutta älä anna minulle sillä tavalla. Minä en
osaa selittää, mieluummin älä laisinkaan anna anteeksi.

Kristian oli kiukustunut itseensä. Kun Maria sitten sanoi lempeästi
ihmetellen:

— Enkö minä saa antaa sinulle anteeksi? raivostui hän ja sanoi
kuohahtaen:

— Et sillä tavalla, sillä tavalla, ymmärrätkö. Minä olen mieluummin iän
kaiken syntinen silmissäsi.

Maria ei vastannut tähän mitään: Soma pieni portti tuolla, sanoi
hän. — Täällä on jokin kadunkulmaus, pieniä puutaloja, matalia,
vihertäviä, N- ja P-kadun kulmaus, siinä kuutamo näyttää kauneimmalta,
pitäisi sinulle näyttää, minä en täällä ole sinulle oikeastaan vielä
mitään näyttänytkään... Vilkaistessaan ylös Kristianin punaisiin,
suuttuneisiin kasvoihin hän äkkiä puristi kätensä nyrkkiin, seisahtui
Kristianin eteen ja sanoi raivostuneena:

— Minä vihaan sinua, minun pitäisi muuttua, muuttaa koko olemukseni
laatu, sinä loukkasit minua, anteeksiantoni ylpeyttäsi loukkaa. Minä
vihaan sinua, olet paha ihminen, sait minut raivostumaan, ja nyt olen
minä vuorostani sinua loukannut. Sinä raivostutat minua.

— En tahdo, että osoitat ylevyyttäsi minulle, sanoi Kristian, en tahdo
sitä. Ehkä sinä et ymmärrä, siitä se johtuu, että sinua rakastan,
senvuoksi en tahdo, että olet minulle ylevän hyvä ja anteeksiantavainen.

Hän otti Marian kädet, pusersi sormia ja sanoi: Rakastan, rakastan,
senvuoksi et ymmärrä. Vaaleansinistä suonikimppua kaulallasi,
sormenpääsi punerrusta, kenkääsi.

Kristian seisoi hurjan näköisenä ja miltei sammalsi. Maria katseli
häntä ensin yhä vihasta kovettunein kasvoin, sitten hänen ilmeensä
pehmeni ja viimein herkistyi aivan. Hän pujotti kätensä Kristianin
käteen ja näytti äkkiä olevan viattomasti hyvillään, mielissään
Kristianin purkauksesta. Hän puheli lakkaamatta koko ajan, kun he
kulkivat kotiin, oli säteilevän iloinen ja hiukkasen ylimielinen.
Kotiportilla suuteli Kristian hänen kättänsä hyvästellessä, ja Maria
oli juhlallisen näköinen ja nyökkäsi arvokkaasti.

— Kuinka hänelle aina tulenkaan sanoneeksi! ajatteli Kristian, aina
kiihdyn. Miksi nytkin suonikimpusta puhuin ja sormen punerruksesta,
miksi olenkaan tällainen? Silmiensä loistetta rakastan ja kyyneliä.
Enkeli hän on, hehkuvasilmäinen, minä häntä rakastan. Onnellinen
ihminen, huudahti hän itsekseen.

Hän tunsi todella olevansa onnellinen. Alkoi huoneessaan kävellä
edestakaisin, ajatteli kaikkea ja huomasi tosin Mariaa eri tavalla
rakastavansa kuin oli luullut, kiihkeällä ja kummallisella tavalla,
jollaisesta ei koskaan ollut uneksinutkaan. Hänet teki hiukan
levottomaksi se, että hän oli tullut sanoneeksi suonikimppua ja sormen
punerrusta, se hävetti häntä yhä hiukan.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kohtasi hän kävelyllä Liisan. Hän muisti, kuinka oli
tämän silmiä ajatellut, ja tunsi kiusallista noloutta, muisti senkin,
kuinka oli tahtonut näyttää, ettei ollut tavallinen ihminen, ja oli
alkanut reklaamikuvasta puhua. Koko aika, jonka hän oli silloin
kaupungissa viettänyt, tuntui unentapaiselta ja epämieluiselta.
Liisakin tuntui olevan hiukan hämillään. Kristian kertoi hänelle
lastenkotihankkeestaan. Liisa sanoi siitä sedältä jo kuulleensa. Muuten
ei hän sitä osoittanut ihmettelevänsä, eikä sanonut ajatustaan siitä.
Hyvästellessä tuntui Kristianista, että Liisa jollakin tavalla kuului
ihmisiin, jotka hänestä puhuivat, viettivät hiljaista elämää ja hänen
toimiaan paheksuivat jossakin suhteessa.

Oleskellessaan viimeisiä päiviä kaupungissa hän tuli tavanneeksi
erään entisiä tovereitaan, sen joka oli sanonut, että »hän vieläpä
menisi marmoripalloja hiomaankin ja hän ensiksi ja sekuntiakaan
arvelematta menisi». Tätä hän ei ollut tavannut sen jälkeen. Nyt
Kristian tunsi häntä kohtaan heti suuresti lämpenevänsä, innostui ja
tuli iloiseksi. Tämä tarttui toiseenkin, siten heidän tapaamisensa
muodostui sydämelliseksi kuin vanhojen ystävien, vaikka kumpainenkaan
ei varmaankaan toisesta muistanut muuta kuin tuon keskustelun. Kristian
oli näinä aikoina miltei aina hiukan raskasmielinen. Hän tiesi sen
johtuvan Mariasta ja koetti sen ajatuksen valtaamana — se oli tullut
aivan äkkiä —, että tämä ei hänestä lainkaan välittänyt, hänestä
irroittua. Hän näki tyttösen aina ajatuksissaan, hän muisteli hänen
pieniä jalkojansa, ihania, palavia silmiään, hänen usein kiihtyvää
hengitystään ja kosteaa kättään. Eräänä iltana istui Kristian tuon
toverinsa kanssa huoneessaan. Kristian leikitteli kynäveitsellä ja
ajatteli: Kuinka näenkään hänen silmänsä edessäni, luomen hienon,
kostean juovan, ripset, kärjistä toisiinsa sotkeutuneet, mustat ja
ohuet. Jalkaansa muistelen ja käsineitten pyöreitä nappeja, senkin
muistan, mistä napista oli emalji irroittunut...

He puhuivat kielikysymyksestä, kirjallisuudesta ja lastensuojeluksesta.
T:nen halusi antautua lastenlääkäriksi. — Sairaan lapsen nähdessäni
minut valtaa tunne, että haluaisin olla suuri lääkäri, ihmelääkäri,
sanoi hän. Hänessä oli kuulasta murhemielisyyttä, hän oli usein
synkkä ja omituisen avuton hyväsydämisyydessään. Hän muistutti paljon
Kristiania itseään.

Hän innostui kovin Kristianin aatteeseen, tämä itse oli viime aikoina
tuntenut sen tulleen vain tehtäväksi, hyväksityöksi, jonka hän halusi
suorittaa.

— Minä en voi nähdä, että lapsukaiset palelevat. Joskus näkee pojan
ja tytön, viisi-seitsenvuotisia, kuluneesti, köyhästi puettuja, liian
ohuissa vaatteissa, pojan housut ja takki liian pienet, tyttönen
paikatussa, siistissä takissa, kaikki siistiä; lapsukaiset hyvin
vakavan näköisiä, juhlallisia, menevät pyhäkouluun tai viemisille,
käyttäytyvät sievästi. Pojan on vilu, mutta se ei sano mitään, on
hiljaa kasvot sinervinä, on kiltin ja tottelevaisen näköinen. Sellaiset
minun tekisi mieli ottaa syliini, lämmittää, repiä vaatteistani
lämmikettä, sanoi Kristian.

Hän istui pää käsien varassa, yhä veitsellä leikkien. Hän tunsi halua
heittäytyä ryntäilleen pöydälle, toistella Marian nimeä. Hänestä
miltei tuntui mahdolliselta, että tämä ilmestyisi hänelle näkynä,
loistavasilmäisenä, keveästi hengittävänä, ilmestyisi hänen viereensä,
ja hän saattaisi suudella arasti hengähtävää suuta...

T:nen oli häntä katsellut ja astui hänen luokseen pannen kätensä hänen
hartioilleen.

— Oletko sinä joutunut... se voi olla vaikeata, puheestasi äsken
luulin...

Kristian ravisti hänen kätensä pois olkapäältään.

— Ei se ole sitä. Minä olen koko illan ajatellut tyttöä, heikosti
hengittelevää, sinerväohimoista, hänen pienen jalkansa haluaisin ottaa
käteeni. Mikään muu ei minusta tunnu miltään. En saa unohdetuksi.
Lapsiakin ajattelin, ja senkin tunsin mitä sanoin, mutta koko ajan
tyttönen on edessäni ja häntä kaipaan.

Hän oli puhunut nopeasti, suu itkuun vääntyneenä ja raivostuneen
näköisenä. Nähtävästi häntä ärsytti ja hävetti se, mitä oli juuri
sanonut.

— Hän ei sinua rakasta, sanoi T:nen.

— Hän on lapsi, säihkyväsilmäinen, yleväsydäminen, 16-vuotias lapsi,
sanoi Kristian. Kuulehan mitä sinulle sanon, hän on yleväsydäminen.
Oletko koskaan rakastanut jalomielistä, harvinaisen jalomielistä,
älykästä, leimahtavaista? Sellaiset eivät rakasta sinua tai minua,
he rakastavat aatteita, runoutta, ihmiskuntaa ja kohtelevat sinuakin
ihmiskuntana ylevästi, suuripiirteisesti, jos rakastavat, rakastavat
lurjuksia, kuta ylevämielisempi on, sen helpommin rakastaa lurjusta
hehkuvasti ja sillä rakkaudella, jota hän sinun tai minun rinnallani
ei ikinä opi tuntemaan. Vain sitä sellainen saattaa sydämestään ja
intohimoisesti rakastaa, joka hänelle tuottaa kärsimystä, vaatii yhä
uusia uhrauksia, ei hänen ylevyyttänsä ymmärrä.

— Eivät ylevämieliset lurjuksia rakasta, vimmastuvat ja kavahtavat
pienintäkin alhaisuutta, sinä olet kiihoittunut ja liioittelet —
16-vuotias rakastaa aatteita ja runoutta ehdottomasti aina enemmän
kuin sitä, joka hänen kanssansa niitä rakastaa, mutta muuttuu,
muuttuu. Ihanaa on sellaista ylevämielistä rakastaa. Leimahtava,
hehkuvasilmäinen rakasti minua, enkähän ole lurjus, vaan tavallinen
ihminen. Hän minut sai lapsia ajattelemaan. Olisimme yhdessä tehneet
paljon, kun piillyt keuhkotauti puhkesi. Ajattelin voitavan pelastaa,
rukoilin, hän kuihtui pois käsistä. Enkä minä unohda. — T:nen oli
puhunut tasaisesti, hiljaa; lopussa ääni kävi kirkkaaksi niinkuin
itkussa ja hän kääntyi pois.

Kristian oli omaan suruunsa niin uppoutunut, ettei toisen murhe hänessä
herättänyt muuta kuin pienen, heti häviävän tunteen häivähdyksen. Hän
ajatteli:

En unohda tyttöstä. Sen tiedän, ettei hän minulle koskaan herää.
Helpompi olisi ollakseni nuoren, vihannan nurmen alla nukkujaa
ajatellessani, hentokätistä, kiiltävän ruohopeitteen alla nukkujaa.

— Usein kun ruohot ovat nupulla, heikot, vaaleanpunaiset pilvet ovat
likellä puiden latvoja, ajattelen häntä. Ajattelen, minkälainen olisi
ollut, ja viihdyttelen mieltäni kuvittelemalla hänen vaatteitansa,
kaulustansa muistellen ja käsineitten väriä, puvun ruusuketta. Kerran
hänellä oli pienet siniset kengät, muistan — oli sohjoa, hän vilkaisi
niihin ja hätäytyi. Olimme E-kadun kulmassa, näen muistissani selvästi
kadun sellaisena kuin se oli, kun katsoin sitä ylös: kirjakaupan isot,
mustat kirjaimet, jonkin rohdoskaupan sinisen ristin, joka leimahti
aina väliin valoisaksi, myymälän ikkunan, jossa oli ihojauherasioita
— siroja, keltakukkaisia, vaaleanvihreitä. Hän katsahti kenkiinsä, ne
olivat kovin ohuet ja siniset, katsahti niihin hätäytyneesti, autoa ei
ollut lähimailla ja me saimme ajurin. Rattailla hän pyyhkäisi pienellä
untuvatukolla pari kertaa kasvojansa. Muistan kaiken: vaaleanviheriän
ihojauherasian, untuvatukon ja sen kuinka hän pyyhkäisi sillä pari
kertaa leukaansa ja poskiansa ja hiukan hymyili, sormenpäissä
untuvatukko, jossa oli pieni, vaaleansininen silkkinappi. Ääni oli
hauras, oli jo silloin hiukan sairas, hän hymyili somasti ja yskähti
hiukan, sormenkärkeen lennähti silloin pieni veripisara, sen hän
minulta salatakseen pyyhkäisi tukkoon. Tätä en unohda: sormenkärjissä
pieni untuvatukko, kulunut, hiukan nuhrautunut, silkkinappi pikkuisen
veressä, hän vain hauraasti naurahti ja silloin alkoi yskittää.
Katsahti minuun kirkkain silmin ja naurahti.

T:nen oli istunut sormenkärjet polvilla; hän katseli ikkunasta ulos
ja puheli miltei itseksensä, nähtävästi hän ei ajatellut Kristianin
kuuntelevan. Aluksi ei tämä ollutkaan kuunnellut, mutta oli vähitellen
unohtanut itsensä ja alkanut kuunnella ja lopulta oikein antautunut
kuunteluun. Hän näki ajatuksissansa Marian ja toisteli mielessänsä:
pieni verinen untuvatukko sormenkärjissä, yskähti, naurahti hiukan ja
katsoi kirkkain silmin. Ei Maria, hän oli terve, raikas nuppunen, soma,
vaaleanpunainen nuppunen, eikö senvuoksi ollut samantekevä, vaikkei
hän häntä koskaan saisikaan, kun tämä vain olisi onnellinen, olisi
olemassa, olisi kaikki hyvin.

Kristian sai jotenkin järjestetyksi niin, että T:nen suostui tulemaan
hänen luokseen joksikin aikaa; hän vainusi hiukan, että tämä oli köyhä.
He matkustivat yhdessä. Marian piti sinä kesänä matkustaa tädin kanssa
kylpylaitokseen, ja sieltä tullessa he poikkeaisivat Kristianin luo
erään huvila-asian vuoksi. Täti ajatteli myöskin hiukan lastenkodin
johtajattaren tointa. Muuten Kristianista tuntui nyt samantekevältä,
tulisiko hän sen ottamaan, sillä Maria tulisi joka tapauksessa
viettämään talven kaupungissa setänsä luona, hän ei tulisi olemaan
hänen lähellään niinkuin hän oli kuvitellut.

       *       *       *       *       *

Kristian kahlasi vedessä puolisääreen. T:nen oli rannalla, hän oli jo
pukeutumassa. Vesi oli kirkasta, matalaa, rantaäyräällä oli runsaasti
vaaleanpunaisia koiranputkia.

Kristian tunsi mielensä iloiseksi kiivetessään vedestä. Hän oli aina
rakastanut jokea, kun se solui arkisena, harmaana ja pyörteissä
valoisten niittyjen ja pienen metsikön läpi; paikoin oli se musta,
pohja täynnä ruostunutta romua ja lasinpalasia. Kristian katseli usein
myymälänikkunasta jokea, kun se kiiti sinisenä, hennonvihreitten
ruohojen hipoessa sen pintaa. Hänestä oli oudon viehkeätä sen
vieno, harmaa vesi, jossa oli suon liejua ja jossa uinuivat pienet
vihreänvalkeat lumpeet, kallioitten kohdalla, juuri siinä missä koski
alkoi, niitten kallioitten alla, joilla maaten hän oli Marialle
kertonut ruusupensaasta.

T:nen oli oleskellut hänen luonaan pari viikkoa. Hän oli intohimoinen
kukkien ystävä. Hän ei rakastanut ainoastaan terää, hienotuoksuista,
sirorakenteista, ihananväristä, vaan hänestä lehdetkin, kellertävät,
harmaat, olivat ihastuttavia. Hän oli hienosielu, lempeä,
vaatimaton, nöyrä kaikessa muussa paitsi milloin tuli puhe hänen
lääkärinkutsumuksestaan. Hänen rakkautensa pieniin eläimiin, lintuihin,
hyönteisiin, hiiriin teki hänet kaunopuheiseksi. Hän puhui kiihkoisasti
ja hellästi lintujen kirkkaista silmistä, kukan hohtavasta kuvusta. Hän
oli kaikkialla luonnossa näkevinään hohtavakasvoisen, ihanasilmäisen
Kristuksen, joka kaikkein suurimmalla hyvyydellä lähestyi toivottomia
ja kärsiviä. Iltataivasta vasten kuvastui hänelle valkeahameinen,
kumartuva Kristus, joka hohtavilla sormillaan poimi kuihtuneen korren
tieltä, hän näki tämän säteilevien käsien koskettavan nääntyneitä
silmiä tai kohottavan uupuneen eläimen päätä. Hän eli jonkinlaisessa
ainaisessa hyvyyden hurmiossa. Usein innostui hän hehkuvasti puhumaan
luonnon viattomuudesta:

— Se juuri, että eläimet lapsina eivät ymmärrä ihmistä pelätä, minua
liikuttaa. Kun otan hiirenpoikasen käteeni ja se ei minua pakene, vaan
alastomina, pehmeillä jaloillaan takertuu sormiini ja ruusunpunaisen
ruumiinsa, joka monesta on niin iljettävä, painaa kämmeneeni, tunnen
suurinta liikutusta ja hellyyttä siitä, ettei se minua vihollisekseen
käsitä. Eivät linnunpojatkaan, saavat olla aika isoja, ymmärrä pelätä,
tarrautuvat kiinni sormiin hädissään, aivankuin lapsia ovat.

He kuljeskelivat yhdessä metsässä, kiipesivät harmaiden aitojen yli,
jotka ympäröivät niittyjä, kuljeksivat suurten, viheriälehväisten
puiden alla, rinteellä, missä oli harmaita petäjänrunkoja, pölyisiä
hämähäkin seittejä puiden välissä ja ilma kuivaa, tummansinistä
ja tomunhajuista pienien katajapehkojen ympärillä, tai kiipesivät
harjulle, missä ilma oli kosteata, sammalentuoksuista, neulasten
raikkaudesta kirpeää ja tummanviheriää. He makasivat mättäällä, josta
löysivät uunilinnun lämpöisen pesän ja piipittävän poikueen.

Kristian ihmetteli itsekseen, että saattoi niin iloita, mutta tunsi
itsensä onnelliseksi ja huomasi T:senkin viihtyvän hyvin. Tuon H:gissä
vietetyn illan jälkeen eivät he olleet puhuneet sentapaisista asioista,
he karttelivat niitä kumpikin ja olivat siitä toisilleen kiitollisia.
Sen sijaan riitti heillä paljon puhetta yleisistä asioista, josta he
usein ankarasti kiistelivät. Lastenkotirakennus oli tekeillä. Vaikka
ei kumpainenkaan paljon asian käytännöllisestä puolesta ymmärtänyt,
kiipesivät he usein iltaisin mäelle. He keskustelivat väliin myöhäiseen
yöhön, lueskelivat Kristianin kirjastossa tai kuljeskelivat metsässä.

Eräänä iltana he olivat kävelyllä haassa. T:nen makasi mättäällä kasvot
painettuina hienoihin, valkoisiin kukkiin ja sammalen tihkuvaan,
pisaraiseen nukkaan. Kristian lojui kiiltävää, sinisenharmaata puun
runkoa vasten; hän toisteli puoliääneen säkeitä: And she forgot the
stars... T:nen keskeytti hänet äkkiä: Nämä kukat, valoiset, kosteat,
tuovat mieleeni hänen jalkansa, vaikka en koskaan nähnyt niitä
paljaina, vaan aina soman, pehmoisen, hiukan rypistyneen kengän lävitse
niitä kosketin.

Kristiania hämmästytti T:sen ilme, kasvot olivat ikäänkuin hyvin
hiljaiset, aivan rauhalliset ja kuitenkin samalla hirvittävän
surulliset. Hän lojui yhä mättäällä, ääni kuului valittavalta: Mitä
minulle merkitseekään mikään, kun hänen suunsa ei milloinkaan enää
keveästi henkäise kukan valkean ja punaisenkirjavan terän kupuun,
hänen silmänsä eivät säteile, pientä, arkista kaulusta ei enää tarvita
leuan alle. Tähtinastoilla koristetun arkun, peitesametin saatoin
nähdä, saatoin tunteeni kestää, mutta nyt muistan läpikuultavan nenän,
hennon suun, ja se saa mieleni sortumaan. Nenäkin oli aivan hento,
läpikuultava, siinä päällä poikittainen suoni kuin lapsella.

Kristian tunsi tuon haaveellisen tuskan omituisesti lävistävän
sydämensä, se oli niin samanlaista kuin hänen omansa, että hänestä
tuntui miltei kuin hän itse olisi vaikertanut Marian kuoltua, kuin
mättäällä makaava mies olisi ollut hän itse. T:nen puhui yhä kuin
houreessa: — Kukat tuovat hänet mieleeni, ruusua katselen ja heti
muistan hänen hohtavat kämmenensä, jäsenten punerruksen, lävähdän
hehkuvan kuumaksi ja suutelen teriä. Tämä on raukkamaista.

Kristian pysähtyi ajattelemaan: Toiselle en osaa mitään sanoa
lohdutukseksi. Hänen pienet sormensa saan nähdäkseni ja leuan. Kauheata
olisi noin kadottaa. Ei mitään enää olisi. Käyntejä haudalla, mauttomia
ristejä ympärillä ja keltaista hietaa, kivipatsaita... Suloista
pikkujalkaa ei enää olisi.

T:nen nosti hiukan kasvojansa: — Minulle tulee tällaisia puuskia,
varsinkin kun näen sinun Mariaa ajattelevan, säkeitä toistellessasi
ajattelit. Minusta tuntuu murheelliselta ajatella häntä ilman pieniä,
arkisia seikkoja: kenkiä, sukkaa, että hän on eteerinen, henkiolento,
on minun katkera ajatella. Toivoisin hänellä vielä olevan rypistyneen
kengän, harsoliinan, pienen päähineen.

— Minä usein ajattelen Marian käsineitä, me toivoisimme vain,
että he olisivat meille läheisempiä; pienet arkiseikat, että hiha
on repeytynyt, kaulus hiukan nuhraantunut, tekevät heidät meille
todellisemmiksi. Usein saatoin tuijotella mustepilkkua sormessa tai
neulanpiston jälkiä ja olla niistä iloisempi ja enemmän niitä rakastaa
kuin hymyä tai hänen silmiensä välkettä.

Kristian halusi sanoa jotakin, joka olisi toista lohduttanut, mutta
pelosta, että olisi toista lohduttelullaan vain ärsyttänyt, kenties
loukannutkin, vaikeni. Hän oli itsekin joutunut T:sen puheista
tuskalliseen ja levottomaan mielentilaan. Hän sulki silmänsä ja tunsi
murhetta ajatellessaan, että Mariaa nyt ympäröi raa’an sininen ilma,
puut, joiden lehvissä rauskahteli suolainen tuuli, erilainen maailma
kuin se, missä hän oli, että Maria otti vastaan erilaisia aistimuksia
kuin hän.

Saman tunteen vallassa hän oli vielä iltapäivällä kuljeskellessaan
puutarhassa. Hän pysähtyi, katseli porkkanapenkin hienoja lehtiä ja
tomuista harmaata savea ja ajatteli, että Maria oli hänet unohtava,
että hän oli alkava tuntua tästä vieraalta niinkuin hienossa, harmaassa
ilmassa suhisevat puunlatvat ja yksinkertaiset värit loistavapilkkuisen
meren värien rinnalla.

— Hän on minut unohtava. Hän on minut unohtava, toisteli hän
itsekseen, käveli puutarhakäytävän päästä päähän, pysähtyi jälleen
porkkanatarhan luokse, huokaili ja pyyhkäisi aina väliin kädellään
otsaansa. Ruusupensaan luo hän jäi seisomaan, nykäisi teräväreunaisen
lehden, katseli ohuita, ilmassa ikäänkuin irrallisina keinuvia teriä;
ne herättivät hänen mielessään muiston Mariasta polvihameissa. Hän
ei itsekään kyennyt selittämään mistä johtui, että hän ruusupensaan
luo tultuaan aina erikoisesti muisti Marian polvihameessa, ohut,
kellervä pitsi polvien kohdalla, muisti tämän pientä käsinettä,
nenäliinaa ja kauluksen liehuvaa nauhakimppua. Se oli juuri leuan alla,
vaaleanviheriä, kapea silkkinauha liehui monena erillisenä suikaleena.
Hän näki selvästi ajatuksissaan ruusukkeen hiukan vaalistuneen nauhan,
kummassakin reunassa kulki kiiltävä, paksumpi punos, joka muistutti
ohutta nyöriä. Hän näki ajatuksissaan nauhan, olisi sitä halunnut
sormeilla ja suudella ruusuketta.

Hän muisti ennen rakastaneensa merta, mutta tunsi nyt sitä
ajatellessaan kiihkeää vastenmielisyyttä. Hän näki ajatuksissaan,
kuinka kuultavat, valoa täynnä olevat aallot vyöryivät sen pinnalla,
muisti kuinka se saattoi olla tyyni, harmaa, kiiltävä ja vaalea,
täynnä pilvien punaisia juovia. Maria hengitti ilmaa, johon pirskuivat
suolaiset pisarat, joka liikkui meren yllä tuulen ajelemana.

Kristian tunsi herkän surumielisyyden puhkeavan itsessään. Hän katseli
kuultavaa hämärää, johon kohosivat kellokukkien isot, pystyt terät,
jossa liikkuivat jalavan tummat, soikeat lehdet, ja tunsi kaipuuta
Marialle huomautella pienistä seikoista, jotka häntä viehättivät.

— Kenties vain senvuoksi, että olisin kauniimpi hänen silmissänsä,
niistä haluaisin huomautella, ajatteli hän samassa, sehän on minun
suurin vikani, että aina haluaisin varsinkin hänen, mutta muidenkin,
kaikkein mitättömimpäinkin ja sellaisten, joita itse halveksin,
silmissä itseäni kaunistella.

Hän kulki ohi tunkioiden ja ajatteli, että ilma juuri varastohuoneen
katon yllä ja sen kulmauksessa näytti kuulakkaimman harmaalta. Hän
tunsi kaikkea rakastavansa: savottaa ja varastoja, joiden nurkissa ja
ammeiden ympärillä aina oli pimeä, puutarhanporttia ja rakennusta,
ja tunsi tyydytystä ja vankkaa turvallisuudentuntoa siitä, että tämä
kaikki oli hänen.

— Voisin olla täällä aivan onnellinen, jollen häntä ikävöisi, ajatteli
hän, maalla, jota peittävät parkkiläjät, ruohikot ja polut, on
turvallinen, suuri osa elämästäni, en ole sitä ennen huomannutkaan,
kuinka tärkeätä on, että niin on.

Hän katseli tielle ja ajatteli jälleen: Jollei taivas olisi noin himmeä
ja kostea, tie noin valkea ja tomuinen, en häntä kaipaisi. Varmaa
on, etten häntä niin kaipaisi, tämä kauneus saa sydämessäni ikävän
leimahtamaan.

Hän tunsi miltei vihaa Mariaa kohtaan ajatellessaan, kuinka tämä
voi kuljeksia punertavilla kallioilla, kumartua katsomaan veden
sinkinvalkoista kuohua, poimia kukan, hentolehtisen, kirkasteräisen,
häntä muistamatta ja häntä kaipaamatta.

— Siinähän juuri olemme läheisiä olleetkin, että yhdessä tunsimme iloa
pilvien väristä, kukkien lehdistä ja oksien liikkeestä. Kuinka hän voi
kallion juurelle ajautunutta, kirkaskuplaista vaahtokääryä katsella
minua muistamatta ja kaipaamatta...

       *       *       *       *       *

Kristian kulutti useita päiviä kuljeskelemalla sinne tänne
varastohuoneissa, työhuoneissa ja myymälässä. Myymälänhoitaja oli
hänestä jostakin syystä vastenmielinen, tai oikeastaan hän saattoi
tarkasti selittää ajatuksissaan syyn tähän vastenmielisyyteen.
Hän puhui omituisen suljuvalla äänellä, silmät puoliummessa, oli
miltei matelevainen väliin, ei silloin koskaan katsonut silmiin,
vaan omituisesti ikäänkuin itseään tarkaten ja itse tämän matelun
ulkopuolella ollen, siitä ikäänkuin pois vetäytyen, matelemaan ryhtyi.
Tämä Kristiania harmitti, ja hänen teki mielensä sanoa hänelle: Jos te
asetutte matelemaan, ehdottomasti silloin alennutte matelijaksi, ei ole
mitään puikahdusaukkoa siitä niinkuin luulette.

Hänestä tuntui typerältä, että tämä mitätön henkilö saattoi hänessä
herättää sellaisen kiihkon, ja hän senvuoksi tavallisesti aina lähti
myymälästä huonotuulisena ja ärtyneenä.

T:nen oli matkustanut ja Kristian kaipasi häntäkin. Hän muisteli tämän
kärsimystä ja kiukustui sydämessään itselleen siitä, ettei koko aikana,
kun T:nen oli ollut hänen luonaan, ollut sitä millään tavalla yrittänyt
huojentaa. Vasta T:sen lähdettyä, pari päivää tämän lähdön jälkeen,
alkoi tämä hänestä tuntua ankarasti kärsineeltä ja sellaiselta, jonka
hyväksi ehdottomasti olisi ollut jotakin tehtävä. Hän mietiskeli
turhaan keinoa, jolla olisi saanut T:stä autetuksi nimenomaan hänen
kärsimyksessään rakastetun kuoleman vuoksi. Kun ei hän mitään keksinyt,
alkoi hän entistä innokkaammin puuhailla lastenkodin perustamisessa
esiintyvissä tehtävissä. Hän halusi ehdottomasti heti pelastaa jonkun
ihmisen kurjuudesta, kun ei T:stä voinut pelastaa hänen kärsimyksestään.

Jonkin ajan kuluttua hänelle tarjoutuikin tilaisuus hyvän työnsä
suorittamiseen, kun eräs laitakaupungilla asuneista työmiehistä kuoli
tapaturmaisesti juomaretkellään. Tältä jäi tyttönen, kahdentoista
vanha, jonka Kristian nyt otti taloonsa.

Tyttö oli jonkin verran suurisuinen, hiukkasen mielistelevä, eikä
hän voinut siitä pitää, vaikka yleensä lapsista piti. Kuitenkin hän
piti tytön talossaan, vaatetti, yritti sitä opettaakin ja päätti,
ettei lähettäisi lastenkotiin sen valmistuttuakaan. Hän ajatteli,
että ottaisi tytön yksityisesti vastuulleen, sitä kasvattaisi ja sen
elämästä huolehtisi.

Ensialuksi hän otti lapsen mukaansa kävelyilleen, mutta näillä
kävelyillä se osoittautui niin vähän sellaiseksi, jollaiseksi hän
lapsen kuvitteli, että hän pian tästä tavastaan luopui. Se ei
osoittanut suorastaan välinpitämättömyyttä, kun hän sille kukista
puhui, niitä osoitteli ja niiden rakennetta selitteli, se kuunteli
tarkkaavan näköisenä ja sitten osoitteli häntä, naureskeli salaa ja
yhä oli kaikesta välittävinään, mielisteli. Kristian tunsi suurta
pettymystä siitä, ettei hän lasta sitten enää jaksanut lähellään
sietää. Hän tunsi sitä kohtaan halveksimista ja vihaa yhtä paljon kuin
jos se olisi ollut aikaihminen.

— Minun olisi lasta kasvatettava, mutta voiko syntymästä
halpamaista sielua kasvatuksella muuttaa yleväksi? Ei voi, jääköön
halpamaisuuteensa. Lapsissa saattaa nähtävästi löytää väärämielisyyden,
saman tunnottoman pahuuden ja kylmäsydämisyyden kuin aikuisissa, mutta
vaistomaisena, älyttömänä. Senvuoksi ei se ole vähemmän pahaa, mutta se
ei saisi herättää samaa ankaruutta ja vihaa kuin aikuisissa ilmenevä.
Pitäisi suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nähtävästikään en
minä voi. Onhan olemassa lapsia, jalomielisiä, rohkeita, vilpittömiä
kuin jumalan enkelit. Eniten voisin rakastaa lapsukaista, joka olisi
arka, viattomasti jo hiukan kärsinyt siitä, ettei ole niinkuin
muut, hentosieluista, itsekseen vetäytynyttä, arkuudesta itsekseen
vetäytynyttä: koska jo täytyy kaikkea salaa itsekseen ajatella.
Sellaisen kun löytäisin, kuinka rakastaisinkaan, sellaisen, joka jo
olisi kukkia ihastellut, innostunut, sydän ollut tulvillaan, kenen
puoleen hyvänsä kääntynyt: katsokaahan miten on kaunista, miten
ihanaa, ja jo ovat toiset hymähdelleet, on saanut tuntea, että
yksinänsä ihastelee ja ettei ole oikeastaan minkään arvoista, vaan
naurettavaakin hänen ihastuksensa. Sellaisen ottaisin lähelleni, kaikki
ymmärtämättömyydet, jotka jo olisivat hänen mieltänsä viillelleet,
pyyhkisin pois, sydämeni avaisin, kuuntelisin hänen sanojansa,
iloitsisin... Lapsukaisen silmät alkaisivat loistaa, se olisi ensin
hiljainen, mutta liittyisi sanomattomasti rakastaen ja nälkäisenä
minuun, kuuntelisi, vähitellen itsekin sanoisi jotakin, milloin
hämääntyisi, milloin nauraisi ja muuttuisi lopulta kokonaan iloiseksi
ja varmaksi. Kasvaisi aikuiseksi ja osoittaisi suurta hyvyyttä, koska
olisi saanut kasvaa voimakkaaksi katkeroitumatta ja aristumatta.
Sellaista lasta alan etsiä, ja kun sellaisen löydän, heti suojelen,
sydämeeni asetan. Sellaisia lapsia kyllä on, kouluissa varsinkin
ne joutuvat kärsimään, ja kuinka iloisia ja rohkeita ne kuitenkin
olisivat, jos niitä oikein käsiteltäisiin! Olisivat kaikkein parhaita
ihmisiä aikuisina, nyt sensijaan usein päätyvät erakkoluonteisiksi,
aroiksi.

Kristian päätti sellaista lapsukaista innokkaasti etsiskellä, kyyneleet
silmissä ajatteli sitä, senvuoksi, että itse oli lapsena joutunut
kokemaan ymmärtämättömyyttä ja varsinkin koulussa kärsinyt ankarasti.
Hän oli koko kasvuaikansa kaivannut hyvyyttä ja sitä, että joku
innostuisi hänen kanssaan; vielä H:kiin ensi kertaa mennessään ja
tavatessaan Liisan oli hän ollut tuon kaipuun vallassa.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana Kristian oli tavattoman levottomalla ja surullisella
mielellä. Hän istuskeli kamarinsa ikkunassa ja ajatteli kuinka olikaan
niin, että yhä vielä oli keltaisenharmaa kuu, joka kohosi niittyjen
ylle, että sen valo yhä vielä hohti riippuvilla lehdillä ja pilvissä.
Hänestä tuntui oudolta, että se yhä vielä läikkyi valkeana ja sinisenä
lammikoissa ja puiden suurten lehvien alla, ja nyt oli kuitenkin kaikki
hänestä tuskallista ja hirvittävää eikä laisinkaan niinkuin ennen.
Kuinka olikaan mahdollista, että yhä oli olemassa tuo kauneus. Hän
yhä rakasti Mariaa ja kidutukselta tuntui hänestä, kun oli asetettu
niin, että yhä oli pehmeä, ruskeanviheriä ruoho, jonka alla kuunvalo
sattui pisaroihin, näyttäen sinisiltä läikiltä vedessä. — Kuinka häntä
rakastankaan, kuinka häntä rakastankaan, hän ajatteli.

Istuessaan ikkunan ääressä hän muisteli muuatta iltaa kaupungissa, eikä
hän osannut selittää itselleen mistä johtui, että se nyt hänestä tuntui
oudolta. He olivat olleet rannalla pienellä laiturilla Marian kanssa.
Hän muisti, kuinka he olivat katselleet veden ylitse N-kirkkoa, E-kadun
varrella olevia rakennuksia ja U:n katedraalin puistikossa huojuvia
puiden latvoja. He olivat molemmat tunteneet samaa katsellessaan
rakennuksia, joissa näkyivät ikkunoiden syvennykset ja kohoamat
selvästi, ja kattoja, jotka näyttivät vaaleanharmailta. He olivat
katselleet niitä tyynen, hiukan sinisen ja kiiltävän veden ylitse,
joka näytti ihmeen kuulakalta. Kadut näyttivät sileiltä ja harmailta,
niin kauas ei erottanut kiviä erikseen, näkyi jokin lyhtypylväs,
harmaanviheriä, ohut ja siro, ja jokin valkea kiiltävä lampunkupu. He
olivat katselleet niitä pienten, hypähteleväin aaltojen ylitse ja yli
pienen luodon, jolla näkyi punainen vaja ja venheitä.

Nyt hän muisteli sitä, kuinka he olivat nähneet rakennukset, niiden
kohoamat ja syvennykset ja keltaisenharmaan värin ja kuinka hän oli
ollut varma siitä, että he tunsivat samaa katsellessaan niitä kiiltävän
ja vaalealäikkäisen aallokon ylitse. Hän koetti haihduttaa ajatuksiaan
ja yritti ajatella muita asioita. Kerran häilähti hänen ajatuksissaan
Liisakin, kuinka hän oli nähnyt tämän kasvot ja kuinka ne olivat
ikäänkuin muodostuneet hänelle. Hänen tuli kuitenkin kohta taas ilkeä
olla ja hän työnsi tämän kuvan luotaan.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja ajatteli, että Maria jostakin sattumasta
kuitenkin voisi tulla parin viikon kuluttua, mutta harmistui
sitten taas itseensä. Hän muisti, kuinka hänestä oli tuntunut kuin
vaaleanpunaiset hienojuovaiset kukkakimput olisivat havisseet hänen
sydämensä ympärillä, ja hän tunsi ivaa itseään kohtaan ajatellessaan
tuota iltaa ja riemukkuuttaan.

Hän painoi suunsa tyynyyn ja päätti olla ajattelematta mitään, joka
koski Mariaa. Hänelle tapahtui välistä, että hän ajatuksissaan näin
vuoteessa lojuessaan näki selvästi esim. mustepullon, näki vanhan
kuivuneen musteen sen suulla, sen pyöreät kulmat ja tunsi iloa, että
sen näki selvästi ja vielä joistakin hämäristä syistä, jonkinlaista
elämän iloa, rakkautta kaikkeen, siihenkin, että mustetta oli
laidoilla, samaan tapaan kuin tuo hänen toverinsa, jonka kanssa hän
ensimmäisenä talvena H:gissä ollessaan oli tullut läheisimmäksi
ystäväksi. Tavallisesti syntyi hänen ajatuksissaan odottamattoman selvä
kuva jostakin aivan jokapäiväisestä esineestä, hän näki kenkärajan,
hiirenpyydystimen tai nuoranpätkän, joka toisesta päästään oli
purkautunut säikeisiin. Esimerkiksi noista säikeistä tunsi hän silloin
iloa. Nyt hän aivan odottamatta näki ajatuksissaan kuun, kiiltävien,
vaaleansinisten pilvien keskellä, likinnä kuuta olevat hattarain
kärjet olivat valkeita ja näyttivät aivan ohuilta ja epätasaisilta.
Hän katseli sitä ajatuksissaan kauan ja tunsi miltei pilvien sinisen
hohteen otsallaan. Viimein hän siihen kyllästyi ja alkoi ajatella
pientä ruusunmuotoiseksi veistettyä koristetta portissa, se oli
kömpelö ja karkeatekoinen, mutta hän ajatteli sitä yhä, näki kuinka
siitä oli pala lohjennut, kuinka se oli kulmikas ja omituisen näköinen
kostean yöilman lävitse. Viimein työnsi hän kaikki nämä kuvat luotaan.
Hänet valtasi juhlallinen tunne ja hän olisi halunnut heti uhrautua
täydellisesti jonkin aatteen vuoksi, kuolla poistaakseen heti jonkun
ihmisen kärsimyksen, mennä heti etsimään kärsivää ihmistä, polvistua
hänen eteensä heltyneenä ja auttaa häntä. Hän tunsi kiihtyvänsä
ajatellessaan, että jossakin maailman kolkalla kenties juuri sillä
hetkellä tapahtui jokin vääryys.

— Varmasti tälläkin hetkellä tapahtuu jokin vääryys, poljetaan
oikeutta, häväistään kauneutta, pilkataan jaloa tunnetta ja se
murretaan, kaikki tämä ja vielä paljon enemmän tapahtuu näilläkin
hetkillä, kun minä näin istun ja ajattelen kaikkea, mitä voi tapahtua,
ja minulla kyllä olisi voimaa taistella vääryyttä vastaan. Kuinka
täällä onkaan kaikki näin järjestetty, minäkään en mitään tee! Tiedän,
etten vielä huomennakaan ryhdy mihinkään toimenpiteisiin. Tilaisuuden
sattuessa kyllä varmasti tulen toimimaan niin, että vääryyden estän,
mutta en niitä lähde etsimään. Niin pitäisi kuitenkin olla, että olisi
joitakin henkilöitä, jotka omistautuisivat yksin niiden etsimiselle ja
poistamiselle. He eivät saisi paljon aikaan, pian heidät opittaisiin
tuntemaankin ja heitä kaihdettaisiin, heitä pidettäisiin urkkijoina.
Mutta varmasti olisi hyvä, jos edes jokaisessa maassa olisi vaikkapa
yksi ehdottomasti hyvä ihminen. Vaikkei hän paljon voisi tehdäkään,
olisi hyvä ihmisten olla, kun he ajattelisivat, että sellainen henkilö
on olemassa. Ehdottomasti oikeamielinen ihminen, jossa ei olisi vilpin
rahtua. Suurta olisi sellaiseksi tulla, suuri elämäntehtävä olisi
sellaiseksi tuleminen, ei aina vain itseänsä ajattelemalla, sillä ei
siihen pääsisi, että itseänsä aina pitäisi silmällä, ei sillä, vaan
alituisella muiden hyvän ajattelulla, uhrautumisella, jolla ei olisi
määrää.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan.

— Varmasti, varmasti on maailmassa tälläkin hetkellä sydän, hyvä,
pehmeä, viaton, kenties jalokin, joka murtuu, paatuu, yhdellä sanalla
voisi auttaa, kenties ei tarvittaisi sanaakaan, vain läsnäolollansa,
vain sillä, että näkisi, että on hyvyyttäkin...

Ajatellessaan, että kauneuttakin kenties jossakin häväistäisiin hän
tunsi itkun kohoavan kurkkuunsa ja hänen tunteensa äkkiä muuttuivat,
niin että hän enää ei tuntenut mitään sääliä ihmisen kärsimystä
kohtaan, ajatteli vain itkun tukahduttaessa kurkkua, että ei ole mitään
asiaa maailmassa, jolle tulisi uhrata maalaus tai veistos tai kirja,
jota olisi vain jokunen kappale maailmassa. — Mitään sellaista asiaa
ei ole, jollei kenties lapsukainen, pieni, surullinen lapsukainen,
ajatteli hän.

Hän riemastui huomatessaan, ettei mikään hänen tuntemansa ollut
voimakkaampi tätä hänen tunnettaan. Hän ajatteli hienoja,
ruusunpunervia kasvoja jossakin maalauksessa, muisteli erästä
lasimaisen selkeää asetelmaa, hän ajatteli sitä yhä uudelleen huulet
raolla hengittäen, hänen oli hyvä olla sen selkeyden vuoksi. Sitten
hän muisti erään naisvartalokuvan kirkkaanpunaisen suun, rinnan hienon
hehkun, ja mutisi itsekseen: pelkkää tulta koko juttu, pitäisi langeta
polvilleen.

Hän muisti jonkin ihanan sinen, hiukan kellervän, valoisan ihonvärin,
jonkin puunrungon, jolla oli kirkas sininen läikkä, ja ajatteli:

— Mitäpä olisikaan sydän, helposti voisi näistä jonkin vuoksi sydämensä
reväistä rinnasta. Kokonaan jos voisi haihtua olemattomiin, ojentaa
kätensä, vaipua polvilleen, kaiken unohtaa, hävitä...

Hän tunsi koko rakkautensa taiteeseen heräävän jälleen, tunsi itsensä
onnelliseksi, naurahteli, soperteli itsekseen jotakin muistaessaan.

       *       *       *       *       *

Kristian oli pari viikkoa ankarassa jännityksessä, hänestä oli
mahdotonta, että Maria tulisi ja kuitenkin hän tätä odotteli, teki
valmistuksia ja suunnitelmia.

Aivan odottamatta joutui hän sitten matkustamaan liikeasialle H:kiin.
Hän oleskeli kaupungissa pari päivää, ei erikoisemmin halunnut tavata
tuttavia, vaan kuljeskeli itseksensä, ja tällä kertaa hän omituisesti
viehättyi kaikesta. Hän vaelteli parina yönä kaupungilla, ja se alkoi
näkyä hänelle uudessa valossa, siitä tuli hänelle kaiken sen kaupunki,
mikä hänen mielessään liittyi Mariaan, mutta ei edes tämän kanssa
kuljeksiessaan hän niin ollut siihen mieltynyt. Hänelle oli sattunut
joskus ennenkin, että hän äkkiä oli alkanut jotakin paikkaa rakastaa,
vaikka ensin ei ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota ja oli
pitänyt vastenmielisenäkin. Päivällä hän ei siitä vieläkään pitänyt,
mutta öiset kävelyt häntä kiehtoivat.

Hän ei näillä matkoillaan varsinaisesti ajatellut Mariaa. Kun hän
koetti jälkeenpäin muistella, mitä hän oikeastaan oli ajatellut,
hän tuli siihen tulokseen, ettei ollut niillä mitään erikoisesti
ajatellut. Hänellä vain aina oli niillä riemukas tunne; hän saattoi
katsella mustana kiiltävää vesilätäkköä, puistokentän ruskeata hietaa,
louhimattomilla kallioilla kasvavaa ruohikkoa suuren ilon tuntein.
Usein katseli hän H-katua, kun suuret, keltaista valoa täynnä olevat
lamput ikäänkuin keinuivat pitkänä, matalana rivinä sinisen, hämärän
taivaan alla. Hänessä heräsi muistoja säkeistä, joita Marian huulilta
oli kuullut, ja hän toisteli niitä itsekseen.

Eräänä iltana hän huomasi katsahtaessaan sumuisesta kuusta pieneen
valaistuun talon numeroon, joka hohti kuin kirkkaansininen lyhty,
että numero oli samanvärinen kuin kuu. Se oli hänestä ihmeen selkeän
ja mieluisen näköinen, tuo numero portin päällä, juuri näin kun kuun
riekale oli aivan saman värisenä talon yllä. Hän tuli siitä hyvälle
mielelle.

Nykyjään hän oli iloinen myöskin lastenkodista. Siellä oli hänen
matkustaessaan ollut parikymmentä lasta. Hänellä oli ollut omituinen
tunne, kun hän ensi kerran oli nähnyt lapsiparven koolla. Se oli
hänestä kuin kirkassilmäinen lintuparvi. Hän oli ottanut nuo
pienet, valkeat kaulat, pienet vilkkaat päät, pienet kädet, pehmeät
pikkuruumiit suojelukseensa, sädehtivät, viattomat silmät katsoivat
häneen, hyvyys oli ympäröivä näitä lapsukaisia, hän oli ne pelastanut,
pelastanut pienet sydämet tykyttämästä ankarasti pelosta tai surusta.
Hän kummasteli, että hänen osakseen oli sellainen sattunut, hänelle
koko ihmiskunta vähäksi aikaa tuli vain tytöksi, joka pienin käsin
järjesteli nukentupaa, ja pikkupojaksi, jonka ensimmäinen liian
aikainen kieltäymys oli poistettavissa sillä, että hän laski sen käsiin
puuhevosen.

Hänen oli ihmeen hyvä ja rauhaisa olla. — Pieni, ihmeellinen osa
ihmiskuntaa on tullut minulle läheiseksi kummallisella tavalla, minua
ihmetyttää puhtaus ja rauha, joka huokuu pienokaisesta, joka nukkuu
maidosta kovettunut kaulus pehmoisen leuan alla. Jos kaikki keksisivät
lapset, luulen, että kaikilla olisi hyvä olla, ajatteli hän.

Tämä hänen riemunsa ei sellaisena kestänyt kauan, mutta hän muisteli
aina ihanana aikaa, jolloin hän kuvitteli iäksi miltei pelastaneensa
viattomat sydämet.

Sattumalta kohtasi hän eräänä iltapäivänä satamassa vaaleaihoisen,
suurisuisen, joka oli ollut hänelle vastenmielinen. Tämä tarrautui
heti kiinni hänen käsipuoleensa, osoitti ylen määrin ihastuvansa
hänen tapaamisestaan ja puhua hölisi lakkaamatta. Kristian ei hänen
ihastuksensa vuoksi kehdannut näyttää, ettei häntä sietänyt, antautui
keskusteluun, mutta tunsi vaikeaksi puhua tälle ihmiselle mitään.

He olivat yhdessä koko illan, tulipa toinen vielä Kristianin
huoneeseenkin. Kristian istuskeli ikkunanlaudalla ja tunsi ääretöntä
ärtymystä kuunnellessaan hänen puheinaan. Hänen mielipiteensä asioista
olivat kauttaaltaan matalia, hän oli typerä, usein vilahti hänen
puhuessaan esiin kateus, jota hän tunsi sitä tai sitä henkilöä kohtaan.
Itsetyytyväisenä käveli hän ympäri huonetta toistellen erään ravintolan
nimeä, hän toisteli sitä huomattavan mielihyvän tuntein nähtävästi
ihaillen tapaa, jolla sen äänsi; muuten ei nimellä ollut keskustelun
kanssa mitään tekemistä, hän vain toisteli sitä yhä uudelleen.

Hänen mentyänsä Kristian tunsi halveksivansa itseään senvuoksi, ettei
ollut kyennyt sanomaan hänelle, ettei hänen seuraansa sietänyt, vaan
oli alistunut siihen moneksi tunniksi. Hän oli tavattoman ärtynyt, ja
koko keskustelu palautui hänen mieleensä.

— Minun ei olisi pitänyt hänelle mitään vastata. Valheellinen,
raukkamainen, irstas hän on, minä sen hyvin tiesin. Sellaisena oleminen
on jo niin suuri rikos, että minun olisi pitänyt hänet piestä.
Terveellistä olisi hänen ollut muistaa, että hän kerran elämässään
sai selkäänsä vain alhaisen luonteensa vuoksi, kateutensa vuoksi ja
valheellisuutensa. Typeräkin on. Hyvyys on sekin älykkyyttä. Suuri
pahuus myöskin, mutta useimmiten asuu pahuus typerässä mielessä,
älykkäät pahat ovat turmeltuneita. Mitähän tästä sanottaisiinkaan,
onhan yksinkertaisia hyviä, mutta suuri, korkea hyvyys ehdottomasti
on älykkyyttä. Jalous kysyy älyä, tämäpä voisi tulla kiihoittimeksi.
Eikö ole samantekevä, mistä vaikuttimista hyvyyttä osoitetaan, vaikkapa
turhamaisuudestakin, ajatteli hän.

Viimeisenä kaupungissaolopäivänään Kristian sai kirjeen, jossa täti
ilmoitti Marian kanssa pistäytyvänsä hänen luonaan. Kirje oli jo vanha,
se oli oikaistu H:kiin, ja Kristianin valtasi levottomuus ja jännitys,
että he jo olisivat saapuneet, päivä ei ollut tarkalleen määrätty.

Hän oli saman levottomuuden ja innostuksen vallassa koko matkan ja
vielä asemallakin. Vieraat eivät kuitenkaan vielä olleet saapuneet.
Kristianin tunteissa Mariaa kohtaan oli miltei hänen itse huomaamattaan
tapahtunut muutos; vaikka hän odotti tätä levottomana ja jännittyneenä,
ei hän tuntenut häntä kohtaan sellaista kiihkoa kuin heidän viimeksi
tavatessaan, ei ajatellut pikkujalan suutelemista, hän tunsi vain
suurta iloa ajatellessaan, että saisi hänelle nyt kaiken näyttää.
Hän ei edes oikein muistanut, että hänestä vielä aivan äsken ennen
H:gin-matkaakin oli ollut äärettömän paljon tärkeämpää kuin kaikki
muu se, että Maria häntä rakastaisi ja että kaikki muu heti olisi
menettänyt merkityksensä, jos hän äkkiä varmasti olisi saanut tietää,
ettei ikinä saisi häntä omakseen.

Vielä Marian nähdessäänkin hän tunsi samaa riemukasta innostusta vain
siitä, että nyt saisi näyttää hänelle aatteensa osaksi toteutettuna.
Hän huomasi, että tämä oli tullut entistä kauniimmaksi; pani sen vain
aivan rauhallisesti merkille. Hetkisen hän tunsi sitten iltapäivällä
itsensä levottomaksi. He istuskelivat kuistilla. Hän katseli Marian
kaitoja hartioita ja hiukan litistynyttä, sisäänpainunutta rintaa, ja
hänet valtasi hetkeksi entinen kiihko heittäytyä hänen jalkoihinsa.
Se katosi kuitenkin miltei samassa, ja hän ajatteli vain, mahtoikohan
Maria muistaa noita iltoja H:gissä.

Kristian koetti pysyä mahdollisimman maltillisena Marialle
uudistuksiaan näyttäessään. Ensin hän pelkäsi tämän hänen innokkuutensa
huomatessaan pitävän sitä naurettavana, mutta huomasi pian, että
Maria oli vähintään yhtä innokas kuin hän, huomasi kaiken hänen
sanomattaan, ja kaikki herätti hänessä riemastusta — uudesta penkistä
monimutkaiseen, äsken hankittuun koneeseen asti. He olivat parempia
tovereita kuin milloinkaan ennen. Lastenkodissa oli Maria koko ajan
arvokkaan ja hiukan ylpeän näköinen.

— Ymmärrän sinun ilosi, sanoi hän heidän poistuessaan Kristianille
liikutettuna. — Minä en ole tehnyt mitään tähän mennessä. Usein minua
kiusaa, etten ketään ihmistä vielä ole auttanut, en mitään vielä
joutunut uhraamaan. Kuinka olenkaan onnellinen sinun puolestasi, että
kaikki nyt on näin. Sydämesi on tyydytetty, sanoi hän tuntehikkaasti.

Kristian hämmästyi itsekin vastatessaan hänelle nyt:

— Minusta tuntuu vähäiseltä tämä hyvä työni, minulla on siitä pelkkää
iloa ja kunniaa, mutta minä haluaisin sellaista hyvää työtä, jonka
vuoksi saisin kärsiä, kaikki tämän hyväksyvät.

Tunne, että kaikki oli todellakin aivan vähäistä, koska ei hänellä
hyvän työnsä vuoksi ollut mitään kärsimyksiä, valtasi hänet aivan
äkkiä. Se oli aikaisemminkin kyllä ollut hänen mielessään, mutta sitten
haihtunut, ja hän oli työstään alkanut iloita. Nyt hänestä taas tuntui,
että kaikki olikin aivan merkityksetöntä.

— Sydämeni ei ole tyydytetty, sanoi hän Marialle. Tämä katseli pitkän
aikaa vaieten maahan, sanoi sitten kiivaasti päänsä kohottaen, silmät
tulisina ja raskaasti hengittäen:

— Minäkin ajattelen, meidän on hyvä olla, teemme hyviä töitä
järkevästi, mutta tapahtuu paljon vääryyttä... Me emme ole paljoakaan
kärsineet. Koko elämässä ei sinulle eikä minulle ole tapahtunut
erikoista, suurta vääryyttä, senvuoksi me olemme rauhallisia. Minä en
tahtoisi hyviä töitä — hän sinkaisi halveksivasti: hyviä töitä —, minä
tahtoisin kostaa vääryydet, pilkata itsekkäitä ja omanvoitonpyyntöisiä,
kylmäsydämisiä. Tahtoisin heitä pilkata. Tahtoisin häväistä
halpamaisia ja saada heidät häpeämään alhaisuuttaan, tahtoisin kostaa
yleväsydämisten kärsimykset, sillä maailma on täynnä konnuutta ja
mitättömiä ja valheellisia.

Kristian hämmästyi hänen kiihkoansa, hänet valtasi tuskallinen tunne.
Maria seisoi hänen edessään miltei kuin yksinään puhuen, kasvoiltaan
kalpeana, aina väliin purren vavahtelevia huuliaan ja väristen koko
ruumiiltaan. Nähdessään Kristianin sanomattoman avuttoman ja tuskaisen
katseen hän aivan odottamatta purskahti itkuun. Hän horjahti Kristianin
syliin, vaipui hänen rinnalleen: — Sinä olet hyvä, sinä olet hyvä.

Kristian pusersi häntä itseään vasten ja ajatteli: Kunpa saisi
kertomaan mitä hän nyt muisteli, mikä niin kohosi hänen mieleensä; sen
ei silti tarvitse olla kovin merkitsevää. Kaiken hän ottaa ankarasti,
kärsii kaikesta. Vaikka niinhän itsekin olen ajatellut, että täällä on
paljon vääryyttä.

Kristian alkoi hetkisen kuluttua puhua:

— On paljon hyvyyttäkin maailmassa. Olen huomannut, että paljon
hyvyyttä, suurta hyväsydämisyyttä, joka saattaa ryhtymään moneen
vaivannäköön ja suuriin uhrauksiin, löytää aivan tavallisissa
kansanihmisissäkin.

Itsekseen hän ajatteli: On kiihkeä ja oikeamielinen, mutta mistä johtuu
tuo miltei ihmisviha, joka kuvastui hänen äskeisissä sanoissaan? Paljon
on siinä tosin nuoruuttakin, nuoruuden katkeruutta, suurta tuskaa aivan
kuin omassakin vääryyden-vihassani. Kuinka katkerata onkaan, etten
häntä kuitenkaan täysin ymmärrä ja ettei hän minuun esimerkiksi niin
luota, että nyt kertoisi; jotakin muutakin, omakohtaistakinhan siinä
kuitenkin täytyy olla, että noin kimmastuu. Mielelläni heittäytyisin
suuripiirteiseksi, sekin voi olla vika, inhoittava vika: niin ja niin
on, älä siitä kärsi.

Iltapäivällä tuli Maria hänen huoneeseensa. Kristian huomasi,
että hänellä oli aikomus jostakin erikoisesti puhua, että hän oli
puhuttavaansa valmistellut, mutta ei nyt kuitenkaan saattanutkaan
niillä sanoilla aloittaa, joilla oli aikonut, ja joutui senvuoksi
hämilleen. Hän muisti sen illan, jolloin oli mennyt itse Marian luo
ja hänellä oli ollut tälle sanottavaa, jota ei voinut enää pidättää;
nyt tunsi hän itsensä täysin rauhalliseksi. Maria nyki hihansuitaan,
oli monta kertaa jotakin sanomaisillaan, mutta ei sitten taas
rohjennutkaan. Kristian ajatteli, että kysymyksessä oli ehkä asia,
joka oli ollut syynä hänen puuskaansa päivällä, mutta ei tiennyt
kuinka olisi Mariaa voinut auttaa siitä puhumaan, kun ei laisinkaan
aavistanut sen laatua. Vihdoin Maria nousi ja alkoi kävellä huoneessa
edestakaisin. Näytti miltei siltä kuin ei hän enää olisi Kristianin
läsnäoloa muistanutkaan, hän rypisteli silmäkulmiaan, oikoili
hihansuitaan ja alkoi viimein puhua. Hänen äänensä tuntui kummallisen
tiukalta ja vaativalta:

— Sinä kehoitit minua puoleksi leikillä, sen huomasin, hoitamaan
kirjanpitoasi täälläoloaikanani. Sitä on hoitanut myymälän hoitaja
tähän asti... Se herätti mielenkiintoani... Sinusta on puhuttu
pilkallisesti sedän perheessä monesti minunkin kuulteni. On olemassa
jokin seikka, joka takaa sen, että menetät omaisuutesi. Minä en
tiedä mistä johtuu, että on vain ilkeästi naureskeltu. Ei kukaan ole
sinulle mitään huomauttanut, ja minä luulin, kun kaikki täällä näytti
menestyvän, että se oli tyhjää puhetta ja että todellisuudessa kaikki
oli hyvin. Mutta on olemassa vajaus, sinulta on kavallettu varoja
ja sinun nimissäsi on varoja haaskattu epävarmoihin ja tavallisesti
nurinkeikahtaneisiin yrityksiin. Minä en käsitä, että sinä olet
kulkenut niin silmät ummessa, kun myymälänhoitajasi koko olemus jo on
vastenmielinen ja vilpillinen.

Kristian oli noussut tuolistaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tunsi:
kavallettu. Maria oli hänen asioitaan ajatellut ja murehtinut. Kenties
hän erehtyi.

— Myymälänhoitaja on kadonnut, sanoi Maria nähtävästi huomatessaan
Kristianin ilmeestä, että hän epäili asian mahdollisuutta. Sinä joudut
jälleen epätoivoiseen taisteluun, jälleen... velkojat...

Maria purskahti itkuun. Kristian seisoi yhä vääntynein kasvoin, hän
tunsi omituisesti tylsistyvänsä ja raaistuvansa — ei penniäkään
kenellekään, hyväntekeväisyyttä, ruoskaa... jälleen velkojat... kaiken
menetys kenties.

Maria astui häntä likemmä, puristi hänen käsiään ja sanoi itkunsa
lomasta:

— Sanoin päivällä, ettet sinäkään ole kokenut suurta vääryyttä, vaikka
kaiken jo miltei aavistin. Tänään iltapäivällä se vasta minulle oikein
selvisi, ajattelin...

Kristian seisoi yhä jäykistyneenä, hän työnsi Marian luotaan, hänen
kasvonsa näyttivät aivan rypistyneiltä ja ikäänkuin murtuivat, kun hän
poistui huoneesta. Hän kulki jäykkänä ja varovasti ikäänkuin peläten
liikahduttaa itseään rajusti. Konttorihuoneessa hänelle selvisi
heti, että asia oli niinkuin Maria oli sanonut. Hän katseli kirjoja,
hypisteli laskuja ja tunsi itkun kouristuksena kurkussaan. Hän katseli
vielä kerran kaiken lävitse ja heittäytyi sitten ryntäilleen pöydälle
puristaen kovanonnen sivuja kourissaan ja itkun vääristellessä kasvoja.
Kavallus oli niin suuri, että se veisi hänet vararikkoon, hänen nimensä
oli mennyttä, hän oli ollut tietämättään jäsenenä jos jonkinlaisissa
huijausyhtymissä.

       *       *       *       *       *

Kristianin asiain tultua yleisesti tietoon moitiskeltiin häntä
ankarasti kaikkialla. Vieläpä niitäkin hänen toimiaan, kuten
lastenkoti-juttua, joita aikaisemmin oli yleisesti kannatettu ja
tuettu, alettiin nyt pitää kevytmielisinä, jotkut olivat huomaavinaan
niissä pelkkää itsekkyyttäkin, ja jostakin syystä pidettiin häntä
itseään miltei rikollisena. Petollisesta myymälänhoitajasta sen sijaan
puhuttiin aivan vähän, monissa piireissä ei häntä edes mainittu.

Kristian sulkeutui ankarasti itseensä. Hän koetti epätoivoisesti saada
takaajia, epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nöyryytti itseänsä
pyytämään henkilöiltä, jotka vain olivat odottaneetkin sitä saadakseen
tilaisuuden näyttää, mitä hänestä nyt ajattelivat.

Kulkiessaan eräänä iltana kaupungin pienen puistikon halki — hän oli
jälleen ollut eräässä paikassa, niissä talon herra valitettavasti ei
ollut tavattavissa, (Kristian kuuli hänen äänensä sisältä, missä hän
keskusteli jonkun vieraan kanssa) hän katsoi valoisalle taivaalle,
jossa kuu hohti sinertävän pilven peitossa.

— Armahda minua, hyvä Jumala, etkö näe jo, kuinka suuri on tuskani.
Nämä ihmiset eivät ole oikeassa, katso, olen jo näin murtunut. Haluatko
vielä minua nöyryyttää, lasken sydämeni nöyrästi tomuun sinun edessäsi,
armahda minua. Älä syökse minua enää epätoivoon. Sinä olet luonut tuon
sinerryksen, pilvet ja kuun, turhan, ihanan kauneuden, armahda minua.
Herra armahda minua!

Tullessaan kotiin tapasi hän Marian jännittyneenä odottamassa,
vastatessaan hänen kysymykseensä, että eivät ottaneet vastaan, vääntyi
hänen suunsa itkuun. Hän häpesi sitä ankarasti, ei enää saanut mitään
sanotuksi ja lähti huoneesta.

Eniten kirveli Kristiania, että lastenkoti, joka suurimmaksi osaksi
oli riippuvainen hänen avustuksestaan — mitään vakinaista kaupungin
avustusta ei ollut saatu — joutui nyt vaikeuksiin.

Hän kävi sietämättömän herkkätunteiseksi ja ärtyi helposti hurjaan
raivoon asti. Mariaakin alkoi hän viimein epäillä, jokaisessa sanassa
hän oli löytävinään itseensä kohdistuvan loukkauksen. Yökaudet
kuljeskeli hän ympäriinsä, aidat, puut ja rakennukset ikäänkuin
kerääntyivät hänen ympärilleen, ahdistivat häntä, hän näki ne aina
edessänsä. Hän heltyi mahdottomiin niitä katsellessaan, suuteli aitaa,
itki otsa seinää vasten katsellessaan työhuoneita.

Eräänä yönä kuljeskeli hän puutarhassa. Hänestä tuntui, että ei
hetkeksikään saattanut erota nyt näistä kaikista, hän hiveli aitaa
sormillansa, tunsi itkun hytkähtävän rinnassaan koskettaessaan puun
runkoa pimeässä, savinen, niljakas maa jalkojen alla tuntui hänestä
rakkaalta, ja hän olisi halunnut sitä suudella. Sade, joka oli
kastellut lävitse hänen takkinsa, pieksi hänen vihasta vääristyneitä
kasvojaan ja nyrkkiin puristuneita kouriaan.

— Hyvyyttä, mutisi hän itsekseen, ruokkia nälkäisiä. Työntää pois
avuttoman käden minä haluaisin. Ruoskaa päin kirkkaita silmiä. Herra
Jumala, kuinka kirottu minun sydämeni on, kaikki on muuttunut. Ketään
en halua lähelleni, vaikka tästä selviäisinkin, kaikki on kuitenkin
muuttunut. Ketään en tunne kunnioittavani, olen nähnyt ihmisen sydämen
ja haluan kääntää katseeni iäksi pois heistä, olen nähnyt ihmisen
sydämen viheliäisyyden ja omankin sydämeni suuren kurjuuden, itsekin
olen itseni pettänyt.

Jokin vaalea hattara sukelsi samassa esiin pilvirykelmästä, se liukui
hiukan, ja ohuessa, vaaleansinisessä kaistaleessa näkyi kuun heikko,
kelmeä valo. Kristian seisoi runkoon nojaten. Sade, joka putosi
savenharmaille lehdille, herätti hänen mielessään alakuloisuuden, hän
ajatteli haikeudella Mariaa, jonka oli työntänyt luotaan, ja muisti
samassa, että tämä oli ensimmäinen kerta tuon illan jälkeen, jona hän
oli saanut tietää kavalluksesta, kun hän tätä erikoisesti ajatteli.
Maria oli tullut häntä kohtaan araksi, senkin hän oikeastaan huomasi
nyt vasta.

Lehdet kahahtivat samassa, niiden kärjet kiilsivät vetisinä, kelmeinä
ja kaitoina. Kristian katseli hetkisen tielle yli vahvan heinikon ja
pienten, tasaisten pensaiden. Hän kuvitteli, että näkisi Marian, tämä
kohottaisi pienen, suipon leukansa, joka oli punainen ja raikas kuin
ruusunnuppu, katsoisi häneen sädehtivin silmin, nauraisi hauraasti ja
somasti. Ja samassa hänet taas valtasi synkkä, miltei vihaa muistuttava
tunne, hän karkoitti Marian kuvan luotaan. Huomaamattaan oli hän tullut
joelle. Pientä laituria vasten kolisi vene, sade pieksi aaltoja niin,
että harmaat pärskäleet lennähtelivät ilmaan, hänen mieleensä muistui
muudan veneretki, jonka hän oli tehnyt Marian kanssa joelle — se oli
ollut ennen onnettomuutta.

Päivä oli ollut pilvinen, sateisia, punervia pilviä ajelehti taivaalla,
joki oli täynnä kirkkaita poreita, paikoin oli paksua kaislikkoa.
Kristian muisti, että kaislikko silloin samoin kuin aina oli herättänyt
hänessä ärtymyksen, ja hän oli tullut huonotuuliseksi. Hän oli
Marialle ärtymystään selitellyt: Se tekee minut aina alakuloiseksi,
minä vain tulen ajatelleeksi, että se on harmaavetistä, mutaista,
vesi seisoo lämpöisenä ja matalana, se herättää minussa aina ankaran
murheellisuuden tunteen, ranta sillä kohtaa on käyttökelvotonta,
liikahtamatonta. Huomenna jo lähetän miehet sen niittämään, taikka
kenties itse niitän. — Maria soljutteli kättään vedessä, hän oli hiukan
ruskettunut, silmät mustat ja kiiltävät, suukin hiukan ruskeanpunainen,
muisti Kristian. Hän muisti, että oli äkkiä Mariaa katsellessaan
tuntenut riemastusta ja ajatellut, että haluaisi tälle osoittaa
hyvyyttä. Nyt aivan heti jollakin tavoin.

— Ruusuja ja tulppaaneja, outo yhdistelmä. Haperoita ruusuja, kuivan
punaisia ja ohutlehtisiä, ajatteli hän, ja tulppaaneja, nehkeäteräisiä,
sinihohteisia. Oikein noin suurena ja sekavana, nimenomaan sekavana
kimppuna haluaisin rutistaa hänen syliinsä.

Maria oli lojunut miettiväisenä katsellen pilviä. Ne näyttivät
pyöreiltä keskuksen tummuuden vuoksi ja koska ne reunoilta olivat hyvin
vaaleita ja kirkkaita, muisti Kristian ajatelleensa, hän oli jostakin
syystä tuntenut mielihyvää siitä, että ne olivat juuri sellaisia. Äkkiä
Maria oli sanonut Kristianiin katsahtaen:

— Oletko huomannut M:n runojen hengen. Keskiajan katulaulaja,
trubaduuri. Ummehtuneella kujalla, puolipitkätakkisena, silkkinuttuun
puettuna, heiveröharteisena. Kuinka en sitä ennen ole huomannut, Maria
oli riemastuksissaan.

— Joskus käy niin, ettei huomaa, mutta välistä huomaa aivan hetikin.
Meillä on taiteilija L., väriromantikkomme, sillä romanttinen hän on,
sinistä, aivan sinistä koko mies. Suuri haaveksija, en sitä ennen
huomannut, mutta äkkiä, kun ajattelin, muistin hänen värejänsä...
senvuoksi heti tunsin suurta heltymystä hänen lähellänsä ja olisin
halunnut polvistua. Sininen iski minuun. Mutta silmät maalaa kaikille
vihoittavat, raivostuttavat... Romantikolla voi sellaiseen olla
mieltymystä, johtuu se myöskin ylimielisyydestä, muodistakin, kiusaus
käy suureksi, mutta etupäässä siitä, että on sydämessään suuri
haaveksija. Minä häntä katselin, ja silmät raivostuttivat, ihmetytti
että hän itse oli ne tehnyt, häpäisevät ikäänkuin liimatut silmät äkkiä
kiinnittänyt. Siitä ajattelin vain, että on hermostunut, ikäänkuin
vimmastuneena äkkiä kiinnittänyt. Näyttelyssä olimme yhdessä T:sen
kanssa, T:nen ensin antautuu nöyrästi, hartaasti niinkuin minäkin,
sitten tulee jokin asetelma, ja hän kiroaa ja pitää kaikkea keksittynä.
Jonkin päivän kuluttua taas kuljeksii salissa nöyränä, sydän nöyränä ja
kiroilee, pui nyrkkiä, mutta kuljeskelee »kurjan sydämensä pakosta».
Minua eivät härinneet: ylitsepursumista, ajattelin.

Kaislojen tupsuiset päät suhahtivat aina väliin kuivasti hänen äänensä
ohella, väliin kahahti vene vasten ruohoa.

— Minä en oikein ymmärrä, oli Maria sanonut, vastenmielisyyttäsi
kaislikkoa kohtaan, kun se noin kahahtaa pikkuisen, kuivasti,
terävästi. Kaislat ovat särmikkäitä, teräviä, se ei muuten voisi noin
kahahtaakaan. Lehtien ääni, pehmeässä ilmassa riippuvien, on aivan
toinen.

Kristian kumartui, otti hänen kätensä vedestä, sen juovia pitkin
valuivat kirkkaat pisarat, ja suuteli kämmentä. Sitten hän jäi
katselemaan Marian ranteita; ne olivat kovin kapeat väljissä
punakirjavissa hihansuissa. Hän katseli ranteen juovia ja suuteli niitä
sitten varovasti.

— Mitä sinä ajattelet siitä, että minä sinua rakastan, näitä juoviakin
ranteessa, kutakin erikseen? oli hän sanonut itsekin ihmetellen, että
nyt saattoi niin sanoa aivan rauhallisesti katsellen Marian silmiä,
joissa näkyi sinisiä juomuja niinkuin joessakin, vaikka olivat aivan
mustat.

Kristian hätkähti ajatuksiaan: Miksi näitä ajattelenkaan, kaikkihan on
mennyttä kuitenkin, ei voi enää tapahtua mitään, joka muuttaisi asiain
kulun! Onko kaikki nyt todella niin kuin tulee olemaankin? Kukaan ei
enää käänny puoleeni, minulla on oma tuskani; sehän minua kirveleekin,
että samalla on kadonnut se, että saattoivat kääntyä puoleeni, minun on
pakko ajatella itseäni.

Hän meni kuivaushuoneeseen, jossa hän vuotaläjällä istuen oli tehnyt
päätöksen, että ruokkisi nälkäisiä. Siellä ei nyt ollut mitään,
jolle olisi voinut istuutua. Hän katseli hetkisen ympärilleen, tunsi
sitten vastustamatonta halua polvistua nöyrästi ja suudella kynnystä;
hän tunsi sen pyhäksi. Hän jäi makaamaan lattialle, ei tuntenut
enää mieltänsä niin murheelliseksi kuin äsken ja ajatteli, että
huoneessa ehkä taas saisi aatteen, että jotakin taas tapahtuisi hänen
ajatuksissaan siellä, että hän taas heräisi jotakin huomaamaan.

Huoneeseen alkoi tulla hämärää, lempeätä valoa, ja hän tuli sitä
katsellessaan kumman liikutetuksi, painoi päänsä alas ja oli vähällä
jälleen purskahtaa itkuun. Hämärä valo ja harmaat seinät tuntuivat
hänestä sanomattoman hyviltä, hän tunsi sydämensä pehmenevän.

— Voin riekaleen vaatteistani reväistä, leivästä voin taittaa
puolet, ja sydämeni tulee silläkin tavalla tyydytetyksi. Kaikkea en
ole kadottanut, ajatteli hän, mutta tunsi sitten taas, että se oli
vähäistä. — Ajattelin suuressa määrin ja niin, että tuntuisi, auttaa.
Kaikki on mennyttä.

Häntä ahdisti äärettömästi tunne, että nyt joutuisi aivan pieniä
tehtäviä suorittelemaan, että tulisi olemaan tuhansia sellaisia
seikkoja, jotka herättäisivät hänessä turhan halun auttaa.

Ulkona kohtasi häntä sama kalpea puolihämärä. Hänestä tuntui tympeältä
ja ikävältä. Kaikki nukkuivat vielä, hän tunsi, ettei mitenkään
saattanut mennä sisälle, vaikka märissä vaatteissa vilu puistatti
häntä. Hän kulki polkua harjulle; kivet tiellä olivat aivan mustia ja
märkiä, taivas oli sinikalpea, ja töröttävät parkkikasat tien ohessa
olivat paksun vesikerroksen peitossa, joka hohti harmaana ja paikoin
kirkkaan ruskeana. Havut olivat täynnä pieniä, kirkkaita helmiä, jotka
riippuivat vieri vieressä neulasissa. Kristian tuli niistä iloiseksi,
painoi havuja silmilleen, ja sammalesta hänen jalkainsa alla tirskahti
kapea suihku.

Hän seisoi harjun laella. Sumussa punerva, kostea aurinko nousi, siinä
samassa välähtivät kaikki märät lehdet, kiiltäviä, pitkiä kaitoja
läikkiä näkyi taipuneilla lehdillä, taivaan ääret olivat vienon
punaisessa huurussa, vedestä läikkyivät riemukkaat, kirkkaat pisarat.
Pitkiä valojuovia näkyi pensaitten alla ja sammalessa. Kaikki oli
riemukasta ja loistavaa, ja nyt hänestä tuntui, että kaikki oli hyvää.

* * *

Marian kehoituksesta Kristian kääntyi erään kaukaisen sukulaisen
puoleen. Tämä oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän odottanut mitään
tulosta asiasta olevan; hän oli itsekin kuitenkin vaipunut niin suureen
välinpitämättömyyteen, että hänestä epäävä vastaus ei olisi tuntunut
miltään. Jonkin ajan kuluttua tulikin vastaus, sellainen, että Kristian
saattoi pitää tehtaansa. Hän ei siitä ajatellut juuri mitään, siitäkään
nyt. Hänen asemansa oli kuitenkin muuttunut niin, että hän itse asiassa
oli hyvin köyhä mies; kysyi vuosia, ennenkuin kaikki voisi korjautua
entiselleen.

Marian palattua H:kiin hän lähti joksikin aikaa T:sen luokse; he
olivat kesällä sopineet tapaamisesta. Tällä kertaa heidän suhteensa
jostakin syystä kylmeni. Kristian ajatteli yhä Mariaa, koetti häntä
ajatuksistaan karkoittaa ja oli senvuoksi usein ärtyinen. Onnettomuuden
jälkeen oli hänessä muutenkin huomattavissa tavaton tylyys ja
ärtyisyys; hän ei näyttänyt voivan laisinkaan hillitä itseänsä.
Myöhemmin hän ajatteli usein häveten aikaa, jonka oli viettänyt
T:sen luona. T:nen ei hänen raivonpuuskistaan häntä moitiskellut, ei
yrittänyt neuvoa eikä häntä millään tavoin parannella, mutta Kristian
oli tuntevinaan hänen paheksumisensa. Tämän hän ehdottomasti kuvitteli,
samoinkuin ehkä senkin, että T:nen häntä kohtaan kylmeni.

Palattuaan kotiin hän antautui miltei yksinomaan lueskeluun, kävi
vain harvoin lastenkodissa ja siirsi kasvattinsakin sinne. Tämä ei
muutoksesta sen enempää välittänyt, mutta usein Kristian moitti
itseään ankarasti tästä tekosesta, vieläpä syyttelikin, vaikka se ei
lapsen elämässä juuri mitään merkinnyt. Kuvaavaa hänen tämänaikaiselle
mielentilalleen oli sekin, että hän viikkokausia saattoi pysytellä
huoneessaan kenenkään kanssa enempää puhumatta kuin mikä oli
välttämätöntä; taloutensa hoidon hän miltei kokonaan laiminlöi.
Hän oli ennen ollut hyvin tarkka ulkoasustaan, nykyjään saattoi
hänet nähdä tukka karkeana, tahmaisena ja silmille tunkien, parta
ajamattomana, yllä jokin vaalistunut takki, jossa oli rasvaläiskiä.
Sellaisena istui hän päivät päästään kirjojensa ääressä huoneessaan.
Kerran meni joku miehistä pyytämään häneltä palkkaansa etukäteen,
joku lapsista oli sairastunut. Ennen hän sellaisissa tapauksissa oli
aina ollut hyvin avulias, nyt hän katseli miestä hetkisen ja sanoi
sitten, ettei halunnut itseään häirittävän. Mies toisti pyyntönsä ja
sanoi nyt, että lapsi oli sairas. Kristian katseli häntä hetkisen
kuin mitään tajuamatta ja heilautti sitten kättään merkiksi, että hän
saisi mennä. Mies poistui ja jysäytti mennessään nyrkillään oveen.
Kristian hätkähti hiukan, kuunteli ja jatkoi sitten taas lukemistaan.
Vähitellen alkoi hän muistella syytä, jonka vuoksi mies oli käynyt, hän
nousi, seisoi hetkisen ikkunassa, sitten hänelle äkkiä kaikki selveni,
hänet valtasi kauhu, ettei voisi asiaa ehkä enää millään auttaa —
mies oli pari minuuttia sitten lähtenyt huoneesta. Hän tempasi tukun
seteleitä kirjoituspöydän laatikosta, tukka hapsottavana, sininen
kotitakki yllä juoksi hän ulos setelipakkaa kourassaan puristaen ja
miltei itkien. Hän kompasteli, takki liehui kuraisena ja sinisenä hänen
sivuillaan. Tienkäänteessä tapasi hän miehen, puristi tätä käsipuolesta
ja toisteli, ettei ollut ymmärtänyt. Mies otti setelipakasta pari,
pani loput hänen käteensä ja katsoi häneen sanomattoman säälivästi
sanoessaan, että nuoren herran ei pitäisi istua niin paljon kamarissaan.

Kristian vilkaisi nyt vasta pukuansa, huomasi olevansa naurettavan
näköinen, huomasi käsiensä vapisevan, otsansa olevan kostean ja
ajatustensa sekaisin. Hän hyvästeli miehen. Kiusallista noloutta ja
häpeää tuntien hän kiipesi huoneeseensa. Hän katseli itseään hetkisen
kuvastimesta: piirteet olivat ikäänkuin murtuneet, koko kasvot
kellertävät, silmät hehkuvat ja ikäänkuin kuumeiset. Hän tunsi taas
itkun kurkussaan itseään katsellessaan. Nyt hän ensi kerran moneen
viikkoon peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Hänen päänsä tuntui
edelleenkin kauhistuttavan ontolta ja omituiselta, mutta hän tunsi
hiukan rohkaistuvansa kuitenkin huomatessaan peiliin katsahtaessaan
naurettavuuden ja hupsuuden leiman kadonneen.

Hän muisti, että oli jokin asia toimitettava eräälle etäällä asuvalle
suutarille, ja päätti nyt lähteä sinne kävelyllä hiukan ajatuksiaan
selvittääkseen.

Menomatkalla häntä kiusasi koko ajan ajatus, että nyt oli tälle
matkalle erikoisesti lähtenyt ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ei
päässyt irtautumaan siitä, että kulki nyt tässä saadakseen selvyyttä
mieleensä, jonka tunsi olleen parin viikon ajan sangen sekaisin.
Hän kulki läpi pienen kyläpahasen, matalat, harmaat talot uhosivat
ikävyyttä, ja näiden ihmisten elämä, jossa ei tapahtunut juuri mitään,
joka kului mitättömyydessä, yksitoikkoisuudessa ja huolissa, sai hänet
aivan synkkämieliseksi. Hän koetti keksiä valopilkkuja siinä, mutta ei
onnistunut, hirvittävä vaihtelun puute vallitsi siinä.

Suutarin mökki oli aivan kylän laidassa, aika korkean kallion kärjessä.
Tie livetti, katajista, aidasta, keltaiseksi maalatusta mökistä,
kaivosta uhosi hänen mieleensä ikävyys, kauhea alakuloisuus ja
vaihteluttomuus, ja hän tunsi taas mielensä synkäksi.

Tupa oli siisti, suutari ja hänen vaimonsa nuoria, iloisia ihmisiä,
ja Kristian ajatteli, että heidän elämänsä ei kenties niin onnetonta
ollutkaan. Heillä ei ollut lapsia vielä, mutta vaimo näytti iloiselta
sanoessaan, ettei niitä vielä ollut niin ennättänyt kaivatakaan.
Kristian päätyi siihen tulokseen, että nämä ihmiset eivät suinkaan
olleet onnettomampia kuin hän, vaan päinvastoin onnellisiakin.
Hän tunsi kaiken menettäneensä ajatellessaan, että joutuisi
pienissä oloissa elämään ja kiinnittämään päähuomionsa siihen, että
käytännöllisesti menestyisi. Senvuoksi hän oli istunut nämä viikot
huoneessaan itsepäisesti ajatellen, ettei käytännöllisiä asioita
ajattelisi, muka uhallakin olisi ajattelematta.

— Lapsellisuutta ja typeryyttä, hän ajatteli, nyt käyn niihin
käsiksi ja toimin aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Kaikkihan
niistä kuitenkin riippuu... muuten en pääse mihinkään, mutta kumman
vastenmielisiltä ne minusta tuntuvat, sen jälkeen alkoivat tuntua.

Hänen sydämessään revähti kuin vielä verestä musta haava auki, kun
hän muisti kavalluksen. Hän ymmärsi nyt, että se oli koskenut häneen
myöskin puhtaasti sen vuoksi, että hänet oli pettänyt ihminen, tosin
halpa ja matelevainen, mutta ihminen kuitenkin. Hän myönsi itselleen
hiukan häveten, että oli odottanut, että ihmiset eivät häntä pettäisi,
niin petollisia kuin olivatkin, oli odottanut, että häntä alettaisiin
rakastaa, hän oli odottanut heltymystä, hyvyyttä hyvyyden vastineeksi.
Tämä hävetti häntä nyt ankarasti. Ettei hän ollut aikaisemmin
ymmärtänyt, sehän oli typeryyttä. Silti viilsi hänen sydäntään ja
hänelle kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän muisti petoksen.

— En voinut sitä odottaa, vaikka hän olikin halpamainen ihminen. Nyt
kun oikein ajattelen, en ole koskaan pitänyt mahdollisena, että kukaan
tekisi minulle mitään vääryyttä. Usein olen synkästi ajatellut, että
maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä; mutta minusta tuntui aina siltä,
että kukaan ihminen ei voinut tahtoa minulle muuta kuin hyvää, se oli
minusta aivan luonnollista. Kuitenkin: olisihan minun pitänyt ymmärtää,
ettei niin ole, vaan että kun kerran vääryyttä maailmassa tapahtuu, on
luonnollista, että minunkin osalleni sattuu. Miksi minun olisi niin
tyystin pitänyt säästyä, miksi minun sydämeni olisi pitänyt säästyä,
hyvinhän tiedän, että kuitenkin niin on, että jokaisen ihmisen sydän,
jos aikuiseksi elää, kerran kärsii vääryydestä. Mistä tämä minulle nyt
näin äkisti selveni: minulle ei ole tapahtunut sen erikoisempaa kuin
muillekaan.

Hän ei ilostunut näistä ajatuksistaan, piti vain kaikkea nyt
selvitettynä. Masentuneisuudestaan hän ei päässyt.

Hän oikaisi erään järven ylitse; se kasvoi tiheää kaislikkoa ja oli
niin ummessa, ettei sille kesälläkään ollut veneellä mitään tekemistä.
Oli ollut pikkuisen suojailmoja, ja vähän matkaa rannasta kuljettuaan
Kristian huomasi jääkuoren olevan sulan, hänen toinen jalkansa vajosi
syvälle vetiseen liejuun. Välinpitämättömyydestä ei hän kuitenkaan
kääntynyt takaisin, vaikka poikkeama, jonka varsinainen tie teki, oli
aivan pieni.

Oli jo hämärä ja huurteiset ja jäiset kaislat sinersivät mättäiden
lomissa ja lampien partailla. Koivun jäähileisten oksien lomitse hän
näki harmaan ja punertavapilvisen taivaan. Hän kahlasi eteenpäin
jääsohjossa ja toivoi, ettei enää vajoittaisi. Hänestä tuntuivat
hyvältä nuo punertavat juovat koivun oksien lomitse nähtyinä. Äkkiä,
kun hän oli tullut tiheän kaislikon lävitse, hän tunsi vajoavansa ja
luisuvansa eteenpäin. Hän oli tullut erääseen suurista lammikoista,
joita vielä oli kaislikon keskellä. Vesi oli aivan sulaa, etempänä
väikkyi se aina kauniin harmaana. Siihen kuvastui jokin pilvenlonka,
ja aallot, jotka hänen liikeensä synnyttivät, olivat kirkkaanvihreitä.
Sitten tuli hän matalampaan veteen ja huomasi pohjan muuttuvan aivan
mutaiseksi. Hän koetti uida, mutta jalat ottivat aina kiinni pohjaan ja
vesi sekaantui sameaksi velliksi. Pari kertaa hän vajosi täydellisesti
ja tunsi kasvoilleen lennähtävän rähmäisen sammaleen — se oli aivan
kuin jokin ilkeä elukka, monijalkainen ja heiveröruumiinen — hän tunsi
silmiensä sokaistuvan mudasta, sieraimet täyttyivät sillä, ja hän oli
läkähtyä. Hän pyrki koneellisesti eteenpäin, hetkisen vilahti hänen
ajatuksissaan: Tosin se ei paljon merkitse. Hän tunsi saavansa jostakin
juuresta jalansijan ja ponnisti ylös, samassa hän töksähti johonkin
mättääseen ja kaatui. Hän jäi maate suulleen hetkiseksi, kamppailu oli
uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat yhäkin täynnä mutaa eikä hän
tuntenut näkevänsä mitään. Hän alkoi hieroa niitä lumella. Saatuaan
silmänsä auki huomasi hän kauttaaltaan olevansa rähmän, sammalen ja
liejun peitossa. Hänen kätensä ja koko ruumiinsa tuntui kummallisen
kömpelöltä ja raskaalta. Hän makasi yhä mättäällä sohjossa. Pitkät,
kuivat kaislat, sinerväjuomuinen taivas, lumen harmaa sohjo häntä
kummasti viehättivät kesken kaiken, ja hän muisti ajatuksensa, kun
luuli hukkuvansa: se ei merkitse paljon. Niin toivottomaksiko hän oli
tullut, hän pyyhkäisi otsaansa. Näinkö vähän elämäni enää merkitsee,
puolitahallani tämän tein, ajatteli hän epätoivossaan. Lumihyhmä
kirveli hänen kasvojaan, mutta hän makasi yhä mättäällä, hänen olisi
tehnyt mieli ääneensä valitella, jokin kaislan untuvatupsu oli pudonnut
mättäälle, hän tunsi sen kätensä alla ja muisti tuota iltaa, jolloin
T:nen oli painanut kasvonsa mättääseen ja hienot kukat olivat saaneet
hänet valittamaan.

Hän katseli kohti kukanvalkeata ja kelmeäkupuista taivasta, kaukana
häämötti jokin heikosti kahiseva ruskea kaislaryhmä: Maria, tule minun
luokseni tänä iltana, tänä iltana.

Hän palasi kotiin kiertoteitä. Koetti kulkea portaissa mahdollisimman
hiljaa, ettei täti heräisi. Puku oli jäätynyt, ja hän tunsi päätänsä
hiukan särkevän. Väliin puistatti häntä vilunväristys.

       *       *       *       *       *

Kristian könkkyröitsi ensimmäistä päivää ylhäällä sairautensa jälkeen.
Vilustumisesta suolla oli ollut seurauksena ankara kuume. Hän käveli
nyt niityllä liimalappulavan vieressä, haju ellotti häntä, mutta lava,
joka oli sivelty kalkkivärillä, hohti iloisenvalkeana päivänpaisteessa.
Kristian tunsi mielensä kepeäksi katsellessaan maata, jossa nurmi
juuri alkoi vihoittaa. Sairautensa aikana hän oli tullut huomaamaan,
että hänestä työmiehet pitivät, täti oli häntä hoidellut, ja hänen oli
epämääräisen paha olla, kun ajatteli, että oli ollut niin hoideltava ja
että kaikki olivat hänen heikkoutensa nähneet. Hän katseli nurmea ja
hymyili itsekseen.

Hän oli joutunut turvautumaan ihmisten hyvyyteen, häntä oli hoideltu,
oli oltu huolissaan hänen tähtensä, ja hänen oli siitä paha olla.
Kaikki olivat ikäänkuin tulleet häntä likelle. Hän tunnusti itselleen,
että hän nähtävästi koko ikänsä kaikessa ihmisrakkaudessaan toiselta
luonteensa syrjältä oli ollut ihmisvihaaja tai ainakin -kaihtaja. Hän
ei ollut koskaan voinut oikein sietää, että kukaan oli tullut häntä
likelle noin arkisissa asiossa ja siten, että hän tarvitsi heitä
ja sai osaksensa heidän hyvyyttään. Hän oli luultavasti sielunsa
syvimmästä ylpeä, pohjattoman ylpeä ihminen. Häntä harmitti, että oli
nyt tuttavallisemmassa suhteessa kuin ennen joukkoon ihmisiä, ja hän
naurahti jälleen itsekseen. Sekin häntä harmitti, että hän kuljeskeli
täällä heikkona ja kalpeana. Sehän käänsi kaikkien katseet häneen, ja
hän tunsi alituiseen itseään ajateltavan myötätunnolla. Asia oli niin,
ajatteli hän itsekseen, että hän ei halunnut ihmisiltä hyvää eikä
pahaa, eikä varsinkaan sitä, että he olisivat hänelle läheisiä.

Mariaa ei hän ollut sen erikoisemmin ajatellut kuin suolla viimeksi,
hänestä tuntui kaukaiselta ja jonkin verran kiusalliselta se, mitä
heidän välillään oli ollut.

— Varmaankin minä hänet nähdessäni jälleen alkaisin ajatella kaikkea.
Mutta minusta tuntuu, että on paljon muuta tärkeätä, niin tärkeätä,
että sen nyt voin työntää syrjään ja miltei unohtaakin, mitä hänestä
ajattelin. Minusta tuntuu, että niin on, että ei olisi arvokasta ja
merkitsevää mikään, mitä ennen sellaisena pidin erittäinkin hänen
suhteensa. Kenties en Mariaakaan sietäisi sillä tavalla läheisenä kuin
näitä, jotka sairauteni aikana minulle tulivat läheisiksi.

Tämä ajatus, että hän kenties ei Mariaakaan sillä tavalla sietäisi,
teki hänet hiukan levottomaksi. Hän ajatteli, että oli häntä omakseen
halunnut lainkaan itseään tuntematta ja lainkaan aavistamatta, että
hänellä kenties oli luonteessaan omituisuus, joka olisi tehnyt Marian
onnettomaksi, jos hän olisi elämänsä häneen yhdistänyt.

— Vähän ajattelin hänen onneansa, ajatteli hän itsekseen. — Kenties
hän hyvinkin sen huomasi, että oli seikkoja, jotka olisivat olleet
onnettomuudeksi. Kenties siksikään ei minuun suostunut.

Hänestä tuntui nyt miltei vääryydeltä, että oli Mariaa sillä tavalla
rakastanut. Hän oli aivan rauhallinen tämän ajatuksensa jälkeen, ei
edes ajatellut, että Maria saattaisi tulla käymään ja että hänen
kohtaamisensa kenties oli piankin tapahtuva. Hänestä oli milteipä
samantekevä, tapaisiko tätä enää milloinkaan.

Eräänä iltana tuli hän ajatuksissaan sisälle. Pannessaan hattuaan
naulakkoon hän vasta huomasi harmaanruskean kesätakin, jonka taskusta
pisti esiin pieni Schiller. Hän otti koneellisesti kirjan taskusta ja
alkoi sitä selailla. Lehdet olivat ohuita, painos vanha, koko kirja
kovin nuhrautunut, kulmat murtuneet, kansi rasvaläikkäinen, ylen
huonosti pidetty. Se oli jostakin vanhain kirjain kaupasta ostettu,
muisti Kristian, mutta siitä henki kuitenkin omituinen hieno tuoksu.
Lehdillä oli Marian olemuksen hieno varjo, hänen kättensä koskettelu,
hänen kevyen hengityksensä liikahtelu, hänen lämpöiset, punertavat
kasvonsa olivat kumartuneet sen puoleen. Sen värissä oli pieni harmaa
vivahdus, sen lehdillä oli sininen varjo.

Kristian piteli kirjaa kädessään, hän piti sitä korkealla koholla,
katseli heiveröisiä kirjaimia, ympärillään pienen tutun eteisen hämärä,
jossa hohtivat korkkimaton valkoiset kukat, häämötti jokin tuolin vino
selusta, ja jonka nurkkauksissa ilma nyt hohti sinisenä.

Hän ei erikoisemmin ajatellut, että hän kohta näkisi Marian, tämä
istui jossakin sisällä; hän olisi kohta häntä tervehtivä, mutta
eteisessä oli hän pitänyt käsissään hänen kepeätä varjoaan, nähnyt
hänen hennon kätensä kirjalla lepäävän ja nähnyt hänen silmiensä ihanan
haaveellisina ja palavina kiinnittyvän itseensä. Jälkeenpäin saivat
tulla tervehtelyt, se että he jälleen hiukan vieroksuisivat toisiaan,
sai tulla jälkeenpäin.

Ehkä senvuoksi, että hän astui sisään pikku kirja yhä mielessään, he
tällä kertaa heti tervehtivät toisiaan aivan ilman tavanmukaista pientä
jäykkyyttä. Maria ei ollut aivan niinkuin tavallisesti kuitenkaan,
hän oli erikoisessa mielentilassa, hän puheli vilkkaasti, hänen
silmänsä hohtelivat, ne olivat hiukan kosteat ja terät välkkyivät kuin
loistavat, putoamaisillaan olevat pisarat. Hän nyki pitsikaulustansa,
kierteli kiharoitaan ohuilla sormillaan ja järjesteli niitä otsalle ja
ohimoille. Hän punastui vähä väliä, ja Kristianista näytti, että aina
silloin koko kasvojen iho kävi ikäänkuin kosteaksi.

Maria oli hänelle sitten koko illan samanlainen, punastui aina, kun
hän häneen katsahti, tuli lopulta hiljaiseksi ja alkoi haaveellisen
näköisenä tuijotella eteensä.

Kristian luuli sitten myöhemmin häntä katsellessaan huomaavansa
kaikessa muutoksen ja päätteli, että se johtui siitä, että Maria nyt
häntä rakasti. Hän ei oikeastaan tuntenut siitä niin suurta iloa
kuin oli ajatellut. Hänestä miltei tuntui, että kaikki voisi jäädä
entiselleenkin. Eräänä päivänä rinteellä kuljeskellessaan hän ajatteli,
että varmasti olisi parempi, että ei mitään muutosta tapahtuisi. Hän
katseli pieniä katajapehkoja, joissa oli mustia marjakimppuja, soraista
ja sammaleista kalliota, ja ajatteli, että nyt heti haluaisi suorittaa
jonkin hyvän työn ja että kaikki muu oli pientä sellaisten asioiden
rinnalla.

Maria ei hänen mielenmuutostaan huomannut. Hän katsoi usein Kristianiin
niin, että tämä huomasi hänenkin kuuluvan »myötätuntoisiin». Eräänä
iltana istuivat he kahden, oli ollut puhe menneistä asioista,
kavalluksesta ja sairaudesta. Silloin Maria tuli hänen luokseen,
pani kätensä hänen käsivarrelleen, vei itkuiset kasvonsa liki hänen
kasvojaan, suuteli niitä ja sanoi: — Sinä olit niin yksin, en sitä
ajatellut, nyt minä näen sen.

Kristian tunsi omituisesti hölmistyvänsä, että Maria häntä niin
rakasti, että tahtoi itkuunsa läkähtyä, kun hänen onnettomuuksiaan
ajatteli, ja kun ei muuta keksinyt, millä hyvyyttä osoittaa, alkoi
suudella hänen kasvojansa. Hänen kyyneleensä valuivat Kristianin
kasvoille ja hän suuteli niitä yhä. Kristian tuli hänen murheestaan
liikutetuksi ja murheelliseksi, veti hänet syliinsä ja alkoi toista
lohdutella kasvot vakoisina ja ikäänkuin painuneina värähdellen. Maria
otti kiinni häntä takin rintapielestä, keskeytti hänet kiihkeästi ja
sanoi yhä itkien:

— Sinä et saa minua lohdutella, sehän minua koskeekin, että sinä et
ymmärrä lainkaan, että sinuakin pitäisi rakastaa. Sinun murhettasi
ei ole lainkaan lievitetty, sinä et minua ymmärrä, kun et mitään
hyvyyttä ole tottunut saamaan itsellesi, vaikka olet paljon rakastanut
lapsiakin, olet paljon osoittanut rakkautta. Minuakin pyysit vain
rakastaa.

Kun Kristian pudisti päätään, sanoi hän innokkaasti: Niin se oli,
pyysit vain rakastaa, ja kun en minä ymmärtänyt, kärsit vain itseksesi
mitään puhumatta. — Puuskassa minua suutelee, ajatteli Kristian,
ylevämielinen kun on, niin nyt hehkuvan säälin puuskassa ei tiedä, mitä
tekisi. Ehkä hän minua rakastaakin, sillä näen, että hän on tätä kauan
tuuminut, odottanut tilaisuutta, milloin voisi sanoa, ja nyt sanoo
äkkiä ja oikeastaan ilman mitään aihetta enää sanoa.

Maria lepäsi hänen sylissään keveänä, olkapäät hiukan koholla niin,
että kaula-aukosta selvästi näkyivät solisluut hienon, hiukan
tärkätyn kauluksen harson siirottaessa kohonneena korvien takaa
viuhkanmuotoisena ja heikosti hohtavana. Maria katsoi häneen aroin,
hiukan tulehtunein silmin ja sanoi omituisen hehkuvasti:

— Minä näen sen, sinä ajattelet, etten sinua sittenkään rakasta,
kenties, kenties sinä ajattelet, että kun rakastan muita seikkoja,
runoutta ja muita, etten silloin sinua voikaan rakastaa. Ajattelet,
että kaikkea muuta vain aina ajattelen ja ihastelen.

Hän oli kovin punehtunut puhuessaan ja sormieli Kristianin kaulanauhaa
sanoessaan:

— On monia pieniä seikkoja, joita rakastan. Pienet kauniit seikat minua
ihastuttavatkin, usein en esimerkiksi koko puuta ajattele, vaan jotakin
lehteä tai jotakin kohtaa rungossa. Paljon, paljon viehättävämpää
on sellainen, detaljit minua viehättävät, kokonaisuudesta en usein
laisinkaan välitä, vaan toivoisin, ettei sitä olisi olemassakaan tai
että minulla olisi oikeus irroittaa. En sinua ymmärtänyt tuona iltana,
kun sanoit rakastavasi, mutta rakkaudessakin on olemassa detaljien
viehättävyys. Kun suostakin kerroit, ei minun olisi ollut niin paha
ollakseni, jos kätesi vain ja pukusi olisivat olleet savessa ja
tahriutuneet, vaan kun silmiä ajattelin ja kasvojasi saastaisen mudan
tahrimina, heti aloin sydämessäni itkeä, ja väristys kävi lävitseni.
Kun olen nähnyt kasvoillasi hyvyyden ilmeen ja innostuksen kauneudesta,
tuntui minusta pahalta ajatella, että ne olivat likaisen mudan tahrimat.

Kristian kuunteli häntä hiljaa hänen sormillaan leikitellen ja
ajatteli, että oli kummallista, kuinka nyt tyttö tahtoi ehdottomasti
saada hänet vakuutetuksi rakkaudestaan, ja varmasti häntä rakastikin
nyt, kun hän kyllä olisi saattanut hänestä luopua, vieläpä pelkäsikin
oikeastaan avioliittoa ajatellessaan omaa luonnettansa. Maria oli
miltei epätoivoisen näköinen. Hän tahtoi välttämättä saada Kristianin
uskomaan rakkauteensa: ettei hän kärsisi, ettei ainakaan senvuoksi
kärsisi.

— Mutta myöskin sen näen, että hän minua rakastaa nyt, ajatteli
Kristian. Hän suuteli Mariaa suulle, tunsi liikutusta hänen silmiensä
loisteesta ja pelkäsi hänelle mitään sanoa siitä, mitä oli alkanut
epäillä.

       *       *       *       *       *

Kristian kulki sitten epävarmuuden ja pelon tunnossa koko kihlausajan.
Monta kertaa oli hän jo puhumaisillaan Marialle kaikesta, mutta ei
sitten taas hennonutkaan. Tämä näytti kovin onnelliselta. Kristian yhä
koetti tutkia luonnettansa, hän oli huomaavinaan siinä monia alhaisia
piirteitä, varsinkin itsekkyyttä, kummallista yksinäisyyden halua,
täydellisen yksinäisyyden. Se häntä aina kaikkein enimmän kauhistutti.
Vastenmielisyys sitä kohtaan, että ihmiset tulisivat hänelle läheisiksi
arkisissa, pienissä asioissa, joita ilmeni esimerkiksi yhdessä asuessa,
oli ennallaan, ja se kuitenkin oli seikka, josta hän kaikkein vähimmän
saattoi puhua Marialle. Hän huomasi olevansa jonkin verran aistillinen,
ja vaikka ei ollut epäpuhdas ajatuksissaan, vaan oli ankaran
siveellinen elämässään, oli hänellä aina ollut suuri taipumus naisiin.
Nyt tämä aistillisuutensakin häntä kiusasi, hän päätti sen kitkeä pois
itsestään ja ajatteli hiukan lohdutettuna, että se ei hänessä toki
ollut koskaan ollut muuta kuin suurta naisruumiin kauneuden palvomista.
Nyt käsitti hän tämänkin vaaralliseksi ja päätti ankarasti pitää
itsensä kurissa.

Hän tuli ajatelleeksi lapsia, joita he tulisivat saamaan, ja pelkäsi
niille jättävänsä kenties hirvittävän henkisen perinnön, pelkäsi,
ettei niitä kykenisi kasvattamaan. Samalla hänet kuitenkin täytti
hellä ilo, kun hän niitä ajatteli. Hänestä tuntui kummalliselta,
että hänellä olisi omia lapsia, että ne heille syntyisivät ja että
niissä heidän luonteensa ja ulkomuotonsa ilmenisivät sekoittuneina ja
suloisesti yhtyneinä. Talossa tuli tapahtumaan muutoksia Marian tultua.
Se oli ollut jonkin verran kolkosti kalustettu, huolimattomasti ja
miten sattui. Nyt panetti hän kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon,
tosin heillä sittenkin tuli olemaan vaatimatonta, sillä Kristianin
oli pyrittävä parantamaan etupäässä taloudellista asemaansa, joka
edelleenkin oli heikko. Maria lisäksi vaati, että hänen oli kaikessa
noudatettava suurinta säästäväisyyttä.

— Iloisin olisin, jos kaikki voisi olla näin niin kuin on ollut
sinun aikoinasi. — Niin ei kuitenkaan voinut olla, ja Maria innostui
puuhailuun.

Kristianille ei jäänyt paljoakaan aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun
Marian kanssa. Tämä oli aina menossa, ja Kristian ihmetteli elämää,
joka äkkiä oli herännyt hänen ympärilleen. Hänelle jäi sitä enemmän
aikaa tutkia tunteitansa Mariaa kohtaan, eikä häntä enää epäilyttänyt,
halusiko hän Marian vaimoksensa. Kun hän näki tämän innokkaat,
punoittavat kasvot, näki hänen puuhailunsa, ihmetteli hän, mitä hän
voisi tuntea muuta kuin että oli onnellinen. Mutta koko ajan hän
myös tiesi, että oli olemassa vaaran uhka, joka voisi tehdä kaiken
tyhjäksi. Eikö hän nytkin usein saattanut pysähtyä ajattelemaan, että
kenties hän haluaisi kaiken jättää, lähteä vaeltamaan köyhänä ja mitään
omistamatta, jakaa leipänsä muukalaiselle?

Eräänä päivänä — oli vain muutama viikko häihin — tapasi hän Marian
yksin salissa. Tämä seisoi ylt’yleensä valkean pitsipilven peittämällä,
ohut valkea kangas kierteli hänen jaloissaan laskoksissa, heikosti
kiiltävänä ja sinisenä. Hän hämmästyi Kristianin nähdessänsä, piteli
kangasta sormissaan kurottuen häntä kohti, naurahti ja punastui
somasti. Kristian puristi hänet kankaineen syliinsä ja ajatteli, että
oli outoa nähdä hänet tuollaisessa toimessa, kangasta mittaamassa.
Hänestä tuntui, että Maria sellaisena etääntyi hänestä. Hän oli
pitänyt tätä hyvin vähän muiden naisten kaltaisena, naisellisena,
mutta epämääräisellä tavalla hän oli tuntenut, että tuollaiset toimet
eivät hänen olemukseensa soveltuneet. Hänen täytyi kysyä: — Oletko nyt
onnellinen, pikku-Maria? Minusta tuntuu, että sinä nykyjään olet kovin
etäällä minusta, etäännyt noiden puuhiesi kautta. — Kristian ajatteli,
että täytyihän hänen ainakin jotakin uskaltaa sanoa.

Maria katseli hetkisen eteensä ja sanoi sitten: — Minä en tällä
hetkellä voi sanoa mitään minua onnellisemmaksi tekevää kuin se,
että tiedän, että minua rakastat. Tämä kuuluu siihen, mutta en minä
henkisesti ole muuttunut. Kaikki, mitä nyt puuhailen, tulee kerran
olemaan ympärillämme, ja kun sinä jälleen pääset tasaisiin oloihin
tehtainesi, teemme yhdessä suuria hyviä töitä.

— Mutta sinä et minua täydellisesti tunne, sanoi Kristian, minun
luonteessani on piirteitä, joita sinä et tunne. Minä en ymmärrä itse
itseäni, usein olen ymmällä.

Hirvittävästä piirteestä, että hän vaivoin saattoi sietää ketään
ihmistä yksinkertaisesti, arkisesti läheisenä, ei hän saattanut puhua.

Maria suuteli häntä sanoen:

— Minä tiedän kaikki sinun piirteesi, minä tiedän, että sinä olet hyvä
ihminen.

— Hyvyys, sepä se, siinäpä tuli pelastus. Piti vain olla hyvä ja sillä
hillitä omituiset piirteet. Mutta ne eivät niinkään tunnu aina olevan
hillittävissä. Jumalan nimeen, kenties kaikki käy hyvinkin, ajatteli
Kristian.

Eräänä iltana he menivät Marian kanssa koskelle kävelemään. Puiden
latvoissa oli tulinen punerrus, rypistyneet lehdet hehkuivat, ruoho
haassa oli harmaata ja palanutta. He kulkivat hiljaisina. Kristianista
tuntui, että hän luonnottoman selvästi tajusi kaiken, mikä oli heidän
ympärillään. Vaapukkapensaiden harmaasuoniset, karheat lehdet, suoni
hiukan kiiltävänpunertava, puiden oksat, koukkuiset, mustakuoriset,
pitkän ruohon — ja hänestä tuntui hyvältä, että se kaikki oli nyt
heidän ympärillään. Maria hymyili hänelle, ojensi molemmat kätensä ja
heittäytyi hänen syliinsä.

— Ikuisesti rakastan, ikuisesti, kuinka sinua rakastankaan! Olemme
onnellisia, meitä onnellisempia ei varmaankaan ole maailmassa, etkö
niin usko, sanoi hän kirkkain, tulisin silmin Kristianiin katsoen.

— Niin uskon, sanoi tämä rukoillen sydämessään, että saattaisi
kaikki mielensä omituisuudet haudata, liittyä häneen niinkuin hänen
rakkautensa ansaitsi ja olla tuottamatta hänelle pettymyksiä. Sellaista
iloa ei hän tuntenut kuin Maria, hänen sydämensä oli kai voimaton
sellaiseen. Hän ajatteli, ettei niin suurta iloa ansainnutkaan, ja kun
hän vain voisi päästä epäilyksistään, olisi hän kiitollinen.

Kristian oli ankaran jännityksen vallassa. Hän heittäytyi kalliolle ja
suuteli sitä riemastuneena. Nousi jälleen, kuljeskeli sinne tänne eikä
oikein tiennyt mitä tehdä.

Maria oli jo portailla, täti suuteli häntä itkien, hän oli kalpea
ja pani hiukan vapisevan kätensä Kristianin käteen. Vihkiminen oli
toimitettava kirkossa, autot olivat jo saapuneet, sukulaiset ympäröivät
häntä. Naissukulaiset nenäliinoineen Kristiania varsinkin ärsyttivät,
taas tuntui Maria hänestä oudolta kaiken hälinän keskellä. Kaikki
tuntui hänestä turhalta, hän ei oikein tahtonut päästä äskeiseen
riemukkaaseen tunnelmaansa, kaikki hälinä, kaiken tuskaisuus, itkut
häntä kiusasivat.

Kirkossa hän tunsi, että pappi jollakin tavoin oli liian arkinen, hän
oli odottanut jotakin ihmeellistä. Miltei kylmänä tunsi hän Marian
lähellään. Hänen ajatuksiinsa kohosi mitättömiä seikkoja. Maria huomasi
hänen mielentilansa ja näytti siitä tulevan murheelliseksi. Myrtin
hiukan väkevä tuoksu ja pienet, tummat lehdet, kirkon hopeanhohtoinen
ilma ja hämärä saivat Kristianin ahdistuneeksi ja murheelliseksi,
hän tajusi, että mitä nyt tapahtui, oli sanomattoman juhlallista ja
merkitsevää, mutta hän ei sitä elänyt. Kun hän kumartui Marian puoleen,
ajatteli hän: Jollei tätä hälinää olisi ollut, olisin kaiken tuntenut
toisin.

Pitsinenäliinat, itkut ja suudelmat, yleinen hirvittävän tuskaisuuden
tunto olivat hänet saattaneet Mariasta etäälle, hän tunsi itsensä
miltei jollakin tavalla Marian suhteen syylliseksi.

Kotimatkalla he istuivat perin juhlallisina, Maria ei häneen
katsahtanutkaan. Kristian tunsi kiusallisesti taas mieleensä
tunkeutuvan pikku ajatusten, mitättömäin ja asiaankuulumattomain.
Hänestä oli erittäin naurettavaa, että hänen ajatuksissaan varsinkin
pyöri ammeen kuva. Se oli kyljellään rannassa ollut veteen uponneena
monta vuotta, pikkupoikana oli hänellä ollut tapana ongella ollessaan
seisoa sillä, ja hän muisti pohjan ruskean hohdon ja sillan pylväitten
alla kivet. Käsittämätöntä oli, että tämä nyt juuri muistui hänen
mieleensä.

Mariaa autosta nostaessaan tunsi hän sydämensä paisuvan onnesta,
että tämä nyt oli hänen. Sitten tulivat taas täti ja muut naiset
pitsiliinoineen. Kristian huomasi, että Maria katsahti häneen pari
kertaa huolestuneena, mutta hymyili hänen katseensa kohdatessaan. Se
sai Kristianin taas hyvälle mielelle, ja hän tunsi, ettei ollut Mariaa
mihinkään onnettomuuteen syössyt. Täti ja muutkin naiset katselivat
häntä nyt vain ystävällisesti, merkitsevän ja salaperäisen näköisinä
tosin ja itkusta turvonnein kasvoin.

Kun he hetkeksi jäivät kahden, he katselivat toisiaan hämillisinä ja
ajattelivat, etteivät oikein tienneet miten olla. Kristian otti Mariaa
kädestä. Niin hän oli tehnyt monta kertaa ennenkin, ajatteli hän, ei
siinä ainakaan voinut olla mitään siitä uudesta oudosta suhteesta,
jonka he tänään olivat solmineet. Kristian otti siis turvallisesti
Mariaa kädestä ja sanoi, etupäässä puhuakseen Marian kanssa ja
uteliaisuudesta oliko kaikki pysynyt ennallaan, vieläkö he olivat
samanlaisia toisilleen:

— Sinä ihmettelit minua kirkossa, minä en tiedä mikä minulla oli, usein
juhlallisin hetkin olen ennenkin tuntenut, tulee ajatuksiini kaikkein
mitättömimpiä ja sellaisia seikkoja ja tapahtumia, joissa ei ole mitään
merkittävää ja joita en laisinkaan ole muuten ajatellut. Näen jonkin
pienen, vanhan aidan, jonka luona kasvaa pitkää, heleänviheriää ruohoa,
ja saatan ruohon valoisuudesta ja vihreydestä iloita ajatuksissani,
ja tämä saattaa tapahtua kaikkein juhlallisimpina ja merkitsevimpinä
hetkinä.

— Se tuntuu omituiselta tosin, vastasi Maria rauhallisesti, mutta et
sydämessäsi silti ole vähemmän juhlallinen. Tämä vanhanaikainen häly,
itku ja muu sinua hermostuttivat, sen huomasin heti, mutta en voinut
sitä estää. Pitivät sinua miltei kuin rikollisena — sellainen on heidän
mielensä, he ovat niin tottuneet tuntemaan.

Kristian tunsi mielensä turvalliseksi syleillessään Mariaa; jolleivät
he tulisi onnellisiksi, olisi se hänen syynsä.

— Enkelin sain omakseni, Jumalan enkelin, lempeästi hän minulle
selittelee. Hermonihan ovatkin pilalla, sen hän on varmasti jo
huomannut ja tahtoo kaikki vastaan tulevat seikat, kaikki omituiset
ja kärsimystä tuottavat tekoni niiden perusteella selittää, hän jo
aavistaa, ei olekaan niin sokko kun luulin, että paljon voi tulla,
missä sellaisia selityksiä tarvitaan.




5


Maria ja Kristian seisoivat pihlajan alla. Tuuli ja pyöreät,
valkoiset kukkapallot ja kahisevat lehdet taipuivat ja kiertyivät
kuin lakaistuina aina heidän päittensä yli puuskan tullessa. Jokunen
kuiva, kiiltävä heinä oli erikseen aivan punertavana auringosta heidän
jaloissaan. Kristian katseli Mariaa, jonka hehkuvat, haaveelliset
silmät olivat luodut niitylle. He olivat olleet vuoden naimisissa.
Väliin, niinkuin esimerkiksi tällä hetkellä, tunsi hän Mariaa
pohjattomasti rakastavansa. Kun hän äkkiä nyt loi häneen mustat
silmänsä, jotka näyttivät tummansinertäviltä ja kirkkailta, saattoi
hän joutua kuin houreen valtaan, suudella hänen jalkojansa ja pieniä
kirkkaita hampaitaan, nimitellä häntä tuhansilla lempinimillä.
Väliinhän taas saattoi tuntea häntä kohtaan kylmyyttä, miltei
vastenmielisyyttäkin. Avioliittonsa alkuaikoina hän oli ollut sangen
onneton. Hän oli usein tuntenut halua sanoutua irti kaikesta, kaikista
jokapäiväisistä toimista, kaikesta mitä omisti, kaikista ihmisistä,
joilla oli häneen oikeuksia, jotka lähestyivät häntä ja valtasivat
hänet omiin tarkoituksiinsa ja omille tunteilleen. Kun Maria pani
kätensä hänen kaulalleen, kun hän tunsi tämän vaatteet lähellään, hänet
valtasi vastenmielisyys, ja hän olisi halunnut paeta. Hänestä oli
epämieluista ja kumman ärsyttävää, että oli olemassa ihminen, joka näki
hänet alusvaatteissa, näki kuinka hän peseytyi, kuinka söi, joi, pesi
hampaansa. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat pienet, arkiset seikat
hänelle kiusallisiksi. Maria koetti kärsivällisesti häntä ymmärtää.

Kristian oli toivottomuden ja ankaran masennuksen vallassa. Häntä
kiusasi, että pitäisi tehdä jotakin, uhrata jotakin, kärsiä jonkun
vuoksi. Hän halusi tuntea suurta kärsimystä, ei turhamaisuudesta, vaan
jotta hänen sydämensä täyttyisi.

— Mitätöntä, kerrassaan mitätöntä kaikki, sielultansa on ihminen rujo.
Ei ole kykyä elää, toisen puolen jos tuntee, ei pidä toista pyrkiä
tuntemaan.

Marian tunteet hän näinä aikoina täydellisesti unohti, huomasi tosin,
että tämä oli käynyt hiljaiseksi. Maria suhtautui lempeästi hänen
vaiteliaisuudenpuuskiinsa, ärtyneisyyteensä ja oikkuihinsa. Tämä
Kristiania vielä enemmän ärsytti, että hän yhä säilytti lempeytensä.

Eräänä päivänä hän oli ollut tavallista ärtyisempi, ja vihdoin Maria
oli purskahtanut ankaraan itkuun ja mennyt omaan huoneeseensa. Kristian
tunsi itsensä vain uupuneeksi henkisesti ja niin murretuksi, että
ajatteli, ettei jaksaisi Marialle mitään järjellistä selitystä antaa.
Kuitenkin hän lähti tämän luo. Maria istui kokoonkyyristyneenä jokin
pieni neule käsissä. Hän meni tämän luo, otti neuleen ja työnsi sen
jonnekin laatikkoon. Sitten hän veti Marian luokseen. Nyt ei hän
tuntenut vastenmielisyyttä, mikä tavallisesti oli herännyt hänessä
viime aikoina, kun Maria oli painautunut häntä vasten. Äkkiä Kristian
sanoi:

— Muistatko vielä aatettani, että se todellakin supistui vain tuoksi
rakennukseksi mäenrinteellä. Olisi ehkä ollut parempi asettua maantien
laitaan ja jaella leipää jokaiselle pyytäjälle, se olisi ehkä ollut
oikeampaa. Minun sydämeni ei ole tyydytetty. Minun on usein vaikea
olla senvuoksi, pikku-Maria, ja sinä olet siitä joutunut kärsimään.
Kaikki on nurinkurista, sydämessäni on kuitenkin tulinen halu lievittää
kärsimystä.

— Sinulla on halu lievittää kärsimystä; joka hetki tapahtuu vääryyttä,
oletko huomannut: mekään emme ole oikeamielisiä, keskenämmekään emme
ole oikeamielisiä. Jos me päättäisimme ehdottomasti olla tuottamatta
kärsimystä toisillemme, olisimme ehdottomasti hyviä toisillemme, niin
olisi jo paljon voitettu.

Maria kävi hämilleen ja sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin hiukan
häpeillen:

— Luulen, että sydämen tyydyttämättömyys on juuri sitä meissä, että
suuria havittelemme, ojennamme kätemme auttaaksemme kaukaisia ja
juuri jalkojemme juuressa joku nääntyy. Me olemme toisillemme muka
liian likeisiä, emme senvuoksi voi kovin suurta ja aatteellista
jalomielisyyttä toisissamme toteuttaa. Se on aivan väärä katsantokanta.
Meidän on ensin voitettava se, että muka likeisyyden vuoksi ei voi
osoittaa kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä.

Kristian tunsi masentuneisuutensa katoavan ja sanoi:

— Kaikki on siis hyvin eikä mitään onnettomuutta meidän välillämme ole
ollutkaan. Me olemme hyviä toisillemme. Mikä onni onkaan siinä vain,
että alkaa olla hyvä ja hylkää pahuutensa ja entiset väärämielisyytensä!

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä istuivat Kristian ja Maria päivällispöydässä. Oli
katettu kuistille. Siihen juoksi jokin nälkäinen koira, katsoi heitä
molempia himmein, nälkäisin silmin ja yritti opetettuun tapaan istua
saadessaan palan. Sanomattoman säälittävältä näytti, että se nälissään
yritti vielä olla mieliksikin palan saadakseen, vaikka oli nälästä jo
miltei nääntyneen näköinen ja surkea.

Kristian otti sen luokseen ja alkoi sitä silitellä. Se kohta alistuvan
näköisenä painoi päänsä, katsoi epävarmasti silmiin, rohkaisi sitten
itsensä ja alkoi nuolla kättä. Eläimen kurjuus ja kiitollisuus liikutti
heitä kumpaakin niin, että he sydämessään sitä kohtaan tunsivat yhtä
suurta alttiutta kuin konsanaan kärsivää ihmistä. Sanoipa Kristian
kerran, ettei hän mistään hyvästä työstään ollut tuntenut niin
suurta riemua kuin siitä, että tämän koiraparan rohkaisi jakamaan
ystävällisyyttänsä ihmisille jälleen, paransi sen haavaisen ihon ja
ruokki sen kylläiseksi. Siksi vain hän sanoi suurinta riemua tästä
tunteneensa, että koiraparka oli niin kurja ja hylätty ja että se ei
mitään hyvyyttä odottanut. — Kaikista olennoista, joita olen auttanut,
on se kauneimmin katsonut minuun, sanoi hän.

Kristian ei ollut koskaan Marian eikä kenenkään muunkaan kanssa
puhunut petollisesta kaupanhoitajastaan. Hän ei koskaan ollut tätä
henkilönä ajatellut. Tämä oli estänyt häntä vuosikausien ajaksi
toteuttamasta suunnitelmiaan, syössyt hänet epätoivoon ja kärsimyksiin,
mutta hän näki hänessä vain petollisen, valheellisen ihmiskunnan,
senvuoksi ei hän koskaan ollut häntä sen tarkemmin ajatellut. Kerran
sitten alkoi Maria puhua hänestä. Kysymyksessä oli juuri ollut erään
lahjakkaan nuoren maalarin avustaminen. Kristian oli tehnyt todellisen
uhrauksen sillä kertaa. Maria katseli häntä hetkisen ja sanoi sitten
mietteliäästi:

— Ajatteletko sinä koskaan tuota miestä, joka kavalsi sinut. Sinä olet
jalomielinen, mutta hän esti niin monet sinun suunnitelmasi, hän olisi
ollut pohjimmainen syyllinen, jos nuori taiteilija äsken olisi joutunut
mahdottomiin oloihin ja menehtymään. Voitko sinä antaa anteeksi hänelle
kaiken tällaisenkin pahan?

— Jos hän olisi kaikki seuraukset nähden sen tehnyt, kaiken ymmärtänyt
ja kuitenkin tehnyt, en hänelle koskaan voisi antaa anteeksi. Mutta nyt
tiedän hyvin, ettei hän kaikkea ymmärtänyt. Entäpä — sinä ajattelet
— mitä todistuksia minulla on siitä, että vaikka hän olisi kaiken
ymmärtänytkin, olisi jättänyt pahan tekemättä. Voihan olla, että vaikka
hän olisi hoitanut juuri sellaista kirjanpitoa, jossa kaikki olisi
käynyt selville, miten olen suunnitellut, vieläpä sekin olisi ollut
selostettuna, mitenkä käy esimerkiksi nuoren taiteilijan, jos en minä
häntä saata auttaa, mitenkä hän kärsii hirvittävällä tavalla, synkistyy
— voihan hyvinkin olla, että hän silti olisi kavaltanut varat. Siinä
tapauksessa olisi voinut mielessäni herätä synkkä viha. Nyt ei hän
minulle ole enempää kuin muutkaan väärintekijät, jotka hetkeksi voivat
kyllä saada uskomaan, että jalous on turha ja vahingollinen ominaisuus,
ettei ylevillä tunteilla ole niin suurta, niin taivaallista arvoa,
ettei niitä voisi hylätä jotakin etua saavuttaakseen.

Maria katseli häntä ja ihmetteli sydämessään hänen sanojaan; hän
ajatteli itsekseen:

— Oikeastaan kyllä sydämessäni tunsin, mitä hän asiasta ajatteli. En
tiedä onko hän vihannut ketään ihmistä; kenties hetkellisesti. Hän ei
voinut pitää, muistan, eräästä toveristaan, vaaleatukkaisesta. Siihen
oli jokin mitätön syy. Niinpä on sekin hänelle ominainen piirre, että
hän saattaa jonninjoutavista, mitättömistä ja käsittämättömistä syistä
puhjeta vihaan jotakuta henkilöä kohtaan. Koskaan en ole huomannut
hänen sensijaan vihastuvan, jos joku on tehnyt hänelle oikein suuren
vääryyden. Sellaisiin on hän aina suhtautunut ylevästi. Maria ajatteli
hetkisen, että hänen miehensä kenties tunsi silloin jonkinlaista
nautintoa, ylevyys oli hänelle ominaista ja hän oli tyytyväinen
saadessaan tätä ominaisuuttaan käyttää. Hetkisen hän ajatteli näin ja
tunsi sitten häpeävänsä epäkunnioittavaa ajatustaan.

Kristian oli joutunut jälleen vaikeaan vaiheeseen. Tehdas ei tahtonut
menestyä. Nuorukaisena oli hän aivan äkkiä kesken ponnistelujen
saattanut heittäytyä mitään tekemättömäksi ja silti onnistua, nykyjään
hän uurasti katkeamatta, mutta onnettomuus näytti aina vaanivan häntä.
Milloin hän oli ostanut suuren varaston, laskeutuivat hinnat äkkiä,
odottamatta ja niin että kukaan ei ollut osannut aavistaa. Joskus sanoi
hän kiusaantuneena Marialle:

— Näyttää lopulta miltei siltä kuin Jumala tahtoisi estää minua hyviä
töitä suorittamasta. Kenties hän ajattelee, että omalle nimelleni
havittelen kunniaa, mutta sydämeni on kylmä.

Siitä lähtien suoritti hän hyvät työnsä niin, että hänen nimensä pysyi
salassa.

Näihin aikoihin hänet jälleen usein valtasi halu lähteä vaeltamaan,
jättää kaikki ja purosta ammentaa kirkasta vettä janoista
virvoittaakseen, taittaa leipä ja antaa siitä puolet nälkäiselle. Hän
tuli kuitenkin juuri näinä aikoina kokemaan jotakin, mikä osoitti
hänelle entistä selvemmin, että hänen oli sellaiset haaveet iäksi
jätettävä.

Lapsen odottaminen sai hänet kaikki turhat haaveet karistamaan pois
mielestään. Kun hän sai kuulla siitä Marialta, tunsi hän sydämessään
iäksi riisuvansa pois köyhyys- ja vaeltamishaaveilut. Jossakin
suhteessa tuntui se hänestä raskaalta, vaikka hän lapsen syntymisestä
iloitsi. Hän oli uskonut jollakin tavoin sellaiseen ihmeeseen, että
hän joskus vaeltaisi yksinäisenä ja mihinkään kuulumattomana tietään
ilman omaisuutta ja ilman ketään, joka häneen kuuluisi. Vielä naimisiin
mentyäänkin huomasi hän nyt niin ajatelleensa.

Eräänä sateisena päivänä seisoi hän yksin puutarhassa. Maria oli
lapsen kanssa sisällä, istui suljetulla kuistilla ja piti sitä
sylissänsä. Sillä oli vielä aivan punaiset ja ryppyiset kasvot ja
se oli Kristianista hyvin ruma. Silti hän tunsi sydämensä heltyvän
ihmetyksestä, että se saattoi olla olemassa. Sitä katsellessaan ei hän
tuntenut sellaista loistavaa onnea kuin oli kuvitellut, pikku olento
tuntui hänestä merkillisen vieraalta. Maria näytti olevan pahoillaan,
ettei hän ollut lapseen enemmän ihastunut. Hän puki sen ohuisiin,
pehmeisiin paitoihin, sen pehmoinen pää rusotti pitsisen ja rusettisen
myssyn lävitse.

— Eniten minua järkyttää, että tuo kaikki on kehittynyt niinkuin
koivunlehden näkee kehittyvän, otsa, korvat ovat kehittyneet, olleet
hiljaa ja kehittyneet niinkuin heikot pehmeät lehdet koivussa
keväällä. Punainen iho, otsanluut, silmien väri. Ihmeellisellä tavalla
kehittynyt, ajatteli Kristian.

Mennessään kuistille hän pyysi Mariaa hetkiseksi paljastamaan lapsen
pään. Se oli ohuen ruskean haivenen peitossa. Kristian hiveli sitä
hiukan sormillaan ja ajatteli, että se oli kasvanut sekin Marian
ruokkimana, hänen verestään oli se saanut tummuutensa. Hän oli siitä
riemastunut, ihmetteli, että kaikki niin voi olla, ja oli onnellinen.

Velkataakka huolestutti häntä, nyt hänet oli entistä enemmän
kiinnitetty käytännölliseen elämään. Hän ajatteli lopuksi, että
niin tuli ollakin ja että hän oli sairaalloinen haaveksija muuta
ajatellessaan. Maria ja hän auttoivat yhdessä onnettomia, Kristian
ihmetteli itsekseen, miksi hänelle oli annettu sellainen mieli,
että hän tunsi kaikkein suurinta onnea ja heltymystä auttaessaan
onnettomia, kurjia, elämän lyömiä, miksi hän heitä kohtaan tunsi
suurinta rakkautta. Hän otti sen, että sellainen oli, vastaan miltei
rangaistuksena, ihmetteli sitä eikä saanut sydämessään rauhaa. Hän
tunsi, etteivät vaimo ja lapsi olleet likinnä hänen sydäntään,
ehdottomasti eivät olleet, vaan suuri nälkäisten, onnettomien ja
rohkeutensa kadottaneitten lauma.

Maria huomasi hänen kulkevan omissa ajatuksissaan, usein olevan synkän
ja ketään sietämättömän. Mutta hän ajatteli nyt etupäässä lasta ja oli
siitä niin onnellinen, ettei Kristianin tila hänessä herättänyt sen
enempiä ajatuksia. Kristian tunsi senkin vuoksi itsensä yksinäiseksi
ja synkäksi, että Maria nyt oli ikäänkuin täydellisesti vetäytynyt
hänestä pois. Hän ei ollut enää hänen toverinsa siinä määrässä kuin
ennen, lapsi ja se, että hän nyt oli joutunut enemmän käytännöllisten
tehtävien kanssa toimimaan, liittivät hänet Kristianin silmissä nyt
enemmän kuin ennen naisiin.

Eräänä aamuna Kristian ja Maria olivat pojan kanssa asemalla muuatta
sukulaista vastassa. Poika huitoi käsillänsä, oli kovin eloisa, ja
Maria piteli sitä sylissänsä kasvoillaan hurmautunut ilme. Kristian
tunsi epämääräisen ikävän kalvavan mieltänsä, hän ei ollut pitkään
aikaan tuntenut itseään onnelliseksi. Marialle ei hän uskaltanut
mitään puhua epäilyksistään ja onnettomuudesta. Ja kun hän katseli
poikansa pehmeitä ja raikkaita pikkukasvoja, vaimonsa hohtavia silmiä
ja hurmautunutta, puhdasta hymyä, hän ihmetteli katkerana itsekseen,
miksi hänen täytyi kulkea niin synkeän levottomuuden vallassa, miksi
hänen sydämensä täytyi olla niin omituisten ja kiduttavien ajatusten
vallassa, kun hän heitä kumpaakin kuitenkin rakasti.

Sukulainen oli keski-ikäinen, sairaan näköinen ja oli Kristianin
mielestä kaikkea muuta kuin hauska vieras. Kotimatkalla hän kuitenkin
huomasi, että tämän äänessä oli erikoinen viehätys. Se oli heikko,
perin heikko; hän oli paljon sairastellut, ja Kristianista näytti,
että hänen poskillansa tälläkin kertaa oli miltei kuumeen puna. Hän
häpesi itsekseen, että oli asemalla ajatellut häntä vastenmielisesti
odottaessaan vieraakseen. Mariakin näytti häneen heti mieltyneen. Puhe,
joka tuli noitten kuivien huulten lomitse, oli tavattoman hyväsävyistä.
Hän katseli heitä pienillä, kiiltävillä silmillään, puheli lapselle.
Sillekin puheli aivan toisella tavalla kuin muut, lempeämmin,
leikillisesti, mutta niin ihmeen lempeästi, ettei edes Maria voinut
puhua lempeämmin. Hän ei ollut kuin keski-ikäinen mies, mutta tuntui
Kristianista vanhalta. Hänen kelmeissä, terävissä kasvoissaan oli
jotakin, mikä kummallisesti veti häntä puoleensa. Hän puhui aivan
tavallisia asioita, mutta niin, että tuntui kuin hän aina olisi sanonut
jotakin hyvää. Kristian ajatteli, että hän jollakin tavoin tuntui
miltei läpikuultavan kirkkaalta, hänestä säteili merkillinen hyvyys.
Kristian huomasi pian, että hän oli sangen yksinkertainen sielu. Aina
hän puhui kaikkein tavallisimmista asioista, mutta aina se, joka hänen
kanssaan keskusteli, joutui tuntemaan saaneensa häneltä osakseen
hyvyyttä; se vain ikäänkuin tulvi hänestä sen yli, jolle hän puhui.

Kristian ihmetteli hänen levollisuuttaan, ja hänestä tuntui oma
sydämensä oikkujen ja turhamaisuuden raatelemalta enemmän kuin
milloinkaan ennen. Hän tiesi, että hänelle sellainen hiljainen sydämen
hyvyys ei olisi vielä pitkiin aikoihin mahdollista.

Eräänä iltana he istuivat kolmisin pöydässä. Kristian tuli sivumennen
ajatelleeksi, että hänen kasvonsa näyttivät entistäkin kalpeammilta.
Hän puhui kuitenkin edelleen entiseen tapaan, silmät hyvän näköisinä
ja kirkkaina heitä molempia katsellen. Tarkastaessaan salavihkaa häntä
Kristian huomasi hänen käsiensä töröttävän kovin laihoina hihansuista.
Hän oli tulonsa jälkeen vielä paljon laihtunut. Kristian tiesi kyllä,
ettei hän ollut terve, mutta nyt hän näytti hänestä miltei huonolta ja
voipuneelta.

— Oletko sinä rasittanut itseäsi liikaa? sanoi hän hänelle. Minusta
näyttää, että sinä et ole meillä lainkaan tullut terveemmäksi. Olet
miltei kuin entisestä vielä laihtunut.

Toinen katsoi häneen kuivin, ikäänkuin rokahtunein huulin, näytti
sitten vaipuvan ikäänkuin kasaan. Hän sai ankaran verensyöksyn.

Lääkäri selitti, ettei hän enää voisi vuoteeltaan nousta; hän katseli
heitä kaikkia kirkkain, ystävällisin silmin tultuaan tajuihinsa, otti
Mariaa kädestä ja pusersi hiukan.

Nyt oli hänen luonaan aina Kristian tai Maria. Kristian istui katsellen
hänen laihoja käsivarsiaan ja laihaa ruumistaan, jonka ääriviivat
näkyivät terävinä peitteen alta. Hän koetti lukea jotakin, mutta tunsi
kaiken teennäiseksi katsellessaan laihaa päätä, jossa luut törröttivät,
ja hyviä silmiä, jotka yhä olivat kärsivällisen näköiset.

— Minä en ole kuolemaa koskaan ajatellut, muisti hän, se on minusta
aina tuntunut ylen kaukaiselta ja olen sen olemassaolon unohtanut.
Kuinka olisikaan, jos olisi nyt juuri kuoltava? Voisin kuolla
rohkeasti, valittelematta, sen tiedän. Mutta siihen siis kuitenkin
vaadittaisiin minulta rohkeutta. Hän tässä vain ottaa kuoleman
vastaan hiljaa, siihen liukuu. Hän on siihen valmis. Minä olen
yhä levoton, suuret ajatukset täyttävät pääni. Vaikka en suuria
ajatuksiani surisikaan — näyttää siltä nykyjään, että ne aina vain
jäävät ajatuksiksi — vaikka en niitä surisikaan, vaikeata minun olisi
poistua nyt jo maan päältä, eikä hän ole minua paljon vanhempi ja
varmasti on jo kauan laskenut, mihin ikään korkeintaan pääsee. Eikö
sellainen kohtalo ole ankara, elää tuon taulun alla: tähän asti vain,
ei edemmäksi. Minä sellaisen kohtalon löisin murskaksi.

Kristian ajatteli raivostuneena sellaista pakkoa, että joka hetki
»eläisi taulun alla».

— Suonsilmiä ja niityn ruohoa katsellessa aina olisi mielessä, että on
pian kaikesta luovuttava, kaikki on ohimenevää, nopeasti häviävää.

Kristian katsahti sairaaseen. Hänet valtasi äkkiä ankara halu saada
tietää, oliko todella hänen edessään sellainen ihminen, joka oli kaiken
kärsinyt, kaikkea katsellut, nöyrästi ja itseään irti riuhtaisematta.

— Kun sinä koko ajan tiesit kaikkea katsellessasi, pienintä ruohoakin
katsellessasi, että se pian otetaan pois sinulta, että kaikki on
häviävä, mikään ei koskaan tule oikein omaksesi, mitä sinä ajattelit?
Suloisia valkeaihoisia lapsukaisia katselit naisten käsivarsilla,
katselit kukkia ja taivasta — kuinka saatoit päätyä hyvyyteen, vaikka
tiesit, että sinulta kaikki kohta otetaan pois, on vain näytetty
ihanuus?

— Kuinka päädyin rauhallisuuteen, en osaa sanoa, minulla on silmieni
edessä kuva Kristuksesta. Hän on aina edessäni, näen aina hänen
hahmonsa ajatuksissani lempeänä, armahtavana — suloinen sana tuo
'armahtavana'. Maan päällä ei ole paljon hyvyyttä, mutta hän on
sanomattoman hyvä. Hän kuoli minun ikäisenäni. Hän on minulle ihmeen
kaunis, hohtavainen, puheli sairas.

Kristian tunsi käyvänsä ymmälle, ja kummallista oli hänestä varsinkin,
että sairas tämän kaiken sanoessaan hymyili hänelle hellästi ja
iloisesti.

       *       *       *       *       *

Sairas oli maannut pari viikkoa, kun eräänä iltana Marian ja Kristianin
ollessa hänen luonaan hän ojensi kätensä heille kummallekin hyvästiksi
ja sulki silmänsä. Huoneessa vallitsi vaalea pieni hämärä, jokunen
kukka siirotti pöydällä ja vuoteessa lojui ruumis jäykistyneenä, kasvot
nopeasti maanvärisiksi painuvina. Maria heittäytyi Kristianin syliin
ankarasti itkien.

Kristian suuteli hänen otsaansa, heitti sitten silmäyksen tyynylle,
jolla oli levännyt liinanvärinen ja usein hikinen otsa; nyt se huoneen
hämärässä näytti hänestä hohtavan valkoiselta kuin kellokukan kupu,
ja hän oli näkevinään yli ruumiin kumartuvan lempeän hahmon, jonka
narsissinvalkoisilla ohimoilla säteili hiukan sinertävä kehä.

       *       *       *       *       *

Hautajaisvieraat istuivat salissa. Keskustelu oli tympeätä. Joku nuori
mies nauroi jo toisen kerran ääneen, ja Kristian pani merkille, että
kaikki puhuivat vaivoistaan. Maria piti polvillansa poikaa, oli hiukan
hermostuneen ja rasittuneen näköinen. Hänen kasvoillensa levisi aina
teennäinen ilme, kun hän kääntyi erään tädin puoleen. Kristian huomasi,
että aina vain silloin se levisi hänen kasvoillensa.

Kristian tunsi ärtymystä jälleen katsoessaan Mariaan. Tämä puhui
nyt nuoren miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa nauranut; hänen
kasvoillansa oli jälleen tennäinen, itsetietoinen ja ikäänkuin
erikoisen ymmärtäväinen ilme. Nuori mies oli punainen, näytti typerän
innostuneelta, ja sekään ei sopinut tilaisuuteen, että hän niin
innostui, huomasi Kristian samassa ajattelevansa. Oli kerrassaan
sopimatonta hänen nyt esittää jotakin luultavasti omaa mielipidettään
jostakin yleisestä asiasta hehkuvalla innolla. Maria häntä kuunteli
silmät puoli ummessa ja hyvin sen näköisenä kuin olisi tarkkaan
ajatellut hänen puhettansa. Se voi kyllä olla teeskenneltyäkin tuo
kuuntelu, ajatteli Kristian, mutta miksi ei hän nuorukaisen sopimatonta
käytöstä hillitse?

Kristian koetti muistella, kuka nuori mies oli, mutta ei muistanut
tätä koskaan ennen nähneensä. Ei ollut tervehtiessä häntä erikoisemmin
pannut merkille. Nyt hän päätteli, että kysymyksessä oli joku Marian
sukulainen, ja koetti muistella niitä, joista oli ollut puhe.

Viimein pujahti hän ärtyneenä ulos. Hän käveli pellon laitaa
muistellen, kuinka oli viimeksi H:gin-matkallaan sattumalta tavannut
Liisan, kuinka tämä oli itse ryhtynyt puheisiin, kun Kristian aikoi
mennä ohi, kysellyt hänen vaimoansa ja poikaa, näyttänyt ystävälliseltä
ja lopulta hiukan hämilliseltä. Nyt hän toivoi, että Liisa olisi täällä
kaikkien noiden sukulaisten vastapainona, jotka istuivat salissa häntä
ärryttäen; sekin häntä harmitti, että Maria oli nuorukaisen kanssa
antautunut keskusteluun eikä ollut häntä hillinnyt, vaan kuuntelullaan
vielä kiihoittanutkin.

Hän kääntyi takaisin, harppasi muutamien ojanpenkkaiden yli ja
ajatteli, lienevätkö huomanneet hänen poistumistaan. Heti tullessaan
saliin huomasi hän, että se oli oikein pantu merkillekin. Eräs täti
katsoi häneen niinkuin hän olisi ollut aikeissa tuhota perheensä
ajallisen onnen ja niinkuin hän auttamattomasti nyt olisi itsensä
häväissyt.

Poika tuli paapersi häntä kohden, nosti pientä, haivenista päätään
ja tarttui kuolaisilla käsillään hänen jalkoihinsa. Hän nosti sen
syliinsä ja alkoi kuunnella keskustelua. Se koski samoja asioita
kuin hänen lähtiessäänkin. Nuorukainen oli vaipunut tutkimaan
taskumuistikirjaansa. Hän oli erittäin tärkeän näköinen ja sellainen
kuin ei muita ihmisiä olisi huoneessa ollutkaan. Kristian huomasi
Marian häntä katselevan ja ihmetteli, oliko hän niin sokea, ettei
saattanut nuorukaisen erikoisia avuja nähdä. Tämä oli hänestä
yksinomaan itserakkaan ja hävyttömän näköinen, sitäpaitsi hän oli jo
pari kertaa osoittanut olevansa vailla käytöstä.

Kun muut vieraat lähtivät, nuori mies jäi eteiseen. Kristian odotteli
hänen hyvästelyään, mutta Maria selitti, että hän oli pitkämatkaisia ja
jäisi yöksi. Hänen mentyään huoneeseensa kysyi Kristian, kuka hän oli.
Mariaa näytti hänen kysymyksensä hämmästyttävän.

— Minä luulin, että sinä hänet muistit, hän on sedän kasvattipoika, me
emme siis oikeastaan ole sukua, mutta hän ja minä olemme aina olleet
hyviä ystäviä. Lapsena meillä oli paljon samoja harrastuksia. Sinä et
hänestä pitänyt; näin sen heti.

— En. Minusta on hyvin käsittämätöntä, että sinä hänestä pidät. Hän
näyttää minusta ylimieliseltä, pari kertaa hän käyttäytyi aivan
sopimattomasti.

— Hän on aina sellainen, senvuoksi juuri kukaan ei pidäkään hänestä.

— Senkö vuoksi sinä..., sanoi Kristian ja suuteli Mariaa.

       *       *       *       *       *

Kristian oli yksin talossa. Maria oli lapsen kanssa matkustanut
viikoksi sukulaisiin. Hän oli saatellut heitä asemalle, ja poika oli
huutanut repien häntä korvista, kiukutellut ja tahtonut päästä takaisin
syliin, kun hän antoi sen Marialle.

Maria oli istunut tukka hiukan hapsottavana penkillä. Kristian oli
harmikseen huomannut, että hänen päällystakistaan puuttui nappi ja
että se näytti hiukan väljältä ja tahraiselta. Maria oli huolimaton
pukeutumisessaan, hän oli huomannut. Kun hän seisoi vainunikkunassa,
näytti hänen kaulaliinansa likaiselta, ja se oli kierretty rumasti
solmuun. Tukka hapsotti sotkuisena ja pesemättömänä. Kristian muisti
hänelle monta kertaa kaikista näistä seikoista huomauttaneensa. Maria
oli ollut kuuntelevinaan, hymyillyt hänelle salavihkaa ja jättänyt
kaiken tekemättä. Hän ei tehnyt sitä ilkeydestä, vaan koska sellainen
hänestä oli kovin merkityksetöntä. Kristianille hän aina naureskeli,
kun tämä suorastaan turhantarkasti valvoi ulkoasuaan. Kristian tunsi
itsensä nyt hänelle hyvin äkäiseksi, ajatteli harmistuneena, mitä siitä
taas sanottaisiin. Marian huolimattomuus oli sukulaisten alituisena
moitiskelunaiheena.

Kristian ajatteli niitä kolmea vuotta, jotka he olivat olleet
naimisissa. Heidän välillään oli koko tänä aikana ollut vain yksi
riita. Siihenkin oli Kristian oikeastaan ollut syypää.

He olivat olleet kävelemässä tehtaan alueella. Maria oli ollut
kaikesta innostunut, hän oli katsellut kaikkea, ja Kristian oli
kertoillut hänelle pikkujuttuja. Hän oli kieltänyt Mariaa, kun tämä
oli yrittänyt nostaa erästä ammeenkantta. Ne olivat hyvin raskaita,
mutta Kristianin kääntyessä menemään edellä Maria yritti sitä kuitenkin
nostaa, horjahti ja oli pudota ammeeseen. Kristian kääntyi parahiksi
sen nähdäkseen. Häneltä pääsi huudahdus ja hän syöksyi Marian luo,
tarttui tätä hartioista ja ravisteli aika tavalla, Maria vuorostaan
purskahti pelästyksestä itkemään, mutta Kristian oli ankaran vihainen.
Kiihdyksissään — vesi oli hyvin myrkyllistä — ei hän tullut sanoja
valinneeksi, ja Maria pahastui häneen kovin.

He murjottelivat pari päivää, Maria ei katsahtanutkaan häneen. Erään
kerran he sitten sattuivat yht'aikaa salaa vilkaisemaan toisiinsa,
häpesivät ensin, mutta purskahtivat sitten nauramaan.

— Se oli kai ensimmäisenä vuonna, ajatteli Kristian.

Koko ajan oli häntä kalvanut myöskin levottomuus ja se, ettei hänen
sydämensä ollut tyydytetty. Kuolemantapauksen jälkeen oli hänet tosin
vallannut jonkinlainen rauha, mutta se johtui vain siitä, että hän oli
äkkiä silloin käynyt välinpitämättömäksi. Välinpitämätön hän oli yhä
vieläkin. Hän eli elämäänsä, tapauksen toisensa jälkeen. Mikään ei
häntä erikoisemmin järkyttänyt.

Nyt kun hän oli jälleen yksin jonkin aikaa, oli hänellä tosin kiusaus
kaikkea jälleen ajatella.

Illalla, kun hän istui huoneessaan tempaistiin äkkiä ovi auki.
Kisällien rakennus on tulessa. Se sijaitsi ahtaassa kujassa
kuivaushuoneen ja erään varastohuoneen välissä. Oli miltei mahdotonta
ajatella, että rinnalla olevat rakennukset säästyisivät.

Kristian seisoi avopäin liekkejä katsellen. Kujan suulla oleva
sireenipensaikko oli jo muuttunut aivan mustaksi. Katkeilleet oksat
lentelivät hienoina mustina lankoina ilmassa; oli kova tuuli.

Tuskin tajuten mitä teki hajoitti Kristian hirsiä. Hän tunsi kasvojensa
kirvelevän, sauhu tukki hengityksen ja silmistä vuoti koko ajan
kirvelevä vesi. Koko ilma tuntui hetken olevan tulta. Kuivaushuoneen
katolle lennähtäneistä kipinöistä syttyi sen päällys tuleen.
Kiirehdittiin valamaan sitä vedellä, ilmaan lehahti suuri sauhu- ja
höyrypilvi, kun se sammui.

Kristian tunsi käsivarsiensa puutuvan, ihmetteli, että tuli oli
jo saatu rajoitetuksi, ei voinut muistaa, mitä itse oli tehnyt ja
millä kohtaa milloinkin ollut. Hän meni miesten ympäröimänä ylös, he
kulkivat yhä vielä kaikki nopeaan, puhuivat nyt laisinkaan Kristiania
ujostelematta, kinastelivat, keskeyttivät toistensa puheen ja
selittelivät asiaa. Yhä vielä teetä juodessakin vallitsi sama tunnelma,
kaikki puhuivat erikoisen innokkaasti, korkealla äänellä ja vilkkaasti,
kukaan ei muistanut ujostella ja kaikki olivat keskenään kuin läheiset
toverit.

Tulipalon aiheuttama vahinko ei ollut kovin suuri, rakennus oli vanha
ja Kristian oli jo aikoja sitten päättänyt sen uusia. Nyt hänen oli se
pakosta tehtävä. Jotkut miehistä olivat sinä iltana olleet juovuksissa,
mutta tarkempaa selvyyttä palon irtipääsystä ei saatu. Kristian oli
jonkin verran välinpitämätönkin sen suhteen. Tahallaan ei sitä ollut
sytytetty, ja miehet olivat muuten siivoja.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä Kristian seisoi pihalla katsellen, kuinka miehet
perkasivat ja hajoittivat kisällien rakennuksen jätteitä. Haisi
palaneelta nahalta, sillä osa rakennuksesta oli ollut varastona.
Miehet olivat aivan nokisia. He olivat naureskelleet Kristianin
tullessa, mutta tulleet heti vakaviksi hänet nähdessään. Tämä oli
tuntunut Kristianista hiukan epämieluiselta, vaikka hän arvasikin,
että he senvuoksi vain tulivat heti totisiksi, että ajattelivat hänen
loukkaantuvan, jos kovin iloisen näköisinä purkaisivat rakennusta,
jonka palaminen oli hänelle tuottanut ikävyyttä ja vahinkoa.

Hän katseli heidän toimiaan nyt hiukan kulmat rutistettuina, vakavan
näköisenä, sanoi sanan jollekin ja lähti sitten myymälään. Häntä
kiusasi yhä, että miehet olivat tulleet vakaviksi hänet nähdessään. Hän
muisti paloiltaa, sitä kuinka he olivat teetä juoneet ja kaikki olivat
olleet innostuneita. Hänen oli nyt miltei ikävä sitä. Milloinkaan ei
hän ollut ollut heitä niin likellä, ei nuorempanakaan, niinä aikoina,
jolloin hän veti saappaat jalkaansa ja otti osaa heidän töihinsä. Hän
ihmetteli muistaessaan, ettei silloin ollut ollut lainkaan kömpelö;
viime vuosina oli häneen vähitellen juuttunut käsitys, että hän
ehdottomasti oli käytännöllisissä asioissa avuton tuhertelija, Mariakin
oli käytännöllisempi kuin hän.

Iltasella hän istui konttorihuoneessa liikemies D:vinin kanssa. Tämä
oli oikeastaan vain pikkukauppias, mutta käytti itse aina itsestään
nimitystä liikemies, niin että muutkin häntä sillä nimellä leikillä
kutsuivat, muuten oli hän tuittupäinen, hyväsydäminen, mutta juoppo
ukonrahjus. Hän kertoi usein Kristianille »onnettomuuksistaan».
Niitä oli kolme. — Kolme ankaraa onnettomuutta, sinä olet myöskin
onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron, sanoi hän.

Nämä hänen kolme onnettomuuttaan Kristian oli hänen itsensä kertomina
kuullut moneen kertaan. Aina hän alkoi samalla tavalla: sinäkin
olet onnettomuuksien mies jne. Kristian tiesi, että hän aina odotti
hänen tekevän samat kysymykset samoilla kohdilla. Ja jos hän joskus
kokeillakseen jätti pois jonkin, ukko heti loukkaantui ja keskeytti
kertomuksensa nöyrästi huomauttaen, että »kun ei nuorta herraa
huvittanut, hän oli häntä typerästi kiusannut». Hän moitiskeli
ankarasti itseään. Jos taas kaikki kävi hyvin, Kristian tiesi hänen
pistäytyvän jonkun köyhän tuttavansa luona, missä hän sitten hyvin
mahtaillen, ylhäisesti kaikkia silmäillen ja tuon tuostakin sotkeutuen
puheessaan kertoi, kuinka hän oli keskustellut tehtaan omistajan kanssa
— erikoisesti korostaen: _omistajan_ — kanssa pitkään ja sydämellisesti
ja kuinka tämä oli lämpimästi suhtautunut hänen onnettomuuksiinsa.
Ihanasydämiseksi nuorukaiseksi kutsui hän myöskin yhä vielä silloin
tällöin Kristiania.

Onnettomuudet, hänen elämänsä kolme onnetonta tapahtumaa, olivat
hänen muistissaan siinä järjestyksessä, missä määrin olivat häntä
liikuttaneet. Niin hän aina mainitsi ensiksi vaimonsa kuoleman, sitten
alkoi kertoa kolmivuotiaan tyttärensä hukkumisesta ja sitten siitä,
kuinka liikeasiat alkoivat sujua alamäkeä niin, että hänestä lopulta
tuli vain pikkukauppias. Hän oli todellakin menettänyt kohtalaisen
omaisuuden. Asioiden todellinen tapahtumajärjestys oli pikkutyttären
hukkuminen, vaimon kuolema pari päivää senjälkeen, kun tämä ei
kestänyt lapsukaisen menetystä, ja seurauksina näistä onnettomuuksista
oli, että hän alkoi juoda ja humalapäissään vähäisestä summasta möi
liikkeensä, menetti takauksissa lopun omaisuutensa ja ryhtyi sitten
pikkukauppiaaksi, kuljeskeli ympäri kaupunkia juttujansa kertoillen ja
ryypiskeli.

Nyt aloitti hän kolme sormeansa kohottaen — sekin tapahtui joka kerta,
aina kohotti hän alkajaisiksi samoin kolme sormeansa:

— Sinä, sinäkin olet onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron
elämäni kolme ankaraa onnettomutta. Kolme onnetonta tapahtumaa on
minulle sattunut, ankaran, sanoisinko suurenmoisen onnetonta.

Tässä hän hetkeksi aina pysähtyi, tuijotti synkästi ja haaveellisesti
eteensä, pyyhkäisi otsaansa mahtavalla liikkeellä ja alkoi:

— Murheellista taustaa vasten näytte te minulle, ihanat haamut,
kelmeitä olette... ihanat vainajat.

Hän pysähtyi ja alkoi jälleen eteensä tuijotella, huokasi raskaasti ja
jatkoi:

— Vaimoni...

Tämä sana hävitti samassa hänen mahtipontisuutensa. Ja hän jatkoi
yksinkertaisesti, aivan avuttomasti ja lapsellisesti, itkun aina väliin
väännellessä kasvoja:

— Minulla oli vaimo, pikkuinen... jalkansa otin kämmeneeni,
aivan, aivan pikkuinen. Kengät, sini- ja hopeakirjaiset... kampa,
tukkaa kannattava, kultainen kampa niskassa, niska taipuvainen,
somanvalkoinen, juoksentelee, kaikkea hoitelee, järjestää. Joka
pöydällä liina, käsinommeltu, valkoinen, hyvin silitetty. Aina oli
käsissä työ ja kaunista oli kaikkialla, ompeli kukkasia liinoihinsa.
Kerran linnunkin laittoi, piiskuttelevan, oksia ompeli ja pesän. Sitä
ei pitänyt pöydälläkään, vain joskus otti esille, kun oli vieraita,
ja kaikki ihastelivat, tahtoivat malleja, hän niitä sitten piirteli.
Kerran sitten taas juoksee minua vastaan, heittäytyy rinnalle,
itkee, puree käsiä, valittelee, suusta ei tule yhtään sanaa, jonka
ymmärtäisin. Kannan vuoteeseen, kolme päivää hourailee, pitelee
käsistä, itkee, kolmantena on hiljaa, silmät hohtavat, katselee
eteensä, syliini nukahtaa. On huokumatta, pelkään herättäväni, yhä
pidän sylissäni, ajattelen: nyt paranee, kun noin nukkuu. Huomaamatta
siinä, ihan huomaamatta, kylmenee... se minua murehduttaa, että kaikki
tapahtuu huomaamattani.

Kristian ihmetteli yhä uudelleen tuota valitusta, joka noin toistui
aina yhtä avuttomana ja murheellisena, joka ei koskaan muuttunut
totunnaiseksi. Vaimon juoksentelu, puuhailu, kaikki näkyi hänelle
jälleen elävänä, hän näytti käsillänsä, kuinka tämä ompeli, ihasteli
töitä, muisteli tämän kenkiä, taivutteli niitä muka katsomaan ja unohti
kokonaan olla juhlallinen. Tässä juuri, Kristian tiesi, oli tehtävä
kysymykset.

Tyttären hukkuminen oli toinen murhetapaus. Siitä oli hänen muistissaan
säilynyt vain jokunen sirpale.

— Oli käärittynä lakanaan pikkusängyssänsä, liehuva tukka aivan märkä,
pyöreät jalat valkoiset, nukkui nyrkit rinnalla. Semmoisena näin työstä
tullessa. Märkä mekkokin oli vielä siinä tuolilla ja pikku kengät.

Yhteyttä vaimon ja tyttären kuoleman välillä ei D:vin tajunnut.
Liikeasioistaan puhuessaan hän jälleen tuli mahtailevaksi. Ojensi
kätensä pöydällä, katseli synkästi eteensä:

— Kaiken olen antanut mennä, pettivät, minä en siitä selvinnyt.
Synkeästi ovat minut pettäneet toverini, ystävinä pidin. Suuri valhe
on ystävyys. Ankarasti on elämä käsitellyt tätä miestä, sanoi hän
kämmenellään rintaansa lyöden.

— Kolme onnettomuutta. Olisiko yksikään mies niitä kestänyt, minä en.
Yksikään mies ei niitä olisi, ei yksikään sydän olisi niitä kestänyt.

Tänä iltana Kristian tiesi hänen jälleen kertoilevan heidän
ystävyydestään jossakin tuttavistaan.

— Sinäkin, sinäkin olet onnettomuuden mies, sanoi hän Kristiania
hyvästellessään. Senvuoksi sinulle kerron.

D:vinin mentyä istuskeli Kristian työpöydän ääressä miettien hänen
sanojaan: sinäkin olet onnettomuuksien mies.

— Kavalluksen jälkeen hän sellaisia alkoi puhua, ajatteli hän
itsekseen. Tuntuvat ennustukselta.

Hän alkoi rauhatonna kävellä ympäri huonetta. Voisiko Marialle ja
lapselle jotakin sattua? Hän tuli yhä levottomammaksi, katsoi kelloansa
ja päätti, että huomenna jonkin tekosyyn nojalla matkustaisi. Hän
kuvitteli onnettomuuden mahdollisuuksia ja piti sitäkin varmana
enteenä, että D:vinin jutut ja hänen sanansa 'onnettomuuksien mies'
nyt tällä kertaa häneen sellaisen vaikutuksen tekivät, vaikka hän oli
ne kuullut monta kertaa ennenkin ja ukko ennenkin oli sanonut häntä
onnettomuuksien mieheksi.

Yön nukkui hän huonosti, näki unia ja valvoi sitten ajatellen
mahdollisuuksia. Poika käveli vielä niin huonosti, ettei hän voinut
joutua yksinänsä mihinkään. Mutta voihan hän sairastua. Taikka sitten
oli kysymyksessä Maria. Hän muisti, kuinka oli tätä sydämessään
moitiskellut huolimattoman kaulaliinan ja takin vuoksi, ja tunsi
ankaraa katumusta ajatellen, että oli rangaistuksen ansainnut.

Seuraavana päivänä hän viivästyi ensimmäiseltä junalta, ja sekin oli
hänestä paha merkki. Hänen oli toimittava välittäjänä joissakin miesten
välisissä riitaisuuksissa.

Istuessaan junassa hän koko ajan oli siinä mielessä, että jollakin
tavoin tulisi liian myöhään. Hän muisti kaikkea, mitä oli näiden kolmen
vuoden aikana ajatellut. Kuinka oli halunnut kaikesta irroittua, lähteä
vaeltamaan, kuinka vähän oli Mariaa ajatellut koko aikana, jonka tämä
oli ollut hänen vaimonsa. Lapsestakaan ei hän ollut niin iloinnut kuin
olisi tullut. Hän tunnusti itselleen, että oli haaveensa vallassa
joskus miltei toivonut, että tätä ei olisi olemassakaan, ajatellut,
että oli tullut sidotuksi, kadottanut vapauden antautua aatteelleen.

Asemalla hän oli epävarma tiestä, kysyi sitä parikin kertaa hätäisesti
ja luuli kaiken sotivan itseään vastaan, kun pari kertaa kulki harhaan.

Maria hämmästyi hänet nähdessänsä, ilostui hänen tulostaan, mutta sitä
ihmetteli. Kristian ei hänelle kehdannut syytä sellaisenaan kertoa,
sanoi vain sattuneen erään liikeasian, niin että samalla saattoi
poiketa. Kristian kysyi pojan vointia; se oli ollut hyvin pirteä koko
ajan, mutta nyt oli hiukan nuhassa. Kaikki oli rauhallista, arkista,
tavallista. Kristian tunsi miltei pettymystä, huomasi taas Marian
huolimattomuudenkin ja taas siitä ärtyi. Pojan hän kuitenkin sulki
syliinsä tulisemmin kuin ennen, ajatteli, että oli sittenkin jokin
muutos tapahtunut, ihmetteli, kuinka ei ennen ollut huomannut, kuinka
kallis se oli hänelle ja kuinka siitä saattoi iloita.

Näitä ajatuksia hän piti matkansa seurauksina, ne olivat ehkä sen
tarkoitus olleetkin. Tämä ajatus, että matkan tarkoitus oli ollutkin
niiden herättäminen, häntä tyydytti siksi, että hän oli tuntenut
itsensä noloksi, kun oli niin häthätää matkaan lähtenyt — eikä mitään
ollutkaan tapahtunut, vaan kaikki oli ollut aivan tavallista! Nyt
hän tunsi tyydytystä ajatellessaan, että sillä kuitenkin oli ollut
tarkoitus.

Kristian tuli kaupunginvaltuuston istunnosta; oli muiden asioiden
joukossa käsiteltävänä ollut kysymys avun myöntämisestä suomalaiselle
yhteiskoululle. Kristian oli anomusta kannattanut lämpimästi, hän
pelkäsi esiintyneensä ehkä liiankin innokkaana, oli puhunut asiasta
laajasti. Jos anomukseen ei myönnyttäisi, päätti hän lahjoittaa
tarvittavat varat, nykyjään saattaisi hän sen kyllä jo taas tehdä.

Hän pelkäsi hiukan liian innokkaasti keskusteltaessa puhuneensa parista
muustakin kysymyksestä. Toiset olivat kaikki häntä paljon vanhempia,
he olivat toverillisia keskenään. Hän ajatteli hiukan kiusaantuneena
sitäkin, että oli kenties tullut liian iloiseksi siitä, että he olivat
tällä kertaa häntäkin kohdelleet toverillisesti. He ajattelivat
kenties, että hän kovin pyrki läheiseen suhteeseen, oli ylen innokas.

Avustus nyt joka tapauksessa oli tarpeen vaatima, ja jos he siitä
kieltäytyisivät, tekisi hän sen. Iljettävillä oli tuo 'lahjoittaja,
joka ei halua nimeää julkisuuteen'. Jonkinlaista jalomielisyyteen
kääriytymistä. Hän päätti, että järjestäisi asian jotenkin niin, ettei
tulisi siitä lainkaan puhetta, asettaisi sen ehdoksi.

Maria oli vielä valveilla, istui ruokasalissa hiukan unisen näköisenä.
Hänen ojentaessaan teekuppia huomasi Kristian hihansuun olevan rikki,
ja edestä reksotti leninki avoimena. Hän tunsi siitä jälleen pientä
harmia, mutta ajatteli sitten, etteihän se ollut kuitenkaan niin
paha vika, että hänen kannattaisi senvuoksi alituiseen Marian mieltä
pahoittaa. Senvuoksi hän vain ottikin tämän käden ja sitä suuteli.

Poika nukkui kädet tyynyllä nyrkkiin pusertuneina, punoittavana ja
lämpöisenä. Kristian pysähtyi hetkeksi vuoteen luo ja ajatteli,
että lapsi luultavasti aikaa myöten saisi Marian nenän, nykyjään se
muistutti enemmän häntä kuin Mariaa.

Ajatellessaan jälleen kouluasiaa hän päätti, että sitä etupäässä sen
vuoksi vastustettiin, että tiedettiin pormestarin olevan toistamieltä.

— Senvuoksi sen nyt kieltäisivät, ajatteli hän ja tunsi mielihyvää
voidessaan asian kuitenkin saattaa oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Koulu
saisi avustuksensa.

       *       *       *       *       *

Kristian seisoi kuivaushuoneen ovella. Levitetyistä nahoista lähti
omituinen haju, ja ovesta tuli keskelle lattiaa pari valoläikkää.
Kristian pyörähti ympäri ja lähti sitten kävelemään koskelle.

Tiellä tuli D:vin häntä vastaan. Hän kantoi pyöreätä, punakiiltävää
omenaa kädessään ja hymyili itsekseen aina väliin sitä katsellen.
Kristiania ei hän huomannut, vaan kulki edelleen hymyillen ja omenaa
katsellen. Kristian pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten taas matkaansa,
mutta kääntyi nyt suoraan metsään. Hän tunsi turvallisesti, että
tehdas kaikkineen oli hänen selkänsä takana; tuntui omituisen hyvältä
ajatella, että taivasta vasten hänen takanaan kohosivat savupiippu ja
kuivaushuoneet.

Hän kummasteli sydämessään sitä, että nyt saattoi tuntea mielessään
pelkkää iloa kaikesta. Minkään ei pitäisi muuttua, ajatteli hän.
Tulenhan tosin jälleen joskus olemaan levoton ja surullinen, tyydytys
on aina hetkellistä. Joskus tulen jälleen ajattelemaan murheellisena
kaikkea, mutta irroittua kaikesta, kulkea ja kaiken jättää en enää
halua.

Hän tunsi, että kaikki oli näin oleva kauan ja että oli hyvin, että
näin oli oleva.

Portailla oli Maria häntä vastassa; poika kieriskeli nurmikolla, kaatua
kellahti ja parahti itkemään. Maria otti sen syliinsä, alkoi sen
sormia suudella ja sitä hellitellä. Hänellä oli taas hiukan tahrainen
hame. Kristian rutisti hänet ja pojan syliinsä ja ajatteli olevansa
onnellinen mies.

— Epäilemättä tavallista paljon onnellisempi ihminen, ajatteli hän,
ilman omaa ansiotani onnellinen.

He astuivat kolmisin ylös kuistille, jonka seiniin oli veistelty
koristeeksi sydämenmuotoisia lovia. Ne näyttivät kaikki sinisiltä nyt
hämärää vasten, hohtivat sinisinä ja kuulaina.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYVÄNTEKIJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.