Aamiaislehti

By Burchard Jessen

The Project Gutenberg eBook of Aamiaislehti
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aamiaislehti

Author: Burchard Jessen

Translator: Lauri Karila


        
Release date: May 3, 2026 [eBook #78593]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78593

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAMIAISLEHTI ***




AAMIAISLEHTI

Kirj.

Burchard Jessen


Norjankielestä ["Frokostbladet"] suomentanut

Lauri Karila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1927.






I.


Kaupunki oli tuntenut Carsten Baltazar de Beerin, tyhjäntoimittajan ja
koroillaaneläjän, monen monta vuotta; mutta siitä huolimatta ei koskaan
lakattu ihmettelemästä häntä ja hänen ehdotuksiansa.

Kuten nyt esim. tämäkin hänen verraton aatteensa perustaa uusi
sanomalehti aivan uusien periaatteiden mukaan. Sehän oli pähkä hullua!
Ja kaikki juontui alkuaan vain siitä, että Ole Berg, keinottelija ja
pääpukari, oli tapansa mukaan puhunut sivu suunsa.

Asia kävi siten, että de Beer ja Berg sekä joukko porvarien parhaita
olivat istuneet klubissa ja kallistelleet maljoja illan kuluksi
ja samalla tapansa mukaan kiusoitelleet toimittaja Modalia hänen
lehtipahasensa vuoksi.

Modal oli suorittanut osansa ohjelmasta ja oli raivostunut:

»Hitto vieköön, miksi sitten luette tuota lehtirääsyä, kun se teistä
on niin viheliäinen? Istua täällä ja kerskailla, että sellainen ja
sellainen sen tulisi olla, sitä osaa kuka tahansa, sillä siihen ei
mitään aivoja kaivata; mutta olisipa näkemisen arvoista, jos joku
herroista kykenisi toimittamaan edes nelipalstaista neljännesvuosittain
ilmestyvää lähetyslehteä homman menemättä päin mäntyä.»

Jonka jälkeen Berg oli lyönyt pöytään, niin että lasit tanssivat,
ja vannonut kuumasti ja kalliisti, että hän iloiten panisi likoon
kymmenentuhatta kirkasta kruunua sille, joka hankkisi kaupungille
kunnon sanomalehden.

Silloin pommi räjähti.

De Beer siveli kädellään moitteetonta poskipartaansa ja vaati
hiljaisuutta.

Kaikki vaikenivat odottaen ja valmistautuivat hohottamaan
sukkeluudelle, jonka tuleman piti. Mutta kukaan ei ollut odottanut
sitä, mitä perältä tuli.

»Hyvät herrat», sanoi de Beer. »Otan teidät kaikki todistajiksi, että
täten vaadin puutavarakauppias Ole Bergiä pysymään sanoissaan.» De
Beer teki taidepaussin, minkä jälkeen jatkoi: »Kuten kuulitte, on hyvä
ystävämme Ole halukas maksamaan kymmenentuhatta kruunua sille, joka voi
hankkia lukemisen arvoisen lehden kaupunkiin. Tuon lehden hankin minä.»

Taas paussi. Ole Berg tahtoi puhua; mutta kädenliike sai hänet pysymään
vaiti. — »Tarkoitukseni on perustaa päivälehti tähän kaupunkiin
kuukauden kuluttua tästä päivästä. Kuusi kuukautta sen jälkeen on
lehdellä oleva kaksituhatta viisisataa tilaajaa, muiden muassa
puutavarakauppias Ole Berg. Sen jälkeen odotan, että mainittu herra
maksaa minulle sanotun summan.»

»Sepä hiton hyvin, poikaseni. Niin, sinä Carsten saat sen kyllä
henkiin. Etevä oli varsinkin viimeinen kohta, että minä itse tulen
tilaajaksi. Mutta olkoon menneeksi, sinä kerskuri, jos toimitat tämän
urakan, niin totta toisen kerran saat kun saatkin kymmenentuhatta
käteistä. Sillä jos saat minut tilaamaan lehteäsi, niin olet
kunniallisesti ansainnut rahat.»

»Hyvä on, Olliseni! Kun olen sanonut, niin voin mennä vaikka hirteen,
että asiasta tulee tosi. Ehkä on hyvä, että laitamme kirjallisen
sopimuksen. Voi muuten tapahtua, että unohdat asian tiukan tullessa.»

De Beer oli seuran ainoa, joka oli tosissaan. Muut vääntelehtivät
naurusta ja pitivät koko juttua tavattoman lystikkäänä. Asianajaja
Bye sai seurakunnan yksimielisen ja innostuneen päätöksen mukaan heti
paikalla laatia asiakirjan, jonka ensiksi allekirjoitti Ole Berg ja
sitten kaikki muut herrat todistajina. Vain toimittaja Modalin nimi
ei tullut mukaan, sillä hän pistäytyi sepittämään uutista jutusta; ja
hän hieroi käsiänsä tyytyväisenä ajatellessaan herrojen naamoja, kun
saisivat nähdä nimensä painettuina sellaisessa yhteydessä.

Modalin laittaessa uutista tarjosi Ole Berg samppanjaa:

»Ei käy laatuun muu kuin sallia kaivatun syntymättömän lapsosen
esiintyä siivolla tavalla yhteiskuntaan; pitää juhlia ilmoitusta hänen
syntymästään», arveli Berg. Muut, jotka pitivät samppanjavaahdosta, kun
Ole maksoi, olivat täysin samaa mieltä.

Seurasta ei ollut vielä kukaan älynnyt, että Carsten Baltazar de Beer
käsitti asian vähän toisin kuin he itse.

Vasta seuraavana iltana, kun he lukivat Modalin »Aviisi», alkoivat
he vähän aavistaa yhtä ja toista. Oli hieman kiusallista joutua
töllisteltäväksi tämän de Beerin mahdottoman päähänpiston vuoksi.
Klubilla arveltiin sinne ja tänne, mitähän Berg sanoisi lehdessä olleen
uutisen johdosta. Useimpien mielestä Modal oli menetellyt tahdittomasti
vetäessään julkisuuteen sellaisen pienen yksityisen lystin; ja kun
hänet tavattiin, niin hän sai kuulla kunniansa. Mutta toimittaja
pudisti hartioitaan ja selitti, että aamupäivällä de Beer oli
persoonallisesti ollut toimituksessa hänen luonaan ja lukenut uutisesta
korrehtuurin. Hänellä ei ollut ollut mitään muistutettavaa, päinvastoin
hän oli nimenomaan pyytänyt, että se saisi oikein huomattavan paikan.

Silloin oli alettu katsella toinen toistaan ja kysellä, mikä helkkari
miestä vaivasi.

Ole Berg tuli myöhään. Hän oli huonolla tuulella ja jotenkin
harvapuheinen. Hän ei tahtonut ilmaista ajatuksiaan, ja pidettiin
parhaimpana olla häntä liikaa hätyyttämättä. Modalille hän huomautti
kutakuinkin tuimasti, että leikkikin voi mennä liian pitkälle. De
Beeriä ei näkynyt ollenkaan. Yleensä oli vire laimea sinä klubi-iltana.

Tuli kolmannen päivän aamu ja ilta. Silloin »Aviisi» saattoi kaupungin
uutisten joukossa ilmoittaa lihavin korpus-kirjasimin:

»Kunnioitettu kansalaisemme Carsten Baltazar de Beer on tänään tehnyt
sopimuksen kirjanpainaja Persbergin kanssa eilen ilmoittamamme uuden
lehden painattamisesta. Lehti, jonka nimi pidetään vielä salassa, alkaa
ilmestyä ensi lokakuun alusta. Sen hengestä ja suunnasta ei tiedetä
vielä mitään, mutta sitävastoin kerrotaan varmasti, että lehti on
ajateltu aamulehdeksi.»

Päivät kuluivat. Kaupunki sai muuta ajateltavaa. Esiintyi
kalastusmahdollisuuksia ja tapahtui pari pienehköä vararikkoa. Kaikki
yhdessä saivat aikaan sen, että »Baltazarlehti» jäi varjoon, kunnes
syyskuun viidentenätoista oli Ilmoituslehdessä pienen pieni uutinen,
tällä kertaa petiitillä painettu:

»Tänään pidettiin tilapäinen toimituskokous uudessa maailmanlehdessä,
jolla rikastutetaan kaupunkiamme. Toimittaja, meidän sukkela ystävämme
Carsten de Beer, näyttää saaneen käsiinsä muutamia hämäräperäisiä
nuoren nuoria kykyjä, jotka avustavat uuden maailmankansalaisen
syntymää. Kunpa lapsi nyt vain olisi hyvin muodostunut.»

Tämä uutinen ei herättänyt mitään huomiota, paitsi että se aiheutti
jonkin verran puhetta klubissa illalla. Vasta 17:ntenä syyskuuta
hämmästyttiin, kun huomattiin mahtavia ilmoituksia kadunkulmissa ja
lauta-aidoissa. Jalankorkuiset kirjaimet loistivat kauas; ei voinut
mitenkään olla niitä näkemättä. Asianajaja Bye uskoi yliopettaja
Jönsvangille, että koko puuha teki miltei eurooppalaisen vaikutuksen.

Ilmoitukset kuuluivat näin:

»Kun _Ilmoituslehti_ on kieltäytynyt ottamasta ilmoitustamme
palstoilleen, tehdään täten tiettäväksi, että

  AAMIAISLEHTI.

  puolueeton päivälehti, alkaa ilmestyä 1. päivästä lokakuuta tänä
  vuonna. Ennakkotilaukset à kr. 3:00 puolivuodelta voidaan tehdä
  kirjanpainaja Persbergin kirjapainossa, Skipperkatu 8.

  Kustantaja ja vastaava toimittaja on:

  CARSTEN B. DE BEER.

Toimittajan on onnistunut kiinnittää palvelukseensa monta etevää
kynänkäyttäjää, jonka johdosta lehti kykenee käsittelemään» — — (pitkä
luettelo kaikista hyvistä asioista, joilla lehti aikoi onnellistuttaa
lukijoitaan. Edelleen häilyvä kuvaus hengestä ja sävystä, johon lehteä
toimitettaisiin.)

Vihdoin lopuksi lihavilla kirjaimilla:

»Ensi numeroomme aiomme saada haastattelun _tukkukauppias, herra
Ole Bergiltä_. Herra Berg lausuu siinä mielipiteensä uudenaikaisen
sanomalehdistön tehtävistä ja toimista, kuin myös esittää näkökantansa
useista muista tähdellisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

»Emme epäile, ettei laajoissa piireissä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla luettaisi tätä kaupunkimme etevimmän porvarin
haastattelua.

»Irtonumeroita à 10 äyriä saadaan seuraavilta kauppiailta: — — —»

Kun Berg luki tätä, niin hän huudahti:

»Hitto vieköön, onko mies tullut pähkä hulluksi?»

Modal, joka saapui juuri parhaaseen aikaan, sai kuulla pitkän
vuodatuksen, että oli aika tukkia tuon puolihullun de Beerin suu,
ennenkuin hän joutuisi kokonaan pois raiteiltaan. Pikku herrasmies
hieroi tyytyväisenä käsiään ja lupasi samana iltana »paljastaa»
huijauksen sekä julkaista painavan peruutuksen.

Paljastuksen lihavalla antikvalla painettu otsikko, joka ulottui yli
kolmen palstan, sai kaupungin kuohuksiin, kuten saattoi odottaakin.

Sinä iltana oli »Aviisi» loppuun myyty huolimatta huomattavasti
enennetystä painoksestaan.

Mutta jo seuraavana aamuna kaupunki sai uuden hämmästyksen aiheen.
Uudet tiedoksiannot, jotka eivät suuruuteensa ja asuunsa katsoen
vähääkään vääjänneet edeltäjilleen, ilmoittivat lakoonisesti yleisölle:

  »Lukekaa!!!

  AAMIAISLEHTI.

  Ilmestyy 1. päivänä lokakuuta. Vastaava toimittaja Carsten B. de Beer.

  Kaikkien on nähtävä haastattelumme herra tukkukauppias O. Bergin
  kanssa!»

Syyskuun 24. päivänä saattoi »Aviisi» julkaista Ole Bergin
allekirjoittaman tiedoituksen, jossa hän mitä jyrkimmin kielsi kaiken
osallisuutensa uuteen lehteen sekä ilmoitti nimenomaan, ettei hän anna
kenenkään haastatella itseään.

Aamulla 25. päivänä loisti kaikista kadunkulmista:

»Herra tukkukauppias Ole Bergiä haastatellaan joko hän tahtoo tai on
tahtomatta. Lukekaa Aamiaislehti 1. päivänä lokakuuta!»

Samana iltana oli Ilmoituslehden ensi sivulla seuraava tavattoman suuri
ilmoitus:

  »Ulkomaillaoloni aikana merkitsee prokuristi Nils Lem liikkeen
  toiminimen.

  OLE BERG.»

Silloin vasta vaikeni kaupungille, että de Beer tulisi kyllä vetämään
lyhyemmän tikun.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin menemme pitemmälle, katsomme ensin, kuinka kävi siinä
toimituksen kokouksessa, josta »Aviisissa» oli ollut uutinen 15 päivänä
syyskuuta.

Carsten de Beerin mukavaan nuorenmiehen asuntoon olivat sinä päivänä
kokoontuneet seuraavat henkilöt:

1. Neiti Gudrun Sten, sen matami Stenin tytär, jolla oli kauppa
Övrekadulla.

2. Truls Wall, paikaton sanomalehtimies.

3. Värsyjensepittäjä Ole Bro, myös Stig Hvideksi nimitetty.

4. Fredrik Horneman Sjöström Hansen, jota yleisesti tuntemattomasta
syystä sanottiin Jan Wilkeniksi.

5. Vihdoin Carsten de Beer itse, joka istui pöydän päässä ja sääti
muille seuraavat lait:

»Te neiti Sten olette siis korjauslukija ja olette muuten lehdelle
hyödyllinen ja tilaajille miellyttävä. Teidän olisi myös toimitettava
naisten palstaa ja musiikkiosastoa.

Te, Wall, olette toimitussihteeri.

Teidän, Bro, on pysyttävä selvänä ja huolehdittava suurimmasta osasta
ulkoasioita lähempien ohjeiden mukaan.

Ja te, Hansen, ette siis virallisesti tule kuulumaan esikuntaan;
mutta siitä huolimatta me luotamme erikoisesti juuri teihin. Teidän
on pistettävä nenänne joka paikkaan, teidän on tiedettävä kaikki,
nähtävä kaikki, kuultava kaikki ja tunnettava kaikki. Te ette kirjoita
mitään; mutta joka ilta annatte raportin minulle tai Wallille lähemmin
määrätyssä paikassa ja määrätyllä tavalla.

Palkat tulevat sellaiset, kuin olen jokaiselle erikseen ilmoittanut.
Suuria ne eivät ole; mutta parempi niin kuin ilman, ja jos saan lehden
menestymään, niin voimme myöhemmin sopia asiasta. Toistaiseksi on
edessänne maailma täynnä kunniaa ja odottaa teitä kaikkia, kun minun
taas on tyydyttävä vastuuseen.

Heti kun olemme lopettaneet täällä, menette jokainen niin hiljaisesti
ja levollisesti kuin suinkin toimiinne ettekä anna kenenkään aavistaa,
että olette Aamiaislehden palveluksessa. Kun haluan jotakin, niin
lähetän sanan ja odotan sitte apuanne.

Niin, hyvät naiset ja herrat, luulen, että tämä toistaiseksi riittää.
Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä kokoonnumme työhön
todenteolla, ellei mitään aavistamatonta tapahdu.»




II.


Matka syksyllä pitkin rannikkoa saattaa olla sangen epäilyttävä huvi;
mutta sattuu väliin, kun sää on oikein hieno, että syyspäivä voi olla
suloisempi kuin kesäpäivä. Ilma voi olla silloin ihmeen puhdas ja kevyt
ja tavattoman kuultava, mikä ikäänkuin paljastaa maiseman salaisimmat
yksityispiirteet, seuraavassa hetkessä ehkä hävetäkseen rohkeuttaan.
Silloin tunturit, luodot ja meri peittyvät tiheään villanharmaaseen
sumuvaippaan, joka laskeutuu raskaana ja kosteana yli koko luonnon.

Juuri sellainen syyskirkas oli päivä, kun Ole Berg aamiaisen jälkeen
seisoi matkaturkeissaan kannella ja nautti ensimmäistä sikariaan.

Hän naurahti tyytyväisenä ajatellessaan, kuinka erinomaisesti hän tällä
kertaa oli petkuttanut de Beeriä.

— Puh! Minuako haastateltaisiin! Loruja, sanon minä.

Pari puoliksi kiusoittavaa tyypillistä kauppamatkustajaa käveli
edestakaisin kannen toista puolta ja puheli naisista ja liikeasioista.
Berg vilkaisi tutkivasti heihin, nähdäkseen saisiko heistä seuraa,
mutta molemmat kaupparatsut eivät näyttäneet juuri miellyttäviltä. Se
oli muuten aika ikävää, sillä tästä voisi tulla surulliset hetket, kun
ei olisi puhekumppania.

Kun hän paraikaa mietti tätä, pisti salongin portailta esiin uudet
kasvot.

Ole Berg suorastaan hätkähti. Kautta taivaan! Ihana nuori neito, jolla
oli pieni nokkela pystynenä ja sievä suukkosuu, jäi seisomaan ovelle
ja silmäili päivän väreilevää kirkkautta. Berg tunsi äkkiä nuorukaisen
halua tutustua tuohon mielistelevään marakattiin. Hän kohotti
kohteliaasti lakkiaan:

»Ihana matkailma, neiti!»

»Niin, sää on kaunis», myönsi hän tuskin huomattavasti nyökäten. Mutta
ei näyttänyt siltä, että hän halusi jatkaa niin mutkattomasti alettua
tuttavuutta; sillä hän meni kylmästi ohitse. Luonnollisesti se vain
kiihoitti Ole Bergin seikkailuhalua. Hän käyskenteli neidon perässä
sangen tyynesti vain, mutta tämä vältti häntä sievästi livahtamalla
tupakkahytin nurkan taitse. Samassa hän käänsi päänsä, ja Berg ei ollut
varma, mutta hänestä kuitenkin tuntui, että neito iski hänelle silmää.
Tietysti ei selvästi tai julkeasti, vaan pieni vihjaus vain, että hän
antoi hänelle pitkän nenän — kuvaannollisesti puhuen.

Hitto vieköön, mikä tyttölapsi se oli? Ole Berg päätti tehdä
tuttavuutta.

Pitkään aikaan hänellä ei ollut onnea. Neito osasi erinomaisen hyvin
pitää häntä vireillä, ärsyttää häntä ja samalla livahtaa pois käsistä.
Mikäli taiston kuumuus eneni, huomasi hän kyllä, että neito leikki yhtä
tietoisesti kuin hänkin, mutta se vain lisäsi jännitystä.

Vasta myöhään puolenpäivän aikaan, kun Berg näennäisesti oli luopunut
ajosta, oli neito niin varomaton, että meni tupakkahyttiin, jolloin hän
päättävästi istui sohvaan oven viereen.

»Kas niin, neitiseni, emmekö ota lasia portviiniä ja keskustele
viihtyisästi? Olemme leikkineet koko aamupäivän, niin että nyt olemme
ansainneet pienen sydämenvahvistuksen.»

Neito ei loukkaantunut ollenkaan, mutta nauroi vähän pakotetusti:

»Niin, meidän lienee tehtävä siten. En kai pääse teistä vähemmällä.»

Berg painoi nappia.

»Niin, neiti, en ole tarkoittanut loukata. Ajattelin vain, että
me kaksi yksinäistä sielua voisimme auttaa toisiamme kuluttamalla
muutamia tunteja hauskalla tavalla. Ei ole liiaksi hupaista näillä
höyrylaivoilla. Aikooko neiti kauaskin?»

»En missään tapauksessa Stavangeria pitemmälle.»

»Sittenhän meillä on koko paljon aikaa.»

Palvelija tuli, ja Berg tilasi. He istuivat hetken vaiti, kunnes
tavarat tulivat. Palveleva henki täytti lasit ja katosi.

»Kippis, neiti, matkan onneksi! Saanko kysyä nimeänne? Minä olen Berg,
puutavarakauppias Ole Berg, aulis palvelukseenne.»

»Niin, minä kyllä tunnen teidät, uskokaa pois. Teidänhän piti paeta
tuota kummallista de Beeriä. Kippis! Kunpa pääsisitte ehein nahoin
hänen kynsistään!» Hän nauroi reimasti, ja he molemmat joivat.

»Niin, minä se olen. Mutta sallikaa minun kysyä, kuka te olette?»

»Se on yhdentekevää. On paljon hauskempaa olla tuntematon, silloin
tunnen itseni paljon vapaammaksi.»

»Kuten haluatte, neiti, mutta te kiihoitatte uteliaisuuttani. Minusta
tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen.»

»Mahdollisesti. Minä puolestani olen nähnyt teidät monen monituista
kertaa. Jos voitte hillitä uteliaisuuttanne, kunnes pääsemme
Stavangeriin, niin saatte ehkä tietää, kuka olen, jos olette kiltti ja
käyttäydytte kauniisti.»

»Hyvä, se on lupaus. Koetan olla niin miellyttävä kuin suinkin.»

»Oletteko yhtä miellyttävä kuin de Beer on ollut teille?»

»Uh, jo toisen kerran mainitsette tuon miehen. Enkö pääse rauhaan
hänestä ja hänen lehtirievustaan edes täällä? Se ei minua huvita.»

»Mutta se huvittaa minua — tietystikin. Koko kaupunkihan ei ole
neljääntoista päivään muusta puhunutkaan; ja täällä minä törmään
äkkiä toiseen päähenkilöön. Olkaa kohtuullinen, herra Berg. Miksi se
sitäpaitsi olisi lehtiriepu?»

»No mutta, neiti! Lehti, missä de Beer on päätoimittaja! Tuo
mahtailija! Hän luulee osaavansa kaikkea. Ha, ha, ha! Mutta minäpä olen
joka tapauksessa vetänyt häntä huulesta. Tunnetteko häntä?»

»En perinpohjin, mutta tiedän, kuka hän on.»

»Se on tarpeeksi, sen vakuutan teille.»

»Onko se totta, että te ja hän olette lyöneet tuon hirveän jännittävän
vedon?»

»Ei, ei juuri niin.»

»Kerrotaan, että te saatte kustantaa kaikki lehden perustamismenot, jos
hän voi saada teidän haastattelunne ensi numeroon.»

»Se ei ole totta. Hän saa nuolla huuliaan. Ei, niin ei sodassa käy.»

»On siis sota?»

»Tuskin. Koko juttu on vain siinä, että hän toivottomasti kamppailee
saavuttaakseen täysin mahdottoman päämaalin.»

»Oletteko varma, että se on toivoton?»

»Olen totisesti. Sopimuksen mukaan hänen on saatava minut lehtensä
tilaajaksi puoli vuotta perustamisen jälkeen. Mutta ymmärrätte, että
minä kyllä varjelen itseäni siitä tyhmyydestä.»

»Oo, de Beer on viekas.»

»Itserakas narri hän on. Hän oli nähtävästi ajatellut pimittää
minua tuolla haastattelu-päähänpistolla, josta hän on pitänyt jos
jonkinmoista melua, mutta onnistuiko hän?»

»On ennenaikaista sanoa niin. Hän saa jotakin toimeen, saattepas nähdä.»

»Kuinka hän voisi? Täällä minä istun, ja hän on monen penikulman
päässä. Huomenna varhain hänen lehtensä ilmestyy, kuten tiedätte.»

»En todellakaan tiedä, kuinka hän selviytyy; mutta ei puhuta siitä.»

»Ei, siirrytään miellyttävämpään aineeseen.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi teihin, neiti.»

»Uh, ei toki, se on niin ikävää. Ei, puhutaan muusta. Eikö teistä ole
jo aika, että saamme kotiin jonkun muun kuin tuon kuolettavan Aviisin?»

»Kyllä todella tarvitsemme, mutta ajatelkaa de Beeriä!»

»Niin, niin, mutta ajatelkaa Modalia!»

»Se vanha saippuankeittäjä. Ei hän sentään ole niin kehno. Kahdesta
pahasta pitää valita pienempi. 'Aviisi' on rauhaa rakastava.»

»Olen aina luullut teidän olevan edistysmiehiä.»

»Luuletteko, että Aamiaislehdestä tulee edistysaskel?»

»Kyllä, miksi en?»

»Loruja! Edistykseen tarvitaan enemmän kuin tuollainen lehtipahanen.»

»Esimerkiksi?»

»Anteeksi, neiti, siitä voi tulla liian pitkä selitys naisen
kuultavaksi.»

»Niinkö? Teillä ei ole varmaan suuria ajatuksia naisesta. Me naiset
emme ole aivan niin älyttömiä, kuin luulette. Muistakaa, että elämme
aikana, jolloin naisen äänioikeus on tosiasia.»

»Pyydän anteeksi. Mutta minusta naiset saisivat huolehtia
sukankutimesta ja tenavista. Se olisi ainakin yhtä hyödyllistä.»

»Niin, mutta me, joilla ei ole tena — lapsia?»

»Loruja! Teidän on koetettava saada. Rohkenenko kysyä, oletteko ehkä
tuollainen naisasianainen? Ette näytä siltä; mutta maailma on täynnä
yllätyksiä!»

Ennenkuin neiti ehti vastata, huusi höyrypilli pitkään, ja koneiden
säännöllinen jymy lakkasi äkkiä.

»No, mutta mitäs tämä tietää?» kysyi Berg ja tirkisti ulos. »Oho,
siihenkös tässä jouduttiin. Sumu, neiti.» Hän lähti kannelle.

Neiti seurasi. Yltympäri oli sumua niin tiheänä kuin seinä. Ei
voinut nähdä edes laivanpituutta minnekään päin. Laivan miehistö
luotasi. Komentohuutoja sinkoili ohjaussillalta, mutta ne kuuluivat
tukahtuneilta, kuten tavallisesti tuollaisissa oloissa, ja
säännöllisesti joka minuutti kuului höyrypillin ärsyttävä ääni.

Kaikki tuntui niin ilkeältä vastakohtana tupakkahytin viihtyisälle
kodikkuudelle. Neiti hytisi kylmästä, ja hänen raikkaille kasvoilleen
lipui syvän huolestumisen ilme, jolla varmaan oli sisempi syy, kuin
vain se, että sumu vaikutti painostavasti.

Ole Berg tuli samassa takaisin.

»No, tämäpä oli epämiellyttävä loppu keskustelullemme. Koettakaamme
jatkaa sitä huolimatta pillin ulvonnasta ja hälinästä.»

Neiti ei vastannut hänen kysymykseensä, tiedusteli vain neuvotonna:

»Me kai myöhästymme nyt?»

»Tietenkin.»

»Kuinka paljon?»

»Mahdotonta sanoa. Voi mennä tunti, vuorokausi tai enemmän. Saamme
varustautua kärsivällisyydellä.»

»Kärsivällisyydellä. Te voitte niin sanoa. Mutta minun on päästävä
perille.»

»Mutta kun ette voi, niin entä sitten?»

»Sitten matkustan turhaan.» Hän näytti tavattoman onnettomalta ja
hänellä oli miltei harmin kyyneleet silmissä. Ole Berg halusi lohduttaa
häntä.

»No, no, ei liene elämä kysymyksessä? Voimme istua rauhassa ja levossa.
Ruokaa on laivassa suuret määrät, niin paljon kuin tarvitsemme.
Saamme vastaanottaa tämän kohtalon lähettämänä. Minä puolestani olen
pikemminkin kiitollinen, sillä nyt yhdessäolomme pitkittyy.»

»Oh, minä olen niin pahoillani. Kaikki luisti niin hyvin, ja nyt minun
suuret suunnitelmani särkyvät.»

»Niin, niin, neiti, sellaista tapahtuu. Elämme surun laaksossa, joka on
täynnä pettymyksiä. Jokaisella on omat huolensa, itse de Beerilläkin.»

Neito loi häneen nopean silmäyksen. Mitä hän sillä tarkoitti? Mutta
hän seisoi niin pyöreänä ja oloonsa tyytyväisenä, että oli mahdotonta
sanoa, vihjasiko hän johonkin vai ei.

»Miksi juuri hänellä?»

»No, hänellä niinkuin meillä muillakin. Minun on ylen lohdullista
tietää, että hänen pettymyksensä on suurempi kuin meidän, neiti.»

»Mitä ajattelette minun pettymyksistäni?»

»En erikoisempaa. Mutta ette näytä kärsineen mainittavampaa pahaa
tässä maailmassa. Mitä vastoinkäymisiä olisikaan saattanut olla teidän
iässänne?»

»Oo, elämä ei ole niinkään helppoa elää.»

»Varjelkoon, mikä maailmanviisaus. — Päivälliskello soi. Eikö teidän
mielipahanne suvaitsisi nauttia kolmea ruokalajia ja jälkiruokaa?»

»Ei, kiitos, syön hytissäni.»

»Miksi? Tehkää minulle se kunnia ja olkaa vieraani.»

»Ei käy laatuun. Teidän ei ole kannettava kaikkia sotakuluja.»

»Niinkö, ettekö ole vielä unohtanut aamullista sissisotaamme?»

»Monet kiitokset muuten, mutta en ole nyt sillä päällä.»

       *       *       *       *       *

Tunnit kuluivat. Laiva matoi etelään päin niin kurjan hitaasti. Pitkät
hetket se oli paikoillaan ja vain huusi. Sitte tuli pieni repeämä
sumuun, niin että päästiin selville maasta, minkä jälkeen alus lähti
jälleen matamaan eteenpäin hiljaa ja varovasti.

Ole Berg käveli sumussa ja vihmassa ja sadatteli itsekseen, osaksi
siitä syystä, että kulku kävi näin verkalleen, osaksi taas siksi, että
hänen uusi tuttavansa ei enää näyttäytynyt.

Mutta vihdoin viiden aikaan hän ilmestyi.

»Luuletteko, että ehdimme Stavangeriin illaksi?» kuului hänen ensi
kysymyksensä.

»Emme, jos tällaista jatkuu.»

»Mitä minun sitten on tehtävä?»

»Olkaa rauhallinen. Jutellaan.»

»Niin, aletaan taas siitä, mihin asti pääsimme aamupäivällä.»

»Mihin asti sitten?»

»Oo, muistatte kai, että annoitte naisille pari maukasta neuvoa.»

»Ja te sanoitte olevanne naisasianainen?»

»Sitäpäs en tehnyt, sanoin vain, että naiset osaavat enemmän kuin kutoa
sukkaa ja hoitaa lapsia.»

»Aivan oikein. He voivat istua konttorissa kahdestakymmenestä kruunusta
kuukaudessa ja ottavat siten leivän miehiltä.»

»Teillähän on itsellänne naisia konttorissanne.»

»Kuinkas ei olisi? Ne ovat halpoja.»

»Ja tekevät yhtä hyvää työtä kuin miehet.»

»Eivätpä. Ne eivät voi koskaan tehdä mitään itsenäisesti, niitä voi
käyttää vain totunnaistyöhön.»

»Naisetpa voivat tehdä, mitä tarvitaan. Olen vakuutettu, että jos de
Beer olisi ollut kyllin nokkela ja antanut naisen haastatella teitä,
niin häntä ei olisi petkutettu.»

»Me kierrämme ja kaarramme alati samaa kysymystä, neiti, aivan kuin
hyttynen liekkiä. Mutta vaikka hän olisi lähettänyt luokseni kymmenen
naista, niin hän olisi kuitenkin saanut pitkän nenän.»

»Minäpä puhuin yhdestä, minä. Kymmenen olisi tietysti tärvellyt asian.
Oo, ette tiedä, kuinka viekas nainen voi olla.»

»Enkö tiedä? Luulin muuten, että minulla olisi ollut niistä rahtunen
kokemusta, hyverikkaista rouvista aina bulevardien pieniin herkullisiin
iltatuttavuuksiin.»

»Mistä enimmin pidätte. Rouvista?»

»Kukin on hyvä ajallaan. Ei minulla ole mitään noita toisiakaan
vastaan, kun lasketaan pois se, että niitä on kalliimpi syöttää.
Uskokaa pois, etteivät bulevardikahviloiden yksityishuoneet ole
yhtä halpoja kuin puolikas portviiniä tupakkahytissä.» Hän nauroi
kurillisesti.

Neito nyrpeili:

»Te olette varmaan aikamoinen, te.»

»Prrr! Ole Berg ei ole sama Parisissa kuin kotona Trangvikenissä»,
kerskaili hän.

»Hyi, nyt olette sietämätön. Teidän pitäisi puhua kunnioittavammin
synnyinkaupungistanne.»

»Varjelkoon, se on hyvä pieni kaupunki kaupantekoa varten; en muuta
sano. Väestö on ihanan tyhmää, ja kuten tunnettua, ovat tyhmät olemassa
sitä varten, että me muut ansaitsisimme heiltä rahoja.»

»Teidän ystävienne olisi pitänyt saada kuulla tuo. De Beer maksaisi
tuosta lausunnosta, jos hän voisi saada sen tänä iltana.»

»Nyt oli hyttynen taas liekin pateilla.»

Alkoi vähän tuulla ja sumu vähän repeili.

»Halloo. Nyt alkaa tuulla; ehkä vielä voimme päästä Stavangeriin tänä
iltana. Oletteko nyt iloinen, neiti?»

»Onko se oikein totta?»

»Siltä näyttää.»

»Sepä ihanaa. Koska luulette meidän pääsevän sinne?»

»Kysyn kapteenilta.»

»Tehkää se!»

Berg meni ja palasi takaisin:

»Yhdentoista aikaan, jos kaikki hyvin käy.»

»Voi, kuinka iloinen olen. Tulkaa nyt, niin mennään sisään ja puhellaan
hauskasti, kunnes saadaan illallista.»

He katosivat tupakkahyttiin.

       *       *       *       *       *

Kello oli neljännestä vailla yksitoista, kun Ole Bergin uusi
naistuttava seisoi Stavangerin laiturilla ja katseli neuvotonna
ympärilleen. Kädessä hänellä oli pieni laukku, siinä kaikki hänen
matkatavaransa.

»Kuinka on, neiti? Aiotteko muitta mutkitta hävitä sanomatta edes
hyvästi?»

Neito kääntyi häneen:

»Oo, tekö siinä, herra Berg. Tulitte kuin pelastuksen enkeli. Voitteko
neuvoa minulle tämän kurjan kaupungin puhelinaseman?»

»Mielelläni; mutta ettekö aio ensin hankkia itsellenne kattoa päänne
päälle yöksi?»

»En, se sitten. Ensin minun on soitettava.»

»No hyvä! Tulkaa, niin näytän teille!»

Uninen puhelinneiti palveli häntä. Berg jäi seisomaan puhelinkaapin
ulkopuolelle ja odotti.

Kului useampia jaksoja. Äkkiä neito raotti ovea:

»Rakas herra Berg, sanokaa jotakin hyvää. Oikein hirveän hyvää.»

»Mitäh?»

»Sanokaa jotakin hyvää, ettekö kuule!» Hän polki kärsimättömästi ja
käskevästi jalkaansa.

»Jotakin hyvää.»

»Niin, parasta, mitä keksitte!»

»Hummeria majoneesikastikkeessa; kelpaako se?»

»Kelpaa!» Hän kääntyi koneeseen ja huusi mikrofoniin: »Parasta, mitä
hän tietää, on hummeri majoneesikastikkeessa. Pyysin häntä sanomaan
jotakin hyvää, ja tämä oli lopettajaisrepliikki. Hyvästi!» Hän suoritti
loppusoiton — riemuiten.

Ole Berg seisoi kuin puusta pudonneena:

»Herra hyvästi hallitkoon! Mitä tämä merkitsee?»

»Haastattelu on tehty. Tuhansia kiitoksia, herra Berg. En voi kylliksi
ilmilausua kiitollisuuttani teidän hyväntahtoisuudestanne.»

Berg kysyi kutakuinkin tuimasti:

»Kuka on minulle niin kiitollinen?»

»Ensin tietysti de Beer, sitten nöyrä palvelijanne Gudrun Sten,
Aamiaislehden aputoimittaja. Ettekö nyt usko, että nainen voi toimittaa
sen, mihin ei yksikään mies kykene?»

Berg murisi ensin jotakin äreänä, mutta kun neiti Sten päästi helakan
naurun, ei hän voinut vastustaa häntä. Hänkin nauroi, ensin puoliksi
vihoissaan, mutta sitten niin sydämellisesti, että neiti Sten purskahti
vielä suurempaan nauruun. Niin he seisoivat ja nauroivat molemmat
puhelinneidille, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan, vaan nauroi mukana.

Vihdoin neiti Sten kysyi:

»Minne lähetämme teille lehden?»

Mutta silloin Berg kirosi kuumasti ja äänekkäästi:

»Ei, tiedättekös, neiti», sanoi hän, »olen sitä mieltä, että häviätte.
Totta totisesti en halua nähdä lehtiriepuanne silmieni edessä.»

»Älkää sanoko niin. Tilatkaa yhtä hyvin nyt suoraa päätä minulta.»

»Noin pelotonta en ole koskaan tavannut. Tulkaa nyt, niin vien teidät
hotelliin. Olette tehnyt sellaisen päivätyön, että saatte levätä ilman
minun tilaustanikin. Mutta meidän on kiiruhdettava, sillä muuten
myöhästyn laivasta.»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ilmestyi Aamiaislehden ensi numero. Etusivulla oli
yli kolmen palstan:

  MITÄ TUKKUKAUPPIAS OLE BERG AJATTELEE:

  SANOMALEHTIOLOISTA

  NAISASIASTA JA NAISTYÖSTÄ PARISISTA JA TRANGVIKISTÄ

_Jännittävä haastattelu. Ajo pitkin rannikkoa. Esteitä. Herra Berg
tekee itse suuria ponnistuksia avustaakseen aputoimittajaamme. Hänen
persoonallinen makunsa. Hänen mieliruokansa y.m., y.m._




III.


Alku oli menestys. Ihmiset suorastaan tappelivat saadakseen
Aamiaislehden ensi numeron. Koko aamupäivä vietiin painos painoksen
perästä niin nopeaan kuin vain kone niitä syyti.

Mutta ensi myrskyn jälkeen rauhoittuivat mielet vähän. Kun viikko
oli kulunut, oli kaupunki taas päässyt vanhoille raiteilleen. Vain
uusi hieno kilpi jalankorkuisine kullattuine kirjaimineen paistoi
vaateliaasti yli torin vastapäätä Ole Bergin konttorihuoneustoa.

Kilpi ilmoitti:

  AAMIAISLEHDEN TOIMITUS.

  PAINO JA KONTTORI. SKIPPERKATU 8.

Mutta Ole Bergistä tuntui, että oli vaarallisempaa olla poissa kuin
läsnä, minkävuoksi hän huoahtaen päätti »liikeasiansa» ja kääntyi
kotiin niin nopeaan kuin oli mahdollista. De Beer oli nimittäin saanut
rouva Bergin luovuttamaan Aamiaislehdelle joukon Ole Bergin kirjeitä,
jotka oli tarkoitettu Ilmoituslehteen.

Hän ei sähköttänyt tulostaan, niin että hän saapui sangen
odottamatta, eikä de Beerillä ollut aavistustakaan asiasta, ennenkuin
konttorinikkunastaan näki vastustajansa käyvän yli torin. De Beerillä
oli kolme runsasta minuuttia vähän tointuakseen, ennenkuin Berg
ohjattiin hänen konttoriinsa, ja niinpä naamio oli ystävällinen ja
tilaisuuteen sopiva, kun Ole astui sisään.

»No mutta, hyvää päivää, hyvää päivää, Ole. Tervetuloa kotiin. Oletko
jo kotiutunut ulkomaanmatkaltasi?»

»Kuten näet. Näyttää olevan aika. Olen tullut kotiin yksinomaan siksi,
että kiittäisin sinua niistä kauniista vehkeistä, joita olet tehnyt
minulle ja perheelleni, etenkin jälkimäiselle.»

»Oo, ei kiittämistä! Toivon, että olet saanut hupia uudesta lukemisen
arvoisesta lehdestä. Omat avustuksesi olivat todella erinomaisia. En
ole milloinkaan tietänyt, että sinulla on taipumuksia siihen suuntaan.»

»Roskaa! Kuules nyt, Carsten, kauanko aiot jatkaa narrinmetkujasi?»

»Narrinmetkuja! Jos luulet yhä, että kyseessä on vain narrinmetkut,
niin saan kautta autuuteni selittää sinulle, että olen ajatellut
Aamiaislehteä joksikin peräti muuksi.»

»Ennen kaikkea, älkäämme kinailko, siitä ei mitään synny.
Koetan katsella asiaa sinun näkökannaltasi, niin ehkä pääsemme
yksimielisyyteen.»

»Ei mikään ole minulle mieluisempaa.»

»Hyvä, siis alamme. Jokaisella ihmisellä on hintansa. Mikä on sinun?»

»Tarkoitat?»

»Mitä tahdot, kun jätät minut rauhaan ja lopetat toimintasi?»

»Viimeksimainittuun en suostu millään ehdolla, edellinen maksaa kuusi
kruunua.»

»Sen saat käteistä.»

»Äläs, sinä mies. Mene toimistoon ja ota itsellesi yhden vuoden tilaus,
niin asia on selvä.»

»En! Teetkö rauhan?»

»Vain mainitsemallani ehdolla.»

»Tahdotko myydä koko liikkeen? Tarjoan sinulle kymmenentuhatta kruunua.
Se on summa, josta sovimme, jos voittaisit vedon. Sinä et sitä voita,
niin että tämä on tavattoman suotuisa tarjous. Liikenäkökannalta
katsoen ei lehti hyvästä alusta huolimatta ole kymmenesosan arvoinen.»

»No, sitä et tiedä. Mitä se ei ole, siksi se voi tulla. Mutta, vaikkei
otettaisi tätä lukuun — vilpittömästi puhuen, Ole, olen luullut, että
sinussa olisi enemmän urheilumieltä. Olen pannut päähäni, että tahdon
voittaa vedon. Tahdon, ymmärrätkö?»

»Et sinä ilmoisna ikinä.»

»Saadaan nähdä. Mitä enemmän hangoittelet vastaan, sitä
mielenkiintoisemmaksi asia käy.»

»Onko tämä kantasi? Heität siis kymmenentuhatta ulos ikkunasta.
Tarjoukseni on vielä avoin; mutta kun olen astunut ulos tuosta ovesta,
niin se ei ole enää voimassa.»

»Aivan samantekevää minusta, en aio hyväksyä sitä. Näetkös, Ole,
minun kannaltani on kyseessä taistelu kaupungin älykkäimpäin aivojen
kanssa, jos siten saan sanoa. Olet tottunut ajamaan tahtosi perille
sekkikirjasi avulla; mutta tällä kertaa olet tilapäisesti eksynyt,
ystäväiseni. Tiedät hyvin, että asemani on sellainen, ettei minun
tarvitse ryhtyä tähän leipäni vuoksi. Sen puolesta voin jatkaa ikäni
loppuun asti vanhaa miellyttävää ja huoletonta tyhjäntoimittajan
elämää. Mutta näetkös, toimettomuus ei minua enää maita. Täällä on
liian levollista, me itsekukin lahoamme näissä oloissa. Käymme klubissa
ja juomme totia ja kinastelemme toistemme kanssa ja luemme Modalin
tuotteita ja tulemme niin pikkumaisiksi ja ilkeiksi, että vahingonilo
suorastaan pihisee meistä joka kerta, kun kuulemme, että Olsen on
tehnyt vararikon tai että Persen riitelee vaimonsa kanssa. Tarvitsemme
vähän vauhtia. Tarvitsemme puhumisen aihetta, joka on sen arvoista; ja
siinä arvelen Aamiaislehden voivan auttaa. Ja minussa on miestä saada
se aikaan, kun itse saan sanoa. Minulla on vähän varoja, joita olen
halukas kartuttamaan tai hävittämään, aina olosuhteiden mukaan; ja
minulla on ennen kaikkea aikaa.»

»Niin, ja sinulla on näsäkkyyden armolahja. Näsäkkyyttä tarpeeksi
käyttääksesi hyväksesi vaimoni kiltteyttä ja tuhmuutta, jotta
saavuttaisit korkean päämääräsi: saada puhua jostakin. Hyi — — —»

»Loruja, Ole! Tiedät sangen hyvin, että kunnioitan rouvaasi, ja tiedät,
että isku kohtasi sinua ja vain sinua. Vaimollasi ei ole ollut siitä
mitään ikävyyttä, ellei Jönsvang tai Modal ole ollut niin pölkkymäinen
ja vuodattanut vihaansa hänen ylitsensä. Valittaisin sitä kovin;
mutta sitä en voi todellakaan auttaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että
suorastaan itse annoit neiti Stenin haastatella itseäsi olematta
varuillasi. Sinun on myönnettävä, että sinun olisi pitänyt haistaa
käryä.»

»Niin, varjelkoon, se oli suoraa peliä, vaikka —»

»Oo, hän on suloinen, se sen teki.»

Ole hymyili kaikesta huolimatta asiaa muistellessaan.

»Kyllä hän on aimo neito. Minä se pölkkypää olin.»

»Niin, eikö totta?»

»Mutta olisit voinut antaa olla sekoittamatta Sofieta juttuun.»

»Se oli niin viekoittelevaa, Ole.»

»No niin, voit ainakin luvata, että vastedes rajoitut vain minuun.»

»Lupaan, etten sekoita perhettäsi asiaan.»

»Hyvä, siispä minä lupaan, että saat urheilla, kuten asiaa nimität.
Mutta älä valita, jos saat naarmuja. Tiedäthän, että joka leikkiin
ryhtyy, se leikin kestäköön.»

»Erinomaista — siispä päästiin kuitenkin eräänlaiseen tulokseen.»

       *       *       *       *       *

Ole Berg koetti rehellisesti voimainsa mukaan tehdä urheilun
jännittäväksi. Niinpä de Beer sai tietää muutamia päiviä myöhemmin
Jan Wilkeniltä syyn siihen, että useat vakituiset ilmoittajat
äkkiarvaamatta olivat peruuttaneet ilmoituksensa. Ne olivat
yksinkertaisesti ihmisiä, jotka olivat riippuvia sankarista ja
jotka olivat saaneet vihjauksen, että heidän oli keksittävä muita
keinoja tehdäkseen liikkeensä tunnetuksi kuin ilmoittaa Aamiaislehden
palstoilla.

Onneksi tällä ei ollut mitään vaikutusta tilaajien lukumäärään. Se
nousi tasaisesti ja varmasti. Lehti voitti taatusti jalansijaa yleisön
suosiossa, ja de Beerin täytyi myöntää, että Truls Wall oli oikea mies
miellyttämään lukijoiden makua ja hankkimaan monipuolista sisältöä
lehteen. Vähitellen hän myös sai liitetyksi lehteen joukon eri alojen
asiantuntijoita. Mutta tilannetta kuvaavaa oli, ettei yksikään näistä
halunnut panna nimeään kirjoitusten alle. Oli kuin joku käsi olisi
pitänyt kaikkea puristuksessa, ja toimituksessa oli se tunne, että Ole
Berg hallitsi laajempia piirejä, kuin de Beer aavistikaan.

Ilmoituslehti julkaisi pitkiä nimikirjoituksilla varustettuja
artikkeleita. Oli kuin kaikki kaupungin mahtimiehet olisivat äkkiä
saaneet vastustamattoman halun kirjoittaa. Ensin oli yliopettaja
Jönsvangin »Historiallinen katsaus Norjan keskiajan luostarielämään,
vanhempien lähteiden (Langen luostarihistorian) mukaan toimitettu.»
Sitä seurasi asianajaja Byen »Naisen suhde rikoslakiin» ja
pastori Traedalin »Lähetystyön merkitys nykyaikaisessa henkisessä
elämässä.» Vastapainoksi oli Aamiaislehdessä täysipitoisia
toimituksen artikkeleita kuten »Kaupunkimme taidekäsiteollisuus»,
»Kalastuselinkeino», »Kauppasuhteemme Englantiin» jne. Ja de Beerillä
oli tyydytys nähdä, että yleisön mieltä kiinnittivät enemmän
käytännölliset olot kuin keskiajan munkkielämä, vaikkakaan hän ei
voinut esittää lihavilla kirjasimilla painettuja nimiä.

Tavan takaa »Aviisi» julkaisi pieniä viisastelevia huomautuksia
»eräästä täkäläisestä lehdestä», pieniä myrkyllisiä pistoksia, joihin
vastattiin niin hyväntuulisesti, että noiden pikku uutisten kärki
katkesi ja yleisö vain nauroi ja piti asiaa huvittavana.

Mutta nämä kaikki olivat vain etuvartiokahakoita. Klubissa, pörssissä
ja kaikkialla tuntui, että suuria tapauksia oli odotettavissa. Kukaan
ei osannut sanoa, mitä tapahtuisi, mutta kaikki huomasivat, että
jotakin käryä oli ilmassa. Ole Berg kuljeskeli kasvoiltaan miltei sen
näköisenä kuin silloin, kun hän monta vuotta takaperin oli ansainnut
kiitetyn puolimiljoonansa metsäkaupoista Jemtlandissa. Ja hänen
ystävänsä ihailivat häntä hiljaisuudessa.

De Beer oli valveilla asemillaan. Hän aavisti, että tällä kertaa oli
kyseessä »olla tai ei olla», mutta hän vaani turhaan merkkiä, miltä
puolelta isku oli aiottu antaa.

Saadakseen tietää, kuinka asiat olivat, käytti hän hyväkseen
kalastusseuran vuosikokousta ryhtyäkseen sotaan Jönsvangia vastaan,
joka oli johtokunnan jäsen. Kummallista oli kuitenkin, että vaikka
Ilmoituslehti vähän vikuroi, niin annettiin Jönsvangin levollisesti
kukistua, sillä Ole Berg puhui kokouksessa seuraavaan tapaan: On
ryhdytty vastustamaan herra yliopettajan toimintaa ja vaikka ei
suinkaan ollut jätetty huomioonottamatta hänen suuria ansioitaan, niin
oli ehkä oikeinta korvata hänet miehellä, joka oli käytännöllistä
elämää lähempänä. Hän tahtoisi ehdottaa valittavaksi prokuristinsa Nils
Lemin. Herra Jönsvangia hän sen sijaan pyytäisi ryhtymään esimerkiksi
varajäseneksi. Näin kävikin. Mutta de Beerille se oli luonnollisesti
Pyrrosvoitto.

Muutamia päiviä myöhemmin oli taideyhdistyksen vuosikokous, ja silloin
Jönsvang sai korvausta: sillä nyt nitistettiin de Beer johdosta niin
sievoisesti, että se sai »Aviisin» suorastaan ulvomaan ihastuksesta.
Oli ilmeistä, ettei aiottu antaa Aamiaislehden useammin sanella ehtoja.
Taattu nurkkakunta seisoi yhtenä miehenä. Mutta taideyhdistys oli
kuitenkin vain laitos yhteiskunnan ylimmille. Suuri yleisö siitä viis
välitti. Kulttuurilaitos, joka vaati kaksikymmentä kruunua vuotuista
jäsenmaksua, ei ollut joka miehen asia. Tästä huolimatta de Beer oli
hirveästi vihoissaan ja olisi purkanut harmiaan ärtyisissä ja vähän
punnituissa artikkeleissa, ellei neiti Sten sangen päättävästi olisi
heittänyt niitä paperikoriin.

De Beer luonnollisesti raivostui mokomasta menettelystä; mutta ei
voinut kuitenkaan muuta kuin nauraa, kun tuo nuori nainen selitti,
että jos hänen välttämättä oli työskenneltävä idioottien hyväksi,
niin hän puolestaan yrittäisi myydä itsensä »Aviisille». Se ei nyt
kerta kaikkiaan paremmasta tietänyt, ja synnynnäinen heikkous oli aina
helpompi antaa anteeksi kuin itsehankittu.

»Te lienette oikea neiti Näsäkäs, te.»

»Niin, mutta siksi teidän ei pidä antautua alttiiksi vihollisille ja
sallia kaikkien ihmisten saada itselleen hauskaa harmistanne. Antakaa
ennemmin minun käsitellä Jönsvangia, niin pistän tanssiksi hänen
kanssaan. Nuoremmalla naisyhdistyksellä on lintu kynittävänä sen
herrasmiehen kanssa.»

»Kuinka niin?»

»Hän on yritellyt hangoitella erästä suunnittelemaamme käsityönäyttelyä
vastaan ja kieltänyt meiltä huoneen työväenyhdistyksestä;
ja tämä siksi, että katsoimme tarpeettomaksi valita häntä
arvostelulautakuntaan.»

»Mitä aiotte tehdä?»

»En tiedä. Olemme kodittomia. Meillä ei ole varaa vuokrata huoneustoa.»

»Hyvä! Minulla on aate! Antakaa minulle mahdollisimman pian uutinen,
että tämä käsityönäyttely, jota yliopettaja Jönsvang niin innokkaasti
on vastustanut, pidetään Aamiaislehden johdolla. Sitten vuokraamme
huoneuston ja annamme tilaajillemme vapaan pääsyn, kun taas muiden on
lunastettava lippu. Ovatko ne minkään arvoisia?»

»Ovat kuin ovatkin. Niissä on muutamia todella erinomaisia töitä.»

»Hyvä! Siispä ryhdymme suosittamaan nuorison alotetta ja taideteollisia
harrastuksia. Todennamme, että Aamiaislehti on naisten lehti, emmekä
unohda pistää mukaan jotakin vanhoista sumuaivoista, jotka eivät tunne
etsikkoaikaansa. Vähän iloa meidän on siitä saatava.»

»Loistavaa! Vielä tänä iltana esitän sen hallinnolle.»

»Ehto on, että Ilmoituslehti jätetään homman ulkopuolelle.»

»Tietysti. Luottakaa siihen, että Jönsvang & Knit harmistuvat
kuoliaaksi, ennenkuin laskemme heidät rauhaan.»

Näyttely avattiin jo viisi päivää myöhemmin, ja Ilmoituslehti oli
niin peloissaan tappiosta, että se omantunnonmukaisesti lunasti lipun
ja antoi sävyisän lausunnon ilmiöstä. Tosin kyllä lisättiin, että
niin ilahduttavaa kuin tuollainen kansantaide sinänsä olikin, niin
oli erittäin valitettavaa, että järjestäjät olivat laiminlyöneet
kutsua miehiä, jotka olisivat voineet antaa arvokasta johdatusta ja
huolehtineet hyvästä mausta; sillä valitettavasti näyttelyssä oli
useita esineitä, jotka mieluummin olisivat saaneet jäädä pois. Siitä
sopisi esittää pari esimerkkiä. — Ja Jönsvang, joka oli arvostelun isä,
lähti osoittamaan, kuinka mahdottomia olivat varsinkin neiti Gudrun
Stenin työt.

Mutta tässä tuo hyvä yliopettaja meni syhymättä saunaan. Eräs
Aamiaislehden numeroista sisälsi tavattoman terävän artikkelin, nimeltä
»Muumioita. — Eräs kuvaus.» Artikkeli todisti numeroilla ja tilastoilla
edistyksen pysähdyksen monissa yhdistyksissä, joiden esimiehenä
yliopettaja oli, ja vaati häntä vetäytymään syrjään nuorempien ja
raikkaampien voimien tieltä. Koko juttu antoi Ole Bergille aihetta
torua yliopettajaa klubissa; hän sanoi, että jos hän ei muuta osannut
kuin nolata itsensä, niin olisi paljon parempi, että hän pysyisi
nahoissaan, sillä muuten Ole ei tukisi Ilmoituslehteä. Myöhemmin
hän veti Modalin nurkkaan ja antoi hänen tietää, että hän ei ollut
asettanut rahoja käytettäväksi saadakseen yliopettaja Jönsvangilta
artikkeleita luostarielämästä ja persoonallisesta taidemausta, vaan
sitä varten, että Modal hankkisi kirjoituksia, jotka vetäisivät vertoja
Aamiaislehdelle.

Modal oli peräti onneton.

»Niin, mutta — nehän ovat täysipitoisia aiheita.»

»Täysipitoista moskaa! Sanon teille erään asian, Modal, en ole
todellakaan persoonallisesta ihastuksesta teihin ja Jönsvangiin avannut
kukkaroa. Minun puolestani saisi lehtirääsynne mennä männikköön; mutta
tällä hetkellä se ei sovellu tuumiini. Jos olisitte vähänkin sukkela,
olisitte niillä rahoilla tehneet siirron, joka olisi yhdellä iskulla
tehnyt de Beeristä matin.»

»Mitä tarkoitatte, herra tukkukauppias?»

»Menkää reppuun herra tukkukauppiainenne! Kun järkenne seisoo,
niin minun on kai sanottava se itse, vaikka minulle olisi paljon
mieluisampaa, jos olisitte keksinyt sen minun avuttani.»

»Valitan syvästi, ettei minulla ole teidän selvänäköisyyttänne. Mutta
antakaa minulle vihjaus, niin koetan tehdä teille mieliksi.»

»No niin, koettakaa saada palvelukseenne neiti, jonka de Beer on saanut
käsiinsä. Tarjotkaa hänelle kaksinkerroin se, mitä hän nyt ansaitsee,
tarjotkaa hänelle kolmekertaa niin paljon, jos tarve vaatii; mutta
ottakaa hänet, se on pääasia. Hän on panoksen arvoinen, sillä hänellä
on enemmän sanomalehtitajua pikkusormessaan kuin teillä ja Jönsvangilla
ja Traedalilla ja Byellä ja koko konkkaronkalla yhteensä. — Hyvästi!»

Ole Berg meni takaisin ystäviensä luo totipöytään Modalin jäädessä
seisomaan ja tuijottamaan ilmaan.




IV.


Seuraavana aamuna oli de Beer suuressa jännityksessä. Neiti Sten
oli nimittäin ilmoittanut de Beerille, että Modal antaisi hänelle
kaksinkertaisen palkan. Sellaista korotusta Aamiaislehti ei voisi
maksaa, mutta de Beer oli tarjonnut hänelle kahdeksankymmentä kruunua.

Kysymys oli siitä, vastaisiko neiti myöntävästi vai kieltävästi
hänen tarjoukseensa. Häntä puolittain kadutti, ettei ollut suostunut
hänen vaatimukseensa. Mutta asialla oli sekin puoli, että tämän
sanomalehtihuvittelun menot alkoivat nousta huolestuttavassa määrässä.
Vieläpä niin suuresti, että jos hän ennakolta olisi aavistanut, mikä
nielu se oli, niin hän tuskin olisi ryhtynyt hommaan. Jos näin jatkuisi
kauemmin, niin kymmenentuhannen kruunun voitto tai tappio vaikuttaisi
ratkaisevasti lehden talouteen. Oli kyllä hyvä olla korskea, niinkauan
kuin seisoi silmästä silmään Ole Bergin kanssa, mutta juttu näyttäytyi
toisessa valossa, kun sitä tarkasteli yksinään laskujen johdolla.

Neiti Sten oli sukkela ja älykäs, sitä ei voinut kieltää. Ilkeä
vain, että tulot tästä, kuten muistakin lehtiyrityksistä, saataisiin
säännöllisesti vasta sitten, kun kaikki oli tullut käyntiin. Siihen
mennessä oli vain koetettava pitää yritystä pystyssä. De Beer oli
valvonut yön ajatellessaan kaikkea tätä ja nyt aamuhetkellä hän oli
niin muokattu ja taipuisa, että hän varmasti myöntyisi, jos neiti olisi
järkähtämätön.

Tuntuikin näin ollen huojennukselta, kun hän raikkaana ja reippaana
purjehti konttoriin ja ilmoitti päättäneensä jäädä De Beerin ehdoilla.

»En voi todellakaan lähteä teiltä noiden kruunujen vuoksi. Minun
pitäisi luonnollisesti tehdä niin itseni ja äitini vuoksi; mutta
tiedättekö, en voi sietää ajatusta, että tukkukauppias saisi käteensä
sellaisen valtin kuin minä olen.»

De Beer oli päässyt tasapainoon samassa hetkessä, kun hän kuuli, että
neiti jäisi.

»Teiltä ei puutu itseluottamusta, hyvä neiti Sten; mutta samantekevä,
te olette helmi.»

»Tuhat kiitosta!»

»Sitäpaitsi tunsin, ettei teillä olisi sydäntä jättää meitä juuri nyt,
kun alkaa käydä jännittäväksi.»

»No, enpä tiedä. Olisi ehkä vielä jännittävämpää olla toisella
puolella. Voi taivasten tekijät, kuinka olisin tanssittanut teitä!
Olkaa varma, että se olisi jotakin muuta kuin olla käsirysyssä Modalin,
tuon lallukan, kanssa.»

Hän löi kätensä yhteen ilosta vain ajatellessaan asiaa, ja hänen
valoisa mielialansa tempasi de Beerinkin mukaansa.

»Niinkö luulette, neiti? Kunpa ette vain olisi kuluttanut kenkiänne
siinä tanssissa.»

»En toki, kuinka voitte sellaista ajatella. Aluksi minä esimerkiksi
olisin julkaissut viikottain pilapiirroksia, joissa te olisitte
näyttelyt kurjaa osaa.»

»Tuhat tulimmaista! Siinäpä aate, neiti! Mutta mistä saisitte
käyttökelpoisen piirtäjän?»

»Höpsis, eikö muuta. Se on minun pienempiä taitojani.»

»Todellako? Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen?»

»Luettelisinko muka teille kaikki ihanat ominaisuuteni! Silloin en
pääsisi loppuun vuorokaudessa.»

»Leikki syrjään, neiti. Osaatteko piirtää pilakuvia?»

»Varmasti osaan, mutta löytävätkö ne armon silmissänne, se on asian
toinen puoli.»

»Antakaa minulle näyte!»

»Sen saatte puolen tunnin kuluttua.»

Kun de Beer hetkistä myöhemmin näki itsensä ikuistetuksi
onnenonkijaksi, joka ajoi neiti Stenin hahmossa olevaa rouva Onnetarta,
nauroi hän niin, että sai kyyneleet silmiinsä. Tuota vietävän
tyttölasta! Hänellä ei ollut suurta mainetta, mutta totisesti hän oli
korvaamattoman hupaisa. Hän istui ja hekotti itsekseen; hänen eteensä
aukeni loppumattomia näkyjä, mitä voitiin saada aikaan tällä uudella
aseella, joka niin arvaamatta oli joutunut hänen haltuunsa. Mutta ehkä
oli oikeinta säästää ruutia toistaiseksi. Sitä kyllä tarvittaisiin
myöhemmin. Sillä välin sopisi ehkä antaa Gudrun Stenin nimen loistaa
puolilihavalla painettuna eräiden lehden artikkelien alla. Siinä olisi
vähän voitonhymistystä ja torventoitotusta siitä, että Ole Berg oli
vetänyt tyhjän lipun taiston arpajaisissa. Ei pitänyt unohtaa, että
uneton yö oli kostettava.

Mutta ei myöskään käynyt laatuun unohtaa päivän töitä Ole-pojan vuoksi.
Muun muassa oli Stig Hvide. Hänen oli kuin olikin saatava letkaus;
sillä hän ei ikinä tehnyt muuta kuin pahaa. Tässä tuonoin hän oli
tuonut uutisen viljanlastauksesta satamassa, mikä luonnollisesti oli
peräti erehdyttävä. Ainoa, mihin se mies kelpasi, oli venyttää aiheita
niin, että sai kolme eri uutista siitä, minkä paremmin olisi voinut
sanoa kahdella rivillä.

Entä hänen ilmettään, kun hän puolipöhnäisenä tuli toimitukseen. Oli
kuin hän olisi ollut koko puuhan omistaja ja itsevaltias. Oli ilmeinen
ihme, ettei Truls Wall ottanut häntä niskasta ja ajanut ovelle, niin
ärsyttävä hän saattoi olla.

Mutta Wall oli kärsivällinen sielu. Hänellä oli vaimo ja lapset
kotona, niin että hänellä ei ollut varaa käydä kenenkään kimppuun. Oli
muuten merkillistä, kuinka ruoanmetsästys teki miehelle vaikeaksi olla
aivan suora selästään. Tuo mies parka oli ja otti vastaan juopuneen
reportterin piikittelyjä. Se oli miltei viheliäistä.

Gudrun Stenpä oli toista tekoa. Siinä tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi.
Hm! Hän ei siis voinut lähteä tiehensä noiden kruunujen vuoksi. Silloin
oli kai jotakin, joka sitoi häntä; sillä veruke, ettei hän soisi
Bergille valtteja, oli todella aivan liian laiha.

De Beer siveli mietteliäänä vaaleata poskipartaansa. Neljänkymmenen
korvissa oleva mies ei liene liian vanha vaikuttaakseen herkkään
neidonsieluun. Karaistunut vanhapoika jäi istumaan ja tuijottamaan
pilviin ajatusten villinä kirmatessa.

Kauan, kauan hän jäi siten istumaan, kunnes vihdoin murahti jotakin
»vanhasta hupsusta», nousi ja meni ulompaan konttorihuoneeseen, missä
tavattoman tarmokkaasti alkoi hosua ja antaa määräyksiä, joita ei
kukaan ajatellut totella, paitsi juoksupoika, joka hämmentyi kohusta ja
hääri kuin hyrrä.

»Missä Bro on? Eikö kukaan ole nähnyt Brota? Sepä nyt kummaa,
ettei mies ole ikinä täällä, kun häntä tarvittaisiin. Tavattoman
epäluotettava henkilö. Ilmoittakaa minulle, kun hän tulee. Minun on
saatava hänet käsiini. Kuuletteko, Nall, heti kun hän on tullut, niin
lähettäkää hänet luokseni. Ja mitä sinä, Olav, siinä hääräät? Mene
etsimään, jos sattuisit löytämään hänet. Hän luultavasti vetelehtii
jossakin kapakassa, sen sijaan että tekisi jotakin. Anna mennä, poika.
Etkö ole vielä lähtenyt? Kumma, kuinka pitkän ajan tarvitset, ennenkuin
lähdet mitä yksinkertaisimmille asioille.»

Wall oli aivan rauhallinen, hän alkoi tottua näihin toimittajan
äkillisiin tarmonpuuskauksiin.

»Noo, hän tulee luultavasti ajoissa.»

»Ajoissa? Mitä se merkitsee? Kuulette, että tarvitsen häntä nyt, tällä
hetkellä. Ei käy laatuun, isäseni, ottaa kaikkea niin tyynesti.»

Wall ei vastannut, ja de Beer katosi kaikista pyhimpään, hetki sen
jälkeen tullakseen takaisin riuhtaistakseen hatun ja takin naulasta.
Sitten hän meni ovesta ulos.

Wall katsoi hänen jälkeensä ja pudisti päätään. Oli tuiki
käsittämätöntä, kuinka hermostuneeksi ja kiihkoisaksi toimittaja oli
tullut. Mutta Wall ei tietänyt, että hänen isäntänsä mieleen oli äkkiä
johtunut, että painon työtä oli tarkastettava. Oliko tämä yhteydessä
sen tosiasian kanssa, että neiti Sten juuri siihen aikaan oli siellä ja
luki korrehtuuria — se jääköön sanomatta.

       *       *       *       *       *

Vasta iltapäivällä Stig Hvide näyttäytyi. Hän oli tavallista
hengästyneempi ja vaati kopeillen päästä toimittajan puheille.

Hänen tahtoonsa suostuttiin, ja hän sai täyden annoksen haukkumisia
syntiensä vuoksi. De Beer oli sangen armoton eikä säästänyt suolaa,
etenkin kun häntä ärsytti Bron pölhömäinen hymy hänen kuunnellessaan
esitystä. Parantumaton reportteri seisoi jäykkänä ja suorana ajettunein
silmin ja antoi myrskyn käydä ylitseen tekemättä ilmettäkään, ja kun de
Beerin vihdoin oli keskeytettävä vetääkseen henkeään, sanoi Bro aivan
levollisesti täyteläisellä miesäänellä hitaasti ja juhlallisesti:

»Menkää helkattiin!»

Minkä jälkeen hän teki täyskäännöksen ja mennä teiskasi ulos
toimituksesta.

De Beer jäi sanattomaksi hämmästyksestä ja suuttumuksesta. Mistä tämä
uppiniskaisuuden henki, joka oli tarttunut heihin kaikkiin? Ei kai vain
Ole Bergillä liene sormiaan pelissä ja ei kai hän koettane nitistää
Aamiaislehteä heikentämällä vihollisleirin kuria.

Sitä se ei täysin ollut; Ole Berg oli personallisesti aivan viaton
tähän de Beerin uuteen onnettomuuteen. Asia oli nimittäin se, että kun
Modal sai tietää, ettei neiti Sten halunnut pettää vanhaa lippuaan,
niin tuo hyvä mies tuli peräti pahoilleen. Pelolla ja vavistuksella
hän ajatteli mahdollisuutta, että Ilmoituslehti menettäisi Ole Bergin
mahtavan suojelun ja avoimen kukkaron; ja hän tähysteli maailmaa
ympärillään, loihtiakseen pois suuren miehen vihan.

Silloin kohtalo tahtoi, että hänen silmänsä lankesivat Stig Hvideen, ja
epätoivoinen tilanne antoi hänelle ylevän aatteen tuoda Ole Bergille
tämän arvon henkilön sovitusuhriksi ja korvikkeeksi kaunottaresta,
joka oli saavuttamaton. Siksi hän kutsui Bron luokseen, voiteli hänen
mieltään kauniilla sanoilla ja ylistyksillä, lupasi hänelle kultaa (ei
paljon) ja kunniaa, jos hän vihkisi elämänsä ja työnsä Ilmoituslehden
menestykseksi ja Aamiaislehden häviöksi.

Ole Bro ei tehnyt montakaan vastaväitettä.

Ne harvat, jotka hän esitti, raivattiin helposti tieltä kahdenkymmenen
kruunun ennakkomaksulla. Tästä siis johtui rakastettavan Stig Hviden
halu ylimääräiseen hummaukseen, ja siitä taas hänen sopimaton
vastauksensa isännälleen.

Mutta tästä kaikesta de Beer ei toistaiseksi tietänyt mitään. Vasta Jan
Wilkenin kaikkitietäväisyys sai hänet ajan täyttyessä huudahtamaan:

»Jumalan kiitos, että vielä on idiootteja tässä maailmassa. Ajatelkaa:
metsästää neiti Gudrunia ja saada Ole Bro. Sitä voi sanoa nokkelaksi.»

Hän siveli tyytyväisenä poskipartaansa, kuten tapansa oli, ja jatkoi:

»Niin, niin, hyvä Fredrik Horneman Sjöström Hansen, toivottavasti
toivumme tästä tappiosta. Te kirjoitatte hirveätä norjaa; mutta teidän
uutisenne ovat useimmiten oikeita. Te otatte tästä päivästä lähtien
haltuunne Stig Hviden paikan. Wall ja minä autamme teitä kieliopissa.»

Kun Modal omasta kekseliäisyydestään päihtyneenä ja voitonvarmana
toi Ole Bergille iloisen sanoman, että hänen oli onnistunut ampua
aukkoja vihollisen varuksiin, tuli Ole kovin tyytyväiseksi ja pyysi
saada tietää yksityiskohtia. Kun hän oli saanut ne, niin hän oli
huomattavasti vähemmän tyytyväinen. Hän käytti koko joukon sangen
väkeviä sanoja, jotka eivät olleet juuri hurskaita. Itsessään se ei
ollut niin vaarallista; sillä koko kaupunki tiesi, että vaikka Ole Berg
oli vähän pikainen luonteeltaan, niin hän oli yhtä hyvä taas, kun oli
kerran koroillaan käännähtänyt.

Ei, onnettominta oli tällä kertaa se, että Modal sai seistä vastaajana
heidän ollessaan kävelemässä kaupungin puistossa, ja inha kohtalo
sovitti niin, että pikku Jan Wilken myöskin oli samaan aikaan ulkona.
Ei kuitenkaan kohtalo, vaan Jan Wilken itse sovitti niin, että hän
käveli tarkoin noiden kahden herran kintereillä, noin kahdeksan
askeleen päässä; ja Ole Berg sovitti niin, että jokainen hänen
lausumansa sana voitiin kuulla tuon matkan päähän ja kauemmaksikin.
Vihdoin de Beer piti huolta siitä, että kutakuinkin sananmukainen
selostus ynnä lyhyt katsaus tapahtumiin saatiin lukea Aamiaislehdestä
kolme päivää myöhemmin, kun taas neiti Sten laati piirustuksen, joka
sai koko kaupungin vääntelehtimään naurusta.

Kerta kaikkiaan on sanottava, että Ole Bergillä oli vähän iloa
Modalille antamastaan vihjauksesta, kuinka de Beer oli nitistettävä. Ei
auttanut paljoa Ilmoituslehden äkäinen peruutus, jonka se itse kumosi
syyttämällä kolme riviä alempana de Beeriä vakoilusta ja sopimattomasta
yksityiskeskustelujen väärinkäytöstä, keskustelujen, jotka oli saatu
kuuntelemalla ovien takana. De Beer saattoi hyvällä omallatunnolla
sanoa, ettei julkisella paikalla kuunnella ovien takana, ja kun eräät
henkilöt katsoivat soveliaaksi pestä likaista pyykkiänsä sellaisella
paikalla, niin oli vain luonnollista, että yleisö osotti määrätynlaista
mielenkiintoa tapahtumalle.

Ole Berg raivosi; mutta hän älysi, ettei käynyt enää laatuun
antaa Modal & Kumpp. yksinään hoitaa asioita. Hänen oli itse
henkilökohtaisesti tartuttava remmiin, huolimatta siitä, että
liikeasiat juuri silloin veivät miltei koko hänen aikansa. Kuitenkin
hän piti varmimpana pysyä erillään kynäilystä. Hänhän tiesi katkerasta
kokemuksesta, että sillä alalla hänen vastustajansa oli liian
vaarallinen.

Vähän punnittuaan hän valmisti suunnitelmansa, ja sen ensimäisenä
renkaana Ilmoituslehti sisälsi eräänä päivänä seuraavan ilmoituksen,
joka oli valtavilla kirjasimilla painettu etusivulle:

  »Sunnuntaina 3 p:nä joulukuuta klo 5 ip. pidetään

  YLEINEN KOKOUS Klubin juhlasalissa.

  Tukkukauppias Ole Berg puhuu 'Häpeällisistä sanomalehtioloista'.
  Vapaa pääsy kaikille.»

Seuraavana aamuna Aamiaislehti julkaisi ilmoituksen ilmaiseksi, mutta
oli kyllin hävytön liittämään erääseen kulmaan kursiivilla: Tämän
ilmoituksen on hyväntahtoisesti painattanut toimittaja de Beer, joka
suorittaa kulut siitä.

Tästä menettelystä oli seurauksena, että Bergin asiamies aamupäivällä
tuli toimistoon ja pyysi saada tietää, mitä ilmoitus maksoi, mutta
siitä kieltäydyttiin kohteliaasti sanomalla, että de Beer katsoi
kunniaksi ja iloksi tällä vaatimattomalla tavalla olla korvauksetta
avuksi ystävälleen ja vastustajalleen.

Neljännestuntia myöhemmin tuli Ole Berg raivoissaan ja vaati
toimistoneidiltä tietoa, mitä sen ja sen suuruinen ilmoitus maksaa.
Neiti oli saanut ohjeet ja vastasi rävähtämättä:

»Kuusi kruunua, herra tukkukauppias», minkä jälkeen Ole Berg heitti
rahat pöydälle ja lähti tiehensä sanaa sanomatta. Mutta tuskin hän oli
tullut konttoriinsa, kun de Beer jo soitti hänelle ja kysyi, olivatko
nuo kuusi kruunua ennakkomaksuna vuoden tilauksesta. Oli vaikea
käsittää summan saantia muulla tavalla, kun Berg ei kerran ollut mitään
velkaa toimistoon.

Ole Berg pani tarmokkaan vastalauseen. Rahoja ei mitenkään ollut
pidettävä tilausmaksuna: ne olivat suoritus ilmoituksesta, kun hän
ei mistään hinnasta tahtonut olla velkaa tai tuntea kiitollisuutta
Aamiaislehdelle tai de Beerille personallisesti, ei tästä eikä mistään
muustakaan summasta.

De Beer vastasi, ettei hän vaatinut kiitollisuutta, vaan oli pakotettu
lähettämään rahat viipymättä takaisin, ellei hän voinut viedä niitä
kirjoihin tilausmaksuna.

Ole Berg vannoi pitkälti ja väkevästi, ettei hän tahtonut kuulla eikä
nähdä rahoja. De Beer saisi hänen puolestaan tehdä niille tahtonsa
mukaan, mutta Ole otti taivaan ja maan ja koko konttorihenkilökuntansa
todistajaksi, että hän nimenomaan kielsi rahojen olevan tilausmaksun,
minkä jälkeen hän soitti de Beerin korvaan, joka ei kiukustunut, vaan
päivastoin hymyili viekkaasti kädellään sivellen poskipartaansa.

Seuraavana aamuna oli Aamiaislehdessä seuraavaa:

  »SUURENMOINEN LAHJA.

  Herra tukkukauppias Ole Berg on jalomielisesti eilen jättänyt
  toimistoomme rahasumman käytettäväksi hyvään tarkoitukseen
  toimituksen lähempien ohjeiden mukaan.

  Summa — 6:00 kruunua — on tänään lähetetty köyhien lasten
  vaateapuyhdistykselle.

  Samalla kun lausumme jalolle lahjoittajalle pienokaisten kiitokset,
  emme voi olla kehoittamatta, että tätä kaunista esimerkkiä
  noudattaisivat oikein monet kaupunkimme kansalaiset. Sydämestä
  riippuu kaikki.»

Kun de Beer tuli toimitukseen sinä aamuna, kun tämä täräys oli
ollut lehdessä, pyydettiin häntä mitä pikimmin soittamaan Bergin
yksityisasuntoon.

»Sinäkö se olet, Carsten?» sanoi Ole puhelimessa. »Valitettava
painovirhe on päässyt tämänpäiväiseen uutiseen. Summan suuruus on 600
kruunua eikä 6:00 kruunua kuten väärin ilmoitat. Onko se sovittu?»

»En tiedä. Summa näyttää kauniilta, niinkuin se on. Voit säästää 594
kruunua.»

»Kun olen valmis hellittämään päähänpistojesi hyväksi, niin voisit
kannattaa hyvää asiaa myöntämällä, että on tullut painovirhe. Sinulla
on joka tapauksessa kostosi, ja ellet pane suurta arvoa minuun, niin
voisit tässä tapauksessa myöntyä köyhien lasten vuoksi.»

»Hyvä. Minun lienee se tehtävä.»

»Niin, mutta suoraan ja mutkitta, pistoksitta ja vihjeittä. Lupaatko
minulle sen?»

»Annan kunniasanani, herraseni.»

Ja Aamiaislehti oikaisi valitettavan painovirheen, joka oli omiaan
asettamaan kaupungin mesenaatin väärään valoon. Mutta saatiin
toivottavasti otaksua, ettei yksikään lehden lukijoista ollut
epätietoinen todellisesta määrästä. Pikkumaisuudesta ei tukkukauppias
Ole Bergiä voitu syyttää.

Mutta monet haistelivat käryä, sillä köyhien lasten vaateapuyhdistyksen
johtokunta piti naurettavana, että Bergin lahja maksettiin kahtena niin
erisuuruisena eränä.

Mutta silti vaatteet lämmittivät lapsi raukkoja yhtä hyvin.




V.


Lauantaina joulukuun toisena päivänä, siis päivää ennen taistelua, oli
de Beer koonnut avustajansa viimeiseen neuvotteluun.

»No niin, hyvät naiset ja herrat, onko teillä kellään edes kahden
killingin arvoista aatetta?»

Jan Wilken yskähti kainosti ja näytti haluavan sanoa jotakin.

»No, antakaa tulla, kaikkitietävä ystäväiseni. Näytätte olevan
tikahtumaisillanne.»

»Ettekö te, herraa toimittaja, voisi esittää suunnitelmaa, kuinka
olette ajatellut taistelun tapahtuvaksi?»

»Vaikeata kylläkin, siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole
mitään suunnitelmaa. Olen ajatellut hiljalleen, että lähettäisimme
huomenna lentolehtisiä, että kokous pidetään puoli kuudelta viiden
asemesta, mutta se on uskallettua, sillä »Aviisi» syyttäisi meitä
silloin tahallisesta valheesta, mikä ei ole kaunista.»

»Niin, mutta jos ilmoituslehdissä on kello puoli viisi, niin kukaan ei
voi sanoa, että olisimme ehdoin tahdoin estäneet yleisöä tulemasta, ja
saamme aikaan sen, että herra tukkukauppiaalla on sangen kärsimätön
kuulijakunta. Ja jos kello puoli viideltä kokoontuvassa yleisössä on
sopiva prosentti alaikäisiä ja alamittaisia, niin voimme otaksua, että
ne ilmaisevat kärsimättömyytensä.»

Jan Wilken istui hetken ja katseli mietteliäänä eteensä, sitten hän
jatkoi aivan toista asiaa:

»Rautakauppias Nielsenin ikkunassa on muutamia pillejä, jotka maksavat
kaksikymmentä äyriä kappale. Tusinoittain ne ovat luultavasti
vieläkin halvempia. Puolen grossia saisi mahdollisesti kymmenellä tai
kahdellatoista kruunulla.»

De Beer pysähtyi keskelle lattiaa:

»Autuuteni kautta, Hansen, te olette nerokas, mutta ei, sellaiseen en
sentään voi ryhtyä. Sehän on samaa kuin järjestää mellakka, ja ihmisen
puuhilla on toki joku raja.»

Hän pitkitti väsymätöntä käyntiään pari kertaa edestakaisin, mutta meni
sitten kirjoituspulpettinsa luo.

»Mutta ajatus on suorastaan nerokas ja se on palkittava. Olkaa hyvä,
Hansen. Tässä on kahdentoista kruunun kassaosotus teidän hyvän
aatteenne vuoksi.»

Hän ojensi Jan Wilkenille osotuksen ja tämä arvon herra pisti sen
taskuunsa kasvojen värähtämättä.

       *       *       *       *       *

Jan Wilkenin ehdottamat ilmoituslehtiset ajanmääräyksineen olivat
täydellinen erehdys. Jo kello neljältä alkoi ihmisiä kerääntyä jonoon
klubin juhlahuoneuston ulkopuolelle; mutta siihen aikaan olivat
vielä kaikki ovat suljetut ja kaasu sytyttämättä. Tämä herätti
tyytymättömyyttä. Useimmat alkoivat vapisten odottaa; ensin pääoven
luona, mutta vähitellen joukko kasvoi, kunnes se täytti koko puutarhan
ja ulottui kauas kadulle.

Yksinäinen haahmo ilmaantui pääkäytävän yläpuolella olevalle
parvekkeelle. Se oli mies, jonka oli määrä sytyttää kaasulyhdyt. Joukko
tervehti häntä tuhatäänisin eläköönhuudoin. Jan Wilken älysi, että
suuri hetki läheni. Hän järjesti joukkonsa Aleksanteri suuren falangin
tapaan ja kiilasi sen pääkäytävää kohti, jonne se pääsi samalla
hetkellä, kun ovat avattiin. Sata kaksikymmentä toivorikasta nuorta
norjalaista ryntäsi saliin ja valtasi kaikki strateegiset kohdat,
nimittäin parvekkeen koko ensimmäisen penkin ja kolme neljä penkkiä
lattialta.

Hetkisen näytti kuin Jan Wilkenin suuri hyökkäys onnistuisi.

Mutta sitten tapahtui odottamatonta, kuten aina käy ratkaisevalla
hetkellä. Se murskasi suunnitelman. Pojat, joiden taisteluinto
oli herätetty, eivät olleet enää hillittävissä. Sali oli täynnä
kädenkäänteessä, mutta ulkona olevan joukon vielä tungeskellessa
päästäkseen sisään kuului parvekkeelta terävä pillin vihellys. Kukaan
ei voinut varmasti sanoa, kuka aloitti, mutta vähemmässä kuin viidessä
sekunnissa 119 muuta pilliä noudatti merkinantoa, ja niin syntyi
huumaava, hitonmoinen konsertti.

Puoti-, konttori- ja muut naiset, joiden ohjelman mukaan piti olla
ensi penkissä, eivät olleet päässeet perille, mutta se ei juuri mitään
merkinnyt, sillä eräät kunnon porvarit näyttelivät naisten osaa
ja huusivat pelästyneinä poliisia, josta oli seurauksena se, että
sekamelska paisui kuin lumivyöry.

Poliisit noudattivat vaatimusta ja komensivat. Itse poliisimestari
ilmaantui korokkeelle ja huusi yleisölle, että ellei melu paikalla
loppuisi, niin sali tyhjennettäisiin. Tietysti hälinä tästä yhä
lisääntyi, minkä vuoksi poliisivoima, jota oli kahdeksan vahtivuoroaan
suorittavaa konstaapelia, sai käskyn marssia sisään, minkä he myös
tekivät. Vähän jälkeenpäin he olivat ulkona taas — jäsenet hellinä.

Lähetettiin hakemaan lisäväkeä, ja koko poliisikunta, viidenkymmenen
miehen vahvuinen, kapuloilla varustettuna ja poliisimestarin johtamana
marssi suljetuin rivein paikalle.

       *       *       *       *       *

Poliisin tyhjentäessä salia käymme vieraisille Ole Bergin
yksityisasuntoon, mihin oli kokoontunut eräitä hänen ystäviään
vahvistamaan ja rohkaisemaan häntä edessäolevalle sotaretkelle.
Asianajaja Bye istui leveänä nojatuolissa ja selitteli käsittämättömiä
aatteitaan pastori Traedalille. Yliopettaja Jönsvang oli saanut kiinni
Olen napinreiästä ja pänttäsi hänen päähänsä hyviä neuvoja. Modal taas
kulki ympäri ja hieroi käsiään.

Silloin puhelin soi. Berg riistäytyi irti neuvonantajastaan.

»Halloo, tämä on Berg.»

Se oli eräs Ilmoituslehden avustajista, joka tiedusteli Modalia.

»Hän on kyllä täällä. Onko kyseessä jotakin erikoista? — Meteli klubin
ulkopuolella, niinkö sanotte? Onko se vakavaa?»

»Kuolema ja kadotus. Onko Ole Bro siellä toimistossa?»

Loppusoitto.

»Hyvät herrat, tästä tulee hauskaa. Klubin edustalla on syntynyt meteli
de Beerin kirottujen ilmoituslehtisten vuoksi. Missä on teidän Stig
Hvidenne, Modal?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä.»

»Te ette milloinkaan tiedä mitään. Tuokaa hänet minulle tuossa
tuokiossa ja koettakaa kerrankin saada itseenne vähän vauhtia.
Ja te muut saatte tehdä minulle sen palveluksen, että häviätte
täältä. Minulla on nyt kiirettä hetkeksi, niin että teidän on
annettava anteeksi, ettei minulla ole aikaa kohteliaisuuksiin ja
vieraanvaraisuuteen. Myöhemmin illalla olette kaikki tervetulleet.
Näkemiin siksi.»

Hän työnsi heidät varovasti ovesta suureksi harmiksi Jönsvangille, joka
piti juhlallisista tavoista ja katsoi tulleensa loukatuksi, kun häntä
oli kohdeltu noin mutkattomasti.

Kun vieraat olivat menneet, soitti hän ja antoi palvelijan tuoda viskyä
ja seltteriä. Hänen rouvansa tuli sisään ja kysyi huolestuneena, mitä
oli tekeillä. Hänen rauhoittamisensa vei kolme minuuttia — ja niin hän
oli vihdoinkin yksin.

Hän käveli kärsimättömästä edestakaisin huoneessa:

— Vai se oli suunnitelmasi, sinä kelpo Carsten.

Hän puhui puoliääneen itsekseen, mutta oli muuten merkillisen
levollinen.

— Odotas. Jospa vain Modal, tuo lentävä hollantilainen, saa käsiinsä
juopuneen nautansa, niin joudut sellaiseen metakkaan, josta et ikänä
ole uneksinut. Se on tosi kuin vesi.

Modalilla oli onni muassaan. Kun hän umpimähkään oli juoksennellut
katuja muutamia minuutteja, joutui hän nenätysten Ole Bron kanssa.
Reportteri oli vähän toisellakymmenellä, mutta ei niin pahasti, ettei
häntä olisi voinut sanoa suhteellisen normaaliksi. Hänet vietiin
riemukulussa Ole Bergin luo.

»Hyvä on, Modal. Nyt on parasta, että menette huolehtimaan lehden
tarpeista, minä tässä vähän puhelen herra Bron kanssa.»

Mitä keskustelemista noilla kahdella oli, se on jäänyt salaisuudeksi
tähän päivään asti, mutta varmaa on, että neljännestuntia myöhemmin
saatiin nähdä tukkukauppias Ole Berg omassa korkeassa persoonassaan
ohjaavan hoipertelevaa Stig Hvideä klubiin päin. Torilla, vähän matkan
päässä aaltoilevasta väenpaljoudesta he pysähtyivät. Berg pudisteli ja
ravisteli seuralaistaan sangen kouraantuntuvasti:

»No, virotkaa nyt, hitto soikoon, Käykää päälle! Jos kaikki sujuu
toivomusten mukaan, voitte tulla konttoriini ja nostaa rahat huomenna
tai koska haluatte.»

Sitten Ole Berg teki täyskäännöksen ja jätti sanomalehtimiehen oman
onnensa nojaan.

       *       *       *       *       *

Poliisin onnistui tyhjentää sali. Yksi ainoa äksy vetkale vietiin
vahtiin, missä hän ilmoitti nimekseen Fredrik Horneman Sjöström Hansen,
mutta huolimatta monista helähtelevistä nimistään pistettiin hänet
armotta putkaan. Tämä oli kohtalokasta, sillä täten jäivät poikajoukot
johtajatta.

Klubin edustalla olevassa puutarhassa kehkeytyi poliisin ja
kiihoittuneen väkijoukon kesken oikea käsikähmä. Poliisi käytti
kapuloitaan, ja joukko heitteli kiviä.

Kaikki kävi sangen elokkaasti. Mutta juuri kun meteli oli
korkeimmillaan, tuli juopunut mies horjahdellen väkijoukkoon. Hän huusi
ja huitoi käsiään kuin mieletön:

»Aamiaislehden luo, lähdetään Aamiaislehden luo; se on syynä koko
kurjuuteen.»

Tuo tiheään sulloutunut joukko heilahteli vähän sinne ja tänne, minkä
jälkeen koko parvi ohjasi kulkunsa torille Aamiaislehden konttorin luo.

Kun joukko tuli, vyöryen torille kuin suunnaton aalto, seisoi de Beer
imperaattorin ilmein keski-ikkunassa ottaakseen sen vastaan. Hän
seisoi pää vähän taaksepäin heitettynä ja oikea käsi napoleonimaisesti
pistettynä neljännen ja viidennen liivinnapin väliin.

Hyöky kohisi häntä vastaan:

»Siellä se on, siellä se on.»

Silloin joku huusi joukosta:

»Alas Aamiaislehti! Alas lihava sika!»

Ja samassa silmänräpäyksessä suhahti kivi läpi ilman. Se sattui ruutuun
de Beerin vierellä, niin että sirpaleet sinkoilivat hänen ympärillään.

Joukko seisoi hetkisen neuvotonna. Ei oikein älytty, mitä tämä
merkitsi. Sitten suhahti taas kivi! Se sattui! De Beer sai kolauksen
otsaansa ja vaipui tiedotonna lattialle.

Seuraavassa hetkessä sai talo kokonaisen kivisateen. Ei ainoakaan ruutu
ollut eheä. Vieläpä alakerroksen puotien raskaat peililasit särkyivät
pirstoiksi.

Gudrun Sten ei hämmentynyt tilanteesta. Hän otti käsiinsä johdon
konttorissa:

»Wall, kantakaa toimittaja sisähuoneen leposohvalle. Minä autan teitä.»

Ja kivien suhahdellessa sisään ikkunoista suorittivat nuo kaksi
urhoollisen samarialaistyönsä. Sitten hän meni puhelimen luo,
huolimatta siitä, että se oli huoneen uhatuimmalla paikalla, ikkunoiden
edessä olevalla pöydällä.

Hän soitti.

»Yhdistäkää heti paloasemalle.»

»Lähettäkää viipymättä ruiskut torille ja hajoittakaa väkijoukko
vesisuihkuilla. Tulkaa heti, voi olla kyseessä ihmishenki, jos
vitkastelette. Tämä on Aamiaislehden konttorista. Otamme vastuullemme
kaiken, mutta kiiruhtakaa.»

Taas kului muutamia minuutteja tuskallisessa jännityksessä. Hän oli nyt
hakenut suojaa kahden ikkunan väliseltä seinämältä. Ulkona huudettiin
ja hoilattiin tolkuttomasti ja hirveästi. Odotusaika tuntui hänestä
ikuisuudelta. Eikö palokunta ikinä pääsisi perille?

Silloin kajahti ulkoa uusi huuto, pahempi, mielettömämpi kuin yksikään
edellisistä. Hän rohkeni kurkistaa ulos. Käsivarrenvahvuinen vesisuihku
pyyhälsi yli joukon. Vielä hetkinen, ja pari kolme muuta suihkua
seurasi ensimmäistä.

Se auttoi. Joukko hajaantui villiin pakoon. Muutamassa minuutissa oli
tori lakaistu tyhjäksi väestä ja hyväätekevä hiljaisuus levisi. Vielä
kuului erinäisten ryhmien huutoja sivukaduilta, mutta nekin vähitellen
hajosivat ja hävisivät.

       *       *       *       *       *

Tohtori oli ollut de Beerin luona. Hän oli sitonut hänet ja oli taas
mennyt tiehensä annettuaan muutamia ohjeita.

Gudrun seurasi häntä ulos ja lukitsi oven hänen jälkeensä. Sitten hän
palasi potilaan luo.

Mutta hän ei ollut istunut kauan, kun ovelle koputettiin kovasti ja
tarmokkaasti. Hän meni taas oven luo, mutta ei avannut heti.

»Kuka siellä?» kysyi hän varovasti.

»Avatkaa, minä se olen, Berg.»

Hän avasi ja Berg astui sisään. Hän oli punainen ja kiihoittunut.

»No, kuinka täällä jaksetaan?»

»Kuten näette, kaikki on murskattu.»

»Oh, viis siitä! Minä kysyn de Beerin vointia. Onko se vaarallista?»

»Tarpeeksi!»

»Älkää seiskö siinä ja antako minun onkia jokaista sanaa itsestänne.
Onko hän vielä täällä?»

»On, hän makaa tajutonna sisäkonttorissa. Tohtori on ollut täällä. Hän
sanoo, ettei ole mitään uhkaavaa vaaraa. Kun hän taas tulee tajuihinsa,
niin viemme hänet kotiin.»

»Saanko mennä hänen luokseen?»

»Saatte, jos kuljette hiljaa. Mutta jos hän herää, niin teidän on
lähdettävä. Hän ei siedä kiihoitusta.»

»Hyvä on.» Ole Berg meni äänettömin karhunaskelin haavoittuneen
vastustajansa luo. Sisällä hän jäi hetkeksi seisomaan ja katseli häntä
ääneti. Hänellä oli kyynelet silmissä. Neiti Sten seisoi vieressä.

Heidän siinä seistessään avasi de Beer aivan hitaasti silmänsä. Hän
katseli ympärilleen vähän hämmentyneenä, mutta sitten hänen silmänsä
sattuivat Ole Bergin pyöreään vartaloon. Silloin hän muisti kaiken ja
hymyili heikosti.

»Onko sinun nyt parempi, Carsten?» Olen ääni oli paksu ja vaimea.

»Kiitos, minun on hyvä kylläkin.»

Syntyi hiljaisuus. He olivat vähän hämillään, sitten Ole jatkoi:

»Kävi toisin kuin kukaan meistä oli ajatellut.»

»Niinhän kävi.» Carsten hymyili leveästi.

»Mutta sinun esitelmästäsi ei syntynyt mitään, Ole...»

Ole murahti jotakin. Oli mahdotonta ymmärtää mitä se oli.

»Mutta kuules, Ole: tämä on urheilua.»

»Anteeksi, hyvät herrat, että keskeytän, mutta tämä erittäin
mieltäkiinnittävä keskustelu on siirrettävä toiseen kertaan.»

»Olette oikeassa, neiti. Minä lähden nyt. Näkemiin, Carsten. Parannu
pian.»




VI.


Joulukuun viidentenä oli mieliala Ilmoituslehden konttorissa vireä.
Ei epäilyksiä siitä, ettei vahingonilo ollut vallitsevin tunne. Modal
oli saattanut ahkerat aivot työskentelemään ja kirjoittamaan purevia,
elokkaan vaihtelevia artikkeleita aineesta: Ken kuoppaa toiselle
kaivaa... Eräs mies oli lähetetty haastattelemaan poliisia ja tuli
takaisin loistaen ja kertoi, että Fredrik Horneman Sjöström Hansen oli
viettänyt yön putkassa.

Silminnäkijät väittivät myöhemmin, että Modal oli yritellyt ottaa
oikeita balettiaskeleita kuullessaan tämän uutisen. Se jääköön
omaan arvoonsa; mutta varmaa on, että hän vitkastelematta lähti
henkilökohtaisesti Ole Bergin luo kertomaan tälle tätä tärkeää uutista,
ja hänen ilmeensä antoivat selvästi aiheen uskoa, että hän odotti asian
johdosta palsamia monelle pienelle haavalle.

Mutta onni on niin vaihteleva täällä maailmassa, ja suurilla miehillä
on oikkunsa. Sen sai tuo hyvä toimittaja kokea. Ole Berg otti hänet
vastaan kutakuinkin nyrpeästi ja kielsi häntä muitta mutkitta
mainitsemasta tuota »onnellista» tapausta lehdessä.

Modal hölmistyi niin tästä sortunutta vastustajaa kohtaan osoitetusta
käsittämättömästä jalomielisyydestä, että hän uskalsi panna
vastalauseenkin. Sellaista ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut. Mutta
hän osoitti mieltään turhaan. Hän ei kyennyt järkyttämään mahtavan
suojelijansa päätöstä. Hän sai lyhyen lähdön:

»Tehkää minun puolestani tahtonne mukaan, mutta silloin kiitän
puolestani enkä välitä sen koommin mainiosta lehdestänne.»

Aamiaislehden konttorissa ei sinä päivänä oltu perin ylpeitä. Ensi
tunnit menivät kylläkin tarkkaan järjestelyhommiin rymäkän jälkeen;
mutta myöhemminkin työ sujui sangen hiljakseen.

Sisäkonttorissa istui de Beer valtava side pään ympäri kiedottuna.
Hän oli vielä jotenkin voipunut; mutta Truls Wallin aamunumero oli
ollut siihen määrin kesy ja lauhkea, että toimittaja oli lääkärin
kiellosta huolimatta katsonut tarpeen vaatimaksi ilmaantua huolehtimaan
toimituksesta. Tosin oli jouduttu tappiolle, mutta silti ei ollut
välttämätöntä pistää häntää koipien väliin ja ulvoa kuin piesty koira.

Sitäpaitsi, kun tästä selvittiin, niin oli vielä valtteja jäljellä. De
Beer oli pannut merkille, kuka oli heittänyt ensimmäisen kiven.

— Tietysti ei vastustajia voitu syyttää juopuneen reportterin
käytöksestä; mutta se oli kuitenkin pieni valtti, jolla saisi tikin,
jos hienosti pelaisi.

Pahempi oli Jan Wilkenin laita. Hänen tähtensä saattoi harmistua. Mutta
kun hän iltapäivällä ilmaantui luppakorvaisena ja alakuloisena, niin de
Beerillä ei kaikesta huolimatta ollut sydäntä haukkua häntä. Hän sanoi
vain:

»Niin, niin, Hansen. Te olette suurempi lurjus, kuin olin uskonut,
mutta tänään olen itse nöyryytetty, niin että emme puhu siitä sen
enempää. Meillä ei ole varoja tehdä useampia erehdyksiä.»

»Ymmärrän. Mitä haluatte?»

»Pitäkää silmällä yhteistä ystäväämme Ole Brota muutamia päiviä.
Tutkikaa, onko hänellä hallussaan paljon rahoja ja koettakaa siinä
tapauksessa puristaa hänestä esiin, mistä hän on ne saanut.»

»Tehdyksi tulee.»

»Mutta varovasti, Hansen. Ei mitään tyhmyyksiä, kuten älyätte, ja
jumala teitä rangaiskoon, jos pilaatte asian.»

»En toki. Olen varovainen. Käsitän, minne tähtäätte. Te epäilette
jotakin.»

»Vaiti. — En epäile niin mitään. Pankaa se mieleenne.»

»Niin, niin, siispä ette epäile; mutta minä kylläkin. Nyt minä menen,
näkemiin.»

De Beer saattoi todenmukaisesti sanoa, ettei hän epäillyt. Hän
nimittäin tiesi, oli vain kysymys saada todisteet käsiinsä. Olihan
selvää, ettei Ole Berg olisi ilmaissut niin syvää osanottoa, ellei
hänellä itsellään olisi ollut sormet mukana edellisen päivän
tapauksissa. Mutta sota oli sotaa, eikä de Beer ollut halukas jättämään
käsistään sellaista tilaisuutta, joka hankkisi hänelle todisteet. Hän
näki jo hengessä, kuinka hän psykologisena hetkenä vaatisi Bergiä
tilille Bron lahjomisesta.

Mutta de Beer arvioi vastustajansa terävänäköisyyden liian alhaiseksi.
Nyt kun Berg toden takaa oli mukana ottelussa, ei hän ollut niin
varomaton, että olisi jättänyt yksityisseikat huomioon ottamatta, kuten
oli käynyt taistelun alussa, ja hän varoi yhtä paljon arkaa kohtaansa
kuin de Beer. Edellisenä iltana kamppailun kuumuudessa hän oli,
pikainen kun oli luonteeltaan, tarttunut ainoaan mahdolliseen keinoon
tuhotakseen de Beerin suunnitelman ja kääntääkseen sen häntä itseään
vastaan. Siihen hän käytti Brota.

Mutta nyt jälkeenpäin, kun oli aikaa harkita, hän ei voinut olla
huomioon ottamatta tukalaa tilannetta, joka syntyisi, kun Bro joisi
itsensä täyteen ja ylvästelisi helposti ansaitsemistaan rahoista.
Hänhän tunsi de Beerin ja tiesi, mihin sellainen ase kelpaisi niin
vaarallisissa käsissä. Hän katui katkerasti summan suuruutta. Sata
kruunua mokoman yksilön käsissä — siitä voisi koitua vaarallinen
todistus. Kympin seteli olisi ehkä hyödyttänyt yhtä paljon ja olisi
samalla pienuudellaan ehkäissyt Bron kerskailut. Mutta Ole Berg oli
sanansa pitävä mies ja siksi hän maksoi mukisematta, kun Bro tuli
nostamaan palkkiotaan.

Hän sai luvan tehdä seuraukset mitättömiksi toisella tapaa.

Ja kun hän hetkisen oli punninnut kaikkia mahdollisuuksia, teki hän
nopean päätöksen ja meni Aamiaislehden konttoriin puhumaan de Beerin
kanssa.

Hänen käyntinsä tuli odottamatta:

»Oho, sinäkö se olet, Ole. Ole hyvä ja istu.»

»Kiitos, kuinka jaksat tänään? Eikö ole varomatonta, että teet työtä jo
tänään? Puhuin lääkärin kanssa, ja hän sanoi, että sinun on pysyttävä
vuoteessa.»

»Niin, näetkös, ei käy laatuun, että saat yksin vallita kiistakenttää.
Täällä kaivataan suuresti kenraalia johtamaan ja valvomaan
perääntymisretkeä, sillä Wall tosin on kunniallinen tinasotamies, mutta
sotapäällikkö, sitä hän ei ole. Sen lienet lukenut aamulla.»

Berg hymyili:

»Ja nyt marsalkka Carsten johtaa itse perääntymistä. Kuule, ystäväni!
Olen tullut, jotta vointini mukaan helpottaisin paluuretkeäsi. Minulla
ei ole mitään iloa iskeä lyödyn vihollisen kimppuun.»

»Prrr, Ole. Erehdyt peräti, jos luulet minua lyödyksi viholliseksi. Sen
saat kyllä huomata. Toivon, ettet tuo rauhanehtoja, sillä on vain yksi
tarjous, jonka voin hyväksyä.»

»Ja se on, että kirjoittaudun tilaajaksi. Kiitos vain, poikani. Niin
pitkälle emme ole vielä tulleet. Ei, minun tarkoitukseni oli ehkäistä
isku kohtaamasta arkaa paikkaa. Vastapalvelukseksi tarjoan eräänlaista
korvausta. Toisin sanoen, toivon, että muodostetaan eräänlainen
puolueeton vyöhyke, jos haluat.»

»Lyö kortit pöytään. Anna minun kuulla, mitä ajattelet.»

»Mielihyvällä. Asia on sangen yksinkertaisesti se, että olin maksanut
Stig Hvidelle, että sinut vihellettäisiin ulos. Hän teki enemmän kuin
piti, mutta tarkoitukseni ei ole livistää pakoon vastuuta. Kun olen
käyttänyt häntä, niin saan itse ottaa vastaan seuraukset ja olla
varuillani parhaimpani mukaan. Ymmärrät, että tilanne on minulle
tukala, miltei yhtä tukala kuin sinullekin, joka alunpitäen olet
järjestänyt koko metakan. Nyt ehdotan sinulle, että työskentelemme
yhdessä tehdäksemme kohun mahdollisimman pieneksi.»

»Tiedätkö mitä, Ole, se on mielestäni reima ehdotus. Käsitän, miksi
pidät parempana kertoa minulle liitostasi Stig Hviden kanssa, sen
sijaan että antaisit minun itse keksiä sen, mutta sinun pitäisi
huomata, että on aikamoinen ehdotus, että minä auttaisin sinut
pälkähästä. — Sitäpaitsi minun on otettava huomioon muita puolia. — On
olemassa 'Aviisi'.»

»Joka tänä aamuhetkeä on tanssinut katrillia ilossaan pikku Jan
Wilkenisi putkaseikkailuista. Niinpä niin, minä tiedän sen. Olen itse
katsonut tarpeelliseksi panna Modalille jarrun tämän johdosta.»

»Miksi niin? Oliko sinulla sydäntä riistää yhteiseltä ystävältämme tätä
iloa?»

»Vakavasti puhuen, Carsten, etkö näe asioiden yhteyttä? Miksi otettiin
Jan Wilkeniä kynkästä kiinni? Siksi, että hän oli poikajoukon johtaja.
Kuka oli pannut hänet siihen työhön? Carsten de Beer. Kaikkityyni
makupaloja Ilmoituslehdelle. No hyvä, mitalin toisella puolella
on kirjoitus Berg — Stig Hvide, mikä on makupala Aamiaislehdelle.
Mutta eikö molemmille puolille ole yhtä suuri etu saada koko juttu
poispyyhityksi?»

»Unohdat, että vaikka itse olisinkin halukas, niin on vielä yksi tekijä
otettava lukuun. Yleisö.»

»En, en unohda sitä. Siksi ei olekaan tarkoitus vaientaa kaikkea hälyä.
Se ei kuitenkaan hyödyttäisi. »Aviisi» esimerkiksi saakoon luvan
vähän ylvästellä, muuten se halkee. Samoin saat sinä, jos haluat,
huutaa niin paljon kuin tahdot yleisön hävyttömästä käyttäytymisestä,
poliisin voimattomuudesta, »Aviisin» häväistysjuttuhalusta ja yleensä
kaikesta maan ja taivaan välillä. Mutta asian ydin, nimittäin de Beer
kiihoittajana ja Ole Berg vehkeilijänä ei näytä kauniilta painettuna,
ja omassa vallassamme on jättää se leikin ulkopuolelle.»

»Aivan oikein, kaikki on selvää kuin lakki. Helpoin tapa selvittää tämä
juttu on se, että merkitset tilauksen. Se ehkäisee kaikki vihjaukset
Ole Bergiin, vehkeilijään, omaa sanaasi käyttääkseni.»

»Ei, olepas nyt kohtuullinen. Voit haitata minua koko paljon
mainitsemalla vehkeilijästä, sitä en kiellä, mutta totta totisesti se
käy sinulle kalliiksi.»

»Teen sinulle yhden ainokaisen kysymyksen, ja sinun on vastattava
minulle vilpittömästi. Siitä vastauksesta riippuu, kuinka suhtaudun
asiaan.»

»Puhu, herra, palvelijasi kuuntelee.»

»Onko ehdotuksesi osa suunnitelmasta vai haluatko ystävänpalvelusta?»

»Pohjaltaan on kyseessä molemmat puolet. Se on viimeinen osa Ole
Bro-suunnitelmaa. Hänen tökerö tekosensa veti viivan laskelmieni yli ja
tehdäkseni tyhjäksi sen seuraukset haluan haudata asian. Mutta samalla
toivon sinulta ystävänpalvelusta, sillä jos edelleen taistelemme
tähän tapaan, niin on mahdotonta aavistaa seurauksia. Ennenkuin
huomaammekaan, saatamme maata ojassa molemmat, mutta sen arvoinen ei
urheilumme toki ole.»

»Tietysti on minun vaikea tehdä mieliksesi tässä asiassa. Ylimalkaan
lienen pakotettu tämän jälkeen keksimään muita taistelukeinoja.»

»Niin oletkin. Häviät joka tapauksessa. Ja nyt kun tavallani olen
tasoittanut tietäsi, korvaan totta totisesti vahinkoni, ole varma
siitä. 'Urheilusi' ei minua miellytä, mutta empä ole tottunut vetämään
lyhyintä kortta. — Sano vielä: montako tilauksen peruutusta olet saanut
eilisen johdosta?»

»Neljä. Haluatko kuulla luettelon? Yliopettaja Jönsvang, pastori
Traedal, molemmat siveellisesti suuttuneet. Nils Lem, prokuristisi,
pelkää nahkaansa. Ja sitten — vaimosi.»

»Onko hän tilaaja? Siitäkö siis johtuukin, että olemme saaneet lehden
jok'ikinen aamu. Luulin sen olevan ansan saada minulta tilaus.»

»Hän on ollut tilaaja tähän aamuun asti, mutta nyt hän on siis sanonut
irti. Muuten on asia niin, että me, kuten tiedät, annamme tilaajille
alennuksen ilmoituksista. Vaimollesi, joka on sisälähetysmyyjäisten
johtaja, huomautettiin tästä, ja siksi hän merkitsi tilauksen, että
myyjäiset hyötyisivät siitä. Mutta sen jälkeen, kun lupasin pitää
perheesi kiistamme ulkopuolella...»

»Oliko hän jo silloin tilaaja?»

»Luonnollisesti, vieläpä hän merkitsi tilauksen sinun nimiisi.»

»Mutta Carsten, kuinka saatat...»

»Älä nyt, ymmärräthän, ettemme käyttäneet hyväksemme sitä. Sanoimme
suurkiitokset, otimme vastaan tilaustahan ja kirjoitimme hänen nimensä
listaan.»

»Niin, mutta juuri sitä minä en ymmärrä, että voit tehdä niin. Sinä
heität otolliset tilaisuutesi käsistäsi.»

De Beer ei vastannut. Hän vain hymyili levollisesti. Samoin teki Berg,
nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Molemmat kilpailijat puristivat
toistensa käsiä lämpimästi ja sydämellisesti.

Mutta Ole Berg oli tavattoman mietteliäs mennessään konttoriinsa torin
yli.




VII.


Oli uudenvuoden aaton aamupäivä. Inha ilma ja pimeää, niin että piti
olla valkeaa, vaikka kello kävi kahtatoista.

Aamiaislehden kaikista pyhimmässä istuivat de Beer ja neiti Sten
kumpikin omalla puolellaan suurta avaraa pöytää ja tarkastelivat
kirjoja ja luetteloita.

Johtaja näytti kyllästyneeltä. Työ ei silminnähtävästi ollut hupaisinta
laatua. He työskentelivät hetken puhumatta, mutta sitten neiti
läimähytti luettelonsa kiinni.

»1497», sanoi hän lakoonisesti.

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä, kivet ja kannot.»

»Meiltä puuttuu siis vielä 1003 tilaajaa, ja ne on hankittava kolmen
kuukauden kuluessa. Se ei ikinä onnistu.»

»Koskaan ei saa sanoa 'ei ikinä'. Mutta ottelu siitä tulee. Olemme jo
kuorineet kerman ja kuukauden alun onnellisten päivien jälkeen yleisö
on ollut kylmä ja sulkeutunut. Olemme 38 saaneet uutta nimeä tässä
kuussa, niistä 18 ennen tapahtumaa ja 20 sen jälkeen.»

»Onko laskettu mukaan nekin, jotka saavat lehden uudestavuodesta
alkaen?»

»Kaikki on laskettu, jotka laskea voidaan.»

»Silloin voimme samaa tietä paiskata hintaamme pöytään, neiti. Me emme
tästä selviydy.»

»Loruja. Aiotteko antautua taistelematta viime verenpisaraan? Sitä ette
tarkoita.»

»Oh, en, sitä en tee; mutta ei ole hupaista taistella lyödyn asian
hyväksi.»

»Jos siten katselette oloja, niin aivan varmaan taistelette menetetyn
asian hyväksi; mutta luulin teissä olevan enemmän ryhtiä.»

»Teidän on helppo puhua. Te ette pane koko olemassaoloanne alttiiksi.»

»Siispä teidän pitäisi jännittää itseänne äärimmilleen. Sanoitte
minua kerran neiti Nenäkkääksi; nyt tahdon olla nenäkäs ja sanon
teille suoraan, että tappion jälkeen olette käyttäytynyt kuin
saippuankeittäjä. Voitteko odottaa, että joku olisi myötämielinen
sellaiselle lehdelle, kuin Aamiaislehti on ollut tänä kuukautena.
Jos tahdomme menestyä, niin meidän on pidettävä täysi höyry päällä.
Keksikää jotakin uutta!»

»Keksikää, keksikää!»

»Niin, jotakin uutta. Jotakin, joka voi hämmästyttää yleisöä.
Mieluummin jotakin, joka saattaa vastustajamme naurunalaisiksi. Hyvä
mieliala on aina siunaus. Kaipaamme vähän naurua tässä happamassa
kaupungissa.»

»Ehdottakaa siis jotakin.»

»Mielelläni. Minulla on ainakin sata ehdotusta varastossa. Julkaiskaa
arvoituskilpailu, jossa palkintoja saavat uudet ja vanhat tilaajat.
Luvatkaa pokaali sille, joka määrätyssä ajassa hankkii enimmin uusia
tilaajia. Mutta hankkikaa ennen kaikkea elokkaampaa ainesta lehteen.
Miksi ei jatketa haastatteluita? Ainoa, mikä meillä on ollut, oli
tosiaankin onnistunut.»

»Ketä haastatella? Onko koko kaupungissa ihmistä, joka olisi
haastattelun arvoinen?»

»Onhan täällä Jönsvang ja Bye ja Traedal. Heiltä voisi saada monta
kaunista lausuntoa, ja kun on pikkusen näppärä, niin käy laatuun
ymmärtää väärin noita lausuntoja aivan uskomattomasti. Pääasia on saada
ihmiset nauramaan.»

»Niin, mutta minulla ei ole oikeastaan mitään noita ihmisiä vastaan.
En tiedä, onko minulla siveellistä oikeutta vetää heidät esiin
julkisuuteen.»

»Eipä tietenkään. Jos alamme olla omantunnon herkkiä, niin...»

»Mitä kysyisitte Jönsvangilta, jos saisitte tehtäväksenne haastatella
häntä?»

»Tuhannesta eri asiasta. Käyttääkö hän yömyssyä nukkuessaan, pitääkö
hän lipeäkalasta, luottaako hän pelastusarmeijan työhön, haluaako
hän tulla Aamiaislehden vakinaiseksi avustajaksi, vastustaako hän
ruumiillista rangaistusta kouluissa; varjelkoon, sanomalehti-ihminen
voi kysyä enemmän kuin kymmenen yliopettajaa osaa vastata.»

»Niin, mutta vastauksistapa meillä juuri on hyötyä», nauroi se Beer.
Hänen mielialansa vaikeni neidin reippaasta ja huolettomasta tavasta
käsitellä asioita.

»Mitä siihen tulee, niin vastaamattomuuskin on vastaus.»

»No niin, haastatelkaa sitten Jönsvangia, jos teillä on halua.»

»Haluako! Mutta teidän on luvattava minulle eräs asia, toimittaja.»

»Se on?»

»Se on se, että teidän on ponnistettava voittaaksenne takaisin
tarmokkuutenne. Onhan käynyt suorastaan sietämättömäksi työskennellä
täällä viime aikoina. Teidän painunut mielialanne lamauttaa meidät
kaikki. Katsokaa Truls Wallia, hän käyskentelee niin kuolleesti ja
hitaasti kuin tukki.»

»Hän onkin puuhassa varhain ja myöhään.»

»Sitä hän tekee todellakin. Hän istuu ja kääntää pitkiä ikävystyttäviä
rahtikertomuksia Shipping Gazettesta tai puida jyskyttää europpalaista
tilannetta. Ikäänkuin maassa olisi edes kahta ihmistä häntä ja minua
lukuunottamatta, jotka lukisivat tuota rihkamaa. Ja totisesti, jos en
saisi maksua, niin jättäisin siihen paikkaan. Ehei — Wall on hyvä ja
käyttökelpoinen mies; mutta häneen on saatava vauhtia, sillä muuten
ei synny mitään. Ja pikku Jan Wilken, joka itsessään on rakastettava
vesa, hänkin käyskentelee ja on apea. Ja tämä kaikki on teidän syynne.
Millainen herra, sellainen renki. Mutta minä en huoli saarnata teille
enempää.»

De Beer vain hymyili raukeasti:

»Olette täysin oikeassa, neiti.»

Neiti heilautti tyytymättömäsi! päätään:

»Oh, tekisi mieleni vähän kärventää teitä. Miksi ette enää koskaan ota
aamupäiväryyppyä?»

»Ei maistu.»

»Ei, teille ei maistu; mutta teille maistuu istua täällä ja laitella
ikävystyttäviä artikkeleita kansliatyyliin: — Arvelemme olevan
soveliasta, ottaen huomioon nykyisen tilanteen, esiintuoda tarpeen
saada — pamahdus Aamiaislehden häntään. Huhhuh, tämä muumiomaisuus käy
aivan sietämättömäksi.»

»Minulla olisi halu tehdä teille eräs ehdotus, neiti.»

»Esiin se. On jo parannus, kun saatte moisia haluja.»

»Toimittakaa lehteä neljätoista päivää.»

»Kyllä, mielihyvillä. Mutta mihin te ryhdytte sillävälin?»

»Lepään.»

»Ei, kiitos, se ei käy. Ette ole levon tarpeessa, vaan jonkun muun,
joka piristää teitä. Missä lepäisitte?»

»Tonsaasenissa tai jossakin muussa samanlaisessa paikassa. Kaipaan
ehdotonta rauhaa.»

»Tonsaaseniin keskellä talvea! Eii vaariseni. Ehdoton rauha on
ainoa, mistä ette kostu. Matkustakaa Kristianiaan, neljäksitoista
päiväksi. Pankaa itsenne kenraalihumalaan ja lähettäkää meille tavan
takaa muutamia kirjeitä, jos saatte siihen aikaa, se ei ole pääasia.
Tuulettakaa pois huono mielialanne, tehkää tyhmyyksiä ja tulkaa
terveeksi sielun ja ruumiin puolesta. Älkää välittäkö rahtuakaan
lehdestä, siitä me muut huolehdimme sillä aikaa. Ja jos meidän
ehdottomasti on saatava tiedät käsiimme, niin täällä on, jumalan
kiitos, sekä sähkölennätin että puhelin.»

       *       *       *       *       *

De Beer matkusti, ja neiti Gudrun Sten ryhtyi virkaansa Aamiaislehden
yksinvaltiaaksi. Hänen valtaistuinpuheensa tapahtuman johdosta oli
lyhyt ja naseva:

»Nyt hyvät herrat, saadaan hauskaa. Ehdoton tottelevaisuus ja vauhti
jäseniin, niin toimittaja kyllä on tyytyväinen meihin.»

Sitte hän meni kaikkein pyhimpään ja kirjoitti täyteen pitkiä
paperisuikaleita, mitkä hän vei painoon ja siellä itse valvoi, että
otsakkeet tulivat lihaviksi ja silmäänpistäviksi:

  YLIOPETTAJA JÖNSVANG GALEIJALLA.

  Merkillisiä oikkuja taiteen pyhässä valtakunnassa.

Se auttoi. Tuo merkillinen artikkeli herätti huomiota ja toi aluksi
seitsemäntoista uutta tilaajaa, mikä luku muutamissa päivissä nousi
viiteenkymmeneenkahteen, sillä Ilmoituslehti julkaisi vielä samana
iltana johtavan kirjoituksen: »Alhaista sanomalehtitointa», johon neiti
vastasi muutamilla voimakkailla lauseilla »Vanhusten vallasta.»

Truls Wall harmistui ja koetti saada virkasiskonsa päähän, että tämä
meni liian pitkälle. Persoonallisilla hyökkäyksillä piti olla jokin
raja. Truls Wall pesi kätensä. Sellaisesta toimintatavasta hän ei
tahtonut vastata.

»Tehkää kuin mielitte.»

»Tämähän vie kunnianloukkausjuttuun.»

Neiti nauroi häntä vasten kasvoja.

»Sepä vasta hyvää olisi, Wall. Se jotakin olisi. Saisimme vähintäin
sata uutta tilaajaa sillä jutulla.»

Saman reiman naurun hän helähdytti, kun Jönsvang eräänä iltapäivänä
korkeimman henkilökohtaisesti tuli toimitukseen ja pyysi saada
selityksen noissa kahdessa artikkelissa oleviin erinäisiin kohtiin.
Saiko hän selityksen, sitä on paha sanoa, mutta hän ei näyttänyt
onnelliselta lähtiessään sisähuoneesta ja juhlallisesti kävellessään
ulomman konttorin läpi.

— Kas niin, nyt olen vihoittanut hänet kutakuinkin. Ellei hän nyt
kiivastu, niin hän on pahempi pölkky kuin olen luullut.

Mutta Jönsvang ei kiivastunut. Hän ryömi päinvastoin kuoreensa ja
jäi sinne auktoriteettimaineensa suojaan. Hän ei tullut esiin enää
huolimatta taisteluhaluisen naisen toistuvista yrityksistä. Ainoa mitä
hän häneltä sai oli lyhyt, hänelle yksityisesti osoitettu selitys:

  »Aamiaislehden harjoittamaa sanomalehtitointa vastaan en voi ryhtyä
  väittelemään kadottamatta itsekunnioitustani ja pidän itseäni siihen
  liian hyvänä. Vastaiset hyökkäykset siltä suunnalta jätän siksi
  vastaamatta. On esineitä, joihin ei voi tarttua likaamatta sormiaan;
  niihin kuuluvat myöskin häväistyslehdet.

  PEER JÖNSVANG.»

Neiti Sten tuhahti:

»Senkin ilkeä vanha vintiö! Mutta hän ei kuole synteihinsä», sanoi hän
yhteenpuristetuin hampain Truls Wallille, minkä jälkeen hän sulkeutui
de Beerin huoneeseen ja itki kirkkaina kyyneleinä pois harminsa.

Kun se oli tehty, käytti hän kymmenen minuuttia pukuhommiin, minkä
jälkeen hän päättävä ilme kasvoillaan kastoi kynänsä mujuun ja sappeen
ja kirjoitti paloartikkelin »Yliopettaja Jönsvangin hävyttömyydestä.»

Se artikkeli oli karkea. Hänestä itsestään tuntui, että se ei sietänyt
arvostelua. Siksi hän salasi sen Wallilta ja huolehti korjausluvusta
itse. Antoi sitten määräyksen, ettei se saisi tulla lehteen, mutta teki
viime hetkessä toisen päätöksen ja antoi sen päästä mukaan.

Kun hän seuraavana aamuna todella näki tuotteensa painettuna, alkoi hän
pelätä. Tämä ei ilmoisna ikinä päättyisi hyvin!

Eikä se päättynytkään. Samana iltana »Aviisi» julkaisi seuraavan:

»Kunnioitettava kansalaisemme, yliopettaja Jönsvang, on ryhtynyt
tarpeellisiin toimenpiteisiin vetääkseen syytteeseen Aamiaislehden
niiden hävyttömien kunniallekäypien syytösten johdosta, mitkä lehti
tänä aamuna julkaisi.»

Tämä suihku ei virkistänyt Gudrun Stenin mielialaa.

Mutta pahempaa tuli. Kun hän seuraavana aamuna meni konttoriin kohtasi
hän sattumalta Ole Bergin. Tämä tervehti kohteliaasti ja oli mennä ohi,
mutta muutti mielensä, kääntyi ja huusi hänelle:

»Vain hetkisen, neiti. Kun nyt näin sattumalta tapaan teidät,
niin käytän tilaisuutta hyväkseni antaakseni teille neuvon, josta
toivoakseni ette pahastu.»

»No, antakaa kuulua.»

»Sähköttäkää heti päämiehenne tänne.»

»Tohdinko pyytää teitä selittämään lähemmin. Puhutte arvoituksin, herra
Berg.»

»Saatte itse huolehtia selityksistä. Annan teille tämän vihjeen siksi
että pidän teistä ja siksi että on oikein, että de Beer itse saa
olla paikalla huolehtimassa eduistaan, kun isku tulee. Muuten saatte
puolestani tehdä niinkuin mielitte. Minulla ei ole mitään iloa armahtaa
vastustajiani, ja jos de Beer ei halua tulla, niin se on hänen asiansa.
Annan teille kolme — ei, neljä päivää aikaa saada hänet kotiin, se on
riittävästi. Näkemiin, neiti.»

Samana päivänä, kun määräaika loppui, syöksyi Jan Wilken sisään.
Hän oli vihdoinkin saanut selville, että Ole Berg tällä välin
oli julkaissut kehoituksen, joka allekirjoittamista varten oli
lähetetty kaupungin kunnioitettaville porvareille. Sen sanamuotoa
hän ei tuntenut, mutta hän oli varma, että kyseessä oli jokin juoni
Aamiaislehteä vastaan.

Neiti Sten pelästyi kovasti, mutta hän oli itsepäinen eikä toistaiseksi
sähköttänyt de Beeriä kotiin.

Illalla hän sai ensiluokkaisesta lähteestä tietää kehoituksen
sanamuodon. Ilmoituslehden palstat tarjosivat sirossa painoasussa
seuraavaa:

  »TIEDOKSIANTO.

  Voidaksemme mahdollisesti vapauttaa kunniallisen kaupunkimme
  lehdestä, jonka tarkoitusperät ja toimintatavat eivät mielipiteemme
  mukaan ole sopusoinnussa niiden periaatteiden kanssa, joita voidaan
  vaatia säädylliseltä lehdeltä, olemme me allekirjoittaneet päättäneet
  ensi maanantaista lähtien olla tekemättä ostoksia niiltä, jotka
  ilmoittavat Aamiaislehdessä tai jollakin muulla tavalla tukevat
  mainittua lehteä.»

Allekirjoitukset olivat lukuisat. Kahdeksankymmentä seitsemän kaupungin
parasta nimeä.

Kun neiti Sten luki tämän, kävi hän kalpeaksi kuin ruumis.

»Jumala varjelkoon, mitä minun on tehtävä?» Mutta sitten hän rohkaisi
mielensä. »Huolehdin asiasta itse.» Hän otti sähkösanomalomakkeen ja
kirjoitti:

  De Beer, Grand Hotel, Kristiania.

  Aamiaislehteä boikoteerataan, tilanne epätoivoinen, tulkaa heti.

  STEN.




VIII.


»No mutta rakas, kiltti neiti Sten, älkää nyt ottako sitä niin
hirveän raskaasti. Eihän ole henki kyseessä.» Carsten de Beer
käveli edestakaisin lattialla eikä tietänyt, mitä tehdä tai sanoa
lohduttaakseen häntä.

Neiti istui pulpettinsa ääressä aivan masentuneena. Hän kumartui, kätki
kasvonsa ja itki, niin että koko hänen ruumiinsa tärisi hysteerisesti
vavahdellen.

De Beer antoi hänen itkeä, meni sitten hänen luokseen ja laski
hellävaroen kätensä hänen olalleen:

»Kas niin, olkaa nyt järkevä, pikku neiti. Ettehän te kuitenkaan voi
sitä auttaa.»

Itsepäisesti neiti vastasi yhä itkien:

»Niin, se on minun syyni — minun yksin. — Oo, olen niin pahoillani,
niin pahoillani.»

»Kuulkaas nyt, rakas lapsi. Koettakaamme puhua vähän järkevästi siitä,
mitä on tapahtunut. Te voinette huomata, ettei ole teidän syynne, että
vastustajamme tarttuvat tuollaisiin likaisiin aseisiin.»

»Minä siihen aiheen annoin», kuului lohduttomasti.

»Sepä hiivattia. Tunnette Ole Bergiä suunnilleen niin paljon, että
tiedätte sen miehen keksivän aina aiheen, kun sitä tarvitsee. Kuinka
tahansa olisittekaan pelannut, niin hän olisi kyllä huolehtinut siitä,
että asiat menisivät hänen tahtonsa mukaan, niin että älkää nyt
huokailko sen vuoksi. Välttämättömyyten on taivuttava, mutta sen vuoksi
ei kannata pillittää.»

Mutta neiti vain ei saanut lohtua. De Beer kävi yhä enemmän ja enemmän
neuvottomaksi. Millä hän rauhoittaisi häntä? Niinä päivinä, kun hän
oli ollut poissa, oli hän kaivannut hänen seuraansa enemmän kuin
tahtoi itselleen tunnustaa. Useammin kuin kerran hän oli tuona lyhyenä
aikana yllättänyt itsensä kaipaamasta hänen reimaa nauruaan ja iloista
mielialaansa.

Äkkiä hän sai aatteen. Hänen kasvojaan valaisi levollinen hymy, mutta,
hän kiiruhti rypistämään ne totisiksi taas, ennenkuin neito huomaisi.
Ja ääni oli haudanvakaa hänen sanoessaan:

»Tiedättekö, neiti Sten, ettette kadota mitään tämän historian vuoksi.
Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme erään kerran, saatte te
lyhentämättä, kuinka tahansa käyneekään.»

Neiti nousi äkkiä kopeana ja kalpeana.

»Mitä sanottekaan?»

De Beer käsitti täysin väärin tilanteen. Nyt hän hymyili leveästi:

»Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme, että saisitte ne, jos minä
voittaisin vedon; ne voitte saada koska haluatte, kernaasti heti, jos
niin mielitte.»

Neito kalpeni:

»Ettekö häpeä?»

»Ku-kuinka...?»

»Ettekö häpeä? Saatatteko hetkeäkään uskoa, että olen uhrannut noille
kurjille kruunuille ainoatakaan ajatusta. Voitteko luulla, että nyt kun
on kysymyksessä teidän koko taloudellinen asemanne, niin minä olisin
niin pikkumainen, että vain ajattelisin omaa etuani. Se on loukkaus,
jota en olisi odottanut teiltä, herraseni.»

De Beer kävi aivan ymmälle.

»Mutta — työnne, neiti — se toki on pienen muistolahjan arvoinen.»

Neiti nauroi kylmästi ja katkerasti:

»Niin, työni, se on erinomaista.»

»Sitä se todella on, ja teette ilkeästi kun pidätte tarjoustani niin
nurinkurisena.»

»Tarpeeksi tästä. Miksi ivaatte minua näin? Olenhan ilmeisesti
todistanut kelpaamattomuuteni; mutta teillä ei liene mitään nautintoa
korostaa sitä niin julmasti. Eikö teille riitä, että nyt olen palkaton,
enkä suorastaan tiedä, mistä saisin jonkun.» Hän purskahti taas itkuun.

»Mitä puhetta se on? Olenko minä sanonut teidät irti?»

»Sehän teidän on tehtävä. Ja vaikkapa ette sitä tekisikään.
Ymmärrättehän, etten voi jäädä tänne enää.»

»Sitä ette tarkoita.»

»Toden totta, tarkoitan. Vain siksi en ole vielä sanonut irti, että
saisitte ajaa minut ovesta.»

Toisen täytyi hymyillä kaikesta huolimatta:

»Minä — teidät?»

»Niin, se on teidän ainoa keinonne. Kun ilmoitatte lehdessä, että
olette sanonut minut irti palveluksestanne, niin voitte vielä
pelastaa jätteet. Silloin ei muilla ole enää mitään verukkeita jatkaa
boikottausta.»

»Sitä en tee ikinä.»

»No, sitten minun on lähdettävä itsestäni, ja kiitän teitä
vilpittömästi, kun annatte minun poistua niin säädyllisesti kuin
suinkin, mutta siinä ette menettele viisaasti.»

»Enpä ole ikinä moista kuullut. On niinkuin meidän tänään olisi kaikin
mokomin ymmärrettävä toisiamme väärin. Olkaa nyt järkevä, pyydän teitä
niin kauniisti.»

»Niin, mutta...»

»Ei mitään mutta. Tietysti jäätte tänne nyt, kun tarvitsen teitä
kipeimmin kuin milloinkaan ennen. Ettehän tahtone, että ajattelisin
teidän lähtevän pakoon, kun hätä on pahimmillaan. Sillä siten
käsittäisin asian, jos jätätte meidät nyt.»

       *       *       *       *       *

Sellainen työnilo, jota yhä kesti, oli enemmän kuin de Beer oli
ajatellut mahdolliseksi. Oli kuin kaikki olisi lentänyt hänen
käsistään, ja ajatukset työskentelivät niin taipuisasti ja selvästi.
Hänelle ei tuottanut pienintäkään vaivaa pudistella itsestään
artikkeleita toinen toisensa jälkeen, räiskyvän sukkelia ja säkenöivän
älykkäitä. Ja tänä aikana, kun tilanne muuten oli jotenkin lohduton,
boikottaus jatkui järkähtämättä; mutta irtonumeroiden myynti kävi
suurenmoisesti ja tilaukset kasvoivat tasaisesti; sillä kaikki olivat
yksimielisiä siitä, että lehteä toimitettiin erinomaisesti. De
Beerin kiihkeimpien vihamiesten oli pakko myöntää, että »Aviisi» jäi
auttamattomasti jälkeen tässä suhteessa.

Ole Berg osotti tunnustustaan ostamalla henkilökohtaisesti
irtonumeronsa toimistosta jok'ikinen aamu. Muuten hän ei paljon
puhunut. Kerran hän tapasi neiti Stenin; silloin hän vain hymyili ja
sanoi ohimennen:

»Hyvä, olette todellakin nasevia.»

Mutta neito ei ollut hänestä tietääkseen. Hädin tuskin hän soi hänelle
tavalliselle ostajalle tulevan nyökkäyksen.

»Kaunotar on vihoissaan; mutta hiton aistikas hän on», mutisi hän
itsekseen pistäessään lehden taskuunsa ja poistuessaan. Mutta myöhemmin
hän klubissa vannoi, että neiti Sten oli kaupungin ihanin tyttölapsi,
ja ellei tuo puolihöperö de Beer voisi sen vertaa nähdä, niin hänet
olisi hirtettävä.

De Beer oli muuten samaa mieltä; mutta hänpä ei sanonut sitä ääneen.
Hän käyskenteli päivisin ja katseli tarpeekseen Gudrunia. Viime aikoina
nimitti hän ajatuksissaan häntä vain pelkästään Gudruniksi.

Tyttö puolestaan oli saanut olentoonsa jotakin hiljaista, jota hän
ennen ei ollut omannut; mutta se sopi hänelle lumoavan hyvin. Hän
liiteli sisään ja ulos sävyisästi, ei humuten ja huhkien kuten
ennen; ja oli kuin päivänpaiste olisi seurannut häntä, mihin tahansa
hän tulikin. Eikä hän pohjaltaan ollut menettänyt hupaisuuttaan;
sillä kun de Beer antoi hänelle tehtäväksi valmistaa pilakuvia,
joilla täytettäisiin neljännen sivun ammottavat aukot, niin hän sai
niitä toimeksi kokonaisen sarjan parin päivän aikana. Joukossa oli
erinomaisia, kuten esimerkiksi etevä piirros Ole Bergistä, joka
kävi kerjäämässä nimiä listaansa; tai mustetahra, joka lähemmin
tarkastettaessa osoittautui Modaliksi. Seikkoja, jotka saivat sekä de
Beerin että yleisön hupaisaan vireeseen.

Oli kuin Aamiaislehti tähän aikaan olisi antanut juhlan tunnun koko
kaupungille. Joka aamu, kun kunnon porvarit tapasivat toisensa,
kysyivät he: »Oletko lukenut lehteä tänään?» Ja lehti tarkoitti
Aamiaislehteä. Kukaan ei ajatellut Ilmoituslehteä, ei ollut niin
sieluakaan, joka edes olisi muistanut, että sekin oli olemassa.

Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs siirtomaantavarakauppias toimistoon.
Hän näytti vähän huolestuneelta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut
hyvää omaatuntoa, mutta kaivoi sitten esiin ilmoituksen, minkä työnsi
konttorineidille:

»Mitä maksaa saada tuo lehteen?»

»Montako kertaa?»

»Kahdesti viikossa kolmen kuukauden aikana.»

Neiti laski hinnan. Kauppias tinki vähän, mutta tyytyi sitten.

»Minäpä tahdon ilmoittaa lehdessänne. Hieno väki ei minulta kuitenkaan
osta.»

Se oli alku. Yksi ja toinen noudatti pelokkaasti esimerkkiä. De Beer
määräsi, että saatiin antaa mahdollisimman suuri alennus, ja alkoi
liikkua maine, että Aamiaislehti oli helppo ilmoituslehti. Vähitellen
tämä alkoi tehota.

Suurta parannusta ei tullut; mutta saarto oli tiettävästi rikottu.

       *       *       *       *       *

»Tästä kyllä selviydytään, sen saatte nähdä, neiti, tästä kyllä
selviydytään», sanoi de Beer ja hieroi käsiään. Salomonsen, Moses
Salomonsen, jolla oli suuri herrainvaatetusliike, oli lähettänyt
puolensivun ilmoituksen, joka oli painettava joka päivä kahden viikon
aikana. »Ole on kuin onkin erehtynyt laskelmissaan, kun luuli voivansa
boikotteerata meitä. Ja tilaajamääräkin kasvaa hyvin. Tässä kuussa
olemme saaneet 256 uutta. Se ei ole niinkään huonosti, ja se on yksin
teidän ansionne, sillä nuo piirroksenne ovat tehneet ihmeitä.»

»Nyt laskette liikoja, toimittaja. Teidän artikkeleitanne yleisö
himoitsee. Viimeinen »Kunnianloukkausjutustamme» oli kerrassaan
verraton. — Ties muuten, kuinka jutun käy. Minut kai sen vuoksi
pistetään kiinni lopuksi.» Neiti hymyili hänelle veitikkamaisesti
pulpettinsa yli.

»Niin teidän käy ja kaupan päälliseksi teidät tuomitaan ja hirtetään
kuin noita, mikä olettekin. Maassa on toki vielä oikeamielisyyttä. —
Mutta leikki pois ja totisuus esiin, me menetämme jutun. Saamme sakkoa
ja saamme niellä pahimmat sanat. Emme pääse vähemmällä. Mutta se ei tee
mitään. Joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten, ja ehkä se loppujen
lopuksi olen minä.»

»Olen niin pahoillani, etten sanoa saata, kun olen saattanut
niskoillenne kaiken tämän.»

»Mutta minäpä en ole pahoillani. Ikinä minun ei ole ollut parempi olla
kuin viime viikkoina.»

»Loruja.»

»Ei, vaan totta, neiti Gudrun. On vain yksi ainoa asia, jonka toivoisin
itselleni.»

»Mikä sitten?»

»Tahdotteko todella tietää sen?»

Neito hätkähti äänen sävystä: siihen kätkeytyi jotakin, jota hän
ei oikein ymmärtänyt. Hän vilkaisi de Beeriin, mutta ei tullut sen
viisaammaksi. Hän ei vastannut heti.

De Beer nousi ja tuli hänen luokseen.

»Tahdotteko tietää sen?» sanoi hän toistamiseen.

»Tahdon», sanoi hän, mutta nyt hän oli tulipunainen.

De Beer tarttui hänen käteensä.

»Se mitä minulta vielä puuttuu, että tuntisin itseni täysin
onnelliseksi, on se, että te, Gudrun, tulisitte vaimokseni. Jos saan
teidät, niin on yhdentekevää, kuinka kaiken muun käy. Rakas Gudrun,
rakastan sinua, koetammeko toimittaa kokonaisen elämänluvun yhdessä?»

Voitonvarmuutta oli hänen olennossaan, tukahdutettua riemua hänen
äänessään. Mutta neito ei vastannut.

Silloin hän huolestui.

»Vastaa minulle, Gudrun», ja hän kohotti neidon punastuvia kasvoja ja
katsoi häntä silmiin.

»Oo, Carsten!»

Ja niin he suutelivat toisiaan.




IX.


Kihlaus julkaistiin seuraavan aamun Aamiaislehdessä. Ole Berg ällistyi
peräti lukiessaan sen.

»Kas! kas! Tämä vähän muuttaa tilannetta.» Ja sen jälkeen hän soitti de
Beerille:

»Sinäkö se olet, Carsten? Onnittelen, sinä vanha uros. Se on totisesti
ensimmäinen järjellinen askel, minkä olet astunut puolen vuoden aikana.»

»Tule tänne juomaan kanssani lasi portviiniä tapahtuman kunniaksi.
Morsiameni ihastuu, ja minä takaan, että viini on hyvää.»

»Kiitos vain, tekisin sen mielelläni, mutta saanen sen jonakin toisena
päivänä, sillä nyt aamupäivällä en ehdi.»

»Kuinka ikävää. Onko asia niin ehdottoman tärkeä?»

»Ilmoituslehti Osakeyhtiöllä on vuosikokous, ja minun on oltava
paikalla, sillä siellä tarvitaan vähän pientä pesua. Minua alkaa
kyllästyttää työntää rahaa pohjattomaan säkkiin, mutta olemme
toivottavasti nitistäneet sinua niin paljon, että kutakuinkin voinemme
hetkeksi lakkauttaa sen tilin maksut. — Muuten minulla on kätkössä
pieni yllätys sinulle, ystäväiseni, pikku suunnitelma, joka kyllä
kiinnittää mieltäsi ja joka — mutta tarpeeksi siitä tällä kertaa. Saat
kyllä hyvissä ajoin tietää sen. Tervehdi tyttöäsi ja sano hänelle, että
minulla aina on ollut pientä lukkarinrakkautta häntä kohtaan aina siitä
asti, kun olimme matkatovereita.»

»No, kun et tahdo tulla, niin — vien terveisesi Gudrunille.»

»Kiitos, tee niin. Et usko, kuinka sinulle hyvin sopii sanoa: Gudrun.
Näkemiin.»

De Beer ripusti kuulotorven paikoilleen ja huusi ulommaiseen
konttorihuoneeseen:

»Onko Hansen siellä?»

»Ei, hän lähti juuri painoon.»

»Etsikää hänet heti käsiinne. — On kiire.»

Muutamia minuutteja sen jälkeen ilmaantui Jan Wilken:

»Mistä on kysymys, herra toimittaja?»

»Miksi ette ole sanonut minulle, että tänään on Ilmoituslehden
vuosikokous?»

»Siksi, että siitä on ilmoitettu tarpeeksi selvästi viimeisten
neljäntoista päivän aikana.»

»Hm! Voitteko hankkia minulle oikean selostuksen
keskustelukysymyksistä?»

»Se käy vaikeaksi. En ole osakas. Oletteko te?»

»En, jumalan kiitos. Mutta tunnettu vainunne auttakoon teitä. Nyt
voitte voittaa laakereita.»

»Kyllä koetan, siinä kaikki, mitä voin luvata; mutta sanon ennakolta,
että luulen asian epäonnistuvan.»

»Epäonnistua on huono sana, Hansen. Mutta tehkää voitavanne ja tulkaa
heti takaisin ilmoittamaan. Pimeitä suunnitelmia on taas tekeillä.»

Sitten Jan Wilken lähti, ja de Beer totesi, että vuosikokous
pidettäisiin kello kahdeltatoista Ilmoituslehden konttorissa.

Gudrun Sten tuli ja pyysi päälliköltään yksityisvastaanottoa
suljettujen ovien takana. Sen hän sai, mutta mistä siellä oli kysymys,
se ei koske sivullisia.

Ja aika kului. Kello tuli yksi, ja de Beer näki Ole Bergin, Jönsvangin,
Byen ja muiden tulevan torin poikki. He viittoilivat kiihkeästi ja
naamat punoittivat. Kokous oli loppunut ja se oli silminnähtävästi
ollut sangen vilkas.

Nyt kai Jan Wilken tulisi tietoineen.

Mutta ken ei tullut, se oli Jan Wilken. Kului neljännes ja kului puoli
tuntia, mutta ei haamettakaan Hansenista. Kello tuli kaksi ja yhä häntä
ei kuulunut.

De Beer kadotti kärsivällisyytensä:

»Mihin hittoon mies on jäänyt?»

Neiti Sten lähti syömään päivällistä, mutta de Beer tahtoi varrota
vielä vähän. Kello puoli kolme hän lukitsi konttorin ja meni kotiin,
söi kylmää ruokaa ja palasi heti takaisin toimistoon, koko joukon
pahantuulisempana kuin vastakihlautuneelle miehelle soveltuu. — Mutta
Jan Wilkenistä ei näkynyt pilkahdustakaan.

Tämä alkoi käydä salaperäiseksi, puhumatta siitä, että se oli
harmillista.

Kello puoli neljältä tuli juoksupoika. Hänet lähetettiin Jan Wilkenin
asuntoon, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei kyselty ollut käynyt
kotona päivällisellä.

De Beer huolestui todella. Olisiko ajateltavissa, että miehelle olisi
jotakin sattunut. — Toistaiseksi ei tässä suhteessa voinut mitään
tehdä. Oli joka tapauksessa odotettava vielä muutamia tunteja, silloin
hän ehkä tulisi, kun vähimmin odotettaisiin.

Kello tuli neljä, puoli viisi ja viisi. — Mutta Hansen ei tullut.

Kymmenen minuuttia yli viiden tuli — Ole Berg. Hän oli loistavan
tyytyväinen, punainen ja hilpeä.

»Hyvää päivää, Carsten, salli minun pusertaa oikeaa etukäpälääsi. Vielä
kerran sydämellinen onnentoivotus. — Mutta mitäs nyt, sinähän olet niin
huolestuneen näköinen. Eikö kauppa luista?»

»Päinvastoin, kiitos rakastettavan boikottauksesi, saimme muutamia
tuhansia aivan arvaamatta. Suloiset kaupunkilaislapsemme maksoivat
niin, että oli ilo päästä harhaoppisuudesta, jonka sinä olit julistanut
pannaan. Olet suuri mies, Ole Berg. Suuri paavi.»

»Onko kyseessä yksityis- vai liikesurut? Sen voit ainakin sanoa
minulle.»

»Mitä siinä kaivelet ja kyselet? Jos sen välttämättä tahdot tietää,
niin voin kernaasti tunnustaa, että se on Jan Wilken, joka tuottaa
minulle huolta.»

»Hänkö, tuo pieni vainupenttusi? Kuolema ja kadotus, mies, oli hyvä,
että mainitsit hänet, sillä olin unohtanut koko asian.»

»Tiedätkö, missä hän on?»

»Totta sen tiedän. Hän on vississä paikassa.»

»No, älä nyt puhu roskaa. Tiedätkö vai etkö?»

»Kuulethan, mitä sanon, Carsten. — Ja täällä on avain. Mainiota, kuusi
tuntia sellaisessa paikassa. Lähetä juoksupoikasi Ilmoituslehteen
vapauttamaan vankia. Hän lienee valmis nyt ja nälkäinen myös. — Niinpä
niin, se voi olla hänelle opetukseksi pitää toisella kertaa nenänsä
poissa muitten ihmisten asioista.»

»Mutta...»

»Hän kävi ja nuuski käytävässä, kun tänään aamupäivällä tulin
kokoukseen. Heti en asiaa ajatellut, vaan menin edelleen, mutta sitten
tuli äkkiä mieleeni, että hän on sinun miehesi. Ja kun en halunnut
pitää nuuskijoita ovien takana, niin palasin ajaakseni hänet pois.
Samassa hän livahti W.C:hen. Hän luuli varmaan, etten nähnyt häntä, ja
arveli siten välttävänsä minut. Tahdoin saada hänet tiehensä, mutta
sitten näin, että hän ei ollut ehtinyt vaihtaa avainta sisälle, ja
niinpä kiersin sitä aivan levollisesti ja pistin sen taskuuni. — Sitte
unohdin hänet, ja ellet olisi maininnut häntä, niin hänen olisi varmaan
täytynyt olla siellä huomiseen asti.»

»Mainiota.» Ja sitten he molemmat nauraa hekottivat.

»Mutta ryhtykäämme vakavampiin asioihin. Sano minulle, Carsten, kuinka
olet ajatellut järjestää tulevaisuutesi? Ei ole nenäkkyyttä, kun kysyn
sitä sinulta.»

»Siltä se kuitenkin haiskahtaa kaiken sen jälkeen, mitä tähän aikaan
olet tehnyt turmellaksesi sen.»

»No, no, sota on sotaa. Itse niin tahdoit. Nyt tulen saadakseni aikaan
parempaa ymmärtämystä välillemme, ja niinpä et saa työntää luotasi
kättäni. Mitä sanot molempien lehtien yhtymisestä, niin että tulee
lehti, joka ilmestyy aamuin ja illoin.»

»Vai niin, se on suunnitelmasi. Minkä aseman olet ajatellut minulle
tässä uudessa aikakaudessa?»

»Päätoimittajan.»

»Entä Modal?»

»Menköön reppuun, jos mielii. Sen näkisin mieluimmin; mutta voitaneen
asia järjestää. Hän ja Wall toimitussihteereiksi, kumpikin huolehtimaan
lehdestään.»

»Luuletko hänen suostuvan?»

»Ehdottomasti. Muutenhan hän jää paikatta. Hän ei ole sellainen kyky,
että helposti löytäisi toisen paikan. Vanhakin hän on. No, mitä sanot?»

»Entäs liikepuoli, kuinka olet sen ajatellut?»

»Siitä tulee hieno liike. Jos molemmat lehdet yhdistetään, niin saadaan
kunnollinen tilaajapiiri, ja mahdollisesti voidaan tilausmaksua
korottaa katsoen siihen, että ilmestyy kaksi numeroa päivittäin.
Lisäksi tulee se, että päästään yhdellä ainoalla painolla, mikä
luonnollisesti on säästöä; ja toimitus tulee, ellei halvemmaksi, niin
ainakin täydellisemmäksi.»

»Entä Persberg?»

»Niin, häntä en ole todellakaan ajatellut. Hän poistunee pelistä. Kun
hän kuitenkin saa kaikki tilapäistyöt, niin hän ei kuole nälkään.
— Mietihän tätä, Carsten, minulla on vuosikokouksen valtuus sopia
kanssasi.»

»Niin, mutta entä veto?»

»Luulen, että kärsit päähänpiintymästä, mies. Ethän yhä ajattele, että
voitat sen?»

»Kuka tietää? Mutta vilpittä puhuen ei minulla ole suurta toivoa.
Olen puhunut siitä Gudrunille, ja hän arvelee samoin. Sidomme lipun
mastoon ja palaamme kotiin, ellemme muuten selviä. Ainahan on jokin
mahdollisuus, ja niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa.»

»Niin, mutta tämähän on paljon parempi. Saathan melkoisen osan
yhdistettyjä osakkeita käsiisi, niin että saat suuren vaikutusvallan
puhumattakaan asemastasi päätoimittajana, ja jos mielestäsi tuot liikaa
yritykseen, niin ostan sinulta kernaasti osan täydestä kurssista.
Kaikista tuollaisista yksityiskohdista me kyllä sovimme. — Mitä meidän
yksipuoliseen vetoomme tulee, niin sehän raukenee, mutta sinulla
on toki se tyydytys, että me, se on minä, tulen luoksesi ja teen
sinulle ehdotuksen, joka täysin osoittaa, kuinka suuren arvon annan
kunnollisuudellesi ja sanomalehtimieskyvyllesi. Minusta on kuin minä
antautuisin, kun sinä taas seisot voitonseppele kulmillasi.»

»Ja kuitenkin sinä istut ja sanelet kaikki antautumisehdot. Ole, Ole,
sinä olet suuri mies!»

»Ehdotan sinulle hyvää kauppaa ja odotan jännittyneenä vastaustasi.»

»Silloin saat odottaa.»

»Mitä se merkitsee?»

»Etten missään nimessä vastaa, ennenkuin olen neuvotellut Gudrunin
kanssa. Siinä se. Mutta en voi sanoa, että ehdotuksesi ilman muuta
minua miellyttää.»

»Sinun on kaikissa tapauksissa punnittava sitä.»

»Voinhan niin tehdä, mutta odottaisin mielelläni alkuperäisen sotamme
loppua. Mitä sanoisit, jos saisit vastauksen ensimmäisenä huhtikuuta?
Kello kaksitoista päivällä. Otaksun, että vedon määräaika silloin
loppuu.»

»Jos ei asia muuten käy, niin hyväksyn ehdotuksesi, mutta näkisin
mieluummin, että päättäisit aikaisemmin.»

»Hyvä, tule huomenna, niin saat tietää ainakin väliaikaisen päätökseni.
Ehdotuksesi on siksi kohtuullinen, etten voi sivuuttaa sitä
tarkastamatta sitä vähän lähemmin. Tuollainen yhdistäminen ei myöskään
ole hetken asia. Siitähän koituu paljon järjestämistä.»

»Hyvä. Tyydyn tähän nyt ensi hätään. Näkemiin!»

       *       *       *       *       *

Gudrun oli tietysti yhtä mieltä Carstenin kanssa. Jos hän olisi
ehdottanut, että he lahjoittaisivat Ole Bergille kaiken omaisuutensa ja
lähtisivät maailmalle posetiivi selässä, niin Gudrun olisi suostunut
siihenkin, sillä Gudrun oli taipuisa. Mutta rakastuneisuudessaankaan
hän ei kokonaan voinut olla huomioonottamatta käytännöllistä älyään.

»Älä muitta mutkitta myönnä äläkä myöskään kiellä. Pidä heitä
toistaiseksi liikkeellä verukkeilla ja ennakkoneuvotteluilla, niin on
aikaa tarpeeksi, jos yhteenliittyminen tapahtuu joskus huhtikuussa.
Emme saata muitta mutkitta laskea käsistämme 10,000 kirkasta kruunua
tappelematta vähääkään saadaksemme ne.»

»Et tunne tarpeeksi Olea, kuulen minä. Kun hän kerran pääsee vauhtiin,
niin ovat kaikki esityöt valmiit, ennenkuin ehtii käännähtääkään.
Minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä tällä hetkellä olisi täysin valmis
suunnitelma pöytälaatikossaan. Hänen ei vain sovi esittää sitä,
ennenkuin on saanut minut kutakuinkin liisteriin.»

»Niin, mutta sinulla on myös tässä sana sanottavana, ja ainakin voit
vedota siihen, että minä en ole vielä tehnyt päätöstä.»

»Nainen! Olet viekas kuin käärme. Mutta Olella on oma tapansa tehdä
kauppoja. Hän on suora, mutta hän vaatii, että toisenkin puolen on sitä
oltava, ja jos hän huomaa mutkittelua, niin hän sanoo suurkiitokset.
Minusta meillä ei ole varoja vaarantaa enempää. Jos minun olisi
ajateltava vain itseäni, niin hän olisi saanut epuun suoraa päätä.
Mutta näetkös, nyt on, kuten tunnettua, tullut lisäksi eräs nuori
nainen, joka on myös otettava huomioon.»

»Tuo nuori nainen voi lähteä pelistä yhtä nopeaan, kuin hän on siihen
tullutkin, jos hän pienimmälläkään tavalla on haitaksi.»

Todistuskappaleen, jota de Beer käytti tätä, lausetta vastaan,
kirjoittaa moni tytönhaitale näin: »x x x.»

Keskustelujen tulokseksi tuli, että de Beer pysyi alkuperäisessä
päätöksessään antaa vastauksensa huhtikuun ensimmäisenä klo kaksitoista
päivällä. Mutta samalla hän suostui siihen, että heti ryhdyttiin asian
selvittelyyn, niin käsillä olisi valmis ehdotus, kun niin pitkälle
tultaisiin.

Tämän Ole Berg hyväksyi, ja seuraus oli se, että hän ja äsken
kihlautuneet seurustelivat paljon keskenään lähinnä seuraavina
viikkoina.




X.


»Hyvää huomenta, hyvä neiti. No, kuinka on sadantuhannen laita?»

»Kahdentuhannen viidensadan, tarkoittanette, herra Berg.»

»Niinpä niin. Luuletteko olevan toivoa?»

»Kyllä, nyt voin sanoa niin paljon, että ellei odottamatonta tapahdu,
niin varmasti pääsemme tuohon määrään, kun laskemme mukaan ne, jotka
tulevat lisäksi neljänneksen vaihteessa ja jotka siis saavat lehden
ilmaiseksi tämän kuun loppuun.»

»Hyvä. Ei niinkään huonosti. Kaksituhatta viisisataa tilaajaa puolessa
vuodessa on sangen kunnioitettavaa meidän pienissä oloissamme.»

Ole Bergille oli käynyt tavaksi pistäytyä joka aamupäivä Aamiaislehden
konttoriin perehtyäkseen lehden mahdollisuuksiin, kuten hän itse sanoi.
Lähimpänä aiheena oli kuitenkin saada vähän puhella Carstenin ja tämän
kihlatun kanssa.

»Missä on ankara päällikkö tänään?»

»Hän meni painoon, mutta hän tulee varmaan pian takaisin.»

»Näyttää siltä, että kunnon Carstenimme on saanut aivan toisenlaisia,
ahkerampia tapoja kuin ennen vanhaan. Olen iloinen ainakin
yhdestä asiasta, ja se on siitä, että pieni sotamme on hankkinut
yhteiskunnalle hyödyllisen jäsenen sen välinpitämättömän, rakastettavan
tyhjäntoimittajan sijaan, jonka olemme menettäneet. Voitto voi todella
olla kymmenentuhannen kruunun arvoinen, ken tahansa sen joutuukin
maksamaan.»

Neiti Sten ei tähän vastannut mitään. Ei ole pelkästään huvia kuulla
kihlattuaan sanottavan entiseksi tyhjäntoimittajaksi.

Mutta Ole Berg istui viattomana, tietämättä, että oli loukannut häntä.

»Ette vastaa, neiti. Niin, niin! Nyt menen tieheni ja palaan hetken
kuluttua, kun linnanherra on tullut takaisin.»

»Ei, odottakaahan nyt vähän. Teillä ei liene sellaista hätää. Carsten
voi olla täällä tuossa tuokiossa. — Oo, kuinka soisin, että olisitte
pakotettu pudistamaan rahat pussistanne.»

»Se oli kristillinen toivomus.»

»Kun voitte puhua niin kevytmielisesti niin suuresta rahasummasta, niin
soisin sen todella Carstenille, ollenkaan ottamatta lukuun sitä, että
hän on minun sulhaseni.»

»Äläs, anteeksi, Gudrun. Otamme kyllä lukuun, että olet morsiameni.» De
Beer seisoi pyöreänä ja hymyilevänä ovella.

»Kas siinä meidän hyvinvoipa ystävämme. Missä olet viipynyt?»

»Tulen myöhään, mutta hyvään aikaan. Olen juuri kaapannut uutisen, joka
kyllä lienee kruunun tai parin arvoinen.»

»Mikä se on?»

»Näes, sen haluaisit mielelläsi tietää, Ole. Mutta yksi
sanomalehtitoimen suurista periaatteista on, että on pidettävä suu
kiinni, etenkin kun lähellä oleilee vaarallisia vastustajia.»

»Kuten haluat. En ahdista sinua enempää. Pidä salaisuutesi, jos osaat.
Näytät muuten olevan halkeamaisillasi, ellet saa sitä sanoa.»

»Sitte on parasta, että kerron sen.»

»Onko se viisasta, Carsten?»

»On, Gudrun. Tietäköön, että hän on menettänyt vedon ensi osan. Meillä
on nyt 2502 — ja kaksi tilaajaa, ymmärrättekö? Siis puuttuu vain, että
Ole on meille siksi huomaavainen ja merkitsee tilauksen, niin voimme
esittää hänelle kymmenentuhannen kruunun laskun. Se olisi tuiki tarpeen
häämatkaamme varten, Gudrun.»

»Siinä on vain pieni mutta, ystäväiseni, ja se on se, että niin
huomaavainen Ole ei ole. Muuten onnittelen sydämellisesti kauniin
tuloksen johdosta.»

»Tuhat kiitosta.»

»Minäkin voin muuten ilmoittaa pienen uutisen.»

»No?»

»Ylihuomenna voin esittää sinulle yhdistymissuunnitelman kaikkia
yksityiskohtia myöten, niin että muuta ei puutu kuin allekirjoitukset.»

»Tämähän on suurenmoista. Ehdotan, että kaikki kolme menemme kahvilaan
ja tyhjennämme pienen pikarin asian kunniaksi.»




XI.


Oli vuoden ensimmäinen kevätpäivä. Viime päivien jatkuva sade oli
sulattanut loputkin tunturien halkeamiin ja säröihin jääneistä
harmaanlikaisista lumikasoista. Nyt oli taivas korkea ja kirkas ja
aurinko lämmitti, niin että kostea maa höyrysi.

Mutta varjossa oli vielä kylmää, niin että varovaiset ihmiset pitivät
yhä päällysvaatteita.

Kaupunki kylpi päilyvässä valkoisessa paisteessa; se virtaili kuin joki
pitkin katuja ja kujia ja toreja. Se toi tullessaan uutta intoa ja
valokkaampia elämän toiveita. Ihmiset hymyilivät iloisesti toisilleen.
Talven happamuus oli heistä kuin poispyyhkäisty, he näyttivät miltei
rakastettavilta.

Carsten Baltazar de Beer veti ylleen turkkinsa eikä ollenkaan pannut
pahakseen, kun ensimäinen tapaamansa katupoika huusi hänen jälkeensä:

»Hei, kuulkaas, teillä on maalia takinhihassanne.»

»Aprillia!» huusi poika ja pakeni syyllisyytensä tuntien; mutta Carsten
vain hymyili hyväntahtoisesti.

Konttorista de Beer löysi morsiamensa, joka innokkaasti puuhaili päivän
töissä:

»No, oletko noin ahkera jo näin varhain?»

»Huomenta, Carsten. Niin, näetkös, työ on saatava tehdyksi, sillä
kello puoli kahdeltatoista saat tulla kanssani puusepälle katsomaan
makuuhuoneen kalustoa, johon olen ihastunut.»

»Se siis on ohjelma. Unohdat, mikä päivä tänään on. Yhdentoista aikaan
odotamme Olea tänne, ja tiedät, mitä on esillä. Ei synny mitään siitä,
että lähtisimme laiskottelemaan siihen aikaan päivästä kuin toivot.
Ennen kello kahtatoista en varmastikaan voi tulla kanssasi.»

»No, siispä sanomme täsmälleen kello kaksitoista. Ei minuuttiakaan
myöhemmin. Kas niin ystäväiseni, mene painoon viemään tätä
käsikirjoitusta, kun sinulla kerran on ylläsi, niin pääsen minä siitä.
Minulla on kiirettä, olen keskellä suurenmoista artikkelia. 'Kuinka
koti perustetaan'.»

»Kas vain, lehti on tätä nykyä täytettävä naimisajatuksilla. Kirjoita
samaa tietä johtava artikkeli lastenkasvatuksesta, niin se on tehty
pyhiä varten.»

»Hyi, Carsten, ole nyt siivo ja kiltti.»

De Beer nauroi hyväntuulisesti.

»Kyllä, kyllä, toivomuksesi ovat lakini, neito. No, no, nyt minä menen.»

Mutta kun hän oli poistunut, piti neiti seuraavan yksinpuhelun: »Tuo
miesväki on kummallista. Nyt olen tilannut puuseppä Aasin olemaan
myymälässä kello kahdeltatoista, ja siispä Carsten on pannut päähänsä,
ettei hän voi mennä ennen kello kahtatoista. Mutta narraanpa sinua
kuitenkin, rakkaani.» Minkä jälkeen hän, rahtuakaan välittämättä
naisellisuudesta ja sopivaisuudesta, hyppäsi reippaasti tuolille
ja siitä pöydälle, mistä käsin levollisesti siirsi seinäkellon
isoaviisaria kaksikymmentä minuuttia eteenpäin. »Kas, tämä auttaa
vähän. Kymmenen minuuttia saan luvan lahjoittaa hänelle, sillä muuten
hän alkaa epäillä.» Sitten hän nauroi sydämellisen tyytyväisenä.
»Miesoliot ovat tyhmiä. Lyön vetoa, että hän käy ansaan.»

Käytävästä kuului askeleita, ja vips vain, niin neiti pääsi pöydältä
ja istui syvästi kiintyneenä työhönsä. Se oli muuten vain Jan Wilken,
joka toi vähäsen kaupungin uutisia. Rakkomatoja sairastava lehmä,
ämmäintappelu ja kaatunut olutkuorma.

»Hyvä on Hansen, voitte viedä nämä Wallille. Päivä on pitkä. Keksitte
meille myöhemmin jotakin.»

»Kernaasti. Mutta on kuin en oikein taipuisi siihen, että yhtymä jo
olisi olemassa.»

»Oo, kun konttorit muuttoaikana yhdistetään, niin opitte kyllä.»

»Niin, kaikki käy tavaksi, mutta tulee todellakin vähän kummanlaista
työskennellä, kun te, neiti, vetäydytte yksityiselämään.»

»Mitä juttelette? Olkaas nyt hyvä ja viekää uutiset, ennenkuin tulee
myöhäistä.»

»Kyllä, kyllä. Minusta vain tuntuu, että saanen luvan sanoa teille,
kuinka hauskaa on ollut työskennellä yhdessä teidän kanssanne. Olette
aina ollut hyvä ja ystävällinen minua yksinäistä raukkaa kohtaan.»

»Lähtekää nyt siitä, älkää seiskö ja tunteilko. Pahinta moisissa
nuorissa pojissa kuin te, Jan Wilken, on se, ettei heille voi puhua
kauniisti, heidän kääntämättä nurin sydäntään sen johdosta. Saatte
minutkin tunteilemaan, mies. Mutta kun kerran olemme alkaneet, niin
voin kernaasti myöntää, että minäkin tulen kaipaamaan konttoria,
kun sen nyt pian jätän. — Kas niin, menkää nyt, sillä muuten alan
itkeä enkä tahdo sitä tehdä tänään. Olen liian iloinen turmelukseni
mielialaani kaiholla.»

Fredrik Horneman Sjöström Hansen meni, ja neiti Sten jäi istumaan
mietteihinsä käsi leuan alla. Hän katseli tulevaisuuden unelmiaan.
Kodinperustamisartikkeli edistyi surullisen vähän. Mutta hetken päästä
tuli de Beer takaisin, ja silloin artikkeli unohtui kokonaan. Seuraavan
puolentunnin aikana nuo kaksi eivät käsitelleet toimitusasioita ja
tuskin he olisivat palanneet jokapäiväiseen elämään, ellei heitä olisi
keskeyttänyt Ole Berg, joka astui sisään iso salkku kainalossa.

»Hyvää huomenta, hyvä herrasväki. Huomenta, neiti Sten. Nyt teidän on
annettava anteeksi, että otan teiltä Carstenin; sillä nyt meidän on
saatava kauppa päätetyksi. Minulla on kiire tänään.»

Sisällä kaikkein pyhimmässä nuo kaksi herraa syventyivät
asiapaperipinkkaan. Jok'ainoa paperi käytiin läpi ja tarkastettiin,
varustettiin allekirjoituksella, mahdollisuudet pohdittiin ja
punnittiin viimeisen kerran. Kaikki sujui nopeasti ja vihdoin tuli
suuri hetki, kun viimeinen juhlallinen nimikirjoitus oli merkitty. »Kas
niin, nyt se on tehty, nyt vain kahden todistajan allekirjoitukset,
niin selvä on. Ehkä neiti Sten ja Hansen ovat paikalla, niin saadaan se
toimitettua samaan menoon.»

Nuo kaksi olivat paikalla. He tulivat sisään ja vähän juhlavireisinä
hekin panivat nimensä papereihin.

Juuri kun neiti Sten laski kynän kädestään, löi seinäkello kaksitoista.

Ole Berg katsahti ylös.

»Aika kuluu todellakin, kello on jo kaksitoista. Niin, niin, Carsten.
Nyt voin merkitä itseni tilaajaksi. Kas tässä tilausmaksu.»

Neiti Sten otti rahat. Hänen kätensä värisi pikkuriikkisen.

»Oo, Hansen, viekää nämä toimistoon ja merkitkää herra Bergin nimi
tilaajain luetteloon. Kiiruhtakaa ja tulkaa takaisin niin pian kuin
voitte.»

»Onpa sinulla kova kiire, Gudrun.»

»On, olemme odottaneet tätä, iloista tapahtumaa puolen vuotta, niin
että on vain oikeus ja kohtuus saada se todetuksi.»

»Oh, loruja! Kun Ole ei aikaisemmin ole voinut astua tätä askelta, niin
sehän on kutakuinkin samantekevää nyt.»

»Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikö totta, herra Berg?»

»Kyllä, minun mielestäni Carsten ei juuri ilahduta uusia tilaajiaan. —
Mutta voin ymmärtää sen.»

»Minäpä en. Minusta hänen pitäisi olla ihastuksissaan, että on käynyt,
niinkuin on. Mutta tuolla on Hansen rappusilla. Voitteko kuulla, kuinka
hän ryntää rappuja varmaankin kolme porrasta kerrallaan?
— No Hansen, onko asia valmis?»

»Kyllä, neiti; mutta...»

Gudrun sulki hänen suunsa kädenliikkeellä.

»Tiedän, mitä aiotte sanoa, Hansen.»

Hän kääntyi Bergiin.

»Ja nyt, herra Berg, saanen luvan kiittää teitä oikein sydämellisesti,
että kuitenkin merkitsitte tilauksen viime hetkessä, ennenkuin oli
liian myöhäistä. Carsten on epähieno, kun ei itse kiitä teitä siitä,
että saa nuo kymmenentuhatta kruunua.»

Ole Berg katsoi kelloa.

»Mutta niitähän hän ei saa, neiti. Kello löi kaksitoista ennenkuin
sanoin sanaakaan tilauksesta.»

»Tuo kello kylläkin. Se käy kaksikymmentä minuuttia edellä.
Todellisuudessa kello on viisi vailla kaksitoista.» Neiti Sten hymyili
lumoavasti.

Neljä taskukelloa tuli esiin kuin komennuksesta. Kaikki läsnäolijat
katsoivat ensin kelloihin ja sitte toisiinsa. Siten he seisoivat
moniaita sekunteja.

Carsten Baltazar de Beer oli ensimmäinen, joka jälleen sai takaisin
puhekykynsä. Se, mitä hän sanoi, ei ollut erittäin runollista:

»Kissa vieköön, eikös hän ole oikeassa.»

Ole Berg oli seuraava. Hän vannoi pitkän ja hartaan valan. Mutta sitte
hän muisti, että eräs nainen oli läsnä, ja lopetti äkkiä keskelle
voimakkainta sanaa. Hän oli niin punainen, että näytti siltä, kuin
saisi kohtauksen. Mutta Gudrun hymyili vielä lempeämmin:

»Jatkakaa vain, herra Berg. Ymmärrän niin hyvin, että teidän on saatava
ilmaa.»

Jan Wilken ei voinut kauemmin pysyä rauhallisena. Hän pisti
sotatanssiksi ja päästeli sangen sopimattomia ääniä.

Gudrun meni Carstenin luo:

»Nyt saan kuusisataa kruunuasi. Sehän oli sopimus.»

Ole joi paljon vettä ja onnistui hallitsemaan liikutuksensa.

»Anna anteeksi, Carsten. Minulla ei ole antaa rahoja käteisenä, sillä
tätä en todellakaan ollut odottanut. Mutta saat ne huomenna.»

»Rakas, koska vain sinun sopii. Sillä ei ole mitään kiirettä. — Hansen,
juoskaa etsimään kaksi pulloa samppanjaa ja muutamia laseja. Sano
Wallille, että hänkin tulee tänne. Meidän hän on juhlittava tapahtumaa.
— Ja illalla on suuret juhlat klubissa koko joukolle. Jönsvang, Bye,
Traedal ja kaikki tyyni. Sinunkin, Gudrun, on tultava mukaan, vaikka
onkin vasten sääntöjä, että naiset saavat tulla sinne; mutta tämän
kerran voidaan se sallia. Ja sinä, Ole, olet tietysti kunniavieras.»

»Ei, suo anteeksi, siitä ei tule mitään, Nyt tahdon minäkin kerran
ajaa tahtoni läpi. Tänään on illalliset minun luonani. Ja neiti
Sten, luvatkaa minulle samalla se suuri kunnia, että saan viedä
teidät pöytään; sillä te olette kunniavieras tänä iltana. Te yksin!
Carstenin terävänäköisyys ei nimittäin ole minua voittanut, vaan teidän
synnynnäinen viisautenne ja viekkautenne. Sen edessä taivutan pääni.»

       *       *       *       *       *

Kävi niinkuin Ole Berg oli vaatinut. Kemut olivat humuisat etenkin sen
jälkeen kun Olen rouva ja neiti Sten olivat vetäytyneet seurasta, joten
herrat jäivät yksin.

Pikku Jan Wilken oli vietävä ajurilla kotiin. Seuraavana päivänä
pohmelon ja nerokkuuden yhdistyneestä vaikutuksesta hän antoi seuraavan
yleiskatsauksen tapahtumista:

»Kapitalismi — pessimisti — journalisti — optimisti — nainen meidät
pussiin pisti — ja lopuksi juotiin kaunihisti!»

Mikä kaikki sattui kutakuinkin kohdalleen. Hänen ehkä olisi pitänyt
sanoa viimeinen kahdesti; mutta hän oli tavallaan viaton, sillä
loppupamaus tärähti vasta toukokuussa. Silloin nimittäin pidettiin häät.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AAMIAISLEHTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.