Kaarinan kouluvuodet

By Elli Hällström

The Project Gutenberg eBook of Kaarinan kouluvuodet
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaarinan kouluvuodet

Author: Armi Vainio


        
Release date: April 26, 2026 [eBook #78555]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78555

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARINAN KOULUVUODET ***
language: Finnish

 


KAARINAN KOULUVUODET

Kirj.

Armi Vainio





Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
1909.






I


    "Jo taas, jo taas, jo laaksot heräjääpi
    Jo taas, jo taas nyt talvi-unestaan" — — —

Kaarina makasi vuoteessaan, kuunteli ja nautti sävelistä, jotka
saapuivat kaksinkertaisten ovien takaa, mutta kumminkin niin selvinä
ja kirkkaina sointuina, ettei hän luullut niiden voivan kauniimmin
kaikua. Hänen rintaansa kohotti salaperäinen tunne, lähestyvän
kevään kaihomielinen ja riemuitseva sävel sai pienen poven kohoamaan
tavallista kiivaammin.

    "Jo soi, jo soi, jo soipi riemahdellen,
    jo soi, jo soi nyt ääni keväimen"

kaikui taasen sekakuoron laulu salissa. Ei Kaarina oikein käsittänyt
miksi laulu häntä niin liikutti; sen hän vain uskoi, että kauniimpaa
laulua ei voisi enää olla. Hän makasi liikkumatta ja antoi sävelten
tunkeutua itseensä, jotteivät ne koskaan enää hänestä poistuisi. Olisi
ihanata, mietti hän, aina elää sointujen seurassa. Jos hän tämänkin
laulun oppisi, niin hän sitä hyräilisi, ja soinnut kaikuisivat hänen
mielessänsä ja hänellä olisi silloin hauska olla, vaikka olisi ikäväkin
työ edessä, sokerinhakkaus, paikkaaminen tai parsiminen.

Nyt laulu lakkasi. Kahteen kertaan oli molemmat säkeistöt laulettu,
senjälkeen laulajat lepäsivät. Kuului siltä kuin heille olisi teetä
tarjottu. Kaarina koetti mielessään palauttaa säveleen; sanoista hän
muisti vain osan, olihan joskus huvikseen vanhempien nuottivihoista
niitä lukenut, mutta ei hän niistä välittänytkään nyt: kunhan osaisi
säveleen, kyllä hän sitten oppisi pian sanatkin. Hän huomasi ilokseen,
että oli ajatuksissaan säveleen perillä, ihan alusta loppuun asti hän
sen osasi. Hän yritti sitten laulaa sitä, aivan hiljaa vaan itsekseen
hyräillen: "Jo taas, jo taas" — — — kauemmas hän ei päässyt; vaikka
kuinka olisi koettanut, ei hän osannut oikeaan ääneen. Mielessään
hän lauloi sen uudelleen ja pääsi taas onnellisesti loppuun, mutta
yrittäessään ääntä ottaa hän ei päässyt pitemmälle kuin ensi kerralla.
Hän oli jo aivan tuskastumaisillaan, kun alkoi uusi laulu:

    "Mikä sorti äänen suuren,
    äänen suuren ja sorean" — — —

Taasen Kaarina kuunteli ja laulu tempasi hänet mukaansa johonkin
salaperäiseen, harmaaseen, hänelle selittämättömään maailmaan.

"Miksi ihmisille on suruja annettu? Miksi toisten täytyy surra
köyhyyttään, toisten sairautta ja tuskia kärsiä? Mitähän Jumala tällä
lie tarkoittanut?"

Hän ei ehtinyt oikein vastausta miettimään tähän ajatukseen, ennenkuin
taas kaikui toinen laulu. Se oli hänelle vanha tuttu:

    "Kuule kuinka soitto kaikuu,
    Väinön kanteleesta raikuu,
    laulu Suomen on" — — —

Tämän laulun tarkoituksen hän käsitti. Suomelle hänkin tahtoi elää,
sen hyväksi hän tahtoi tehdä työtä, sillä olihan hänellä sydän, joka
sykki lämpimästi isänmaalleen. Hän tahtoisi tätä köyhää maata kohottaa
rikkauteen ja arvoon, hän ei koskaan unohtaisi, että Suomi on hänen
isänmaansa. Jos hän olisi poika, niin hän varmaan voisi enemmän toimia,
mutta ovathan ennenkin naiset saaneet suuria aikaan, kun heillä
on ollut intoa ja tarmoa. Mitä tarkoitusta koko elämällä muutoin
olisikaan, jollei se, että ihminen saa olla mukana yhteistä suurta
työtä tehtäessä, ja hän ymmärsi että työ isänmaan hyväksi oli jaloin
yhteinen harrastus, mikä ihmisillä voi olla. Hän tietysti valitsee
jaloimman työ-alan, kunhan vaan tulee isoksi. Kummallista etteivät
kaikki niin tee. Ehkäpä he tahtoisivat, mutta he eivät ole alusta asti
ymmärtäneet oikein valita, ja niin he ovat jääneet syrjästä katsojiksi
tahi vastustajiksi. Voi noita onnettomia! Kun hän tulee isoksi, niin
hän menee heidän luokseen, ja hän sanoo heille ja selittää heille,
kuinka onnettomia he ovat, kun eivät käsitä että isänmaa vaatii heidät
uhraamaan itsensä edestään. Hän sanoo heille, että he ainoastaan
uhrautuen itse löytävät onnen. — — —

    "Tuonen lehto, öinen lehto,
    siell' on hieno hietakehto,
    sinneppä lapseni saata."

kaikui nyt. Ja siihen katkesi Kaarinan äskeinen ajatussuunta. Hän
vaipui taas nauttimaan hiljaisen vienojen sävelten sointua ja hänen
mieleensä kohosi kauniita kuvia. Niitä liiteli hänen edessänsä aivan
kuin pitkä sarja, kesäisiä maisemia ensin kirkkaassa päiväpaisteessa,
sitten yhä tummemmin varjokkaina ja vihdoin hämäränharsoon yhä syvemmin
peittyen. — Kaarina nukkui lapsen tyyntä unta. Tumma tukka varjosti
hänen kasvojansa, joista tummat kulmakarvat ja suun muodot selvimmin
esiintyivät yölampun valaistuksessa.

Kun hän aamulla heräsi, olivat taas soinnut hänen mielessään. Hän oli
nukkunut yhtä mittaa koko yön, näkemättä uniakaan, ja edellisen illan
vaikutelmat olivat aivan kuin samanhetkiset hänen herätessään.

Mitä hän nyt alkaisi tehdä? Tänään oli sunnuntai; ei sopinut tehdä
käsityötä, ja sokerit olivat illalla hakatut, viimeiset pesusta tulleet
vaatteet silitetyt, pyhäksi olivat huoneetkin enimmäkseen jo illalla
siistityt. Jos hän pyrkisi Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon! Hän
nousi rivakasti vuoteestaan, pesi kasvonsa, kampasi päänsä ja otti
puhtaan esiliinan eteensä. Valmiiksi tultuaan hän meni vanhempiaan
tervehtimään. Äiti oli jo noussut, isä vielä lepäsi, sillä pyhä-aamu
oli ainoa, jolloin hänen ei tarvinnut hätäillen nousta työhönsä.

"Pääsenkö minä Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon?" kysyi hän
vaihdettuaan vanhempiensa kanssa tavallisen aamutervehdyksen.

"Jaksatkohan sinä istua hiljaa koko kirkonmenojen ajan?" kysyi isä
epäillen.

"Mitä sinä sanot, isä — pilkkaatko minua, isoa tyttöä, joka olen niin
usein ollut kirkossa enkä koskaan vielä väsynyt?"

Kaarina tuli onnellisena makuukamarista; hänelle oli annettu lupa
päästä kirkkoon. Hänestä siellä oli niin juhlallista istua pitkässä
penkissä ja kuulla urkujen soittoa, ja kun sitten kaikki väki
nousi seisomaan virttä veisatessa tahi kumartui alas rukouksien
aikana, niin hänet valtasi omituinen ilo siitä että hän sai olla
tässä yksimielisessä joukossa, joka varmaan kulki kohti korkeita
tarkoitusperiä ja kuolemansa jälkeen pääsi Jumalan luo taivaaseen.
Tietysti ainoastaan hyvät ihmiset menivät kirkkoon, ja jolleivät kaikki
hyvät, kuten hänen vanhempansakin, usein käyneet kirkossa, niin olihan
heillä varmaan suuria esteitä pyhäpäivinä. Kuinkapa he muutoin olisivat
olleet poissa näistä juhlahetkistä.

Hilman kanssa hän kohta tämän jälkeen astui kirkkoon päin täydentäen
sitä pitkää jonoa, joka puiston läpi ja torin yli sekä kiemurrellen
katuja myöten päättyi vanhan kivikirkon ovelle.

Kirkko oli enemmän kuin puolillaan ja Kaarina istuutui Hilman viereen
erään penkin käytävänpuoleiseen päähän. Kohta alkoivat urut soida
ja jumalanpalvelus alkoi. Aivan heidän edessänsä istui kaksi nuorta
tyttöä, vielä nuoremmilta he näyttivät kuin Hilma, ja heillä oli
hirveän paljon sanomista toinen toiselleen. "Kylläpä ne mahtaa olla
tärkeitä asioita", ajatteli Kaarina, ja hän olisi kovin mielellään
tahtonut tietää mitä he puhuivat, sillä heillä näytti olevan niin
hauskaa. Hän koetti heristää korviaan, mutta ei voinut kuulla muuta
kuin jonkun ainoan sanan, josta hän ei ensinkään viisastunut. Pappi
puhui saarnassaan synnistä ja synnin rangaistuksesta, armosta ja
anteeksiantamisesta, ja kyyneleet tulivat Kaarinan silmiin, kun hän
ajatteli Jumalan suurta hyvyyttä, jonka kautta suurimmatkin syntiset
voivat päästä "ijäisen autuuden asuntoihin". Synnintunnustusta lukiessa
hän sydämensä pohjasta rukoili että hänkin saisi syntinsä anteeksi.
Mutta samassa hän säpsähti, penkistä heidän edessään kuului hillittyä
tyrskinää, supatuksia ja naurua. Aivan selvään hän sen kuuli, ja
häneltä unohtui samalla synnintunnustus ja armolupaukset, sillä hän ei
voinut olla ihmettelemättä mitä huomasi. Mitä nämä tytöt ajattelivat?
Oliko todellakin heidän keskustelunsa tärkeämpi kuin nämä kysymykset,
jotka koskivat ijankaikkisuutta?

Hän nousi ylös ja aikoi juuri ojentaa kätensä penkin selkänojan yli
kysyäkseen heiltä mitä he juttelivat, koska se oli niin tärkeää että
synnintunnustusta lukiessa täytyi siitä puhua. Mutta samassa hän
muisti missä oli itse, ja Hilmakin kun yhtäkkiä tarttui häneen kiinni
vetäen hänet jälleen penkkiin, painautui hän häpeissään alas ja
huomasi olevansa suuri syntinen, joka ehkä enemmän kuin muut tarvitsi
Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Mitä se häntä liikutti, mitä tytöt
puhuivat? ajatteli hän. Mutta silloin välähti hänen mieleensä ajatus:
Entäpä jos se ei olisikaan mitään tärkeätä. Ja tätä ajatusta seurasi
toinen. Entäs jos kaikkia näitä ihmisiä, jotka kirkkoon rientävät,
siellä istuvat, nousevat ja kumartuvat, veisaavat ja rukoilevat, jospa
heitä ei olisikaan yhdistämässä tuo luja yhtenäinen side, jonka hän oli
mielessään kuvitellut?

Hän rupesi katsomaan ympärilleen. Nuo kaksi tyttöä ovat varmaan
keksineet tämän paikan yhteisten salaisuuksiensa ilmaisemiseksi.
Hän katsoi sivulleen: siellä vanha vaimo nukkui niin makeaa unta,
kuin konsanaan vuoteessaan; hän oli varmaan tullut tänne lepäämään
jokapäiväisestä hyörinästään. Aivan lähellä tätä vanhaa vaimoa istui
Heimosen sisätyttö, korea hattu päässä ja punainen silkkiliina
kaulassa; hän oli varmaankin tullut tänne näitä koreuksiaan näyttämään.
Tuolla oikealla puolella istui nuori mies, joka selaili virsikirjaa;
nyt hän löysi, mitä haki, luki, hymyili itsekseen ja taas alkoi lehtiä
käännellä. Kaarina oli huomannut että hän silmääkään räpyttämättä oli
kuunnellut papin saarnaa. Hänestä varmaan kaikki muu meno on joutavaa,
päätteli Kaarina.

Koko loppuajan Kaarinan päässä risteili kummallisia ajatuksia, ja kun
hän läksi ulos kirkosta, ei hänellä ollutkaan sitä omituista kohottavaa
tunnetta, joka aina ennen oli ollut. Kun hän taas kulki siinä pitkässä
jonossa, joka nyt suuntasi kulkunsa poispäin kirkolta, ihmetteli hän
mielessään mikä voima se on, joka saa liikkeelle näin paljon ihmisiä,
joilla on erilaiset harrastukset ja mielihalut. Onko se ainoastaan
tavan voima? — Eihän suinkaan voinut olla Jumalan tahto että ihmiset
kokoontuisivat kirkkoon omaa mukavuuttaan varten, tahi yleensä muista
syistä kuin häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Aivan kuin aavistaen
hänen ajatuksensa sanoi Hilma:

"Tänään moni teki syntiä kirkossa."

Kaarinan sydämeen pisti. Hän muisti että oli noussut pystyyn keskellä
synnintunnustusta.

"Ja kumminkin ihminen näkee, mikä silmäin edessä on, mutta Jumala
katsoo sydämeen," jatkoi hän.

Hilmakin näki vain kuinka hän nousi pystyyn keskellä synnintunnustusta
ajatteli Kaarina, ja tunsi taas uuden pistoksen, mutta Jumala näki
kun hän katsoi ympärilleen ja ajatteli kaikenlaista muuta kuin papin
sanoja. Voisikohan Jumala antaa hänelle anteeksi kaikki? Kaarina astui
nyrpeän näköisenä sanaakaan puhumatta kotiin saakka.

Sisään tultuaan hengitti hän helpommin, ja kun äiti tarjosi hänelle
kupin kahvia, riemastui hän niin että kokonaan unohti pahan tuulensa.
Hänelle ei ylipäänsä kahvia annettu, ja sitä halulla juodessaan mietti
hän syytä, miksi hänelle sitä nyt annettiin vieläpä aivan pyytämättä.
Hän meni kahvipöydästä noustuaan isän huoneeseen, koska kuuli toisten
äänet sieltäpäin, ja silloin hänelle selvisi juhlan syy: setä oli
tullut.

Setä asui kaukana ja harvoin hän heillä kävi, mutta suurempaa riemua
ei lapsille ollut kuin sedän tulo. Hän oli niin rakas isälle ja
äidillekin, kuin ei kukaan muu, ja he lapset käsittivät ettei paitse
isää ja äitiä sen parempaa ihmistä ollut kuin setä, ja he häntä
rakastivat ja ihailivat. Kun Kaarina tuli isän kamariin huomasi hän
heti sedän ja hänen ympärillään Elvin, Airan ja Ilmarin. Tytöt istuivat
yksi kummallakin polvella; oikealla oli Elvin vaaleakiharainen,
vasemmalla Airan tummatukkainen pää, Ilmari nojasi hänen käsivarteensa
ja setä kertoi. Kaarina juoksi suoraan sedän luo ja tervehdittyään
setää hellällä kaulan puristuksella jäi hän riippumaan toiseen
käsivarteen, samalla kun setä jatkoi kertomistaan, kokemuksistaan
junamatkalla, uusista tuttavuuksista, kotikaupunkinsa kunnallisista
oloista ja kaikenlaisesta muusta, mistä Kaarina ei paljoa ymmärtänyt,
mutta hiljaa kuin hiiret hän ja toisetkin lapset kauan kuuntelivat.
Kaarinan mielessä vain pyöri kysymys, miksi ei setä voinut asua
lähempänä, miks'ei tässä samassa kaupungissa, jotta hän voisi istua
vain heidän luonaan joka päivä.

Kun setä puhui, niin hänen suurenpuoleiset tummat kasvonsa vilkkaasti
väreilivät, hänen syvät, mustat silmänsä säihkyivät korkean otsan
alapuolella, hänen muutoin hiukan kumarat hartiansa oikenivat ja
hän kuvaili kaikki sanottavansa elävästi ja luontevasti. Hän oli
puhuessaan isän näköinen, mutta vaiti ollessa levisi hänen kasvoilleen
surumielinen ilme, joka puuttui isältä.

Isä oli vaaleaverisempi. Hänen tukkansa oli ruskea, mutta hänenkin
silmänsä olivat tummat ja, kuten sedän, tummien kulmakarvojen
verhoamat. Hänen kasvonsa osottivat sekä hänen vaiti ollessaan että
tyynesti keskustellessaan, kuten nytkin sedän seurassa, samalla
iloisuutta ja vakavuutta.

Molempien veljesten välillä istui äiti. Hän oli tummaverinen ja
mustatukkainen, mutta silmät olivat kirkkaan siniset. Hänellä
oli iloisenakin ollessaan pieni kärsivä piirre kasvoissaan. Kuta
suuremmaksi Kaarina tuli, sitä selvemmin hän sen huomasi.

Hän katseli vuoroin vanhempiaan, vuoroin setää, aivan kuin tahtoisi hän
ijäkseen painaa mieleensä kuvan siitä kuinka he näin yhdessä istuivat.

Nuoremmat sisarukset sillä välin alkoivat jo väsyä. He rupesivat omiaan
puhumaan, ensin hiljemmin, sitten yhä äänekkäämmin, ja vihdoin he eivät
enää jaksaneet pysyä paikoillaan, vaan ensin joutuivat kädet, sitten
jalat liikkeeseen ja muutaman minuutin kuluttua he hyppelivät lattialla
ja melusivat minkä jaksoivat. Vanhempien kävi vaikeaksi jatkaa
keskustelua, ja huolimatta sedän pyynnöistä käski äiti heidän lähteä
pois huoneesta. Kaarina, joka oli seisonut aivan hiljaa paikallaan,
pyysi jäädä sinne, mutta tätäkään ei äiti sallinut, hänen vanhimpana
täytyi mennä toisten leikkiä johtamaan, mikään ei auttanut.

Nyt Kaarinan paha tuuli taas sai valtaa ja sen sijaan että olisi
käynyt toisten leikkiä ohjaamaan, hän vetäytyi heistä kokonaan pois,
istuutui ruokasalin ikkunan ääreen ja katseli sieltä hajamielisenä
kadulle, missä silloin tällöin joku tuttu sivukulkija liikkui. Hän ei
huomannutkaan että toiset taas menivät vanhempien luo. Vasta kun äiti
ankaran näköisenä heitä kädestä talutellen ja edessään työntäen tuli
takaisin, selvisi hänelle tottelemattomuutensa, ja hän koetti keksiä
leikin, joka pienempiä huvittaisi. Ennen pitkää olivatkin lapset
iloiseen leikkiin kiintyneitä ja Kaarina oli yhtä innostunut kuin
toiset, vieläpä keksi hauskoja käänteitä, jotka yllyttivät koko joukon
tuon tuostakin iloiseen naurunpurkaukseen.

Päivällisen jälkeen tuli Manda leikkimään lasten kanssa, mutta silloin
Kaarinan taas valtasi halu kuunnella vanhempien keskustelua ja hän
pujahti hiljaa saliin, jossa aikuiset istuivat juomassa iltapäiväkahvia.

Äiti luki sanomalehteä:

  "Yksityisessä elämässä on velvollisuuden tie tavallisesti kyllä
  selvä. Valtiollisissa tehtävissä ja varsinkin niin vaikeissa
  olosuhteissa kuin nykyiset ovat, jolloin on silmälläpitäminen kansan
  kohtaloa, eivät nuo yksinkertaiset yleiset ohjeet pitkälle riitä.
  Velvollisuuden tehtävät voidaan käsittää ja epäilemättä käsitetäänkin
  eri tavalla, ja meidän tulee jättää ratkaiseva arvostelu
  tulevaisuudelle, jolloin seuraukset ovat nähtävinä."

Isä oli noussut ylös ja keskeytti tässä lukemista. Hän sanoi ainaisella
varmuudellaan ja vakavuudellaan setään päin kääntyneenä:

"Minä en tahdo tuomita sinua, jos todellakin katsot velvollisuudeksesi
erota virastasi, mutta kumminkin tahdon vielä kerran sanoa että minun
mielestäni suomalaisten virkamiesten olisi nykyaikoina koetettava
enemmän kuin tavallista ottaa huomioon sekin näkökanta, että viroissa
pysymiselläkin voi maata hyödyttää."

"Tahdotko sinä väittää etten ole tarkalla harkinnalla päätöstäni
tehnyt?" kysyi setä.

"Enpä juuri sitäkään, mutta tahdon kumminkin suoraan sanoa että pelkään
sinun päätöksesi, tietämättäsi, tahtomattasi johtuvan suurisuisen
yleisen mielipiteen vaikutuksesta."

Setä oli kiivastunut sanoessaan:

"Luuletko minua sellaiseksi raukaksi, että vain tämän mukaan tekisin
päätöksiä, jotka koskevat koko tulevaisuuttani?"

"Et olisi ainoa, joka vain tämän mukaan toimisi. Niitä on ollut monta
ennen sinua ja tulee varmaan olemaan sinun jälkeesi. En epäile hyvää
tahtoasi ja rehellistä mieltäsi. Ehkä monet seuralaisistasi ovat siinä
suhteessa yhtä vähän epäiltäviä, mutta pelkään että vastustusvoimasi on
lamautunut ja katson veljelliseksi velvollisuudekseni huomauttaa sinua
että asioilla voi olla toinenkin puoli, jota sinä ehkä et ole tullut
kyllin tarkastaneeksi."

"Sinä siis kumminkin epäilet että toimin enemmän ulkonaisten
vaikutusten kuin oman vakaumukseni mukaan. Käsitätkö sinä, että tämä on
loukkaus minua kohtaan?"

"Vastaa ensin yhteen kysymykseen! — Oletko ottanut selkoa siitä mitä
tahtovat sen mielipiteen kannattajat, joihin minäkin kuulun? Oletko
lukenut meidän lehtiämme ja julkaisujamme?"

"En! Mutta nehän ovat vaan valheita täynnä!"

"Mistä sinä sen tiedät! Ja mistä sinä tiedät että se, jota sinä luet,
on totta?"

"Tietysti minun täytyy luottaa yleistä kunnioitusta nauttivien miesten
sanoihin!"

"Jotka ovat riistäneet kunnian toisilta paljoa suurempaa kunnioitusta
ansaitsevilta rehellisiltä miehiltä!" Isä sanoi tämän vuorostaan
kiivastuneena hänkin.

"Nyt minun täytyy sanoa että sinä vuorostasi olet sokaistu, sillä
kuinka rohkenet väittää että kaikki ne hienosti sivistyneet henkilöt,
jotka perustuslaillisuutta kannattavat, tahtoisivat ilman syytä riistää
kunniaa täysin rehellisiltä henkilöiltä?" Setä oli näin sanoessaan
noussut ylös ja käveli kiivain askelin edestakaisin.

"Kumminkin uskallan väittää," vastasi isä, "että meidän
perustuslaillisemme ovat sen tehneet jo yksin omaksumalla oman
puolueensa kannattajille nimen, jonka vastakohta on solvaus
isänmaallisille kansalaisille!"

"Mutta hehän ovat myöntyväisyyden miehiä!" sanoi setä; "ovathan he
alistuneet perustuslain vastaisiin tekoihin!"

"Silloin kun voit todistaa että joku heistä itsekkäistä syistä,
olkoon minkälaisista tahansa, on näennäisesti 'alistunut', olen
mielelläni valmis häntä tuomitsemaan. Mutta jos hän on toiminut
velvollisuudentuntonsa pakottamana, on hänen menettelynsä katsottava
täyttä kunnioitusta ansaitsevaksi, mitä siitä muuten arveltaneekin!
Vieläpä nykyään niiltä, joilla on n.k. myöntyväisyyskanta, vaaditaan
enemmän rohkeutta velvollisuuksiensa mukaiseen toimintaan, kuin
perustuslaillisiksi itseään nimittäviltä."

Setä katsoi kelloaan ja säpsähti: "Nyt minun täytyy lähteä," sanoi
hän. "Toivoisin kumminkin että luottaisit minun rehellisyyteeni sekä
siihen että minäkin toimin vakaumukseni mukaan, ja että meidän suora
veljellinen välimme aina pysyisi samanlaisena, vaikka tiemme joskus
eroaisivatkin."

"Minäkin toivoisin ettei meidän välimme koskaan muuttuisi, vaikka
ehkä monissa asioissa ajattelemme eri lailla," sanoi isä ja puristi
lämpimästi lähtemäisillään olevan veljensä kättä.

Kaarina huomasi, että äiti salaa pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan, ja
hänen silmissään tuntui kohta niin kummasti täyttävän, vaikk'ei häntä
ollenkaan itkettänyt. Pikemmin hän oli iloinen, sillä tämä keskustelu
oli häntä sanomattomasti huvittanut.

Kaarina odotti koko illan sedän kotiintuloa, mutta hänen täytyi lähteä
nukkumaan ennenkuin setä palasi ja häneltä jäi kuulematta jatkettiinko
tätä keskustelua. Ennenkuin hän nukkui johtui hänelle taas mieleen,
mitä päivällä oli kuullut, ja hänestä tuntui hyvin ihmeelliseltä, että
kaksi niin hyvää ihmistä kuin isä ja setä, voivat olla niin erimielisiä
maailman asioista. Kumpi heistä oli oikeassa? Kun isä puhui, niin
Kaarinasta tuntui kuin hän olisi ollut oikeassa, ja kun setä puhui, hän
taas mielessään kallistui sedän puolelle. Kylläpä ne mahtoivat olla
vaikeita asioita oikein ymmärtää, päätteli hän vihdoin ennenkuin vaipui
uneen.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei näistä asioista enää juteltu,
vaan vanhemmat puhuivat sedän kanssa iloisesti ja vilkkaasti kuten
tavallisesti kaikenlaisista muista asioista. Kohta aamiaisen jälkeen
oli sedän lähdettävä asemalle. Kun isänkin samassa piti mennä
virastoonsa, heittivät he jo kotona jäähyväiset toisilleen.

"Muista että luet kaikkien puolueitten lehtiä näinä ristiriitaisina
aikoina", sanoi isä lopuksi, "muuten et voi muodostaa itsellesi
sellaista mielipidettä, jolla olisi arvoa itsenäisesti ajattelevien
ihmisten silmissä."

"Kunhan tässä vain ehtisi", sanoi setä hätäisesti ja kiiruhti
hyvästelemään lapsia ja äitiä. Äiti lupasi lähteä asemalle saattamaan
ja lapset saivat luvan päästä ulos katsomaan heidän lähtöään ajurin
hevosella asemalle päin ja huiskuttamaan nenäliinalla sedälle, joka
puolestaan heilutti lakkiaan siksi kun reki kääntyi kulman taakse.

Lapset läksivät sen jälkeen pihalle leikkimään, rakentamaan kanavia ja
sulkuja lumesta vesilätäkköjen reunoille ja kulettamaan pieniä naapurin
Kallen veistämiä laivoja niissä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja hiki tuli lapsille heidän hääriessään
lämpimissä talvitamineissaan, mutta kun vaan joku heistä yritti
päällystakin nappia avata, niin jo oli Manda kimpussa. "Kevättuulet
ovat kylmät, vaikka päiväpaiste lämmittäisikin", oli äiti sanonut,
eikä lasten auttanut muu kuin tottelevaisesti jälleen napittaa
päällystakkinsa. Päivällistä syömään tullessaan saivat he kuivat
jalkineet likomäriksi kastuneitten sijaan, ja niin hyvältä ei ruoka
koskaan ollut maistanut, arvelivat he syödessään rääpiäisiä sedän
lähtö-aamiaisesta.

Ihana kevät joudutti tuloansa, mutta Kaarinalla oli tänä keväänä
muutakin ajateltavaa kuin lähestyvän kesän riemuja: hänen tuli
valmistua tyttökoulun pääsytutkintoon. Ahkerasti hän luki joka päivä
läksyjä, joita äiti sitten kuulusteli; keskipäivällä vaan oli ulkona
toisten kanssa, sitten taas istuutui kirjansa ääreen.

Toukokuun lopulla vihdoin valkeni tutkintopäivä, ja sydän kiivaasti
sykkien, oudossa odotuksessa, astui Kaarina äidin kanssa ensimäisen
kerran kouluun päin.

Siellä oli monta äitiä tyttäriensä keralla; valmistavan koulun
johtajatar oli siellä oppilaitaan saattamassa, ja oli siellä myös
tyttöjä, joilla ei näkynyt ketään saattajaa. Kaarina haki tyttöjen
joukosta tuttuja kasvoja, mutta ei nähnyt ketään muuta kuin Heimosen
Elinan, joka oli häntä paljoa isompi, käynyt kansakoulun ja nyt
pyrkimässä toiselle luokalle.

Mutta tuossahan näkyi tuttu vaaleakiharainen pää. Eini siellä tuli
tätinsä kanssa. Kaarina riemastui ja unohti hetkeksi juhlallisen
tilaisuuden ja alkoi hyökätä tulijaa kohti, mutta äiti piti lujasti
kiinni kädestä, ja kun äiti ei hellittänyt, huomasi Kaarina, että hän
taas aikoi tehdä tyhmyyden, ja vetäytyi hiukan nolona äitinsä turviin.
Eini sitä vastoin heti Kaarinan huomattuaan, nähtävästi ennenkuin täti
aavistikaan, riensi tämän luokse. Siniset silmät säteillen ja kiharain
vavistessa ohimoilla tarttui hän kiivaasti Kaarinan käteen.

"Eikö tämä ole hauskaa? Minua pelottaa kyllä hirveästi, mutta
johtajatar sanoi ettei minun tarvitse pelätä. Kumminkin on täti vielä
tänä aamuna kuulustellut minulta koko raamatunhistorian." Kaikki tuli
yhdessä henkäyksessä.

Kaarina vastasi vaan: "Minusta tämä on melkein kuin unta."

Muuta Eini ei ehtinyt sanoa, sillä täti oli tullut ja tarttuen hänen
käsivarteensa torui hän:

"Sinä suuri tyttö, kun et ensinkään ymmärrä käyttäytyä. Katso
ympärillesi, kaikki muut ovat niin juhlallisen näköisinä, kuten tulee
ollakin, — sinä vain juokset ja juttelet, niinkuin ei muita huoneessa
olisikaan. Tulehan nyt edes johtajatarta tervehtimään." Täti vei
Einin valmistavan koulun johtajattaren luo, joka häntä ystävällisesti
tervehti.

Samassa tulikin tyttökoulun johtajatar opettajahuoneesta. Hän oli
pitkä ja solakka, ryhti oli suora ja arvokas. Kasvot olivat erittäin
säännöllisesti muodostuneet, hyvin vaaleaveriset; sileästi jakaukselle
kammattu, vaalea tukka pyrki ohimoilla muodostamaan muutamia keveitä
kiharoita.

Kaarina oli ennenkin ihaillut hänen ulkomuotoansa. Nyt, kun hän
näki johtajattaren, tulevana opettajanaan, vaatimattomaan, mutta
aistikkaaseen mustaan pukuun puettuna seisovan tuossa opettajahuoneen
ovella, ystävällisesti silmäillen kouluun pyrkivää tyttöparvea, hän ei
tiennyt uskaltaisiko katsoa suoraan johtajatarta silmiin, pelosta että
tämä huomaisi ihailua hänen katseessaan.

Tervehdittyään lasten saattajia, pyysi johtajatar lapset
luokkahuoneeseen. Sinne kaikki kilpaa riensivät, Kaarina vielä ovessa
kääntyi pikaisesti katsomaan äitiä, jonka silmissä hän hämmästyksekseen
oli näkevittään kyyneleitä. Pelkäsikö äiti ettei hän onnistuisi
tutkinnossa, vai miksi hän itki?

       *       *       *       *       *

"Kiire on, kiire on tyttökouluun, tyttökouluun, kiire on, kiire
on," isä oli sanat toistanut rannalla, laivan tukutusta matkien,
ja nyt kun laiva oli täydessä vauhdissa, kuuluivat nämä yhtämittaa
Kaarinan korvissa. Hän oli nyt matkalla tyttökouluun kahden hänelle
tuntemattoman vanhan ystävällisen tädin seurassa, vanhempien ja
nuorempien lasten vielä jäädessä maalle muutamiksi päiviksi.

Pääsytutkinto oli onnistunut sekä hänelle että Einille, ja he olivat
luvanneet toisilleen olla vierustovereita, jos johtajatar siihen
suostuisi. Nyt oli kesä kulunut, kuten tavallisesti; muistoina olivat
vaan enää huviretket, onkimatkat, mansikassa, mustikassa ja puolukassa
olot. Hauskimpia muistoja oli onnistumaton huviretki, joka päättyi
siihen, ettei ukkos-ilman vuoksi uskallettu lähteäkään vesille, vaan
syötiin eväät uimahuoneessa, joka onneksi oli siksi tilava, että
koko perhe siihen mahtui yht'aikaa. Enemmän kuin näissä muistoissa
viipyivät Kaarinan ajatukset siinä mikä nyt tuleva oli. Hän ajatteli
koulunkäyntiä, uusia tovereita ja opettajia. Kummalliselta tuntui
hänestä matkustaa pitkää matkaa ilman vanhempia ja sisaruksia. Asemalla
kaupungissa olisi sitävastoin joko mummo tahi Helena, palvelija,
vastassa, ja mummon luona hän olisi kuin kotona taas. Äidin isoisän
kuva seinällä häntä taas tuttavallisesti tervehtisi, ei niin erittäin
ystävällisesti, vaan mieluummin arvostelevan ankarasti, aivan kuin
osaisi se katseellaan tunkeutua sydämeen ja tutkia sen salaisimpia
värähdyksiä. Pienenä hän oli tätä kuvaa pelännyt, niin ettei oikein
olisi uskaltanut yksin mennä siihen huoneeseen, missä kuva riippui
suuren kirjavapäällyksisen sohvan yläpuolella. Nyt häntä nauratti tämä
kuvan pelko, mutta kumminkin sen vaikutus häneen oli suuri yhä vieläkin.

Miltähän kouluun meno tuntuisi? Muistaisiko hän viitata ja nousta
seisomaan vastatessaan? Pääsytutkinnossa hän oli usein nämä asiat
unohtanut ja saanut hävetä muiden häntä katsellessa ja erään
pilkallisesti hymähtäessä. Kuinka se koski häneen tuo pilkka! Jospa hän
saisi tilaisuutta siihen kostaa. Sillä pilkallisen näköisellä tytöllä
oli niin leveä suu, ja hänen naurunsa kaikui niin kumman kovalta, että
miltei tuntui pahalta sitä kuulla.

Pienempänä ollessa olivat leikkitoverit laittaneet hänestä laulun, joka
alkoi ja loppui säkeillä "Kaisa-Liisa bom, bom!" ja kun he tahtoivat
häntä härnätä, alkoivat he tätä laulua laulaa. Ensin hän suuttui
hirveästi, hän hyökkäsi toisten kimppuun aikoen tukistaa heitä, kutakin
vuoroonsa, ja joskus hän onnistui saamaan kiinni Lyylin pitkästä
palmikosta. Hän tosin ei ollut laulun keksijä, eikä edes pahin sitä
laulamaan, mutta hän se sentään tukkapöllyn sai — syyttömästi kyllä,
sillä eihän ollut hänen vikansa että hänen sileä vaalea tukkansa oli
kasvanut pitemmäksi kuin muiden. Äiti sai siitä vihiä ja Kaarina sai
rangaistukseksi istua sisällä koko sen iltapäivän. — Sitten Kaarina
huomasi että oli parempi, kun ei hän ollut ensinkään kuulevinaan koko
laulua, ja tämä keino tepsi — eipä aikaakaan, niin oli se kaikilta
unohtunut. Vuosiin ei Kaarinakaan ollut sitä muistanut, vasta tuon
tytön pilkkahymy pääsytutkinnossa sen taas hänelle toi mieleen.

Hänen aikaansa lyhentääkseen oli äiti antanut hänelle matkalla
luettavaksi erään Topeliuksen kirjan. Kertomusta "Sini-linnusta"
hän nyt luki, ja ennen pitkää hän ajatuksissaan täydelleen oli
satumaailmoissa. Lopetettuansa istui hän ja mietti lukemaansa satua,
ja hänessä heräsi äkkiä syvä säälintunne tuota onnetonta prinsessaa
kohtaan, jonka hänen äitinsä koetti tehdä onnelliseksi, mutta joka oli
häijy ja pahansuopa ja sen vuoksi tuli ijäkseen onnettomaksi.

Hän oli tummaverinenkin; musta, pahuuden väri, ei hänestä pesemällä
lähtenyt. Kaarina tunsi osanottoa ehkä enimmin juuri tämän tähden.
Hänkin oli tumma, juuri semmoinen, miksi Topelius kuvasi kaikki pahat
tytöt. Hän ei ollut kauniskaan, sen hän hyvin tiesi. Eini sitävastoin
oli hänestä aina ollut kuin satujen prinsessa tai hyvä hengetär.
Hänellä oli niin kirkkaat siniset silmät, iho valkea, posket punaiset
ja vaaleat hiukset kiharat. Hänelle varmaan tulee elämässä käymään kuin
saduissa, hän köyhä orpotyttö ankaran tätinsä luota tulisi varmaan
vielä pääsemään suureen kunniaan! Mikä se olisi? Saisiko hän mahtavan
puolison, tahi tulisiko hänestä joku kuuluisuus? Kuuluisaksi tulemiseen
vaaditaan kumminkin lahjakkuutta, eikä sitä Einillä ollut, sen kyllä
Kaarina tiesi paremmin kuin kukaan muu. Sellaisissa leikeissä, joissa
tarvittiin ajatuksia ja kekseliäisyyttä, jäi Eini aina alakynteen.
Mutta tanssissa, kuinka sulavasti hän siinä liikkuikaan! Silloin
Kaarina ei koskaan väsynyt häntä katselemasta. — — —

Pitkä oudonlainen matka oli vihdoin lopussa, mummon luona maistui
yö-uni makealta, ja iloisena ja reippaana astui Kaarina ensimäisenä
päivänä kouluun. Sielläpä oli hyörinää, kaikki tytöt koulun pihalla
tervehtivät toisiansa, kyselivät ja vastasivat, leikkiä laskivat ja
kertoivat kesämuistojaan. Isommat tytöt, yläluokkalaiset, kävelivät
käsikynkässä kaksi tahi kolme yhdessä jonossa. He puhuivat hiljempää,
usein kuiskaamalla aivan kuin sydämensä salaisuuksia toisilleen uskoen.

Tuossa tuli Eini ja hänen mukanaan Helli, yksi niitä harvoja, jotka
olivat erityisesti kiinnittäneet Kaarinan huomiota pääsytutkinnossa:
tällä oli näet silloin puku, joka aistikkuudellaan pisti hänen
silmäänsä. Nytkin oli Hellillä aivan uudenaikainen kauhtana, jommoista
ei ollut kellään muulla, ei edes yläluokkalaisilla, ja hattukin näytti
aivan uudelta, jota vastoin kaikkien muiden olkihatut selvästi olivat
kuukausimääriä kestäneet sekä sadetta että päivänpaistetta. Hellin
läsnäolo hillitsi hänen haluansa hyökätä Einin kaulaan, mutta luo hän
juoksi kuitenkin, ja tytöt pyörittivät toisiansa parisen kertaa ympäri
nauraen ja rupattaen.

"Onko sinulla ollut hauska kesä?"

"Voi, voi kuinka mukavata, kun koulu alkaa."

"Oletko sinä lukenut?"

"Mitä sinä olet lukenut?"

Näin risteilivät huudahdukset ja kysymykset vastausta odottamatta.

"Minä olen lihonut niin että kaikki minulle nauravat!" sanoi Eini.

Ja molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

Eini oli todellakin lihonut. Hänen silmänsä loistivat yhtä kirkkaasti
kuin ennenkin, mutta ne olivat nyt paljoa syvemmällä pulleitten
punaposkien yläpuolella.

"Minusta Helli on tullut niin kauniiksi", jatkoi Eini, "hän on aivan
kuin iso neiti, kun liikkuu tuossa kauhtanassaan. Kylläpä mahtaa olla
hauska saada aina käyttää kauniita vaatteita."

Kaarinaa alkoi harmittaa, sillä vaikka hän pitikin Einistä, hän ei
oikein kärsinyt tämän tapaa aina puhua vaatteista. Hän senvuoksi
katkaisi toverinsa ajatusjuoksua sanoen: "Mennäänpä tervehtimään noita
toisia tyttöjä, minä menen ensin tuon laihan tytön luo — hän on niin
viisaan näköinen."

Kaarina erosi Einistä ja lähestyi tyttöä, joka näytti häntä pitemmältä
ja vanhemmalta. Tämän kasvoissa oli jotain, mikä heti erotti hänet
toisista. Hänen silmänsä, jotka lähemmältä katsoen olivat omituisen
kirjavanväriset, olivat hyvin syvällä, nenä oli suora ja melkein liian
pitkä, antaen koko kasvoille omituisen vanhan ihmisen leiman. Tukkakin
oli väriltään omituinen, pellavan valkea, mutta vasemmalla puolella
kulki leveä ruskeanvärinen juova. Kaunis hän ei suinkaan ollut, mutta
hänen kasvon-ilmeensä osottivat kuitenkin jotain erikoista, jota
Kaarina ei oikein käsittänyt, mutta joka vastustamattomasti kiinnitti
hänen huomiotaan.

Kaarina kätteli häntä.

"Terve! Minun nimeni on Kaarina, mikä on sinun nimesi?" virkkoi hän.

"Minun nimeni on Taimi, olimmehan me pääsytutkinnossa yhdessä viime
keväänä, mutta minä istuin takanasi; senvuoksi et ehkä minua muista."

"Onko sinusta hauska, kun koulu alkaa?"

"Minusta on niin hauskaa, että en voi sanoa. Minä en jaksaisi
elääkään, jos en saisi koulua käydä ja oppia." Taimin pienet silmät
saivat kirkkaamman kiillon, kun hän tämän sanoi, ja hänen kalpeille
kasvoilleen nousi helakka punotus.

Kaarina ei voinut muuta kuin kummastella tällaista luku-intoa. Kyllä
hänkin mielellään oppi ja hänestäkin usein tuntui että elämä ilman
oppia olisi surullista; sillä olihan maailmassa niin paljon, josta
hän olisi tahtonut saada tietoja, jotta oppisi paremmin käsittämään
koko elämää. Mutta hän oli usein ajatellut että tämän tietomäärän
voisi saada helpommallakin. Olihan hän lukenut monesta kuuluisasta
henkilöstä, joka ei menestynyt koulunpenkillä ja kuitenkin saavutti
suuremman viisauden kuin muut.

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella, koulukello soi ja tytöt riensivät
kukin luokkaansa, astuakseen sieltä järjestetyissä riveissä rukouksiin.
Ensimäinen luokka kulki ensin ja Kaarina ja Eini olivat luonnollisesti
parikkain.

Hyvin juhlalliselta tuntui Kaarinan mielestä, kun kaikki seisoivat
vakavina, oppilaat suorissa riveissä parittain ja opettajat pitkin
ovenpuoleista seinää. Eräs yläluokkalainen soitti harmoonia ja sen
säestyksellä laulettiin virsi. Virren loputtua luki johtajatar,
joka seisoi puhujalavalla, kappaleen raamatusta ja sen jälkeen Isä
meidän sekä Herran siunauksen. Kaikki panivat kätensä ristiin virren
loputtua ja kun johtajatar oli sanonut "Amen" kumartuivat opettajien
ja useimpien tyttöjen päät. Muutamat ensluokkalaiset, kuten Kaarina,
eivät malttaneet, hetken juhlallisuudesta huolimatta, olla ympärilleen
katsomatta.

Kaikki menivät sitten luokkiinsa ja johtajatar tuli ensimäiseen
luokkaan määräämään paikat oppilaille. Suureksi ilokseen saivat Eini
ja Kaarina jäädä vierustovereiksi. Sitten tulivat opettajat kukin
vuorostaan antamaan läksyjä ja neuvoja vastaisten tuntien varalle, ja
parin tunnin kuluttua oli Kaarinan ensimäinen koulupäivä päättynyt.

Kevein askelin kulki Kaarina lauantaina eli neljäntenä päivänä koulusta
kotiin, jonne muu kotiväki oli palannut maalta edellisenä iltana, ja
kun hän avasi koti-oven ja näki koko tutun ympäristön, oli koulussa
käynti hänestä kuin kaunista unta. Hän oli elänyt aivan toisenlaisessa
maailmassa äsken, nyt hän taas oli siirtynyt toiseen. Siellä kaikki
järjestystä, komentoa, yhdenmukaisuutta, kaavamaisuutta, siellä hän
oli pieni osa, samanlainen kuin monet kymmenet muut, mutta ainoastaan
muiden lisänä oli hänelläkin merkitystä. Täällä hän oli yksi ainoa,
vanhin tytär kodissa, ja tiesi että äidin, isän, sisarusten ja
palvelijain sydämessä oli pieni erikoinen tila häntä varten, jota ei
kukaan muu kuin hän voisi täyttää. Siellä ei kukaan kysynyt hänen
tarpeitaan ja mielihalujaan, eikä välittänyt siitä oliko hän iloinen
vai surullinen, ei ainakaan samalla tavalla kuin täällä kotona.

Ja kuitenkin, sen hän tunsi, oli hän siellä koulussa jotain, jota
hän ei kotona ollut. Vielä hän ei ymmärtänyt mitä se oli, mutta
hänestä tuntui kuin tuo tieto, että hän oli koululainen, olisi häntä
kohottanut sisällisestikin eikä vaan ulkonaisesti muitten ihmisten
silmissä. Olikohan se itserakkautta? Hän oli huomannut että kun jotakin
henkilöä sanottiin itserakkaaksi, niin se sanottiin sellaisella
vastenmielisyyttä osottavalla äänenpainolla, että Kaarina ei suinkaan
olisi tahtonut itseään siksi nimitettävän. Ei hän tahtoisi olla
itserakas ja hän pelkäsi kovin, että hän siltä näyttäisi. Mutta
kuitenkin hän oli ylpeä siitä että oli koululainen, se hänen täytyi
itselleen myöntää, vaikk'ei hän sitä koskaan kenellekään ilmaiseisi. Ei
suinkaan niin vaarallista ollutkaan hiukan ylpeillä siitä mitä osasi.
Ei hänen silti tarvinnut halveksia ja kohdella pahasti pienempiä ja
taitamattomampia. Sitä hän ei koskaan tekisi.

Näissä mietteissään hän oli istuutunut pianon ääreen ja selaili
nuotteja aivan kuin hakeakseen jonkun laulun, joka hyvin soveltui hänen
mielialaansa. "Savolaisen laulu" sattui eteen ja, niin hyvin kuin
taisi, soitti hän sen alusta loppuun asti, niin monta kertaa, että oli
mielessään ajatellut kaikki värssyt läpi. Laulaa hän ei olisi voinut,
sillä silloin olisi hän takertunut soitossaan. Ylpeyttä oli tuossakin
laulussa sanoissa:

    "Täss' Savon joukko tappeli
    ja joka kynsi kylmeni
    edestä Suomenmaan."

Eikä kukaan liene tätä ylpeyttä moittinut.

Hänkin, Kaarina, koulussa valmistui astumaan taisteluun "edestä
Suomenmaan". Eikö hän saisi ylpeillä siitä, että näin korkea päämäärä
oli hänellä edessä ja että hän reippaasti astui kohti tätä päämäärää? —
— —

"Kaarina, tuleppa kattamaan pöytä", kuului samassa äidin ääni; "isä
tulee kohta paikalla kotiin eikä pöytä ole katettu. On aivan kuin et
ensinkään huomaisi, mikä kiire meillä kaikilla on muuton jälkeen."

Kaarina nousi ylös ja paiskasi nuottivihkon kiinni. Häntä harmitti
että oli tullut ajattelussaan keskeytetyksi, vieläpä nöyryyttävällä
muistutuksella. Mutta tullessaan ruokasaliin ja nähdessään äidin
ja palvelijoitten puuhat, häpesi hän äskeistä suuttumistaan ja
ryhtyi vikkelästi pöytää kattamaan. Vielä hänen siinä levittäessään
pöytäliinaa ja kantaessaan lautasia, laseja, veitsiä ja haarukoita
pöytään, hänen ajatuksensa tahtoivat palautua niille teille, joilla
kulkivat äidin häntä kutsuessa, mutta vähitellen ne sittenkin
siirtyivät edessä oleviin puuhiin, ja koko iltapäivä kului häneltä
vaateläjien kantelemisessa ja sijoittamisessa paikoilleen kaappeihin ja
piironkeihin. Pyhäksi tuli saada kaikki vakat ja matkalaukut tyhjiksi
ja ullakolle oli äiti sanonut, ja niin ne saatiinkin.

Vielä kului kokonainen viikko ennenkuin kotiin saatiin palautetuksi
tavallinen järjestys. Kaarina oli aina loma-aikoinaan äitiä auttamassa
ja vihdoin hänkin oikein innostui pieniin järjestelytoimiin. Pienemmät
sisaret ja Ilmari taasen, kun näkivät Kaarinan touhun, tahtoivat hekin
olla mukana auttamassa, ja kaikki oli heistä kuin hauskinta leikkiä.
Välistä tosin sattui, että he saivat aikaan epäjärjestystä järjestyksen
sijaan, ja silloin käski Kaarina kiivaasti heidät lähtemään pois
omaan leikkinurkkaansa, ja pian olisi hän joutunut käsikähmään heidän
kanssaan, jollei äiti olisi tullut välittäjäksi kuiskaten Kaarinalle:
"Antaa heidän olla auttavinansa, näin he pysyvät hyvällä tuulella;
kyllä minä pian korjaan heidän jälkeensä." Ja Kaarinan täytyi tähän
tyytyä.

Kaarina oli saanut luvan kutsua muutamia koulutovereitaan luokseen
hänen syntymäpäiväänsä viettämään. Nämä, luvultaan kuusi tyttöä,
nähtävästi riemastuivat saatuaan kutsun ja saapuivatkin, tuoden
useimmat kuvakortteja onnentoivotuksineen. Ruokasali oli jätetty
tyttöjen haltuun ja kohta siellä oli juttuaminen täydessä käynnissä.

Tänään oli heitä kaikkia punnittu ja mitattu voimistelutunnilla,
jokainen muisti oman painonsa ja niitä vertaillessa huomattiin että
Eini oli painavin, vaikka toinen järjestyksessä pienemmistä. Siitä
siirtyi keskustelu voimistelunopettajaan.

"Hän näyttää ihmeen ystävälliseltä", sanoi Eini, "ja oletteko
huomanneet kuinka kauniisti hän tekee kaikki liikkeet?"

"Niin, ja kuinka säntillisesti hän komentaa."

"Valmistavan koulun johtajatar komensi niin epätasaisesti
marssi-askeleetkin, ettei kukaan viitsinyt opetella marssimista
tahdissa. Toista on tämä!" Näin sanottuaan Eini vaistomaisesti
nytkähdytti päätään molemmille syrjille marssitahdissa.

"Minä enin kummastelen sitä notkeutta, jolla hän liikkuu telineissä.
Kyllä kestää kauan ennenkuin yksikään meistä voi yhtä jäntevästi
ponnahtaa käsipuihin ja heittäytyä niiden yli", arveli Kaarina.

"Entä Eini, mitä sinä hänestä sanot?" kysyi joku.

"Eini onkin poikkeus säännöstä. Hän on tosiaan oikein notkea. Elä,
Eini, tule itserakkaaksi!"

Eini punastui hiusmartoa myöten, mutta ei sanonut mitään.

Nyt siirtyi puhe saksankielen opettajaan.

"Kukaan ei tänään oikein osannut sitä poikkeusta saksankielen
säännöstä, joka oli läksynä."

"Niin, ei edes Taimi viitannut."

"Kyllä minä viittasin", ehätti Taimi sanomaan, "mutta neiti Kulmala ei
ollut sitä huomaavinaan."

"Sen minäkin voin ihan hyvin uskoa ettei hän ollut sitä huomaavinaan,
semmoinen juuri hän on!" sanoi Kaarina. "Toisia hän auttaa osaamaan,
toisien taitoa hän on valmis kaatamaan. Niinkuin sitä ei huomaisi!"

"Mitä tästä vielä sinulle koituu", sanoi Eini, tehden sormellaan
varottavan merkin, "kun sinä et ensinkään voi kärsiä neiti Kulmalaa ja
koko koulu-ajan on sinun kumminkin hänen saksantunneillaan istuttava."

"Pidä sinä huoli itsestäsi! Kun neiti Kulmala vaan katsoo sinuun noin",
Kaarina pyöritti silmiään, "ja hymyilee ja sanoo: no vastaappa nyt,
pikku Eini, niin sinä heti hymyilet takaisin ja koetat olla yhtä imelän
näköinen —"

"Nyt sinä olet häijy, milloin minä olisin niin tehnyt?" Eini näytti
vihastuvan.

"Et sinä tahallasi, kyllä minä sen tiedän, mutta sinä kumminkin niin
teet. Minä nyt vain sanon sinulle varoitukseksi, ett'et muuttuisi
äkäisen näköiseksi, kun neiti Kulmala joskus sattuu sinuun suuttumaan."

"Hän vihaa ihan hirmuisesti Almaa. Näittekö kuinka hän Almalle luimisti
silmää, kun scheen ääntäminen ei tahtonut onnistua." — — —

"Johtajatar mahtaa olla hirveän hyvä opettaja", sanoi Kaarina; "minusta
on aina niin hauskaa, kun hän tulee tunnille."

"Hän on uskovainen", tiesi Helli; "hän pitää kaiken huvituksen syntinä.
Teatterit ja tanssit ovat hänestä epäjumalanpalvelusta." — — —

"Hyvänen aika!" tokaisi Eini; "mutta mitä ihmiset sitten tekisivät,
jolleivat saisi joutoaikoinaan huvitella."

"Istuisivat kädet ristissä, veisaisivat ja rukoilisivat", sanoi Helli
pilkallisesti, ja hänen näin sanoessaan levisi hänen pienille pyöreille
kasvoilleen vanhan ihmisen ankara ilme.

"Ei hän vielä ole meille mitään sellaista sanonut uskontotunnilla",
sanoi Kaarina, "ehk'eivät hänen ajatuksensa kumminkaan aivan sellaiset
liene."

"Mutta jos hän vain jotain sellaista alkaa puhua, niin minä suutun!"
Taimi oli näin sanoessaan noussut ylös ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Minä sanoisin suoraan, että hän on tekopyhä ja ulkokullattu
farisealainen! Kyllä minä tiedän mitä nuoret tekevät, jolleivat pääse
tansseihin ja teattereihin, silloin he — — —"

Taimi katkaisi äkkiä puheensa eivätkä toiset tienneet mitä ajatella; he
vain tuntuivat aavistavan, että Taimi oli kokenut jotain hyvin pahaa,
josta heillä ei ollut vähintäkään tietoa.

"Miesopettajista minua enin miellyttää maisteri Peura. Hän on niin
suora ja tasainen, ei kukaan voisi väittää että hänellä olisi
suosikkeja", sanoi Kaarina.

"Joll'et sinä itse olisi hänen suosikkinsa?" sanoi Helli. "Minusta
hän on niin ankara, että toisinaan oikein pelottaa, mutta minä
näytän hänelle, etten minä ensinkään hänestä välitä!" Helli heitti
silkkinauhasolmuilla koristetun tummatukkaisen päänsä ylpeästi
taaksepäin.

"Laskennon opettajasta minä enin pidän, ehkäpä siksi että laskento on
minusta hauskin aine", sanoi Taimi.

"Minä taas historian opettajasta, maisteri Järvestä, luultavasti siksi
että historia minusta on kaikkein hauskinta sanoi yksi tytöistä.

"Mutta maisteri Järvellä on suosikkeja, sen sanoivat toisluokkalaiset",
tiesi toinen.

"Voi, voi sentään, kun jo oltaisiin toisella luokalla!" huokasi Helli
syvään.

"Niin, kyllä vain pistää vihaksi, kun kaikki meihin päin viittaavat
ja sanovat 'nuo ensluokkalaiset', ihan kuin me olisimme jotain
huonompaa rotua kuin he", sanoi Taimi. "Minä kerran sanoinkin yhdelle
kolmasluokkalaiselle, niin että hän kuuli."

"Ja toiset sitten ottavat kädestä ja taluttavat aivan kuin pieniä
lapsia, jotka vasta opettelevat kävelemään, ja tekeytyvät niin ihmeen
nöyriksi ja ystävällisiksi. Se minua enin harmittaa", lisäsi Kaarina.

"Ja sitten he meitä salaa katselevat ja vertailevat meitä toisiimme ja
kiistelevät siitä kuka on kaunein, kuka käy parhaiten puettuna ja sen
semmoista joutavaa. Kyllä minä tiedän", jatkoi Taimi. "Juuri ne samat
tytöt niin tekevät, jotka käyvät johtajattaren luona lauantai-iltoina."

"Mitä ne siellä tekevät?" kysyivät muut melkein yhteen ääneen.

"Veisaavat ja rukoilevat tietysti ja tekeytyvät vanhurskaiksi, jotta
olisivat johtajattarelle mieleen", selitti Taimi itsetietoisena.

"Sinä olet oikein katkera!" huudahti Kaarina katsoen toveriansa silmiin
ja huomaten samalla, että niissä oli niin outo kiilto, jommoista hän ei
vielä kenenkään silmissä ollut nähnyt.

Keskustelu taukosi ja kaikki tunsivat omituista painostusta, niin
ainakin Kaarinasta näytti. Hän emäntänä piti velvollisuutenaan
katkaista äänettömyyden ja vihdoin keksikin ehdottaa että he kävisivät
harjoittamaan "Pas d'Espagne'a". Se ehdotus oli kaikkien mieleen,
vuoroin siis aina joku soittoa taitavista istuutui salin pianon
ääreen ja toiset tanssivat. Taitamattomampia Eini neuvoi, tanssi
edellä, taas korjasi virheitä ja liikkui pulskeudestaan huolimatta
siroimmin kaikista. Kaarina tällä kertaa iloitsi enin siitä, että oli
saanut tytöt iloisiksi, ja niin kului pian se aika, joka oli sallittu
vieraisilla-oloon.

Kun tytöt olivat lähteneet, pyöri Kaarinan mielessä mitä Taimi oli
sanonut johtajattaresta.

Ettäkö hän olisi tekopyhä kuin ulkokullattu farisealainen, sitä
ei Kaarina voinut uskoa. Se opetus, jonka hän antoi, oli sydämen
vakaumuksesta lähtenyttä puhetta, siitä Kaarina oli aivan varma. Ei
kukaan muu kuin se, joka oli taisteluja kokenut ja niistä voitollisena
suoriutunut, olisi voinut sillä tavalla puhua. Tuntui aivan siltä kuin
olisi hän tahtonut vetää oppilaansa siihen samaan lepoon ja autuuteen,
jonka osallisuuteen hän itse oli päässyt. Hänen kokemuksensa oli, että
ihmisen tuli kokonaan antautua Jumalalle, jättää maailma ja sen turhuus
ja aina palvella Jumalaa. Vasta silloin olisi ihminen oikealla tiellä.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että johtajattaren opetus oli häneen tehnyt
syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut oikein halukas jättämään koko
maailmaa ja kokonaan antautumaan Jumalalle. Hän tiesi tekevänsä väärin,
sillä maailma oli paha, ja se, joka maailmaa rakastaa, se ei voi tulla
autuaaksi, sen oli johtajatar sanonut. Mutta kumminkin hän pelkäsi,
että hänen, jos hän päättäisi antautua Jumalalle, tulisi kieltäytyä
paljosta, mikä hänelle tuotti huvia ja nautintoa, ja sen vuoksi hän ei
tehnyt mitään päätöstä.

Joskus hänen mieleensä juolahti: Entä jos kuolema tulisi ennenkuin hän
oli tehnyt päätöksensä? Sittenhän olisi katuminen myöhäistä. Mutta hän
tunsi itsessään niin paljon elinvoimaa, elämänhalua ja terveyttä, että
kuoleminen nuorena tuntui aivan mahdottomalta. Taas hän sai turvaa
itselleen ja päätös jäi kuin jäikin tekemättä.

Hän kuunteli mielellään uskonnonopetusta, ja raamatun lukemista
rukouksissa hän mielellään seurasi ja koetti ajatuksia käsittää
ja itseensä soveltaa. Mutta sitten kun johtuivat mieleen leikit,
tanssit ja kaikenlaiset huvit, niin hän taas oli niissä mukana
vähentymättömällä innolla. Ei häntä edes paha omatunto soimannut.

Toisinaan hänelle tosin kesken leikkien juolahti mieleen, kuinka
turhanpäiväistä tämä hyörinä oli. Mutta ei hän kuitenkaan vetäytynyt
niistä pois, vaan oli aina mukana siinä, missä muutkin. Eikä hän,
vaikka kuinka olisi miettinyt, voinut keksiä leikeissä mitään
sellaista, joka olisi ollut syntiä sillä tavalla, että hänen
omatuntonsa olisi häntä siitä soimannut.

Kyllä hän oli tuntenut senkin, kun omatunto soimaa.

Siitä oli jo monta vuotta, kun hän sen tunsi ensimäisen kerran.
Ja sittemmin hän oli sen tuntenut usein. Kun oli vanhemmilleen
tottelematon, kun luvatta pisti suuhunsa sellaista, jota ei varmaan
tiennyt hänelle aijotuksi, kun sisarusten kanssa jakaessa otti
itselleen suurimman osan, koska hän oli itse suurin, kun ei aina
uskaltanut kertoa asioita aivan niinkuin ne olivat tapahtuneet, silloin
hän kuuli omantunnon kolkutuksen. Ahneus, itsekkyys, valheellisuus,
olivat saaneet hänessä sijaa, ja aina kun ne voittivat, veivät ne
häneltä palkinnokseen omantunnon rauhan.

Joskus voitti hänkin, ja silloin hänet täytti rauhallisuus, jommoista
ei ollut voinut käsittää olevan, ennenkuin oli sen tuntenut. Hän oli
luullut että tämän rauhallisuuden saavuttaminen olisi ollut ensimäinen
askel onnellisuuteen. Rukoillessaan hän sen vuoksi ennen kaikkea pyysi
voimaa taistella synnin kiusauksia vastaan.

Johtajatar vaati enemmän. Voisiko hän koskaan näitä vaatimuksia
täyttää? Nyt ei hän ainakaan voinut.

Pienemmät lapset olivat jo menneet nukkumaan ja äiti tuli nyt Kaarinan
luo, kuten hän oikein arvasi, kehoittamaan häntäkin menemään levolle.

"Oliko sinulla hauskaa?" kysyi äiti.

"Oli kylläkin", vastasi Kaarina lyhyesti, sillä ei hän ollut tottunut
kenellekään, ei edes äidilleen, uskomaan syvimpiä tunteitaan ja
ajatuksiaan.

       *       *       *       *       *

"Tänään on lupa", ajatteli Kaarina kellon lyödessä 7 ja kääntyi
toiselle kylelleen koettaen nukkua uudelleen. Hetkisen vaan oli hän
maannut, kun Elvin sängystä alkoi kuulua:

    "Olemme suomalaisia,
    vaikk' oomme pienokaisia" j.n.e.

kirkkaan lapsenäänen puoleksi huutavalla, puoleksi laulavalla kaiulla.

"Halloo, halloo", kuului toiselta taholta. Ilmari siellä heräsi ja
jatkoi temmellettyään vähän aikaa peitteestään vapautuakseen: "Käykää
kilpaa pukeutumaan!"

"Onko nyt aamu?" kuului samassa Airan uninen ääni.

"On aamu!" jatkoi Ilmari. "Nouse pian pukeutumaan; kas minulla on jo
päiväpaita ylläni. Kohta sinä jäät kaikkein viimeiseksi villasukaksi."

Kaarinan kärsivällisyys loppui: "Olkaa hiljaa lapset, että minä saan
nukkua."

Nyt toiset vasta näkyivät huomaavan Kaarinan, sillä tuota pikaa olivat
ensin Ilmari ja sitten Elvi Kaarinan kimpussa ja ravistivat häntä minkä
jaksoivat:

"Kello on 7, nouse ylös kouluun!"

"Kaarina, sinä myöhästyt, kuuletko!"

"Minulla on lupa. Jollette jätä minua rauhaan, niin minä kaipaan
äidille ja te pääsette pimeään konttoriin!"

"Hänellä on lupa", todistivat Elvi ja Ilmari yhteen ääneen ja
vetäytyivät nolattuina pois.

Hetkinen kului hiljaisuudessa ja Kaarina koetti vielä saada unen päästä
kiinni. Mutta samassa kuului Mandan kova ääni:

"Lapset, mitä te olette tehneet, ihan valkoisessa kuohussa kädet ja
saippuakuohua pitkin lattiaa!"

"Me vaan pesimme käsiämme", vastasi Elvi viattomasti.

"Vai pesitte, senkin solkkamatit, ette te koskaan osaa olla ihmisiksi —
kun vain selkänsä kääntää, niin heti olette pahanteossa!"

Kuului kiivaita liikkeitä ja kolinaa. Sitten Kaarina arvasi, että Manda
oli ryhtynyt pukemaan Airaa, ja hän toivoi saavansa nukkua. Mutta nytpä
ei uni ottanut Eliakseenkaan, vaan sen sijaan alkoi Kaarinan päässä
kieriä ajatus, miten hän nyt tämän päivän kaikkein hauskimmasti saisi
kulumaan.

Jäälle hän tietysti lähtisi, mutta päivä on lyhyt, eikä hän senvuoksi
saanut siellä kulutetuksi muuta kuin aamiaisen jälkeen pari kolme
tuntia. Eini oli hänelle uskonut, että hän aikoi ottaa nukkensa esille
ja leikkiä niiden kanssa, ja pyytänyt Kaarinan mukaansa, mutta tämä
leikki ei Kaarinaa ensinkään huvittanut, eikä hän ollut luvannut tulla.
Hän tiesi jo ulkoa sen leikin. Ensin nuket puetaan, sitten huonekalut
järjestetään, ja sitten otetaan esiin leikkikupit ja lautaset ja ollaan
syövinään, ja sitten se on loppunut koko leikki. Tuossakin on olevinaan
jotain hauskaa! Monta kertaa hän oli Einin mieliksi tätä leikkinyt,
mutta ei hän nyt enää viitsinyt.

Kaarina oli kääntynyt selälleen ja tuijotti silmät pyöreinä kattoon. Ei
hän päässyt ajatuksissaan sen pitemmälle, mutta vuode alkoikin tuntua
epämukavalta, ja yks' kaks' oli hän pystyssä, veti vaatteet yllensä,
peseytyi ja oli juuri kasvojaan pyyhkimässä, kun äiti tuli sisälle
aamupuvussaan, kantaen vaateläjää sylissään. Sivumennen hän suuteli
Kaarinaa otsalle ja meni sitten ulos toisesta ovesta. Silloin Kaarina
muisti, että ompelijan piti tänään tulla lasten vaatteita korjaamaan.
Kaarinankin koulupuseroon tuli laitettavaksi uudet hihat, sillä
muutamat viikot olivat saaneet entiset puhki kyynärpään kohdalta.

Kaarina otti esiin kamman ja asettui seinäpeilin eteen tummaa tukkaansa
suorimaan.

Siinä hän näki kuvansa hiukan soikeampana kuin luonnossa. Hän
olisi ollut paljoa kauniimpi, jos olisi ollut sellainen kuin tuo
peili osotti. Hänen suunsa olisi ollut pienempi, otsansa korkeampi
ja silmänsä suuremmat. Ainoa, mikä peilissä oli samanlainen
kuin todellisuudessa, oli nenä, se näytti siinäkin terävältä ja
auttamattomasti liian pystyltä. Joskus Kaarina oli ajatellut, että
se ehkä olisi voinut muuttua, jos sitä ahkerasti ja säännöllisesti
painaisi alaspäin. Mutta hän ei oikein uskaltanut sitä temppua koettaa,
pelosta että siitä voisi tulla pahoja seurauksia.

Olihan hänellä kumminkin jotain kaunistakin. Hammasrivi oli hänellä
tasainen ja säännöllinen, ja kun hän vaan muisti hammasharjaa käyttää,
sai hän sen pysymään jotenkin valkoisena.

Tullessaan valmiiksi, Kaarina ei enää, ollut epätietoinen siitä, mitä
hän tekisi. Hänkin ottaisi käsityönsä ja istuisi Ainon, ompelijan,
kanssa juttelemassa.

Aino istuikin jo ruokasalissa, hento vartalo kumarassa, ompelukoneen
ääressä, kun Kaarina tuli lastenkamarista. Hän näytti polkevan
aivan henkensä edestä, posket hehkuivat sivuille levitetyn, hiukan
kiharoitetun ruskean tukan rajalle saakka, ja kädet kulettivat
vilkkaasti vaatetta koneen rautakengän alla. Yhtäkkiä Kaarinaa alkoi
hävettää pitkään makaamisensa, hän palasi sanaakaan sanomatta takaisin,
ja vasta kun oli hakenut koulutyönsä tuli hän jälleen ruokasaliin ja
Ainoa tervehdittyään alkoi, hänkin, ahkerasti työtä tehdä.

"Kylläpä Kaarina tänään on ahkera!" virkkoi Aino, kun pitkä koneompelu
oli lopussa, ja ojentautuen taapäin veti hän syvään henkeään ennenkuin
taas jatkoi ompelemistaan.

Tämä huomautus tuntui Kaarinasta enemmän soimaukselta kuin
kiitokselta, eikä hän vastannut mitään, vaan jatkoi vaieten
ompelemistaan. Vähitellen tuli Aino kertomapäälle ja sitten hän
jutteli viime sunnuntaisesta iltamasta työväentalolla, jossa oli
ollut näytelmäkappale ja tintamareski. Ja lopuksi oli ollut tanssia,
mutta Aino oli mennyt kohta sen alussa pois, sillä hän ei juuri
tanssista välittänyt. Kaarina ei antanut rauhaa ennenkuin oli kuullut
näytelmäkappaleen sisällyksen, ja hänen sydämensä sykähti levottomasti
kuullessaan, kuinka lähellä oli ollut, etteivät rakastavat olisikaan
toisiaan saaneet, ja vähällä oli, ettei hän olisi itkenyt ilosta, kun
kuuli onnellisen lopun. Kaikenlaista muutakin hauskaa Aino kertoi.

Kaarina puolestaan vastasi kertomalla juttuja koulusta; kuinka rouva
Elo oli mennyt rukousta pitämään ja unohtanut pois kaksi rukousta
isämeidästä; kuinka maisteri Järvi, joka oli niin tavattoman hiljainen,
oli yhtäkkiä suuttunut jostain aivan vähäpätöisestä syystä, sävähtänyt
tulipunaiseksi ja lyönyt nyrkkiänsä pöytään; ja vihdoin kuinka
kolmasluokkalaiset olivat kaikki saaneet istua laiskalla, kun eivät
olleet lukeneet ruotsinläksyään.

"Minkä vuoksi he eivät läksyään lukeneet?" kysyi Aino.

"Ruotsinkielen opettaja on liian hyvä, hän tavallisesti ei vaadi
mitään, ja tytöt eivät huomanneet, että nyt olivat saaneet läksyksi
sellaista, jota heidän välttämättömästi olisi pitänyt lukea, niidenkin,
jotka ruotsia osaavat, sillä se paikka kieliopissa oli niin vaikea.
Mutta kun opettaja huomasi etteivät olleet lukeneet, pääsivät he
laiskalle."

"Ruotsia minä ainakin lukisin, jos kävisin koulua", sanoi Aino.

"Miksikä niin? Minusta se ei ole mikään niin tärkeä aine. Jos ruotsia
ei luettaisi kouluissa, niin kohta ei ruotsia ensinkään käytettäisi
meidän maassa, ja olisi minusta paljoa hauskempaa kuulla vain suomea
aika ihmistenkin kesken eikä niinkuin nyt, kun he puhuvat ihan sekaisin
ruotsia ja suomea."

"Kaarina puhuu kuin lapsi ainakin", huomautti Aino käyden totiseksi.
"Kaarina ei aavista sitä, mitä elämä opettaa."

"Mitä ihmettä?" kysyi Kaarina hämmästyen.

"Elämä opettaa, että se, joka ei osaa ruotsia, saa hävetä joka
askeleella. Kun menee kauppapuotiin ja pyytää silkkikangasta nähdä
ja puhuu suomea, niin saa odottaa kunnes myöhemmin tullut, ruotsia
puhuva tyttö on saanut puolen tusinaa nappeja. Jos puhut suomea,
niin vastaantulija kadulla ei ole huomaavinaankaan, mutta sanoppas
sanottavasi venskaksi, kyllä sinulle silloin tietä annetaan!" Kaarina
huomasi että Aino oli vihasta punastunut.

"Senvuoksi ei kenenkään pitäisi ruotsia oppia, jotteivät saisi turhaan
ylpeillä sellaisesta taidosta, josta ei kannata ylpeillä", puolusteli
Kaarina.

"Minusta taasen pitäisi ruotsia opettaa kaikille jo kansakoulussa,
sillä ilman sitä ei kuitenkaan saa oikeata arvon-antoa. Ainoastaan
ruotsinkielen oppimisen vuoksi olisin minä tahtonut käydä koulua, ja
siskoni tahdon pantavaksi ruotsalaiseen kouluun. Hänen ei ainakaan
tarvitse kärsiä sitä alituista nöyryytystä, joka minun osakseni on
tullut!"

"Olisivatko ihmiset todellakin niin typeriä? Miksi ruotsinkieli olisi
parempi kuin suomi?"

"En minäkään tiedä onko ruotsi parempi, mutta se on hienompi kieli,
sitä puhuvat kaikki hienommat ihmiset ja sitä, joka suomea puhuu,
pidetään aina epähienona!"

Äiti oli huomaamatta tullut sisälle ja kuultuaan Ainon puheen hän tuli
lähemmäksi ja kysyi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mikä on oikein hienoa, voiko Aino sanoa?"

Aino ei vastannut ja Kaarina ymmärsi että Aino häpesi puhettaan.

"Suomenkieli on Suomessa kaikkein hienoin ja paras kieli, siksi että se
on suomalaisten oma äidinkieli. Se, joka suomeapuhuvaa halveksii, on
itse epähieno ja typerä."

Äiti sanoi tämän levollisesti, mutta vakuuttavasti. Tunsihan äiti
elämää enemmänkin kuin Aino, sitähän ei kukaan voinut kieltää. Oli siis
Kaarinan mielestä aivan luonnollista, että Aino jäi vaille vastausta.

Aino ei enää puhunut mitään, ja kun Kaarinan halu koulujuttujen
kertomiseen myöskin oli hävinnyt, istuivat he aamiaiseen saakka
ääneti kumpikin. Kaarinan mielessä pyöri kumminkin koko ajan
äskeinen keskustelu. Hän oli todellakin ollut tietämätön siitä,
että suomeapuhuvia halveksittiin. Mutta miksi antoivat nämä itseään
halveksia? Jos hän tulisi huomaamaan jonkun häntä kohtelevan huonosti
sen vuoksi että hän puhui suomea, niin kyllä hän näyttäisi! Hän sanoisi
suoraan, että hän on yhtä hyvä — ei parempi kuin ne, jotka ruotsia
puhuvat. Hän on suomalainen ja hänen kunniansa tulee aina olemaan
julistaa koko maailmalle mihin kansaan hän kuuluu, niin hän sanoisi,
ja hän sanoisi, että ne, jotka ruotsia puhuvat, ansaitsevat häpeän,
koskapa oman kansansa kieltä halveksivat. Tietysti he halveksivat
omaa kansaansakin! Mitenkä ne sitten voivat itseään arvossa pitää?
Sillä kyllähän heidän kuitenkin täytyisi ymmärtää, ettei ruotsinkielen
puhuminen voi heistä tehdä ruotsalaisia. Jospa sitten olisi
kunniakkaampaa kuulua siihen kansaan!

    "Olemme suomalaisia,
    vaikk' oomme pienokaisia,
    on sydämemme synnyinmaan
    ja suureks' kasvetaan"

lauloi Kaarina pannessaan kokoon työnsä, ja selkä tavallista suorempana
astui hän huoneesta viedäkseen työn piirongin laatikkoon.

Aamiaisen jälkeen hän läksi jäälle. Ensimäisen kerran kierälle jäälle!
Ennen hän aina oli mennyt luistelemaan vasta silloin kun kuusiaidan
ympäröimä luistinrata lahdella oli valmis. Hän haki Einin mukaansa
ja iloisesti jutellen, luistinparejaan heilutellen tytöt yhdessä
astuivat rannalle. Oli kirkas päivä, ilma kohtalaisen kylmä, ei liiaksi
ankara pakkanen, sellainen, joka panee pelkäämään korvalehtien ja
nenänypykkäin palelemista, vaan parahiksi raitis ja tyyni ilma.

Poikia sekä tyttöjä oli rannalla ja loitommalla luistelemassa, niin
että oikein hauskalta ja houkuttelevalta näytti. Kaarina ja Eini
pistivät luistimet jalkaansa ja käsi kädessä he alkoivat kiitää
ulospäin. Heidän juttelemisensa oli tau'onnut, kumpikin vain nautti
ihanaa ilmaa, joka tunki keuhkoihin, virkisti ruumiin ja sielun ja
lisäsi voimia lihaksiin ja jänteisiin. Rannan lähellä oli jää sameaa ja
hiukan epätasaista pinnaltaan, mutta kuta kauemmaksi he joutuivat, sitä
sileämmäksi ja kirkkaammaksi kävi jään pinta. Kauempana olevat saaret
ja niemekkeet kuvastuivat siihen aivan kuin tyyneen järvenpintaan
kesällä, ja värivivahdukset, kauempana olevien kunnaitten ja
läheisempien havumetsien toinen toisiaan kohdatessa, hivelivät silmää.

Kaarina tunsi itsensä onnelliseksi: olihan hän nuori ja terve ja vapaa.
Maailma oli avara ja hänelle avautui liikunta-aloja kaikkialle, aivan
niinkuin nyt täällä kierän jään pinnalla. Koulussa hän menestyi hyvin,
läksyjen lukeminen oli kuin leikkiä vain, ei hänen koskaan tarvinnut
sitä tuskan hiellä tehdä, kuten moni muu, esimerkiksi Eini. Hänellä
oli voimaa pyrkiä tiedon tiellä vaikka minne, vaikka ylioppilaaksi. Ja
sitten — etemmäksi hän ei uskaltanut ajatella.

Kauan he luistelivat, milloin yhdessä käsi kädessä, milloin yksin,
jolloin Kaarina nautti Einin sulavien liikkeiden katselemisesta, ja kun
he vihdoin palasivat kotiinpäin olivat useimmat muut jo lähteneet.

"Kylläpä on ollut hauskaa", sanoi Eini riisuessaan luistimet
jaloistaan. "Arvaappa mitä minä ajattelin luistellessamme?"

"Sinä varmaan ajattelit Juuso Jokelaa, joka olisi tahtonut tulla
meidän mukaamme, mutta jolle sinä tällä kertaa tahdoit tehdä kiusaa ja
selvästi näytit että mieluummin olet minun kanssani kahden."

"Nyt sinä olet häijy! Olenhan minä monta kertaa sanonut, etten Juusosta
huoli pennin edestä", väitti Eini ja oli olevinaan loukkaantunut.

"Arvaa paremmin!" virkahti hän hetkisen vaiti oltuaan. Mutta ennenkuin
Kaarina vastasi jatkoi hän: "Minä päätin, että koulusta päästyäni
valmistaudun voimistelunopettajaksi. Mutta sinä et saa sanoa
kenellekään siitä, se on vielä salaisuus."

"Sinä onnellinen, kun nyt jo voit varmasti tietää miksi haluat",
vastasi Kaarina. "Minäkin ajattelin tulevaisuutta, mutta minulle se
vielä häämöittää niin kaukaisena, kuin en sitä koskaan saavuttaisi, ja
niin kummallisena, ett'en voi ensinkään arvata, missä minulle oikea ura
aukeaa. Sen minä vain tiedän, että aion hankkia itselleni tietoja, ja
ylioppilaaksi lukeminen on ensimäinen päämääräni."

Eini katsoi toveriinsa: "Sinulla on niin hyvä pää, että hulluhan
olisit, jos et lukisi. — Miltähän sinä näytät sitte ylioppilaslakki
päässäsi?"

"Ei puhuta vielä semmoisista; eihän sitä vielä tiedä", sanoi Kaarina,
mutta mielessään hän ajatteli, että kyllä se valkea lakki kumminkin
taitaisi häntä pukeakin, hän kun oli tummaverinen. Olihan hän kuullut
joskus sanottavan, että valkea väri sopii tummaverisille.

He olivat tulleet puiston luo, jonka käytävän molemmin puolin kaksi
makeisten kaupustelijaa oli asettanut kojunsa. Ukot kävelivät nyt
molemmat, sekä "lihava" että "laiha", edestakaisin kojunsa edustalla
turkiskauluksiin, karvalakkeihin ja huopakenkiin puettuina. Lihava
pullea- ja punakka-kasvoinen mies piti kätensä tiiviisti vastakkaisiin
hihoihin pistettyinä, laiha, kasvoiltaan kalpeana ja ryppyisenä huitoi
yhtä mittaa käsillään pysyäkseen lämpimänä.

Eini, jolla aina oli viispennisiä taskussa, mistä lienee niitä
saanutkin, enimmäkseen varmaan kiusaamalla tädiltään, ehdotti että
menisivät ostamaan makeisia. Kaarina ei mitään vastannut. Hänen
vanhempansa eivät koskaan antaneet makeisrahaa, eikä hänellä nytkään
ollut ainoata penniä. Einin kanssa hän kumminkin lähestyi namus-ukkoja
ja Eini osti ensin viidellä pennillä karamelleja laihalta ukolta,
sitten viidellä pennillä auringonsiemeniä lihavalta ja antoi toisen
puolen makeisista Kaarinalle.

Makeisia pureskellen he jatkoivat matkaansa. Kaarinaa kaiveli
nöyryytys, jonka oli saanut kokea sen kautta, että hänen taas täytyi
syödä toverin ostamia makeisia. Mutta hän oli tottunut siihen, ettei
vastaansanominen olisi mitään auttanut. Heidän tullessaan sille
kohdalle, jossa heidän tiensä erosivat, kysyi Eini, tulisiko Kaarina
hänen luokseen iltapäivällä. Jos olisi kieltäytynyt, olisi Kaarina
mielestään ollut hyvin kiittämätön Einille, jonka antamia makeisia hän
juuri oli syönyt. Senvuoksi hän lupasi tulla heti päivällisen syötyään.

Einin täti oli juuri lähtemäisillään ulos, kun Kaarina tuli. Tuo pieni,
laiha ihminen juoksi huoneesta toiseen; oli valoliina laitettava
paikoilleen, lampun sydän väännettävä hiukan matalammalle, palvelijalle
oli pari sanaa sanottavana, ja Eini seisoi kuin kynttilä oven suussa
odottamassa mitä täti hänelle sanoisi, koska hän oli tytön käskenyt
tulemaan luokseen. Vihdoin lienee kaikki ollut reilassa, täti kohautti
hamettaan kumminauhalla, kääntyi ympäri ja kysyi Einiltä, oliko hame
parahiksi kohotettu, otti lakin päähänsä ja sitten taas muisti jotakin,
juoksi ja otti salin nuottihyllyltä virsikirjansa ja hengelliset laulut.

Ottaessaan päällystakin yllensä puhui hän Einille:

"Muista nyt olla kiltti, et saa sotkea mattoja, etkä liikuttaa
lamppuja. Kaapin hyllyllä ruokasalissa on lautasellinen omenia,
tarjoo siitä Kaarinalle ja ota itsekin! Ole Kaarinalle kohtelias ja
ystävällinen, anna hänelle paras nukke, eläkä riitele hänen kanssaan!
No, hyvästi jääkää!"

Tytöt niiasivat ja täti läksi raamatunselitykseen, jossa hän kävi
säännöllisesti kaksi kertaa viikossa.

Kun ovi oli sulkeutunut, valtasi Einin sellainen riemun puuska, että
hän alkoi hyppiä ja tanssia, muistamatta mattoja lattialla. Hän
tarttui Kaarinaa vyötäisiltä, eikä mikään auttanut, tämän täytyi
pyöriä mukana. Matot sotkeutuivat pahanpäiväisesti heidän jaloissaan,
ja vihdoin he kaatuivat molemmat mattoihin takertuneina. Makea nauru
siitä oli ensimäinen seuraus, mutta ylös noustessaan ja huomatessaan
epäjärjestyksen ympärillään he muistivat tädin varoitukset ja alkoivat
yksituumaisesti asetella mattoja paikoilleen. Pahaksi onnettomuudeksi
oli villaisten käytävämattojen yli pantu valkeita liinaisia mattoja,
ja näitä he eivät onnistuneet enää saamaan sileiksi, niin että heidän
meluamisestaan ja tottelemattomuudestaan sittenkin tuli jäämään
epäämättömiä todistuksia.

Kun Kaarina pari tuntia myöhemmin palasi kotiin, oli vanhempien luona
vieras, eräs vanha herra, joka usein iltaisin istui heidän luonaan.
Silloin sujui keskustelu aina vilkkaammin kuin kenenkään muun vieraan
heillä ollessa. Kaarina istui joskus pitkät ajat sisällä kuuntelemassa,
ja hän oli siten vähitellen päässyt perille asioista, joista hänen
ikäisensä yleensä eivät aavistaneet mitään. Jos keskustelu liikkui
ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa tahi kunnallista elämää koskevissa
asioissa, huomasi hän, että sekä vanhemmat että setä kaikessa olivat
löytäneet erään yhdenmukaisuuden, ja heitä yhteisesti innostutti
tuon yhdenmukaisuuden tutkiminen, selvittäminen ja arvioiminen.
Tämä yhdenmukaisuus oli kaikkialla itsekkäitten, omavoittoisten ja
vallanhimoisten aineksien taistelu epäitsekkäitä, yleishyötyä ja
sorronalaisten kohottamista tavoittelevia voimia vastaan. Pää-asiassa
olivat isä, äiti ja setä aina yhtä mieltä, mutta siitä huolimatta,
varsinkin miehet, ajatuksiaan esittäessään usein innostuivat jopa
kiivastuivatkin, aivan kuin heillä olisi ollut pahimmat vastustajat
edessään ja näille olisivat koettaneet esittää asiat oikeassa
valaistuksessa, saadakseen heitä vakuutetuksi totuudesta.

Vieras setä, joka oikeastaan oli kasvoiltaan harvinaisen ruma,
vartaloltaan pienenläntä ja vino, tuli näin kiivastuessaan melkein
kauniiksi, hänen ulkonaisesti epäsuhtainen olentonsa aivan kuin hävisi
ja sijaan astui toinen henkinen olento, niin suuri ja voimakas, että
hänen näkemisensä herätti Kaarinassa mieltäylentävän tunteen. Isä, tuo
jalopiirteinen, vilkas mies, taasen tuli innossaan niin kauniiksi,
ettei Kaarina luullut maailmassa löytyvän ihanampaa miestä. Hänen
tummat säihkyvät silmänsä, korkea otsa, tuuhean tukan ympäröimänä,
suoraselkäinen harteva vartalo, kaikki muodosti sellaisen sopusuhtaisen
kokonaisuuden, että se aivan kuin kuvasti näkymättömän hengen suurta
jaloutta. Isä oli näinä hetkinä uljuuden ja miehekkään jalouden
ilmeinen perikuva.

Saatuaan tänä iltana, kuten usein ennenkin, luvan tulla saliin, jossa
vieras oli, meni Kaarina hakemaan käsityönsä ja istuutui äidin viereen,
joka sukanneule kädessä istui nojatuolissa. Äiti oli niin tottunut
neulomiseen, että sekä ajatukset että katseet muuanne kiinnitettyinä
hän osasi neuloa nopeasti ja virheettömästi.

Hauskasti siinä ilta kului, sillä jos ei Kaarina kaikkea
ymmärtänytkään, oli hänellä huvia siitä, että sai nähdä innostuneita
kasvoja, kuulla vilkasta periaatteellista keskustelua ja kaikessa
hiljaisuudessa vetää omia johtopäätöksiään.

Hänessä elävä halu aikanaan kehittyä kunnon ihmiseksi, voidakseen
oikealla tavalla isänmaataan hyödyttää, tällaisina iltoina kasvoi
kasvamistaan voimakkaaksi kiihkoksi kerran päästä mukaan taistelemaan
ja uhraamaan voimansa kaiken hyvän ja jalon puolesta maailmassa.

Sitä varten hän tahtoi oppia, sitä varten koulua käydä, sitä varten
koettaa tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi!

       *       *       *       *       *

Kaarinan ensimäinen kouluvuosi oli loppunut, kesä oli kulunut ja toinen
vuosi oli alussa. He olivat siis toisella luokalla.

Heidän luokkansa oli saanut lisäkseen kolme oppilasta. Niistä yksi oli
noita aivan tavallisia siististi puettuja hiljaisia tyttöjä, jotka
eivät tehneet kenellekään haittaa, aina olivat mukana siinä missä
muutkin, osasivat läksynsä mukiinmenevästi ja koettivat kaikessa olla
opettajien mieliksi.

Yksi heistä — hänen nimensä oli Maria Mustonen — herätti heti alussa
vastenmielisyyttä tavattoman epäsiisteytensä kautta. Epämääräinen
väriltään oli hänen takkuinen, palmikon päässä värillisellä
pumpulinauhalla varustettu tukkansa. Hänen kesakkoiset karkeapiirteiset
kasvonsa olivat epämiellyttävät väriltään nekin, ja hänen kätensä
olivat käsnäiset. Mutta pahinta kaikista oli, että häntä suorastaan
täytyi pelätä niiden pienten elävien tähden, joita silloin tällöin
pilkisti esiin vaatteissa ja tukassa.

Tästä oli seurauksena, että Mari jäi olemaan enemmän yksin kuin kukaan
muu luokan tytöistä, ja sen kyllä jokainen voi huomata, että hän tunsi
itsensä syrjäytetyksi.

Eini oli ainoa, joka hiukan koetti olla hänelle ystävällinen, seikka,
joka hiljaisuudessa kohotti hänen arvoansa Kaarinan silmissä. Mutta kun
Mari ei heti näyttänyt uskovan hänen ystävällisyytensä vilpittömyyteen,
vaan näytti hänelle tavallista nyrpeän näköistä naamaansa, väsyi
Einikin ennen pitkää. Ei Kaarina eikä kukaan muukaan saanut häntä sen
jälkeen enempää lähestyneeksi, vaan jäi kun jäikin hän kuin tuhkimoksi
toisten joukkoon.

Nämä molemmat tytöt olivat jääneet viime vuonna luokalle, kolmas sitä
vastoin oli tänne siirtynyt jostain toisesta kaupungista. Viimemainittu
herätti enin huomiota ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tuiki
vieras, vaan varsinkin varman käytöstapansa ja älykkäisyytensä tähden.
Hän käyttäytyi kuin kypsynyt seuranainen. Hänen niiauksensa oli
puoleksi kumartamista, hän käytti päivänpaisteella päivänvarjoa, ja
sateella hänellä oli tiivis musta kummitakki, jommoista vain aikuiset
käyttivät. Hänen pukunsa olivat uudenmuotisemmat kuin Helsingin
puvut, ja hänen palmikonpäänsä ja otsahiuksensa olivat käherretyt.
Itse hän kivenkovaan väitti, että hänellä oli luonnolliset kiharat,
mutta eipä juuri kukaan sitä tainnut uskoa. Hän oli vaaleaverinen ja
hienohipiäinen, ja hän olisi ollut sieväkin, jollei hänen hampaansa
olisi olleet rikkinäisiksi pilaantuneet, joten suun sisus oli kuin
vanhan eukon.

Hän valitsi lähimmäksi toverikseen Hellin. Luultavasti oli uusi
vierustoveri, jonka nimi oli Eira, ainakin aluksi Hellistäkin
mieluinen, koska hän heti näytti Eiran seurassa viihtyvän.

Helli ei ollut ainoa, joka Eiran seurassa viihtyi; jokainen oli
mielellään tämän pirteän, sukkelapuheisen tytön parissa, ja pianpa
Eira muodostui keskipisteeksi, jonka ympärille kaikki välitunneilla
kerääntyivät, aivan kuin hiljaa hänen toveruuttaan tavotellen.
Mutta ennen pitkää oli Eira aivan kuin tarkoitustaan saavutettuaan
toisenlainen kuin ensi alussa. Hän ei enää ollut tasainen ja yhtä
ystävällinen kaikille, vaan käänsi toisille selkänsä sillä välin kuin
hän toisille, yhdelle tahi korkeintaan kahdelle kerrallaan, syrjään
vetäytyen uskoi tahi oli uskovinaan hyvinkin muka tärkeitä asioita.

Kaarina oli pysynyt jo heti alussa Eiraan nähden enemmän syrjässä kuin
useimmat muut. Siten hänen olikin helpompi kuin toisten huomata Eiran
omituista käytöstä. Ja kun hän huomasi mitenkä Eira, saavutettuaan
haluamansa valta-aseman tovereihin nähden, antoi suosionsa auringon
vuoroin nousta ja laskea, Kaarinalle vallan käsittämättömistä syistä,
koetti hän suorastaan vetäytyä pois Eiran seurasta.

Sattui kumminkin niin, että eräs tyttö, joka asui Kaarinan kodin
lähellä ja usein kävi heidän pihassaan leikkimässä, oli Eiran serkku,
ja serkukset yhdessä alkoivat käydä leikkimässä pihalla iltapuolisin.
Näin Kaarina melkein vasten tahtoaan tuli vedetyksi Eiran tuttavuuteen.

Ja miten kävikään, vähitellen tuli Kaarina huomaamaan, että oli aivan
ihmeellistä kuinka toisenlaisen vauhdin leikit saivat, kun Eira niihin
otti osaa. Hän keksi niin mainioita piilopaikkoja heidän leikkiessään
piilosillaoloa, että tämä leikki kävi kahta jännittävämmäksi. Eiran
keksintöä oli teatterileikki, jota sitten kauan aikaa leikittiin
suuremmalla innolla kuin mitään muuta. Kappaleet, joita näyteltiin,
olivat samassa tilaisuudessa sepitettyjä. Eira oli päähenkilönä ja
teatterin johtajana, ja toiset alentuivat mielellään vähäpätöisempiin
osiin, kunhan vaan saivat olla mukana, sillä tämä leikki oli tavattoman
hauska.

Katsojina olivat pienemmät lapset, ja nämä pantiin istumaan
ulkorappusille, joten he hyvin voivat nähdä näytelmää, jota esitettiin
pihalla. Vanhoja uutimia, silkkinauhoja ja jos jonkinlaisia
harsorepaleita käytettiin pukujen koristuksena, näyttämönä oli piha,
kulisseja kuviteltiin oleviksi. "Tuo kivimuuri tuolla takana on
olevinaan korkea vuori ja sen vieressä tuolla oikealla näkyy aava meri.
Lautakasa on olevinaan mökki ja ympärillä kasvaa sankka metsä." Näillä
Eiran sanoilla olivat kulissit rakennetut kaikkien mielikuvitukseen,
ja näytelmä alkoi. Toisella kerralla rakennettiin haloista ja
laudanpätkistä, joita haalittiin kokoon halkovajoista ja ulkohuoneitten
takaa, tuoleja, sohvia, pöytiä y.m. mitä huoneen sisustukseen
tarvittiin, ja siten oli näyttämö taas kunnossa.

Lauantai-iltapäivät ja lupapäivät vietettiin näissä leikeissä. Eivätkä
ne koskaan Kaarinaa kyllästyttäneet, päinvastoin keksi hänkin uusia
näytelmiä, jopa kirjoittikin yhden aivan "omasta päästään".

Kaarinaa harmitti jonkun verran, että Eira aina tahtoi olla
päähenkilönä! eikä siinä ollut kellään vastaansanomista. Eira esitti
sitä paitse aina henkilöä, jonka avuja, kauneutta, rikkautta tahi
korkeata asemaa muut ylistivät, ja joku toinen, hyvin usein Kaarina,
sai olla tämän suoranaisena vastakohtana ruma, häijy taikka köyhä
kerjäläinen. Muut näyttelijät tyytyivät kumminkin aina osaansa ja
Kaarinakin lopulta alistui, sillä hän pelkäsi, että olisi voinut
syntyä erimielisyyttä Eiran ja hänen välillä, josta olisi voinut olla
seurauksena, että hän saisi tyytyä olemaan katsojana pikku lasten
kanssa, ja se ei olisi ollut mitään hauskaa.

Toiselta puolen oli aivan luonnollista, että Eira johti näytelmiä ja
oli päähenkilönä, sillä olihan hän nähnyt paljoa enemmän teatteria
näyteltävän kuin kukaan muu. Hän oli nähnyt Iida Aalberginkin sekä
näyttämöllä että sen ulkopuolella! Ja täytyihän heidän kaikkien sitä
paitse tunnustaa, että Eiralla oli erinomaisia näyttelijälahjoja. Hänen
kasvonsa ilmeet olivat vilkkaammat ja vivahdusrikkaammat kuin muiden.
Kun hän sanoi jotakin näytelmään kuuluvaa, oli hän niin tosissaan, että
oli aivan niinkuin hän olisi puhunut todellista asiaa. Ei hän koskaan
väärässä paikassa purskahtanut nauruun, ei edes vetänyt suutaan hymyyn,
kuten muut, ja kun hän itki, niin oikein toisiakin itketti, vaikka he
hyvin tiesivät, että kaikki oli vain leikkiä.

Tästä huolimatta oli leikkiminen nykyään Kaarinan mielestä jotain aivan
toista kuin ennen. Usein ei tahtonut ilta riittääkään kaikkeen siihen
ohjelmaan, joka olisi ollut suoritettavana.

Koulussa oli Eira sittenkin yhä eniten Hellin seurassa, ja Kaarina oli
Einin kanssa yhdessä vanhan tavan mukaan, huolimatta siitä, ettei häntä
vierustoverinsa seura ollenkaan huvittanut, vaan päinvastoin alkoi hän
usein tuntea jonkunlaista kyllästymistä Einin seurassa. Mutta koulutyöt
ja niiden aiheuttamat ajatukset olivat siellä kuitenkin aina etualalla,
ja siten sujuivat ensimäiset viikot ilman mitään mainittavampaa
muutosta toveruusväleissä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä oli Kaarina kiireimmiten päntännyt läksynsä päähänsä ja
oli aikeessa lähteä ulos, kun äiti kutsui hänet luokseen.

"No, mitä?" huusi Kaarina eteisestä, "minä olen juuri ulos lähdössä."
Kaarinan teki mieli juosta ulos ja jättää äiti odottamaan häntä
turhaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut mennä, sillä äidin kutsuva ääni
soi yhä hänen korvissaan, vaan saatuaan päällysvaatteet ylleen läksi
hän sisään.

"Minä toivoisin, että sinä nyt leikkisit pikkusisarusten kanssa sillä
aikaa kun minä käyn ulkona ja Manda on asialla", sanoi äiti seistessään
kampanutussaan ja suoriessaan hiuksiaan.

Kaarinasta tuntui aivan kuin äiti näillä sanoilla olisi riistänyt
häneltä koko iltapäivän ilon, ja hän kääntyi ylpeästi kantapäällään ja
läksi sanaakaan sanomatta pois. Hän tunsi, että äiti pahastui, mutta
ei se häntä saanut liikuttaa; hän ei ainakaan tunnustanut itselleen,
että se häntä liikutti. Hän ripusti päällystakkinsa ja lakkinsa naulaan
ja palasi taas sanaakaan virkkamatta lastenkamariin. Hänelle juolahti
mieleen, mitenkä hän ennen pienempänä, kun äiti oli häneltä vaatinut
jotain hänelle vastenmielistä tehtävää, tavallisesti oli vastannut: "en
viitsi". Ja vaikka hän sittemmin oli vähitellen ruvennut käsittämään,
että tämmöinen vastaus oli sopimaton, koska äidillä oli oikeus vaatia
häneltä tottelevaisuutta, tapasi hän vielä usein itsensä näitä sanoja
lausuneena. Vasta sitten kun hän oppi ymmärtämään, että äiti loukkautui
syvästi niitä kuullessaan, vasta silloin hän sai voimaa heittämään ne
sanat pois.

Mutta aivan osottamatta omaa päätään hän ei vieläkään voinut olla.
Vaikk'ei hän mitään sanonut, niin liikkeet, askeleet ja koko olento
osotti hänen kapinoivaa mielenlaatuaan. Tätä hän ei voinut estää, ei
vaikka mikä olisi! Joskus hänestä tuntuikin kuin olisi oikeus ollut
hänen puolellaan: äiti oli liian vaativa ja aina valmis ehkäisemään
hänen mielihalujaan! Niin tuntui nytkin.

Miksi äidin ja Mandan täytyy lähteä yht'aikaa ulos? Aivan kuin hänen
kiusakseen! ajatteli hän.

"Pikkulapsilla", niinkuin nuorempia usein yhteisellä nimellä
kutsuttiin, oli kaikilla paperit edessään pienellä valkealla
pöydällään, ja he piirtelivät niihin lyijykynällä. Ilmari piirusti
laivaa, jossa oli neljä piippua ja monta mastoa ja purjeita ja lippuja.
Elvi oli laittanut talon ja puita sen ympärille, saunan rannalle
ja veneen, mielikuvituksessaan täydellisen huvilan. Aira tyytyi
piirustamaan suoria viivoja ja niiden välille käyriä viivoja; oli
vallan mahdotonta aavistaa, mitä ne merkitsivät.

Äiti oli antanut heille paperia ja kyniä viihdyttääkseen heitä hetkeksi
hänen poislähtönsä aikana. Sekä äiti että Kaarina aavistivat, ettei
tämä hiljainen huvitus heitä kauan tyydyttäisi.

Kaarina ei oikein ensin tiennyt, mitä tekisi toisten piirustellessa.
Vihdoin hän päätti mennä hakemaan jonkun kirjan lukeakseen, ja hän
otti hyllyltä esille "Helvin", varmana siitä, ettei hän kauan saisi
häiritsemättä sitä lukea.

Mutta miten ollakkaan. Sen sijaan että lapset olisivat tarvinneet
leikin ohjaajaa ja meluamisensa hillitsijää, olivatkin he tällä kertaa
yksimieliset siitä, että ruvettaisiin leikkimään "talosilla". Elvi oli
äiti, Ilmari isä, Aira palvelija ja nuket lapsina.

Kaarina sai niin ollen kaikessa rauhassa syventyä lukemiseensa. Hän
luki "Helviä" jo kolmannen kerran, mutta yhä elävämmin hän nyt otti
osaa Helvin elämään, hänen taisteluihinsa ja pettymyksiinsä. Lukiessaan
siitä, kuinka Helvi piti päiväkirjaa, selvisi hänelle, että hänkin
alkaisi kirjoittaa muistiin ajatuksiaan. Vanhemmat ihmiset usein
luulevat, ettei hänen ikäisillään ole omia ajatuksia, mutta kyllä he
erehtyivät. Kaarinalla olisi niin paljon kirjoitettavaa.

Mandan tultua kotiin pääsi Kaarina vapaaksi. Hän riensi pukemaan
päällysvaatteet ylleen ja sitten pihalle! Mutta leikkitovereita ei
missään näkynyt. Kaarina meni portin luo katsoakseen, näkyikö heitä
ehkä juoksemassa kadulla, mutta ei sielläkään ollut ketään. "Sepä
ihmeellistä", ajatteli hän itsekseen ja seisoi nojautuen portinpieleen
katselemassa kadulle, jossa oli tavallinen vilkas iltapäiväliike.

Tuolla astuivat nuo kaksi vanhaa neitiä, jotka aina liikkuivat
yhdessä. Molemmilla oli hyvin omituisen kuosiset, ripsuilla ja
samettikaistaleilla koristetut päällystakit, ja hatutkin olivat
toista kuosia kuin muiden, kuin pienet tornit keskeltä. Kaarina tunsi
heidän käyntinsä ja jokaisen asentonsa ulkoa. Sitten tuli toista
katukäytävää myöten muutamia herroja, jotka Kaarina samoin hyvin tunsi
ulkomuodostaan. Yhteistä heillä kaikilla oli aina kiiltävät kengät,
ja vaatteet aivan moitteettoman siistit. Nyt tuli Ruutin Eetla heitä
vastaan leipäkorineen. Voi kuinka vaikeata hänen oli antaa tilaa
herroille! Hän oli itse leveä ja leipäkori vielä leveämpi. Nyt hän
painautuu aivan seinään kiinni, jotta herrat pääsisivät sivuitse.
Onnistuihan se kumminkin! Nyt hän taas jatkaa ontuen matkaansa, silmät,
joista toinen melkein sokea, puoli-ummessa, pulleitten, kalpeitten
kasvojen sisällä. "Minkälainen koti tuollakin vaimoparalla lienee? Onko
hänellä ketään omaista, vai onko hän aivan yksityinen, niinkuin Sandra,
joka asuu tässä samassa pihassa, pesutuvan takaisessa kamarissa?"
ajatteli Kaarina katsellessaan poistuvaa leipämummoa.

Kulman takaa näkyi samassa ruumissaatto. Harvinaisen komeasti olivat
ruumisvaunut koristetut, ja kirstua peittivät monet suuret seppeleet.
Kaarina oli näitä huomioita tehdessään salaman nopeudella syössyt
kadunkulmaa kohti ja häntä vastaan törmäsi samalla lapsiparvi, joka
tuli samaa suuntaa kuin ruumissaatto. Sitten Kaarinalle selvisi,
miksi piha oli autiona. Lapset seisoivat kadunkulmassa ja pitivät
lukua ajoneuvoista, jotka ottivat osaa kulkueeseen, sekä seppeleiden
lukumäärästä.

Kun ruumissaatto oli mennyt ohi alkoi Eira, joka myös oli joukossa,
kertoa että vainaja oli ollut viinatehtaan isännöitsijä. Hän oli ollut
äärettömän hyvä kaikille työmiehilleen ja nämä nyt surivat häntä kuin
isäänsä. Hän oli ollut hyvin rikas ja hänellä oli erinomaisen komea
asunto viinatehtaan likellä, olihan hän myös yksi tehtaan omistajia.

"Kummallista!" ajatteli Kaarina. "Kuinka ihminen voi samalla kertaa
olla hyvä ja tuottaa ihmisille onnettomuutta?" Kaarinasta oli aivan
selvää, että viinatehtailija levittää onnettomuutta ympärilleen. "Jos
hän olisi todellisesti hyvä ihminen, kuinka hän silloin voisi elää
suurimmassa komeudessa, samalla kun hän tietää, että hänen tehtaassaan
valmistettu viina, jonka kautta hän kokoaa rikkautta ja komeutta
kotiinsa, tuottaa köyhyyttä ja kurjuutta toisiin koteihin?" ajatteli
hän.

Alkoi hämärtää, kun lapset palasivat pihalle jatkaakseen alottamaansa
leikkiä. Kaarina yhtyi toisiin, mutta mielestään hän ei koko aikana
saanut poistetuksi ajatuksia viinatehtailijasta.

Seuraavana päivänä oli ensimäisellä tunnilla uskontoa. Johtajatar
silloin omalla mukaansatempaavalla tavallaan koetti selvittää, kuinka
maailman kunnia, rikkaus ja koreus tuo mukanaan tyhjyyden tunteen ja
omantunnon tuskia. Rikkauksien kokoaminen ei ihmistä tyydytä, vaan
päinvastoin usein saattaa hänet onnettomaksi. "Kootkaa itsellenne
tavarata taivaassa!" oli Vapahtajan käsky, sillä ainoastaan sellainen
tavara tekee ihmisen onnelliseksi.

Johtajatar selitti sitten, mitä tarkoitetaan taivaassa koottavalla
tavaralla. Mutta enemmän kuin tätä selitystä ajatteli Kaarina
onnettomia rikkaita. Hänet valtasi silloin syvä säälintunne eilen
hautaan saatettua viinatehtailija-vainajaa kohtaan. Hän oli varmaan
ollut hyvin onneton, ja jos hän oli hyvä työmiehilleen, niin oli se
varmaan sen vuoksi, että hänen omatuntonsa rauhottuisi. "Lieköhän
sentään ainoatakaan tapaa rikkauksien kokoomiseen, joka tuottaisi
yhtä paljon pahaa kuin väkijuomien valmistaminen mietti Kaarina. Yhä
surkuteltavammaksi kävi vainaja hänen silmissään.

"Sinä olet niin äärettömän totinen tänään", huomautti Eini hänelle, kun
pääsivät välitunnille.

"Tuleehan sitä joskus ajatelleeksi totistakin asioita", vastasi
Kaarina, jota harmitti, ettei Eini ollenkaan ollut tuntenut liikutusta
uskontotunnilla.

"Täti kyllä saarnaa minulle hyvin usein ja varoittaa minua olemasta
aina niin iloinen, että maailmassa on muka paljon pahuutta, ja minun,
joka jo olen näin suuri tyttö, pitäisi oppia, että elämä ei ole
paljasta leikkiä. Minä koetan olla hyvin totinen, kun hän puhuu, mutta
kun hän on lopettanut, niin minä olen yhtä iloinen kuin ennenkin.
En minä sille mitään voi." Eini lisäsi veitikkamaisesti päätään
pyöritellen: "Surun päiviä viettämään on tämä tyttö liian nuori!"

"Ei vakavia asioita enää meidän ijällämme saa halveksia", sanoi
Kaarina, "vai mitä sinä, Taimi, ajattelet?" Taimi oli heidän
puhellessaan lähestynyt, ja Kaarinan kysymyksen jälkeen kulki aivan
kuin synkkä varjo yli hänen kalpeitten kasvojensa. Hän ei sanonut muuta
kuin:

"Kyllä niitäkin täytyy ajatella!"

Mutta Kaarina huomasi, että tämä tuli väkinäisesti sanotuksi, aivan
kuin Taimi olisi salannut jotain, jota hän ensin oli aikonut sanoa, ja
sitten sanoi vaan tämän, ensimäisen ajatuksensa peitteeksi.

Taimi erosi heistä lukeakseen historian oppikirjaa, joka oli hänen
kädessään, eikä hänen sanansa voineet poistaa Kaarinasta vakavuutta,
pikemmin sitä lisäsivät. Einikin läksi hänen luotaan toisten kanssa
juttelemaan.

Äkkiä kuuli Kaarina takanaan neiti Kulmalan pehmeäsointuisen äänen:

"Mitä Kaarina täällä niin totisena seisoo, onko sinusta koulunkäynti
ikävää?"

Kaarina kääntyi ja näki edessään neiti Kulmalan pyylevän vartalon.
Hänen lihavat vaaleaveriset kasvonsa loistivat kuin täysikuu leveän,
sulkien koristaman huopahatun alta, ja hän piteli isoilla paljailla
käsillään hartioilla lepäävää kirjavaa suuriristikkäistä kauhtanaa,
jota hän aina välitunneilla käytti.

Kaarinan olisi ollut helpompi suvaita neiti Kulmalaa, jos tämä olisi
pysynyt hänestä aivan loitolla, vieläpä jos tämä olisi ollut hänelle
vihainen ja käyttänyt häntä kohtaan kovia sanoja. Mutta kun hän,
niinkuin nytkin, lähestyi Kaarinaa ystävällisesti, teeskennellyn
hymyilevänä ja imartelevana, yltyi se vastenmielisyys, jota Kaarina
koko kouluaikanaan oli häntä kohtaan tuntenut.

Hän huomasi, että hänen äänessään oli kova sointu, kun hän vastasi:

"En minä luule olevani tavallista totisempi, tulin vain sattumalta
jääneeksi tänne yksin muutamaksi minuutiksi."

Kaarina ei todellakaan voinut olla ystävällinen, sillä se olisi
hänestä tuntunut teeskentelyltä, ja vaikka hän tiesi olevansa
epäkohtelias, kääntyi hän nopeasti ja läksi toisten luo. Mennessään
kuuli hän kuinka neiti Kulmala yhtä imelällä äänellä puhutteli jotakin
viidesluokkalaista.

"Mitä neiti Kulmala sinulle sanoi?" utelivat tytöt.

"En minä sitä viitsi kertoa", vastasi Kaarina; "minusta olisi
koulunkäynti puolta hauskempaa, jollei neiti Kulmalaa olisi opettajana."

"Mutta onhan hän aina niin ystävällinen!" virkahti yksi tytöistä.

"Hän ajattelee paljon tyttöjen parasta", sanoi Taimi; "muutamat tytöt
käyvät hänen luonaan kuin kotonaan, ja hän antaa heille hyviä neuvoja —
— —"

Samassa kello soi, välitunti oli lopussa ja tyttöjen täytyi rientää
sisään.

Tunnin jälkeen tuli n.k. suuri välitunti, jolloin oli lähdettävä kotiin
aamiaiselle. Einin ja Kaarinan edellä kulkivat Eira ja Helli, ja neiti
Kulmala lyöttäytyi heidän seuraansa. Kaarina ei voinut kuulla mitä he
keskustelivat, mutta hän oli huomaavinaan Eiran äänenpainosta ja siitä
tavasta, jolla hän innokkaasti jutteli, että heillä oli keskustelun
alaisena asia, joka heitä molempia suuresti innostutti.

Noin puolitiessä neiti Kulmala erosi ja Eira hymyili ystävällisesti
hänelle heidän erotessaan, mutta tuskin oli neiti päässyt näkyvistä,
kun Eira hyökkäsi Kaarinan ja Einin luo.

"Hyi, kuinka hän on inhottava tuo neiti Kulmala!" Eira sylkäisi. "Hän
pyysi minua luokseen lauantai-iltapuolena; mutta luuleeko hän, että
minä tulen, niin suuresti erehtyy!" Näin sanoessaan suoristi Eira
sorean vartalonsa ja keikahutti päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Mutta sinähän lupasit mennä hänen luokseen", sanoi Helli, joka myöskin
oli yhtynyt tovereihin, "ja olithan sinä olevinaan niin yhtä poikaa
hänen kanssaan, että pois tieltä!"

"Ole sinä viisastelematta", nurkui Eira; "olisiko minun pitänyt sanoa
mitä ajattelin? Miltä olisi kuulunut, jos minä olisin sanonut hänelle
näin: minä en teitä ollenkaan kärsi, enkä minä aio tulla teidän
luoksenne, sillä minua ei teidän seuranne ja teidän opettavaiset
keskustelunne huvita, menkää niin kauas kuin pippuri kasvaa? Minä kysyn
sinulta, mitä siitä olisi tullut: ikuinen viha, ala-arvoisia numeroita,
laiskanläksyjä saksassa kerran viikossa ja sen semmoista."

"Miten sinä sitten aiot päästä tuosta pulasta? Kuinka sinä voit olla
menemättä, kun kerran lupasit?" kysäisi Kaarina.

"Ei se ole pula eikä mikään, kyllä minä siitä selviän! On sitä
selviydytty pahemmistakin!" vastasi Eira vakuuttavalla äänellä, samalla
viekkaasti vilkutellen silmiään.

Kaarinan teki mieli vastata, ett'ei Eiran menettely ollut oikea, mutta
kun hän alkoi ajatella, miten itse olisi menetellyt samanlaisessa
tapauksessa, ei hän päässyt siitä selvyyteen. Totta oli, ettei hänkään
olisi halunut sellaista "lähempää tuttavuutta" kuin neiti Kulmalan
kutsun tarkoitus nähtävästi oli.

"Minä menisin hänen luokseen, kun kerran ei mitään erityistä estettä
ole", sanoi Eini, mutta punastui näin sanoessaan tuntuvasti, sillä hän
nähtävästi muisti, että Kaarina oli häntä huomauttanut neiti Kulmalan
liehakoimisesta.

"Kyllä minä sen tiedän, että sinä menisit, ehkäpä olisit iloinen
saadessasi kutsun hänen luokseen, mutta minä ennustaisin, että kun olet
kerran tahi pari hänen luonaan ollut, niin kyllä jo kiittäisit onneasi,
jos hänestä ja hänen seurastaan pääsisit irti!" vastasi Eira.

Kun Kaarina oli eronnut tovereistaan, pyrki hänen mieleensä taas ajatus
heidän suhteestaan neiti Kulmalaan. Ei juuri kukaan hänestä pitänyt,
mutta useat olivat hänelle niin imelän ystävällisiä kuin hänkin heille.
Taimi oli ainoa, joka ei sitä ollut, vaikka hän tiesi, että neiti
Kulmala sen johdosta katsoi häneen karsaasti. Mutta Taimi piti huolta
siitä, että hän aina osasi saksan läksyt, ja kun neiti Kulmala aina
sai oikeita vastauksia, ei Taimin ja hänen välillään syntynyt mitään
näkyvää riitaa. Sen kumminkin jokainen huomasi, että neiti Kulmala aina
oli vihaisen näköinen, kun käski Taimin vastaamaan, ja joskus kului
kokonainen tunti Taimin saamatta kertaakaan vastata.

Kaarina ei päässyt selville siitä, oliko oikeampaa osottaa suoraan
neiti Kulmalalle, että hän oli epämieluinen henkilö, vai oliko häntä
opettajana kohdeltava hymyhuulin, kuten hän oppilaita. Eiran käytös oli
väärä ja epärehellinen. Mutta oliko noiden toisten, esimerkiksi Einin,
käytös aivan rehellinen? — Ei suinkaan! — Mutta toiselta puolen hänen
täytyi myöntää että Eira oli oikeassa, kun hän sanoi, että sellaiset
ajatukset kuin hänellä oli, eivät voisi mitenkään tulla silmästä
silmään lausutuiksi, sillä siitä seuraisi paljasta ikävyyttä.

Miksi sitten kaikki vihasivat neiti Kulmalaa? Ei se ollut sen vuoksi,
että hän oli huono opettaja, usein hajamielinen ja poikkeava aineestaan
syrjäpoluille. — Ei se ollut hänen ulkomuotonsakaan vuoksi. — Kuinka
ruma olikaan neiti Aalto, joka oli pari kuukautta ensi luokalla
laskennonopettajana, mutta kuinka häntä ihailtiin! — Ei se ollut
senkään tähden, että hän oli epätasainen kohtelussaan: oli muissakin
opettajissa samaa vikaa. — Hän ei ollut suora, vaan liehakoiva ja
imelä käytöksessään oppilaita kohtaan, siinä oli pääsyy, miksi Kaarina
ei voinut häntä kärsiä, ja se sama oli suututtanut Taimia. Ehkäpä
toisetkaan siitä syystä eivät neiti Kulmalasta pitäneet. Mutta he
olivat siinä suhteessa pehmeitä, että kun toinen hymyili, niin he
hymyilivät vastaan, ja usein nauroivat, vaikk'ei heitä ensinkään
naurattanut, kun neiti Kulmala kertoi jonkun jutuistaan, jonka hän
luuli tyttöjä muka huvittavan. Itsestään Kaarina tunsi, ettei hän
voinut olla toisenlainen, olipa tuo oikein vai väärin.

Erään elämänohjeen neiti Kulmala, tietämättä sitä itsekään, antoi
Kaarinalle, ja se oli seuraava: Tulkoon hän vaikka miksi hyvänsä tässä
maailmassa, mutta elköön vain opettajaksi, sillä olisihan mahdollista,
että hän tulisi samanlaiseksi kuin neiti Kulmala. Se oli jotain
kauheata Kaarinan mielestä.

       *       *       *       *       *

Eilis-iltana oli se vanha vieras setä taasen ollut heillä, ja Kaarina
oli istunut sisällä salissa kuuntelemassa aikaihmisten keskusteluja,
jotka tällä kertaa olivat tavallista jännittävämmät. Olihan Kaarinakin
lukenut sanomalehdistä noista kummallisista tapahtumista Helsingissä,
kuinka väkijoukot olivat kokoontuneet senaatintorille ja siellä
mellastaneet, kuinka vihdoin kasakat olivat tulleet ratsastaen ja
hajoittaneet väkijoukot. Mutta sittenkin Kaarina oli jännityksellä
kuullut kaiken tämän uudelleen, ja olipa silminnäkijäin kertomuksissa,
joita sekä isä että setä olivat kuulleet, koko joukon jännittäviä
seikkailuja, joita ei lehdissä sanonut.

Historiaa lukiessaan oli Kaarina usein itsekseen toivonut, että saisi
elää mukana sekä kokea ihmeellisiä asioita sotaisten ja mullistavien
aikojen jännityksessä. Nyt hän ei saanut mielestään, että olisi se
ollut jotain, jos hän olisi saanut olla mukana näkemässä piiskaa
heiluttavia ratsastavia kasakoita. Ei hän sitä ajatustaan kenellekään
lausuisi, ja ymmärsihän Kaarina itsekin, että se ajatus oli typerä,
sillä ken olisi voinut taata, ettei hän olisi joutunut hevosten
jalkoihin ja tallautunut kuoliaaksi. Ja kumminkin hän mielessään yhä
sitä hautoi.

Vanhemmat olivat vakavat, ja heidän keskustelunsa kuluessa he, isä
etupäässä, tulivat melkein levottoman näköisiksi. Eikä äiti antanut
Kaarinan istua kuuntelemassa niin kauan kuin tavallista. Kun äiti
saattoi Kaarinan pois, huokasi hän syvään ja sanoi:

"Levottomat ovat ajat meidän maassamme, ja sisälliset ristiriidat
tahtovat tunkeutua joka paikkaan. Olkaamme kuitenkin iloiset siitä,
että me elämme syrjässä nyt vielä, ja että meidän kotimme vielä on
rauhoitettu!"

Kaarina ei äitiä oikein ymmärtänyt. Ja hänestä tuntuikin kuin äiti
olisi sanonut nämä sanat enemmän itsekseen ja itseään rauhoittaakseen,
ja että ne vain sattumalta tulivat Kaarinan korville. Kerran hänen
kuuluvillaan, ne eivät hänen mielestään häipyneet, vaan vielä aamulla
koulutietä astuessa ne hänen korvissaan kaikuivat.

Kaarina oli kuullut puhuttavan ja sanomalehdistä lukenutkin kertomuksia
kotitarkastuksista, joita santarmit panivat toimeen. Yht'äkkiä ne
yllättivät talonväen, millä vuorokauden ajalla hyvänsä, ja panivat
kaikki mullin mallin. Olisikohan äiti pelännyt jotain sellaista?

Taikka pelkäsikö äiti, että kaupunkilaiset panisivat heidän kotinsa
edessä toimeen mellastuksia ja mielenosotuksia, jommoisia oli ollut
Helsingissä? — Vaan eihän isä ollut mikään sellainen merkkihenkilö,
että hänelle sellaista tehtäisiin. Olihan isä tosin kiivas, ja minkä
oikeaksi tiesi, sitä hän ei salannut, ja joutuikin sen vuoksi erilleen
siitä seurasta, joka olisi ollut luonnollisin, virkatoveriensa
seurasta, elellen sellaisien henkilöitten parissa, joiden kanssa hän
tunsi "henkistä heimolaisuutta", kuten isän oli tapa sanoa.

Niinpä heidän luonaan kävi henkilöitä kaikista yhteiskuntaluokista, ja
kaikkien kanssa isä osasi keskustella yhtä innokkaasti, kaikkia hän
kohteli samanarvoisina ystävinään. Kaarina mielessään näki edessään
tohtori Launian, maisteri Alhaisen, kamreerin, asessorin, kultasepän
ja vihdoin tuon parhaimman tuttavan, vanhan pankinvirkamiehen, jotka
kaikki, milloin yksitellen, milloin useat yhdessä, heillä kävivät.

Otaksumiaan selityksiä äidin sanoihin hän ei lopuksi itsekään
uskonut, ja pääsemättä pitemmälle saapui hän koululle, jossa muut
jo valmistautuivat mennäkseen rukouksiin. Kiireesti Kaarina riisui
päällysvaatteet yltään ja riensi toisten mukaan.

Aamurukoukset pidettiin tavallisuuden mukaan, mutta kun rukouksista
palattiin ja toinen luokka aikoi astua luokkahuoneeseensa, huomasivat
tytöt oudon asian: he näkivät hämmästyksekseen, että ovi oli lukossa.

Pienemmät tytöt, jotka etumaisina kulkivat, vuoroin riuhtaisivat
kädensijasta, mutta ovi ei auvennut. Suuremmat riensivät apuun, mutta
heidänkään ei auttanut muu kuin nolattuina kääntyä pois; ovi oli kuin
olikin lukossa.

"Vahtimestaria hakemaan!" huusi yksi joukosta ja hyökkäsi täyttä kyytiä
välihuoneesta ulospäin, mutta peräytyi ovessa: hän oli törmännyt
suoraan johtajatarta vastaan, joka samalla tuli ovessa.

"Ovi ei aukene!" huusivat useat yhteen ääneen. Johtajatar astui
levollisesti heidän luokseen.

"Minä tiedän sen", sanoi hän seistessään siinä arvokkaan näköisenä
tyttöjen keskellä. Hänen vaaleaveriset kasvonsa samassa kummallisesti
vaihtoivat väriä ja selvään näki että hän taisteli mielenliikutustaan
vastaan. "Minä, selitän teille syyn:

"Tällä luokalla on tapahtunut seikkoja, jotka aiheuttavat pienen
tutkimuksen toimeenpanoa luokan kesken", jatkoi hän. "Minä toivon, että
te nyt pysytte siivosti alallanne sillä välin kuin maisteri Järvi ja
minä olemme luokassa."

Maisteri tuli samassa, johtajatar avasi oven, taskustaan ottamallaan
avaimella, ja meni maisterin kanssa luokkahuoneeseen. Sen jälkeen ovi
lukittiin sisäpuolelta.

"Johan minä arvasin, että tästä ei tulisi hyvää lopuksi."

"Kuka on mennyt kantelemaan?"

"Luuletko sinä, että joku meistä olisi niin kehno, että menisi
kantelemaan? Sen verran toverihenkeä meissä sentään on, ettei se tule
kysymykseen!"

"Puhu sinä toverihengestä! Ei ainakaan mikään hyvä toverihenki meillä
ole vallalla!"

"Tänä vuonna on kaikki meidän luokalla ihan sekaisin!"

"Hst, tytöt, hiljaa! Kuunnellaanpa mitä ne siellä tekevät!" sanoi yksi
tytöistä, ja supatus taukosi samassa. Silloin se, joka oli viimeiset
sanat lausunut, painoi korvansa avaimen reikään ja kuunteli.

"Minä kuulen ihan selvään! Hiljaa vain, tytöt!" sanoi hän seistessään
siinä avaimen reijän luona kumarassa ja kasvot jännitettyinä.

Hetkinen kului hiljaisuudessa. Sitten kuuntelija jälleen ojentautui ja
kertoi ympärilleen kokoontuneelle hörökorvin seisovalle joukolle:

"Pulpettien kansia avattiin, kirjoja selailtiin ja taas pantiin kannet
kiinni. Kuulin aivan selvään kahdesta pulpetista!"

"Voi, voi noita onnettomia kirjeitä", valitti Eini melkein itku
kurkussa.

"Antakaas kun minäkin menen kuuntelemaan!" Helli se sitä pyysi.

Hänkin tuli samaan tulokseen kuin edellinen kuuntelija.

"Mikä meidät perii? Luuletko että niiden kirjoittajasta nyt tulee
paremmin selvää, kun me emme ole voineet päästä selville?"

"Ihan varmaan sinä Eira kirjoitit sen yhden kirjeen maisteri Peurasta
ja neiti Kulmalasta; tunnusta pois!" Taimi se niin väitti ja kääntyi
Eiran puoleen.

"Minäkö?" Eira ojentautui suoraksi, heitti ylpeästi päänsä taaksepäin
ja levitti suuret siniset silmänsä selälleen. "Katso minua suoraan
silmiin ja sano vielä kerta, uskallatko sinä epäillä, että minä olisin
sen kirjoittanut!" Näin sanottuaan jäi hän seisomaan kuin patsas samaan
asentoon.

"Sanon minä sen sittenkin sinulle, mutta en minä johtajattarelle
kantele, sitä sinun ei huoli pelätä," vastasi Taimi, punastuen harmista
ja hänkin puolestaan ojentautuen.

"Sinä olet ilkeä valehtelija!" Silmät säihkyen ja kädet nyrkissä
ryntäsi Eira silloin Taimiin päin ja olisi ehkä lyönyt häntä, jollei
Kaarina olisi saanut hänestä kiinni ja pidättänyt häntä.

"Minä sanon sen, minkä ennenkin olen sanonut", intti Eira lauhtuneena,
ja jatkoi sitten hillityllä äänellä: "Tässä on joku noituus
kysymyksessä; muulla tavalla ei voi selittää, kuinka nuo kirjeet
joutuvat kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin!"

"Sinä itse olet noita!" Taimi vuorostaan oli suuttunut, ja hän ilmaisi
suuttumuksensa kääntymällä näin sanottuaan selin Eiraan ja läksi
ikkunasta katselemaan ulos pihalle.

Toisista useimmat hymyilivät Eiran selityksille, mutta joku
lapsellisempi näytti miettiväiseltä, sillä Eiran mahtipontinen
esiintyminen oli tehnyt suuren vaikutuksen.

"Minusta olisi kaikkein parasta", esitti luokan vanhin, toisia pitempi,
vartaloltaan kehittyneempi, melkein pitkiä hameita käyttävä tyttö,
"että se, joka on syyllinen, menisi heti johtajattarelle tunnustamaan
tekonsa ja jättäisi tästä puoleen sellaiset joutavat kujeilemiset
tekemättä!"

"Totta puhuen, se olisi minustakin parasta", myönsi Eira. "En minä
kumminkaan noitumisia usko, vaikka minä niistä olen puhunut, kun on
ollut niin kummallista näinä viimeisinä viikkoina."

"Kyllä minä vain tunnustaisin", tokaisi Helli; "minä olisin sen jo
tehnyt aikoja sitten, jos olisin ollut syyllinen."

"Minä olen jotakuinkin varma siitä, kuka syyllinen on", sanoi Eira.

"Sano sitten!" kuului useampi ääni yhtaikaa.

"Tunnustakoon itse! Minä en aio kannella."

Luokan ovi aukeni. Johtajatar käski tyttöjen astua sisälle. Maisteri
jäi luokkaan, mutta johtajatar poistui käskettyään tytöt istumaan.
Viiden minuutin kuluttua hän palasi, seurassaan maisteri Peura, jolla
oli kynä ja paperia kädessään.

Kun tytöt olivat saaneet luvan istuutua ja maisteri Peura oli käynyt
istumaan vasemmalle ja maisteri Järvi oikealle puolelle opettajan
pöytää, alkoi johtajatar opettajapöydän takana seisten puhua. Hän
sanoi, että tässä nyt oli toimeenpantava tutkimus sen johdosta, että
luokassa oli huomattu kaikenlaisen vallattomuuden rehoittavan, josta
todistuksena oli löydetty pieniä kirjelappuja, ja nyt olisi jokaisen
velvollisuus suoraan ja peittelemättä kertoa mitä niistä tiesi, sillä
koulun järjestys ei sallinut tällaista vallattomuutta pitkitettävän.

"Minä siis pyydän, että jokainen kuin Jumalan edessä ja omantuntonsa
mukaan vastaa niihin kysymyksiin, jotka maisteri Järvi esittää",
lopetti johtajatar istuutuen.

Maisteri Järvi otti lompakostaan muutamaa sentimetriä leveän
paperiliuskan ja ojentaen sen eturivin päässä istuvalle tytölle pyysi
luokkaan päin kääntyneenä:

"Tarkastakaa tätä paperipalaa, katsokaa onko käsiala tuttu tahi
oletteko ennen jossain nähneet samanlaista kirjoitusta, ja antakaa se
sitten minulle takaisin!"

Paperipala kulki kädestä käteen ja opettajat nähtävästi tarkastelivat
jokaista sen lukijaa vuoroonsa. Vihdoin se joutui Kaarinallekin, joka
istui takarivillä. Hän luki:

    "Sinä sen joutava juorupukki, mene niin pitkälle kuin
    pippuri kasvaa. En minä sinua itke, en, en, en! Minä
    laulan sulivei, sulivei, heipparallallei, nyt on hauska vasta!

    ????"

Kaarinaa nauratti, ja opettajat, jotka häntä totisina katselivat,
näyttivät hänestä samalla niin hullunkurisilta totisuudessaan,
että hänen oli heihin katsoessaan vielä vaikeampi olla nauramatta.
"Tämäkö nyt on koko juttu?" ihmetteli hän itsekseen, ja vielä kerran
silmäiltyään aivan tuntemattomaksi vääristeltyä käsialaa ojensi hän
paperin vierustoverilleen, joka oli viimeinen järjestyksessä ja vei sen
luettuaan opettajapöydälle.

"Onko joku teistä tuntenut käsialan? Se, joka on tuntenut, viitatkoon!"

Ei ainoakaan käsi noussut. Eturivien tytöt koettivat niin vähällä
päänkääntämisellä kuin mahdollista nähdä viittasiko joku selän takana.

Vihdoin nousi yksi käsi. Se oli Eiran.

"Onko Eira tuntenut käsialan?" kysyi maisteri.

"Minusta tuntuu, minusta näyttää", sanat tulivat epävarmasti
sanotuiksi, "minä luulen, että se on Mari Mustosen käsialaa."

"Mistä Eira sen päättää?" kysyi maisteri.

"Maria kirjoittaa aivan samanlaisia E-kirjaimia. Minun muistikirjaani
hän on kirjoittanut runon, jossa E-kirjaimet ovat aivan samalla tavalla
kirjoitetut." Kun Mari Mustonen, tuo köyhästä kodista oleva tyttö,
jonka seuraa useat vieroivat, hänen epäsiisteytensä tähden, kuuli Eiran
sanat, säpsähti hän ensin, mutta sitten hän ojensi kätensä ja viittasi
aivan hurjasti.

"Mari Mustonen saa vastata!" kuului maisterin ääni.

"Minä en ole näitä kirjeitä kirjoittanut, en yhtään ainoata kirjettä
ole kirjoittanut. Jumala sen tietää, että minä olen ihan viaton.
Minä olen köyhä, ja sen vuoksi minua kaikki vihaavat. Minulla ei ole
kauniita vaatteita, minä en voi ostaa makeisia enkä kuvakortteja,
joilla toisia mielistelisin — — —" itku katkaisi puheen ja hän istuutui
penkilleen painaen vasten kasvojaan värittömäksi luopuneen esiliinansa
kolkkaa. Koko ruumis hytkähti hänen siinä hiljaa nyyhkyttäessään.

Opettajat keskustelivat hetken aikaa kuiskaten keskenään.

"Kaikki ne, jotka joskus ovat löytäneet outoja kirjelappuja
pulpeteissaan, viitatkoot!" puhui taasen maisteri Järvi.

Ensimäisillä riveillä kohosi jok'ikisen käsi, taaemmilla ainoastaan
jonkun harvan.

"Onko täällä joku, joka ei olisi ennen tällaisia kirjelappuja
nähnytkään?" Ei ainoakaan käsi noussut.

"Kuinka kauvan aikaa on kulunut siitä, kun ensimäinen kirjelappu
ilmestyi?"

Useat viittasivat, mikä muisti siitä kuluneen kaksi viikkoa, mikä
neljä, mikä että niitä oli löytynyt pitkin kevätlukukautta.

Vielä kysyttiin yhtä ja toista paperipalasten suuruudesta, ajasta,
milloin ne pulpetteihin ilmestyivät ja muita asioita, joista opettajat
toivoivat saavansa selitystä asiaan, ja maisteri Peura kirjoitti
koko ajan sekä kysymykset että vastaukset muistiin, kuten näytti
pikakirjoituksella.

Sitten nousi johtajatar ylös ja puhui: "Me opettajat olemme nyt
täyttäneet ikävän velvollisuutemme, kun olemme panneet toimeen
tämän kuulustelun. Kumminkin on aihe tähän kuulusteluun siksi
vakavaluontoinen, että koulun järjestys ja teidän, koulun oppilaiden,
menestys ehdottomasti on vaatinut tähän keinoon ryhtymistä. Minä
uskallan luottaa siihen, että jokainen teistä on puhunut totta.
Siinä tapauksessa, että jollakin teistä olisi sanottavana jotain
asiaavalaisevaa, sellaista, jota jostakin syystä olisi vaikeata
useamman kuullen kertoa, niin olen tavattavana asunnossani ensi
tunnin kuluessa. Jos jollakulla olisi pienintäkään syytä edes
yhdenkään kirjelapun ilmestymiseen, niin pyydän häntä mitä vakavimmin
rehellisesti minun luonani tunnustamaan tekonsa. Kuten sanoin,
tällaisen vallattomuuden jatkuminen on ehdottomasti estettävä ja
jokainen on velvollinen siinä tekemään voitavansa."

Ne, joilla ei ole mitään asiaan lisättävää, saavat mennä kotiinsa.
Mutta liikkukaa hiljaa, niin ettette häiritse muita luokkia!

Maisterit nousivat ylös ja kulkivat johtajattaren jäljessä ulos.

"Aikooko joku mennä johtajattaren luo?" kysyi yksi.

"En minä ainakaan!" Eira se oli, joka niin sanoi. "Kyllä minä voisin
tietää yhtä ja toista, mutta minä en sittenkään mene! Hävytöntä koko
kuulustelu!"

"Tehdään yksimielinen päätös, ettei kukaan mene!" sanoi Helli. "Jos
eivät opettajat muulla tavalla saa selvää asiasta, niin olkoot ilman."

"Minäkin luotan sen verran toverihenkeen kaikesta huolimatta, että
jos syyllinen on meidän joukossamme, niin hän sen tunnustaa meille
kaikille", puhu Kaarina, "ja me annamme hänelle anteeksi, jos hän lupaa
meille, ettei meidän luokkamme enää tästä lähin saa hänen tähtensä
kärsiä."

"Häpeätä tästäkin jo on yllin kyllin meidän luokallemme; uskokaa pois:
jo tänä päivänä tietävät kaikki muutkin luokat tästä tutkinnosta",
pahoitteli Taimi.

"Mistä ne tietäisivät, jollemme itse kerro?" kysyi Kaarina. "Päätetään
ettei kukaan meistä hiisku sanaakaan muille luokkalaisille!"

"Se olkoon päätetty!" yhtyivät toiset.

Tytöt alkoivat hiljaa pukea päällysvaatteita ylleen ja läksivät
ulos. Mutta tuskin olivat he päässeet koulupihalle, jossa luulivat
ettei kukaan heitä kuullut, niin alkoivat kaikki puhua yhtaikaa, ja
oli sellainen sorina, että oli vaikeata eroittaa mitään yhtenäistä.
Vähitellen muodostui kaksi puoluetta. Toinen, Eira etunenässä, oli
sitä mieltä, että opettajat aivan aiheettomasti olivat niin suurta
melua nostaneet joutavien paperilappujen tähden. Toinen puolue, johon
kuuluivat Kaarina ja Eini ensimäisinä, piti aivan luonnollisena, että
opettajat olivat sekaantuneet asiaan.

Jo useamman viikon ajan olivat tytöt, milloin pulpetin pohjalla,
milloin kirjojen välissä löytäneet näitä paperilappuja, milloin mitäkin
sisältävinä: toisinaan niihin oli kirjoitettu rumia ja hävyttömiä
sanoja sekaisin, ilman mitään järjellistä yhteyttä, toisinaan
rakkaudentunnustuksiakin mitä imelimmillä sanoilla. Vihdoin oli näitä
lappuja ilmestynyt neiti Kulmalan kirjojen väliin parikin kertaa,
ja lienevät opettajat, siten saatuaan niistä vihiä, tulleet siksi
tarkkanäköisiksi, että aavistivat näitä olleen enemmänkin liikkeellä,
mutta eivät saaneet selkoa kirjoittajasta. Tytöt niitä saadessaan
enimmäkseen pahastuivat, mutta hekään eivät päässeet perille siitä,
kuka oli kirjoittaja, ja olipa niitäkin, joita nämä salaiset kirjeet
huvittivat, ja lopulta kirjeitä alkoi heille tulla useampia joka päivä.

Ei kukaan tytöistä päässyt tutkimuksen jälkeen parempaan selvyyteen,
ja he luulivat, ettei asia opettajillekaan ollut selvinnyt, sillä
he eivät voineet välitunnin jälkeen, eivätkä seuraavinakaan päivinä
huomata mitään erinomaista opettajien käytöksessä, ja kun kirjelappuja
sen jälkeen ilmestyi yhä harvemmin, häipyi asia ennen pitkää kaikkien
mielestä.

Mitä erityisesti Kaarinaan tulee, niin sai hän sillä välin muutakin
ajattelemista. Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin koulusta, huomasi
hän, että isä ruokapöydässä istuessaan näytti tavattoman levottomalta,
ja äiti, vastoin tavallisuutta, koetti kiiruhtaen antaa isälle
ruoka-annokset, niin että hän oli lopettanut syönnin, kun toiset tuskin
olivat puolivälissä. Äitikin söi kiireellisemmin kuin tavallisesti, ja
lasten vielä pöydässä istuessa läksi hän saliin, jonne isä oli mennyt
edellä, ja lukitsi oven jälkeensä.

Salista kuului keskustelua, mutta lapset eivät voineet erottaa sanoja.
Vähän ajan kuluttua soi ovikello, ja Hilma kertoi, että kaksi vierasta
herraa oli tullut sinne. Äiti tuli kohta sen jälkeen pois, ja Kaarina
huomasi, että hän oli itkenyt, mutta ei uskaltanut kysyä syytä.

Omituinen levottomuus valtasi Kaarinan, ja hän muisti äidin sanat sinä
iltana, jolloin tuo tuttu vanha vieras oli ollut heillä viimeksi.
"Oliko äidin aavistus, että ulkonaisten ristiriitojen vaikutukset
tulisivat heidän kodissaan tuntumaan, toteutuva," ajatteli Kaarina.

Hän otti koulukirjat käteensä, mutta hän ei jaksanut ymmärtää
mitä luki, tai jos hän suurella vaivalla oli saanut ajatuksensa
pinnistetyksi niin paljon, että sai jonkun kappaleen luetuksi, ei hän
saanut sitä päähänsä.

Ei auttanut muu, kuin panna kirjat kiinni.

Kaarina hiipi eteiseen, otti lakkinsa ja päällystakkinsa ja läksi ulos.
Aurinko kun oli jo laskupuolellaan, alkoi ilmassa tuntua viileämmältä
kuin keskipäivällä ja hiljainen kevättuuli rauhoittavasti puhalsi
hänen kasvoihinsa, kun hän yksin astuskeli kadulla heidän asuntonsa
ulkopuolella. Hän ei koettanut arvaella, mikä oli kysymyksessä, hänet
valtasi vain jännittävä odotuksen tunne. Kun vain vieraat lähtisivät,
niin hän varmaan saisi vanhemmiltaan tietää asian.

Herrat viipyivät kauan, niin Kaarinasta tuntui, mutta kun hän,
huomattuaan heidän lähteneen pois, tuli kotiin, näki hän ruokasalin
kellosta, että ainoastaan puoli tuntia oli kulunut siitä kun hän oli
noussut päivällispöydästä.

Hän riensi saliin. Vanhemmat istuivat käsityksin sohvassa.

"Hyvä isä, sano, mikä on tapahtunut; kyllä minä olen huomannut, että
on jotain erityistä tapahtunut, mutta mitä se on?" Näin uteli Kaarina,
lähestyen arasti isäänsä.

"Kyllähän sinä, iso tyttö, jo voitkin saada sen tietää, mikä asia
tänään on ollut puheenaineena ja jo päätettykin. Pelkään että olet
kuvitellut itsellesi jotain aivan toista, jotain paljoa pahempaa. Istu
tänne äidin ja minun välille, niin minä kerron!"

Isä kertoi, että häntä oli joku aika takaperin pyydetty rupeamaan
vastaavaksi toimittajaksi suomenkieliseen sanomalehteen, jota oli
aikomus paikkakunnalle perustaa, ja tänään oli hänen ollut annettava
vastaus siihen, suostuisiko hän tointa vastaanottamaan. Hän oli viime
hetkessä päättänyt antaa myöntävän vastauksen.

Sekö se vain oli! Kaarinalta pääsi helpotuksen huokaus, kun isä oli
lopettanut.

"Aiotko sinä ottaa eron nykyisestä virastasi?" kysyi Kaarina, kun
kaikki kolme olivat olleet hetken vaiti.

Isä hymyili: "En, lapseni, sanomalehden toimittaminen tulee olemaan
ainoastaan sivutoimena. Kolme kertaa viikossa ilmestyvän lehden
toimittamisesta ei makseta sellaista palkkaa, että se riittäisi
perheen elatukseksi. Mutta nykyisissä oloissamme voi se askel, minkä
tänään olen ottanut, kumminkin johtaa siihen, että virka-asemani tulee
vaaranalaiseksi."

"No, isä kulta", sanoi äiti lempeästi silitellen isän päätä. "Sinä aina
näet varjopuolia, mutta minä olen varma siitä, että sinun valtiolliset
mielipiteesi eivät tule vaikuttamaan virka-uraasi, kun tapasi mukaan
tarkkaan ja tunnollisesti tehtäväsi täytät."

"Sinä olet siitä varma, hyvä se! Niin, toivokaamme että elämämme aina
tulee kulkemaan säännöllistä uraansa. Mutta hyvä on myöskin edeltäkäsin
ajatella mahdollisuuksia toisin päin", sanoi isä ja jatkoi vielä:
"Sen, joka tietää, mistä päin tuuli rajusti puskee, on helpompi seisoa
vahvana myrskyssä kuin sen, jota myrskyt odottamatta yllättävät."

Kaarinasta tuntui, että äiti oli oikeassa: kuinka voisikaan olla
mahdollista, että mitkään muut seikat, kuin virkavirheet, voisivat
aikaansaada esteitä virka-uralla? Täytyihän kuitenkin oikeutta tapahtua
kaikille.

"Kansan oikeudentunnon säilyttämisestä" oli Kaarina viime aikoina niin
usein kuullut puhuttavan. Jos joku henkilö tulisi periaatteittensa
tähden kärsimään vääryyttä virastojen johtohenkilöiden tai muiden
vaikutusvaltaisten miesten puolelta, niin olisihan se aivan
ristiriidassa sen kanssa, mitä nämä samat henkilöt pitävät tärkeimpänä
kaikesta: juuri "kansan oikeudentunnon säilyttämisen" kanssa.

Isän varovaisuutta hän kumminkin ihmetteli. Mutta kun hän ajatteli,
että isä, huolimatta siitä että hän odotti nyt ottamansa askeleen
tuottavan hänelle vaurioita, kumminkin pysyi päätöksessään, herätti
isän käytös hänessä suurta ihailua. Hän tuli tätä ajatellessaan niin
liikutetuksi, että riensi juosten pois salista salatakseen kyyneleitään.

Tultuaan toiseen huoneeseen heittäytyi hän sohvalle pitkälleen
itkeäkseen rauhassa. Hänet täytti vähitellen siinä maatessaan
kummallinen onnellisuuden tunne.

"Kuinka onnellinen olenkin", ajatteli hän, "kun minulla on isä, jota en
ainoastaan rakasta, mutta jota kohtaan tunnen niin syvää kunnioitusta
ja ihailua, että sanani eivät riitä sitä lausumaan. Hän tekee sen,
minkä velvollisuutenaan pitää, vaikkapa siitä voisi hänelle koitua
pahaakin. Hän sanoo sen, minkä tietää todeksi, välittämättä siitä,
loukkaako hän sillä arkojakin kohtia. Jos totuus vaatii hänet puhumaan,
ei hän vaikene. — Entä äiti, niin kärsivällisenä ja kestävänä, aina
tyynenä ja vahvana seisoo hän isän rinnalla. Kuinka onnellinen olenkin!
Minulla on hyvät vanhemmat, minulla on hyvä koti!" Huomaamattaan oli
Kaarina pannut kätensä ristiin, "Jumalalle kiitos siitä!" kaikui hänen
sydämestään.

Näin ajatellessaan oli Kaarina tyyntymistään tyyntynyt, kyyneleet
olivat laanneet vuotamasta ja pannen märän nenäliinansa taskuunsa nousi
hän ylös sohvalta, otti kirjat hyllyltä ja alkoi lukea läksyjään.
Harvoin hän niin pian oli saanut ne luetuksi, harvoin hän yhtä selvästi
tajusi joka sanan, harvoin laskuesimerkkien suorittaminen oli sujunut
niin nopeasti kuin tänä iltana.

Vapun päivän jälkeisenä päivänä ilmestyi "Sampo"-lehden ensimäinen
näytenumero ja Kaarina luki siitä ylpeydellä isänsä nimen, "vastaava
toimittaja" sen alla.

Samana päivänä sai Kaarina kuulla toisenkin asian. Eira ei ollut
koulussa sinä päivänä, ja kerrottiin, että hänen vanhempansa olivat
ottaneet hänet pois, siirtääkseen hänet jonnekin muualle. Joku
luuli, että hän taas tulisi kotiinsa ja jatkaisi koulunkäyntiään
kotikaupungissaan. Toiset arvelivat, että hän tulisi Helsinkiin
yhteiskouluun.

Kun Kaarina sattumalta oli tullut paljon olleeksi Eiran seurassa, ei
hän ollut tätä ryhtynyt suurestikaan arvostelemaan, vaan joutuneena
itse kulkemaan koko lailla Eiran talutusnuorassa hän, huolimatta
kaikesta teeskentelystä ja valheellisesta Eiran luonteesta, ihaili
hänen kekseliäisyyttään, hienostunutta käytöstapaansa ja nokkelaa
puheliaisuuttaan.

Toisin nyt, kun Eira oli poissa. Silloin hänen huonot puolensa
esiintyivät Kaarinan mielessä yhä räikeämpinä, mitä kauemmin aika kului
ja mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hän alkoi hävetä itseään, koska
oli voinut Eiraa suvaita. Ja hän päätti lujasti, että jos hän vielä
kerran maailmassa kohtaisi Eiran kaltaisen toverin, niin hän vetäytyisi
siitä pois, sillä hänen oli syytä pelätä, että hän joutuisi sellaisen
toverin johdettavaksi. Sellaiseen ei vaikuttanut vakava puhe, ei
houkuttelu, ei suuttumus eikä ystävällisyys. Häneen ei voinut vaikuttaa
mikään muu kuin omat päähänpistot, oman edun, kunnian ja nautinnon
tavoitteleminen. Hän voi tulla parhaimmallekin pahennukseksi, hän voi
koko ympäristönsä pahentaa.

Eiran äkillinen eroaminen sai Kaarinan aivan vakuutetuksi siitä, mitä
hän, tuntien Eiran häikäilemättömän luonteen, jo ennen oli aavistanut,
nim. että hän oli ollut syyllinen niiden kirjeiden kirjoittamiseen,
jotka sitten aiheuttivat salaisia ja julkisia tutkimuksia luokalla.
Niistä ei kumminkaan, kuin yhteisestä sopimuksesta, tyttöjen kesken
mitään puhuttu tämän jälkeen. Mutta aivan toinen mieliala vallitsi
luokalla koko loppulukukauden. Ei enää ollut yhtä vilkasta elämää
välitunnilla, mutta ei myöskään riidelty. Jos joskus väiteltiinkin, niin
aina pian sovittiin. Sanalla sanoen: siellä oli rauha maassa!

Maria Mustoseen nähden muuttui tyttöjen kohtelu tämän jälkeen, vaikk'ei
mitään erityistä päätöstä oltu tehty. Kaikki koettivat voittaa
itsensä ja kilvalla osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vihdoin yksi
rohkaisi mielensä ja huomautti hänelle muutamia siisteys-seikkoja,
jotka hän kaikkein ihmeeksi ottikin varteen ja teki siinä suhteessa
silminnähtävää parannusta. Ja mikä vielä ihmeellisempää! Hän vähitellen
kuin suli ja tuli iloiseksi ja avomieliseksi.




II


Laivarantaan päin menevä tie kierteli pitkin honkametsäisiä
mäenrinteitä. Metsä oli oikealla, vasemmalla aukeni peltovainioita,
ja niiden yli näkyi sininen vesi kiertäen, kaartaen niemekkeitä ja
saaria. Oli keskikesä. Tuolla ruis lainehti kellertävän vihreänä,
tuolla kevättoukojen vaalea vihreys vienosti hiveli silmää, ja peltojen
takana näkyi taasen tumman vihreitä metsäisiä kumpuja sinisten vesien
välissä. Kaarinan oli määrä ehtiä rantaan laivan tuloksi, mutta kun
oli kuuma ilma, oli hän lähtenyt niin aikaiseen, että hyvin jouti
astelemaan aivan levollisesti ja silmäilemään ympärilleen. Kumma kyllä,
hän ei koskaan väsynyt näiden tuttujen paikkojen näkemiseen. Ehkä se
johtui siitä, että miltei joka kerralla, kun hän tiellä kulki, olivat
värivivahdukset hiukan toisenlaiset, puhumattakaan taivaan alituisesti
vaihtelevista väreistä.

Hän astui tienviereen ja nojautuen pellon aitaa vastaan nautti hän
täysin siemauksin kesäisen luonnon ihanuutta. "Jos olisi aina kesä!"
huokasi hän, ja samalla johtui hänelle mieleen kysymys: "Miltähän
tämä seutu näyttänee talvella, kun maa ja järvi on yhtenäisen valkean
vaipan peitossa?" Hän, kaupunginlapsi, oli maaseutua nähnyt talvella
ainoastaan sen verran kuin sitä oli riittänyt talvisilla luistin- ja
hiihtomatkoilla, korkeintaan parin kilometrin etäisyydellä kaupungista.
Kerran hän tosin oli vanhempiensa kanssa matkustanut peninkulman
verran erään tutun perheen luo kyläilyyn, mutta se matka tapahtui
jouluaikana ja pimeällä, joten hän ei saattanut nähdä ympärillään muuta
kuin vaihdellen metsän tummia varjoja ja avarammilla paikoilla hiukan
valoisampaa.

Kaarina oli menossa Einiä vastaan, jonka oli määrä tulla kohta
saapuvassa laivassa. Vanhemmat olivat luvanneet, että hän saisi kutsua
jonkun luokkatovereistaan luokseen pariksi viikoksi, ja hän päätti
kutsua Einin. He kaksi olivat yhäkin olleet yksissä, vaikkakin enemmän
totutun tavan vuoksi, kuin sen vuoksi, että heillä olisi ollut mitään
erityistä henkistä yhdyssidettä. Heidän luokallaan oli toisia tyttöjä,
joiden kanssa Kaarinalla oikeastaan oli paljoa hauskempi olla, Taimin
kanssa esimerkiksi, joka ajatteli niin paljon elämän kysymyksiä ja oli
varmaankin kokenut vaikeuksia, jotka olivat häntä kehittäneet, niin
että hän tuntui joskus vanhemmalta kuin hänen ikäisensä tavallisesti.
Oli luokalla toisiakin tyttöjä, joiden kanssa Kaarina osasi oikein
vakavasti keskustella, niinkuin ei koskaan voinut Einin kanssa. Ilma,
joka oli Inkerin vierustoveri ja viime aikoina tämän erottamaton
ystävä, oli juuri sellainen, aina viime jouluun asti, mutta sitten hän
tuli niin mahdottomaksi että, mistä puhuttiinkin, kääntyi puhe aina
hengellisiin asioihin, ja hän oli silloin niin jyrkkä ja tuomitseva,
jos Kaarina uskalsi esittää toisenlaisia ajatuksia kuin mitä hän piti
oikeana, että Kaarina lopulta kadotti halun keskustella hänen kanssaan.

Olihan hän tiennyt ennenkin, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat
läpikäyneet omituisen "herätyksen", jonka jälkeen kaikki heidän
silmissään muuttui; se mikä ennen oli valkeaa, se tuli mustaksi ja
päinvastoin. Johtajatar oli yksi näitä, ja jos hän olisi ollut ainoa,
jonka hän tunsi, niin olisi Kaarina helposti voinut tulla siihen
käsitykseen, että "uskovaiset" todella olivat parempia ja onnellisempia
kuin kaikki muut ihmiset eli maailman lapset. Johtajattaren koko olento
oli sellaisen korkeamman rauhallisuuden läpitunkema, että hän oikein
säteili rauhaa ympärilleen. Hänen kapeat, vaaleaveriset kasvonsa,
jakaukselle kammattu tukkansa, lempeät siniset silmät, ohuet huulet,
solakka vartalo, sanalla sanoen koko hänen ulkomuotonsa sointui
sopuisasti hänessä asuvaan sisälliseen rauhaan. Hyvä hän myöskin oli,
aina tasainen ja oikeudenmukainen oppilaita kohtaan.

Kaarina tunsi johtajatarta kohtaan ihailun sekaista kunnioitusta.
Uskontotunneilla johtajatar mieliaineenaan oppilaille esitti kuvauksia
uudestasyntymisen kautta saavutettavasta uskonelämästä yhteydessä
Jumalan kanssa, jolloin maailma ja kaikki maallinen tulee vieraaksi ja
vastenmieliseksi, jota vastoin Pyhä Henki kehittää ja kasvattaa ihmistä
yhä lähemmäs päämääräänsä: tulla Jumalan kuvan kaltaiseksi. Silloin
johtajattaren silmät saivat ihmeellisen kirkkaan loisteen, hänen
poskensa hehkuivat ja hän näytti melkein jumalalliselta ilmestykseltä.
Jos olisi ollut varmaa, että johtajattaren neuvoma tie olisi saattanut
Kaarinankin muuttumaan tuollaiseksi toisten ihmisten yli kohoavaksi
puoljumalalliseksi olennoksi, niin hän varmaan olisi "kääntynyt" ja
jättänyt kaiken, mikä maalliseksi kutsutaan. Mutta siihen ei Kaarina
uskonut, syystä että hän tunsi toisia henkilöitä, jotka myöskin olivat
"uskovaisia", mutta tulivat sittenkin toisenlaisiksi ihmisiksi.
Hän tunsi Einin tädin, joka ei ollenkaan eronnut aivan maallisista
ihmisistä, muussa kuin että hän säännöllisesti kävi kokouksissa ja
piti Einille saarnan tapaisia luentoja. Tunsihan hän sitä paitse erään
vanhan neidin, joka oli niin juhlallisen näköinen, että pelotti, kun
hän liikkui ihmisten seurassa, mutta joka oli suu täynnä rumia sanoja,
kun hän puhutteli palvelijaansa keittiössä. Ulos pihalle, hänen
tietämättään, ne sanat usein avonaisen ikkunan kautta tulivat ja lasten
korviin. Enempää ei tarvittu, jotta johtajattaren sanat sittenkin,
kaikesta huolimatta, olisivat jääneet häneen nähden aivan tehottomiksi.

Kumminkin Kaarina oli varma siitä, että johtajatar oli valmistanut
maaperää niille puheille, joilla joulunaikaan kaupungissa vieraillut
lähetyssaarnaajaneiti oli "kääntänyt" koulun oppilaitakin.
Viidesluokkalaisista oli kokonaista kolme päättänyt ruveta
lähetyssaarnaajaksi; heidän eli neljännellä luokalla oli kaksi tullut
uskovaiseksi.

Toinen heistä, Ilma, oli aina ollut vakava ja mietiskeleväinen. Hänen
kanssaan Kaarina oli viihtynyt hyvin, monta iltapuolta olivat he
kävelleet yhdessä ja jutelleet milloin mistäkin tärkeistä asioista.
Toinen oli ollut täydellinen vastakohta. Sen innokkaampaa tanssijaa
ei ollut Komulaisen ja Saksalan tanssiaisissa, sen uutterampaa
"rakkauden käytävällä" astujaa ei löytynyt tyttökoululaisten joukossa.
"Kääntymisen" jälkeen ei hän tanssiaskeletta ottanut eikä kadulla
kävellyt muuta kuin välttämättömillä asioilla. Luistinradallakaan ei
häntä enää näkynyt. Vierustoverit vain pitkin välituntia käsityksin
kävelivät, iltapuolisin toinen toistensa luona raamattua lukivat
ja lauloivat hengellisiä lauluja. Lauantai-iltapuolina he pitivät
rukouskokouksia johtajattaren luona, toisten samanmielisten seurassa.

Kun Kaarina muisteli kulunutta lukuvuotta, niin aina esiintyi
merkkitapauksena nämä tyttöjen mielissä tapahtuneet muutokset, jotka
osaltaan vaikuttivat häneen tunteen siitä, että se ehjä toverihenki,
jonka hän joskus oli mielessään kuvitellut heidän luokallaan
mahdolliseksi, ei oikein ottanut kehittyäkseen. Tuntui mieluummin
siltä, että hajaantuminen pieniin ryhmiin oli huomattavampi nyt kuin
ennen.

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina ennättänyt laivarantaan saakka, mutta
laivaa ei vielä näkynyt. Risaiselle, harmaalle laiturille ja rannalle
sen lähelle oli kerääntynyt muutamia miehiä ja yksi leivänkaupustelija
vaimo. Pieni poikanen istui hajareisin laiturilautojen kannatuspukin
ulkonevalla päällä onkien salakoita. Kaarina jäi seisomaan pojan luo
seuratakseen hänen kalaonneaan.

Tuossa tuli salakkaparvi, toiset nokkivat muruja ja kaikenlaista höytyä
veden pinnalta, toiset iloisesti pulikoivat, aivan kuin huvikseen
vain. Poika kuletti onkeaan pitkin veden pintaa kalojen edellä. Jo
antoi yksi narrata itseään! — hips, siinä se oli, pistettiin armotta
läkkipönttöön. Vielä jatkui salakkaparven kulku. Tuli toinen, kolmaskin
kala! Poika hyppäsi pystyyn, otti onkivapansa ja läkkipönttönsä. Siihen
päättyi onkiminen tällä kertaa, sillä laiva huusi, ja läksi juosten
viemään ne rannalle, palatakseen takaisin laivaa vastaanottamaan.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi rannalle tulvia aikuista ja lasta,
enimmäkseen sentään lapsia kaikenkokoisia, ja kun laiva saapui laiturin
luo oli rannalla väkeä kirjavanaan.

Tuollahan Eini seisoikin välikannella, ja huiskutti iloisesti kättään.
Hän oli kasvanut viime vuosina ja hänen vartalonsa oli kehittynyt
kaunismuotoiseksi, mutta samalla voimakkaaksi. Kasvotkin olivat tulleet
yhä sievemmiksi, ihon väri yhä vaaleammaksi. Kuinka sievältä näytti
nyt, kaiken lisäksi, hänen vaalea, lemmikkien koristama hattunsa ja
sininen kävelypukunsa! Hän, Kaarina, oli lähtenyt liikkeelle ruskeaksi
paahtuneessa jokapäiväisessä lakissaan ja kaikkein huonoimmassa
villahameessaan, joka täällä maalla puhtaitten puserojen kanssa
muodosti hänen paremman pukunsa. Olisihan hän voinut ottaa paremman
lakkinsa edes, mutta ei hän lähtökiireessään tullut sitä ajatelleeksi.

Kaarina pääsi tunkeutumaan lähemmäksi laivaa ja huusi Einille iloisen:
tervetuloa! Hänestä tuntui todellakin oikein hauskalta, että Eini tuli.
Hyvä tyttö hän epäilemättä oli. Kaarina ei koskaan ollut huomannut
hänessä mitään valheellisuuteen vivahtavaa. Usein Kaarina myöskin oli
saanut tilaisuutta ihailla hänen hellää ja säälivää sydäntään. Eini
jätti takkinsa ja matkalaukkunsa laiturin lähellä olevaan mökkiin,
josta renki vähän myöhemmin tulisi ne hakemaan, ja tytöt alkoivat astua
tietä myöten Kaarinan kotiin päin. Siinä kulkiessaan he kertoivat
toinen toisilleen alkukesän tapahtumia, juhannuksen vietosta ja muista
merkkitapahtumista. Einillä oli, kuten usein ennenkin, ollut "niin
hirveän hauska!" Juhannuksena hän oli valvonut auringonnousuun saakka
ja tanssinut "niin hurjasti" kokolla. Kaarina taas oli oppinut täällä
maalla kansantansseja, joita hän lupasi Einille opettaa.

"Onhan sinulla sitten jotain hauskaa kerrottavana tädillesi!" sanoi
Kaarina.

"Parasta sinä keksitkin, tädille kerrottavaksi. Vaikka eipä siltä! Niin
hurja kuin hän onkin vastustamaan tanssia ja kaikkea ilonpitoa, ei hän
niistä minua kiellä. Eikä minun edes tarvitse kiusatakaan, sillä kun
hän näkee, että minua palavasti haluttaa päästä jonnekin huviin, niin
ei hän voi kieltää. Eikös se ole hassua?" Eini oli harvinaisen suloinen
tässä veitikkamaisesti katsellessaan Kaarinaa silmiin.

"Mutta kyllä siellä meillä oli aika sota viime sunnuntai-iltana. Se
oli sen meidän piikatytön ja tädin välillä. Voi, voi kumminkin! Niitä
sanoja! Et uskoisi!" — Eini pysähtyi puheessaan.

"Nyt minä taas puhuin tuhmasti. En minä tahtoisi puhua pahaa hänestä,
sillä minulle hän on niin hyvä; eihän tässä maailmassa ole ainoatakaan
ihmistä, joka pitäisi minusta niinkuin täti. Aina hän on valmis
palvelemaan."

"Annatko sinä vieläkin hänen palvella itseäsi?" kysyi Kaarina. "Jos
minä olisin sinun sijassasi, niin en minä voisi sitä sallia!"

"Nyt sinä et taaskaan ymmärrä. Syntyisi suorastaan tappelu, jos minä
yrittäisin hänen palvelemishaluaan hillitä."

"Mutta ethän sinä koskaan opi omin neuvoin toimeentulemaan, kun nyt
vielä viidentoista vanhana olet tottunut olemaan aina vain avun
tarpeessa!"

"Niinhän se onkin. Täti yhä toisinaan sanoo, että minä olen niin
lapsellinen, mutta täytyyhän sitä lapsena pysyä, kun lapsena pidetään!
Vai mitä?"

He olivat saapuneet niille paikoille, joissa Kaarina vastikään oli
seisonut ja nauttinut näköalan katselemisesta. Kaarina odotti, että
Eini huomauttaisi jotain luonnonkauneudesta, mutta kun hän ei mitään
virkkanut, ei Kaarina malttanut olla vaiti, vaan sanoi ylpeydestä
värähtävällä äänellä:

    "Katso maatas armasta!
    Silmäele laakson pohjaan,
    nurmen kukkaloistetta!"

Kaarina oli seisahtunut tarkastaakseen, minkä vaikutuksen luonto
teki Einiin. Eikä hän pettynyt odotuksessaan, sillä katsellessaan
ympärilleen laajenivat hänen suuret siniset silmänsä ja ihastunut ilme
levisi hänen sieville kasvoilleen.

"Kaunista, jumalallisen kaunista täällä on! Ah sinä onnellinen, joka
täällä saat asua koko kesän!" Näin sanoessaan Eini oli kääntynyt,
tarttunut Kaarinaa olkapäihin ja pudisti häntä kiihkeästi.

"Voimistelijan käsivarret sinulla on!" vastasi Kaarina, koettaen hänkin
puolestaan puistella Einiä niin vahvasti kuin jaksoi.

Sanaakaan sanomatta tarttui hän sitten oikealla kädellään Einin
vasempaan ja heilautti sitä tarmokkaasti eteenpäin. Eini ymmärsi
tarkoituksen. Vähitellen luisuavaa tasaista kangasmaista tietä
myöten he tanssivat masurkka-askelin eteenpäin. Kaarinan pyrkiessä
jäljittelemään miehekkäitä kavaljeeriaskeleita, keinui Eini sulavasti
kuin keijukainen hänen rinnallaan.

Näin he jatkoivat aina lahdenpohjan luona olevan tiennousun
koskipaikoille saakka, josta paikasta näkyi puiden välistä häämöttävänä
Kaarinan kesäkoti, hänen isänsä omistama punaiseksi maalattu huvila,
puistoineen ja ulkohuoneineen. Siellä voimat alkoivatkin loppua
ja heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi hengittämään. Loppumatkan he
kävelivät levollisesti käsitysten.

Einin olo-aikana vapautti äiti Kaarinan hänelle kuuluvista
talous-askareista ja pienempien lasten kanssa seurustelemisesta.
Ainoaa aputyötä, mitä hän teki Einin kanssa yhdessä, oli kitkeminen
ryytimaassa. Se tapahtui Einin nimenomaisesta pyynnöstä, että hän saisi
sitä työtä tehdä. Ihme kyllä Kaarinakin alkoi tähän työhön oikein
innostua, ja seurauksena oli, että muutaman päivän kuluttua kaikki ne
taimilavat, jotka sitä kipeimmin kaipasivat, olivat kitketyt.

Muu osa päivistä käytettiin onkiretkiin, marjaretkiin ja uimiseen.
Rumalla ilmalla tehtiin käsityötä ja luettiin. Tällöin oli vain
vaikeata keksiä sellaista luettavaa, joka olisi Einiä huvittanut. Kun
oli sanomalehtien tulopäivä, niin Kaarina olisi mielellään lehtiä
silmäillyt ja lukenut pääkirjoituksia sekä muita tärkeitä valtiollisia
tapahtumia koskevia kirjoituksia, mutta nämä viimemainitut kaikkein
vähimmin Einiä liikuttavat.

"En minä niitä asioita sittenkään ymmärrä, mitä sitten hyödyttää
niiden lukeminen!" sanoi hän, ja kun Kaarinan mielestä velvollisuus
vierasta kohtaan vaati häntä seurustelemaan tämän kanssa, jäivät kuin
jäivätkin sanomalehdet häneltä myöskin lukematta. Joutuivathan ne
sitten sukkelammin kuin tavallisesti Elvin käsiin, joka luki niistä
"Kaikenlaista", ja Ilmarille, jonka mieluisimmat luettavat olivat
tapaturmat, yhteentörmäykset, karille-ajot, rautatieonnettomuudet ja
sen tapaiset uutiset.

Otettiin sitten luettavaksi "Välskärin kertomuksia", ja niitä Einikin
innolla seurasi, vieläpä innostui niin, että olisi tahtonut lukea niitä
eteenpäin itsekseen illalla. Mutta siitä tuumasta hänen kuitenkin
täytyi luopua, koska heidän, Kaarinan ja hänen, makuupaikkana oli
puolihämärä vaateaitta ja sinne heidän oli siirryttävä heti illallisen
jälkeen.

Äidin tarkoitus oli, että heidän piti nukkua aikaiseen, saadakseen
kylliksi kasvunaikana tarvittavaa unta. Mutta tytöt päättelivät, että
sitten kun he saavat maata kukin yksin omassa kopissaan, silloin heillä
on tilaisuutta nukkua rauhassa. Ei koskaan jutteleminen sujunut niin
hyvin kuin iltasilla heidän siinä kahdenkesken ollessaan aitassa.
Kaarinakin, joka usein päivällä oli hyvin harvapuheinen, oli silloin
täynnä juttuja ja muistelmia.

Eräänä iltana, kun he taas olivat menneet aittaan ja sulkeneet oven
jälkeensä, sanoi Eini:

"Ai, kuule, kun minä en vielä ole muistanut sinulle kertoa, että minä
tapasin Eiran muutamia päiviä ennenkuin tulin tänne. Hän tuli kaupungin
puistossa vastaani ja tiedätkös, että minä en ensin ollut häntä tuntea.
Hän oli kasvanut niin pitkäksi ja hänen hiuksensa seisoivat noin! (Eira
osoitti käsillään kummallekin puolelle korvallisiaan) ja ne näyttivät
niin kummanvärisiltä, ihan kuin olisivat olleet värjätyt, ja hänen
silmäkulmansa olivat niin tummat —!"

"Eini, en minä usko, että hän käyttää maalia; onhan hänellä sivistynyt
koti." Kaarina keskeytti Einin puhetta.

"Niin, no olkoon sen asian miten hyvänsä, mutta kummalliselta hän vain
näytti. Hän tunsi minut heti ja tuli puhuttelemaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi millä luokalla olen, ja kertoi, että hän tänä keväänä on
eronnut koulusta ja aikoo mennä Ateneumiin. Hän sanoi, että oli niin
ihmeen hauska minua nähdä, että muistui mieleen se aika, jolloin hän
oli meidän koulussa, joka aika hänestä oli kaikkein hauskin koko
kouluaikanaan, ja kaikenlaista me sitten haastelimme keskenämme."

Kaarina ajatteli sanoa, että hänen mielestään se vuosi, jolloin Eira
oli heidän koulussaan, oli hänestä ollut kaikkein ikävin. Mutta hänen
ei tehnyt mieli palauttaa muistiin sen aikuisia asioita ja sentähden
hän käänsi puheen toisaalle.

"Mikä on sinun kaikkein hauskin muistosi viime talvelta?" kysyi hän.

"Annas kun minä mietin! Luistinradalla oli monta kertaa hauskaa, kun
oli ilotulitus ja kun lyseolaiset tulivat mukaan luistelemaan, kun oli
väkeä niin paljon, että oikein täytyi tungeksia päästäkseen eteenpäin.
Saksalan tanssiaisissa oli myöskin hauska. Pojat olivat niin hyvällä
tanssimapäällä ja olihan Yrjö Anttonenkin siellä. Voi kuinka hyvin hän
tanssii! Oikein tekee mieleni taas alkaa, kun vain sitä muistelen."
Eini nousi ylös sänkynsä laidalta ja otti muutamia tanssiaskeleita.

"Mutta minä luulen kumminkin, että laskiaistiistai oli kaikkein
hauskin. Siellä Pietolan luona oli niin mainioita mäkiä."

"Silloin lyseolaiset saivat pakostakin luvan samana päivänä kuin me",
sanoi Kaarina. "Eihän laskiaistiistai kumminkaan voi olla eri päivinä
lyseolaisille ja tyttökoululaisille."

"Eikä Runebergin päivä, eikä Vappu!" jatkoi Eini. "Mitähän hyvää
opettajat luulevat sillä aikaansaavansa, kun estävät koululaisia
viettämästä kuukauslupia samoina päivinä?"

"Sitä minäkin", sanoi Kaarina, "Helli, jolla on veljiä lyseossa, sanoo
etteivät hänestä luvat koskaan tunnu oikein lupapäiviltä silloin kun
pojat käyvät koulussa, ja kun heillä on lupa, niin hän koko kouluajan
vain muistaa sitä, eikä läksyjenkään lukeminen tahdo silloin maistua."

"Mutta lyseolaisista puhuttaessa", sanoi Eini, "ne kertovat, että Aatu
Kemilä hakkailee sinua."

"Kertokoot vain", vastasi Kaarina suuttuneella äänellä. "Kyllä minä
olen huomannut, että hänen sisarensa, joka asuu samassa pihassa ja
jonka kanssa usein menen luistinradalle, sovittaa niin, että Aatu tulee
yhtä matkaa, ja kun me kävelemme kadulla asettaa hän Aatun kävelemään
minun viereeni, mutta se on ainoa tosi koko hakkaamisjutussa. Minua ei
vielä kukaan ole hakannut."

"Ei minuakaan", sanoi Eini, "mutta muutamat ovat niin kummallisia,
että hetipaikalla, kun näkevät tytön pojan kanssa yhdessä, viittaavat
sormella ja supattavat keskenään. Yrjö Anttosen kanssa minä kyllä
mielelläni sekä tanssin että luistelen, mutta se ei kuulu tähän!"

"Onhan meidänkin luokalla muutamia tyttöjä, jotka todellakin antavat
poikien hakkailla itseään, ja kyllä on oikein ikävää, ettei heihin voi
mitään vaikuttaa, sillä he häpäisevät koko luokan maineen. Mutta yksi
vain on varma, se nimittäin, että lupapäivien muuttaminen eri ajoiksi
ei auta. Kun he huomaavat että heitä koetetaan estää, niin he ovat
kahta villimpiä."

"Mutta mitä tehdä?" kysyi Eini empien.

"Minusta olisi pantava toimeen yhteisiä toverikunnan iltamia ja
yhteisiä hiihtoretkiä lyseon ja tyttökoulun kesken. Joku opettaja
kummastakin koulusta olisi mukana. Kaikilla olisi hauska, paljoa
hauskempi kuin pimeillä iltakävelyillä", esitti Kaarina.

"Ai, mutta sepä olisi jotain!" Eini oikein ihastui. "Ja
kokoonnuttaisiin vuoroin lyseolla, vuoroin tyttökoululla, ja illan
lopuksi pistettäisiin tanssiksikin. Olisi se toista kuin nuo
jonninjoutavat rinkitanssit ja muut leikit!"

"Älä sinä moiti leikkejä, kyllä nekin ovat hupaiset, kun niitä vain
oikein osaa, mutta me olemme niin typeriä, ettemme osaa oikein leikkiä.
Minä olen pari kertaa ollut kylässä, jossa on leikitty sillä lailla,
että on ollut paljon hauskempi kuin jos oltaisiin tanssittu."

"Jonkun opettajan pitäisi niissäkin neuvoa!" sanoi Eini. "Mutta
ajatteles miltä tuntuisi, kun koko rivi lyseolaisia tulisi meidän
kouluun, aivan kuin me joulujuhlina lyseolle, ja muutamat meistä
valkeissa esiliinoissa emäntinä heitä tervehtisivät ja saattaisivat
saliin. Ja kun ohjelma niin pian kuin mahdollista olisi suoritettu,
niin me tanssisimme!"

"Me alkaisimme daamivalssilla ja ennakolta päättäisimme kuka kunkin
kutsuisi, niin että kaikki saisivat tanssia tämän tanssin", jatkoi
Kaarina.

"Minä pyytäisin Yrjö Anttosen, minä tilaan hänet nyt jo!" sanoi Eini.
"Muista nyt, että minä olen sen sanonut!"

"Voi meitä hupsuja!" huudahti Kaarina. "Luuletko sinä, että johtajatar
antaisi meidän tanssia, ainakaan rukous-salissa?"

"Jos ei rukoussalissa, niin ainakin jossain luokkahuoneessa", sanoi
Eini, ja jatkoi miettiväisenä: "Mutta mitä me keksisimme ohjelmaksi,
etteivät lyseolaiset saisi aihetta nauraa meille?"

"Mitäpäs lyseolaisista, ei suinkaan toiveet niiden ja meidän yhteisistä
juhlista ole muuta kuin unelmia, jotka eivät ikinä toteudu. Mutta olisi
niissä ohjelmissa parantamisen varaa meihin itseemmekin nähden."

Eini ei virkkanut mitään. Hän ei ollut alottelija ohjelmia laatiessa,
enempää kuin muussakaan, ja Kaarina ymmärsi, ettei hänellä voinut olla
siihen juuri mitään sanottavana. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta
alkoivatkin he riisuutua ja kömpivät kohta kumpikin peittonsa alle.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että puheleminen olisi loppunut;
ainakin Kaarinaan nähden se pikemmin viittasi sen alkamiseen.
Tuskin olivatkaan he asettuneet mukavasti vuoteisiinsa, niin alkoi
Kaarina puhumaan mieliaineestaan: oikeasta toverihengestä, jonka hän
toivoi kehittyvän heidän luokallaan. Aina ja kaikessa olisi heillä
pyrkimyksenä kehittyä hyvään päin ja vahvemmat auttaisivat ja tukisivat
heikompia. Toverikunnan kokoukset ja iltamat muodostettaisiin henkisen
jalostumisen hetkiksi. Sanomalehden toimittamiseen pantaisiin erikoista
huolta. Mitkään kopioimiset eivät saisi tulla kysymykseenkään,
mutta itsenäisistäkin kirjoituksista karsittaisiin arvottomat pois.
Kumminkaan ei lehti saisi tulla ikäväksi, vaan olisi pantava joka
numeroon jotain virkistävää, sellaista, joka kaikkia huvittaisi:
rakkauttakin aina väliin.

"Nukutko sinä, Eini?"

"En minä nuku!"

"Mitä minä viimeksi sanoin?"

"Rakkauttakin aina väliin, sitä minäkin!" Einin äänen sointu oli samea.

"Niin juuri, muuten eivät muutamat viitsi sitä ensinkään kuulla!
Viidesluokkalaiset sanoivat, ettei johtajatar anna kirjoittaa
rakkaudesta, mutta minä luulen, että ne eivät oikein tietäneet,
arvelivat vain; mutta kun ne olivat yläluokkaisia, niin me uskoimme
heitä."

Kaarina alkoi selittää miten rakkaus ei ole mitään pahaa, eikä siitä
kirjoittaminenkaan siis voi olla pahaa. Eikä ne ole mitään pahoja
tyttöjä, joilla on mielitiettynsä. Onhan ihan luonnollista, että
kauniit ja iloiset, hauskat ja viisaat pojat miellyttävät tyttöjä
enemmän kuin rumat, pahanilkiset ja typerät. Jos silloin yksi tuntee
erityistä mieltymystä yhteen, toinen toiseen j.n.e., niin eihän siinä
ole mitään pahaa. Se, se juuri tekee elämän hauskaksi, että joku
pojista on muita parempi, ja kun joskus sattuu niin onnellisesti, että
tanssissa, luistinradalla tahi muualla tapaa tämän kaikkein parhaimman,
niin muisto siitä on kuin kirkas tähti harmaalla taivaalla.

"Eini!" sanoi hän sitten, ja kun ei heti tullut vastausta, uudestaan:
"Eini!"

"Harmaalla taivaalla", Eini sanoi sen harvaan, kääntyi toiselle
kylelleen ja alkoi hengittää kuin nukkuva.

Kaarina oli varma, että Eini oli käsittänyt ainoastaan nuo viimeiset
sanat. Hän kun luuli, että tämä aine olisi erityisesti Einiä huvittanut.

Kaarina lakkasi puhumasta, mutta hänen ajatuksensa olivat niin
vilkkaat, että hän vielä pysyi valveilla. Hän ajatteli miltä tuntuisi
tulla kouluun syksyllä, kun he ovat viidesluokkalaisia, joihin kaikki
muut katsoivat ylös ja joista alaluokkalaiset ottivat esimerkkiä.
Tuntuisi se varmaan hiukan vastuunalaiseltakin. Kuinka hän voisi oikein
huomauttaa tytöille, miten tärkeä heidän nykyinen asemansa oli, niin
ettei kukaan siitä loukkaantuisi? Ehkä toverikunnan iltamassa! — Niin,
mutta siellä ovat neljäsluokkalaiset mukana, se siis ei käy päinsä.
Pitäisi valita sopivampi hetki.

Mutta toverihengestä yleensä voisi kyllä keskustella toverikunnassa.
Mitä, jos hän pitäisi siitä puheen? — Hän alkaisi sillä, että jokainen
ihminen on Jumalan ja ihmisten edessä vastuunalainen siitä, kuinka hän
suhtautuu ympäristöönsä. Jokaisen tulee olla rehellinen, oikeamielinen,
helläsydäminen ja hienotuntoinen yhtä paljon muiden kuin itsensä
tähden. Kun jokainen tarmokkaasti pyrkisi kehittämään hyviä puoliaan
ja tukehduttamaan sitä huonoa, rumaa ja alhaista, joka ihmisessä asuu,
niin toverihenki kokonaisuudessaan tulisi hyväksi. Mutta moni heistä on
heikko ja tarvitsee tukea, jota ilman he eivät jaksa pystyssä pysyä.
Toverit voivat, jos tahtovat, antaa tätä tukea, ja jos he sitä tekevät
vilpittömässä tarkoituksessa, niin he varmaan onnistuvat. Täten syntyy
se oikea toverihenki, joka voi kehittävästi ja vahvistavasti vaikuttaa
kaikkiin tovereihin.

Ei hän vaatisi minkään toveriliiton perustamista, niissä puitteissakin,
joilla saman koulun oppilaina sekä toverikunnan ja pari vuotta sitten
perustetun raittiusseuran jäseninä oleminen heitä ympäröi, voisi oikea
toverihenki kasvaa. Siihen tarvittaisiin vain hyvää tahtoa ja halua
ymmärtää toinen toisiaan. Näitä ominaisuuksia hän uskoi tytöillä kyllä
olevan, ja muuta ei puuttuisi!

       *       *       *       *       *

Eini oli mennyt, jättäen jälkeensä tyhjyyden tunteen, ainakin
ensimäisiksi päiviksi. Vaikka Kaarina olikin koko päivän työssä,
leipojaa auttamassa, astioita pyyhkimässä keittiössä, pesuvaatteita
levittämässä, pienempien lasten kanssa lahdella soutamassa y.m.
pikkutoimissa, kaipasi hän Einin iloista seuraa, hänen naurunsa kaikua
ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään. Toisena päivänä oli Kaarinalla
enemmän vapautta, silloin hän otti tuohkosen ja meni metsään, vattuja
hakemaan kauempana olevalta aholta. Kävellessä siinä yksin metsässä,
katseellaan imien luonnon suloa, ja kuullessa milloin sirkan siritystä,
milloin pienen lintusen viserrystä tahi kauempaa kaikuvaa karjan
kellojen helinää, jo unohtui Eini, eikä hän ikävää muistanut.

Hän lauleli laulun ja toisenkin. Riemu täytti rinnan ja reippaasti hän
astui eteenpäin metsässä.

Kiipeisikö hän tuonne kummulle näköalaa katsomaan? — Vielä on iltaa!
ajatteli hän, ja ylös hän nousi muutamilla voimakkailla ponnistuksilla
kallion jyrkkää syrjää myöten. Tuolla honkien runkojen väliltä aukeni
näköala pitkin lahtea ja sen metsäisiä rantoja, eteenpäin yli sinisen
selän, jossa saariryhmä keskellä melkein näytti yhtyvän kauempana
olevaan mantereeseen. Vasemmalla näkyi talonpoikaistalo, peltojen
ympäröimänä, sen lähellä mäellä tuulimylly. Oikealla näkyi vain
metsäisiä niemekkeitä, kolme, neljä toinen toisensa takana.

Kaarina istuutui, painoi päänsä kätensä varaan ja katseli eteensä. Hän
ei ajatellut oikeastaan mitään tuossa katsellessaan, hän vain lepäili
ja nautti. Tuntui aivan kuin hän olisi sulautunut luontoon, niinkuin
hän olisi kuulunut siihen, ollut yksi noita hiljaisuudessa kohenevia
honkia, taikka kalliokivi, joka kohosi viidakon keskellä aivan hänen
edessään. Ei, mieluummin hän oli kuin tuo saari aavalla selällä.

Hän on tuollainen yksinäinen viileyden ympäröimä olento. Tuo saari
on niin pieni ja näyttää aivan kuin se sulautuisi toisiin lähellä
oleviin saariin. Moni voisi sanoa, että se on aivan samanlainen kuin
nuo muut. Mutta kuinka erehdyttävä on tämä luulo! Tuo pieni saari
kätkee itsessään kokonaisen maailman, niin rikkaan ja niin kauniin,
kun sitä lähemmin tarkastaa, kuin konsanaan kukin noista toisista,
joista sen vesi nyt jo ijäisesti eroittaa. Siinä on elämää, siinä
on monipuolisuutta, siinä on kehittymistä ja kasvamista. Siinä on
ennen kaikkea paljon, joka tekee sen erilaiseksi kuin nuo muut. Se on
erilainen ja tulee aina pysymään erilaisena kuin muut, ja vesi sen aina
tulee erottamaan kaikista muista.

Ei aina kuitenkaan! Hän ei muistanut talvea.

Niin, mutta hän elikin kevättään ja toivoi kesän tuloa, hänelle talvi
merkitsi kuolemaa ja sitä hän ei jaksanut ajatella, hän ei tahtonut
sitä ajatella, eikähän sitä ollutkaan tarvis tehdä.

Juuri niinkuin tuo täydessä kesäisessä kasvussaan oleva maapaikka,
jota vesi ympäröi, sellaisena hän tulisi elämään maailmassa. Kaikkein
syvimmät ajatuksensa, salaisimmat toiveensa, rohkeimmat mietteensä, ne
hän aina kätkisi itseensä. Maailma häntä kylmästi katselisi, noin vaan
yhdenlaisena kuin muut, pinnaltaan samanlaiset. Harva häntä lähestyisi,
vielä harvempi — ehkä ei kukaan tulisi huomaamaan, että hän eli omaa
erikoista elämätään, että hänessä tapahtui alituinen kasvaminen ja
kehittyminen ja että hän todellakin oli erilainen kuin nuo muut.

Minkätähden hän ei voinut puhua ajatuksiansa yhtä avonaisesti ja
peittelemättä kuin Eini? Miksi hän ei voinut paljastaa itseänsä ja
sisimpäänsä ihmisten edessä? Siksikö, että hän oli niin huono ja että
hän pelkäsi näyttää ihmisille rumia puoliaan, jotka piilivät syvällä
hänessä? Ei hän sitä oikein tiennyt. Mutta sen hän vain tunsi, että
monta kertaa olisi ollut helpompi olla, jos hän olisi saattanut
jollekulle purkaa itsestään kaikki, kaikki ja sanoa: tällainen
minä olen. Silloin hän olisi ehkä tältä ihmiseltä saanut osakseen
ymmärtämystä, jota hän kaipasi.

Voihan ihminen Jumalalle purkaa huolensa ja kaikki tuskansa, sen hän
tiesi. Mutta häntä ei tämä tieto auttanut, sillä ei hän uskonut,
että Jumala välitti kaikista pikkuasioista. Ne olivat suuria ja
tärkeitä asioita, joita hänelle tuli uskoa, arveli hän; kiitollisuuden
tunteet kaikesta hyvästä, synnin ja suurten murheiden taakat ja
omantunnontuskat. Kaikki sellaiset olivat Hänelle ilmaistavat.

Mutta sydän kun oli täysi, niin oli siinä joukossa paljon pientä ja
pistävää, melkein näkymätöntä ja kumminkin säihkyvää, kuin pilkkuja
vain, mutta kumminkin niin mustia, että hirvitti. Ja sitten nuo
kysymysmerkit? Niitä oli hänen sydämessään loppumaton rivi! Kuinka ja
millä tavalla Jumala niihin vastaisi?

Omituinen rauhattomuus valtasi hänet, kun hänen ajatuksensa joutuivat
tähän pisteeseen. Välttämätön sisäinen pakko ajoi hänet pystyyn ja
sen enempää katselematta järvelle alkoi hän kiivetä alas kalliolta
ja astua tuttua, aholle vievää metsäpolkua. Aholle tultuaan hän haki
vattupensaita kasvavia kiviröykkiöitä, ja marjojen etsiminen ja
noukkiminen täytti pian hänen mielensä kokonaan. Nopsasti hän riensi
ensimäiseltä röykkiöltä lähimmälle toiselle ja siitä seuraavalle,
kunnes oli saanut tuohkosensa täyteen.

Vahinko ettei tullut otetuksi isompaa tuohkosta, vielä jäi kaksi
röykkiötä tutkimatta! Näin ajatteli hän kääntyessään kotiin päin ja
kantaen kämmenellään kukkurapäistä tuohistaan.

Posti oli tuonut hänelle kirjeen!

Sepä oli merkkitapaus! Keltähän se lienee? Kaarina ei tuntenut
käsialaa. Hän vei marjatuohkosensa ruokakonttoriin ja riensi sitten
verannalle kirjettä lukemaan. Hän silmäili ensin loppuun ja näki että
se oli Helliltä. Mitä kummaa Hellillä oli hänelle kirjoitettavaa? Ja
näin pitkältä vielä! Hän luki:

  "Rantasalmella 2 p:nä elokuuta 1904.

  Kaarina kulta!

  Täällä minä nyt olen Rantasalmella ollut melkein kesän alusta saakka.
  Täällä on ollut niin hirmuisen hauska. En elämässäni ole voinut
  kuvitella niin ihmeellisen hupaista kesää kuin tämä on ollut. Täällä
  on niin kaunistakin että oikein.

  Koko kesän minä olen ajatellut sinulle kirjoittaa, kun minä kerran
  keväällä lupasin, mutta en minä oikein tiedä miten se aika on kulunut
  niin sukkelaan, että nyt vasta saan kirjettä alottaneeksi. Iltasin on
  tehnyt mieli olla ulkona illanruskoa ja auringonlaskua katsomassa.
  Aamulla on nukuttanut ja keskellä päivää on ollut niin kuuma. Kerran
  minä koetin kirjoittaa, kun oli hyvin lämmin, mutta minä en mitenkään
  jaksanut ja kädet aivan tarttuivat kiinni paperiin ja se tuli täyteen
  pilkkuja.

  (Minä huomaan että tähänkin on tullut mustepilkku, suo anteeksi,
  rakas Kaarinaiseni, se oli sen koiran syy, joka hyppäsi syliini.)

  Niin, täällä on yksi koiranpentu, joka on niin ihmeen sievä; en
  koskaan ole nähnyt niin somaa koiranpentua. Se on valkea ja sillä on
  selässä pienet vaaleanruskeat täplät. Sen nimi on "Tonttu". Eikös se
  ole sievä nimi?

  Meitä on täällä kolme yhdenikäistä tyttöä. Me olemme yhdessä käyneet
  marjassa ja soutamassa ja kävelyretkillä, yhden oikean jalkamatkan me
  teimme kerran kymmenen kilometrin päähän.

  Ja sitten — — — sanoisinko minä? Niin, miksi en sanoisi, kun oikein
  sitä varten sinulle kirjoitan, että sen sanoisin. Niin, täällä on
  eräs — — — Hänen nimensä on Kaarlo. Mitä minä oikeastaan hänestä
  sanoisin? Niin, enhän minä tiedäkkään muuta kuin että hän on niin
  ihmeellinen, tahi oikeastaan hänen silmänsä ovat sellaiset, aivan
  kuin taivas ja maa ja kaikki, mikä niissä on, niihin kuvastuisi. Ja
  ne säihkyvät niin kummasti.

  Niin, minä olen rakastunut. Se on niin kummallista! Sinulle minä
  sen nyt ilmaisen, mutta en kenellekään muulle, se on suuri, suuri
  salaisuus. Sinä et voi käsittää miltä se tuntuu. Tahi ehkä sinä
  käsitätkin?! — — —

  Minä kirjoitan tämän kirjeen siinä varmassa toivossa, että kohta saan
  sinulta vastauksen.

  Voi nyt hyvin ja pidä itsellesi monet tuhannet terveiset sinua aina
  muistavalta koulutoverilta ja uskolliselta

  Ystävältä Helliltä.

  J.K. Kyllä kai sinä muistat, ettet tätä kirjettä saa kenellekään
  näyttää. Sillä jos hän tietäisi! — — —

  Sinun onnellinen

  H."

"Mitähän minä hänelle vastaisin?" ajatteli Kaarina luettuaan kirjeen ja
pantuaan sen taskuunsa. Taitaapa hän elää ihmeellisissä maailmoissa,
mutta mitä minä siihen voin sanoa, joka en semmoista ole kokenut, muuta
kuin onnea vaan! niinkuin kihlatuille ainakin. Mutta eihän hän ole edes
kihloissa! Mitä jos se on vain tuota tavallista hakkailemista?

Kului muutamia päiviä ja Kaarinaa painoi kuin raskas taakka tieto
siitä, että hänen pitäisi vastata; mutta vasta toisena sunnuntaina hän
sai päätetyksi, että nyt tai ei ollenkaan. Hän haki paperia ja kynän ja
alkoi:

  "Hyvä Helli!

  Kiitos kirjeestäsi, jonka toista viikkoa sitten sain! Suo anteeksi,
  etten ennemmin ole tullut kirjoittaneeksi.

  Minullakin on ollut hupainen kesä. Kaksi kertaa olemme, koko perhe,
  olleet huviretkellä. Sitä paitse olen minä monta kertaa ollut
  onkimatkoilla ja marjoja poimimassa. Täällä olemme saaneet syödä
  paljon sekä mansikoita että mustikoita. Vattuja on ollut vähemmän.

  Eini oli täällä kaksi viikkoa, tahi oikeastaan kaksi viikkoa ja
  kaksi päivää. Hän tuli yhtenä maanantaina ja läksi toisen viikon
  keskiviikkona. Hän ja minä nukuimme yhdessä ja meillä oli hyvin
  hauska, kun me valvoimme ja kerroimme juttuja toisillemme. Me
  kitkimme puutarhassa kaikki taimilavat yhdessä ja sitä paitse me
  teimme käsityötä. Minä olen tänä kesänä ommellut itselleni 6 uutta
  paitaa koketin kanssa ja virkannut niihin pitsit. Minä olen myöskin
  paikannut ja parsinut vanhaa, ja muutakin pientä työtä olen tehnyt.

  Minulla ei ole mitään sellaisia ihmeellisiä kokemuksia kuin sinulla.
  Minä olen rakastunut vain metsän puihin ja pensaihin ja kuuhun, se
  kun loistaa taivaalla ja kuvastuu järven rasvatyyneeseen pintaan.

  Nyt minulla ei ole mitään muuta kertomista. Hyvästi jää! Tervehdys
  koulutoveriltasi ja ystävältäsi

  Kaarinalta."

Ei hän mitenkään saanut kirjettä sen pitemmäksi venymään; olisi sen nyt
kumminkin oikeastaan pitänyt olla vähän pitempi. Kaarina luki Hellin
kirjeen vielä kerran läpi ja sen jälkeen oman kirjeensä. Tyytyväisyys
palasi häneen. Sisälsihän tämä kirje kumminkin oikeata asiaa paljoa
enemmän kuin Hellin kirje. Kyllä hän saa olla tyytyväinen! Näin
päätellen hän taittoi kirjeen, pisti sen kuoreen, kirjoitti osotteen ja
sulki kirjeenkuoren. Sen tehtyään hän huoahti helpotuksesta, nousi ylös
ja teki muutamia voimakkaita hengitysliikkeitä.

"Olisi kumminkin toista, jos minulla olisi olemassa joku toveri, jolle
voisi kertoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa aivan avomielisesti",
Kaarina ajatteli näin istuutuessaan ikkunan ääreen ja katsellen ulos
puutarhaan. — Jos olisi voinut kertoa nekin ajatukset, joita hänessä
herättivät tämänkesäiset kauheat valtiolliset tapaukset, niistä
johtuneet vapautuksen ja pelonsekaiset tunteet. Einin kanssa hän ei
näistä asioista vaihtanut sanaakaan. Eikä hän voinut muutenkaan puhua
Einille siitä, mikä syvimmällä sydämessä liikkui. Eini ei olisi häntä
ymmärtänyt, sen hän tunsi vallan hyvin.

Entä jos hän nyt alkaisi toteuttaa sen ajatuksen, jota hän jo
vuosikauden oli hautonut. Jos hän alkaisi kirjoittaa päiväkirjaa! Joka
päivä kun jonkun rivin kirjoittaisi, ja kun olisi aikaa ja ajatukset
olisivat paljon painamassa, niin hän kirjoittaisi pitemmältä.

       *       *       *       *       *

Vaan ei tässä nyt ollut aikaa istua kovinkaan kauan miettimässä.
Huomennahan tulee setä ja hänen morsiamensa, Svea Öster. Vihdoinkin
setä tuli taas heillä käymään! Ja sulhasmiehenä!

Setä oli liki neljäkymmentä vuotta vanha ja isällä oli jo kauan
ollut suurena huolena, että hän jäisi vanhaksipojaksi. Mutta vihdoin
tänä kesänä oli tullut tieto, että hän oli mennyt kihloihin. Kuin
eilispäivän tapahtumana Kaarina muisti, kuinka isä riemastui lukiessaan
kihlakortit. Hän oli siinä samassa hetkessä tahtonut saada uutisen
kerrotuksi äidille, mutta äiti oli sattumalta aitassa ja isä sai
turhaan hakea häntä huoneista, verannalta ja pihalta. Kun äiti vihdoin
Mandan hakemana saapui, oli hän niin hengästynyt ja hätääntynyt, että
hänen täytyi käydä penkille istumaan ennenkuin jaksoi kysyä: "Mitä
on tapahtunut?" Hän luuli, että posti oli tuonut jonkun äkillisen
surusanoman.

Kuultuaan mitä asia koski ilostui äitikin, suuteli ja onnitteli isää,
aivan kuin isälle olisi itselleen jotain erinomaista tapahtunut.

Sitten tuli kirje sedältä, jossa hän kertoi tarkoin morsiamestaan ja
tutustumisestaan häneen ja lopuksi hän lupasi tulla heille Sveaansa
näyttämään.

Svea Öster, niin peräti ruotsalaiselta tuo nimi hänestä sointui.
Olikohan hän ruotsinmielinen?

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina järjestänyt kirjat ja sanomalehdet
tuvan seinähyllyllä ja meni sen tehtyään ulos tarkastamaan kukkalavoja,
joissa ei saisi olla ainoatakaan rikkaruohoa vieraiden tullessa.
Paljonpa niitä taas oli kasvanutkin, voi, voi sentään! Miksi kummalla
niillä oli niin suuri itämisen ja kasvun voima, vaikka ne olivat niin
tarpeettomia kasveja? Mikä olisi kukkia hoitaessa, jos ei rikkaruohot
aina olisi kiusaamassa. Ja muutamat niistä ovat niin sitkeähenkiset,
että jos et koko juurta saa kiskotuksi, niin jo nousee parin päivän
perästä uusi entisen tilalle.

Kuinka hän nyt kauneimmin koristaisi huoneet nuoren kihlatun parin
tuloksi? — — — Tupaan hän hankkisi männyn oksia, niitä hän asettaisi
nurkkiin ja oven yläpuolelle pari kimppua. Pöydälle hän laittaisi
kukkavihkon tuoksuavista kukkasista, ja Svean valokuvan, jonka setä
oli lähettänyt, hän ympäröisi puolanvarvuista tehdyllä seppeleellä.
Sekä sedän että hänen morsiamensa yöpöydälle hän asettaisi lemmikkejä
lasiin, noita oikeita rantalemmikkejä, jotka ovat kaikista lemmikeistä
kauneimmat.

Löytyisiköhän vielä ruusuja?

Kaarina meni katsomaan syvemmältä ruusupensaitten sisältä, ja toden
totta sieltä löytyi vielä muutama nuppu. Varmaankin hän vielä niitä
saisi molempien rintaan yhden!

Kun setä morsiamineen istahti kahvipöytään laivalta tultua seuraavana
päivänä, pisti Kaarina kummankin rintaan juuri puhkeamaisillaan olevan
vaaleanpunaisen ruusunnupun.

Puolijuosten hän oli rientänyt kotiinpäin laivarannasta, josta vieraat
olivat lähteneet ajaen. Mielessä koko matkan väikkyi pikimältään
näkemänsä sedän morsiamen viehättävä ulkomuoto. Hienopiirteiset kasvot
miellyttävine ilmeineen, koko olento ja aistikas, koristelematon
puku muodosti niin kauniin kokonaiskuvan, että Kaarina oli aivan
ihastunut. Hän tunsi itsesoimauksia, siitä, että oli takertunut Svean
ruotsalaiseen nimeen ja ennakolta jonkunlaisella epäluulolla häntä
ajatellut. — Hän oli hieno ihminen ja sivistynyt ihminen, sen näki
kaikesta! Hyvä hän varmaan myöskin oli, koska hän sedän karkealta
näyttävän pinnan alta oli voinut löytää hänessä asuvan kauniin sielun.
Kuinkahan hän, Kaarina, nyt vain voisi käyttäytyä, jotta hän ei
joutuisi häpeämään tämän uuden sukulaisensa edessä! Nämä ajatukset
olivat olleet hänellä koko matkan mielessä.

Sekin vähäinen rohkeus, mikä hänellä oli, hävisi kumminkin
tipotiehensä, kun Svea kiitokseksi saamastaan ruususta syleili
häntä, katseli häntä ystävällisesti ilmeikkäillä silmillään ja
suuteli otsalle. Veri nousi hänelle päähän ja hän ei voinut sanaakaan
sanoa. Nolona hän istuutui kahvipöytään eikä koko aikana uskaltanut
katsahtaakaan Sveaan päin, joka istui enimmäkseen vaiti tahi vastasi
aivan lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.

Svean vaiteliaisuus taasen rohkaisi Kaarinaa, ja kun Svea nousi
ylös kahvipöydästä toisten mukana ja asettui seisomaan rappusten
luo verannan pylvästä vastaan nojaten aivan kuin tutkimalla
tarkastaen puutarhaa, arveli Kaarina, että hän ehkä mieluummin näkisi
sen lähemmältä ja tarjoutui hänelle sitä näyttämään. Iloisella
nyökkäyksellä suostui Svea hänen ehdotukseensa ja Kaarina kuletti hänet
joka paikkaan puutarhassa, kanatarhan ja takapihankin luo.

Puhelu luisti hitaasti, ja nyt vasta huomasi Kaarina, että Svea puhui
erittäin kankeasti, usein hän haki tavallisimpia sanoja ja kun ei niitä
löytynyt sanoi hiukan hämillään ollen ruotsalaisen sanan, jonka Kaarina
sitten vaistomaisesti suomensi.

Huonon suomenkielen puhuminen oli usein Kaarinaa loukannut, mutta
Sveaan nähden hän ei siitä tuntenut mitään vastenmielisyyttä,
päinvastoin hänen avuttomuutensa, kun hän takertui puheessaan, teki
hänet vielä rakastettavamman näköiseksi Kaarinan silmissä.

Eihän Svea itse ole syypää siihen, että hän on ruotsalaisen kasvatuksen
saanut ja miltei unohtanut sen suomenkielen taidon, jonka hän lapsena
on omistanut. Ruotsalaisissa seuduissa hän oli asunut kesilläkin,
ruotsiapuhuva oli koko hänen tuttavapiirinsä. Aivan tavaton into
suomenkielen oppimiseen olisi hänellä tarvinnut olla! Olisikohan ollut
oikeutta vaatia häneltä tällaista intoa? Ei Kaarina sitä voinut uskoa.
Ja taasen hänen epäilyksensä Svean suhteen tuntuivat kuin vääryyden
tekemiseltä häntä kohtaan!

Ennenkuin he palasivat verannalle toisten luo, tarttui Svea Kaarinan
molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Muista nyt, että
kutsut minua sinuksi, vaikka tulenkin olemaan sinun tätisi!" Svea oli
niin herttaisen näköinen tätä sanoessaan, että Kaarinan olisi tehnyt
mieli häntä puristaa ja suudella oikein sydämen pohjasta, ja pyytää
anteeksi epäilyksiään ja ajatuksiaan hänestä. Kumminkin hän vain
puristi takaisin Svean käsiä ja kuiskasi aivan hiljaa: "Kiitos!"

Setä oli kuuttatoista vuotta Sveaa vanhempi, mutta kun setä tuolla
istui Svean rinnalla, näytti siltä kuin hän olisi vähintäin kymmenen
vuotta nuortunut. Hänen kasvonsa olivat aivan kuin verevämmiksi
muuttuneet ja hänen onnesta säteilevät silmänsä loivat niihin erikoisen
iloisen leiman.

Kaksi päivää viipyi Svea heidän luonaan, ja vietettiin nämä päivät
niin hauskasti kuin suinkin. Käytiin kävelemässä näköalapaikkoihin,
soudeltiin järvellä ja juotiinpa yhdet kahvit saaressakin. Svea läksi
sitten kaupunkiin, viipyäkseen vielä pari päivää erään vanhan tätinsä
luona mutta setä jäi siksi ajaksi maalle.

Parempi olisi ollut, kun setäkin olisi mennyt Svean mukaan! ajatteli
Kaarina sen johdosta, mikä niinä päivinä tapahtui.

Näin se kävi! Isä ja setä menivät metsään, mutta siellä ollessa syntyi
heidän kesken väittely puolueasioista, ja seurauksena oli, että kun
he tulivat kotiin, eivät he enää vaihtaneet sanaakaan koko päivänä,
ja seuraavana aamuna setä läksi, ennenkuin toiset olivat nousseet.
Isän sanoista, äänenvivahduksista ja muutamista muista merkeistä pääsi
Kaarina täydelleen selville asian menosta, ja hänet valtasi outo,
raskas tunne.

Onko todellakin välttämätöntä, että erimielisyys puolueasioissa
erottaa veljen veljestä? — Ei, ei se voi olla mahdollista, ajatteli
hän, ei tässä voi olla mikään tosi ero kysymyksessä! Kun setä on ollut
jonkun ajan poissa, niin hän on tyyntynyt ja on meille taas sama
kuin ennenkin, ja isä, hän varmaan tyyntyy pikemminkin. Ei voi olla
mahdollista, että heidän välillään olisi tapahtunut mitään oikeata
särkymistä! He ovat molemmat kiivastuneet, kuten usein ennenkin. Kyllä
se laine laskee, kun tuuli tyyntyy!

Näin järki sanoi, ja Kaarina uskoi, että järki oli oikeassa, ja hän
tunsi kuinka paino rinnassa keveni.

Vielä hän kuitenkin olisi tahtonut tietää miten ja mistä syystä
erimielisyys kasvoi niin suureksi, mutta hän ei saanut rohkeutta sen
kysymyksen tekemiseen.

Eräs asia oli kumminkin Kaarinasta selvä, se nimittäin, että Svea ei
voinut olla aiheen antajana isän ja sedän väliseen erimielisyyteen.

Kaarina näki hänet taas edessään, kun hän seisoi laivassa hyvästellen
heitä kaikkia, tuulen heilutellessa hänen punaruskeita kiharoitaan,
jotka tunkivat esiin pienen matkalakin alta. Hänen kasvoissaan silloin
kuvastui niin paljon sydämellistä lämpöä heitä kohtaan, että oli
vallan mahdotonta ajatella hänen tuomitsevan heitä mielipiteitten
eroavaisuuden tähden. Ja viimeinen katse, jonka hän, pitkien
silmäripsien takaa, loi jäähyväisiksi sedälle, katse joka uhkui
rakkautta ja lempeyttä, sekin Kaarinan mielestä todisti, että Svea oli
syytön veljesten erimielisyyteen.

       *       *       *       *       *

He olivat nyt viidennellä luokalla ja toverikunnan johtajina.

Tämä oli toverikunnan kokouksista kolmas syksyn kuluessa. Tytöt
kokoontuivat vähitellen. Johtajatar tuli, emännät valkeissa
esiliinoissaan ottivat hänet vastaan ja saattoivat salin perällä olevan
pöydän ääreen, joka aina oli opettajia varten varattu. Vielä tuli kaksi
miesopettajaa, neiti Kulmala ja rouva Heiniö, voimistelunopettaja. Kun
näytti siltä, ett'ei enää toisia opettajia saapuisi, päätettiin alottaa
ohjelma. Suurin osa tytöistä oli tähän saakka seisonut eteisessä,
nyt ne tulivat sisälle pitkänä yksitoikkoisena jonona ja istuutuivat
toisten pöytien ympärille asetetuille tuolille.

Kahden neljäsluokkalaisen nelikätinen soitto muodosti ensimäisen
ohjelman numeron. Sitten seurasi Taimin esitelmä urheilusta, pääasiassa
voimistelusta. Esitelmän jälkeen alkoi väliaika, jolloin emännät
tarjosivat opettajille teetä. Tytöt istuivat pienissä ryhmissä
jutellen. Kaarina, Eini ja Taimi istuivat vierekkäin. He keskustelivat
joulujuhlan viettämisestä.

"Meidän pitäisi kohta pitää kokous, jossa valittaisiin toimikunta
juhlaa varten, muuten emme saa mitään valmista!" sanoi Taimi.

Se oli toistenkin mielestä hyvä ehdotus, ja päätettiin, että ensi
lauantai olisi sopiva kokousaika. Kaikkien pitäisi siksi miettiä
ehdokkaita toimikuntaan ja ehdotuksia ohjelmanumeroiksi.

Heidän huomaamattaan oli neiti Kulmala lähestynyt. Hänen kookas
vartalonsa kohosi äkkiä heidän edessään ja pulleitten poskien
yläpuolelta hänen viekkaannäköiset pienet, vaaleanväriset silmänsä
säihkyivät, kun hän pidellen kömpelöissä sormissaan teekuppiaan istahti
heidän vieressään sattumalta tyhjänä olevalle tuolille ja sanoi:

"Te taisitte keskustella joulujuhlasta! Joko olette päättäneet, mitä
hankitte ohjelmaksi?"

"Me vasta päätimme pitää kokouksen, jossa asiasta keskustellaan",
vastasi Taimi ja heitti päänsä taaksepäin tuolla hänelle ominaisella
uhmailevalla tavallaan, joka aina loukkasi Kaarinaa.

"Milloin te pidätte kokouksen?" kysyi neiti Kulmala.

"Ei se vielä ole oikein päätetty!" vastasi Kaarina nopeasti. Hän tiesi
puhuvansa vastoin parempaa tietoansa, mutta hän ei millään muotoa olisi
suonut, että neiti Kulmala saisi tietää asiasta, sillä jos hän olisi
tietänyt, olisi hän saattanut kutsumattakin, aivan kuin sattumalta,
tulla kokoukseen. Tämä ei saisi tapahtua!

Toiset tulivat näistä sanoista vähintäin yhtä noloiksi kuin
Kaarina itse, ja kaikki istuivat vähän aikaa vaiti, katsellen alas
käsitöihinsä. Neiti Kulmala sillä välin joi teetään.

"Onko joku teistä ollut teatterissa tänä syksynä?" kysyi neiti Kulmala
vihdoin.

"En minä ole viitsinyt mennä, kun siihen aina on johtajattarelta
lupa pyydettävä!" vastasi Taimi, aivan tahallaan kiusaa tehdäkseen.
Hän tiesi, että neiti Kulmala oli teatterin suhteen aivan toista
mieltä kuin johtajatar. Hän suorastaan ihaili teatteria ja jumaloi
näyttelijöitä. Taimin sanojen johdosta tuli hänen kykynsä jatkaa
keskustelua kovalle koetukselle. Neiti Kulmala näyttikin huomanneen
Taimin tarkoituksen ja kääntyi vastauksen saatuaan hänestä pois ja
sanoi Kaarinan puoleen kääntyen:

"Minä näin toissa-iltana sinun vanhempasi teatterissa. Sinun äitisi on
harvinainen ihminen, jokapaikassa hän ennättää olla ja uhrata työtä ja
voimia kanssaihmistensä hyväksi. Ja isäsi sitten, ei ole sitä hyvää
yritystä tässä kaupungissa, jossa hän ei olisi mukana! — Mutta sanoppa
minulle, onko äitisi ollut sairas, hän oli minusta niin väsyneen
näköinen?"

Kaarina rupesi miettimään. "Pari viikkoa sitten hän makasi vuoteessa
muutamia päiviä, ei hän muuten tietääkseni ole ollut sairas!" vastasi
hän, samassa kun harmi kyti hänessä, sillä hän oli sattumalta saanut
vihiä siitä, että neiti Kulmala eräissä asioissa oli kannattanut juonia
hänen äitiään vastaan.

Samassa kuului emännän ääni: "Tytöt tulkoot viidenteen luokkaan teetä
juomaan!"

Helpotettuina nousivat tytöt ylös ja hyökkäsivät luokkahuoneeseen,
jossa pulpetit olivat sysätyt syrjään ja höyryävät teekupit asetetut
korokkeeltaan alas nostetulle opettajanpöydälle.

"Kaarina!" sanoi Eini varottavalla äänellä, "sinähän valehtelit neiti
Kulmalalle! Kuinka sinä uskalsit?"

Ennenkuin Kaarina ehti vastata tuli Taimi väliin sanoen:

"Se oli aivan oikein, mitä se asia häntä koski?"

"Täytynee meidän kumminkin pyytää häntä opettamaan meitä, jos me
aijomme jotain kuvaelmaa tai sen tapaista esittää", virkkoi Eini.

"Niinhän ne ovat aina ennen tehneet, ja tietysti siitä syystä, että
he eivät ole uskaltaneet häntä vastustaa, kun hän on siihen väkisin
tuppautunut. Mutta uskokaa pois, me emme pyydä häntä." Kaarina veti
toiset syrjään ja kuiskasi: "Me pyydämme rouva Heiniötä!"

"Ihanko totta!" huusi Eini, hypähtäen pystyyn ja taputtaen käsiään.

"Hst, hiljaa! Elä huuda! Sinä voit pilata koko asian!" jatkoi Kaarina.
"Enhän minä tiedä mitä muut sanovat, mutta minä aijon sitä ehdottaa
kokouksessa. Hyväksykööt tahi hyljätkööt sen ehdotuksen sitten, miten
tahtovat!"

"Minä kannatan sitä!" yhtyi Taimi.

"Ja minä myös, ja oikein sydämen pohjasta! Voi, voi kuinka tulee
hauskaa!"

Näin sanoessaan Eini näytti siltä kuin hän ei olisi tahtonut pysyä
aisoissaan, sillä rouva Heiniö, voimistelunopettaja, oli Einin ihanne
yhä vieläkin ensi luokalta alkaen.

"Mutta päästäksemme niin pitkälle on meidän kaikin mokomin pidettävä
kokouspäivä salassa. Ymmärrättehän miksi! Ei puhuta siitä mitään tänä
iltana!"

Kaarina meni toisten kanssa teetä juomaan ja sitten taas kuuntelemaan
ohjelman jatkoa, sanomalehden lukua, lausuntoa ja kertomusta.

Kaarina ei seurannut sanomalehden lukemista, sillä hän muisti äkäistä
vastaustaan neiti Kulmalalle.

Oliko hän valehdellut? Eihän kokouspäivä vielä ollut päätetty ennenkuin
kaikki yhdessä siitä olivat keskustelleet; eihän se silti ollut
päätetty, vaikka Taimi, Eini ja hän sitä yhdessä olivat suunnitelleet.

Mutta taas omatunto soimasi. Olihan nykyään niin, että tämä heidän
sakkinsa oikeastaan jo ennakolta päätti kaikki. Toiset tytöt olivat
joko niin välinpitämättömiä tahi omaa mielipidettä vailla, etteivät
koko luokan koolla ollessa virkkaneet niin mitään.

Taikka olisiko hänen totuuden vuoksi ollut pitänyt panna alttiiksi koko
joulujuhlan onnistaminen ja koko hauskuus sitä hommatessa? Hän osasi
ulkoa neiti Kulmalan esittämän ohjelman: lausunto ja satu, joita hän
opetti, ja kuvaelma, jonka hän asetti, joko enkeleitä, hengettäriä,
tahi luonnottaria harsoissa, joiden värit vain vaihtelivat, mutta
kokonaisvaikutus oli aina sama. Pää-asia oli näyttää kauneimpien
tyttöjen kasvot, maalattuina vielä kauniimmiksi, bengaalitulen
valaistuksessa. Sama vaikutus oli aina ollut Kaarinalla neiti Kulmalan
järjestämistä joulujuhlakuvaelmista.

Tämänvuotisessa juhlassa ei tämä tavanmukaisuus enää saanut uudistua.
Pää-asiassa sitä varten oli neiti Kulmala pysytettävä hommasta erossa.

Ja toiseksi! Juhlan hommaamisen tuli tuottaa heille itselleen niin
paljon huvia kuin suinkin. Jos nyt oltaisiin laitettu monipuolisempi
ohjelma, jossa olisi ollut enemmän puuhaa, niin olisi heidän täytynyt
olla alituisissa tekemisissä neiti Kulmalan kanssa. Itse juhla-ilonkin
hän olisi häirinnyt alituisella läsnäolollaan esiripun takana
valmistuspuuhissa.

Kaikki tämä painoi vaa'assa niin paljon, että Kaarina tunsi
rikkomisensa hätävalheen tehdessään aivan mitättömän köykäiseksi.

Pari tyttöä kuiskaili keskenään aivan Kaarinan lähellä. Hän käännähti
heihin päin ja kuiskaus taukosi. He olivat ymmärtäneet yskän. Aivan
äsken oli tyttöjen kesken ollut puheena se, että muutamat aina
kuiskailivat esityksien kestäessä ja Kaarina oli sellaisesta sanonut
ankaran paheksumisen. Sentähden ei muuta tarvittu kuin että hän hiukan
levottomasti liikahti, niin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti.

Totta puhuen ei tuota sentään maksa vaivaa seurata, ajatteli Kaarina,
joka oli ennakolta lukenut läpi "Esikkoon" lähetetyt kirjoitukset.
Kumma kuitenkin, ettei kirjoittajilta parempaa syntynyt!

Mutta sellaistahan se oli koko tämä toverikunta! Kaarina oli
mielessään suunnitellut niin monta keinoa sen elämän kehittämiseksi ja
vilkastuttamiseksi. Osaa niistä hän ei itsekään tajunnut niin selvään,
että olisi voinut tehdä ne toisille ymmärrettäviksi. Osa otettiin
vastaan pilkalla: utukuvia, mahdottomuuksia! Muutamia parannuksia
entisen suhteen päätettiin panna toimeen. Niitä oli sanomalehden
sisällön huolehtiminen ja jonkun huvittavan ohjelmanumeron hankkiminen
joka illaksi. Sanomalehden parantaminen kävi vaikeammaksi kuin voitiin
arvata, ja huvittavien numerojen hommaamisessa tuli Kaarinan aina olla
mukana, muutoin ei niistä mitään tullut. Ei kenelläkään ollut niinkään
paljoa kekseliäisyyttä siinä suhteessa kuin hänellä. Mutta vaikeata
tulisi hänen ajan pitkään olla ainoana varsinaisena "keksijänä", sen
hän hyvin älysi.

Mieli pyrki masentumaan, kun hän ajatteli pettymyksiään toverikunnan
elämän suhteen. Miten sitten käynee joulujuhlan, jonka suunnittelu
nyt oli edessä? Tulisikohan johtajatar suostumaan näytelmäkappaleen
esittämiseen? Antaisiko hän tanssia ohjelman loputtua? Vai täytyisikö
tämän heidän luokkansa laatiman juhlankin valautua vanhaan jo
ikävästyttäväksi joutuneeseen kaavaan?

Lopulta kaikki kumminkin onnistui hyvin. Neiti Kulmala ei ollut päässyt
osalliseksi joulujuhlan valmistukseen. Tytöt olivat yksin suunnitelleet
kaikki valmiiksi ja rouva Heiniö kutsuttiin näytelmäkappaletta
ohjaamaan. Johtajatar oli heti suostunut näytelmäkappaleeseen, olipa
hän illalla, kun ohjelman loputtua pyydettiin tanssia, kaikkein
ihmeeksi siihenkin hymyillen suostunut. Eikä heidän koulussaan koskaan
oltu vietetty näin hauskaa joulujuhlaa, se oli yleinen arvostelu.

Kaarina oli tyytyväisin kaikista, sillä hän tiesi kuinka suuri osa
hänen rohkealla päättäväisyydellään oli juhlan onnistumiseen.

Tämän jälkeen lujittui se johtajan-asema, jonka Kaarina oli saavuttanut
luokkansa ja toverikunnan keskuudessa. Ei ainoatakaan yhteistä
yritystä ollut, jossa hänen mielipiteillään ei olisi ollut ratkaisevaa
merkitystä. Tekikö tämä hänet itserakkaaksi? Itse hän ei sitä uskonut.
Varmaa oli kumminkin, että hän tunsi jonkunlaista tyydytystä sen
johdosta, että näki olevansa huomattavassa asemassa.

Vielä enemmän kuin tämä, tyydytti Kaarinaa se muutos, joka oli
tapahtunut neiti Kulmalan ja hänen keskinäisissä väleissä. Neiti
Kulmala oli tällaisissa asioissa ominaisella tarkkanäköisyydellään
päässyt perille siitä, että Kaarina oli ollut hänen syrjäyttäneistään
tarkoittavissa juonissa osallisina olevista ensimäisiä, ja sen jälkeen
hänen käytöksensä Kaarinaa kohtaan muuttui kylmän jäykäksi. Näin ollen
oli Kaarinankin helpompi osoittaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi.
Eikä heidän kesken sen jälkeen vaihdettu muita sanoja, kuin mitä oli
välttämätöntä opetuksen yhteydessä.

       *       *       *       *       *

Niin oli taasen lukukausi kulunut ja joululoma alkoi tuhansine
juhlanvalmistuspuuhineen. Sitten seurasi jouluaatto iloisine
yllätyksineen ja vihdoin pitkät pyhät, jotka Kaarina käytti
joululahjaksi saamiensa kertomuskirjojen lukemiseen. Pyhien välillä
oli hiljaiset, yksitoikkoiset arkipäivät, jolloin oli esillä pienemmät
vaatteiden korjaustyöt.

Varmaankin olisi joululupa kulunut samalla tavalla loppuun asti, ilman
mitään merkittävämpää tapausta, jollei eräänä päivänä olisi postissa
saapunut kutsukortti Svean ja sedän vihkiäisiin. Se oli ruotsinkielinen
ja Svean vanhempien allekirjoittama.

Lähtönsä jälkeen setä ei ollut kirjoittanut ainoatakaan kirjettä,
ja häihin kutsu tuli heille kaikille suurena yllätyksenä. Vanhemmat
nähtävästi odottivat, että setä heille vielä kirjoittaisi, erityisesti
vaatiakseen heitä tulemaan häihinsä. Mitään muuta selitystä he eivät
olisi toivoneet. Mutta kirjettä ei tullut ja hääpäivä läheni.

Kaarina, joka jo oli mielessään kuvitellut kuinka hauskaa olisi ollut
päästä mukaan häihin, alkoi vähitellen aavistaa, ettei häämatkasta
tulisi mitään, ei edes vanhempien, vielä vähemmän hänen puoleltaan.

Vihdoin isä sanoi sen suoraan:

"Tuollainen virallinen kutsu vain on lähetetty minulle, hänen ainoalle
veljelleen. Se on mielenosotus, jos mikään. Jos me menisimme häihin,
niin me osottaisimme, ettemme vähääkään osaa panna itsellemme arvoa."
Isä sanoi tämän vakavasti, mutta tyynesti eräänä iltana, kun hän, äiti
ja Kaarina istuivat illallispöydässä.

Se oli siis päätetty. Isä oli näyttänyt tyyneltä tätä sanoessaan, mutta
Kaarina aavisti, että hänen sisässään oli toista. Kuinka olisi voinut
toisin olla!

Hän, Kaarinakin, huomasi kuinka luonnonvastaista oli, että veljekset
eriävien mielipiteitten ja katsantokantojen tähden irroittivat ne
siteet, jotka heidät syntymästään yhdistivät, veljeyden siteet. Jos
toinen heistä olisi ollut kunnoton, petollinen ja halpamainen luonne,
olisi se vielä ollut käsitettävissä! Jos heillä olisi ajatuksissaan
ja mielipiteissään ollut eroavaisuuksia siihen määrään, että kaikki
se mikä toisesta oli hyvää, oli toiselle pahaa, jos sanalla sanoen he
omistaisivat kokonaan vastakkaisen maailmankatsomuksen, silloin toisen
läheisyys olisi voinut tuntua toisesta ahdistavalta, ja silloinkin
olisi voinut käsittää, että jonkunlaista kylmäkiskoisuutta oli heidän
välillään.

Ei edes näitä eroavaisuuksia ollut isän ja sedän maailmankatsomuksissa.
He olivat molemmat rehellisiä, toimeliaita, tunnollisia miehiä.
Uskonnon asioissa heidän mielipiteensä olivat hyvin yhteenkäypiä,
sen mukaan kuin Kaarina ymmärsi. Isänmaan asioissa oli heille hänen
arvelunsa mukaan yhteistä se, että he olivat taipuvaiset alistamaan
yksityisen hyvän yhteisen onnen vaatimusten alle.

Kaarina ei voinut, paitse eroavaa puoluekantaa, huomata heissä muuta
eroavaisuutta kuin sen, minkä olivat vaikuttaneet ulkonaisesti
erilaiset olosuhteet. Isä oli elänyt verrattain hiljaisissa ja
vaatimattomissa oloissa ja noudatti kaikissa tavoissaan suurta
yksinkertaisuutta. Setä oli tullut liikkuneeksi vilkkaammissa ja
varakkaammassa seurapiireissä. Itse hän oli koonut pienen pääoman ja
vähitellen tottunut varakkaan miehen tapoihin.

Mutta tämähän kaikki oli ulkonaista! Olisi ollut järjetöntä luulla,
että tämä olisi voinut vaikuttaa veljesten keskinäisiin suhteisiin.

Kaarina ei päässyt asiasta selville ennenkuin hän kuuli isän eräänä
päivänä, työpöytänsä ääressä papereitaan selaillessaan, puhuvan
itsekseen:

"Se epäluulo, se epäluulo!"

Muuta isä ei sanonut. Kaarina muisti kertomuksen siitä, kuinka
vihollinen tahtoi valloittaa kansan, meni ja kylvi siihen epäluulon
siementä, kansa joutui eripuraisuuteen ja oli helposti voitettu.

Epäluulo täällä eroitti isän ja sedän toinen toisestaan! Kuka sen
oli kylvänyt, se ei Kaarinalle selvinnyt, mutta että se siemen oli
ulkoapäin heitetty, siitä hän oli varma.

Oliko Svea sittenkin tähän syypää? Ei, se ajatus ei ollut mahdollinen.
Kaarina ei voinut keksiä mitään syytä, minkä vuoksi Svea edes olisi
halunnut kylvää eripuraisuutta veljesten kesken. Hänelle, joka kaikesta
päättäen oli rikkaassa henkisessä maailmassa kasvanut, jaloluontoinen
nainen, olisi tämä ollut aivan mahdotonta.

Pikemmin hän suri tätä olotilaa, mutta ei voinut asioita parantaa. Niin
sen täytyi olla!

Mutta jos syy erimielisyyteen ei johtunut Sveasta eikä
isästä ja sedästä itsestään, niin mistä se voisi johtua? — — —
"Kansalaiskatkismus!" sen sanan oli Kaarina kuullut usein mainittavan.
Nyt hän muisti, että se oli mainittu puhuessa sukulaisten ja tuttavien
kesken syntyneistä välien rikkoontumisista. Melkein satumaisilta
tuntuivat kertomukset näistä, ja Kaarina oli itsekseen arvellut, että
mahtoi tällaisissa tapauksissa aina sentään olla jotain loukkautumisen
syytäkin. Eivät suinkaan välien rikkoutumiset muutoin olisi olleet
mahdolliset! Verrattain kylmäkiskoisesti hän sen vuoksi oli kuullut
niistä ja niiden yhteydessä tuosta kummallisesta kirjasta puhuttavan.

Nyt tämän kirjan nimi, huomaamatta mieleen johtuneena, vaikutti häneen
kuin valon välkähdys. Kuinka epäluulo oli saatu syntymään, oli hänelle
nyt toisarvoinen asia sen rinnalla, mikä siitä johtui: toinen toisensa
tuomitseminen konnaksi, roistoksi ja isänmaanpetturiksi.

Mitä isän ja sedän väleihin tuli, niin arveli hän, että jollei setä
voinut uskoa isästä pahinta, niin hänessä kumminkin asui salainen
epäluulo, että oli jotain halveksittavaa isän toimissa. Ja tämän
epäluulon vuoksi eivät heidän välinsä voineet olla entisellään.

Hetkiseksi Kaarina tunsi helpotusta päästyään selville tästä
pulmallisesta kysymyksestä.

Mutta, kuinka ollakaan, nousi uusi kysymys: oliko oikein jäädä pois
sedän häistä? Isän mielestä se nähtävästi oli parempi. Mutta sittenkin?
Entä jos joku toinen heiltä menisi, ett'ei sedän suku jäisi vaille
edustajaa tässä tilaisuudessa! Äiti? Taikka hän, Kaarina!

Niin, jos hän menisi: Eihän heillä ollut mitään todellista syytä
loukata setää ja Sveaa. Ja toiselta puolen, jos he eivät olleet
saaneetkaan sellaista kutsua, kuin olivat toivoneet, eikö olisi ollut
parempi, että joku heistä pystyssä päin, kuten ainakin se, jolla on
puhdas omatunto, saapuisi häihin, kuin että he kaikki aivan kuin
oikeutetusti nolattuina ja nöyryytettyinä jäisivät tulematta?

Häät vietettäisiin Svean vanhempien omistamalla maatilalla lähellä
Helsinkiä.

Mutta sehän sopisi mainiosti! Hän kävisi samalla matkalla Helsingissä
tiedustelemassa yhteiskoulun johtajalta vaatimuksia koulun 6:lle
luokalle, jonne hän tyttökoulusta päästyään aikoi pyrkiä. Se oli
erinomainen ajatus! Heti äidille siitä puhumaan!

Kaarina tiesi, että jos hän alkaisi asiata vielä useammalta puolelta
harkita, voisi hän pian ruveta epäilemään ajatustaan. Sentähden ei
saanut viivytellä.

Äiti oli taloushommissa keittiössä, kasvot hehkuvan punaisina lämmön
ja höyryjen vaikutuksesta, kun Kaarina juoksi hänen luokseen ja pyysi
saada puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Äiti vastasi,
että hän oli juuri pääsemässä vapaaksi. Kohta sen jälkeen hän tulikin
Kaarinan kanssa saliin, jossa Kaarina hänelle kertoi, että häntä
halutti niin kovasti lähteä sedän häihin, ja kun hän voisi samalla
tiellä käydä Helsingissäkin, niin olisi samalla suuri hyöty hänen
matkastaan.

Äiti ei luvannut mitään muuta kuin että hän puhuisi isälle asiasta.
Enempää ei Kaarina ollut odottanutkaan. Tämä oli jo hyvä enne! Mutta
suuressa jännityksessä pysyi Kaarinan mieli, ensin odottaessa isää
kotiin tulevaksi, sitten hänen ja äidin keskustelemisen aikana, joka
tapahtui sulettujen ovien takana, ja vihdoin ovien avautuessa, hänen
tietäessään päättävän sanan olevan tulossa.

He suostuivat! Uusia ajatusmaailmoja avautui Kaarinan eteen:
matkustaminen junalla outoihin seutuihin, tutustuminen uusiin
sukulaisiin, häät juhlallisine menoineen, vieraineen, tanssineen!

Kauan ei saanut tässä miettiä. Häät olivat kolmen päivän perästä eikä
hänellä ollut edes pukua. Äidin kanssa juostiin kauppapuodeissa,
ostettiin ruusunpunainen leninkikangas, Kaarinan ensimäiseksi
vaaleaksi puvuksi. Kaarina haki ompelijan, ja puvun valmistamisessa
ja koettelemisessa, matkakapineiden kokoamisessa ja järjestämisessä
kuluivat päivät, niin että Kaarina oli aivan uupunut iltasilla. Sen
enempää hän ei jaksanut, vaikka olisi ennättänytkin mielessään kuvailla
tulevia kokemuksiaan, ennenkuin hän istui junassa ja ensin vanhemmat
asemasillalla, sitten kotikaupungin viimeiset rakennukset, olivat
hävinneet hänen näkyvistään.

Silloin vasta hän oikein tajusi, että hän nyt oli matkustamassa
tuntemattomien ihmisten luo ja aivan yksin päälle päätteeksi. Jos hän
olisi tälle matkalle lähtenyt toisten pakoittamana eikä omasta vapaasta
tahdostaan, niin olisi olo tuntunut aivan luonnolliselta. Hän olisi
kulkenut tahi oikeammin antanut junan kulettaa itsensä määräpaikkaansa,
ja olisi asiansa toimitettuaan tullut samaa tietä takaisin, vaivaamatta
päätään kysymyksillä miksi ja mitä varten hän oli matkansa tehnyt.
Aivan toinen oli nyt asian laita. Jollei hän olisi itse pyrkinyt
häihin, istuisi hän nyt sievästi kotona. Ehk'ei hän olisi muistanutkaan
koko matkaa ja tämä päivä olisi samanlainen kuin kaikki edelliset
yksitoikkoiset joululuvan päivät.

Miltähän oikein tuntuisi saapuminen ventovieraaseen kotiin? Mitähän
setä sanoisi, kun hän tulisi yksin? Vai hämmästyisikö hän siitäkin,
että hän ollenkaan tuli? Tulisikohan Svea iloiseksi hänet nähdessään?

Hänen ei tarvinnut selittää syytä vanhempien poisjäämiseen, hänen vain
tarvitsi sanoa, että isä lupasi siitä kirjoittaa sedälle, niinkuin
hänet oli käsketty sanomaan. Olihan toki hyvä, että hän sillä pääsi
tästä pälkähästä!

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä risteili päässä ja matka kului
hirveän hitaasti Kaarinan mielestä. Hän päätti painaa silmänsä kiinni
ja koettaa nukkua, mutta hän oli tottumaton junan epätasaiseen
tärinään, sanomattakaan vihellyksiin ja seisahduksiin, niin
ettei nukkumisesta tullut mitään. Silloin hän rupesi katselemaan
matkatovereitaan ja huomasi häntä vastapäätä istuvan pyylevän emännän
tutkivasti tarkastelevan itseään. Sivultapäin oli kalpea äiti
kahden pienen levottoman pulloposkipojan keralla. Hänellä oli täysi
työ tyydyttää heidän nälkäänsä ja janoansa, jotka näyttivät aivan
loppumattomilta. Vielä istui vaunun osastossa muutamia miehiä, jotka
lukivat sanomalehtiä.

Näitä hän ei ehtinyt lähemmin tarkastaa, sillä emäntä vastapäätä alkoi
häneltä udella kaikenlaista Kaarinan matkasta, minne hän matkusti,
kuinka kauvan hän tulisi viipymään, j.n.e. Saatuaan vastaukset
kysymyksiinsä rupesi hän kertomaan. Hän oli matkalta tyttärensä ja
vävynsä luo. Hänellä oli kaksi poikaakin, mutta he olivat lähteneet
Argentinaan perustamaan uutta suomalaista siirtokuntaa. Hän ei koskaan
ollut matkustanut niin pitkältä kuin nyt, ja hän pelkäsi kovin, että
joutuisi väärään junaan. Tämä junassa matkustaminen oli hänestä niin
hermostuttavaa. Kun hän sen oli sanonut, kumartui hän alas ja otti
matkalaukustaan pienen pullon ja sokeripalan, jolle hän tiputti
pullosta lääkettä. Sitten hän söi sokeripalan ja vaikeni. Vähän ajan
kuluttua häntä alkoi haukottaa, hän koetti ottaa niin mukavan asennon
kuin suinkin, levitti nenäliinansa kasvoilleen ja näytti nukkuvan.

Haukotteleminen tarttui Kaarinaankin. Ainoastaan pikkupoikien
lörpötteleminen ja hihkaileminen esti hänet heti vaipumasta uneen,
mutta kun lapsetkin vähitellen tulivat hiljaisemmiksi, nukkui hän
makeasti useita asemanvälejä.

Herättyään virkistävästä unestaan hän ei enää vajonnut mietteisiin,
katseli vain vuoroin ulos vaununikkunasta, vuoroin seurasi pienten
matkatoveriensa hommia ja leikkejä. Siten loppumatka sujui sukkelasti,
ja melkein yllätyksenä kuului konduktöörin huuto, kun hän mainitsi sen
aseman nimen, jolla Kaarinan tuli nousta vaunusta.

Asemalla oli useita hevosia, ja eräs kyytimies tuli Kaarinalta
kysymään, aikoiko hän Svean kotitaloon. Saatuaan myöntävän vastauksen
auttoi hän Kaarinaa tavarain kantamisessa ja ennen pitkää istui Kaarina
mukavassa reessä nahkasien sisällä.

Puolen tunnin kuluttua oli hän perillä.

Vastaanotto oli erinomaisen ystävällinen, ja Kaarina tunsi koko siellä
oloajan, että hän oli erityisen huomaavaisuuden esineenä varsinkin
Svean äidin, tuon lempeännäköisen, hienosti käyttäytyvän ja varmaan
nuorempana hyvin kauniin naisen puolelta.

Setä hyväili häntä kuin lasta, ja oli hyvin liikutetun näköinen häntä
tervehtiessään, mutta sittemmin hän ei joutanut muuta kuin pari kertaa
hänen kanssaan muutamia sanoja vaihtamaan.

Kaarina oli päättänyt, että hän tässä oudossa seurassa olisi pää
pystyssä ja aivan tahallaan osottaisi, että hän tunsi oman arvonsa,
vaikka hän olikin toista maata kuin muut. Kun hän kamarissaan oli
pukeutunut ruusunpunaiseen pukuunsa, ja kiinnittänyt punaisen
silkkinauhan mustaan tukkaansa, näytti hän peilistä katsoessaan
oikein kunnianarvoiselta "daamilta". Hän teki peilin edessä muutamia
kumarruksia. Ei tuo hullummalta näytä! arveli hän.

Saliin tultua tuli Svean äiti häntä vastaan, esitti hänet pitkin
riviä Antin veljentyttärenä, ja Kaarina sai kymmeniä kertoja uudistaa
peilin edessä harjoittamansa kumarruksen, samalla notkistaen polviaan
vanhemmille rouville.

Naisten hienot silkkiset puvut herättivät hänen huomiotaan. Hän ei
koskaan ollut nähnyt niin monta silkkipukuista naista koolla. Kun hän
esittelyn loputtua istuutui lähelle ovea, huomasi hän, että hänen
pukunsa oli hyvin yksinkertainen toisten rinnalla. Tämä ei ollut
ainoa nolaava huomio. Pitkin iltaa, jota vihkiäisten jälkeen tuntui
riittävän loppumattomiin, huomasi hän ettei ollut tämän seurapiirin
tapoihin tottunut. Ja hänestä tuntui, että kaikki muutkin sen olivat
huomanneet ja pitäneet lystiä hänen, pikku kaupunkilais-tytön
kustannuksella. Emännän kohteliaisuus ja huomaavaisuus, joka osottautui
huolenpitona siitäkin, että hän saisi ahkerasti tanssia, tuntui
hänestä nöyryyttävältä. Kun Svea tahi setä ystävällisesti sivumennen
häntä puhuttelivat, tuli häneen vastustamaton tunne siitä, että he
sen tekivät enemmän velvollisuudesta, kuin todellisesta halusta.
Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen olla seurassa loppuun
asti. Kun sitten kaikki oli lopussa, ja setä ja Svea, joiden oli
määrä matkustaa varhain seuraavana aamuna, olivat hänelle jäähyväisiä
heittäneet, sanoi hänkin niin kiireesti kuin taisi hyvää yötä Svean
vanhemmille ja kiiruhti kamariinsa.

Tällaistako se nyt olikin! Tätä vartenko hän oli tullut, jotta kaikki
saisivat nähdä minkälaisia tallukoita sedän sukulaiset olivat! Onneton
päähänpisto, joka oli tämän matkan aiheuttanut!

Hän riisuutui kiivaasti, kömpi vuoteeseen ja väänsi sähkölampun
sammuksiin. Mutta kesti kauan ennenkuin uni tuli. Kuva toisensa jälkeen
tämän iltaisia näkemiään väikkyi hänen mielessään:

Ensin itse vihkiäiset, jolloin hän ei nähnyt ketään muuta kuin sedän ja
Svean, joka oli niin kaunis valkeassa puvussaan ja laajassa, kevyessä
hunnussaan, ettei hänen kuvansa koskaan voisi Kaarinan mielestä häipyä.
Hän tuli liikutetuksi aina kyyneliin saakka, itsekään tietämättä miksi.
Yhtäkkiä hän säpsähti, sillä huomaamattaan hän oli vetänyt esiin
nenäliinansa ja niistänyt nenänsä. Hänestä tuntui, että se oli kuulunut
yli koko salin, jossa muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vieläkin
nousi veri päähän, kun hän tätä ajatteli. Se oli ensimäinen tyhmyys.

Sitten vihkiäisten jälkeen tarjottiin viiniä. Siellä oli sekä
punaista että valkoista. Hän otti lasin, mutta muisti samassa, että
hän oli koulun toverikunnan raittiusseuran jäsen ja asetti lasin
ikkunalaudalle. Hän ei oikein tiennyt, tuliko hänen kilistää tahi ei,
sillä olisihan hän voinut kilistää, vaikkei juonutkaan. Vihdoin hän
päätti jättää lasin ja mennä sitä ilman morsiusparia onnittelemaan.
Ensin Svean äidille, sitten muutamalle muulle vanhalle rouvalle ja
vihdoin Svealle itselleen täytyi hänen selittää syy, miksi hänellä
ei viinilasia ollut. Ja kun onnitteleminen oli loppuun suoritettu ja
vieraat joivat ja kilistelivät keskenään, tuli Svean serkku, tuommoinen
koukkuviiksinen keikarimainen nuorimies, häneltä kysymään: luuliko hän,
että hänestä tulisi juomari, jos hän tämän ainoan lasin joisi setänsä
kunniaksi? Kaarinaa harmitti, mutta hän ei saanut vastatuksi niinkuin
olisi tahtonut. Ja tuo nuorimies näytti niin pilkalliselta, kun hän
kääntyi pois kilistämään ja leikkiä laskemaan toisten nuorten tyttöjen
keralla.

Tanssi ei häntä huvittanut, kun ei hän osannut jutella noiden vierasten
herrojen kanssa. Yksi oli juttelevaisempi kuin muut ja hänen kanssaan
Kaarina sai jonkun sanan vaihdetuksi. Se oli pitkä, vaaleaverinen,
hyvin vilkasilmeinen herra. Mutta ne muut ne aina alkoivat keskustella
semmoisista asioista, että Kaarina ei osannut vastata kuin ei tahi jaa.
Ja taas häntä hävetti, kun tätä ajatteli.

Ja tytöt sitten. Kuinka ne peilailivat ja kääntelivät ja vääntelivät
itseänsä, ja taas kohentelivat kiharoitansa ja puuteroisivat kasvonsa.
Ja kaikki kävi heiltä niin tottuneesti, aivan kuin olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa ajatella pääasiassa ulkomuotoaan. Tämä
Kaarinaa tympäsytti. Ja kumminkin hän melkein kadehti heidän taitoansa
rupatella ja ilakoida herrojen kanssa.

Sitten ne osasivat pari tanssia, jotka olivat hänelle tuiki outoja. Ja
mikä pahempi, kerran hän vastaanotti kutsun tanssiin ja vasta keskellä
lattiaa huomasi, että hän ei sitä osannut. Kyllä mahtoi hullulta
näyttää, kun hän kavaljeerineen tanssi epätahtia koko kierroksen
loppuun. Herra kumarsi ja hän häpesi.

Hänessä asui kapinan henki häntä itseään vastaan, sillä itse hän oli
syypää koko matkaansa.

Vanhemmat olivat luulleet, että hänellä olisi ollut siitä huvia! — Ja
olihan hän itsekin sitä toivonut!

Huomenna tähän aikaan hän onneksi olisi jo kaukana täältä, matkalla
Helsingistä kotiinpäin!




III


Melua, kolinaa ja jyskettä, savua ja katkua, kellojen kilinää ja
torvien toitotuksia! Aivan olivat korvat mennä lumpeen.

Kun Kaarina käveli kadulla täytyi hänen huutaa, jotta vierustoveri
eroittaisi hänen puheensa. Vastaantulijoita hän siinä hiukan häpesi,
mutta mikäs auttoi.

Kyllähän kotikaupungin kaduilla joskus oli hälinää, mutta ainoastaan
määrätyillä paikoilla, missä kadut olivat kivitetyt, ja ainoastaan
pahimman liikkeen aikana aamupäivällä. Mutta täällä, oli aamu tai
ilta, aina näytti sitä riittävän. Ja kadun yli astuessa tuli vilkaista
oikealle, vasemmalle, eteen ja taaksepäin, ettei vain joutuisi pyörien
alle. Varsinkin nuo leveäpyöräiset automobiilit olivat kuin hirvittäviä
petoja, ja raitiovaunutkin, vaikka ne kulkivat määrätyillä radoillaan,
herättivät hänessä pelon tunteita.

Kaarina ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että kulkijat yleensä
liikkuivat niin levollisesti, kuin ei pelon aihetta olisi ollut
likimaillakaan, ja kumminkin, jos jalka olisi luiskahtanut kadun yli
mennessä, niin kuoleman vaara olisi ollut edessä sillä samalla hetkellä!

Kaarina oli matkalla koulusta kotiin. Seuraavassa kadunkulmassa hänen
ja toverinsa tiet erosivat ja hän jatkoi yksin matkaansa. Hänen
mielessään pyöri ajatuksia, mutta katuhälinän vuoksi hän ei voinut
niitä itselleen selvitellä. Vasta kun hän tuli asuntoonsa ja pieneen
huoneeseen, jossa hänellä oli naisylioppilas asuintoverina, sai hän
aikaa rauhassa miettiä tänä päivänä saamiaan kokemuksia.

Hän oli vasta muutamia päiviä ollut koulussa tutkinnon jälkeen, jonka
hän kutakuinkin oli suorittanut. Uusien opettajien tapa kysellä ja
kuulustella tuntui hänestä vielä oudolta ja monessa suhteessa tuntui
koulunkäynti toisenlaiselta, kuin ennen. Siellä tyttökoulussa hän oli
vähitellen saavuttanut varman aseman opettajiin nähden. Opettajiin oli
aikaa myöten juurtunut käsitys, että hän oli ahkera ja osasi läksynsä,
ja ollakseen rehellinen, täytyi hänen tunnustaa, että hän oli joskus
käyttänyt väärin saavuttamaansa luottamusta.

Hänelle sattui joskus, ettei hän ollutkaan aivan varma asiastaan,
taikka sattui niin, että hänen ajatuksensa kesken kaikkea lähtivät
kulkemaan omia teitään, ja kysymyksen kaikuessa hän ei saanut niitä
heti kootuksi ollakseen valmis oikein vastaamaan, mutta hän viittasi
kumminkin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan joutunut kiinni, mutta
hän tunsi kumminkin salaista häpeää, muistellessaan näitä tapauksia.

Kun hän nyt huomasi olevansa uutena tulokkaana, usein toisenlaisten
vastauksien antamiseen tottuneena, opettajien tarkan silmälläpidon
alaisena, niin hänen täytyi lukea läksynsä huolellisemmin kuin ennen ja
aina olla valpas vastaamaan.

Uusien toverien joukossa monet olivat iloisempia ja vilkkaampia
ja jutteluissaan terävämpiä, ja monessa suhteessa he tuntuivat
kehittyneemmillä, kuin entisistä tovereista hauskimmat ja viisaimmat.
Kouluelämä täällä olisi häntä tyydyttänyt monta vertaa enemmän kuin
ennen, jollei paria seikkaa olisi ollut, jotka tuntuivat hänestä
vierailta ja vastenmielisiltä.

Seurustelu poikien ja tyttöjen kesken oli yleensä täysin toverillista,
"meidän pojat" eivät olleet "kavaljeereja" tyttöjen silmissä ja "meidän
tytöt" olivat poikien mielestä jotain muuta kuin tavalliset tytöt.
Olivatko ne huonompia tai parempia, se oli sivuseikka, pääasia vain,
että turhanmoinen keikaileminen heidän edessään ei tullut kysymykseen.

Tämä vaikutti Kaarinaan omituisen vapauttavasta Hän oli
tyttökouluaikanaan tuntenut jonkunlaista puutetta toverielämässä,
samoinkuin seurustelussa poikien kanssa. Hän ei silloin kyennyt
itselleen selvittämään, mitä hän oikein kaipaisi, mutta nyt hän
luuli huomanneensa, että molemmissa oli yksipuolisuutta, joka
yhteiskoululaisten kesken oli suurimmaksi osaksi poispyyhittyä. Tässä
ympäristössä esiintyi sen tähden kahta räikeämpänä se tapa, jolla
muutamat yläluokkien pojat ja eräät alemmilla luokilla olevat sievät
ja keimailevat tytöt seurustelivat keskenään. Kaarina sattui kerran
kuulemaan heidän keskeisiä juttelujaan ja hän hämmästyi sanomattomasti.
Hän ei koskaan ollut voinut mielessään kuvitella, että nuorten
keskustelut olisivat voineet pukeutua sellaisiin muotoihin.

Mitä he puhuivat oli sivuseikka, eikä niillä sanoilla oikeastaan
ollutkaan muuta sisällystä kuin että ne verhosivat koko maailman täynnä
alhaisia tunteita ja ajatuksia.

Kaarina ei koskaan ollut voinut käsittää, mistä johtui muutamien
opettajien pelko kaikkea sitä vastaan, mitä kutsuttiin rakkaudeksi,
vielä vähemmän hän oli käsittänyt niitä yhdenikäisiä tyttötovereita,
jotka tunsivat suoranaista vastenmielisyyttä kaikkia poikia kohtaan.
Hänen mielestään rakkaushaaveet olivat kuin kukkasia ajatusmaailman
nurmikolla, ja hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että tytöillä
oli ihanteensa, ainoastaan sen vuoksi, että elämä niiden kautta sai
kirkkaamman loisteen ja jokapäiväiset työt niiden kautta kadottivat
raskaan vaikutuksensa. Hän tosin ei vielä ollut omaa ihannettaan
löytänyt, mutta hän odotti sen saapuvaksi ja tämä toivokin jo mieltä
virkisti.

Mutta niiden huomioiden jälkeen, jotka hän nyt teki, hän ei oikein
tiennyt mitä ajatella. Tuntui aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi
vedetty alas verho, ja sen takaa näkyi sellainen puoli elämästä,
jonka hän kyllä oli aavistanut olevaksi, mutta jonka hän luuli olevan
jossain kaukana piilopaikoissa. Nyt hän aavisti sen osaksi asuvan hänen
edessään, hänen lähimmässä ympäristössään, ja hän tunsi, että se puoli
oli voimakas osa elämästä, niin voimakas, että hän joutui aivan ymmälle
kuvitellessaan mitä se oikein oli ja mihin se voi johtaa. Hän tunsi
itsensä voimattomaksi ja valmistautumattomaksi sitä vastaan. Ja sitä
hänen kumminkin olisi pitänyt tehdä, tunsi hän.

Toinen tuskallisesti vaikuttava huomio oli se, että suuri osa
tovereista laiskuutensa ja laimean lukuharrastuksensa johdosta oli
oppinut turvautumaan lunttailemiseen jos jossain muodossa. Ei yksikään
tovereista näyttänyt sitä kummastelevan, vielä vähemmin paheksivan.
Kaikilla se oli tiedossa, mutta siitä huolimatta kaikki opettajien
edessä esiintyivät niin rehellisen näköisinä, aivan kuin heillä ei
koskaan olisi ollut mitään vilppiä mielessä.

Kaarina oli heti ensi päivänä päättänyt puhua siitä tovereille. Hän ei
voinut uskoa muuta kuin että heidän täytyisi hävetä tätä asiata, kun
hän vieraampana tulisi siitä muistuttamaan.

"Toisena päivänä hän sen tekisi!" ajatteli hän koulusta kotiin
lähtiessään.

Kun tuli seuraava päivä, tunsi hän itsensä sitä vastoin epävarmemmaksi.
Mitähän he hänestä ajattelisivat? — Oliko hän sitten niin täydellinen,
että hän olisi oikeutettu heitä moittimaan ja tuomitsemaan? —

Sanomatta se vieläkin jäi.

Mutta tänä aamuna hän oli lujasti päättynyt sen tehdä, käyköön sitten
miten hyvänsä, tapahtukoon mitä tahansa. Ja hän sanoi sen. Heti
ensimäiselle välitunnille päästessä hän nousi ylös, ennenkuin yksikään
tovereista oli ehtinyt luokasta poistua.

Hän ei oikein tarkkaan enää muistanut mitä hän sanoi. Hän oli ensin
koettanut olla tyyni, mutta kohta hän sittenkin puhui kiivaasti. Hän
oli tuntenut kuinka veri nousi päähän. Hän oli kiihtynyt kiihtymistään
ja vihdoin olivat kyyneleet tunkeneet esille.

Ei kukaan ollut sanonut mitään, hän oli seisonut pulpettinsa edessä,
tohtimatta kohottaa katsettaan sen kannesta. Kun hän oli sanottavansa
sanonut ja katseli eteensä, huomasi hän hämmästyksekseen, että suurin
osa luokasta oli hiipinyt ulos, ainoastaan muutamia tyttöjä seisoi
hänen edessään ja yksi heistä tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä
ja sanoi:

"Hyvä se oli, mitä puhuit, mutta pelkään, ettei siitä ole paljonkaan
apua." Sitten hänkin poistui toisten kanssa, mutta Kaarinalla oli
olevinaan tekemistä pulpettinsa järjestämisessä ja hän läksi ulos
luokasta vasta sitten kun hän arvasi, että muut olivat eteisestäkin
poistuneet. Häntä sekä hävetti, että harmitti. Hän tiesi olevansa
oikeassa, mutta hän oli sittenkin nöyryytetty.

Välttääkseen omia luokkalaisiaan ryhtyi hän välitunnilla jutteluun
ensiluokkalaisten kanssa, yhtyi vihdoin heidän palloleikkiinsä ja astui
tunnin alkaessa viimeisenä kaikista takaisin luokkahuoneeseen.

Kun hän koulupäivän päätyttyä raskain mielin astui koulutietä
kotiinpäin, kuuli hän jonkun takanaan sanovan nimensä. Siinä tuli
Martta, eräs kahdeksasluokkalainen. Hän oli Kaarinan mielestä niin
rehellisen näköinen tyttö, että hänen oli verrattain helppo rohkaista
mieltään ja hänelle kertoa tämänaamuinen tapahtuma. Ilokseen hän
huomasikin, että Martta hänet täydellisesti ymmärsi. Hänkin oli
koettanut omalla luokallaan vaikuttaa samaan suuntaan. Hänelle oli
sanottu, että oli mahdotonta nykyaikoina tulla toimeen aivan ilman
lunttaamista, läksyt olivat muka liian pitkät, ne ja ne vanhemmatkin
ihmiset olivat monta kertaa sitä valitelleet, ja surkutelleet sitä
työtaakkaa, mikä nykyään on koululaisten hennoilla hartioilla. Aivan
ilman vaikutusta tovereihin hän ei kuitenkaan uskonut olevan, että
asiasta heille huomautti. Hänen luokallaan oli kuitenkin muutamia,
jotka tästä pahasta tavasta olivat kokonaan luopuneet.

Martan puhelu saattoi Kaarinan mielen keveämmäksi, mutta nyt taas, kun
hän istui kotona, painoivat ajatukset häntä raskaasti ja elämä tuntui
hänestä kummalliselta ja käsittämättömältä.

Palvelustyttö tuli kutsumaan hänet päivällisille. Siellä he
olivatkin jo kaikki muut koolla; ylioppilaat, polyteknikkolainen,
jatko-opistolaiset ja pikkupojat. Pöydän päässä seisoi emäntä, pyöreänä
ja hymyilevänä, pitsimyssy parhaimmassa asennossaan, antaen Kaarinan
sisääntullessa nuorelle joukolle viittauksen istuutumisen merkiksi.

Kaikki kävivät pöytään, ainoastaan polyteknikkolainen seisoi vielä
pystyssä. Hän katseli vastapäätä olevan ikkunan läpi ulos kadulle ja
ivallinen hymy liikkui hänen huvilla huulillaan.

"Tuossa maisteri Heikkilä taasen astuu neiti Alhon kanssa. Aina ne
kaksi ovatkin yhdessä. Aina he hommaavat ja häärivät, luulevat muka
maailmaa parantavansa, mutta eipä siitä juuri jälkeä näy!" sanoi hän
pilkallisesti naurahtaen. Sitten hänkin kävi pöytään.

"Ovatkohan he kihloissa?" kysyi yksi jatko-opistolaisista.

"Semmoinen vanhapiika! Johan hän sopisi maisteri Heikkilän äidiksi!"
vastasi toinen.

"Mitä varten he sitten aina yhdessä kävelevät?" kysyi yksi pikkupojista
uteliaasti.

Polyteknikkolainen ei pannut huomiota näihin kysymyksiin, vaan jatkoi:

"Raittiutta he saarnaavat ja sitä ikuista kristillistä siveellisyyttä
ja kuka ties mitä kaikkia jaloja ja ihanteellisia aatteita. Kaikkea
sitä mitä ihmiset yleensä pitävät taiteellisena, he arvostelevat oman
ankaran mittapuunsa mukaan. Ei heidän silmissään saa armoa muut kuin
heidän kaltaisensa suunpieksijät ja maailmanparantajat!"

Nais-ylioppilas, Kaarinan huonetoveri, tarttui nyt puheisiin:

"Minä luulen että he kumminkin tarkoittavat kaikkein parasta!" sanoi
hän hiukan arastellen.

"Mutta mitä varten tehdä itsensä naurettavaksi ihmisten silmissä?
Katupojatkin osottavat heitä sormella ja sanovat: tuossa se
raittiuspari taas marssii!" sanoi polyteknikkolainen halveksivasti. Hän
jatkoi sitten:

"Neiti Alhon nuorempi sisar on nyt vielä aivan tavallinen ihminen.
Mutta jahka hän tulee vanhemmaksi, niin saattepa nähdä, että hän on
aivan samanlainen inhottava olento kuin tämäkin Heikkilän toveri.
Varokaa vain, pikkupojat, ettei joku teistä joudu hänen ansoihinsa!"

Useat nauroivat ja pikkupojat katsoivat hämmästyneinä toisiaan.

Emäntä punastui ja ryhtyi puolustamaan neiti Alhoa. Hän oli kuullut
kerrottavan, että tämä oli erittäin avulias köyhille, ja usea
työmiesperhe, joka ennen, perheenisän juoppouden tähden, näki nälkää,
oli kurjuudesta pelastunut sen kautta, että mies, neiti Alhon avulla,
oli tullut raittiiksi.

Polyteknikkolainen ei enää puuttunut puheisiin, ja keskustelu
siirtyi tuleviin konsertteihin ja teatteriin, sekä siitä sitten taas
henkilökohtaisiin arvosteluihin, kosketellen huomatumpia heidän
tuttavapiirinsä jäseniä.

Tämänsuuntaisia olivat heidän keskustelunsa ruokapöydässä miltei
säännöllisesti. Kun nuoret kiihtyivät aiheettomaan moittimiseen ja
ivailemiseen, niin emäntä koetti sitä jonkinverran hillitä, mutta
muuten sai juttelu kulkea omaa latuansa. Ei koskaan löydetty, tuskinpa
haettiinkaan mitään yhteistä ainetta, joka voisi kaikkia innostaa,
ei edes tyyneesti harkittua keskustelua opintojen alalta, jossa
kuitenkin ainakin joillakuilla olisi ollut yhteistä pohjaa. Toinen
pikkupojista oli ainoa, joka mitä suurimmalla innostuksella joskus
puhui luonnontieteellisistä retkeilyistään ihailemansa nuoren opettajan
seurassa.

Tällä kertaa Kaarina tunsi tavallista selvemmin, että hän oli vieras
tässä piirissä. Kun toiset pöydästä noustua vielä jäivät ruokasaliin
kahvikuppiaan odottelemaan, erosi hän seurasta ja vetäytyi omaan
huoneeseensa.

Kuinka toisenlainen olikin se ilmakehä, joka häntä kotona ympäröi! Ei
sitä hyvää harrastusta, joka ei saavuttanut vanhempien kannatusta,
ja itsensä uhraavat, hiljaisuudessa tahi julkisuudessa toimivat
jaloaatteiset henkilöt saivat heiltä aina lämpimintä myötätuntoa
osakseen. Jos kenenkään, niin juuri heidän pieniä virheitään ja
inhimillisiä puutteellisuuksiaan koetettiin lieventää. Suurimpina ja
kunnioitettavimpina heidän silmissään esiintyivät ne henkilöt, jotka
osottivat uskallustansa toimia toisin kuin "muut ihmiset", jos heidän
omatuntonsa niin vaati.

Toiselta puolen saivat kyllä ankaroita sanoja osakseen, varsinkin
isän puolelta, ne jotka hänen ymmärryksensä mukaan itsekkäisissä
tarkoituksissa puuhasivat, ne jotka esiintyivät enemmän tai
vähemmän valheellisina, eikä suinkaan hän säästänyt niitäkään,
jotka raukkamaisina alistuivat "yleisen mielipiteen" vaatimusten
kannattajiksi, vaikka heillä oli edellytyksiä toimimaan uskollisina
periaatteilleen.

Siellä, kotona, hän hengitti vapaasti, ja usein vanhempien keskusteluja
kuultuaan hän tunsi sisällisesti kasvaneensa, oli aivan kuin omituinen
voima olisi virrannut hänen suonissaan.

Täällä hän tunsi painostusta ja masennusta. Ehkä se syntyi siitäkin,
että hän tunsi ajattelevansa toisin kuin muut, mutta ettei hän saanut
ajatuksiaan ilmaisseeksi. Hän tunsi olevansa raukkamainen, sillä hän,
joka usein oli tehnyt itselleen pyhiä lupauksia, että hän uhraisi
itsensä isänmaalleen ja kansalleen, ei itse asiassa ollut uhrautumisen
taidossa, pienimmässäkään, tuskin alkuun päässyt. Ja nyt kun hän
kuuli ivapuhetta toisesta, joka todella oli jotain uhrannut ja tehnyt
kanssaihmistensä hyväksi, puuttui häneltä rohkeutta nousta puolustamaan
vääryyttä kärsivää. Tätä ajatellessaan hänen täytyi hävetä itseänsä.

Kaarina istuutui omalle puolelleen sitä pöytää, joka oli hänen ja
huonetoverinsa yhteinen. Hän oli koulusta tultuaan syönyt päivällisen
ja kävi nyt lukemaan kirjettä äidiltään.

  "Kaarina kulta!

  Vihdoinkin tiedän, että kirjeeni pääsee luoksesi sinne Helsinkiin,
  ja voin siis ruveta kertomaan kuulumisia täällä sen viikon ajalta,
  jolloin yhteys pääkaupungin kanssa on ollut kaikin puolin katkaistu.

  Ennenkuin käyn kirjoittamaan muusta, tahdon sinulle kertoa jotakin,
  joka on sinulle odottamatonta kuulla. Meidän vanha rakas mummomme on
  päässyt ijäiseen rauhaan. Hän sairastui lakkoviikon toisena päivänä,
  ja kun vapauden kellot soivat ja kansa kulki juhlasaatossa laulaen
  ja soittaen, seisoimme hänen kuolinvuoteensa ääressä todistamassa
  hänen henkensä muuttoa valon ja vapauden asuntoihin. Kaipauksen
  kyyneliä me nyt vuodatamme, sillä olihan hän meille kaikille rakas,
  ja erittäinkin minulle, hänen nuorimmalle tyttärelleen. Mutta
  voimme samalla iloita siitä, että hän on hyvän päivätyön tehnyt ja
  jättänyt meille hyvän ja kauniin muiston itsestään ja monta suurta
  ja hyödyllistä opetusta. Jos sinäkin, tyttöseni, olet minulta hyviä
  neuvoja saanut, niin muista, että monen monta, ehkä parhaimmat
  on sinun mummosi ensin minulle antanut. Hän ei ollut lukenut
  tieteellisiä teoksia, mehän monta kertaa naurahdimme, kun hän meille
  näytti oppikirjojaan, joita hän lapsena luki, ja kertoi mitä tietoja
  hän koulussa pääasiallisesti oli saanut. Mutta hän oli lukenut elämän
  suurta kirjaa ja lukenut sitä niin, että hän oli sen ymmärtänyt, ja
  hän osasi siitä, minkä hän oli oppinut, jakaa tietoja muillekin,
  etupäässä lapsilleen. Elämän kirja on niinkuin raamattukin, moni sitä
  lukee, harva sitä oikein ymmärtää, eikä yksikään ole niin viisas kuin
  se, joka on ymmärryksellä ja kauan molempia lukenut. Ne kuuluvat
  yhteen yhtä hyvin kuin laillinen järjestys ja yhteiskuntaelämä.
  Auttamattomasti yksipuolinen on se, joka tutkii toista, mutta
  laiminlyö toisen seuraamista avosilmin ja ymmärryksellä.

  Sinä et ehkä vielä oikein tätä käsitä, mutta toivon, että vielä tulet
  sen ymmärtämään.

  Nyt lakkoviikolla oli meillä oivallinen tilaisuus nähdä kuinka
  käy, jos historiallisella pohjalla kehittynyt laillinen järjestys
  yht'äkkiä sysätään syrjään yhteiskunta-elämästä. En huoli ruveta
  kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista täältä, koska niistä
  on luettavana meidän lehdessämme kaikki mitä tiedämme, ja sieltä
  saat niistä asioista tiedon. Pää-asia on nyt vain, että kun tämä on
  ohi, niin kaikki huokaavat helpotuksesta ja iloisemmin kuin ennen
  askaroivat jokapäiväisissä toimissaan.

  Mummon hautajaiset ovat ensi tiistaina. En tahdo kehoittaa sinua
  tänne tulemaan, koska tiedän, että sinulle on tärkeätä nyt
  ensimäisellä lukukaudella olla mukana joka tunti. Onhan tämä
  ulkonainen meno vain, täytyyhän meidän se myöntää, kun järkevästi
  asiata ajattelemme.

  Sinä saat hankkia itsellesi jotain käytännöllistä mustaa vaatetta
  jokapäiväiseksi leningiksi (hyvä musta leninkisihän sinulla
  on kunnossa paremmaksi puvuksi). Suruharsoa sinun ei tarvitse
  hankkia. Kuten tiedät, en minä hyväksy niiden käyttämistä enkä ole
  itsellenikään sellaista hankkinut.

  Sitten vielä yksi asia. Taimi on kovasti sairas. Se viimevuotinen
  tauti on taas uusiintunut ja muutamat rouvat ovat yhdessä lupautuneet
  maksamaan hänen matkansa Helsinkiin ja olonsa Diakonissalaitoksella.
  Niin kohta kun hänelle ilmestyy matkatoveri, joka hänet vie perille
  saakka, lähtee hän matkaan. Tietysti sinä käyt joskus häntä
  katsomassa!

  Vielä, oletko käynyt Anderssonin ja Molanderin tätien luona? Jos et
  ole, niin mene ensi pyhänä ainakin toiseen sukulaispaikkaan ja muista
  sanoa minulta terveiset!

  Kirjoita nyt kohta ja kerro tarkoin voinnistasi. Tiedäthän, että sekä
  isä että minä ajatuksissamme seuraamme sinua ja tahtoisimme kuulla
  kaikista asioistasi.

  Voi hyvin toivoo oma äitisi."

Äiti osasi oikein arvata! Vaikka hän pari viikkoa sitten oli kuullut
mummon sairastamisesta, ei hän voinut aavistaa, että tauti olisi
kuolemaksi. Hänestä oli tuntunut niin mahdottomalta tuo ajatus, että
mummo olisi kuollut. Kummallista se on: vaikka järki sanoikin, että
liki kahdeksankymmentä vuotta elänyt ihminen jo on ikänsä lopussa,
niin sittenkään Kaarina ei voinut ruveta itselleen kuvailemaan mummon
mahdollista kuolemaa. Lapsena hän usein oli ajatellut, että mummo oli
heille aivan välttämätön, koska hän heille aina sukkia kutoi. Nyt hän
tiesi, että oli niitä olemassa toisiakin sukankutojia. Nyt hänestä
tuntui vain, että mummo oli heille välttämätön, koska hän kerran oli
olemassa. Kumminkin hän oli poissa. Ei koskaan hän enää saisi auttaa
häneltä päällystakkia ja laitella hänelle oikein mukavaa istuinta
keinutuoliin. Ei koskaan hän saisi nähdä hänen ystävällisiä kasvojaan,
ei hänen ääntänsä kuulla eikä taas saattaa häntä ovelle, kun hän läksi,
sauvaansa nojautuen, astumaan kotiinpäin.

Kauan Kaarina istui ja itki muistellessaan mummoa, jolle hän olisi
tahtonut olla hyvä ja ystävällinen. Mutta vaikka hän olisi sitä
tahtonutkin, niin ei hän saanut sitä tehneeksi niin paljon kuin olisi
pitänyt. Omia hommia oli hänellä usein esteenä, kun olisi pitänyt mennä
mummon luo, ja kun mummo heillä kävi, niin silloinkin milloin läksyt,
milloin muut puuhat estivät häntä mummon luona olemasta. Nyt oli
myöhäistä katua!

Sitten hän taasen otti esiin kirjeen ja luki sen uudelleen. Ensimäinen
tehtävä oli nyt uuden puvun hankkiminen. Miksi äiti tahtoi, että hänen
tuli hankkia musta hame? Olihan mustan puvun käyttäminenkin joutava
ulkonainen surun ilmaisutapa! Mutta koska äiti niin tahtoi, niin
täytyihän hänen hankkia tuo puku. Kuinkahan hän nyt oikein kysyisi
tädiltä neuvoa? Ei hän voinut vaatia tätiä mukaansa kauppoihin, ja
mallitilkkujen pyytäminen oli niin vaikeata. Se kai nyt kuitenkin oli
tehtävä.

Seuraavina päivinä kuluivat kaikki hänen vapaat hetkensä kankaan
valitsemiseen, ompelijan hankkimiseen ja puvun koettelemiseen. Täti
antoi hänelle hyviä neuvoja ja kaikki onnistui hyvin.

Heti tästä puuhasta päästyään oli hän päättänyt mennä
diakonissalaitokselle Taimia tapaamaan. Oli lauantai-iltapuoli, kun hän
läksi astumaan Kaisaniemen puistoa kohti, jatkaakseen sitten matkaansa
sen läpi ja pitkin Töölöön lahden yli menevää rautatiepengertä
Eläintarhassa sijaitsevalle diakonissalaitokselle.

Liike Helsingin kaduilla oli ollut vilkkaimmillaan. Kaisaniemessä
tuli vielä muutamia henkilöitä vastaan, mutta sen jälkeen vain ani
harva silloin tällöin. Kun Kaarina saapui diakonissalaitoksen eteen,
alkoi jo hämärtää, ja sisään astuessa olivat käytävät jo valaistut.
Eräs diakonissa sinivalkeassa puvussaan tuli häneltä kysymään ketä
hän haki. Kun Kaarina oli sanonut Taimin nimen, lupasi hän mennä
ylihoitajattarelta kysymään millä osastolla Taimi makasi. Siinä
istuessaan ja odottaessaan vastausta näki hän useitten diakonissojen
kulkevan ohitsensa. Tuolla tuli kaksi sisarta vastakkaisilta tahoilta.
Vastaantullessaan he suutelivat toisiansa. "Jumalan rauhaa! Miten sisar
nyt on voinut?" — "Herralle kiitos, hyvin!" — "Herran haltuun, sisar!"
— "Samoin, sisar!" Taas he suutelivat toisiaan ja erosivat kevein,
tuskin kuulumattomin askelin, kuten olivat tulleetkin.

Kohta sen jälkeen tuli Kaarinan luo pitkä, hieman rokonarpinen sisar,
joka pyysi hänet tulemaan neiti Taimin luo. Kaarina kulki hänen
jäljessänsä ensin pitkin käytävää, sitten toiseen kerrokseen ja
taas käytävää pitkin. Vihdoin he saapuivat saliin, jossa oli neljä
sänkyä, ja yhdessä niistä makasi Taimi. Hän ei ollut ensinkään sairaan
näköinen. Hänen poskensa olivat päinvastoin punakammat kuin ennen, ja
kun hän näki Kaarinan, loistivat hänen pienet silmänsä ilosta.

"Äiti kirjoitti, että olet sairas ja että tulisit tänne makaamaan.
Miten sinä nyt jaksat?"

"Minun oikeaa jalkaani, tiedäthän, joka viime talvena oli kipeä, taas
alkoi pakottaa. Kyllä minä luulen, että se olisi tullut kotonakin
terveeksi, mutta tässä minä yhtäkaikki olen. Kun kirjoitat äidillesi,
niin kiitä häntä kaikesta!" Taimi hyrähti itkuun.

Kun Taimi oli tyyntynyt, kysyi Kaarina: "Pakottaako sitä hyvin kovasti?"

"Ei sitä paljon pakota, kun minä saan maata alallani, mutta se ei tahdo
sietää liikuttamista. Sitä sähkötetään ja hierotaan joka päivä. Kyllä
siitä kohta hyvä tulee!"

"Onko sinulla ikävä maata täällä?"

"Voi, ei ensinkään! Me täällä näitten toisten kanssa aina kujeilemme
vain, ja sisaret ovat niin ystävällisiä, että oikein on hauska. Vuoroin
joku heistä käy kysymässä vointiani. Se sisar, joka sinut tänne
saattoi, on hoitajani. Hän on hyvin hiljainen ja hän usein iltaisin
lukee meille."

"Olitko kauankin sairas ennenkuin tulit tänne?"

"Oikeastaan jalka on ollut kipeä yhtä mittaa viime talvesta saakka.
Mutta vasta noin kolme viikkoa sitten sitä alkoi pakottaa."

"Kuka sinua kotona hoiti?"

"Ei kukaan", vastasi Taimi ja jatkoi hätäisesti:

"Onko sinusta hauska käydä yhteiskoulua?"

Kaarina ei enää kysynyt Taimilta mitään, vaan alkoi sen jälkeen kertoa
Taimille vaikeuksiaan uuteen kouluun tullessaan. Hän kertoi kuinka
oudolta oli ensi aluksi tuntunut, kun luokalla istui sekä tyttöjä että
poikia, kuinka useimmat olivat hyvin eteviä, paljoa etevämpiä kuin
parhaimmat heidän koulussaan. Heidän luokallaan oli muutamia, joita
lukeminen innostutti siihen määrään, että he vapaaehtoisesti kotona
lukivat laveampia teoksia ja tiesivät kertoa asioista, joista toisilla
ei ollut aavistustakaan. Mutta oli siellä sitten semmoisiakin sekä
tyttöjä että poikiakin, jotka vain pakosta koulua kävivät ja jotka
olivat keskenään liitossa, niin että kun joku ei osannut, niin toiset
olivat aina valmiita auttamaan. He olivat kumminkin niin viisaita,
etteivät opettajat mitenkään voineet saada heitä kiinni. Sitten Kaarina
kertoi uusista opettajista ja toverikunnan kokouksista, jotka täällä
erosivat heidän tyttökoulunaikuisistaan siinä, että ohjelmat olivat
monipuolisempia ja että ohjelman loputtua aina pistettiin tanssiksi.

Sitten he keskustelivat entisistä tovereistaan. Eini oli kotona tätinsä
luona lepäämässä koulunkäynnin jälkeen. Helli oli kauppakoulussa j.n.e.

Vihdoin sisar tuli huomauttamaan, että sairaitten vastaanottoaika oli
lopussa, ja Kaarina heitti hyvästi sekä lupasi niin pian kuin ehtisi
tulla takaisin Taimia tervehtimään.

Kotimatkalla ajatteli Kaarina Taimia, jonka hän oikeastaan vasta viime
vuonna oli oppinut tuntemaan, vaikka he koko kouluajan olivat olleet
samalla luokalla. Kerran alaluokalla ollessaan oli hän käynyt Taimin
kodissa, tämän syntymäpäivillä. Hänen vanhempansa omistivat silloin
vanhahkon, mutta kumminkin verrattain isoilla huoneilla varustetun
talon laitakaupungin puolella. Kodissa oli jonkun verran kulunutta,
se mikä oli näkyvissä, mutta ei mikään kuitenkaan osottanut erityistä
köyhyyttä. Heille, Taimin tovereille, oli tarjottu kahvia ja hedelmiä,
ja kaikenlaisissa leikeissä oli ilta kulunut hupaisesti.

Sittemmin oli Taimi sulkeutunut yhä enemmän itseensä; ei hän käynyt
kenenkään toverin luona eikä kukaan käynyt hänen kodissaan. Toiset
toverit kertoivat, että hänen vanhempansa molemmat joivat, ja sitten
sai Kaarina kuulla, että Taimin äiti oli kuollut ja heidän talonsa
myyty. Kerran hän tuli kysyneeksi Taimilta, missä hän nyt asui, mutta
Taimi oli vain ylpeästi keikahduttanut päätään ja sanonut: "Asunpahan
jossain!" Sen jälestä ei Kaarina sitä asiaa kysellyt.

Ylemmillä luokilla, kun useimmat muut tytöt alkoivat lihota, tapahtui
Taimissa aivan päinvastoin kalpeneminen ja laihtuminen. Tytöt
kuiskailivat keskenään, että hän ei saanut kyllin syödäksensä, että
hänen juoppo isänsä häntä kiusasi ja muuta sen tapaista, joka tuntui
Kaarinasta niin mahdottomalta, kuin olisi se ollut paljasta juorua.

Mutta sitten Taimi sairastui. Hän oli viikkokauden ollut poissa
koulusta, kun Kaarina päätti lähteä häntä katsomaan. Hän meni Taimin
entiseen kotitaloon kysyäkseen, missä hän asui, ja sai sieltä tietää,
että hän äskettäin oli muuttanut aivan vastapäätä olevaan taloon.

Se oli kaksikerroksinen taitekattoinen talo, jolla ei ollut
sisäänkäytävää kadun puolelta. Portista sisään päästyään hämmästyi
Kaarina siivottomuutta, joka pihalla vallitsi; joka nurkka oli täynnä
luutia ja muuta romua, keskellä pihaa oli vajanaisia huonekaluja ja
likaisia ajoneuvoja sikin sokin. Kaksi ovea oli rakennuksessa, ja
Kaarina päätti mennä sisälle oikeanpuoleisesta kysyäkseen Taimin
asuntoa. Vanhahko, likaisesti puettu vaimoihminen tuli häntä vastaan ja
kertoi että Taimi asui vinnikerroksessa, johon johti eteisen perällä
olevat kapeat ja epämukavat portaat.

Eteisen perällä oli puolipimeätä, ja kun Kaarina pääsi portaitten luo,
oli ensimäinen ajatus, että muija oli hänet pettänyt, sillä eivät
suinkaan nämä portaat vieneet asuinhuoneisiin. Kumminkin hän rohkaisi
mielensä ja alkoi kiivetä ylöspäin.

Noustua puolitiehen alkoi valoa pilkistää ylhäältä päin ja vihdoin hän
saapui jonkunlaiseen käytäväntapaiseen ullakolla, jonne molemmissa
päissä olevista pienistä ikkunoista tuli valoa. Käytävän oikealla ja
vasemmalla puolella oli ovia. Kaarina aukaisi toisen oven oikealla,
muijan neuvon mukaan. Mutta huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään.
Hän tarkasteli huonetta lähemmältä. Se oli hyvin matala, ummehtuneelta
haiseva pieni huone. Oikealla oli vuode, siinä kunnossa kuin joku sen
olisi jättänyt järjestämättä vuodevaatteita, vasemmalla penkki, ikkunan
yläpuolella riippui risainen, harmaantunut uutimenpätkä, pöydällä
ikkunan edessä oli läkkituoppi ja mustaksi savuttuneella lasilla ja
rikkinäisellä kuvulla varustettu pöytälamppu. Vielä oli huoneessa
rikkinäinen tuoli, pari saappaita nurkassa ja muutamia vaatekappaleita
epäjärjestyksessä penkillä.

Taas hän rupesi epäilemään olisiko mahdollista, että Taimi asuisi
täällä, ja häntä rupesi melkein pelottamaan olla yksin tässä oudossa
kurjuuden pesässä. Samassa ilmestyi Taimi ovessa. Hän oli nähtävästi
maannut jossain ja levätessään aukaissut vaatteensa, ja nyt hän
siinä seisoi pörröisenä ja punastuneena, toisella kädellä pidellen
vaatteitansa. Hänet nähdessään Kaarina huomasi, että hän todellakin oli
määräpaikassaan. He olivat yhtä hämmästyneinä kumpikin. Koulussa he
olivat paljon yhdessä, eikä ainakaan hän, Kaarina, koskaan ajatellut,
että olisi ollut eroitusta heidän välillään. Nyt, mikä ero! Hänellä
oli hyvä koti ja kaikki, mitä hän tarvitsi. Taimi ei oikeastaan voinut
puhua kodista, ja Kaarina ymmärsi, että häneltä täytyi usein puuttua
se, mitä välttämättömäksi katsotaan, sekä ruokaa että vaatteita.
Kaarina ymmärsi, että Taiminkin mielessä liikkui vertailevia ajatuksia
sillä aikaa kun hän laittoi vaatteensa reilaan ja sitten, ontuen,
suurella vaivalla, välittämättä Kaarinan vastustelemisesta, liikkui
huoneessa järjestellen vaatteita paikoilleen ja kooten yhteen läjään
rikat, jotka olivat jääneet aikaisemmin korjaamatta.

Kaarina ei muistanut heidän silloisista puheistaan muuta kuin että
Taimi lupasi lopuksi tulla seuraavana maanantaina kouluun. Sitten
Kaarina oli lähtenyt pois häpeissään siitä, ettei hän ennemmin ollut
ottanut selkoa Taimin kotioloista. Ehkä hän olisi voinut jotain tehdä
Taimin hyväksi.

Nyt hän vasta oikein tunsi Taimin, tuon ylpeän, nöyryytetyn ja
alennustilassaankin pystyssä päin kulkevan, paljon kokeneen
tyttöraukan. Mikä luonteenlujuus hänessä asui! Ei valituksen sanaa
kuulunut hänen huuliltaan, avunpyytäminen ei tullut kysymykseen! Lahjan
vastaanottaminen oli suurin nöyryytys, mikä häntä voi kohdata.

Kotiin tultuaan hän kertoi äidille kaikki näkemänsä. Lopuksi hän ei
voinut olla sanomatta mitä hän usein oli miettinyt: "Ihmeellistä
kuitenkin, että hän on niin turhamainen! Ei kukaan olisi voinut hänen
leninkejään ja päällysvaatteitaan nähdessään aavistaa, kuinka köyhä
hän oli! Minä olen varma siitä, että hän on uhrannut sekä leipänsä
että terveytensä voidakseen esiintyä sellaisissa puvuissa kuin muut
varakkaampien kotien tytöt!"

Kun hän oli tämän sanonut, oli äiti käynyt vakavaksi ja sanoi jotenkin
tähän tapaan:

"Ajattele mitä puhut ja mieti useamman kerran ennenkuin toista
tuomitset. Onkohan todellakin turhamaisuutta, että nuori tyttö, joka
syyttömästi on joutunut köyhyyteen, tahtoo olla yhdenvertaisena
ihmisten silmissä kuin muut hänen ikäisensä ja koulutoverinsa, jotka
ovat samasta onnettomuudesta säästyneet? Mitenhän itse käyttäytyisit
hänen asemassaan?"

Kaarina ei silloin voinut mitään vastata. Äiti ei puhunut Taimista
Kaarinalle tämän jälkeen, mutta hän aavisti, että äiti oli ottanut
selkoa Taimin tilasta ja että hänen tarpeitaan, opettajien tahi muiden
kautta, tämän jälkeen oli pidetty silmällä. Taimi ei siitä maininnut
sanaakaan, ei hän sen koommin käynyt Taimin luona, eikä hän muutenkaan
saanut tilaisuutta huomata parantuisiko hänen olonsa. Nyt vasta olivat
Taimin sanat ja hänen itkuun purskahtamisensa antaneet hänelle täyden
varmuuden siitä, että hänen käynnillään Taimin luona oli ollut tälle
ratkaiseva merkitys.

       *       *       *       *       *

Kaarina istui taas työpöytänsä ääressä, ainoassa paikassa, joka
täällä, lukuunottamatta hänen yösijaansa, tuntui olevan kuin hänen
omansa. Juuri tuolla keskellä pöytää hänen huonetoverinsa ja hänen
omien kirjaläjiensä välillä kulki raja, jonka takana oli aivan vieras
alue. Hän tiesi tekevänsä väärin, jos hän luki ainoatakaan riviä siitä
mitä hänen toverinsa kirjoitti, ja sitä hän ei kuitenkaan voinut
estää. Hänellä oli pitkänäköiset silmät, ja kun hän lukiessaan ulkoa
läksyjään katsoi eteensä, osui hänen katseensa aina toverin paperille,
jos hänellä sellaista oli edessään. Kerran sattui, että hän ei voinut
vastustaa haluansa ottaa tarkemmin selkoa kirjoitettavasta ja silloin
huomasi hän, että tämä ainekirjoituksen asemesta kirjoitti runoja.

Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt ilmaista huomionsa ja pyytää
toveriltaan anteeksi tungettelevaisuuttaan, mutta hän ei ilennyt
sitä tehdä. Hän päätti, ettei hän kenellekään kertoisi toverinsa
runoilemisesta, ja siitä puoleen hän läksyjä lukiessaan tai muissa
mietteissä ollessaan aina katsoi joko oikealle, ikkunasta ulos
kadulle, tahi vasemmalle puolelleen, huoneen perälle, jossa seisoi
tummanruskeaksi maalattu piironki valkeine pitsireunaisine liinoineen,
peilineen ja kampausvehkeineen, vasemmalla seinällä hänen sänkynsä,
oikealla toverin.

Siinä istuessaan muisti hän, että nyt juuri olivat olleet mummon
hautajaiset. Täytyihän hänen myöntää, että äiti oli oikeassa, olivathan
nämä vain ulkonaiset menot, mutta sittenkin, jos hän olisi saanut olla
mukana ja juuri tässä tilaisuudessa hiljaisuudessa rukoilla Jumalalta
anteeksi, ettei hän ollut mummolle niin paljon kuin hänen olisi pitänyt
olla ja kuin hän olisi voinut olla, niin hänellä ehkä olisi helpompi
nyt.

Hän ei ollut huolinut vetää alas uutimia eikä sytyttää pöytälamppua,
vaikka olisi ollut aivan pimeä, jollei katulyhtyjen heijastus olisi
tuonut huoneeseen sen verran valoa, että silmän totuttua voi eroittaa
esineitten ääriviivat. Siinä istuessaan hän tuli katsahtaneeksi
ikkunasta vastassa olevan kivimuurin katon rajan luona näkyvään
palaseen tähtitaivasta.

Äkkiä lensi hänen mieleensä tarina, että vainajain silmät tähtinä
taivaalla meitä seuraavat, ja hän oli siinä näkevinään mummon silmän.
Se loisti, se pisti hänen lävitsensä aina sydämeen saakka, se näki mitä
hän ajatteli, se huomasi, että anteeksi pyytävä huokaus nousi hänen
rinnastaan, ja se hymyili ja säteili. Ja hänen rintansa täytti tyyni
ja lohdullinen tunne. "Sama taivas, sama tähti katselee tällä haavaa
kotiani tuolla kaukana, jossa omaiset kaikki ovat koolla ja muistelevat
mummoa ja ehkä — minuakin." Niin ajatteli Kaarina sitten; mutta samassa
kodin kaipaus valtasi hänet niin täydellisesti, että hän ei voinut
vastustaa kyyneleitään, jotka väkisin tunkivat esille.

Ovelle naputettiin. Kaarina pyyhki silmänsä, paineli niitä kerran
kämmenensä viileällä selkäpuolella ja läksi avaamaan. Salista tulviva
lampun valo huikasi hänen silmänsä. Ensin erotti vain lyhyenlännän
vartalon ja tummatukkaisen pään, ja vasta hetken jälkeen osasi hän
nähdä, että ovella seisoja oli Martta, joka oli Ailin, Kaarinan
huonetoverin serkku.

Kaarina iloisesti hämmästyi hänet nähdessään. Koko koulussa ei ollut
ainoatakaan tyttöä, joka häntä olisi miellyttänyt niin paljon kuin
Martta, ja sen jälkeen, kun hän oli tullut Martalle keventäneeksi
kuormaansa lunttaamisasiassa, oli mieltyminen yhä kasvanut.

"Aili ei nyt ole kotona", sanoi Kaarina. "Mutta käyhän kuitenkin
sisälle!"

Hänen sytyttäessään lamppua tuli Martta sisälle ja sanoi:

"Minä en nyt oikeastaan tullutkaan Ailia tapaamaan, minulla on vähän
asiaa sinulle!"

"Mitä kummaa se voisi olla!" ajatteli Kaarina järjestäessään mattoa
keinutuolissa, voidakseen tarjota vieraalle huoneen ainoan mukavan
istuimen. Hänen sydäntään lämmitti ajatus, että Martta oli häntä sen
verran huomannut, että hänelle jotain asiaa toimitti. Hän tarttui
Marttaa käsipuolesta, vei hänet keinutuolin luo ja käski istumaan.

"No, mitä se sitten olisi, olen oikein utelias tietämään?" kysyi
Kaarina.

"Oi kuinka mukava tämä keinutuoli on!" sanoi Martta ja nojautui
taappäin. "Minä olen tänään istunut niin paljon kumarassa, että oikein
suloiselta tuntuu saada nojata selkäänsä taaksepäin ja hengittää
keuhkonsa täyteen ilmaa! — No niin, asia on semmoinen, että meillä
olisi aikomus esittää ensi toverikunnan iltamassa kuvaelma, johon minä
nyt tulin pyytämään sinua osanottajaksi."

"Minuako?" kysyi Kaarina hämmästyen, "onhan meillä sievempiä ja kaikin
puolin sopivampia tyttöjä — miksi juuri minua?"

"Kyllä sinä olet kylliksi sievä, mutta tarvitaan lausumista, ja
muutamat arvelivat, että sinä voisit hyvin siitä suoriutua; sinä olet
rohkeamman näköinen kuin useat muut!"

"En minä nyt oikeastaan tiedä miksi minä pelkäisin", vastasi Kaarina;
"olkoon menneeksi, minä rupean siihen, jos minä saan osani nähdä ja
huomaan, että minä sen osaan suorittaa."

"Se ei tule kysymykseenkään, kyllä sinä sen osaat!" Martta otti
kirjansa välistä paperipalan, johon oli kirjoitettu kymmenkunta riviä.
"Tässä se on!"

Kaarina luki runon: "Mutta tämähän on mainio, kuka on sen sepittänyt?"

"Yhteistyötä se on!" vastasi Martta. "Otatko sinä osan vastaan?"

"Kyllä, kunhan te vain opetatte minulle, miten tulee käyttäytyä!"

"Se on niin merkillistä", sanoi Martta, "että kymmeniä tyttöjä on
meidän konventtiluokillamme yhteensä, mutta kun tahtoo saada vaikka
kuinka pientä kuvaelmaa, vuorolausuntoa tai sen semmoista esitetyksi,
niin ota siihen henkilöt jos saat! Poikia on melkein helpompi saada,
mutta tyttöjä vaivaa sellainen käsittämätön ujous tai pelkuruus, tahi
miksi sitä kutsuisi, että ei niistä tahdo saada ketään."

"Minusta pitäisi olla jokaisen velvollisuus auttaa silloin kun
pyydetään", sanoi Kaarina.

"Mutta on se sitäkin, että monet tahtoisivat tehdä nämä tehtävät aivan
mallikelpoisesti, ja kun he huomaavat, etteivät kykene kaikkein parasta
aikaansaamaan, kieltäytyvät he koko hommasta."

"Eivät ne sillä tavalla koskaan opikaan mitään!" sanoi melkein
harmistuen Kaarina, joka samalla muisti, että hänellä oli tyttökoulun
ajoilta samanlaisia kokemuksia.

"Pari vuotta sitten, silloin meillä oli hauskaa, kun joukossamme
vielä olivat silloiset 8-luokkalaiset. Silloin ei vielä ajateltu niin
paljon mitä muut sanoisivat, mutta pääasia oli, että iloittiin itse
sekä harjoituksissa että esitettäessä. Ja jos joku oli onnistunut
odottamattoman hyvin, niin hänelle ei kiitollisuuden osotuksia
säästetty. Kerrankin näytelmän primadonna kaiken lopuksi kannettiin
juhlakulkueessa tuolissa ympäri salin. Ja sitä suurempi ilo syntyi, kun
hänen ainoastaan hellävaroin käsiteltäväksi aijottu pukunsa alkoi tässä
menossa ratketa ja koristukset tippuivat tiehensä." Martta innostui
näistä muistelmista niin, että hänen tyynen näköiset tummanveriset
kasvonsa saivat eloa ja väriä. Mutta siinä samassa hän taas kävi
vakavaksi.

"Mitähän kello lienee?" kysyi hän. "Hyvä ettei ole enempää, minulla on
vielä tunti tänä iltana! Voi hyvin!" Martta nousi ja Kaarina saattoi
hänet eteiseen.

Sitten hän palasi huoneeseensa ja alkoi hillityllä äänellä harjoitella
Martan tuoman runon lausumista.

       *       *       *       *       *

Lakkoviikko sai politikoimisen koululaisten kesken entistä suurempaan
vauhtiin, eikä suinkaan enimmin yläluokilla. Alaluokkalaiset
olivat yhtä varmat puoluekannastaan kuin konsanaan yläluokkalaiset
ja ylioppilaat Kaarinan asuintovereista toinen poika, joka
oli yhteiskoulun ensi luokalla, tarkoin tiesi kuinka monta
perustuslaillista ja kuinka monta suomettarelaista oli koulun kolmella
alimmalla luokalla. Minkä suuntaiset väittelyt olivat alimmilla
luokilla, ei Kaarina tiennyt, mutta hän, joka kotona oli tottunut
lukemaan eri puolueiden sanomalehtiä, huomasi ennen pitkää, että
yläluokkalaisten kesken kumpaankin puolueeseen lukeutuvat käyttivät
säännöllisesti sanomalehdistä lainatuita lauseparsia valttinaan. Hyvin
usein tuntui siltä, että nämä lauseet sattuivat aivan sopimattomasti,
mutta jos ne ponnella lausuttiin ja vastustajalla ei ollut vastausta
heti valmiina, niin tämä tuli kuin tulikin nolatuksi. Voittaja
sai voitostaan yhä suurempaa varmuutta ja rohkeutta, voitettu
tiesi, että hänen täytyi ensi kerran väittelyyn antautuessaan olla
paremmin ladattu, muuten ei ollut siihen yrittämistä. Tämäntapaiset
väittelemiset asioista, jotka olivat usein mitä vakavinta laatua,
tekivät Kaarinaan sekä hassunkurisen että surullisen vaikutuksen, eikä
hän huolinut niihin kajota.

Tapahtui sitten eräänä syys-iltana tunnetun, vaikutusvaltaisen
valtiomiehen murhaajan pakeneminen. Luonnollista oli, että tämä tapaus
kiinnitti koululaismaailman huomiota. Kun romaaneissa tämäntapaisista
seikkailuista kerrottiin, niin tuntuivat ne kummilta, mitä sitten kun
sellainen todellisuudessa oli tapahtunut, ja aivan tässä Helsingissä
päälle päätteeksi! Kuten luonnollista oli, ei tyydytty yksin pohtimaan
karkaamistapausta, vaan heräsivät sen johdosta uuteen vireeseen
väittelyt itse murhateon oikeutuksesta.

Monessa ryhmässä oltiin koossa koulun pihalla ennen tuntien alkamista
ja yhtä kiivaasti niissä kaikissa väiteltiin. Kaikissa paitse yhdessä,
jossa yksi puhui ja kaikki muut hiljaa kuuntelivat. Saapuessaan
pihalle, Kaarina huomasi puvusta ja tummasta letistä, että puhuja oli
Martta, ja uteliaana meni hän lähemmäksi kuullakseen, mitä hän sanoi.

"— — — Me olemme aivan liian vähän perillä niissä asioissa. Kuinka
moni meistä on viime vuosina ajatuksella ja totuutta etsien lukenut
edes sanomalehtiä säännöllisesti, minä tarkoitan eri puolueitten
lehtiä, entäs sitten eri tahoilta levitettyjä lentokirjasia?
Voidaksemme pintapuolisestikaan tietää, mistä on kysymys, olisi tämä
aivan välttämätöntä. Ja sittenkin, vaikka me nykyäänkin lukisimme,
tarvitsemme me, voidaksemme arvostella asioita itsenäisesti, enemmän
pohjaa, kuin mitä meillä on. Meidän olisi oltava selvillä sisällisestä
puolue-elämästämme, ja kansallisuustaistelumme historian pitäisi olla
meillä tarkoin ja puolueettomasti esitettynä. Minä olen varma siitä,
että meiltä jokaiselta puuttuu tämä pohja. Kansallisuustaistelumme
alkuvaiheet, se on J.V. Snellmanin aika, on ainoa, josta meillä on
yhtäjaksoinen ja puolueeton kuvaus. Mutta onko edes joku ainoa meistä
lukenut Snellmanin elämäkerran, minä tarkoitan valtioneuvos Reinin
kirjoittaman?

Minusta me näytämme oikein naurettavan typeriltä, kun me täällä
koulupihalla väittelemme ja pidämme suurta ääntä puolueasioistamme.
En minä olisi tätä kaikkea sanonut, jollei minulta uudestaan olisi
vaadittu vastausta kysymykseen: mihin puolueeseen minä kuulun.

Olkoon se vielä kerran sanottu: minä en vastaiseksi kuulu mihinkään
puolueeseen!"

"Mutta jos me saamme yleisen valtiollisen äänioikeuden me naisetkin ja
jo 21 vuoden ijässä, ketä sinä sitten äänestät?" kysyi yksi joukosta.
"Kahden vuoden perästä sinulla täytyy kumminkin olla oma mielipide!"

"Ja meillä muilla myös! Jos me nyt istumme hiljaa kuin hiiret, niin
emme me koskaan mitään opi. Puhumalla asiat selviävät!"

"Eivät ne meidän puhumisellamme selviä!" sanoi Martta. "Mutta meillä
on monta muuta asiaa, jotka ovat meitä lähempänä ja joista meillä voi
olla omia ja erilaisia mielipiteitä. Puhutaan niistä! Kyllä me sitten
vähitellen kehitymme, ja paljoa paremminkin, kuin jos soitamme suuta
ja lyömme toisiamme vastaan lauseparsia, emmekä lopuksi kumminkaan ole
mitään itsenäisesti käsittäneet!" Martta sanoi tämän yhä yltyvällä
kiivaudella. Sitten hän vaikeni ja joukko alkoi hajaantua.

"Oikeuden ja totuuden ymmärtää lapsikin. Ja kun Suomi taistelee
oikeuksiensa puolesta, on nuorison kuljettava eturintamassa!" sanoi
yksi päättävästi.

"Salamurhaajan teon ymmärtää vääräksi jokainen, joka tuntee viidennen
käskyn!" sanoi toinen enemmän itsekseen, kuin muille kuultavaksi.

Martta oli sillä välin, välittämättä näistä puheista, lähestynyt
Kaarinaa ja kysyi: "Mitä sinä ajattelet siitä, mitä minä äsken sanoin?
Minun ei olisi pitänyt kiivastua puhuessani!"

Kaarina tarttui Martan käteen lausuen: "Kiitos, Martta, sinä puhuit
juuri sitä, mitä minä ajattelen. Minä vain en olisi voinut niin hyvin
ajatuksiani tuoda ilmi. Vahinko etteivät kaikki olleet kuulemassa."

Hiukan mietittyään Kaarina jatkoi:

"Minulle johtui tässä mieleeni, että mitähän jos sinä toverikunnan
iltamassa, jossa on monta kuulemassa, puhuisit uudestaan tämän saman
asian!"

"En minä sitä tee, en minä kykene näitä asioita selvittämään. Minä
en ole joutanut lukemaan niin paljoa, että minulla olisi varmoja
mielipiteitä enemmän kuin muillakaan. Ei minusta olekaan niin tärkeätä,
että tästä puhutaan, vaan tärkeämpää on saada uusia ajatuksenaiheita,
uusia harrastuksia, jotta ajatukset ja keskustelut siirtyisivät
pois puoluekiistoista, sillä näin kehittymättömien kesken ne vain
kiihoittavat ja raaistuttavat mieliä."

Kello soi.

"Puhutaan niistä asioista toiste enemmän!" kiirehti Martta sanomaan
ennenkuin riensi luokkansa riviin.

Astuessa oman luokkansa kanssa sisälle oli Kaarinan mieli tavallista
iloisempi. Sen teki tieto, että Martta oli hänen kanssaan samaa mieltä
asiasta, jota hän usein oli itsekseen miettinyt, ja siitäkin, että
Martta oli luvannut puhua hänen kanssaan "toiste enemmän".

Kaarinalle oli vähitellen alkanut selvetä syy, miksi hän oli heti
tuntenut omituista mieltymystä Marttaan. Hän oli samalla viisas ja
hyvä tyttö. Hänessä oli jotain raitista ja teeskentelemätöntä, mutta
samalla kertaa hienotunteista, joka hänet heti erotti muista tytöistä.
Töissä hän oli vakavin, leikeissä innostunein kaikista. Puhuessaan hän
usein laski leikkiä, mutta ei koskaan tehnyt sitä loukkaavalla tavalla.
Sanalla sanoen hänellä oli niin monta hyvää ominaisuutta, että Kaarina
oikein vakavasti mietti, olisiko hänellä vikoja ollenkaan. Kaarina ei
ainakaan voinut niitä havaita, ja siitä seurasi, että hän suorastaan
ihaili Marttaa.

Kaarina ei yleensä ollut taipuvainen ihailemaan ihmisiä, kuten
useat hänen tovereistaan. Tähän saakka ei ainoakaan opettaja, ei
ainoakaan tyttö tai poika ollut saavuttanut hänen ehdotonta ihailuaan.
Sentähden oli hänen elämässään merkkitapaus se, että Martta aivan
vastustamattomasti veti hänet puoleensa. Hänen oma elämänsä sai aivan
toisen sisällyksen sen jälkeen kun hän oppi Martan tuntemaan. Ne
hyvät pyrkimykset, jotka hänessä asuivat, saivat uutta kasvunvoimaa,
ja tuntui aivan kuin hän olisi saanut enemmän tarmoa tukahduttamaan
huonoja halujaan. Hänessä heräsi voimakas halu kehittyä samalle
asteelle kuin se, millä hän tapasi ihailemansa toverin.

Ei siis ihme, että Kaarina jännityksellä odotti hetkeä, jolloin hän
saisi tilaisuutta keskustella pitemmältä Martan kanssa.

Kumminkin kesti kauan ennenkuin tämä toivottu tilaisuus tarjoutui.
Martta oli vähävaraisuutensa tähden pakotettu oman koulutyönsä ohella
tekemään ansiotyötä. Hän antoi säännöllisesti iltapäivisin tunteja
alaluokkalaisille, ja niin ei viikon varrella ollut hänellä ainoatakaan
vapaata iltapuolta. Sunnuntaisin hän luki läksyjä edeltäpäin ja
valmisteli muita koulusta annettuja kotitöitä: matematiikan laskuja,
aine- ja käännöskirjoituksia. Lauantaina oli aina vapaa iltapuoli, ja
silloin hän, kun ei ollut toverikunnan kokousta, kävi äitinsä kanssa
sukulaisten ja tuttavien luona.

Kaarinaa vaivasi omituinen ujous Marttaan nähden. Osaksi se johtui
siitä, että hän pelkäsi Martan huomaavan, kuinka suuresti Kaarina häntä
ihaili, osaksi hän pelkäsi, että hän, Martan kanssa keskustellessaan,
tulisi puhuneeksi tahi käyttäytyneeksi niin, että hän Martan silmissä
joutuisi jollain lailla epäedulliseen valoon ja siten turmelisi sen
luottavaisen suhteen, jonka hän oli huomannut olevan syntymäisillään
heidän välillään. Martan omat luokkalaiset sitä paitse luonnollisella
oikeudella vaativat hänet seuraansa ja keskusteluun kanssaan ja
kaikkein vähemmin olisi hän, kahta vuotta nuorempana ja alemmalla
luokalla ollen, voinut tunkeutua luokkatoverien väliin.

Näin kului viikko ja toinenkin. Mutta sitten tuli toverikunnan
kokous. Se ei ollut mikään ohjelmallinen ilta, vaan tuollainen vakava
keskustelukokous, jommoisia oltiin Martan, toverikunnan puheenjohtajan,
ehdotuksesta tästä lähtien päätetty panna toimeen ainakin kerran
lukukaudessa.

Keskustelu oli koskenut "toverihengen elvyttämistä" ja oli sen pitänyt
eräs seitsemännellä luokalla oleva lapsellisen, hyvin kiltin näköinen
poika. Viime vuotisissa kokouksissa oli ollut laajempikantoisia
aiheita kuten "isänmaanrakkaudesta" ja "kansanvalistuksesta" mutta
kun huomattiin, että koululaiset pysyivät suurelta osaltaan poissa
kokouksista, päätettiin vast'edes ottaa keskustelun alaiseksi asioita,
jotka lähemmin koskettelivat kaikkia toverikunnan jäseniä. Tästä
huolimatta oli ainoastaan vähäinen osa tullut saapuville.

Useimmat olivat jo poistuneet, mutta Martta, Kaarina, keskustelun
pohjustaja ja eräs toinen poika seisoivat vielä eteisessä
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, jotta saataisiin syntymään
enemmän innostusta "keskusteluiltamiin".

Pojat olivat aivan toivottomia.

"Eläviä kuvia he menivät katsomaan oikein joukolla. Kun me emme voi
heille sellaista lystiä tarjota, niin eivät he tänne tule!" sanoi
toinen heistä, otti lakkinsa ja meni pois, ja toinen seurasi kohta
jäljessä, jättäen Martan ja Kaarinan kahden.

"Merkillistä se on!" sanoi Martta heidän astuessaan ulos, rappusista
alas ja kadulle. "Luulisi, että nuo viisaat, hyväpäiset ja ajattelevat
pojat ja tytöt, joita kumminkin on niin monta, olisivat ensimäiset
käymässä toverikunnan iltamissa ja varsinkin silloin kun on keskustelua
ohjelmana, mutta vielä vai! Useimmat niistä, jotka tietävät enemmän ja
voisivat puhua enemmän ja paremmin kuin muut, eivät näissä ensinkään
näyttäydy."

"Lieköhän se siitä syystä, että heillä ei ole harrastusta toverikuntaa
koskeviin asioihin, tahi mikä sen vaikuttaa?" kysyi Kaarina.

"Minä luulen sen riippuvan ainoastaan siitä, että he eivät ajattele
muuta kuin omaa kehitystään. Nuoruus ja kehitysaika on heidän
mielestään käytettävä heidän itsensä kehittämiseksi niin täydellisiksi
kuin suinkin. Kun he huomaavat, että toverien joukossa on sellaisia,
jotka ovat heitä alempana kehityksessä, eivätkä siis voi heidän
mielestään olla miksikään avuksi heidän täydellisyyteen pyrkiessään,
niin he pysyvät tovereista erillään ja ainoastaan syrjästä käsin
arvostelevat ja tuomitsevat heitä."

"Mutta etkö luule, että he erehtyvät uskoessaan, että toverien seura
on heille niin vähä-arvoinen? Kyllä kai heitä kehittäisi sekin, että
saisivat keskustelussa tuoda ilmi mielipiteensä ja ajatuskantansa eri
asioissa."

"Aivan varmaan, ja onhan puuhaaminen yhteisissä toverikunnan asioissa
sekin tavallaan kehittävää. Minä pahasti pelkään, että he tulevat
vielä, samaa eristäytymistapaa seuratessaan, hyödyttömiksi jäseniksi
yhteiskunnassa. He tulevat ehkä tuommoisiksi kamariteoreetikoiksi,
jotka eivät koskaan opi näkemään oikeata elämää. Jos he löytävät
vikoja ja puutteita ja tahtoisivat näitä parannella, niin he eivät
voi, sillä heidän tapansa katsella asioita yksipuolisesti tekee heidät
mahdottomiksi toimimaan, niin että siitä toiminnasta olisi todellista
hyötyä."

"Minä luulen, että heissä on tavallista enemmän itsekkäisyyttä."

"Aivan niin! Ja he saavat itsekin siitä kärsiä. Mutta mikä on pahempi,
muutkin kärsivät. Ensiksikin monet viittaavat heihin, sanoen: noin
ne tekevät, jotka muuten ovat viisaita ja toimissaan säntillisiä ja
seuraavat heidän esimerkkiään. Toiseksi heidän kylmän järkevä, joskus
pilkallinen arvostelemisensa lamauttaa toisten toimintahalua."

"Oletko sinä koettanut puhua heille?"

"Monta kertaa minä olen koettanut. Ja he kuuntelevat mielellään, 'kun
pikku Martta alkaa puhetta pitää'. 'Puhu vielä, puhu vielä!' sanovat
he joskus; heistä on luultavasti lystikästä, kun minä innostun, ja kun
minä olen lopettanut, niin he paukuttavat käsiään — siinä palkkani. Ei
minun sanani ole heihin mitään vaikuttanut!"

"Elä sano! Sinä et voi niin tarkoin tietää, mitä ne ovat vaikuttaneet."

"Vaikka minä en suvaitsekaan koululaisten keskeistä kinastelua
puolue-asioissa, niin joskus salaa melkein toivoisin, että
nuo jäykkäniskaiset yli-ihmiskandidaatit edes niihin asioihin
sekaantuisivat. Minä olen jotenkin varma siitä, että heillä on omasta
mielestään vakaantunut käsityskantansa, ainakin monella heistä,
vaikka on kyllä joukossa varmaan niitäkin, jotka jo ovat ehtineet
puoluetaistelujen yläpuolelle muka ja arvostelevat niitäkin hyvin
ylimielisesti."

He olivat vähitellen joutuneet Martan kotiportaille saakka, mutta
Marttaa ei vielä haluttanut mennä sisälle, vaan hän tahtoi vielä jatkaa
keskustelua, ja niin kääntyivät he hiljakselleen astumaan takaisin
samaa tietä jota olivat tulleetkin, pitkin yhä hiljeneviä ja liikkeiden
sulkeutuessa hämärtäviä katuja.

"Muistatko mitä puhuimme koulun pihalla muutama viikko sitten?" kysyi
Martta.

"Kuinka en sitä muistaisi! Lupasit puhua enemmän siitä asiasta. Olen
oikein utelias tietämään, millä tavalla sinä olet ajatellut saada
toverimme luopumaan tuosta kypsymättömästä politikoimisestaan."

"En minä itsekään ole oikein selvillä menettelytavasta, mutta sen vain
tunnen, että jotain olisi tehtävä ja että se on tehtävä solidarisuuden
tunteen pohjalla."

"Sinä tarkoitat samaa kuin tämäniltaisen keskustelumme alustajan
päätös: että toverihenki on oleva se side, joka tovereita yhdistää ja
velvoittaa työhön, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta."

"Vähän sinnepäin! Ei se lause minua oikein tyydyttänyt, mutta en
kumminkaan saanut keksityksi parempaakaan muotoa, jota olisin voinut
sijalle ehdottaa."

"Mitä sitten tarkoitit?" kysyi Kaarina.

"Minä oikeastaan tarkoitin, että meidän tulisi löytää joku harrastus,
joka olisi meille pohjana ja tukena kaikissa muissa harrastuksissamme
eikä ainoastaan näissä, mutta kaikissa meidän töissämme ja
pyrinnöissämme, suuntautukoot ne minnepäin tahansa, liikkukoot ne millä
aloilla hyvänsä."

Minä olen toivonut ja odottanut, että opettajien taholta annettaisiin
meille viittauksia edes, mistä päin meidän on etsittävä tällainen
harrastus, mutta turhaan olen sitä odottanut."

"Minusta tuntuu kuin opettajat kyllä koettaisivat kiskoa rikkaruohoja,
mutta eivät sittenkään pidä kylliksi huolta siitä, että maa kasvaa
hyödyllisiä ja kauniita kasveja. He eivät anna näille kylliksi
ravintoa, valoa ja lämpöä. Ymmärräthän mitä minä tarkoitan?"

"Rikkaruohoilla sinä varmaan tarkoitat huonoja tapoja, kuten pojilla
tupakanpoltto ja juominen, tytöillä turhamaisuus ja keimaileminen."

"Niinpä niin ja paljon muuta samantapaista."

"Niin! Mutta se hyvä, mikä itää ja kasvaa nuorison sydämissä,
kaipaa heiltä enemmän rohkaisua, myötätuntoisuutta ja rakkautta.
Minä kunnioitan opettajiamme yleensä ja minä tiedän ja tunnen, että
he tahtovat nuorison parasta, mutta sittenkin heistä jokaisesta
puuttuu jotain. Me emme ymmärrä sitä kaivata, me emme koskaan ole
sitä osaksemme saaneet, mutta jos heillä ei tätä puutetta olisi,
niin koko koulunkäyntimme ja opiskelemisemme olisi meille tuhatta
vertaa arvokkaampi kuin nykyään. Ei meillä silloin voisi tulla
kysymykseen lunttaamiset, kuiskailemiset ja muut salajuonet, joiden
avulla pelastumme ensi pälkähästä, kun huonosta osaamisesta muutoin
joutuisimme kiinni, sillä sitä tuomitsisi niin voimakas yleinen
mielipide, että ei kukaan rohkenisi asettua sitä vastaan."

"Sinä puhut hyvin kauniisti, mutta et selitä, mitä sinä oikeastaan
tarkoitat", sanoi Kaarina, joka todellakaan ei arvannut, mihin toveri
tähtäsi.

"Minä tarkoitan, että heiltä puuttuu elävää harrastusta
kansallisuusasiaan. — Tiedätkö sinä mitä tämä harrastus on? Ymmärrätkö
sinä, että se voi ihmistä kohottaa, tehdä paremmaksi ja jalommaksi,
tehdä rikkaaksi ja onnelliseksi? Ymmärrätkö sinä, että kansallisuusaate
ei ole mikään turha korusana, joka juhlatilaisuuksissa soreasti
sointuu, mutta joka arkipäivänä unhossa makaa? Ymmärrätkö, että se voi
sydäntä lämmittää, innostaa työhön ja uhrautuvaisuuteen, että se voi
olla meillä johtotähtenä ijäisyyspyrkimyksissämme?"

He olivat joutuneet puistokäytävälle, ja kun Martta puhui viimeiset
lauseensa oli hän seisahtunut ja kääntynyt Kaarinaan päin. Hän puhui
harvaan ja yhä suuremmalla innolla, ja hänen suuret tummat silmänsä
saivat haaveellisen loisteen.

Kaarina taasen tunsi kuinka hänen sydämensä lämpeni. Tuntui aivan kuin
häntä kohtaan olisi lehahtanut lämmin tuulahdus kotoa. Siellä hän oli
kuullut samanlaisia ajatuksia. Hän ymmärsi Marttaa, vaikk'ei hän itse
koskaan ollut vielä saanut itselleen näitä ajatuksia selvitetyksi.
Hänen olisi tehnyt mieli puristaa Marttaa lujasti rintaansa vastaan,
sillä hän tunsi näiden sanojen johdosta rajatonta kiitollisuutta tätä
kohtaan.

Mutta ei hän edes tarttunut hänen käteensä, sillä hän ei vielä koskaan
ollut vapautunut siitä tottumuksestaan, että hän salasi syvimmät
ajatuksensa ja lämpimimmät tunteensa. Siitä johtui, että hän vain
vastasi lyhyesti:

"Kyllä minä ymmärrän!"

Martta kulki aivan vaiti ja Kaarina huomasi, että tämä kuiva vastaus
oli vaikuttanut häneen tympäisevästi.

"Mistä sinä olet saanut noin lujan uskon kansallisuusaatteen voimaan?"
kysyi Kaarina vihdoin.

"En minä voi ymmärtää muuta kuin että se on tullut minuun perintönä
äidiltäni, sillä se asuu aivan veressäni. Huvittaako sinua kuulla mitä
minä olen tässä asiassa kokenut?

"Sinä et ehkä tiedäkään, että minulla on sisarpuoli. Hän on nyt
naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa ja asuu, Ruotsissa. Hänen
äitinsä oli ruotsinmielisestä kodista, mutta isä oli suomenmielinen ja
tyttärellä oli mielipiteenä: kaksikielisyys ja yksimielisyys, toisin
sanoen tuo vieläkin, muutamissa piireissä yleinen käsityskanta, että
kansamme voi kaksikielisenäkin kehittyä ehjäksi ja voimakkaaksi.

"Äitini taasen on yksi niitä, jotka ovat jo nuoruudessaan käsittäneet
kansallisuusaatteen merkityksen. Ja vielä enempi. Hän on uhrannut
paljon aatteen hyväksi. Hän on tehnyt työtä, silloin kun sitä on
vaadittu, hän on vähistä varoistaan uhrannut suhteellisesti paljon,
m.m. hän möi kaikki kultakorunsa voidakseen suomalaisia kouluja
avustaa, siihen aikaan kun niitä perustettiin. Minä en sano tätä
kehuakseni äitiäni, mutta selittääkseni kuinka kallis kansallisuusaate
hänelle oli ennen.

"Hän ja sisareni eivät sopineet yhteen, minä sain aina lapsuudestani
saakka kuulla väittelyjä heidän kesken, ja aloin vähitellen kallistua
äidin puolelle, sillä minä ymmärsin hänen ajatuskantansa, ja ennen
pitkää kasvoi minussa sama vakaumus kuin hänessäkin.

"Nyt ei mikään valta maailmassa voi minulta riistää sitä vakaumusta,
että kansallisuusaate on se luja pohja, jolle Suomessa olisi kaikki
rakennettava. Se on yhdysside, joka ei katkea, vaan joka lujittaa ja
yhdistää kaikkia, niin että todellinen solidaarisuudentunne voi syntyä
kansassamme."

"Luuletko sinä todellakin, että toverimme ylimalkaan jaksavat käsittää
kansallisuusaatteen merkityksen ja vielä siihen määrään, että se
tulisi heille oikein eläväksi harrastukseksi? Minä päätän itsestäni ja
etupäässä entisistä tyttökoulutovereistani, joita olin oppinut lähemmin
tuntemaan. Minä olen elänyt verrattain kehittävissä olosuhteissa,
ja kumminkin kaikessa mitä puhuit, alkaen siitä innostuneesta
tavasta, jolla ajatuksesi selvitit, on minulle paljon outoa ja uutta.
Luokkatoverieni joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi käsittänyt
senkään vertaa."

"Sitähän juuri sanoin, että meitä ei ole kasvatettu ymmärtämään
kansallisuusaatetta, mutta meidän ei käy kauemmin odottaminen, että ne
käsitykset meille annetaan ulkoapäin. Ei, meidän itsemme täytyy tästä
puoleen alkaa syventyä kansallisuusaatteen ytimeen, ja minä luulen,
että juuri silloin, kun me omin voimin, omilla ponnistuksillamme
pääsemme siitä selvyyteen, kasvaa meille tietomme elävämmäksi ja
voimakkaammaksi ja on enemmän toiveita, että kansallisuusaate voi tulla
meille tuollaiseksi yhdistäväksi ja kohottavaksi aatteeksi, jota me
kaipaamme."

"Ensi toverikunnan keskustelukokouksessa sinä otat asian alustaaksesi,
teethän sen?" sanoi Kaarina, joka alkoi mielessään myöntyä siihen, että
olisi mahdollista toverillisesti saada asia toisille ymmärrettäväksi.
Samassa johtui hänen mieleensä Martan aikaisemmin tekemä vertaus ja hän
jatkoi:

"Kun eivät puutarhurit pidä huolta muusta kuin rikkaruohojen
kitkemisestä, niin antaa Jumala suotuisat säät, ja hyvät taimet
kasvavat reheviksi ilman muuta hoitoa!"

"En minä siihen vielä uskalla luottaa. Mutta jos niin onnellisesti
kävisi, että me saisimme meidän toverikuntaamme istutetuksi käsityksen
siitä, mitä kansallisuusaate merkitsee, tästä aatteesta innostumaan ja
sen voimasta elähdytetyiksi, niin luulen, että paremmin kuin millään
muulla tavalla saisimme kasvatetuksi tuota oikeata toverihenkeä, jota
me nyt kalpaamme."

"Kun kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvattaisi velvollisuuden
tuntoa, tunnollisuutta pikkuasioissakin, itsekieltäymystä ja
sovinnollisuutta; kun oman kielemme vaaliminen ja oman kansallisuutemme
kunnian puolustaminen herättäisi meissä oman arvomme tuntoa ja
itseluottamusta, silloin meillä olisi luja pohja, jolle rakentaa koko
tulevainen kehityksemme. Koulusta päästyämme, yliopistossa ja yhä
edelleen tällä pettämättömällä pohjalla pysyessämme, me voisimme seisoa
pystyssä, toinen toisiamme tukien, ja nöyryytettyinä ulkonaisen sorron
alla, silloin kun se meitä kohtaa, voisimme elää ja iloisin mielin
täyttää tehtävämme."

He olivat kulkeneet edestakaisin, ajattelematta tarkemmin, missä
olivat, ja seisoivat nyt, kun Martta henkeään pidätellen puhui
viimeiset lauseensa, kadunristeyksessä lähellä Martan kotia. Kaarina
ei voinut mitään vastata, hän oli täydellisesti sulautunut toverinsa,
toivorikkaisiin tulevaisuuden unelmiin, ja hän tuskin huomasi, että
Marttakin oli vaiti.

"No niin, nyt taitaa meillä olla aika erota!" sanoi Martta vihdoin. He
puristivat toistensa käsiä ja lähtivät kukin omalle taholleen.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai. Ihmiset kaduilla liikkuivat levollisesti, huolellisesti
puettuina ja iloitsivat syksyisestä päiväpaisteesta. Puut alkoivat olla
alasti, nurmikoissa näki vielä jonkun verran vihreätä vivahdusta, mutta
meri lainehti yhä vapaana ja Tähtitorninmäeltä katsellessa merelle
päin olisi voinut kuvitella mielessään, että oli kevät. Niin kirkkaan
välkkyvänä kuvastui auringon valo meren selälle, kuin konsanaan
keväällä jäiden lähdettyä.

Kaarina istui yksin penkillä ja lepäsi. Hänen sielunsa oli enemmän
väsähtynyt kuin hänen ruumiinsa, ja merelle katsominen tuotti hänelle
omituista lepoa. Hän oli äitinsä jo kotoa lähtiessä tekemää ja vielä
kirjeissäkin uudistettua kehotusta noudattaen käynyt tervehtimässä
erästä sukulaisperhettä, joka syksyllä oli muuttanut Helsinkiin. He
asuivat omassa talossaan, joka oli rakennettu uudenaikaiseen tyyliin,
ja jo marmorinen porraskäytävä villaisine mattoineen antoi aavistaa,
että talossa asui varakkaita, komeutta rakastavia ihmisiä. Sisällä
kaikki osoitti aavistuksen todeksi. Mutta enemmän kuin tämä outo komeus
teki Kaarinaan kylmän ja vieraan tunteen ne muutamat sanat, jotka talon
muuten ystävällinen emäntä ensimäisten kuulustelemisien ja vanhojen
Kaarinan äidin kanssa yhteisten muistojen kertomisten jälkeen sanoi,
viitaten pöydällä olevaan uuteen avaamattomaan kirjaan, jota Kaarina
oli emäntää odotellessaan selaillut ja tämän sisäänastuessa vielä piti
käsissään. Hän sanoi kirjan tekijästä:

"Hän on yksi meidän etevimpiä nuoria runoilijoitamme!"

"Hänkö — meidän?" ajatteli Kaarina saamatta hämmästykseltään sanaa
suustaan, sillä kirjan kannella hän oli nähnyt aivan oudon ruotsalaisen
nimen, ja tunnetun tukholmalaisen kustantajankin nimi osotti, että
tekijä oli Ruotsin kansalainen.

Samassa olivat kadonneet tuttavallisuus ja avomielisyys, jotka olivat
olleet hänessä syntymäisillään heidän keskustellessaan yhteisesti
tuntemistaan henkilöistä ja asioista.

Näistä muutamista sanoista kuvastui katsantokanta niin aivan erilainen,
kuin minkä hän oli oppinut oikeana pitämään, että hän tunsi itsensä
täällä istuessaan kuin muutetuksi aivan vieraaseen maailmaan.

Niin pian kuin hän taisi, olematta epäkohtelias, nousi hän lähteäkseen
ja oikein huokasi helpotuksesta, kun pääsi ulos. Häntä vaivasi
sittenkin ahdistava tunne, ja häneen tuli vastustamaton halu päästä
näkemään avaralta ympärilleen. Sen vuoksi oli hän tullut tänne
Tähtitorninmäelle. Täälläkään ei painostus häntä jättänyt, vaan
päinvastoin se lisääntyi, kun hänelle johtui mieleen setä ja Svea.
Hän ei itsekään käsittänyt, miksi hän heitä nyt muisti, vaikkei ollut
pitkään aikaan heitä ajatellut. Ehkä se oli tuo vierauden kylmä tunne,
joka heidät mieleen johdatti. Luultavasti oli heidän ajatuskantansa,
enemmän kuin tuon vanhan tuttavan, sukua sille, jonka hän ja hänen
omaisensa omaksuivat, mutta kumminkaan se ei ollut niin läheinen, kuin
sen olisi tullut olla, jotta he olisivat voineet vilpittömästi sanoa:
"meidän surumme ovat teidän surujanne!" Samassa oli aivan kuin hän
olisi nähnyt särkynyttä ja hajanaista ympärillään, minne vain katseli.
Siitä johtui hänen sielunsa väsymys, jolle ainoastaan aavan meren
näkeminen tuotti viihdytystä.

Väristys puistatti ruumista. Mikä sen vaikutti, syksyinen
tuulenviimako, vai tuo sattumalta mieleen johtunut ajatus, että hänellä
oli niin läheisiä sukulaisia, jotka elivät hänestä ja hänen omaisistaan
kokonaan vieraantuneina?

Hän nousi ja läksi astumaan kotiinpäin, johdattaen ajatuksensa uusille
urille.

"Mitähän Martta nyt toiminee? Muistaneeko hän vielä minua? Vai
olenko häipynyt hänen ajatuksistaan uusien tuttavien tieltä, jotka
hän on saanut siellä maaseudulla?" Hän muisti kuinka tyhjältä
oli tuntunut tulla Helsinkiin syksyllä, kun Martta ei enää ollut
koulussa. Viime keväänä oli hän yhä lujemmin Marttaan kiintynyt. Mutta
Martta tuli ylioppilaaksi ja heille tuli ero, ehkä ijäksi, sillä
hän tiesi, ettei Martta, joka nyt oli seminaarissa valmistuakseen
kansakoulunopettajaksi, tulisi Helsingissä olemaan juuri ollenkaan
samoihin aikoihin kuin hän, nimittäin lukukausien aikana.

Martan suuret toiveet kansallisuusaatteen harrastuksen elvyttämisestä
koululaisissa eivät olleet toteutuneet. Liian syvälle oli muutamien
mieliin syöpynyt katkeruus sen johdosta mitä suomalaiset olivat saaneet
ja yhä saivat kärsiä sortoa, pilkkaa ja halveksimista suomalaisuutensa
tähden, liian lujaan oli toisille kasvanut se katsantokanta, että
suomalaisuuden harrastus oli samaa kuin rotuvihan sytyttämistä Suomessa
asuvien ruotsalaisten ja suomalaisten kesken. Martan, hänen ja parin
kolmen muun heidän ajatuksiinsa yhtyneiden voimien yli kävi saada
tovereita yleisemmin kannattamaan ajatusta yhdistävästä, rakkauden
pohjalla rakennetusta kansallisuusharrastuksesta.

Kaarina ei koskaan voisi unohtaa niitä sanoja, joilla Martta lopetti
kansallisuusasian harrastamiseen kehoittavan puheensa:

"Kansallisuusasia, suomalaisuuden asia tarkoittaa yksinomaan
suomalaisen kansanaineksen kaikinpuoleista kohottamista. Se ei yllytä
vihaan, vaikka se vaatii suomenkielelle sen kieltämättä oikeutetun
valta-aseman, vaikka se vaatii suomalaiselle kansalle sivistystä
ja kehittymisen mahdollisuutta kaikkialla maassamme. Se on turva
ulkonaisesti, se on voima sisällisesti, se on ainoa varmuus kansamme
tulevaisuudelle."

Hänestä samoin kuin Martastakin oli ollut niin päivän selvää, että
isänmaanrakkaus ilman rakkautta omaan kansaan, sen kieleen ja
kansallisuuteen, oli tyhjä korusana. Ja rakkaus omaan kieleensä ja
kansallisuuteensa toiselta puolen vaati kunnioitusta toisen kieltä ja
kansallisuutta kohtaan. Mutta ei tuollaista matelevaa, huonommuutensa
perustuksella nöyrää kunnioitusta, jota toiset, ruotsalaiset,
tahtoivat saada osakseen ja usein saivatkin suomalaisten taholta,
vaan oman arvonsa tuntevan, omaa kansallisuuttaan ja kieltään
kunnioittavan pystypäistä arvonantoa toiselle. — Se, etteivät toverit
tätä käsittäneet, eivätkä tulisi sitä kohtakaan käsittämään, se oli
hänen elämänsä ehkä ensimäinen suuri pettymys. Tulisiko hän kokemaan
sellaisia useampiakin?

Kun Kaarina tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen äidiltä. Näin se
kuului:

  "Oma tyttäreni!

  Kiitos viime kirjeestäsi! Olisin jo ennemmin vastannut, mutta
  meillä on ollut vieraita parina iltana, ja eilen kävin isän
  kanssa konsertissa, jonka Dagmar Hagelberg täällä antoi. Tämä oli
  harvinainen tilaisuus, ei senvuoksi, ettei laulua oltaisi ennen
  kuultu yhtä taiteellisesti esitettynä, mutta siksi, että laulut,
  kuten runossa sanotaan: "tunki kuulijan sydämmeen". Sinä tiedät mistä
  syystä. Oli hauska nähdä sitä innostusta, joka vallitsi väliajoilla.
  Yleisö oli kokonaan unohtanut meidän kaupungissamme tavallisen
  konserttijuhlallisuuden (jollen ota lukuun muutamia ruotsinmielisiä,
  jotka arvatenkin erehdyksestä olivat tilaisuuteen saapuneet, mutta
  heidän jäykkyydestään ei kukaan välittänyt). Kuului innostuneita
  huudahduksia, nähtiin loistavia katseita ja silloin tällöin joku
  tuttava harvinaisen lämpimällä kädenpuristuksella tuttavalleen
  tulkitsi tunteensa. Yksi kysymys vain kuultiin: Miksi ei meille
  ole ennen tätä nautintoa suotu? Miksi ei kukaan jo kauan sitten
  ole tahtonut lämmittää sydämiämme ja kohottaa mieliämme laulamalla
  meille sillä ainoalla kielellä, jota me täysin tajuamme? kysyttiin
  myös. Sinähän olet kuullut, että ennen on ollut niitä, jotka ovat
  sen tahtoneet tehdä ja sen tekivätkin, se oli suomalaisen oopperan
  aikana. Mutta siitä on niin kauan, että moni on sen unohtanut. Niin,
  liian kauan on kestänyt suomalaisuuden takatalvi!

  Mutta nyt asiaan! Kysyit mitä mieltä minä olen osanotostasi
  raamatunlukupiirien kokouksiin. Minä olen asiata miettinyt, isänkin
  kanssa siitä neuvotellut ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että
  jos itse haluat niihin ottaa osaa ja huomaat, että sinulla on siihen
  aikaa, niin en tahdo panna vastaan. Tämä lukuvuosi, kun jo olet
  koulujärjestykseen tottunut ja kaikissa aineissa toverien tasalla,
  lienee sinulle helpompi kuin viimeinen, joten ei näiden kokousten
  tähden tarvinne valvoa läksyjä lukeaksesi. Toiselta puolen voi olla
  sinulle hyödyksi, että harrastuksesi uskonnollisiin asioihin pysyy
  vireillä ja että saat toveriesi kanssa olla vakavissa keskusteluissa.

  Lapset ja minä voimme hyvin. Isä sitävastoin on ollut väsynyt ja
  uneton, ei niin paljon työtaakan raskauden tähden, sillä onhan
  sanomalehdessäkin jo aputoimittaja, jonka hartioilla enin osa
  lepää, kuin kaikkien ikävyyksien tähden, joita hän on saanut kärsiä
  tunnottomien ihmisien puolelta. Sinä kyllä tiedät, mitä tarkoitan,
  ei mitään uutta ole tapahtunut viime aikoina. Jumala suokoon heille
  anteeksi puoluekiihkosta johtuneen sokeutensa!

  Eihän meillä kumminkaan ole valittamisen syytä, sillä onhan moni
  saanut kovempaakin kokea. Toivon varmasti, että isän levoton
  mielentila on ohimenevää laatua, ja parina yönä hän onkin jo nukkunut
  paremmin.

  Voi hyvin! Kohta odotamme taas tietoja sinulta. Terveisiä isältä ja
  sisaruksilta!

  Äiti."

Juuri täksi iltapäiväksi oli määrätty heidän raamatunlukupiirinsä
kokous. Äidin vastaus sattui siis tulemaan kuin tilattuna!

Kristilliset nuorisoliikkeet olivat alkaneet ulottaa vaikutuksensa
koulunuorisoonkin, ja syksyllä oli Kaarinankin luokalle perustettu
raamatunlukupiirejä, yksi poikien ja kaksi tyttöjen kesken. Kaarina ei
niissä vielä ollut käynyt, sillä hän tahtoi ensin kuulla vanhempiensa
mieltä, ennenkuin päätti asiasta. Hän kaipasi henkisesti virkistävää
seuraa ja vakavata keskustelua ja tuli senvuoksi iloiseksi äidin
vastauksesta. Heti päivällisen syötyään hän otti käteensä uuden
testamentin uutena käännöksenä painosta ilmestyneen osan, jota tytöt
olivat päättäneet pitää keskustelujen pohjana, ja läksi reippain mielin
astumaan sen toverin luo, jossa kokous tällä kertaa pidettiin.

Rippikoulun käydessään, edellisenä kesänä, oli hänelle herännyt
halu syventyä yhä enemmän uskonnollisiin asioihin, ja hän toivoi
raamatunlukupiireihin osaaottaessaan saavansa tilaisuutta tähän
perinpohjaisempaan syventymiseen. Hänessä oli herännyt aavistus, että
kristillisyys ei vaatinut erottautumista elämästä eikä elämän ilon
hylkäämistä, ja hän toivoi, että toverilliset keskustelut voisivat
osottaa hänelle tien tällaisen valoisan kristillisyyden saavuttamiseen,
joka hänestä tuntui olevan täydellinen vastakohta sille synkälle
uskolle, joka kielsi iloitsemisen ja kaiken huvittelun maailmallisena
ja syntisenä ajanviettona.

Heitä oli koolla viisi tyttöä, ja johtajana tässä lukupiirissä oli
Siiri Einola, toisia jonkunverran vanhempi, pitkä, pienipäinen ja
pyöreäkasvoinen, solakka ja vaaleaverinen tyttö. Kun kaikki istuivat
paikoillaan, pani Siiri kätensä ristiin ja muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Siiri rukoili: "Herra Jeesus Kristus, sinä joka olet
luvannut tulla luoksemme, kun me nöyrällä mielellä sinua rukoilemme,
ole läsnä meidän keskusteluissamme, siunaa meitä ja valaise meitä sinun
valkeudellasi. Anna meille armosi, että me oikein ymmärtäisimme sinun
sanasi ja sinua aina kiittäisimme ja ylistäisimme kaikesta, mitä olet
meille antanut, sinä meidän rakas Vapahtajamme. Amen."

He olivat alkaneet lukea Johanneksen ilmestystä ja olivat nyt kolmannen
luvun alussa. Siiri luki ensin kuusi ensimäistä värsyä ja sen jälkeen
alettiin keskustella yksityiskohtaisesti niistä.

"— — — Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi että elät, mutta
oletkin kuollut.

"Herää valvomaan ja vahvista niitä muita, jotka ovat olleet
kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi
täydellisiksi Jumalan edessä."

"Tämä luullakseni tarkottaa osoittaa, että Jumala katsoo syvemmälle
kuin ihmiset. Moni, joka ihmisten silmissä on täydellinen, on
todellisuudessa hengellisesti kuollut ja tarvitsee sen vuoksi
herättämistä. Eikä ole kyllin, että hän itse herää, vaan hänen tulee
vielä valmistaa kuolemaisillaan olevia, sellaisia, joiden hengellinen
elämä on heikko", sanoi Siiri.

"Onko joku teistä ajatellut muunlaista selitystä tähän lauseeseen?"
kysyi hän sitten.

"Minusta se oli niin kummallinen, etten siitä ymmärtänyt hölynpölyä,"
vastasi yksi; "kyllä kai sinä olet sen oikein selittänyt."

"Minä olen ajatellut, että tämä lause on kirjoitettu tekopyhille, jotka
luulevat täyttäneensä kaikki sillä, että elävät hurskaina, eivät tee
kellekään vääryyttä ja kaikessa noudattavat hyviä tapoja," virkkoi
toinen.

Kaarina ei ollut ollenkaan varma mitä lause oikein tarkoitti. Siirin
selitys oli hänestä muutoin oikea, vaan se liikkui liian ahtaissa
rajoissa. Hän ajatteli, että eläminen ja valvominen tarkoittaisi
valppautta kaikissa elämänkysymyksissä, ei ainoastaan hengellisellä
alalla, vaan kaikissa, jotka ympäröivässä elämässä ihmistä kohtaavat.
Hänen arvelunsa mukaan olivat kuolleina ja kuolemaisillaan olevat
ihmiset, joista tässä puhuttiin, sellaisia, jotka elivät ottamatta
osaa elämän rientoihin, aivan kuin tämän elämän ulkopuolella, ja
silloinkin, kun heidän ajatuksensa yksinomaan liikkuivat tulevaisen
elämän kysymyksissä. Kun heillä oli usko Jumalaan ja syntein
anteeksiantamukseen, niin he luottivat siihen, että heidän elämänsä
kantoi uskon hedelmiä, ja seuraus oli, että he siinä luottamuksessa
jäivät nykyisessä elämässä hyödyttömiksi olennoiksi, toisin sanoen:
kuin kuolleiksi muulle maailmalle. Tämän ajatuksensa Kaarina piti
omanaan, eikä virkkanut mitään, syystä että hän ei tahtonut heti ensi
kerralla esiintyä toisten mielipiteitten vastustajana.

Seuraavia lauseita koetettiin samalla tavalla selittää, luettiin
eteenpäin ja samoin lausuttiin arveluja luetun tarkoituksesta.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että Siiri omalla tavallaan selvästi käsitti
ajatukset, ja kaikesta tuntui, että hän oli kokenut hengellisen elämän
alalla paljon sellaista, josta Kaarinalla ei ollut aavistusta. Mutta
siitä huolimatta seisoi hän koko ajan mielessään kapinoivana Siiriä
vastaan, silloin kun toiset nöyrästi alistuivat hänen etevämmyyteensä.

Kun luettiin lause: "minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä
kuuma; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!" ja kun toiset arvelivat sen
tarkoittavan uskonnollisia tunteita, käsitti Kaarina sen tarkoitukseksi
suhdetta ympärillä liikkuvaan elämään, hyviin harrastuksiin ja
kaikenpuoleiseen edistykseen. Kaarina ei voinut ymmärtää, että ne
tässä luvussa olevat lauseet, jotka selvästi puhuivat persoonallisesta
suhteesta Jumalaan, olisivat olleet ristiriidassa sen ajatuksen
kanssa, että tätäkin ajallista elämää oli elettävä, ottamalla osaa sen
kehitykseen ja voimiensa mukaan vaikuttamalla siihen, että hyvä pääsisi
voitolle, ei ainoastaan ihmisessä itsessään, vaan hänen ympäristössään
ja yhteiskunnassa, lähinnä hänen oman kansansa keskuudessa, sitten
ihmiskunnassa kokonaisuudessaan.

Ja vihdoin kaikkien "lähetyskirjeitten" lopussa olevista lauseista:

"Joka voittaa, se näin puetaan valkeisiin vaatteihin — — —"

"Joka voittaa, hänestä minä teen pylvään Jumalani temppeliin — — —"

"Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani — — —"

Sanat "joka voittaa", joita seurasivat ihanat lupaukset, käsitti
Kaarina erilailla kuin toiset.

Siiri ja ne muut arvelivat, että oli puhe siitä voitosta, jonka
ihminen saa taistelussaan syntiä ja maailman viettelyksiä vastaan.
Kaarinan mielestä oli luultavampaa, että tämä tarkoitti ihmisen omassa
sydämessä tapahtuvan taistelun voittamista. Hänestä tuntui, että monet
sanat tässä luvussa viittasivat siihen. Jo luvun alusta huomasi, että
Jumala vaati ihmiseltä valppautta ja toimintaa, keskiosassa puhuttiin
Jumalan sanan mieleenpainamisen tärkeydestä ja lopussa taaskin
varotettiin "haaleudesta" ja sanottiin m.m.: "ole siis innokas ja tee
parannus". Tässä oli siis hänen mielestään kysymys etupäässä siitä
voitosta, joka ihmisen tuli saavuttaa oman velttoutensa, laimeutensa
ja uneliaisuutensa yli. Taaskin hänestä tuntui, että läheinen
persoonallinen yhteys Jumalan kanssa ei olisi ristiriidassa tämän
ajatuksen kanssa, vaan päinvastoin Jumalan apu silloin olisi lähempänä
heikkoja voimia tukemassa.

Kun Siiri alkoi häneltä kysyä hänen mieltään, niin hän vihdoin päätti
koettaa suoraan sanoa ajatuksensa, mutta sen tehtyään hän tuli
huomaamaan, että hän törmäsi lujasti Siirin ajatuskantaa vastaan.

"Sinä siis olet sitä mieltä, että ihmisen on taisteltava pahaa vastaan
ennenkuin on saavuttanut tuon läheisen suhteen Jumalan kanssa. Kuinka
sinä luulet sen käyvän päinsä?" kysyi Siiri.

"Aivan yksinkertaisesti siten, että ihminen koettaa omassa mielessään
punnita, mikä on oikein, ja menettelee sitten parhaan taitonsa ja
ymmärryksensä mukaan!"

"Mistä sinä luulet, että ihminen saa voimaa tähän taisteluun, jos ei
Jumala sitä hänelle anna?" kysyi Siiri.

"Ovathan järki ja tahto myöskin Jumalan lahjoja, ja kun ihminen niitä
oikein käyttää, niin Jumalan avullahan hän silloin toimii!"

"Nyt sinä tekaiset omia mietiskelyjä. Sanotaanhan: 'Etsikää ensin
Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, sitten nämä kaikki
teille annetaan!' Onhan siinä aivan selvä käsky, että ensin on
saavutettava varma suhde Jumalaan, ennenkuin taistelua, saatikka
voittoa, on ajateltava mahdolliseksi!"

"Niin, mutta jos ihminen kaiken ikänsä etsii ja vasta viimeisellä
hetkellään löytää, eikä ole uskaltanut sitä ennen mitään tehdä, niin
hän kuolee, jättäen jälkeensä toimettoman elämän."

"Etkö muista että: 'Joka etsii hän löytää ja kolkuttavalle avataan'?"

"Niin, mutta jos hän löytää vasta kuolinhetkellään? En minä pääse
siitä, että hän olisi rikkonut enemmän kuin jos hän olisi sillä välin,
eläessään, käyttänyt järkeään, toimintahaluaan ja hyvää tahtoaan niin
hyvin kuin on tainnut taistelussa hyvien aatteiden puolesta!"

"Mutta minäpä luulen, että hän ei olisi onnistunut, sillä jos ei
Jumala huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä
rakentavat."

"Entä jos Jumala rakentaa mukana silloinkin, kun vielä hänestä
kauempana olevat ja etsivällä kannalla seisovat ihmiset työtä tekevät?"

"Minusta näyttää kuin sinä tahtoisit päästä joutumasta siihen läheiseen
yhteyteen Jumalan ja Jeesuksen kanssa, johon sanassa käsketään, ja että
tahtoisit mieluummin luottaa omiin voimiisi, kuin Siihen, jonka voima
on heikoissa väkevä."

Siiri sanoi tämän jyrkällä äänen painolla, ja Kaarinalla pyöri kielellä
vastaus, että hän, Siiri, luuli olevansa niin paljoa viisaampi, että
häntä vastaan ei saisi hiiskua mitään. Kuitenkaan hän ei mitään
sanonut, sillä samassa hänen mielessään liikkui tunne siitä, että Siiri
oli näissä asioissa hänen edellään.

Siirikään ei muuta sanonut sillä kertaa, mutta kun he olivat lyhyellä
rukouksella lopettaneet keskustelun ja olivat poistumassa, tuli
hän Kaarinan luo, katsoi häntä silmiin tutkivasti ja sanoi hiljaa:
"Annathan anteeksi minun kiivauteni! En minä ajattele sinusta niin
pahaa, kuin lienee sanoistani tuntunut."

"Mitäs sitä muistella! Sattuuhan sitä joskus kiivastumaankin! Ole
huoletta, en minä sitä ole mieleeni painanut", vastasi Kaarina ja
puisteli veitikkamaisesti toverin ojennettua kättä.

Vielä muutamassa raamatunlukupiiri-kokouksessa oli Kaarina mukana,
mutta joka kerralla hän huomasi, ettei hänen ajatuskantansa soveltunut
yhteen sen kanssa, mitä toiset ajattelivat, ja hän kärsi siitä, että
hänen, ollakseen rehellinen, täytyi aina joutua väittelyyn. Tuntui
niinkuin raamatunlukupiirin kokoukset hänen tähtensä olisivat tulleet
yhä enemmän väittelykokousten luontoisiksi, kiivastumista uudistui yhä
tiheämmin, ja usean kerran kokouksista erottiin kyynelsilmin. Kaarina
kärsi siitä ehkä enin, koska hän arvasi, että hän itse oli siihen
syypää. Ja joka kerta istuessaan toisten joukossa kärsi hän siitä
paitse sisällisiä taisteluja. Toinen ääni käski hänet olemaan vaiti ja
antamaan toisten pitää mielipiteensä, toinen ääni käski hänet olemaan
rehellinen ja sanomaan oman ajatuksensa huolimatta siitä, mikä seuraisi.

Vihdoin hän päätti erota raamatunlukupiiristä, taikka oikeammin olla
kokouksiin menemättä, ilmoittamatta mitään syytä, vaikka hän omassa
mielessään oli päättänyt, ettei hän niihin enää ensinkään menisi.
Tämän päätöksen tekeminen ei ollut aivan helppoa. Kaarina oli luullut,
että keskustelemisesta vakavassa tarkoituksessa aina olisi hyötyä,
että eriävilläkin mielipiteillä olisi joitakin yhtymäkohtia, kun vain
pääsuunta olisi yhteinen, ja että tämän yhteisen pääsuunnan löytämisen
kautta voisi syntyä erimielisten kesken kehittävää vuorovaikutusta.
Mutta hän oli pettynyt laskuissaan. Hän ei ollut ottanut huomioon
syrjävaikuttimia, tunteita ja intohimoja, jotka aina tulivat vaatimaan
osansa. Todellisuus oli toisenlainen kuin se kaunis mielikuva, jonka
Kaarina oli itselleen luonut. Oliko hän elämässään kokeva paljonkin
sellaista? Minkälainen itse elämä sitten todellisuudessa oli? Oliko se
ensinkään sellainen, kuin hän oli sitä mielessään kuvitellut?

Koska hän kerran oli kotiin kirjoittanut päätöksestään ruveta
raamatunlukupiireihin, niin tuli hänen kirjoittaa siitäkin, että oli
päättänyt niistä erota. Paljon päänvaivaa tuotti hänelle miettiminen,
miten hänen tuli asiasta kirjoittaa, ettei hän saattaisi kunnon
tovereitaan huonoon valoon, taikka muuten tässä arkaluontoisessa
asiassa saisi aikaan väärää valaistusta.

Kirjoitettuaan konseptin, jossa oli monta mustaa viivaa sekä päälle ja
alle viivan kirjoitettua, sai hän kirjeen lopullisesti seuraavaksi:

"— — — Minä en enää aijo käydä raamatunlukupiirien kokouksissa. Aikaa
minulla kyllä olisi ja raamatunlukemiseen minulla myöskin olisi halua,
mutta kumminkin olen vakavasti harkittuani päättänyt olla näistä
kokouksista poissa. Syy on se, että toisilla tytöillä on toisenlainen
tapa ajatella asioita ja me emme sovi yhteen. Niitten toisten mielestä
olisi ihmisen ensin tultava uskovaiseksi ja vasta sitten kun hän on
päässyt niin pitkälle saisi hän ruveta ajattelemaan muita maailman
asioita. He arvelevat, että ihminen muutoin ei osaa oikein ajatella
eikä toimia. Minä taas ajattelen, että hengellinen kehitys olisi
kulkeva käsikädessä muun kehityksen kanssa ja sitä ei ole olemassa,
jos ihminen istuu vain itseksensä mietiskellen ja raamattua lukien.
Sentähden minä aina tahdon saada toisenlaiset selitykset raamattuun
kuin ne muut. Minä toivon, että te ymmärrätte, etten tätä päätöstä ole
tehnyt kevytmielisyydestä tahi uskonnon halveksimisen tähden. —"

Muutamien päivien perästä sai Kaarina äidiltä seuraavan kirjeen:

  "Rakas Kaarina!

  Vaikka aivan äsken sinulle kirjoitin, eikä nyt ole mitään uutta
  kerrottavaa, tahdon heti vastata sinun viime kirjeeseesi.

  En ollenkaan ihmettele, että lopetit osanottosi
  raamatunlukupiireihin; luulen, että minä sinun sijassasi olisin
  tehnyt aivan samoin. Yleensä en hyväksy sitä, että erotaan
  yhdistyksistä ja yhteisistä hommista, kuten monasti tehdään, sen
  vuoksi, että jossain asiassa ollaan eri mieltä kuin enemmistö eikä
  omaa mielipidettä saada kyllin kuuluviin. Mutta tässä on mielestäni
  toinen asia kysymyksessä, sillä tällaisissa kokouksissa on pääasia
  oleva jokaisen oman ajatuspiirin laajentaminen ja hengellisen elämän
  kehittäminen. Ja siihen ei luullakseni ole suuria edellytyksiä, jos
  käy, kuten kerrot toveripiirissäsi käyneen, että väittely ja kiista
  tuli päätökseksi.

  Mitä muuten tulee siihen periaatteeseen, joka saattoi sinut tekemään
  päätöksesi, voin kyllä käsittää ajatuksesi, vaikka olenkin hiukan
  toisella kannalla kuin sinä. Tahdon vähän tarkemmin selittää, missä
  suhteessa.

  Kun olin nuori ja sinun ijässäsi, ajattelin minä jotenkin
  samoin kuin arvaan sinun nyt ajattelevan. Niin paljon kyin,
  siihenkin aikaan puhuttiin antautumisesta Jumalalle yksinomaan ja
  maailmallisen hylkäämisestä, en minä voinut näiden vaatimuksien
  oikeutusta ymmärtää. Luontoni ei sitä sallinut. Minä ajattelin, että
  uskonnollisuus, joka pysyy erillään nykyisestä elämästä, on väärää ja
  hyödytöntä uskonnollisuutta. Luulin sen voivan johtaa tekopyhyyteen
  ja ulkokultaisuuteen. Minun mielestäni tosi kristillisyyden tuli
  kehittyä taistelussa ulkona maailmassa, enkä pannut suurtakaan painoa
  hiljaisessa mietiskelyssä tapahtuvaan uskonnolliseen kehitykseen.

  Mutta vanhetessani ja elämää kokiessani olen näiden asioiden
  suhteen muuttanut mieltäni. Olen tullut huomaamaan hiljaisuudessa
  tapahtuvan uskonnollisen kehityksen tärkeyden. Ei niin, että
  tahtoisin nytkään, taikka että edes pitäisin oikeana eroittaa
  uskonnollisen elämän kokonaan muusta elämästä. Päinvastoin olen
  yhä sitä mieltä, että todellinen kristillisyys välttämättömästi
  tunkeutuu kaikkialle ja painaa leimansa kaikkeen, vähäpätöisimpäänkin
  ihmisen toiminta-alalla. Mutta sittenkin on olemassa yksi puoli
  uskonnollista kehitystä, joka pysyy ulkonaisesta elämästä erillään.
  Se on hiljainen lähestyminen ja yhteenliittyminen Jumalaan, toisin
  sanoen persoonallisen kanssakäymisen kautta kehittyvä yhä lujempi
  yhteys Hänen kanssaan. Tämä suhde kehittyy syvällä ihmissydämen
  salaisimmassa sopukassa, ja mitä läheisempi se on, sitä kauemmas se
  pyrkii piiloutumaan ulkomaailmalta ja ympäröivältä elämältä.

  En tahdo raamatunlukupiirien enkä muidenkaan kristillisien
  harrastuksien ylläpitämiseksi toimivien yhdistysten tuomitsijaksi
  ruveta, mutta tahdon kumminkin sanoa, että minussa aina on ollut
  salainen pelko, että epäkypsä nuoriso niiden kautta tulisi vetämään
  päivän valoon sellaista, joka kärsii joutumisestaan kosketukseen
  ulkomaailman kanssa, tarkoitan tuota ihmisen sisimmässä piilevää
  persoonallista uskonelämää. Ja toiselta puolen niiden kautta nuoriso,
  jolla on elämä edessään, ja jonka tehtävänä olisi ennen kaikkea
  valmistua kunnollisiksi työntekijöiksi ja valppaiksi taistelijoiksi
  jalojen aatteiden puolesta, voi joutua luonnottomasti kiihottuneeseen
  uskonnolliseen mietiskelyyn, joka voi sen johtaa monella lailla
  harhaan.

  Mielelläni tunnustan, että jalot periaatteet elähdyttävät
  kristillisten nuorisoliikkeiden johtohenkilöitä, ja niillä on
  epäilemättä hyvä ja hyödyllinenkin vaikutuksensa. Mutta tahdon
  kumminkin sanoa sinulle mielipiteeni niistä, jotta käsittäisit minkä
  vuoksi en ole suorastaan liittynyt niiden kannattajiin ja jotta
  samalla huomaisit, että täydellisesti käsitän sinun menettelysi.

  Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen
  ja voimakas hengellinen elämä, mutta luulen, että sillä on sinussa
  suurempi kehittymisen mahdollisuus eläessäsi uskonnollista elämääsi
  erillään tovereistasi.

  Heille ehkä on parempi toisin. Emme saa asettua heidän tielleen,
  vielä vähemmin heidän tuomarikseen.

  Minulle on ollut hyvin mieluista saada kerran tilaisuutta ja aihetta
  kirjoittaa sinulle näistä asioista. Toivoakseni me vielä monta
  kertaa saamme vaihtaa mielipiteitä toistemme kanssa elämän vakavista
  kysymyksistä.

  Terveisiä omaisilta ja omalta

  Äidiltäsi."

Kaarina luki kirjeen uudestaan hitaasti ja painaen mieleensä ajatukset.
Sitten hän vielä luki tämän kohdan:

"Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja
voimakas hengellinen elämä."

Hänen äitinsä toivo se oli! Olihan se hänenkin toivonsa! Mutta kuinka
kaukana hän vielä olikaan siitä päämäärästä, johon hänen tuli pyrkiä!

Itsekkäisyyttä oli hänessä paljon ja hillitsemätöntä kiivautta ja
pahoja ajatuksia ja hienotunteisuuden puutetta, niin paljon, paljon
pahaa. Hän tiesi, että omat voimat eivät riittäisi sitä voittamaan,
vaan hän tarvitsi siihen apua ylhäältä, ja sitä hän tahtoisi hartaasti
sydämensä pohjasta rukoilla.

Mutta oliko hänellä täysi luottamus Jumalan apuun? Tällä hetkellä hän
tunsi niin olevan, mutta oliko hänellä aina sama varmuus? Hän muisti
monta hetkeä, jolloin mitä kauheimmat epäilykset väkisin tunkeutuivat
mieleen. Näistäkin vapautuakseen hän tarvitsi Jumalan apua.

Hänet valtasi äkkiä rauhattomuus. Olikohan aivan varmaa, että Jumalan
apu ulottuisi häneen, joka oli niin haparoiva ja heikko, joka oli niin
kehittymätön hengellisen elämän alalla?

Tulisiko hän koskaan saamaan täyttä varmuutta siitä?

       *       *       *       *       *

Muutamia minuutteja vain, niin olisivat kaukana näkyvistä kivitalojen
harmahtavat seinät, puutalojen lauhtuneet tai lauhtumaisillaan olevat
maalatut laudoitukset, poissa ruskeat kadut ja hiekoitetut käytävät,
poissa näkyvistä laiskat ajurit hevosineen, maleksivat kävelijät ja
taakkojaan kantavat tai kelkoillaan vetävät työn orjat!

Kaarina istui erään ylioppilaan, lapsuutensa leikkitoverin,
rinnalla mukavassa nahkasten peittämässä matkareessä, joka kuului
rekiretkeläisten iloiseen jonoon. Nyt jono läksi liikkeelle, kulkuset
alkoivat helistä ensin hitaammassa, sitten yhä kiivaammaksi yltyvässä
tahdissa, ja viimein kuului vain yksi tasainen kirjavaääninen soitto,
se kuului edestä, takaapäin, syrjiltä, joka puolelta. Ja ihmiset
seisahtuivat hetkeksi hymy huulilla, katseillaan seuratakseen nuorison
iloista kulkuetta.

Se kiersi kerran ympäri torin, sitten se kulki pitkin pääkatua suoraan
alas hohtavan valkoiselle lumikentälle, jota metsäiset kukkulat
ympäröivät joka haaralla.

Mikä suloinen tuoksu, mikä puhdas ilma, mikä ihana näky! Ja kulkusten
ja tiukujen kirjavaääninen soitto kaikui riemua, elämännautintoa,
ikuista nuoruutta ja kevääntoivoa! Se soitto levisi yli valkean kentän,
ja metsäisiltä kunnailta vastasi kaiku, vieritti soinnut takaisin ja
pani nuorten sydämetkin soimaan samaa iloista ja onnekasta säveltä.

Ruusunpunainen hohde levisi yli taivaan kannen, se oli lyhyen
päivätyönsä lopettaneen auringon jäähyväistervehdys talviselle
luonnolle. Ja luonto vastasi tervehdykseen peräytymällä hetkeksi
melkein näkymättömään usvaiseen huntuun, aivan kuin se siten olisi
tahtonut osoittaa kaihoavaa, ikävöivää mieltään.

"Kyllä me olemme typeriä, kun niin vähän liikumme ulkopuolella
kaupungin, silloin kun meillä siihen olisi aikaa ja tilaisuutta",
sanoi Kaarina vierustoverilleen, joka istui selkäkenossa tilaisuutta
varten lainaamaansa sudennahkaturkkiin puettuna ja näytti nauttivan
olemassa-olostaan. Hän näytti tässä istuessaan lyhyeltä, vaan hän oli
pitkä mies. Suuret silmät olivat siniset, nenä suora ja parraton suu;
pienenlainen kapea leuka oli melkein kokonaan karvakauluksen peitossa.

"Minä juuri tässä ajattelin, että kyllä pitää ruveta hiihtämään tästä
puoleen. Ihan huomispäivänä minä lähetän sukseni tervattavaksi",
vastasi nuorukainen ja koetti puhuessaan kääntyä Kaarinaan päin, mutta
turkki oli jäykkä ja reki ahdas, niin että ainoastaan pää pääsi sen
verran kääntymään, että silmät kieroon katsoen näkivät Kaarinan.

He alkoivat sitten suunnitella hiihtoretkiä joka aamu joululuvan aikana
ja olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että siitä tulisi erinomaisen
hauskaa.

Sitten he painautuivat taas kukin kolkalleen. Kaarina veti ison huivin
tiiviimmästi ympärilleen, sillä jäältä tuleva viima pyrki tunkeutumaan
sen alle ja jäähdyttämään.

"Miltähän tuntuisi, jos tässä vieressä istuisi se kaikkein rakkain,
jota hän ei vielä ollut löytänyt, joka tuntisi hänen sydämensä
tykytykset yhtä hyvin kuin hän itse, joka aavistaisi hänen
ilmaisemattomatkin ajatuksensa, joka ymmärtäisi häntä täydellisesti?
Ja hän tämän toverinsa tuntisi ja tietäisi hänenkin salaisimmat
ajatuksensa ja käsittäisi hänet kaikessa. Ja he molemmat, jos he tässä
istuisivat kahden kesken talvisen luonnon keskellä, tuntisivat itsensä
niin onnellisiksi, eivätkä he vain tänä yhtenä iltana yhdessä ajaisi,
vaan aina, koko pitkän elämän ajan kulkisivat he samaa tietä yhdessä. —"

Jo alkoivat tähdet taivaalla tuikkia, ilma kirkastua ja kuun kapea
käyrä viiva yhä selvempänä loistaa. Metsäiset rannat olivat tulleet
tummemmiksi, ei enää eroittanut saaria mantereesta eikä kauempana
olevia kukkuloita laisinkaan näkynyt. Kaarina veti huivinsa ihan
huppuun.

"Entä jos täällä vieressä olisi se oikea!" Kaarinaa hytkähdytti, sillä
niin naurettavalta tuntui se ajatus. Hänen täytyi kurkistaa toveriaan.
Jokohan se nukkui, koskapa ei mitään virkkanut? Ei, silmät olivat auki,
hänkin oli omissa ajatuksissaan.

"Kaikenlaisia ajatuksia sitä voikin mieleen tulla!" Kaarinan
matkatoveri oli hyvä poika, aina reipas ja ilomielinen, lapsena aina
pienempien puolustaja vallattomien poikien kujeita vastaan, isompana
aina mukana ja hauska toveri. Ennen suomalaisen seuran iltamissa hän
oli Kaarinalla melkein säännöllisesti franseesikavaljeerina, ja jos
he Helsingissä sattuivat yhteen teatterissa tai jossain muualla, niin
aina hän kohteliaasti saattoi Kaarinan kotiin, jos tällä ei ollut
seuraa. Mutta vaikka he tavallaan, vanhoina tuttuina ymmärsivätkin
toisensa hyvin, oli heidän suhteensa kumminkin sellainen, että tuntui
aivan hullunkuriselta ajatus, että hän voisi tulla Kaarinalle muuksi
kuin mikä hän nyt oli. "Hyvä poika", siinä kaikki! "Olkoon siihen
tyytyväinen, kaikki pojat eivät sitä liikanimeä ansaitse!"

Reki nousi maihin, lämmin henkäys tuntui vastassa ja Kaarina aukaisi
huivinsa nähdäkseen ympärilleen. Kuin mustat haamut vilahtivat puut
heidän ohitsensa metsätietä kuljettaessa, sitten tultiin aukealle ja
viimein kujaa myöten taloon, jonka tupa oli heitä varten tilattu.

Kamarissa riisuutuessa seurueen jäsenet iloisin huudahduksin toinen
toisiaan tervehtivät. Kaksi nuorta herraa, ollen nähtävästi joukossa
viisaampia, seisoi vähän syrjemmässä toisista, kunnes heidän
seuralaisensa, Tuomolan tytöt, tulivat heitä serkkuinaan toisille
esittämään. Toinen heistä oli pitkä, vaaleaverinen, toinen lyhyempi ja
tummempi.

Kaarina oli ennenkin kuullut puhuttavan näistä Tuomolan tyttöjen
serkuista, ja joulunaikana hän oli heidät nähnytkin vilahdukselta,
mutta nyt hän ensi kerran näki heitä likemmältä. Se vaaleampi oli
juuri sellainen, jommoiseksi Kaarina oli ihanteensa kuvitellut:
solakka, jalopiirteinen ja ryhdikäs, käytökseltään varma ja kumminkin
ystävällinen. Mutta sittenkin tuo toinen, tummempi ja lyhyempi, jolla
nuo ulkonaiset ihanteelliset ominaisuudet vähemmin esiintyivät, teki
Kaarinaan syvemmän vaikutuksen heti ensi näkemältä. Mikä sen aiheutti,
siitä hän ei tiennyt, mutta sen hän vain tunsi, että hänen täytyi millä
keinoin hyvänsä päästä tuosta henkilöstä selville ja päästä hänen
kanssaan enempään tuttavuuteen, sillä jotain erinomaisempaa juuri häntä
varten täytyi olla siinä ihmisessä!

Ilta kului leikeissä ja tanssissa. Sitten syötiin talon emännän
valmistama maukas illallinen ja vihdoin iltayöstä lähdettiin
kotimatkalle.

Kun Kaarina oli asettunut rekeen toverinsa viereen ja joukko taas oli
paluumatkalla, oli Kaarinan mieliala muuttunut aivan toisenlaiseksi
kuin tulomatkalla. Mistä tämä muutos? Oliko hän jotain kokenut, vai
eikö hän ollut mitään kokenut? Mikä oli hänellä mielessä? — Ei mikään
— ja kuitenkin jotain! — Mikä se 'jotain' oli? Mielikuvitustako, vai
todellisuutta?

Ei, ei se ollut mitään! — Tänä iltana kaikki hullutukset pyörivät
mielessä. Ensin hän kuvittelee mielessään, että matkatoveri olisi
hänelle se yksi ja ainoa, aivan mahdotonta asiaa. Sitte hän ensi
tapaamalta, tietämättään taivaallista tuosta toisesta, alkaa häntä
ajatuksillaan, silmillään ja korvillaan seurata, aivan kuin ei muita
enää maailmassa olisikaan. Siinä toinen hullutus!

No, nyt järkeviin ajatuksiin! Kaarina alkaa huivinsa raosta tirkistää
tähtiä, jotka yöllisellä taivaalla vilkkuvat. Tuossa on Väinämöisen
viikate, tuossa on Otava, tuossa kulkee linnunrata. Mikähän loistava
tähti tuokin tuossa lienee. Olisipa hauska tietää niiden kaikkien nimet!

Mutta kuinka kauniisti ne loistavat! "Katseleekohan hänkin niitä,
huomaako hänkin kuinka kirkkaat ja loistavat ne ovat?"

No, joko nyt taas! Mistä se nyt taas tuli mieleen, tuo hullutus! —

Kuinkas monta viikkoa on vielä koulun alkuun? — Vähän yli kaksi
viikkoa. — Viimeinen lukukausi. — Ylioppilaskirjoitukset — tentit —
suulliset tutkinnot. — Miten hän niistä suoriutuisi?

Tulisikohan hän Helsinkiin lukukauden ajaksi? — No, mutta miksi taasen
hän mielessä! — Olihan Kaarina ennenkin nähnyt nuoria miehiä, olihan
hän ennenkin niiden kanssa seurustellut ja tavannut keskustelussa
yhdenmukaista ajatustapaa ja ymmärtämystä. Mutta minkä vuoksi hän niin
tavattomasti riemastui sydämessään, kun hän huomasi, että tämä hänet
ymmärsi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut loppuja selitellä, niinkuin
pari kertaa tapahtui? Miksi tuntui kuin tuon toisen ei olisi tarvinnut
kaikkea puhua, sillä ymmärsihän Kaarina ilmankin, ja miksi tämäkin sai
hänet niin iloiseksi? Mikäs erinomainen tämä oli? — Eikä hän ollut edes
kauan puhunut Kaarinan kanssa, vaan paljoa enemmän hän tuntui puhuvan
toisten kanssa. Joutavia mietteitä!

Kun edes vierustoveri olisi puheliaampi, jotta ajatukset
suuntautuisivat pois tuosta painajaisen tavoin aina esiin tunkeutuvasta
"hänestä".

Eihän hän, Kaarina, ollut mikään tuollainen löyhkä, joka heti ensi
näkemästä ihastuu, tänään tähän, huomenna tuohon! Sellainen hän ei
ollut, eikä tahtonut sellaiseksi tulla! Mistä hullusta sitten tuo
puuska johtui? Oliko "hän" antanut siihen aihetta? Kaarina rupesi
miettimään ja kävi ajatuksissa läpi koko illan yhdessä-olon. Totta
tosiaan, ei "hänessä" syytä ollut! No, mutta sepä sitten ihmettä oli!

Kaarina päätti ruveta juttelemaan, haihduttaakseen nämä ajatukset. Hän
nykäisi vierustoveriaan:

"Joko sinä nukut?"

"No, enhän toki, minä vain ihmettelen, että sinä olet niin hiljaa."

"Oletpa sinä vähän niinkuin epäkohtelias kavaljeeri; onhan herrojen
asia ylläpitää keskustelua!"

"Vanhanaikuiseksihan sinä olet tullut. Onhan nykyajan naisilla siinä
suhteessa yhtä suuri oikeus kuin herroilla."

"Minähän se nytkin keskustelun alotin! Katso sinä, ettei se pääse
seisahtumaan!"

"Pelkäätkö sinä nukkuvasi, jos ei suusi ole liikkeellä?"

"Ei minua nukuta, mutta minä pelkään, että sinä nukkuisit!"

"Mitä sinä siitä pelkäät? Ei suinkaan sinulla ole sitä vanhaa pelkoa,
että ulkona nukkumisesta voi saada keuhkokuumeen?"

"En minä senvuoksi, mutta ymmärräthän sinä, että minulla ei ole mitään
hauskaa koko matkalla, jos sinä kuorsaat."

Liekö hän, vastaväitteistään huolimatta, ottanut onkeensa Kaarinan
velvoittavan käskyn ylläpitää keskustelua, vai liekö oma halu sen
vaikuttanut, sitä Kaarina ei tiennyt, pää-asia vain, että juttelu tästä
puoleen ei tauonnut koko matkalla. Kun Kaarina koti-ovella heitti
jäähyväiset toveriltaan, ei hän enää muistanut äskeisiä kiusallisia
mietteitään, vaan tunsi matkan jälkeen samalla virkistystä ja
luonnollista miellyttävää väsymystä.

Hiljaisuudessa kuluivat joululuvan viimeiset päivät. Milloin hän ei
ollut ulkona hiihtämässä, kului aika osaksi kirjojen ääressä, osaksi
vaatteiden kuntoonpanemisessa, joskus lautapelin, kirjailijapelin tai
muun leikin ääressä sisarusten kanssa, jotka nykyään olivat Kaarinalle
paljoa suuremmaksi seuraksi kuin ennen. Elvi, joka oli kasvanut
melkein Kaarinan pituiseksi, alistui yhä vieläkin, kuten pienempänä,
kiltisti Kaarinan mielihaluja noudattamaan. Ilmari vielä joskus oli
kiusaamispäällä, mutta muuten hän oli hyvin viisas ja tottelevainen
poika. He olivat kaikki jo koululaisten kirjoissa, Airakin, joka kävi
"leikkikoulua" erään ystävällisen rouvan luona, muutamien muiden
samanikäisten kanssa.

Iltaisin, nuorempien nukkuessa ja kun hänkin oli vanhemmilleen
toivottanut hyvää yötä ja lähtenyt levolle, pyrki hänen mieleensä
useimmiten aivan vastustamattomalla voimalla kuva: tumma tukka,
siniset silmät, pienet tummat viikset, pyöreät kasvot hyväntahtoisine
ilmeineen. Useimmiten hän työnsi kuvan luotaan, eihän hänellä ollut
mitään sen kanssa tekemistä! Mutta joskus hän oli sillä päällä, ettei
hän tahtonutkaan sysätä kuvaa pois luotaan, vaan koetti päinvastoin
vetää sitä lähemmäksi itseään, tarkastaa sitä, syventyä siihen ja
tutkia sitä perinpohjin; mutta silloin se kävi äkkiä epäselväksi ja
hävisi hänen näkyvistään. Päästyään irti kuvasta hän sai taas rauhassa
antautua tulevaisuuden-unelmiinsa, joita hän rakasti, hän sai taas
rakennella pilvilinnoja ja toinen toisiaan ihanampia utukuvia. Hänestä
tulee ensin ylioppilas, sitten hän lukee maisteriksi, sitten antautuu
sellaiseen toimeen, jossa hän eniten voi maataan ja kansaansa palvella.
Hän ei vielä ollut selvillä, mikä se toimi olisi, mutta hän oli varma,
että se hänelle selviäisi. Hän ei panisi kynttiläänsä vakan alle, vaan
hän tekisi työtä kaikilla voimillaan: minkä hän oikeaksi tietäisi,
siitä hän puhuisi, heikkojen puolesta hän taistelisi, totuutta hän aina
puolustaisi!

Tultuaan Helsingin yhteiskouluun ja uusien toverien joukkoon oli hän
huomannut, että oli omien lahjojensa ja taitojensa suhteen ajatellut
liiankin paljon itsestään, sillä hän tapasi monta itseään etevämpää
siellä. Mutta hyvään tahtoon ja työtarmoon nähden tiesi hän sittenkin
olevansa ensimäisiä. Hän uskoi, että hänellä olisi erikoinen tärkeä
paikkansa täytettävänä, ja missä se olisikin, niin hän täyttäisi sen
kunnollisesti, ja elämänsä sekä työnsä hän uhraisi kansansa hyväksi.

Toisinaan häntä vaivasi se, että hän ei vieläkään, vaikka niin lähellä
oli aika, jolloin oli tehtävä päätös opin-urasta, voinut luoda
itselleen tulevasta hänelle erikoisesta toiminta-alastaan kouriin
tuntuvampaa kuvaa. Usealla toverilla oli täysi varmuus kutsumuksestaan.
He olivat onnellisia! Mutta hän, vaikka kuinka olisi koettanut asiata
miettiä, ei päässyt siinä asiassa selvyyteen.

Tuli vihdoin aika, että hänen täytyi lähteä takaisin Helsinkiin,
suorittamaan viimeisen lukukauden koulun penkillä istumiset,
ylioppilaskirjoitukset, tentit ja vihdoin suulliset tutkinnot
yliopistossa.

Aivan toisenlainen tunnelma vallitsi luokalla tämän lukukauden alussa
kuin muulloin. He, tulevat ylioppilaskokelaat, pysyttäytyivät muista
hiukan loitommalla, ja muut jos mahdollista vielä loitommalla heistä,
ja mitä lähemmäksi tuli ylioppilaskirjoitusten aika, sitä selvemmin
tuntui joka tunnilla, että opettajat ja oppilaat ponnistivat yhteistä
päämäärää saavuttaakseen, koulun kunnian pelastamiseksi vaikeassa
koetuksessa.

Vihdoin loppui säännöllinen koulunkäynti, eräänä lauantaina
helmikuun viimeisenä päivänä. Se oli ensimäinen riemunpäivä ja ehkä
kaikista ehjin, sillä vielähän olivat kaikki yhdenarvoiset, kun
ei tiedetty reppujen saajista. Koko luokka lähti koulun pihalta
ajamaan penkinpainajaisiinsa alaluokkalaisten hurratessa kummallakin
puolen katua. Kerrassaan hauska oli toverillinen yhdessäolo, puheita
pidettiin, laulettiin ja lopuksi tanssittiin.

Seuraavana maanantaina, kun toiset menivät koulukirjat kainalossa
kouluun, käyskentelivät ylioppilaskokelaat huolettoman näköisinä koulun
sivutse.

Kaukana oli kumminkin itse asiassa huolettomuus. Valmistavia
harjoituksia ja kokeita, jokunen vähäisempi tentti ja vihdoin
arvailemiset ja otaksumiset ylioppilaskirjoitusten suhteen, ne
painoivat lyijynraskaana taakkana nuoria hartioita. Sitten vielä painoi
tuo tieto, että kaikki sukulaiset ja tuttavat, useat uteliaisuudella,
enemmän kuin oikealla osanotolla, tiedustelivat heidän töitään ja
kokeitaan. Heidän nähtensä koetettiin olla tyynen ja varman näköisiä.
Tottumattominkin tässä oppi vähän teeskentelemään.

Sitten koettivat nuo jännittävät ylioppilaskirjoitusten päivät. Kaarina
suoriutui onnellisesti kirjoituksista, ei tullut sairautta häiritsemään
kirjoituksia, eikä sattunut ainakaan suurempia hermostumisesta
johtuneita pukkeja, ja pahin taakka oli näin ollen poissa, kun
viimeinen kirjoitus oli ohi.

Tenttien pitkä jakso, joka varsinaisesti alkoi näiden päivien
perästä, ei yleensä tuottanut suurempaa rasitusta niille, jotka
olivat huolellisesti läksynsä lukeneet, ja siitä syystä olisivat ne
Kaarinallekin olleet helpot, jollei olisi sattunut muuatta tapausta.

Hän, tuo joulunaikainen uusi tuttava, tuli odottamatta vastaan kadulla
eräänä päivänä, kun Kaarina astui kotia koulusta. Hän kulki nopein
askelin, melkein kiirehtimällä, ja kädessä hänellä oli mustakantinen
kirjoitusvihko. Kun hän huomasi Kaarinan, niin hän nosti lakkiaan,
mutta Kaarina hämmästyi niin, että hän ei tiennyt kuinka liikuttaisi
jalkojaan, jotta hän pääsisi onnellisesti vastaantulijan sivu, niin
hervottomiksi ne äkkiä kävivät. Samalla Kaarina tunsi, että veri nousi
päähän, ja häntä pelotti suuresti, että kaikki ihmiset huomaisivat
hänen hämminkinsä.

Kaarina oli alkanut luulla, että liekehtiminen oli laannut, hän oli
uskotellut itselleen, että se olikin ollut turhaa mielikuvitusta,
mutta nyt hän taas tunsi, että se oli sittenkin jotain. Turhan tähden
hän ei vavissut, aivan ilman syytä ei sydän oudosti sykkinyt. Aivan
kummallinen hätääntynyt tunne hänellä oli koko kotimatkallaan.

Mutta jospa se oli sitä, että Kaarina ei ollut häntä nähnyt? Jos
hän useammin tapaisi, niin varmaan hän tottuisi; jos hän lähemmin
tutustuisi, ehkä hän tulisi huomaamaan, että tämä uusi tuttavuus ei
ollut kummempi kuin monet entiset? Kaarinan täytyisi välttämättömästi
päästä hänen seuraansa uudestaan ja hyvin usein, jotta hän tulisi
tavallisemmaksi ja jokapäiväisemmäksi. Silloin varmaan turhat
mielikuvat häviäisivät!

Näin ajatteli Kaarina istuessaan taas kotona työpöytänsä ääressä. Mutta
kun hän oli päässyt ajatuksen loppuun ja istui siinä hiljaa yksinään,
niin tunki taasen hänen sisäisten silmien eteen tuo kuva, jota hän
viime aikoina oli alkanut unohtaa. Se oli vain selvempi kuin ennen ja
silmät olivat niin omituisen näköiset. Ei kellään ihmisellä Kaarina
ollut sellaisia nähnyt ennen. Jospa tuo kuva sittenkin merkitsisi
jotain hänelle? Jospa nuo silmät sittenkin loistaisivat toisin kuin
kaikkein muiden juuri häntä kohtaan? Kuvastuisikohan niissä joku
salattu kaiho?

"Pois taas joutavat ajatukset! Muuta, tärkeämpää nyt on edessä. Kaarina
hoi, ole ahkera, muuten ei kunnian kukko sinulle laula!"

Kaarina otti historiansa ja alkoi lukea vuosilukuja.

Sillä kertaa oli Kaarina saanut haihdutetuksi kuvan mielestään. Mutta,
miten ollakaan, palasi hän jälleen ja yhä selvempänä häiritsemään
Kaarinan tehtäviä.

Vihdoin hän alkoi huomata, että hänen voimansa eivät riittäneet sitä
mielestä irroittamaan, ja kun hän näin luopui taistelusta sitä vastaan,
otti se hänet kokonaan valtaansa. Ja kumma kyllä, lopulta se ei enää
häirinnytkään, vaan päinvastoin se oli hänen alituisena seuranaan aivan
kuin häntä tukemassa ja helpottamassa hänen työtään.

Hänen mielensä alkoi tulla täydelliseen tasapainoon, kun kuva yhä
enemmän sulautui hänen omaan sisälliseen olemukseensa. Taas sujui
työ hyvin ja tasaisesti siksi kunnes taas kerran, ilman ulkonaista
aihetta, Kaarinan mieleen juolahti epäilevä kysymys: "Välittääkö hän
todellakaan minusta ollenkaan? Onko edes mitään suoranaista aihetta
sitä luulla?" Ja silloin Kaarinan valtasi omituinen toivottomuus, joka
hänen mieltään järkytti siitä tyyneydestä, jota hän näinä tärkeinä
viikkoina välttämättömästi olisi tarvinnut. Hänestä koko maailma näytti
mustalta eikä hän uskaltanut luottaa omaan elämäntehtäväänsä. Ja eräs
vanha ystävällinen täti, jonka hän kerran kadulla tapasi, katseli häntä
tutkivasti, puisti päätään ja sanoi: "Kylläpä sinusta näkyy, että olet
lukenut! Kunhan vain et kadottaisi terveyttäsi! Sen minä aina olen
sanonut, että naiset eivät kestä niin suuria ponnistuksia, kuin on tuo
ylioppilastutkinto!"

Jonkun aikaa Kaarina eli tällaisessa synkässä mielentilassa. Sitte
hän tuli ajatelleeksi, että oli olemassa jotain, jota sanottiin
toivottomaksi rakkaudeksi, ja hän päätti, että hänen tunteensa, jos
se oli rakkautta, oli tätä yksipuolista laatua. Eihän hän ollut
ensimäinen, joka sellaista sai kokea, olivathan muutkin kestäneet
sortumatta, miks'ei hän, jolla kumminkin oli, toisin kuin naisilla
ennen, mahdollisuus kehittyä ja saada elämässä tyydytystä hyödyllisen
toiminnan kautta ulkopuolella kotia. Näin hän koetti itseään rauhoittaa
ja tunsikin siten jonkunlaista tyyntymistä. Verrattain levollisella
mielellä hän näin ollen suoritti viimeiset tentit.

       *       *       *       *       *

Koitti vihdoin päivä, jolloin ylioppilaskokelaiden tuli ilmoittautua
suullisiin tutkintoihin yliopistossa. Juhlallisin mielin silloin
juhlapuvuissa astuttiin yliopiston avaraan, pylväskäytävän ympäröimään
eteiseen ja sieltä yläkerrokseen, jossa ilmoittautuminen oli tapahtuva.
Mutta vieläkin tärkeämpi oli ilta, jolloin tutkintojen jälkeen päätös
annettiin ja juostiin paljain päin lunastamaan lyyryn koristamia
valkoisia lakkeja, ja kaikkein riemuisin oli hetki, jolloin omaisten
taaja parvi hurraahuutojen kaikuessa tuli valkolakkisia ruusuilla
koristamaan.

Kaarinalla ei ollut läheisiä omaisia vastaanottamassa, mutta hänen
emännältään ja parilta muulta tuttavalta sai hänkin kukkia ja
vilpittömiä onnentoivotuksia. Itse hän luuli, etteivät ne, jotka olivat
kaulasta helmaan saakka, vieläpä selkäpuoleltakin kukkien vallassa,
voineet olla iloisempia kuin hän, jolla kukkaset tuskin rintapuolen
peittivät. Niin oli hänen sydämensä täynnä riemuisia tunteita!

Illalla meni koko joukko Alppilaan, viettämään yhteistä ilojuhlaa,
kaikki paitse yksi tytöistä, jolle oli samana iltana saapunut tieto
sisarensa kuolemasta, kuten eräs tovereista tiesi kertoa.

Tämä sanoma sai nuoret mielet hetkeksi vakaviksi ja Kaarinaan se teki
niin syvän vaikutuksen, että hän tunsi välttämätöntä tarvetta ilmaista
vakavat ajatuksensa toisille. Hän kilisti simalasiaan ja puhui:

"Me kysymme, miksi tämä surullinen tapaus on tullut juuri tänä
iltana eroittamaan yhden tovereista seurastamme ja luomaan synkän,
varjon valoisiin mieliimme. Me kysymme, mutta emme löydä vastausta.
En minäkään tahdo yrittää siihen vastata. Mieluummin olisin minäkin
suonut, että ilojuhlamme olisi ollut eheämpi.

Mutta, toverit, kun kerran olemme tulleet vakavalle mielelle, niin
on meille ehkä helpompi, kuin muutoin olisi ollut, ajatella vakavia
ajatuksia. Ja huolimatta siitä, että meillä nyt on aihetta olla iloisia
oikein sydämen pohjasta, toivoisin, että me kaikki voisimme olla
yksimieliset siitä, että vakaviinkin ajatuksiin on aihetta.

Me olemme astuneet yli tuon korkean kynnyksen, joka
ylioppilastutkinnoksi sanotaan, eteisestä suoraan huoneeseen,
jossa näemme ympärillämme laajoja kirjahyllyjä täynnä tieteellistä
kirjallisuutta, pöytiä, joilla seisoo vaakoja, retortteja, koeputkia,
seinillä karttoja ja kuvia monenlaisia, taideteoksia, kaavakuvia ja
paljon muuta. Meidän tulee viipyä tässä avarassa salissa ja tehdä
työtä uutterasti ja tunnollisesti, mutta työmme lomassa meidän
täytyy myöskin astua ulos tästä salista, siitä suuresta ovesta, joka
vie ulos luontoon, ja seurustella sen kansan kanssa, joka siellä
asustaa, oman Suomen kansamme kanssa, oppiaksemme heiltä mitä he
ovat ja mitä he meiltä odottavat. Meidän tulee lomahetkinämme avata
salin avarat ikkunat ja tutkien tarkastaa sitä elämää, jonka ulkona
näemme, hakeaksemme sitä paikkaa, joka on meitä varten varattu, sitä
toiminta-alaa, joka on meidän kunkin osaksemme tuleva. Meidän tulee
aina muistaa, että me viivymme avarassa opinsalissa ei ainoastaan oman
tulevaisuutemme turvaamiseksi, vaan myöskin ja ennen muuta tullaksemme
kansamme kelvollisiksi palvelijoiksi ja voidaksemme hyvin täyttää
elämäntehtävämme.

Tästä salista aukeaa monta syrjäovea, jotka vievät sivuhuoneisiin.
Pitäkäämme kunnianasianamme olla menemättä niihin kamareihin, joissa me
voisimme heikontua ja huonontua niissä vallitsevan ummehtuneen ilman
tähden, jos kuinka houkuttelevalta tuntuisikin; kääntykäämme ovelta
pois, jos tunnemme, että ilma on tekotuoksuista raskas, ja rientäkäämme
niiden ikkunoiden luo, joista Jumalan aurinko paistaa ja raitis ilma
virtaa. Sieltä saamme voimaa, työhalua ja elämänintoa. Ja niitä me
tarvitsemme aina.

Onnea etsikäämme sieltä mistä sen todella löydämme, siitä
tyydytyksestä, että me pyrimme kunnon kansalaisiksi, ei oman pikkuisen
persoonamme tähden, vaan voidaksemme oman kansamme hyväksi itsemme
uhrata ja sen arvoa kohottaa ja ylläpitää.

Tehkäämme tänään vakava lupaus, että näin teemme.

    Sill' mitä jos ei työmme suurempi oisi
    kuin kipunan mi syttyy sammumaan
    ja verrata vaikk' eloamme voisi
    meressä yksityiseen pisaraan,
    vaan sinä Suomenmaamme tulet rikkaaks
    ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks!
    Jumala synnyinmaata siunatkoon!"

Kaarinan lopetettua puheensa seurasi vielä toisiakin, välillä
laulettiin yksiäänisiä lauluja ja mitä myöhemmäksi kului, sitä
iloisemmaksi tuli mieliala. Aamun valetessa vasta noustiin ja
lähdettiin kotimatkalle.

Pari päivää tämän jälkeen käveli Kaarina asemasillalla odottamassa
junan lähtöä. Hän oli jäänyt toisista jälemmäksi eikä asemalla ollut
saattajoita muita kuin hänen aina ystävällinen emäntänsä.

Tulihan tuossa toinenkin. Kaarina ei erehtynyt, hän tuli suoraan luo,
kaksi ruusua oli hänen kädessään, ne hän pyysi antaa Kaarinalle.
Kädenpuristus, ja hän hävisi toisten valkolakkisten parveen!

Kuului toinen soitto. Kaarina hyvästeli kiireisesti emäntäänsä ja astui
vaunuun, joka veisi hänet yhä kauemmas Helsingistä. Ensi hetkenä tunsi
hän jonkunlaista ikäväntapaista tunnetta siirtyessään sieltä poispäin.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänet täytti monta vertaa
voimakkaampi riemullisuuden tunne.

Hän ei sittenkään ollut turhia uneksinut!

Hänen rakkautensa ei sittenkään ollut toivoton!

Vielä kädessään olevat ruusut sen todistivat! Hän pisti ne povelleen,
niin että hän joka hetki voi tuntea niiden tuoksun.

Juna hiljentää vauhtiansa, jo näkyy asemasilta ja odottava väkijoukko!
Hetkinen vain, niin juna pysähtyy!

Kaarina tarttuu käsitavaroihin, jotka hän on latonut penkille eteensä
ja astuu muun joukon keskellä ulos ovesta. Tultuaan vaunusta ulos
huomaa hän vanhempainsa seisovan rinnakkain asemasillalla. Isän parta
on käynyt harmaammaksi, äiti, joka on viime vuosina lihonut, on
kuitenkin kasvoiltaan melkein kapeampi kuin ennen ja hienoja ryppyjä
on ilmaantunut suupielien ja nenänjuuren ympärille, tehden hänet
vanhentuneen näköiseksi. Kumpikin etsii häntä katseillaan, isä oikein
levottoman näköisenä.

Nyt he näkevät hänet, ensin isä, sitten äiti, joka on likinäköisempi.
Oi, kuinka heidän silmänsä loistavat ilosta!

Kaarina rientää heidän luokseen ja syleilisi heitä siinä samassa
silmänräpäyksessä, jolleivat kädet olisi kiinni tavaroissa. Vasta sen
jälkeen kun isä ja äiti yksissä neuvoin ovat niistä vapauttaneet hänen
oikean kätensä, saa hän tarttuneeksi heitä kaulaan, ensin äitiä ja
sitten isää, vastaanottaen samalla heidänkin lämpimät syleilynsä.

Mutta ketkä tuolla? Uudet kesäpuvut olivat pettää! Eini ja Helli!
Kaarina syöksyi heitä kohti, ja sai vastaanottaa heidän iloiset
onnittelunsa.

Sitten päätettiin, että isä ottaisi ulos matkatavarat ja ajaisi äidin
kanssa ajurilla kotiin ja Kaarina sen sijaan menisi jalkasin toisten
tyttöjen kanssa.

Kaarina sai nyt aikaa lähemmin tarkastaa tovereitansa. Helli oli tullut
solakammaksi ja hänen kasvonsa pienet piirteet näyttivät entistä
hienommilta, Einikin näytti muuttuneen viime näkemältä. Ehkäpä tuo
uutta kuosia oleva kevättakkikin osaltaan vaikutti sen, että hänen
kauniisti kehittyneen vartalonsa piirteet tulivat selvemmin näkyviin.
Hänen säännölliset kasvonsa olivat tulleet voimakkaammiksi, joka seikka
niitä kaunisti ja teki ne Kaarinan mielestä entistä miellyttävämmiksi.

Siinä he sitten läksivät astumaan yhdessä rivissä, Kaarina keskellä,
Helli oikealla, Eini vasemmalla puolella, reunimmaisten melkein
työntäessä edellään valkolakkista toveriaan.

"Muistatko kuinka minä kerran ennustin, että sinusta tulee ylioppilas,
oikeaanhan minä osasin!"

"Ja minä, että sinusta tulee voimistelija! Mutta sinä, Helli,
sinustahan tulee rouva, aivanhan olin unohtaa onnitella! Näytäppä
vasemman käden nimetöntä! Voi, voi kuinka se kiiltää! Onnea nyt vain!"

"Kuka sen tietää, vaikka sinustakin vielä tulisi! Mistä sinä olet nuo
ruusut saanut?" Helli iski näin sanoessaan viekkaasti silmää.

Kaarina ei vastannut mitään ennenkuin Einikin alkoi häntä ahdistaa:

"Sano suoraan, eläkä peitä, kuka ne antoi?"

"Sitä en sano, en ainakaan vielä!"

"Kuka sitä olisi uskonut, että sinä olet sellaisia salaisia ystäviä
itsellesi hankkinut", sanoi Helli, mutta katsellen kieroon Kaarinaan
päin sanoi hän sitten: "Ei ruveta utelemaan enempää, koska hän
punastuu!"

Kaarina sai vielä tehdä selkoa äänimäärästään ja miltä oli tuntunut,
kun hän ensimäisen kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, saiko hän
paljon kukkia ja oliko hauskat ylioppilaslaskemut.

Kaarina puolestaan tahtoi saada tietoja entisistä
tyttökoulutovereistaan, jotka hänelle sittenkin olivat pysyneet ja
tulisivat pysymään rakkaampana kuin uudet, helsinkiläiset toverit.

Hän saikin kuulla jotain heistä kaikista. Merkillisintä kaikista oli
kertomus Taimista: hän oli tullut uskovaiseksi! Hän oli metodisti!
Leipänsä hän ansaitsi kauniin käsialansa avulla. Hän oli tuomarin
apulaisena, puhtaaksikirjoittajana. Terve hän ei vielä ollut, mutta
kesällä hän aikoi mennä kylpylaitokseen.

He päättivät mennä seuraavana iltana yhdessä kävelemään, saadakseen
rauhassa keskustella yhteisistä tovereistaan ja vanhoista
koulumuistoistaan.

Kodin luo tullessa saapuivat vanhemmatkin ajaen ja heitettyään
jäähyväiset tytöille auttoi Kaarina heitä tavarain nostamisessa alas
rattailta ja niiden kantamisessa ylös.

Sisarukset olivat eteisessä ja tervehtivät häntä kunnioittavalla
ihmettelyllä, katsellen enemmän lakkia kuin Kaarinaa itseään. He olivat
kasvaneet muut, paitsi Elvi, joka jo jouluna oli melkein Kaarinan
pituinen. Kaarina aikoi riisua lakin päästään, mutta isä ehti väliin:

"Istu tänä iltana lakki päässä, että oikein saamme sinua nähdä!" Vielä
kerran Kaarinaa syleillen jatkoi hän: "Onnea nyt sinulle, tyttöseni,
kun jo noin pitkälle olet ennättänyt! Oikeastaan sinä kyllä olet
päässyt vasta alkuun, mutta vaikka suomalainen sananlasku sanookin,
että alku aina hankala, tahtoisin ylioppilas-aikaan nähden lisätä,
että se on ihana, sillä silloin ovat maailman ovet avoinna ja toiveita
täynnä sen tiet! Vaikka et vielä olisi aivan selvillä siitä, minkä tien
valitset, niin tiedät, että sinulla on vapaus valita, ja tieto tästä on
ihana."

"Nähdessäni sinut tuossa muistan niin selvään mitä tiesin itse
ylioppilaaksi tullessani. Vaikka silloin haaveksin toista, kuin mitä
elämä sittemmin antoi, säilytän näiden hetkien muiston kalliina helmenä
muistojen monilukuisessa sarjassa."

Äiti kehoitti käymään ruokasaliin, jossa heitä tervehti kukkien
koristama teepöytä. Kun he olivat kaikki istuutuneet, puhui äiti teetä
tarjoillessaan:

"Toista oli minun nuoruusvuosinani kuin nyt! Ei opinteitä silloin
naisille avattu samassa määrässä kuin nykyään. Heille syötettiin
määrätyt annokset tietoja, ja kysymättä, oliko heillä halua tai
taipumusta, sysättiin heitä määrätyille enimmäkseen käytännöllisille
urille. Myönnän, että mielipiteet ovat keikahtaneet liian paljon
toiselle puolelle, että käytännöllisiä työaloja on halveksittu ja
saatettu lukutielle sellaisiakin tyttöjä, joilla on ollut sille
uralle vähän tahi tuskin ollenkaan edellytyksiä. Mutta suurempi
valintavapaus, joka nykyään on olemassa, on kumminkin korvaamaton etu
nykyajan tytöille. Kiitos siitä niiden viisasten ja kaukonäköisten
naisten, jotka ovat nykyistä olotilaa valmistaneet! Kiitos niiden
vaikutusvaltaisten miesten, jotka ovat uskaltaneet vapautua
ennakkoluuloista naisten kykyihin nähden!" Kyyneleet nousivat äidin
silmiin hänen näin puhuessaan. Silloin Kaarina nousi ylös ja kuiskasi
äidin korvaan: "Ethän ole katkera siitä, että elit ennen tätä
onnellista aikaamme?"

"En, lapseni, minä vain iloitsen sinun puolestasi!" vastasi äiti yhtä
hiljaa, suudellen Kaarinaa poskelle, ja pyyhkäsi silmistään kyyneleet.

Tuli sunnuntai. Kaarina heräsi varhain aamulla ja huomasi
alasvedettyjen uutimien ja ikkunanpielen välisestä raosta, että oli
kirkas päivänpaiste. Hänet valtasi äkkiä vastustamaton halu lähteä
ulos keväistä aamuilmaa nauttimaan, ja ennenkuin toiset olivat
ehtineet nousta vuoteistaan, oli hän puettuna ja sanoi lähtevänsä ulos
kävelemään.

Oi, kuinka oli raikas aamun ilma! Kivitetyt kadut ja katukäytävätkin
näyttivät aivan kuin puhdistuneilta kasteen vaikutuksesta. Mutta
Kaarinaa ei tyydyttänyt yksin raittiin ilman hengittäminen, eikä
edes puistojen rehevää vihannuutta lupaava, säännöllisesti kehittyvä
kasvaminen ja nuppuileminen, ollut hänelle kylliksi, vaan hän tahtoi
nähdä luontoa ja vettä, ja hän tiesi mistä hän ne löytäisi. Hän
suuntasi askeleensa kallioista kumpua kohti kaupungin ulkopuolella,
hänelle jo lapsuudestaan tuttuun paikkaan. Liekö hän koskaan siellä
käynyt näin varhain aamulla, sillä kouluaikana oli aamu-uni aina
ollut kuin parhainta herkkua ja lupa-aikoina hän oli ollut maalla?
Päästyään perille ja luotuaan silmäilyn eteensä tuntui hänestä, ettei
kaupunki täältä katsottuna koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin
nyt. Ja näköala sen toisella puolen leviävälle siniselle selälle ei
hänen mielestään koskaan ollut esiintynyt niin viehättävänä kuin nyt,
aamuauringon sitä valaistessa.

Täällä istuessaan hän ensi kerran Helsingistä tultuaan oikein rauhassa
ehti ajatella omia ajatuksiaan.

Silloin taas tuli hänen mieleensä ajatus, joka kerran oli anastanut
hänet niin kokonaisena, että koko ympäristö, kaikki maailma, oli
häneltä unohtunut, tuo ajatus, jonka kaksi ruusunkukkaa oli hänelle
antanut: "hänen rakkautensa ei ollut toivoton!"

Mutta mikä hän sitten oli, joka uskalsi itselleen luulla mahdolliseksi
tuota suurta onnea? Oliko hän sellaista ansainnut? Jos hän, tuo eräs,
nyt astuisi Kaarinan eteen ja sillä oikeudella, joka täytyi olla hänen,
vaatisi selitystä mikä Kaarina oli, niin mitä hän vastaisi? Oliko hän
aina ollut rehellinen ja oikeamielinen? Oliko hän oppinut voittamaan
itsensä, oman kiivautensa ja itsekkäisyytensä? Oliko hän koskaan ollut
valmis totuuden puolesta uhraamaan jotain? Oliko hän edes oikein
vilpittömästi pyrkinyt eteenpäin sillä ainoalla oikealla tiellä? — Mitä
hän vastaisi?

Kummallista, että Kaarina nyt vasta tuli ajatelleeksi, että hänen aivan
täydellä todella tulisi joskus näihin kysymyksiin vastata! Vaan miten
kävisi, jos hän ei voisikaan vastata? Jos hänen ylpeytensä panisi
vastaamista vastaan? Mutta jos hänen rehellisyytensä, toiselta puolen,
ei voisi suostua vaikenemiseen? — Silloin hänen kaunis rakkausunelmansa
häipyisi yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin ja hänen täytyisi jatkaa
elämäänsä yksin, kuten tähänkin saakka.

Yksinkö? — Mistä tämä ajatus nyt tuli? — Ei, ei hän ollut yksin, vaan
hän oli yksin tuhansien joukossa, ja jos hänellä ei ollut rinnallaan
toveria ja ystävää, niin läheistä, kuin hän oli joskus toivonut, niin
rakasta, kuin hän oli salaa uneksinut, niin oli hänellä toisia, oli
monta vielä yksinäisempää kuin hän, mutta ei kuitenkaan yksin enempää
kuin hänkään. Ne olivat nekin hänen kansansa lapsia, jotka kaikki,
kuten hänkin, pyrkivät kunnon ihmisiksi, uutteriksi työmiehiksi
isänmaansa vainioilla. Kaikki he, kuten hänkin, tahtoivat kansansa
hyväksi uhrata elinvoimansa ja työtarmonsa, kaikki he tahtoivat olla
mukana kohottamassa, jalostamassa ja lujittamassa Suomen kansan
kokonaisuutta. Oliko hän yksin, kun hän tiesi, että niin monta seisoi
rinnallansa, katseet tähdättyinä yhteiseen päämäärään, iloiten
yhteisistä iloista ja surren yhteisten pettymysten tähden?

Ei, yksin hän ei sittenkään ollut. Mutta oliko hän arvokas kulkemaan
tässä yhteisessä rintamassa? Ja jos hän ei vielä sitä ollut, tulisiko
hän koskaan kyllin arvokkaasti täyttämään hänelle määrätyn sijan?
Kuinka hän osaisi löytää juuri sen paikan, joka oli hänelle ominainen,
ja jossa hän voisi toimissaan paraiten menestyä?

Kaarinan valtasi tunne siitä, että hän oli mitätön ja huono ase
usein uneksimiensa suurten aatteiden palveluksessa. Ja tuo kirjava
ihmiselämä, jonka hän ympärillään näki, sitten vielä sisälsi hänelle
monta selittämätöntä arvoitusta. Kuinka hän voisi oppia sitä oikein
arvostelemaan ja suhtautumaan siihen oikealla tavalla? Ja kaiken
näkyväisen mukana ja yläpuolella itse Jumala ja hänen vaatimuksensa,
kuinka voisi hän niitä täyttää? — — —

Kirkonkellot alkoivat soida. Oliko se niiden ääni, vai oliko se luonnon
hiljainen hartaus, joka toi Kaarinalle vastauksen?

"Minun voimani on heikoissa väkevä!" Nämä sanat juolahtivat hänen
mieleensä. Niin, "Jumalan avulla", nuo usein toistetut, melkein
soinnuttomiksi käyneet sanat, ne saivat hänelle nyt sisällystä. Hän
teki nopean päätöksen, nousi ja astui kaupunkiin päin mennäkseen
kirkkoon. Sisällinen tarve ajoi hänet siihen. Hänellä oli ollut
jonkunlainen vastenmielisyys kotikaupunkinsa kirkkoon menemistä
vastaan, aina siitä saakka kun hän lapsena oli kerran luullut
huomanneensa kirkonkäynnin johtuvan ulkonaisesta tavasta. Tämä
vastenmielisyys oli kokonaan poissa, kun hän hetkisen jälkeen
astui Herran huoneeseen. Kaikesta, virsistä, joita veisattiin,
yksinkertaisista rukouksista, tekstistä ja saarnasta sai hän aina
aihetta sovelluttaa ajatuksia itseensä, ja sitä myöten kuin hän itseään
tutkiessaan tunsi heikontuvansa, ymmärsi hän yhä selvemmin, että on
voima, joka voi ja tahtoo olla hänessä väkevä. Siihen voimaan hän
tahtoisi luottaa, sen avulla hän voisi täyttää tarkoituksensa tässä
elämässä!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARINAN KOULUVUODET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.