Punainen kukka : Y. m. kertomuksia

By Wsevolod Garshin

The Project Gutenberg eBook of Punainen kukka
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Punainen kukka
        Y. m. kertomuksia

Author: Wsevolod Garshin

Translator: Martti Wuori


        
Release date: May 3, 2026 [eBook #78592]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1911

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78592

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN KUKKA ***




PUNAINEN KUKKA

y.m. kertomuksia


Kirj.

Vsevolod Garshin


Venäjän kielestä suomentanut

Martti Wuori



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXIV





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.






SISÄLLYS:

Vsevolod Garshin

Punainen kukka.
Neljä päivää.
Yö.
Varoitusmerkki.
Tarina ylpeästä Aggeista.




VSEVOLOD GARSHIN.


Kun Pietarissa levisi tieto, että Vsevolod Garshin maaliskuun 24
päivänä v. 1888 oli kuollut sen johdosta, että hän saman kuun 19 p.
mielipuolisuuden kohtauksessa oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta
alas portaiden väliseen aukkoon, niin tämä surusanoma otettiin
Venäjällä vastaan mitä haikeimmilla säälin ja kaipauksen tunteilla.
Sillä vaikka Garshin kuollessaan olikin vasta kolmenkymmenen kolmen
vuoden vanha (hän oli syntynyt Jekaterinoslavin kuvernementissä 2
p. helmikuuta v. 1855) ja vaikka hänen tuotteliaisuutensa, häntä
aika ajoin rasittavan sielun taudin takia, olikin jotenkin niukka,
niin oli kuitenkin tämä "kieltämätön, omaperäinen kirjailijakyky",
jolla lausunnolla Turgenjev kunnioitti nuorta kirjailijaa jo hänen
ensimäisen "Neljä päivää" nimisen kuvauksensa ilmestyttyä, ehtinyt
herättää niin suurta huomiota, että uskottiin Venäjän saaneen hänestä
uuden Dostojevskin, — tietysti, ei kirjalliseen suuntaan, vaan kyvyn
laatuun nähden. Paitse Turgenjevia, oli Leo Tolstoillakin, jonka
kouluun Garshin, varsinkin sotakertomuksissaan, kuuluu, hänestä suuria
toiveita, ja ell'ei Garshinin aikaista kuolemaa olisi väliin tullut,
niin näyttää siltä kuin olisi toteutunut Turgenjevin ennustus Venäjän
nuorempien kaunokirjailijain suhteen, että "Garshinista yksinään ehkä
jotakin tulee". Sillä eipä näistä yksikään näy tähän saakka vielä
saaneen Garshinin laajalle levinnyttä kirjailijanimeä syrjäytetyksi.

Kirjailijatoimessaan ei Garshin ehtinyt ulommaksi kertomusten tahi,
oikeammin sanoen, kuvausten ja usein hyvin lyhyeidenkin kuvausten
ahtaita rajoja. Mutta jotakin omituista, samalla tuskallista ja
viehättävää, niissä joka ainoassa on, mikä lukijata kerrassaan
ihastuttaa. Tekijän synnynnäinen alakuloisuus on antanut niille niiden
synkän värityksen ja ne aatteet, joita hän palveli, syvällisen,
siveellisen vaikutuksen.

Eikä ole iso Garshinin jättämä puhtaasti kaunokirjallinen perintökään.
Niissä kolmessa pienenlaisessa kirjassa, joihin kaikki hänen teoksensa
"kertomusten" nimellä ovat kootut, on näitä kaikkiaan kahdeksantoista
kappaletta. Kolmannessa, 1889 vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassa
on, paitsi A. Skabitshevskin kirjoittamaa, pääasiallisesti Garshin
autobiografiaan ja hänen kirjeisiinsä perustuvaa tekijän elämäkertaa,
joka täyttää melkein puolen kirjaa, neljä, ennen ainoastaan
sanomalehdistössä painettuina ollutta, pikku kertomusta, kuvaus
Ajaslarin tappelusta, johon Garshin itse otti osaa ja jossa häntä
ammuttiin jalkaan, "kirjeitä Pietarista", taidearvostelua koskevia
kirjoituksia ynnä kolme aivan lyhyttä runopätkää.




PUNAINEN KUKKA.


I.

"Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari I:sen nimessä julistan
pidettäväksi tarkastusta tässä hullujenhuoneessa!"

Nämät sanat lausuttiin kovalla, kimakalla, heleällä äänellä. Sairaalan
kirjuri, joka mustetäplillä tahratun pöydän ääressä kirjoitti sairaan
nimen suureen repaleiseen kirjaan, ei voinut pidättää nauruansa. Mutta
ne molemmat nuoret miehet, jotka sairasta sinne saattoivat, eivät
nauraneet: he tuskin pysyivät jaloillaan, oltuaan kaksi vuorokautta
makaamatta tuon mielipuolen seurassa, jonka he vastikään olivat
rautatietä myöten sinne tuoneet. Viimeisen edellisellä pysäkillä oli
raivo käynyt pahemmaksi; jostakin olivat he saaneet hullujen paidan
ja, kutsuttuaan konduktöörin ja santarmin avuksi, pukeneet sen sairaan
päälle. Siten olivat he saaneet hänen tuoduiksi kaupunkiin sekä
sairaalaan.

Hän oli hirvittävä. Paitsi hulluuden kohtauksessa repaleiksi
repimäänsä harmaata pukua, ympäröi hänen runkoansa karkea takki;
pitkät hihat puristivat hänen kätensä ristiin rinnan päälle ja olivat
sidotut solmuun selän taakse. Tuliset, tuijottavat silmät (hän ei
ollut maannut kymmeneen vuorokauteen) hehkuivat liikkumattomasta
loisteesta; suonenvedon värähdys, tempoi alahuulta; takkuiset kiharat
hiukset valuivat harjana hänen otsallensa; nopein, raskain askelin
astuskeli hän nurkasta nurkkaan, tutkivasti katsellen vanhoja kaappeja
papereineen ja vahavaatteella peitettyjä tuoleja sekä väliin silmäillen
saattomiehiäänkin.

— Viekää hänet osastoon. Oikealle.

— Minä tiedän, minä tiedän. Viime vuonna olin jo kanssanne täällä. Me
tarkastimme sairaalaa. Minä tiedän kaikki, ja minua on vaikea pettää, —
sanoi sairas.

Hän kääntyi ovelle päin. Vartija aukaisi sen hänelle; astuen yhtä
nopein, raskain ja varmoin askelin sekä mielipuolinen pää hyvin
pystyssä, lähti hän ulos huoneesta ja melkein juosten meni hän oikealle
mieliviallisten osastoon. Saattajat ehtivät tuskin seurata häntä.

— Soita. Minä en voi. Te sidoitte käteni.

Ovenvartija aukaisi oven ja he astuivat sisään sairaalaan.

Tämä oli iso, vanhaan ruunun malliin rakennettu kivikartano. Kaksi
suurta salia, joista toinen — ruokahuone, toinen — yhteinen asunto
rauhallisia sairaita varten, leveä läpikäytävä, varustettu lasiovella,
joka vei kukkaistarhaan, sekä parikymmentä eri huonetta, joissa
sairaat asuivat, täyttivät alakerran; siellä oli myöskin kaksi
pimeää suojaa, toinen verhottu sisältä patjoilla, toinen laudoilla,
joihin raivoisat pantiin, ja äärettömän suuri, kupukattoinen, synkkä
huone — kylpyhuone. Yläkerrassa olivat naiset. Sekavaa, ulvomisien
ja vaikeroimisien keskeyttämää hälinää kuului sieltä. Sairaala oli
rakennettu kahdeksallekymmenelle hengelle, mutta koska se oli yksinään
muutamia lähikuvernementteja varten, niin pidettiin siinä aina 300:taan
henkeen saakka. Pikkuruisissa kopeissa oli vuoteita nelin, viisin;
talviseen aikaan, kun sairaita ei laskettu puutarhaan ja kun kaikki
ristikoilla varustetut ikkunat olivat kokonaan kiinni, oli sairaalassa
sietämättömän raskas olla.

Uusi sairas vietiin huoneeseen, jossa kylpyammeet olivat. Terveeseenkin
ihmiseen saattoi se tehdä tukalan vaikutuksen, saatikka sitte
sairaaseen, kiihtyneeseen mielikuvitukseen. Se oli, niinkuin sanottu,
suuri, kupukattoinen huone, jonka lattia oli tahmea kivilattia ja jota
valaisi yksi ainoa, nurkkaan tehty ikkuna; seinät ja kuvut olivat
tumman punaisiksi maalatut; liasta mustuneeseen lattiaan ja sen tasalle
oli tehty kaksi kivistä ammetta, aivan kuin kaksi pitkulaista, vedellä
täytettyä hautaa. Suunnattoman suuri vaskiuuni silinterinmuotoisine
vedenlämmityskattiloineen ja monine vaskisille torvineen ja hanoineen
täytti ikkunan vastakkaisen nurkan; kaikella oli sairaalle mielelle
tavattoman kamala ja haaveenomainen luonne, ja ammeiden hoitaja, muuan
lihava, aina vaitioleva Vähä-venäläinen, lisäsi synkällä näöllään vielä
tätä vaikutusta.

Ja kun sairas tuotiin tähän hirveään huoneeseen kylpemään ja, sairaalan
ylilääkärin parannustavan mukaan, hänen niskaansa oli pantava iso
laastari, niin joutui hän raivoon ja vimmaan. Perättömiä ajatuksia,
toinen toistaan eriskummallisempia, alkoi pyöriä hänen päässänsä.
Mitä tämä on? Kidutustako? Salainen rankaisupaikka ehkä, jossa hänen
vihollisensa olivat päättäneet tehdä lopun hänestä? Kenties itse
helvetti? Hänelle tuli vihdoin mieleen, että se oli jotakin kidutusta.
Hän riisuttiin, huolimatta hänen hurjasta vastustelemisestansa.
Sairaudesta lisääntyneellä voimalla riuhtaisihe hän helposti irti
muutamien vartijain käsistä, niin että he kaatuivat maahan; vihdoin sai
neljä miestä hänen kumoon ja, tartuttuaan häntä käsistä ja jaloista,
laskivat hänen lämpimään ammeeseen. Se näytti hänestä kiehuvalta
vedeltä, ja hullussa päässä vilahti johdoton, katkonainen ajatus, että
se oli kiehuvalla vedellä ja kuumalla raudalla toimitettava kidutus.
Vedestä läkähtyen ja suonenvedontapaisesti taistellen käsillään ja
jaloillaan, joita vartijat lujasti kiinnipitelivät, karjui hän,
tukehtuen, johdottomia puheita, joita itse kuulematta, on mahdotonta
kuvitellakaan mielessään. Siinä oli sekä rukouksia että kirouksia. Hän
huusi, siksikuin hänen voimansa uupuivat ja lopuksi lausui hän hiljaa,
katkerasti itkien, lauseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen
edellisten sanojensa kanssa:

— Pyhä Yrjö-marttiira! Sinun käsiisi annan minä ruumiini. Vaan en
henkeäni, oi, en!...

Vartijat pitelivät häntä yhä, vaikka hän jo oli rauhoittunutkin.
Lämmin kylpy ja pään päälle pantu jäitä sisältävä rakko tekivät
vaikutuksensa. Mutta kun hän, melkein tunnottomana, otettiin ylös
vedestä ja asetettiin tuolille istumaan laastarin panemista varten
hänen niskaansa, niin viimeiset voimat ja hurjat ajatukset jälleen
puhkesivat ilmi.

— Miksi? Miksi!? huusi hän. — Minä en ole tahtonut pahaa kellekään.
Miksi tappaa minut? O-o-o! Oi, Herra Jumala! Oi, te, ennen minua
kidutetut, teitä rukoilen, pelastakaa...

Polttava kosketus niskaan sai hänen hurjasti taistelemaan. Palvelijat
eivät voineet tulla toimeen hänen kanssaan, eivätkä tietäneet, mitä
tehdä. — Eihän sille mitään voi, — sanoi tätä tekoa johtanut sotamies.
— Pitää pyyhkiä.

Nämä tavalliset sanat saivat sairaan vapisemaan. Pyyhkiä!... Mitä
pyyhkiä? Ketä pyyhkiä? Minua!— ajatteli hän ja peitti kuoleman kauhusta
silmänsä. Sotamies tarttui karkeaan pyyheliinaan molemmista päistä ja
hieroi sillä, kovasti painaen niskaa, jota tehden hän repäisi irti
laastarin ja päällimäisen ihon, niin että siihen tuli avonainen,
punainen hieroma. Kipu tästä, joka tyynelle ja terveellekin ihmiselle
olisi ollut sietämätön, tuntui sairaasta kaikkein viimeiseltä. Hän
tempaisihe hurjasti koko vartalollaan, riuhtaisihe irti vartijani
käsistä ja hänen alaston ruumiinsa romahti lattian paasille. Hän tahtoi
huutaa, vaan ei voinut. Hän vietiin tunnottomana vuoteeseen ja kohta
vaipui hän pitkään, sikeään ja kuoleman tapaiseen uneen.




II.


Hän tointui yöllä. Kaikki oli hiljaa; suuresta viereisestä suojasta
kuului makaavien sairaiden hengitys. Jossakin kaukana puheli
kummallisella, yksitoikkoisella äänellä itseksensä muuan sairas,
joka oli yöksi pantu pimeään huoneeseen, ja ylhäällä, naisosastossa,
lauloi käheä kontra-altto jotakin villiä laulua. Sairas kuunteli
näitä säveleitä. Hän tunsi kaikissa jäsenissään hirveätä väsymystä ja
voimattomuutta; hänen kaulaansa pakoitti kovasti.

— Missä minä olen? Mikä minun on? tuli hän ajatelleeksi. Ja yht'äkkiä
muistui hänelle tavattoman selvään mieleen viimeinen kuukausi hänen
elämätänsä ja hän ymmärsi olevansa sairas sekä mitä sairasti. Jono
eriskummallisia ajatuksia, sanoja ja tekoja muistui hänen mieleensä,
saaden koko hänen ruumiinsa värähtelemään. — Mutta sehän on lopussa,
Jumalan kiitos, se on lopussa! kuiskasi hän ja nukkui jälleen.

Avonainen, rautaristikolla varustettu ikkuna oli pienelle umpikadulle
päin, joka oli korkeiden rakennusten ja kiviaitauksen välissä;
tällä kadulla ei kukaan koskaan käynyt ja se oli kasvanut täyteen
jonkinlaisia pensaita ja syreenejä, jotka uhkeasti kukkivat siihen
vuoden aikaan... Pensaiden takaa, aivan ikkunain vastassa, häämöitti
korkea aitaus; sen takaa taas näkyivät suuren puutarhan puiden latvat,
joita, niiden läpi pilkoittaen, valaisi kuu. Oikealla kohosi sairaalan
valkoinen rakennus, jonka ristikkoikkunoista näkyi valoa; vasemmalla
oli ruumishuoneen valkoinen, kuun valaisema umpiseinä. Kuu paistoi
ikkunan ristikon läpi huoneen lattialle, valaisten osan vuodetta ja
sairaan väsyneitä, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat ummessa: nyt
ei hänessä ollut mitään mielipuolista. Olipa vain uupuneen sikeää,
raskasta unta, ilman unennäköjä, ilman vähintäkään liikahdusta,
melkeinpä ilman hengitystäkin. Muutamaksi silmänräpäykseksi heräsi hän
täydessä tajussaan, aivan kuin terveenä, vaan noustakseen sitte aamulla
jälleen vuoteestansa entisenä mielipuolena.




III.

— Kuinka te jaksatte? kysyi tohtori häneltä seuraavana päivänä.

Sairas, joka vast'ikään oli herännyt, makasi vielä peitteen alla.

— Mainiosti! vastasi hän, hypähtäen ylös, pannen tohvelit jalkaansa
ja tarttuen aamutakkiinsa. — Oivallisesti! Yksi vain ei ole hyvä; kas
tässä!

Hän näytti niskaansa.

— Minä en voi kivutta kääntää kaulaani. Mutta ei se mitään tee. Kaikki
on hyvin, jos vain sen ymmärtää; ja minä kyllä ymmärrän.

— Tiedättekö, missä olette?

— Tietysti, tohtori! Olen hullujen huoneessa. Mutta jos sen vain
ymmärtää, niin on se aivan yhden tekevä. Aivan yhden tekevä.

Tohtori katseli häntä terävästi silmiin. Hänen kauniit, hyvin hoidetut
kasvonsa somasti kammattuine kullahtavine partoineen ja levollisine
sinisine silmineen, jotka katselivat kultasankaisten silmälasien läpi,
olivat liikkumattomat ja läpitunkemattomat. Hän tarkasteli.

— Miksi noin terävästi katselette minua? Te ette näe, mitä minun
sielussani on, — jatkoi sairas — vaan minä näen selvästi teidän
sieluunne! Miksi teette te pahaa? Miksi olette te koonneet tämän joukon
onnettomia ja pidätte heitä täällä? Minulle on yhdentekevä: minä
ymmärrän kaikki ja olen levollinen; mutta he? Miksi nämä kiusaukset?
Ihmisestä, joka on saavuttanut sen, että hänen sielussansa on suuri
ajatus, yhteinen ajatus, — hänestä on yhden tekevä, missä asuu, mitä
tuntee. Vieläpä elää tahi olla elämättä... Eikö niin?

— Hyvin mahdollista, vastasi tohtori, istuutuen tuolille huoneen
nurkkaan, nähdäkseen sairasta, joka nopeasti käveli nurkasta nurkkaan,
kopisuttaen suuria, hevosennahkaisia tohveleitaan ja liehutellen
punajuovikkaan, isokukkaisen pumpulisen kauhtanansa liepeitä. Tohtorin
seurassa oleva välskäri ja sairaalan päällysmies seisoivat edelleen
asennossa oven edessä.

— Ja minullakin se on! huudahti sairas. — Ja kun minä sen löysin,
tunsin itseni uudesta syntyneeksi. Tunteet teroittuivat, aivot
työskentelee enemmän kuin konsanaan. Mitä ennen saavutti pitkällä
jonolla päätelmiä ja arveluja, sen tunnen nyt intuitiivisesti. Minä
olen todellisuudessa saavuttanut sen, mihin filosofia on pyrkinyt. Minä
elän itsessäni suuria aatteita siitä, että avaruus ja aika vain — ovat
kuvitelmia. Minä elän ilman avaruutta, kaikkialla tahi en missään,
kuinka tahdotte. Ja sen tähden on minusta yhdentekevä, pidättekö minua
täällä vaiko laskette vapaaksi, olenko vapaa vaiko sidottu. Minä olen
huomannut, että täällä on vielä muutamia muitakin samallaisia. Mutta
muusta joukosta on sellainen olettamus hirveä. Miksi ette päästä heitä
vapaiksi? Kuka tarvitsee...

— Te sanoitte, — keskeytti tohtori, — että elätte ulkopuolella aikaa ja
avaruutta. Vaan täytyneehän myöntää, että me nyt olemme tässä huoneessa
ja että nyt on — tohtori otti kellon esille — puoli yksitoista 6 päivä
toukokuuta vuonna 18—. Mitäs te siitä arvelette?

— En mitään. Minusta on yhdentekevä, missä ja milloin olin ja elin.
Jos se minusta on yhdentekevä, niin eikö se merkitse, että minä olen
kaikkialla ja aina?

Tohtori naurahti.

— Omituista logiikkaa, — sanoi hän, nousten ylös. — Kentiesi olette
oikeassa. Näkemiin asti. Ettekö tahdo sikaria?

— Kiitos. — Hän seisattui, otti sikarin ja puraisi hermoisasti
poikki sen pään. — Tämä auttaa ajattelemaan, — sanoi hän. — Se on
maailma, pienoismaailma. Toisessa päässä alkaalit, toisessa hapet...
Semmoinen on maailmankin tasapaino, jossa vastakkaiset alkeet
neutraliseeraantuvat. Hyvästi, tohtori!

Tohtori lähti etemmä. Suurin osa sairaita odotti häntä, seisoen
asennossa vuoteensa vieressä. Ei mikään päällikkyys nauti sellaista
kunnioitusta alemmiltaan, kuin mieliviallisten lääkäri sairailtaan.

Jäätyään yksin, jatkoi sairas kulkuaan nurkasta nurkkaan. Hänelle
tuotiin teetä; istumatta tyhjensi hän kahdessa siemauksessa suuren
lasin ja melkein silmänräpäyksessä söi hän ison palan valkoista leipää.
Sitte lähti hän ulos huoneesta ja kulki, pysähtymättä, muutaman tunnin
ajan nopein ja raskain askelin rakennuksen päästä päähän. Oli sateinen
päivä ja sairaita ei päästetty ulos. Kun välskäri tuli etsimään uutta
sairasta, niin näytettiin hänet käytävän päähän; sairas seisoi siellä,
kasvot kiinni puutarhaan vievän oven lasissa, ja katsoa tuijotti
kukkalavaan. Hänen huomionsa oli kääntänyt puoleensa tavattoman heleän
punainen kukka, muuan unikukan laji.

— Tulkaa punnittavaksi, — sanoi välskäri, koskettaen häntä olkapäähän.
Ja kun sairas kääntyi kasvoin häneen päin, niin oli välskäri vähällä
horjahtaa pelästyksestä: niin paljon villiä häijyyttä ja vihaa hehkui
noissa mielipuolen silmissä. Mutta nähtyään välskärin, muutti sairas
oitis kasvojensa ilmeen ja seurasi häntä tottelevaisesti, sanomatta
sanaakaan sekä ikäänkuin syviin mietteisiin vajonneena. He tulivat
tohtorin huoneeseen: sairas kävi itse suuren kymmenysvaa'an päälle;
punnittuaan hänen, merkitsi välskäri kirjaan vastapäätä sairaan nimeä
109 naulaa. Seuraavana päivänä oli 107, sitä seuraavana 106.

— Jos näin käypi edelleenkin, niin ei hän elossa pysy, — sanoi tohtori
ja käski ruokkia häntä niin hyvin kuin suinkin.

Mutta huolimatta tästä ja sairaan tavattomasta ruokahalusta, laihtui
hän päivä päivältä ja välskäri kirjoitti kirjaan joka päivä yhä
pienemmän naulaluvun. Sairas ei maannut melkein ollenkaan ja vietti
kaiket päivät alituisessa liikkeessä.




IV.


Hän tiesi olevansa hullujen huoneessa; tiesipä olevansa sairaskin.
Samoin kuin ensimäisenäkin yönä, heräsi hän toisinaan keskellä
hiljaisuutta koko päivän kestäneen rajun liikkeellä-olon jälkeen,
tuntien kolotusta kaikissa jäsenissään ja hirveätä painoa päässänsä,
mutta täydessä tajunnassaan. Kentiesi vaikutelmien poissaolo yön
hiljaisuudessa ja hämärässä, kentiesi vasta heränneen ihmisen aivojen
heikko työkyky tekivät sen, että hän sellaisina hetkinä selvään
käsitti tilansa ja oli ikäänkuin terve. Mutta tuli päivä; valon ja
elämän heräämisen ohessa sairaalassa, valtasivat vaikutelmat hänen
jälleen; sairaat aivot eivät jaksaneet niitä kestää ja hän oli hullu
uudelleen. Hänen tilansa oli kummallista säännöllisten johdelmien ja
mahdottomuuksien sekamelskaa. Hän käsitti, että hänen ympärillään
oli kaikki sairaita, mutta samalla näki hän jokaisessa heistä jonkun
salassa piilevän tahi kätketyn henkilön, jonka hän tunsi ennen tahi
josta hän oli lukenut tahi kuullut. Sairaala oli täynnä kaikkien
aikojen ja kaikkien maiden ihmisiä. Siellä oli sekä eläviä että
kuolleita. Siellä oli sekä kuuluisia että maailman mahtavia ja
sotilaita, viimeisessä sodassa kuolleita ja heränneitä. Hän luuli
olevansa jossakin lumotussa taikapiirissä, joka oli itseensä koonnut
maan kaiken voiman ja pöyhkeässä innostuksessa piti hän itsensä
tämän seuran keskuksena. Kaikki nuo hänen sairaalatoverinsa olivat
tulleet sinne toimittaakseen teon, joka hämärästi näytti hänestä
jättiläisyritykseltä ja tarkoitti kaiken pahan hävittämistä maan
päältä. Hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtuva, mutta hän tunsi
itsessään kylliksi voimia sen toteuttamiseksi. Hän osasi lukea toisten
ihmisten ajatuksia; näki esineistä koko heidän historiansa; sairaalan
puutarhassa kasvavat suuret jalavat kertoivat hänelle kokonaisia
tarinoita menneistä ajoista; tämän todellakin jo hyvin kauvan sitte
rakennetun kartanon piti hän Pietari Suuren rakentamana ja oli
vakuutettu, että keisari asui siellä Pultavan tappelun aikana. Hän
luki sen seinistä, rappeumista, tiilien ja kaakelien palasista, jotka
hän löysi puutarhasta; kartanon ja puutarhan koko historia oli niissä
kirjoitettu. Ruumishuoneen pieni rakennus oli hänen mielestänsä täynnä
kymmeniä, satoja jo ammoin aikoja kuolleita ihmisiä, ja hän katsoi
tarkasti siihen ikkunaan, joka oli puutarhan nurkkaan päin, nähden
valon epätasaisessa heijastuksessa vanhoista taivaankaaren värisistä,
likaisista laseista tuttuja kasvoja, jotka hän oli nähnyt jolloin
kulloin elämässään tahi valokuvissa.

Sillä välin tuli kirkas, hyvä ilma; sairaat olivat päivät pitkään
ulkona puutarhassa. Heidän puolensa puutarhaa, vaikka olikin pieni ja
kasvoi tiheästi puita, oli joka paikassa, missä vain oli mahdollista,
istutettu täyteen kukkia. Johtaja pakoitti kaikkia vähänkin työhön
kykeneviä tekemään siellä työtä; kaiket päivät lakaisivat he käytäviä
ja karistelivat niiden päälle hiekkaa, kitkivät ja kastelivat kukka-
ja hedelmälavoja, jotka he itse olivat kaivaneet. Puutarhan nurkka oli
kasvanut täyteen tiheitä kirsimarjapensaita; pitkin tarhaa ulottui
jalavakuja, sen keskelle, pienelle keinotekoiselle törmälle, oli
sijoitettu puutarhan kaikkein kauniin kukkaslava; heleitä kukkia
kasvoi pitkin ylimmän kerroksen laitaa ja sen keskellä koreili
suuri, harvinainen, keltainen, punatäpläinen georgiini. Se oli koko
tarhan keskuksena, hallitsi sitä ja huomata saattoi, että monet
sairaat antoivat sille jonkinlaisen salaperäisen merkityksen. Uudesta
sairaasta näytti se myöskin joltakin tavattomalta, joltakin puutarhan
ja sen kartanon palladiumilta. Kaikki tienvarret olivat samoin
sairaiden istuttamat. Siinä oli jos jonkinlaisia kukkia, joita tapaa
vähävenäläisissä puutarhoissa. Siinä kasvoi, likellä rappusia, kolme
omituista unikukan lajia, ne olivat tavallisia paljon pienemmät ja
erosivat muista erittäin heleän punaisen värinsä kautta. Nämä kukat ne
hämmästyttivätkin sairasta, kun hän ensimäisenä päivänä tulonsa jälkeen
sairaalaan, katseli puutarhaan lasioven läpi.

Mentyään ensi kerran puutarhaan, katseli hän, laskeutumatta
rappusien astimilta, ennen kaikkia näitä heleitä kukkasia. Niitä oli
kaikkiaan vain kaksi; sattumalta kasvoivat ne erillään toisistaan
ja kitkemättömällä paikalla, niin että ne olivat tiheän heinikon
ympäröimät.

Sairaat tulivat toinen toisensa perästä ulos ovesta, jonka luona
vartija seisoi ja antoi kullekin heistä paksun, valkoisen,
pumpulilangoista kudotun päähineen, jossa oli punainen risti otsassa.
Nämä päähineet olivat olleet sodassa ja olivat ostetut huutokaupassa.
Mutta sairas antoi tietysti tälle punaiselle ristille eritysen,
salaperäisen merkityksen. Hän otti päähineen päästänsä ja katseli
ristiä, sitte unikukan kukkasta. Kukkaset olivat heleämmät.

— Se voittaa, — sanoi sairas — mutta katsotaanhan.

Ja hän laskeutui alas portailta. Vilkaistuaan ympärilleen ja näkemättä
vartijaa, joka seisoi hänen takanaan, astui hän lavalle ja kurotti
kätensä kukkaseen päin, mutta ei kuitenkaan taittanut sitä. Hän
tunsi poltetta ja pistosta kurottamassaan kädessä sekä sitte koko
ruumiissaankin, ikäänkuin joku kova, hänelle tuntemattoman voiman
survaus olisi lähtenyt punaisista terälehdistä ja tunkeutunut hänen
ruumiiseensa. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kätensä aivan kukkaan
kiinni, mutta kukka, niinkuin hänestä näytti, puolustihe, laskemalla
itsestään myrkyllistä, kuolemaa tuottavaa hengitystä. Hänen päätänsä
alkoi pyörryttää; hän teki viimeisen hurjan ponnistuksen ja tarttui jo
kukan varteen, kun raskas käsi yht'äkkiä laskeutui hänen olallensa. Se
oli vartija, joka tarttui häneen.

— Ei saa taittaa, — sanoi vanha Vähävenäläinen. — Äläkä astu
kukkaslavalle. Teitä on täällä hulluja paljon; jos jokainen
taittaa kukkasen, niin jääpi koko puutarha tyhjäksi, — sanoi ukko
vakuuttavasti, pitäen sairasta kiinni olkapäästä.

Sairas katseli häntä kasvoihin, irroitti ääneti itsensä hänen
käsistänsä ja lähti kovassa mielenliikutuksessa kulkemaan käytävää
pitkin. — Voi, onnettomia! ajatteli hän. —Te ette näe, te olette niin
sokaistut, että puolustatte häntä. Maksoi, mitä maksoi, mutta minä teen
lopun hänestä. Ellei tänään, niin huomenna koettelemme voimiamme. Ja
jos minä hukun, niin eikö se ole yhdentekevä.

Hän käveli puutarhassa iltaan saakka, tehden tuttavuutta ja pitäen
kummallisia puheita, joissa jokainen kanssapuhuja vain kuuli vastauksia
omille, hulluille ajatuksillensa, jotka ilmestyivät johdottomissa,
salaperäisissä sanoissa. Sairas käveli milloin toisen, milloin toisen
toverin kanssa ja tuli ennen päivän loppua yhä enemmän vakuutetuksi,
että "kaikki oli valmista", niinkuin hän itsellensä sanoi. Kohta, kohta
hajoavat rautaristikot, kaikki nämä vangit pääsevät täältä ja kiitävät
joka haaralle maailmaa ja koko maailma vävähtää, heittää päähänsä
vanhan verhonsa ja ilmestyy uudessa, ihmeellisessä kauneudessa.
Hän melkein unhoitti kukan, mutta mennessään pois puutarhasta ja
noustessaan portaille, näki hän jälleen tiheässä, pimenneessä sekä jo
kasteella peittyvässä ruohossa aivan kuin kaksi punaista kekälettä.
Silloin sairas jättäytyi muista jäljelle ja, asettuen vartijan taakse,
odotti sopivaa tilaisuutta. Kukaan ei nähnyt, kuinka hän hyppäsi lavan
yli, sieppasi kukan ja kätki sen sukkelaan rinnallensa paidan alle.
Kun tuoreet, kasteiset lehdet koskettivat hänen ruumiiseensa tuli hän
kalman kalpeaksi ja siiristi kauhistuen silmänsä selko selälleen. Kylmä
hiki nousi hänen otsallensa.

Lamput sytytettiin sairaalassa; illallista odottaessaan heittäytyi
suuri osa sairaita vuoteesensa, paitsi muutamia levottomia, jotka
kiireesti astuskelivat pitkin käytäviä ja saleja. Sairas oli kukkineen
niiden joukossa. Hän käveli, puristaen suonenvedontapaisesti kätensä
ristiin rintansa päälle; hän ikäänkuin tahtoi pusertaa, musertaa
siihen kätkemänsä kukan. Muiden vastaantullessa väistyi hän heistä
kauas syrjään, peläten vaatteensa liepeelläkin koskettaa heihin. —
Älkää tulko lähelle! Älkää tulko lähelle! huusi hän. Mutta sairaalassa
välitti harva sellaisista huudoista. Ja hän astui yhä sukkelammin, otti
yhä suurempia askeleita, käveli tunnin, pari, omituisen rajusti.

— Minä väsytän sinun. Minä tukahdutan sinun! lausui hän kolkosti ja
vihaisesti. Toisinaan hän kiristi hampaitansakin.

Ruokasalissa annettiin illallinen esille. Suurille pöydille, jotka
olivat ilman pöytäliinoja, pantiin muutamia maalattuja ja kulloitettuja
puuvateja vetelän vellin kanssa; sairaat istuivat penkille; heille
annettiin kullekin palanen mustaa leipää. Puisilla lusikoilla söivät
he kahdeksan henkeä kustakin vadista. Muutamat, jotka saivat parempaa
ruokaa, söivät erittäin. Ahmittuaan nopeasti annoksensa, jonka vartija
toi sairaallemme hänen huoneeseensa, ei tämä siihen tyytynyt, vaan
lähti yhteiseen ruokasaliin.

— Antakaa minun istua täällä, — sanoi hän johtajalle.

— Ettekös te ole syönyt illallista? kysyi johtaja, valellen
lisäannoksia vateihin.

— Minun on kovin nälkä. Ja minun täytyy hyvin vahvistaa itseni. Ruoassa
on koko olemiseni: tiedättehän, etten makaa lainkaan.

-— Syökää, hyvä mies, terveydeksenne. Taras, annahan lusikka ja leipää.

Hän istuutui erään vadin ääreen ja söi vielä äärettömän paljon velliä.

— No, jo riittää, jo riittää — sanoi johtaja vihdoin, kun kaikki
herkesivät syömästä, vaan sairaamme jäi istumaan vatinsa ääreen, ottaen
siitä toisella kädellään velliä, toisella pidellen lujasti rintaansa. —
Syötte liiaksi.

— Oi, jospa tietäisitte, kuinka paljon tarvitsen voimia, kuinka paljon
voimia! Hyvästi, Nikolai Nikolajevitsh, sanoi sairas, nousten ylös
pöydästä ja kovasti puristaen johtajan kättä. — Hyvästi!

— Minnekäs nyt? kysyi johtaja hymyillen.

— Minäkö? En minnekään. Mutta ehkä huomenna näemme toisemme. Kiitän
teitä hyvyydestänne.

Ja hän puristi vielä kerran kovasti johtajan kättä. Hänen äänensä
vapisi, silmiin kiertyi kyyneleitä. — Rauhoittukaa, hyvä mies,
rauhoittukaa, — vastasi johtaja. — Miksi näin synkkiä ajatuksia. Menkää
maata ja nukkukaa hyvin. Teidän tulee enemmän maata; jos tulette hyvin
makaamaan, niin kyllä kohta parannutte.

Sairas itki ääneen. Johtaja kääntyi vartijain puoleen ja käski
heidän pikemmin korjaamaan pois ruo'an. Puolen tunnin kuluttua
kaikki sairaalassa jo makasivat, paitsi yhtä ainoata henkeä, joka
riisuutumatta loikoi vuoteellaan nurkkahuoneessa. Hän värisi kuin
horkassa ja puristi suonenvedontapaisesti rintaansa, joka, niinkuin hän
luuli, oli täynnä sanomatonta kuoleman myrkkyä.




V.


Hän ei maannut koko yönä. Hän oli taittanut tuon kukan, sillä hän piti
sen teon urotyönä, jonka hän oli velvollinen tekemään. Ensikerran
katsellessaan lasioven läpi, käänsivät nuo punaiset lehdet hänen
huomionsa puoleensa, ja hänestä näytti, että hän sillä hetkellä
täydellisesti ymmärsi, mikä hänen tehtävänsä oli maan päällä. Tässä
heleän punaisessa kukassa oli hänen mielestään maailman koko pahe.
Hän tiesi, että unikukasta tehdään opiumia; kentiesi tämä ajatus,
kasvaen äärettömiin, sai hänen luomaan siitä hirveän fantastillisen
aaveen. Kukkanen toteutti itsessään hänen silmissänsä kaiken paheen;
se imi itseensä kaiken viattomasti vuodatetun veren (sen tähden se
olikin niin punainen), kaikki kyyneleet, ihmiskunnan koko sapen. Se
oli salaperäinen, hirveä olento, Jumalan vastakohta, Ahriman, joka oli
ottanut vaatimattoman ja viattoman muodon. Se oli siis katkaistava
poikki ja tapettava. Mutta sekin oli vielä vähän, — ei pitänyt antaa
sen kuollessaan vuodattaa kaikkea pahetta maailmaan. Senpätähden
hän piiloittikin sen rinnallensa. Hän toivoi, että kukka huomiseksi
kadottaa kaiken voimansa. Sen pahuus menee hänen rintaansa, hänen
sydämeensä, ja siellä joko voitetaan tahi voittaa — ja silloin hän itse
hukkuu, kuolee, mutta kuolee kunniallisena taistelijana ja ihmiskunnan
ensimäisenä taistelijana, sillä tähän saakka ei kukaan ole uskaltanut
yhdellä kertaa sotia kaikkea pahetta vastaan maailmassa.

— He eivät nähneet häntä. Vaan minä näin. Voinko minä jättää hänen
elämään? Ennemmin kuolema.

Ja hän makasi, voipuen haaveenomaisessa, olemattomassa taistelussa,
mutta voipuen kuitenkin. Aamulla tapasi välskäri hänen tuskin hengissä.
Mutta siitä huolimatta sai herääminen jonkun ajan kuluttua voiton
hänestä, hän hypähti ylös vuoteeltaan ja alkoi, niinkuin ennen, juosta
pitkin sairaalaa, puhellen sairaiden kanssa sekä itsekseen ääneen ja
johdottomimmin, kuin konsanaan. Häntä ei päästetty puutarhaan; nähden,
että hänen painonsa väheni ja ettei hän vieläkään maannut, vaan käveli
kävelemistään, käski tohtori ruiskuttaa ison annoksen morfiinia hänen
ihonsa alle. Sairas ei vastustellut: onneksi sattuivat siihen aikaan
hänen hullut ajatuksensa ikäänkuin yhteen tämän teon kanssa. Hän nukkui
kohta: hurja liike lakkasi ja häntä alati seuraava, hänen epätasaisista
askeleistansa syntyvä kova kaiku katosi korvista. Hän vaipui unheeseen
ja taukosi ajattelemasta kaikkea, jopa toistakin kukkaa, joka vielä oli
taitettava.

Hän taittoi sen kuitenkin kolmen päivän perästä, vartijaukon silmien
edessä, joka ei ehtinyt estää häntä sitä tekemästä. Vartija kiirehti
hänen jälkeensä. Kovasti, riemuisasti huutaen juoksi sairas sisään ja,
syöksyen huoneeseensa, kätki kasvin rinnallensa.

— Miksi sinä kukkia revit? kysyi hänen jäljestänsä juossut vartija.
Mutta sairas, joka jo makasi vuoteellaan tavallisessa asennossaan,
kädet ristissä rinnan päällä, alkoi puhua sellaista lorua, että vartija
ainoastaan ääneti otti hänen päästänsä kiireessä unhottamansa päähineen
ja lähti pois. Ja haaveenomainen taistelu alkoi uudelleen. Sairas
tunsi, että kukasta pitkinä, käärmeentapaisesti kiemurtelevina virtoina
valui pahetta; ne kiersivät hänen, puristivat hänen jäseniänsä ja
vuodattivat hänen ruumiiseensa hirveän myrkkynsä. Hän itki ja rukoili
Jumalaa, sillä välin myöskin kiroten vihollistansa. Illemmalla kukka
lakastui. Sairas tallasi jalkojensa alle mustuneen kukan, kokoili
tähteet lattialta ja vei ne kylpyhuoneeseen. Heitettyään muodottoman
kukkakimpaleen kivihiilillä kuumennettuun uuniin, katseli hän kauan,
kuinka hänen vihollisensa kihisi, kiemuroitsi, ja lopuksi muuttui
hienoksi, valkoiseksi tuhkakääryksi. Hän puhalsi ja kaikki katosi.

Seuraavana päivänä tuli sairas huonommaksi. Hirveän vaaleana, posket
vajonneina sekä hehkuvat silmät syvään uponneina silmäonteloihin,
jatkoi hän horjuen ja usein kompastuenkin hurjaa kävelyään ja puhui
loppumatta.

— En tahtoisi turvautua väkivaltaan, — sanoi ylilääkäri apulaiselleen.

— Mutta tästä työstä on tehtävä loppu. Tänään painoi hän vain 93
naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin hän kuolee parin päivän
perästä.

Ylilääkäri mietti. — Morfiinia? Chloraalia? sanoi hän puoleksi
kysyvästi.

— Eilen ei morfiini enää auttanut.

— Käskettekö sitomaan hänen? Muutoin epäilen, tokko hän jääpi eloon.




VI.


Ja sairas sidottiin. Hän makasi, hullun paitaan puettuna, vuoteellaan,
lujasti sidottuna leveillä palttinaliuskareilla sängyn rautaisiin
poikkipienoihin. Mutta hurjat liikkeet eivät tauonneet, vaan pikemmin
lisääntyivät. Monta tuntia ponnisti hän voimiansa vapautuakseen
kahleistaan. Kerran, kovasti tempaisemalla, sai hän vihdoin yhden
siteen katkaistuksi, irroitti jalkansa ja pujottauduttuaan muiden alta,
alkoi sidotuin käsin kävellä pitkin huonetta, villisti ja epäselvästi
huudellen.

— Vieköön sun!... huusi sisään tullut vartija. — Piruko sua auttaa!
Miehet! Tulkaa joutuun, hän pääsi irti.

Ja kolmen hyökkäsivät he sairaan kimppuun. Alkoi kova ottelu, väsyttävä
hyökkääville, tuskallinen itseänsä puolustavalle henkilölle, joka
kadotti viimeisetkin voimansa. Vihdoin saivat he hänen kaadetuksi
vuoteeseen ja hän sidottiin entistänsä kovemmin.

— Te ette käsitä, mitä teette! huusi sairas hengästyen. — Te hukutte
itse! Minä näin kolmannen, vasta puhjenneen. Nyt hän jo on valmis.
Antakaa minun lopettaa tekoni! Se pitää tappaa, tappaa, tappaa!
Silloin on kaikki lopussa, kaikki pelastettu. Minä lähettäisin teidät,
mutta ainoastaan minä voin tehdä sen. Te kuolisitte jo pelkästä
kosketuksestakin.

— Olkaa vaiti, herra, vaiti! sanoi vartijaukko, jäätyään vahtimaan
vuoteen luo.

Sairas vaikeni yhtäkkiä. Hän päätti pettää vartijan. Hänet pidettiin
sidottuna koko päivän ja jätettiin yöksi samaan asemaan. Annettuaan
hänelle illallista, teki vartija itselleen tilan hänen vuoteensa
viereen ja pani maata. Kotvasen kuluttua makasi hän jo sikeää unta.
Vaan sairas kävi työhönsä käsiksi.

Hän väänsi koko ruumiinsa tavataksensa vuoteen rautaista laitaa ja
koskettaen siihen hullunpaitansa pitkään hihaan kätketyllä kätensä
ranteella, alkoi hän sukkelaan ja kovasti hieroa hihaa rautaa vastaan.
Muutaman ajan kuluttua paksu palttina repeytyi ja hän sai etusormensa
irti. Nyt kävi työ nopeammin. Aivan uskomattomalla sukkeluudella ja
notkeudella sai hän takaa solmun auki, johon hihansa oli sidottu,
aukaisi paidan ja sen jälkeen kuunteli hän kauan vartijan kuorsaamista.
Mutta ukko makasi sikeästi. Sairas riisui yltään paidan ja pääsi pois
vuoteesta. Hän oli vapaa. Hän koetteli ovea: se oli sisältä lukossa ja
avain oli luultavasti vartijan taskussa. Peläten herättää vartijan,
ei hän uskaltanut etsiä hänen taskuistansa, vaan päätti mennä ulos
huoneesta ikkunan kautta.

Oli tyyni, lämmin ja pimeä yö; ikkuna oli auki; tähdet tuikkivat
tummalla taivaalla. Hän katseli niitä ja iloitsi siitä, että ne,
niinkuin hänestä näytti, ymmärsivät ja säälivät häntä. Hän näki niiden
lähettävän maahan äänettömiä, vilkkuvia säteitä ja hurja päättäväisyys
kasvoi suuremmaksi. Rautaristikon paksu piena oli taivutettava, oli
pujottauduttava kapeasta aukosta umpikadulle, joka oli täynnä pensaita,
ja sieltä kiivettävä korkean kiviaidan yli. Siellä oli viimeinen
taistelu taisteltava ja sitte — vaikka kuolema.

Hän koetti paljain käsin saada paksun rautapienan taivutetuksi, mutta
se ei onnistunut. Silloin kiersi hän paitansa pitkistä hihoista
nuoran, kiinnitti sen pienan kärkeen ja kävi koko ruumiillaan siihen
riippumaan. Kovien ponnistusten jälkeen, jotka melkein veivät kaikki
hänen voimansa, taipui piena ja ahdas aukko oli valmis. Hän pujottautui
siitä, kutistaen olkapäänsä, kyynärpäänsä ja alastomat polvensa,
hiipi pensaiden läpi ja seisattui seinän eteen. Kaikki oli hiljaa;
yölamppujen valo valaisi heikosti suuren rakennuksen ikkunoita; niistä
ei näkynyt ketään. Ei kukaan huomannut häntä; hänen vuoteensa ääressä
vahtiva ukko makasi luultavasti sikeässä unessa. Tähdet tuikkivat
ystävällisesti ja lähettivät säteitä aivan hänen sydämeensä asti.

— Minä tulen luoksenne, — kuiskasi hän katsellen taivasta.

Pudottuaan ensi koetuksessa alas, revityin kynsin, kädet ja polvet
verissä, kävi hän etsimään mukavampaa paikkaa. Siellä, missä aita yhtyi
ruumishuoneen seinään, oli pudonnut pois muutamia tiilejä. Sairas
huomasi sen ja käytti sitä hyväksensä. Hän kapusi aidalle, tarttui
toisella puolella kasvavan jalavan oksaan ja laskeutui hiljaa puuta
myöten maahan.

Hän syöksyi tutulle paikalle rappusten luo. Kukka häämöitti siellä,
terälehdet kiertyneinä, ja sen saattoi erottaa selvään kasteista ruohoa
vastaan.

— Viimeinen! kuiskasi sairas. — Viimeinen! Tänään voitto tahi kuolema.
Mutta se on minusta samantekevä. Odottakaa, — sanoi hän, katsellen
taivasta: — minä tulen kohta luoksenne.

Hän katkaisi kukan, repeli sitä ja rutisti ja, pitäen sitä käsissään,
palasi samaa tietä takaisin huoneeseensa. Ukko makasi. Jaksaen töin
tuskin päästä vuoteensa luo, kaatua kellahti sairas siihen aivan
tunnotonna.

Aamulla tavattiin hän kuolleena. Hänen kasvonsa olivat levolliset ja
kirkkaat; niiden kuihtuneet piirteet, ohuet huulet ja syvään vajonneet,
suljetut silmät ilmaisivat jotakin ylpeilevää onnea. Kun hän pantiin
paarille, koetettiin auaista käsi ja ottaa pois punainen kukka. Mutta
käsi oli kangistunut ja hän vei voittosaaliinsa kanssansa hautaan.




NELJÄ PÄIVÄÄ


Muistan, kuinka me juoksimme metsää myöten, kuinka kuulat vinkuivat,
kuinka niiden taittamat oksat putosivat maahan, kuinka tunkeuduimme
orapihlajapensaiden läpi. Laukaukset alkoivat taajeta. Metsänrinteessä
näkyi jotakin punaista vilahtavan siellä täällä. Sidorov, nuori
ensimäisen komppanian sotamies ("mitenkä hän on meidän ketjuumme
joutunut?" tuikahti ajatus päässäni) lyykistyi yht'äkkiä maahan ja
katsahti ääneti minuun suurilla pelästyneillä silmillään. Hänen
suustansa vuoti verta. Niin, minä muistan sen hyvin. Muistan myöskin,
kuinka melkein metsän rinteessä aivan, tiheässä pensaikossa näin...
_hänen_. Hän oli iso, paksu turkkilainen, mutta minä juoksin suoraan
häntä kohti, vaikka olin heikko ja laiha. Jokin pamahti, jotakin,
niinkuin minusta näytti, äärettömän suurta lensi ohitseni; korvissa
alkoi soida. "Hän ampui minuun", ajattelin minä. Ja kauhusta kiljahtaen
painautui hän selin tiheään orapihlajapensaaseen. Olisi voinut kiertää
pensaan ympäri, mutta pelosta ei hän muistanut mitään, vaan ryömi
pisteleviä oksia vastaan. Yhdellä iskulla löin pyssyn hänen kädestään,
toisella survaisin jonnekin pistimeni. Kuului jotakin mölähdyksen
tahi voihkauksen tapaista. Sitte juoksin eteenpäin. Meidän miehet
huusivat: huraa! kaatuen, ampuen. Muistan, että minäkin ammuin muutamia
laukauksia tultuani jo ulos metsästä kedolle. Yht'äkkiä kaikui "huraa!"
kovemmin ja kaikki lähdimme samalla kertaa liikkeelle eteenpäin. Se
on, emme me, vaan meidän miehemme, sillä minä jäin. Minusta se näytti
omituiselta. Vielä omituisempaa oli se, että kaikki yht'äkkiä katosi;
kaikki huudot ja laukaukset vaikenivat. En kuullut mitään, näin vain
jotakin sinistä; se oli varmaan taivas. Sitte sekin hävisi.

       *       *       *       *       *

En ole koskaan ollut niin omituisessa tilassa. Tuntuu kuin makaisin
mahallani ja näkisin edessäni vain pikkuruisen palasen maata. Muutamia
ruohonkorsia, muurahainen, joka yhtä kortta myöten ryömi alassuin,
pieniä rikkakasoja viimevuotisesta nurmesta — siinä koko minun
maailmani. Ja sen minä näen toisella silmälläni vain, sillä toista
painaa jokin kova esine, varmaankin oksa, johon pääni nojaa. Minun on
hirveän epämukava olla ja minä tahdon liikuttaa ruumistani, vaan en voi
mitenkään ymmärtää, miksi sitä en voi tehdä. Siten kuluu aika. Kuulen
heinäsirkkain sirinän, mehiläisen surinan. Muuta ei ole olemassakaan.
Vihdoin ponnistan voimiani, saan oikean käteni altani vapaaksi ja,
nojautuen molemmin käsin maahan, koetan nousta polvilleni.

Jotakin pistävää ja pikaista lävistää salamana koko ruumiini polvista
rintaan ja päähän asti, ja minä kaadun taaskin. Taaskin pimeyttä,
taaskaan ei ole olemassa mitään.

       *       *       *       *       *

Heräsin. Miksi näen tähdet, jotka niin kirkkaina tuikkivat Bulgarian
tummansinisellä taivaalla? Enkös ole teltassa? Miksi olen sieltä
kämpinyt ulos? Liikahutan ruumistani ja tunnen tuskallista kipua
jaloissani.

Niin, olen haavoitettu taistelussa. Vaarallisestiko vai en? Koettelen
jalkojani siltä kohdalta, mistä kivistää. Sekä oikea että vasen jalka
ovat hyytyneen veren peittämät. Kun kosketan niihin käsilläni, niin
tuntuu kipu vieläkin kovemmin. Se on hampaansäryn tapaista kipua:
hellittämätöntä, vihlovaa. Korvissa soi, päätä painostaa. Epäselvään
käsitän, että molemmat jalkani ovat haavoitetut. Mitäs se sitte
merkitsee? Miks'eivät ole korjanneet minua pois? Jokohan turkkilaiset
saivat meistä voiton? Alan muistella, mitä minulle on tapahtunut,
ensin epäselvään, sitte selvemmin, ja tulen siihen päätökseen, ettemme
lainkaan ole voitetut. Sillä minä kaaduin sitä sentään en muista;
mutta muistan, miten kaikki juoksivat eteenpäin, vaan minä en voinut
juosta, ja minulle jäi vain jotakin sinistä silmieni eteen — ja kaaduin
mäen törmälle, aukealle paikalle. Tämän paikan osotti meille pieni
komppanian päällikkömme. "Pojat, tuonne!" huusi hän meille heleällä
äänellään. Ja sinne me tulimme; emme niinmuodoin ole voitetut...
Miksikäs sitte minua ei ole korjattu pois? Tässähän on kedolla aukea
paikka, kaikki on näkyvissä. Enkä minä varmaan yksinäni tässä makaa.
Ampuivathan kovin taajaan. Pitää kääntää päätä ja katsoa. Nyt on se
helpompi tehdä, koska silloin, kun toinnuin ja huomasin ruohon ja
muurahaisen, joka ryömi alassuin, koettaessani nousta ylös, en kaatunut
entiseen asemaani, vaan selälleni. Senpä tähden näenkin nuo tähdet.

Kohottaudun istuakseni. Se käy hyvin vaikeasti, kun molemmat jalat
ovat poikki. Monta kertaa joudun epätoivoon; lopulta, kivun nostamat
kyyneleet silmissäni, pääsen istumaan.

Ylläni on palanen tumman sinistä taivasta, jossa helottaa suuri tähti
ja muutamia pienempiä, ympärillä jotakin pimeää, korkeata. Ne ovat
pensaita. Makaan pensaikossa; eivät ole löytäneet minua!

Tunnen, kuinka hiuksen juuret päässäni liikahtavat.

Mutta mitenkä olen pensaikkoon joutunut, kun minut kedolla ammuttiin?
Varmaankin olen tänne haavoitettuna ryöminyt, tiedottomana kivusta.
Omituista vain, etten nyt voi hievahtaa, vaan silloin kykenin
laahautumaan pensaiden luo. Ehkäpä minulla silloin olikin vain yksi
haava ja toinen luoti vasta tässä teki lopun minusta.

Vaaleita, punertavia pilkkuja alkoi pyöriä ympärilläni. Suuri tähti
kalpeni, toiset pienemmät hävisivät. Kuu nousi taivaalle. Kuinka
ihanata nyt on kotona!

Kummallisia ääniä kuuluu korviini. Ihan on kuin joku voihkisi.
Niin, voihkimista se on. Makaakohan lähettyvilläni joku samallainen
unhottunut, jolta on jalat poikki tahi jolla on luoti vatsassa?
Ei, voihkiminen on niin likellä, eikä ympärilläni ole nähtävästi
ketään. Herra Jumala, itsehän minä voihkinkin! Hiljaista, valittavaa
voihkimista! Jokohan todellakin koskee niin kipeästi? Varmaankin. Minä
vain en käsitä tätä kipua, sillä päässäni on pimeätä, lyijyä. Parempi
on taaskin nukkua, maata, maata vain. — Vaan tokkohan koskaan enää
herään? Yhdentekevä.

Sillä hetkellä, kun aion käydä maata, valaisee leveä, kalpea kuu valon
juova kirkkaasti sen paikan, jossa lepään, ja minä huomaan jotakin
tummaa ja suurta venyvän noin viiden askeleen päässä minusta. Siellä
täällä sen päällä näkyy välkähdyksiä kuun valosta. Ne ovat nappeja tahi
ampumaneuvoja. Siinä on joko kuollut tahi haavoitettu. Yhdentekevä,
minä käyn maata...

Ei, se ei ole mahdollista! Meidän miehet eivät ole menneet pois.
He ovat täällä, he ovat voittaneet turkkilaiset ja jääneet tälle
seisontapaikalle. Miks'ei kuulu puhetta, ei nuotiotulen räiskettä. Kai
heikkouteni tähden en kuule mitään. He ovat varmaan täällä.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Kolkkoja, hurjia, käheitä valituksia pääsee rinnastani eikä kuulu
niihin vastausta. Kovaan kaikuvat ne öisessä ilmassa. Kaikki muu on
ääneti. Heinäsirkat vain sirisevät hellittämättä niinkuin ennenkin. Kuu
katselee minua alakuloisesti pyöreillä kasvoillaan.

Jos se olisi haavoitettu, niin kyllä olisi semmoisesta huudosta
herännyt. Kuollut se on. Meidänkö miehiä, vai turkkilainen? Voi, Herra
Jumala! Niinkuin se ei olisi samantekevä. Ja uni hiipi tulehtuneille
silmilleni.

       *       *       *       *       *

Loion silmät ummessa, vaikka ammoin aikoja jo olen ollut valveilla. Ei
tee mieli avata silmiä, sillä suljettujen luomien läpi tunnen auringon
paisteen; jos aukaisen silmät, niin niihin koskee. Ja parempihan onkin
olla hiljaa, hievahtamatta... Eilen (eilenhän se taisi olla?) minut
haavoitettiin; on kulunut vuorokausi, kuluu toinen ja minä kuolen.
Yhdentekevä. Parempi on olla hievahtamatta. Olkoon ruumis paikoillaan.

Kuinka hyvä olisi pysäyttää aivojenkin toiminta; mutta sitä ei saa
millään pidätetyksi. Ajatukset, muistot ahtautuvat päähäni. Mutta se
ei kuitenkaan ole pitkäksi aikaa, kohta tulee loppu. Sanomalehtiin
jää vain muutama rivi, että häviömme muka ei ole suuri: haavoitettuja
niin ja niin monta; kuollut vapaaehtoinen sotamies Ivanov. Ei, eivät
nimeäkään mainitse; sanovat vain: yksi kuollut. Yksi sotamies, niinkuin
tavallinen koira vain...

Kokonainen kuva loimahtaa kirkkaasti mielikuvituksessani. Siitä on jo
kauan; muutoinhan kaikki, koko elämäni, se elämä, jolloin en vielä
tässä loikonut jalat poikki, oli jo kauan sitte... Astuin katua;
kansanjoukko pidätti minua. Kansa seisoi ja katseli äänettömänä jotakin
valkoista, veristä, surkeasti uikuttavaa. Se oli pikkarainen, sievä
koira; raitiovaunu oli ajanut sen yli. Se oli kuolemaisillaan, niinkuin
nyt minä. Muuan piharenki survasi kansan syrjään, tarttui koiraan
niskasta kiinni ja vei pois. Kansanjoukko hajaantui.

Vieköhän minut kukaan pois? Ei, makaa vain ja kuole. Vaan kuinka ihana
on elämä... Sinä päivänä (jolloin sille koiralle onnettomuus tapahtui)
olin minä onnellinen. Olin jonkinlaisessa hurmoksessa, ja olihan siihen
syytäkin. Te, muistot, älkää kiusatko minua, jättäkää minut rauhaan!
Mennyt onni, nykyiset tuskat... jospa jäisivätkin vain vaivat, eivätkä
kiusaisi minua muistot, jotka ehdottomasti saavat minun tekemään
vertauksia. Oi, ikävä, ikävä! Olet haavoja pahempi.

Vaan tuleepa väri. Aurinko paahtaa. Aukaisen silmäni, näen samat
pensaat, saman taivaan, mutta päivän valossa. Ja tuossapa naapurinikin.
Se on turkkilainen, kuollut ruumis. Kuinka tavattoman suuri! Minä
tunnen hänen: se on se sama...

Edessäni makaa ihminen, jonka minä olen tappanut. Minkä tähden tapoin
hänen?

Hän makaa siinä kuolleena, verisenä? Miksi ajoi kohtalo hänet tänne?
Kuka on hän? Kentiesi on hänelläkin, niinkuin minulla, i'äkäs äiti,
joka kauan iltasin tulee istumaan matalan majansa ovella, katsellen
kaukaista pohjoista kohti, odotellen, eikö palaja poikansa armas,
työntekijänsä, elättäjänsä.

Entäs minä? Minä myöskin... Minäpä vaihtaisinkin jo hänen kanssaan.
Kuinka onnellinen hän on: ei hän kuule mitään, ei tunne haavan kipua,
ei kuoleman tuskaa, eikä janoa. Pistin on tunkeutunut suoraan hänen
sydämeensä... Tuossa on hänellä takissa iso reikä; sen ympärillä verta.
_Sen tein — minä._

Minä en tahtonut sitä tehdä. Minä en tahtonut pahaa kellekään, kun
sotaan lähdin. Ajatus, että minunkin tulisi ihmisiä tappaa, ikäänkuin
kaikkosi minusta. Minä ajattelin vain sitä, kuinka minä asetan _oman_
rintani luotien eteen. Ja minä lähdin ja tein sen.

No, entäs sitte? Hupsu, hupsu! Ja tuo onneton fellah (hänen päällään
oli egyptiläisen puku) — hän on vieläkin vähemmin syyllinen.
Ennenkuin heidät sijoitettiin, kuin sillejä tynnyriin, laivaan ja
vietiin Konstantinopeliin, ei hän ollut kuullut mitään Venäjästä
eikä Bulgariasta. Hänet käskettiin menemään ja hän meni. Ellei hän
olisi mennyt, olisi häntä piesty vitsoilla tahikka olisi joku pasha
ehkä ampunut hänet revolverilla kuoliaaksi. Hän kulki tuon pitkän,
vaivaloisen matkan Stambulista Rustshukiin. Me hyökkäsimme, hän
puolustautui. Mutta huomattuaan, että me olemme hirveitä ihmisiä, emme
pelkää hänen patenttoitua englantilaista luotipyssyään, vaan yhä vain
tunkeudumme eteenpäin, niin hän kauhistui. Kun hän tahtoi juosta pois,
niin hyppäsi muuan pikku mies, jonka hän olisi voinut tappaa yhdellä
mustan nyrkkinsä iskulla, ja syöksi pistimensä hänen sydämeensä.

Millä lailla hän on syypää?

Ja millä lailla minä olen syypää, vaikka hänet tapoin? Millä lailla
olen syypää? Miksi vaivaa minua jano? Jano! Kuka tietää, mitä se
sana merkitsee?! Silloinkaan kun me kulimme Rumenian kautta, astuen
hirveässä, neljänkymmenen asteen kuumuudessa viidenkymmenen virstan
taipaleita, en tuntenut sitä, mitä nyt tunnen. Oi, jospa joku tulisi!

Herra Jumala! Hänellä on tuossa suuressa pullossa varmaankin vettä!
Vaan pitää päästä hänen luoksensa. Sekös käy vaikeaksi! Yhdentekevä,
päästä täytyy.

Minä ryömin. Jalat laahaavat, heikontuneet kädet jaksavat tuskin
liikuttaa hervotonta ruumista. Kuolleen luo on pari syltä, mutta
minulle on se enemmän — ei enemmän, vaan pahempi — kuin kymmenen
virstaa. Ryömiä kuitenkin pitää. Kaula palaa, sitä polttaa, kuin tuli.
Kuoleehan sitä ilman vettäkin pikemmin. Ehkäpä kuitenkin...

Ja minä ryömin. Jalat tarttuvat maahan ja jokainen liike synnyttää
sietämätöntä kipua. Minä huudan ja vaikeroin, mutta ryömin sittekin.
Vihdoin on hän jo siinä. Tuossa on jo pullokin... siinä on vettä ja
niin paljon! Kai enemmän kuin puoli pulloa! Oi, vettä minulle riittää
pitkäksi aikaa... ihan kuolemaan saakka!

Sinä pelastat minut, minun uhrini! Minä aloin irroittaa pulloa
siteistä, nojaten toiseen kyynärpäähäni, kun yht'äkkiä, kadotettuani
tasapainon, kaaduin kasvoilleni pelastajani rinnan päälle. Hänestä
lähti jo kova ruumiinhaju.

       *       *       *       *       *

Sammutin janoni. Vesi oli lämmintä, vaan ei pilaantunutta ja sitä
paitsi oli sitä paljon. Tulen vielä elämään muutamia päiviä. Muistan,
että "Jokapäiväisen elämän fysiologiassa" sanotaan ihmisen voivan elää
ilman ruokaa enemmän kuin viikon ajan, jos vaan saa vettä. Ja sitte
siinä vielä on kerrottu eräästä itsemurhaajasta, joka tappoi itsensä
nälällä. Hän eli hyvin kauan sen takia, että joi.

No, entä sitte? Jos elänkin vielä viisi, kuusi päivää, mitä siitä
lähtee? Meidän miehet ovat poissa, bulgarialaiset hajalla. Lähellä
ei ole mitään tietä. Yhdentekevä on kuolla. Kolme päivää kestävän
kuolemankamppauksen sijasta olen nyt vain tehnyt itselleni koko viikon
kestävän. Eikö olisi parempi lopettaa? Naapurini vieressä on hänen
pyssynsä, oivallinen englantilainen ase. Ei tarvitse muuta kuin vain
ojentaa kätensä; sitte — yksi silmänräpäys ja on loppu. Patruuneja on
tuossa myöskin kasottain. Hän ei ole ehtinyt ampua kaikkia.

Lopettaako siis vai odottaa? Mitä? Pelastusta? Kuolemaa? Odottaa siksi
kuin turkkilaiset tulevat ja alkavat nylkeä nahkaa haavoitetuista
jaloistani? Ennenpähän itse...

Ei, ei saa masentua; tahdon taistella loppuun, niin kauan kuin voimia
riittää. Sillä jos löytävät minut, niin olen pelastettu. Kentiesi
sääriluut eivät ole vahingoittuneet; parantavat minut. Saan nähdä
kotimaani, äitini, Mashan...

Jumala, älä salli heidän saada tietää, kuinka kaikki todellisuudessa on
tapahtunut! Uskokoot, että olen tapettu yhdellä kertaa tälle paikalle.
Miten tulee heidän käymään, kun kuulevat, että olen kärsinyt vaivoja
kaksi, kolme, neljä päivää!

Päätäni huimaa; matkani naapurini luo on minut kokonaan masentanut. Ja
tuossa vielä tuo kauhea haju! Kuinka hän on mustunut... minkänäköinen
sitte lienee huomenna tahi ylihuomenna. Ja nyt minä makaan tässä vain
sentähden, ettei ole voimia vetäytyä kauemmaksi. Jahka levähdän, niin
konttaan entiselle paikalleni; parahiksi tuulikin käy sieltä päin ja
puhaltaa löyhkän pois luotani.

Makaan ihan näännyksissä. Aurinko polttaa kasvojani ja käsiäni. Ei ole
millä verhoutua. Jospa jo pikemmin tulisi yö: se taitaa olla toinen.

Ajatukset hämmentyvät ja minä vaivun unheeseen.

       *       *       *       *       *

Nukuin kauan, sillä kun heräsin, oli jo yö. Kaikki entisellään: haavoja
pakottaa, naapurini loikoo yhtä suurena ja liikkumattomana.

En voi olla häntä ajattelematta. Todellako jätin kaikki, mikä oli
minulle rakasta ja kallista, kävelin tuhannen virstan matkan, kärsin
nälkää, vilua ja hellettä, todellako, vihdoin, nyt makaan tässä
tuskissani sen takia vain että tuo onneton lakkaisi elämästä? Ja
näinköhän olen tehnyt mitään hyödyllistä sotaan nähden, paitsi tätä
murhaa?

Murha, murhaaja... Ja kuka? Minä!

Kun hankkiuduin sotaan, eivät äiti ja Masha kieltäneet minua, vaikka
itkivätkin minun tähteni. Aatteen sokaisemana en noita kyyneleitä
nähnyt. En ymmärtänyt (nyt sen ymmärrän), mitä tein läheisilleni!

Ja onko siinä mitä muisteltavaa? Eihän mennyttä saa palautetuksi.

Vaan mikä omituinen näkökanta tekoni suhteen ilmeni monella
tuttavallani. "Sekös on hupsu! Pyrkii, itse tietämättä minne!"
Kuinka sopivat sellaiset sanat _heidän_ käsitykseensä sankariudesta,
isänmaanrakkaudesta ja muista sellaisista seikoista? Sillä _heidän_
silmissänsähän minä edustin kaikkia näitä hyveitä. Ja kuitenkin
kaikitenkin olin "hupsu".

Ja minä matkustan Kishineviin; selkääni sälytetään laukku ja
kaikellaisia muita sotatarpeita. Ja minä astun tuhansien mukana,
joista ehkä löytyy vain muutamia, jotka, niinkuin minä, lähtevät
vapaaehtoisesti sotaan. Muut olisivat jääneet kyllä kotia, jos olisivat
saaneet. Kuitenkin kulkevat hekin, niinkuin me, "itsetietoiset",
kulkevat tuhansia virstoja ja tappelevat samoin kuin mekin tahi ehkä
paremminkin. He täyttävät velvollisuutensa, huolimatta siitä, että heti
jättäisivät kaikki siksensä ja menisivät tiehensä — jos vain saisivat.

Puhalsi raitis aamutuulonen. Pensaat alkoivat huojua, lentoon pyrähti
unelias lintunen. Tähdet ovat sammuneet. Tummansininen taivas on käynyt
haaleaksi, peittynyt hienoihin, hiilakoihin pilvenhattaroihin; harmaa
hämy kohosi maasta. Tuli kolmas päivä minun... Miksi sitä sanoisi?
Elämäksi? Kuoleman kumppanukseksiko?

Kolmas... Montako niitä vielä lienee jälellä? Joka tapauksessa ei
monta. Olen tullut kovin heikoksi ja enpä taida kyetä väistymään
ruumiista loitommalle. Kohta joudumme samalle tasolle sen kanssa ja
sitte emme ole vastenmielisiä toinen toisellemme.

Pitää juoda. Aion juoda kolmasti päivässä: aamusella, puolenpäivän
aikaan ja iltasella.

       *       *       *       *       *

Aurinko nousi. Sen ääretön kehä, jonka poikki kulkevat pensaiden mustat
oksat, on veripunainen. Tänään näkyy tulevan kuuma. Naapurini, kuinka
sinun käy? Nytkin jo olet hirveä.

Niin, hirveä hän oli. Hänen hiuksensa alkoivat lähteä. Hänen
luonnostaan musta ihonsa kävi kalpeaksi ja keltaiseksi; pöhöttyneet
kasvot pingottivat sitä niin, että se oli korvan takaa haljennut.
Siellä kuhisi matoja. Jalat olivat turvonneet ja kenkien hakasien
väliin oli noussut isoja rakkoja. Ja hän itse oli kokonaan paisunut
vuoreksi. Mitä tekeekään hänestä aurinko tänään?

Maata niin likellä häntä on sietämätöntä. Minun täytyy kontata
etemmäksi, maksoi mitä maksoi. Mutta jaksankohan? Kykenen vielä kättäni
nostamaan, pullon aukaisemaan, juomaan, mutta — raskasta, liikkumatonta
ruumistani siirtämään? Joka tapauksessa koetan liikkua, vaikka
vähänkin, vaikka puoli askelta tunnissa.

Koko aamu kuluu minulta tässä työssä. Kipu on kova, mutta mitä se
minulle nyt on? Minä en enää muista, en voi kuvitella itselleni terveen
ihmisen tuntemia. Olenpa jo ikäänkuin tottunut kipuun. Tänä aamuna
ryömin sittenkin noin kahden sylen verran ja ilmestyin entiselle
paikalleni. Mutta kauan en saanut raitista ilmaa nauttia, jos raitista
ilmaa voi sanoa olevan kuuden askeleen päässä mätänevästä ruumiista.
Tuuli kääntyy ja tuo jälleen minua kohti niin kovaa löyhkää, että minua
eltoo. Tyhjä vatsa kutistuu tuskallisesti ja suonenvedontapaisesti;
kaikki sisälmykset kääntyvät ylösalasin. Ja pahanhajun saastuttamaa
ilmaa oikein valumalla valuu päälleni. Joudun epätoivoon ja itken.

       *       *       *       *       *

Ihan masentuneena, typertyneenä ja melkein tiedottomana makasin minä.
Yhtäkkiä... eiköhän se vain ole sairaan mielikuvituksen harhaluuloa?
Minusta näyttää, ettei ole. Niin, puhetta se on. Kavioiden kapsetta,
ihmisten ääniä. Olin vähällä huudahtaa, mutta maltoin mieltäni. Mitä,
jos ne ovat turkkilaisia? Mitä silloin? Näiden tuskien lisäksi tulee
vielä toisia, vielä kauheimpia, joista hiukset nousevat pystyyn, jo
silloinkin kun niistä sanomalehdissä lukee. Nylkevät nahan, kärventävät
haavoittuneet jalat... Hyvä jos vain sen tekevät; hehän ovat
kekseliäitä. Onko todellakin parempi päättää päivänsä heidän käsissään,
kuin kuolla tähän? Mutta jos ne ovat — meidän miehiä? Kirotut pensaat,
miksi olette kasvaneet ympärilleni noin tiheäksi aidaksi? En mitään
näe niiden läpi; yhdestä kohdin vain avautuu, ikäänkuin ikkunasta,
oksien välistä näkö kaukaisuuteen, loilanteesen. Siellä, näköjään, on
puro, josta joimme vettä taistelun edellä. Niin, tuollahan on se iso
paasikin, joka oli pantu puron poikki sillaksi. Siitäpä he varmaan
ajavat yli. Puhelu hiljenee. En voi erottaa, mitä kieltä he puhuvat:
kuuloinkin on käynyt heikoksi. Herra Jumala! jos ne ovat meidän
miehiä... Huudan heille; he kuulevat ääneni purollekin asti. Se on
parempi kuin joutua bashibusukkien kynsiin. Mikseivät he jo tule?
Kärsimättömyys kiusaa minua; en huomaa ruumiinkaan hajua, vaikka se ei
ole ollenkaan vähentynyt.

Ja yht'äkkiä näkyy puron ylimenopaikalla kasakoita! Siniset puvut,
punaiset housunhulpiot, keihäät. Heitä on kokonainen puolisataa.
Edellä, uljaan hevosen selässä, mustapartainen upseeri. Tuskin olivat
ne puolisataa päässeet puron yli, niin hän kääntyi satulassaan koko
ruumiillaan taaksepäin ja huusi: "Juoksu-u-un ma-ars!"

— Seiskaa, seiskaa, Jumalan tähden! Auttakaa, auttakaa, veljet! huudan
minä; mutta jykevien hevosten kavioiden kapse, miekkojen helinä ja
kasakkain äänekäs puhelu on minun kähinääni kovempi — ja he eivät kuule
minua.

Voi, kirousta! Näännyksissä kaadun kasvoilleni maahan ja alan kovasti
itkeä. Kumoon kaatamastani pullosta vuotaa vesi, elämäni, pelastukseni,
kuolemani tuonnemmaksi lykkäys. Mutta sen minä huomaan vasta kun
pullossa vain on puoli lasillista jäljellä ja kaikki muu on mennyt
ahnaaseen, kuivaan maahan.

Voinkin muistella sitä kauhistusta, joka valtasi minun tuon hirveän
tapauksen jälkeen? Minä makasin hievahtamatta, silmät puoliummessa.
Tuuli kääntyi vähä väliä ja milloin puhalsi päälleni raitista, puhdasta
ilmaa, milloin jälleen ympäröi minua löyhkällä. Naapurini kävi sinä
päivänä niin hirveännäköiseksi, ettei sitä voi kuvatakaan. Kun kerran
aukasin silmäni katsoakseni häneen, niin kauhistuin. Kasvoja ei hänellä
enää ollut. Ne olivat hajaantuneet irti luista. Hirvittävä luinen hymy,
ikuinen hymy näytti minusta inhottavammalta, kauheammalta kuin koskaan,
vaikka monastikin olin pidellyt pääkalloja käsissäni ja leikellyt
kokonaisia päitä. Tämä sotilaan puvussa oleva ruumis kiiltonappineen
sai minut vapisemaan. "Tämmöistä se on sota", ajattelin minä. "Tässä
sen kuva."

Mutta aurinko polttaa ja paahtaa kuin ennenkin. Käteni ja kasvoni ovat
ammoin aikoja poltetut. Jäljellä olleen vesitilkan join loppuun. Jano
vaivasi niin kovasti, että, päätettyäni juoda pienen kulauksen, joinkin
yhteen otteeseen kaikki. Voi, miksi en huutanut kasakoille, kun olivat
niin likellä minua! Vaikkapa olisivat olleet turkkilaisia, olisi se
sittenkin ollut parempi. Olisivatpahan kiduttaneet tunnin, pari, vaan
nyt en tiedä, kuinka kauan tässä vielä täytyy virua ja kärsiä. Äitini,
armahin! Revit pois harmaat hiuksesi, lyöt päätäsi seinään, kiroat sen
päivän, jolloin minut synnytit, kiroat koko maailman, että se ihmisten
kärsittäväksi on keksinyt sodan!

Mutta varmaan te ja Masha ette saakaan kuulla vaivoistani. Hyvästi
äitini, hyvästi morsiameni, rakkahani! Oi, kuinka raskasta, katkeraa!
Sydänalaa kouristaa.

Taaskin tuo pieni valkoinen koira! Piharenki ei sitä säälinyt, vaan
iski sen pään seinään ja heitti ruomaan, jonne rikat ja likavesi
viskataan. Mutta se eli vielä. Ja kärsi vielä kokonaisen päivän. Vaan
minä olen sitäkin onnettomampi, sillä kärsin kokonaista kolme päivää.
Huomenna on neljäs, sitte viides, kuudes... Kuolema, missä olet? Tule,
tule! Ota minut!

Mutta ei tule kuolema eikä ota minua. Ja minä makaan hirveässä
päivänpaisteessa eikä ole minulla veden tippaakaan, millä virkistäisin
polttavaa kurkkuani, ja kuollut ruumis saastuttaa minua. Se on jo
ihan hajaannuksen tilassa. Myriadeja matoja tippuu siitä. Kuinka ne
kuhisevat! Kun se on syöty ja siitä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja
puku, sitte tulee minun vuoroni.

Kuluu päivä, kuluu yö. Yhä samaa. Tulee aamu. Yhä samaa. Kuluu vielä
päivä...

Pensaat huojuvat ja suhahtelevat, aivan kuin hiljaa puhelisivat. "Nyt
sinä kuolet, kuolet", kuiskailevat ne. "Et saa nähdä, et saa nähdä, et
saa nähdä!" vastaavat pensaat toiselta taholta.

— Eipä niitä tässä voi nähdäkään! kajahtaa ääni lähelläni.

Minä säpsähdän ja toinnun kerrassaan. Pensaista katselevat minua
jefreitterimme leppeät, siniset silmät.

— Lapiot tänne! huutaa hän. — Tässä on vielä kaksi: yksi meidän ja yksi
heidän!

— Ei tarvitse lapioita, ei saa kuopata minua, minä elän! tahdon huutaa;
mutta ainoastaan heikko huokaus pääsee kuivettuneilta huuliltani.

— Herra Jumala! Vieläkö hän elää? Herra Ivanov! Miehet! Tulkaa tänne,
meidän herramme elää! Ja kutsukaa lääkäri!

       *       *       *       *       *

Puolen minutin perästä kaadetaan vettä suuhuni, vettä ja vielä jotakin
muuta. Sitte kaikki katoaa.

Tasaisesti huojuen liikkuvat kantopaarit. Tämä tasainen liikunto
viihdyttää minua. Milloin herään, milloin jälleen nukun. Sidottuja
haavoja ei pakota; omituinen, selittämättömän mielihyvän tunne virtaa
läpi koko ruumiini...

— Sei-so! Laske aa-las! Sairaanhoitajat, neljäs vaihdos, mars!
Paareihin kiinni ! Nos-ta!

Näin komentaa Pjotr Ivanitsh, lasarettiupseerimme, pitkä, laiha ja
hyvin lempeä mies. Hän on niin iso, että kääntäessäni silmäni hänen
puoleensa, aina vain näen hänen päänsä harvoine, pitkine partoineen
ja olkapäänsä, vaikka paareja hartioillaan kantaakin neljä kookasta
sotamiestä.

— Pjotr Ivanitsh! kuiskaan minä.

— Mitä, kultaseni?

Pjotr Ivanitsh kumartuu puoleeni.

— Pjotr Ivanitsh, mitä lääkäri teille sanoi? Kuolenko kohta?

— Mitä te, Ivanov, joutavia! Ette te kuole. Teillähän on kaikki luut
eheät. Koko onnenpoika! Ei luuta, ei suonta poikki. Vaan kuinka olette
elänyt nämä kolme ja puoli vuorokautta. Mitä olette syönyt?

— En mitään.

— Entä juonut?

— Turkkilaiselta otin pullon. Pjotr Ivanitsh, nyt en jaksa puhua. Sitte.

— No, Jumalan huomaan, kultaseni, maatkaa makeasti.

Jälleen uni ja unhe...

Minä heräsin osastomme lasaretissa. Vieressäni seisoo tohtori,
laupeuden sisaret ja paitsi heitä näen vielä kuuluisan pietarilaisen
lääkärin tutut kasvot, jotka ovat kumartuneet jalkojeni yli. Hänen
kätensä ovat veressä. Hän puuhaa kotvasen jalkojeni ääressä ja kääntyy
puoleeni:

— No, teidän Jumalanne on onnentuoja, nuori mies! Eloon jäätte. Toinen
käpälä teiltä kyllä otettiin, vaan mitäpä siitä. Jaksatteko puhua?

Minä voin puhua ja kerron heille kaikki, mitä tässä on kirjotettu.




YÖ.


I.


Taskukello kirjoituspöydällä takoi nopeasti ja yksitoikkoisesti kahta
nuottia. Erotusta noiden nuottien välillä oli hienonkin kuulon vaikea
huomata, mutta kellon omistajasta, siitä kalpeasta miehestä, joka istui
pöydän ääressä, tuntui kellon tikutus kokonaiselta laululta.

— Se on iloton ja alakuloinen, tuo laulu, puhui itsekseen kalpea mies:
— aika itse laulaa sitä ja, aivan kuin opetukseksi minulle, laulaa se
noin ihmeteltävän yksitoikkoisesti. Kolme, neljä, kymmenen vuotta sitte
tikutti kello juuri samalla lailla, kuin nytkin, ja kymmenen vuoden
kuluttua tulee se vieläkin tikuttamaan juuri samalla lailla... aivan
samalla lailla.

Ja kalpea mies loi kelloon samean katseensa, vaan käänsi oitis pois
silmänsä sinne, minne, niitäkään näkemättä, aikaisemmin oli katsonut.

— Kellon tahdin mukaan on koko elämä kulunut näennäisine
vaihtelevaisuuksineen, suruineen ja iloineen, epätoivoineen ja
hurmauksineen, vihamielisyyksineen ja rakkauksineen. Ja nyt vasta,
tänä yönä, kun kaikki suuressa kaupungissa ja suuressa kartanossa
nukkuu, ja kun ei muita ääniä ole olemassa, paitsi sydämen tykytystä
ja kellon tikutusta, nyt vasta näen minä, että kaikki nuo kaihot,
ilot, ihastukset ja kaikki, mitä elämässä on tapahtunut — kaikki
on ollut ruumiittomia haamuja vain. Toiset, — niitä, joita olen
takaa ajanut, tietämättä minkä vuoksi; toiset, — niitä, joita olen
paennut, tietämättä miksi. Silloin en tietänyt, että elämässä on vain
yksi todellisesti oleva — aika. Aika, joka kuluu niin säälimättömän
tasaisesti, pysähtymättä siinä, jossa kauemmin aikaa tahtoisi
pysähtyä se onneton, joka elää hetkeä varten, ja joka ei tee kiirettä
vähintäkään edes silloin, kuin todellisuus on niin raskas, että tekisi
mieli pitää sitä haihtuneena unena; aika, joka osaa vain yhden laulun,
sen, jota minä nyt kuulen niin tuskallisen selvään.

Hän ajatteli sitä ja kello yhä vain tikuttamistaan tikutti,
kiusallisesti vedellen ajan i'ankaikkista laulua. Monta seikkaa
muistutti hänelle tuo laulu.

— Todellakin kummallista. Minä tiedän, että usein joku omituinen haju,
tavaton esine tahi räikeä sävelmä herättää muistiin kokonaisen kuvan
kauan sitte eletyistä oloista. Muistan, kuinka kerran olin läsnä
erään henkilön kuolinvuoteen ääressä; silloin pysähtyi italialainen
posetiivinsoittaja avonaisen ikkunan eteen, ja samalla hetkellä, kun
sairas jo oli sanonut viimeiset epäselvät sanansa ja, heitettyään
päänsä taaksepäin, koristen teki lähtöä, kuului typerä sävelmä
oopperasta "Martta":

    Linnuillen
    Tyttöjen
    Karaistut on nuolet...

Siitä saakka joka kerta, kun satun kuulemaan tuon sävelmän — toisinaan
kuulen sen vieläkin, sillä typeryydet eivät helposti haihdu — ilmestyy
oitis silmieni eteen rutistettu päänalainen ja siinä kalpeat kasvot.
Ja kun näen ruumissaaton, alkaa pikku posetiivi oitis soittaa korvaani
tuota samaa sävelmää:

    Linnuillen tyttöjen...

Hyi, kuinka inhottavaa!... Vaan mitä minä aloinkaan ajatella? Niin
vainkin: minkä tähden kello, jonka ääneen, näköjään, jo aikoja sitte
olisi pitänyt tottua, muistuttaa minulle niin paljoa? Koko elämää.
"Muista, muista, muista..." Muistan! Jopa liiankin hyvin muistan,
yksin senkin, jota olisi parempi olla muistamatta. Noista muistoista
kasvot vääntyvät, nyrkki puristautuu ja lyö rajusti pöytään... Nyt
isku vaiensi kellon äänen ja silmänräpäyksen ajan en kuule sitä,
mutta ainoastaan silmänräpäyksen vain, jonka jälkeen uudelleen kaikuu
röyhkeästi, kiusallisesti ja itsepäisesti:

— Muista, muista, muista...

Kyllä, kyllä muistan. Ei minulle muistuttaa tarvitse. Koko elämä on
tuossa kuin kämmenellä edessäni. On siinä ihaeltavaa!

Hän huudahti sen kovaan pakahtuneella äänellä; hänen kulkkuaan kuristi.
Hän luuli näkevänsä koko elämänsä; hän muisti koko jonon törkeitä ja
synkkiä kuvia, joissa hän itse oli toimivana henkilönä; muisti elämänsä
koko lo'an, käänsi ylösalaisin sielunsa kaiken lo'an eikä löytänyt
siitä yhtään puhtoista, kirkasta murustakaan, ja oli vakuutettu, ettei
hänen sieluunsa ollut jäänyt mitään muuta, kuin lokaa.

— Eikä niin, ettei ole jäänyt, vaan siellä ei ole koskaan edes mitään
ollutkaan, oikaisi hän ajatustaan.

Heikko, arka ääni kuiskasi hänelle jostakin kaukaisesta sielun
sopukasta:

— Eiköpähän toki ole ollut?

Hän ei kuullut sitä ääntä tahi ainakaan ei ollut kuulevinaan sitä, vaan
kiusasi yhä itseään.

— Kaikki olen muistiini johdattanut ja minusta näyttää, että olen
oikeassa, ett'ei ole kohtaa, johon pysähtyä, minne jalkaa panna
astuakseni ensimäistä askelta eteenpäin. Minnekä eteenpäin? En tiedä,
mutta ulos ainakin tästä lumotusta piiristä. Menneisyydessä ei ole
tukea, sillä kaikki on valhetta, kaikki petosta. Valhetellut olen
itse itselleni ja pettänyt itseäni, mistään välittämättä. Sillä
lailla pettää muita veijari, joka sanoo pohatta olevansa ja kertoo
rikkauksistaan, jotka ovat jossakin "siellä" "vielä perimättä", mutta
jotka ovat olemassa, ja lainailee rahoja oikealta ja vasemmalta. Koko
ikäni olen jäänyt velkaa itselleni. Nyt on tullut tilin aika ja — minä
olen tahallisen väärän konkurssin tekijä...

Hän mietti näitä sanoja omituisella mielihyvällä. Hän ikäänkuin ylpeili
niistä. Hän ei huomannut, että, nimittäessään koko elämätään petokseksi
ja sekoittaessaan itseään lokaan, hän nytkin valhetteli samalla
pahimmalla valheella maailmassa, valheella omalle itsellensä. Sillä
toden teolla ei hän ollenkaan pitänyt itseään niin huonona. Olisipa
joku toinen sanonut hänelle edes kymmenennen osan siitä, mitä hän itse
syyti päälleen sinä pitkänä iltana, niin ei olisi hänen kasvoilleen
noussut häpeän puna, hänen tunnustaessaan moitetta oikeutetuksi, vaan
vihan puna. Ja silloin hän kyllä olisi osannut vastata solvaajalle,
joka olisi kajonnut hänen kunniaansa, — tuohon, jota hän nyt itse näkyi
niin säälimättä jalkojensa alle polkevan.

Hänkö itse? Hän oli jo siinä tilassa, ettei enää voinut sanoa
itsestään: minä itse. Hänen sielussaan kajahteli ääniä, jotka puhuivat
eri tavoin, ja mikä näistä äänistä oikeastaan kuului hänelle, hänen
minälleen, sitä ei hän itsekään voinut ymmärtää. Ensimäinen ääni hänen
sielussaan, kaikista selvin, ruoski häntä varmoilla, jopa kauniillakin
puheilla. Toinen, epäselvä, mutta kärkäs ja itsepäinen tukahutti
toisinaan ensimäisen. "Älä kiusaa itseäsi kuoliaaksi", sanoi se. "Petä
mieluummin loppuun asti, petä kaikkia. Ole olevinasi toisille muuta,
kuin olet, niin on hyvä ollaksesi." Olipa vielä kolmaskin ääni, se
sama, joka kysyi: "Eiköpähän toki ole ollut?" mutta se ääni puhui
arasti ja tuskin kuultavasti. Sitä hän ei edes koettanut erottaakaan.

— Petä kaikkia... Ole olevinasi muuta, kuin olet... Enkös minä sitä
sitte ole koettanutkin tehdä koko ikäni? Enkös sitte olekin pettänyt,
enkös olekin näytellyt osaa ilvenäytelmässä? Ja mitä "hyvää" siitä on
lähtenyt? Se vain, että vielä nytkin teeskentelen, kuin näyttelijä,
nytkään vielä en ole se, mikä toden perään olen. Vaan tokko minä edes
tiedän, mitä minä toden perään olen? Liiaksi olen takertunut voidakseni
sitä tietää. Mutta saman tekevä, minä tunnen, että tässä jo muutamia
tunteja perättäin teeskentelen ja pidän itselleni surkeita puheita,
joita itsekään en usko, jopa puhun nytkin ennen kuolemaa. Todellako
ennen kuolemaa? Kyllä, kyllä, kyllä! huudahti hän kovaan, joka kerta
vihaisesti painaen nyrkillään pöydän laitaan. — Täytyyhän sitä vihdoin
viimein selviytyä sekasorrosta. Solmu on niin solmittu, ettei saa auki:
se on hakattava poikki. Mitä varten minun pitikään lykätä tuonnemmaksi,
raastella sieluani, joka ilmankin jo on riekaleiksi raastettu? Kun se
kerran oli päätetty, niin miksi sitte istua, kuin mikäkin pölkky kello
kahdeksasta illalla tähän saakka?

Ja hän kävi kiireesti vetämään esille turkkinsa povitaskusta revolveria.




II.


Hän oli todellakin istunut yhdessä kohdin kello kahdeksasta illalla
kolmeen asti yöllä.

Seitsemän aikaan illalla, tänä elämänsä viimeisenä päivänä, oli
hän lähtenyt asunnostaan, ottanut ajurin, istunut selkä kumarassa
rekeen ja ajanut toiseen päähän kaupunkia. Siellä asui hänen vanha
ystävänsä, muudan lääkäri, joka, sen hän tiesi, sinä päivänä oli
lähtenyt vaimoineen teaatteriin. Hän tiesi, ettei tapaa isäntäväkeä
kotona eikä lähtenytkään sinne lainkaan tavatakseen heitä. Sisään,
työhuoneeseen hänet varmaan lasketaan läheisenä tuttavana, ja sitä hän
vain tarvitsikin.

— Ihan varmaan lasketaan; sanon tarvitsevani kirjoittaa kirjeen. Kunhan
vain Dunjasha ei jäisi huoneeseen seisoa töröttämään... No, hyvä mies,
annappas nyt luistaa pikemmin! huusi hän ajurille.

Ajuri — pienikasvuinen, vanhuudesta kyyryselkäinen mies, jonka hyvin
laihan kaulan ympäri oli kääritty leveän kauluksen alta esiinpistävä
kirjava kaulahuivi ja jonka kellertävänharmaat hapset riippuivat
äärettömän suuren lakin alta — moiskahutti suullaan, nykäsi ohjaksia,
moiskahutti vielä kerran ja vastasi sukkelaan rämeällä äänellä:

— Kyllä perille viedään, älkää epäilkökään, hyvä herra. No, no!...
Sekös kujeilee! Jumala nähköön sitä hevosta! No! — Hän sivautti hevosta
piiskalla, johon se vastasi hieman huiskauttamalla häntäänsä. — Minä
kyllä tahtoisin mieliksi tehdä, vaan jo se isäntä antoi semmoisen
konin, ettei mihin panna... Herratkin suuttuvat, vaan minkäs sille
tekee. Ja isäntä sanoi: sinä, sanoo, vaari olet vanha, niin siin'
on sulle vanha konikin. Yhenikäisiä, sanoo, olette. Ja muut miehet
nauramaan. Mitäs ne, mielellään kyllä kurkkujaan kakistelevat.
Tietäähän sen, mitä ne ymmärtävät.

— Eivätkö ymmärrä? kysyi reessä istuja, samalla kertaa ajatellessaan,
ettei päästäisi Dunjashaa työhuoneeseen.

— Eivät ymmärrä, hyvä herra, eivät ymmärrä; vielä ne mitä
ymmärtäisivät! Tuhmia ovat ja nuoria. Meidän pihassa olen minä ainoa
vanha. Ja tokko sitä vanhaa miestä saa loukata? Kahdeksaskymmenes on
jo menossa, ja ne vielä nauraa virnailevat. Kaksikymmentäkolme vuotta
sotamiehenä palvelin... Tietäähän sen, tuhmia ovat... No, vanha luuska!
Siihenkös kohmetuit!

Hän sivahutti taaskin hevosta piiskalla, mutta kun tämä ei ollut siitä
milläänkään, niin hän lisäsi:

— Minkä sille tekee: varmaan on jo silläkin toinen kolmatta menossa.
Nääs sen, kuinka häntä tutisee...

Erään suuren rakennuksen ikkunassa olevan valaistun kellotaulun
osottimet näyttivät puoli kahdeksaa.

— Varmaan ovat jo lähteneet, ajatteli reessä ajaja tohtorista ja hänen
rouvastaan. — Vaan ehkä eivät olekaan... Ukko, älä kiirehdi kovin! Aja
hiljemmin: ei minulla minnekään kiirettä ole.

— Tiettyhän se, ettei minnekään, ihastui ukko. — Parempihan se onkin
hiljakseen ajo. No, vanha!

Ajoivat vähän aikaa ääneti. Sitte ukko kävi rohkeammaksi.

— Sanoppas minulle, hyvä herra, alkoi hän yht'äkkiä puhella, kääntyen
herran puoleen, jolloin näkyivät hänen nyrkinkokoiseksi kutistuneet
kurttuiset kasvonsa, harva, harmaa partansa ja punaiset silmäluomensa:
— mistä se semmoinen ilkeys ihmiseen tulee? Meillä oli muudan ajuri,
Ivan nimeltään. Nuori, viidenkolmatta vuotinen, ehkäpä nuorempikin.
Vaan kuka sen tietää, minkä tähden ja mistä syystä, itsensä mies
surmasi.

— Kuka? kysyi ajaja hiljaa ja käheästi.

— Ka, se Ivan, Ivan Sidorov, mikä meillä ajurina oli. Iloinen mies
oli ja ahkera työmies, sen sanon suoraan. Vaan kuulehan! Tämmöinen se
oli! Maanantaina kun oli illallinen syöty, pantiin maata. Vaan Ivan
pani maata syömättä. Päätäni, sanoo, särkee. Meidän maatessa sitte
yöllä nousi ylös ja lähti ulos. Vaan sitä ei kukaan nähnyt. Mentiin
aamulla hevosta valjastamaan, niin mies tallin naulassa riippuu.
Valjaat oli naulasta ottanut ja pannut viereen maahan ja nuoran naulaan
kiinnittänyt... Voi, hyvä Jumala! Ihan se silloin kuin sydämeen koski.
Ja mikä siinä syy, että ajuri hirteen menee? Saattaako sitä nyt ajuri
hirttäytyä! Ihme, kumma!

— Mitenkä niin? kysyi ajaja ryäistyään ja vapisevin käsin kietoutuen
tiukemmin turkkiinsa.

— Niitä semmoisia ajatuksia kun ei ole ajurilla. Työ sillä on raskas,
vaivaloinen. Aamusin, kun tuskin vielä päivä koittaa, pitää hevonen
valjastaa ja ajamaan lähteä. Ja viluhan siinä pakkasessa tulee.
Kunpa vain kapakassa lämmitellä kerkiäisi, päivän saatavan saisi,
kaksi ruplaa viisikolmatta kopeikkaa täyteen ja sitte — nukkumaan!
Ajatellakin tuota vaikea on. Toista se on teidän, herrasmiesten, elämä,
teille kyllä voi päähän jos mikä pistää tuollaisesta ravinnosta.

— Mistä ravinnosta?

— Kevyistä ruo'ista. Sillä aamulla kun nousee herra, niin kauhtanaansa
pukeutuu, juopi teen ja huoneessaan kävellä alkaa. Kävelee ja syntiä
ylt'ympärillä. Olen sitä vähin minäkin nähnyt, ja tiedän. Teginskin
rykmentissä — Kaukaasiassa silloin palvelin — oli meillä muudan
semmoinen herra, luutnantti ruhtinas Vihljajev; palvelijana hänellä
olin...

— Seis, seis! sanoi herra yhtäkkiä. — Tänne näin, lampun kohdalle.
Siitä minä kyllä jalkaisin pääsen.

— Kuinka tahdotte; vaikkapa jalkaisinkin. Kiitoksia paljo, herra.

Ajuri käänsi ja katosi alkavaan tuiskuun; herra taas astui kumarassa
selin eteenpäin. Kymmenen minutin kuluttua, noustuaan paratiportaita
kolmanteen kerrokseen, soitti hän kelloa viheriällä veralla verhotun
ja kiiltäväksi puhdistetulla vaskilevyllä varustetun oven kohdalla.
Loppumattoman pitkiltä näyttivät hänestä ne muutamat hetket, ennenkuin
ovi avattiin. Hänet valtasi mielentylsyys ja unhoitus; kaikki katosi:
tuskallinen entisyys, pienessä hutikassa olleen vanhuksen laverrus,
joka sattui niin omituisesti kohdalleen ja sai hänet kulkemaan lopun
matkaa jalkaisin, jopa se hänen aikeensakin, jossa hän sinne oli
tullut. Hänen silmiensä edessä oli vain viheriäinen ovi mustine
nauloilleen ja vaskilevyineen, eikä koko maailmassa ollut muuta, kuin
se.

— Kas, Aleksei Petrovitsh!

Se oli Dunjasha, joka kyntteli kädessä aukaisi oven.

— Ja herra ja rouva kun vastikään läksivät ulos; ihan justiinsa
rappusia alas menivät. Kumma kun ette vastaan tullut.

— Ovatko lähteneet ulos? Sepä nyt oli harmillista, todellakin!
valehteli hän niin kummallisella äänellä, että häntä silmiin
katselevan Dunjan kasvoille kuvastui epäilys — ja minun kun olisi
ollut niin välttämättä tarvis. Kuulkaahan, Dunjasha, minä pistäydyn
silmänräpäykseksi herran huoneeseen... Saako? kysyi hän aralla äänellä;
— kyllä minä heti, kirjelipun ainoastaan... on vähän asiaa...

Hän katseli kysyvin silmin itsepäisesti Dunjashaa, riisumatta yltään ja
liikkumatta paikaltaan. Dunjasha joutui hämilleen.

— Mitä te nyt, Aleksei Petrovitsh, enhän minä ole ennenkään... eikä se
ole ensi kertaa! sanoi hän loukattuna. — Tehkää niin hyvin.

Todellakin, miksi tätä kaikkia, miksi tätä kaikkia puhunkaan? Sittenkin
tulee hän perässäni. Pois pitää laittaa. Vaan minne hänet laittaa?
Arvaa, ihan varmaan arvaa; ellei jo ole arvannutkin.

Ei Dunjasha mitään arvannut, vaikka olikin äärettömästi ihmeissään
vieraan omituisesta nä'östä ja käytöksestä. Hän oli yksin koko
kortterissa ja oli tyytyväinen, kun sai edes viisi minuttia olla elävän
ihmisen parissa. Pantuaan kynttelin pöydälle, asettui hän oven suuhun.

— Mene pois, mene Jumalan tähden, pyyteli häntä ajatuksissaan Aleksei
Petrovitsh. Hän istuutui pöydän ääreen, otti paperiarkin ja alkoi
miettiä, mitä kirjoittaisi, tuntien Dunjashan katseen, joka, niinkuin
hänestä näytti, luki hänen ajatuksensa.

"Pietari Nikolajevitsh", — kirjoitti hän, pysähtyen joka sanalla, —
"minä kävin luonasi hyvin tärkeässä asiassa, joka..."

— Joka, joka, kuiskasi hän, — vaan Dunjasha seisoo siinä yhä
paikallaan. — Dunjasha, tuokaa minulle lasi vettä, lausui hän yht'äkkiä
kovaan ja päättävästi.

— Hyvä on, Aleksei Petrovitsh. Hän kääntyi ja meni ulos.

Silloin nousi vieras istualtaan ja meni varpaisillaan sukkelaan
sohvan luo, jonka yläpuolelle tohtori oli ripustanut revolverin ja
ja sapelin, mitkä hänellä oli ollut Turkin sodassa. Tuota pikaa
aukaisi hän nahkakotelon, otti siitä revolverin ja pisti sen turkkinsa
povitaskuun, otti sitte kotelon laukusta muutamia patruuneja ja
pisti nekin taskuunsa. Kolmen minutin kuluttua oli Dunjashan tuoma
vesilasi tyhjennetty, kesken kirjoitusta jäänyt kirje kiinni pantu ja
Aleksei Petrovitsh lähti kotiaan. "Lopettaa pitää, lopettaa!" pyöri
ajatus hänen päässään. Mutta ei hän käynyt heti lopettamaankaan kotia
tultuaan; huoneeseen tultuaan ja pantuaan oven lukkoon, heittäytyi
hän, riisumatta, nojatuoliin, näki valokuvan, kirjan, tapettien kuvat,
kuuli pöydälle unhottamansa kellon tikutuksen ja vaipui mietteisiinsä.
Ja istui siten, jänterettäkään hievahtamatta, myöhään yöhön, siihen
hetkeen asti, jolloin me hänet tapasimme.




III.


Revolveri ei pitkään aikaan lähtenyt hänen kapeasta taskustansa; sitte,
kun se jo oli pöydällä, näyttäytyi, että kaikki patruunat, paitsi yhtä,
olivat pudonneet pieneen reikään. Aleksei Petrovitsh riisui turkin
yltään ja aikoi ottaa puukon ratkoakseen taskun ja ottaakseen patruunat
ulos, mutta muutti mielensä, hymähti vienosti toisella suupielellä ja
seisattui.

— Mitä varten vaivata itseäni? Riittäähän se yksikin.

— Kyllä, hyvinkin riittää tuo pikkarainen murunen siihen, että kaikki
on lopussa ja i'äksi päiviksi. Koko maailma katoaa; ei jää sääliä, ei
loukattua itserakkautta, ei soimausta itseään kohtaan, ei ihmisiä,
jotka vihaavat ja ovat olevinaan hyviä ja yksinkertaisia, ihmisiä,
joita voi nähdä läpi ja joita halveksii, ja joiden edessä kuitenkin
sitä itsekin on olevinaan rakastava ja hyvää suopa. Ei sitte enää petä
itseään eikä muita, vaan jälelle jää totuus, ikuinen olemattomuuden
totuus.

Hän kuuli äänensä; hän ei ajatellut enää, vaan puhui ääneen. Ja se,
mitä hän sanoi, tuntui hänestä inhottavalta.

— Taaskin samaa... Kuolet, tapat itsesi — etkä kuitenkaan ilman
puheitta tule toimeen. Ketäs varten, kenen edessä kujeilet?
Itsesi edessä. Oi, jo riittää, riittää... kertasi hän väsyneellä,
masentuneella äänellä ja koetti vapisevalla kädellä avata revolverin
kovassa kiinni olevaa lukkoa. Vihdoin lukko aukeni; rasvattu patruuna
soljahti aukkoonsa; hana kohosi kuin itsestään. Ei mikään voinut estää
kuolemasta: revolveri oli mallikelpoinen, ovi oli lukossa eikä kukaan
päässyt sisään.

— No, Aleksei Petrovitsh! sanoi hän, kovasti puristaen revolveria.

— Entäs kirje? vilahti yht'äkkiä hänen päässään.

— Miksi, ketä varten? Kaikkihan katoaa eikä jää mitään; mitäs se minuun
kuuluu...

— Vaikka vainkin. Mutta kirjoitan sittenkin. Eikö kertaakaan saisi
puhua kaikkia ihan vapaasti, mistäkään piittaamatta, ja pääasiallisesti
— omasta itsestään. Tämähän on harvinainen, hyvin harvinainen
tilaisuus, ainoa laatuaan.

Hän laski pois revolverin, otti laatikosta vihkosen postipaperia ja
vaihdettuaan muutamia kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, vaan jotka
taittuivat ja pilasivat paperin, sekä tärveltyään muutamia lehtiä,
sai vihdoin kirjoitetuksi Pietarissa, Marraskuun 28 p :nä 187-. Sitte
läksi käsi itsestään juoksemaan paperia pitkin, muodostaen sanoja ja
lauseita, joita hän tuskin itsekään silloin ymmärsi.

Hän kirjoitti kuolevansa tyynesti, sillä mitään ei ollut sääli: elämä
oli pelkkää valhetta. Ihmiset, ne joita hän rakasti — jos tosiaan
ketään rakastikaan, eikä teeskennellyt itsensä edessä rakastavansa
— eivät kyenneet pidättämään häntä, sillä olivat "väljähtyneet".
Eikä sitäkään, sillä "mitäpä heissä oli väljähtymistä", pelkästään
vain olivat hänessä kadottaneet kaiken mielenkiinnon, niin pian
kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan. Hän tunsi itsensäkin, tunsi,
ettei hänessä, paitsi valhetta, ollut lainkaan mitään; jos olikin
elämässään jotakin tehnyt, niin ei sitä ollut tehnyt halusta tehdä
hyvää, vaan kunnianhimosta; eikä hän ollut tekemättä jättänyt huonoja
ja turmiollisia tekoja sen tähden, ettei hänessä huonoja taipumuksia
ollut, vaan kurjasta pelosta ihmisten tähden. Vaan siltä hän ei pitänyt
itseään huonompana "teitä, jotka jäätte valehtelemaan ikänne loppuun
asti", eikä pyytänyt heiltä anteeksi, vaan kuolee ylenkatsoen ihmisiä,
ei vähemmin kuin itseään. Ja ankara, mieletön lause pääsi häneltä
kirjeen loppuun:

— Hyvästi, ihmiset! Hyvästi te, verenhimoiset, ilvehtivät apinat!

Kirje oli vain allekirjoitettava. Mutta kun hän oli loppuun
kirjoittanut, niin tunsi, että hänen oli kuuma; veri oli noussut päähän
ja kolkutti hikisissä ohimoissa. Ja, unhotettuaan revolverin sekä sen,
että hän vapautuen elämästä pääsee vapaaksi kuumeestakin, meni hän
ikkunan luo ja aukaisi ilmaruudun. Höyryävä pakkasviima tulvahti häntä
vastaan. Lumisade oli tauonnut, taivas oli kirkas; toisella puolen
katua oleva häikäisevän valkoinen härmän verhoama puutarha loisti
kuutamossa. Muutamia tähtiä pilkoitti kirkkaalta taivaalta; yksi niistä
oli muita valoisampi ja tuikki punertavalla palolla.

— Pohjantähti, kuiskasi Aleksei Petrovitsh. — Moneen vuoteen en ole
sitä nähnyt. Lukiossa, opiskellessani...

Hänen ei tehnyt mieli luoda pois silmiään tähdistä. Joku astui nopeasti
katua pitkin, kovasti kopisuttaen paleltuneita jalkojaan katukäytävän
paasilla ja kyykistyen kylmästä päällystakkiinsa; vaunun pyörät
kulkivat niristen ja naristen jäätynyttä lunta myöten; ohi ajoi ajuri
lihavaa herraa kuljettaen ja Aleksei Petrovitsh seisoi yhä, kuin
kohmettuneena paikalleen.

— Täytyyhän! sanoi hän itselleen vihdoin.

Hän astui pöydän luo. Ikkunasta pöytään oli kaikkiaan kaksi syltä,
mutta hänestä näytti, että hän astui kauan. Pöydän luo tultua hän jo
tarttui revolveriin, kun avonaisesta ikkunasta kumahti etäinen, mutta
selvä, väräjävä kirkonkellon ääni.

— Kello! sanoi Aleksei Petrovitsh, hämmästyen ja, laskettuaan
revolverin jälleen pöydälle, istuutui nojatuoliin.




IV.


— Kello! kertasi hän. — Miksi kello?...

— Soitetaan kai kirkkoon? Rukoilemaan... Kirkko... kuumuus,
Vahakynttilät. Vanha pappi, isä Mihail, toimittaa jumalanpalveluksen
valittavalla, särkyneellä äänellään; lukkari laulaa möläjää. Nukuttaa;
ikkunasta tuskin hämärtää päivänvalo. Rinnallani isä, pää kumarassa,
tekee nopeaan pieniä ristinmerkkejä; ukkojen ja akkojen joukossa
takanamme kumarrutaan alituisesti maahan asti... Kuinka siitä on
kauan!... Niin kauan, ettei tahdo uskoakaan, että se on totta ollut,
että itse joskus sen olen nähnyt enkä vain jostakin lukenut tahi
joltakin kuullut. Ei, ei, on se ollut kaikki, ja silloin oli parempi
olla. Eikä vain parempi, vaan hyvä oli olla. Jospa nyt olisi niin, niin
ei olisi tarvinnut revolveria noutaa.

— Lopeta! kuiskasi hänelle ajatus. Hän katsahti revolveriin ja ojensi
kätensä sitä kohti, mutta veti sen heti takaisin.

— Arkailet? kuiskasi hänelle ajatus.

— Enkä arkaile; ei sitä. Kauheata ei ole enää mitään. Vaan tuo kellon
soitto — mitä varten se?...

Hän katsoi kelloaan.

— Aamukirkkoon, varmaan. Ihmiset menevät kirkkoon; monelle heistä tulee
helpompi olla. Niin ainakin sanovat. Ja muistanhan, että minunkin niin
oli. Nuori poika silloin vielä olin. Sitte se meni ohi, hävisi. Ja
helpompi olla ei minulle sitte enää tullut mistään. Se on totta.

— Totta! Kaikki muka vielä on totta tällaisella hetkellä!

Se hetki tuntui välttämättömältä. Hän käänsi hitaasti päätään ja
katsahti taas revolveriin. Se oli suuri, kruununmallinen revolveri,
joka joskus aikoinaan oli ollut damaskoitu, vaan sitte oli haalennut
pitkäaikaisesta vetelehtimisestä tohtorin kotelossa. Se lepäsi pöydällä
perä Aleksei Petrovitshiin päin, joka voi nähdä sen kuluneen puun
renkaineen nyöriä varten, ylösvedetyn hanan ja kappaleen seinään päin
olevaa piippua.

— Siinä on kuolema. Pitää ottaa ja kääntää ympäri...

Kadulla oli hiljaa; ei kukaan ajanut eikä kulkenut ohi. Ja tuosta
hiljaisuudesta kumahti toinen kellonläppäys; ääniaallot tunkivat
sisään avonaisesta ikkunasta Aleksei Petrovitshin korviin. Ne puhuivat
hänelle vierasta kieltä, mutta puhuivat jostakin suuresta, valtavasta
ja juhlallisesta. Kumahdus kuului kumahduksen jälkeen ja kun kajahti
viimeinen lyönti ja ääni väräjäen häipyi avaruuteen, niin Aleksei
Petrovitsh ikäänkuin oli kadottanut jotakin.

Kello oli tehnyt tehtävänsä: se muistutti miehelle, jonka pää oli
sekaisin, että on olemassa vielä jotakin muuta, kuin hänen oma ahdas
pikku maailmansa, joka oli vaivannut hänet uuvuksiin ja vienyt
itsemurhaan. Hillitsemättömänä aaltona tulvahtivat hänen ylitsensä
muistot, katkonaiset, johdottomat, ja kaikki aivan kuin uusia hänelle.
Sinä yönä hän vielä ajatteli monta seikkaa toisin ja muisteli paljon,
ja kuvitteli, että muisti koko elämänsä ja näki selvään oman itsensä.
Nyt hän tunsi, että hänessä on toinenkin puoli, se sama, josta hänen
sielunsa arka ääni oli hänelle puhunut.




V.


Muistatko sinä, mitenkä sinä pienenä poikana asuit isäsi luona
yksinäisessä, unhotetussa kylässä? Onneton mies hän oli, isäsi, ja hän
rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Muistatko, mitenkä
te istuitte kahden kesken pitkinä talvi-iltoina, hän — tiliensä ja sinä
— kirjojesi ääressä. Talikynttilä paloi punaisella valolla, himmeten
hiljakseen, kunnes otit sakset ja niistit siitä karren pois. Se oli
sinun tehtäväsi ja sinä sen toimitit niin vakaasti, että isä aina loi
ylös silmänsä "suuresta talouskirjasta" ja katseli sinua, tavallinen,
alakuloinen ja ystävällinen hymy huulillaan. Silmäyksenne kohtasivat
toisensa.

— Näes, isä, min' oon jo näin paljon lukenut, puhelit sinä ja näytit
lukemasi sivumäärän, puristaen lehdet sormesi väliin.

— Lue, lue, poikaseni! kehoitteli isä ja vaipui jälleen tileihinsä.

Hän antoi sinun lukea kaikkea, sillä ainoastaan hyvä painuu hänen kelpo
poikansa sydämeen. Ja sinä luit ja luit, ymmärtämättä niitäkään noista
mietteistä, vaan selvään, vaikka omalla tavallasi, lapsen tavoin,
vastaan ottaen sieluusi kuvaukset.

— Niin, silloin kaikki näytti siltä, miltä näyttikin. Punainen
oli punaista, eikä punaisia säteitä heijastavaa. Silloin ei ollut
vaikutelmille valmiita muotoja — aatteita, joihin ihminen valaa kaiken
havaitsemansa, välittämättä siitä, kelpaako muoto vai eikö siinä ole
halkeamaa. Ja jos rakastit jotakin, niin tiesit rakastavasi; epäilyksiä
siinä ei ollut.

Kauniit pilkalliset kasvot katsoivat häntä silmiin ja katosivat.

— Entäs tuo? Rakastitko sitäkin? Toden totta, kyllä tarpeeksi tunteita
näyttelitte. Vaan tuntui kuin olisit vilpittömästi silloin puhunut ja
ajatellut... Kuinka paljon tuskia olikaan! Ja kun onni tuli, niin se
ei ollenkaan onnelta näyttänytkään, ja jos silloin todellakin olisin
voinut antaa ajalle käskyn: "odota, seis, tässä on hyvä olla", niin
olisinpa vielä ajatellutkin oliko käskettävä vai ei. Vaan sittepä, ja
hyvinkin pian, piti jo ajaa aikaa eteenpäin... Vaan mitäs nyt sitä
ajattelen! Ajateltava on sitä, mikä oli, eikä sitä, miltä on näyttänyt.

Ja ollut oli hyvin vähän: ainoastaan lapsuus. Siitäkin oli muistiin
jäänyt vain hajanaisia palasia, jotka Aleksei Petrovitsh ahnaasti alkoi
kerätä kokoon.

Hän muistaa pienen talorähjän, makuuhuoneen, jossa hän makasi
vastapäätä isää, muistaa punaisen maton, joka riippui isän vuoteen
yläpuolella; joka ilta, nukkuessaan, katseli hän tuota mattoa ja löysi
sen kummallisista koristeista yhä uusia muotoja: kukkia, petoja,
lintuja, ihmismuotoja. Hän muistaa erään aamun ja hajun oljista, joilla
uuni pantiin lämmitä. Nikolai-poika oli kantanut eteisen täyteen
olkia ja sylyksittäin syytää niitä uunin suusta sisään. Valkea palaa
rattoisasti ja kirkkaasti ja savu antaa mieluisan, hiukan kirpeän
hajun. Aleksei oli valmis istumaan uunin edessä kokonaisen tunnin,
mutta isä kutsui häntä teetä juomaan ja sen jälkeen alkoi opetus. Hän
muistaa, miten hän ei ymmärtänyt kymmenmurtolukuja, miten isä kiukustui
ja kaikilla tavoin koetti selittää niitä hänelle.

— Hän ei taitanut itsekään osata niitä silloin oikein hyvin, ajatteli
Aleksei Petrovitsh.

Sitte — Biblian historia. Se miellytti Alekseita enemmän. Ihmeellisiä,
valtavia ja haaveellisia kuvia! Kain, sitte Joosepin historia,
kuninkaat, sodat. Mitenkä kaarneet kantoivot ruokaa profeetta
Eliakselle. Ja siinä oli kuva: Elias istuu kivellä, kädessä iso kirja,
ja kaksi lintua lentää hänen luokseen, nokassaan jotakin ympyriäistä.

— Isä, katsohan: Eliakselle kaarneet leipää toivat, vaan meidän Korppi
viepi meiltä kaikki.

Kesy korppi, jonka nokka ja kynnet olivat punaisiksi maalatut, — se
oli Nikolain keksintö, — hyppii syrjittäin sohvan selkälaitaa pitkin
ja yrittää, kaulaansa kurottaen, vetää seinältä pronssipuitteita.
Puitteissa on pikkarainen vesimaalilla maalattu nuoren miehen
kuva, jonka ohimohiukset ovat sileiksi su'itut ja joka on puettu
tummanvehreään virkapukuun olkaimineen, tavattoman korkeine punaisine
kauluksineen ja tähtineen napinlävessä. Se on isä itse, viisikolmatta
vuotta sitte.

Korppi ja kuva vilahtivat ja katosivat.

— Mitäs sitte vielä? Tähdet, luola, seimi. Muistan, että seimi oli
minulle vielä aivan uusi sana, vaikka kyllä aikaisemmin tunsinkin
seimet tallissa ja navetassa. Vaan tämä seimi näytti joltakin
erityiseltä.

Uutta Testamenttia ei opetettu samalla lailla, kuin Vanhaa, ei paksun
kuvakirjan mukaan. Isä itse kertoi Alekseille Jesuksesta Kristuksesta
ja luki usein sivumääriä Evankeliumia.

— Ja jos joku lyö sinua oikealle korvalle, niin käännä hänelle vasen. —
Ymmärrätkös, poikaseni?

Ja isä alkoi pitkän selityksen, jota Aleksei ei kuunnellut. Hän
keskeytti yht'äkkiä opettajansa.

— Isä, muistatko, kun setä Dmitri Ivanovitsh kävi meillä? Silloin
tapahtui ihan sillä lailla: hän löi Tuomoa poskelle ja Tuomo vain
seisoo ja setä Dmitri Ivanovitsh löi häntä toisellekin poskelle; ja
Tuomo seisoo yhä. Minun tuli häntä niin sääli ja minä rupesin itkemään.

— Niin, silloin itkin, — sanoi Aleksei Petrovitsh, noustuaan tuolilta
ja alkaen astua edestakaisin huoneessa: — minä silloin rupesin itkemään.

Hänen tuli hirveän sääli noita kuusivuotiaan pojan kyyneleitä, ikävä
sitä aikaa, jolloin vielä saattoi itkeä sen tähden, että hänen
läsnäollessaan lyötiin puolustuksetonta miestä...




VI.


Ikkunasta puhalsi yhä kylmä ilma; vyöryvä höyry ikäänkuin valui
huoneeseen, jossa jo alkoi tuntua viluiselta. Iso, matala lamppu
läpikuultamattomine kupuineen, joka seisoi kirjoituspöydällä, paloi
kirkkaasti, mutta valaisi vain kirjoituspöydän pinnan ja osan lakea,
muodostaen sinne väräjävän pyöreän valokehän; muu osa huonetta oli
aivan puolipimeänä. Siinä saattoi eroittaa kirjakaapin, suuren
sohvan, vielä jonkun huonekalun, seinäpeilin, johon kuvastui valaistu
kirjoituspöytä, ja suuren haahmon, joka rauhattomasti liikkui huoneessa
nurkasta nurkkaan, kahdeksan askelta edes ja takasin, vilahtaen
joka kerta peilissä. Toisinaan Aleksei Petrovitsh pysähtyi ikkunan
luo; kylmä höyry valui hänen kuumeisen päänsä päälle, avoimelle
rinnalle ja kaulalle. Hän vapisi, vaan ei virkistynyt. Hän haparoi
edelleen katkonaisia ja hajanaisia muistelmiaan, muistellen sadottain
pikkuseikkoja, sekaantui niihin eikä voinut käsittää, mikä niissä
oikeastaan oli yhteistä ja tähdellistä. Sen hän vain tiesi, että
kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin isä lähetti hänet lukioon, hän
oli elänyt aivan toisellaista sisällistä elämää ja hän muisti, että
silloin oli parempi olla.

— Mikä sinua vetää tuonne puolitajuiseen elämään? Mitä hyvää oli
noissa lapsuuden vuosissa? Yksinäinen lapsi ja yksinäinen aikaihminen,
ihminen, joka "ei viisastele", niinkuin itse sitä nimitit kuoleman
jälkeen. Sinä olit oikeassa, hän oli ihminen, joka ei viisastellut.
Elämä oli nopeasti ja helposti hänet murjonnut, rikottuaan hänessä
kaiken hyvän, millä hän nuoruudessaan oli varustautunut; vaan eipä
se ollut mitään pahaakaan tuonut sijaan. Ja hän eleli loppuikänsä
voimattomasta lemmestä, jonka melkein kokonaan oli sinuun kohdistanut...

Aleksei Petrovitsh muisteli isäänsä ja ensi kerran monien
vuosien kuluttua tunsi rakastavansa häntä huolimatta kaikista
hänen viisastelemattomuuksistaan. Hänen teki mieli nyt, vaikkapa
silmänräpäykseksi, siirtyä lapsuuden aikaansa, kylään, pieneen taloon
ja hyväillä tuota maailman murjomaa miestä, hyväillä koruttomasti,
lapsen tavoin. Hän halusi sitä puhdasta ja korutonta rakkautta, jonka
ainoastaan lapset tuntevat, ja ehkäpä vielä jotkut ihan puhtaat,
koskemattomat aikaihmistenkin luonteet.

— Eikö toden perään voi palauttaa sitä onnea, sitä kykyä tuntea, että
puhuu ja ajattelee totta? Kuinka monta vuotta olenkaan kokenut tätä!
Sitä puhuu innokkaasti, aivan kuin vilpittömästi, vaan sielussa aina
kuitenkin piilee mato, joka jäytää ja imee. Se mato on — ajatus, että
etköhän toki, ystäväni, valhettele tuota kaikkea? Ajatteletkohan sinä
todenperään sitä, mitä nyt puhut?

Aleksei Petrovitshille syntyi päähän vielä lause, nähtävästi, mieletön:

— Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt ajattelet?

— Se oli mieletön, mutta hän ymmärsi sen.

— Kyllä, silloin ajattelin juuri sitä, mitä ajattelin. Rakastin isää
ja tiesin rakastavani. Herra Jumala! Jospa olisi edes joku oikea,
teeskentelemätön tunne, joka ei kuolehdu oman _minäni_ sisässä. Sillä
onhan maailma olemassa! Kirkonkello siitä muistutti minulle. Kun se
kumahti, niin muistin kirkon, muistin kansan joukon, muistin äärettömän
ihmislauman, muistin oikean elämän. Kas sinne sitä on itseään pakoon
mentävä ja siellä pitää rakastaa. Ja rakastaa niin, kuin lapset
rakastavat. Kuin lapset... Sehän on sanottu tässä näin...

Hän meni pöydän luo, aukaisi yhden laatikoista ja alkoi etsiä siitä
jotakin. Pieni tummanvihreä kirja, jonka hän kerran oli ostanut eräästä
näyttelystä naurettavan halvasta hinnasta, vetelehti siellä nurkassa.
Ihastuen sieppasi hän sen käteensä. Lehdet, kapeiksi, kaksipalstaisiksi
hienosti painetut, lensivät nopeasti hänen sormiensa välitse, tutut
sanat ja lauseet muistuivat hänelle mieleen. Hän alkoi lukea ensi
sivulta ja luki kaikki perättäin, unhottaen jo senkin lauseen, jonka
vuoksi oli hakenut kirjan. Ja se lause oli hänelle ammoin aikoja tuttu
ja ammoin aikoja unhotettu. Kun hän oli lukenut siihen saakka, niin se
hämmästytti häntä äärettömän sisällyksensä takia, joka oli lausuttu
kuudella sanalla: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi..."

Hänestä näytti, että hän ymmärsi kaikki.

— Tiedänkö minä, mitä nämä sanat merkitsevät? Kääntyä ja muuttua
lapseksi!... Se merkitsee, ettei ole ensi sijalle asetettava
oma itsensä. Tempaistava on pois sydämestä tuo ilkeä epäjumala,
möhömahainen epäsikiö, tuo inhoittava Minä, joka, kuin mato, kalvaa
sielua ja tahtoo yhä uutta ja uutta ravintoa itselleen. Vaan mistä minä
sen otan? Olet jo kaikki syönyt. Kaikki voimat, koko aika on ollut
pyhitetty oman itsesi palvelukselle. Milloin olen ruokkinut sinua,
milloin kumarrellut sinulle; vaikka olen vihannut sinua, niin olen
sittenkin kumarrellut, uhraten sinulle kaiken hyvän, mitä minussa on
ollut. Ja nyt, nyt olen loppuun kumartanut, loppuun kumartanut!...

Hän kertasi noita sanoja, astuen yhä huoneessaan, vaikka jo voimattomin
askelin, horjuen, kuin päihtynyt, pää kumarassa itkusta värähtelevällä
rinnalla ja pyyhkimättä kyyneleistä kastuneita kasvojaan. Jalat
kieltäytyivät tekemästä palvelustaan; hän istuutui hyykistyen sohvan
nurkkaan, nojautui sen kylkilaitaan ja, laskien kuuman päänsä
käsivarrelleen, itki kuin lapsi. Ja sitä voimien herpautumista kesti
kauan, mutta tuskia ei hän enää tuntenut. Lauhtui kuohunut teennäinen
viha; kyyneleet vuotivat helpottaen, eikä hävettänyt itku; tulipa kuka
tahansa sisään, niin hän ei olisi pidättänyt näitä kyyneleitä, jotka
haihduttivat vihan. Hän tunsi nyt, ettei epäjumala ollut vielä kaikkia
niellyt, se, jota hän niin monta vuotta oli kumarrellut, että oli vielä
rakkautta jäljellä, jopa uhrautuvaisuuttakin, että maksoi vielä vaivaa
elää tuota tähdettä tyhjentääkseen. Minne, niihin tarkoitukseen — sitä
hän ei tietänyt eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan tietää, minne
vuodattaa katumustaan. Hän muisti murheet ja kärsimykset, jotka hän oli
saanut elämässä nähdä, todelliset elämän surut, joiden edessä hänen
tuskansa yksitellen eivät merkinneet mitään, ja hän ymmärsi, että hänen
oli siihen suruun sukelluttava, otettava osakseen palanen sitä, ja
vasta silloin syntyy hänen sydämessään rauha.

— Kauheata! Minä en voi enää elää omalla uhallani ja ansiollani; pitää
ja välttämättä pitää liittää itsensä yhteiseen elämään, kiusaantua ja
iloita, vihata ja rakastaa ei oman minänsä tähden, joka nielee kaikki
eikä anna mitään korvaukseksi, vaan ihmiselle yhteisen totuuden tähden,
joka on maailmassa, väitinpä vastaan kuinka paljon tahansa, ja joka
puhuu sielulle, vaikka kuinka koettaisinkin tukehduttaa sitä. Niin,
niin! kertasi Aleksei Petrovitsh hirveässä mielenkuohussa: — tuo kaikki
on sanottu siinä vihreässä kirjassa ja sanottu ikipäiviksi ja oikein.

Pitää "hyljätä oma itsensä", tappaa oma _minänsä_, viskata se pellolle...

— Mitä hyötyä siitä sinulle on, mieletön? kuiskasi muuan ääni.

Mutta toinen, ennen arka ja kuulumaton, jyrähti sille vastaan:

— Vaiti! Mitäs hyötyä hänelle lähtee, jos hän itse raatelee itseään?

Aleksei Petrovitsh hypähti seisaalleen ja oikasihe suoraksi koko
kasvultaan. Tuo väite sai hänet ihastumaan. Sellaista hurmausta ei hän
ollut koskaan vielä kokenut, ei mistään menestyksestä maailmassa, ei
naisen rakkaudestakaan. Tämä hurmaus syntyi sydämessä, syöksyi ulos
siitä, pulppusi kuumana, valtavana aaltona ja valui kaikkia jäseniä
myöten, silmänräpäykseksi kuohutti ja virkistytti tuon kohmettuneen
onnettoman olennon. Tuhansittain alkoi kirkonkelloja juhlallisesti
soida. Aurinko loimahti huikaisevasti, kirkasti koko maailman ja
katosi...

       *       *       *       *       *

Lamppu, joka oli palanut loppuun pitkänä yönä, valaisi yhä himmeämmin
ja himmeämmin ja sammui vihdoin kokonaan. Mutta huoneessa ei ollut enää
pimeä: päivä sarasti. Sen rauhallinen harmaa valo vuoti hiljalleen
huoneeseen ja niukasti valaisi panostettua asetta ja kirjettä
hurjine kirouksineen, joka makasi pöydällä, sekä keskellä huonetta —
ihmisruumista, jonka kalpeilla kasvoilla lepäsi levollinen onnen ilme.




VAROITUSMERKKI.


Simeon Ivanov oli ratavartija rautatiellä. Toiselle asemalle oli hänen
kojustaan kaksikymmentä, toiselle kymmenen virstaa. Noin neljän virstan
päähän oli edellisenä vuonna rakennettu suuri kehruutehdas; metsän
takaa sen korkea torni häämötti, vaan lähistössä, paitsi muita kojuja,
ei ollut ihmisasuntoa mitään.

Simeon Ivanov oli kivulloinen, monta kovaa kokenut mies. Yhdeksän
vuotta sitte oli hän ollut sodassa; oli ollut erään upseerin
palvelijana ja tehnyt koko sotaretken hänen seurassaan. Nälkää oli
hän nähnyt ja vilua, jos päivänpaisteessakin paahtunut, ja neljän
—viidenkymmenen virstan pituisia taipaleita astunut sekä helteessä
että pakkasessa: oli hän sattunut kuulasateessakin olemaan, vaan
eipä yksikään, Jumalan kiitos, ollut osunut. Kerran seisoi rykmentti
ensimäisessä linjassa; koko viikon turkkilaisten kanssa ammuskeltiin:
tässä seisoo meidän ketju, tuolla alhon toisella puolen turkkilaisten,
ja aamusta iltaan paukuttelevat. Simeonin upseeri seisoi ketjussa
myöskin; joka päivä, kolmasti päivässä, kantoi Simeon hänelle rotkosta,
jossa rykmentin kyökki oli, kuuman samovaarin ja ruo'an. Astuu, kantaen
samovaaria, ihan aukeata ketoa: kuulat vinkuvat, kiviin ropsahtelevat;
Simeonia hirvittää, silmiä vetistää, vaan astuu kuitenkin. Herrat
upseerit olivat häneen hyvin tyytyväisiä: aina oli heillä kuumaa teetä.
Sodasta hän kyllä ehjänä palasi, mutta käsiä ja jalkoja vain kolottaa
alkoi. Ja paljon surua hän siitä saakka kokea sai. Kun tuli kotiaan,
niin isäukko kuoli; poika oli hänellä neljännellä vuodella, sekin
kuoli, kulkutautiin; niin jäi Simeon vaimoineen kahden kesken. Eikä
heillä talouskaan oikein mallannut, ja vaikeahan sitä on turvottunein
käsin ja jaloin maatakin kyntää. Niinpä kävi heidän mahdottomaksi
omaan kylään jäädä; lähtivät muualta onnea hakemaan. Kävi Simeon jos
jossakin, vaan ei löytynyt onnea mistään. Vaimo palvelukseen rupesi,
vaan Simeon kuljeksii yhä edelleen. Kerran sattui masinalla ajamaan,
niin muutamalla pysäkillä näkee, että on tuo asemapäällikkö vähä
niinkuin tuttu. Katselee Simeon häntä ja toinen myöskin Simeonin
kasvoja tarkastelee. Tunsivat toinen toisensa: oman rykmentin upseeri,
näet, oli.

— Sinäkö se olet, Ivanov? kysyy hän.

— Aivan niin, teidän arvonne, minä justiin olenkin.

— Mitenkä olet tänne joutunut?

Kertoi hänelle Simeon, että, näet, niin ja niin.

— Minnekäs nyt olet menossa?

— En voi tietää, teidän arvonne.

— Kuinka niin, hölmö, et voi tietää?

— Aivan niin, teidän arvonne, ei ole, näette, mihin ruveta. Työtä
jotakin, teidän arvonne, etsiä pitää.

Katseli häntä asemapäällikkö, mietti ja sanoo:

— Kuulehan, ystävä. Jää sinä toistaiseksi tähän asemalle. Olethan sinä
nainut? Missä sinun vaimosi on?

— Aivan niin, teidän arvonne, olen nainut; vaimoni on Kurskin
kaupungissa, kauppiaan luona palveluksessa.

— No niin, kirjoita vaimollesi, jotta tulee. Minä toimitan ilmaiseksi
piletin. Meillä tässä rautatienkoju piakkoin vapautuu, niin puhunpahan
puolestasi liikennetirehtöörille.

— Paljon kiitoksia, teidän arvonne, vastasi Simeon.

Ja hän jäi asemalle. Auttoi kyökkitoimissa, pilkkoi puita, pihan ja
laiturin lakasi. Kahden viikon perästä tuli vaimo ja Simeon lähti
käsinkuljetettavilla pyörillä kojuunsa. Koju oli uusi, lämmin, puita
kuinka paljon tahansa; pieni kasvitarha oli entisiltä vahdeilta jäänyt
ja peltomaata pari kaistaletta molemmin puolin rataa. Simeon ihastui
kovin ja rupesipa jo miettimään, miten taloutensa järjestää, sekä
lehmän että hevosen ostaa.

Annettiin hänelle kaikki tarpeet: sininen lippu, punainen lippu,
lyhdyt, torvi, vasara, avain, millä kiskotulkat kiinnitetään,
rautakanki, lapio, luutia, pulttia, nauloja ja kaksi pientä kirjaa
sääntöjä sekä junain kulkutaulu. Ensi aikoina ei Simeon maannut öisin
lainkaan, yhä vaan kulkutaulua tutki: junan piti vasta kahden tunnin
perästä tulla, mutta hän jo on oman alueensa tarkastanut, istuu
penkillä kojunsa edustalla, ja yhä katselee ja kuuntelee, että eikö jo
kiskot tärise ja junan humina kuulu. Ja ulkoa oppi hän säännöt: vaikka
huonosti tavata osasi, niin oppipahan ulkoa kuitenkin.

Oli kesä; työtä vähän, luntakaan nyt ei luoda tarvinnut. Eikä sillä
tiellä junatkaan taajaan kulkeneet; kahdesti vuorokaudessa Simeon
virstansa tarkastaa, missä ruuvinemiä kiinnittelee, hiekotusta
tasoittelee, ojia katsastaa ja lähtee kotiaan talouttaan hoitamaan.
Mutta siinäpä taloudessa sitä aina vastusta oli: mitä vaan yrittää
tehdä, niin kaikesta ratamestarilta kysyä täytyy ja se taas asiasta
liikennetirehtöörille ilmoittaa; ja ennen kuin pyyntö on perille
saapunut, niin on jo aika ohi. Ikäväksikin tuo kävi Simeonin ja hänen
vaimonsa.

Kului noin pari kuukautta aikaa; alkoi Simeon tutustua naapureihinsa,
muihin vahteihin. Toinen oli vanha ukko; kauan jo oli aiottu hänet
toiseen vaihtaa: tuskin, näet, kykeni enää kojustaankaan ulkona
käymään. Ja vaimonsa hänen puolestaan radankin tarkasti. Toinen
ratavahti taas, mikä lähempänä asemaa asui, oli nuori mies, ruumiiltaan
laiha ja jäntevä. Hän ja Simeon kohtasivat toinen toisensa ensimäisen
kerran radalla, tarkastelulla, keskivälillä kojuja; Simeon otti lakin
päästään ja kumarsi.

— Hyvää päivää, sanoo, naapuri.

Naapuri katsahti häneen kieroon.

— Päivää, sanoo.

Kääntyi ja meni tiehensä. Sen jälkeen heidän vaimonsa kohtasivat
toisensa. Tervehti Simeonin Arina naapuria; vaan sekään ei paljon
tarinoimaan ruvennut, otti ja meni pois. Kerran tapasi hänen Simeon.

— Kovinpa tuo, sanoo, miehesi on harvapuheinen.

Eukko oli vaiti, sitte sanoo:

— Mistäpähän sillä sinulle puhumistakaan olisi? Kullakin on omat
asiansa... Jumalan haltuun!

Kului siitä yht' hyvin vielä kuukauden verta aikaa, niin tutustuivat.
Tapasivat, Simeon ja Vasili, toinen toisensa radalla, istuutuvat radan
varrelle, tupakoivat ja omista oloistaan pakinoivat. Vasili enimmäkseen
tuppisuuna istuu, Simeon taas kotipuolestaan ja sotaretkestä kertoo.

— Paljon, sanoo, minä jo olen eläessäni murhetta maistanut, vaikk'ei
tuota ole, Jumala nähköön, elämää vielä liioin kulunut. Eipähäntä Jumala ole onnea suonut. Ja minkä kohtalon Jumala kerran suo, niin se sinä pysyy. Niinhän, veikkoseni Vasili Stepanitsh.

Vaan Vasili Stepanitsh kopisti piipunpesän ratakiskoa vastaan, nousi ja
sanoo:

— Ei meiltä, hyvä mies, kohtalo elämää syö, vaan ihmiset. Sillä ei
maailmassa ole sen nälkäisempää ja julmempaa petoa, kuin ihminen. Susi
ei syö sutta, vaan ihminen syö ihmisen elävältä.

— Kyllä, veikkonen, susi suden syö, älä, puhukaan.

— Sanotuksi kun tuli, niin sanoin sen. Vaan ei siltä julmempaa olentoa
ole. Joll'ei ihmisten häijyyttä ja ahneutta olisi — niin elää kyllä
saattaisi. Jokainen tässä yrittää elävältä siepata, siepata kuin minkä
palasen ja nielaista.

— Enpä tiedä sanoa, veliseni, sanoo. Ehkä niin onkin, ja jos niin on,
niin varmaan sen on Jumala niin sallinut.

— No, jos se taas niin päin on, sanoo Vasili, niin ei meillä ole sinun
kanssasi mitään puhumistakaan. Jos jokaisen ilkityön Jumalan päälle
viskaa ja itse vaan istuu ja kärsii, niin silloin, veikkonen, ei sitä
ole enää ihminen, vaan raato. Se sana pysyy.

Kääntyi ja lähti, ei hyvästiäkään sanonut. Simeon nousi myöskin ylös.

— Naapuri! huutaa hän, minkätähden sinä haukut!

Mutta naapuri ei kääntynyt, vaan meni. Kauan katseli Simeon hänen
jälkeensä, kunnes Vasili katosi radan käänteeseen. Palasi sitte kotiaan
ja sanoi vaimolleen:

— Koko ilves se on meillä tuo naapuri, eikä ihminen.

Yhtä kaikki eivät riitaantuneet, tapasivat toisensa taas, puhelivat,
kuin ennenkin, ja yhäti samasta asiasta.

— Voi veikkonen, ell'ei ihmisiä olisi, niin ei sitä me näissä kojuissa
istuttaisi, sanoo Vasili.

— Mitäs?... käyhän tuota kojussakin eläminen.

— Käy eläminen, käy eläminen... Voi sinua! Paljon olet elänyt, vähän
eläessäsi ansainnut, paljon katsomassa käynyt, vähän nähnyt. Mikä elämä
se on köyhälle miehelle, olipa se kojussa tahi muualla, kun sinun nuo
nylkijät syövät. Mehun kaiken imevät, vaan annas kun vanhaksi tulet,
niin heittävät pellolle, kun minkä raadon ikään, sikojen syötiksi.
Paljonkos sinä palkkaa saat?

— Eipä tuota paljoa ole, Vasili Stepanitsh. Kaksitoista ruplaa.

— Ja minä kolmetoista ja puoli. Vaan annas kun kysyn, miksi? Säännön
mukaan pitää jokaisen hallitukselta sama saaman: viisitoista ruplaa
kuukaudessa, lämmitys ja valaistus. Kukas se sitte meille kaksitoista
tahi kolmetoista ja puoli on määrännyt, annas kysyä?... Ja sitte vielä
sanot, että käy eläminen! Ymmärrähän, ett'ei siinä ole puhe vain
puolestatoista tahi kolmesta ruplasta. Vaikka kaikki viisitoistakin
maksaisivat. Olin tässä viime kuussa asemalla; tirehtööri matkusteli,
itse hänen näinkin. Sain sen kunnian. Ajaa ihan yksin eri vakonnissa;
astui ulos, seisoo. Vaan en jää minä tänne kauemmaksi; menen, minne
silmät vie.

— Minnekäs sinä menet, Stepanitsh? Hyvästä ei ole parempaa etsiminen.
Tässä suli' on talo, lämpö ja maatakin pikkaraisen. Vaimosikin on hyvä
työntekijä...

— Maata! Katselisitpahan minun maatani. Ei risuakaan siinä kasva. Tässä
keväällä olin kaalia istuttaa, niin saapui ratamestari. "Mitäs tämä,
sanoo, merkitsee? Miksi ilman pyyntöä? Miksi ilman luvatta? Pois,
ett'ei kaalin hajuakaan jäisi." Juovuksissaan oli. Toisen kerran ei
olisi mitään sanonut, vaan nyt äkämystyi... "Kolme ruplaa sakkoa!..."

Vasili vaikeni, imaisi piippuaan ja lausui sitte hiljaa:

— Pikkuisen vielä, niin olisin hänet kuoliaaksi iskenyt.

— Kovinpa sinä olet, naapuri, tuittupäinen, sanon minä.

— Enkä ole tuittu, totta vaan puhun ja ajattelen. Ja vielä se, senkin
punanaama, saapi minulta maistaa. Itse liikennetirehtöörille valitan.
Saapas nähdä!

Ja valittikin toden perään.

Matkusti siitä kerran liikennetirehtööri rataa tarkastelemassa. Kolmen
päivän perästä piti Pietarissa suurten herrain sitä tietä kulkeman:
revisioonia pitivät, niin täytyi ennen heidän tuloaan saada kaikki
kuntoon. Rata tasoitettiin, palkit tarkastettiin, naulat naulattiin,
tulkat kiinnitettiin ja patsaat maalattiin; risteyksiin käskettiin
keltaista hiekkaa karistelemaan. Lähiputkan eukko ajoi ukkonsakin
ulos ruohoa kitkemään. Simeon teki työtä koko viikon; pani kaikki
kuntoon, kauhtanansa korjasi ja puhdisti, ja vaskisen lippunsa
tiilijauholla oikein kiiltäväksi hankasi. Vasili teki myöskin työtä.
Liikennetirehtööri dresiinalla saapui; neljä miestä kamppia väänsi;
koneisto surisi ja rattaat kiitivät kaksikymmentä virstaa tunnissa,
niin että pyörät vonkuivat. Tuli sitte Simeonin kojun luo; Simeon
juoksi ulos ja raportteerasi, kuin sotamies ainakin. Kaikki oli hyvässä
kunnossa.

— Joko olet kauan tässä? kysyy tirehtööri.

— Toisesta päivästä toukokuuta, teidän arvonne.

— Hyvä on. Kiitos. Kukas sadannessa kuudessakymmenessä neljännessä
numerossa asuu?

Ratamestari, joka hänen seurassaan ajoi, vastasi:

— Vasili Spiridov.

— Spiridov, Spiridov... eikö se ole se sama, joka mennä vuonna
muistutuksen teiltä sai?

— Juuri se sama.

— Hyvä on, katsotaan Vasili Spiridoviakin. Anna mennä.

Kävivät miehet kamppiin käsiksi ja dresiina lähti liikkeelle.

Katselee Simeon sen perään ja tuumailee, että jo nyt tulee heillä
naapurin kanssa leikki.

Parin tunnin kuluttua lähti hän rataa katsomaan. Silloin näkee, että
tuolta radan käänteestä tulee joku, jonka päässä jotakin valkoista
häämöittää. Rupesi Simeon tarkastelemaan — Vasiliksi tunsi; kädessä
keppi, selässä pieni pussi, poski huivilla sidottu.

— Minnekäs se naapuri on menossa? huutaa Simeon.

Tuli Vasili ihan lähelle: oli kauhean näköinen; kasvot valkoiset, kuin
liitu, ja silmät pyörivät päässä; puhua alkoi, vaan ääni katkesi.

— Kaupunkiin, sanoo, Moskovaan... rautatien hallitukseen.

— Vai hallitukseen! Valittamaan siis menet? Älä mene, Vasili
Stepanitsh, anna olla...

— Enkä anna. Myöhäistä se on antaa. Näetsen, kasvoihin löi, verille
ihan. Niin kauan kuin elän, en sitä sikseen jätä.

Tarttui Simeon hänen käteensä.

— Jätä pois, Stepanitsh; totta sinulle puhun: ei se siitä parane.

— Mitä paranee! Tiedän sen ilmankin, ett'ei parane; totta sinä
kohtalosta puhuit. Itseäni en sillä paranna, vaan totuutta, hyvä mies,
puolustaa tahdon.

— Vaan sanohan, mistä se tämä kaikki läksi?

— Mistäkö?... Tarkasteli kaikki, — dresiinalta alas astui, — ja
kojuun tuli. Jo minä sen tiesin, että kovasti kyselemään rupee, ja
kaikki, niinkuin olla piti, järjestin. Käkesi jo lähtemään pois, vaan
minä valittamaan. "Tässä, sanoo, hallitus revisionia pitää, sinä
senkin mokoma, ja sinä kasvimaasta valittamaan käyt! Tässä, sanoo,
salaneuvokset tulee, ja sinä siinä kaalinesi!" Minä en malttanut,
sanoin sanan, en häntä juuri niin varsin kovaan, mutta yht'hyvin se
tuntui hänestä loukkaavalta. Kun sitte iskee... niin minä vaan seison,
ikäänkuin niin olisi ollakin pitänyt. Vaan heidän pois mentyään, sitte
hoksasin, otin ja pesin kasvoni ja läksin.

— Entäs koju?

— Eukko jäi sinne. Hän kyllä kaikesta huolen pitää; ja muutoin vähät
heistä ja koko heidän rautateistään.

Vasili nousi ja aikoi lähteä.

— Hyvästi, Ivanitsh. Enpä tiedä, tokko sitä löydän mitään oikeutta
itselleni.

— Näinkö sinä todellakin jalkasin lähdet?

— Asemalla pyydän päästä tavarajunaan; huomenna olen Moskovassa.

Naapurit heittivät hyvästi; Vasili lähti ja pitkään aikaan ei häntä
kuulunut. Vaimo teki työtä hänen puolestansa, ei maannut yöllä eikä
päivällä, kuihtui kokonaan, miestään odottaessaan. Kolmantena päivänä
tuli revisioni: veturi, pakaasivaunu ja kaksi ensimäistä luokkaa,
mutta Vasilia vaan ei kuulunut. Neljäntenä päivänä näki Simeon hänen
vaimonsa: hänen kasvonsa olivat itkusta pöhöttyneet, silmänsä punaiset.

— Joko miehesi on palannut? kysyy hän. Ei vastannut muija mitään,
viittasi vaan kädellään ja lähti tiehensä.

       *       *       *       *       *

Ennen muinoin, vielä poikana ollessaan, oli Simeon oppinut pajupilliä
tekemään. Ottaa pois pajukepin sydämen, mihin pitää, läpiä leikkaa,
toiseen päähän tulpan pistää ja niin mainiosti laittaa, että soita mitä
tahansa. Jouto-aikana valmisteli hän pajupilliä ison joukon ja tuttavan
tavarajunan konduktöörin kanssa kaupunkiin torille lähetteli, missä
hänelle kaksi kopeikkaakin kappaleesta maksettiin. Kolmantena päivänä
revisionin jälkeen jätti hän vaimonsa kotia kello kuuden iltajunaa
vastaan ottamaan ja itse otti hän puukon ja lähti metsään pajukeppiä
itselleen leikkaamaan. Oli tullut oman alueensa päähän; sillä kohdin
teki rata jyrkän käänteen; laskeutui alas radalta ja lähti kulkemaan
metsään. Puolen virstan päässä oli iso suo ja sen ympärillä kasvoi mitä
mainioimpia pensaita pajupilliä varten. Leikkasi koko kimpun keppiä ja
lähti kotiaan. Astuu metsän kautta; aurinko oli jo laskemaisillaan,
kuoleman hiljaisuus kaikkialla; kuului vaan, kuinka linnut visertelivät
ja risut jalkojen alla rasahtelivat. Astui Simeon vielä vähän, ei ollut
enää rata kaukana; tuntui hänestä aivan, kuin vielä jotakin olisi
kuullut, ikäänkuin jossakin olisi rautaa rautaa vasten hivuutettu.
Astui Simeon sukkelampaan. Korjaustyötä ei siihen aikaan heidän
alueellaan ollut. "Mitähän se merkitsee?" ajattelee. Astuu ulos metsän
laidalle — siinä kohoaa ratapenger hänen edessään; ylhäällä, radalla,
istuu kyykkysillään mies ja jotakin tekee; Simeon nousee hiljakseen
hänen luo: luuli, että joku oli ruuvin-emiä varastamassa. Katsoo —
mieskin nousi ylös; kädessä on hänellä rautakanki; pistää sen kiskon
alle ja vääntää kiskon syrjään. Oikein musteni Simeonin silmissä;
aikoo huutaa, vaan ei voi. Kun näkee Vasilin, niin ylös juoksuun, vaan
tämäkös kankineen avaimineen penkereen toista puolta kieppuen alas
vierii.

— Vasili Stepanitsh! hyvä isä, kultaseni, palaa takaisin! Anna kanki,
pannaan kisko paikoilleen, niin ei kukaan saa tietää. Palaa takaisin,
pelasta sielusi synnistä!

Vaan ei palannut Vasili, otti ja juoksi metsään.

Seisoo Simeon irtiväännetyn kiskon luona; pajukeppinsä on maahan
pudottanut. Tulossa on matkustaja- eikä tavarajuna. Ei häntä
pysäytetyksi millään saa, kun ei lippua ole. Kiskoa myöskään ei saa
paikoilleen; paljain käsin ei käy nauloja kiinnittäminen. Juosta pitää,
juosta välttämättä kojusta jotakin kalua noutamaan. Auta, hyvä Jumala!

Juoksee Simeon kojuunsa päin, hengästyy. Juoksee — tuossa paikassa
uupuu maahan. Jo on metsästä ulkona, vaan kojuun vielä sata syltä
jälellä, ei enempää, — mutta tehtaalta päin jo humina kuuluu. Kello on
kuusi. Kahden minuutin perästä kulkee juna sivu. Herra Jumala! pelasta
viattomat ihmisparat! Jo on Simeon näkevinään, kuinka veturi tarttuu
vasemmalla pyörällään irroittuneeseen kiskoon, vävähtää, kallistuu,
alkaa pölkkyjä repiä ja pirstaleiksi silpoa, siinä vielä käänne ja
jyrkkä penger, yhdentoista sylen puote, ja siellä kolmannen luokan
vaunut kansaa täpö täynnä, pikkuisia lapsiakin on. Siellä istuvat nyt
kaikki, eivätkä tiedä mistään mitään. Voi Herra Jumala, neuvo minua!...
Ei, mahdotonta juosta kojuun ja ehtiä ajoissa takaisin.

Eikä ehtinyt Simeon kojuun asti juosta, kääntyi takaisin ja juoksi
entistään pikemmin. Melkein tunnotonna juoksee; itse ei tiedä, mitä
edessä tulee. Juoksi irtiväännetyn kiskon luo: siinä hänen keppinsä
maassa olivat. Kumartui, sieppasi yhden, itsekään tietämättä, mitä
varten; ja juoksi eteenpäin. Hänestä tuntuu, että juna jo tulee. Kuulee
kaukaisen vihellyksen, kuulee kuinka kiskot tasaisesti ja hiljakseen
täristä alkoivat. Juosta etemmäksi ei jaksa; seisattui tuosta kauheasta
paikasta sadan sylen päähän; samassa ikäänkuin valo yht'äkkiä hänen
ajatuksensa valaisi. Otti lakin päästään ja siitä huivin; sivalsi
puukon saappaan varresta ja teki ristinmerkin. Herra Jumala siunaa!

Iski puukolla vasempaan käsivarteensa yläpuolelle kyynäspäätä; veri
pärskähti esiin, kuumana suihkuna pulppusi; siihen liinansa kasteli,
aukoi, levitteli, keppiin sitaisi ja nosti ylös punaisen lippunsa.

Seisoo siinä, lippuaan huiskuttaa, ja tuolla juna jo tulossa. Ei näe
sitä junan kuljettaja, lähemmäksi ajaa, ja sadan sylen päästä ei saa
raskasta junaa seisautetuksi!

Ja veri pulppuamistaan vaan pulppuaa; Simeon painaa haavaansa kylkeään
vastaan, kiinni tahtoo puristaa, vaan ei ota veri tauotakseen; syväänpä
näkyi kättään haavoittaneensa. Jo alkoi päätä pyörryttää; silmissä
mustia kärpäsiä lentelee; sitte kokonaan musteni; korvissa soi, kuin
kirkonkellot ikään. Ei näe junaa, ei huminaa kuule; yksi ajatus vain
päässä pyörii, että en saa seisautetuksi, uuvun, lipun pudotan; ja juna
kulkee ylitseni... Auta, Herra Jumala, lähetä toinen sijaan...

Ja mustaksi kävi hänen silmissään, sielussa kaikki tyhjäksi, lipun
pudotti. Vaan ei pudonnut lippu maahan: sen otti jonkun käsi jo.
nosti korkealle tulevaa junaa vastaan. Kuljettaja näki sen, sulki
regulaattorin ja laski vastahöyryn. Juna seisattui.

Ihmiset hyppäsivät ulos vaunuista, ryhmiin keräytyivät. Näkevät: maassa
makaa mies verissään, tunnotonna; toinen vieressä seisoo, verinen lippu
kepin nenässä.

Katsahti Vasili ympäriinsä, päänsä kumarsi.

— Sitokaa minut, sanoo: minä sen kiskon väänsin.




TARINA YLPEÄSTÄ AGGEISTA.

[Kansantarun mukaan.]


Oli kerran muutamassa valtakunnassa hallitusmies; hänen nimensä
oli Aggei. Hän oli kuuluisa ja mahtava: hallitsija oli antanut
hänelle täyden vallan maassa; hänen vihollisensa häntä pelkäsivät,
ystäviä ei hänellä ollut, ja koko maan kansa eli kuuliaisesti
tuntien hallitusmiehensä vallan. Ja hallitusmies kävi ylpeäksi ja
alkoi ajatella, ett'ei ketään maailmassa ollut häntä mahtavampaa
ja viisaampaa. Eli hän komeasti; paljon oli hänellä rikkautta ja
palvelijoita, joiden kanssa ei konsaan puhunut, sillä piti heitä siihen
arvottomina. Vaimonsa kanssa eli hän sovussa, mutta piti häntä kurissa,
ett'ei tämä itse uskaltanut puhumaankaan ruveta, vaan odotti, kunnes
miehensä häneltä jotakin kysyi tahi jotakin hänelle sanoi.

Eli siten Aggei yksin, ikäänkuin korkean tornin huipulla seisonut
olisi. Alahalta kansan joukko häntä katselee, vaan hän ei tahdo
ketäkään tuntea, seisoo vain ahtaalla alallaan ja ajattelee, että se
paikka yksin on hänen arvoisensa: vaikka onkin yksinäinen, niin on
kuitenkin ylhäinen.

Meni Aggei eräänä pyhänä kirkkoon. Tuli sinne vaimoineen, kumpainenkin
uhkeasti puettuna; kaapu heillä oli kultakuteinen, vyö hohtokivillä
siroteltu ja heidän yllään samettitelttaa kannettiin. Ja heidän
edellään ja heidän jäljessään kulkivat soturit miekkoineen,
tapparoineen ja saattoivat heitä hallitsijan paikalle, josta heidän
piti jumalanpalvelusta kuunnella. Heidän ympärilleen asettuivat
päälliköt ja virkamiehet. Ja Aggei kuunteli jumalanpalvelusta ja
ajatteli omalla tavallaan, niinkuin hänestä näytti, oikeinko vai väärin
Raamatussa puhutaan.

Alkoi siitä pappi kirjaa lukea ja tuli siihen paikkaan, missä sanotaan:
"rikkaat tulevat köyhiksi ja köyhät rikkaiksi". Vaan kun kuuli ne sanat
Aggei, niin suuttui.

— Mikä sinun on, sanoo, pappi, kun semmoista valetta lu'et? Etkö sinä
tiedä, kuinka mahtava minä olen ja rikas? Ettäkö minä köyhtyisin ja
köyhä minun sijaani rikastuisi?

Pappi vain ei kuunnellut häntä, vaan luki edelleen ja piti
jumalanpalveluksen loppuun, vastaamatta Aggeille mitään.

Ja hallitusmies julmistui: käski panna papin rautoihin ja vankeuteen
sulkea, ja sen lehden, jossa ne sanat kirjoitetut olivat, käski repiä
kirjasta pois.

Vietiin pappi vankeuteen ja lehti revittiin pois, ja hallitusmies Aggei
läksi palatsiinsa pitoja pitämään, pidoissa söi, joi ja iloitsi.

Olipa muudan nuorukainen mennyt kaupungin taa ja näki siellä
hirven, ison oikein ja kauniin, jommoista ei sitä ennen koskaan
ollut nähnytkään. Ja hän tahtoi olla hallitusmiehen mieleen: juoksi
kaupunkiin, tuli hänen palatsiinsa ja kertoi palvelijoille hirvestä.
Ilmoitettiin siitä Aggeille ja hän käski valmistautua metsästysretkelle.

Lähtivät metsästäjät ulos kedolle; näkivät hirven ja ajoivat sen luo.
Seisoo hirvi, pää pystyssä, ja katselee metsästäjiä, ikäänkuin mitä
odottaisi. Ei ollut ennen semmoista otusta nähnyt itse Aggeikaan:
kookas ja sileä, turpa ohukainen ja viisaannäköinen, sarvet, kuin
haarakas puu, syltä kokonainen sarvenkärkien väli. Karva sen ruskea
ja kiiltävä, kuin silkki; reidet valkoiset, kuin lumi. Ajaa siitä
Aggei likemmä ja ihmettelee, kun ei hirvi juokse pois, vaan silmät
suurina häntä yhä katselee, ikäänkuin tahtoisi jotakin sanoa. Tuli
lähelle Aggei ja aikoi jo keihäänsä nakata, kun käännähti otus, puisti
haarakkaita sarviaan, hyppäsi ensi hyppäyksellä kolme syltää ja kiiti
pellolle; ratsu oli Aggeilla semmoinen, ett'ei kullallakaan ostetuksi
saa, vaan perään jäi sittekin. Kääntyi hallitusmies seuralaistensa
puoleen, vaan heitäpä enää tuskin näkyvissäkään oli; katsoi taas
eteensä hirveä kohti ja näki, että se kulkuaan hiljensi. — "No, sanoo,
kyllä minä sen ehätän!" Nelistää taas, minkä hevonen pääsee, ja näkee,
että yhä likempänä vilkkavat hirven valkeat reidet. Juuri oli keihästä
heittämäisillään, niin hirvi päätään kääntää, potkaisee ja taaskin
on Aggei kaukana jäljessä. Muut metsästäjät ammoin jo ovat silmistä
kadonneet ja autiolla kedolla kiitävät vain hirvi ja Aggei ratsunsa
selässä.

Ajaa hän sitä puolen päivää, niin näkee vihdoin, että hirvi juoksee
virran luo. "No, — ajattelee, — jos oikealle lähtee, niin se on
hukassa, jos vasemmalle niin — minun!" Vasemmalle teki virta polven
eikä ollut sieltä otuksella minne päästä; takana metsästäjä, edessä
leveä virta, ei ihmisen eikä eläimen yli uida. Kääntyikin hirvi
vasemmalle ja ilosta jo hypähteli Aggein sydän. Ajaa ja itse ajattelee:
"kohta on jo virta etkä pääse minnekään!" Tuli hirvi virralle ja vähän
matkan päässä rannasta oli pieni saari ja saarella tiheä pensaikko
ja metsikkö. Hyppäsi hirvi täyttä vauhtia veteen, meni sukelluksiin,
kohosi ylös ja ui saarelle. Tulee sitte Aggei virran rannalle ja näkee,
että otus jo pensaikkoon katosi. Vaan ajoipa hänkin heponsa veteen.

Astui hepo veteen, kolme askelta astui ja upposi sinne kaulaa myöten
eikä enää jalka pohjaa tavoita. Kääntyi Aggei takaisin rantaan ja
ajattelee: "Eipä se hirvi niinkään minulta minnekään pääse ja noin
vuolaassa virrassa saattaa hevonenkin hukkua." Laskeutui hevosen
selästä, sitoi puuhun kiinni, riisui rikkaat vaatteet yltään ja meni
veteen. Ui, ui, vähällä oli virta viedä. Vihdoin koettaa jalallaan — jo
on pohja. "No, — ajattelee —, kohta minä sen saan" ja astui pensaikkoon.

Vaan vihastuipa Jumala Aggeiseen. Kutsui luokseen enkelin ja käski
hänen, otettuaan Aggein muodon, pukeutua tämän vaatteisiin, istua
hevosen selkään ja ajaa kaupunkiin. Ja enkeli täytti Jumalan tahdon,
niinkuin sanottu oli.

Aggei etsi etsimistään otusta pensaikosta, vaan ei löytänyt. Koko
saaren yltä ympäriinsä käveli, pitkin ja poikki pensaiden läpi ryömi,
— ei ollut mitään. Eikä voinut Aggei ymmärtää, minnekä hirvi oli
joutunut: edessä leveä virta, ei yhdenkään elävän yli uitava; ja
olisihan hän toki hirven nähnyt, jos se olisi uimaan lähtenyt. Harmitti
Aggeita kovin, vaan minkäs sille teki, täytyi palata takaisin. Tuli
rantaan, heitti keihäänsä pois, ett'ei tiellä olisi, ja ui jälleen
toiselle rannalle. Katsoo — ei ole siellä hevosta eikä vaatteita.
Suuttui siitä hallitusmies, kun ajatteli, että olivat varastaneet
ne, ja päätti ankarasti rangaista varasta. Astui ylös vedestä, nousi
jyrkälle äyräälle — aukeaa ketoa vain näkyi eikä yhtään ketään. Mitäpä
tehdä, täytyi lähteä alastonna. Astuu ja nurmi jalkoja puree: eivät
olleet tottuneet avoina olemaan; ja aurinkokin polttaa alastonta
ruumista ja päätä. Kulkee siitä Aggei ja nousee kukkulalle; näkee,
laaksossa paimen lehmiä ja vasikoita paimentaa. Seisattuu Aggei ja
alkaa hänelle kädellään viitata:

— Hoi, sinä, — sanoo, — tules tänne!

Paimen häntä katselee ja ihmettelee. "Mistäs se, — ajattelee, —
keskelle aukeata ketoa alaston ihminen ilmestyi?" Meni hiljakseen hänen
luokseen; toisessa kädessä pitkä piiska, toisessa tuohitorvi; itse
on puettu virsuihin ja huonoon mekkorääsyyn: yli olkapään leipäpussi
riippuu.

Aggei hänelle huutaa:

— Miks'et sinä tule, kun huudetaan?

— Kukas sinä olet? kysyy paimen. — Mitä sinä tahdot?

— Etkö ole nähnyt, kuka minun vaatteeni ja hevoseni on vienyt?

— Kukas sinä sitte itse ole? kysyi taas paimen.

— Kuinka, etkö sinä minua tunne? Minä olen teidän hallitusmiehenne,
Aggei.

— Mitä sinä, hölmö, hulluttelet! Hallitusmiehemme vastikään ohitseni
kaupunkiin metsästämästä ajoi. Kauan häntä täällä metsästäjät etsivät,
ennenkuin löysivät: yhdessä sitte lähtivät.

— Kuinka sinä uskallat, mokoma lurjus! huudahti Aggei.

— Mene, mene! — sanoo paimen, taikka saat piiskaa maistaa.

Ei muistanut hallitusmies enää itseänsäkään vihasta. Unhotti, että
oli alaston ja aseeton ja hyökkäsi paimenen kimppuun. Tarttui häntä
olkapäähän, tahtoi lyödä, vaan paimen oli väkevämpi häntä: heitti
Aggein maahan ja alkoi paukuttaa häntä tuohitorvellaan. Löi siksi, että
tuohi kokonaan hajosi, ja silloin hänen sydämensä lauhtui.

— Siin' on, — sanoo, — sulle sanoistasi. Mene!

Nousi ylös Aggei, aivan pahaksi pieksettynä, ja lähti hiljakseen
kulkemaan. Vaan mietti paimen ja kävi häntä sääliksi. "Turhaan minä, —
ajattelee, — miestä loukkasin: kentiesi hän onkin vain joku veitikka
tahi mielipuoli."

Meni Aggei jo vähän matkaa paimenesta, niin kuulee, että toinen häntä
kutsuu.

— Kuulehan, tule takaisin.

Kääntyy Aggei, katselee, ja paimen toisessa kädessään jotakin pitelee,
toisella häntä luokseen viittaa.

— Tule takaisin! huutaa. — Minnekä sinä alastomana menet?... Tuoss' on
sulle edes säkki.

Seisoo Aggei, ei hievahdakaan. Hävetti häntä ja katkeralta tuntui
hänen sielussansa. Paimen otti puukon vyöstään, leikkasi säkkiin kolme
reikää: yhden päätä, kaksi käsiä varten ja astui Aggein luo.

— Säkkini on tyhjä, leipäni olen kaikki syönyt. Ei ole ihmisen hyvä
alastonna kulkea; ota tämä paidan verosta.

Puki Aggei säkin ylleen. Lähti sanaakaan sanomatta kaupunkiin. Astuu
ja ajattelee onnettomuuttaan eikä tiedä, mistä se hänelle tuli. Joku
petturi varmaan, hänen näköisensä, oli ottanut hänen vaatteensa ja
vienyt hevosen. Ja kuta kauemmaksi Aggei astuu, sitä kovemmin hänen
sydämensä kiihtyy. "Kyllä minä hänelle näytän, että minä — Aggei —
olen se oikea, julma hallitusmies. Käsken torille viedä ja pään poikki
hakata. Enkä paimentakaan sillä päästä", — ajatteli Aggei, vaan muisti
yht'äkkiä säkin ja häpesi.

Astui siitä iltaan saakka, vaan kaupunkiin vielä äijä matkaa. Täytyi
kedolla yötä olla: kaivautui heinärukoon ja makasi siinä koko yön.
Aamun sarastaessa nousi ja lähti taas kulkemaan. Tietä myöten ajaa
kaupunkiin, torille, paljon kansaa. Yllätti hänen muuan kuorma ja
ajajat kysymään mikä mies hän oli ja miksi säkkiin oli puettu.

Muistipa Aggei paimenen antaman selkäsaunan ja pelkäsi toden sanoa.

— Minä, — sanoo, — en ole täkäläisiä ihmisiä; kulin teidän kaupunkinne
läpi asioilla, vaan tiellä rosvot päälleni hyökkäsivät, pieksivät pahan
päiväiseksi ja ryöstivät sekä hevosen että vaatteet ja rahat veivät.
Pukivat ylleni säkin ja laskivat menemään.

Säälivät häntä hyvät ihmiset: kuka antoi paidan, kuka housut; yksi
antoi hänelle vanhat saappaanterät, toinen kauhtanan, kolmas lakin.
Kiitti heitä Aggei, kysyi, mikä nimi ja missä asuivat ja lähti
kaupunkiin jo iloisemmalla mielellä.

"Kohta, — ajattelee, — vaivani loppuvat. Konnan minä rankaisen ja
heitä, jotka minua auttoivat, palkitsen."

Meni hän suoraan kirkkotorille: siellä hänen palatsinsa seisoi.
Tahtoi portistaan sisälle mennä, vaan eivät vartijat häntä tunteneet
eivätkä päästäneet. Pelkäsi, kunhan eivät taaskin rupeisi lyömään,
meni pois ja alkoi ajatella, mitä nyt tehdä. Mennä suoraan kotiinsa
ei hän voinut: ennenkuin petturin käsiisi saat, pieksävät pahan
päiväiseksi ja vankeuteen panevat ja kentiesi tappavatkin. "Pitää
kärsiä", — ajattelee. Meni torille, jossa päiväläisiä palkattiin, ja
asettui kansan keskelle. Palkattiinpa hän siitä vähästä rahasta tiiliä
rakennustyöhön kantamaan. Raskas oli työ: hartiansa kokonaan verille
lyötti tottumattomuudesta ja itse oli aivan kuin runneltu. Illalla sai
hän rahat ja jakoi ne kolmeen osaan: yhdellä osti leipää ja söi; toisen
yön varalle jätti, kolmannella osti paperia vaimolleen kirjoittaakseen.
Oli heillä muudan suuri salaisuus, jonka tiesi ainoastaan hän ja
hänen vaimonsa, ja jotta vaimo kirjettä uskoisi, kirjoitti hän siitä
salaisuudesta ja, tultuaan kartanonsa luo, näki hän erään vaimonsa
palvelusnaisista ja antoi hänelle kirjeen perille vietäväksi. Eikä
tuntenut häntä hänen huonoissa vaatteissaan palvelusnainenkaan. Asettui
Aggei vähän matkan päähän portista vastausta odottamaan.

Vaan hänen vaimonsa, kun näki, että miehensä oli hänen luonaan, ei
voinut uskoa tätä kirjettä. Ajatteli, että eiköhän hänen miehensä ollut
jollekin tullut ilmaisseeksi salaisuutta ja että joku ilkiö tahtoi
pettää häntä. Hän pelkäsi ankaraa miestään ja tiesi, että jos hän saapi
kuulla, että hänelle sellaisia kirjeitä tuodaan, niin hän rankaisee
häntä asiaa tutkimatta. Ja ajaakseen pois sen miehen, joka kirjeen oli
kirjoittanut ja pelottaakseen häntä, ett'ei hän koskaan enää uskaltaisi
vaivata häntä, käski hän palvelijain ottaa hänet kiinni, tuoda pihalle
ja pieksää häntä. Ja palvelijat tekivät niin ja päästivät Aggein pois
vähissä hengissä. Ryömi hän siitä vierastaloon ja tuskitteli koko yön:
aamupuoleen vasta nukkui. Ja hänen ruumiinsa oli kipeä, vaan sielunsa
sitäkin kipeämpi: viha voimaton ja hillitty kiukku vaivasivat häntä, ja
eipä vaivoja pahempaa mitään löydy.

Seuraavana päivänä oli juhlapäivä ja isäntäväki alkoi vierastalosta
valmistautua kirkkoon lähtemään. Pukeutui emäntä koreaksi ja meni ulos
portille, vaan miehensä vielä jostakin syystä pihalla viivytteli.
Alkoipa vaimo miestään kutsua:

— Tule, — huutaa hän, — muutoin menee hallitusmies kirkkoon, emmekä saa
häntä nähdä.

Kuuli sen Aggei ja kysyy:

— Kukas se teidän hallitusmiehenne on?

— Sinä näköjään et ole tämän seudun ihmisiä, koska et sitä tiedä.
Aggeihan se meillä hallitusmiehenä on. Kaupunkia ja koko maakuntaa
hallitsee hän jo kaksitoista vuotta. Julma hän on mies: eilen näin
hänet kadulla, pelosta olin vähällä kaatua maahan.

Meni isäntäväki kirkkoon ja Aggei ei tiedä, mitä ajatellakaan. Viittasi
vain kädellään. "Tuli, mikä tuli, — ajattelee, — vaan pahempaa, kuin
nyt, en voi itselleni tehdä; vaikkapa mestatkootkin minun, vaan minä
menen ja saatan ilkiöt ilmi." Ja hän meni isäntäväen jälestä kirkkoon
ja asettui kansan joukkoon rappusille, josta hallitusmiehen oli määrä
kulkea.

Ja näki Aggei: tulevat hänen henkivartijansa tapparoineen, miekkoineen
ja päälliköt ja virkamiehet juhlapuvuissaan. Ja samettiteltan alla
kulkee hallitusmies puolisoineen: vaatteet heillä on kultakuteiset,
vyöt hohtokivillä sirotetut. Ja katsahti Aggei hallitusmiehen kasvoihin
ja kauhistui: Jumala hänen silmänsä aukaisi ja hän tunsi taivaan
enkelin. Ja Aggei juoksi kauhistuneena pois kaupungista.

       *       *       *       *       *

Kauan juoksi hän, tietämättä itse, missä ja minne. Ja hän saapui
synkälle salolle ja kaatui väsyneenä puun alle, ja kauan makasi hän
voimatonna, tunnotonna, ikäänkuin sielu olisi hänet hetkeksi jättänyt.

Yöllä hän heräsi ja hänen tuli kamala ollakseen. Unhotti, mitä oli
kolmena viimeisenä päivänä tapahtunut eikä tietänyt, minkä tähden
tähdet häntä oksien välistä katselivat, minkä tähden hänen oli kylmä
ja hän ei maannut höyhenpatjoillaan, vaan kostean maan päällä. Alkoi
muistella ja muisti kaikki.

Ja katkerasti itki Aggei. Muisti koko elämänsä ja käsitti, ett'ei vain
irti revityn lehden tähden häntä Jumala rangaissut, vaan koko hänen
elämänsä tähden. "Vihoittanut olen Jumalaa, — ajattelee hän, — ja
saanko nyt enää armoa ja pelastusta?"

Kauan makasi hän, itki, katuen syntiään ja rukoillen Jumalalta apua ja
voimaa. Ja Jumala lähetti hänelle voimaa.

Aamu koitti; Aggei nousi ylös ja lähti ulos metsästä, meni Jumalan
valoisaan maailmaan ihmisten pariin.

Kului vuosi, toinen kuluu, vaan Aggein vaimo yhä luulee, että hänen
miehensä asuu yhdessä hänen kanssaan palatsissa. Hän ihmettelee vain,
miksi hänen miehensä on käynyt niin nöyräksi ja hyvänluontoiseksi: ei
mestaa ketään eikä rankaise; ei käy metsästämässä, vaan kirkossa yhä
käy ja tutkii kiistoja ja riita-asioita ja sovittaa riitaantuneet.
Harvoin näkee häntä hänen vaimonsa; häntä hän kohtelee lempeästi,
toisin kuin ennen, sanoo ystävällisen sanan ja suojaansa poistuu, sinne
sulkeutuu ja yksin istuu.

Tuli hänen luokseen vihdoin hänen vaimonsa. "Herrani, sano minulle,
millä olen sinua vihoittanut, jotta olet luovuttanut vaimosi luotasi?
En tiedä itselläni mitäkään vikaa olevan; miksi minua jo toista vuotta
vierastelet?"

Katsahti häneen Enkeli, hymyili leppeästi ja sanoi:

— Et milläkään ole minua vihoittanut, vaimoni armas, mutta minä olen
antanut Jumalalle lupauksen, ett'en kolmeen vuoteen sinua tuntisi.
Kohta tulee jo kolmas vuosi ja sinä tulet jälleen elämään miehesi
kanssa, kuin ennen.

Sanoi, poistui suojaansa ja sulkeutui sinne. Vaimonsa alkoi itkeä ja
meni myöskin huoneeseensa.

Niin elivät he kolme vuotta. Viikkoa ennenkuin neljäs alkoi, antoi
hallitusmies käskyn koota maakunnastaan kaikki köyhät ja kerjäläiset.
Hallitusmiehen kartanolla oli heille kaikille kestit pidettävät ja
lahjoja annettava. Kiitivät airueet joka kaupunkiin, lähettivät
kaupungeista käskyjä kyliin ja kaikkialle ja joka taholta keräytyi
köyhiä.

Eikä tietänyt kukaan siihen saakka, että niin paljon köyhiä maassa
oli; tiet kaikki olivat heitä täynnä: ontuvia, jalattomia, kädettömiä,
sokeita ja heikkoja ja mielipuolia ja henkisesti köyhiä, vanhoja
ja pikkaraisia. Ne köyhät, jotka parempinäköisiä olivat, kulkivat
yksitellen, vaan sokeat joukottain. Keräytyivät kaupunkiin, ja niin
paljon heitä tuli, ett'eivät edes hallitusmiehen kartanolle sopineet,
vaan vieläpä kirkkotorinkin täyttivät.

Meni siitä hallitusmies kirkkoon ja köyhätkin, jotka vain pääsivät,
tunkeutuivat sinne, toiset joukottain torilla, kirkon edustalla,
seisoskelivat. Palvelijat sillä aikaa torille pöytiä asettelivat ja
kattoivat niitä ja panivat niiden päälle piirakkaita ja särvintä,
lihaa, mettä ja viinejä. Ja niin paljon kuin kerjäläisiä oli, sijaa
riitti kaikille.

Tuli sitte hallitusmies ulos kirkosta, seisattui rappusille, teki
kädellään merkin ja koko joukko vaikeni.

— Minä olen iloinen nähdessäni teidät kaikki, hyvät ihmiset: tehkää
niin hyvin, nauttikaa vieraanvaraisuuttani. Pöytään käykää ja syökää,
ja kun syöneet olette, niin tulen vielä luoksenne.

Sanoi ja meni palatsiinsa. Ruvettiin pöytään istumaan; muuan joukko
sokeita täytti kokonaisen pöydän. Kaukaa olivat nämä sokeat tulleet;
hiljalleen ja kauvan olivat he käyneet; oli heitä kaksitoista henkeä
ja saattaja oli heillä yksi. Hän kävi edessä, kaksi hänestä kiinni
pitivät, heistä taas muut parittain. Istutti hän heidät paikoilleen ja
itse kävi palvelemaan: kaatoi heille kuppeihin särvintä, piirakasta
jakeli, lihaa leikkeli ja lusikoita kullekin antoi. Sokeat syövät ja
hän toisesta toiseen käypi ja palvelee heitä.

Päivällisen päättyessä tuli hallitusmies ulos palatsistaan ja alkoi
kulkea pöydästä pöytään. Miltä kysyy jotakin, mille ystävällisen
sanan sanoo ja hänen perässään astuvat palvelijat, rahaa ja vaatteita
kantavat ja kaikille jakelevat. Kun oli kaikkien luona käynyt, niin
tulee viimeisen pöydän luo, jossa sokeat istuivat. Kun näki saattaja
hallitusmiehen, niin alkoi vavista ja kalpeni kokonaan.

Tulee hallitusmies hänen luokseen ja kysyy:

— Oletko sinäkin kerjäläinen?

— En, suuri hallitusmies, en minä ole kerjäläinen. Kerjäläisten
palvelija minä olen.

— Hyvin sanoit, mies. Mikä sinun nimesi on?

Loi sokeainsaattaja katseensa maahan.

— Aleksiksi minua sanotaan.

Katsoi Enkeli hänen silmiinsä, hymyili ja sanoo:

— Ei kaikkia valhetta valheena pidetä. Seuraa minua.

Jätti saattaja sokeansa ja meni hallitusmiehen perästä palatsiin.
Kulkevat he joukon läpi ja ihmiset heitä kaikki ihmettelevät: kulkevat
kuin kaksi veljeä ikään. Molemmat pitkiä ja kookkaita, molemmilla
mustat hiukset ja molemmat yhdennäköiset; sokeainsaattajalla vain
tuuheissa kiharoissa paljon harmaita karvoja hopealle hohtaa ja kasvot
tuulesta ja päivänpaisteesta mustuneet ovat, vaan hallitusmiehen kasvot
ovat valkoiset ja kirkkaat.

Väistyi kansa syrjään ja heidät ohitsensa päästi; ja he menivät
palatsiin. Vei siitä Enkeli sokeainsaattajan etäiseen suojaan ja
sulkeutui sinne hänen kanssaan.

— Minä tunsin sinut, Aggei, — sanoo hallitusmies, — tunnetkos sinä
minut?

— Tunnen, herra, että lähetetty olit minua rankaisemaan. Ja minä kadun
syntejäni ja elämääni kaikkea...

Ja Aggei puhkesi itkemään ja ääneen itki. Seisoo Enkeli hänen edessään:
kasvonsa loistavat ja hän hymyilee; kohottipa Aggei päätään ja lakkasi
itkemästä: ei ollut koskaan sellaista hymyilyä nähnyt.

— Sinun rangaistuksesi on lopussa, — sanoo Enkeli. — Ota hallitusmiehen
kaapu, ota miekka ja sauva ja hallitusmiehen päähine ota. Muista, ettäs
rangaistu olit ja hallitse kansaa lempeästi ja viisaasti ja ole tästä
saakka kansasi veli.

— En, minun herrani, en tottele minä sinun käskyäsi, en ota miekkaa,
en sauvaa, en päähinettä, en kaapua. En jätä minä sokeita tovereitani:
minä olen heille valo ja ruoka ja ystävä ja veli. Kolme vuotta olen
heidän kanssaan elänyt ja työtä tehnyt heitä varten ja koko sielullani
olen kerjäläisiin ja köyhiin liittynyt. Suo minulle anteeksi ja päästä
minut maailmaan ihmisten luo: kauan seisoin minä yksin kansan keskellä,
kuin kivisen patsaan päässä, korkealla olin, mutta yksin; sydämeni
kivettyi ja rakkaus ihmisiin katosi. Päästä minut!

— Hyvin sanoit sinä, Aggei, — vastasi Enkeli. — Mene rauhaan!

Ja meni Aleksi-sokeainsaattaja kahdentoista sokeansa kanssa ja teki
työtä koko elämänsä heitä ja muita köyhiä ja heikkoja ja sorrettuja
varten ja eli siten monta vuotta kuolemaansa asti.

Ja kolmen päivän kuluttua heitti Enkeli hallitusmiehen ruumiin. Ruumis
haudattiin ja kansa kaipasi hallitusmiestään, joka alussa ylpeä ollut
oli, vaan sitte lempeäksi muuttui.

Vaan Enkeli ilmestyi Herran kasvojen eteen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN KUKKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.