Kleopatra : Kleopatran, Egyptin kuningattaren elämä ja aika

By Weigall

The Project Gutenberg eBook of Kleopatra
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kleopatra
        Kleopatran, Egyptin kuningattaren elämä ja aika

Author: Arthur E. P. Brome Weigall

Release date: May 15, 2025 [eBook #76098]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KLEOPATRA ***

language: Finnish




KLEOPATRA

Kleopatran, Egyptin kuningattaren, elämä ja aika


Kirj.

ARTHUR WEIGALL


Suomennos englanninkielestä






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1927.




SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR

    I. Johdannollinen esitys Kleopatran luonteesta
   II. Aleksandrian kaupunki
  III. Kleopatran syntymä ja lapsuus
   IV. Pompeiuksen kuolema ja Caesarin tulo Egyptiin
    V. Gaius Julius Caesar
   VI. Kleopatra ja Caesar saarrettuina Aleksandrian palatsiin
  VII. Caesarionin syntymä ja Caesarin lähtö Egyptistä
 VIII. Kleopatra ja Caesar Roomassa
   IX. Egyptiläis-roomalaisen monarkian perustaminen
    X. Caesarin kuolema ja Kleopatran paluu Egyptiin

II. OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS

   XI. Antoniuksen luonne ja valtaannousu
  XII. Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto
 XIII. Kleopatra ja Antonius Aleksandriassa
  XIV. Liitto uudistetaan
   XV. Kleopatra ja Antonius valmistautuvat kukistamaan Octavianuksen
  XVI. Antoniuksen vallan heikentyminen
 XVII. Actiumin taistelu ja pako Egyptiin
XVIII. Kleopatran viimeinen yritys
  XIX. Egyptin valtaus ja Antoniuksen kuolema
   XX. Kleopatran kuolema ja Octavianuksen triumfi






I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR




I. JOHDANNOLLINEN ESITYS KLEOPATRAN LUONTEESTA


Ne, jotka läheisesti syventyvät Kleopatran elämään, huomaavat pian,
että yleisesti hyväksytty arvostelu hänen luonteestaan on lähtöisin
henkilöiltä, jotka olivat hänen vastustajiaan Antoniuksen ja
Octavianuksen välisessä riidassa. Egyptin suuresta kuningattaresta tuli
viimeisinä elinvuosinaan Rooman ensimmäisen keisarin verivihollinen,
ja jokaisen siihen sukuun kuuluvan caesarin kannattajat huolehtivat,
ettei tämä hänen historialliseksi tullut vihollisuutensa joutunut
unohduksiin. Niinpä ovat esimerkiksi ne uskomuksiksi vakiintuneet
väitteet, että hän olisi vaikuttanut Caesariin ja Antoniukseen
turmiollisesti, yleensä vain pelkkää panettelua hänen vastustajiensa
taholta. Historia ei ole liioin säilyttänyt ainoatakaan sellaisen
henkilön kirjoittamaa Kleopatran elämäkertaa, joka olisi ollut hänen
kannattajiaan siinä suuressa taistelussa, johon hän niin uljaasti
ryhtyi. On kuitenkin merkillepantava seikka, että historioitsija, joka
on rehellisin hänen muistoaan kohtaan, nimittäin verraton Plutarkhos,
näyttää käyttäneen paljon lähteenään Kleopatran lääkärin, Olympuksen
päiväkirjaa. Mitään anteeksipyyntöjä en rohkene esittää tässä kirjassa
tuon paljon panetellun kuningattaren puolesta, mutta tarkoitukseni
on kuvata hänen levottoman elämänsä tapahtunut siten, että hänen
pyyteensä, kuten minä ne ymmärrän, esitetään lukijalle rehellisesti;
ja jos onnistun antamaan tässä kerrotuille asioille hyväksyttävän
todennäköisyyden, ei liene epäilystäkään, etteikö Kleopatra esiinny
ilman erikoista puolusteluakin tekoineen samassa — ei ainakaan
rumemmassa — valossa kuin tämän merkillisen murhenäytelmän kaikki
toisetkin näyttelijät.

Jokainen ennakkoluuloton tutkija on pian huomaava klassikkojen
vihamielisen puolueellisuuden ja väärän näkökannan Kleopatraan nähden,
eikä minunkaan tarvitse esittää muuta kuin yksi esimerkki tästä
väärästä tuomitsemisesta kantani valaisemiseksi. Tarkoitan Kleopatran
ja Julius Caesarin ystävyyden alkua. Sekä vanhojen että nykyisten
historioitsijain omaksuman kannan mukaan otaksutaan tuon irstaan
egyptittären kietoneen suuren diktaattorin kokonaan pauloihinsa ja
Caesarin viipyneen Egyptissä vasten parempaa tietoaan vain tuon idän
velhottaren lumoissa. Kleopatra, »muukalainen, jolle roomalaisilla oli
aina tiilikiven puolikas varattuna» [Sergeant: Egyptin Kleopatra],
oli kuitenkin siihen aikaan, kuten saamme tuonnempana nähdä, noin
yhdenkolmattavuotias naimaton tyttö, jonka siveellisyyttä vastaan
ei voida esittää luotettavan todistuksen varjoakaan, kun taas
Caesar oli jo vanhahko mies, joka oli saavuttanut hämmästyttävän
ennätyksen ystäviensä vaimojen ja tyttärien viettelijänä, ja jonka
maine näissä asioissa oli melkein uskomaton. Kuinka siis kukaan, joka
tuntee tosiasiat, voi tässä kohden syyttää Kleopatraa, on täysin
käsittämätöntä jokaiselle tämän ajan tapahtumien tutkijalle. En aio
esittää Egyptin kuningatarta minään erikoisen jalona sukupuolensa
edustajana, mutta pyrkimykseni on kohdella häntä oikeudenmukaisesti,
ja antamalla hänelle, kuten ainakin tuomioistuimessa, tilaisuuden
saada asiansa uudelleen tutkittavaksi, olen varma, että lukija tulee
pitämään häntä sangen hyvänä keskitason naistyyppinä. Näin menetellen
minun ei liioin tarvitse antautua alttiiksi syytökselle, että olisin
häntä puolustaakseni käyttänyt elämäkerran kirjoittajan etuoikeutta
antaa anteeksi. En selosta hänen historiaansa vain puolustaakseni
häntä, vaan kerron hänen koko elämäntarinansa sellaisena kuin itse
näen sen, myöntäen aina toisten historioitsijoiden hänen luonteestaan
antaman arvostelun mahdollisen oikeellisuuden, mutta tarjoten samalla
julkisesti pohdittavaksi hänen teoistaan ja suunnitelmistaan kannan,
joka, jos se hyväksytään, on puhdistava hänen muistonsa monesta sitä
niin kauan lianneesta tahrasta ja kohottava hänen maineensa monen
samaan aikaan eläneen kuuluisan henkilön tasolle, joista ei ketään
voida sanoa läpeensä pahaksi tahi täysin hyväksi.

Hänen piirteistään ei ole muita lähteitä kuin joitakin rahoja,
joissa on hänen sivukuvansa, ja huono rintakuva British Museumissa.
[Denderehin temppelin seiniin ja muuallekin hakatut kuningattaren
korkokuvat ovat sovinnaisia, joita ei ole pidettävä todellisina
muotokuvina. Aleksandrian museossa oleva pää ei luultavasti ole
lainkaan hänen kuvansa, kuten useimmat muinaistutkijat ovat valmiit
myöntämään.] Silmien ja tukan väriä ei tiedetä, eikä liioin voida
sanoa, oliko hänen hipiänsä alabasterinvalkoinen, kuten monella hänen
makedonialaissyntyisellä sisarellaan, vai vivahtiko se oliiviin,
kuten niin usein kreikkalaisilla. Hänen kauneuttaankaan, tahi
oikeammin hänen kauneutensa astetta ei ole selvästi määritelty. On
muistettava, ettei Kleopatran suonissa, mikäli tiedämme, virrannut
tippaakaan itämaalaista verta, minkä tähden hänen tyyppiään on
pidettävä Makedonian kreikkalaisena. Egyptittären tummahko hipiä,
itämaalaisen tummat, raskaat silmät, jotka ovat aina uneliaat, ja
musta, silkinhieno tukka, ovat piirteitä, joita ei pidä häneen
sovittaa. Monet makedonialaisnaiset ovat päinvastoin vaaleatukkaisia ja
sinisilmäisiä, mitä väriä nähdään usein itäisen Välimeren eri kansojen
keskuudessa. Siitä huolimatta näyttää kaikki seikat huomioon ottaen
todennäköisimmältä, että hän oli ruskeatukkainen, mutta kuvattaessa
hänet sellaiseksi on pidettävä mielessä, että määritelmämme on vain
johtopäätelmien tulosta.

Hänen kasvonpiirteensä näyttävät olleen hyvin voimakkaat, vaikka
yleisvaikutelmana onkin pienuus ja hentous. Hänen nenänsä oli kyömy
ja ulkoneva, sieraimet herkät, hienoon syntyperään viittaavat. Suu
oli kaunismuotoinen, huulet hienosti muovaillut. Silmät olivat suuret
ja hyvässä asennossa, kulmakarvat hienosti piirtyvät. Posken ja
leuan ääriviiva pyöristyi viehättävästi, pehmentäen siten piirteiden
säännöllisyyttä. »Hänen kauneutensa», sanoo Plutarkhos, »ei ollut
sinänsä kokonaan vertojaan vailla eikä vaikuttanut yllättävästi»; hän
lisää, että Octavia, josta tuli myöhemmin Antoniuksen vaimo, oli häntä
kauniimpi. Mutta hän myöntää sen, jota ei kukaan toinenkaan kiellä,
että hänen suloutensa ja viehätysvoimansa oli hyvin suuri. »Hän oli
loistava kuulla ja nähdä», sanoo Dion Cassius, »ja kykeni voittamaan
nekin sydämet, jotka olivat taistelleet itsepintaisesti lempeä vastaan
tahi kovettuneet iän vaikutuksesta».

Hän oli todennäköisesti hyvin pieni. Päästäkseen erään kerran,
josta saamme pian lukea, palatsiinsa, hänen kerrotaan kätkeytyneen
vuodevaatekääröön, jonka sitten palvelija kantoi olkapäällään sisään,
mikä osoittaa hänen täytyneen olla verraten kevyt. British Museumin
rintakuva näyttää esittävän pienen naisen päätä, ja Plutarkhos puhuu
hänestä tavalla, joka viittaa hänen viehätysvoimansa perustuneen
jossakin määrin hänen hentouteensa. Hänet voidaan siten kuvitella
pieneksi, suloiseksi naiseksi, pikemmin sulavan pyöreähköksi kuin
laihaksi, valkohipiäiseksi, tummatukkaiseksi ja tummasilmäiseksi,
kauniiksi, mutta ei täydelliseksi kaunottareksi.

Hänen äänensä sanotaan olleen hänen voimakkaimman aseensa, sillä se
oli sointuvaisuudessansa aina ihmeellisen vaikuttava ja viettelevä.
»Paholaisella ei ole viinensä koko valikoimassa sydämelle niin
vaarallista nuolta kuin suloinen ääni», sanoo Byron, ja mitä
Kleopatraan tulee hän käytti tätä luonnon oivallista lahjaa varmasti
hyvin koko elämänsä ajan.

»Seurustelu hänen kanssaan», kirjoittaa Plutarkhos, »oli
vastustamattoman viehättävää, ja hänen olemuksensa, miellyttävä
puhetapansa ja erikoinen luonteensa, joka painoi tavallaan leimansa
hänen käytökseensäkin, teki oman vaikutuksensa. Äänessä oli suloinen
sointu, kun hän puhui».

»Hänen puhetapansa oli niin viehättävä», kertoo Dion Cassius, »että se
hurmasi kaikki kuulijat».

Hänen käytöksensä sulous oli yhtä vastustamaton kuin hänen äänensäkin,
sillä, kuten Plutarkhos huomauttaa, tämä omituinen ja määrittelemätön
tenho näyttää olleen hänelle siinäkin suhteessa ominainen. Se on voinut
pääasiallisesti perustua jonkinlaiseen notkeaan väittelytaitoon, mutta
samalla näyttää myös siltä, kuin jonkin verran lapsellinen käytöstapa
ja siinä ilmennyt, ympäristöön viehättävästi vaikuttanut itsepäisyys,
häikäilemättömyys ja oikullisuus olisivat sitä osaltaan tehostaneet.
Vaikka hän oli usein vallaton ja halukas telmimään, osasi hän silti
käyttäytyä melko arvokkaasti, ollen joskus kopea ja ylpeä. Plinius
sanoo häntä ylenkatseelliseksi ja turhamaiseksi, ja saman vaikutuksen
sai Cicerokin tavatessaan hänet Roomassa, mutta kuningatar otti ehkä
tämän asenteen vain haarniskaksi niiden Pompeiuksen puolueeseen
lukeutuvien roomalaisten ylimysten pintapuolista arvostelua vastaan,
joiden mielestä hänen asemansa ei ollut niin kunnioitettava, kuin mitä
hän itse uskoi. Sellaista, joka osoittaisi hänen käytöksensä olleen
luonnostaan kopeata, on todellakin sangen vähän; hänet haluttaisi
kuvata luonnolliseksi, hetken vaikutelmista riippuvaksi naiseksi,
joka muuttui helposti ylpeästä vaatimattomaksi. Hänen tekonsa olivat
välittömiä, ja hänen voidaan otaksua olleen varhaisemmalla iällä
yhtä usein teeskentelemätön kuin viekaskin. Hänen luonteensa oli
aina nuorekas, mielenlaatunsa reipas, ja käytöksensä usein jopa
ajattelemattoman hurjaakin. Hän nautti elämästä ja otti vilpittömällä
mielihyvällä vastaan kaikki sen tarjoamat ilot. Hänen vapaudessa
kehittynyt mielensä ailahteli ilosta suruun, huvinäytelmästä
murhenäytelmään odottamattoman helposti, ja pienillä käsillään hän
kietoi ympärilleen tapahtumien ja olosuhteiden sekavan verkon kuin
valosta ja pimeydestä kudotun viitan.

Hän oli lahjakas nainen, jolle luonto oli antanut kerkeän kielen ja
hyvän ymmärryksen.

»Hänen kielensä oli kuin monikielinen soittokone, kääntyen helposti
puhumaan mitä kieltä hän milloinkin halusi», sanoo Plutarkhos. »Tulkkia
hän ei tarvinnut juuri milloinkaan keskustellessaan muukalaisen kanssa,
vaan vastasi itse useimmille, kuten etiopialaisille, troglodyteille,
hebrealaisille, arabialaisille, syyrialaisille, meedialaisille ja
parthialaisille. Hänen sanotaan oppineen vielä monta muutakin kieltä,
vaikka kuninkaat, hänen edeltäjänsä, eivät olleet vaivautuneet
opettelemaan Egyptinkään kieltä. Toiset heistä eivät olleet edes
luopuneet makedonialaisesta murteestaankaan».

Valtiotaito viehätti häntä suuresti, ja Egyptin kuningattarena hän
työskenteli intohimoisen tarmokkaasti sukunsa riippumattomuuden
ja suuruuden hyväksi. Dion Cassius kertoo hänen olleen kiihkeän
kunnianhimoisen ja huolehtineen mitä tarkimmin, että hänen
valtaistuimelleen osoitettiin sille kuuluvaa kunnioitusta. Hänen
tekonsa vahvistavat tätä arvostelua, ja voimme nähdä hänen välistä
hautovan kiihkeitä toiveita päästä maailmanvaltiaaksi. Mikäli voidaan
arvostella, ei hän ollut viisaudestaan ja rohkeudestaan huolimatta
erikoisemmin taitava diplomaatti, vaan näyttää vehkeilleen ja
suunnitelleen suvulleen ominaiseen tapaan osoittaen enemmän sitkeää
tarmokkuutta ja jonkinlaista vakaumusta kuin suurta terävyyttä ja
syvällisyyttä. Sitkeys tarkoituksen saavuttamisessa näyttääkin olleen
hänen voimakkain luonteenominaisuutensa, ja historiaan mieltynyt
lukija on varmasti seuraava hänen epäröimätöntä taisteluaan omiensa ja
poikansa Caesarionin oikeuksien puolesta todellisella mielenkiinnolla
edessään olevan pitkän tarinan loppuun saakka.

Yksimielisesti on otaksuttu, että Kleopatra oli, kuten Josephus sanoo,
intohimojensa orja. Idän paheellisen elämän ja irstaisuuteen vajonneen
itämaisen hovin ajatellaan saaneen mitä ilmeisimmän edustajan tuosta
onnettomasta kuningattaresta. Mutta onko jäljellä mitään, kun hänen
vihollistensa roomalaisten tietämättömät ja ennakkoluuloiset lausunnot
syrjäytetään, joka oikeuttaa antamaan hänen luonteestaan tällaisen
arvostelun? Hän oli tosiasiallisesti joitakin vuosia Caesarin vaimo,
ja minä uskon ehdottomasti, että Caesar aikoi tehdä hänestä Rooman
keisarinnan ja laillisen puolisonsa. Kun salaliittolaiset olivat
murhanneet Caesarin, hän meni naimisiin Antoniuksen kanssa ja oli hänen
luonaan elämänsä viime päiviin saakka. Aikana, jolloin avioliiton
laillisia oikeuksia poljettiin joka taholla, ja jolloin koko Rooma
ja Aleksandria olivat syvästi kietoutuneet kotoisiin vehkeilyihin,
kohdisti Kleopatra, mikäli ymmärrän, huomionsa vain näihin kahteen
mieheen, jotka suhtautuivat häneen kumpikin kuten lailliset aviomiehet,
ja jotka tunnustettiin Egyptissä hänen jumalien hyväksymiksi
puolisoikseen. Dion Cassiuksen sanat: »Mikään rikkauden määrä ei
voinut häntä tyydyttää ja hänen intohimonsa olivat pohjattomat»,
eivät tarkoita muuta kuin että hän oli elämässään liioitteleva ja
tuhlaileva. Epäilemättä hänen vihollisillaan on voinut olla aihetta
moittia häntä epäsäännölliseksi ja hillittömäksi, mutta on sangen
vähän, mikä osoittaisi hänen ollen missään suhteessa Delila tahi
Isebel. Kaiken sen nojalla, mitä tiedämme, hän on voinut olla sangen
siveellinen nainen, ja sen tosiasian, että hän oli neljän lapsen hellä
äiti, voitaneen sanoa osoittaneen siihenkin aikaan jossakin määrin
vapaaehtoista alistumista äitiyden velvoituksiin. Kaikki asianhaarat
huomioon ottaen olen sitä mieltä, että vaikka hän saattoikin olla
jonkin verran nautinnonhimoinen ja intohimoissaan välistä hillitön, ei
hän ollut suinkaan vailla sukupuolensa parhaita vaistoja. Äidinosassaan
hän esiintyy tavalla, joka oikeuttaa kuvaamaan hänet siinä suhteessa
tosi hyväksi naiseksi.

Muistettakoon, minkälaista elämä oli siihen aikaan. Lemmenvehkeilyt
olivat Roomassa samoin kuin Aleksandriassakin aina käynnissä.
Silloisesta siveellisestä rappeutumisesta kirjoittaessaan
Mommsen sanoo, puhuessaan tanssijattarien poikkeuksellisesta
turmeltuneisuudesta, että tuo aika »tahrii historiankin lehdet».

»Mutta», hän lisää, »heidän toiminnalleen, joka oli laillista, tekivät
ylimyspiirien naiset vapaalla käytöksellään oleellista vahinkoa.
Luvattomat suhteet olivat käyneet niin tavallisiksi ylhäisimmissä
perheissä, että vain jokin ennenkuulumaton häväistysjuttu sai huomion
kohdistumaan niihin. Oikeudellinen sekaantuminen niihin näytti nyt
melkein naurettavalta».

Sellaista taustaa vasten saa Kleopatran kotielämä Caesarin ja
myöhemmin Antoniuksen kanssa vastakohtana kauniin sävyn, jolla on oma
mielenkiintoinen puolensakin. Näemme hänen hartaan ja loppuun saakka
heikentymättömän kiintymyksensä vanhimpaan poikaansa Caesarioniin,
kuvittelemme hänet toimeliaana äitinä kuninkaallisessa palatsissa,
joka kerran kajahteli reippaiden kaksoisten iloisista huudoista, ja
itämaisen paheellisuuden näky häipyy silmistämme. Kysymme, voiko
tuo hento nainen, joka viihdyttelee rinnoillaan itkevää lihavaa
pienokaista, kolmen tanakan poikasen leikkiessä hänen ympärillään, olla
idän aistillinen kuningatar? Voiko tuo Caesarin rakastetun pojan hellä,
lapsekas, hymyilevä äiti olla Egyptin sireeni? Ei ole luotettavan
todistuksen sirpalettakaan osoittamassa, että Kleopatralla olisi ollut
ainoatakaan muuta rakkaussuhdetta kuin ne kaksi, joista historia niin
vaikuttavasti kertoo, eikä liioin sellaista, joka osoittaisi hänen
käyttäytyneen kummassakaan irstaasti.

Kleopatra oli monessa suhteessa hienostunut ja sivistynyt nainen. Hänen
kielitaitonsa viittaa lukeneisuuteen, ja hän näyttää olleen samalla
taiteiden suosija. Kerrotaan olleen hänen ansiotaan, että Antonius
lahjoitti Aleksandrian kaupungille Pergamonin 200,000 teosta käsittävän
kirjaston, ja Cicero mainitsee saaneensa hänen välityksellään kirjoja
Aleksandriasta. Hän oli perinyt sukunsa luonnostaan taiteellisen
hengen, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän ylläpitänyt
tätä sukunsa korkeata traditiota. Hän oli myös tieteiden suosija,
ja Photinus, matemaatikko, joka käsitteli kirjoituksissaan sekä
aritmetiikkaa että mittausoppia, julkaisi hänelle omistetun kirjankin,
nimeltä _Kleopatran laki_. Kuuluisa lääkäri Dioscorides näyttää
olleen kuningattaren ystävä ja seuralainen, ja hänen Kleopatran
hovissa kirjoittamiaan kirjoja on luettu kautta aikojen. Sosigenes,
tähtientutkija, oli ehkä myös Kleopatran ystävä, ja voihan olla, että
hänet esiteltiin kuningattaren toimesta Caesarillekin, jonka kanssa
hän työskenteli sitten ajanlaskun uudistamiseksi. Tämä ei ole suuri
todistus kuningattaren henkilökohtaisesta suhteesta taiteisiin ja
tieteisiin, mutta riittänee antamaan jotakin tukea sille otaksumalle,
ettei hän ainakaan ollut esi-isiensä saavuttamaa tasoa alempana. Hänen
mielenkiintonsa sellaisia asioita kohtaan tuntuu aivan varmalta, kun
ajatellaan, että hän kykeni niin kauan säilyttämään sellaisen oppineen
miehen kiintymyksen kuin Julius Caesar. Voidaan tuskin epäilläkään,
etteikö hän kyennyt tarpeen vaatiessa osoittamaan suurtakin
mielenvakavuutta, ja ollut vilkkaudestaan huolimatta usein miettiväinen
ja hiljainen.

Samalla täytyy kuitenkin otaksua, että hän suhtautui elämään kevyesti,
sillä hän oli, paitsi loppuaikoina, aina herkempi nauramaan kuin
itkemään. Hän oli aina valmis ilakoimaan ja kujeilemaan, ja huvittava
seikkailu näyttää miellyttäneen häntä erikoisesti. Antoniuksen
kanssa hänellä oli tapana, kuten saamme nähdä, kuljeskella öisin
kaupungilla, koputella ihmisten oviin, ja juosta tiehensä, kun tultiin
aukaisemaan. Hänen kerrotaan kerran, kun Antonius oli ongella, antaneen
sukeltajan kiinnittää salavihkaa onkeen suolatun kalan, jonka Antonius
sitten kiskaisi ylös mitä suurimman iloisuuden vallitessa. Vanhojen
kirjailijoiden kuvauksista saa sen käsityksen, että hänen keskustelunsa
oli tavallisesti vilkasta ja hilpeätä, ja näyttää siltä kuin hänen
käytöksensä olisi ollut usein tarttuvan vapaata, mikä teki hänen
seuransa mitä virkistävimmäksi.

Hän oli ilmeisesti nainen, johon miehet rakastuivat, sillä hän oli
toimelias, rohkea, ryhdikäs ja häikäisevä. Kansanomaista sanontatapaa
käyttääksemme hän oli aina »mukana», kun oli jostakin seikkailusta
kysymys. Hänen rohkea paluunsa Egyptiin, sen jälkeen kuin veli oli
karkoittanut hänet maanpakoon, todistaa hänen urhoollista mieltään,
ja se uskalias temppu, jolla hän keinottelihe ensi kerran Caesarin
puheille kannattamalla itsensä palatsiin palvelijan selässä, on
vakuuttava esimerkki siitä häikäilemättömästä rohkeudesta, jolla hän
tekee mielikuvitukseen niin voimakkaan vaikutuksen. Florus, joka
ei ollut kuningattaren ystävä, sanoo hänen olleen »vapaan kaikesta
naisellisesta pelosta».

Nyt tulemme kysymykseen, oliko hän luonnostaan julma. On myönnettävä,
että hän surmautti sisarensa Arsinoen, samoin kuin toisetkin,
jotka silloin vehkeilivät häntä vastaan. Mutta muistettakoon, että
valtiolliset murhat olivat siihen aikaan vakiintuneet tavaksi, ja
jos vertaamme Egyptin kuningatarta hyvään Elisabeth-kuningattareen,
on asia aivan sama, vaikka edellinen käyttikin tarkoituksiinsa
karkeita sotureitaan ja jälkimmäinen valtakunnan ylituomaria ja
pyövelinkirvestä. Hänen veljensä Ptolemaios XV:n varhaisesta
kuolemasta voidaan syyttää yhtä paljon Caesaria kuin Kleopatraakin,
ellei hänen kuolemansa ollutkin luonnollinen. Armeenian kuninkaan
Artavasdeen teloitus oli valtiollinen toimenpide, jonka merkitys
ei ollut suuri. Ja ainoata jäljellä olevaa syytöstä julmuudesta,
joka voidaan esittää kuningatarta vastaan, nimittäin sitä, että hän
koetti eri myrkkyjen tehoa kuolemaan tuomittuihin pahantekijöihin, ei
tarvitse pitää tunteettomuutena hänen puoleltaan; tällaiselle vangille
oli jotakuinkin samantekevää, kuinka hänen oli kuoltava, kunhan se
vain tapahtui äkkiä, kun taas miellyttävän myrkyn keksiminen oli
kuningattarelle oman itsensä varalta mitä tärkeintä. Muistellessamme
hänen edeltäjiensä hallitusaikoina alituisesti toistuvien kylmäveristen
murhien synkkää luetteloa emme voi moittia Kleopatraa millään tavalla
erikoisemman sydämettömäksi emmekä sanoa hänen osoittaneen sukunsa
muille jäsenille ominaista julmuutta. Hän eli väkivaltaisella ajalla,
ja hänen käytöksensä oli suurin piirtein katsoen suvaitsevaista ja
hyväntahtoista.

Uskonnon asioissa hän ei ollut, kuten niin monet hänen aikalaisensa,
jumalien voiman epäilijä. Hänen pakanallinen uskonsa jumalallisuuden
ja kuninkuuden läheiseen yhteyteen oli luja, ja hän näyttää
empimättä hyväksyneen perinnöllisen uskomuksen omasta taivaallisesta
polveutumisestaan. Juhlatilaisuuksissa hänellä oli tapana esiintyä
pukeutuneena Isikseksi tahi Aphroditeksi, ja näytellä täten
lihaksitullutta jumalatarta, jolla ei tosin ollut jumalallisia voimia,
mutta kyllä jumalalliset oikeudet. Hän katsoi olevansa läheisessä
yhteydessä Egyptin ja Kreikan miesjumalien kanssa, ja kun ennustajat
selostivat hänelle näkemiään tunnusmerkkejä ja ihmeitä, tahi kun hän
itse huomasi joko hyviä tahi huonoja enteitä ympäristössään, oli hän
valmis tunnustamaan ne taivaallisten sukulaistensa ilmoituksiksi.
Näin saatujen varoitusten on usein sanottu olleen syynä hänen
käytöksensä Actiumin taistelussa, ja tämmöiset enteet määräsivät
hänen menettelytapansa monessa muussakin tilaisuudessa. Josephus
kertoo hänen häväisseen Egyptin temppelit saadakseen varoja sodan
jatkamiseksi Roomaa vastaan, ja olipa paikka kuinka pyhä tahi halpa
tahansa, hän koetti saada sen aarteet käsiinsä tarvitessaan kultaa.
Jos tämä on totta, sanottakoon kuningattaren puolustukseksi, että
jumalien omaisuuden katsottiin kuuluvan hänelle, koska hän oli taivaan
edustaja maan päällä, ja tässä tapauksessa olivat temppelien kalleudet
sitä enemmän hänen käytettävinään, koska niillä piti hankittaman
rahaa Egyptin kunnian säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Muuten
on hyvin todennäköistä, että kuningattaren asiamiehet hankkivat
loppuaikoina varoja mistä vain saivat, ja jos Kleopatran mielipidettä
lainkaan kysyttiinkään, oli hänellä liian paljon muuta ajattelemista
kohdistaakseen näihin seikkoihin mainittavampaa huomiota.

Enempi syventyminen kuningattaren luonteeseen on tässä tarpeetonta.
Hänen henkilöllisyytensä, sellaisena kuin minä sen näen, tulee
näkyviin kuvauksessani hänen traagillisesta elämästään. On tärkeätä
muistaa, että vaikka hänellä oli paljon vikoja, hän ei ollut paha
sanan tavallisessa merkityksessä. Hän oli säkenöivä, viehättävä
ja kaunis nainen; ehkä ei ylenmäärin tunnontarkka, mutta ei aivan
periaatteetonkaan; epäilemättä valmis käyttämään viehätysvoimaansa,
mutta ei epäsiveellinen luonne. Kun historioitsija ryhtyy kuvaamaan
hänen olemustaan ja hänen kevyttä kulkuaan vaiherikkaan elämänsä
kaikkien ahdinkojen läpi, nähden hänet milloin sotajoukkojen keskellä
taistelun tuoksinassa, milloin purjehtimassa kuutamoisella Niilillä
kuninkaallisella aluksellaan, Caesar vierellään; leikkimässä hellästi
pienokaistensa keralla, viettämässä loistavia juhlia Aleksandrian
palatsissa, samoilemassa valepukuisena pääkaupunkinsa syrjäkaduilla,
hytkyen pidätetystä naurusta; viilettämässä Välimeren poikki
tuomiotansa kohti; ja lopuksi kuihtuneena ja hylättynä myrkkykäärme
käsivarrellaan — hän ei voi välttyä joutumasta saman lumouksen valtaan,
joka muutti maailman kasvot. Hän huomaa olevansa tekemisissä — ei
Saatanan tyttären kanssa, joka Idän luolastaan ojentaa kätensä ja
tahtoo kietoa Rooman sankarit pauloihinsa, vaan mahtavan Caesarin
vaimon ja lesken kanssa, joka taistelee Caesarin lapsen puolesta,
Antoniuksen uskollisen puolison kanssa, joka pyrkii, kuten saamme
nähdä, yhdistämään Egyptin ja Rooman yhdeksi suureksi valtakunnaksi.
Egyptin kuningatar ei ole hänen mielestään idän kruunattu ilotyttö,
vaan loistava kuninkaallinen nainen, joka älykkyydellään ja
viehkeydellään piti vankinaan kahta aikansa suurinta miestä sellaisen
liiton siteillä, joka oli Egyptissä laillisen avioliiton veroinen.
Hän näkee vielä kerran edessään tuon hennon, suloisen olennon, jonka
kauneus viehättää, jonka ääni hurmaa, ja jonka kasvoissa ei näytä
olevan (johtuen ehkä ajan armeliaasta vaikutuksesta) mitään ilmeistä
pahaa; ja ennakkoluulottomana historioitsijana hänen on varmasti hyvin
vaikeata sanoa, kallistuuko hän Kleopatran vai hänen roomalaisen
kilpailijansa puolelle siinä suuressa taistelussa koko maailman
herruudesta, joka on kerrottu seuraavilla sivuilla.




II. ALEKSANDRIAN KAUPUNKI


Kleopatran elämän tutkimus ei voi olla täysiarvoinen, ellei hänen
pääkaupunkinsa, Aleksandrian, asemaa ole täysin ymmärretty, ja otettu
huomioon sen suhdetta toiselta puolen Egyptiin, ja toiselta Kreikkaan
ja Roomaan. Lukijan on muistettava ja vastakin mielessään pidettävä,
että Aleksandria oli silloin ja on vieläkin monessa suhteessa enemmän
tekemisissä Välimeren kuningaskuntien kuin varsinaisen Egyptin kanssa.
Se ei ollut maantieteellisesti sen lähemmässä suhteessa Niilin laaksoon
kuin Karthago Pohjois-Afrikan sisämaahan. Aleksandriasta voidaan varsin
hyvin sanoa, että se oli Afrikkaan jotakuinkin samassa suhteessa
kuin Philadelphia Amerikan sisämaahan seitsemännellätoista ja Bombay
Indiaan kahdeksannellatoista vuosisadalla; nämä ovat esimerkkejä
laajenevaa sivistystä edustavasta muukalaisesta asutuksesta, jonka
menestyminen perustui suuressa määrässä merentakaiseen kauppaan, ja
joka oli sijoittunut kehittymättömän maan rannikolle. On melkein yhtä
väärin määritellä Aleksandrian kuningatar Kleopatra synnynnäiseksi
egyptiläiseksi kuin kuvitella William Penn punaihoiseksi indiaaniksi
tahi Warren Hastings hinduksi. Aleksandriassa Kleopatra oli
erillään Egyptistä. Ei ole mitään todisteita siitä, näkikö hän
milloinkaan Sfinksiäkään, ja se ainoa retki ylös Niiliä, josta
silloiset historioitsijat mainitsevat, näyttää tehdyn vain Caesarin
toivomuksesta. Ottaen huomioon tämän tosiasian en pidä tarpeellisena
kuvata varsinaisen Egyptin oloja ja tapoja, ja välttäessäni
esittämästä tapahtumia luonteeltaan egyptiläisinä, mitä ne eivät
sanottavasti olleet, olen, kuten lukija on huomaava, samalla pidättynyt
kajoamasta kansaan, joka asui Aleksandrian takana olevassa Kleopatran
hallitsemassa suuressa maassa.

Paikka, johon kaupunki sijoitettiin, ja jonka sen kuuluisa perustaja
itse määräsi, näyttää tulleen valituksi sen perusteella, että se oli
eristetty varsinaisesta Egyptistä. Kaupunki rakennettiin Välimeren ja
Mareotis-järven väliselle kannakselle ja oli siten sisämaasta paljoa
tehokkaammin eristetty kuin Karthago kannaksellansa puoliympyrässä
olevien kukkulainsa turvissa. Aleksanteri oli suunnitellut kaupungin
puhtaasti kreikkalaiseksi asutukseksi, satamaksi, johon kreikkalaiset
saattoivat tuoda tavaransa jakelua varten kaikkialle Egyptiin, ja
josta hedelmällisen Niilin tuotteet voitiin laivata pohjoiseen ja
itään. Kun hän valitsi suistomaasta tämän etäisen kolkan kaupungin
paikaksi, teki hän sen ilmeisesti siinä mielessä, että hän tahtoi
säilyttää kaupunkinsa Egyptistä erillään, mutta pitää sen samalla maan
valtiaana, ja valinta oli niin onnistunut, ettei Aleksandria ole vielä
tänä päivänäkään juuri enempää kuin nimeksi egyptiläisten kaupunki.
Aleksandriassa on vielä nytkin, kun oivallinen rautatie yhdistää sen
Kairoon ja Ylä-Egyptiin, monta varakasta asukasta, jotka eivät ole
nähneet egyptiläistä maaseutua kymmentä penikulmaa laajemmalti; suuri
enemmistö ei ole käynyt milloinkaan pyramiideilla saakka. Aleksandriaan
asettuneet rikkaat muukalaiset eivät tiedä Egyptistä mitään, ja
Kairokin jää monelta näkemättä. Kreikkalaiset, levanttilaiset ja
juutalaiset, jotka muodostavat nyt, samoin kuin muinoinkin, sangen
suuren osan Aleksandrian väestöstä, vuodattaisivat katkeria kyyneleitä
synkkien aavistusten ahdistamina, jos heidän pitäisi tunkeutua Egyptiin,
jonka matkailijat ja viranomaiset tuntevat ja jota he rakastavat.
Aleksandrian keskiluokan egyptiläisiä ei juuri saada lähtemään
varsinaiseen Egyptiin, ja nekin, jotka ovat perineet maata sisämaassa,
ovat usein haluttomia tutustumaan omaisuuteensa.

Egypti, jonka me tunnemme, on aleksandrialaiselle _terra incognita_.
Erämaan jyrkät kalliot, leveä Niili, vedettömät pilvet, tähtien
hämmästyttävä kirkkaus, muinaisten temppelien rauniot, suuret
pyramiidit, kaunistetut haudat, kylien kiinteisiin ryhmiin ahdetut
savihökkelit kuningaspalmujen ja sykomoorien juurella, natisevat
_sakkiehit_ eli vesipyörät, sirotekoiset _shadufit_ eli vesiruuvit
— kaikki tämä on Aleksandrian asukkaille tuntematonta. He eivät ole
milloinkaan nähneet kuumia erämaita ja kunnaiden yli johtavia valkoisia
kameelinpolkuja, eivät Niilin kuohuja putouksien louhikkoisissa
sokkeloissa eivätkä sen tulvien mahtavaa laajuutta. Se omituinen ja
määrittelemätön käsitys ja tunne, joka liittyy Egyptiin matkailijoiden
ja siellä muuten oleskelevien ajatuksissa, ei väritä aleksandrialaisten
maastaan saamaa vaikutelmaa. He eivät ole tunteneet faaraoiden maan
salamyhkäistä vaikutusta; he ovat Välimeren poikia, eivät Niilin lapsia.

Aleksandrian ilmanala eroaa sangen suuresti sisemmän suistomaan
ilmanalasta ja on aivan erilainen kuin Ylä-Egyptissä. Talvipäivät ovat
Thebessä lämpöisiä ja kirkkaan aurinkoisia, yöt usein hyvin kylmiä.
Kesä on paahtavan helteinen, ja on aikoja, jolloin melkein luulee
olevansa helvetin esikartanoissa. Kairossa ja sen ympäristössä on
ilmanala lievempi ja kesä siedettävä, vaikkakaan ei millään tavalla
miellyttävä. Aleksandriassa taas kesä on viileä ja tasainen. Niin
täydellisen suloista ilmanalaa ei ole ehkä missään muualla koko
maailmassa kuin alkukesällä Aleksandriassa. Päivät ovat pilvettömiä,
vilpoisia ja kirkkaita; yöt viileitä, kylmiäkin. Elokuussa ja
syyskuussa ilma käy jonkin verran kosteaksi ja siten vähemmän
miellyttäväksi, mutta siellä ei ole milloinkaan painostavaa hellettä,
ja olosuhteet ovat melkein tarkalleen samat kuin Etelä-Euroopassa.

Merenrannikolla ovat talvipäivät usein koleita ja sateisia,
ollen ilmanala jotakuinkin samanlainen kuin Italiassa samaan
vuodenaikaan. Asukkaiden täytyy pukeutua paksuihin vaatteisiin
ja tarkastella ilmapuntaria ennen kävelylle lähtöä. Kun Thebe ja
pyramiiditkin kylpevät melkein ainaisessa päivänpaisteessa, raivoaa
Aleksandriassa sademyrsky toisensa jälkeen, ja suolainen merituuli
pieksää jalankulkijoita pyyhältäessään kivettyjä katuja pitkin.
Egyptin todellisen ilmanalan omituista luonnetta ei tule tuntemaan
Aleksandriassa; tilanne on siellä sama kuin Marseillessa, Napolissa,
Pireuksessa.

Kesällä pyrkii etelän hikoileva virkamies meren läheisyyteen samassa
mielentilassa kuin henkilö, joka siirtyy tropiikeista pohjoisille
rannikoille. Hän nousee pohjoiseen pikajunaan tukahduttavana kesäkuun
iltana kummastuttavan kuumuuden vielä säteillessä erämaan tylyistä
kallioista ja heijastuessa hänen kirveleviin silmiinsä auringon
polttamasta maankamarasta aseman ympärillä. Hän lepää hytissään
heittelehtien ja huohottaen sähköviuhkan lietsoessa kuumaa ilmaa
hänen päällensä, kunnes keskiyön suhteellinen viileys vaivuttaa hänet
levottomaan uneen. Aamulla hän saapuu Kairoon, jossa hiki virtaa
vielä vuolaammin hänen kasvoiltaan suuremman kosteuden vaikutuksesta,
vaikka kuumuus ei olekaan enää niin läkähdyttävää. Jälleen hän
jatkaa matkaansa suistomaan halki pohjoiseen, yhä vielä otsaansa
kuivaten, kun aamuaurinko alkaa paahtaa vaunuun. Mutta joidenkin
penikulmien päässä rannikolta tapahtuu äkkiä muutos. Hänestä tuntuu
ehkä ensi kerran moneen viikkoon viileältä; hän toivoo, etteivät hänen
vaatteensa olisi niin ohuet. Hän panee pois aurinkokypäränsä ja painaa
olkihatun päähänsä. Aleksandriaan saapuessaan häntä huvittaa se, että
ilma tuntuu todellakin kylmältä. Hän ei pelkää enää liikkua ulkona
auringonpaisteessa keskipäivällä, vaan torjuen luotaan palvelusintoiset
kantajat ja ajurit hän kävelee reippaasti hotelliinsa, jossa hänen
ei tarvitse istua hämärässä huoneessa, ikkunat visusti suljettuina
kuumuuden takia. Hän siirtää tuolinsa kuistille hengittääkseen raitista
ilmaa, eikä lepää öisin alastomana vuoteellaan ulkona puutarhassa,
kiroillen tähtien ja kuun kuviteltua kuumuutta ja rukoillen unen
armeliasta lahjaa, vaan kääriytyy peitteeseen viileässä makuuhuoneessa
kuin valkoinen mies omassa maassaan ja herää reippaana ja virkistyneenä.

Aleksandriassa koko vuoden asunut eurooppalainen sanoo tavallisesti
kesää vuodenajoista miellyttävimmäksi. Englantilaisten virkamiesten
vaimo ja lapset jäävät sinne usein kesäkuukausiksikin, eivät mistään
pakosta, vaan vapaaehtoisesti, ja siellä on monta pohjoismaalaista,
jotka ovat onnellisia voidessaan sanoa sitä kodikseen. Kairossa
sellaiset perheet oleskelevat vain harvoin kesällä, ellei ole pakko,
ja Ylä-Egyptissä on tuskin ainoatakaan valkoista naista toukokuusta
lokakuuhun. He pitävät Egyptiä vain talviasuinpaikkana, ja virkamies on
sitä mieltä, että hän maksaa kesäkuukausien vaaroilla ja kärsimyksillä
talvikauden sulot. Kairon synnynnäisetkin keski- ja yläluokan
egyptiläiset, jotka yleensä toimivat virkamiehinä, kärsivät hirveästi
etelän kuumuudesta — usein enemmän kuin englantilaiset; itsekin olen
saanut monta kertaa jättää ratsastusretken kesäpäivänä sikseen jonkun
alkuasukasseuralaiseni uupumuksen takia.

Aleksandrian ja pohjoisten seutujen egyptiläinen ylenkatsoo
ylämaan asukkaita, eikä etelän egyptiläinen taas tiedä toista
purevampaa ja suurempaa halveksimista ilmaisevaa pilkkanimeä kuin
»aleksandrialainen». Pohjoisegyptiläinen sanoo, muistamatta padan ja
kattilan sukulaisuutta, eteläläistä ylenkatseellisesti »mustaksi».
Eräs syntyperältään puhdas Aleksandrian egyptiläinen, joka toimi
virkamiehenä muutamassa etelän piirikunnassa, kertoi elämän olevan
sangen ikävää pääkaupungissaan »kaikkien noiden inhoittavien
neekerien keskellä». Jos siis Aleksandrian egyptiläiset ovat näin
etäällä niistä, jotka muodostavat egyptiläisen kansallisuuden ytimen,
niin ymmärrettäneen, kuinka suuri juopa eroittaa tuon kaupungin
kreikkalaiset ja muut muukalaissyntyiset asukkaat Niilin kansan
kantajoukosta.

Olen aivan varma, että Kleopatrakin sanoi sisämaan asukkaita
»inhoittaviksi neekereiksi». Hänen samoin kuin hänen kaupunkinsakin
mielenkiinto ja myötätunto kohdistui Välimeren toiselle puolelle.
Hän ei ollut Egyptiin sen lähemmässä suhteessa kuin lontoolainen
miljoonainomistaja Afrikassa omistamiinsa kultakaivoksiin. Aleksandria
on säilyttänyt tähän päivään saakka eurooppalaisen luonteensa, jonka
Aleksanteri ja Ptolemaiokset sille antoivat; tahi ehkä olisi oikeampaa
sanoa, että se on omaksunut sen uudelleen. Kaupungissa on tietysti
laajoja sekä tyyliltään että ulkonäöltään egyptiläisiä kortteleita,
mutta kokonaisuudessaan se vaikuttaa pikemmin italialaiselta kuin
egyptiläiseltä satamalta. Sellaista, joka muistuttaisi Egyptin
pääkaupungeista ja muista Niilin laakson kaupungeista, on äärimmäisen
vähän; oivallamme, ettei samankaltaisuus ollut muinoinkaan suurempi.
Kukat ja puutkin ovat erilaiset. Puutarhojen kauneus on Ylä-Egyptissä
jonkin verran keinotekoista, sillä maan luonnollinen kauneus perustuu
enemmän vuorten, joen ja tasankojen keskinäiseen asemaan. Siellä on
harvoja villejä kukkia ja vähän luonnollista ruohoa. Puutarhojen kukat
ovat ilmeisesti muualta tuotuja, ja nurmikot on kylvettävä joka syksy,
koska ne eivät elä kesän yli. Mutta Aleksandria on aina tulvillaan
kukkien väriloistoa; hämmästyy nähdessään kissankellojen ja muidenkin
Englannissa tuttujen kukkien kukkivan eteläeurooppalaisten kasvien
rinnalla. Mareoottisilla kedoilla Aleksandriaa vastapäätä näkee
keväisin samoja villejä kukkia kuin Kreikan kukkuloilla. Vilpoinen
merituuli puhaltelee, unikot ja satakaunot vaatehtivat maan kultaan ja
purppuraan, keltamot ja kurjenmiekat kukkivat alangoissa, ja leiniköt
kasvavat tulppaanien kokoisiksi. Näiden ketojen ja puutarhojen viehkeys
on kokonaan epäegyptiläistä ja aivan erilaista kuin etelän pysyväisempi
kauneus. Tuntee, ettei faarao käyskennellyt satakaunokedoilla,
ja ettei Ammonilla ollut sijaa unikkojen keskellä meren äärellä.
Mielikuvituksessa siirtyy Kreikkaan ja Italiaan, ja käsitys,
että Kleopatra ja hänen kaupunkinsa kuuluivat eroittamattomasti
eurooppalaiseen elämään, varmistuu; hän ja hänen ympäristönsä tunsivat
itämaista vain sormenpäiden kosketuksen.

Egyptin rannikko kohoaa niin vähän Välimeren pintaa ylemmäksi,
että maan näkee mereltä käsin vasta joidenkin penikulmien päässä
rantatyrskyistä, jotka murtuvat pauhaten alastoman rannikon särkkiin
ja kiviin. Toisten itäisen Välimeren maiden — Kreikan, Italian,
Sisilian, Kreetan, Kyproksen ja Syyrian — sinisestä merestä nousevat
vuoret olivat muinaisten merenkulkijoiden merimerkkejä, jotka näkyivät
taivaanrannasta jo kauan ennen, kuin tuuli tahi airot kiidättivät
aluksen niiden suojaan. Mutta Egyptin rannikko ei antanut sellaista
apua kaleerien laivureille, joiden oli sentähden pakko laskea lähelle
tuota petollista rantaa, ennenkuin voitiin varmuudella sanoa, missä
oltiin. Aleksandrian kaupunki peittyi melkein kokonaan pitkän ja
matalan Pharos-saaren taakse, joka ulkonäöltään tuskin ollenkaan erosi
mantereesta. [Saari on nyt kiinni mantereessa.] Saaren kumpaakin
kärkeä kohti ojentautui vastakkaiselta rannalta kaksi nientä, ja kun
niitä pidennettiin aallonmurtajilla, saatiin Pharoksen ja mantereen
välisestä salmesta oivallinen satama, ollen se ja kaupungin pääosa
mereltä suojassa. Yksi mahtava merimerkki, joka auttoi kaikkia aluksia
löytämään tien määräpaikkaansa, oli kuitenkin olemassa, nimittäin
maailmankuulu Pharos-majakka saaren itäisessä kärjessä, satamaan
johtavan pääväylän äärellä. Sen oli rakentanut knidoslainen Sostratus
Ptolemaios Philadelphuksen aikana, siis kolmattasataa vuotta ennen
Kleopatraa, ja sitä pidettiin yhtenä maailman ihmeistä. Se oli
tehty valkoisesta marmorista ja kohosi noin 150 metrin korkeuteen.
Päivällä se välkehti taivaan tummaa sineä vasten kuin jättiläismäinen
alabasteripylväs, yöllä sen huipulla roihusi pimeän tulosta aamun
koittoon saakka suuri merkkituli, jonka sanotaan [Josephus] näkyneen
noin 50 penikulman päähän merelle.

Leveä ja korkea patopenger, nimeltä Heptastadium, joka yhdisti
kaupungin ja saaren, jakoi sataman kahteen melkein yhtä suureen
osaan. Kummassakin päässä oli aukko pääsyä varten satamasta toiseen,
mutta kun väylien yli oli rakennettu sillat, ei mikään estänyt saaren
ja mantereen välistä liikennettä siten saatua tietä myöten, jonka
pituus oli noin 1300 metriä. Padon länsipuolella oli Eunostoksen eli
»Onnellisen paluun» satama, johon päästiin Pharos-saaren läntisen
kärjen takaa, ja itäpuolella Iso satama, johon tultiin suuren
majakan ja Diabathran, Lochias-nimisen niemen kärkeen rakennetun
aallonmurtajan, välisestä salmesta. Salmi oli hyvin vaarallinen väylän
kapeuden ja lähellä vaanivien kallioiden takia, joita Välimeren
vyöryvät laineet pieksivät ehtymättömällä raivolla, melkein aina
puhaltavan pohjatuulen ajamina.

Tältä puolelta Aleksandriaan pyrkivä alus ohjattiin suurta majakkaa
kohti, jonka juurella laineet hyppelivät ja murtuivat valkoiseksi
vaahdoksi. Kaartaen sitä ympäröivät mustat paadet alus kiisi sataman
tyyneen suuhun, jättäen aallonmurtajan vasemmalle. Vesi oli siinä
niin kirkasta, että aurinkoisina ja tyyninä päivinä pohja näkyi
aivan selvästi. Värikkäät meriruohot kattoivat kallioita, joiden yli
alukset lipuivat, ja näkymättömässä pohjavirrassa häilyi anemoneja
kuin suuria kukkia. Päästyään kauemmaksi satamaan, jonka syvässä
vedessä delfiinit karkeloivat, matkamies näki edessään sellaisen
rivin palatseja ja julkisia rakennuksia, ettei vertaista löytynyt
mistään muualta koko maailmasta. Vasemmalla, Lochias-niemellä,
kohosi kuninkaallinen palatsi länttä kohti kaartuen. Sen vieressä
oli Kuninkaallinen satama Antirrhodos-nimisen saaren kohdalla, jossa
oli siinäkin eräs kuninkaallinen huvila. Leveät portaat johtivat
satama-altaan taivaansiniseen veteen, joka oli siinä kohdassa niin
syvä, että suurimmatkin kaleerit uivat laitureihin saakka. Ison sataman
pohjukkaa reunusti sarja muhkeita rakennuksia, joiden on täytynyt
tehdä syvä vaikutus kaikkiin, jotka lähestyivät kaupunkia mereltä
käsin. Siellä oli mahtava Museum, todellisuudessa toiseen palatsiin
kuuluva osa, jonkinlainen oppilaitos, jossa tutkittiin tieteitä
hallitsijan valitseman papin toimiessa johtajana. Rakennuksissa näyttää
olleen suuri halli, jossa opettajat aterioivat, pylväskäytäviä,
joissa oppineet kävelivät ja keskustelivat, kokoushuoneita, joissa
luennoitiin, ja pohjoispäässä, lähellä rantaa, Aleksandrian kuuluisa
kirjasto, johon talletettujen käsikirjoitusten lukumäärä nousi siihen
aikaan enempään kuin puoleen miljoonaan. Museon ja Lochias-niemen
välisellä rinteellä oli teatteri, jonka korkeimmilta paikoilta näki
näyttämön yli Antirrhodoksen saaren ja Pharoksen varjossa välkehtivän
sinisen salmen satamaan pyrkivine kaleereineen. Teatterin takana
oli vielä korkeammalla Paneum, Pan-jumalan temppeli. Strabo kuvaa
sen »kivikasalta näyttäväksi, kävyn muotoiseksi, keinotekoiseksi
kukkulaksi, jonka huipulle päästään kiertoportaita myöten, ja josta
näkee koko kaupungin ympärillä ja alapuolella». Sen länsipuolella
kohosi Gymnasium, suurenmoinen rakennus, jonka pilaristot olivat jo
sinänsä noin 180 metrin pituiset. Puistojen ja puutarhojen ympäröimät
tuomioistuimet olivat Gymnasiumin vieressä. Teatterin länsipuolella,
lähellä satamaa, oli forum, ja sen edessä rannalla Neptunuksen
temppeli. Siitä länteen oli taas lähempänä Museota muurilla eristetty
alue, nimeltä Sema. Siellä olivat Ptolemaioksien haudat sen kuuluisan
mausoleumin ympärillä, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät
alabasteriarkussa. [Ensimmäinen Ptolemaios toi Aleksanterin ruumiin
Aleksandriaan ja sulki sen kultaiseen arkkuun, mutta tämän uskotaan
tulleen varastetuksi ja vaihdetuksi alabasteriseen.]

Nämä rakennukset, jotka näkyivät kaikki satamaan, muodostivat
kaupunginosan, joka tunnettiin nimellä Regia, kuninkaallinen alue.
Sen valkoiset, sataman kirkkaaseen veteen kuvastuvat palatsit, sen
patsaat ja muistomerkit, puistot ja heleät kukkatarhat, monet veteen
laskeutuvat marmoriportaat, leveät kadut ja aukeamat ovat varmasti
olleet näky, jonka kauneus ja suurenmoisuus on ollut siihen aikaan
vertojaan vailla. Eikä matkamies pettynyt maihin noustessaankaan ja
lähtiessään kiertelemään kaupungin kaduille. Forumin poikki mennen
hän päätyi suurelle, noin 5 km pitkälle valtakadulle, joka meni
viivasuorasti koko kaupungin halki sen pituussuuntaan, alkaen lännestä,
Nekropoliin portilta, Onnellisen paluun sataman takaa, ja päättyen
idässä Canopuksen portille, jonkin matkaa Lochias-niemen takana. Tätä
upeata katua, nimeltä Canopuksen katu eli Meson Pedion, reunusti
kummallakin sivulla pylväsrivistö, ja se oli noin 30 metriä leveä [ei
varmastikaan 60 metriä, kuten välistä sanotaan]. Pohjoispuolella olivat
Museo, Sema, palatsit ja puistot, eteläpuolella Gymnasium pitkine
pilaristoineen, korkeuteen kohoava Paneum ja useita temppeleitä ja
julkisia paikkoja. Jos matkamies suuntasi kulkunsa itään tätä katua
pitkin, tuli hän juutalaisten kaupunginosaan, jota monet synagogat ja
kansalliset rakennukset kaunistivat, ja sitten kaupungin muureihin
tehdystä Canopuksen portista aukealle tasangolle, jossa oli Hippodromus
eli kilpa-ajorata ja useita julkisia rakennuksia. Auringon paahtama
maaperä oli hiekkaista, kalliot häikäisevän valkoisia ja ruohoa vain
nimeksi. Siellä täällä näkyi palmuja, jotka merituuli oli painanut
etelää kohti kumaraan, ja pieniä akasiaryhmiä antamassa varjoa
jalankulkijoille, mutta meren puolella oli tien ja rannan välissä
Nemesiksen puisto leppoisana kehyksenä alastomalle rannikolle ja
Välimeren siniselle ulapalle. Siinä lähellä oli Eleusiin kylä, jossa
käytiin juhlimassa ja huvittelemassa. Ravintoloita ja vierastaloja,
joista sanottiin olleen kaunis näköala, oli lukuisasti, mutta meno
oli niin hillitöntä ja vieraiden käytös niin siivotonta, että
sivistyneemmät aleksandrialaiset karttoivat menemästä sinne. Noin
kolmen penikulman päässä Aleksandriasta oli Nicopoliin esikaupunki
merenrannalle rakennettuine huviloineen, jotka, kuten Strabo
sanoo, »muodostivat nekin kokonaisen kaupungin» [joitakin vuosia
myöhemmin, sitten kuin Augustus oli kohottanut paikan maineeseen],
ja jonka rantahietikot olivat kesällä täynnä kylpijöitä. Kauempana
idässä Canopus jatkui valtatienä samannimiseen kaupunkiin ja sieltä
varsinaiseen Egyptiin.

Jos matkamies suuntasi kaupunkiin palattuaan askeleensa Canopuksen
katua pitkin länteen, kulki hän toistamiseen Regian halki ja
sieltä egyptiläisten Rhakotis-nimisen kaupunginosan läpi kaupungin
länsipäähän. Tässä korttelissa vallitsi aina vilkas liikenne,
sillä ollen aivan kauppasataman vieressä se oli osittain kokonaan
kauppahuoneiden, varastojen ja laivakonttoreiden huostassa. Pienempi
Cibotos -niminen sisäsatama, jossa oli suuria telakoita, oli myös
siellä, ja siitä meni Canopuksen kadun alitse kanava kaupungin takana
olevaan järveen. Rhakotiksen takana kohosi kallionharjanteella mahtava
Serapeum, Serapiksen temppeli. Sinne päästiin suoraan Heptastadiumilta
tulevaa leveätä katua myöten, joka leikkasi Canopuksen suorakulmaisesti
Museon lähellä. Temppelistä sanotaan, ettei maailmassa ollut,
Rooman Capitoliumia lukuunottamatta, rakennusta, joka voitti sen
kauneudessa ja ylevyydessä, ja koska paikka on huomattavan korkealla,
on sen täytynyt kohota katujen hälinän ja talojen ummehtuneisuuden
saavuttamattomiin, raikkaiden merituulten puhtauteen. Temppelin
takana, kivikkoisella aukealla muurien ulkopuolella, oli Stadium, ja
lännessä levisi Necropolis puutarhoineen ja hautakammioineen. Kauempana
lännessä oli paljon huviloita ja puutarhoja, ja voihan olla, että ne
ihmeteltävän kauniit kukat, jotka nyt kukoistavat siellä villeinä, ovat
todellisuudessa niiden jälkeläisiä, joita kreikkalaiset toivat maahan
ja viljelivät Kleopatran päivinä.

Takamuurin juurella, sen kokonaan siltä taholta saartaen, oli
Mareotis-järvi, joka eristi Aleksandrian Niilin suistosta, ja sitä
tietä myöten Egyptin tuotteet saapuivat pääkaupunkiin lukemattomien
alusten kuljettamina. Järvisatama ja telakat oli sijoitettu lahteen,
joka ulottui verraten kauas kaupungin keskustaa kohti, kaartuen lähelle
Paneumia sen itäpuolella. Siitä meni pylväsriveillä kaunistettu
valtakatu Canopuksen levyisenä, jonka se leikkasi suorakulmaisesti,
kaupungin halki alas Isoon satamaan, päättyen pohjoisessa Auringon
porttiin ja etelässä Kuun porttiin. Sanotaan, että tämä järvisatama
oli kaupungin vastakkaisella puolella olevaa merisatamaakin rikkaampi
ja tärkeämpi, sillä liikenne, joka keskittyi järvelle Egyptin
kaikista osista, oli aina merentakaista vilkkaampi. Rannat olivat
yltäkylläisen hedelmälliset. Matalikoilla kasvoi papyrusta, joka oli
paikoitellen levittänyt tiheän viidakkonsa huomattavan laajalle aivan
kuin aleksandrialaisten huviretkeilijäin mieliksi, joilla oli tapana
tunkeutua pienillä veneillä kaislikkojen tiheimpiin kohtiin. Siellä oli
tyyntä ja vilpoisaa lehtien siimeksessä, joista oli vielä sekin hyöty,
että ne kelpasivat sekä lautasiksi että juoma-astioiksi. Rannoilla oli
laajoja viini- ja hedelmätarhoja ja järvessä sanotaan olleen kahdeksan
loistavien puutarhojen peitossa olevaa saarta, jotka kuvastuivat
tyyneen veteen.

Strabo kertoo, että Aleksandriassa oli verrattoman kauniita julkisia
puistoja ja paikkoja, ja ihmeteltävän paljon kaikenlaisia kauniita
rakennuksia. Katuja, jotka olivat kyllin leveitä ajopeleilläkin
kuljettavaksi, meni ristiin rastiin koko kaupungin halki; niistä
olivat Canopuksen portille, Serapeumiin ja järvisatamaan johtavat
kolme pääkatua oikein huomattavan leveät ja pitkät. Valittaahan eräs
Theokritoksen viidennentoista Idyllin päähenkilö mitä katkerimmin
Aleksandrian katujen yletöntä pituutta. Ptolemaioksen suvun
kuninkaat olivat lähes kolmen vuosisadan aikana uhranneet suuria
summia pääkaupunkinsa kaunistamiseen, ja ajalla, josta nyt puhumme,
se kilpaili Rooman kanssa kauneudessa ja loistossa. Kirjailija
Achilles Tatius, joka eli joitakin vuosia myöhemmin, jolloin monet
Ptolemaioksien rakennukset olivat saaneet väistyä roomalaisten tieltä,
huudahti kaupunkia katsellessaan: »Olemme hävinneet, silmäni!», ja on
täysin oikeutettua otaksua, etteivät hänen sanansa olleet liioittelua.
Kauniiden palatsien, temppelien ja julkisten rakennusten, jotka
kuvastuivat sataman sineen, tahi heittivät varjonsa upean Canopuksen
poikki Egyptin kirkkaassa auringossa kimmeltäen, on täytynyt lumota
katselijan silmät ja herättää hänessä ihmettelyä.

Kaupungin asukkaat eivät olleet aivan loistavan kotinsa arvoisia.
Aleksandrian väestö on nytkin jotakuinkin samanlaista kansallisuuksien
sekamelskaa kuin muinoin, vaikka egyptiläisten ja eurooppalaisten
välinen raja ilmeneekin nyt selvemmin kuin Kleopatran päivinä,
mikä johtuu siitä, että edelliset ovat enimmäkseen muhammedilaisia
ja jälkimmäiset kristittyjä, joiden ei sallita mennä keskenään
avioliittoon. Ptolemaioksien aikoina pysyttelivät vain juutalaiset
kansainvälisistä avioliitoista erillään, jotka sulattivat kaupungin
väestön vähitellen yhtenäiseksi tyypiksi, sillä heidän eristäytymisensä
johtui laiksi juurtuneesta lujasta uskonnollisesta vakaumuksesta.
Kreikkalainen aines, joka oli Aleksandriassa aina voimakkain, oli
pääasiallisesti makedonialaista, mutta ajalla, jota nyt tarkastelemme,
oli egyptiläisten kanssa solmittu niin paljon avioliittoja, että monet
suvut olivat jo suuresti sekoittuneita. Sellaisia ylimysperheitä, jotka
olivat Aleksanteri Suuren ja Ptolemaios I:n mukana Egyptiin tulleista
makedonialaisista sotureista ja virkamiehistä polveutuen säilyttäneet
sukunsa puhtaana, oli tietysti joku määrä jäljellä. Saammehan kuulla
sellaisten henkilöiden kerskailevan kansallisuudestaan, vaikka heille
oli jäänyt isänmaan kukistuttua ja jouduttua Rooman alusmaaksi sangen
vähän, mistä ylpeillä. Samalla tavalla sukupuhtautensa säilyttäneitä
egyptiläisiä perheitä oli tietysti myös useita, jotka olivat
kansallisuudestaan aivan yhtä ylpeitä kuin makedonialaiset omastaan.
Suurin osa sivistyneistöä puhui sekä kreikan- että egyptinkieltä, ja
kaikki lait ja viralliset julistukset julkaistiin molemmilla kielillä.
Monet kreikkalaiset ottivat egyptiläisen nimen omansa lisäksi, ja on
todennäköistä, että egyptiläiset ottivat samalla tavalla kreikkalaisia
nimiä.

Kaupungissa oli kreikkalaisia ja egyptiläisiä lukuunottamatta
paljon italialaisia, kreetalaisia, foinikialaisia, sisilialaisia,
kyproslaisia, persialaisia, syyrialaisia, armeenialaisia, arabialaisia
ja muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka olivat kaikki jossakin
määrin sekoittuneet molemminpuolisten avioliittojen perusteella
aleksandrialaisiin perheisiin. Siten ajanoloon kehittyneen tyypin
on täytynyt olla jotakuinkin samanlainen kuin se, joka on nyt
Aleksandriassa yleinen, ja jota sanotaan levanttilaiseksi. Toiset
näistä olivat tulleet kaupunkiin kauppiaina, toiset olivat merimiehiä,
jopa merirosvojakin, ja toiset karanneita orjia, pahantekijöitä,
lainsuojattomia ja velallisia, joiden sallittiin asettua Aleksandriaan
ehdolla, että he sitoutuivat palvelemaan armeijassa. Seassa oli paljon
tavallisia seikkailijoitakin, jotka olivat palkkautuneet Egyptin
joukkoihin. Aleksandriassa oli aina tämmöinen palkkasoturiarmeija
vakinaisesti, ja Polybius sanoo kirjoittaessaan Kleopatran isän
isoisän, Ptolemaios IX:n ajasta, heidän sortaneen väestöä ja tahtoneen
mieluummin hallita kuin totella. Muukalaista verta toi osaltaan myös
Gabiniuksen miehitysarmeija, joka oli sijoittunut Aleksandriaan, ja
jonka sotilaat olivat ottaneet vaimokseen aleksandrialaisia naisia.
He olivat enimmäkseen Germaniasta ja Galliasta kotoisin, ja vaikka
he eivät olleetkaan vielä ehtineet aikaansaada muuta kuin lauman
sekarotuisia lapsia entisen sekamelskan lisäksi, kohotti heidän pelkkä
läsnäolonsa huomattavasti katujen yleismaailmallista leimaa. Tämän
barbaariarmeijan, jonka upseerit olivat roomalaisia, ja niin sanottujen
makedonialaisten henkivartiajoukkojen välillä, jotka vartioivat
palatsia, on täytynyt olla alituinen kilpailu, mutta kun Kleopatra
nousi valtaistuimelle, eivät jälkimmäiset olleet enää missään suhteessa
pohjoismaalaisten veroisia, koska niihin oli jo pitemmän aikaa otettu
eroituksetta kaikki tarjokkaat.

Aleksandrian ylimystön muodostivat todennäköisesti palkkasoturiarmeijan
ja henkivartiajoukkojen upseerit, Gabiniuksen armeijan roomalaiset
upseerit, makedonialaiset hovilaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset
virkamiehet, ja rikkaiden eurooppalaisten, syyrialaisten, juutalaisten
ja egyptiläisten perheet. Museon opettajat ja oppineet muodostivat
oman luokkansa, jota hovi suuresti suosi, mutta jota ylimystö
todennäköisesti sieti vain sen oppineisuuden takia. Rahvas oli
sekalaista, enemmistönä sekarotuiset kreikkalaiset ja egyptiläiset;
eikä maailmassa ollut missään muualla äänekkäämpää, levottomampaa
ja kiihkoisampaa joukkoa, ei edes melskeisessä Roomassakaan.
Kreikkalaiset ja juutalaiset riitelivät aina, mutta kreikkalaiset ja
egyptiläiset näyttävät sopineen sangen hyvin, sillä heidän välillään
ei ollut niin suurta juopaa kuin voitaisiin kuvitella. Aleksandrian
ja koko suistomaan egyptiläiset eivät olleet monesti kreikkalaisia
tummaihoisempia. Molemmat kansallisuudet olivat äänekkäitä ja
kuumaverisiä, turhamaisia ja pöyhkeileviä, sukkelapäisiä ja ovelia.
He eivät riidelleet uskonnollisista asioista, sillä Egyptin jumalat
olivat helposti tunnettavissa samoiksi kuin Kreikan, ja Aleksandrian
ylijumalaa, Serapista, palvottiin yhteisesti. Taiteen alalla heillä
ei ollut liioin mitään eripuraisuuden syytä, sillä Egyptin oma taide
oli jo todellisuudessa kuollut, ja sivistyneet egyptiläiset olivat
hyväksyneet ja omaksuneet Kreikan taiteen sen hienostuneisuuden
oikeaksi ilmaukseksi, jossa he tahtoivat elää. Molemmat kansallisuudet
olivat käteviä, ahkeria ja rikkauteen kiihkeästi pyrkiviä, mutta
kykenivät silti helposti irtautumaan työstään ja kohdistamaan koko
huomionsa huvituksiin, joita loistava ja ylellinen kaupunki tarjosi.
Polybius kiittää egyptiläisiä älykkäiksi ja sivistyneiksi, ja sanoo
Aleksandrian kreikkalaisten olleen köyhää ja halpaa joukkoa, vaikka hän
näyttääkin pitäneen heitä egyptiläisiä parempana.

Aleksandrialaiset pitivät intohimoisesti teatterista. Dion
Chrysostomus, joka kylläkin puhuu Kleopatraa vuosisataa myöhemmästä
ajasta, sanoo heistä, »että koko kaupunki eli kaiken mieltäkiihoittavan
himossa, ja kun Apiksen (pyhitetyn härän) juhlapäivä koitti, oli
koko Aleksandria kuin hullaantunut soitannollisiin huveihin ja
kilpa-ajoihin. Tavallista työtään tehdessään he näyttivät järkeviltä,
mutta astuessaan teatteriin tahi kilpa-ajoradalle he alkoivat samassa
silmänräpäyksessä käyttäytyä kuin huumaavasta lääkkeestä juopuneet,
niin että he eivät tienneet eivätkä välittäneet, mitä sanoivat tahi
tekivät. Ja samoin oli naisten ja lastenkin laita, niin että kun
ohjelma oli päättynyt ja ensimmäinen kiihko asettunut, kesti juhlimista
vielä monta päivää, hyrskyen kaikilla kaduilla ja kujilla kuin
mainingit myrskyn jälkeen».

Keisari Hadrianus sanoo heistä: »Olen huomannut heidät peräti
pintapuolisiksi, huikentelevaisiksi ja hillittömän uteliaiksi... He
ovat kapinallisia, turhamaisia ja ilkeitä, vaikkakin joukkona rikkaita
ja hyvinvoipia».

Nuoren kreikkalais-egyptiläisen keikarin kärkkäys julkeaan pilantekoon
oli vakiintunut sananlaskuksi, ja sen uhriksi joutuivat kaikki, jotka
olivat julkisen asemansa takia hyökkäyksille alttiina. Heti kun
jostakin valtiomiehestä tuli julkinen henkilö, tahi kuningas nousi
valtaistuimelle, antoivat kaupungin irvihampaat hänelle loukkaavan
pilkkanimen, jonka hän sai pitää kuolemaansa saakka. Niinpä sanottiin,
joitakin esimerkkejä mainitakseni, Ptolemaios IX:ttä »paisukkaaksi»,
Ptolemaios X:ttä »virnapääksi», Ptolemaios XIII:tta »puhaltajaksi»,
Seleukosta »suolakalankauppiaaksi», ja myöhemmin Vespasianusta
»keittiöpojaksi». Kaikki, mikä oli naurettavaa, miellytti heitä, ja
juttuja tästä on säilynyt paljon. Kun kuningas Agrippa ajoi kaupungin
halki matkalla horjuvalle valtaistuimelleen, kuljettivat nuoret
aleksandrialaiset erästä kadulta löytämäänsä mielipuoli-poloista, jolle
oli pantu paperikruunu päähän ja kaislanruoko käteen, juhlasaatossa
pitkin katuja, tervehtien häntä juutalaisten kuninkaana, vaikka Agrippa
oli tunnetusti heidän keisarinsa, Caligulan, ystävä. Vespasianuksesta
he kertoivat mielihyvällä, kuinka tämä muka oli kiristänyt jotakin
ystäväänsä maksamaan takaisin lainaksi saamansa kuusi obolia, mikä oli
aivan mitätön summa; olipa joku tekaissut siitä laulunkin, jossa asia
selostettiin. Caracallaa he pilkkasivat samaan tapaan, nauraen hänen
päähänpistolleen pukeutua Aleksanteri Suureksi, vaikka hän oli kooltaan
keskimittaa pienempi, mutta tässä tapauksessa he eivät ottaneet lukuun,
ketä he pistivät. Caracallan kosto ei ollut sen hirmuisempi kuin
että kaikki nämä nuoret tyhjäntoimittajat saivat maksaa julkeutensa
hengellään. Heidät koottiin jollakin tekosyyllä samaan paikkaan
ja surmattiin säälimättömästi. Aleksandrialaiset olivat kuuluisia
purevista pilkkarunoistaan, joita he sepittivät paikallisista aiheista,
ja eräs myöhempi historioitsijakin puhuu tästä heidän taidostaan »tehdä
lauluja ja pilkkarunoja hallitsijoistaan». Tämmöisiä lauluja kulkeutui
Aleksandriasta Roomaankin, jossa niitä laulettiin aivan samoin kuin
uusinta muotisäveltä hyräillään ja vihellellään meidän päivinämme.
Rooma mieltyi tähän Aleksandrian pilantekotaitoon, ja joitakin vuosia
myöhemmin saamme kuulla aleksandrialaisten näyttelijöiden panevan
roomalaisen kuulijakuntansa hytkymään naurusta.

Keisari Hadrianus sanoo, kuten olemme nähneet, aleksandrialaisia
ilkeiksi, ja senluontoisiahan heidän ylenkatseellinen kompailemisensa
epäilemättä paljon onkin. Nuori kreikkalais-egyptiläinen oli ylettömän
turhamainen ja itserakas, eikä kukaan käy arvosteluissaan niin pian
ilkeäksi kuin se, joka luulee olevansa arvostelun yläpuolella. Näiden
kekseliäiden nuorukaisten omahyväisyys oli sangen huomattava, ja
vanhat kirjailijat viittaavat siihen usein. He näyttävät tuhlanneen
paljon aikaa oman ulkonaisen olemuksensa tarkasteluun, ja mikäli
voidaan päätellä yläluokan egyptiläisten ja levanttilaisten käytöksestä
ja tavoista nykyajan Aleksandriassa, ovat monet heistä olleet
sietämättömiä narreja. Heidän kotinsa olivat todennäköisesti paljoa
ylellisemmät kuin silloisten roomalaisten, ja he olivat tutkineet
keittotaidon salaisuuksia aivan vastenmielisen perinpohjaisesti. Dion
Chrysostomus sanoo silloisten aleksandrialaisten tuskin ajatelleen
muuta kuin ruokaa ja kilpa-ajoja. Aleksandrian kreikkalaisia ja
egyptiläisiä moitittiin kumpiakin huikentelevaisiksi ja hetkellisiksi,
ja _De Bello Alexandrino'n_ tekijä sanoo, »että olisi sanojen
tuloksetonta tuhlausta, jos puolustaisin aleksandrialaisia, kun
heitä syytetään petollisuudesta ja kevytmielisyydestä... Ei voi
olla epäilystäkään, etteikö rotu ole mitä taipuvaisin petoksiin».
Traditioita oli vähän, isänmaallisia tunteita ei lainkaan, eikä
sanottavaa mielenkiintoa valtiollisiinkaan asioihin. He eivät tutkineet
itseään ollenkaan eivätkä kirjoittaneet muistiin kaupunkinsa historiaa,
vaan elivät päivän kerrallaan, ja jos hallitus sattui olemaan heille
jolloinkin vastenmielinen, he nousivat kapinaan hämmästyttävän äkkiä.
Kaupungissa sattui aina katumellakoita, eikä ihmishengestä pidetty
suurtakaan lukua.

Aleksandriassa sanotaan olleen Ptolemaioksien suvun viime aikoina
noin 300,000 asukasta. Rooman asukasluku oli ennen liittolaissotaa
ehkä jonkin verran suurempi, mutta tuon verisen taistelun päätyttyä
puolta pienempi [Plutarkhos: Caesar]. Kaupunki oli kevytmielisyyden
maineesta huolimatta sangen vilkas kauppakaupunki, ja huomattavalla
osalla sen asukkaista oli päävaikuttimena eloisa kauppahenki, joka
kokonaan syrjäytti yritteliäisyydessä ja toimeliaisuudessa Italian
pääkaupungin. Tämä oli tietysti kreikkalaisten eikä egyptiläisten
ansiota, sillä nämä ovat menettelytavoissaan tunnetusti kankeita
ja vanhoillisia, kun taas kreikkalaiset ovat vielä tänäkin päivänä
ihailtavan taitavia kauppiaita ja liikemiehiä. Aleksandria oli
maailman tärkein viljakeskus, minkätähden Rooma oli sille aina
kateellinen. Huomautan tässä ohimennen, että viljaa kulutettiin
Kleopatran aikana suhteellisesti paljoa enemmän kuin nyt; ja Caesar
sanoo kerran, puhuessaan sotilaidensa kestävyydestä, että se aleni,
kun liha tuli viljan puutteessa pääravinnoksi. Kaupunki harjoitti
samalla monenlaista muutakin kauppaa ja tunnustettiin Kleopatran
aikana maailman suurimmaksi kauppakeskukseksi. Itä ja länsi kohtasivat
toisensa sen suurilla markkinoilla, ja ajalla, jota nyt käsittelemme,
alkoivat kaikkien silmät kääntyä tähän kaupunkiin, Indian uuden ja
vilkasliikkeisen kauppatien päätekohtaan.

Se oli samaan aikaan kreikkalaisen tieteellisen sivistyksen pääpaikka
ja piti itseään johtavana auktoriteettinä myös taiteen aloilla —
seikka, josta on varmaankin oltu eri mieltä. Tieteellisistä töistään ja
runoudestaan kuuluisa »aleksandrialainen koulu», joka oli vaikuttanut
kolmattasataa vuotta, oli nyt rappeutumassa, mutta koki vielä ylläpitää
vanhaa helleeniläistä kulttuuria. [Susemihl: Aleksandrian ajan
kreikkalaisen kirjallisuuden historia.] Filosofinen koulu, joka seurasi
sitä kuuluisuudessa, alkoi juuri tulla huomatuksi. Siten kohdistuivat
kaikkien kauppiaiden, tiedemiesten, kirjailijoiden, oppineiden ja
valtiomiesten silmät tällöin Aleksandriaan, ja Ptolemaiosten hovia
pidettiin, hallitsijain kelvottomuudesta huolimatta, mitä korkeimmassa
arvossa.




III. KLEOPATRAN SYNTYMÄ JA LAPSUUS


Kleopatra oli Ptolemaioksien suvun viimeinen hallitsija Egyptissä ja
samannimisistä [Hieroglyfeissä hänen nimensä kirjoitetaan Kleopadra.
Nimi on kreikkalainen ja merkitsee »rotunsa kunnia».] Egyptin
kuningattarista seitsemäs, joka peri tuon muukalaisen faaraosuvun
kaikki oikeudet ja etuoikeudet. Ptolemaioksien hallitsijasuvun perusti
kolmannen vuosisadan alussa e.Kr. Ptolemaios, Lagoksen poika, eräs
Aleksanteri Suuren makedonialainen kenraali, joka otti herransa
kuoltua Egyptin maakunnan haltuunsa ja julistautui joitakin vuosia
myöhemmin Egyptin kuninkaaksi, sijoittaen hallituksen ja hovinsa vasta
perustettuun Aleksandriaan. Tämä suku valvoi sitten puolikolmatta
vuosisataa Egyptin kohtaloita, ensin hyvin huolellisesti, mutta
myöhemmin kummastuttavan välinpitämättömästi, kunnes sammui Kleopatran
ja hänen poikansa, Ptolemaios XVI:n (Caesarionin), kuollessa.

Kleopatran luonnetta ei ymmärretä oikein, ellei olla täysin selvillä
siitä, etteivät Ptolemaiokset olleet missään suhteessa egyptiläisiä.
He olivat, kuten olen jo sanonut, makedonialaisia, joiden suonissa
ei virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta. Heidän pääkaupunkinsa
Aleksandria oli oikeastaan vain Egyptin rannikolle perustettu Välimeren
siirtokunta, joka ei ollut suistomaan ja Niilin laakson kanssa muussa
kuin puhtaasti kaupallisessa ja virallisessa yhteydessä. Se oli
luonteeltaan kreikkalainen. Temppelit ja julkiset rakennukset oli
rakennettu kreikkalaisen tapaan, taide oli kreikkalaista, hovin ja
ylimystön vaateparsi oli kreikkalainen, yläluokkien elämäntavat olivat
kreikkalaisia ja heidän puhekielenään oli kreikka, jota puhuessaan
heidän sanotaan noudattaneen Makedonian leveätä lausumatapaa.
Ptolemaioksista ei todennäköisesti käyttänyt kukaan milloinkaan
egyptiläistä pukua muuten kuin juhlamenollisessa tarkoituksessa, ja
huomautettakoon ohimennen, etteivät ne suurta Kleopatraa esittävät
nykyaikaiset sovinnaiset sommittelut, joissa hän astelee palatsissaan
loistava egyptiläinen puku yllään ja muinaisten kuningatarten
kotkanpäähine kulmillaan, perustu todellisuuteen. Hänen sanotaan
tosin esiintyneen erinäisissä tilaisuuksissa puvussa, jonka piti
olla yhtäläinen kuin se, jota papit otaksuivat äiti-jumaluuden,
Isiksen, käyttävän, mutta samanaikaisissa kuvissa Isiksellä on yleensä
kreikkalainen eikä egyptiläinen puku. Ja jos Kleopatra jolloinkin
esiintyi Egyptin kuningatarten vanhassa puvussa, on sen täytynyt
tapahtua vain suurissa uskonnollisissa juhlissa tahi tilaisuuksissa,
joissa vanhojen tapojen noudattaminen kuului asiaan.

Kuninkaallisen huoneen suhde kansaan oli hyvin samanlainen kuin Egyptin
nykyisen kuningassuvun suhde maaseutuväestöön. Nykyiset hallitsijat
ovat albanialaisia, jotka eivät voi löytää suvustaan ainoatakaan
egyptiläistä esivanhempaa. Heidän elämänsä on eurooppalaista ja puvut
Parisin ja Lontoon määräämiä. Samoin säilyttivät Ptolemaioksetkin
makedonialaisen kansallisuutensa, ja Plutarkhos kertoo, ettei
kukaan heistä vaivautunut edes opettelemaan egyptinkieltäkään.
Egyptiläiset taas hyväksyivät olosuhteiden pakosta heidän sukunsa
faaraoiden ikivanhan valtaistuimen lailliseksi haltijaksi ja antoivat
Ptolemaioksille suurten faaraoiden kaikki arvonimet ja vallanmerkit.

Näille kreikkalaisille hallitsijoille, Kleopatralle samoin kuin hänen
edeltäjilleen, annettiin samat arvonimet, joilla oli kunnioitettu
Ramses Suurta ja Totmes III:tta tuhat vuotta ja enemmänkin ennen heitä.
Heitä sanottiin »Ammonin eläväksi kuvaksi», »Auringon lapseksi»,
»Ptahin valituksi», aivan samoin kuin suurta Memnonia ja voittoisaa
Sesostrista silloin, kun Egypti oli maailman mahtavin valtakunta.
Maan kaikissa temppeleissä, paitsi Aleksandrian suurimmissa, nähtiin
näistä makedonialaisista hallitsijoista kuvia, joissa heidät esitettiin
muinaisten faaraoiden asussa, Ylä- ja Ala-Egyptin korkea kruunu päässä,
Ammonin sarvet ja sulat kulmilla ja kuninkaallinen käärme otsalla.
He olivat polvillaan Hatorin, lehmäjumaluuden, edessä, kumarsivat
Sobkille, krokotiilijumaluudelle, polttivat pyhää savua Bastin,
kissajumaluuden, pyhätössä, ja toimittivat kaikkia neljän vuosisadan
pyhittämiä maagillisia menoja, näin palvoen Egyptin vanhoja jumalia.
Heidän nähtiin istuvan valtaistuimella jumalien seurassa Osiriksen
tervehtiessä ja Moutin, taivaan äidin, suudellessa heitä Isiksen
helmassa. Kuitenkin on epäiltävää, oliko kukaan Ptolemaios konsanaan
tällä tavalla omaksunut egyptiläisten perinnäiskäsitystä faaraostaan.

Nämä kreikkalaiset hallitsijat poistuivat vain silloin tällöin
Aleksandriasta käydäkseen varsinaisessa Egyptissä ja matkatakseen
Niiliä ylös. Joissakin kaupungeissa he kunnioittivat käynnillään
paikallista temppeliä ja suorittivat määrätyt menot viralliseen tapaan,
aivan samoin kuin joku nykyajan hallitsija laskee peruskiven tahi
toimittaa laivanlaskun. Mutta mikään ei osoita kuninkaallisen huoneen
ainoankaan jäsenen pitäneen itseään egyptiläisenä sanan täydessä
merkityksessä. Papistoon he suhtautuivat yleensä hyvin suopeasti ja
sallivat sen käyttää vapaasti rikkauksiaan temppelien rakentamiseen ja
kaunistamiseen; Egyptin kansalliseenkin elämään kiinnitettiin sangen
paljon huomiota. Mutta Aleksandriassa tuskin uskoi olevansa faaraoiden
maassa, ja hovi oli luonteeltaan melkein kokonaan eurooppalainen.

Perheensä keskuudessa Ptolemaiokset olivat epätavallisen tunnottomia
ihmishengen pyhyyteen nähden, ja suvun historia on koko pituudeltaan
täynnä roistomaisia murhaajia. Siinä suhteessa he ilmaisivat
ei-egyptiläisen verensä, sillä Niilin kansa oli ja on vieläkin
hyväntahtoista, miellyttävää väkeä, joka ei ole taipuvaista
väkivaltaan, vaan kunnioittaa lähimmäisen oikeuksia. On ehkä
mielenkiintoista mainita tässä joitakin niistä murhista, joista
Ptolemaiokset ovat vastuunalaisia. Ptolemaios III:n murhasi hänen
poikansa Ptolemaios IV, joka näyttää myös suunnitelleen veljensä
Magasin, setänsä Lysimakhoksen, äitinsä Berenicen ja vaimonsa Arsinoen
murhat. Ptolemaios V kuvataan yhtä julmaksi ja väkivaltaiseksi
hallitsijaksi, jolla näyttää olleen tapana murhata kaikki, jotka
loukkasivat häntä. Ptolemaios VII oli, sanoo Polybius, egyptiläisten
tavoin äkkipikainen ja raivopäinen, vaikkakin yleensä luonne, jolle
verenvuodatus oli vastenmielistä. Ptolemaios VIII murhasi nuoren
veljenpoikansa, valtaistuimen perillisen, ja nai pojan äidin, leskeksi
jääneen Kleopatra II:n, joka synnytti hänelle hiukan myöhemmin pojan,
nimeltä Memphites. Oliko Ptolemaios VIII sitten todellakin pojan
isä, ei tiedetä. Hänen sanotaan murhanneen myöhemmin tämänkin pojan
ja lähettäneen ruumiin palasiksi silvottuna äidille. Sitten hän nai
veljentyttärensä, Kleopatra III:n, joka näyttää leskeksi jäätyään
murhanneen Kleopatra II:n. Tämä Kleopatra III synnytti pojan, joka
nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XI:nä, ja jonka hän
koetti sittemmin murhata. Mutta osat vaihtuivatkin niin, että poika
murhasi hänet. Hän karkoitti Ptolemaios X:n ja asetti Ptolemaios XI:n
valtaistuimelle sillä seurauksella, että uusi kuningas murhasi hänet
heti hänen vaivojensa palkaksi. Ptolemaios XII murhasi äitipuolensa
hänet ensin naituaan, ja tuli itse pian sen jälkeen murhatuksi.
Ptolemaios XIII, suuren Kleopatran isä, murhasi tyttärensä Berenicen ja
useita muitakin henkilöitä.

Suvun naiset olivat vielä väkivaltaisempia kuin miehet. Mahaffy käyttää
heitä kuvatessaan muun muassa sanoja:

»Suureen valtaan ja mahtiin pääseminen edellyttää, että käytettävissä
on paljon väkeä ja rahaa; keskinäinen viha, kaikkien perhesiteiden ja
sukulaisrakkauden ylenkatsominen, mielikeinona veljen- ja sisarenmurha
— sellaiset turmeltuneisuuden kuvat saavat jokaisen ajattelevan
henkilön pysähtymään ja kysymään, olivatko nämä naiset menettäneet
inhimillisen luonteensa ja saaneet tilalle runoilijan hyrkaniolaisen
tiikerin».

Tämän murhanhimoisen suvun maine ei ollut monessa muussakaan suhteessa
kadehdittava. Ensimmäiset kolme Ptolemaiosta olivat huomattavan
lahjakkaita ja kykeneviä hallitsijoita, mutta muut suurimmaksi osaksi
veltostuneita ja turmeltuneita. He olivat kuitenkin taiteiden ja
tieteiden suojelijoita ja tekivät niiden hyväksi tosiasiallisesti
paljoa enemmän kuin tuskin kukaan toinen hallitsijasuku koko
maailmassa. Ptolemaiosten Aleksandria oli jossakin määrin sellaisten
tieteenhaarojen kuin anatomian, mittausopin, nesteiden tasapaino-opin,
maantieteen ja tähtitieteen synnyinsija, ja samalla myös mitä
tärkeimmässä asemassa taiteen maailmassa. Kuninkaallinen palatsi oli
maailmanmaineessa loistostaan ja ylellisyydestään, ja hallitsija eli
elämänsä ehtymättömässä yltäkylläisyydessä, joka voitti kaikki toiset
hovit. Kun Scipio Africanus kävi Egyptissä, vaikutti Ptolemaios IX,
meidän Kleopatramme isoisän isä, liikanimeltä Physkon, »paisukas»,
hänen mielestään liikalihavuudesta huohottavalta syöttiläältä.
Kävellessään palatsiin kuninkaan keralla, joka huohotti hänen
vierellään liian läpikuultava puku yllään, Scipio kuiskasi eräälle
ystävälleen, että olihan Aleksandrialla hänen vierailustaan edes
jotakin hyötyä — se oli saanut nähdä kuninkaansa kävelyllä. Ptolemaios
X:n, Kleopatran isoisän, sanotaan saaneen pilkkanimensä »virnan»
(Lathyros) siitä, että hänen nenänsä muistutti virnasta tahi jostakin
samankaltaisesta monikukkaisesta palkokasvista, mistä ilmenee selvästi,
ettei hänkään ollut tavoissaan kohtuuden mies. Ptolemaios XI oli niin
lihava ylensyömisestä ja -juomisesta, että hän vain harvoin käveli
ilman kainalosauvoja, paitsi juovuspäissään, jolloin hän kyllä kykeni
teutaroimaan kumppaniensa keralla tukea kaipaamatta. Ptolemaios XIII,
Kleopatran isä, inhosi kohtuutta siinä määrin, että hän uhkasi ottaa
hengiltä filosofi Demetriuksen, koska tämä ei juonut itseään juovuksiin
hovin juhlassa — tuon miespoloisen oli pakko tehdä se julkisesti
seuraavana päivänä pelastaakseen henkensä. Tämmöiset poiminnot
näyttävät meille Ptolemaiokset pahimmillaan, emmekä voi olla kysymättä,
miten on käsitettävissä, että Kleopatra, joka oli sukunsa viimeinen
hallitsija Egyptissä, olisi voinut olla muuta kuin kauttaaltaan
turmeltunut nainen. Ei ole kuitenkaan, kuten pian saamme nähdä, mitään
suurempaa syytä otaksua hänen olleen sellainen.

Kleopatran isä, Ptolemaios XIII, pilkkanimeltä Auletes, »puhaltaja»,
oli turmeltunut, pieni mies, joka kulkee Egyptin valtiollisen näyttämön
poikki melkeinpä keskeytymättömässä humalassa. Seuraamme hänen
juopunutta elehtimistään, kun hän johtaa Bacchus-juhlan juominkeja
palatsissaan; näemme hänen typerät vehkeilynsä ja suunnittelunsa
horjuvan valtaistuimensa säilyttämiseksi; kuulemme hänen huilunsa
äänet, kun hän soittelee pitkien päiviensä ratoksi; ja tunnemme, ettei
hänestä kannattaisi puhuakaan, ellei yleinen valtiollinen tilanne
antaisi siihen aihetta. Rooman ja Egyptin väliset poliittiset suhteet,
joilla tuli olemaan Ptolemaiosten dynastian viimeisinä aikoina niin
moninainen vaikutus kummankin maan historiaan, alkoivat nimittäin
jo hänen aikanaan kehittyä arveluttavaan suuntaan. Pydnan taistelun
(167 e.Kr.) jälkeen Rooma oli saanut melkein täydellisen yliherruuden
koko helleeniläisessä maailmassa ja alkoi pian ryhtyä toimenpiteisiin
itäisen Välimeren koko kaupan anastamiseksi. Ptolemaiosten valtakauden
loppupuolella suuri tasavalta loi jo ahnaita silmäyksiä Egyptiin,
vaanien tilaisuutta siepatakseen tuon rikkaan maan haltuunsa.

       *       *       *       *       *

Lagidein päähaara päättyi Ptolemaios XII:een (Aleksanteri II:een), joka
murhattiin (hallittuaan yhdeksäntoista päivää), ja joka oli noussut
valtaistuimelle Rooman avulla. Ptolemaios X:n (Soter II:n) ainoa
laillinen lapsi oli Berenice III, Ptolemaios XII:n orpana ja myöhemmin
puoliso, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton. Ptolemaios X:llä
oli kaksi poikaa, Berenice III:n velipuolia, mutta he olivat kumpikin
aviottomia; äidin nimeä ja asemaa ei enää tiedetä. Voihan olla, että
he olivat Kleopatra IV:n lapsia, joka oli eronnut heidän isästään
tämän noustessa valtaistuimelle, tahi ettei äiti ollut kuninkaallista
sukua. Ptolemaios XII:n kuoltua toinen näistä nuorukaisista julistautui
Egyptin faaraoksi, saaden historiassa nimen Ptolemaios XIII, ja toinen
Kyproksen kuninkaaksi, myös nimellä Ptolemaios. Aleksandrialaiset
hyväksyivät Ptolemaios XIII:n empimättä kuninkaakseen, sillä,
avioton tahi ei, hän oli suvun vanhin miespuolinen jälkeläinen, mikä
merkitsi sitä, että jos he olisivat kieltäytyneet tunnustamasta häntä
hallitsijakseen, suvun valtakausi olisi päättynyt siihen ja roomalaiset
olisivat heti vallanneet maan. Cicero käyttää uudesta kuninkaasta
puhuessaan sanoja _nec regio genere ortus_, tarkoittaen, ettei hänen
äitinsä ollut hallitseva kuningatar hänen syntyessään, kuka tämä äiti
sitten lienee ollutkin, mutta Aleksandrian väestöllä ei ollut halua
ruveta riitelemään hänen syntyperästään, koska hän oli ainoa, joka
säilytti heidät Rooman tiukasta yliherruudesta vapaina.

Hän oli tuskin ehtinyt nousta valtaistuimelle nimellä Ptolemaios
(XIII) Neos Dionysos, kun tuli ilmi, että Ptolemaios XII (Aleksanteri
II) oli määrännyt testamentissaan Rooman tasavallan perillisekseen
ja tehnyt siten vapaaehtoisesti lopun hallitsijasuvustaan. Tällainen
menettelytapa ei ollut mitään uutta. Pergamonin, Kyrenaikan ja
Bithynian kuninkaat olivat tehneet samoin, ja näyttää todennäköiseltä,
että Ptolemaios XII oli ottanut tämän askeleen tarkoituksessa
saada roomalaisilta rahallista ja aatteellista tukea pyrkiessään
valtaistuimelle tahi jostakin muusta yhtä pakottavasta syystä.
Senaatti tunnusti testamentin oikeaksi, mutta Ptolemaios XIII:n
puolue tietysti kielsi sen. On arveltu, ettei testamentintekijä
ollutkaan Ptolemaios XII, vaan eräs toinen Aleksanteri, Ptolemaios
XI (Aleksanteri I), tahi eräs hämärä henkilö, joka tunnetaan nimellä
Aleksanteri III. Mutta sitä tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö
testamentti ollut oikea; toinen asia oli, oliko se laillisesti
pätevä. Ensinnäkin se oli todennäköisesti kirjoitettu ennen, kuin
Ptolemaios XII nousi valtaistuimelle, ja toiseksi se saattoi olla
laillinen vain siinä tapauksessa, ettei valtaistuimen perillistä ollut,
mutta Aleksandrian asukkaat olivat tunnustaneet Ptolemaios XIII:n
lailliseksi perilliseksi. Joka tapauksessa kävi niin, ettei Rooman
senaatti ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin noiden uusien kuninkaiden
syöksemiseksi valtaistuimelta, ei Egyptin eikä Kyproksen, vaikka se
ei heitä julkisesti tunnustanutkaan, vaan otti testamentintekijän
yksityisomaisuudesta tuon testamentin nojalla mitä otettavissa oli.

Tämä johtui osaksi siitäkin, että suuri puolue Roomassa vastusti
tasavallan enempää sekaantumista idän asioihin, eikä senaatti ollut
sillä hetkellä halukaskaan luovuttamaan sellaista valtaa, kuin minkä
tämän uuden maakunnan maaherra olisi tullut saamaan, yhden miehen
käsiin. Egyptiä pidettiin rikkaana ja tärkeänä maana, mahtavuudessa
toisena Rooman jälkeen. Etelän rikkaiden maiden avaimet olivat sen
hallussa, ja se näytti yhdeltä pääkulkutieltä Arabiaan ja Indiaan.
Aleksandrian vuotuiset tulot olivat siihen aikaan aivan yhtä suuret
kuin Rooman valtion tulot, eikä Egyptin hovi ollut myöhemminkään,
silloin kun Pompeius oli niin tuntuvasti lisännyt valtionrahaston
vuosisummaa, rikkaudessa Roomasta sanottavastikaan jäljessä [Mommsen].
Aleksandriasta oli tullut Ateenan jälkeen opin ja sivistyksen ahjo,
ja sitä pidettiin silloin maailman toisena kaupunkina. Sentähden
pelättiin, että tähän kaukaiseen, merentakaiseen maahan lähetetyt
armeijat ja kenraalit saattaisivat sulautua valvottavakseen saamansa
maan elämään ja perustaa uuden itäisen valtakunnan, josta koituisi
Roomalle uhka, jopa pelonkin syy.

Egyptin uusi kuningas, josta voimme nyt käyttää hänen pilkkanimeään
Auletes, oli hyvin huolissaan tämän testamentin olemassaolosta
ja koetti koko hallitusaikansa päästä rahalla Rooman odotetusta
sekaantumisesta valtakunnan asioihin. Hän oli onneton ihminen. Hän ei
pyytänyt muuta kuin saada juopuneen rauhassa nauttia kuninkaallisesta
vallastaan, päästä kalvavasta pelostaan, että valtakunta riistettäisiin
häneltä. Hän osasi nauttia yltäkylläisen elämän suloista, eikä
mikään ollut hänestä sen hauskempaa kuin osanotto Dionysoksen
juhlajuominkeihin. Hän soitti huilua melko taitavasti ja näyttää joskus
selvänä ollessaan viettäneen monta rattoisaa hetkeä tyytyväisesti
sormiellen huiluaan auringonpaisteessa. Mutta tietoisuus, että
roomalaiset saattoivat millä hetkellä hyvänsä tulla ja syöstä hänet
valtaistuimelta, synkensi hänen koko hallitusaikansa, ja sitä ajatellen
voi kuvitella hänen lyhentäneen monta alakuloista iltaa puhaltamalla
pienestä soittimestaan kotimaansa valittavia joikuja, jotka hyväilivät
korvaa kuin satakielen sävelet.

Hänen viidentenä hallitusvuotenaan, toisin sanoen v. 75 e.Kr.,
lähetti eräs hänen sukulaisensa, Selene, kaksi poikaansa Roomaan
tarkoituksessa saada heidät sitä tietä Egyptin, Kyproksen ja Syyrian
valtaistuimille, hanke, jota Auleteen on täytynyt seurata syvästi
huolestuneena. Hän tiesi heidän jakelevan lahjoja senaattoreille
oikealle ja vasemmalle, samoin kuin senkin, että tämä oli ainoa keino
saada Rooman tasavallan sydän heltymään, mutta pidättyi itse vielä
toistaiseksi käyttämästä maansa varoja tällä tavalla. Jonkin ajan
kuluttua hän sai sitten mielihyväkseen kuulla, että Selene oli luopunut
yrityksestään Rooman tunnustuksen saamiseksi. Hänen kolmantenatoista
hallitusvuotenaan Pompeius lähetti Lentulus Marcellinuksen johdolla
laivaston puhdistamaan Egyptin rannikkoa merirosvoista, ja kun
Lentuluksesta tehtiin konsuli, lyötti hän rahoihinsa Ptolemaiosten
kotkan ja ukkosennuolen merkiksi, että hänen Egyptissä suorittamansa
tehtävä oli ollut hallinnollinen toimenpide. Kolme vuotta myöhemmin
lähetettiin toinen roomalainen laivasto Aleksandriaan antamaan pontta
senaatin tahdolle eräissä riitakysymyksissä, Auleteen saadessa jälleen
elää välittömän valtaistuimelta sortumisen pelossa.

Vuonna 65 e.Kr. hänen juopunut rauhansa häiriintyi jälleen, kun huhu
tiesi kertoa Rooman aikoneen lähettää Crassuksen tahi Julius Caesarin
valtaamaan hänen maansa, mutta hankkeesta ei tullutkaan mitään. V. 63
e.Kr. Pompeius liitti Syyrian Rooman alueisiin, ja silloin Auletes
lähetti hänelle paljon rahaa ja sotatarpeita ystävyyden hinnaksi ja
pyysi häntä vierailulle Egyptiin. Pompeius otti kyllä vastaan kuninkaan
rahat, mutta ei katsonut tarpeelliseksi käyttää hyväkseen hänen
vieraanvaraisuuttaan.

Vuonna 59 e.Kr. Auletes lopulta päätti itse lähteä Roomaan saadakseen
Pompeiuksen tahi sinä vuonna konsulina olevan Caesarin suosiollisella
avulla senaatin julkisesti tunnustamaan hänen oikeutensa Egyptin
valtaistuimeen. Koska hän oli ihmisenä kaikinpuolin turmeltunut ja
mitätön, ei hän voinut odottaakaan roomalaisten välittävän hänen
toivomuksistaan, ellei heille maksettu hyvin, ja sentähden hän otti
mukaansa niin paljon rahaa kuin vain irti sai. »Roomassa olivat
ihmiset», kuten Mommsen sanoo, »unohtaneet rehellisyyden. Henkilöä,
joka kieltäytyi ottamasta lahjoja, ei pidetty vilpittömänä, vaan
henkilökohtaisena vihamiehenä». Sinne saavuttuaan Auletes siis
antoi runsaita lahjoja eri senaattoreille saadakseen heiltä tukea,
ja Rooman silloiset rahamiehet näyttävät nylkeneen häntä mitä
järjestelmällisimmin. Kun sitten Egyptistä tuodut varat loppuivat,
hän lainasi suuren summan rikkaalta Rabirius Postumukselta, joka
houkutteli eräät ystävänsäkin lainaamaan kuninkaalle. Nämä miehet
muodostivat Auleteen rahoittamiseksi jonkinlaisen yhtymän, jonka oli
siinä tapauksessa, että hänet julistettaisiin valtakuntansa lailliseksi
kuninkaaksi, maksettava kullekin heistä paljoa suurempi summa, kuin
mitä he olivat hänelle antaneet.

Auleteen vierailu sattui pahaan aikaan. Tasavalta oli merirosvoja ja
Mithridatesta vastaan käytyjen sotien jälkeen kovassa rahapulassa,
ja Egyptin valtauksesta puhuttiin paljon. Crassus, tribuuni
Rullus ja Julius Caesar olivat osoittautuneet aikeen kiihkeiksi
kannattajiksi, niin että Egyptin onneton kuningas huomasi asemansa
mitä epätoivoisimmaksi. Mutta kuudentuhannen talentin suuruinen lahja
(noin 300 milj. Suomen markkaa) sai vihdoin Caesarin, joka oli aivan
vararikon partaalla, antamaan Auleteelle tuon toivotun tunnustuksen.
Tämä häpeällinen kauppa vahvistettiin siten, että Caesar pakotti
väellä ja voimalla senaatin hyväksymään »Egyptin kuningasta koskevan
lain», jossa Ptolemaios nimitettiin »Rooman kansan liittolaiseksi ja
ystäväksi».

Seuraavana vuonna (58 e.Kr.) roomalaiset valmistautuivat valtaamaan
Kyproksen yhä jatkuvan rahapulansa auttamiseksi. Ehdotuksen tekijä
oli Publius Clodius, roistomainen poliitikko, joka vihasi Kyproksen
Ptolemaiosta sentähden, että tämä oli kerran, kun Clodius oli joutunut
merirosvojen vangiksi, tarjonnut hänestä lunnaiksi vain kaksi talenttia
(noin 120,000 mk.). Ptolemaios ei kyennyt veljensä tavoin ostamaan
roomalaisia, ja niinpä Cato nousi maihin ja liitti saaren Kilikian
maakuntaan. Kuninkuuden velvoituksista jossakin määrin tietoisena
Ptolemaios myrkytti itsensä heti. Hän piti parempana kuolla kuin kärsiä
sen nöyryytyksen, että hänet karkoitettiin valtaistuimelta, jonka hän
oli anastanut. Hänen seitsemäntuhannen talentin (noin 400 milj. Smk.)
suuruinen rahastonsa joutui Caton käsiin, joka tehtyään siihen ensin
epäilemättä melkoisen loven [vai teenkö vääryyttä Utican sankarille?]
luovutti jäännöksen senaatille.

Auleteella ei ollut paljoakaan iloa saamastaan Rooman kannatuksesta.
Hänen omat aleksandrialaisensa nousivat melkein heti sen jälkeen
kapinaan, raivostuneina velkojen maksamisen aiheuttamasta verotaakan
kasvamisesta ja siitä, että kuningas kieltäytyi ottamasta Kyprosta
takaisin roomalaisilta, ja karkoittivat hänet Egyptistä. Ollessaan
matkalla Roomaan hän poikkesi Rhodokseen Caton puheille, jonka hän oli
kuullut majailevan siellä, toivoen saavansa apua tältä kuuluisalta
senaattorilta. Roomalaisista saamiensa henkilökohtaisten kokemusten
perusteella hän lähetti Catolle kuninkaallisen kutsun tahi käskyn
saapua hänen luokseen. Mutta senaattori, joka sattui sinä päivänä
potemaan sappivaivoja ja oli juuri niellyt lääkeannoksensa, ei ollut
sillä tuulella, että hän olisi välittänyt lähteä kunnioittamaan
juopuneita kuninkaita käynnillään. Hän lähetti sanan Auleteelle, että
jos tämä tahtoi tavata häntä, oli hänen parasta tulla kaupunkiin hänen,
Caton, asuntoon, eikä Egyptin kuninkaalla ollut siis muuta neuvoa kuin
nöyrtyä ja lähteä senaattorin luo. Cato ei edes noussut, kun Auletes
saateltiin sisään, vaan kehoitti lyhyesti kuningasta istuutumaan ja
piti hänelle koristelemattoman saarnan, kuinka toivotonta ja typerää
hänen oli mennä Roomaan asiaansa ajamaan. Hän lausui, että vaikka koko
Egypti muutettaisiin hopeaksi, niin se tuskin riittäisi tyydyttämään
niiden roomalaisten ahneutta, jotka hänen oli lahjottava, ja kehoitti
vakavasti Auletesta palaamaan Egyptiin ja sopimaan alamaistensa kanssa.
Senaattoria kohdannut sairaus näyttää rajoittaneen keskustelun verraten
lyhyeksi, ja tietämättä oikein, mitä oli tehtävä, Auletes käänsi
laivansa Italiaa kohden.

Sillä aikaa oli kuninkaan tytär, Berenice IV, anastanut isänsä
valtaistuimen ja hallitsi Egyptiä kaikessa rauhassa. Tämä prinsessa
ja hänen sisarensa, Kleopatra VI, joka kuoli pian sen jälkeen, olivat
Auleteen ainoat lapset hänen ensimmäisestä avioliitostaan Kleopatra V:n
kanssa, mutta palatsin lastensuojissa oli vielä neljä muuta pienokaista
eräästä toisesta avioliitosta. Kuka heidän äitinsä oli ja elikö hän
vielä, sitä ei historia kerro. Näistä neljästä lapsesta, joista kaksi
nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XIV:nä ja Ptolemaios XV:nä,
oli onneton prinsessa Arsinoe kolmas ja kirjamme sankaritar, suuri
Kleopatra VII, neljäs, tällöin noin yhdentoistavuotias, koska hän oli
syntynyt talvella 69—68 e.Kr.

Roomaan päästyään Auletes kääntyi senaatin puoleen henkilönä, jolta
on lain varjolla, mutta sittenkin vääryydellä riistetty senaatilta
ostamansa omaisuus. Hän jakeli jälleen lahjuksia johtaville henkilöille
ja lainaili rahaa joka taholta, vaikka hänen luotonantajansa eivät
todennäköisesti olleet enää yhtä avokätisiä kuin edellisellä kerralla.
Caesar oli silloin kaukana Galliassa eikä siis ollut lahjottavissa.
Pompeius ei näytä, merkillistä kyllä, huolineen hänen rahoistaan,
vaikka hän pyysikin kuningasta vieraakseen huvilaansa, mikä osoittaa,
että ajatus asettaa Auletes takaisin valtaistuimelleen oli herättänyt
voimakasta vastakaikua tässä vaikutteille alttiissa roomalaisessa. Hän
oli tavallaan jo esiintynytkin Egyptin hovin holhoojana, ja tuskinpa
voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut saavansa Auleteelta,
tälle antamansa avun palkaksi, oikeutta käyttää hyväkseen Auleteen
suunnattoman arvokkaiden alueiden rikkauksia ja varoja.

Aleksandrialaiset, jotka vastustivat kiihkeästi Auleteen asettamista
takaisin valtaistuimelleen, lähettivät nyt Roomaan sata henkilöä
käsittävän lähetystön ajamaan heidän asiaansa senaatissa, mutta
karkoitettu hallitsija palkkasi nyt epätoivon vimmassaan joukon
roistoja, jotka karkasivat lähetystön kimppuun Puteolin, nykyisen
Pozzuolin, lähellä ja tappoivat monta. Eloonjääneet lahjottiin
puhumattomiksi, ja niin saatiin koko juttu haudatuksi. Lähetystön
johtaja, filosofi Dion, pääsi pakenemaan kahakassa, mutta hänet
myrkytettiin heti Roomaan saavuttuaan Auleteen toimesta. Kuningas
saattoi jälleen hengittää vapaasti, ja kaikki olisi voinut käydä hyvin
ja roomalainen armeija olisi annettu hänen käytettäväkseen, ellei eräs
valtiollinen vastustaja olisi sattunut löytämään ennustusta, joka
määräsi, että jos Egyptin kuningas tuli pyytämään apua, oli häntä
autettava ystävyydellä eikä aseilla. Toivonsa menettänyt Auletes
lähti silloin Roomasta ja asettui Efesokseen jätettyään pääkaupunkiin
Ammonios-nimisen asiamiehen seuraamaan tapahtumia ja ilmoittamaan
niistä hänelle.

Kolme vuotta myöhemmin, tammikuussa 55 e.Kr., otettiin hänen asiansa
Roomassa vielä kerran käsiteltäväksi, ja Pompeius koetti laimeasti
auttaa häntä takaisin valtaistuimelle, mutta tehtävän luovuttaminen
yhdelle miehelle peloitti senaattia niin suuresti, ettei päästy
ratkaisuun. Ehdotettiin, että Lentulus Spinther, Kilikian maaherra,
kiertäisi ennustuksen jättämällä Auleteen Ptolemaisiin (Acreen) ja
menemällä itse Egyptiin armeijoineen, mutta kuningas epäilemättä
oivalsi viekkaiden roomalaisten keksineen tämän vain voidakseen anastaa
hänen maansa, ja näyttää vastustaneen suunnitelmaa ymmärrettävästi
närkästyneenä. Silloin ehdotettiin, että Lentulus lähtisi Egyptiin
ilman armeijaa, vain luottaen Rooman nimen voimaan, ja siten noudattaen
ennustuksen määräystä.

Lopulta Auletes tarjosi kokonaista 10,000 talenttia (noin 600 milj.
Smk.) valtakuntansa hinnaksi seurauksella, että Aulus Gabinius,
Syyrian maaherra, joka oli mitä kipeimmässä rahapulassa, valmistautui
miehittämään Egyptin ja asettamaan Auleteen valtaistuimelle kaikista
ennustuksista huolimatta. Tietäen saavansa luvatusta summasta
melkoisen osan Gabinius oli hyvin kiihkeä aloittamaan sodan, vaikka
hänen sanotaan pelänneen mahdollista epäonnistumistakin. Sotaretkeä
valmisteltiin kaikella kiireellä, ja pian oltiin valmiit marssimaan
erämaan poikki Egyptiin.

Sillä aikaa olivat aleksandrialaiset naittaneet Berenice IV:n
eräälle hyvin kunnianhimoiselle ja vaikutusvaltaiselle miehelle,
Kappadokian Komanan ylimmäiselle papille, Archelaukselle, Pompeius
Suuren suojatille, joka oli Pompeiuksen avulla päässyt ylimmäiseksi
papiksi 64 e.Kr. ja koettanut heti saada hänen välityksellään Rooman
kannatusta, mutta onnistumatta. Gabinius ei hidastellut julistaa sotaa
Archelausta vastaan, vaan teki sen empimättä väittäen, että Archelaus
muka suosi Pohjois-Afrikan rannikolla rehoittavaa merirosvousta ja
rakensi laivastoa, jonka voitiin pelätä käyvän Roomalle haitalliseksi;
eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen armeijansa oli matkalla Gazasta
Pelusiumiin. Pääjoukon edellä samoavan ratsuväen päällikkönä oli Marcus
Antonius, nuori ja tarmokas soturi, jonka tulevaisuutta ei silloin
vielä mikään himmentänyt. Pelusiumin rajalinnoitus vallattiin hänen
johdollaan, ja pian olivat Rooman legioonat marssimassa Aleksandriaa
kohti. Palatsin varusväki liittyi hyökkääjiin, Archelaus surmattiin, ja
kaupunki antautui.

Valtaistuin palautettiin heti Auleteelle, ja Berenice IV otettiin
hengiltä. Kaupunkiin jätettiin suuri joukko roomalaista jalkaväkeä
ja kelttiläistä ja germaanilaista ratsuväkeä valvomaan järjestystä,
ja näyttää siltä kuin myös Antonius olisi jäänyt joksikin ajaksi
Aleksandriaan. Prinsessa Kleopatra oli nyt noin neljäntoista vuotias
tyttö, jonka nuorekkaan kauneuden ja viehkeyden sanotaan jo silloin
tehneen voimakkaan vaikutuksen roomalaisen ratsuväen päällikköön.
Välimeren itäpäässä on neljäntoistavuotias tyttö jo täysin kehittynyt
ja aikoja sitten saavuttanut niin sanotun naimaiän. Tähän tapaamiseen
on tuskin syytä kiinnittää huomiota, mutta tulevien tapahtumien enteenä
sillä on oma mielenkiintonsa.

Roomalaiset alkoivat nyt vaatia, että Auleteen oli maksettava heille
lupaamansa summat. Rabirius Postumus näyttää olleen hänen suurimpia
velkojiaan, ja voidakseen maksaa hänelle ei kuninkaalla ollut muuta
keinoa kuin nimittää hänet valtionrahaston hoitajaksi, niin että
kaikki verot menivät hänen käsiensä kautta. Rabirius oli samalla
kärsimättömäksi käyneen Julius Caesarin ja todennäköisesti myös
Gabiniuksen edustaja. Tilanne oli siis jotakuinkin samanlainen kuin
meidän aikanamme 1870-luvulla, jolloin Egyptiin lähetettiin erityinen
eurooppalainen valtuuskunta hoitamaan valtion raha-asioita, niin että
hallitsijan yksityiset velat tulisivat maksetuiksi. Erona on vain se,
että Auleteen velkojat olivat Rooman johtohenkilöitä; suuren tasavallan
varjo, jonka näemme häilyvän Aleksandrian hovin yllä, on siitä
seikasta lähtöisin. Rooma oli kietoutunut selvittämättömästi Egyptin
asioihin. Lainattu roomalainen raha oli saatava takaisin; roomalaiset
viranomaiset hoitivat kaikki verot; kaupungissa oli roomalainen
miehitysarmeija, ja kuningas hallitsi Rooman senaatin luvalla sille
testamenttaamaansa valtakuntaa.

Vuonna 54 e.Kr. aleksandrialaiset yrittivät karistaa roomalaisen
ikeen niskoiltaan ja karkoittivat Rabiriuksen Egyptistä. Rooman
huomio kohdistui jälleen Aleksandriaan, ja on luultavaa, että maa
olisi vallattu ennen pitkää, ellei Partian sotaretken tyrmistyttävä
loppu seuraavana vuonna, jolloin Crassus lyötiin ja surmattiin, olisi
antanut roomalaisille muuta ajattelemista. Auletes ei saanut kuitenkaan
kauan iloita kalliisti ostetusta koskemattomuudestaan, sillä hän
kuoli kesällä 51 e.Kr., jättäen jälkeensä toisessa avioliitossaan
syntyneet neljä lasta, joiden tuntematon äiti ei ollut todennäköisesti
enää elossa. Kleopatra, sennimisistä seitsemäs, oli heistä vanhin,
ja isänsä kuollessa noin kahdeksantoistavuotias. Hänen sisarensa
Arsinoe, jota hän ei lainkaan sietänyt, oli joitakin vuosia nuorempi.
Toiset kaksi olivat poikia, vanhempi noin yhdentoista ja nuorempi
noin kuuden vuoden ikäinen, joista edellinen tunnetaan historiassa
Ptolemaios XIV:nä ja jälkimmäinen Ptolemaios XV:nä. [Porphyrius sanoo
hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena, ja Josephus
laskee hänen olleen kuollessaan viidentoistavuotias. Siten hän olisi
ollut Kleopatran noustessa valtaistuimelle seitsemän vuoden ikäinen,
mikä näyttää kylläkin uskottavalta.] Auletes oli omien katkerien
kokemustensa neuvomana kirjoittanut yksityiskohtaisen testamentin,
jossa hän määritteli selvästi toivomuksensa vallanperimykseen
nähden. Asiakirjaa oli tehty kaksi kappaletta. Toista säilytettiin
Aleksandriassa, mutta toinen oli toimitettu asianomaisesti
todistettuna ja sinetöitynä Roomaan Pompeiukselle, joka oli kohdellut
kuningasta ystävänä tämän Roomassa käydessä, toivomuksella, että se
talletettaisiin _aerariumiin_. Tässä testamentissa Auletes määräsi,
että hänen vanhimman elossa olevan tyttärensä ja vanhimman elossa
olevan poikansa oli hallittava yhdessä, ja velvoitti roomalaiset,
heidän jumaliinsa ja kaikkiin heidän kanssaan tekemänsä sopimuksiin
vedoten, katsomaan, että testamenttia noudatettiin. Sen lisäksi hän
pyysi vielä roomalaisia olemaan uudelle kuninkaalle kuin holhoojana,
aivan kuin hän olisi pelännyt sisaren voivan ruveta sortamaan veljeään,
jopa toimittavan tämän kokonaan tieltään pois. Samalla hän varoitti
mitä vakavimmin lapsiaan muuttamasta tätä vallanperimysjärjestystä;
näiden sanojen on ajateltu tarkoittaneen, että hän pelkäsi Kleopatran
voivan joutua saman kohtelun alaiseksi Arsinoen puolelta. Seikka
sellainen, että Ptolemaiosten hovissa oli kuninkaan kuollessa kaksi
poikaa ja kaksi tytärtä ei ennustanut hyvää rauhan säilymiselle,
ja tätä ajatellen voidaan otaksua, että Auletes, joka oli tietysti
pannut merkille Kleopatran ja Arsinoen keskinäisen kylmyyden,
pelkäsi pahinta. Tuntien sukunsa sisäisen historian ja tietäen,
että hänen omat kätensäkin punoittivat hänen tyttärensä Berenicen
verestä, jonka hän oli murhannut maanpaosta palatessaan, hänen
on täytynyt olla täysin selvillä verisen sodan mahdollisuuksista
lastensa kesken, ja ollen vanhoillaan jo sairas verenvuodatuksesta
ja toivoen vain häiriintymätöntä rauhaa levossa ja mukavuudessa
itselleen ja jälkeläisilleen hän teki kaiken voitavansa varatakseen
ja vakauttaakseen heille sen huolettomuuden, jota hän oli itse niin
harvoin saanut nauttia.

Hänen määräyksensä, että hänen kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä oli
hallittava yhdessä yhdentoistavuotiaan veljensä kanssa, edellytti
sisaren ja veljen välistä avioliittoa. Ptolemaiokset olivat mukautuneet
siinä määrin vanhoihin egyptiläisiin tapoihin, että tällainen veljen
ja sisaren välinen valtiollinen avioliitto oli tarpeen vaatiessa yhä
mahdollinen. Se oli Egyptissä hyvin vanha laitos ja perustui alkujaan
naisten vallanpyrkimyslakiin, joka määräsi hallitsijan vanhimman
tyttären valtakunnan perilliseksi. Poika, jonka isä oli valinnut
valtaistuimensa perilliseksi, tahi joka vaati sitä joko oikeudella
tahi pakolla, sai valtakunnan laillisesti omakseen naimalla tämän
perijättären. Kun sellaista perijätärtä ei ollut olemassa, tahi kun
valtaistuimen miespuolisella tavoittelijalla ei ollut vakavampia
kilpailijoita, näyttää tämä sääntö tulleen usein syrjäytetyksi,
mutta sen laiminlyömisestä on vain harvoja esimerkkejä, milloin
valtaistuimeen kohdistetut vaatimukset oli olosuhteiden pakosta
laillisesti vahvistettava.

Kun siis Auleteen vanhin tytär ja vanhin poika nousivat isän
testamentin nojalla yhdessä valtaistuimelle Kleopatra VII:nä ja
Ptolemaios XIV:nä, pidettiin heidän muodollista avioliittoaan
luonnollisena asiana. Tästä avioliitosta ei ole mitään todisteita,
ja voihan olla, että se siirrettiin Kleopatran tahdosta kuninkaan
nuoruuden takia. Avioliitot yhdennellä- ja kahdennellatoista
ikävuodella olivat kyllä tavallisia muinaisessa Egyptissä, mutta eivät
kreikkalaisten mielestä oikein hyväksyttäviä, ja tähän vedoten on
kuningattaren ollut todennäköisesti verraten helppoa ottaa valta omiin
käsiinsä. Nuori Ptolemaios XIV annettiin eunukki Potheinoksen hoitoon.
Tämä näyttää olleen noiden ainaisten palatsivehkeilijöiden tyypillinen
edustaja, joiden kanssa historioitsija joutuu aivan kiusallisen
paljon tekemisiin. Kuninkaalla oli opettajana eräs vastenmielinen
kreikkalainen kaunopuhuja, Theodotos, jolla oli myös verraten paljon
vaikutusvaltaa hovissa, ja kolmantena seuralaisena eräs häikäilemätön
egyptiläinen soturi, nimeltä Achillas, palatsin varusväen päällikkö.
Nämä kolme pääsivät pian melkoiseen valtaan ja onnistuivat, nuoren
herransa nimessä kun toimivat, anastamaan hallitsijankin vallasta
huomattavan osan omiin käsiinsä. Kleopatra näyttää mukautuneen
siihen kärsivällisesti. Hän oli vielä vain nuori tyttö, ja hänen
neuvonantajansa näyttävät olleen vähemmän tarmokkaita ja vallanhimoisia
kuin veljen. Hän suoritti kyllä kaiken sen, mikä hallituksessa oli
muodollista laatua, koska kuningas oli alaikäinen, mutta näyttää siltä
kuin Potheinos ja hänen ystävänsä olisivat olleet maan todelliset
hallitsijat.

Noin kaksi tahi kolme vuotta Auleteen kuoltua lähetti Marcus Calpurnius
Bibulus [Hän oli ollut konsulina Julius Caesarin kanssa 59 e.Kr.],
Syyrian varakäskynhaltija, kaksi poikaansa Aleksandriaan antamaan
määräyksen sinne sijoitetuille roomalaisille joukoille liittyä hänen
armeijaansa, jonka piti lähteä sotaretkelle partialaisia vastaan.
Nämä aleksandrialaiset joukot kuuluivat siihen miehitysarmeijaan,
jonka Gabinius oli jättänyt Egyptiin Auleteen turvaksi 55 e.Kr., ollen
enimmäkseen, kuten on jo sanottu, gallialaista ja germaanilaista
ratsuväkeä, jäyhiä miehiä, joiden on täytynyt olla rotevuutensa ja
karkeiden tapojensa takia kaupungin kummana ja kauhuna. Nämä _Gabiniani
milites_ olivat tähän aikaan kotiutuneet uuteen majoituspaikkaansa
ja ottaneet itselleen vaimoja Aleksandrian kreikkalaisista ja
egyptiläisistä perheistä. Vaikka heidän keskuudessaan oli melkoinen
joukko roomalaisen jalkaväen veteraaneja, jotka olivat taistelleet
Pompeiuksen johdolla, oli kuri jo tuntuvasti huonontunut, ja kun
Syyrian maaherran käsky saapui, puhkesi heti kapina; raivostuneet ja
todennäköisesti juopuneet sotilaat murhasivat Bibuluksen kummankin
poika poloisen. Kun tapahtumasta ilmoitettiin palatsiin, käski
Kleopatra heti vangita murhaajat. Käsittäen, että tilanne tuli käymään
heille kapinallisena joukkona mahdottomaksi, sotilaat luovuttivat
johtajansa näköjään vastustuksetta. Kuningatar lähetti sitten
vangit kahleissa Bibulukselle, mutta tämä, joka oli Rooman ylimystön
parhaimpia, palautti poikansa murhaajat hänelle takaisin ilmoittaen,
ettei rankaisuoikeutta ollut tällaisissa tapauksissa muilla kuin
senaatilla. Historia ei kerro näiden miesten lopullisesta kohtalosta,
eikähän itse tapahtumallakaan ole meille muuta merkitystä, kuin
että me näemme Kleopatran menetelleen tässä ensimmäisessä historian
selostamassa hallinnollisessa toimenpiteessä huomaavaisen harkitusti ja
rehellisesti roomalaisia naapureitaan kohtaan.

Pian sen jälkeen lähetti Pompeius (49 e.Kr.) poikansa Gnaeus
Pompeiuksen Egyptiin hankkimaan laivoja ja miehiä kansalaissotaa
varten, joka ei näyttänyt olevan enää vältettävissä, ja Gabiniuksen
joukot noudattivat kutsua mielihyvin, käsittäen, että sota Julius
Caesaria vastaan tuli olemaan paljoa edullisempi kuin retki julmia
partialaisia vastaan. Aleksandriasta lähti viisikymmentä sotalaivaa
ja viisisataa miestä Gnaeuksen keralla, ja on mahdollista, että
ne liittyivät Bibulukseen, joka oli silloin Pompeiuksen amiraali
Adrianmerellä. Gnaeus Pompeiuksen sanotaan viehättyneen Kleopatran
kauneuteen ja sulouteen, jopa onnistuneen päästä tuttavalliseen
suhteeseen kuningattaren kanssa, mutta mitään todistusta ei ole
olemassa siitä, että tekeillä olisi ollut jotakin vakavampaa. Katson
näiden juttujen, jotka kiertelivät silloin kulkupuheina, johtuneen
vain siitä, että Aleksandriassa oli pohdittu Kleopatran ja tuon nuoren
roomalaisen avioliiton mahdollisuutta. Pompeius Suuri oli roomalaisen
maailman herra ja avioliitto hänen poikansa kanssa olisi ollut yhtä
tervetullut kuin aikaisemmin Berenicen ja Komanan ylimmäisen papin
avioliitto. Mutta ehdotus ei näytä saaneen kyllin suurta kannatusta ja
raukeni siihen.

Seuraavana vuonna, 48 e.Kr., jolloin Kleopatra oli yhdenkolmatta ja
hänen hallitsijaveljensä neljäntoistavuotias, sattui Aleksandriassa
tärkeitä tapahtumia, joista historia ei ole säilyttänyt meille mitään
selviä tietoja. Näyttää kuin veli ja sisar olisivat riitaantuneet
ja palatsi jakautunut kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Nuori
Ptolemaios julistautui, tukenaan eunukki Potheinos, opettaja Theodotos
ja varusväen päällikkö Achillas, Egyptin ainoaksi hallitsijaksi, ja
Kleopatran oli henkensä tähden pakko paeta Syyriaan. Emme tiedä mitään
näistä kohtalokkaista tapahtumista; palatsissa käydyistä taisteluista,
päivistä, jolloin kuningattaren henki saattoi olla hiuskarvan varassa,
ja vaaroista, jotka uhkasivat häntä, kun hän karkasi palatsista ja
pakeni Egyptistä. Tiedämme vain, että nuori Ptolemaios on Egyptin
yksinvaltias kuningas, kun tätä kuninkaallista murhenäytelmää kaihtava
väliverho jälleen nousee, ja että hän on parhaillaan armeijoineen
itärajalla maastakarkoitettua sisartaan vastassa, joka on hankkinut
itselleen armeijan Syyriasta ja marssii nyt synnyinmaataan kohti
ottamaan takaisin valtaistuinta, joka oli häneltä riistetty. Tämän
pelottoman nuoren kuningattaren nopeassa paluussa samalle vaaralliselle
näyttämölle, josta hän oli juuri henkipattona paennut, on jotakin
mielikuvitukseen voimakkaasti vetoavaa, ja historioitsija tuntee
heti, että tämä nainen, joka kykeni niin äkkiä kokoamaan ympärilleen
palkkasoturiarmeijan, ja joka uskalsi lähteä marssimaan erämaan poikki
tappojärjestyksessä maata kohti, joka oli hänet hylännyt, on ollut
voimakas luonne.




IV. POMPEIUKSEN KUOLEMA JA CAESARIN TULO EGYPTIIN


Pelusiumin pieni linnoitus, jonka läheisyyteen Ptolemaioksen ja
Kleopatran armeijat olivat järjestyneet vastatusten, oli alavalla
hiekkatasangolla meren rannikolla, nykyistä Port Saidia hiukan
idempänä. Se oli suistomaan itäisin satama ja varustus, ja rakennettuna
sille paljon käytetylle valtatielle, joka seuraa Egyptin ja Syyrian
välistä rannikkoa, Ptolemaiosten valtakunnan Aasian puoleinen
portti. Nuori Ptolemaios XIV oli sulkeutunut neuvonantajineen ja
sotureineen tähän linnoitukseen katkaistakseen siinä tien sisareltaan
Kleopatralta, joka oli vahvan armeijan tukemana paluumatkalla
Syyriasta, jonne hän oli paennut. Kun Kleopatran armeija, joka oli
Pelusiumin lähettyville saavuttuaan leiriytynyt merenrannalle joitakin
penikulmia linnoituksesta itään, valmistautui syyskuun 28 p. 48 e.Kr.
rynnäkköön, tapahtui jotakin, joka tuli koitumaan käänteentekeväksi
Egyptin koko historialle. Pienen sataman länsipuolella olevan alastoman
niemen takaa ilmestyi näkyviin seleukoslainen kaleeri, joka ankkuroi
lähelle rantaa. Tämän aluksen kannella seisoi lyöty Pompeius Suuri
vaimonsa Cornelian keralla, jotka olivat Pharsaloksen tappotantereelta
paettuaan päättäneet vedota Egyptin kuninkaan vieraanvaraisuuteen.
Nuori hallitsija näyttää tietäneen hänen tulostaan, sillä Pompeius
oli saapunut ensin Aleksandriaan, josta hän oli, kuultuaan, että
Ptolemaios oli lähtenyt Pelusiumiin, todennäköisesti lähettänyt
sanansaattajan maitse kuninkaan luokse ja tullut itse meritse. Uutinen
sen miehen saapumisesta, joka oli ollut niin kauan Ptolemaiosten hovin
mahtava suojelija, oli aiheuttanut sellaisen hämmingin ja hälinän
kuninkaallisessa leirissä, että Kleopatran lähestyminen ja tulossa
oleva taistelukin unohdettiin hetkeksi kokonaan.

Egypti oli samoin kuin koko muukin maailma seurannut Pompeiuksen
ja Caesarin, noiden Rooman kahden jättiläisen, voimainkoetusta
hartaalla mielenkiinnolla ja varmana edellisen voitosta. Mutta
kaikki kävikin toisin kuin mitä oli odotettu, ja lyödyn kenraalin
Pelusiumiin lähettämä sanansaattaja oli varmaankin ensimmäinen, joka
tiesi kertoa totuuden jännityksellä odotetun taistelun tuloksesta.
Aleksandrialaisten myötätunto oli kokonaan Pompeiuksen puolella,
sillä tämä pakolainen, joka nyt etsi turvaa ennen antamansa avun
vastapalvelukseksi, oli aina ollut heille Rooman suojeluksen
jättiläismäinen edustaja. Caesarista, joka oli viettänyt niin monta
vuotta kaukana luoteessa, he eivät tienneet juuri mitään, mutta
Pompeius, joka oli ollut aina tilaisuuden tarjoutuessa valmis valvomaan
heidän etujaan, oli heille Rooma itse. Hän oli tosiasiallisesti
ollut monta vuotta Rooman mahtavin ja vaikutusvaltaisin henkilö,
niin mahtava, että sivistynyt maailma oli ryöminyt hänen jaloissaan.
Sitten tuli välttämätön riita Julius Caesarin kanssa, miehen,
joka ei voinut sietää kilpailijoita. Kansalaissota puhkesi, ja
armeijat kohtasivat toisensa Pharsaloksen aukeilla. Tässä on
tarpeetonta kuvata, kuinka Caesarin karaistuneet legioonat tuhosivat
Pompeiuksen patriisiratsuväen, johon hän täydellisesti luotti; kuinka
muukalaisliittolaiset tyrmistyivät toimettomiksi katsellessaan
roomalaisten suurenmoista kamppailua; kuinka arvokas Pompeius poistui
häviönsä oivaltaen hämmentyneenä telttaansa ja istui siellä eteensä
tuijottaen, kunnes havahtui mietteistään, ja huudahti: »Mitä! Leiriinkö
saakkakin?», ja laukotti pois taistelukentältä; ja kuinka Caesarin
soturit tapasivat vihollisen teltat valmiina juhlimaan odotettua
voittoa. Oviaukot oli koristeltu myrttiköynnöksillä, permannot peitetty
kallisarvoisilla matoilla ja pöydät katettu viinihaarikoilla ja
ruoka-astioilla. Pompeius oli paennut Larissaan ja sieltä merelle,
jossa hän nousi kauppalaivaan ja purjehti Mytileneen. Otettuaan sieltä
vaimonsa Cornelian mukaansa hän suuntasi matkansa Kyprokseen ja siirtyi
siellä kaleeriin, jolla hän saapui Egyptiin. Hän oli luonnollisesti
odottanut, että Ptolemaios, jota pidettiin hänen valtiollisena
suojattinaan, ottaisi hänet mitä kohteliaimmin vastaan, ja hän hautoi
mielessään toistaiseksi epämääräisiä, mutta kiihkeitä suunnitelmia
kerätä joukkonsa uudelleen ja haastaa vastustaja uuteen otteluun.
Pharsaloksessa hän oli uskonut joutuneensa auttamattomasti häviölle,
mutta kuuli sitten matkallaan Egyptiin, että Cato oli koonnut hänen
joukoistaan melkoisen armeijan, ja että hänen laivastonsa, joka ei
ollut vielä ollut taistelussa mukana, oli uskollinen. Näitä seikkoja
ajatellen ja Ptolemaioksen apuun luottaen hän toivoi pääsevänsä vielä
voitolle ja saavansa takaisin menettämänsä mahtiaseman roomalaisen
maailman herrana.

Kun hänen saapumisestaan ilmoitettiin kuninkaalle, käski tämä heti
neuvonantajansa koolle päättämään, miten tuo kukistunut kenraali oli
vastaanotettava. Tässä neuvottelussa olivat läsnä ne nuoren hallitsijan
kolme roistomaista neuvonantajaa, joihin olemme jo tutustuneet,
nimittäin eunukki Potheinos, joka toimi jonkinlaisena pääministerinä,
kuninkaan sotapäällikkö egyptiläinen Achillas, ja Theodotos Kioslainen,
kuninkaan opettaja, varsinaisena ammattinaan puhetaidon opetus. Nämä
kolme näyttävät suunnitelleen ja toimeenpanneen Kleopatran karkoituksen
Egyptistä ja toimineen sitten nuoren Ptolemaioksen nimessä, jonka he
saivat silloin kokonaan valtaansa, vain oman onnensa vakauttamiseksi.

»Oli todellakin surkeata», sanoo Plutarkhos, »että suuren Pompeiuksen
kohtalo joutui näiden kolmen ratkaistavaksi, ja että hän sai tyytyä
odottamaan aluksessaan, joka oli ankkuroinut lähelle rantaa, tämän
tuomioistuimen päätöstä».

Jotkut ehdottivat, että häntä pyydettäisiin kohteliaasti etsimään
turvaa jostakin toisesta maasta, koska oli ilmeistä, että Caesar
pitelisi heitä kovakouraisesti, jos he esiintyisivät hänen
ystävinään. Toiset ehdottivat, että hänet otettaisiin vastaan
ja että he liittyisivät häneen, koska täytyi otaksua, niinkuin
asia todellisuudessa olikin, että hänellä oli vielä sangen suuret
mahdollisuudet toipua Pharsaloksessa saamastaan iskusta; elleivät he
menetelleet näin, saattoi käydä, että hän pyysi apua Kleopatralta.
Theodotos osoitti silloin huolellisesti harkituin sanoin, että kumpikin
ehdotus oli heille vaarallinen, ja ehdotti puolestaan, että heidän
oli pyrittävä Caesarin suosioon murhaamalla entinen suojelijansa,
koska taistelu siten päättyisi. Samalla he pääsisivät valitsemasta,
kumman puolelle heidän oli kallistuttava, ja välttyisivät kaikista
erehdyksistä siinä suhteessa, »sillä», lisäsi hän hymyillen, »eihän
kuollut voi purra». Tämä oli toistenkin mielestä paras keino, millä
suoriutua vaikeasta tilanteesta, ja sen toimeenpano uskottiin
Achillakselle; tämä otti kumppaneikseen erään Septimius-nimisen
roomalaisen upseerin, joka oli kerran toiminut Pompeiuksen
alipäällikkönä, ja erään Salvius-nimisen roomalaisen sadanpäämiehen.
Nämä kolme astuivat sitten sotilaiden keralla pieneen veneeseen ja
soutivat kaleerille.

Kun he olivat saapuneet laivan kylkeen, nousi Septimius seisomaan ja
tervehti Pompeiusta tämän sotilaallisella arvonimellä, minkä jälkeen
Achillas kehoitti häntä tulemaan rannalle heidän veneessään, koska
satama oli isolle kaleerille liian matala. Merellä näkyi egyptiläisiä
sotalaivoja ja hiekkaranta oli täynnä sotilaita, niin että Pompeius,
jonka epäluulot olivat heränneet, käsitti olevan mahdotonta kääntyä
takaisin. Hänen oli pakko antautua noiden luihun näköisten miesten
käsiin, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. Hänen vaimonsa Cornelia
oli hänen puolestaan suunniltaan pelosta, mutta Pompeius kehoitti
häntä olemaan turvallisella mielellä ja laskeutui veneeseen, ottaen
mukaansa kaksi sadanpäämiestä, erään Philippus-nimisen vapautetun
ja erään Scythes-nimisen orjan. Sanoessaan jäähyväisiä Cornelialle
hän lausui lopuksi seuraavat Sofokleen säkeet: »Hänestä, joka kerran
astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi ollut siihen
saakka vapaa», — ja käski soutaa maihin. Syvä hiljaisuus valtasi
pienen seurueen, kun pursi liukui satamaan, jonka vesi oli jo alkanut
käydä sameaksi siihen aikaan vuotta [syyskuun loppupuoli vastasi
kalenterin virheellisyydestä johtuen, mistä saamme pian kuulla enemmän,
heinäkuun puoliväliä] tulvivan Niilin mudasta; ja kun ajattelee tuota
yksitoikkoista ja alastonta rannikkoa ja taustalla näkyvää pientä,
ikävän näköistä kaupunkia, tuntee, että niiden on täytynyt vaikuttaa
Egyptin kesän hioittavassa helteessä sangen vastenmielisiltä.
Katkaistakseen painostavan hiljaisuuden Pompeius kääntyi Septimiukseen
ja virkkoi kiinteästi katsoen häneen: »En varmaankaan erehdy
luullessani, että olette ennen ollut asetoverini?» Septimius ei
vastannut, vaan nyökäytti myöntävästi päätään, minkä jälkeen Pompeius
otti esille pienen kirjan, jota luki, kunnes päästiin rannalle. Kun
hän oli nousemaisillaan veneestä ja oli jo tarttunut vapautettunsa
Philippuksen käsivarteen tukea saadakseen, vetäisi Septimius miekkansa
ja iski häntä selkään, Salviuksen ja Achillaksen käydessä myös hänen
kimppuunsa. Pompeius ei virkkanut sanaakaan, vaan peitti hiljaa
vaikeroiden kasvonsa viitallaan ja kaatui veneen pohjalle, jossa
hänestä tehtiin pian loppu.

Kaleerin kannella seisova Cornelia näki kaikki ja huusi epätoivossaan
ja tuskassaan niin kovasti, että se kuului rannalle saakka. Nähtyään
sitten murhaajien kumartuvan ruumiin ylitse ja nousevan taas, pitäen
korkealla poikkihakattua päätä, hän käski kapteenia nostamaan ankkurin.
Hänen laivansa oli jo hetkisen kuluttua menossa avomerelle ja etääntyi
nopeasti saavuttamattomiin. Pompeiuksen päätön ruumis, jonka yltä oli
raastettu kaikki vaatteetkin, survaistiin nyt veteen, mutta mainingit
heittivät sen pian takaisin rantahietikolle, jossa sen ympärille
kerääntyi joukko uteliaita tyhjäntoimittajia. Achillas ja hänen
kumppaninsa kantoivat pään kuninkaalliseen leiriin.

Vapautettu Philippukselle ei tehty mitään pahaa. Hän hiipi jonkin ajan
kuluttua takaisin ja käveli edestakaisin autiolla rannalla, kunnes
kaikki olivat palanneet kaupunkiin. Silloin hän meni ruumiin luo,
polvistui, pesi sen merivedellä ja kääri sen paitaansa käärinliinan
puutteessa. Etsiessään sitten polttopuita hautarovion rakentaakseen
hän tapasi vanhan roomalaisen sotilaan, joka oli aikoinaan palvellut
murhatun kenraalin alaisena, ja nämä kaksi keräsivät yhdessä
vedenrajaan kaiken, mikä kelpasi poltettavaksi, meren tuomia
laivanjäännöksiä, pirstoutuneita laudankappaleita, lahopuita, mitä vain
löysivät, nostivat ruumiin kasan päälle ja sytyttivät rovion.

Seuraavana aamuna saapui Pompeiuksen kenraali Lucius Lentulus, niiden
kahdentuhannen sotilaan päällikkö, jotka Pompeius oli varannut
henkivartiajoukokseen, toisella kaleerilla Pelusiumin edustalle; ja kun
häntä soudettiin maihin, huomasi hän rannalla rovion vielä savuavat
jäännökset. »Ken on tämä, joka on löytänyt hautansa tuosta?» hän kysyi,
murhenäytelmästä vielä tietämättömänä, ja lisäsi huoaten: »Ehkäpä
sinäkin, Pompeius Magnus!» Kun hän sitten nousi maihin, murhattiin
hänetkin heti.

Joitakin päiviä myöhemmin, lokakuun 2 p., saapui Julius Caesar
Pompeiuksen jälessä Aleksandriaan ja sai siellä kuulla suuren
vastustajansa surkeasta kuolemasta, josta hän oli vilpittömästi
pahoillaan. Hiukan myöhemmin esittäytyi Theodotos voittajalle,
mukanaan Pompeiuksen pää ja sinettisormus, mutta Caesar kääntyi
tuskanilmein poispäin nähdessään kaamean pään, ja otti sormuksen,
jota katsellessaan hän heltyi kyyneliin. [Plutarkhoksen ja toisten
mukaan. Caesarin omissa muistelmissa ei tästä kohtauksesta puhuta
mitään.] Hän näyttää sittemmin karkoittaneen ällistyneen Theodotoksen
kokonaan läheisyydestään kuin alhaisen orjan, eikä kestänyt kauan,
ennenkuin tämä kunnianhimossaan pettynyt mies sai paeta henkensä
kaupalla Egyptistä. Voimme mainita hänen sitten vaeltaneen joitakin
vuosia kulkurina Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa, kunnes Marcus Brutus
sai hänet Caesarin kuoltua lopulta käsiinsä ja ristiinnaulitutti
hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli suunnitellut Pompeius
Suuren murhan. Caesar näyttää huolehtineen, että hänen kilpailijansa
tuhka lähetettiin hänen vaimolleen, Cornelialle, joka hautasi sen
sitten Pompeiuksen maakartanoon lähellä Albaa; Caesar määräsi myös,
että Pompeiuksen pää oli haudattava Aleksandrian itäisten muurien
ulkopuolelle, meren rannalle, Nemesiksen lehtoon, johon hänelle
pystytettiin muistomerkki puiden varjoon raivatulle paikalle. Caesar
tarjosi sitten suojelustaan ja ystävyyttään kaikille egyptiläisten
vangiksi joutuneille Pompeiuksen puoluelaisille ja lausui suuren
tyydytyksensä sen johdosta, että hän kykeni siten pelastamaan
maanmiehensä kuolemasta.

Ei ole vaikeata kuvitella Caesarin käytöksen aiheuttamaa ällistystä.
Potheinos ja Achillas käsittivät heti, että Theodotosta kohdannut
epäsuosio odotti heitäkin, elleivät he käyttäytyneet mitä
varovaisimmin, kunnes Caesar poistuisi Egyptistä, minkä odotettiin
pian tapahtuvan, tahi kunnes he voisivat kohdella tätä uutta rauhansa
häiritsijää samalla tavalla kuin toisiakin. Mutta Caesar ei kiirehtinyt
lähtöään lainkaan eikä liioin antanut heille tuota kiihkeästi
odotettua tilaisuutta ehättää maaliskuun Iduksen edelle, vaan päätti
rauhallisesti sillä ylenkatseellisen välinpitämättömyyden ilmeellä,
joka pani sivustakatsojat niin usein ymmälle, asettua Lochias-niemen
palatsiin, jossa oli silloin vain kaksi kuninkaallisen perheen jäsentä,
nuorempi Ptolemaios ja hänen sisarensa Arsinoe, ja nousi laivastaan
mahtavan rantalaiturin rappusille, heti kuin joukkoja oli riittävästi
saapunut hänen turvakseen. Kaksi yhdistettyä legioonaa, joiden
yhteinen miesluku oli 3,200 ja 800 kelttiläistä ja germaanilaista
ratsumiestä nousi maihin hänen kerallaan. Tämä oli pieni armeija,
mutta Caesar oli laskenut, ettei hän tarvinnut suurempaa Pompeiuksen
pakolaisten tuhoamiseen eikä muihinkaan tarkoituksiinsa, joiden takia
hän oli tullut Egyptiin. [Mihin Pompeiuksen 2,000 miehen suuruinen
henkivartiajoukko joutui, en ole saanut mistään selville. Sotilaat
pakenivat todennäköisesti takaisin Eurooppaan päällikkönsä kuoltua.]

Caesarin päämääränä oli ollut hänen kiiruhtaessaan Välimeren poikki
ennenkaikkea Pompeiuksen ja tämän liittolaisten vangitseminen ja
Egyptin kuninkaan suojeluksen alaisena toimitettavan joukkojen
keräämisen estäminen. Hän näyttää ajatelleen, että nopea takaa-ajo
oli asevoimaa tehokkaampi, ja että hänen pikainen ilmestymisensä
Aleksandriaan oli enemmän omiaan viemään epäröiviltä egyptiläisiltä
halun auttaa entistä ystäväänsä kuin suuren armeijan saapuminen
myöhemmin. Pharsaloksen hämmästyttävästä voitosta vielä innostuneena
hän uskoi voivansa taivuttaa Ptolemaiosten hovin verraten helposti
tahtoonsa ja näyttää, että hän edusti Rooman maailmanmahtia, eikä
lyöty Pompeius. On kuin hän olisi odottanut pääsevänsä esiintymällä
korskeasti Rooman kansan nimessä hyvin pian niin pitkälle, ettei
aseisiin vetoaminen voinut enää tulla kysymykseenkään, ja saavansa
egyptiläiset samalla oivaltamaan, että hänen tahtonsa oli Roomassa
määräävä. Hän ottaisi Pompeiuksen asenteen Egyptiin nähden ja
esiintyisi Aleksandrian hovin lempeänä suojelijana, hovin, jota hänen
sortunut kilpailijansa oli niin ihailtavasti monta vuotta tukenut.
Egyptissä oli useita laiminlyötyjä asioita, jotka hän saattoi
hallituksensa puolesta järjestää ja panna kuntoon, ja tuskin voitaneen
epäilläkään, etteikö hän toivonut niin menettelemällä saavuttavansa
sellaista mainetta tuossa tärkeässä maassa, että se tuli pysyttämään
hänet, Rooman ilmeisen yksinvaltiaan, asioidensa henkilökohtaisena
valvojana vuosikausia. Olen kuitenkin itse kaikesta huolimatta, mitä
on sanottu, sitä mieltä, ettei hänellä ollut silloin mitään kiirettä
palata Roomaan; lähdön siirtyminen joksikin ajaksi oli hänelle vain
eduksi. Pompeius oli ollut italialaisten suuri suosikki, niin että oli
parempi antaa hänen häviöstään ja kuolemastaan aiheutuneen mielenkuohun
hiukan asettua ja henkilökohtaisesta kilpailusta syntyneen verisen
sodan jonkin verran unohtua, ennenkuin voittaja saapui Roomaan. Caesar
ei ollut siihen aikaan pääkaupungissa lainkaan suosittu; häntähän oli
kuusi kuukautta aikaisemmin yleisesti pidetty tasavallan vihollisena ja
seikkailijana, kun taas Pompeius oli ollut kansan lemmikki, niin että
tuli kestämään jonkin aikaa, ennenkuin yleinen mielipide muuttui.

Kun siis Caesar kuuli, että kuninkaan neuvonantajien petturuus oli
tehnyt hänen varsinaisen tehtävänsä tarpeettomaksi, hän päätti
järjestää maihinnousunsa Aleksandriassa komeaksi ja juhlalliseksi,
jäädä sinne joksikin ajaksi, ja sekaantua sen sisäisiin asioihin omaksi
edukseen ja valtansa lujittamiseksi.

Tätä ajatellen hän laski maihin neljätuhatta soturiaan ja lähti
sitten itse kulkueessa palatsia kohti, liktorit vitsakimppuineen ja
kirveineen edellä, kuten konsulin kulkueissa Roomassa. [Konsulina hän
olisi ollut oikeutettu pitämään kaksitoista liktoria ja diktaattorina
kaksikymmentäneljä, mutta montako hänellä oli tässä tilaisuudessa, ei
tiedetä.] Mutta kun nämä pahaenteiset vallanmerkit tulivat rahvaan
näkyviin, syöksyi se heti niitä kohti uhkaavasti ja vihamielisesti.
Nuori kuningas oli hovinsa keralla vielä Pelusiumissa, jossa hänen
armeijansa puolusti rajaa Kleopatran joukoilta, mutta kaupunkiin
oli jätetty jonkin verran joukkoja varusväeksi, jonka samoin kuin
kirjavan kaupunkilaisväestön keskuudessa oli varmasti monta, jotka
tiesivät vitsakimppujen merkityksen. Kaupunki oli täynnä roomalaisia
lainsuojattomia ja luopioita, joissa tämä muistutus Rooman käsivarren
pituudesta ei voinut olla herättämättä pelkoa ja kauhua. Caesarin
juhlamenollinen saapuminen merkitsi heille sen lain voimaansaattamista,
jota he olivat paenneet, ja moni huoleton tyhjäntoimittaja oli
näkevinään Rooman synkän varjon, joka oli niin kauan taivaanrannassa
uhannut, leviävän tuon komean kulkueen mukana Egyptin ylle. Joka
taholla sanottiin, että tuommoinen tulo Egyptin pääkaupunkiin oli
majesteettirikos, niin kuin se olikin, mutta Caesaria se ei huolettanut
lainkaan, koska hän tiesi asemansa Roomassa nyt järkkymättömäksi.

Kaupunki oli kuohuksissa, ja kun Caesar oli ollut joitakin
päiviä palatsissa, kävi tilanne niin arveluttavaksi, että hänen
sotilaitaan surmattiin eri osissa kaupunkia, minkätähden hän lähetti
kiireellisen käskyn Vähään-Aasiaan toimittaa lisäväkeä ja ryhtyi
toimenpiteisiin hyökkäyksen varalta. Hän ei todennäköisesti oikein
uskonut aleksandrialaisten rohkenevan käydä ilmisotaan häntä vastaan,
tahi yrittävän karkoittaa häntä kaupungista, mutta päätti olla joka
tapauksessa varuillaan oman rauhansa takia, sillä hän näyttää olleen
sillä hetkellä sydänjuuria myöten kyllästynyt sotaan ja teurastukseen.
Palatsia ja kuninkaallisia kasarmeja, joihin hän oli majoittanut
joukkonsa, oli helppo puolustaa maan puolelta tehtyjä hyökkäyksiä
vastaan, sillä niin levottomassa kaupungissa oli kuninkaan asunto
tietysti ympäröity lujilla muureilla. Ja Lochias-niemelle rakennettuna
se hallitsi samalla Ison sataman itäpuolta ja Pharoksen majakan
vieritse menevän salmen toista sivua, ja kun laivat olivat aivan
palatsin edessä laitureissa kiinni, oli pakotie siten aina avoinna,
jos niikseen tuli. Luullakseni ei kaupunkilaisten vihamielisyys häntä
paljoakaan huolettanut, vaan hän pani suunnittelemansa työn kaikessa
rauhassa alulle. Kansalaissota oli ollut suuresti hermoillekäypää,
minkä tähden hän varmaankin aikoi samalla levätä joitakin viikkoja
kuninkaallisen palatsin loistavissa suojissa, joihin hän oli tullut
niin sattumalta asettuneeksi. Kesä on Aleksandriassa monessa
suhteessa ihana vuodenaika; voi kuvitella Caesarin, joka piti aina
ylellisyydestä ja hyvinvoinnista, nauttineen sydämensä pohjasta näistä
lämpöisistä, leppoisan tuulenhengen sulostuttamista päivistä kauniilla
Lochias-niemellä. Hän oli läpäissyt elämänsä vaikeimman käännekohdan;
hän oli nyt roomalaisen maailman ehdoton herra; ja hänen joidenkin
viikkojen kuluttua tapahtuva juhlallinen tulonsa pääkaupunkiin, kunhan
kansan kiihko oli ehtinyt hiukan jäähtyä, antoi ajatuksille siksi
miellyttävää askartelua, että se kykeni tuudittamaan hänen rauhattoman
mielensä lepoon. Ajankohta oli hyvin sovelias hänen käydä käsiksi
pieneen, miellyttävään tehtäväänsä, Egyptin asiain järjestämiseen.
Hän oli lähettänyt sanansaattajan Roomaan ilmoittamaan Pompeiuksen
kuolemasta, mutta tämä lähetti ei näytä saaneen nimenomaista käskyä
kiiruhtaa viipymättä perille, koska hän saapui Roomaan vasta marraskuun
puolivälissä. [Tulkitessani tilanteen tällaiseksi olen tietoinen, että
poikkean siitä hyväksytystä kannasta, että Caesar tahtoi palata mitä
pikimmin Roomaan.]

Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli lähettää sana Pelusiumiin ja
kehoittaa mitä vakavimmin sekä Ptolemaiosta että Kleopatraa lopettamaan
sotansa ja tulemaan Aleksandriaan esittämään hänelle asiansa. Hän
katsoi sisarusten sovintoon saattamisen velvollisuudekseen, koska
heidän isänsä Auletes vainaja oli hänen konsulina ollessaan uskonut
lapsensa Rooman kansalle ja määrännyt tasavallan testamenttinsa
toimeenpanijaksi. Tämä testamentti oli sitäpaitsi annettu Pompeiuksen
haltuun, jonka paikalle Egyptin hovin suojelijana Caesar tahtoi
nyt astua. Kutsun saatuaan Ptolemaios jätti armeijansa Achillaksen
huostaan Pelusiumiin ja lähti heti Potheinoksen keralla katsomaan,
mitä ihmettä Caesarilla oli Aleksandrian palatsissa tekemistä,
saapuen sinne, otaksun, lokakuun 5 päivän tienoilla. Caesar näyttää
pyytäneen heitä asettumaan palatsiin, johon hän oli ilman muuta
tunkeutunut, ja jota hänen roomalaiset sotilaansa nyt vartioivat, ja
kumpikin koetti tekeytyä, ilmeisesti viekkaan Potheinoksen neuvosta,
uudelle suojelijalleen mahdollisimman miellyttäväksi. Caesar vaati
heti Ptolemaiosta hajoittamaan armeijansa, mutta siihen ei kuningas
tahtonut myöntyä, vaan lähetti viipymättä sanan Achillakselle tuoda
joukot Aleksandriaan. Sen kuultuaan Caesar pakotti nuoren kuninkaan
lähettämään kaksi upseeria, Dioscorideen ja Serapionin, määräämään,
että Achillaksen oli pysyttävä siellä, missä oli. Nämä miehet eivät
päässeet kuitenkaan perille, vaan joutuivat matkalla Potheinoksen
kätyrien käsiin sillä seurauksella, että toinen sai surmansa ja
toinen haavoittui, ja pari kolme päivää myöhemmin saapui Achillas
pääkaupunkiin noin parinkymmenentuhannen jalkasoturin ja kahdentuhannen
ratsumiehen [ei ole varmaa, onko miesluku laskettava kokonaisuudessaan
kahdeksikymmeneksituhanneksi, nämä 2,000 ratsumiestä mukaanluettuina,
vai ei] etunenässä ja majoittui siihen osaan kaupunkia, jota
roomalaiset eivät olleet vielä miehittäneet. Caesar vahvisti silloin
asemansa ja päätti pitää kaupungista niin paljon hallussaan kuin mitä
hänen pieni armeijansa kykeni puolustamaan, nimittäin palatsin ja sen
takana olevan kuninkaallisen alueen, teatteri, forum ja todennäköisesti
myös osa Canopuksen katua siihen luettuina. Egyptin armeija oli
taistelunhaluinen, mutta ei kovinkaan peloittava vastustaja. [De
Bello Alexandrino'n vastakkaisista selityksistä huolimatta.] Siinä
oli Gabiniuksen joukkoja, jotka olivat nyt kokonaan vieraantuneet
entisestä isänmaastaan ja jossakin määrin omaksuneet uuden kotimaansa
tavat, Italiasta ajautuneita pahantekijöitä ja lainsuojattomia,
joista oli tehty palkkasotureita, syyrialaisia ja sisilialaisia
merirosvoja ja lopuksi egyptiläistä nostoväkeä. Mutta kun Caesarilla
oli nyt kerallaan palatsissa kuningas Ptolemaios, pikku prinssi
Ptolemaios, prinsessa Arsinoe ja pääministeri Potheinos, ikäänkuin
hänen turvallisuutensa panttina, ja neljätuhatta karaistua veteraania
sijoitettuina linnoitettuihin asemiin, tukenaan pieni, mutta tehokas
laivasto, en huomaa hänellä olleen sillä hetkellä mitään pelon syytä.
Eräs vakavaluontoinen pulma oli kuitenkin olemassa. Hän oli Egyptiin
saavuttuaan lähettänyt heti sanan Kleopatralle palata Aleksandriaan,
eikä hänen tehtäväänsä sovintotuomarina voitu suorittaa, ennenkuin hän
oli saapunut. Isäntävallan todistaminen ja mieliinteroittaminen ei
ollut liioin ajateltavissa, ennenkuin kaikki ne henkilöt, jotka saivat
nyt tyytyä hänen omavaltaiseen suojelukseensa, olivat saapuvilla.
Tilanne oli Caesarille hyvin pulmallinen, sillä hän ei tohtinut uskoa
Kleopatraa Achillaksen käsiin, eikä turvallisesta pääsystä rintaman
läpi ollut myöskään mitään takeita.

Mutta nuori kuningatar ratkaisi pulman itse neuvokkuudellaan ja
rohkeudellaan. Käsittäen, ettei hänellä ollut valtakuntansa takaisin
saamisesta enää mitään toivoa, ellei hänen onnistunut päästä
selostamaan asiaansa henkilökohtaisesti Caesarille, hän päätti
tunkeutua palatsiin keinolla millä hyvänsä. Saavuttuaan laivalla
Pelusiumista Aleksandriaan, todennäköisesti lokakuun ensimmäisen
viikon lopulla, hän astui jonkin matkan päässä kaupungista pieneen
veneeseen ja pujahti sitten illan tullen Isoon satamaan, mukanaan vain
yksi ystävä, sisilialainen Apollodorus. Hän näyttää olleen tietoinen,
että veli ja Potheinos majailivat palatsissa seuralaisineen ja
palvelijoineen, mutta oliko Caesar ja missä määrin tilanteen herra,
siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tottumattomana sellaisen tekijän
läsnäoloon, joka oli hänen omaa kuninkaallista huonettaan mahtavampi,
hän ei näytä käsittäneen, että Lochias oli täydellisesti Caesarin
käsissä, ja että Ptolemaios oli palatsin vartioitu vieras, eikä
päinvastoin. Lähestyessään siis palatsin laituria hän tunsi olevansa
mitä suurimmassa vaarassa joutua veljensä kannattajien käsiin, ja tulla
murhatuksi, ennenkuin ehti päästä Caesarin luo. Tämä pelko saattoi
olla hyvin oikeutettukin, sillä Ptolemaioksella ja Potheinoksella
oli epäilemättä sangen suuri liikkumis- ja toimintavapaus palatsin
alueella, ja jos huhu olisi tiennyt kertoa Kleopatran saapuneen, ei
heistä olisi kumpikaan empinyt survaista tikaria hänen kylkiluidensa
väliin ensimmäisessä pimeässä käytävässä, jonka läpi hänen oli mentävä.
Odottaessaan siis palatsin seinien juurella pimeän tuloa hän selitti
Apollodorukselle, että tämän oli kiedottava hänet peitteisiin ja
vuodevaatteisiin, jotka Apollodorus oli ottanut hänelle veneeseen
yökylmän varalta, ja köytettävä käärö nuoralla, jonka he luultavasti
löysivät veneestä. Kleopatra oli hento ja pieni nainen, niin että
Apollodorus nosti käärön arvatenkin verraten kevyesti olkapäälleen
maihin astuessaan. Tällaiset taakat olivat silloin, samoin kuin
nytkin, kansanmiehen ja -naisen tavallisin matkavaruste, johon ei
kukaan kiinnittänyt huomiota. Aleksandrialainen alkuasukas kuljettaa
tänäkin päivänä maallista omaisuuttaan vuodevaatteisiin käärittynä,
päällimmäisenä matto tahi peitteentapainen, joka on köytetty nuoralla,
ja muinoin on tapa ollut epäilemättä aivan sama. Apollodorus, jonka on
täytynyt olla voimakas mies, asteli palatsin portista sisään Egyptin
kuningatar olkapäällään yhtä huolettomasti, kuin jos kannettava ei
olisi ollut sen painavampi kuin ruukut, kattilat ja vaatteet, jotka
tavallisesti köytettiin tällaiseksi kääröksi; ja kun vartiat huusivat
häntä pysähtymään, hän luultavasti selitti vievänsä tavaroita jollekin
Caesarin henkivartijalle ja tiedusteli, mistä Caesarin luo mentiin.

Caesarin hämmästys oli varmaankin rajaton, kun käärö avattiin ja
pikku kuningatar ilmestyi näkyviin, pörröisenä ja hengästyneenä;
ja Plutarkhos kertoo, että »tämä näyte Kleopatran rohkeudesta ja
nokkeluudesta viehätti häntä suuresti». Voi kuvitella Kleopatran aivan
vavahdelleen pidätetystä naurusta seikkailunsa johdosta, ja että
Caesarin hämmästys muuttui pian ihailuksi, sillä tämä herkkämielinen
roomalainen ihannoi melkein yhtä paljon rohkeita tekoja kuin
naisellista kauneutta. He istuivat koko yön yhdessä, Kleopatra kertoen
kaikki seikkailunsa sitten kuin hänet oli karkoitettu valtakunnastaan,
ja Caesar kuunnellen kasvavalla mielenkiinnolla ja kenties jo heräävän
rakkauden tuntein. Jätämme heidät nyt keskustelemaan ja neuvottelemaan,
ja sovitamme tähän lyhyen kuvauksen tuon miehen olemuksesta ja
luonteesta, joka odotti nyt lähipäiviä todennäköisesti sellaisella
kiihkolla, että sitä oli vaikea salata.




V. Gaius JULIUS CAESAR


Caesar oli Egyptin nuoreen ja uskaliaaseen kuningattareen näin
tutustuessaan jo vanhanpuoleinen mies. Heinäkuun 12 p. 102 e.Kr.
syntyneenä hän oli jo viettänyt 54:nnen syntymäpäivänsä, ja vuodet
alkoivat vähitellen näkyä. Nuoruudenajan hämmästyttävät irstailut
saattoivat myös jossakin määrin lisätä iän taakkaa, ja vaikka
hän oli vielä harvinaisen toimelias ja nerokas, olivat kasvot
ryppyiset ja syvien juovien uurtamat, ja lihaksissa oli jo sitä
pingottuneisuutta, joka seuraa parhaan miehuudeniän täyteläisyyttä.
Siitä huolimatta hän oli säilyttänyt joustavuutensa ja nuorekkuutensa
täydellisesti ja vaikutti aina henkilöltä, joka on tietoinen
ylemmyydestään ruumiillisenkin toiminnan aloilla. Hän oli hintelä
mies ja vastasi olemukseltaan sitä nykyajan Euroopassa kaikkialla
yleistä ylimystyyppiä, joka tavallisesti esiintyy juoksijatallien
ja polokenttien yhteydessä. Hän näyttää olleen, ja olikin, mainio
ratsastaja. Galliassa hänen kerrotaan ratsastaneen hevosella, jonka
selkään toiset eivät tohtineet nousta, ja osoittaakseen, kuinka
varmasti hän istui, hänellä oli tapana panna kätensä ristiin selän
taakse ja hoputtaa hevonen täyteen laukkaan. Olematta suinkaan mikään
pieni mies hän ei todennäköisesti painanut enempää kuin noin 60
kiloa; toisissa olosuhteissa häntä olisi voitu erehdyksessä luulla
gentlemannijokkeyksi. Hän oli äärimmäisen toimelias soturi, taitava ja
notkea miekkailija, kestävä uimari ja mainio voimailija. Taistelussa
hän oli osoittautunut urhoolliseksi, ritarilliseksi ja kylmäveriseksi,
ja ollessaan nuori upseeri häntä oli pidetty suurena huimapäänä,
joka oli aina valmis mihin rohkeutta kysyviin tekoihin hyvänsä.
Yhdenkolmattavuotiaana hän oli jo saanut kansalaisseppeleen, sen ajan
Victoria-ristin, pelastettuaan erään soturin Mytilenen valtauksessa.
Taistelussa hän liikkui avopäin miestensä keskellä, yllyttäen ja
rohkaisten heitä esimerkillään; kerrotaan, että hän kerran sieppasi
karkuun juoksevaa lipunkantajaa käsipuolesta, pyöräytti miehen ympäri
ja huomautti hänen erehtyneen suunnasta, koska vihollinen oli toisaalla.

Kapeat, parrattomat kasvot, terävät, tummat silmät, selvät ja
säännölliset piirteet, tarmokas, ilmeeltään hiukan pilkallinen suu, ja
kellertävän kalpeahko ihonväri saivat hänet ensi näkemältä vaikuttamaan
henkilöltä, joka, ollen luonnostaan urheilija ja maailmanmies,
peloton ratsastaja ja taitava soturi, oli nauttinut seikkailurikkaan
elämänsä joka hetkestä. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja
huolellisen puhdas, ja harva tukka oli kammattu huolellisesti kauniin
ja leveän otsan ympärille. Toga oli koristettu poikkeuksellisen
leveällä purppuraraidalla ja reunustettu pitkillä ripsuilla. Hän piti
jalokivistä ja maksoi kerran yhdestä ainoasta helmestä, jonka hän
lahjoitti myöhemmin eräälle naistuttavalleen, noin 11 milj. markkaa.
Sanovathan jotkut hänen valloittaneen Britanniankin vain siksi, että
hän oli kuullut sieltä saatavan hienoja helmiä. Hänessä oli näin ollen
jotakin keikarimaista, ja käytöksen hieman itserakas ja turhamainen
sävy teki sen vaikutuksen, että hän oli tietoinen hyvännäköisyydestään
eikä välittänyt salata vähemmän kunniakkaita voittojaan kauniimman
sukupuolen ihailijana. Mutta hän ei ollut suinkaan mikään elähtänyt
raunio tähän aikaan. Hänen kookas päänsä, läpitunkevat silmänsä ja
ilmeen ajoittainen tuimuus saivat sangen pian ymmärtämään, että tuon
miellyttävän sävyisyyden takana piili paljon; kaikkien, jotka tulivat
tekemisiin hänen kanssaan, on täytynyt tuntea hänen tahtonsa voima
ja luonteensa lujuus siitä huolimatta, etteivät he nähneet häntä
katsellessaan muuta kuin siropiirteisen, vanhemmanpuoleisen ylimyksen.
Vakoutuneiden kasvojen ilme kuvasti, nähtynä määrätyssä valossa ja
määrätyissä tilaisuuksissa, hänen taiteellista sivistyneisyyttään,
runollisuuttaan ja mielikuvitusrikkauttaan, mutta ne ominaisuudet,
jotka vieras tavallisesti pani merkille hänen kanssaan asiallisesti
keskustellessaan, olivat nerokkuus, päättäväisyys ja varsinkin hienot
tavat, yhtyneinä sivistyneen henkilön miellyttävään varmuuteen.
Hän käyttäytyi aina rauhallisesti ja sirosti, mutta liikkeissä
oli tulisuutta ja hillittyä vilkkautta, joka osoitti, että tämä
ihanneylimys oli samalla toimelias soturi ja järjestäjä. Ääni oli
korkea ja välistä kimeäkin, mutta toisinaan sangen miellyttävä,
ja vaikka hän oli mainio puhuja, valitsi hän sanansa aina mitä
huolellisimmin, välistä melkeinpä turhantarkasti. Hänen puhetapansa oli
sattuvaa ja suorasukaista, ja hänen tarkoitustensa rehellisyyttä ja
periaatteiden jaloutta epäilivät vain ne, jotka sattuivat tietämään,
miten hänen siveellisen eheytensä laita todellisuudessa oli.

Caesar oli tosiasiallisesti äärimmäisen häikäilemätön mies. En
katso voivani yhtyä useimpien historioitsijain mielipiteeseen hänen
luonteestaan enkä edes otaksuakaan, että hän oli sankarityyppi, joka
eli ja kuoli jalojen ja isänmaallisten periaatteidensa puolesta.
Hänessä oli paljon hyvää ja hänellä on kiistämättä se ansio, että
hän oli kunnianhimoinen suurmies, joka tahtoi maailman kansoja
järjestelmällisesti hallittavan, mutta ryhtyessään sellaisella
kiihkolla valloittamaan Egyptin nuoren ja lapsellisen kuningattaren
sydäntä hän vaikuttaa minusta mieheltä, joka oli valmis pettämäänkin
hänet ja leikittelemään hänen tunteillaan pahan maailman kaikella
tunnetulla taidolla ja oveluudella. Hänen maineensa naisten
viettelijänä oli niin tunnettu, että hänen soturinsa lauloivat
hänen palatessaan Galliasta Roomaan marssilaulua, jossa kansalaisia
kehoitettiin piilottamaan vaimonsa häneltä, koska hän tuli muuten
kohtelemaan heitä samoin, kuin hän oli kohdellut Gallian kaikkia
naisia. »Urbani, servate uxores», kajahteli laulu; »Calvum moechum
adducimus».

Hänellä oli vähän kunniantuntoa, vähän korkeita periaatteita, eikä
mitään määrättyä uskontoa. Hänen edukseen ei voida siinä suhteessa
sanoa muuta kuin että hän oli täysin vapaa teeskentelystä, ei
pyrkinyt esiintymään hyveellisenä, eikä koettanut salata syntiensä
paljoutta aikalaisiltaan. Nuorena hänen elämänsä oli pahennusta
herättävän paheellista ja saastaista, ja hänen elostelijanmaineensa
oli niin tunnettu, että hänen ystävänsä Roomassa ällistyivät aivan
sanattomiksi, kun hän osoittautui kaikesta huolimatta urhoolliseksi
ja kestäväksi soturiksi. Hänen suhteensa Brutuksen äitiin — Brutusta
pidettiin hänen poikanaan — osoittaa hänellä olleen lemmenseikkailuja
jo poikaiällä. Yhteen aikaan hän eli äärimmäisen naisellisesti,
kaikkine asiaankuuluvine joutavuuksineen ja hullutuksineen. Hän tutki
joka päivä tuntimääriä pukeutumisen taidon salaisuuksia, ja häntä
parfymeerattiin, käherrettiin ja maalattiin kaikkien niiden ohjeiden
mukaan, joita ylhäisön turmeltuneimmat nuorukaiset olivat sanelleet.
Hänen naismaisuutensa meni jopa niin pitkälle, että ollessaan ystävänsä
Nicomedeen, Bithynian kuninkaan, luona vieraisilla, häntä sanottiin
pilkaten Bithynian kuningattareksi; eräs Octavius-niminen irvihammas
tervehti kerran Roomassa Pompeiusta Rooman kuninkaana ja Caesaria
Rooman kuningattarena. Hänen seikkailunsa ystäviensä vaimojen kanssa
olivat yhtä lukuisat kuin tunnetutkin. Häneltä ei ollut kukaan
hyvännäköinen nainen turvassa, kaikista vähimmän ne, joita hän joutui
usein näkemään, asianomaisen miehen tahi miespuolisten sukulaisten
ystävänä. Tämän lemmenpalon riehuntaa ei voinut mikään hillitä, eivät
edes tärkeät valtiolliset suhteetkaan, kuten voitaneen päätellä
siitä, ettei kiihkeä pyrkiminen Pompeiuksen ystävyyteen estänyt häntä
ottamasta uhrikseen Pompeiuksen vaimoa Muciaa.

»Hän oli kaikissa ylhäisön avioerojutuissa toinen rikostoveri»,
kirjoittaa Oman, »ja kun katselemme niiden aviovaimojen luetteloa,
joiden nimet liittyvät häneen, voimme vain ihmetellä tilannetta
Roomassa, joka salli hänen elää vahingoittumattomana yli keski-iän. On
ihme, ettei hän kuollut johonkin pimeään soppeen, tikari kylkiluiden
välissä, jo kauan ennen kuin hän täytti kolmekymmentä».

Miehenä, joka huomasi kaikki tilaisuudet ja osasi käyttää niitä
hyväkseen, hän edisti naisten hurmaamistaidollaankin omia pyyteitään.
Hänen sanotaan olleen yhteen aikaan rakkaussuhteissa Pompeiuksen,
Crassuksen ja Gabiniuksen vaimojen kanssa, joiden miehet olivat
kaikki hänen puolueensa johtajia. Ja olipa hänellä myöhemmin hyötyä
siitäkin kokemuksesta, jonka hän oli saanut käytännössä Rooman nuorista
keikareista. Pharsaloksen taistelussa, joka tapahtui vain joitakin
viikkoja ennen hänen saapumistaan Egyptiin, hän oli sanonut niille
joukoilleen, joiden tuli torjua vastustajan patriisiratsuväen hyökkäys,
että sotilaiden piti koettaa suunnata iskunsa ratsastajien kasvoihin,
eikä hevosten jalkoihin, kuten tavallisesti.

»Hän otaksui», sanoo Plutarkhos, »että nämä nuoret ylimykset, jotka
eivät tienneet paljoakaan taisteluista ja haavoista, vaan tulivat
rintamalle nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa, tukka pitkänä,
pelkäsivät enemmän näitä iskuja eivätkä tahtoneet antautua sekä
taistelun vaaroihin että vielä kasvojensakin rumentamiseen. Ja niin
kävikin, sillä he kääntyivät ympäri ja peittivät kasvonsa varjellakseen
niitä».

Raha-asioissa Caesar oli aivan periaatteeton. Varhaisemmalla iällään
hän lainasi suuria summia joka taholta, eikä maksanut juuri milloinkaan
velkojaan muuten kuin uusilla lainoilla. Nuorena miehenä hänellä oli jo
noin 50 milj. markan suuruiset velat, ja vaikka hän sitten maksoikin ne
melkein kaikki Galliasta saamallaan sotasaaliilla, oli hänen elämässään
ollut aikoja, jolloin romahdus näytti auttamattomalta. Veloista
käytettiin suurin osa korkean aseman ostamiseen Rooman valtiollisessa
elämässä ja vaalikustannusten peittämiseen, kun johonkin virkaan oli
saatava ehdokas, josta hänellä saattoi olla hyötyä. Hän pääsi kansan
suosioon toimeenpanemalla suuria julkisia juhlia; eräässä tilaisuudessa
oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä yhtäaikaa aterialla hänen
kustannuksellaan. Aedilinä ollessaan hän maksoi kolmesataakaksikymmentä
gladiaattorinäytäntöä ja toimeenpani muulloinkin koko elämänsä ajan
lukemattomia juhlia ja näytäntöjä, jotka kaikki maksettiin voitettujen
vihollisten kärsimyksillä ja kyynelillä.

Hän oli kunnianhimoisimpia miehiä, mitä on konsanaan elämän näyttämöllä
esiintynyt. Hänen vallanhimonsa oli kiihkeydessään alusta alkaen
luonnoton, eikä hän välittänyt rahtuakaan, millä tavalla rahaa
hankittiin ja käytettiin, kunhan se vain edisti hänen suunnitelmiaan.
Hän ei voinut sietää ajatusta olla toisena maailman asioissa ja katsoi
rajoitetunkin yksinvallan riittämättömäksi. Sivuuttaessaan Alppien
yli mennessään erään pienen vuoristokylän hän vastasi sen kurjuudesta
tehtyyn huomautukseen, että hänestä olisi mieluisempaa olla siellä
ensimmäisenä kuin Roomassa toisena. Toisen kerran hänen nähtiin
itkevän Aleksanteri Suuren elämäkertaa lukiessaan, sillä hänestä oli
sietämätöntä ajatella, että toinen mies oli valloittanut maailman
iällä, jolloin hän itse ei ollut tehnyt vielä mitään sellaista. Tämä
väsymätön kunnianhimo ei ilmennyt hänen käytöksestään, eivätkä siitä
tienneet muut kuin ne, jotka tunsivat hänet hyvin. Hän oli liian
hienostunut, liian hyvin pukeutunut, liian huoliteltu vaikuttaakseen
henkilöltä, joka ajatteli alituisesti vain omaa etuaan, ja jonka
sydäntä sammuttamattoman kunnianhimon raivottaret aina kalvoivat. »Kun
näen hänen tukkansa niin huolellisesti suittuna», sanoi Cicero, »ja
huomaan hänen korjailevan sitä yhdellä sormella, en voi kuvitella, että
sellaisen miehen päähän pälkähtäisi kääntää Rooman valtio ylösalaisin».
Mutta tämä hieno soturi, jonka käytös oli niin hillityn ylimyksellistä
ja miellyttävää, saattoi vajota siveellisen turmeltuneisuuden
kaikkiin syvyyksiin, niin raha- kuin muissakin asioissa, painaakseen
maailman astinlaudakseen. Kun hän ja Catullus olivat Pontifex
Maximuksen vaalissa vastaehdokkaina, tarjosi jälkimmäinen hänelle
suurta rahasummaa, jos hän kieltäytyisi ehdokkuudesta, mutta Caesar
epäsi tarjouksen närkästyneesti ja vastasi, että hän oli päättänyt
lainata vielä suuremman summan ostaakseen äänet. Hänellä oli loistavan
elämänuransa aikana paljonkin vastustajia, muiden muassa Cicero, joka
oli suuresti hänen tiellään. Kärsittyään häntä aikansa Caesar päätti
lopulta kukistaa hänet keinolla millä hyvänsä, ja tilanne sattui
olemaan sellainen, että se kävi parhaiten päinsä valitsemalla eräs
Clodius-niminen nuori lurjus tribuuniksi. Tämä Clodius oli silloin
Caesarin vaimon Pompeian rakastaja, jonka diktaattori oli haastanut
kanssavastaajaksi vaimoaan vastaan nostamassaan avioerojutussa,
mutta koska tämän huonomaineisen nuorukaisen valitseminen oli hänen
kunnianhimoisille pyyteilleen eduksi, ryhtyi hän empimättä kannattamaan
sitä saavuttaakseen siten omat halpamaiset tarkoituksensa. Tässä
on oikeastaan tarpeetonta selostaa, kuinka Clodius oli onnistunut
pääsemään naiseksi pukeutuneena erääseen salaiseen ja suljettuun
naisten uskonnolliseen juhlaan, jossa Pompeia toimi menojen
suorittajana; kuinka hänet tunnettiin ja paljastettiin, ja kuinka
hän pelastui kuolemanrangaistuksesta vain siten, etteivät tuomarit
tohtineet tuomita häntä, koska hän oli kansan suosikki, eivätkä liioin
vapauttaa häntä ylimystön loukkaantumisen pelosta, vaan kirjoittivat
päätöksensä niin epäselvästi, ettei kukaan voinut lukea sitä; ja
kuinka Pompeian täytyi erota miehestään, joka silloin lausui kuuluisan
huomautuksensa, että »Caesarin vaimon täytyi olla kaikkien epäluulojen
yläpuolella». Plutarkhos on kaikesta päättäen ilmeisesti aivan oikeassa
lausuessaan, että Clodiuksen valitseminen tribuuniksi oli diktaattorin
ala-arvoisimpia toimenpiteitä.

Caesarin ensimmäinen vaimo oli nimeltään Cossutia, rikas perijätär,
jonka hän oli nainut rahojen takia. Mutta kun hän oli jo aikaisemmin
ihastunut Corneliaan, Cinnan tyttäreen, erosi hän Cossutiasta ja solmi
avioliiton sydämensä valitun kanssa, josta hän kieltäytyi eroamasta,
vaikka itse hirveä Sulla velvoitti hänet tekemään sen valtiollisista
syistä. Cornelia kuoli vuonna 68 e.Kr., ja seuraavana vuonna Caesar
otti puolisokseen Pompeian, josta olemme juuri kuulleet, lujittaakseen
liittoaan Pompeiuksen kanssa, joka oli Pompeian sukulainen.

Caesarin avioliitto Calpurnian kanssa, sen jälkeen kuin hän oli
eronnut Pompeiasta, oli jälleen näyte hänen välinpitämättömyydestään
valtiollisen elämän siveellistä puolta kohtaan. Calpurnian isä oli
Calpurnius Piso, Philodemus epikurolaisen oppilas ja holhokki, mies,
jonka runot ja elämäntavat olivat yhtä myrkylliset ja paheelliset
kuin hänen koko aikansakin. Caesar teki huonomaineisen appensa heti
konsuliksi, mikä sai Caton närkästymään ja panemaan vastalauseen
sellaisen menettelyn johdosta. On sietämätöntä, sanoi Cato, että
valtakunnan hallitus halvennetaan sellaisilla avioliitoilla, ja
että miehet kapuavat korkeimpiin paikkoihin naisten avulla. Caesar
meni hiukan sen jälkeen niin pitkälle, että hän ehdotti eroavansa
Calpurniasta ja naivansa Pompeiuksen tyttären, jonka oli sitä varten
erottava miehestään, Faustus Sallasta, ja että Pompeius ottaisi
vaimokseen Octavian, Caesarin sisarentyttären, jonka oli myös erottava
miehestään C. Marcelluksesta.

Caesarin käytös oli aina hämmästyttävän välinpitämätöntä ja
harkitun kylmää, mikä oli yhtä ilmeistä hänen aikalaisilleen kuin
meillekin. Hänen ihmeteltävä taitonsa tuhlata toisten rahoja, hänen
täydellinen periaatteiden halveksimisensa ja hänen peittelemätön
mieltymyksensä valtiollisiin ja kotoisiin vehkeilyihin viittaavat
häikäilemättömyyteen, joka ei voi olla milloinkaan herättämättä
rikollisten ainesten ihailua, ja joka vetoaa eräissä tapauksissa sangen
voimakkaasti kaikkien rohkeamielisten henkilöiden mielikuvitukseen.
Voiko kukaan olla viehättymättä tarinaan hänen käyttäytymisestään
Pharmacusan merirosvoja kohtaan? Eräs kilikialainen rosvojoukko,
joka oli kuuluisa julmuudestaan ja verenhimostaan, piti häntä siellä
vankina kolmekymmentäkahdeksan päivää, jolloin hän kohteli isäntiään
koko ajan niin ylimielisesti ja julkeasti, ettei sillä ole historiassa
vertaa. Kun he määräsivät lunnaiksi kaksikymmentä talenttia (noin i
milj. mk.), nauroi hän heille päin silmiä ja sanoi olevansa vähintään
viidenkymmenen arvoinen, minkä summan hän lopulta heille maksoikin. Hän
vaati saada olla mukana heidän ajanvietepuuhissaan, pilkkasi heidän
raakalaistapojaan ja komensi heitä kuin orjia. Kun hän tahtoi nukkua,
käski hän kaikkien olla ehdottomasti hiljaa nuotioidensa ääressä,
ja kun hänelle pälkähti päähän, lauloi hän heidän kerallaan, luki
heille kurjia latinankielisiä runojaan (hän oli aina huono runoilija)
ja haukkui heitä perinpohjin, elleivät he osoittaneet kyllin suurta
suosiota. Ja hän sanoi heille ainakin sata kertaa päivässä, että hän
hirttäisi heidät kaikki heti vapaaksi päästyään, mille rosvot nauroivat
sydämellisesti, kuten onnistuneelle leikkipuheelle ainakin. Mutta kun
hän pääsi heidän käsistään maksettuaan lunnaat, kokosi hän viipymättä
pienen joukon, hyökkäsi entisten vanginvartioidensa kimppuun, otti
heidät melkein kaikki vangiksi ja ristiinnaulitutti jokaisen.
Ristiinnaulitseminen on kidutuskuolema, jonka pitkällistä ja hirveätä
tuskallisuutta ei meidän päivinämme täysin käsitetä eikä ajatellakaan,
kun sen mainintaan on niin totuttu siitä kertovan tunnetuimman
tapauksen yhteydessä. Caesar, joka oli kaikesta kylmyydestään
huolimatta pohjaltaan hyväluontoinen mies, päätti viime hetkessä
armahtaa uhrejaan ja lopettaa heidän tuskansa leikkaamalla jokaiselta
rauhallisesti kurkun poikki.

Hän ei ollut suinkaan julma mies. Hänen lempeytensä ja
mielensuuruutensa tulivat usein näkyviin. Hän itki, kuten
muistettaneen, murhatun vastustajansa Pompeiuksen sinettisormusta
katsellessaan, ja Roomaan tultuaan hän käski asettaa kaikki
jalustoiltaan kaadetut Pompeiuksen patsaat paikoilleen. Mutta sodassa
hän oli usein väkivaltainen ja säälimätön, ja toimeenpani summittaisia
verilöylyjä, joita tuskin voitaneen pitää tarpeellisina toimenpiteinä.
Uxellodunumissa ja muuallakin silvottiin hänen käskystään tuhansittain
vankeja hakkaamalla oikea käsi poikki, ja kun hän surmautti venetien
senaatin jäsenet, näyttää hän menetelleen aivan tarpeettoman julmasti.
Hänen käytöksensä usipetesläisiä ja tencteriläisiä kohtaan on aina
pysyvä hänen sotilaallisen maineensa suurimpana tahrana. Solmittuaan
rauhan näiden onnettomien ihmisten kanssa hän hyökkäsi uudelleen
heidän kimppuunsa, kun he olivat aseettomat, ja murhasi 430,000
henkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Cato ehdotti sen johdosta, että
hänet pantaisiin kahleisiin ja luovutettaisiin raakalaisuutensa
rangaistukseksi noiden tuhottujen heimojen jäännöksille kokemaan heidän
kostoansa.

Kymmenen vuotta kestäneen Gallian sotaretken aikana hän valtasi
rynnäköllä 800 kaupunkia, kukisti 300 valtiota, tappoi miljoonan
ihmistä ja toimitti toisen miljoonan orjuuteen [niin vanhat kirjailijat
kertovat]. Hänen säälimättömyytensä urhoollista Vercingetorixia
kohtaan, jonka hän teloitti kuuden vuoden vankeuden jälkeen, näyttää
meistä ehkä julmemmalta kuin hänen aikalaisistaan, ja sanottakoon hänen
puolustuksekseen, että hän kohteli voitettujen kansojen tyrmistyneitä
jäännöksiä oikeamielisesti ja lauhkeasti. Vaikka hänen käytöksensä
oli ystävällistä ja kohteliasta, olivat hänen sanansa usein katkeran
purevia. Kun eräs Metellus-niminen nuori mies, joka oli siihen
aikaan tribuunina, tutkaili itsepintaisesti, oliko Caesar oikeutettu
käyttämään valtionvaroja sotiinsa, uhkasi Caesar ottaa hänet hengiltä,
jos hän saisi vielä kerran kuulla sellaisia hävyttömyyksiä. »Ja ottakaa
huomioon, nuori mies», lopetti hän, »että nämä sanat ovat minulle
paljoa vastenmielisemmät sanoa kuin toteuttaa». Hän seurusteli vapaasti
kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja oli ylhäisyydestään huolimatta
tunnettu siitä, että hän kohteli alempisäätyisiä aina ystävällisesti
ja hienotunteisesti. Sotaretkillään hän jakoi kaikki rasitukset
sotilaidensa kanssa, jotka rakastivat häntä sentähden vilpittömästi
siitä huolimatta, että hän oli mitä vaativaisin päällikkö. Hän pani
raskaalla työllä ja rasittavilla marsseilla heidän kärsivällisyytensä
välistä niin kovalle koetukselle, että he kieltäytyivät tottelemasta.
Hän oli tottunut taivaltamaan sotaliikkeitä suorittaessaan ylen
pitkiä matkoja päivässä, ja jos joki tuli vastaan, hän heittäytyi
empimättä veteen ja ui toiselle rannalle. Marsseilla ollessaan hän
nukkui tavallisesti kantotuolissaan tahi vaunujensa pohjalla, ja
hänen ruokansa oli mitä yksinkertaisinta. Hän ei ollut totta puhuen
milloinkaan herkkusuu; kerrotaan, että hän kerran söi sanaa virkkamatta
parsaa, jota oli erehdyksessä lioitettu jonkinlaisessa hajuvedessä
oikean kastikkeen asemasta. Myöhempinä vuosinaan hän ei juonut viiniä
lainkaan, mihin pidättyväisyyteen sairaalloisuus todennäköisesti
pakotti hänet, ja tämä mies, joka oli ollut aikaisemmin tunnettu
hurjisteluistaan ja ylellisestä elämästään, oli aikana, jota nyt
käsittelemme, kuuluisa kohtuudestaan.

Kun Caesar saapui Aleksandriaan, oli hän juuri saanut suuren voittonsa
Pompeiuksesta Pharsaloksessa, ja oli nyt koko roomalaisen maailman
ehdoton valtias. Gallian loistavat sotaretket olivat kohottaneet
hänet korkeimpaan asemaan tasavallassa, eikä hänellä ollut nyt,
kun Pompeius oli kuollut, ketään pystyvää kilpailijaa. Hän liikkui
harkitun arvokkaasti ja otaksui — aivan oikein — että kaikkien katseet
kohdistuivat häneen. »Hän oli», kuten Mommsen sanoo, »miellyttävällä
tavalla tietoinen miehekkäästä kauneudestaan», ja monien loistavien
voittojensa ja kaikkien murrettujen esteiden muisteleminen tuotti
hänelle suurta tyydytystä. Hänen hintelä olemuksensa ei vavahdellut
enää itkusta, kun hän ajatteli Aleksanteri Suuren saavutuksia, mutta
koska hänen sammumaton kunnianhimonsa kannusti häntä yhä käyttämään
tilaisuuksia hyväkseen, hän ryhtyi jälleen valloituspuuhiin, tällä
kerralla päämääränä viehättävän, kaikkivaltiaan ja satumaisen rikkaan
Egyptin kuningattaren mieltymyksen voittaminen.




VI. KLEOPATRA JA CAESAR SAARRETTUINA ALEKSANDRIAN PALATSIIN


Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Caesarin ja Kleopatran välinen
koko yön kestänyt haastattelu muuttanut Caesarin tilanteesta
saamaa käsitystä aivan toisenlaiseksi. Kun hän nähtyään murhatun
Pompeiuksen pään päätti jäädä Aleksandriaan joksikin ajaksi, oli
hänen päätarkoituksensa ollut aina kuningattaren merkilliseen
ilmestymiseen saakka tehdä valtansa tunnetuksi tässä verrattoman
rikkaassa kauppakaupungissa ja nauttia samalla täysin siemauksin
levosta ja rauhasta, ihanista kesäpäivistä ja kuninkaallisen palatsin
ylellisyydestä, Rooman saadessa sillä aikaa rauhoittua ja valmistautua
hänen tuloonsa. Mutta nyt oli eräs uusi tekijä ilmestynyt. Hän oli
huomannut, että tämän rikkaan ja tärkeän maan kuningatar oli hänen
makunsa mukainen nainen, reipas ja rohkea tyttö, jonka käytös ja
kauneus olivat sytyttäneet hänen mielikuvituksensa, ja jonka ilmeinen
ihailu häntä kohtaan oli pannut hänet ajattelemaan, mitä kaikkia
etuja hänellä tuli olemaan kiintymyksestä, jonka hän uskoi varmasti
saavuttavansa. Kleopatra näyttää selostaneen hänelle tilanteen
rohkeasti ja vilpittömästi, kertoneen, kuinka veli oli karkoittanut
hänet valtaistuimelta vastoin isän tahtoa, jonka mukaan heidän oli
hallittava yhdessä ja sovinnossa. Ja kuunnellessaan hänen puhettaan
yön pitkien tuntien kuluessa Caesar varmaankin tunsi yhä kasvavaa
halua voittaa hänen rakkautensa, josta hänellä tuli olemaan suurta
valtiollista etua mahdollisen tyydytyksenkin ohella. Siinä hänellä
nyt oli yksinkertainen keino saattaa Egypti valvontansa alaiseksi —
Egypti, maailman vilja-aitta, Välimeren tärkein kauppakeskus, idän
politiikan mahtavin tekijä, idän valloittamattomien valtakuntien
portti. Länsi oli jo hänen käskettävissään; viime sota oli laskenut
Kreikan ja Vähän-Aasian hänen jalkoihinsa; ja nyt oli Aleksandria
tuleva itsestään hänen luokseen kuningattarensa rakkauden mukana. En
ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka otaksuvat hänen joutuneen siinä
määrin Kleopatran lumoihin, että hän unohti intohimojensa palossa
kaiken muun ja antoi talutella itseään kuin lammasta, jota viedään
teuraaksi; kun ajatellaan, että nuori kuningatar oli siihen aikaan,
mikäli tiedämme, täysin puhdasmaineinen, mutta Caesar, ainakin mitä
toiseen sukupuoleen tulee, mahdollisimman huonomaineinen, näyttää
lievimmin sanoen kohtuuttomalta, että nyt seuraavista tapahtumista on
kaikki nämä vuosisadat syytetty Kleopatraa.

Ennenkuin tämä kohtalokas yö oli kulunut loppuun, näyttää Caesar
päättäneen herättää tuon huimapäisen ja lapsellisen tytön rakkauden,
tytön, jonka henkilöllisyys ja suuri valtiollinen merkitys tekivät
häneen kaksinkerroin voimakkaan vaikutuksen. Ennenkuin päivänkajo alkoi
tunkeutua huoneeseen, hän oli lujasti päättänyt asettaa Kleopatran
takaisin valtaistuimelle ja siirtää veljen kauas taustalle. Kun
aurinko nousi, hän lähetti hakemaan kuningas Ptolemaiosta, josta
oli varmaankin sangen kiusallista joutua vastatusten sisarensa
kanssa jonka hän oli ajanut maanpakoon, ja jota vastaan hän oli
juuri sotinut Pelusiumissa. Caesar näyttää puhutelleen häntä hyvin
ankarasti, kysyen häneltä, kuinka hän oli tohtinut menetellä
vastoin isänsä tahtoa, jonka noudattamisen valvominen oli uskottu
Rooman kansalle, ja vaatien häntä heti sopimaan Kleopatran kanssa.
Nuori mies menetti malttinsa ja syöksyi ulos huutaen ulkopuolella
odottaville ystävilleen ja seuralaisilleen, että hänet oli petetty,
ja että hänen asiansa oli mennyttä; ja lapsellisessa kiukussaan ja
surussaan hän repäisi diadeemin otsaltaan, paiskasi sen maahan ja
purskahti itkuun. Nousi suuri hälinä, ja palatsin alueelle jääneet
aleksandrialaiset, jotka kerääntyivät heti kuninkaansa ympärille,
olivat vähällä saada kaupunkiin sijoitetut kuninkaalliset joukotkin
liikkeelle, mistä olisi ollut seurauksena, että palatsin kimppuun
olisi hyökätty maan ja meren puolelta. Caesar riensi kiireesti ulos
ja puhui väkijoukolle, luvaten järjestää asian kaikkien mieliksi,
kuulutti sitten kokouksen, jossa Ptolemaioksen ja Kleopatran oli
kummankin oltava läsnä, luki heille kaikkien kuullen isän testamentin,
jossa määrättiin nimenomaan, että heidän oli hallittava yhdessä,
todisti olevansa Rooman kansan edustajana oikeutettu ratkaisemaan
riidan ja näyttää lopulta aikaansaaneen jonkinlaisen sovinnon veljen
ja sisaren välillä. Nöyryytetyn Ptolemaioksen on täytynyt käsittää,
että hänen kunnianhimonsa kaikki, pyyteet olivat nyt rauenneet, sillä
hän tuli olemaan tästä lähtien aina sisarensa valvonnan alaisena;
toimintavapaus, jonka saavuttamiseksi hän oli neuvonantajineen
vehkeillyt, oli ainiaaksi mennyt. Dion Cassiuksen mukaan hän olisi
jo siinä tilaisuudessa huomannut Caesarin ja sisarensa olleen
yhteisymmärryksessä, mikä epäilemättä ilmeni Kleopatran käytöksestäkin,
joka ei voinut olla muuta kuin äärimmäisen riemastunutta. Kleopatra oli
ollut joitakin tunteja aikaisemmin maanpakolainen, joka oli henkensä
uhalla hiipinyt takaisin omaan kaupunkiinsa, mutta nyt hän oli jälleen
Egyptin kuningatar, ja oli sen lisäksi voittanut Rooman mahtavimman
miehen kunnioituksen ja, kuten näytti, sydämenkin, miehen, jonka sana
oli kansoille ehdoton laki. Voi melkein kuvitella hänen tekevän pieniä
pilkkairvistyksiä veljelleen heidän istuessaan vastatusten Caesarin
tilapäisesti järjestämässä sovinto-oikeudessa, ja pojan katkeran
mielipahan ja voimattoman kiukun.

Caesarin päätarkoituksena oli nyt johtaa Egyptin politiikkaa
leikittelemällä taidokkaasti Kleopatran tunteilla. Hän ei välittänyt
paljoakaan siitä, miten kuningas Ptolemaiokselle ja hänen
ministerilleen Potheinokselle kävi, sillä he olivat menettäneet
oikeutensa tulla huomioonotetuiksi yrittäessään syrjäyttää Auleteen
toivomukset ja käyttäytyessään niin häpeällisesti ja julmasti
Pompeiusta kohtaan, joka oli ollut kaikesta huolimatta Caesarin mahtava
maanmies; hän tahtoi mahdollisimman pian lepyttää aleksandrialaiset
ja saada heidät puolelleen, niin että hän saattaisi lähteä kolmen
neljän viikon kuluttua Roomaan, varmana rauhan säilymisestä. Kyproksen
omistaminen oli silloin aleksandrialaisten kiihkeimpiä mielitekoja,
ja Caesar näyttää tulleen ajatelleeksi, että saaren lahjoittaminen
heidän kuninkaalliselle huoneelleen varmaankin herättäisi mitä suurinta
mieltymystä ja lieventäisi vihamielisyyttä tuntuvasti. Kun roomalaiset
valtasivat Kyproksen vuonna 58 e.Kr., olivat aleksandrialaiset nousseet
kapinaan Auletesta vastaan pääasiallisesti vain sentähden, ettei hän
yrittänytkään vaatia saarta itselleen. Se oli ollut melkein aina
Egyptin kruunun omaisuutta, ja sen omistaminen oli vieläkin kansan
hartaimpia toiveita. Dion Cassius kertoo Caesarin toteuttaneen aikeensa
ja antaneen saaren Egyptille lahjoittamalla sen kuninkaallisen perheen
kahdelle nuoremmalle jäsenelle, prinssi Ptolemaiokselle ja prinsessa
Arsinoelle. Vaikka emme tiedäkään, saivatko he saarta milloinkaan
haltuunsa, on joka tapauksessa varmaa, että siitä oli joitakin vuosia
myöhemmin, vuonna 42 e.Kr., tullut egyptiläinen maakunta, jota hallitsi
egyptiläinen varakuningas.

Saatuaan siten rauhan palautetuksi Caesar kohdisti huomionsa muihin
asioihin. Auletes oli vuonna 59 e.Kr. Roomassa ollessaan tehnyt
suunnattomia velkoja saadakseen senaatin auttamaan hänet takaisin
Ptolemaiosten valtaistuimelle, ja siitä Caesar sai nyt keinon,
millä todistaa hyväntahtoisuutensa egyptiläisiä kohtaan ja saada
heidät samalla maksamaan hänen pienen laivastonsa ja armeijansa
olon Aleksandriassa. Hän vaati Auleteen velkojen maksuksi kymmenen
miljoonaa denaaria (noin 75 milj. mk), siis sangen kohtuullisen
summan, kun otetaan huomioon, että kaikkien oli täytynyt tietää
alkuperäisen velkasumman olleen paljoa suuremman. Egyptiläisten
aikaisempi suhtautuminen Pompeiuksen asiaan sen kannattajina olisi
oikeuttanut hänet saamaan heiltä myös sotakorvausta, mutta hän ei
yrittänytkään vaatia sitä. [Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar
viipyi Egyptissä pääasiallisesti rahanpuutteen takia, mutta hänen
egyptiläisiltä vaatimansa summan pienuus on sen kanssa ristiriidassa.]
Näin menettelemällä ja lahjoittamalla heille Kyproksen hän vetosi
aleksandrialaisten hyvään tahtoon, mutta turhaan, sillä Potheinos sai
vehkeilyillään kaikki hänen ponnistuksensa siihen suuntaan lopulta
raukeamaan. Noiden kymmenen miljoonan denaarin hankkiminen ei olisi
todennäköisesti käynyt lainkaan vaikeaksi, mutta Potheinos suvaitsi
määrätä, että kuninkaan kultainen pöytäkalusto ja temppelien kalliit
astiat piti sulatettaman ja lyötämän rahaksi. Kuningas sai tyytyä
pöydässään puu- tahi savilautasiin ja maljoihin, minkä Potheinos sitten
kuulutti kaupunkilaisille osoittaakseen, mihin ahdinkoon Caesarin
ahneus oli saattanut heidät. Ja kun roomalaiset sotilaat valittivat
heille jaetun viljan kehnoutta, vastasi hän, että he saivat olla
kiitollisia siitäkin, koska heillä ei ollut oikeutta saada mitään. Eikä
hän liioin empinyt sanoa Caesarille, ettei tämän kannattanut viivytellä
Aleksandriassa ja tuhlata aikaansa Egyptin mitättömiin asioihin, kun
paljoa tärkeämmät ja kiireellisemmät asiat vaativat hänen läsnäoloaan
Roomassa. Hänen käytöksensä diktaattoria kohtaan oli koko ajan ynseää
ja vihamielistä, minkä tähden näyttää melkein varmalta, että hän
vehkeilikin häntä vastaan yksissä neuvoin Achillaksen kanssa.

Luonteeltaan enemmän tahi vähemmän tilapäisiä vihamielisyyksiä
sattuikin pian, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Caesar antoi viholliselle
ensimmäisen iskunsa. Kuultuaan kaupunkilaisten aikovan miehittää
laivansa, jotka hän oli sulkenut Ison sataman länsiosaan, ja tietäen
kykenevänsä valtaamaan ja käyttämään niistä vain muutamia hän lähetti
sinne pienen joukko-osaston, jonka onnistui polttamalla tuhota
koko laivasto: viisikymmentä sotalaivaa, jotka olivat olleet viime
sodassa lainassa Pompeiuksella, kaksikymmentäkaksi suojeluslaivaa ja
kolmekymmentäkahdeksan muuta alusta, niin että viholliselle jäi vain
ne alukset, jotka olivat Onnellisen paluun satamassa Heptastadiumin
takana. Lähellä rantaa olleista rakennuksista näyttää myös joitakin
tuhoutuneen tässä tulipalossa, samoin kuin osa Aleksandrian kuuluisaa
kirjastoa, mutta samanaikaisten kirjailijoiden vaitiolo tästä
onnettomuudesta osoittaa, ettei vahinko ollut suuri, ja kumoaa samalla
myöhempien kirjailijoiden tiedonannon, että kirjasto olisi palanut
kokonaan. Caesarin seuraava toimenpide oli vallata Pharoksen majakka ja
saaren itäpää, mikä takasi hänen laivoilleen vapaan pääsyn avomerelle
milloin hyvänsä. Samalla hän linnoitti lujasti kaikki maavarustustensa
heikot kohdat, niin että häntä oli mahdoton yllättää suoranaisella
hyökkäyksellä.

Tilanne ei huolettanut häntä suurestikaan. Hänen sanotaan saaneen
valvoa monta yötä varjeltuakseen salamurhaajilta, mutta tuskinpa
sentään niin usein, että hänen elämänsä Aleksandrian palatsissa
olisi siitä sanottavastikaan häiriintynyt. Hänen oli täytynyt tottua
ajattelemaan salamurhaajan puukkoa jo varhaisesta nuoruudesta saakka.
Hänen monet lemmenseikkailunsa olivat tehneet äkillisen kuoleman
mahdolliseksi minä päivänä hyvänsä, ja valtiollinen ja hallinnollinen
ura panivat hänet samoin joka hetki alttiiksi väkivaltaisuuksille.
Miesten mustasukkaisuus, joiden vaimot hän oli kähveltänyt,
verilöylyissä eloonjääneiden kostonhimo, poliitikkojen närkästys,
joiden kunnianhimoiset toiveet hän oli murskannut, ja lukemattomien
henkilöiden viha, joita hän oli tavalla tahi toisella loukannut,
pitivät häntä ainaisessa hengenvaarassa. Potheinoksen puuhat eivät
siis huolettaneet häntä eivätkä estäneet häntä kohdistamasta kaikkea
huomiotansa, sanottakoon suoraan, Egyptin kuningattaren viettelemiseen.

Kleopatra näyttää tunteneen yhtä voimakasta mieltymystä Caesariin kuin
tämä häneen, ja vaikka kumpikin näyttää jo heti alussa käsittäneen,
mitä etuja heillä tuli olemaan toistensa rakkauden voittamisesta, ja
käyttäytyneen sen mukaisesti, ei nähtävästi ole mitään syytä epäillä,
etteikö tämä läheinen seurustelu ollut jo parin päivän kuluttua
kehittänyt heidän välilleen luonteeltaan sangen vilpitöntä romanttista
kiintymystä. Kleopatran tunne oli epäilemättä ensimmäiselle vakavalle
rakastumiselle ominaisen viehkeyden läpitunkemaa, kun taas Caesarin
lemmessä oli ylinnä parhaan ikänsä sivuuttaneen miehen intohimoinen
ihastuminen nuoren ja kauniin tytön reippauteen ja sulouteen. Caesar
oli kylläkin jo vanhanpuoleinen, mutta siitä huolimatta, haaveksijan
sanoja käyttäen, ihanteellinen rakastaja. Hänen nerokkaat ja kauniit
kasvonsa, hänen ryhdikäs ja sopusuhtainen vartalonsa, hänen hieno
käytöstapansa ja kaikki hänen suorittamansa ihmeelliset teot olivat
seikkoja, joiden piti voittaa kenen hyvänsä naisen sydän, ja mikä
Kleopatraan varmaankin vaikutti erikoisen puoleensavetävästi kaiken
tämän lisäksi, oli maine hänen urhoollisuudestaan ja luotettavuudestaan
kaikissa tilanteissa, samoin kuin hänen häiriintymätön
kylmäverisyytensä ja hilpeytensä.

Caesar oli tähän aikaan sunnuntaituulella ja hänen elämänsä palatsissa
oli mitä hilpeintä. Miehenä, joka oli tottunut ylenkatsomaan kaikkea
vastuunalaisuutta, ja joka ei antanut minkään painostaa mieltään,
hän oli karistanut kaikki valtiolliset huolet hartioiltaan, ja kun
hän sai noin lokakuun 25 p. Roomasta uutisen, että hänet oli valittu
diktaattoriksi koko seuraavaksi vuodeksi (47), ei hänellä ollutkaan
mitään syytä olla huolissaan. Katkeroittuneen nuoren Ptolemaioksen
pysytellessä synkkänä taustalla Caesar ja Kleopatra seurustelivat
avoimesti keskenään ja pitivät hauskaa todennäköisesti joka päivä,
sillä seurustelu Caesarin kaltaisen miehen kanssa johti välttämättä
tämmöiseen tuttavallisuuteen. Ei voida liioin odottaa, että tuo vain
kahdenkymmenenvuotias, rohkea ja tulinen tyttö olisi käyttäytynyt
niin omituisissa ja jännittävissä olosuhteissa varovaisesti ja
sopivaisuutta paljonkaan ajatellen. On mahdollista, että hänet oli jo
vihitty avioliittoon hallitsijaveljensä kanssa, kuten Egyptin hovissa
oli tapana, mutta samalla mitä todennäköisintä, ettei tämä avioliitto
ollut muuta kuin tyhjä muodollisuus. Ei ole siis mitään syytä epäillä,
etteikö hän ollut siinä suhteessa todellisuudessa vielä täysin vapaa
kohdatessaan Caesarin.

Piiritetyn palatsin iloista ja huoletonta elämää ei häirinnyt ensin
mikään, mutta sitten sattui äkkiä kaksi tapausta, jotka antoivat
Caesarille ja Kleopatralle hetkeksi muutakin ajattelemista ja jotka
aiheuttivat heti todella vakavien vihollisuuksien puhkeamisen.
Pikku prinsessa Arsinoe, joka oli sukunsa kaikkien naisten tavoin
varmaankin hyvin rohkea ja reipas tyttö, pakeni hoitajansa Ganymedeen
keralla [Muinaisen Egyptin prinsseillä ja prinsessoilla oli usein
miespuolisia »hoitajia», mikä oli hyvin korkea arvonimi. Egyptiläisissä
kirjoituksissa sanotaan välistä »suuri hoitaja ja kasvattaja».]
äkkiarvaamatta palatsista Achillaksen egyptiläisten joukkojen
turviin. Ganymedes oli epäilemättä suunnitellut asettaa prinsessan
valtaistuimelle, Kleopatran oleillessa kummankin veljensä keralla
saarrettuna Lochias-niemelle, ja he alkoivatkin heti päästyään
egyptiläisten päämajaan lahjoa kaikkia vaikutusvaltaisia upseereita
ja virkamiehiä asiansa hyväksi. Mutta Achillas, joka pelasi omaa
peliään, katsoi viisaammaksi pysyä uskollisena hallitsijalleen ja
koettaa vapauttaa hänet Caesarin käsistä. Ei kestänytkään kauan,
ennenkuin Ganymedes ja Achillas riitautuivat. Jälkimmäinen murhattiin
siekailematta, ja murhaaja asettui hänen tilalleen, ryhtyen jatkamaan
sotaa uudella tarmolla. Ennenkuin Arsinoe ja Ganymedes sieppasivat
ohjakset käsiinsä, oli Potheinos ollut Achillaksen kanssa salaisesti
yhteydessä, ilmeisesti suunnitellen Caesarin murhaamista ja omaa ja
kuningas Ptolemaioksen pakoa palatsista. Caesar sai tietää salaliitosta
parturiltaan, »eräältä toimeliaalta ja tarkkaavaiselta mieheltä, joka
urkki äärimmäisessä vaatimattomuudessaan kaikki asiat tietoonsa»
[Plutarkhos]. Potheinos vangittiin juhlassa, joka oli toimeenpantu
Ptolemaioksen ja Kleopatran välisen sovinnonteon kunniaksi, ja
mestattiin heti, kuolema, jota runoilija Lucanus sanoo hänelle aivan
liian hyväksi, koska se oli sama, joka juuri hänen toimestaan oli
tullut suuren Pompeiuksen osaksi. Mikäli nyt voidaan arvostella, oli
Caesar täysin oikeutettu lopettamaan tämän kavalan ja häikäilemättömän
eunukin maalliset konnuudet. Hän kuului siihen hovien toimihenkilöiden
luokkaan, jonka tapaa kaikkialla idän koko historiassa, ja joka
herättää aina inhoa kunniallisemmassa lännessä, mutta hänen
puolustuksekseen on muistettava, että hän tarkoitti toimenpiteillään,
mikäli tiedämme, yhtä paljon nuoren hallitsijansa, Ptolemaioksen,
kuin omien pyyteidensä parasta, ja että hänen petollisuutensa
suuntautui valtaa vastaan, joka pusersi säälimättömästi hengiltä kaikki
saavutettavissa olevan maailman kuningasperheet, ja jonka tunkeutuminen
maahan merkitsi siis perikatoa ja turmiota. Ja se, että hän maksoi
ystäviensä Achillaksen ja Theodotoksen tavoin kaiken tämän verellään
ja kyynelillään, riittänee jo vapauttamaan hänet näin monen vuosisadan
kuluttua enemmästä tuomitsemisesta.

Ensimmäinen sotatoimenpide, joka antoi Caesarille jonkin verran huolta,
oli se, että vihollinen saastutti veden ja teki hänen sotilaansa siten
hermostuneiksi. Juomavesi tuli kuninkaalliselle alueelle kaupungin
toisella puolella olevasta järvestä maanalaisia kanavia myöten, ja heti
kun Caesar oivalsi, että kanavat voitiin tukkia, hän teki rynnäkön
etelään käsin, todennäköisesti Auringon portilta Järvisatamaan vievää
leveätä katua pitkin, mutta kohtasi niin jäykkää vastarintaa, että
mieshukka olisi ollut varmasti tuntuva, jos hän olisi toteuttanut
aikeensa. Se ei ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä piiritetyllä
alueella suoritettu koekaivojen kaivaminen johti samassa siihen
onnelliseen tulokseen, että yllätyksenä kaikille hyvää vettä löytyi
runsaasti.

Siten hän säästyi häpeästä tulla ajetuksi pois kaupungista, johon
hän oli saapunut sellaisella komeudella, ja pakotetuksi peräytymään
Välimeren taakse, missä tapauksessa hänen itseottamansa tehtävä ja
kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat Kleopatran tulevaisuuteen nähden
olisivat jääneet täyttämättä.

Hiukan myöhemmin hänelle tuotiin se tervetullut sanoma, että
Seitsemäsneljättä legioona oli jo tullut Välimeren poikki
Vähästä-Aasiasta mukanaan elintarpeita, aseita ja piirityskoneita,
mutta ettei se ollut päässyt vastatuulen takia perille, vaan oli
ankkuroinut jonkin matkan päähän Egyptin rannikolta. Caesar purjehti
heti koko laivastollaan tulijoita vastaan, jättäen kaikki sotilaansa
asemiinsa ja ottaen mukaansa vain laivojen rhodoslaisen miehistön,
ja kun avuksi kiiruhtanut legioona oli siirtynyt hänen laivoihinsa,
suuntasi hän matkan takaisin satamaan, karkoitti helposti Pharoksen
pohjoispuolelle kokoontuneet egyptiläiset alukset ja laski riemuiten
entiselle ankkuripaikalleen palatsin alapuolelle.

Hän oli nyt niin varma voimastaan, että hän purjehti eräänä päivänä
saaren ympäri ja hyökkäsi egyptiläisen laivaston kimppuun sen omassa
satamassa Heptastadiumin takana ja teki sille suurta tuhoa. Sitten
hän nousi maihin Pharoksen länsipäässä, joka oli vielä vihollisen
hallussa, valtasi varustukset väkirynnäköllä ja pääsi omien miestensä
yhteyteen, jotka hän oli sijoittanut majakan ympärille itäpäähän.
Hänen tarkoituksensa oli nyt, kun hän oli saanut saaren haltuunsa,
vallata Onnellisen paluun satama Heptastadiumia myöten ja tehdä sitten
siltä taholta ratkaiseva hyökkäys kaupunkiin. Mutta siinä hänelle
sattui vaarallinen vastoinkäyminen. Kun hän johti henkilökohtaisesti
hyökkäystä Heptastadiumin etelä- eli kaupunginpuoleista päätä
vastaan, sotilaiden pakkautuessa pengermälle saarelta ja Ison sataman
aluksista, tekivät egyptiläiset vimmatun hyökkäyksen sen pohjoispäähän
ja sulkivat roomalaiset kaupungin ja saaren väliin niiden suureksi
hämmästykseksi, jotka seurasivat taistelua Lochiaksen puolelta.
Vihollinen tunki vimmatusti päälle sillan kummastakin päästä, mutta
aluksia oli onneksi heti käsillä niille, jotka pääsivät hengissä
tästä verisestä yhteentörmäyksestä, ja hetkisen kuluttua olivat
kaikki, jotka kynnelle kykenivät, kavunneet veneisiin ja sousivat
täyttä vauhtia Ison sataman poikki. Mutta siihen alukseen, johon
Caesar oli ehättäytynyt, hyppi niin paljon väkeä, että se kaatui;
voimme kuvitella, miltä tämä järkyttävä kohtaus näytti, kun maailman
valtias ui pakoon henkensä edestä, pidellen toisella kädellä korkealla
tärkeätä asiakirjakääröä, joka oli sattunut olemaan mukana, raahaten
hampaissaan punaista sotilasviittaa, ja tuon tuostakin sukelluttaen
kaljua päätään säästyäkseen heittoaseilta, joilla sillalla rehentelevät
ja pilkkasanoja huutelevat, voitokkaat egyptiläiset häntä kiukkuisesti
pommittivat. Eräs hänen laivoistaan kiiruhti nopeasti paikalle, ja
siten hän palasi palatsiin, kylmissään ja likomärkänä, menetettyään
lopulta viittansakin, sotilaallisen arvonsa hellityn tunnusmerkin.
Neljäsataa legioonalaista ja paljon merimiehiä tuhoutui tässä
taistelussa, useimmat hukkumalla, ja nyt Caesarille alkoi ehkä ensi
kerran selvitä, ettei tämä sota, johon hän oli tullut antautuneeksi,
ollutkaan vain huvittavaa leikkiä, kuten hän oli ajatellut. Hän
oli jo oleillut palatsissa ainakin neljä kuukautta kuljeskellen
päivät täysin turvallisena varustustensa vaiheilla ja nauttien
illat Kleopatran seurasta. Hänen on täytynyt saada koko tämän ajan
säännöllisesti tietoja Roomasta, jossa hänen rento, mutta täysin
luotettava sotapäällikkönsä Antonius hoiti hänen asioitaan, ja on
ilmeistä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään, joka olisi tehnyt hänen
paluunsa välttämättömäksi. En pidä oikeana sitä yleistä otaksumaa, että
hän olisi ollut palatsissa täydellisesti saarroksissa ja pakotettu
taistelemaan henkensä edestä, vaan katson hänen asemansa olleen aina
yhtä avonainen kuin varmakin. Hän olisi voinut purjehtia Välimeren
poikki milloin hyvänsä, ja jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut
lähteä Italiaan pariksi kolmeksi viikoksi ja palata Aleksandriaan,
tilanteen siitä sanottavasti kärsimättä. Hänen laivastonsa oli
osoittautunut kykenevänsä varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta
avomeren puolelta, kuten esimerkiksi silloin, kun hän purjehti
seitsemättäneljättä legioonaa vastaan, ja tässä tapauksessa olisi
joukot jätetty, kuten silloinkin, linnoitettuihin asemiinsa turvaan.
Syyriasta saapui runsaasti kaikenlaisia tarveaineita, ja kun hän olisi
päässyt Kyprokseen saakka, olisi hän voinut palauttaa rhodoslaiset
merimiehet takaisin Aleksandriaan huolehtimaan, että tämä kuljetus
jatkui säännöllisesti.

Näin ollen on hyvin todennäköistä, ettei hänellä ollut mitään halua
keskeyttää rattoisaa talvikauttaan Egyptin pääkaupungissa, jossa hän
oli täydellisesti viehättynyt sekä maan pieneen kuningattareen että
tämän hänelle esittämiin tehtäviin. Hän oli jo vanhahko mies, ja
vuosien taakka sai hänet ajattelemaan tilapäisellä vastenmielisyydellä
rauhattomuutta, joka odotti häntä Roomassa. Lännessä hän oli jo päässyt
kunnianhimonsa perille, ja huomatessaan nyt joutuneensa sotaan, jota
hän piti, sanoisinko, vain helposti läpäistävänä ja vaarattomana
seikkailuna, hän päätti taistella loppuun saakka, tuloksesta varmana,
ja ottamalla syyksi tämän mielenkiintoisen ja ajoittain jännittävänkin
tehtävän jäädä naisen luo, jota hänen huikentelevainen mielensä nyt
ihannoi. Hän alkoi jo huomata, että Egyptin alistamisella hänen
tahtoonsa oli suuri valtiollinen merkitys, kuten pian selitämme, ja
hänestä tuntui sentähden hyvin vastenmieliseltä jättää kuningatar,
johon hän oli sitäpaitsi lämpimästi kiintynytkin, oman onnensa nojaan.
Tämä taistelu ei ollut jälkeenpäin hänestä enää niin mielenkiintoinen,
että hän olisi välittänyt itse kirjoittaa sen historiaa, kuten hän oli
kirjoittanut muista sotaretkistään, vaan hän antoi erään toverinsa
laatia siitä virallisen selostuksen, ja tällä kirjailijalla on ollut
melkoinen työ todistaa, että taistelu oli vakavaa laatua. Teos on nyt
saavuttanut yksimielisen hyväksymisen, mutta siihen on joka tapauksessa
suhtauduttava varovasti. Sitä ei pidä ottaa sen vakavammalta kannalta
kuin selitystäkään, että Caesarin jääminen Aleksandriaan johtui
alkuperäisesti sopimattomista merituulista, jotka vaikeuttivat laivojen
pääsyä satamasta. Vuotuiset pohjatuulet ovat voineet viivyttää
hänen lähtöään viikon tahi pari, mutta se ei merkitse mitään, kun
on aivan ilmeistä, ettei hän tahtonutkaan nostaa purjeita, ja _De
Bello Alexandrinon_ tekijällä on epäilemättä ollut lupa peitellä
Caesarin selvää välinpitämättömyyttä Roomaa kohtaan syyttämällä hänen
pitkällisestä poissaolostaan vihollisen voimakkuutta ja kohtalon
kovuutta.

Jouduttuaan niin nolosti tappiolle Heptastadiumilla Caesar näyttää
päättäneen todenteolla rangaista aleksandrialaisia ja ryhtyä
sodankäyntiin suuremmalla tarmolla. Syyriasta oli suuri armeija tulossa
hänen avukseen erämaan poikki, päällikkönä Pergamonin Mithridates,
Mithridates Suuren poika, juutalainen Antipater, Herodeksen isä,
ja Iamblichus, Sampsiceramuksen poika, eräs kuuluisa arabialainen
päällikkö Hemesasta. Caesar tiesi olevansa näiden joukkojen saavuttua
kyllin voimakas musertamaan vastarinnan ja pakottaman Egyptin
kuuliaisuuteen. Siinä mielessä hän otti askeleen, joka osoittaa
selvästi hänen päättäneen käydä tuimasti ja lujasti asioihin käsiksi ja
tavalla, joka oli tekevä Kleopatran äkkiä maan ainoaksi hallitsijaksi,
niin että hän kykenisi laskemaan valtakuntansa kaiken mahdin Caesarin
käsiin.

Prinsessa Arsinoesta ei ollut tullut Egyptin kuningatarta Ganymedeen
kaikista ponnistuksista huolimatta, ja kuninkaallinen armeija koetti
yhä vapauttaa kuningas Ptolemaiosta ja taistella hänen lippunsa alla.
Caesar päätti sentähden luovuttaa nuorukaisen heille, tietäen, kuten
sodan historioitsijakin myöntää, ettei vihollisuuksien keskeytyminen
tämän toimenpiteen johdosta ollut lainkaan uskottava. Hän sanoo
tarkoituksen olleen antaa Ptolemaiokselle tilaisuuden rauhan tekoon,
ja selittää, että hänen oli, jos sota tuli jatkumaan, paljoa
kunniallisempaa taistella kuningasta kuin »kaiken maailman roskaväkeä
ja luopioita» vastaan. Totuus lienee kuitenkin se, että Caesar
tahtoi päästä pojasta, joka esti häntä toteuttamasta suunnitelmaansa
hallituksen siirtämisestä kokonaan Kleopatralle, luovuttamalla hänet
viholliselle hetkellä, jolloin tieto Syyriasta lähteneen armeijan
tulosta teki egyptiläisten tappion varmaksi; näin hän lähetti pojan
joko varmaan kuolemaan tahi alennukseen. Ptolemaios poloinen ymmärsi
sen varmasti itsekin, koska hän purskahti itkuun ja pyysi saada
jäädä palatsiin, kun Caesar käski hänen mennä ystäviensä luo. Hän
tiesi aivan hyvin, ettei egyptiläisillä ollut enää mitään voiton
mahdollisuutta — ja että voittaja kohtelisi ja rankaisisi häntä
vihollisena niin pian kuin hän oli liittynyt omiinsa. Caesar oli taas
puolestaan tietoinen siitä, että hänen oli vaikeata olla noudattamatta
Auleteen testamenttia, joka määräsi Ptolemaioksen Kleopatran
kanssahallitsijaksi, jos Ptolemaios oli roomalaisten voiton hetkellä
vielä hänen suojeluksessaan. Kuninkaan kyyneleistä ja hätääntyneistä
kunnioituksen- ja kuuliaisuudenlupauksista ei siis välitetty, vaan
hänet saateltiin viipymättä palatsista riemuitsevien aleksandrialaisten
huomaan, kun taas nuorempi veli, jolle Caesar oli lahjoittanut
turvallisen etäällä olevan Kyproksen valtaistuimen, jäi Kleopatran
keralla roomalaisten valvontaan.

Syyriasta lähtenyt armeija saapui pian Egyptin itärajalle, valtasi
rynnäköllä Pelusiumin ja joutui taisteluun kuninkaan joukkojen kanssa
lähellä Niilin suistoa. Egyptiläiset lyötiin helposti, ja voittajat
marssivat suiston itäreunaa seuraten Memphistä kohti (nykyisen
Kairon lähellä), jonka alapuolella menivät sitten Niilin poikki
länsirannalle. Nuori Ptolemaios, joka ei odottanut armoa Caesarilta,
asettui urhoollisesti johtamaan niitä joukkoja, joita ei välttämättä
tarvittu palatsin piiritykseen, ja marssi suiston poikki mitelläkseen
miekkaansa Mithridateen ja hänen liittolaistensa kanssa. Mutta hän
oli tuskin ehtinyt lähteä kaupungista, kun Caesar purjehti satamasta
niin monen miehen keralla, kuin mitä laivue suinkin saattoi kuljettaa,
ja suuntasi matkan itään, ikäänkuin hän olisi aikonut Canopukseen
tahi Pelusiumiin. Pimeän tultua hän kääntyikin sitten päinvastaiselle
suunnalle ja laski joukkonsa maihin autiolle rannikolle joitakin
penikulmia Aleksandriasta länteen. Siten hän vältti Egyptin laivaston
ja osoitti, että hän oli ollut koko piiritysajan täysin esteetön
liikkumaan merellä miten tahtoi. Hän marssi sitte erämaan läntistä
reunaa pitkin sisämaahan, kuten hänen ystävänsä marssivat itäistä, ja
yhdytti heidät suiston kärjessä jonkun matkaa Memphiksestä pohjoiseen
ja kääntyi viivyttelemättä takaisin egyptiläisten lähestyvää armeijaa
ahdistamaan. Heidän tulostaan kuultuaan Ptolemaios varustautui lujaan
asemaan erään kunnaan juurelle, niin että Niili oli vasemmalla
sivustalla, suo oikealla, ja eräs kanava edessä, mutta kun oli
tapeltu kaksi päivää, murtautuivat liittolaiset saartoliikkeellä
hänen leiriinsä ja saavuttivat täydellisen voiton. Saartoliikkeen
suoritus oli uskottu eräälle Carfulenus-nimiselle upseerille, joka
kaatui sitten Mutinassa Antoniusta vastaan taistellessaan. Ptolemaios
näyttää hänen lähestyessään hypänneen yhteen rannalle varatuista
veneistä, mutta hänen esimerkkiään noudattavien pakolaisten suuri
paljous painoi veneen upoksiin, eikä nuorta kuningasta nähty senjälkeen
enää milloinkaan hengissä. Kerrotaan, että hänen ruumiinsa tunnettiin
myöhemmin kultaisesta haarniskasta, joka hänellä oli yllään, ja
jonka paino oli epäilemättä syynä hänen pikaiseen kuolemaansa. Hänen
traagillinen loppunsa viidentoistavuotiaana ratkaisi erään hyvin
pulmallisen kysymyksen, sillä jos hän olisi joutunut vangiksi,
olisi Caesarin täytynyt joko armahtaa hänet ja julistaa hänet isän
testamentin mukaisesti Kleopatran kanssahallitsijaksi tahi viedä hänet
vankina Roomaan ja luovuttaa hänet triumfin päätyttyä teloittajille,
kuten oli tapana. Poika tiesi kohtalonsa jo silloin, kun hän kyynelin
rukoili saada jäädä palatsiin, ja hänen äkillinen menehtymisensä Niilin
mutaisiin vesiin päätti kalvavan tuskan, jossa hän oli varmaankin
viime ajat elänyt, tietoisena siitä, että hän oli Caesarin hillittömän
kunnianhimon tiellä, ja että häntä odotti varma kuolema.

Caesar lähti ratsuväkineen viipymättä paluumatkalle ja marssi
maaliskuun 27 p. 47 e.Kr. [meidän ajanlaskumme mukaan jolloinkin
tammikuussa] voittosaatossa Aleksandriaan, joka otti hänet vastaan
portit avoinna. Surupukuun pukeutuneet asukkaat rukoilivat häneltä
armeliaisuutta ja anteeksiantoa ja lähettivät hänelle jumaliensa
kuvia täydellisen alistumisensa merkiksi. Prinsessa Arsinoe ja
Ganymedes luovutettiin hänelle vankeina, minkä jälkeen hän ratsasti
loistokulkueessa kaupungin halki palatsiin, jossa Kleopatra otti hänet
vastaan voittoisana sankarina ja pelastajana.




VII. CAESARIONIN SYNTYMÄ JA CAESARIN LÄHTÖ EGYPTISTÄ


Ptolemaioksen kuolema ja Aleksandrian alistuminen lopettivat sodan, ja
palatsiin jälleen kotiutunut Caesar sai vihdoinkin aikaa ryhtyä Egyptin
asioiden järjestelyyn, tehtävä, jota sota oli niin kauan viivyttänyt.
Kleopatran pieni veli, nuorempi Ptolemaios, oli vain yhdentoistavuotias
poikanen, joka ei näytä osoittaneen sellaisia ilmeisen älykkyyden tahi
luonteen lujuuden merkkejä, että hän olisi käynyt vastenmieliseksi
Caesarille tahi sisarelleen, minkä tähden järjestettiin niin, että
hänet asetettaisiin valtaistuimelle kuolleen veljensä tilalle
nimelliseksi kuninkaaksi ja Kleopatran puolisoksi. Kuten muistettaneen,
Caesar oli lahjoittanut Kyproksen tälle pojalle ja hänen sisarelleen
Arsinoelle, mutta nyt, kun viimemainittu oli vankina ja epäsuosiossa
ja edellinen liian nuori aikaansaadakseen pahennusta Egyptissä, ei
heitä pakotettu lähtemään saarikuningaskuntaansa. Aleksandrialaisia
kohtaan, joiden kapina oli ollut hänelle kuin parhainta ajanvietettä,
silloin kun hän oli alkanut toteuttaa Kleopatran suhteen tekemäänsä
päätöstä, Caesar oli lempeä ja katsoi toisissa kaupunginosissa tehdyn
suuren tuhon riittävän rangaistukseksi. Juutalaisille hän kuitenkin
myönsi samat oikeudet, kuin kreikkalaisilla oli, heidän viime
sodassa antamansa avustuksen palkinnoksi, askel, jonka on täytynyt
jonkin verran närkästyttää asukkaiden enemmistöä. Sitten hän perusti
vakinaisen roomalaisen miehitysarmeijan Kleopatran ja tämän pikku
veljen tukemiseksi ja järjestyksen valvomiseksi Aleksandriassa ja
koko maassa. [Nyt Egyptissä olevan brittiläisen miehitysarmeijan
tehtävä oli alkuperäisesti aivan sama. Sen tuli tukea khediviä ja
valvoa järjestystä.] Tämän armeijan muodostivat ne kaksi legioonaa,
jotka olivat olleet Caesarin kanssa palatsiin saarrettuina, ja sen
päälliköksi Caesar nimitti erään taitavan upseerin, nimeltä Rufinus.
joka oli omien ansioidensa nojalla ylennyt tavallisesta rivimiehestä
tähän asemaan, ollen alkuperäisesti Caesarin omia vapautettuja.
Yleensä selitetään, että Caesar luovuttamalla päällikkyyden Rufinuksen
kaltaiselle ammattisoturille eikä kenellekään senaattiin kuuluvalle
henkilölle, osoitti ylenkatsovansa Egyptiä, mutta itse olen sitä
mieltä, että hän teki sen vain saadakseen hoitaa Egyptin asioita
täysin omintakeisesti, sillä Rufinus oli epäilemättä hänen miehensä.
Emme tiedä, miten Gabiniuksen joukoille kävi, jotka olivat taistelleet
Caesaria vastaan, mutta on todennäköistä, että ne hajoitettiin toisiin
maihin sijoitettuihin legiooneihin.

Nyt oltiin huhtikuussa [meidän ajanlaskumme mukaan helmikuussa],
ja Caesar oli viipynyt Egyptissä seitsemättä kuukautta. Hän oli
luultavasti ensin aikonut palata Roomaan marraskuussa, mutta
aleksandrialaisten vihamielisyys ja sittemmin palatsin piiritys
olivat antaneet hänelle hyväksyttävän syyn jäädä edelleen Kleopatran
luo. Luonteeltaan henkilönä, joka oivalsi tilaisuudet ja osasi
hyötyä niistä, hänessä oli näiden kuukausien aikana herännyt kiihkeä
mielenkiinto Egyptin asioita kohtaan, ja kuten olemme nähneet,
olivat ne ja hänen kiintymyksensä kuningattareen vallanneet hänen
mielensä kokonaan. Sodan päättyminen ei merkinnyt hänelle tämän
mielenkiinnon loppumista, vaan pikemmin suunnitelmien toimeenpanon
alkua. Mahdollisuuksien, jotka olivat nyt hänellä tarjona laajaan
hyötymiseen Egyptistä, on täytynyt antaa hänelle paljon ajattelemista.
Kleopatra oli epäilemättä kertonut hänelle maansa ihmeistä, joita
hän ei ollut vielä milloinkaan päässyt itse toteamaan. Caesar oli
kuullut häneltä Niilin laakson rikkaudesta ja saanut siitä näkyväisiä
todistuksia, ja marssiessaan suiston halki hänen oli täytynyt huomata
se itsekin. Ala-Egyptin penikulmittain jatkuvat viljavainiot ovat
näky, joka vaikuttaa jokaiseen, ja Caesar oli epäilemättä kuullut
puhuttavan myös ylisen Niilin vauraudesta, maasta, jonka rauhallisella
ja lainkuuliaisella väestöllä oli aikaa korjata kolme satoa vuodessa
ja rakentaa suuria temppeleitä jumalilleen ja palatseja ylimyksilleen.
Egyptin vuotuisen viljaveron, joka maksettiin luonnossa, on täytynyt
nousta noin kuuteensataanseitsemäänkymmeneenmiljoonaan hehtoon
vuodessa, määrä, joka saatiin Augustuksen aikana, ja tämän seikan, jos
minkään, on täytynyt herättää Caesarissa ahneutta.

Hän oli todennäköisesti kuullut myös Indian kaupasta, joka oli jo
alkanut kukoistaa ja jolla tuli olemaan joitakin vuosia myöhemmin
mitä suurin merkitys, ja hänelle oli epäilemättä kerrottu Etiopiasta,
Egyptin takana olevasta melkein satumaisesta maasta, josta Niilin vedet
tulivat. Egypti oli aina ollut houkutteleva maa, yhtä mielenkiintoinen
sekä keinottelijoille että valloittajille, ja ne kunnianhimoiset
suunnitelmat, jotka olivat saaneet kaikki sen valloittajat innostumaan,
panivat varmaan Caesarinkin mielikuvituksen liikkeelle, aivan samoin
kuin ne olivat lumonneet Aleksanteri Suuren kolmesataa vuotta
aikaisemmin. Tuntien, että hänen tehtävänsä Galliassa ja luoteessa
oli nyt ainakin pääasiallisesti suoritettu, hän on ehkä voinut hautoa
Rooman aseiden kiidättämistä Etiopian etäisimpiin osiin, menoa Punaisen
meren poikki Arabiaan, tahi Aleksanteri Suuren lailla tunkeutumista
Indiaan ja idän ihmeellisiin valtakuntiin. Samoinhan unelmoi
kahdeksantoistasataa vuotta myöhemmin Napoleon Bonapartekin armeijansa
marssittamisesta Egyptin halki Hindustaniin, ja samoin kohdisti
Englantikin pyrkiessään säilyttämään rakastetun Indiansa (kuten
Kinglake kirjoitti profeetallisesti vuonna 1844) katseensa Niilin
laaksoon, jonka se saikin lopulta haltuunsa ikäänkuin toivomuksen
passiivisen voiman vaikutuksesta. Kreikkalaiset olivat jo kauan
otaksuneet, että Niili virtasi idästä aina Indian ylängöiltä saakka,
ja Egyptiä pidettiin niinäkin aikoina, joita tässä nyt käsittelemme,
idän porttina. Aleksandrian — Indian kauppatien maine kasvoi vuosi
vuodelta. Kauppiaat matkasivat Niiliä ylös Koptoksen kaupunkiin, sieltä
karavaaneissa erämaan poikki Berenicen satamaan, ja sieltä laivalla
Muzirisiin, joka on Indian länsirannikolla nykyisen Kalkutan ja Mysoren
lähellä. On mahdollista, että kaukaisen valloitus- ja tutkimusretken
viehätys, johon Egypti oli maantieteellisen asemansa nojalla
johdattanut niin monta miestä, oli saanut Caesarinkin valtoihinsa, ja
että hän antoi ajatustensa vaeltaa kauppiaiden mukana Itään meneviä
suuria teitä. Hänen on täytynyt ottaa huomioon se seikka, että vielä
kukistamattomat partialaiset tekisivät marssin Aasian poikki Indiaan
mitä vaikeimmaksi ja vaarallisimmaksi yritykseksi, ja sentähden jonkin
verran epäillä, kykenikö hän sitä tietä seuraten saavuttamaan saman
menestyksen kuin Aleksanteri Suuri; mutta täältä Egyptistä vei Indiaan
tie, jota saattoi seurata vakavammatta vaaratta. Kauppiaat lähtivät
Berenicestä Egyptin rannikolta heinäkuun puolivälissä ja saapuivat
Indian länsirannikolle syyskuun puolivälissä; ja olisi todellakin
kummallista, ellei Caesar olisi ainakin jonkin verran ajatellut
mahdollisuutta viedä armeijansa tätä tietä maihin, jotka Aleksanteri,
hänen ihanteensa, oli aikoinaan valloittanut.

Monet tämmöiset mahdollisuudet askarruttivat varmasti hänen mieltänsä
ja olivat ehkä osaltaan vaikuttimena hänen haluunsa viipyä vielä
jonkin aikaa tässä mielenkiintoisessa maassa, mutta oli eräs toinenkin
ja vielä painavampi syy, joka vaati häntä jäämään Egyptiin vielä
muutamiksi viikoiksi. Kleopatra oli tulemaisillaan äidiksi. Seitsemän
kuukautta oli kulunut niistä lokakuun päivistä, jolloin Caesar oli
niin kiihkeästi ryhtynyt kuningattaren sydäntä valloittamaan omia
hankkeitaan edistääkseen, ja nyt piti kohdakkoin tämän lemmensuhteen
hedelmä, heidän lapsensa, laskettaman hänen käsivarsilleen.
Vaikka hän olikin vanha viettelijä, näyttää kuitenkin siltä, että
tilanne oli hänestä erilainen kuin ne, joissa hän oli ennen ollut.
Kleopatra oli loistavalla älyllään, hilpeydellään, käytöksensä
ainutlaatuisella viehkeydellään, puuttumattomalla rohkeudellaan ja
rajattomalla optimismillaan onnistunut säilyttämään hänen rakkautensa
ja kiintymyksensä kaikki nämä kuukaudet, jotka he olivat yhdessä
viettäneet, ja tehnyt samalla Caesarin luonteen hellempäänkin puoleen
vaikutuksen, jota tämä ei voinut vastustaa. Hän tahtoi olla Kleopatran
luona hetkellä, jolloin aika täyttyi, ja sitäpaitsi on todennäköistä
(sillä Caesarin toimenpiteillä oli yleensä sekä käytännölliset että
tunnevaikutteensa), että hän toivoi nyt saavansa perillisen maalliselle
vallalleen ja asemalleen, joka oli tuleva siten täysin laillistetuksi.
Hänen pitkä seurustelunsa kuningattaren kanssa oli muuttanut
suuresti hänen katsantokantaansa, eikä minun mielestäni voitane
juuri epäilläkään, etteikö hän suunnannut ajatuksiaan kiihkeästi
tulevaisuuteen aavistellen uusia vaiheita ja suuria muutoksia
elämässään.

Hän oli nyt Kleopatran toivomuksesta suostunut siihen, että hänet
tunnustettiin Egyptissä kuningattaren jumalalliseksi puolisoksi,
Jupiter Ammoniksi ihmiseksi tulleena. Heidät oli vihitty jonkinlaiseen
avioliittoon, ja ainakin Egyptin kansan, arvostelevia aleksandrialaisia
ehkä lukuunottamatta, oli pakko tunnustaa heidän liittonsa lailliseksi.
Lapsen lähenevä syntyminen oli pakottanut Kleopatran ilmaisemaan
suhteensa Caesariin ja samalla osoittamaan alamaisilleen, ettei hän,
heidän kuningattarensa, ollut vain pelkkä roomalaisen seikkailijan
rakastajatar. Niinpä hän oli alkanutkin heti veljensä ja muodollisen
puolisonsa Ptolemaios XIV:n kuoltua levittää uskomusta, että Julius
Caesar oli itse Egyptin ylijumala ihmiseksi tulleena, ja että pian
syntyvä lapsi oli jumalallisen liiton hedelmä. Temppelien seinille,
kuten esim. Hermonthisissa Theben lähellä, veistettiin korkokuvia,
joissa Kleopatran nähdään keskustelevan ihmishahmossa esiintyvän
Ammon-jumalan kanssa, ja joissa jumalien kuvataan avustavan lapsen
taivaallista syntymistä. Vanhassa Egyptissä oli käytetty samantapaista
mytologista todistelutapaa varhaisempienkin hallitsijoiden syntymään
nähden, kuten Hatshepsutista (1500 e.Kr.) ja Amenhotep III:sta (1400
e.Kr.), mainitakseni kaksi valaisevaa esimerkkiä. Tapauksissa, jolloin
sitä tiedetään käytetyn, oli lapsen kuninkaallinen syntyperä epävarma,
ja silloin keksittiin ja otettiin käytäntöön tämä tarina jumalallisesta
kanssakäymisestä. Kleopatran aikana se oli papiston johtamille
egyptiläisille siis vanhastaan tunnettua eikä millään tavalla
kummastuttavaa tahi outoa. Kleopatran myöhempinä hallitusvuosina
sattui tapahtumia, joiden katsottiin johtuvan tästä yliluonnollisesta
suhteesta, ja onpa meille säilynyt eräs kirjoituskin, joka on hakattu
»Kleopatran ja Ammonin liiton kahdentenakymmenentenä vuonna».

Caesar oli siis täysin myöntyväinen siihen, että häntä pidettiin
Egyptissä jumaluusolentona. Hänen sankariaan, Aleksanteri Suurta, oli
samoin pidetty jumalana, ja Aleksanteri oli julistautunut Ammonin
pojaksi ja antanut veistää itsestään kuvan, jossa hänellä oli oinaksen
sarvet, tämän jumalan merkit, ohimoilla. Vaikka Caesarin usko jumaliin
oli silmäänpistävän heikkoa, oli hän aina kerskaillut jumalallisesta
syntyperästään, koska hänen sukunsa juonti alkunsa Juluksesta, jonka
isä, Aeneas, oli Anchiseen ja Venuksen poika, ja sentähden on täysi syy
otaksua, että Kleopatra koetti taivuttaa ja saada hänet ajattelemaan
ja uskomaan olevansa todellakin maan päälle tullut jumala. Kleopatra
itse hallitsi Egyptiä jumalallisen oikeuden nojalla eikä katsonut
olevan mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut auringonjumalan
edustaja maan päällä, välittäjä ihmisen ja hänen luojansa välillä.
Egyptiläiset, joskaan eivät aleksandrialaiset, heittäytyivät
kasvoilleen hänet nähdessään ja tervehtivät häntä jumalana, aivan
samoin kuin heidän esi-isänsä olivat tervehtineet muinaisia faaraoita.
Häntä oli sanottu varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen jumalaksi, ja
oli ihan luonnollista, että häntä nimitettiin Egyptin temppeleissä
kuolemattomaksi. Ne, jotka tulivat hänen seuraansa, osallistuivat
hänen jumalallisuudestaan, ja hänen seuralaisensa olivat pyhiä hänen
egyptiläisten alamaistensa silmissä. Caesarista tuli hänen puolisonaan
siten jumala; ja heti kuin heidän liittonsa oli virallisesti
vahvistettu, omaksui hän julkisestikin, _ex officio_, jumalallisen
olennon luonteen. Saamme pian nähdä, kuinka hän Roomaankin tultuaan
piti itseään tavallista kuolevaista korkeampana olentona ja kuinka
hän oman etunsa kannalta luopui entisestä epäuskostaan kuolemattomia
kohtaan ja julistautui vähää ennen kuolemaansa julkisesti maan päälle
tulleeksi jumalaksi. Nämä kummastuttavat uskomukset eivät olleet
kuitenkaan vielä tähän aikaan, josta nyt kerromme, kehittyneet
lopullisesti selviksi; ja on todennäköistä, ettei hän oikein tiennyt
itsekään, mitä niistä piti ajatella. Kleopatra oli täyttänyt hänen
mielensä oudoilla ajatuksilla ja imarrellut, vaikkakin luultavasti
tarkoituksetta, hänen turhamaisuuttaan siinä määrin, että jos Caesar
katsoi voivansa myöntää toisen ja paremman maailman olemassaolon, oli
hän samalla valmis uskomaan kuuluvansa siihen ja tulleensa sieltä.
Kleopatra tiesi, että häntä itseään pidettiin jumalana; hän rakasti
Caesaria ja oli tehnyt tästä vertaisensa; hän tiesi vielä, että
Caesarinkin kerrottiin polveutuvan jumalista; ja minusta näyttää,
että hän suhtautumalla siihen kuin selvään asiaan pakotti Caesarin
kohdistamaan huomionsa tähän jumaluuskysymykseen, herättäen hänessä
tunteen, että hän oli jumala, mikä luulo vahvistui seuraavina vuosina
lujaksi varmuudeksi.

Tämä oman jumalallisuutensa käsite, jonka näemme saavan yhä enemmän
sijaa Caesarin mielessä, toi luonnollisesti mukanaan tunteen
itsevaltiaan vallasta, ja herätti halun omaksua kuninkuuden
etuoikeudet. Kleopatra näyttää nyt sanoneen häntä puolisokseen, ja
Egyptissä hänet tunnustettiinkin, kuten olemme jo sanoneet, Kleopatran
lailliseksi puolisoksi. Hän oli jo tavallaan Egyptin kuningas, ja sen,
ettei häntä oltu vielä kruunattu julkisesti faaraoksi, on täytynyt
johtua kokonaan hänen omasta vastahakoisuudestaan sellaisen askeleen
ottamiseen. Egyptiläisten on nyt täytynyt olla hyvin halukkaita
tarjoamaan hänelle Ptolemaioksien valtaistuinta, aivan samoin kuin he
olivat hyväksyneet Archelauksen, Komanan ylimmäisen papin, Berenice
IV:n, Kleopatran sisarpuolen puolisoksi; ja päivinä, jolloin heidän
nuori kuningattarensa oli niin pian tuleva äidiksi, he ovat varmasti
tunteneet vilpitöntä ja kiihkeää halua saada tilanteen järjestetyksi
kuningattaren avioliitolla Caesarin kanssa ja viimeksimainitun
ylentämisellä valtaistuimelle. Mikään ei olisi ollut valtiollisesti sen
onnellisempaa kuin kuningattaren ja Rooman mahtavimman miehen välinen
julkinen avioliitto, ja olemmehan jo nähneet sellaista liittoa pohditun
Gnaeus Pompeiukseen nähden niihin aikoihin, jolloin tämän isä hallitsi
Rooman tasavaltaa. Seikka, että Caesar oli jo ennestään naimisissa,
vaimo asuen Roomassa, ei ollut egyptiläisten mielestä todellinen este.
Hän ei ollut lahjoittanut Caesarille poikaa, minkä tähden avioliitto
voitiin purkaa toisen hedelmällisemmän eduksi. Kleopatran itsensäkin on
täytynyt olla kiihkeän halukas jakamaan Egyptin valtaistuin Caesarin
kanssa, sillä hän näki epäilemättä varsin selvästi, ettei kestäisi
kauan, ennenkuin heistä tulisi koko roomalaisen maailman hallitsijat,
koska Caesar oli jo Rooman yksinvaltias ja tunnustettu diktaattori. Jos
hän saisi Caesarin ottamaan vastaan faaraoiden kruunun, kuten Komanan
Archelaus oli tehnyt, oli täysi syy otaksua, että Caesar koettaisi
saattaa Rooman tarjoamaan hänelle hänen oman maansa valtaistuimen.
Kallistuminen yksinvaltaa kohti oli Roomassa, pääasiallisesti
Pompeiuksen ansiosta, jo sangen ilmeistä, ja sekä Caesarin että
Kleopatran on täytynyt käsittää, ettei heidän tarvinnut kauan odottaa,
ennenkuin heille oli tuossa kaupungissa valtaistuin tarjona, jos he
hoitivat pelinsä taitavasti.

Kleopatra oli kiihkeä isänmaanystävä sikäli, että hän valvoi omaa
ja sukunsa menestystä erittäin innokkaasti, ja hänen on täytynyt
panna mitä suurimmalla tyydytyksellä merkille suunta, johon asiat
kehittyivät. Miehestä, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä,
saattoi tulla milloin hyvänsä Rooman ja sen alueiden todellinen
hallitsija, ja lapsi, jonka hän pian lahjoittaisi hänelle, oli silloin
oleva, jos se oli poika, koko maailman perillinen. Hänen sukunsa oli
vuosikausia pelännyt, että Rooma pyyhkäisisi sen olemattomiin ja
liittäisi hänen valtakuntansa tasavaltaan, mutta nyt oli ilmestynyt
sellainen mahdollisuus, että Egyptistä ja niistä maista, joiden
porttina Niilin laakso oli, saattoi tulla yhdenvertainen Rooman kanssa
maailman kansojen suuressa yhteensulattamisessa. Muistettakoon, ettei
Rooma ollut vielä valloittanut Egyptiä, vaan että Egypti oli tällä
hetkellä rikkain ja tärkein maa tasavallan ulkopuolella. Kaikki
aleksandrialaiset ja egyptiläiset uskoivat itse olevansa maailman
ensimmäinen kansa, minkä tähden unelma, että Egypti saattoi näytellä
pääosaa egyptiläis-roomalaisessa valtakunnassa, ei ollut Kleopatrasta
millään tavalla eriskummallinen.

Hänelle oli nyt selvää, miten hänen tuli menetellä. Hänen täytyi
koettaa saada Caesarin mieltymys säilymään ja samalla mitä suurimmalla
huolella vaalia niitä yksinvaltaan kohdistuvia pyyteitä, jotka
alkoivat orastaa hänen mielessään. Hänen täytyi kiinnittää Caesar
itseensä niin lujasti, että kun aika tuli, hän oli nouseva maailman
valtaistuimelle yhdessä hänen kanssaan; hänen piti osoittaa Caesarille
valtansa koko laajuus ja kuninkuutensa loisto ja pitää hänet aina siitä
tietoisena, niin että vain hänen verensä, eikä kenenkään muun, oli
Caesarin mielestä sopiva sekoitettavaksi hänen omaansa sitä ainoata
kuningassukua luotaessa, joka oli hallitseva koko maailmaa.

Näyttää siltä kuin lähestyvä äitiys olisi tyynnyttänyt hänen luonteensa
hurjuutta ja kunnianhimoiset suunnitelmat kohottaneet hänen mielensä
tasolle, josta hänen on täytynyt silmäillä halveksivasti aikaisempia
taistelujaan hukkunutta Ptolemaiosta, mestattua Potheinosta, murhattua
Achillasta ja lainsuojattomaksi julistettua Theodotosta vastaan. Hän,
Kleopatra, oli auringon tytär, kuun sisar ja taivaallisten olentojen
sukulainen; hänellä oli puolisona Venuksen ja Olympon jumalien
jälkeläinen, ja heidän liittonsa vielä syntymätön hedelmä oli totisesti
oleva sekä maan että taivaan kuningas.

Historioitsijat ovat, sekä vanhat että nykyiset, siinä yhtä mieltä,
että Kleopatra oli sielullisesti poikkeuksellisen voimakas nainen.
Hänen luonteensa oli oikullisuudestaan huolimatta yhtä luja kuin
hänen henkilöllisyytensä oli tarmokas; vetoaminen suuren roomalaisen
korkealle tähtäävään kunnianhimoon ei ollut hänelle varmastikaan
lainkaan vaikeata. Kun tilanne niin vaati, käyttäytyi hän arvokkaasti,
vanhan kuningassuvun jälkeläiselle sopivalla tavalla, ja hänen
olemuksensa kuninkaallisuus ilmeni hänen hullutteluissaankin. Hän
vaikutti naiselta, joka ihannoi aina yksinvaltiuden loistoa, eikä
hänen tässä suhteessa Caesariin tekemäänsä vaikutusta saa jättää
huomioonottamatta. Caesarin kaltainen mies ei voinut elää kuutta
kuukautta läheisessä suhteessa kuningattareen, tuntematta jossakin
määrin kuninkuuden komeutta. Kleopatra edusti yksinvaltiutta sen
täydellisimmässä muodossa; hänen sanansa oli Egyptissä laki. Hänen
kuninkaallisen elämäntapansa sävy on jo sinänsä varmasti antanut
Caesarille uutta ajattelemisen aihetta, ja Caesarin luonteen sen
piirteen, joka sai hänet inhoamaan pelkkää ajatustakin joutua
jonkun toisen alaiseksi, on täytynyt saada hänet seuraamaan
yksinvaltiaan kuningattaren toimintaa vilpittömällä ihailulla ja
kalvavalla kateudella. Kleopatran hovissa oli epäilemättä kerrottu
tarinoita muinaisista faaraoista ja Aleksandrian kuninkaista, ja on
todennäköistä, että niistä oli jäänyt yhtä ja toista Caesarin mieleen.
Kleopatran katsantokannan, joka on kuninkaallisimpia mitä voi ajatella,
on täytynyt jo pelkällä outoudellaan vaikuttaa häneen.

Egyptin kuningattaren vaikutuksen alaisena ja oman rajattoman
kunnianhimonsa kannustamana Caesar alkoi siten vähitellen vakavasti
ajatella maailmanvallan luomista, jota hän hallitsisi kuninkaana,
ja kuningassuvun perustamista, joka tulisi istumaan korkeimmalla
maallisella valtaistuimella. Hänen on täytynyt ilmeisesti oivaltaa,
että kuninkaat hallitsivat kuninkaallisen verensä oikeudella, ja
ettei hänen verensä, vaikka se olikin jaloa ja vaikka sen sanottiin
olevan jumalallista syntyperää, ollut sellaista, joka olisi antanut
hänen jälkeläisilleen kiistämättömän vallan alamaistensa yli. Monien
kuninkaiden jälkeläisellä on kuninkuuteen oikeus, jota valloittajan
poika ei saa, olipa hänen syntyperänsä kuinka kuninkaallinen hyvänsä.
Niin ajatteli Napoleonkin, kun hän nai itävaltalaisen prinsessan ja
perusti maahansa hallitsijasuvun käyttämällä hyväkseen toisesta maasta
tuotua kuninkaallista verta. Silmäillessään siis ympärilleen tätä
ajatusta mielessään hautoen Caesar ei olisi juuri voinut valita ketään
muuta kuin Kleopatran sukunsa esiäidiksi. Roomalaisia kuningassukuja
ei ollut enää ainoatakaan olemassa, ja sentähden oli kreikkalainen
paras, vaikkakaan ei ainoa mahdollinen; ja Egyptin Ptolemaiokset
olivat puhtaita makedonialaisia, jotka polveutuivat kansan käsityksen
mukaan, joskaan eivät todellisuudessa, Caesarin sankarin, Aleksanteri
Suuren kuninkaallisesta suvusta. Hän on voinut niin ollen kehitellä
hyvinkin innostuneesti ajatusta, että Rooman tulevat hallitsijat
tulivat istumaan perinnöllisen oikeuden nojalla myös Egyptin vanhalla
valtaistuimella, ja samoin on epäilemättä Kleopatraakin innoittanut
ajatus, kuinka tulevat faaraot, jotka olivat hänen lihaansa ja
vertansa, hallitsivat Roomaakin perinnöllisen oikeuden nojalla.

Kleopatran oli välttämättä saatava itselleen aviomies. Hänen
naimisiinmenonsa oli jo siirtynyt yli sen iän, jolloin sellainen askel
olisi ollut otettava, ja liitto hänen hallitsijaveljensä kanssa,
olipa se minkälainen hyvänsä, ei voinut olla muuta kuin muodollinen.
Caesar oli ilmestynyt hänen elämäänsä, hurmannut hänen nuoren mielensä
ja tullut hänen lapsensa isäksi — on siis aivan luonnollista, että
hän koetti kaikilla keinoilla, mitä hänellä oli käytettävissä,
tehdä Caesarin elinkautiseksi puolisokseen, sekoittaen siten omaan
kuninkaalliseen sukuunsa Rooman jalointa verta. Ei ole epäilystäkään,
etteikö hän aikonut, onnistuipa hänen tehdä Caesarista itsestään
Egyptin faarao tahi ei, antaa Egyptin valtaistuinta heidän lapselleen,
jonka Ptolemaios-nimeen hän olisi lisännyt Caesarien sukunimen. Sitä
ajatellen voitaneen sanoa, vaikka tämä väitteeni näyttääkin ensin
kummastuttavalta, että Rooman keisarikunnan synty oli sangen suuressa
määrin Egyptin kuningattaren ansiota, sillä Caesarin ja Kleopatran
liitto oli monessa suhteessa keisariuden kehto.

Nämä toistaiseksi vielä haaveina kangastelevat suunnitelmat ilmenivät
kuitenkin sangen selvinä ja todellisina Caesarin kiihkossa saada
tietää, oliko odotettu pienokainen tyttö vai poika; ja näyttää
hyvin todennäköiseltä, että hänen päätöksensä jäädä vielä Egyptiin
johtui pääasiallisesti hänen halustaan viipyä Kleopatran luona niin
kauan, kunnes tähän kysymykseen oli saatu vastaus. Tämä ja isän
vastuunalaisuus, jota hän tunsi nyt ehkä ensimmäisen kerran koko
huikentelevaisen elämänsä aikana, saivat hänet siirtämään Roomaan
paluunsa tuonnemmaksi. Hän näyttää osoittaneen mitä suurinta hellyyttä
kuningattarelle, jota hän alkoi pitää vaimonaan, ja hän tahtoi
epäilemättä vilpittömästi olla hänen luonaan sen kovan koetuksen
hetkellä, jonka tuo nuori ja hentorakenteinen tyttö sai nyt ensi
kerran kokea. Historioitsijoiden on ollut tapana väittää Caesarin
viipymisen Egyptissä, sen jälkeen kuin sota oli päättynyt ja Egyptin
asiat saatu järjestykseen, johtuneen aistillisuuden hurmasta, ja
kuningattaren pitäneen häntä vankinaan taidokkaalla lemmenleikillä
ja henkilöllisyytensä hekumallisella viehätysvoimalla. Tässä on
jätetty eräs elämään välittömästi sisältyvä luonnollinen asia
huomioonottamatta. Nainen, joka on antamaisillaan ihmiskunnalle sukunsa
suuren lahjan, ei kykene eikä halua nostattaa rakastajansa kuumeisia
intohimoja. Hänen tilansa saa miehen osoittamaan kiintymyksensä
hellempiä puolia. Miehen vastuunalaisuus ilmenee huomaavaisuutena,
mielenkiintona, myötätuntona ja kiitollisuutena, ja on aivan järjetöntä
otaksua, että jokin sellainen intohimo, jonka vallassa Caesarin
ajatellaan silloin olleen, olisi ollut missään suhteessa määräävä
hänen käytökselleen. Jos voima, joka pidätti häntä Egyptissä, oli
rakkautta, oli se miehen rakkautta vaimoaan kohtaan, isäksi tulevan
miehen kunnioitusta naista kohtaan, joka oli pian maksava veronsa
luonnolle hänen tahtoonsa mukauduttuaan. Mutta kuten olemme jo nähneet,
rakkaus ei ollut ainoa tekijä, joka pidätti häntä Egyptissä. Niitä oli
muitakin. Oli kunnianhimoa, yhä korkeammalle tähtääviä pyyteitä, uusien
valloitusten suunnitteluja ja ylinnä haave hallita kuninkaana omalla
perustamallaan valtaistuimella, seuraajina ikuisiksi ajoiksi hänen omat
jälkeläisensä, kaikki hänen omaa lihaansa ja vertansa.

[Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar lähti Egyptistä ennen
Caesarionin syntymää, mutta tämä mielipide on siihen katsoen,
että Appianus »anoo hänen viipyneen Egyptissä yhdeksän kuukautta,
näyttänyt minusta aina väärältä, sillä on varmasti enemmän kuin
sattuma, että hän, kohdattuaan Kleopatran edellisessä lokakuussa,
siirsi lähtönsä juuri siihen kuukauteen, jona Kleopatran piti tulla
äidiksi. Plutarkhoksen maininnan voitaneen tulkita tarkoittavan sitä,
että Caesar lähti Syyriaan poikansa syntymän jälkeen. Ja ajattelen,
että Ciceron huomautus eräässä vuoden 47 e.Kr. kesäkuussa päivätyssä
kirjeessä jostakin vakavasta esteestä, joka pidätti Caesaria lähtemästä
Aleksandriasta, tarkoittaa juuri sitä tapausta, jota Caesar odotti.
Ne, jotka sanovat, ettei Caesar viipynyt Egyptissä yhdeksää kuukautta,
asettuvat kielteiselle kannalle niiden kirjailijoiden totuudessa
pysymiseen, jotka kertovat Caesarin tehneen retken Niiliä ylös, eivätkä
ota huomioon Appianuksen todistusta, että diktaattorin vierailu kesti
yhdeksän kuukautta. Caesarionin seitsemännentoista syntymäpäivän
juhliminen viittaa vielä kaiken muun lisäksi siihen, että hän oli
syntynyt heinäkuun alussa eikä myöhemmin.]

Toivottua tapahtumaa odotellessaan Caesar ei halunnut olla toimettomana
Aleksandrian palatsissa. Hän tahtoi itse todeta sen maan rikkaudet,
joka oli katsottava hänen vaimonsa myötäjäisiksi, ja sentähden hän
päätti tehdä rauhallisen tutkimusretken Niiliä ylös. Kuninkaallinen
_dahabiyeh_ eli perhealus pantiin siis kuntoon hänelle ja Kleopatralle,
jolle virralla vietettävä joutilas, mutta rattoisa elämä oli
mielenkiintonsa puolesta todennäköisesti hyvinkin terveellistä, ja
sekä Caesarin omille legioonalaisille että huomattavalle lukumäärälle
Kleopatran joukkoja annettiin käsky laittautua valmiiksi sijoittumaan
neljäänsataan Niilin alukseen. Laivojen lukumäärä viittaa, että
retkikuntaan kuului useita tuhansia sotureita, ja näyttää siltä
kuin Caesar olisi aikonut tunkeutua kauas Sudaniin. [Yleensä on
ajateltu, että retki oli vain huvimatka, mutta laivojen lukumäärästä
(Appianuksen mukaan) käy ilmi, että mukana oli paljon joukkoja, joiden
suuruudesta Suetoniuskin puhuu.] Kuninkaallinen alus, _thalamegos_,
kuten kreikkalaiset sitä nimittivät, oli tavattoman suuri monisoutu
[Athenaioksen kuvaamaa thalamegosta ei käytetty tässä tilaisuudessa,
mutta hänen kuvauksestaan saa käsityksen sen ylellisyydestä], jossa
oli pylväspihoja, juhlasaleja, seurusteluhuoneita, makuuhuoneita,
Venukselle ja Dionysokselle pyhitettyjä pyhättöjä, ja eräs
luolantapainen eli »talvipuutarha». Puuaines oli seetriä ja sypressiä
ja koristuksina oli maalauksia ja kultalehtisommitteluja. Sisustus
oli kreikkalainen, erästä ruokailuhallia lukuunottamatta, joka oli
sisustettu egyptiläiseen tyyliin. Muut alukset olivat epäilemättä
kaleereita ja alkuasukasten tavallisia kuljetuslaivoja.

Laivasto siirtyi Aleksandriasta Niilin lähimmän haaran suuhun ja
suuntasi sitten matkansa etelään Memfikseen, jossa Kleopatra näki ehkä
ensimmäisen kerran suuret pyramiidit ja sfinksin. Thebeen, muinaiseen
pääkaupunkiin, joka oli jo melkoisesti rappeutunut, saavuttiin
todennäköisesti noin kolmen viikon kuluttua, ja on luonnollista,
ettei Caesar voinut olla ihmettelemättä sen loistavia temppeleitä
ja muistomerkkejä, jotka kaunistivat Niilin kumpaakin rantaa. On
mahdollista, että Kleopatra antoi juuri hänen ehdotuksestaan siirtää
erään kaukaisen edeltäjänsä suuren obeliskin, joka koristi Luxorin
temppeliä, Aleksandriaan, jossa se pystytettiin lähelle Forumia.
Kantaan hakattiin sitten selostus tästä uudelleenpystyttämisestä. [Se
lahjoitettiin Britannian hallitukselle ja seisoo nyt Thamesin rannalla
Lontoossa. Tunnetaan nimellä Kleopatran neula.] Matkaa jatkettiin
todennäköisesti Assuaniin ja ensimmäisille putouksille saakka, jonne
saavuttiin noin neljän tai viiden viikon kuluttua Aleksandriasta
lähdön jälkeen, ja näyttää kuin Caesar olisi sieltä kääntynyt takaisin
pohjoiseen. Suetonius sanoo hänen halunneen kiihkeästi taivaltaa
kauemmaksi Niiliä ylös, mutta että joukot olivat vastahakoisia ja
niskoitteluun valmiita, mikä ei ole lainkaan kummallista, sillä alusten
kiskominen putouksia ylös olisi vaatinut suunnattomia ponnistuksia. Ja
kuumat etelätuulet, jotka puhaltavat usein keväisin, olisivat lisäksi
tuntuvasti vaikeuttaneet matkan tekoa. Lämpö voi tähän vuodenaikaan
kohota aivan äkkiä Egyptin miellyttävän talven lenseydestä kesän
sietämättömiin korkeuksiin ja hellettä saattaa kestää neljä viisi
päivää.

Oli miten oli, Caesar kääntyi paluumatkalle saatuaan nähdä maan
rikkauden ja hedelmällisyyden ja hankittuaan alkuasukkailta epäilemättä
kaikki saatavissa olevat tiedot kauppateistä Niililtä Bereniceen,
Indiaan, Meroeen. Napataan ja Etiopiaan. Retkikunta saapui takaisin
Aleksandriaan oltuaan matkalla todennäköisesti noin yhdeksän tahi
kymmenen viikkoa — toisin sanoen kesäkuun lopulla, ja minusta näyttää,
että Kleopatran aika täyttyi heinäkuun ensimmäisellä viikolla.

Lapsi oli poika ja niin ollen ihastuneen isän toivottu perillinen,
jonka egyptiläiset tunnustivat heti kuningattarensa ja Caesarina
ilmestyneen Ammon-jumalan lailliseksi lapseksi. Pienokaiselle
annettiin nimeksi Caesar, kotipiirissä Caesarion, joka on saman sanan
kreikkalainen diminutiivimuoto, mutta virallisesti hän oli tietysti
nimeltään Ptolemaios, tämän nimen kuudestoista ja viimeinen kantaja.
Eräässä kaksikielisessä kirjoituksessa, jota säilytetään nyt Turinissa,
viitataan häneen sanoilla »Ptolemaios, jota sanotaan myös Caesariksi»,
huomautus, joka toistuu usein egyptiläisissä kirjoituksissa.

Diktaattorilla ei ollut enää aikaa viipyä Egyptissä. Viime
kuukausina hän oli karkoittanut Rooman asiat mielestään eikä ollut
edes vaivautunut kirjoittamaan mitään määräyksiäkään sikäläiselle
hallitukselle. Mutta nyt hänen oli luotava se maailmanvalta, josta
tämä Kleopatran seurassa vietetty talvi oli saanut hänet unelmoimaan,
ja toimenpiteet, joihin hänen tuli ensiksi ryhtyä, olivat Välimeren
takaiset sotaretket; Partia oli nujerrettava ja lopuksi valloitettava
India. Sitten kuin koko tunnettu maailma oli niin laajalti hänen
vallassaan, että vain Egypti oli alueineen enää Roomasta erillään,
hän julkaisisi äkkiä avioliittonsa tuon maan kuningattaren kanssa,
liittäisi hänen maansa ja sen äärettömät rikkaudet Roomaan ja
julistautuisi maailman ehdottomaksi ja ainoaksi yksinvaltiaaksi.
Suunnitelma oli loistava ja suuren miehen mittainen. Ja kuten saamme
pian nähdä, ei ole juuri mitään syytä epäillä, etteivätkö nämä
häikäisevät unelmat olisi tosiasiallisesti toteutuneet, elleivät
hänen vihollisensa olisi murhanneet häntä juuri niiden toteutumisen
aattona. Nykyiset historioitsijat selittävät yksimielisesti, että
Caesar haaskasi aikaa Egyptissä viipyessään ja uhrasi kuhertelulle
viikot ja kuukaudet, jotka olisi pitänyt käyttää maailman asioiden
järjestämiseen. Näitä yhdeksää kuukautta ei kuitenkaan tuhlattu,
kaukana siitä, vaan ne kulutettiin tosiasiallisesti juuri Rooman
keisarikunnan luomisessa. Caesar sortui kyllä itse murhaajien
puukkoihin, mutta, kuten tulemme näkemään, hänen suunnitelmansa eivät
rauenneet. Kleopatra kehitti niitä edelleen Antoniuksen avulla, ja
Octavianus toteutti ne lopulta.

Purjehtiessaan Aleksandrian Isosta satamasta Caesarin on täytynyt
kohdistaa terävät, harmaat silmänsä erikoisella mielenkiinnolla
palatsin upeisiin rakennuksiin, jotka kohosivat kaupungin edessä
Lochias-niemellä, ja hänen tiukasti sulkeutuneen suunsa ympärillä
on varmaankin karehtinut hänelle tunnusmerkillinen pieni ja
hieman ivallinen hymynhäive, kun hän ajatteli muutosta, jonka
sen ylellisyydessä vietetyt kuukaudet olivat aikaansaaneet hänen
ajatustavassaan. Hänen täytyi olla tulisen kiihkeä pääsemään käsiksi
suureen tehtäväänsä, mutta eräs näky oli siitä huolimatta varmasti
painunut hänen sydämensä syvyyteen — hämyinen huone, jossa Egyptin
onnellinen pikku kuningatar lepäsi nyt niin hiljaisena ja lempeänä,
rinnoillaan vastasyntynyt Caesar, koko maailman kuningaskunnan ainoa
perillinen.




VIII. KLEOPATRA JA CAESAR ROOMASSA


Caesarin toiminta Egyptistä lähdön jälkeisenä vuotena ei kaipaa tämän
kertomuksen tarkoitukseen katsoen yksityiskohtaista selostusta.
Lähtien Aleksandriasta luultavasti heinäkuun ensimmäisellä viikolla
hän purjehti nopeakulkuisella kaleerilla avomeren poikki Antiokiaan,
jonne tuli siten matkaa noin 80 penikulmaa, ja saapui perille joitakin
päiviä ennen saman kuun puoliväliä. [Hän on voinut suorittaa matkan
suotuisalla tuulella viidessä päivässä tahi lyhyemmässäkin ajassa.]
Siellä hän viipyi päivän tahi pari maan asioita järjestellen ja
purjehti sitten Efesokseen, jonne oli Antiokiasta meritse noin 96
penikulmaa, päästen perille todennäköisesti heinäkuun kolmannen viikon
lopulla. Antiokiassa hän oli kuullut, että Pharnakes, Mithridates
Suuren poika, oli lyönyt erään hänen kenraalinsa, Domitius Calvinuksen,
ja karkoittanut hänet Pontoksesta, minkä tähden hän näyttää lähettäneen
heti kolme legioonaa lyötyjen joukkojen avuksi käskien näiden odottaa
häntä koillisessa Galatiassa tahi Kappadokiassa. Oltuaan sitten
päivän tahi pari Efesoksessa hän kiiruhti mahdollisimman nopeasti
määräämälleen kohtauspaikalle, mukanaan vain noin tuhat ratsumiestä,
ja saavuttuaan Zelaan elokuun toisena tahi ehkä hiukan aikaisemmin
hän tukahdutti heti kapinan. Galliassa hän oli tehnyt yksinään yli
kymmenen penikulman päivämatkoja ja oli saanut raskaasti kuormitetun
armeijankin kulkemaan harvinaisen pitkiä päivämatkoja, kuten
esimerkiksi silloin, kun hän marssi Roomasta Espanjaan, minkä matkan
hän suoritti kahdessakymmenessäseitsemässä päivässä, niin että hän on
voinut yhtyä pääarmeijaansa ja ruveta valmistautumaan Zelan taisteluun
jo heinäkuun viime päivinä. Musertava tappio, jonka hän tuotti
viholliselle heti sen jälkeen, kun hän oli ottanut päällikkyyden, oli
teko, josta hänellä oli todellakin syytä ylpeillä. Se kutkuttikin siinä
määrin hänen turhamaisuuttaan, että kirjoittaessaan Roomaan eräälle
Amantius-nimiselle ystävälleen hän kuvasi sotaretken noilla kolmella
kuuluisalla sanalla, _Veni, vidi, vici,_ »Tulin, näin, voitin», mikä
osoittaa selvästi, että hän alkoi pitää itseään nopealiikkeisenä,
vastustamattomana puolijumalana.

Sieltä hän purjehti sitten vihdoinkin Italiaan ja saapui Roomaan
syyskuun lopulla, siis melkein ummelleen vuoden kuluttua Egyptiin
tulonsa jälkeen, mutta hän ei viipynyt Roomassa kuin kaksi ja puoli
kuukautta. Joulukuun puolivälissä hän lähti Pohjois-Afrikkaan,
jossa Cato, Scipio ja toiset Pompeiuksen pakoilevat ystävät olivat
perustaneet Numidian kuninkaan Juban avulla tilapäisen hallituksen ja
kokoilivat joukkojaan. Saavuttuaan Hadrumetumiin joulukuun 28 p. hän
aloitti siekailematta sodan, joka päättyi pian vihollisen täydelliseen
tappioon ja tuhoutumiseen Thapsuksen luona huhtikuun 6 p. Pompeiuksen
puolueen kuuluisat johtajat Faustus Sulla, Lucius Africanus ja Lucius
Julius Caesar teloitettiin; Lucius Manlius Torquatus, Marcus Petrius,
Scipio ja Cato tekivät itsemurhan, ja Plutarkhos kertoo, että taistelua
seuranneessa verilöylyssä surmattiin noin viisikymmentätuhatta
miestä. Palattuaan Roomaan heinäkuun 25 p. 46 e.Kr. Caesar alkoi heti
valmistella triumfiaan, joka piti vietettämän seuraavassa kuussa, ja
näyttää jo lähettäneen sanan Kleopatralle, joka oli viettänyt hiljaisen
vuoden äitinä Aleksandriassa, tulla pienokaisineen Roomaan.

Dion sanoo kuningattaren saapuneen Roomaan vasta triumfin jälkeen,
mutta monet nykyiset kirjailijat [varsinkin tohtori Mahaffy] ovat
sitä mieltä, että hän tuli pääkaupunkiin ennen sitä. Itse olen
taipuvainen otaksumaan, että hän tuli yhtä matkaa prinsessa Arsinoen,
eunukki Ganymedeen ja toisten triumfissa kuljetettavien egyptiläisten
vankien kanssa, joiden tuomisesta Roomaan Caesar oli todennäköisesti
antanut määräyksen jo keväällä Thapsuksen taistelun jälkeen. Triumfin
näkeminen ei voinut olla Kleopatralle vastenmielistäkään, sillä hänen
oli täytynyt pitää Aleksandriassa sattunutta viime sotaa enemmän
roomalais-egyptiläisenä kapinan tukahduttamisena kuin roomalaisten
sotana egyptiläisiä vastaan. Caesarin voitiin selittää sotineen
ensin hänen ja hänen veljensä Ptolemaios XIV:n puolesta kapinoivaa
Achillasta ja Ganymedestä vastaan ja sitten samaa Ptolemaiosta
vastaan, joka oli mennyt vihollisen puolelle, niin että Kleopatra
ja hänen sankarinsa saattoivat kumpikin juhlia voittoa. Kleopatran
sopi siis hyvin olla Arsinoen ja Ganymedeen nöyryytyksen näkijänä, ja
läsnäolo tässä tilaisuudessa oli hänestä senkin tähden toivottavaa,
koska se tavallaan osoitti, etteivät hän ja hänen maansa olleet
kärsineet minkäänlaista tappiota. Caesar taas tahtoi varmaankin hänen
olevan saapuvilla sentähden, että Kleopatra saisi nähdä vaikuttavan
todistuksen hänen mahdistaan ja nauttimansa suosion suuruudesta.
Caesar oli juuri nimitetty kolmannen kerran diktaattoriksi, ja tämä
vaali oli epäilemättä saanut hänet tuntemaan asemansa varmaksi ja
että nousu yksinvaltiuteen, jossa Kleopatra ja hänen poikansa tulivat
näyttelemään oleellista osaa, oli lähellä. Hän alkoi katsoa olevansa
arvostelun yläpuolella, ja Pontoksen ja Numidian voitot, jotka hän oli
saanut elettyään yhdeksän kuukautta Egyptin hovin kuninkaallisessa
ilmapiirissä, olivat vaikuttaneet häneen niin rohkaisevasti, ettei hän
epäröinyt esitellä tulevaa puolisoansa jo nyt Rooman kansalle. Hänellä
oli vielä paljon tekemistä, ennen kuin he kykenivät nousemaan maailman
valtaistuimelle, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän nyt
tahtonut Kleopatran alkavan tehdä itseään tunnetuksi pääkaupungissa,
ja niin ollen minusta näyttää hyvin todennäköiseltä, että hän toivoi
Kleopatran läsnäolon hänen triumfinsa katselijana kumoavan kaikki
sellaiset viittaukset, jotka sisällyttivät Kleopatran siihen Egyptiin,
jonka hän oli voittanut, valloitukseen, josta hän aina kerskaili. [Kun
Caesar palasi Roomaan, lyötiin hänen kunniakseen raha, jossa oli sanat
Aegypto capta.]

Egyptin kuningattaren saapuminen Roomaan oli tapahtuma, joka varmasti
herätti yleistä huomiota. Matkatavaroiden paljous, niitä oli
tietysti kuormittain, ja lukuisat hälisevät eunukit ja orjat, jotka
huolehtivat hänen varusteistaan, kuuluttivat epäilemättä hyvin huomiota
herättävästi hänen lähestymisensä. Hänen pikku veljensä, Ptolemaios
XV, nyt yhden- tahi kahdentoistavuotias, joka oli pakotettu seuraamaan
mukana pelosta, että hän saattaisi noudattaa suvun traditiota ja
julistautua maansa ainoaksi hallitsijaksi, lisäsi huomattavasti
kuningattaren saapumisen aiheuttamaa hälinää. Mutta se, johon
kaikkien katseet uteliaimmin kohdistuivat, oli varmasti Caesarien ja
Ptolemaioksien vuoden vanha perillinen, jota hoitajat ja tärkeydestään
tietoiset, puuhakkaat hoitajattaret ympäröivät, sillä roomalaiset,
jotka tunsivat diktaattorinsa, arvasivat kaikki isyyden. Kleopatra ja
hänen seurueensa sijoitettiin Caesarin Tiberin takaisiin puutarhoihin,
erääseen Tiberin oikealla rannalla nykyisen Villa Panfilin
läheisyydessä olevaan viehättävään huvilaan; ja on otaksuttavissa, että
Caesarin laillinen puoliso Calpurnia jäi kaupunkiin jonkun toisen talon
valtiattareksi.

Caesarin suhdetta Kleopatraan tähän aikaan ei ole helppo määritellä.
Ei ole juuri ajateltavissa, että hän olisi ollut enää häneen
syvästi rakastunut, sillä jatkuva kiintymys on hänen kaltaisilleen
luonteille sula mahdottomuus. Ollessaan talvella tahi varhain keväällä
Pohjois-Afrikassa hän oli suuresti mielistynyt Eunoeen, Mauretanian
kuninkaan Bogudin vaimoon ja oli lohduttautunut, Kleopatran joksikin
ajaksi menetettyään, tekemällä hänet rakastajattarekseen. Mutta Egyptin
kuningattarella oli häneen vieläkin paljon vaikutusvaltaa, ja kun
Kleopatra saapui Roomaan, voidaan otaksua, että heidän Aleksandrian
palatsissa viettämänsä läheinen yhdyselämä uusiintui Caesarin Tiberin
takaisessa huvilassa. Ensimmäinen hurma oli kuitenkin jo ohitse, ja
heidän on kummankin täytynyt käsittää, että heidän suhteensa perusta
oli nyt verrattavissa kummankin hyötyä tarkoittavaan liikesopimukseen.
He eivät olleet vielä julkisesti avioliitossa, mutta molemmilla oli
se varma käsitys, että heidän avioliittonsa tunnustettaisiin pian
Roomassakin, kuten oli jo käynyt Egyptissä. Otaksun, että Caesar
toivotti tuon älykkään, vilkkaan ja kuninkaallisen tytön mitä
suurimmalla mielihyvällä tervetulleeksi ja oli onnellinen voidessaan
sijoittaa hänet huvilaansa, jonne hän saattoi mennä milloin hyvänsä
päivällä ja illalla nauttimaan vieraansa rattoisasta ja virkistävästä
seurasta. Heidän pieni poikansakin oli hänelle viehätys ja ilon aihe.
Pienokainen oli nyt neljäntoista kuukauden ikäinen, ja hänen Caesarin
näköisyytensä, myöhemmin niin silmäänpistävä, oli varmasti jo ilmeinen.
Suetonius sanoo pojan olleen suuresti isänsä näköinen, niin että katse,
käytöstapa ja varsinkin käynti ilmaisivat selvästi hänen syntyperänpä.
Tämä jo nyt huomattavissa oleva yhdennäköisyys ilahdutti varmaankin
sangen suuresti Caesaria, joka oli ulkonäöstään ja henkilöllisyydestään
niin arka ja ylpeä, ja sen täytyi muodostua hänen ja Kleopatran
välille niin pysyväiseksi siteeksi kuin hänen eteenpäin pyrkivälle ja
levottomalle luonteelleen oli ylimalkaan mahdollista. Kuningatar taas
oli todennäköisesti äärimmäisen onnellinen seurustellessaan suuren
diktaattorin kanssa, joka edusti sekä miehuuden että hienostuneisuuden
ihannetta. Hänen on täytynyt rakastaa Caesarin nerokkuutta, hänen
tahtonsa suurta voimaa ja hänen tarmokkuuttaan, ja vaikka ennenaikainen
vanhuus ja sairaalloisuus vaikuttivatkin, ettei hänestä ollut enää
hehkuvan rakastajan osaan, piti Kleopatra häntä rakastettavana
ystävänä ja aviopuolisona, henkilönä, jonka seurassa vietetyt
läheisen tuttavallisuuden hetket lämmittivät häntä ja tekivät hänet
onnelliseksi. He sopivat yhteen niin hyvin kuin kaksi kunnianhimoista
luonnetta konsanaan voi sopia, ja heidät sitoi sitäpaitsi
peruuttamattomasti toisiinsa menneen lemmenpalon muisto, palon, joka
ei ollut vieläkään kokonaan sammunut, keskinäisen yhteisymmärryksen
synnyttämä myötätunto, maallisten pyyteiden samankaltaisuus ja yhteinen
vastuunalaisuus heille syntyneestä lapsesta.

Kleopatran saapuminen Roomaan herätti tietysti pahennusta, johon Caesar
tapansa mukaan suhtautui kylmän välinpitämättömästi. Roomalaiset
surkuttelivat Calpurniaa, diktaattorin laillista vaimoa, joka oli,
mentyään vuonna 59 e.Kr. naimisiin, saanut olla niin paljon yksin, ja
heitä hämmästytti ja loukkasi se, että Caesarin puoluelaiset osoittivat
kuningattarelle aivan avoimesti kunnioitustaan. Nykyisen käsityksen
mukaan oli muka roomalaista ylhäisöä närkästyttänyt se seikka, että
sen keskuuteen tuotiin itämaalainen nainen, mutta minä en löydä mitään
todisteita, jotka antaisivat tukea tälle käsitykselle. Jokaisen oli
päinvastoin täytynyt tietää, ettei Kleopatran suonissa virrannut
pisaraakaan egyptiläistä verta, vaan että hän oli rotupuhdas Makedonian
kreikkalainen ja hallitsi kaupunkia, joka oli kreikkalaisen sivistyksen
keskus. Mutta siitä on kyllä todisteita, etteivät roomalaiset pitäneet
hänestä. Cicero kirjoitti halveksivansa häntä, ja Dion kertoo kansan
säälineen prinsessa Arsinoea, hänen sisartaan, jonka surkea kohtalo
oli Kleopatran ja Caesarin yhteistoiminnan seurauksia. Hänen tulonsa
ei nostattanut kuitenkaan niin suurta hälinää, kuin mitä olisi voitu
odottaa, sillä hän näyttää käyttäytyneen pääkaupungissa tahdikkaan
vaatimattomasti ja välttäneen kaikkea komeilua.

Triumfi, jonka Caesar vietti elokuussa Rooman huvittamiseksi ja omaksi
nautinnokseen, kesti neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä hän esiintyi
kulkueessa Gallian valloittajana ja nousi pimeän tultua soihtujen
valossa Kapitoliumille. Vaunujen kahdenpuolen asteli neljäkymmentä
elefanttia, soihdunkantajat selässä. Onneton Vercingetorix, jota oli
pidetty vankina kuusi pitkää vuotta, teloitettiin tämän vaikuttavan
paraadin päätyttyä — julma ja häpeällinen teko kunnioitettavaa
vastustajaa kohtaan, joka oli vapaaehtoisesti antautunut Caesarille
pelastaakseen heimolaisensa enemmästä rangaistuksesta. Teloitus
sinänsä saattoi kyllä johtua siitä, että oli tapana surmata kulkueessa
kuljetetut vangit triumfin päättäjäisiksi. Toisena päivänä juhlittiin
diktaattorin voittoa Egyptissä, ja prinsessa Arsinoea kuljetettiin
kahleissa katujen halki, arvatenkin yhdessä Ganymedeen kanssa.
Jälkimmäinen sai luultavasti surmansa näytöksen päätyttyä, mutta
edellinen säästettiin ehkäpä kohteliaisuudesta Kleopatran sukua
kohtaan. Kulkueessa kannettiin Achillaksen ja Potheinoksen kuvia,
joita väkijoukot tervehtivät ivahuudoilla, kun taas eräs vanhaa ja
kuuluisaa Niilin jokijumalaa Nilusta esittävä veistos ja Pharoksesta,
maailman ihmeestä, tehty luonnos muistuttivat katselijoita sen maan
merkityksestä, joka oli nyt Rooman suojeluksen alainen. Sellaisia
Afrikan eläimiä, joita ei oltu Roomassa ennen nähty, kuten giraffeja,
talutettiin saattueessa, jossa oli paljon muitakin Egyptin ja Etiopian
ihmeitä näytteillä kansan kummana. Kolmas päivä oli omistettu Pontoksen
valloitukselle ja voittajan edessä kannettiin suurta taulua, johon
oli maalattu hänen ylpeä ilmoituksensa _Veni, Vidi, Vici_. Neljäntenä
juhlittiin Pohjois-Afrikassa saatuja voittoja, mutta panemalla
näytteille saaliiksi saatuja roomalaisia aseita Caesar teki tämän
viimeisen juhlasaattonsa tavallaan loukkaavaksi roomalaisille. Hän
oli kyllä ensin koettanut selittää, että vaikka sota olikin käyty
Pompeiuksen puolueeseen kuuluneita roomalaisia vastaan, tarkoitti
triumfi vain Numidian kuningasta Jubaa, joka oli liittynyt viholliseen,
mutta kun kulkueessa nähtiin karkeita pilakuvia Catosta ja muista
Caesarin henkilökohtaisista vihollisista, oli loukkaus vielä vakavampi.
Katselijoiden on täytynyt aprikoida, oliko tällainen kunnioitettavien
roomalaisten pilkkaaminen, joiden ruumiit olivat vielä tuskin
kylmenneet haudoissaan, lainkaan soveliasta. Näyttää todellakin siltä,
että Caesarin arvostelukyky oli näissä asioissa hieman hämmentynyt
tämän sotilaallisesti ja hallinnollisesti menestyksellisen vuoden
kuluessa, ja että hän oli alkanut halveksia vastustajiaan, ikäänkuin
he eivät olisi voineet olla muuta kuin harhaanjohdettuja narreja.
Tässä ilmenee ehkä sama luonteenominaisuus, joka sai hänet Egyptissä
empimättä vastaanottamaan jumalallisen aseman ikäänkuin hänelle
kuuluvana oikeutena ja pani hänet aina tähtäämään yksinvaltiuteen;
eihän sellainen mies, joka pitää itseään olentona, jota kaikkien tulee
palvoa, ja vastustajiaan vain pilkanteon esineinä, voi olla täysin
normaali.

Eräs seikka osoittaakin jotakuinkin varmasti, ettei Caesar ollutkaan
tähän aikaan henkisesti oikein tasapainossa. Hänellä oli ollut jo
joitakin vuosia kaatuvatautikohtauksia, ja tämä vaikea tauti alkoi
nyt käydä ilmeisemmäksi ja kohtaukset tiheämmiksi. Thapsuksen
taistelussa hänen sanotaan saaneen sellaisen kohtauksen ja samoin
eräässä toisessakin tilaisuudessa, kun hän parhaillaan suoritti
virallisia tehtäviään. Tämmöinen sairaalloisuus on voinut olla
suurena syynä hänen kasvavaan suuruudenhulluuteensa, niin että hänen
yhä lujittuva uskonsa omaan jumalallisuuteensa on ehkä juuri siten
selitettävissä. Lombroso sanoo kaatuvataudin olevan oleellisen tekijän
melkein kaikissa tapauksissa, milloin joku uskoo olevansa Jumalan
poika tahi jumalallinen sanansaattaja. Akhnaton, muinaisen Egyptin
suuri uskonpuhdistaja, poti kaatuvatautia, profeetta Muhammedilla
oli samanlaisia kohtauksia ja monella muulla uskonpuhdistajalla
samoin. Mitä harhanäkyjä ja ilmestyksiä Caesar näki tämän tautinsa
vaikutuksesta, ei osata sanoa, mutta siitä voidaan olla varmoja,
että Kleopatra piti niitä selvinä ilmoituksina hänen läheisestä
suhteestaan jumaliin ja muistutti häntä aina niitä tulkittaessa
sekä hänen jumalallisesta syntyperästään että omasta peritystä
jumalallisuudestaan, josta Caesar oli hänen puolisonaan tullut
osalliseksi.

Syyskuun lopulla Caesar hämmästytti suuresti roomalaisia eräällä
toimenpiteellä, joka ilmaisee jotakuinkin selvästi hänen kantansa tässä
asiassa. Hän pyhitti upean temppelin Venus Genetrixille, jumalalliselle
esiäidilleen, ja asetti sen marmoriseen pyhättöön Kleopatran patsaan,
jonka oli veistänyt viime viikkojen kuluessa kuuluisa roomalainen
kuvanveistäjä Archesilaus. [Tämän seikan voi mielestäni katsoa
tukevan mielipidettä, että Kleopatra oli ollut Roomassa jo useita
viikkoja.] Tämän teon merkitys on jäänyt nykyisiltä historioitsijoilta
huomioonottamatta. Asettamalla tähän Venuksen pyhättöön, silloin kun
se vihittiin tarkoitukseensa, kuvan Egyptin kuningattaresta, joka oli
omassa maassaan Isis-Afroditen edustaja maan päällä, Caesar kuulutti
Kleopatran jumalallisuuden ja ilmoitti kansalle, että hänen huvilaansa
vierailullaan kunnioittava kuninkaallinen tyttö oli Venus itse lihaksi
tulleena. Saamme pian nähdä, kuinka Kleopatra joitakin vuosia myöhemmin
meni Antoniusta vastaan Venukseksi pukeutuneena ja kuinka kansa
tervehti häntä silloin ja muulloinkin maan päälle tulleena Venuksena.
Samoin käy ilmi, että hänen mausoleuminsa oli osa Venus jumalattaren
temppeliä. Hänet todettiin sekä tähän aikaan että myöhemminkin
eroituksetta Isikseksi, Venus-Hathoriksi ja Venus-Afroditeksi, ja tämä
traditio säilyi vielä hänen kuoltuaankin siinä määrin, että toinen
hänen kuuluisista helmikorvarenkaistaan pantiin kahtia ja puolikkaat
koristivat lopuksi Rooman Pantheonissa ollutta Venuksen patsasta. Tältä
ajalta on löydetty rahoja, joissa Kleopatra on kuvattu Afroditeksi,
sylissään Caesarion, arvatenkin Eroksena. Caesar kerskaili aina sukunsa
suhteesta tähän jumalattareen, ja Kleopatran patsaan asettaminen hänen
rakentamaansa uuteen temppeliin on mielestäni tulkittava siten, että
hän tahtoi roomalaisten pitävän kuningatarta »nuorena jumalattarena»,
nimi, jonka kreikkalaiset ja egyptiläiset olivat antaneet Kleopatralle
Egyptissä.

Ei ole aivan varmaa, aikoiko Caesar itsekin nähdä Kleopatraa tässä
valossa, mutta yhä tihenevät kaatuvatautikohtaukset ja jatkuvat
harhanäyt ovat hyvinkin voineet johtaa siihen, niin suuri epäilijä kuin
diktaattori oli aikaisemmin ollutkin. Näyttää kuitenkin oikeutetummalta
otaksua, että hän koetti vain vaikuttaa suotuisasti kansan
mielikuvitukseen valmistellessaan suuren suunnitelmansa toteuttamista,
ja että hän antautui asiaansa innostuneena siinä mielessä itsekin
jonkinlaiseen itsepetokseen. Hän ei tarkistanut eikä määritellyt näitä
mielipiteitään, vaan näyttää ajattelemattoman turhamaisuuden johtamana
päätyneen siihen epämääräiseen vakaumukseen, mikä oli kylläkin hänen
suuren päämääränsä mukainen, että hän itse oli enemmän kuin ihminen,
ja ettei Kleopatrakaan ollut joka suhteessa tavallista kuolevaista
lihaa ja verta. Pettihän Aleksanteri Suurikin jossakin määrin itseään,
koska hän siitä huolimatta, että hän sanoi itseään Jupiter-Ammonin
pojaksi, oli kerran haavoittuessaan valmis huomauttamaan, että hänen
suonistaan vuosi tavallista kuolevaista verta. Napoleon Bonapartekin
julistautui Egyptissä sotiessaan Jumalan profeetaksi ja kuvaili vielä
jälkeenkinpäin, puoleksi leikillään tosin, eräälle ystävälleen, kuinka
hän oli nähnyt itsensä näyssä uuden uskonnon perustajana.

Caesarin rakennuttaman uuden temppelin vihkiäisiä, temppelin,
joka oli asiallisesti sanoen vain Kleopatralle omistettu pyhättö,
vietettiin loistavilla juhlallisuuksilla, jotka näyttävät saaneen
pääkaupungin herkkämielisen väestön hullaantumaan innostuksesta. Suuria
gladiaattorinäytäntöjä järjestettiin, ja eräällä keinotekoisella
järvellä taisteltiin pienoismeritaistelu yleisön huvittamiseksi.
Rahvaan enemmistö oli valmis ilman muuta hyväksymään Kleopatran
patsaan asettamisen temppeliin, sillä Roomassa oltiin siihen aikaan
hyvin mielistyneitä uusiin ja muukalaisiin jumaluuksiin, sekä
taivaallisiin että maallisiin. Varsinkin egyptiläisen jumalattaren
Isiksen palvonta, johon Kleopatra oli Venuksena niin läheisessä
suhteessa, oli saanut lujan jalansijan kansan mielikuvituksessa.
Tämän jumalattaren palvonta oli viime vuosina päässyt mitä suurimpaan
suosioon Rooman alempien luokkien keskuudessa, ja kun vuonna 58 e.Kr.
säädetty laki, joka kielsi muukalaisten temppelien rakentamisen
erääseen määrättyyn kaupunginosaan, velvoitti repimään erään
Isikselle pyhitetyn temppelin, ei saatu ketään, joka olisi suostunut
kajoamaan pyhään rakennukseen. Lucius Paulluksella, konsulilla,
ei ollut lopulta muuta neuvoa, kuin kääriä ylös togansa ja ryhtyä
repimistyöhön omin käsin. Koko vihkiäistoimitus, jonka Caesar oli
varoja säästämättä järjestänyt, onnistui erinomaisesti, ja Kleopatran
patsas sai jäädä Ciceron närkästyksestä huolimatta kansan hyväksymänä
pysyväisesti Venuksen pyhättöön. Mitään varoja ei säästetty tässä eikä
muissakaan tilaisuuksissa kansan suosion voittamiseksi — kerrankin
oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä loistoaterialla Caesarin
kustannuksella. Tämmöinen kansan liehittely oli siihen aikaan varsin
tarpeellinen, sillä vaikka diktaattori olikin nyt todellisuudessa
kaikkivaltias ja vaikka hänen valtuuksiensa jatkamisesta kymmeneksi
vuodeksi eteenpäin olikin puhetta, ei hänen puolueensa ollut vielä
kyllin luja ja yksimielinen. Antonius, Caesarilaisten oikea käsi, oli
tähän aikaan herransa kanssa jostakin riideltyään epäsuosiossa, ja
hänen sanottiin hautovan kostoa ja olevan valmiin murhaamaan Caesarin.
Alkoi ilmetä, ettei Pompeiuksen puolue ollutkaan Pharsaloksesta
ja Thapsuksesta huolimatta vielä saanut kuoliniskuaan. Eräät
diktaattorin toimenpiteet olivat herättäneet melkoista pahennusta, ja
Roomassa oli henkilöitä, jotka käyttivät hyväkseen joka tilaisuutta
moittiakseen häntä ja ylistääkseen hänen vihollistaan Catoa,
jonka järkyttävä kuolema Thapsuksen taistelun jälkeen ja muiston
häpäiseminen äskeisessä triumfissa olivat tehneet niin kiusallisen
vaikutuksen. Cicero kirjoitti tästä onnettomasta miehestä ylistävän
muistokirjoituksen, johon Caesar vastasi julkaisemalla Anti-Catonsa,
joka oli sävyltään katkera ja myrkyllisen vihamielinenkin. Ylhäisön
piireissä tehtiin Kleopatrasta kaikenlaisia ilkeämielisiä huomautuksia,
ja kun diktaattori vahvisti julkisesti lapsen syntyperän ja oikeutti
hänet käyttämään Caesarin nimeä, alettiin kuiskailla, että hänen ja
kuningattaren laillinen avioliitto oli milloin hyvänsä odotettavissa.

Valtiolliset riidat olivat Rooman sekavalle väestölle hyvin
mielenkiintoisia, ja vaikka Caesarin asema näyttikin täysin lujalta
ja järkkymättömältä, oli paljon henkilöitä, jotka olivat aina valmiit
nousemaan häntä vastaan. Forumilla kahakoitiin tähän aikaan melkein
herkeämättä, ja kaduilla ja julkisilla paikoilla oli alituista
levottomuutta huomattavissa. Päivän kysymyksiin kohdistuvat vihjaukset
saivat teattereissa osakseen myrskyistä suosiota [kuten esimerkiksi
silloin, kun näyttelijä Diphilus viittasi Pompeiukseen sanoilla
»Nostra miseria tu es — Magnus» (Cicero)] ja senaatissakin sattui
usein yhteentörmäyksiä. Oli oltava kansan mieliksi, ja Caesarin
täytyi aina huolehtia, että parvekeyleisö oli tyytyväinen. Onnekseen
hän osasi perinpohjin taidon saada huomion kohdistumaan itseensä
[käytän Omanin sanoja], ja hänen miellyttävä käytöksensä ja kaunis
ja silmäänpistävä olemuksensa tekivät toivotun vaikutuksen kansan
mielikuvitukseen. Hänen suhteensa Kleopatraan oli hänelle yleensä vain
eduksi Rooman alempien luokkien keskuudessa, jotka olivat tervehtineet
häntä karkean leikillisesti Gallian naisten kauhuna; Rooman kirjava
väestö ei välittänyt rahtuakaan siitä, että Kleopatra oli muukalainen.
Rooman rahvas oli suureksi osaksi kaikkien maailman kansallisuuksien
sekoitusta eikä pitänyt lainkaan merkillisenä, sitä, että Caesarin
rakastajatar ja todennäköisesti tuleva vaimo oli kreikkalainen. Rooman
kaikissa teattereissa saattoi silloin joutua istumaan muukalaisen
kuulijakunnan keskelle ja kuulemaan näytelmiä, joita esitettiin
(Caesarin kustannuksella) eri kielillä, kuten kreikan, foinikian,
hebrean, Syyrian ja espanjan kielillä. Näiden kansankerroksien mielestä
Kleopatran on täytynyt olla ihmeellinen nainen, jumalien läheinen
sukulainen, joka oli tullut kuuluisasta kaupungista meren takaa heidän
oman puolijumalallisen diktaattorinsa seurasta nauttimaan, ja he olivat
valmiit kannattamaan häntä valtiollisen tilanteen miellyttävänä ja
romanttisena lisätekijänä.

Niistä monista uudistuksista, joita Caesar nyt pani toimeen, oli
yksi hänen Egyptissä vierailunsa suoranainen seuraus. Ajanlaskun
säännöttömyyksistä oli ollut paljon haittaa, ja diktaattori päätti nyt,
todennäköisesti Egyptin kuningattaren ehdotuksesta, kutsua Roomaan
Kleopatran tähtientutkijoita laatimaan uutta ajanlaskujärjestelmää,
jonka piti perustua Eudoksoksen egyptiläiseen kalenteriin. Sosigenes
oli siihen aikaan Aleksandrian kuuluisin tähtientutkija, ja Caesar
kääntyi nyt, ehkä Kleopatran neuvosta, hänen puoleensa. Hyvin
huolellisten laskelmien perusteella päätettiin pidentää vuosi 46
e.Kr. viisitoista kuukautta eli 445 päivää käsittäväksi, niin
että nimellinen päivä tuli vastaamaan todellisuutta. Niin sanottu
Juliaaninen kalenteri, johon meidän nykyinen ajanlaskumme perustuu,
syntyi siten, ja on mielenkiintoista ajatella, että tästä aivan uudesta
kuukausijaosta, jota nyt käytetään koko maailmassa, saamme kiittää
Kleopatraa.

Caesarin mielestä olivat tähän aikaan hänen suunnitelmansa idän
valloittamiseksi etualalla. Vuonna 65 e.Kr. oli Pompeius tuonut
Roomaan paljon yksityiskohtaisia tietoja itään vievästä maatiestä.
Tämä tie lähti Mustanmeren rannalta Phasiksesta, nousi samannimistä
jokea ylös lähteille saakka Iberiaan, oikaisi poikkimaisin Cyruksen
(Kur) laaksoon ja päätyi Kaspian mereen, jatkuen sen toiselta puolelta
Oxus jokea ylös, joka virtasi siihen aikaan Kaspian mereen, sen
latvoille ja sitten Kashmirin kautta Indiaan. Roomassa on täytynyt
olla jonkin verran puhetta sotajoukon viemisestä tätä tietä myöten
itään, ja kuten olemme nähneet näyttää Caesar Egyptissä ollessaan
pohtineen kysymystä viedä Rooman sotajoukot sinne Egyptin suurta
kauppatietä. Mutta vaikka jälkimmäisen tien on täytynytkin näyttää
hänestä huomioonottaen kaikki asianhaarat sangen sopivalta lisävoimien
kuljettamiseen, tuntuu hän pitäneen Aasian poikki vievää maatietä ensi
valloitusretkelleen edullisempana. Tämän tien sulkivat partialaiset,
ja Caesar ilmoitti nyt aikovansa ryhtyä sotimaan tätä kansaa vastaan.
Ei ole mitään todistamassa hänen halunneen seurata Aleksanteri Suuren
jälkiä Partian toiselle puolelle Indiaan, mutta minä olen sitä mieltä,
että niin oli asia. Hän oli tutkinut Aleksanteri Suuren saavutuksia
ja sanonut julkisesti, että hänen mielensä paloi samanlaisiin. Hänen
oli täytynyt kuulla Pompeiukselta Indiaan johtavasta maatiestä, johon
roomalaiset olivat tutustuneet Mithridateen sodan aikana. Hän rakasti
harvinaisella kiihkolla etäisiä valloitus- ja tutkimusretkiä. Hän oli
ollut joitakin kuukausia tutkimassa olosuhteita Egyptissä — maassa,
jossa siihen aikaan yleisesti puhuttiin Indiasta ja Idän uudesta
kauppatiestä. Ja hän oli heti Egyptistä palattuaan alkanut valmistella
sotaretkeä sitä ainoata kansaa vastaan, joka sulki maatien itään.
Tunnetusta maailmasta oli vain köyhä Germaania saattamatta Rooman
valtikan alaiseksi. Indiassa olivat ennenkuulumattomien rikkauksien
mahdollisuudet tarjona. Ja Kleopatra yritti lopulta itsekin päästä
noihin kaukaisiin maihin. Näiden seikkojen nojalla minusta näyttää
se johtopäätös selvältä, että Caesarin aikeet Partian suhteen olivat
vain jo päätetyn Idän valloituksen valmisteluja. Noiden etäisten
maiden rikkaudet olivat jo yleisenä puheenaiheena, ja Roomaan alkoi
jo tähän aikaan virrata Indian kauppatavaroita, kuten timantteja,
jalokiviä, silkkiä, mausteita ja hajuaineita, siinä määrin, että
niitä myötiin siellä vuosittain Pliniuksen jonkin verran liioitellun
laskelman mukaan noin 760 miljoonan markan arvosta. [Plinius kertoo,
että Indiaan vietiin vuosittain noin 76 miljoonaa markkaa maksuksi
tavaroista, joista jälleenmyytäessä saatiin noin sadankertainen
hinta.] Olisiko Caesar, maailman suurin tuhlari ja ahnain ryöstäjä,
voinut vastustaa kiusausta yrittää saada haltuunsa Partian takaista
saalista? Hän ei puhunut näistä suunnitelmista mitään, mutta saattaa
silti olettaa, että tämmöiset ajatukset täyttivät nyt kokonaan hänen
mielensä ja olivat pääasiallisena aiheena hänen keskusteluissaan
seikkailunhaluisen Kleopatran, Idän porttia kaitsevan kuningattaren
kanssa, joka lähetti sittemmin Caesarin pojankin Intiaan, kuten saamme
nähdä. Napoleonkin puhui sangen vähän suunnittelemastaan hyökkäyksestä
Indiaan, kun hän valloitti Egyptin vuonna 1798, mutta asia oli siitä
huolimatta ylinnä hänen mielessään. Egypti ja Partia olivat yhdessä
perustus, johon kaikkien Idän valloittamista tarkoittavien yritysten
täytyi pohjautua; Egypti meritien ja Partia maatien herrana. Onko
meidän todellakin otaksuttava, että Caesar tuhlasi aikaansa Egyptissä,
vai tutkiko hän sittenkin tätä samaa kysymystä, joka nyt sai hänet
kohdistamaan huomionsa Partiaan? Kleopatran osamiehenä hän oli saanut
haltuunsa toisen Indian teistä, ja ellei hän oivaltanut omalla suurella
mielikuvituksellaan saaliinsa täyttä arvoa, on Aleksandrian kauppiaiden
täytynyt saada hänet käsittämään se, sillä tämän itään vievän meritien
merkityksestä on oltu tietoisia aina sen löytämisestä saakka.
Venetsialainen Sanuto todisteli aikoinaan hengenheimolaisilleen, mikä
merkitys Niilin laakson valloittamisella oli Indiaan nähden. Kreivi
Daru sanoi, että Egyptin omistaminen merkitsi Indian avaamista.
Leibnitz esitti Ranskan Ludvig XIV:lle, että Egyptin valtaaminen
johtaisi Indiaan vievän valtatien herruuteen, ja Choiseulin herttua
sanoi samat sanat Ludvig XV:lle. Napoleon selittää _Muistelmissaan_,
että hänen tarkoituksensa oli Egyptiin hyökätessään viedä 60,000
miestä käsittävä armeija Indiaan, ja nyt pitää Englanti Niilin laaksoa
hallussaan kaukaisten alusmaidensa porttina. Näiden poimintojen lisäksi
voimme vielä mainita, ettei siitä ole kauan, kun näimme Venäjän
koettavan laajentaa valtaansa Pohjois-Persiaan ja Afganistaniin, jossa
muinaiset partialaiset kerran isännöivät, ollakseen valmis toimimaan,
kun Englannin valta Indiassa heikkenisi. Suunnitteliko Caesar nyt
kaikki hermonsa äärimmilleen pinnistäen siis vain näiden kahden itään
johtavan portin valloittamista, vai tunkeutuiko hänen katseensa
niiden takana oleviin rikkaisiin valtakuntiin? Voin nähdä hänen
kävelevän Kleopatran keralla Tiberin takaisen huvilansa puutarhoissa,
aivan samoin kuin Napoleon asteli Passerianon puistoissa, »ilmaisten
tiheillä huudahduksilla rajattoman kunnianhimonsa synnyttämiä
jättiläismietteitä», kuten Lacroix kertoo ranskalaisesta valloittajasta.

Nämä unelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin äkkiä, kun Espanjasta saapui
hälyyttävä uutinen, että Pompeiuksen puoluelaiset olivat keränneet
sinne joukkonsa. Caesarin täytyi nyt kohdistaa huomionsa sille maailman
kulmalle. Hän lähti talvella 46 e.Kr. samoamaan lounaaseen, harmissaan
viivytyksestä, jonka tämä uusi sotaretki aiheutti hänen suurille
suunnitelmilleen. Hänellä ei ollut nyt halua ryhtyä minkäänlaiseen
valtiolliseen taisteluun Roomassa vastapuolueen musertamiseksi, minkä
tähden hän järjesti ennen lähtöään siten, että hänet piti valittaman
yksin konsuliksi seuraavaksi vuodeksi ja samalla myös diktaattoriksi,
toimenpide, joka takasi hänelle ehdottoman itsevaltiuden. Matkaltaan
Espanjaan hän lähetti lähetystön Roomaan, kahdeksan valittua _praefecti
urbi_, joilla oli täydet valtuudet toimia hänen nimessään, ja
perusti siten jonkunlaisen ministeriöhallituksen, joka oli kaikessa
senaatin ja kansan yläpuolella, varmistaen valtiollisen tilanteen
tällä tavalla itselleen edulliseksi. Tästä häikäilemättömästä
kaappauksesta nousi tietysti suuri huuto, mutta Caesar oli liiaksi
syventynyt suuriin suunnitelmiinsa ja liiaksi kiukustunut Espanjan
sotaretken aiheuttamasta keskeytyksestä kunnianhimonsa suuren päämaalin
saavuttamisessa välittääkseen paljoakaan valtiollisten vastustajiensa
loukatuista tunteista.

Espanjassa liikehtivää vihollista johtivat Pompeius Suuren molemmat
pojat, mutta heidät lyötiin perinpohjin maaliskuun 17 p. 45 e.Kr.
Mundan taistelussa, jossa he menettivät noin kolmekymmentätuhatta
miestä. Vanhempi, Gnaeus Pompeius, jonka sanottiin olleen kerran
Kleopatran kosijoita, sai surmansa taistelun jälkeen, mutta nuorempi,
Sextus, pääsi pakoon. Caesar palasi Roomaan. Antonius, jonka kanssa
hän oli sopinut, oli kaupungin ulkopuolella häntä vastassa, ja
triumfi pidettiin alkukesällä. Sillä Caesar taas loukkasi lukuisia
henkilöitä, koska hän oli saanut voittonsa omista maanmiehistään,
joiden tappioon olisi pitänyt suhtautua vain hiljaisella mielihyvällä.
Pharsalosta Caesar ei ollut juhlinut triumfilla, koska roomalaiset
olivat taistelleet siellä roomalaisia vastaan, vaan oli näyttänyt
olevan, kuten Plutarkhos sanoo, »pikemmin häpeissään koko jutusta kuin
odottavan siitä kunniaa». Mutta nyt hän oli tullut siihen käsitykseen,
että hän itse oli Rooma, ja että hänen vihollisensa olivat aseissa
valtiota vastaan eivätkä vain hänen puolueensa vastustajia.

Tietoisena siitä, että Pompeiuksen kannattajat oli vihdoinkin
lannistettu, Caesar päätti nyt koettaa lepyttää vihamielisyyttä, joka
kohdistui häneen sortuneen puolueen ystävien taholta, ja asetutti
siinä mielessä Pompeius Suuren patsaat, jotka oli poistettu, takaisin
jalustoilleen, ja mikä vielä enemmän, armahti useita Pompeiuksen
puolueen johtajia, kuten Brutuksen ja Cassiuksen, jotka olivat
sitten mukana häntä murhaamassa, ja antoi heille virkojakin. Sen
tehtyään hän ryhtyi valmistelemaan sotaretkeään itään ja siinä
ohella toimeenpanemaan monia hallinnollisia uudistuksia, joita
kypsyi hänen aina työskentelevissä aivoissaan. Hän näyttää tällöin
asuneen enimmäkseen siinä talossa, jossa hänen vaimonsa emännöi,
mutta voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän ollut alituinen
vieras sillantakaisessa huvilassaan ja viettänyt kaikkia niukkoja
joutohetkiään siellä Kleopatran luona, joka viipyi Roomassa hänen
kuolemaansa saakka.




IX. EGYPTILÄIS-ROOMALAISEN MONARKIAN PERUSTAMINEN


Rooman kansa alkoi nyt tuhlata kunnianosoituksia Caesarille, ja
hallitus, jonka hän oli perustanut, laillistutti asemansa äänestämällä
hänet peruuttamattoman vallan kukkuloille. Hänestä tehtiin
konsuli kymmeneksi vuodeksi ja oli puhetta hänen julistamisestaan
diktaattoriksi elinkaudeksi. Senaatista tuli vain välikappale, joka
toimeenpani hänen käskynsä, ja sen jäsenet olivat niin haluttomia
tutustumaan säädettyihin uusiin lakeihin ja ulkopoliittisen
hallinnon yksityiskohtiin, että Cicero valitti kerran saavansa
julkisena henkilönä itämaisilta hallitsijoilta, joiden nimiä hän ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt, kiitoskirjeitä siitä, että heidät
oli koroitettu valtaistuimille, joista hän ei ollut milloinkaan
kuullutkaan. Caesarin huolenpito käsitti koko tunnetun maailman, ja
Rooman hallitus noudatti hänen tahtoaan aivan samoin kuin ulkomaisia
etuja valvovan yhtiön toimitsijat seuraavat matkustavan johtajansa
ohjeita. Hän oli oleskellut pitkiä aikoja vieraissa maissa ja
tullut sotaretkillään näkemään maailmaa niin laajalti, ettei Rooma
ollut hänestä muuta kuin hallinnollinen keskus eikä asemansa takia
siihenkään täysin sovelias. Hänen tuttavuutensa Kleopatran kanssa
oli sitäpaitsi laajentanut hänen näköpiiriään ja myötävaikuttanut
aineellisessa suhteessa sangen tehokkaasti siihen, että hänestä tuli
maailman ylivaltias. Kaukaiset kaupungit, kuten Aleksandria, eivät
olleet hänelle enää vieraiden maiden pääkaupunkeja, vaan hänen omilla
alueillaan olevia paikallisten hallitusten tyyssijoja, ja valtaistuin,
jolle hän pyrki, oli asetettu niin korkealle, että maailman kaikki
kansat olivat näkyvissä.

Ottamalla omaan hoitoonsa niin monen maan asiat hän sälytti harteilleen
vastuunalaisuuden, jonka painoa ei kukaan ihminen voinut kestää,
mutta hänen vastenmielisyytensä ottaa neuvoja toisilta ja hänen
yletön turhamaisuutensa saivat hänet vihaamaan kaikkea sekaantumista
siinä määrin, ettei hän edes myöntänyt taakan käyvän liian suureksi
hänen heikontuneelle terveydelleen. Diktaattorin läheiset ystävät,
kuten Balbus ja Oppius, huomasivat hänen käyvän päivä päivältä
ärtyisemmäksi ja itsepäisemmäksi, mutta pieninkin viittaus sinnepäin,
että vallanpito jaettaisiin useammalle, herätti hänessä yhä suurempaa
närkästystä. Hän tahtoi pitää maailman ohjakset koko ajan omissa
käsissään. Milloin hän neuvotteli Pohjois-Afrikan Karthagon ja Kreikan
Korintin tulevaisuudesta, joihin paikkoihin hän aikoi lähettää
roomalaisia siirtolaisia; milloin järjesteli Syyrian ja Vähän-Aasian
asioita, milloin taas pohti Italian maanomistuskysymyksiä. Oli aikoja,
jolloin maailman asioiden taakka kävi niin raskaaksi, että hän
saattoi huudahtaa eläneensä kyllin kauan; sellaisessa mielentilassa
ollessaan hän saattoi vastata, kun ystävät varoittivat häntä
salamurhan mahdollisuudesta, ettei kuolema ollut niinkään kamala asia.
Kaatuvatautikohtausten tiheys oli hänelle ainaisten kärsimysten aihe,
ja hänen laihan ja melkein kuihtuneen olemuksensa on täytynyt osoittaa
hänen ystävilleen, että jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Mutta
kunnianhimo ei sallinut hänen luopua itseottamastaan tehtävästä, ja
hänen läpitunkevat silmänsä olivat aina kohdistuneet hänen kaikkien
suunnitelmiensa päämaaliin — koko maailman käsittävään yksinvaltaan.

Nyt alettiin pohtia julkisesti kysymystä hänen nousemisestaan
valtaistuimelle, ja kaikille näytti olevan ilman muuta selvää, että
hän aikoi tehdä itsestään kuninkaan ja Kleopatrasta kuningattaren ja
siirtää kaiken lisäksi hallituksen Aleksandriaan tahi johonkin toiseen
idän kaupunkiin. Rooman asema ei ollut edullinen. Se oli liian kaukana
merestä ollakseen edes ensiluokan kauppakeskuskaan, eikä läheisyydessä
ollut mitään luonnollisia rikkauden lähteitä. Kadut olivat kapeat
ja mutkikkaat ja saattoivat toisina vuodenaikoina joutua nopeasti
tulvivan Tiberin lioitettaviksi. Rutto ja kulkutaudit raivosivat
sen ahtaissa ja tiheäänasutuissa kortteleissa, ja keskiajalla »suli
germaanilainen armeija toisensa jälkeen olemattomiin sen muurien
edustalla, voimatta mitään tälle salaperäisellä tavalla voittoisalle
kaupungille», kuten Mommsen sanoo. Actiumin taistelun jälkeen Augustus
tahtoi muuttaa pääkaupungin muualle, kuten esimerkiksi Bysantiumiin,
ja on hyvin todennäköistä, että ajatus oli alkuperäisesti Caesarista
lähtöisin. Rooma ei ollut aikana, jota nyt käsittelemme, läheskään niin
loistava kuin joitakin vuosia myöhemmin, eikä pystynyt siinä suhteessa
kilpailemaan Aleksandrian paremmin kuin muutamien muidenkaan kaupunkien
kanssa. Kadut nousivat ja laskivat, koukistelivat kummallisesti
sinne tänne ja olivat niin ahtaat, että Caesarin täytyi säätää laki,
joka kielsi ajoneuvoilla liikkumisen päiväsaikaan; kaikki taakat oli
kannettava, joko oman tahi kuormaeläinten selkään sälytettyinä. Suuret
julkiset rakennukset ja rikkaiden palatsit nousivat hökkelirykelmien
keskeltä kuin villiintyneiden rikkaruohojen saartamat vierasmaalaiset
kasvit; ja Caesarin on täytynyt usein muistella kateudella
Aleksandriaa, sen laveaa Canopusta ja upeaa kuninkaallista aluetta.

Ne, jotka tutkivat Kleopatran ja Caesarin elämää samassa yhteydessä,
eivät voi olla kysymättä, missä määrin kuningatar vaikutti diktaattorin
ajatteluun tähän aikaan. Näiden hänen viimeisten elinvuosiensa kuluessa
— vuosien, jotka merkitsevät hänen suuruutensa aikaa ja antavat hänelle
historiassa hänen ainutlaatuisen paikkansa — Kleopatra oli häneen mitä
läheisimmässä suhteessa, eikä maailmassa ollut, mikäli tiedämme, ketään
toista miestä tahi naista, jolla olisi ollut niin erinomainen tilaisuus
näytellä vaikuttavaa osaa hänen elämässään. Jos Kleopatra ajatteli
maansa ja sukunsa menestystä, tahi omiansa ja Caesarin pyyteitä,
tahi heidän poikansa tulevaisuutta, kuten tiedämme hänen ajatelleen,
on aivan perusteetonta otaksua, ettei hän olisi keskustellut
valtiollisista asioista miehen kanssa, joka oli kaikissa muissa
suhteissa, paitsi ei nimellisesti, hänen miehensä. Hän oli myöhemmin
kyllin voimakas näyttelemään yhtä historian suurista valtiollisista
osista ja käsittelemään valtakuntia ja armeijoja kuin tavallinen
nainen käsittelee taloutta ja palvelijoita, ja kun katselemme häntä
sen valossa, mitä tiedämme hänen luonteestaan, sellaisena kuin
se esiintyy diktaattorin kuoleman jälkeisinä vuosina, huomaamme
olevan aiheetonta otaksua, että hän pysytteli Roomassa ollessaan
erillään Caesarin aikeista ja suunnitelmista ja katsoi kykenevänsä
säilyttämään maailmanvaltiaan kiintymyksen seurustelukammion tenholla
ja makuuhuoneen viettelyksillä. Siihen, että hän oli Rooman tasavallan
viime vuosien keskeisimpiä henkilöitä, ei ollut syynä vain hänen
suhteensa Antoniukseen ja heidän kuolemansa traagillisuus — hänen
henkilöllisyytensä oli niin vastustamaton, ettei se voinut olla
vaikuttamatta sangen huomattavasti asioiden kulkuun. Olen sitä mieltä,
että Kleopatran nimi olisi painanut leimansa tämän ajan historiaan,
vaikka asioita, jotka kärjistyivät huippuunsa Actiumin luona, ei
olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hänen Antoniuksen kanssa solmimansa
liitto päättyi järkyttävään murhenäytelmään, jolla on voimakas
romanttinen puolensa, ja juuri se on vanginnut mielikuvituksen ja
kääntänyt historioitsijainkin huomion pois sitä edellisistä vuosista.
Ollaan taipuvaisia kokonaan syrjäyttämään hänen vaikutuksensa Rooman
politiikkaan Caesarin viimeisinä elinvuosina. [Ferrero kirjoittaa:
»Egyptin kuningatar näyttelee omituista ja tärkeätä osaa Rooman
tasavallan murhenäytelmässä... Hän tahtoi tulla Caesarin vaimoksi ja
toivoi voivansa herättää Caesarissa kuninkuuden himon». Mutta tämä on
vain ohimennen tehty huomautus.]

Historioitsijain katseet ovat kohdistuneet Aleksandrian
murhenäytelmään, ja tarina Kleopatran olosta diktaattorin huvilassa
jätetään huomioonottamatta. Mutta onko kenelläkään rohkeutta väittää,
ettei kuningatar, jonka tulevaisuuden Caesar oli liittänyt omaansa
valtansa huipulla ollessaan, jättänyt mitään merkkiä ajan tapahtumiin?
Kun Kleopatra tuli Roomaan, oli hänen maailmankatsomuksensa varmasti
aivan toisenlainen kuin roomalaisten. Tasavalta oli vielä tunnustettu
hallitusmuoto, eikä mitään määrättyä yksinvaltaan tähtäävää suuntaa
ollut olemassakaan. Tulevista perinnöllisistä keisareista tuskin
uneksittiinkaan ja muinaiset kuninkaat olivat melkein kokonaan
unohtuneet. Voitaneen kyllä otaksua, että Kleopatra oli, jouduttuaan
kosketukseen roomalaisen maailman kanssa, omaksunut kohtuullisemman
käsityksen omasta asemastaan, mutta siitä huolimatta on varmaa,
ettei hän ollut silti vähemmän tietoinen kuninkaallisuudestaan ja
jumalallisuudestaan. Tämä hänen tietoisuutensa kuninkaallisuudestaan
oli, kuten olen jo sanonut, kotipiirin ja kasvatuksen vaikutuksesta,
jota Caesarin imartelut osaltaan tehostivat, aina hänen luonteensa
melkeinpä tunnusmerkillisin piirre, ja olisipa todellakin merkillistä,
ellei tämä hovi-ilmapiiri, jossa Caesar niin paljon oleskeli, pystynyt
vaikuttamaan diktaattorinkin ajatuksiin. Oliko sitten Rooma itse se
kiihotin, joka sai Caesarin hautomaan suuria suunnitelmiaan? Myönnämme
Rooman olleen kypsän yksinvallalle ja olosuhteiden pakottaneen jossakin
määrin Caesaria tavoittelemaan tätä hallitusmuotoa, mutta voimmeko
silti sanoa, että diktaattori oli omasta aloitteestaan eläytynyt
yksinvaltiuteen ja jumalallisuuteen niin nopeasti, ellei hänen
puolisonsa olisi ollut kuningatar ja jumalatar?

Elämänsä viime kuukausien aikana — senjälkeen kuin hän oli palannut
alkukesällä Roomaan Espanjan sotaretken päätyttyä — Caesar kehitti
kuolemaansa saakka tarmokkaasti yksinvaltasuunnitelmiaan. Hän ei näytä
ensin aikoneen ryhtyä mihinkään yrityksiin valtaistuimen luomiseksi,
ennenkuin itään kohdistuvat valloitussuunnitelmat oli toteutettu,
mutta Partian sotaretken valmisteluissa sattunut pitkällinen viivytys
oli tehnyt hänet niin kärsimättömäksi, että hän menetti malttinsa.
Hän oli sitäpaitsi tullut kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhaan
ennustukseen, ettei partialaisia voitettaisi, ennenkuin joku Rooman
_kuningas_ ryhtyisi sotimaan heitä vastaan, ja Caesar oli nyt siinä
mielentilassa, joskaan ei kyllin taikauskoinen, että tällainen vaikutti
häneen. Hän otti sentähden vähä vähältä kuninkuuden oikeudet käsiinsä,
tehosti päivä päivältä olemuksensa kuninkaallisuutta ja esiintyi päivä
päivältä yhä enemmän yksinvaltiaana.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän järjesti niin, että arvonimi imperator
annettiin hänelle perinnölliseksi. Sana imperator merkitsi siihen
aikaan »ylin käskijä», mutta ei kuninkuutta, vaikkakin seikka, että
se tehtiin perinnölliseksi, antoi sille uuden merkityksen. Poika,
jolle tämä arvonimi tuli perintönä siirtymään, tuli todennäköisesti
olemaan pikku Caesar, Tiberin takaisen huvilan lastensuojien silloinen
hallitsija, ja on huomattava, että perinnöllisyysjulistuksen
laatijoiden on täytynyt älytä se, sillä voitaneen tuskin epäilläkään,
etteivätkö diktaattorin kannattajat odottaneet hänen ennen pitkää
menevän lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa. Ja niinpä saamme nyt
nähdä jotakin aivan uutta — kuinka innostuksen valtaamat roomalaiset
valtiomiehet tarjoavat perinnölliseksi julistettua imperaattorin
korkeata asemaa Egyptin tulevalle kuninkaalle. Siitä, ettei Rooman
kansa välittänyt vähääkään Kleopatran muukalaisesta verestä eikä
pitänyt häntä missään suhteessa itämaalaisena, ei voi olla tämän
selvempää todistusta. [Ketään englantilaista ei vaivaa se seikka, että
heidän kuninkaansa äiti on tanskalainen, eikä kukaan espanjalainen sure
sitä, että heidän hallitsijansa on naimisissa englantilaisen kanssa.
Roomalaisten ja kreikkalaisten sukulaisuus oli yhtä läheistä.]

Nykyisten historioitsijain enemmistö suhtautuu tähän asiaan tavalla,
joka osoittaa heidän kuvittelevan diktaattorin eläneen tähän aikaan
yhdessä jonkun afrikattaren kanssa, jonka hän oli tuonut mukanaan
Egyptistä, mutta minun täytyy vieläkin huomauttaa, että roomalaiset
pitivät tosiasiallisesti Kleopatraa kuninkaallisena kreikkalaisena,
jonka pääkaupunki Aleksandria kilpaili ikuisen kaupungin kanssa
rikkaudessa, loistossa ja sivistyksessä, ollen Roomaan jossakin
määrin samassa suhteessa kuin New York Lontooseen. Samaan aikaan
kierteli sellainen huhu, että eräs kansantribuuni valmisteli lakia,
joka oikeutti Caesarin, jos niikseen tuli, pitämään kaksi vaimoa
— Calpurnian ja Kleopatran — ja ettei uuden vaimon tarvinnut olla
roomalainen. Ajatus, että Kleopatran pojasta tulisi Caesarin
perillinen, ei voinut herättää kansassa pahoja aavistuksia, sillä
sehän tiesi jo vallan hyvin, että Caesarista tulisi Rooman kuningas,
ja käsitti, että menemällä lailliseen avioliittoon Kleopatran
kanssa Caesar liittäisi Rooman alueisiin ilman asevoimaa sen ainoan
valtakunnan, joka oli sivistyneessä maailmassa vielä itsenäinen, ja
varaisi Rooman valtaistuimelle nouseville perillisilleen yksinoikeuden
maailman vanhimpaan kruunuun ja sitä seuraaviin suunnattomiin
rikkauksiin. Myöhemmin, kun Kleopatrasta oli tullut Antoniuksen
puolisona Rooman julkinen vihollinen, puhuttiin paljon itäisen
Välimeren vaarasta, ja kuningattaresta tuli itämaisen loiston edustaja
länsimaisen yksinkertaisuuden vastakohtana, mutta sinä aikana, jota
nyt käsittelemme, ei tätä kantaa ollut vielä olemassa, vaan Kleopatraa
pidettiin mitä sopivimpana äitinä Caesarin pojalle, joka oli kerran
perivä hänen asemansa ja arvonimensä.

Pienokaisesta tulikin tähän aikaan tosiasiallisesti Egyptin
kruunaamaton kuningas, sillä Kleopatran nuori veli, Ptolemaios XV,
katoaa salaperäisesti historiasta, meidän kuulematta hänestä enää
mitään. Saiko hän surmansa Caesarin ja Kleopatran toimesta sentähden,
että hän oli heidän pyyteidensä tiellä, vai kuoliko hän luonnollisen
kuoleman, on kysymys, johon ei saada milloinkaan vastausta. Hän
ilmestyy näiden tapahtumarikkaiden päivien historiaan kuin varjo
ja häviää kuin varjo, ja kaikki, mitä tiedämme hänen lopustaan, on
lähtöisin Josephukselta, joka sanoo sisaren myrkyttäneen hänet.

[Porphyrius, joka eli useita sukupolvia myöhemmin, sanoo Kleopatran
saattaneen hänet petoksella hengiltä; mutta nämä Porphyriuksen sanat
ovat ilmeisesti vain Josephuksen toistamista. Porphyrius laskee hänen
kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena ja oman kuninkuutensa
neljäntenä. Eräs kirjoitus, jonka löysin professori Petrie'n
kokoelmista, vahvistaa tämän. Siinä puhutaan eräästä tapahtumasta,
joka sattui »Kleopatran hallituskauden yhdeksäntenä vuotena», — sitten
seuraa lohkeama, jonka jälkeen tulee — »Cassarionin». Lohkeaman
kohdalla on ollut todennäköisesti näin tulkittavat sanat: »ja
Caesarionin ensimmäisenä (tahi toisena) hallitusvuotena». Tämä kirjoitus
osoittaa, että Caesarion oli jo Kleopatran yhdeksäntenä hallitusvuotena
hänen hallitsijakumppaninsa, mikä todistaa Porphyriuksen laskelman
oikeaksi.]

Tämä syytös ei kummastuta, sillä se olisi tehty joka tapauksessa,
vaikka poika olisi kuollut äkillisen sairaudenkin uhrina. Sentähden
on väärin Kleopatraa kohtaan, että hänen muistoaan mustataan tälläkin
rikoksella, sillä todellisuudessa ei ole mitään syytä otaksua, että
hän olisi tuottanut nuoren kuninkaan kuoleman, niin paljon kuin häntä
siitä syytettäneenkin. Siinä kaikki, mitä tästä asiasta voidaan meidän
päivinämme sanoa.

Caesar antoi nyt pystyttää kuvapatsaansa Kapitoliumille kahdeksanneksi
Rooman seitsemän muinaisen kuninkaan rinnalle, ja alkoi pian esiintyä
julkisesti Alban entisten hallitsijoiden koruompeleisessa puvussa ja
lyötätti kuvansa aito yksinvaltaiseen tapaan Rooman rahoihin. Hänelle
hankittiin kultainen istuin senaattiin ja oikeuteen, ja hän piti
nyt norsunluista valtikkaa ja päässään kultaista laakeriseppelettä.
Hän ajeli julkisia menoja toimittaessaan tarkoitukseen pyhitetyissä
vaunuissa kuten Egyptin kuninkaat, ja hänelle tarjottiin jonkinlaista
kuninkaallista henkivartiostoa, johon kuului senaattoreja ja ylimyksiä.
Hänelle myönnettiin sitäpaitsi oikeus tulla haudatuksi kaupunginmuurien
sisäpuolelle, aivan samoin kuin Aleksanteri Suuri oli saanut viimeisen
leposijansa Aleksandrian kuninkaalliselta alueelta. Nämä kuninkuuden
merkit osoittavat, kun otetaan huomioon, että imperaattorin arvonimi
oli annettu hänelle perinnölliseksi, ja että hänestä aiottiin tehdä
diktaattori elinkaudeksi, päämaalin olleen nyt hyvin lähellä, ja sekä
Caesarin että Kleopatran on täytynyt elää tähän aikaan alituisessa
jännityksessä ja odotuksessa. Jokainen tiesi, mitä oli tekeillä, ja
Cicero meni niin pitkälle, että kirjoitti pitkän kirjeen Caesarille,
kehoittaen häntä julistautumaan kuninkaaksi, kirjeen, jota hän ei
kuitenkaan toisten neuvosta lähettänyt. Entinen konsuli Lucius Aurelius
Cotta ehdotti, että Caesar julistettaisiin Italian _ulkopuolella_
olevien Rooman alueiden kuninkaaksi, mutta ehdotukseen suhtauduttiin
laimeasti. Caesar näyttää olleen itse kahdenvaiheilla, siirtääkö tuo
suuri ratkaisu Partian sodan jälkeen tapahtuvaksi, vai ei; kysymys,
jonka on täytynyt aiheuttaa mitä kiihkeintä väittelyä.

Diktaattorin ei tarvinnut enää salata aikeitaan niiden ilmituloa
peläten, ja kun oli ryhdyttävä alkutoimenpiteisiin, ei hän epäröinyt
saattaa julki uskoaan omaan jumalallisuuteensa. Hän nimittäin määräsi,
että hänen kuvaansa oli kannettava pompa circensis kulkueessa
kuolemattomia jumalia esittävien kuvien joukossa. [Sirkusnäytännöt
aloitettiin näytäntöjen järjestäjän toimeenpanemalla juhlakulkueella
(pompa circensis), joka läksi Kapitoliumista ja kulki kaupungin
halki sirkukseen. Tässä kulkueessa kannettiin m.m. jumalten kuvia.]
Jupiter-Juliukselle omistettu temppeli piti rakennettaman ja
Quirinuksen temppeliin pystytettiin kuvapatsas, jolla oli hänen
piirteensä ja johon oli kaiverrettu kirjoitus: »Kuolemattomalle
jumalalle». Hänen kunniakseen perustettiin erikoinen papillinen
seurakin, nimeltä _Luperci_, josta saamme pian kuulla enemmän, ja
hänen jumalankuvansa sai oman papiston, _flamines_, mikä tuo mieleen
Egyptin faaraoita palvoneet papit. Hänelle varattiin ruumisvuode
Rooman päätemppeleihin, ja virkavaloja vannottaessa vedottiin
Jupiterin ja roomalaisten kotijumalien sijasta Caesarin _Geniukseen_,
suojelushenkeen, aivan samoin kuin Egyptissä rukoiltiin _Ka'ta_, eli
hallitsijan suojelushenkeä. »Vanhasta kansallisesta uskosta», sanoo
Mommsen, »tehtiin Caesarin palvonnan välikappale», ja niin asia todella
olikin. Kaikki tarkoitti Caesarin täydellistä jumalallistuttamista.

Vuoden 45 e.Kr. lopulla ja seuraavan alussa ei Roomassa enää
epäiltykään, etteikö Caesar aikonut nousta lähitulevaisuudessa
valtaistuimelle; kysymys oli vain siitä, tapahtuisiko se itään tehtävän
sotaretken edellä, vai jälkeen. Jolloinkin ennen helmikuun 15:ttä
päivää hänet valittiin diktaattoriksi elinkaudeksi, mikä teki, hänelle
osoitetun kunnioituksen ja hänen imperaattori-nimensä perinnöllisyyden
yhteydessä, hänen nykyisen asemansa ja kuninkuuden välisen rajan
häviävän kapeaksi. Vanhan »kuningas» -nimen käytäntöön ottamista Caesar
ei ollut todennäköisesti ajatellut, vaikka hän olikin mieltynyt niiden
pukuun ja vallanmerkkeihin, jotka olivat olleet Rooman »kuninkaita»,
vaan on uskottavampaa, että hän etsi jotakin uutta yksinvaltiaan nimeä.
Hän oli eräässä tilaisuudessa sanonut: »Olen Caesar sekä 'kuningas'»,
mikä viittaa siihen, että hän oli jo ehkä päättänyt kohottaa oman
nimensä siihen korkeaan arvoasemaan, jota se lopulta tuli merkitsemään
ja merkitsee vieläkin.

Hänen kopeutensa kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi, ja hänen
kunnianhimonsa oli nyt »paisunut niin suureksi, että se uhkasi murtaa
maailman ääret» [Cymbeline]. Hän nuhteli ankarasti Pontius Aquilaa,
yhtä tribuuneista, kun tämä ei noussut hänen mennessään tribuunien
istuimen ohi, ja höysti jonkin aikaa sen jälkeen tilapäisissä
keskusteluissa kaikki vastauksensa sanomalla ivallisesti: »Pontius
Aquilan suosiollisella luvalla». Kun eräs senaattorien lähetystö
tuli kerran tuomaan hänelle uusia kunnianosoituksia, otti hän
heidät vastaan istualtaan; ja hänelle alkoi nyt tulla tavaksi antaa
läheisimpien ystäviensäkin odottaa etuhuoneessa puheillepääsyä, mitä
Cicero katkerasti paheksuu. Jos hänen käskyihinsä suhtauduttiin
epäilevästi, menetti hän aina malttinsa ja saattoi kiroilla
hirmuisesti. »Kaikki, mitä sanon, on pidettävä lakina», kertoo Titus
Ampius hänen huudahtaneen, ja sellaisia henkilöitä, Jotka olisivat
tohtineet menetellä toisin, oli todellakin sangen vähän. Kerran
huomattiin, että joku intoilija oli koristanut erään Caesarin patsaan
kuninkaallisella diadeemilla. Molemmat tribuunit määräsivät silloin
diadeemin poistettavaksi sillä seurauksella, että Caesar raivostui. Hän
selitti, että tämä virallinen toimenpide oli ollut harkittu loukkaus
ja päätti rangaista tribuuneja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tammikuun 26 p. tämä tilaisuus sitten ilmaantuikin. Kun Caesar
käveli kadulla, tervehtivät jotkut väkijoukosta häntä kuninkaana,
ja kun velvollisuudentuntoiset tribuunit määräsivät, että huutajat
oli vangittava ja heitettävä vankilaan, nosti Caesar heti sellaisen
myrskyn, että tribuunit karkoitettiin senaatista.

Diktaattorin ylpeys on tuskin voinut olla vaikuttamatta —
Kleopatran asenteeseen, ja luultavaa onkin, että hän herätti jonkin
verran pahennusta tilapäisellä kopeudellaan. Hänen Egyptiläisten
hovimestariensa ja hovivirkailijoidensa on myös täytynyt närkästyttää
roomalaisia peittelemättömällä aleksandrialaisella turhamaisuudellaan,
ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö monet Caesarin ystävät
alkaneet katsella sillantakaisen huvilan elämää yhä vastenmielisemmin
Eräs Ciceron kirje ystävälleen Attiukselle kuvaa mielenkiintoisella
tavalla tilannetta. Kleopatra näyttää luvanneen suurelle kirjoittajalle
hänenlaiselleen miehelle soveliaan lahjan, todennäköisesti jonkin
Ciceron hänelle tekemän palveluksen palkinnoksi.

»Vihaan kuningatarta», hän kirjoittaa »ja Hammonios, hänen lupauksiensa
todistaja, tietää, että minulla on syytä sanoa niin. Hänen lupaamansa
lahjat olivat kylläkin minulle hyvin sopivia, sellaisia, joista olisin
voinut puhua missä julkisessa kokouksessa hyvänsä. Entä Sara(pion)?
[Sekä Hammonios että Sarapion ovat yleisiä egyptiläisiä nimiä.] Hän
ei ole vain periaatteeton lurjus, vaan sen lisäksi henkilö, joka on
taipuvainen suhtautumaan minuun yliolkaisesti. Näin hänet vain kerran
luonani, ja kun kysyin häneltä kohteliaasti, saatoinko tehdä jotakin
hänen hyväkseen, sanoi hän tulleensa toivossa saada nähdä Atticuksen.
Kuningattaren julkeus meni, hänen asuessaan Caesarin Tiberin takaisessa
huvilassa [tämä voi tarkoittaa, että Kleopatra oli muuttanut Roomassa
johonkin muualle, joko tilapäisesti tahi pysyväisesti], myös niin
ylettömiin, etten voi sitä harmistumatta ajatella. Niin että sen joukon
kanssa en tahdo olla missään tekemisissä».

Caesariin kohdistuva vastenmielisyys, jonka kasvamisesta ei ollut
epäilystäkään, selittää, miksi Kleopatrakin joutui epäsuosioon,
mutta tähän vastenmielisyyteen on voinut olla jonkin verran syynä
kateuskin, jota diktaattorin mieltymyksen kaikkeen egyptiläiseen täytyi
roomalaisissa herättää. Caesarin ystävät eivät todenneet vain sitä,
että hän muovaili tulevaa valtaistuintaan Ptolemaiosten valtaistuimen
mukaiseksi, suhtautui jumalallisuuteensa Ptolemaiosten tavalla ja
tahtoi tehdä Aleksandriasta valtakunnan pääkaupungin, vaan myös sen,
että hänellä oli suunnitelmiensa toteuttamisessa paljon egyptiläisiä
apunaan. Egyptiläiset tähtientutkijat olivat uudistaneet roomalaisen
kalenterin, Rooman rahapajassa työskenteli aleksandrialaisia
rahanlyöjiä, raha-asiain koko hoito näytti uskotun aleksandrialaisille
[Suetonius: Caesar], ja useissa hänen järjestämissään yleisissä
huveissa olivat ohjelmansuorittajat egyptiläisiä, kuten esimerkiksi
Venuksen temppelin vihkiäisissä toimeenpannussa meritaistelussa.
Sen, että Caesar otti palvelukseensa näin suuren joukon Kleopatran
alamaisia, on täytynyt johtua jossakin määrin hänen pyrkimyksestään
tutustuttaa maanmiehiänsä toimeliaisiin aleksandrialaisiin, joilla tuli
olemaan niin tärkeä osa uuden Rooman valtakunnan luomisessa.

Caesarin suurien suunnitelmien ja ehdotusten on täytynyt herättää
senaatissa melkoista hämmästystä. Melkein joka päivä laadittiin
jokin uusi ehdotus tahi vahvistettiin jokin uusi laki. Milloin hän
pohti Tiberin johtamista pois uomastaan, milloin valmisteli kanavan
puhkaisemista Korintin kannaksen poikki. Hän suunnitteli tien
rakentamista Apenniinien yli ja ajatteli vakavasti suuren sataman
perustamista Ostiaan; Aleksandriaan tahi Roomaan rakennettavien suurten
julkisten rakennusten piirustuksia tuotiin hänelle tarkastettaviksi,
ja pääkaupungin eri osiin piti perustettaman julkisia kirjastoja.
Mutta hänen aikansa on täytynyt kulua kaikista näistä puuhista
huolimatta pääasiallisesti Partian sotaretken valmisteluihin, sillä
tämä retki tuli olemaan sangen suurisuuntainen. Hän uskoi niin
varmasti sen kestävän kolme vuotta, että hän sääsi lain, jonka
nojalla kaikkien seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittavien julkisten
toimihenkilöiden vaali oli toimitettava ennen hänen lähtöään. Siten
hän varmisti rauhan säilymisen Roomassa pitkällisen poissaolonsa
ajaksi ollakseen vapaa viemään aseensa kaukaisiin maihin, joista
oli melkein mahdotonta ylläpitää yhteyttä pääkaupungin kanssa. Kun
ajattelemme, että Caesarin viime retket olivat kestäneet vain joitakin
viikkoja tahi kuukausia, ja että sanat _veni, vidi, vici_ edustivat
hänen vakaumukseksi lujittunutta uskoaan omaan pystyväisyyteensä,
näyttävät nämä suunnitelmat, jotka merkitsivät kolmen vuoden poissaoloa
Roomasta, osoittavan selvästi, ettei hän aikonut tyytyä vain Partian
valloitukseen, vaan tahtoi seurata Aleksanterin jälkiä Indiaan ja
palata sieltä Roomaan tuosta suuresta maasta otetut arvaamattomat
saaliit mukanaan. Hänen on täytynyt kuvitella, kuinka hän saapuu
sodan loputtua Roomaan idän valloittajana ja hänen mielessään on
voinut väikkyä ajatus, kuinka riemastunut väestö tervehtii silloin
innostuksella hänen nousuaan maailman valtaistuimelle.

Caesarin yksinvaltaan tähtäävät suunnitelmat kävivät yhä selvemmiksi
ja määrätietoisemmiksi sitä mukaa kuin viikot kuluivat. Hän ei näytä
pitäneen vallankaappauksen suorittamista ennen Partian sotaa oikein
viisaana, koska sitä heti seuraava pitkällinen poissaolo saatettiin
käsittää luonteeltaan esimerkilliseksi ja asiaankuuluvaksi. Hänen
ajateltu valtaistuimellenousunsa oli sitäpaitsi herättänyt voimakasta
vastustusta, ja Caesarin on täytynyt älytä, ettei hän voinut toteuttaa
suunnitelmiaan kohtaamatta melkoista vastarintaa. Plutarkhos sanoo,
että »hänen himonsa olla kuningas oli synnyttänyt mitä katkerinta vihaa
häntä kohtaan — seikka, josta henkilöt, jotka olivat aina olleet hänen
salaisia vihamiehiään, saivat mitä sopivimman tekosyyn». Siitä, ettei
hän noussut istuimeltaan, kun senaatin lähetystö tuli hänen puheilleen,
oli kuultu paljon moitteita, ja hän katsoi itsekin viisaimmaksi
pyytää anteeksi käytöstään, josta hän syytti vanhaa sairauttaan.
Kohtauksesta oli muuten monenlaisia selostuksia. Kerrottiin, että
Caesar olisi kyllä itse aikonut nousta, mutta että Balbus sanoi
hänelle: »Etkö muista olevasi Caesar ja vaadi kunnioitusta, johon
ansiosi oikeuttavat?» Toiset taas sanoivat, että diktaattori oli,
käsitettyään käytöksensä loukkaavan merkityksen, paljastanut rintansa
ja lausunut ystävilleen olevansa valmis antamaan henkensä, jos hän oli
suututtanut kansan. Tämä osoitti, ettei aika ollut vielä täysin kypsä
hänen kaappaukselleen, ja Caesarin täytyi, niin vastenmielistä kuin se
olikin, ruveta toden teolla ajattelemaan sen siirtämistä tuonnemmaksi.
Seikkoja, jotka puhuivat välittömän esiintymisen puolesta, oli kyllä
niitäkin, ja hänen on täytynyt olla enemmän tahi vähemmän valmis
vastaanottamaan kuninkuus, jos sitä hänelle tyrkytettiin ennen itään
lähtöä. Kleopatran aseman on kuitenkin täytynyt huolestuttaa häntä
jonkin verran. Perinnöllisen yksinvallan luominen oli Caesarin mielestä
turha yritys ilman Kleopatraa ja heidän pikku poikaansa. Hänen oma
vaimonsa, Calpurnia, ei näyttänyt kykenevän lahjoittamaan hänelle
perillistä, eikä Roomassa ollut ketään toista naista, jonka olisi
voinut odottaa pystyvän näyttelemään kuningattaren osaa, synnyttipä
hän kuinka monta poikaa hyvänsä. Kuinka hänen oli sitten meneteltävä
vapautuakseen Calpurniasta ja voidakseen naida Kleopatran yleistä
mielipidettä loukkaamatta? Jos hän julistautui heti kuninkaaksi ja otti
Kleopatran vaimokseen, niin pystyikö kolmeksi vuodeksi yksin jääpä
Kleopatra suoriutumaan onnellisesti Rooman kuningattaren osasta hänen
ollessaan kaukana sotaretkellä? Eikö ollut paljoa viisaampaa lähettää
Kleopatra siksi ajaksi takaisin Egyptiin odottamaan hänen paluutaan,
naida hänet sitten ja nousta samassa valtaistuimellekin? Sillä aikaa
kuin hän viipyi idässä, saattoi Calpurnia joutua helposti äkillisen ja
kohtalokkaan sairauden uhriksi, kenenkään tohtimatta syyttää Caesarin
tahi apteekkarin kekseliäisyyttä hänen kuolemastaan.

Testamentti, jonka hän nyt lähtöään ajatellen teki tahi vahvisti,
osoittaa selvästi, ettei kuninkuussuunnitelmien toteuttaminen ollut
ajateltavissa, niin kauan kuin hänen avioliittokysymyksensä oli
tällä kannalla. Valtaistuimen pystyttäminen oli ilman kuningatarta
ja perillistä jotakuinkin tarkoituksetonta, koska hänestä oli
jo tehty ehdoton yksinvaltias elinajakseen; ellei tätä asemaa
siirretty ilman muuta hänen pojalleen Caesarionille, ei välittömästä
kuninkaaksi nousemisesta ollut mitään etua. Niinpä hän jakoikin
tällä testamentilla, joka oli tehty siltä varalta, että hän sattuisi
kuolemaan ennen tulevalle valtaistuimelle nousuaan, vain omaisuutensa,
osan kansalle ja osan sukulaisilleen. Sisarenpoika Octavianus, joka
oli hänen suosikkinsa, tuli saamaan melkoisen lohkon. Testamenttiin
liitettiin täydennykseksi lisämääräys, jossa nimitettiin suuri joukko
holhoojia lapselle, jonka Calpurnia mahdollisesti saattoi saada hänen
lähdettyään, mutta Caesar piti sellaista niin vähän uskottavana,
ettei hän näytä ottaneen sitä omaisuutensa jaossa lainkaan huomioon.
Kleopatra ja hänen lapsensa eivät tarvinneet rahaa, koska Kleopatra oli
itse satumaisen rikas. Tämä testamentti oli epäilemättä tarkoitettu
hävitettäväksi, jos hänet asetettiin valtaistuimelle ennen lähtöään,
ja myöhemmin uskottiinkin, että hän oli todellakin kirjoittanut toisen
testamentin Caesarionin hyväksi, testamentin, jota oli noudatettava,
jos hänelle tarjottiin kruunua. Mutta siinä tapauksessa, että tämä
nousu siirrettiin tapahtuvaksi vasta hänen paluunsa hetkellä, kuten
nyt näytti todennäköiseltä, hän järjesti asiansa parhaiten jakamalla
omaisuutensa, koska hän saattoi kuolla idässä ollessaan. Hänellä ei
ollut, niin kauan kuin hän oli kruunaamaton, mitään aihetta viitata
testamentissaan Kleopatraan tahi Caesarioniin, sillä jos hän kuoli
vielä diktaattorina ollessaan Partiassa tahi Indiassa, olivat hänen
suunnitelmansa hallitsijasuvun perustamisesta, avioliitosta Egyptin
kuningattaren kanssa, Caesarionin kasvattamisesta seuraajakseen,
sanalla sanoen, kaikki hänen maalliset toiveensa tuomitut joutumaan
unohduksiin. Caesar oli mies, joka ei välittänyt paljoakaan
lähimmäistensä eduista, ja mitä Kleopatraan tulee, hän oli, siinä
tapauksessa, että hänet ylennettäisiin taivaalliseen piiriin, jossa
hänellä ei ollut Kleopatrasta enää mitään hyötyä, valmis jättämään
hänet Egyptiin oman onnensa nojaan. Hänen tunteensa Kleopatraa kohtaan
näyttävät nyt jäähtyneen, ja vaikka hän vielä varmasti nauttikin
Kleopatran seurasta ja oli melkoisesti altis hänen vaikutuksilleen,
perustui Kleopatran vetovoima häneen nyt pääasiallisesti vain siihen,
että hän tunnusti Kleopatran sopivaksi nousemaan valtaistuimelle hänen
kerallaan. Kleopatralla taas oli entisestä kiintymyksestään epäilemättä
vielä paljon jäljellä, ja hän näyttää käyttäytyneen Caesaria kohtaan,
tämän kaikesta ärtyisyydestä ja oikullisuudesta huolimatta, vilpittömän
ihailevasti ja kunnioittavasti, kuten lämminsydäminen nuori nainen
suurta ja sankarillista vanhusta kohtaan.

Caesar oli todellakin vanhentunut ennen aikojaan. Häntä esittävä
kuuluisa kuva, jota nyt säilytetään Louvressa, osoittaa hänen olleen
laihan ja rasittuneen. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentä, mutta
nuorekkaista piirteistä ei ollut enää mitään jäljellä; vuosien
taakka ja sairaus painoivat raskaasti hänen kuihtunutta ruumistaan.
Hänen lannistumaton henkensä ja luontainen eloisuutensa antoivat
hänelle voimia huolehtia asemansa velvollisuuksista, mutta on hyvin
epäiltävää, olisiko hän enää kestänyt tekeillä olevan sotaretken
rasituksia. Hänen raihnaisuutensa on täytynyt huolestuttaa Kleopatraa
mitä vakavimmin, sillä kaikki hänen toiveensa keskittyivät Caesariin
ja päivään, jolloin Caesar tekisi hänestä maailman kuningattaren.
Se, että Caesar suunnitteli nyt itsevaltiaaksi julistautumisensa
siirtämistä, kunnes Partian sota oli ratkaistu, on varmasti ollut
Kleopatralle raskas isku, koska hänellä oli täysi syy pelätä, että
Caesarin voimat pettäisivät, ennenkuin hän oli saanut työnsä valmiiksi.
Kleopatra oli työskennellyt kolme vuotta ja enemmänkin yhdessä
Caesarin kanssa heidän valtaistuimensa perustusten laskemiseksi, ja
nyt, kun tämä kaappaus, joka ei näyttänyt merkitsevän hänelle vain
kaikkien hänen kunnianhimoisten pyrkimystensä toteutumista sekä
omasta että sukunsa puolesta, vaan oli samalla tosiasiallisesti hänen
ainoa keinonsa pelastaa Egypti sulautumasta Rooman alueisiin tahi
säilyttää jonkinlainen valtaistuin pojalleen, oli toteutumaisillaan,
alkoi Caesar ajatella sen siirtämistä kolme vuotta tuonnemmaksi,
syistä, jotka johtuivat osaksi hänen vastenmielisyydestään poistua
Roomasta niin pitkäksi ajaksi heti kruunun saatuaan, osaksi tilanteen
vaikeudesta Calpurnian suhteen, ja osaksi lukuisten vaikutusvaltaisten
henkilöiden vihamielisyydestä yksinvalta-ajatusta kohtaan. Cicero
sanoo toisessa filippikassaan Caesarista, että »valmisteltuaan monta
vuotta suurella työllä ja monia vaaroja uhmaten tietään, joka oli
viepä kuninkaalliseen valtaan, hän oli saavuttanut tarkoituksensa.
Julkisilla näyttelyillä, muhkeilla rakennuksilla, lahjoilla ja
juhlilla hän oli päässyt harkitsemattoman rahvaan suosioon. Ystävänsä
hän oli voittanut puolelleen suosionosoituksilla, vastustajansa
lempeydellä»; mutta hän epäröi sittenkin, vaikka päämaali oli jo
näkyvissä, ja uskoi olevan viisaampaa odottaa, kunnes hänet nostaisi
valtaistuimelle se kansallinen innostuksen myrsky, joka oli varmasti
riehahtava valloilleen Roomassa, kun hän palaisi idästä saaliilla
kuormitettujen legiooniensa etunenässä ja näyttelisi pääkaupungin
kaduilla kultaisiin kahleisiin kytkemiään satumaisen idän vangiksi
otettuja kuninkaita. Tämän viivytyksen on täytynyt käydä Kleopatralle
melkein sietämättömäksi ja se on voinut antaa hänelle aihetta ryhtyä
Caesarin ja Antoniuksen keralla, joka oli nyt varmasti alituinen vieras
Caesarin huvilassa, sellaisiin toimenpiteisiin, että sattui kohtaus,
joka saattoi kysymyksen yksinvallan julistamisen ajankohdasta aivan
ratkaisun partaalle.

Helmikuun 15 p:nä vietettiin Roomassa joka vuosi Lupercuksen juhlaa,
ja sinä päivänä olivat kaikki, niin patriisit kuin plebeijitkin,
jalkeilla. Caesarin aikaiset roomalaiset eivät näytä olleen
selvillä tämän juhlan alkuperästä eivätkä suoritettujen menojen
todellisesta merkityksestä. He uskoivat kunnioittavansa sinä päivänä
Lupercus-jumalaa, erästä hämärää jumaluutta, jonka he rinnastivat
vaistomaisesti Faunuksen eli Panin, kaiken luonnossa esiintyvän
hedelmällisyyden jumalan kanssa. _Luperci_-seuran jäsenistä valittiin
kaksi nuorta miestä, jotka avasivat juhlan uhraamalla koiran ja vuohen.
Sitten heidät pirskoitettiin uhrieläinten verellä, ja menot määräsivät,
että heidän oli heti sen tapahduttua naurettava. Uhrieläinten nahat
viillettiin sitten pitkiksi suikaleiksi, nimeltä _februa_, ja käyttäen
niitä piiskoina nuorukaiset lähtivät juoksemaan ympäri kaupunkia,
iskien hihnoillaan jokaista kohtaamaansa naista. Februan sivalluksen
uskottiin tekevän hedelmälliseksi, ja kaikki naiset, jotka toivoivat
tulevansa äidiksi, asettuivat hihnojen tielle, joita molemmat
nuorukaiset tarmokkaasti heiluttivat. Päivä oli tämän vanhan tavan
perusteella nimeltään dies februatus ja kuukausi, jolloin tätä juhlaa
vietettiin, sai siitä nimen februarius. [Tekosana februare merkitsee
»puhdistaa». Tässä sitä käytettiin todennäköisesti merkitsemään
sivalletun henkilön puhdistamista hihnan taikavoimalla ja sellaisten
tekijöiden karkoittamista, jotka estivät hedelmällisyyttä.]

Minusta näyttää varmalta, että tämä seremonia pohjautui alkuaan niihin
menoihin, joilla Egyptissä kunnioitettiin Min-Ammonia, hedelmällisyyden
jumalaa, Niilin laakson Pania. Tämä jumala esitetään kuvissa
tavallisesti ruoska kädessä, ruoska, jonka todellinen vastine saattoi
olla palmikoitu sakaalin nahasta viilletyistä hihnoista [Vertaa myös
ruoskaan, jota eräs kuudennen dynastian ylimys, nimeltä Ipe, pitää
kädessään, ja joka ei näytä olevan vain tavallinen kärpäsläppä. Kairon
museo, esine N:o 61.], ja hiljattain onkin saatu selville, että suvun
jatkamista merkitsevää egyptiläistä sanaa [mes] vastaavan hieroglyfin
muodostaa kolme yhteensidottua sakaalin nahkaa, toisin sanoen _februa_.
Egyptiläisistä februa-menoista emme tiedä mitään, mutta ei ole mitään
syytä epäillä, etteivät menot olleet pohjaltaan samanlaiset kuin
Rooman Lupercus-juhlassa. Koira, joka uhrattiin Roomassa, vastasi
todennäköisesti Egyptin sakaalia, ja vuohen voitaneen ymmärtää
viittaavan Ammonille tahi Min-Ammonille pyhitettyyn oinaaseen.

Nyt on hyvin mahdollista, että Kleopatra ja Caesarkin olivat
Aleksandriassa tutustuneet Rooman Lupercus-juhlan egyptiläiseen
vastineeseen, ja koska Caesaria pidettiin Egyptissä Ammon-jumalana,
joka oli hedelmöittänyt kuningattaren, voitaneen ajatella, että hänen
jumalallisuutensa tunnustaminen oli ehkä tapahtunut samankaltaisilla
menoilla. Voi selvästi kuvitella Kleopatran osoittavan Caesarille
menojen yhtäläisyyttä ja sanovan, että Caesar oli Lupercus itse
tahi oli tavallaan jo esiintynyt Lupercuksena. Koska Caesar oli
jo julkisesti vahvistanut, että Kleopatra oli Venus Genetrix,
hedelmällisyyden jumalatar, saattoi hän vallan hyvin omaksua itselleen
vastaavan miesjumalan avut, jumalan, joka ylläpiti Roomassa hänen
egyptiläisen päämiehensä Min-Ammonin traditiota. Vietettävä juhla oli
diktaattorille varmasti hyvin mielenkiintoinen, koska hän määräsi
itse sen ohjelman ja perusti samassa yhteydessä uuden seurankin eli
ritarikunnan, nimeltä _Luperci Julii_, minkä voitiin katsoa osoittavan,
että hän oli lopullisesti todennut olevansa yhtä Lupercuksen kanssa. Ja
jos hänet oli todellakin tunnustettu Min-Ammoniksi Egyptissä, ja jos
Lupercuksen juhlat juontivat alkunsa Min-Ammonin palvonnasta, kuten
olen viitannut, voidaan sanoa, että hän oli oikeutettu esiintymään
tämän seuran jumalallisena päämiehenä. Ja kun tietää, kuinka
taitavasti diktaattori osasi hyötyä tarjoutuneista tilaisuuksista,
niin melkeinpä tekee mieli sanoa, että hän sai tästä jumalosastaan
hyvän syyn, millä selittää ja puolustaa käytöstään niitä monia naisia
kohtaan, jotka olivat hurmanneet hänen sydämensä; tahi on ehkä parempi
sanoa, että hänen häikäilemättömyytensä toista sukupuolta kohtaan ja
hänen menestyksensä naisten lumoojana, kuten esimerkiksi Kleopatran
tapauksessa, todistivat hänet jo luonnostaan täksi jumaluudeksi.

Nimittikö Caesar viime vuosinaan sietämättömäksi käyneen kopeutensa
kannustamana itseään todellakin Lupercukseksi Roomassa, kuten hän
edusti hedelmöittäjä Ammonia Egyptissä, ei tiedetä, mutta oli
miten oli, vuonna 44 e.Kr. hän oli tässä juhlassa isäntänä. Hänen
aseenkantajansa Antonius oli valittu toisen februan haltijaksi, ja
kun Caesar oli asettunut kalpeana ja kuihtuneena paikalleen forumille
tuodulle kultaiselle istuimelle juhlamenoja seuraamaan, yllään loistava
viitta, porhalsi raju Antonius äkkiä näkyviin kuin hullaantunut hevonen
ja hosui februallaan puoleen ja toiseen juoksemisesta palavissaan.
Innostunut ja meluava joukko seurasi häntä, ja on todennäköistä, että
hän ja hänen kumppaninsa pysähtyivät diktaattorin majesteetillisen
hahmon eteen ja tervehtivät häntä Lupercuksena ja juhlan kuninkaana.
Käyttäen hyväkseen hetken innostusta ja todennäköisesti noudattaen
Kleopatran tahi Caesarin itsensä kanssa tehtyä suunnitelmaa Antonius
astui nyt esiin ja tarjosi diktaattorille laakereilla koristeltua
kuninkaallista diadeemia ja Rooman kuninkuutta. Kuten olemme nähneet,
oli Caesaria jo julkisesti tervehditty ihmiseksi tulleena jumalana,
ja Antonius näyttää nyt puhutelleen häntä Lupercukseksi ja pyytäneen
häntä ottamaan vastaan maallisen valtaistuimensa niinkuin hän oli
jo ottanut taivaallisen. Heti kuin hän oli lopettanut, alkoi eri
tahoilta forumia kuulua hyvähuutoja sinne valmiiksi sijoitettujen
caesarilaisten aloitteesta, mutta Caesarin mielipahaksi ei väkijoukko
yhtynytkään huutoihin, ei ainakaan kyllin voimakkaasti, niin että
hänen oli pakko kieltäytyä tarjotusta kruunusta, minkä hän tekikin
teeskennellyn närkästyneellä eleellä. Se herätti yleistä hyväksymystä,
joka ilmaisi selvästi kansan mielialan. Antonius tarjosi hänelle
diadeemia toistamiseen, ja äskeiset hajanaiset ja sangen keinotekoiset
hyvähuudot kajahtivat jälleen ilmoille. Koettaen suhtautua
tilanteeseen mahdollisimman luontevasti Caesar kieltäytyi lopullisesti
vastaanottamasta seppelettä, väkijoukon osoittaessa taas äänekkäästi
suosiotaan, ja määräsi diadeemin talletettavaksi Kapitoliumiin.
Viralliseen kalenteriin oli sitten pantava huomautus, että kansa oli
sinä päivänä tarjonnut hänelle kruunua, ja että hän oli kieltäytynyt
siitä. On todennäköistä, että Antonius, käsitettyään hankkeen rauenneen
tyhjiin, löi kaiken leikiksi ja alkoi jälleen huitoa ympärilleen
taikapiiskallaan, vieden väkijoukkoa pois forumilta samalla menolla ja
pauhulla kuin millä hän oli sen sinne tuonutkin.

Heti tapahtuvan kuninkuuteen pääsemisen mahdollisuudet siirtyivät nyt
tulevaisuuteen. Caesar aikoi lähteä Partiaan noin kuukauden kuluttua,
ja hänelle on täytynyt olla selvää, että hänen oli syrjäytettävä
valtaistuimeen tähtäävät toiveensa, kunnes edessä oleva sota oli
käyty loppuun. Mitä taas Kleopatraan tuli, ei Caesar voinut näin
ollen muuta kuin kehoittaa häntä valmistautumaan palaamaan Egyptiin
ja odottamaan siellä, kunnes itä oli valloitettu, ja näyttää siltä
kuin pettynyt ja huolestunut kuningatar ryhtyi lähiviikkojen kuluessa
matkavalmistuksiin. Suetonius kertoo Caesarin antaneen hänelle hyvin
runsaasti lahjoja ja kunnianosoituksia näinä heidän ystävyytensä viime
päivinä, ja epäilemättä Caesar rohkaisi häntä parhaansa mukaan suurten
ja korkealle tähtäävien tulevaisuudentoiveidensa selostuksilla. Oli
vielä yksi mahdollisuus yksinvallan perustamiseksi ennen sotaa. Huhu
tiesi kertoa Antoniuksen ja hänen ystäviensä aikovan tarjota maaliskuun
1 p:nä [Plutarkhos: Brutus] vielä kerran kruunua Caesarille, mutta
siihen ei Kleopatra ole voinut suhtautua kovinkaan toivehikkaasti
Lupercus-juhlassa sattuneen vastoinkäymisen takia. Caesarin vakuuttelut
ovat tuskin kyenneet lohduttamaan kuningatarta, joka oli odottanut
tulevansa tähän aikaan asetetuksi Rooman valtaistuimelle; hänen
mielensä on varmaankin täyttynyt synkillä aavistuksilla, kun hän käski
koota tavaransa ja valmistautui pienokaisineen pitkälle matkalle
Välimeren poikki hänelle nyt ikäväksi käyneeseen Egyptiin.




X. CAESARIN KUOLEMA JA KLEOPATRAN PALUU EGYPTIIN


Ei voitane epäilläkään, ettei Antonius, jolla tulee olemaan niin tärkeä
osa tämän teoksen toisessa osassa, tavannut Kleopatraa sangen usein
Roomassa. Tehtyään sovinnon Caesarin kanssa alkukesällä vuonna 45
e.Kr. hän on varmaankin ollut alituinen vieras diktaattorin huvilassa,
ja ryhtymällä ajamaan Kleopatran asiaa Caesarin mielen mukaan, kuten
pian saamme nähdä, hän osoittaa, ettei hän ollut sokea kuningattaren
suloudelle. Hänen kerrotaan, kuten olemme jo sanoneet, kohdanneen
Kleopatran ja viehättyneen häneen jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun
hän saapui Aleksandriaan Gabiniuksen keralla auttamaan Kleopatran
isää Auletesta takaisin horjuvalle valtaistuimelleen. Antonius oli
luonteeltaan hetkellinen ja huikentelevainen, ja on vaikeata sanoa,
mitä hän tähän aikaan todellisuudessa ajatteli Caesarista. Kun
diktaattori oli Egyptissä, hoiti Antonius hänen asioitaan Roomassa,
mutta sitten he syystä tai toisesta riitaantuivat sillä seurauksella,
että Caesar Aleksandriasta palattuaan eroitti hänet palveluksestaan.
On hyvin luonnollista, että Antonius oli siitä sangen suuruksissaan
diktaattorille, ja oltiinpa tietävinään, että hän oli valmis vaikka
saattamaan Caesarin hengiltä. Espanjan sodan loputtua riita kuitenkin
unohtui, ja kuten olemme nähneet, oli se henkilö, joka tarjosi
Caesarille kruunua Lupercus-juhlassa, juuri Antonius. Siitä huolimatta
ei Caesar näytä luottaneen häneen täydellisesti, vaikka Antoniusta
näyttää nyt pidetyn hänen kiihkeimpänä kannattajanaan.

Caesar ei ollut milloinkaan ollut etevä ihmistuntija. Hän oli
kieltämättä nero ja sielullisesti harvinaisen voimakas ihminen, mutta
imartelulle heikko. Ystävät, joita hän keräsi ympärilleen, olivat
päässeet hänen suosioonsa liehittelemällä häntä ja kaunistelemalla
hänen monia kummallisuuksiaan. Balbus ja Oppius, Caesarin läheisimmät
seuralaiset, olivat lahjoiltaan keskinkertaisia, ja Publius Cornelius
Dolabella, joka nousee nyt pinnalle, oli nuori seikkailija, jonka
pyrkimys itsekkääseen hyötymiseen on varmasti ollut varsin ilmeinen.
Vaikka hän oli vasta viidenkolmattavuotias, oli Caesar määrännyt
hänet valittavaksi konsuliksi hänen itsensä lähtiessä itään, minkä
toimenpiteen on täytynyt loukata vakavasti Antoniusta, koska Dolabella
oli joitakin vuosia aikaisemmin lähennellyt Antoniuksen vaimoa Antoniaa
siinä määrin, että suhde oli päättynyt avioeroon loukatun Antoniuksen
lohduttautuessa menemällä sitten naimisiin nykyisen vaimonsa,
Fulvian, kanssa. Caesarin tälle nuorelle lurjukselle antamat monet
suosionosoitukset ovat niin ollen varmasti melkoisesti ärsyttäneet
Antoniusta, ja sitä ajatellen onkin vaikeaa otaksua, että Caesarin
asian menestyminen olisi ollut hänelle niin kallis kuin miltä näytti.
Kaupungilla alkoikin toistamiseen kierrellä huhu, että Antonius punoi
juonia Caesarin henkeä vastaan — tällä kertaa, omituista kyllä —
yhdessä Dolabellan kanssa. Kuullessaan siitä diktaattori huomautti,
»ettei hän pelännyt lihavia elostelijoita, vaan pikemminkin miehiä,
jotka olivat kalpeita ja laihoja».

Cassius, äreä, mutta kiihkomielinen soturi ja poliitikko, joka oli
taistellut Caesaria vastaan Pharsaloksessa, ja jonka Caesar oli
sittemmin jalomielisesti armahtanut, oli juuri tätä jälkimmäistä
tyyppiä. Hän oli varhaisesta nuoruudesta saakka vihannut yksinvaltaa
kaikissa sen muodoissa, ja kerrotaan, että kun hänen koulutoverinsa
Faustus, kuuluisan Sullan poika, koulussa kerran rehenteli isänsä
yksinvaltaisella mahdilla, Cassius oli heti läimäyttänyt häntä päähän.
Caesarin yritykset päästä valtaistuimelle kiihdyttivät tätä vihaa, ja
salaliitto, jonka uhriksi diktaattori joutui, olikin todennäköisesti
juuri Cassiuksen aikaansaama. Hanke pantiin alulle helmikuussa
vuonna 44 e.Kr., ja kun Cassius ja hänen kumppaninsa olivat saaneet
vaikutusvaltaisen ja toimeliaan Marcus Brutuksen mukaansa, kehittyi
siitä nopeasti laaja salaliitto. »En pidä Cassiuksesta», kuultiin
Caesarin kerran huomauttavan, »hän näyttää niin kalpealta. Mitä hänellä
mahtanee olla mielessä?»

Mutta Brutusta kohtaan diktaattori tunsi mitä suurinta mieltymystä
ja arvonantoa ja piti häntä yhteen aikaan asemansa todennäköisenä
perijänäkin. Tämän vanhan ja hermostuneen itsevaltiaan rakkaus
tuohon oppineeseen ja lupaavaan nuoreen mieheen, joka vehkeili häntä
vastaan, ei voi olla vielä nytkään, niin monen vuosisadan kuluttua,
herättämättä ikäviä tunteita, sillä Caesar oli ja on aina, moninaisista
virheistään huolimatta, luonne, jonka suuruuden kaikki tunnustavat,
ja josta täytyy yleensä pitää. Kun diktaattorille huomautettiin
eräässä tilaisuudessa, että Brutus vehkeili häntä vastaan, vastasi
hän: »Mitä? Luuletteko, ettei Brutus jaksa odottaa, kunnes tämä
raihnas ruumis on päässyt lepoonsa?» Caesar ei pitänyt todennäköisesti
niinkään mahdottomana sitä, että Brutus oli hänen oma poikansa, sillä
Brutuksen äiti, Servilia, oli ollut ennen pojan syntymää ja kauan sen
jälkeenkin niin läheisessä suhteessa Caesariin, ettei tämä otaksuma
ollut tukea vailla. Brutus taas katsoi olevansa Servilian laillisen
puolison poika ja laski sen nojalla polveutuvansa kuuluisasta Junius
Brutuksesta, Tarqviniusten karkoittajasta. Cato, joka oli päättänyt
itse päivänsä jouduttuaan häviölle Pohjois-Afrikassa Caesaria vastaan
käydyssä sodassa oli Servilian veli ja Brutuksen vaimon, Porcian,
isä. Sentähden on voitu otaksua, että Brutus olisi tuntenut melkoista
vastenmielisyyttä diktaattoria kohtaan, varsinkin sen jälkeen kuin
Caesar julkaisi myrkyllisen Anti-Catonsa. Mutta hänellä on ollut aivan
yhtä paljon syytä olla Caesarille myötätuntoinenkin, sillä hänen isänsä
oli menettänyt henkensä Pompeiuksen toimesta, minkä Caesar oli siis
välillisesti kostanut. Brutus oli kuitenkin korkeiden periaatteiden
ilmapiirissä elävä nuori mies, joka ei sallinut sellaisten seikkojen,
kuten äitinsä viettelemisen, enonsa ja appensa tuhoamisen ja sen
verisen sodan, jota hänen isänsä surmaaja ja appensa vihollinen
kävivät keskenään, vaikuttaa katsantokantaansa. Nuorempana hän oli
periaatteellisista syistä kieltäytynyt puhuttelemasta Pompeiusta, mikä
oli hyvin ymmärrettävää, mutta kun kansalaissota puhkesi, asettui
hän kaiken sen vastenmielisyyden yläpuolelle, jota hän oli isänsä
muiston takia tuntenut Pompeiuksen puoluetta kohtaan, ja meni riidassa
Pompeiuksen puolelle, pitäen hänen asiaansa oikeampana. Ponpeiuksen
sanotaan ällistyneen siinä määrin, kun tämä kunnollinen nuori mies
ilmestyi hänen leiriinsä, johon kukaan ei ollut pyytänyt häntä
tulemaan, ja jossa kukaan ei erikoisesti toivonut hänen läsnäoloaan,
että hän syleili Brutusta ihan kuin kadonnutta lammasta, joka oli
tullut takaisin. Sitten tuli Pharsaloksen taistelu, ja Brutus pakeni
toisten mukana. Hänen ei olisi kuitenkaan tarvinnut pelätä henkeään,
sillä Caesar oli mitä jyrkimmin kieltänyt, ettei hänelle saanut tehdä
mitään vahinkoa, ei taistelussa eikä sitä seuraavassa pakolaisten
takaa-ajossa. Larissasta, johon hän oli paennut, hän kirjoitti sitten
Caesarille kirjeen, ilmoittaen olevansa periaatteellisesti valmis
antautumaan, ja kerrotaan, että muistellessaan Servilian seurassa
viettämiään monia rattoisia hetkiä Caesar armahti hänet heti ja antoi
hänelle paljon suosionosoituksia. Silloin Brutus, periaatteiden mies
kun oli, ilmiantoi Pompeiuksen ja kertoi Caesarille, mihin tämä oli
paennut — siitä johtui, että diktaattori saapui Egyptiin sinä lokakuun
aamuna, josta olemme lukeneet.

Brutus oli älykäs nuori mies, jonka kirjoitukset ja puheet
olivat täynnä periaatteita ja ytimekkäitä ajatuksia, mutta hänen
esiintymisensä oli silti eloisaa ja tulista. Caesarin sanotaan kerran,
kun hän kuunteli jonkin verran ymmällä Brutuksen puheen tuimaa sävyä,
huomauttaneen: »En tiedä, mitä tämä nuori mies tarkoittaa, mutta mitä
hyvänsä hän tarkoittaneekin, hän tarkoittaa sitä toden teolla». Brutus
uskoi olevansa, kuten hän olikin, hyvin luja ja oikeamielinen ja oli
totuttautunut pysymään kylmänä kaikelle imartelulle ja liehittelyille.
Hänellä oli tapana sanoa, että miehen, joka ei kyennyt miehuutensa
päivinä sanomaan »ei» ystävilleen, oli täytynyt käyttäytyä sangen
huonosti nuoruutensa aikana. Cassius, joka oli Brutuksen lanko, piti
tämän esikuvallisen nuoren miehen liittymistä salaliittoon sangen
suotavana ja pyysi häntä siinä mielessä olemaan läsnä senaatin
istunnossa maaliskuun 1 p., jolloin Caesarista piti kuulopuheiden
mukaan tehtämän kuningas. Brutus vastasi jäävänsä varmasti pois sinä
päivänä. Mutta Cassius ei hellittänyt, vaan kysyi, mitä Brutus tekisi,
jos Caesar vaatisi häntä tulemaan saapuville. »Siinä tapauksessa»,
lausui Brutus juhlallisesti, »on velvollisuuteni, ei vaieta, vaan
nousta rohkeasti ja kuolla maani vapauden puolesta». Näin ollen oli
selvää, ettei häntä ollut vaikea saada periaatteellisesti antamaan
apuaan murhattaessa Caesaria, miestä, joka oli säästänyt hänen henkensä
Pharsaloksessa, mutta joka oli siitä huolimatta kansan vihollinen.
Salaliittolaiset panivat siinä tarkoituksessa hänen virkaistuimelleen
paperilappusia, joihin oli kirjoitettu: »Herää, Brutus!» tai »Et ole
oikea Brutus!», ja piirtelivät Junius Brutuksen patsaaseen lauseita:
»Jospa meillä olisi nyt Brutus!» tai »Jospa Brutus eläisi vielä!» Näin
he valmistelivat maaperää, ja pohdittuaan asiaa vakavasti joitakin
päiviä Brutus tuli siihen vakaumukseen, että hänen tuskallinen
velvollisuutensa oli periaatteellisista syistä päättää Caesarin päivät.

Salaliittoon kuului maaliskuun 1 p. noin kuusi- tahi kahdeksankymmentä
senaattoria, useimmat diktaattorin ystäviä, ja jos Caesar olisi silloin
koettanut julistautua kuninkaaksi, olisi hän tullut heti murhatuksi.
Mutta liikkeellä oli niin paljon huhuja häneen kohdistuneista
vehkeilyistä, ettei hän uskaltanut ryhtyä mihinkään, ja päivä kului
rauhallisesti. Hän oli suunnitellut lähtevänsä Roomasta maaliskuun 17
p., minkä johdosta ajateltiin hänen viimeisen käyntinsä senaatissa
maaliskuun 15 p. tahi hänen lähtönsä pääkaupungista voivan nostattaa
sellaisen mielenosoituksen hänen hyväkseen, että seurauksena saattaisi
olla kruunun antaminen hänelle kuin jäähyväislahjaksi. Salaliittolaiset
päättivät sentähden murhata hänet 15 p., maaliskuun iduksena, jolloin
hän tulisi todennäköisesti viimeisen kerran senaattiin diktaattorina.

Brutuksen mieli kävi luonnollisesti sitä synkemmäksi, kuta lähemmäksi
päivä tuli. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnioitettava mies, mutta
hänen halunsa näytellä elämässä korkeiden periaatteiden sanelemaa
osaa teki hänestä sen nojalla, että hän oli todellisuudessa heikko
luonne, usein selkärangattoman. Hänen vaikutteensa olivat tässäkin
tapauksessa varmasti isänmaallisia ja jaloja, mutta hänen on täytynyt
kysyä itseltään monta kertaa, oliko niin, että se, minkä hän uskoi
olevan velvollisuutensa maataan kohtaan, syrjäytti kokonaan sen,
minkä hän tiesi velvollisuudekseen hyvää suojelijaansa kohtaan. Tämä
katkera sisäinen taistelu sai hänet heittelehtimään ja kääntelehtimään
yövuoteella lepoa saamatta, ja hänen vaimonsa Porcia, joka huomasi
hänen tuskansa, pyysi häntä avaamaan sydämensä hänelle. Silloin Brutus
ilmaisi hänelle salaliiton pannen siten vaaraan kaikkien toveriensa
hengen.

Omituinen synkkyys näyttää näihin aikoihin levinneen Rooman
ylle, ja mahdollisesti huhut salaliiton olemassaolosta saivat
tämän unohtumattoman murhenäytelmän henkilöt tuntemaan elävänsä
kummallisessa, aavistelevassa ilmapiirissä. Caesar jatkoi sotaretkensä
valmisteluja tavalliseen asialliseen tapaansa ja hankki rahaa yhtä
häikäilemättömästi ja kekseliäästi kuin ennenkin, mutta historioitsijan
ei tarvitse ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että hän ja hänen
apulaisensa olivat nyt alakuloisia ja masentuneita. Salaliittolaisten
enemmistö oli hänen ystäviään ja työtovereitaan, monet miehiä, jotka
olivat olleet hänen vihollisiaan kansalaissodassa, mutta jotka hän
oli armahtanut ja asettanut luottamustoimiin omassa hallituksessaan.
Hän näyttää asuneen tähän aikaan Calpurnian luona kaupunkiasunnossaan
ja työskennelleen niin ahkerasti, ettei hänellä ollut aikaa käydä
montakaan kertaa Kleopatraa katsomassa. [Suetoniuksen mukaan
Kleopatra olisi jo tällöin palannut Egyptiin, mutta eräs Ciceron
kirje, joka on kirjoitettu seuraavassa kuussa, osoittaa hänen olleen
edelleen Roomassa.] Kuningattaren on täytynyt niin ollen elää mieltä
synkistävässä epätietoisuudessa. Maaliskuun 1 p., jolloin yksinvallan
julistamisen oli odotettu tapahtuvan, oli mennyt, eikä diktaattori ole
voinut lohduttaa häntä enää muulla kuin sillä toiveella, että heidän
yhteinen päämääränsä saattoi tulla vieläkin saavutetuksi ennen hänen
lähtöään. Kolmivuotiaasta Caesarionista puhuessaan hänen on täytynyt
sanoa Kleopatralle, ettei Kleopatra voinut odottaa mitään, ennenkuin
valtaistuin oli perustettu, koska aika oli ilmeisesti sellainen,
ettei hänen sopinut määrätä avutonta lasta perillisekseen. Hänen
sisarenpoikansa Octavianus, joka oli toimelias ja tarmokas nuori mies,
oli tuleva hänen seuraajakseen, jos hän sattuisi kuolemaan, ennenkuin
oli päässyt kruunuun käsiksi, ja hänen suuri omaisuutensa jaettaisiin.
Diktaattori on varmaankin muistellut Aleksanteri Suuren pientä poikaa,
joka murhattiin melkein heti isänsä kuoltua, eikä ole tietystikään
tahtonut asettaa omaa poikaansa samalle kohtalolle alttiiksi jättämällä
hänet ahneiden holhoojien armoille. Muta Kleopatra viivytteli yhä
lähtöään siinä toivossa, että tuo suuri tapaus tulisi tapahtumaan
maaliskuun 15 p., voidakseen palata Egyptiin ainakin siitä tietoisena,
että hänen asemansa Caesarin vaimona oli varmalla pohjalla.

Yleinen synkkyys vaikutti omituisesti ihmisiin, ja kaupungilla alkoi
liikkua merkillisiä juttuja kummallisista, pahaa tietävistä enteistä ja
ilmiöistä. Taivaalla näkyi salaperäisiä tulia ja keskiyöllä kuultiin
hirveätä ja selittämätöntä melua. Joku sanoi nähneensä joukon aaveita
taistelevan keskenään, ääriviivoiltaan valkohehkuisina, ikäänkuin
olisivat olleet tulessa; ja toiset olivat panneet merkille, että
parvi outoja pahanilman lintuja istahti kerran forumille. Erään
kerran, kun Caesar suoritti uhrimenoja, ei uhrieläimellä ollutkaan
sydäntä, mikä oli mahdollisimman paha enne, ja merkit, joista aamuisin
katsottiin, minkälainen päivä oli oleva, olivat toisina päivinä mitä
epäsuotuisimmat. Eräs vanha ennustaja, joka oli ehkä saanut vihiä
salaliitosta, kehoitti diktaattoria kavahtamaan maaliskuun idusta,
mutta Caesar, jonka rohkeus oli aina ilmiömäinen, ei välittänyt
ennustajan varoituksesta.

Iduksen aattona Caesar söi illallista ystävänsä Marcus Lepiduksen
keralla, ja sillä aikaa kuin hän allekirjoitti joitakin hyväksyttäviksi
tuotuja kirjeitä, sattui keskustelu koskettelemaan kuolemaa,
jolloin esitettiin kysymys, minkälainen kuolema oli katsottava
miellyttävimmäksi. Diktaattori katsahti ylös papereistaan ja sanoi
lujasti: »Äkillinen!» — toivomus, joka oli hänen ystäviensä toimesta
toteutuva seuraavana päivänä. Plutarkhos kertoo, että kun Caesar
sinä yönä lepäsi vuoteellaan, lensivät kaikki ikkunat ja ovet hänen
talossaan äkkiä selkoselälleen kuin tuiman tuulenpuuskan painosta
kirkkaan kuutamon tulviessa sisään. Calpurnia nukkui hänen vierellään
uneen vaipuneena, mutta Caesar kuuli hänen soperrelevan katkonaisia
sanoja ja nyyhkyttävän katkerasti kuin syvimmästä surusta, ja kun
Caesar herätti hänet, sanoi hän uneksineensa, että Caesar oli murhattu.
Caesar on tietysti käsittänyt unen todennäköisesti johtuneen ennustajan
sanoista ja niiden aiheuttamasta pelosta, mutta Calpurnian kiihkeä
pyyntö, ettei hän poistuisi kotoa seuraavana päivänä, teki häneen joka
tapauksessa vakavan vaikutuksen.

Salaliittolaiset kerääntyivät aamulla hallintorakennusten siihen osaan,
johon senaatin oli määrä sinä päivänä kokoontua. Paikka, jonka he
olivat valinneet, oli teatteriin johtava pylväskäytävä, jonka perällä
oli avara syvennys, jossa seisoi Pompeiuksen kuvapatsas [nykyisen Campo
dei Fiorin läheisyydessä]. Monet heistä olivat julkisia virkamiehiä,
joiden tehtävänä oli käsitellä ja ratkaista heille esitettyjä
asioita, ja heidän sanotaan kaikkien esiintyneen niin tyynesti,
ettei pienintäkään hermostuneisuutta tahi hajamielisyyttä ollut
huomattavissa. Brutus varsinkin kunnostautui siinä suhteessa. Hänen
kerrotaan aivan kylmästi huomauttaneen, kun eräs valituksen tekijä
kieltäytyi tyytymästä hänen tuomioonsa ja uhkasi vedota Caesariin, että
»Caesar ei estä eikä tahdokaan estää minua noudattamasta lakia».

Tämä rauhallisuus alkoi kuitenkin hävitä, kun huomattiin diktaattorin
viivyttelevän kotoa lähtöään. Levisi huhu, että hän oli päättänyt
olla tulematta senaattiin sinä päivänä, ja pian alettiin ajatella sen
voivan merkitä sitä, että salaliitto oli tullut ilmi. Vehkeilijät
hermostuivat lopulta siinä määrin, että he lähettivät erään Decimus
Brutus Albinuksen, johon diktaattorin tiedettiin luottavan, hänen
kotiinsa kehoittamaan häntä kiiruhtamaan. Decimus tapasi hänet juuri
laatimasta määräystä senaatin istunnon siirtämisestä, sillä Calpurnian
pelon tekemää vaikutusta oli vielä tehostanut se, että auguurit
olivat ilmoittaneet enteiden olleen epäsuotuisia. Nyt oli tehtävä,
mitä tehtävissä oli, ja siinä mielessä Decimus ilmoitti Caesarille
jotakin, jonka todenperäisyydestä ei voida enää saada selvyyttä. Hän
nimittäin sanoi diktaattorille, että senaatti oli yksimielisesti
päättänyt antaa hänelle sinä päivänä kaikkien Italian ulkopuolella
olevien Rooman alueiden kuninkaan nimen ja oikeuttaa hänet pitämään
kuninkaallista diadeemia kaikkialla sekä maalla että merellä, paitsi ei
Italiassa [Plutarkhos: Caesar], ja lisäsi, ettei Caesarin pitänyt antaa
senaattoreille aihetta sanoa hänen loukanneen senaattia siirtämällä
niin tärkeän kokouksen vain naisen unien johdosta.

Voimme uskoa, ettei Caesarin riemastuksella ja kiihtymyksellä ollut
mitään rajaa, kun hän kuuli tämän uutisen. Kaivattu hetki oli
vihdoinkin koittanut. Hänestä oli vihdoinkin tuleva kuningas, ja
alueet, jotka hän oli saapa, olivat ilmeisesti vain ensimmäinen erä
siitä paljoa suuremmasta lahjasta, jonka hän tuli varmasti aikanaan
saamaan. Viime viikkojen epäilykset ja synkät mietteet olivat siinä
samassa kaikki poissa, sillä tänä päivänä hän oli hallitseva kuninkaana
valtakuntaa, jonka vertaista ei oltu milloinkaan nähty. Mitä siis
merkitsi, ettei hän ollut itse Roomassa muuta kuin diktaattori? Hän
sijoittaisi kuninkaallisen pääkaupunkinsa muualle — Aleksandriaan tahi
ehkä Troijan paikalle. Hänelle kävisi mahdolliseksi naida Kleopatra ja
liittää tämän alueet omiinsa. Calpurnia voisi olla edelleenkin Roomassa
lapsettoman diktaattorin vaimona ja sisarenpoika Octavianus hänen
virallinen perillisensä Italiassa, mutta isänmaan ulkopuolella olisi
kuningatar Kleopatra hänen puolisonsa ja heidän pikku poikansa hänen
perillisensä ja seuraajansa. Tilanteen mahdottomuus johtaisi siihen,
että Rooma tunnustaisi hänet sangen pian kuninkaaksi myös Italiassa.
Hän oli todennäköisesti usein harkinnut Kleopatran kanssa tämmöisen
ratkaisun mahdollisuuksia, sillä ajatuksesta julistaa hänet kuninkaaksi
Italian ulkopuolella oli ollut jo puhetta, ja hänen on nyt täytynyt
ajatella, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tämä senaatin odottamaton
päätös tuon mahdottoman ajatuksen toteuttamisesta tekisi kuningattaren.
Hänen alueistaan tulisi tosiasiallisesti egyptiläis-roomalainen
valtakunta heti, kun hän naisi Egyptin kuningattaren ja tekisi
Aleksandrian yhdeksi pääkaupungikseen; ja kun Rooma kutsuisi hänet
lopulta hallitsemaan myös Italiaa, näyttäisi tilanne sellaiselta,
että Egypti olikin liittänyt Rooman alueisiinsa eikä päinvastoin.
Kuinka se hivelisikään Kleopatraa, jonka suku oli niin kauan pelännyt
roomalaisten tekevän lopun Egyptin itsenäisyydestä.

Tarttuen Decimuksen käteen Caesar nousi ja lähti heti senaattiin, sillä
hänen kunnianhimoiset, vanhat aivonsa olivat täyttyneet luottamuksella
ja toivolla ja hän oli unohtanut kaikki pahat enteet. Matkalla
koetti kaksi henkilöä, eräs palvelija ja eräs puhetaidon opettaja,
ilmoittaa hänelle vaarasta, ja ennustajakin, joka oli kehoittanut häntä
kavahtamaan maaliskuun idusta, toisti varoituksensa, mutta Caesar ei
ollut nyt sillä tuulella, että hän olisi luopunut elämyksestä, jonka
päivä hänelle lupasi. Ja hengenvaaran uhka on voinut olla juuri se
oleellinen tekijä, joka kiihoitti ja kiinnosti häntä, sillä hän oli
aina vaaran hetkellä parhaimmassa vireessä.

Salaliittolaiset odottivat sillä aikaa Pompeiuksen hallissa tuskallisen
levottomuuden vallassa, peläten saavansa joka hetki kuulla, että hanke
oli paljastettu. Heidän on täytynyt huomata, että siitä tiedettiin
ulkopuolellakin, ja kun Popilius Lama, eräs senaattori, joka ei
kuulunut heihin, kuiskasi Brutukselle ja Cassiukselle salaisuuden
tulleen ilmi, mutta että hän toivotti heille menestystä, on heidän
ollut varmasti hyvin vaikea salata tunteitaan. Sitten tuotiin sana,
että Porcia oli saanut hysteerisen kohtauksen jännityksen aiheuttamasta
mielenjärkytyksestä, minkä takia Brutuksen on täytynyt pelätä hänen
ilmaisevan siinä tilassa kaiken.

Lopulta nähtiin Caesarin kuitenkin tulevan, mutta se mielihyvän ja
helpoituksen tunne, joka nyt seurasi, haihtui samassa, kun huomattiin,
että Popilius Lama, joka oli sanonut tietävänsä kaiken, meni Caesaria
vastaan ja syventyi hänen kanssaan vakavaan keskusteluun. Keskustelu
päättyi kuitenkin sen kummemmitta seurauksitta, ja Caesar astui
curiaan, johon senaatin oli määrä kokoontua. Eräs Trebonius sai
tehtäväkseen puhutella Antoniusta ja pidättää häntä etuhuoneessa, sillä
oli päätetty, ettei häntä murhattaisi, vaikka hän olikin diktaattorin
oikea käsi, vaan koetettaisiin kauniilla puheilla taivuttaa hänet
isänmaanystävien puolelle, sitten kuin teko oli tehty.

Kun Caesar astui istuntosaliin, tervehti koko senaatti häntä nousemalla
kunnioittavasti seisoalleen. Diktaattori meni istuimelleen ja kun hän
oli istuutunut, astui yksi salaliittolaisista, nimeltä Tullius Cimber,
hänen eteensä, aikoen ilmeisesti anoa armahdusta maasta karkoitetulle
veljelleen. Toiset ryhmittyivät heti ympärille, painautuen niin
lähelle, että Caesarin oli pakko pyytää heitä siirtymään hiukan
taemmas. Sitten hän, ikäänkuin aavistaen jotakin, hypähti äkkiä ylös,
jolloin Tullius kävi kiinni hänen togaansa ja riuhtaisi sen hänen
yltään, niin ettei Caesarille jäänyt hintelän vartalonsa verhoksi
muuta kuin ohut mekko. Samassa iski eräs Casca-niminen senaattori,
jolle diktaattori oli juuri antanut virkaylennyksen, häntä tikarillaan
olkapäähän, jolloin Caesar tarttui häntä käsivarteen ja huudahti
kiivaasti: »Lemmon Casca, mitä sinä teet?» Nyt iski Cascan veli häntä
kylkeen, ja Cassius, jonka hän oli armahtanut Pharsaloksen taistelun
jälkeen, sivalsi häntä kasvoihin; Bucolianus upotti puukkonsa hänen
selkäänsä, ja Decimus Brutus, joka oli juuri äsken rohkaissut häntä
tulemaan senaattiin, haavoitti häntä vatsaan. Caesar puolustautui kuin
villi eläin [Appianus], iski stiluksellaan [rautainen piirustuspuikko,
jolla kirjoitettiin vahatauluihin] oikeaan ja vasempaan, ja onnistui,
yltäpäältä verissä, murtautumaan veitsikehän läpi vanhan vihollisensa
Pompeiuksen patsaan juurelle. Hän oli juuri tarttunut Cascaa toisen
kerran käsivarteen, mutta nähdessään samassa hellimänsä Marcus
Brutuksen lähestyvän häntä paljastettu tikari kädessä hän hellitti
otteensa ja huokaisi: »Sinäkin, Brutus — poikani!» [Toiset kirjailijat
sanovat hänen huudahtaneen vain: »Sinäkin, Brutus!», toiset, että hän
lisäsi sanan »poikani». Mutta on sellaisiakin, jotka eivät kerro hänen
sanoneen mitään.] ja lyyhistyi permannolle. Murhaajat olivat heti hänen
kimpussaan tikareineen, joita käytettiin sellaisella kiihkolla, että he
haavoittivat toisiaankin ja melkeinpä kompastelivat hänen hervottomaan
ruumiiseensa, joka lepäsi verilammikossa.

Heti kuin kaikki elämän merkit olivat hävinneet, suuntasivat
salaliittolaiset katseensa muuhun senaattiin, mutta näkivät
kummakseen kaikkien pakenevan kauhistuneina rakennuksesta. Brutus oli
valmistautunut pitämään heille puheen, heti kuin murhatyö oli tehty,
mutta curiassa ei ollut enää ketään häntä kuulemassa. Hän ja hänen
kumppaninsa olivat sentähden ymmällä, mitä tehdä, mutta poistuivat
sitten, tikareitaan hermostuneesti heristellen ja huudellen vapauden
ja tasavallan tunnussanoja. Kaikki pakenivat koteihinsa heidän
lähestyessään, ja Antonius, peläten, että hänetkin murhattaisiin,
pukeutui valepukuun ja kiiruhti sivukatuja myöten taloonsa.
Salaliittolaiset asettuivat Kapitoliumiin ja pysyivät siellä, kunnes
senaattorien lähettämä lähetystö sai heidät tulemaan alas forumille.
Brutus nousi puhujalavalle ja puhui väkijoukolle, joka suhtautui häneen
verraten sävyisästi, mutta kun toinen puhuja, Cinna, teki katkeria
syytöksiä vainajaa vastaan, karkoitti kansanjoukko salaliittolaiset
takaisin Kapitoliumiin, jossa he viettivät yönsä.

Kun hälinä oli pimeän tultua asettunut, meni Antonius forumille, jonne,
kuten hän oli kuullut, Caesarin ruumis oli tuotu; ja siellä kuutamossa
hän katseli vielä kerran vanhan, ylpeän isäntänsä kasvoja. Siellä
hän kohtasi Calpurniankin ja otti samalla ilmeisesti tämän pyynnöstä
huostaansa kaikki diktaattorin paperit ja arvoesineet.

Seuraavana päivänä julistettiin Antoniuksen ehdotuksesta yleinen
armahdus ja asioista neuvoteltiin sovinnollisesti. Päätettiin, että
Caesarin testamentti avattaisiin, mutta sisällön on täytynyt olla
yllätys kummallekin puolueelle. Vainaja määräsi kaikille Rooman
asukkaille 300 sestertiusta kullekin (noin 600 mk) ja lahjoitti vielä
Rooman kansalle Tiberin takaiset suuret tiluksensa, puutarhansa ja
huvilansakin, jossa Kleopatra nyt asui. Muusta jäämistöstä oli kolme
neljäsosaa annettava Octavianukselle ja yksi neljäsosa hänen toisille
sisarenpojilleen Lucius Pinariukselle ja Quintus Pediukselle, puolet
kummallekin. Octavianus oli oleva hänen virallinen perillisensä, ja
hän nimitti useampia holhoojia siltä varalta, että hänelle sattuisi
syntymään poika hänen kuoltuaan.

Ruumis lepäsi näytteillä forumilla noin viisi vuorokautta koko
kaupungin ollessa jatkuvasti rajussa kuohumistilassa. Hautajaiset
määrättiin lopulta pidettäviksi maaliskuun 20 p. [Ferrero todistaa,
että maaliskuun 19 p. oli julkinen juhlapäivä, _feriae publicae_,
jolloin hautajaisia ei voitu pitää. Ja myöhempään kuin seuraavaan
päivään ei niitä ole juuri voitu siirtää.], jolloin Antonius meni
illan suussa forumille. Kansanjoukko seisoi valittaen ja vaikeroiden
ruumiin vaiheilla, sotilaat löivät kilpiään yhteen ja naiset itkivät
vainajaa vihlovasti voivotellen. Antonius alkoi laulaa jonkinlaista
kuolinhymniä Caesarin ylistykseksi, jonka hän keskeytti aina pari
säettä lausuttuaan, ojentaen käsivartensa kuollutta kohti ja
purskahtaen äänekkääseen itkuun. Ympärillä seisovat jatkoivat sillä
aikaa laulua ja lopulta koko kansanjoukko yhtyi vähitellen lauluun,
antaen tämän hautajaismenoihin kuuluvan tavanomaisen itkuvirren
liikuttamana myöten murhetunnelmalleen ja toistellen yksitoikkoisesti
Acciuksen säettä: »Pelastin ne, jotka antoivat minulle kuoleman».
Sitten Antonius pani murhatun diktaattorin vaatteet, joissa oli
niin monta tikarinpistoa, keihäänkärkeen ja pystytti ne kaikkien
nähtäviksi, ja seisoen tämän kaamean todistuskappaleen vieressä hän
piti kuuluisan ruumispuheensa. Kun hän kertoi kansalle Caesarin
sille antamista lahjoista ja osoitti kädellään verisiä vaatteita,
yltyi rahvas hillittömään raivoon salaliittolaisia kohtaan ja vannoi
heille kostoa. Joku muistutteli mieliin, mitä Cinna oli puhunut
joitakin päiviä sitten, ja joukosta alkoi heti kuulua huutoja, jotka
vaativat Cinnan verta. Eräs vähemmän tunnettu runoilija, hänkin
nimeltään Cinna, sattui olemaan läsnä, ja kun joku ystävä puhutteli
häntä tuolla vihatulla nimellä, luulivat ympärillä seisojat, että
hän oli se roisto, jonka henkeä kansa parhaillaan vaati. He kävivät
siekailematta käsiksi onnettomaan runoilijaan ja repivät hänet jäsen
jäseneltä palasiksi. Sitten raastettiin penkit, pöydät ja kaikki, mikä
polttopuuksi kelpasi, paikoiltaan ja niistä pystytettiin temppelien ja
muiden julkisten rakennusten keskelle suunnaton rovio, jonka huipulle
diktaattorin purppuraan ja kultaan kääritty ruumis nostettiin. Soihtuja
kiidätettiin alle, ja pian hulmusivat liekit korkealle, valaisten
ympärille ryhmittyneiden hurjia kasvoja ja heittäen kummallisesti
häilyviä varjoja punoittaville seinille ja pilaristoille, paksun
savupatsaan peittäessä kuun, joka alkoi juuri kohota näkyviin kattojen
ja päätyjen takaa. Silvottu ruumis hävisi pian liekkeihin, ja kun
sitä ei enää näkynyt, sieppasivat katselijat roihuavia kekäleitä
roviosta ja syöksyivät kaduille, uhaten polttaa salaliittolaisten
talot. Hautarovion hiillos hehkui koko yön, ja kesti varmaankin monta
tuntia, ennenkuin rauha palautui kaupungilla. Kansan kiihtymys asettui
seuraavana päivänä, kun kaikki ne, joille julkisten asioiden hoito
oli uskottu, kokoontuivat yhdessä neuvottelemaan tilanteesta, ja
senaatti kuittasi kaiken, mitä oli tapahtunut julkaisemalla lain, joka
tunnetaan nimellä Yleinen armahdus. Brutuksen, Cassiuksen ja salaliiton
muiden johtomiesten oli lähdettävä Roomasta, mutta he saivat kukin
suuria virkoja etäisissä maakunnissa, ja pääkaupungin asiat uskottiin
suurimmaksi osaksi Antoniuksen käsiin.

Kleopatran on täytynyt olla nämä päivät pohjiaan myöten järkytetty.
Hän oli menettänyt Caesarin, kalleimman ystävänsä ja rakastajansa,
ja samalla myös sen suuren valtakunnan, jonka Caesar oli hänelle
luvannut. Hän ei ollut enää maailman tuleva kuningatar, vaan, kuten
ennenkin, vain Egyptin horjuvan valtaistuimen hallitsijatar. Hän
lienee sitäpaitsi pelännyt, että hänenkin henkensä oli vaarassa
samoin kuin pikku Caesarin. Diktaattorin testamentin on täytynyt
olla hänelle vielä uusi isku, vaikka hän todennäköisesti tiesikin jo
sen perusajatuksen, ja hän on varmaankin katkerin mielin ajatellut,
kuinka erilainen hänen asemansa olisi ollut, jos heille olisi suotu
vain yksikin päivä lisää. Saattoihan olla totta, että senaatti oli
aikonut tarjota maakuntien valtaistuinta Caesarille tuona kohtalokkaana
iduksena, missä tapauksessa hän olisi varmasti muuttanut testamenttinsa
tilannetta vastaavaksi, ellei hän ollut jo tehnytkin sitä, kuten
väitetään. Oli syytä otaksua, että testamentti Caesarionin hyväksi oli
todellakin laadittu, mutta Calpurnia oli ehkä hävittänyt sen, koska
sitä ei löydetty mistään. Mitä oli hänen, Kleopatran, tehtävä? Milloin
tulisi Octavianus vaatimaan Caesarin hänelle lahjoittamaa omaisuutta
ja asemaa? Oliko hänen heti julistettava pikku poikansa Caesarin
lailliseksi perilliseksi, vai oliko hänen paettava maasta?

Minusta näyttää aivan varmalta, että hän on tässä pulassaan kysynyt
neuvoa Antoniukselta, siltä ainoalta mieheltä, joka oli tarttunut
lujalla kädellä tilanteen sotkuisiin lankoihin, ja pyytänyt häntä
kannattamaan Caesarionin oikeuksia. Ellei Caesarionia tahdottu
virallisesti tunnustaa Caesarin pojaksi, tuli hän olemaan kaikkea
merkitystä vailla ja menettämään kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta
Egyptin valtaistuimenkin. Jos hänet taas, Antoniuksen tukemana,
tunnustettiin julkisesti diktaattorin lapseksi, ei ollut lainkaan
mahdotonta, etteikö tuota verraten vähän tunnettua Octavianusta
voitu syrjäyttää ainiaaksi. Caesar oli mieltynyt tähän hämärään
sisarenpoikaansa Espanjan sodassa. Octavianus oli, vaikka hän oli vielä
heikko ankaran sairauden jälkeen, lähtenyt pyrkimään Caesarin luo
osoittaen ripeyttä, joka herätti Caesarissa ihailua. Hän oli joutunut
matkalla haaksirikkoon, keinotellut sitten itsensä enonsa leiriin
vihollisen miehittämiä teitä myöten ja taistellut hänen rinnallaan.
Hän oli nyt Appolloniassa harjoittamassa opintojaan ja aikoi liittyä
Caesariin tämän matkalla itään. Jos hänet voitiin estää saapumasta
Roomaan, oli peli kuningattaren käsissä, ja minä olen sitä mieltä,
että Kleopatra on esittänyt Antoniukselle jotakin tämäntapaista
vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Antonius on todennäköisesti taas
omasta puolestaan käsittänyt, että asettamalla Octavianuksen Caesarin
istuimelle hän menettäisi valtansa, mutta jos hän tukisi pikku
Caesarionia, tulisi hän olemaan kaikkivaltias hallitsija monta vuotta.
Hän voisi ottaa vainajan paikankin Kleopatran puolisona ja nousta
valtaistuimelle poikapuolensa oikeuksien nojalla. [Minkä hän lopulta
yritti tehdäkin, kuten saamme nähdä.]

Näyttää siis siltä, että hän pyysi Kleopatraa jäämään toistaiseksi
Roomaan. Pian sen jälkeen hän ilmoitti senaatissa, että Caesar
oli tunnustanut pikku Caesarionin lailliseksi pojakseen. Oppius,
joka kannatti Octavianusta, kielsi sen heti ja vaivautui lopulta
kirjoittamaan pienen kirjasenkin Antoniuksen ilmoituksen kumoamiseksi.

Nuoresta Dolabellasta tuli nyt konsuli, ja ollen huonoissa
väleissä Antoniuksen kanssa hän osoitti heti vihamielisyyttään
diktaattori-vainajan ystäville ryhtymällä väkivaltaisuuksiin
heitä kohtaan. Caesar oli ennen kuolemaansa määrännyt Syyrian
Dolabellalle ja Makedonian Antoniukselle, mutta vapauttaakseen Rooman
diktaattorin murhaajien kiusallisesta läsnäolosta senaatti oli nyt
antanut Makedonian ja Syyrian Marcus Brutukselle ja Cassiukselle,
jotka keräilivät parhaillaan joukkojaan lähteäkseen turvallisesti
maakuntiinsa. Antoniuksella ja Dolabellalla oli siis poliittisia syitä
liittyä yhteen, ja pian näemmekin heidän työskentelevän yhteisvoimin
Brutuksen ja Cassiuksen nujertamiseksi.

Tilanteen ollessa näin pulmallinen levisi Roomassa äkkiä uutinen,
että nuori Octavianus oli tulossa kaupunkiin vaatimaan sitä, mikä
oli hänelle tuleva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias. Rooma jätti
salaliittolaisia koskevan kysymyksen sikseen ja jakautui kahteen
puolueeseen, joista toinen kannatti tulokasta ja toinen Antoniusta.
Historioitsijat sanovat yleensä, että Antonius ajoi vain omia
pyyteitään, tahtoen raivata Octavianuksen tieltään ja anastaa Caesarin
vallan asevoimalla. Jos asia on siten, niin miksi hän ilmoitti
senaatissa, että Caesarion oli diktaattorin poika? Mitä hänellä oli
julkisesti pantavana Octavianuksen vaatimusten vastapainoksi, ellei
sitä, että hän kannatti Caesarin poikaa? Saamme nähdä, että hän
myöhemmin puhui Rooman valtaistuimesta aina Caesarionin puolesta, ja
minun mielestäni on hyvinkin mahdollista, että hän oli jo asettunut
tälle kannalle ainakin osittain.

Roomassa alettiin nyt vakavasti pelätä kansalaissodan puhkeamista,
ja tilanne oli niin uhkaava, että Kleopatraa kehoitettiin lähtemään
Egyptiin poikansa kanssa ja odottamaan siellä taistelun tulosta. On
hyvin todennäköistä, että Antonius kiirehti häntä palaamaan omaan
maahansa vain hankkimaan hänelle joukkoja ja laivoja. Oli miten oli,
kuningatar lähti Roomasta joitakin päiviä ennen huhtikuun 15:ttä,
jolloin Cicero kirjoitti Sinuessasta, Rooman läheltä, Atticukselle,
ilmoittaen, että Kleopatra oli paennut.

Kun hän purjehti Välimeren poikki takaisin Egyptiin, on satojen
tulevaisuudensuunnitelmien täytynyt askarruttaa hänen mieltään.
Epätoivo, joka oli vallannut hänet diktaattorin kuollessa, kun kaikki
hänen suuret toiveensa näyttivät menneen pirstoiksi, on nyt voinut
muuttua kiihkeäksi haluksi aloittaa taistelu uudelleen. Caesar oli
kuollut, mutta hänen suuri henkensä eli hänen pienessä pojassaan,
jonka puolesta, kuten Kleopatra uskoi, Antonius taistelisi, koska se
oli Antoniukselle itselleenkin edullista. Diktaattorin Aleksandriaan
jättämät legioonat asettuisivat varmasti hänen, Kleopatran, puolelle,
ja hän nostattaisi Egyptin kaiken rikkauden ja voiman Octavianusta
vastaan. Tuleva sota käytäisiin hänen puoleltaan vain sen valtaistuimen
pystyttämiseksi, jonka puolesta Caesar oli antanut henkensä, ja hän
suuntaisi aseensa sitä demokraattista hallitusmuotoa vastaan, jota
diktaattori oli ehkä juuri hänen aloitteestaan koettanut poistaa,
mutta jota Octavianuksen kaltainen mies, kuten hän ajatteli, voisi
tyytyä tukemaan. Hänen mahtava Caesarinsa seuraisi häntä tähtien
takaisesta asunnostaan, neuvoisi häntä ja veisi heidän poikansa heidän
kunnianhimonsa päämaaliin, sillä nyt hän oli totisesti jumala jumalien
joukossa. Hiljattain oli pyrstötähti leimunnut seitsemän vuorokautta
pilvissä, ja kaikki olivat uskoneet, että murhatun diktaattorin sielu
siinä meni suoraan taivaaseen. Nytkin häilyi auringon edessä omituinen
auer, ikäänkuin jumalallisen Caesarin lähestyminen olisi himmentänyt
taivaankappaleen valon. Kuningatar oli ennen Roomasta lähtöään kuullut
pappien ja julkisten viranomaisten sanovan Caesaria jumalaksi ja ehkäpä
hän oli nähnyt saman jumalallisen tähden koristavan hänen patsaitaan,
kuin mikä asetettiin hänen otsalleen hänen kuoltuaan. Nyt ei Caesar
varmastikaan hylkäisi häntä, kuningatartaan ja jumaltoveriaan,
eikä sallisi heidän kuninkaallisen poikansa joutua unohduksiin.
Jumalallisista korkeuksistaan hän puolustaisi heitä ukkosenvasamillaan
ja kiiruhtaisi heidän avukseen tuulen siivillä. Hänellä ei ollut niin
ollen syytä vaipua epätoivoon, ja sillä ihmeellisellä toivehikkuudella,
joka näyttää olleen hänelle luontaista, hän pani nyt toimeliaat
aivonsa ajattelemaan tulevaisuutta ja kohdisti kypsyneen älynsä edessä
oleviin velvollisuuksiin. Hän oli ollut huoleton tyttö, silloin
kuin Caesar kohtasi hänet Egyptissä, mutta nyt hän oli terävästi
ajatteleva nainen, rohkean sukunsa tulinen ja jäntevä edustaja, joka
oli valmis taistelemaan kaikkien edeltäjiensä häikäilemättömällä
tarmolla raivatakseen tiensä kunnian kukkuloille. Ja hänellähän oli nyt
sitäpaitsi valtti kädessään, sillä hänen pieni poikansa oli kaikkien
luonnollisien lakien perusteella maailman valtaistuimen laillinen
perillinen.






II OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS




XI. ANTONIUKSEN LUONNE JA VALTAANNOUSU


Kun Antonius ja Octavianus kohtasivat toisensa ensi kerran Caesarin
kuoleman jälkeen, nautti edellinen kansan luottamusta eikä arkaillut
varoittaa Octavianusta yrittämästä vaatia perintöään. Hän sanoi
nuorukaiselle suoraan, että tämä oli mieletön luullessaan voivansa
vastata diktaattorin perillisen velvollisuuksista niin nuorella iällä,
mistä oli seurauksena välien rikkoutuminen. Seuraavassa elokuussa,
vuonna 44 e.Kr. päästiin kuitenkin sovintoon, mutta jo lokakuun
alkupuolella oli sellainen otaksuma, että Octavianus olisi tehnyt
murhayrityksen Antoniusta vastaan, yleisenä puheenaiheena, minkä
johdosta riita alkoi uudelleen. Antonius laski nyt liikkeelle sellaisen
jutun, että Caesar oli nimittänyt Octavianuksen seuraajakseen ja
perillisekseen vain heidän välisensä häpeällisen suhteen perusteella,
ja syytti Octavianusta alhaissyntyiseksi seikkailijaksi. Vuoden lopulla
Antonius poistui Roomasta, ja kaikki uskoivat toisen kansalaissodan
olevan puhkeamaisillaan. Hän julistautui nyt diktaattorivainajan
kostajaksi, ja minä pidän mahdollisena, että hän oli lopullisesti
päättänyt ryhtyä valvomaan Kleopatran pojan, Caesarionin, oikeuksia
Octavianusta vastaan. Tilanne kävi kuitenkin monien vaihteluiden
jälkeen sellaiseksi, että häntä alettiin ahdistaa ja vainota Rooman
vihollisena, kun taas Octavianuksen voitto näytti varmalta Ciceron
hänelle antaman avun ansiosta. Mutta samaan aikaan sattuneet yllättävät
tapahtumat, joihin on tarpeetonta tässä kajota, aikaansaivat sen,
että riitapuolten kesken saatiin lopulta syntymään sovinto vuonna
43 e.Kr. Nämä miehet, jotka eivät olleet kohdanneet toisiaan moneen
kuukauteen, suhtautuivat toisiinsa niin äärimmäisen epäluuloisesti,
että heidän sanotaan, kun sovinto oli vahvistettava tavallisella
ystävyydensyleilyllä, varuillaan ollen tunnustelleen, oliko toisella
kenties miekka tahi tikari togan laskoksiin kätkettynä.

Heti kuin sovinto oli tehty, muodostivat Antonius, Octavianus ja
Caesarin entinen ratsuväenpäällikkö Lepidus triumviraatin, joka oli
oleva voimassa joulukuun viimeiseen päivään saakka v. 38 e.Kr.,
ja keskinäisellä sopimuksella määrättiin, että Italiaa ja Roomaa
hallittaisiin yhdessä, mutta maakuntien hallinnon ylivalvonta
jaettaisiin. Antonius ja Lepidus jakoivat keskenään suurimman ja
tärkeimmän osan Octavianuksen saadessa vain Afrikan, Numidian
ja saaret. Sitten päätettiin, että he saivat kukin raivata itse
vihollisensa tieltään yleisellä proskriptiolla ja verilöylyllä.
Luetteloihin merkittiin satakunta senaattoria ja parituhatta muuta
rikasta ja vaikutusvaltaista henkilöä, jotka kaikki joutuivat
mitä hillittömimmän ajojahdin alaisiksi, ja joiden julmassa
murhaamisessa sattui niin kaameita kauhukohtauksia, ettei niillä
liene vertaa maailman historiassa. Cicero oli yksi uhri, syynä hänen
vastenmielisyytensä Antoniusta kohtaan, joka oli nyt triumviraatin
päämies ja niin ollen sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut
välittää armonanomuksesta, jonka Octavianus teki puhujan puolesta.
Tuomittujen omaisuus takavarikoitiin käyttövaroiksi noille kolmelle,
jotka hoitivat näillä väärinsaaduilla rikkauksilla asioitaan ja
hallitustaan.

Brutus ja Cassius, Caesarin kuolemaksi koituneen salaliiton molemmat
johtajat, olivat nyt joutuneet Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa
vastatusten ja keräsivät joukkoja Makedoniaan. Cassius ajatteli
yhteen aikaan Egyptin valtaamista saadakseen haltuunsa Kleopatran
rikkaudet ja laivat, mutta kuningatar, joka oli aina varuillaan
kaikkien mahdollisuuksien varalta, säästyi tästä koettelemuksesta.
Hän oli tietysti Brutuksen ja Cassiuksen, hänen rakkaan Caesarinsa
murhaajien, katkera vihollinen, mutta ei voinut toisaalta ruveta
triumviraatinkaan liittolaiseksi, koska Octavianus, hänen poikansa
kilpailija diktaattorin perinnöstä, kuului siihen. Octavianuksen ja
Antoniuksen sovinto on varmaankin antanut hänelle paljon ajattelemista,
sillä sehän osoitti, tahi ainakin näytti osoittavan, ettei hän voinut
enää turvautua jälkimmäiseen asiansa puolustajana ja esitaistelijana.

Dolabella, joka oli Brutuksen ja Cassiuksen vastustajana myötätuntoinen
Antoniusta kohtaan, pyysi nyt Kleopatraa lähettämään diktaattorin
Aleksandriaan jättämät legioonat hänelle avuksi yhtäläisen pyynnön
saapuessa melkein samaan aikaan Cassiukselta. Kleopatra tietysti epäsi
jälkimmäisen, mutta vastasi Dolabellalle myöntävästi. Cassius onnistui
kuitenkin saamaan Kyproksen varakuninkaalta Serapionilta joukon
egyptiläisiä laivoja, jotka luovutettiin hänelle kuningattaren luvatta.
[Katso sivua 213, jossa viittaan, että Serapion oli mahdollisesti
päättänyt ryhtyä kannattamaan Arsinoea, joka ehkä vaati Kyproksen
valtaistuinta, ja auttaa Brutusta ja Cassiusta Antoniusta vastaan, jota
Kleopatra oli todennäköisesti valmis tukemaan.] Cassius löi sitten
Dolabellan, mutta Kleopatra ei välittänyt siitä paljoakaan, sillä
hänen lähettämänsä legioonat eivät olleet päässeet perille kyllin
ajoissa tullakseen tuhotuiksi. Kuningattaren seuraava toimenpide
suuntautui tietysti hänen viholliseensa Cassiukseen. Hän koetti
yhtyä Antoniukseen, mutta tämän yrityksen toimeenpanoon ryhdyttiin
laimeanpuoleisesti sentähden, ettei hän ollut oikein selvillä siitä,
miten Antonius suhtautui Octavianukseen, hänen poikansa kilpailijaan,
ja kun nousi kova myrsky, joka tuhosi monta hänen laivaansa, ja
hääti hänet itsensäkin makuulle merikivun lamauttamana, hän luopui
yrityksestä.

Lokakuussa v. 42 e.Kr. Antonius löi Brutuksen ja Cassiuksen Philippoin
taistelussa, jossa Cassius kaatui ja Brutus teki itsemurhan. Octavianus
ei ollut sairaana ollen juuri ollenkaan taistelussa mukana, niin että
voitosta tuleva kunnia annettiin kokonaan Antoniukselle. Octavianusta
kohtaan tunnettu vastenmielisyys ilmeni selvästi taistelun jälkeen,
sillä vangit, joita kuljetettiin jonossa kummankin kenraalin ohi,
tervehtivät kunnioittavasti Antoniusta, mutta herjasivat Octavianusta
mitä törkeimmin. Sitten päätettiin, että Antoniuksen oli nyt lähdettävä
itään keräämään rahaa ja huolehtimaan, että triumviraatin valta tuli
kaikkialla ehdottomasti tunnustetuksi, kun taas Octavianuksen oli
koetettava palauttaa järjestystä Italiaan. Afrikkalaisten maakuntien
hoito uskottiin vähäpätöiselle Lepidukselle. Se, että Antonius valitsi
vaikutusalueekseen itäiset maakunnat, osoittaa selvästi Octavianuksen
olleen silloin vielä taustalla, sillä nämä rikkaat maat muodostivat
Rooman alueiden tärkeimmän osan. Mukanaan suuri armeija Antonius samosi
juhlakulkueessa ensin Kreikan ja sitten Vähän-Aasian halki, asettuen
syksykesällä v. 41 e.Kr. toistaiseksi Tarsokseen.

Sieltä hän lähetti erään Dellius-nimisen upseerin Aleksandriaan
pyytämään Kleopatraa tulemaan hänen puheilleen neuvottelemaan
tilanteesta. Antonius väitti kuningattaren auttaneen Brutuksen
puoluetta, minkä väitteen Kleopatra on todennäköisesti kuitannut
huomauttamalla, että Antonius oli luopunut hänestä solmiessaan liiton
Octavianuksen kanssa. Hän ei voinut kuitenkaan ruveta riitelemään
Antoniuksen kanssa, sillä Antonius oli nyt maailman mahtavin mies,
minkä tähden hän päätti heti purjehtia Tarsokseen.

Kleopatra tiesi jo, mikä Antonius oli miehiään. Hän oli nähnyt hänet
monta kertaa eri tilaisuuksissa Roomassa, olipa todennäköisesti
ollut jonkinlaisessa yhteistoiminnassakin hänen kanssaan, saaden
samalla tietysti kuulla alituisesti hänen vioistaan ja hyvistä
puolistaan sekä Caesarilta että roomalaisilta ystäviltään. Dellius,
jonka Antonius oli lähettänyt hänen luokseen, oli kertonut herransa
rauhallisista tarkoituksista ja kuvannut hänet mitä hienotunteisimmaksi
ja lempeimmäksi soturiksi, ja Kleopatra tiesi itsekin, että häntä
kiitettiin jotakuinkin yleisesti kunnon mieheksi. Antonius oli
siihen aikaan maailman huomattavin henkilö, jonka luonteesta ja
henkilöllisyydestä on varmasti usein keskusteltu Aleksandrian
palatsissa samoin kuin kaikissa muissakin hoveissa. Renan on sanonut
Antoniusta »suureksi lapseksi, joka pystyi valloittamaan maailman,
mutta ei kyennyt pidättymään nautinnoista» — määritelmä, joka on
todennäköisesti ollut jo silloin hänestä yleinen. Hänen hahmonsa kohosi
kansojen yläpuolelle elämänkohtaloita halliten, ja hän käyttäytyi aina
yhtä ylvästelevän hyväntahtoisesti sekä kuninkaita että tavallisia
sotamiehiä kohtaan. Hän oli monen mielestä hyväluontoinen jättiläinen,
lihallistunut Bacchus, ilon antaja, mutta maissa, jotka hän oli
tallannut raunioiksi jalkoihinsa, häntä sanottiin peloittavaksi
hävittäjäksi.

Hän oli komea mies. Kookkaana ja vankkarakenteisena, lihakset paisuen
kuin gladiaattorilla ja tiheä tukka pieniksi kiharoiksi kähertyen
hän muistutti Herkuleen patsaista ja kuvista. Ja tästä sankarista
hän laskikin polveutuvansa, suoraan alenevassa polvessa. Otsa oli
leveä, nenä kyömy ja suu ja leuka hiukan jykevähköt, mutta siitä
huolimatta voimakkaat ja kaunismuotoiset. Ilme oli avoin ja rohkea,
ja se hyväntahtoinen piirre, jonka huomaa suun ja silmien vaiheilla
(Vatikaanissa olevassa rintakuvassa [Löydetty Tor Sapienzasta, Porta
Maggioren ulkopuolelta. Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen lyöttämissä
kulta- ja hopearahoissa oleva Antoniuksen kuva vastaa tätä rintakuvaa
täydellisesti.]), on varmaankin vaikuttanut mitä miellyttävimmältä.
Hänen ruumiillinen voimakkuutensa ja muhkea ulkomuotonsa herättivät
rajatonta ihailua hänen ystäviensä ja asetoveriensa keskuudessa,
ja mitä naisiin tuli, hänen miehekäs vetovoimansa oli useimmille
vastustamaton. Hän ei pannutkaan sen käytölle mitään rajoja. Cicero,
joka oli hänen katkerimpia vastustajiaan, pilkkasi hänen jykevää
leukaansa, jäntevää niskaansa ja leveitä olkapäitään, kuvaten hänet
teurastajaksi tahi kilpanyrkkeilijäksi, mutta tämmöinen vääristely on
yhtä luonnollista kuin houkuttelevaakin, kun on kysymys piirteistä,
jotka ovat omiaan herättämään kateuttakin.

Hänen luonteensa oli, monista suurista vioista huolimatta, harvinaisen
rakastettava. Sotilaat jumaloivat häntä ja hänen luottamuksensa
säilyttämisen sanotaan olleen heille henkeäkin kalliimman.
Plutarkhos sanoo tämän kiintymyksen johtuneen monesta seikasta,
kuten hänen ylhäisestä syntyperästään, kaunopuheisuudestaan,
suorasta ja luontevasta käytöksestään, vapaista ja terveistä
elämäntavoista, tuttavallisuudesta, jolla hän puhutteli kaikkia, ja
hänen ystävällisestä huomaavaisuudestaan haavoittuneita ja sairaita
kohtaan, joita hän kävi katsomassa osaaottaen heidän kärsimyksiinsä.
Taistelun tauottua hän saattoi kierrellä teltasta toiseen lohduttamassa
haavoittuneita, joutuen usein mitä kiihkeimmän surun valtaan
katsellessaan miestensä tuskia näiden tapaillessa kasvot loistaen hänen
käsiään ja sanoessa häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen. Hänen
luonteensa koruttomuus ei voinut olla herättämättä mieltymystä, sillä
ihmiselämän syvä sekavuus ja vilpillisyys johtaa siihen, että avointa
ja suoraa luonnetta pidetään aina suuressa arvossa.

Neron läpitunkeva älykkyys ilahduttaa korkeasti sivistyneitä, mutta
tavalliseen mieheen tekee Antoniuksen kaltaisen miehen lapsellinen
avomielisyys suuremman vaikutuksen. Antonius ei ollut nero, vaan
jättiläismäinen keskitason mies, tavallinen mies epätavallisissa
olosuhteissa. Hän menestyy suurenmoisesti ja nousee kaikkien
vastoinkäymisien yläpuolelle, kunnes antaa petettynä myöten tapahtumien
painostukselle.

Hänen luonnollisuutensa ja poikamaisuutensa käyvät hämmästyttävän
selvästi ilmi eräistä Plutarkhoksen kertomista kaskuista. Hänen
vaimonsa Fulvia kuvataan arvokkaaksi naiseksi, joka »ei ollut syntynyt
kehräämään eikä emännöimään, ja joka ei tyytynyt tavallista miestä
hallitsemaan, vaan oli valmistautunut pitämään mahtavintakin aisoissa
ja komentelemaan itse ylipäällikköäkin». Pitääkseen tätä lujamielistä
naista hyvällä päällä Antoniuksen oli tapana tehdä hänelle kaikenlaisia
poikamaisia kepposia, hypätä häneen käsiksi jostakin pimeästä sopesta
ja muuta sellaista. Kun Caesar oli paluumatkalla Espanjan sodasta,
levisi huhu, että hänet oli voitettu, ja että vihollinen lähestyi
Roomaa. Antonius oli lähtenyt vastaanottamaan päällikköään ja sai
tästä huhusta hyvän aiheen kujeilla tuimalle puolisolleen. Siinä
mielessä hän pukeutui tavalliseksi leiriloiseksi ja palasi kotiinsa,
päästen taloon sanomalla, että hänellä oli Antoniukselta hyvin tärkeä
kirje, joka hänen oli annettava itse Fulvialle. Hänet saateltiin
hyvin levottomaksi käyneen emännän luo, jonka eteen hän jäi seisomaan
mykkänä ja salaperäisenä, muistuttaen epäilemättä sangen suuresti
jonkun nykyaikaisen huvioopperan espanjalaisesta rosvosta. Fulvia kysyi
juhlallisesti, oliko hänen puolisolleen tapahtunut jotakin, mutta
äänetön vieras ei vastannut mitään, vaan ojensi hänelle kirjeen, ja kun
Fulvia ryhtyi hermostuneesti avaamaan sitä, kiskaisi Antonius viitan
yltään, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten hän
kiiruhti matkoihinsa ja saapui Caesarin keralla kaikessa loistossa ja
kaikella tilaisuuteen kuuluvalla juhlallisuudella Roomaan diktaattorin
vaunuissa ajaen.

Myöhemmin hän teki alinomaa yhtäläisiä kepposia Aleksandriassa,
jossa hänellä oli muun muassa tapana vaeltaa öisin kaupungilla
Kleopatran keralla palvelijaksi pukeutuneena ja häiritä ystäviään
oviin ja ikkunoihin koputtelemalla, mihin vastattiin usein, kuten
Plutarkhos kertoo, kiivailla haukkumisilla ja lyönneilläkin, vaikka
useimmat arvasivatkin, kuka rauhanhäiritsijä oli. Antonius oli poika
koko ikänsä, ja hänen henkilöllisyyteensä painunut bacchusmaiseen
jumalallisuuteen viittaava leima lienee johtunut suurimmaksi osaksi
juuri tästä ylimielisestä huolettomuudesta, joka oli hänelle
vaikeimpinakin aikoina ominaista. Hänen ystäviensä on täytynyt
ajatella, että henkilössä, joka suhtautui hänen laillaan kaikkiin
vaaroihin, oli varmasti jotakin jumalallista.

Hän ei kärsinyt juuri mitään esteitä, kun oli nautinnoista ja
mieliteoista kysymys, ja hallitseminen oli hänelle kuin ajanvietettä
aterioiden välillä. Hänen oli eräänä aamuna pidettävä tärkeä julkinen
puhe Roomassa, mutta vietettyään yön hyvän ystävänsä Hippiaksen, erään
näyttelijän, häissä ja juotuaan siellä kohtuuttomasti hän saapui
aivan päihtyneenä kokoukseen. Seisoen horjuvin jaloin kiihkeästi
odottavan kuulijakunnan edessä hän oli aloittamaisillaan puheensa,
mutta tuli samassa pahoinvoivaksi — luonto kosti kärsimänsä väkivallan
hänelle kaikkien nähden. Tämmöiset tapaukset, joita sattui silloin
tällöin, herättivät, kuten Cicero sanoo, suoranaista inhoa häntä
kohtaan Rooman ylhäisön piireissä, mutta samalla on huomautettava,
että yllämainittu kömmähdys tapahtui hänen ollessaan vielä nuori
mies, ja että hän oli myöhempinä vuosinaan paljoa kohtuullisempi
tavoissaan. Hän oli kyllä suurimman osan elämäänsä taipuvainen
liiallisuuteen juhlimisessa ja juomisessa, mutta ei ole mitään syytä
otaksua hänen vajonneen kroonillisen juoppouden asteelle, ellei ehkä
aivan viime vuosinaan. Häntä ei kuvittele sellaiseksi, että hän olisi
ryypiskellyt yhtenään joko julkisesti tahi salassa luopumattoman juopon
tavoin, mutta juhlissa ja muissa seuratilaisuuksissa hän kulautteli
viiniä halukkaasti ja joi kaikkien kanssa. Kun oli puute ruoasta ja
viinistä, mitä sattui usein hänen sotaretkillään, ei pidättyväisyys
vaatinut Antoniukselta mitään ponnistuksia. Kun hänet ja hänen
legioonansa karkoitettiin kerran Ciceron toimesta Roomasta, antoi hän,
Plutarkhoksen sanoja käyttääksemme, »käytöksellään mitä ihmeteltävimmän
esimerkin sotilailleen. Hän, jonka elämä oli ollut vielä äsken niin
ylellistä ja herkuttelevaa, kykeni nyt vaikeudetta juomaan huonoa vettä
ja elämään villihedelmillä ja juurilla».

Antonius oli tietysti jonkin verran raakalainen, ja hänen käytöksensä
saa usein ajattelemaan gööttien ja viikingien tapoja. Hän joi paljon,
oli toisinaan häikäilemätön ja raaka ja pilanteossa äänekäs, piti
naisista, reuhasi kuin koulupoika ja kiroili todennäköisesti kuin
hevosmies. Mutta hänen työkykynsä säilyi kaikesta huolimatta, paria
viimeistä vuotta lukuunottamatta, niin hyvänä, ettei hän pelännyt
työtä milloinkaan, mikä ilmenee siitäkin, että hän oli Caesarin oikea
käsi ja myöhemmin idän ehdoton yksinvaltias. Hänen henkilöllisyytensä
oli niin voimakas ja ihmisluonteen hyvät ja huonot puolet olivat
yhtyneet hänessä sillä tavalla, että hänen pelkkä yhdennäköisyytensä
tavallisen sotilaan kanssa ja hänen keskitason kansalaistyyppiin
kuuluva olemuksensa nostivat jo sinänsä hänet tavallisen kansalaisen
yläpuolelle. Jokaisen yksilön turhamaisuutta hiveli se, että mies,
joka ei ollut älyltään eikä avuiltaan häntä etevämpi, oli kuitenkin
päässyt puolen maailman herraksi. Hän, joka hallitsi nyt maailmaa
käsittämättömällä taidolla, ei ollut ihmeellinen nero, vaan tavallinen
vankka, miehekäs, koruton ja urhoollinen mies. Kun Antoniukselle
näytettiin Megarassa pientä senaatintaloa, joka näyttää olleen vanha
rakennustaiteen helmi, ja josta kaupungin sivistyneet asukkaat olivat
ylpeitä, kerrotaan hänen sanoneen, »etteihän se nyt ole kovinkaan
suuri, mutta äärimmäisen rappeutunut» — huomautus, joka johdattaa
mieleen Oxfordissa vierailleen amerikkalaisen matkailijan arvostelun,
että rakennukset olivat suuresti korjauksen tarpeessa. Hituinen
rehellistä poroporvarisuutta ei ole haitaksi.

Purppuran kosketuksella on myös, kuten Stevenson on meille
huomauttanut, oma merkityksensä. Antonius oli aina jossakin määrin
näyttelijä, ja kun hän esiintyi, mikä oli hänestä hyvin mieluista,
käyttäytyi hän yhtä suurieleisesti kuin luonnollisestikin. Ollessaan
puhujalavalla hän koetti vangita kuulijakuntansa katseet samalla kun
hän sovitti sanansa korviahiveleviksi. Olemme nähneet, kuinka hän
kuuluisaa hautajaispuhettaan Caesarin ruumiin ääressä pitäessään nosti
innostuksen hetkellä näkyviin murhatun diktaattorin veriset vaatteet
ja näytti kansalle veritahrat ja salamurhaajien tikarien reiät.
Tahtoessaan tehdä syvän vaikutuksen uupuneisiin ja kiusaantuneisiin
joukkoihinsa Mediasta peräytyessään hän pukeutui rumaan surupukuun,
jota hän piti niin itsepintaisesti, että hänen upseereillaan oli
täysi työ saada hänet vaihtamaan sen kenraalin punaiseen viittaan.
Hän jäljitteli puvussaan mielellään Herkulesta, jonka asuun hän oli
todellakin jo luonnostaankin kuin luotu, ja esiintyi julkisissa
kokouksissa usein »mekkovyö alhaalla lanteilla, leveä miekka sivulla
ja avara, karkea viitta harteilla», tehden siten, kuten voi kuvitella,
sangen muhkean vaikutuksen. Sivistyneessä Ateenassa vieraillessaan
hän ajatteli olevan ehkä sopivampaa esiintyä rauhanmiehenä, ja niinpä
tapaammekin hänet kaupungin julkisissa kilpakisoissa hovimestarin
puku yllään ja valkoiset kengät jalassa jonkun kantaessa sauvaa,
tämän rauhallisen toimen tunnusmerkkiä, hänen edellään. Mutta siitä
huolimatta hän innostui näyttelemään tässäkin tilaisuudessa Herkuleen
osaansa siinä määrin, että hän nousi ja erotti ottelijat tarttumalla
heitä niskatukkaan ja pitelemällä heitä matkan päässä toisistaan. Hänen
mieltymyksensä näyttelemiseen johti myöhempinä vuosina omituisiin
tapoihin: hän esiintyi usein Bacchukseksi pukeutuneena ja hänen
jokapäiväiset vaatteensa olivat kalleinta purppuraa ja täynnä suuria
jalokiviä.

Näyttämön loisto viehätti häntä aina, ja hän oli sitäpaitsi tullut
huomaamaan, että näyttelijöiden ja ilveilijöiden seura veti häntä
erikoisesti puoleensa. Näyttelijä Sergius oli hänen parhaita
ystäviään Roomassa, ja hän oli niin ylpeä erään Cytheris-nimisen
näyttelijättären tuttavuudesta, että hän pyysi tätä usein seuraksi
huviretkille ja lahjoitti hänelle aivan yhtä hienon kantotuolin,
kuin hänen omalla äidillään oli, minkä on täytynyt olla vanhuksesta
äärimmäisen harmillista. Näillä retkillä hän antoi pystyttää puiden
siimekseen Tiberin rannoille upeita huvimajoja, joissa hänen
vierailleen tarjoiltiin loistoaterian ohella mitä kalleimpia viinejä
kultaisista haarikoista. Jos matka oli virallisempaa laatua, otti
hän mukaansa kokonaisen sirkusseurueen ja järjesti kansan huviksi
näytöksiä, joissa esiintyi ilveilijöitä, soittoniekkoja ja eläimiä,
kuten esimerkiksi vaununvetäjiksi opetettuja leijonia. Cytheris
oli usein hänen mukanaan näillä matkoilla kuin ajanvietteenä, ja
seurueeseen saattoi sitäpaitsi kuulua joukko tanssijattaria ja
laulajia. Näiden jonkin verran kevytkenkäisten nuorten naisten
majoittaminen yöpymispaikoissa »vakavien perheenisien ja -äitien
koteihin», kuten Plutarkhos sanoo, herätti suurta närkästystä, mutta
toisaalta tämä kaikki viittaa vaikuttimiin, joita ei voida tulkita vain
poikamaiseksi hämmästyttämisen haluksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö
hän mennyt sopivaisuuden rajojen yli, jos niikseen tuli, ja kohdellut
ystävällisesti henkilöitä, joita toiset pitivät hylkiöinä. Hän on
voinut Charles Lamb'in tavoin osoittaa pitävänsä »ihmisestä sellaisena,
jollainen hänen ei pitäisi olla», mikä voi olla harkitusti rajoitettuna
hyvinkin ihailtavaa, mutta todennäköisempää on, että tämmöiset teot
kuin yllämainitsemammekin johtuivat pikemminkin ajattelemattomuudesta,
sillä hän ei pitänyt siinä suhteessa suurtakaan lukua toisten
tunteista. Mutta jos hänelle huomautettiin siitä ja osoitettiin, että
hän käyttäytyi loukkaavasti ja sopimattomasti toisia kohtaan, »saattoi
hän katua vilpittömästi käytöstään», kuten Plutarkhos sanoo.

Hän ei välittänyt paljoakaan yleisestä mielipiteestä eikä ottanut
lainkaan huomioon sitä, missä määrin hänen toimenpiteensä saattoivat
herättää närkästystä ja mielipahaa. Hän oli suuresti seuralaistensa
ja ystäviensä johdettavissa, ja jos kaikki näytti onnelliselta ja
iloiselta hänen ympärillään, ei hän katsonut olevan syytä käydä
yksityiskohtaisemmin asioihin käsiksi. Aasiassa ollessaan hän harkitsi
armeijansa kuntoisuuden säilyttämisen vaativan, että kaupunkeja piti
verotettaman, ja määräsi, asiaa sen perusteellisemmin ajattelematta,
että vero oli otettava kaupungeilta, jotka olivat jo suorittaneet
veronsa. Oli kuin hän olisi todellakin unohtanut sen, minkä tähden
eräs Hybreas valitti hänelle siitä Aasian kaupunkien nimessä ja
muistutti edellisestä veronkannosta. »Jos sitä ei ole teille
suoritettu», hän sanoi, »niin kysykää kantomiehiltänne, ja jos se
on maksettu ja nyt jo käytetty, olemme mennyttä». Antonius huomasi
heti toisen olevan oikeassa, käsitti, mitä kärsimyksiä hän oli ollut
matkaansaattamaisillaan, ja ollen, kuten sanotaan, herkkämielinen hän
ryhtyi heti muihin toimenpiteisiin. Miehenä, jolla oli sangen hyvät
käsitykset itsestään, ja jota ystävät sangen suuresti imartelivat
karkealla tavallaan, hän oli hidas huomaamaan omia virheitään, mutta
jos hän katsoi menetelleensä väärin, katui hän vilpittömästi eikä
hävennyt milloinkaan pyytää anteeksi niiltä, joita oli loukannut. Hän
oli heitä hyvittäessään poikamaisen ylenpalttinen ja lahjoja antaessaan
niin tuhlaavainen, että hänen sanotaan menneen sellaisissa tapauksissa
anteliaisuudessaan paljoa pitemmälle kuin toisia kohtaan osoittamassaan
ankaruudessa.

Hän oli aina antelias sekä ystävilleen että vihamiehilleen ja näyttää
perineen tämän ominaisuuden isältään, joka Plutarkhoksen lyhyestä
maininnasta päättäen oli hyväntahtoinen vanhus, vaimoaan hieman
pelkääväinen ja taipuvainen antamaan lahjoja ystävilleen hänen
tietämättään. »Antoniuksen avokätisyys lahjojen ja suosionosoitusten
jakelemisessa ystävilleen ja asetovereilleen oli», sanoo Plutarkhos,
»suurena tekijänä hänen valtaanpääsyssään ja auttoi häntä menestymään
suureksikin tultuaan vielä kauan senjälkeen kuin tuhannet hullutukset
jouduttivat hänen perikatoaan». Hän oli ystäviään kohtaan niin
tuhlaavaisen antelias ja vieraanvarainen, että hänellä oli aina velkoja
— jo nuorena miehenä kokonainen omaisuus. Rahan arvo oli hänelle hyvin
hämärä käsite, ja hänen ajattelematon rahojen käsittelynsä oli yleisenä
puheenaiheena. Hän käski kerran hovimestarinsa antaa huomattavan suuren
rahasumman eräälle tarvitsevalle ystävälleen, minkä tämä tekikin,
summan suuruudesta kuitenkin niin järkytettynä, että hän laski sen
pieninä hopearahoina yhteen kasaan näkyvälle paikalle saadakseen
herransa muuttamaan mielensä kasan suuruuden nähdessään. Antonius
tulikin sen huomattuaan paikalle ja tiedusteli sen tarkoitusta, mihin
hovimestari vastasi merkitsevästi, että siinä oli summa, joka piti
annettaman hänen ystävälleen. »Niinkö?» ihmetteli Antonius aivan
rauhallisesti, »ja minä kun luulin, että kolikoita olisi paljoa
enemmän. Niitä on liian vähän; pane toinen verta lisää».

Hän oli yhtä jalomielinen kuin anteliaskin. Kun Armeenian voitettua
ja vangiksi joutunutta kuningasta Artavasdesta kuljetettiin
kultaisiin kahleisiin kytkettynä hänen triumfissaan Aleksandrian
kaduilla, ei hän surmauttanut vankiaan triumfin päätyttyä, kuten
roomalaisilla oli tapana. Ja kun konsuli Domitius Ahenobarbus karkasi
juuri Actiumin taistelun edellä Octavianuksen puolelle, jättäen
jälkeensä kaikki tavaransa ja koko seurueensa, ei Antonius alentunut
rikastumaan petollisen ystävänsä kustannuksella eikä kostamaan
kohtelemalla huonosti hänen pulaan joutuneita seuralaisiaan, vaan
toimitti ylevän jalomielisesti kaiken, mikä hänelle kuului, hänen
uuteen olinpaikkaansa. Philippoin taistelun jälkeen hän tahtoi
välttämättä saada vastustajansa Brutuksen elävänä käsiinsä, mutta eräs
Lucilius-niminen upseeri esti sen esiintymällä voitettuna kenraalina ja
antautumalla Antoniuksen sotilaille. Miehet veivät hänet riemusaatossa
Antoniuksen luo, mutta tultuaan hänen eteensä vanki selitti heti, ettei
hän ollut Brutus, vaan oli vain teeskennellyt pelastaakseen herransa,
ja ilmoitti olevansa valmis sovittamaan petoksensa hengellään. Antonius
kääntyi sen kuultuaan närkästyneen ja kiihtyneen joukon puoleen ja
sanoi:

»Näen, toverit, teidän olevan kuohuksissa ja pahoillanne siitä, että
teitä on näin petetty, ja pitävän sitä häpeällisenä ja kunniaanne
loukkaavana, mutta nyt saatte tietää, että olette tuoneet paremman
saaliin, kuin mitä lähditte etsimään. Tehän etsitte vihollista, mutta
olettekin nyt tuoneet minulle ystävän. Sillä parempi on, että tämän
Luciliuksen kaltaiset miehet ovat ystäviämme kuin vihamiehiämme». [On
ilahduttavaa lukea, että Lucilius oli loppuun saakka hänen uskollinen
ystävänsä.]

Tämän sanottuaan hän syleili urhoollista upseeria ja antoi hänelle
luvan poistua vapaasti minne tahtoi. Ja kun Brutus, hänen vanhan
ystävänsä Julius Caesarin ja hänen veljensä Caiuksen murhaaja, päätti
pian sen jälkeen itse päivänsä, ei hän asettanut kostoksi vainajan
ruumista häväistyksille alttiiksi, kuten usein tehtiin, vaan peitti
sen hienotunteisesti omalla punaviitallaan ja määräsi, että se oli
haudattava hänen kustannuksellaan sotilaallisin menoin. Samoin hän
menetteli Pelusiuminkin valtauksessa, jossa Archelaus sai surmansa.
Voitetun vastustajan ruumis etsittiin kaatuneiden joukosta ja
haudattiin kuninkaallisin kunnianosoituksin. Hän käyttäytyi nuorempana
ollessaan Lepidustakin kohtaan, jonka armeijan hän oli voittanut
puolelleen, äärimmäisen kohteliaasti. Hän oli tilanteen ehdoton
herra ja Lepidus todellisuudessa hänen vankinsa, mutta hän tahtoi
siitä huolimatta, että kukistuneen kenraalin oli edelleenkin oltava
armeijansa päällikkönä, ja puhutteli häntä aina kunnioittavasti isäksi.

Hän oli usein nuorekkaan ajattelematon ja toimi sen mukaisesti.
Magnesiassa ollessaan hän lahjoitti kerran keittäjälleen mainion
illallisen palkinnoksi komean talon, joka oli, sanottakoon
ohimennen, toisen miehen oma. Tämä piirre oli Antoniuksessa
muutenkin aivan ilmeinen, ja on oikeastaan tulkittava jonkinlaiseksi
malttamattomuudeksi. Tahtoessaan nuorena tulla nopeasti kuuluisaksi
hän rupesi yhtäkkiä yhteistoimintaan Clodiuksen, »sen ajan julkeimman
ja pahimman kansanvillitsijän» kanssa ja vietti hänen kerallaan hurjaa
ja säännötöntä elämää, kunnes erosi kumppanuudesta yhtä odottamatta ja
lähti Kreikkaan, kaunotaiteiden tutkimiseen innostuneena. Myöhemmältä
ajalta on hänen rynnistyksensä Meediaan, joka tapahtui niin äkkiä ja
niin kiireesti, että hänen oli pakko jättää kaikki sotakoneensakin
jälkeensä, mitä kuvaavin esimerkki tästä kärsimättömyydestä. Actiumin
taistelu, joka lopetti hänen uransa, kääntyi tappioksi vain hänen
äkillisen mielijohteensa takia, ja se, että hän päätti itse päivänsä,
oli myös jossakin määrin kärsimättömyydestä johtuvaa asioiden
luonnollisen kulun jouduttamista.

Tämä piirre teki luontaisen urhoollisuuden keralla hänestä sangen
uljaan soturin ja, kun onni oli myötäinen, loistavan kenraalin. Hän
ei pelännyt mitään ja näyttää pitäneen vaaroja mieluisana vaihteluna
elämän yksitoikkoisuudessa. Aristobulusta vastaan käydyssä sodassa
hän ryntäsi ensimmäisenä vihollisen varustuksille, voitti sitkeästi
oteltuaan omaansa paljoa suuremman armeijan, otti Aristobuluksen ja
hänen poikansa vangiksi ja tuhosi kuin kostava jumala vihollisarmeijan
melkein kokonaan. Hänen nopea etenemisensä Pelusiumiin erämaan poikki
ja tämän linnoituksen loistavasti suoritettu valtaus tuottivat
hänelle myös suurta mainetta. Plutarkhos kertoo, »ettei sodassa
Pompeiusta vastaan ollut ainoatakaan taistelua, niin monta kuin niitä
olikin, jossa hän ei olisi kunnostautunut; hän pysähdytti kahdesti
pakokauhun valtaaman armeijan, käännytti sen takaisin, vei rynnäkköön
ja voitti, niin että hän oli lähinnä Caesaria armeijan mainehikkain
mies». Onnettomalla paluumatkalla Meediasta hän osoitti mitä suurinta
urhoollisuutta ja ryhtyi heti Armeeniaan päästyään, kaikista
kokemistaan kauhuista huolimatta, valmistelemaan toista sotaretkeä.
Sellainen ei ollut enää tavallista rohkeutta.

Hän oli hyvä, mutta ei mikään poikkeuksellisen taitava kenraali, vaikka
onkin totta, että Caesar uskoi Pharsaloksessa armeijansa vasemman
sivustan hänen hoitoonsa johtaessaan itse oikeata; mutta hänen suuri
rohkeutensa ja hänen taitonsa herättää luottamusta ja kunnioitusta
miehissään tekivät hänestä luotettavan päällikön. Sotamiesten
sanotaan suorastaan jumaloineen häntä. Hänen uljas, miehekäs
olemuksensa vaikutti puoleensavetävästi heidän vaistoihinsa, jotka
sotilaallinen elämä oli kasvattanut ihannoimaan miehekästä voimaa, ja
se tuttavallisuus, jota hän osoitti miestensä kanssa seurustellessaan,
antoi sitäpaitsi heidän kiintymykselleen hyvin henkilökohtaisen leiman,
niin että jokainen sotilas toimi, ikäänkuin kenraalin katse olisi
seuraillut juuri häntä. Hän saattoi mennä heidän telttoihinsa, istua
heidän pöytäänsä ja syödä ja juoda heidän kerallaan. Hän oli mukana
harjoituksissa ja näyttää kyenneen kilpailemaan juoksussa, painissa
ja nyrkkeilyssä parhaimmankin kanssa. Hän laski leikkiä ylhäisten ja
alhaisten kanssa ja piti siitä, että hänelle annettiin sana sanasta
ja kaksi parhaasta. »Hänen pilantekonsa oli», sanoo Plutarkhos,
»pisteliästä ja ärsyttävää, mutta hänen valmiutensa mihin hyvityksiin
tahansa taittoi siltä kärjen, eikä hän närkästynyt milloinkaan, jos
toiset kujeilivat hänen kustannuksellaan, vaan oli yhtä tyytyväinen».
Hän oli sanalla sanoen »armeijan ilo ja ihastus».

Hänen kaunopuheisuutensa oli hyvin ilmeistä, ja hän näyttää perineen
tämän lahjansa isoisältään, joka oli kuuluisa puhuja ja asianajaja.
Nuorena ollessaan hän opiskeli puhetaitoa Ateenassa ja omaksui niin
sanotun aasialaisen tyylin, joka oli jonkin verran koristeellista
ja liioittelevaa. Kun Pompeiuksen valta oli Roomassa korkeimmillaan
ja Caesar kaukana taustalla, luki Antonius päällikkönsä kirjeet
senaatissa sellaisella voimalla, että hän voitti pelkästään sillä
heidän asialleen monta kannattajaa. Hänen hautajaispuheensa
Caesarille johti murhaajien kukistumiseen, ja kun hänet itsensä
karkoitettiin Roomasta, tekivät hänen sanansa niin syvän vaikutuksen
Lepiduksen armeijaan, jonka luo hän oli paennut, että annettiin
käsky hukuttaa hänen äänensä torvienpuhalluksiin. »Kukaan toinen
ei osannut puhua siihen aikaan kansalle niinkuin hän», kertoo
Plutarkhos, »eikä saada hänen laillaan sanan voimalla sotilaita
innostumaan». Kaunopuheisuudessa hän ehkä pääsikin lähimmäksi sitä
rajaa, joka eroittaa nerot tavallisista ihmisistä, mutta hänen
kaunopuheisuutensakin on todellisuudessa sellaista, ettei siitä löydä
muuta kuin jalostunutta keskinkertaisuutta. Luonteva käytös, suorat
sanat ja voimakas esitystapa tekevät syvän vaikutuksen joukkoon, ja
tavallinen jokapäiväinen vilpittömyys on mitä sytyttävin tekijä toisia
johdettaessa.

Siihen, että hän oli niin suuressa suosiossa joukkojensa ja
ystäviensä keskuudessa, oli vielä eräs toinenkin syy, nimittäin
hänen myötätuntoinen suhtautumisensa rakastuneiden lemmenhuoliin ja
seikkailuihin. »Hän oli lemmenasioissa hyvin miellyttävä», sanoo
Plutarkhos, »ja sai ystäviä auttamalla pulmallisiin tilanteisiin
joutuneita lähimmäisiään ja suhtautumalla hymyillen kaikkiin
pilapuheisiin, jos hänelle itselleen oli sattunut käymään samoin».
Hänen lempensä syttyi äärimmäisen herkästi ja usein, ja tavallisesti
kävi niin, että naiset, jotka olivat palon aiheuttaneet, joutuivat
oitis hänen uljaan muotonsa ja jalon käytöstapansa lumoihin. Vakavasti
ajattelevien ihmisten keskuudessa hän oli huonossa maineessa
tuttavallisuudestaan toisten vaimoja kohtaan, mutta perhesuhteet
olivat tähän aikaan hyvin löyhät ja säännöttömät. Antoniuksen oma
vaimokin Antonia, oli ollut rakkaussuhteessa Dolabellan, miehensä
ystävän kanssa, minkä tähden Antonius erosi hänestä ja meni sittemmin
avioliittoon lujamielisen Fulvian kanssa. Antonius oli sydänterve,
kuumaverinen mies, jolla ei ollut mitään lujia siveysperiaatteita
vapauttaan saartamassa eikä mitään, ei kasvatuksen eikä oman ajattelun
luomaa, määrättyä kantaa kotoisesta uskollisuudesta. Hän ei hävennyt
moninaisten lemmensuhteidensa jälkiseurauksia, vaan antoi rauhallisesti
asioiden mennä luonnollista menoaan, ja oli esi-isänsä Herkuleen
tavoin niin ylpeä suvustaan, että hän tahtoi sen jatkuvan ja säilyvän
moninkertaistuneena, eikä luottanut jälkeläisten toivossaan konsanaan
yhteen naiseen.

Hänen luonteessaan oli jotakin häikäilemätöntä ja julmaakin, sillä
onhan Ciceron murha siitä selvä esimerkki. Heidän välinen katkera
vihamielisyys alkoi ensin siitä, että Cicero matkaansaattoi Antoniuksen
isäpuolen, Cornelius Lentuluksen kuoleman ja ehkä vielä aikaansai
senkin, että hänen hautaamisensa kiellettiin. Sitten hän huolehti
siitä, että Antonius tuomittiin Roomasta karkoitetuksi ja kaikki
oikeutensa menettäneeksi Antoniuksen itsensä ollessa silloin tulossa
Alppien yli. Petollinen Dolabella oli Ciceron vävy, minkä on myös
täytynyt katkeroittaa välejä. Ja Ciceron puheet ja kirjoitukset
Antoniusta vastaan olivat sitäpaitsi ehtymättömät ja täynnä solvauksia.
Näin ollen ei ehkä olekaan syytä ihmetellä, että Cicero joutui
proskriptiolistalle ja sai surmansa, kun Octavianus, Antonius ja
Lepidus päättivät vapauttaa valtion haitallisista henkilöistä, kuten
olemme jo nähneet. Plutarkhos kertoo, että hänen päänsä ja oikea
kätensä ripustettiin Forumille puhujalavan yläpuolelle, ja että
Antonius nauroi nähdessään ne. Tämmöinen käytös johtui todennäköisesti
vain siitä, ettei Antonius, yksinkertainen mies kun oli, huomannut sen
parempaa tapaa selviytyä tilanteesta, josta hän oli itsekin hiukan
häpeissään.

Yleensä voidaan kuitenkin sanoa, että Antonius oli hyväsydäminen ja
inhimillinen, ja, kuten on jo osoitettu, vain harvoin ankara tahi julma
vihollisilleen. Monet pitivät häntä hyväntahtoisuuden, iloisuuden
ja ruumiillisen voiman ihanteena; hän näytti heistä samalla sekä
Bacchukselta että Herkuleelta; ja vaikka hänen siveellisyydessään oli
paljonkin toivomisen varaa, niin sanottakoon hänen puolustuksekseen,
että se oli sen osan mukaista, johon luonto oli hänet määrännyt.

Hänen suhtautumisestaan uskontoon tiedetään hyvin vähän. Ei voida
sanoa, kannattiko hän niistä ateistisista opeista ainoatakaan, joita
saarnattiin siihen aikaan niin laajalti, eikä sekään seikka, että
hän salli palvoa itseään Bacchuksena, auta meitä muodostamaan mitään
mielipidettä tässä suhteessa. On kuitenkin todennäköistä, että hänen
uskonsa oli laadultaan yksinkertaista samoin kuin hänen luonteensakin;
tiedetään, että hän oli taikauskoinen ja tietoinen yliluonnollisten
voimien olemassaolosta. Eräs egyptiläinen ennustaja teki häneen syvän
vaikutuksen kuvailemalla hänen tulevia kohtaloitaan ja varoittamalla
häntä Octavianuksesta. Ja lähtiessään sotaretkelleen Partiaan hän
kuljetti erään oraakkelin kehoituksesta mukanaan astiaa, jossa oli
Clepsydran vettä, ja pyhän oliivipuun lehdistä solmittua seppelettä.
Hän uskoi ehdottomasti, että unet olivat jumalallisia ilmoituksia,
ja meille kerrotaan eräästä tapauksesta, kuinka hän uneksittuaan,
että salama iski häntä oikeaan käteen, sai ilmi henkeään vastaan
tehdyn salaliiton. Mutta tämmöinen taikausko oli sangen yleistä
sivistyneimpienkin keskuudessa, ja Antoniuksen uskosta enteisiin on
mainittu tässä vain sentähden, että se vaikutti jossakin määrin hänen
elämäänsä. Hän menestyi hyvin viimeiseen elinvuoteensa saakka, ja
hyvä onni auttoi häntä selviytymään onnellisesti monesta vaikeasta
tilanteesta, joihin hänen harkitsemattomuutensa oli saattanut hänet.
Monet uskoivat, että hän oli todellakin ihmiseksi tullut Bacchus,
ja kun hänen lopullinen kukistumisensa hetki koitti väittivät useat
henkilöt toden teolla kuulleensa kuin kulkueen aiheuttamaa ääntä ja
saattosoittoa, minkä sanottiin merkitsevän sitä, että jumaluus erkani
sortuneesta jättiläisestä ja hellitti otteensa hänen kohtaloistaan.
Tämän »suuren lapsen» monet moitittavat teot olivat suurimmaksi
osaksi sellaisia, että historioitsijan on varsin helppo löytää niille
lieventäviä asianhaaroja, ja näistä on hänen ainainen hyvä onnensa
kaikista oleellisin. »Vastoinkäymisiin joutunut Antonius oli nuhteeton
mies», sanoo Plutarkhos, ja jos tahdomme määritellä hänen luonteensa
oikein, on meidän annettava etusija sille tarmokkuudelle ja uljuudelle,
jota hän osoitti Roomasta paetessaan ja Meediasta peräytyessään.
Silloin hän ei ollut ajattelematon poika, vaan mies. Muulloin hän
esiintyy aina onnettaren hemmoiteltuna lemmikkinä, joka mellastaa
mielensä mukaan, kujeilee, juo, lempii ja taistelee, yleisestä
mielipiteestä välittämättä, ja leikittelee maapallolla kuin jumala.

Kun Dellius tuli noutamaan Kleopatraa hänen luokseen, oli hän
valtansa kukkuloilla, idän ehdoton yksinvaltias, jota kuninkaat ja
ruhtinaat liehittelivät, pitäen häntä koko Rooman valtakunnan tulevana
hallitsijana. Caesar oli varmasti usein puhunut kuningattarelle hänen
vioistaan ja avuistaan, ja Kleopatran on täytynyt itsensäkin kiinnittää
huomiota hänen luonteensa teeskentelemättömään koruttomuuteen.
Kleopatra ei siis lähtenyt matkalle kohtaamaan suurta neroa, vaan
tavallista miestä, joka edusti eriskummallisella tavalla tavallisen
ihmisluonteen hyveitä ja vikoja ja silloin tällöin aviomiestä, jota
vaimon kiinteys jonkin verran vaivasi.




XII. KLEOPATRAN JA ANTONIUKSEN AVIOLIITTO


Päättäen voittaa huikentelevaisen Antoniuksen takaisin puolelleen
omaa ja poikansa asiaa ajamaan Kleopatra astui laivaan Aleksandriassa
ja saapui Kyproksen ja Syyrian rannikon välistä purjehtien eräänä
aamuna Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja nousi virtaa ylös Tarsoksen
kaupunkiin, joka oli joen rannalla Taurus-vuorten metsäisten rinteiden
varjossa. Tarsos oli kuuluisa sekä merentakaisesta kaupastaan
että puhetaitokoulustaan, jonka opettajat tekivät laajoja matkoja
kaupunkinsa vanhastaan mainehikkailla laivoilla, levittäen _alma
materinsa_ metoodeja kaikkialle tunnettuun maailmaan. Mainittakoon,
että Julius Caesar ja Cato, jotka ovat jo näytelleet osansa tämän
kirjan sivuilla, olivat tämän koulun oppilaita [apostoli Paavali oli
myös tämän koulun kasvatti]; ja nyt kunnioittaa Antonius, Rooman
mahtavin mies siihen aikaan, Tarsosta läsnäolollaan. Kaupunki on
verraten kaukana sisämaassa, ja iltapäivä oli jo kulunut pitkälle,
ennenkuin egyptiläiset näkivät sen rakennusten ja telakoiden ilmestyvän
rinteiden suojaavasta varjosta. Kun laivasto purjehti Kydnosta ylös,
riensivät jokivarren asukkaat kiireesti rantaan sen juhlallista
etenemistä katsomaan, eikä ihmettelyllä ollut loppua, kun nähtiin,
kuinka äärimmäisen loisteliaasti kuningattaren alus oli koristeltu.
Joki laajenee kaupungin lähellä tyyneksi järveksi, ja siihen, samoille
ankkuripaikoille, missä kaupungin maailmankuulut kauppalaivat
lepäilivät, laskivat Kleopatrankin alukset todennäköisesti ankkurinsa
laiturien ja rantamien ollessa mustana väkeä, joka oli kiiruhtanut
katsomaan kuningattaren saapumista.

Antonius oli hänen tulostaan kuultuaan istuutunut torilla olevalle
julkiselle tuomioistuimelle, odottaen, että kuningatar nousisi heti
maihin ja kunnioittaisi häntä virallisella tervehdyskäynnillä. Mutta
Kleopatralla ei ollut mitään halua näytellä osaa, jonka mahdollinen
tulkinta olisi voinut asettaa hänet vasallin tahi anojan asemaan, ja
hän näyttää sentähden pysytelleen laivallaan jonkin matkan päässä
rannasta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut lainkaan kiirettä tavata
Antoniusta.

Tieto kuningattaren alusten komeudesta alkoi sillä aikaa levitä
kaupungilla, ja pian kerrottiin, että kuningattaren omassa aluksessa
valmistauduttiin triumvirin vastaanottoon. Tuomioistuimen ympärille
kerääntynyt väkijoukko riensi laitureille, ja Antonius jäi yksin
seurueineen. Hän odotti jonkin aikaa, kunnes menetti malttinsa ja
lähetti sanan kuningattarelle, kutsuen hänet päivälliselle luokseen,
mihin Kleopatra vastasi puolestaan pyynnöllä, että Antonius tulisi
kaupungin roomalaisten paikallisten arvohenkilöiden keralla syömään
päivällistä hänen kanssaan. Antonius suostui heti, sillä hän ei
tahtonut olla muodollisuuksien virallistuttamalla kannalla vanhaan
ystäväänsä. Kleopatra näyttää siis illan suussa määränneen, että hänen
laivansa oli soudettava järven poikki kaupunkiin ja kiinnitettävä
yleisöä täynnä olevaan laituriin, jossa Antonius oli jo odottamassa.
Tämä roteva roomalainen, jota kaikki teatraalinen aina viehätti, sai
nyt nähdä näyn, joka varmasti hurmasi kokonaan hänen mielensä ja
saattoi kaikki hänen entiset kokemuksensa varjoon.

Kuninkaallinen monisoutu liukui järven poikki, jonka pinnassa auringon
viime säteet välkehtivät, hopealla silattujen airojen kiidättämänä,
suuret purppurapurjeet illan tyynessä ilmassa hiljaa huojahdellen.
Alusta ohjattiin kahdella isolla melalla niitä hoitelevien miesten
seisoessa suunnattoman suuren, kärsää korkealle kohottavan
elefantinpään muotoisessa suojuksessa, joka oli kokonaan päällystetty
kimaltelevalla kullalla [sen elefantinpään mukaan, joka näkyy rahoissa
esiintyvissä kuningattaren aluksen kuvissa]. Peränpitäjien ympärillä
oli ryhmä merenneidoiksi ja sulottariksi puettuja orjattaria, lähellään
soittajia, joiden huiluista, pilleistä ja harpuista lähtevä sävel
näytti määräävän hitaasti kohoilevien airojen tahdin. Kleopatra itse
lepäsi kullalla koristetun katoksen alla, Venus-jumalattaren väljät,
kimmeltävät harsot yllään ja kummallakin puolellaan kaksi Kupidoksi
puettua poikaa, jotka vilvoittivat häntä Egyptin hovin värjätyillä
strutsinsulkaviuhkoilla. Katoksen edessä oli taidokkailla jalustoilla
vaskisia suitsuastioita, joista oivallisesti valmistettu ihmeelliseltä
tuoksuava suitsusavu leijaili rannalle jo ennenkuin alus oli laskenut
laituriin. [Philaen temppelin eräässä seinässä on jotakuinkin tältä
ajalta kirjoitus, joka sisältää täydellisen selostuksen suitsuaineen
valmistuksesta. Siinä lueteltujen eri tarveaineiden lukumäärä on
hämmästyttävä.]

Kun se oli lopultakin perillä väkeä täynnä olevassa laiturissa illan
jo alkaessa hämärtyä, astui Antonius laivalle esikuntaupseeriensa
ja Tarsoksen arvohenkilöiden keralla. Hänen ja kuningattaren
kohtaaminen näyttää olleen mitä sydämellisin, sillä jälkimmäinenhän
saapui tavalla, jonka on täytynyt tehdä Antoniukselle mahdottomaksi
ruveta häntä sillä hetkellä moittimaan. Ja se viehättävä ympäristö,
jossa he kohtasivat toisensa, samoin kuin iltahetken tunnelmallinen
hämärä, vieno soitto, jota laineiden lipatus säesti, Kleopatran
tenhoava kauneus ja suitsun ja verrattomien hajuaineiden huuma olivat
sitäpaitsi tekijöitä, joiden on täytynyt lumota hänen mielensä ja
karkoittaa pois kaikki ajatukset nuhteiden antamisesta. Eikä hänellä
olisi ollut juuri tilaisuuttakaan vakavaan keskusteluun Kleopatran
kanssa, sillä seurue saateltiin heti alas juhlasalonkiin, johon oli
katettu mitä loisteliain ja ylellisin päivällinen. Seinävierillä oli
kaksitoista koruompeluksilla ja tyynyillä peitettyä kolmen hengen
lepolavitsaa, kunkin edessä pöytä ja pöydällä mitä hienoimpia,
jalokivillä koristettuja kultaisia astioita ja haarikoita. Seinät oli
katettu upeilla verhoilla, joiden koruompeleet hehkuivat purppurassa
ja kullassa, ja permanto oli siroiteltu täyteen kukkia. Antonius
ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä nähdessään kaiken tämän
loiston, jolloin Kleopatra sanoi, ettei siitä kannattanut puhua, ja
lahjoitti hänelle siinä samassa kaikki, mitä juhlassa käytettiin —
astiat, maljat, haarikat, lavitsat, peitteet, kaikki, mitä salongissa
oli. Kun ylhäiset vieraat nousivat takaisin kannelle, egyptiläisestä
viinistä jo hiukan lämmenneinä, huomasivat he hämmästyksekseen
seisovansa ihmeellisen, kaleidoskooppimaisen lyhtytaivaan alla, joka
oli sommiteltu risteileviin poikkipuihin ripustetuista, neliöitä ja
ympyröitä muodostavista lyhdyistä. Tässä ympäristössä, jonka kauneus
vaikutti melkein satumaiselta, he sitten nauttivat nuoren ja hurmaavan
kuningattaren rattoisasta seurasta, kunnes maljat oli juotu pohjaan ja
valot alkaneet sammua.

Rannalta katsoen ovat juhlavieraiden hahmot, jotka liikehtivät
väriloiston keskellä viihdyttävän soiton helkkyessä, varmaankin
näyttäneet kuin jonkin jumalallisen näytelmän esittäjiltä, ja
katselijat sanoivatkin ilman muuta, ikäänkuin asia olisi ollut aivan
selvä, että Venus oli tullut maan päälle Dionysoksen (Antoniuksen)
keralla juhlimaan Aasian onneksi. Kleopatra oli tunnustettu Venukseksi
Roomassa ollessaan, kuten olemme jo nähneet, ja Egyptissä hän oli aina
jumala. Tarkoituksena ei siis ollut vain ihailun herättäminen, kun
hän esiintyi tässä osassaan Tarsoksessa, kuten yleisesti otaksutaan,
vaan hän tahtoi tosiasiallisesti tulla vastaanotetuksi jumalattarena,
ja että Antonius pitäisi häntä Egyptin jumalkuningattarena, jonka
itse suuri Caesar oli tunnustanut Venukseksi. Muistettakoon, että
tällä ajalla oltiin hyvin valmiita pitämään vaikutusvaltaisia
ylhäisiä henkilöitä suosittujen jumalien ruumistumina. Niinpä olivat
eräät kaupungit julistaneet Julian, Octavianuksen tyttären, Venus
Genetrixiksi. Antoniusta sanottiin Dionysokseksi, ja olemme jo
nähneet, että Caesar näyttää tulleen nimitetyksi Lupercukseksi. Samoin
muistettaneen, kuinka Paavalia ja Barnabasta tervehdittiin Lystrassa
Hermeenä ja Zeuksena. Näissä samoin kuin muissakin tunnetuissa
tapauksissa ihmiset uskoivat tämän yhtenäisyyden aivan todeksi, ja
vaikka ajattelun kehittyminen sitten todennäköisesti lopetti tämän
uskomuksen, ei tällä ajalla näyttänyt olevan vielä mitään syytä
epäillä, etteivätkö nämä jumaluudet olleet ilmestyneet näkyväisinä
maan päälle. Kydnoksen rannoille kerääntyneet joukot ovat niin ollen
varmaankin toden teolla uskoneet katselevansa jumalien juhlaa,
kuinka lemmen suosittu jumalatar oli ilmestynyt huvittamaan heidän
ihmishahmoista lemmikkijumalaansa.

Luultavasti Antonius oli pyytänyt Kleopatraa tulemaan seuraavana
iltana hänen luokseen, mutta kuningatar näyttää taas vastanneen, että
Antoniuksen oli tultava seurueineen jälleen hänen alukselleen. Tämä
toinen ilta näyttää olleen ensimmäistä niin paljon loisteliaampi, että
ylläkuvattu tilaisuus oli Plutarkhoksen mukaan sen rinnalla mitätön.
Kun vieraat poistuivat, saivat he ottaa mukaansa lavitsat, joilla he
olivat levänneet, ja haarikat, jotka oli pantu pöydille heidän eteensä.
Kunniavieraille Kleopatra lahjoitti sen lisäksi kantotuolit sekä niihin
kuuluvat kantajaorjat ja etiopialaiset soihtupojat ja toisille hevoset,
joilla oli kultaiset satulaloimet, pyytäen kaikkia pitämään ne omanaan
illan muistoina.

Seuraavana päivänä Kleopatra vihdoinkin suvaitsi syödä päivällistä
Antoniuksen luona, joka oli pannut koko Tarsoksen liikkeelle saadakseen
juhlan yhtä loistavaksi kuin kuningattaren juhlat olivat olleet, mutta
siinä hän pettyi; hän nauroi itse ensimmäisenä epäonnistumiselleen ja
makunsa huonoudelle. Kuningattaren pidoissa oli ollut pääpiirteenä sama
hienostuneisuus ja rattoisuus, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen
diktaattorivainajaan, mutta Antoniuksen juhlassa olivat maun karkeus
ja, kuten Plutarkhos kuvaa, jonkinlainen talonpoikamainen kömpelyys
silmäänpistävät. Kleopatra ei joutunut kuitenkaan ymmälle, vaan sovitti
nopeasti käytöksensä remuavan isäntänsä mukaan. »Huomaten Antoniuksen
pilanteon olevan leveää ja karkeaa, ja että se oli enemmän soturin kuin
hovimiehen puhetta, hän yhtyi siihen heti, osoittamatta minkäänlaista
vastahakoisuutta tahi jäykkyyttä» [Plutarkhos: Antonius.] Siten hän
onnistui pian lumoamaan tämän mahtavan roomalaisen ja saamaan hänestä
mitä hartaimman ystävän ja liittolaisen. Hänen läsnäolonsa elvytti ja
kiihoitti tavalla, jota ei voinut vastustaa, sillä hänen rohkeutensa
keskustelun kaikissa käänteissä ikäänkuin tehosti hänen olemuksensa
siroutta, luonteen eloisuutta ja äänen viehkeyttä. Antoniuksen
tarkoituksena oli, kun hän pyysi Kleopatraa tulemaan luokseen, moittia
häntä välinpitämättömyydestä hänen asiaansa ja etujaan kohtaan,
mutta hänelle osoitettiin sangen pian, että hän itse oli poikennut
tieltä, josta he olivat Roomassa sopineet, eikä Kleopatra. Hän se oli
Octavianukseen liittymällä näköjään pettänyt asian, joka oli Kleopatran
mielestä Caesariin nähden ainoa oikea, ja kuningatar kykeni sitäpaitsi
todistamaan haluttomuutensa lähettää apua triumviraatille johtuneen
vain siitä, ettei hän voinut nähdä, millä tavalla sellainen toimenpide
edistäisi hänen poikansa asiaa. Antonius, joka ei ollut diktaattorin
eläessä kertaakaan joutunut täysin alttiiksi kuningattaren hurmaaville
hyökkäyksille, oli nyt helposti voitettu uhri ja valmis toteuttamaan
hänen toivomuksensa joka suhteessa.

Neljäntenä iltana Kleopatra kutsui roomalaiset upseerit jälleen
luoksensa juhlimaan, ja tätä tilaisuutta varten hän antoi peittää
salongin permannon ruusuilla lähes puolen metrin paksuudelta. Kukat
saatiin pysymään paikoillaan ja koholla verkkojen avulla, jotka oli
pingoitettu seinästä toiseen kireälle niiden yli, niin että vieraat
saivat kulkea lepolavitsoilleen tuoksuavaa kukkamattoa pitkin, jonka
hinta oli yhden huoneen osalta noin 47,500 markkaa.

Seuraavat pari päivää vietettiin yhtä loisteliaasti ja ylellisesti.
Kuningatar koetti parhaansa mukaan näyttää Antoniukselle rikkauttaan ja
mahtavuuttaan saadakseen Antoniuksen suostumaan jonkinlaiseen liittoon
hänen kanssaan Octavianusta vastaan. Hän tahtoi saada nämä kaksi
johtajaa riitaantumaan keskenään ja karkaamaan toistensa kimppuun,
minkä tapahduttua hän ryhtyisi tukemaan Antoniusta, Octavianuksen,
Caesarin sisarenpojan kukistumisesta ja Caesarionin, Caesarin pojan
voitosta varmana. Vallan laajuuden ja rikkauksien rajattomuuden
näyttäminen oli siis ehdottomasti välttämätöntä. Hän näyttää sentähden
suhtautuneen lempeän ylenkatseellisesti roomalaisen sotapäällikön
ponnistuksiin vieraansa huvittamiseksi ja esiintyneen Antoniuksen
juhlissa tavalla, joka sai isännän tekemään sen kiusallisen huomion,
että kuningatar hymyili hänen tavoitellulle loistolleen. Oli kuin
vieras olisi sen lisäksi vielä ihmetellyt, ettei Antonius kyennyt
antamaan juhlilleen sitä kaunista ja miellyttävää leimaa, joka oli
hänen juhlilleen ominainen.

Kleopatran käytös vaivasi Antoniusta siinä määrin, että hän näyttää
lopulta kysyneen kuningattarelta suoraan, olisiko hänen juhlaansa
voitu enää tehdä loistavammaksi. Kysymyksestä sukeutui keskustelu,
jolloin Antonius näyttää sanoneen hänelle, kuinka paljon tämmöiset
juhlat hänelle maksoivat, mihin kuningatar vastasi saavansa ilman
mitään vaivaa menemään 28,5 miljoonaa markkaa yhteen ainoaan ateriaan.
Antonius kielsi sen jyrkästi ja sanoi, että se oli mahdotonta.
Kuningatar tarjoutui silloin lyömään vetoa, että hän tekisi sen
seuraavana iltana. Antonius suostui, ja eräs Plancus vahvisti vedon.
Antonius ei näytä muistaneen, että Clodiuksella, näyttelijä Aisopoksen
pojalla, oli ennen ollut tapana sekoittaa sulatettuja helmiä ruokaansa,
mikä sai hänen ateriansa nousemaan huimaaviin summiin; muussa
tapauksessa hän olisi tullut epäilleeksi Kleopatran aikovan turvautua
johonkin sellaiseen petokseen voittaakseen vedon, ja ollut varuillaan.

Antonius odotti tietysti jonkin verran jännittyneesti seuraavaa iltaa
ja oli varmasti pettynyt huomatessaan, ettei se, mitä hän näki,
poikennutkaan sanottavasti edellisistä. Aterian lopulla hän laski
yhdessä Plancuksen kanssa eri astioiden ja kultaisten lautasten ja
haarikoiden arvon ja kääntyi kuningattaren puoleen, ilmoittaen, ettei
summa ollut läheskään niin suuri, kuin mistä oli lyöty vetoa.

»Odottakaahan», Kleopatra vastasi. »Tämä on vasta alkua. Nyt koetan,
enkö saa sovittua summaa yksinänikin kulutetuksi».

Hän viittasi orjille, jotka nostivat hänen eteensä pöydän. Pöydällä oli
vain pieni malja ja maljassa tilkka etikkaa. Hän piti siihen aikaan
korvissaan kahta tavattoman suurta helmeä, joiden kummankin arvo oli
enemmän kuin puolet mainitusta vetosummasta; nyt hän irroitti nopeasti
toisen ja pudotti sen etikkaan, johon se pian liukeni. Kun etikka
ja noin 14,5 miljoonaa markkaa oli solunut hänen kuninkaallisesta
kurkustaan alas, alkoi hän päästellä toista helmeä hävittääkseen
sen samalla tavalla, mutta Plancus ehätti väliin, selittäen hänen
voittaneen, Antoniuksen istuessa epäilemättä jonkin verran synkkänä
aprikoiden naisten oveluutta.

Yleisesti on oltu sitä mieltä, että kuningattaren liioiteltu
tuhlaavaisuus johtui hänen turhamaisesta halustaan lumota Antonius
henkilökohtaisella rikkaudellaan. Mutta vaikuttimena oli varmasti,
kuten olemme nähneet, tärkeä poliittinen syy, ja on aivan tarpeetonta
otaksua turhamaisuuden olleen kaikessa määräävänä. Tämä rikkauden ja
vallan näytteillepano ei sitäpaitsi näytä olleen todellisuudessa niin
loisteliasta, kuin mitä kreikkalaiset kirjailijat sanovat, joiden
kirjoituksista saa sen käsityksen, että Kleopatra oli kerskailevan
välinpitämätön raha-asioissa. Tässä kuvatuissa esimerkeissä hänen
tuhlaavaisuudestaan näyttää pikemminkin olleen ulkonaisena leimana
hienolla tavalla esiintyvä luonnollinen koruttomuus ja viattomuus,
jonkinlainen yllättävä rohkeus, niiden ollessa luonteeltaan
pääasiallisesti poliittisia ja tarkoituksellisia.

On hyvin tärkeää, että lukija ymmärtää oikein Kleopatran asenteen
tähän aikaan ja karkoittaa mielestään ne mielipiteet hänen ja
Antoniuksen solmimasta liitosta, joita tavallisesti esitetään. Toistan
sentähden, että Kleopatran tarkoitus oli Tarsoksessa vieraillessaan
kohdistaa Antoniuksen huomio Egyptin mahdollisuuksiin Roomaa vastaan
suunnattavan iskun tukikohtana ja saada hänen mielenkiintonsa vireille.
Hän tahtoi, kuten olen jo sanonut, saada Antoniuksen luottamaan
rikkauksiin, jotka soluisivat Niiliä alas hänen raha-arkkuihinsa, jos
hän lähtisi armeijoineen valloittamaan Rooman valtaistuinta hänelle,
joka oli Caesarin vaimo, ja hänen pojalleen, joka oli Caesarin lihaa
ja verta. Antonius oli mies, joka pystyi antamaan hänelle takaisin
valtakunnan, jonka hän oli menettänyt suuren diktaattorin kuollessa.
Hänet oli saatava ymmärtämään, mitä etuja hänelle koituisi heidän
liitostaan, ja sentähden oli välttämätöntä, että Kleopatra näytti
hänelle käytettävänään olevat suunnattomat rikkaudet. Siinä ei ollut
varsinaista turhamaisuutta eikä mitään todellista tuhlaavaisuuttakaan —
hän pelasi suurta peliä ja panokset olivat korkeat. Jokunen kultainen
haarikka, yksi tahi kaksi helmeä eivät olleet yletön hinta Antoniuksen
liittolaisuudesta. Poika Caesarion oli liian nuori käydäkseen omaa
sotaansa, eikä hän, Kleopatra, kyennyt johtamaan armeijaa. Antonius oli
siis saatava liittolaiseksi, eikä hänen myötätuntoaan voitettu millään
niin varmasti kuin näyttämällä hänelle ne rajattomat rikkaudet, jotka
Kleopatra asettaisi hänen käytettäväkseen. Saatuaan omin silmin nähdä
tuntemattoman Afrikan ja salaperäisen Aasian aarteet hän ei arkailisi
ryhtyä yritykseen, joka oli tekevä Caesarin ystävän, Caesarin vaimon
ja Caesarin pojan maailman valtiaiksi. Hän näyttäisi Antoniukselle
Etiopian ja Nubian kullan, kohdistaisi hänen huomionsa Indian suuriin
kauppateihin ja muistuttaisi häntä niistä lupaavista mahdollisuuksista,
jotka suuri diktaattori oli oivaltanut tehdessään liiton hänen
kanssaan. Sillä tavalla hän voittaisi Antoniuksen jälleen puolelleen,
ja siten tulisivat Julius Caesarin kunnianhimoiset suunnitelmat hänen
avullaan lopultakin toteutetuiksi.

Ensin oli kuitenkin käytävä käsiksi pariin muuhun seikkaan. Prinsessa
Arsinoe, joka oli kulkenut Rooman kaduilla Caesarin triumfissa ja
päästetty sitten vapaaksi, oleskeli nyt joko Miletoksessa tahi
Efesoksessa [Josephus sanoo hänen olleen Efesoksessa, Appianus
Miletoksessa], jossa hän oli saanut turvapaikan Artemiin temppelin
pappien ja papittarien luota. Ylimmäinen pappi kohteli häntä
ystävällisesti, kunnioittaen häntä jopa kuningattarenakin, mikä
viittaa hänen asettuneen lopullisesti suojattinsa puolelle sisarten
välisessä riidassa. Arsinoe näyttää olleen uskalias ja kunnianhimoinen
nainen, joka koetti koko lyhyen elämänsä ajan turhaan päästä Egyptin
valtaistuimelle; nyt hän näytti jälleen vehkeilevän sisartaan vastaan
aivan samoin kuin hän vehkeili Aleksandrian palatsissa, silloin kun
Ganymedes oli hänen hovimestarinsa.

Muistettaneen, että diktaattori oli lahjoittanut Kyproksen
valtaistuimen Arsinoelle ja hänen veljelleen, näiden todennäköisesti
saamatta tätä lahjaa milloinkaan haltuunsa. Siitä huolimatta on
jotakuinkin varmaa, että prinsessa pyrki aina esiintymään tuon saaren
kuningattarena, ja voihan olla, että hän oli päässyt hyviin väleihin
Cassiuksen ja Brutuksen kanssa tarjoamalla heille apuaan sodassa
Antoniusta vastaan, jos he sitten auttaisivat häntä pääsemään Egyptin
valtaistuimelle. Kyproksen varakuningas Serapion on voinut olla samoin
tässä juonessa mukana, kun hän luovutti laivastonsa Cassiukselle, kuten
kerroimme edellisessä luvussa [s. 123] Kleopatra oli päässyt nyt joka
tapauksessa niin pitkälle, että hän sai Antoniuksen suostumaan sekä
Arsinoen että Serapionin kuolemantuomioihin. Miehet, jotka lähetettiin
Artemiin temppeliin panemaan täytäntöön tuomiota, tapasivat Arsinoen
pyhätöstä palvontamenoja suorittamasta ja surmasivat hänet alttarin
askelmille. Ylimmäisen papin kuulumisesta salaliittoon oli nähtävästi
myös saatu vihiä, ja papisto sai tehdä kaiken voitavansa, ennenkuin
hänet armahdettiin. Serapion taas ei voinut asemansa takia odottaakaan
lempeyttä ja hänet vangittiinkin viipymättä ja surmattiin.

Poistettuaan siten tältä taholta valtaistuintaan uhkaavan vakavan
vaaran Kleopatra taivutti Antoniuksen auttamaan häntä pääsemään eräästä
toisestakin syvän huolen aiheesta. Muistettaneen, että nuori kuningas
Ptolemaios XIV hukkui pakoretkellä sen taistelun jälkeen, jossa Caesar
löi Egyptin armeijan maaliskuussa v. 47 e.Kr. suiston eteläosassa.
Samoin olemme kertoneet, että hänen ruumiinsa oli tunnettu kultaisesta
haarniskasta, jota hän piti. Nyt oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei
väittänyt sen vähempää kuin että hän oli juuri tuo onneton hallitsija,
alkanut esiintyä vallantavoittelijana ja todennäköisesti ryhtynyt
kirjeenvaihtoon oletetun sisarensa Arsinoen kanssa. Tämä valtaanpyrkijä
oleskeli tällöin Foinikiassa, mikä viittaa hänen olleen tekemisissä
Serapioninkin kanssa, joka oli hänkin, silloin kun hänet vangittiin,
sielläpäin matkoilla. Antonius suostui niin ollen vangituttamaan tämän
valekuninkaan ja toimittamaan hänet kaikessa hiljaisuudessa pois
päiviltä.

Historioitsijat ovat taipuvaisia näkemään näiden kolmen vehkeilijän
tuhoamisessa esimerkin Kleopatran julmuudesta ja kostonhimosta.
Heidät kuvataan hänen sammuttamattoman vallanhimonsa uhreiksi ja
Arsinoen kuolemaa sanotaan kuningattaren mustan maineen likaisimmaksi
tahraksi. Minä puolestani en voi nähdä, millä muulla tavalla tämmöiset
hänen valtaistuintaan uhkaavat vaarat olisi voitu pysyvästi poistaa.
Arsinoen kuoleman tekee niin julmaksi se seikka, että se tapahtui
pyhitetyn alttarin askelmilla, mutta katsoen aikaan, jolloin nämä teot
tehtiin, ei niitä pidä tuomita liian ankarasti, sillä kukapa hyvä
kuningas tahi kuningatar ei muinoin raivannut vallantavoittelijoita
kuolemantuomioilla tieltään.

Kleopatran vierailu Tarsoksessa näyttää kestäneen vain jonkun viikon,
mutta kun hän palasi Aleksandriaan, on hänen täytynyt tuntea,
että lyhyt yhdessäolo Antoniuksen kanssa oli kohottanut hänen
vaikutusvaltansa maineen jälleen ylimmilleen. Hän ei ollut ainoastaan
pyyhkäissyt kahta kilpailijaansa ja heidän otaksuttuja liittolaisiaan
olemattomiin Antoniuksen diktaattorinvaltaan turvautumalla ja näyttänyt
peloittavaa mahtiaan Artemiin mahtavalle ylimmäiselle papille, joka ei
ollut tehnyt muuta kuin antanut eräälle Egyptin kruunun tavoittelijalle
turvapaikan etäisessä Aigeiassa, vaan oli tosiasiallisesti voittanut
Antoniuksenkin jälleen täysin puolelleen. Olipa tämä luvannut tulla
vastavierailulle Aleksandriaan, että hän saisi nähdä omin silmin
kaiken, mitä Egyptillä oli tarjottavana. Tulevaisuus näytti nyt ensi
kerran Caesarin kuoltua jälleen valoisalta, ja Kleopatran on täytynyt
olla mitä toivehikkaimmalla mielellä purjehtiessaan Välimeren poikki
takaisin omaa kaunista kaupunkiaan kohti.




XIII. KLEOPATRA JA ANTONIUS ALEKSANDRIASSA


Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollut juuri tällöin
kiihkeän halukas solmimaan lujaa liittoa Kleopatran kanssa, sillä
hän tarvitsi juuri sellaista liittolaista voidakseen toteuttaa
suunnitelmat, joita hän nyt hautoi. Hänen ja Octavianuksen välit olivat
kireät, ja se mitätön osa, jota jälkimmäinen oli näytellyt Philippoin
taistelussa ja sen valmisteluissa, oli saanut hänet suhtautumaan
hieman ylenkatseellisesti tähän nuoreen mieheen. Triumviraatti oli
parhaassakin tapauksessa vain sopimus, eikä Antonius odottanut sen
kestävän päivääkään sen jälkeen kuin ylivalta oli siirtynyt joko
hänelle tahi Octavianukselle. Hän toivoi Caesarin sisarenpojan
kukistuvan ja näki pääsevänsä voimasuhteissa kilpailijansa edelle, jos
hän solmisi liiton Kleopatran kanssa.

Octavianus oli palannut Philippoin taistelun jälkeen Roomaan,
josta Antonius sai nyt sellaisia uutisia, että heidän yhteisen
päällikkyytensä alaiset joukot olivat sangen tyytymättömiä vaivoistaan
saamiinsa palkintoihin. Toiset kannattivat Octavianusta, mutta toiset
ajattelivat, että Antonius olisi ollut paljoa anteliaampi, ja välit
kiristyivät päivä päivältä. Ja Antoniuksen puoluelaiset, varsinkin
hänen vaimonsa Fulvia, koettivat vielä laventaa ja syventää juopaa,
toimien kuitenkin todennäköisesti enemmän omasta aloitteestaan kuin
johtajansa suoranaisella luvalla. Antonius ei tahtonut rikkoa välejä
Octavianuksen kanssa, ennenkuin hän oli varma voitostaan, ja hänen
huomionsa oli sitäpaitsi kiintynyt tähän aikaan enemmän Partian
valloitukseen kuin Octavianuksen kukistamiseen. Suuri diktaattori oli
sysännyt hänenkin mielikuvituksensa liikkeelle partialaisiin nähden,
ja voihan olla, että taustalla kangasteleva Indian valtaaminen alkoi
jo nyt askarruttaa hänen mieltään, kuten oli varmasti laita joitakin
vuosia myöhemmin. Hänen silloiset suunnitelmansa näyttävät siis yleensä
ryhmittyneen kolmen hankkeen ympärille. Ensimmäisenä oli hyökkäys- ja
puolustusliiton solmiminen Kleopatran kanssa, niin että kuningattaren
rahat, miehet ja laivat asetettaisiin hänen käytettäväkseen; toisena
Partian valloitus, jossa saatujen voittojen kunnia ja valloitetusta
maasta tuotu saalis nostaisivat hänet maineen kukkuloille; ja
kolmantena riitautuminen Octavianuksen kanssa ja kilpailijan
tuhoaminen, jolloin hän olisi yksin koko maailman herra. Sitten hän
todennäköisesti julistautuisi kuninkaaksi, kuten Caesarkin oli aikonut
tehdä, naisi Kleopatran ja perustaisi kuningassuvun, seuraajanaan joko
hänen poikapuolensa, diktaattorin poika, tahi oma poika, joka hänelle
mahdollisesti syntyisi tulevassa avioliitossa Kleopatran kanssa.

Mieli tulvillaan näitä toiveita, jotka liittyivät niin läheisesti
Kleopatrankin tulevaisuudenunelmiin, Antonius teki lähtöä Aleksandriaan
syksyllä vuonna 41 e.Kr. siinä vakaassa aikomuksessa, että liitosta
Egyptin kuningattaren kanssa oli nyt tuleva tosi. Hän järjesti
niin, että eräs Decimus Saxa, diktaattorivainajan valiokenraaleita,
nimitettiin Syyriaan sijoitettujen joukkojen päälliköksi, ja velvoitti
sitten hänet ilmoittamaan säännöllisesti kaikesta, mitä partialaiset
puuhailivat, ja valmistelemaan näitä vastaan suunniteltua sotaretkeä.
Partian kuningas Orodes oli ottanut palvelukseensa erään roomalaisen
luopion, Cassiuksen ja Brutuksen entisen liittolaisen, nimeltä Quintus
Labienus, joka järjesteli nyt yhdessä kuninkaan pojan Pacoruksen
kanssa Partian joukkoja uudelle kannalle Partiaan rajoittuviin Rooman
maakuntiin tehtävän hyökkäyksen varalta. Sodan pikaisesta puhkeamisesta
ei näyttänyt niin ollen olevan epäilystäkään, minkä tähden Antonius
tahtoi saada Egyptin maa- ja merivoimat mahdollisimman nopeasti
käsiinsä.

Ollessaan juuri lähdössä Aleksandriaan hän näyttää saaneen Roomasta
sanan, että tilanne oli siellä kärjistymässä huippuunsa, ja että
hänen veljensä, Lucius Antonius, ja vaimonsa, Fulvia, valmistautuivat
käymään Octavianuksen kimppuun. Hänen on sentähden täytynyt ruveta
pohtimaan, oliko hänen nyt siirrettävä Aleksandrian matka toistaiseksi
ja lähdettävä sen sijaan Roomaan. Asioissa tapahtuneen käänteen on
täytynyt harmittaa häntä melkoisesti, sillä hän tiesi vallan hyvin
olevansa vielä kykenemätön sotimaan menestyksellisesti Octavianusta
vastaan eikä tahtonut mitenkään sekaantua otteluun, joka päättyisi
todennäköisesti hänen omaan kukistumiseensa. Jos hän palaisi Italiaan,
onnistuisi hän ehkä lopettamaan riidan ja aikaansaamaan sovinnon, joka
takaisi rauhan säilymisen, kunnes hän oli itse valmis aloittamaan
sodan. Mutta jos hän epäonnistuisi rauhan palauttamisessa, olisi
seurauksena tilanne, johon hän ei ollut valmistautunut. Sentähden
näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt parempana pysytellä erillään
koko riidasta ja antaa roomalaisten olla siinä uskossa, että hän oli
kokonaan syventynyt idän kysymyksiin. Menemällä Egyptiin joiksikin
viikoiksi hän ei vain eristäytynyt puolueensa hämmästyttävistä
edesottamisista Roomassa, vaan saattoi Partiaan tehtävän sotaretkensä
varjolla kerätä joukkoja ja rahaa, jotka tulivat olemaan äärettömän
hyvään tarpeeseen, jos Octavianus tahtoi kärjistää riidan lopulliseen
voimainkoetukseen. Antonius odotti sitäpaitsi nuorekkaan kiihkeästi
kaiken sen hurmaavan uusiintumista, millä Kleopatra oli huvittanut
häntä, niin että pelkkä ajatuskin joutua jälleen tuiman puolisonsa
kanssa yksiin ja saada elää hänen ankaran silmälläpitonsa alaisena on
ollut hänelle melkein varmasti jotakuinkin vastenmielinen. Antonius
ei ollut suuri valtiomies eikä diplomaatti; hänen teoissaan oli aina
määräävänä se, mikä häntä miellytti. Egyptin kuningatar oli tehnyt
mitä hämmentävimmän vaikutuksen tähän hetkelliseen luonteeseen, joka
oli tämmöisissä asioissa hyvin herkkä nojautumaan kaikenlaisiin
syyntapaisiinkin, ja niinpä kelpasi seikka, että hänestä näytti
viisaimmalta pysytellä nyt poissa Roomasta, täysin päteväksi
valtakirjaksi ryhtyä hankkeeseen, johon kunnianhimo ja mieliteko häntä
yhdessä yllyttivät.

Vuonna 41 e.Kr. hän lähti sitten talven tullessa Aleksandriaan, jossa
Kleopatra toivotti hänet tervetulleeksi Lochias-niemen kauniiseen
palatsiin mitä syvimmin kunnioitettuna vieraana. Tuon loistavan linnan
kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon hänen viihdyttämisekseen,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin roomalaisen maailman asiat olivat
saaneet väistyä kauas taustalle hänen mielessään. Kleopatra puolestaan
ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuningattaren kunnianhimo, jonka
Caesar oli sytyttänyt, leimahti uuteen paloon Tarsoksessa saavutetun
menestyksen lietsomana, ja hän oli päättänyt saada Antoniuksen
taistelemaan asiansa puolesta. Huomattuaan, kuinka myöntyväisesti ja
vastaanottavaisesti hänen ehdotuksiinsa suhtauduttiin, hän oli ollut
heti sitä mieltä, että hänen tuli ruveta Antoniuksen liittolaiseksi
tämän yrittäessä päästä Rooman valtaistuimelle. Hänen tehtävänsä oli
nyt hurmata Antonius henkilökohtaisella tenhovoimallaan ja huvitusten
moninaisuudella ja näyttää hänelle rikkautensa ja valtansa laajuus.

»Olisi todellakin sanojen haaskausta», kirjoittaa Plutarkhos, »ryhtyä
kuvaamaan yksityiskohtaisesti Antoniuksen Aleksandriassa keksimiä
hullutuksia». Hän vietti useita viikkoja mitä hillittömimpien
huvitusten pyörteessä ja antautui ylellisyyteen, jonka vertaista hän
ei ollut konsanaan kokenut. Hänen sukunsa oli elänyt koruttomasti ja
yksinkertaisesti, ja vaikka hän itse olikin toisinaan tuhlannut suuria
summia huveihinsa, ei Roomassa voitu millään tavalla päästä näiden
Aleksandriassa vietettyjen juhlien loisteliaisuutta lähellekään. Hänen
ystävänsä, monet vain tavallisia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
eivät olleet liioin mitään loistavia huvittelutaidon opettajia,
vaan henkilöitä, jotka pitivät juomien runsautta ja hyvää seuraa
hienostunutta ylellisyyttä parempina. Kleopatran palatsissa Antonius
kuitenkin huomasi joka taholla ympärillään mitä edistyneimmän
kulttuurin luomia keksintöjä ja välikappaleita, jotka tekivät häneen
sellaisen vaikutuksen, että liioittelevan Luculluksenkin ponnistukset
olisivat joutuneet häpeään. Aleksandriaa on sanottu »vanhan ajan
Parisiksi» [Ferrero], eikä ole vaikeata ymmärtää vaikutusta, jonka se
teki tämän herkkäverisen roomalaisen mielikuvitukseen, kun ajatellaan,
että Antonius oli nyt ensi kerran sivistyneiden miesten ja naisten
seurassa, jotka olivat jo päässeet sangen pitkälle ylellisen elämisen
taidossa. Kleopatra näyttää sitäpaitsi ottaneen hänet vastaan Egyptin
tulevana herrana ja osoittaneen hänelle selvästi, että kaikki tämä
loisto olisi hänen, jos hän vain tahtoisi ottaa Kleopatran asian
ajettavakseen.

Antonius omaksui pian aleksandrialaisten tavat. Hän vaihtoi roomalaisen
pukunsa kreikkalaiseen ja pujotti jalkoihinsa valkoiset attikalaiset
kengät, nimeltä phacasium. Hän näyttää puhuneen hyvin kreikkaa, ja
kun hovissa kävi paljon kreikkalaisia ylimyksiä, kohteli hän heitä
rakastettavasti ja mieltymystä herättävästi. Hän kävi tiheästi
oppineiden miesten kokouksissa ja oleskeli paljon temppeleissä ja
museossa, saavuttaen siten varman aseman kuningattaren loistavassa
seurapiirissä, joka oli ylpeä sivistyneisyydestään ja oppineisuudestaan.

Samalla hän osoitti, vähääkään empimättä, Kleopatralle olevansa
mies, jota kyllä kannatti tavoitella. Hän tiesi Kleopatran toivovan
häntä lailliseksi puolisokseen dynastiallisista syistä, ja ettei
maailmassa ollut Kleopatran kannalta katsoen ketään toista niin
sopivaa siihen asemaan. Hän tiesi myös, että nuorena »leskenä», jonka
ensimmäinen avioliitto oli ollut niin lyhyt, Kleopatra ikävöi päästä
jälleen avioliittoon saadakseen voimakkaan kumppanin, johon nojautua
pulmallisissa tilanteissa, ja hellän rakastajan, jonka puoleen
kääntyä yksinäisyydessään. Hän tiesi kuningattaren ihailevan hänen
herkulesmaista voimaansa ja uljasta muotoansa ja hänen on täytynyt
nähdä ensi hetkestä alkaen, ettei kuningattaren rakkauden voittaminen
tullut olemaan hänelle sen vaikeampaa kuin suurelle Caesarillekaan.
Kuningatar oli nuori, tulinen ja äärimmäisen orpo, eikä sen näkeminen,
että hänen mielensä paloi luotettavaan avioliittoon valtiollisten
ja henkilökohtaisten syiden takia, vaatinut Antoniukselta mitään
terävänäköisyyttä. Antonius kosiskeli häntä niin ollen asiastaan
varmana, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Kleopatra myöntyi
hetkellisen luonteensa kaikella kiihkolla ja lämmöllä.

Hovi ja papisto hyväksyivät heti tämän liiton, joka tulkittiin
Egyptissä yhtä lailliseksi avioliitoksi, kuin mitä Kleopatran ja
Caesarin välinen suhde oli ollut. Siitä on tuskin epäilystäkään,
etteikö Kleopatra ottanut Antoniukselta jonkinlaista
uskollisuudenlupausta ja tuntenut voivansa luottaa häneen yhtä
sokeasti kuin ennen suureen diktaattoriin. Caesar ei ollut pettänyt
häntä; hän oli kutsunut Kleopatran Roomaan eikä ollut salannut
aiettaan kohottaa hänet valtaistuimelle puolisonaan. Samoin Kleopatra
uskoi Antoniuksenkin, joka oli Caesarin todellinen seuraaja, luovan
valtakunnan, jota he hallitsisivat yhdessä, ja hänen on täytynyt
riemuita sydämessään siitä, että hän oli onnistunut voittamaan tämän
miehen omakseen, miehen, joka oli samalla hyväntahtoinen, komea
rakastaja ja rohkea valtiollinen esitaistelija.

Tällä tavalla historioitsija voi katsella näiden kahden mahtavan
henkilön liittoa sekä diplomaattisessa että romanttisessa valossa.
Minun mielestäni eivät Kleopatra ja Antonius näytä olleen vielä
kumpikaan kovinkaan syvästi rakastuneita, mutta minä kuvittelen, että
kumpaakin jo sykähdytti kaikki se, mikä toisessa oli puoleensavetävää,
ja että molemmat uskoivat silloin tämän kauan odotetun puolison
ilmestymisen jumalien sallimukseksi. Viehkeän kaunis Kleopatra ja komea
Antonius näyttivät varmasti kuin toisilleen luoduilta, eivätkä heidän
elämänvaiheensakaan voineet, aineellisen maailman silmillä katsottuina
kuninkaallisuudessaan ja kuuluisuudessaan muuhun viitata.

Olemme nähneet, kuinka Antonius antoi hienostuneemmille vaistoilleen
täyden vapauden Aleksandriassa, ja kuinka hän, voittaakseen
kuningattaren ihailun, osoitti pitävänsä oppineiden seurasta. Samoin
laski Kleopatrakin luonteensa kevyemmän puolen täysin valloilleen
viehättääkseen roomalaista ystäväänsä, jonka mieltymys hullutteluihin
oli niin ilmeinen. Hän saattoi välistä yön tultua, kuten olemme jo
kertoneet, pukeutua talonpoikaisnaiseksi ja naamioida Antoniuksen
orjaksi ja lähteä sitten kaduille seikkailuja etsimään. He koputtelivat
vieraiden talojen oviin ja ikkunoihin ja hävisivät kuin kummitukset,
kun heille tultiin avaamaan. Toisinaan heidät tietysti yllätettiinkin,
jolloin, kuten Plutarkhos sanoo: »ovenvartijat tahi palvelijat
haukkuivat heitä törkeästi, jopa välistä löivätkin, vaikka useimmat
arvasivatkin, keitä he olivat».

Kleopatra huvitti vierastaan kaikin tavoin. Hän ratsasti ja metsästi
hänen kerallaan erämaassa kaupungin muurien ulkopuolella, purjehti ja
kalasti hänen kanssaan merellä tahi Mareotis-järvellä, kuljeskeli hänen
seurassaan palatsin suojissa, katseli, kuinka hän paini, miekkaili
ja harjoitteli aseidenkäyttöä, pelasi noppaa hänen kanssaan, piti
hänelle seuraa viinimaljojen ääressä ja lumosi hänet lemmenleikillä.
Seuraava tarina on erinomainen esimerkki heidän rattoisasta
elämästään Aleksandriassa tämän muistettavan talven aikana. Antonius
istui eräässä sataman aluksessa ongella, mutta kun hän ei saanut
ainoatakaan nykäystä, sai eräs sukeltaja hypätä veteen ja kiinnittää
vastapyydettyjä kaloja Antoniuksen onkeen, jotka hän sitten kiskoi ylös
Kleopatran ystävineen ylistellessä hänen taitavuuttaan. Kuningatar
arvasi kuitenkin pian, mistä oli kysymys, ja kutsui seuraavaksi
päiväksi paljon väkeä saapuville todistamaan, kuinka petollisesti
Antonius menetteli. Sitten hän hankki joitakin Mustalta mereltä tuotuja
suolakaloja ja käski erään orjan sukeltaa aluksen alle ja kiinnittää
yhden onkeen heti kuin siima oli heitetty. Kun tämä oli tehty, kiskaisi
Antonius pinnalle suolakalan, jonka ilmestymistä tervehdittiin
sydämellisellä naurulla. Kleopatra lausui silloin ällistyneelle
onkimiehelle kohteliaan hilpeästi: »Jättäkää onkivapa, kenraali,
meille Pharoksen ja Canopuksen mitättömille hallitsijoille; teidän
saaliiksenne sopivat vain kaupungit, maakunnat ja valtakunnat».

Tämän talven aikana Antonius ja kuningatar perustivat yhdessä
jonkinlaisen seuran tahi kerhon, nimeltä _Amimetobioi_, »verrattomat
eläjät», jonka jäsenet kestitsivät toisiaan kukin vuorostaan joka
päivä mitä ylellisimmin. Antonius näyttää todennäköisesti olleen tämän
kerhon puheenjohtaja, sillä on löydetty kaksi kirjoitusta, joissa
hänestä käytetään nimitystä »verraton» luultavasti juuri sen nojalla.
Aleksandriassa asui siihen aikaan eräs Philotas-niminen lääketieteen
opiskelija, jonka selostus kuvaa parhaiten tämän kerhon jäsenten
toimeenpanemissa juhlissa rehoittanutta tuhlausta. Kuljeskellessaan
kerran Kleopatran palatsin keittiöissä Philotas hämmästyi suuresti
nähdessään, että paistumassa oli kokonaisina ei sen vähemmän kuin
kahdeksan villisikaa. »Teillä taitaa olla paljon vieraita tänään», hän
virkkoi keittäjälle, mihin tämä vastasi: »Ei kahtatoista enempää, mutta
paisti on tarjottava juuri parhaalleen kypsänä, ja kun Antonius voi
aterioida nyt tahi vasta tunnin päästä, ja kun kaikki, mikä on ollut
minuutinkaan liian kauan tulella, on kelvotonta, on meidän pidettävä
varamme, koska hänen päivällistuntiaan on mahdoton arvata».

Esimerkkinä siitä, mitä ruokia näissä juhlissa tarjoiltiin, minun
sallittaneen esittää päivällinen, jonka Mucius Lentulus Niger antoi
Roomassa joitakin vuosia aikaisemmin, missä tilaisuudessa Julius
Caesarkin oli ollut hänen vieraanaan. Mutta on muistettava, että
Kleopatran juhlien ajatellaan olleen paljoa ylellisempiä, kuin mitä
Roomassa tiedetään konsanaan vietetyn. Ruokalista oli tämännäköinen:
»Merisiiliä, ostereita, simpukoita, rastaita parsan kera, höystettyä
lintua, osteri- ja simpukkapiirakkaa, mustia ja valkoisia raakkuja,
merivuokkoja, metsävuohen kylkeä, villisian kylkeä, kahdenlaisia
punaisia kilpikaloja, emäsian utareita, jauhoitettuja lintuja,
villisian päätä, kalapiirakkaa, sorsia, keitettyjä taveja, jäniksiä ja
paistettuja lintuja». Varro mainitsee eräässä satiirissaan joitakin
huomatuimpia muukalaisia herkkuja, joita tarjoiltiin rikkaiden
pöydissä, kuten riikinkukkoja Samoksesta, pyitä Frygiasta, kurkia
Meloksesta, vuonia Ambraciasta, tonnokaloja Kalkedonista, kaloja
Pessinuksesta, ostereita ja kampasimpukoita Tarentumista, sampia
Rhodoksesta, kaloja Kilikiasta, pähkinöitä Thasoksesta ja raakkuja
Espanjasta. Silloin käytetyt kasvikset ovat melkein samoja kuin mitä
nytkin syödään, perunaa tietystikään lukuunottamatta. [Maquardt:
Privatleben, siv. 409.] Pääateria, _caena_, oli usein niin pitkä, että
juomingit, _commissatio_, seurasivat sitä välittömästi. Niiden alkaessa
valittiin arvanheitolla juhlan yliohjaaja, _arbiter bibendi_, jonka
velvollisuutena oli viinin sekoittaminen suureen maljaan. Vieraat
lepäsivät lavitsoilla pöydän takana ja kummallakin sivulla ja söivät
ruokansa sormillaan. Kukin sai kukkaseppeleen kulmilleen, cinnamonia
siroiteltiin tukkaan ja suloisia hajuaineita pirskoiteltiin vaatteille
ja sekoitettiin viineihinkin. Aterian aikana esiintyi vieraiden
huviksi tanssijattaria, soittajia, näyttelijöitä, voimistelijoita,
ilveilijöitä, kääpiöitä ja välistä gladiaattoreitakin, ja myöhemmin
pelattiin noppaa tahi muitakin pelejä, miten milloinkin sattui.
Huoneen koristamiseen ja kaluston ja pöydän loisteliaisuuteen
kiinnitettiin aina suurta huomiota. Kleopatran juhlien loistoa
tehosti erikoisesti pöytäkaluston upeus. Nämä astiat ja maljat,
joista puhuessaan kuningatar käytti vaatimattomasti sanaa _kerama_,
»savituotteita», olivat tavallisesti kullasta ja hopeasta, koristuksina
jalokiviupokkeita, ja niin kuulut kauneudestaan, että niitä pidettiin
vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täydellisen taidon näytteinä.
Palmyran kuningattaren Zenobian kerrotaan keränneen niitä innokkaasti
omaa pöytäänsä varten.

Talvi meni näin kuin siivillä juhlissa, huvituksissa ja kaikenlaisessa
ilonpidossa. Plutarkhos on jotakuinkin oikeassa sanoessaan, että
Aleksandriassa Antonius »tuhlasi haaskaamalla kaikista kalleinta
— aikaa», mutta kuukaudet eivät menneet sentään aivan hukkaan.
Antonius ja Kleopatra olivat lujittaneet liittoaan mitä läheisimmällä
yhteiselämällä, ja molemmat uskoivat, että he taistelisivat taistelunsa
yhdessä, silloin kun yritys Octavianuksen kukistamiseksi oli
toimeenpantava. Rupeamalla Kleopatran rakastajaksi ja vetoamalla hänen
luonteensa puhtaasti vaistomaiseen puoleen Antonius oli saanut häneltä
vilpittömän lupauksen, että Egypti tulisi tukemaan häntä kaikissa hänen
yrityksissään. Nämä Aleksandriassa vietetyt onnelliset talvipäivät
eivät ole siis voineet näyttää hänestä hukkaan menneiltä, koska suuri
ja mahtava kuningatar kävi päivä päivältä yhä mukautuvaisemmaksi.
Kleopatran rakkaus Antoniusta kohtaan näyttää kehittyneen melkein
joka suhteessa samaan suuntaan kuin hänen rakkautensa Julius Caesaria
kohtaan. Saatuaan ensi vaikutteen poliittisesta syystä hän oli sitten
alkanut tuntea luonnollista ja romanttista mieltymystä roomalaista
puolisoaan kohtaan, ja vaikka suhteen kehittyminen läheiseksi
yhdyselämäksi johtuikin suurimmaksi osaksi lihan heikkoudesta, näytti
se olevan täysin puolustettavissa sillä, että hän edisti siten
pyyteitään sukunsa hyväksi. Kleopatra piti Antoniusta miehenään
ja tahtoi, että häntä pidettiin Antoniuksen vaimona. Se, ettei
avioliittoa oltu julkisesti vahvistettu, merkitsi vähän, sillä hänen,
jumalattaren ja kuningattaren, on täytynyt tuntea olevansa maallisten
lakien yläpuolella ja täysin vapaa solmimaan suhteita, minkälaisia
hyvänsä, joista hän katsoi olevan hyötyä maalleen ja suvulleen, ja
jotka tyydyttivät hänen omia naisellisia vaistojaan. Vuoden 40 e.Kr.
alussa ilmeni hänelle ja Antoniukselle, että heille tuli syntymään
lapsi, ja tämän seikan on täytynyt saada Kleopatran entistä kiihkeämmin
pidättämään Antoniusta luonaan Aleksandriassa, kahlehtimaan hänet
vierelleen julistuttamalla hänet puolisokseen. Antonius ei kuitenkaan
halunnut vastaanottaa Egyptin kuninkaan arvoa ja asemaa, sillä
sellainen toimenpide olisi kärjistänyt hänen ja Octavianuksen välisen
riidan huippuunsa ja pakottanut hänet heti sotaan ryhmää vastaan,
joka Roomassa tunnustettiin lailliseksi puolueeksi. Tämä Antoniuksen
haluttomuus tuotti kuningattarelle varmaankin jonkin verran pettymystä,
ja minä luulen, että hän alkoi talven lähetessä loppuaan pelätä, miten
Antoniuksen vilpittömyyden laita oikein mahtoi olla.

Syrjäyttämällä kaikki tunnetekijät ja jättämällä hetkeksi
huomioonottamatta kaikki tämän liiton aineelliset vaikuttimet
huomataan, että Antoniuksen asema oli nyt paljoa tyydyttävämpi kuin
tuon usein mielipahaan saakka pettyneen kuningattaren. Viettämällä
talven Aleksandriassa Antonius oli pysytellyt ulohtaalla Italian
valtiollisista selkkauksista ajalla, jolloin hänen läsnäolonsa olisi
voinut vaikuttaa asioiden kulkuun hänen omaksi vahingokseen, saanut
käytettäväkseen Egyptin rikkaudet ja aseet, milloin hän vain niitä
tarvitsi, ja järjestänyt, että lopullinen avioliitto Kleopatran kanssa
oli valmis hetkellä, jolloin hän haluaisi kuningatarta kumppanikseen
samanlaisen suuren yksinvallan perustamisessa, johon Julius Caesar
oli pyrkinyt. Hän ei ollut vielä saattanut itseään peruuttamattomasti
huonoon valoon, vaan saattoi palata Roomaan ja entiseen elämäänsä
näköjään puhtain käsin. Roomassa ei kukaan moittisi häntä siitä,
että hän oli sen varsin tähdellisen tehtävän ohella, jonka takia
hänen oli täytynyt mennä Egyptiin, hiukan huvitellutkin, ja hän saisi
varmasti ystävänsä hyväksymään ne valtiolliset syyt, joilla hän
selittäisi pitkän viipymisensä Aleksandriassa, yhtä helposti, kuin
Caesarin puolue oli myöntänyt niiden seikkojen pätevyyden, jotka suuri
diktaattori esitti sangen yhtäläisissä olosuhteissa. Antonius oli yhtä
oikeutettu esiintymään Egyptin mahtavan hovin suojelijana kuin Julius
Caesar ja Pompeius, ja Rooman kaikki valtiomiehet ymmärsivät, kuinka
puoluejohtajalle oli tällä ajankohdalla edullista ja tärkeätä saada
tuon maan mahtavasta kuningattaresta hyvä liittolainen.

Tilanne ei ollut kuitenkaan läheskään niin suotuisa Kleopatran kannalta
katsoen. Tehdessään liiton Antoniuksen kanssa hän oli pannut peliin
kaikki, mitä hänellä oli — oman kunniansa ja arvovaltansa samoin kuin
sukunsa tulevaisuudenkin, ja mitä hän oli saanut antamiensa suurten
lahjojen vastineeksi? Hänelle on nyt täytynyt selvitä, ettei hän ollut
saanut muuta kuin hämäriä lupauksia ja epäluotettavia vakuuttelulta.
Ilman Antoniuksen apua hän ei ainoastaan menettäisi kaikkia toiveitaan
egyptiläis-roomalaisen maailmanvaltakunnan valtaistuimelle pääsemisestä
sekä omasta että poikansa Caesarionin puolesta, vaan olisi myös
tuomittu ehdottomasti epäonnistumaan koettaessaan estää Roomaa
liittämästä Egyptiä alueisiinsa. Roomalaisessa maailmassa oli siihen
aikaan vain kaksi mahtavaa johtajaa — Octavianus ja Antonius, ja
Octavianus oli hänen leppymätön vihollisensa, koska hänen poikansa
Caesarion oli Octavianuksen kilpailija diktaattorin valta-asemasta.
Ellei Antonius tukisi häntä, ei hänen maansa vapautta voisi enää mikään
pelastaa — ehkä lukuunottamatta sellaista epätoivoista mahdollisuutta,
että hän solmisi jonkinlaisen liiton Partian kanssa. Hänen on täytynyt
tulla ajatelleeksi, että Egypti, jonka kauppa Etelä-Indian kanssa
kasvoi kasvamistaan, saattaisi liittyä Partiaan, jolla on täytynyt olla
suuri vaikutusvalta pohjois Indiassa, ja saada Roomalle vihamieliset
kansallisuudet liittymään siten vyöhykkeeksi, jonka suuri puoliympyrä
käsittäisi Egyptin, Etiopian, Arabian, Persian, Indian, Skyytian,
Partian, Armeenian, Syyrian ja ehkä Vähän Aasiankin. Voi otaksua, että
sellainen liitto olisi kyennyt pyyhkäisemään Rooman olemattomiin,
mutta sen luominen olisi kohdannut melkein voittamattomia vaikeuksia,
ja olihan Antonius verrattomasti paljoa lähempänä. Mutta hänen on
sittenkin talven lopulla täytynyt alituisesti kysellä itseltään,
saattoiko hän luottaa Antoniukseen, jolle hän oli lahjoittanut niin
paljon. Hän rakasti Antoniusta, oli antautunut kokonaan hänelle,
mutta hänen on täytynyt huomata, että mies oli epäluotettava,
huikentelevainen ja eräissä suhteissa vain liian varhain miehistynyt
poika. Panokset, joista hän taisteli, merkitsivät ehdottomasti kaikkea
sekä hänelle itselleen että hänen maalleen, mutta sankari, johon hän
oli pannut toiveensa, oli huoleton ja haluton sitoutumaan mihinkään. Ja
nyt, kun hän oli synnyttämäisillään hänelle lapsen ja saattamaisillaan
siten hänen silmäinsä eteen sen vakavan vastuunalaisuuden, johon
hän, Antonius, oli antautunut, kuten Kleopatra nyt ymmärsi, mitään
ajattelematta, olisiko hän nyt hänen turvanaan, kuten Caesar oli ollut,
vai hylkäisikö hän hänet?

Voitaneen sentähden kuvitella hänen tunteitaan, kun Antonius
helmikuussa vuonna 40 e.Kr. ilmoitti hänelle saaneensa huolestuttavia
uutisia Roomasta ja Syyriasta, ja että hänen oli heti lähdettävä
Aleksandriasta. Roomasta tulleet uutiset näyttävät olleen verraten
hajanaisia, mutta Antonius ymmärsi niistä sen verran, että hänen
vaimonsa ja veljensä olivat joutuneet riidassaan Octavianuksen kanssa
ilmivihollisuuksiin ja paenneet Italiasta. Syyriasta saatu sana oli
sitä vastoin niin selvä ja kiireellinen, ettei sen todenperäisyydestä
voinut olla epäilystäkään. Jotkut niistä ruhtinaista, jotka hän oli
edellisenä syksynä pannut pois valtaistuimelta samalla kertaa kuin
Antigonoksenkin, jonka vaatimukset Palestinan valtaistuimeen hän oli
evännyt, olivat tehneet liiton partialaisten kanssa ja marssivat
nyt koillisesta käsin Decimus Saxaa, Syyrian maaherraa vastaan.
Roomalaisia joukkoja oli sillä taholla sangen vähän, pääasiallisesti
vain Brutuksen ja Cassiuksen armeijan rippeitä, jotka tuskin kykenivät
tehokkaaseen vastarintaan. Antoniuksen omat uskotut legionat olivat
Italiassa, Galliassa ja Makedoniassa, ja monet painavat syyt vaativat
niiden pysyttämistä asemillaan. Tilanne oli sentähden sangen vakava,
ja Antoniuksen oli pakko lopettaa hupainen vierailunsa Aleksandriassa
aivan äkkiä. Plutarkhos sanoo, että »hän ravistelihe työläästi
hereille viininhöyryjen raskauttamasta toimettomuudesta» ryhtyen
valmistelemaan lähtöään, mutta minä en usko tämän talven menneen niin
pilalle, kuin mitä Plutarkhoksen sanoista voisi päätellä. Antonius oli
yhdistänyt huvin ja hyödyn, kuten sanotaan, ja oli toista kiihkeästi
tavoitellessaan välistä unohtanut toisen, mutta jos asiaa katsotaan
vain terveydellisiä seikkoja ajatellen, niin näyttää todennäköiseltä,
että metsästykset, ratsastukset ja sotilaalliset harjoitukset, joista
Plutarkhos puhuu, olivat pysyttäneet hänet ruumiillisesti jotakuinkin
hyvässä kunnossa, tarjolla olleiden ruokien ja juomien hämmästyttävästä
paljoudesta huolimatta.

Antoniuksen ja Kleopatran erossa maaliskuun alussa on täytynyt olla
todellisen tragedian tuntua. Antonius ei voinut sanoa, mitkä vaikeudet
häntä odottivat, eikä hän ollut vielä pyytänyt kuningattarelta
sotilaallista apua. Hän varmaankin kehoitti Kleopatraa olemaan alallaan
ja odottamaan, kunnes hän voisi ilmoittaa, millä tavalla kuningatar
saattoi parhaiten edistää heidän asiaansa, jättäen hänet siten syvään
huoleen ja kalvavaan ikävään. Yksin saisi hän, Kleopatra, odottaa
nyt aikansa täyttymistä ja yksin hoitaa isätöntä lasta kuin hylätty
rakastajatar. Hänen oli hallittava ilman puolison lohdullista tukea ja
hänet oli jälleen tuomittu kaikissa suhteissa yksinäisen ja puolisoa
vailla olevan kuningattaren yksitoikkoiseen ja ilottomaan elämään.
Kuva, joka piirtyi hänen eteensä, oli siis sangen lohduton, mutta tämä
eronhetki osoittautui, kuten saamme seuraavassa luvussa nähdä, vieläkin
kohtalokkaammaksi, kuin mitä hän osasi ajatellakaan, sillä kun Antonius
purjehti Aleksandrian satamasta ja katosi näkyvistä Pharoksen mahtavan
tornin taakse, ei Kleopatra tiennyt, ettei hän näkisi Antoniuksen
kasvoja, ennenkuin neljän pitkän vuoden päästä.




XIV. LIITTO UUDISTETAAN


Syksyllä vuonna 40 e.Kr., noin kuusi kuukautta sen jälkeen kuin
Antonius oli lähtenyt, Kleopatra synnytti kaksoiset, pojan ja tytön,
joille hän antoi nimet Aleksanteri Helios ja Kleopatra Selene, aurinko
ja kuu. Tämän jälkeen hän häviää historian lehdiltä enemmäksi kuin
kolmeksi vuodeksi, meidän kuulematta hänestä tuskin mitään, ennenkuin
vuoden 36 e.Kr. alussa. Hän hallitsi omaa valtakuntaansa ja seurasi
pelon ja toivon vaiheilla roomalaisen maailman sekavia tapahtumia.
Euroopasta on täytynyt tulla aina silloin tällöin tietoja, miten asiat
kehittyivät, mutta melkein kaikki nämä uutiset tuottivat hänelle
pettymyksiä ja huolia, minkä takia täytyy otaksua, että nämä vuodet
kuluivat häneltä syvän alakuloisuuden ja toivottomuuden vallassa. En
luule, että kukaan historioitsija on koettanut kiinnittää lukijan
huomiota siihen tuskalliseen tilanteeseen, jossa toiveissaan pettynyt
pikku kuningatar nyt oli. Kun Antonius lähti hänen luotaan, on
hänen täytynyt odottaa Antoniuksen joko palaavan pian takaisin tahi
lähettävän miehensä hakemaan häntä luokseen, mutta viikot kuluivat,
eikä mitään kuulunut. Ja sillä aikaa kuin hän kärsi yksinäisen
lapsivuoteen lohduttomuudesta, oli puoliso syventynyt kokonaan
asioihin, joiden kanssa Kleopatralla ei ollut suoranaisesti mitään
tekemistä, ja näyttää varmalta, että häilyväinen Antonius oli tukalan
tilanteensa painostuksessa karkoittanut hänet melkein täydellisesti
mielestään.

Lähtiessään Kleopatran luota keväällä 40 e.Kr. Antonius purjehti
suoraan Välimeren poikki Tyrokseen, jossa hän sai mielipahakseen
kuulla Syyrian ja Foinikian joutuneen melkein kokonaan partialaisten
käsiin, ja ettei heidän pysähdyttämisestään ollut toivoakaan niillä
joukoilla, jotka pitivät harvoja jäljellä olevia satamakaupunkeja
vielä hallussaan. Hän kiiruhti sentähden kahdensadan laivan kanssa
Kyproksen ja Rhodoksen kautta Kreikkaan, jättäen Syyrian toistaiseksi
viholliselle. Saavuttuaan Efesokseen hän sai yksityiskohtaisia
tietoja Italian tapahtumista, kuinka Octavianus oli voittanut hänen
kannattajansa Perugiassa, joka oli lopulta vallattu, ja kuinka kaikki
hänen ystävänsä ja sukulaisensa olivat paenneet Italiasta. Hänen
vaimonsa Fulvia oli kolmentuhannen ratsumiehen saattamana purjehtinut
Brundisiumista Kreikkaan yhtyäkseen siellä mieheensä, ja hänen äitinsä
Julia oli paennut rahvaan suosikin Sextus Pompeiuksen, Pompeius Suuren
lainsuojattomaksi joutuneen pojan turviin, joka oli ottanut hänet
hyvin ystävällisesti vastaan. Tilanne oli epätoivoinen. Italia oli
nyt häneltä suljettu, koska Octavianus oli siellä yksin isäntänä, ja
partialaisten voitokas eteneminen uhkasi riistää häneltä itäisetkin
maakunnat. Hänen on nyt täytynyt soimata itseään katkerasti siitä, että
hän oli tuhlannut aikaansa Aleksandriassa, ja moittia sukulaisiaan
heidän kiihkostaan ryhtyä sotaan Octavianusta vastaan.

Kesäkuun lopulla Antonius saapui Ateenaan, jossa hänellä oli edessään
kova hetki. Lujamielinen Fulvia tuli sinne häntä kohtaamaan, ja
ajatellessaan koko maailman tiedoksi tullutta suhdettaan Egyptin
kuningattareen Antonius odotti häntä varmasti hyvin sekavin tuntein.
Jälleennäkemistä seuranneen keskustelun on täytynyt olla hyvin katkera.
Fulvia todennäköisesti nuhteli levotonta miestään katkerasti siitä,
että tämä oli hylännyt hänet ja viipynyt niin kauan Kleopatran luona,
Antoniuksen puolestaan soimatessa häntä kiivaasti kaikista Italiassa
tehdyistä typeryyksistä, joilla hänen asiansa oli niin onnettomasti
sotkettu. Onneton vaimo näyttää lopulta masentuneen, kun Antoniuksen
viha ei ottanut leppyäkseen, ja jouduttuaan sairasvuoteelle Sicyonissa,
noin kymmenen penikulman päässä Ateenasta, hän kuoli elokuussa,
elämään kyllästyneenä. Antonius oli sillä aikaa tehnyt liiton Sextus
Pompeiuksen kanssa ja hävitti nyt Italian rannikoita siinä jotakuinkin
turhassa toivossa, että hän saisi menneestä arvovallastaan edes
jotakin takaisin, mutta saatuaan tiedon Fulvian kuolemasta hän siirsi
heti kaiken syyn sodan alkamisesta vaimovainajansa niskoille ja solmi
nopeasti rauhan Octavianuksen kanssa. Kilpailijat kohtasivat toisensa
Brundisiumissa vuonna 40 e.Kr. ja tekivät keskenään sopimuksen,
joka näytti takaavan rauhan säilymisen joiksikin vuosiksi. Asiat
järjestettiin siten, että Octavianus oli oleva edelleenkin Italian
ehdoton herra, minkä lisäksi hänen tuli saada haltuunsa kaikki
eurooppalaiset maakunnat, Dalmatian ja Illyriankin. Antonius säilytti
asemansa idän ylivaltiaana, ja hänen alueensa käsitti Makedonian,
Kreikan, Bithynian, Aasian, Syyrian ja Kyrenen. Kyrenen länsipuolella
olevat Pohjois-Afrikan maakunnat joutuivat kolmannelle triumvirille,
mitättömälle Lepidukselle. Tämä rauha vahvistettiin siten, että
Antonius nai Octavianuksen sisaren Octavian, joka oli joitakin
kuukausia sitten leskeksi jäänyt nuori nainen, ja häät vietettiin
Roomassa lokakuussa vuonna 40 e.Kr., kansan osoittaessa ilmeistä
mielihyvää nähdessään noiden kahden, joiden riidat olivat aiheuttaneet
niin paljon verenvuodatusta ja surkeutta, veljellisessä sovussa Rooman
kaduilla.

Kleopatran hämmästys, kun hän sai tiedon Antoniuksen avioliitosta,
on varmasti ollut surullinen näky. Kaksoisten syntymästä oli silloin
kun heidän isänsä uskottomuus tuli näin ilmi, kulunut vain joitakin
viikkoja, eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin katkerasti soimata
itseään siitä, että hän oli luottanut niin petolliseen mieheen.
Hänestä näytti nyt, että Antonius oli tullut Aleksandriaan vain hänen
rikkautensa takia, ja toisen vääriä lemmenvaloja uskoen hän oli antanut
hänelle kaikkensa vain tullakseen hylätyksi hetkellä, jolloin hän
kipeimmin tarvitsi hänen tukeaan. Uutinen Antoniuksen avioliitosta
karkoitti hänen mielestään sen suuren valtakunnan, josta hän oli
unelmoinut sekä omasta että Caesarin pojan puolesta; tulevaisuuden
suunnitelmat oli nyt suunnattava toisaalle. Hänen on täytynyt heti
päättää, ettei Antonius saisi häneltä enää mitään apua, ei rahaa
eikä sotatarpeita, eikä minkään sellaisen avunannon tarjoamisesta
Antoniukselle kahden seuraavan vuoden aikana käydyissä sodissa olekaan
mitään todisteita. Kleopatra oli ehkä tuntenut Antoniuksen uuden vaimon
Roomassa ollessaan, tahi ainakin kuullut puhuttavan hänen kauneudestaan
ja hyvyydestään, ja kun Plutarkhos kertoo Octavian olleen kuningatarta
nuoremman ja ihanamman, niin voi hyvin ymmärtää Kleopatran epätoivoisen
mielentilan. Sydän oli raskas kaikkien suunnitelmien pirstoutumisesta
ja mieli, kuten näyttää, ilmi tulessa naisellisesta mustasukkaisuudesta.

Seuraavana vuonna, 39 e.Kr., pääsi Sextus Pompeiuskin julkisen
mielipiteen painostuksesta yleisestä rauhasta osalliseksi, kun hänen
tyttärensä naitettiin Marcellukselle, Octavianuksen pojalle. Asia
järjestettiin Misenumissa (Napolin lähellä), ja kun sopimus oli tehty,
kutsui morsiamen isä läsnäolijat juhla-aterialle lippulaivalleen,
kuusisoutuiselle kaleerille, »ainoaan taloon, jonka Pompeius on
saanut perintönä isiltään», kuten hän selitti. Vieraat joivat paljon,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin Antoniuksesta ja Kleopatrasta alkoi
kuulua ajattelemattomia pilapuheita. Antoniusta tämä kaikki tietysti
harmitti, jopa siinä määrin, ettei tappelu näytä olleen kaukana. Eräs
Menas-niminen merirosvopäällikkö, joka oli myös kutsuttu vieraaksi,
kuiskasi sen huomatessaan Sextukselle: »Katkaisenko köydet ja teen
sinusta koko Rooman valtakunnan herran?» — »Menas», vastasi puhuteltu
hiukan mietittyään, »tämä olisi voitu tehdä minulta kysymättä, mutta
nyt meidän on oltava alallamme. En voi rikkoa sanaani». Näin Antonius
pelastui tulemasta murhatuksi, mutta jos hän olisi menettänyt henkensä
tässä tilaisuudessa, kertoisi historia meille todennäköisesti jotakin
sellaista, että Sextus ja Kleopatra tekivät sitten keskenään liiton
Octavianusta vastaan, liiton, joka olisi ehkä ollut yhtä täynnä
romanttisia kohtauksia kuin nyt kertomamme tarina. Kuulemme hämärästi
jonkinlaisista neuvotteluista Sextuksen ja kuningattaren välillä, ja on
hyvin uskottavaa, että Kleopatra olisi koettanut solmia liittoa miehen
kanssa, joka oli Egyptin entisen suojelijan poika, jos tämä olisi
päässyt valta-asemaan.

Syyskuussa 39 e.Kr. Octavia lahjoitti Antoniukselle tytön, jolle
annettiin nimeksi Antonia ja josta tuli sittemmin keisari Neron
isoäiti. Pian tämän jälkeen Antonius asettui Ateenaan, jossa hän
mukautui ateenalaisten elämään samalla antaumuksella kuin aikaisemmin
Aleksandriassa aleksandrialaisten elämään. Hän pukeutui kreikkalaiseen
pukuun, kaikessa jonkin verran itämaalainen leima, eikä välittänyt,
kuten huomattiin, enää rahtuakaan Rooman asioista, vaan eli
loisteliaasti, joi paljon, käytti tuhlaten rahoja ja haaskasi aikaa.
Idän tavat viehättivät häntä, ja hän otti hallinnossaan käytäntöön
menettelytapoja, joita kreikkalaiset olivat välistä käyttäneet idässä.
Hän lakkautti maaherranvirat monessa alaisessaan maakunnassa, jotka
muutettiin vasallikuningaskunniksi. Herodeksesta tehtiin siten Judean
kuningas, ja Dareioksesta, Pharnaceen pojasta, Pontuksen kuningas;
Amyntas nostettiin Pisidian valtaistuimelle, Lycaonian kruunu annettiin
Polemokselle, ja niin edespäin. Hänen hallituksensa oli lempeätä,
vaikkakin yksinvaltaista, ja häntä tervehdittiin joka taholla
Dionysoksena eli Bacchuksena, ilon antajana. Hän oli Julius Caesarin
tavoin ilman muuta valmis hyväksymään oman jumaluutensa ja hän meni
siinä niin pitkälle, että hän istuutui Dionysoksen patsaan paikalle
tämän temppeliin ja antoi kaikkiin salaperäisiin menoihin alistuen
vihkiä itsensä Atene-jumalattaren puolisoksi. Hän nautti rajatonta
suosiota, ja ateenalaiset suhtautuivat tähän jumaluudenomaksumiseenkin
täysin myötämielisesti, ja kun eräs hänen kenraalinsa, Ventidius
Bassus, joka oli lähetetty partialaisia vastaan, palasi ilmoittaen,
että hän oli lyönyt vihollisen täydellisesti, nousi ihastus
korkeimmilleen ja Antoniusta juhlittiin aivan ennenkuulumattomasti.

Se hyväntahtoisuus, jota Antonius osoitti itäisten maakuntien
hallinnossa, erosi jyrkästi Octavianuksen hallituksesta lännessä.
Octavianus oli omituinen luonne, äreä, pohjaltaan julma ja salaisesti
paheellinen. Hän kidutti ja ristiinnaulitsi niin monta henkilöä, että
häntä ruvettiin sanomaan »pyöveliksi». Hän oli julkisuudessa aina kylmä
ja hillitty, mutta yksityiselämässään tähän aikaan hurja elostelija,
joka pelasi ja keräsi ympärilleen mitä alhaisimpia tovereita. Hänen
silloinen hallituksensa kehittyi Italiassa hirmuhallitukseksi,
ja väestössä oli paljon sellaisia, jotka vihasivat hänen pelkkää
näkemistäänkin. Hän vaikutti mitättömältä, sillä hän oli lyhyehkö ja
hieman huonoryhtinen. Kasvot olivat kyllä kauniit, mutta niissä oli
joitakin sangen silmäänpistäviä säännöttömyyksiä. Iho oli väriltään
kellahtava ja sairaalloinen, täynnä pilkkuja, ja hampaat hyvin
huonot, mutta silmät olivat suuret ja loistavat, mistä hän olikin
sangen ylpeä. Hän ei näyttänyt hyvinpuetulta eikä puhtaaltakaan ja
oli tunnetusti vastahakoinen ottamaan kylpyä, mutta meni sentään
joskus höyry- eli turkkilaiseen kylpyyn, kuten nyt sanoisimme. Hän
oli puvussaan huolimaton, mutta asioissa tarkka ja huolellinen. Hän
ei pitänyt auringonpaisteesta, vaan käytti aina leveälieristä hattua,
mutta ei sietänyt sen paremmin kylmääkään. Hänellä sanotaan olleen
talvella paksu toga, ainakin neljä mekkoa, paita, vatsavyö ja jalkojen
ja reisien ympärillä kyynärittäin lämmintä vaatetta. Kaikesta tästä
huolimatta hän kärsi aina kylmästä ja oli aina nuhainen ja kylmettynyt.
Hänen elämänsäkin oli yleensä nurinkurista, seikka, josta hänen huono
tuulensa ehkä johtui. Hänen vaimonsa ja sisarensa neuloivat kaikki
hänen vaatteensa, jotka sopivat huonosti, ja hänen vaaleanruskea kihara
tukkansa näytti aina harjaamattomalta. Hän oli huono sotapäällikkö,
mutta taitava valtiomies, ja hänen kylmä luonteensa, jonka tulisuus oli
yhtä olematonta kuin hänen henkilökohtainen vetovoimansakin, teki hänet
sopivammaksi virkahuoneeseen kuin julkiselle puhujalavalle. Hän ei
ollut, kuten nyt sanoisimme, gentlemanni, vaan sangen silmäänpistävällä
tavalla nousukas. Isoisä oli ollut rikas rahanlainaaja porvarillista
syntyperää, ja isä oli saavuttanut tällä väärinsaadulla rikkaudella
aseman Rooman ylhäisöpiirissä ja päässyt naimiskaupalla jäseneksi
Caesarin perheeseen.

Näiden seikkojen ei katsottu kohottavan häntä kovinkaan korkealle
julkisessa arvostelussa, eikä siihen aikaan ollut kysymystäkään,
etteikö Antonius ollut kansan suosikki ja sankari. Sextus Pompeiuskin,
entinen lainsuojaton, saavutti nopeasti yhä enemmän suosiota. Keväällä
38 e.Kr. Octavianus päätti ryhtyä sotaan tätä Pompeius Suuren rosvoavaa
poikaa vastaan ja pyysi Antoniusta auttamaan häntä yrityksessä.
Viimemainittu koetti estää tämän sodan puhkeamista, mutta epäonnistui.
Seuraavassa heinäkuussa Octavianus joutui monen roomalaisen iloksi
pahasti tappiolle Sextusta vastaan taistellessaan, ja Caesarin
sisarenpoika menetti arvovallastaan sangen paljon. Antoniuksen maine
taas kohosi melkein samaan aikaan huomattavasti, sillä Ventidius Bassus
löi Antoniuksen ohjeita seuraten partialaiset toistamiseen kesäkuussa
niin perinpohjin, että Pacorus, kuninkaan poikakin sai surmansa.
Roomalaiset olivat suunniltaan riemusta. Crassus oli vihdoinkin
kuudentoista vuoden kuluttua tullut kostetuksi ja Antonius näytti
toimeenpanneen äärimmäisen helposti diktaattorivainajan suunnitelmat
partialaisiin nähden, kun taas Octavianus, diktaattorin sisarenpoika,
ei ollut saanut edes rosvoilevia pompeiuslaisia lannistetuiksi.
Antoniuksen ja Ventidiuksen kunniaksi päätettiin toimeenpanna triumfi,
joka vietettiinkin ennen vuoden loppua.

Triumviraatti, joka päättyi nyt, uudistettiin tammikuussa 37 e.Kr.
viideksi vuodeksi siitä huolimatta, että onnellisen Antoniuksen
ja äreän Octavianuksen välit olivat huomattavasti kiristyneet.
Lopulta nämä riitaisuudet tasoitettiin siten, että Antonius antoi
Octavianukselle 130 laivaa avuksi Sextusta vastaan Octavianuksen
luovuttaessa Antoniukselle noin 21,000 legioonalaista Partian
sotaa varten. Huomattakoon, että saadakseen väkeä Antonius uhrasi
nyt miehen, joka oli suojellut hänen äitiään ja auttanut häntä
Octavianusta vastaan, silloin kun hänen tähtensä oli alhaalla, mutta
kaipa halu valloittaa Partia ja tunkeutua sitten kauas Indiaan
oli käynyt niin polttavaksi, että kaikki muu oli samantekevää.
Suunnitellessaan innostuneena itäisen valtakuntansa laajentamista
Antonius ei todellakaan tahtonut lainkaan puuttua lännen asioihin eikä
välittänyt rahtuakaan siitä, miten hänen entiselle liittolaiselleen
Sextukselle kävi, jonka hän tunsi joka tapauksessa sortuvan
taistelussaan Octavianusta vastaan. Hän alkoi totta puhuen käydä sangen
välinpitämättömäksi Octavianuksen itsensäkin suhteen, sillä hän näyttää
nyt ajatelleen, että lännen riistäminen vihatun kilpailijan julmista
käsistä tuli olemaan verraten helppoa, sitten kuin hän oli valloittanut
idän ja järjestänyt sikäläiset asiat vakavalle pohjalle. Kaksi vuotta
sitten hän oli tahtonut pysyä hyvissä väleissä Octavianuksen kanssa
hinnalla millä hyvänsä ja oli sentähden hylännyt Kleopatrankin raa'an
tunteettomasti, mutta nyt hän kykeni uhmaamaan Caesarin sisarenpoikaa,
ja noiden sadankolmenkymmenen laivan luovuttaminen kilpailijalle oli
vain viekas liiketoimenpide, jolla hän oli hankkinut uusia joukkoja.
Hänen katseensa alkaa jälleen kohdistua Egyptin kuningattareen,
ja hän näyttää tähän aikaan muistutelleen mieleensä kaikkea sitä
hurmaavaa ja suloista, josta hän oli nauttinut Kleopatran loistavassa
seurassa, ja ajatelleen, mitä kuningattaren suuri vaikutusvalta idän
asioissa hänelle oikein merkitsi. Egyptin laivasto oli suuri ja hyvin
varustettu, ja Egyptin kuningatar saattoi helposti täyttää aukon, jonka
Octavianukselle annettu lahja oli tehnyt hänen omaan laivastoonsa.

Syksyllä 37 e.Kr. nämä mietteet kypsyivät suuntaan, johon niiden täytyi
lopulta johtaa. Ollessaan Partiaa koskevia suunnitelmiaan ajaessaan
matkalla Korfuun hän päätti kerta kaikkiaan eristäytyä heti ja kokonaan
Roomasta siihen päivään saakka, jolloin hän palaisi sinne maailman
valloittajana. Hän palautti sentähden vaimonsa Octavian takaisin
Italiaan, aikomatta nähdä häntä enää milloinkaan, ja lähetti samaan
aikaan erään Fonteius Capiton Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa
tulemaan Syyriaan tapaamaan häntä. Octavia oli erittäin suloinen nainen
ja hyvä vaimo, joka piti kotipiiriä kalleimpanaan. Lempeydellään hän
vaikutti aina rauhan puolesta, ja hänen horjumaton moitteettomuutensa
ja nöyrä alistuvaisuutensa ovat varmasti saattaneet Antoniuksen
äärimmäisen kiusautuneeksi. Hän on epäilemättä tahtonut itse neuloa
miehensä vaatteet, kuten oli neulonut veljensäkin, ja näyttää aina
rakastettavalla tavallaan koettaneen kohdistaa miehensä huomion
vanhanaikaisen ja kunniallisen perhe-elämän viihtyisyyteen, mihin
kaikkeen Antonius oli ehdottomasti kyllästynyt. Hän hyväksyi nytkin
lähtökäskyn kuuliaisen vaimon nöyryydellä, mikä tuskin oli omiaan
herättämään kunnioitusta, ja palasi tottelevaisesti heti Roomaan.
Ajattelen, enkä voi sille mitään, että tämän ajan historia olisi tullut
aivan toisenlaiseksi, jos Octavia olisi vain tämän kerran rohkaissut
mielensä ja osoittanut nöyryyden sijasta tarmoa ja päättäväisyyttä.

Puolueettomalle lukijalle lienee selvää, että tämä Antoniuksen mielessä
tapahtunut muutos johtui enemmän valtiollisista kuin tunnesyistä.
[Prof. Ferrero ja muut ovat jo osoittaneet tämän.] Mutta olemme
kuulleet niin paljon Kleopatran viettelemistaidosta, että vapautuminen
hänen ja Antoniuksen sovinnon traditioksi vakiintuneesta tulkinnasta on
ensin vaikeata — olemme alussa taipuvaiset hyväksymään Plutarkhoksen
määritelmän tilanteesta, kun hän sanoo:

»Antoniuksen intohimo Kleopatraa kohtaan, joka näytti joutuneen
parempien ajatuksien jäähdyttämänä unohduksiin, elpyi jälleen ja
leimahti liekkiin. Ja kuten ihmissielu on Platonin vertauksessa äksyn
ja juonikkaan hevosen kaltainen, joka ei kärsi mitään, vaan ryöstäytyy
irti, samoin Antoniuskin lähetti Fonteius Capiton noutamaan Kleopatraa
Syyriaan».

Mutta on muistettava, ettei tämä »intohimo» ollut kyennyt estämään
häntä menemästä naimisiin Octavian kanssa joitakin kuukausia sen
jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kleopatran luota, ja nyt oli kulunut
kolme ja puoli vuotta siitä kuin hän viimeksi näki kuningattaren,
mikä aika on Antoniuksen huonoon muistiin katsoen niin pitkä, että
se on merkinnyt tämän lemmentarinan täydellistä keskeytymistä.
Kuinka heikkoa tämä kiintymys tähän aikaan oli, ilmenee selvästi
siitä kuuluisasta huomautuksesta, jonka hän teki Kleopatran hänelle
lahjoittamista kaksoisista puhuessaan, ja jonka olemme jo selostaneet.
Hän ei aikonut konsanaan panna toivoaan sukunsa säilymisestä yhden
naisen varaan, vaan tahtoi esi-isänsä Herkuleen tavoin antaa luonnon
hoitaa ne asiat täysin vapaasti, ja ylhäisen veren levittäminen yli
koko maailman kävi parhaiten siten, että hän huolehti joka maassa itse
uuden kuningassuvun syntymisestä. Hän odotti epäilemättä nuorekkaan
kiihkeästi hänen ja kuningattaren välisten suhteiden uusiintumista
ja voihan olla jossakin määrin tottakin, että hän riistäytyi nyt
ilomielin irti kotinsa lempeistä ja juuri siitä syystä hermostuttavista
siteistä, mutta todellisuudessa hän tahtoi solmia valtiollisista syistä
lopullisen liiton Kleopatran kanssa, minkä tähden on aiheetonta otaksua
hillittömän intohimon kalvaneen tähän aikaan hänen iloista mieltään.

Kleopatran laita oli hiukan toisin. Katkeran kokemuksen taakka oli
karkoittanut hänestä kaiken sen huimapäisen elämään suhtautumisen, joka
oli ollut aikaisemmin hänen tunnusmerkillinen luonteenominaisuutensa.
Hän ei voinut enää leikkiä onnellaan eikä antaa päivän tulla ja
toisen mennä hilpeässä huolettomuudessa kuten ennen. Antonius, jota
hän oli omalla tavallaan rakastanut, ja joka oli julmasti hylännyt
hänet, pyysi nyt päästä uudelleen hänen suosioonsa. Saattoiko hän
uskoa, että hänen pitkällinen poissaolonsa ja avioliittonsa toisen
naisen kanssa olivat puhtaasti valtiollisia toimenpiteitä (sillä
niin oli Antonius epäilemättä asian selittänyt), jotka eivät olleet
vähimmässäkään määrässä jäähdyttäneet hänen rakkauttaan? Saattoiko
hän luottaa Antoniukseen tälläkään kertaa? Ja kykenikö hän toiselta
puolen selvittämään vaikeat asiansa ilman häntä? Antonius oli nyt
ilmeisesti idän kaikkivaltias hallitsija; Partia tuli todennäköisesti
sortumaan hänen toimestaan; ja tämä uusi Dionysos oli jo pimittänyt
Octavianuksen synkän hahmon melkein kaikkialla muualla, paitsi
Italiassa. Oliko mitään toivoa alueiden laajentamisesta tahi edes
niiden säilyttämisestä, jotka hän jo omisti, ilman Antoniuksen apua?
Näihin kysymyksiin ei voinut olla muuta kuin yksi vastaus. Hänen täytyi
ehdottomasti päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen Antoniuksen kanssa
ja tehdä sitova sopimus. Sanalla sanoen, suhteen uusiintumisesta
saattoi olla puhetta vain siinä tapauksessa, että Antonius ottaisi
hänet puolisokseen. Mikään diplomaattinen järjestely ei tullut enää
kysymykseenkään, sillä kaikki sellainen merkitsi hänelle, Kleopatralle,
petosta, kurjuutta ja suuria huolia. Antoniuksen täytyi tulla nyt hänen
luokseen Octavianuksen avoimena vihollisena, päämääränään rajattoman
idän ja koko lännen valloittaminen hänen avullaan. Hänen täytyi toimia
kaikissa asioissa jumalallisen Julius Caesarin seuraajana, ja heidän
yhteisen valtansa perilliseksi täytyi tulla Caesarin pojan, pikku
Caesarionin, joka oli tähän aikaan kymmenvuotias poikanen.

Tämä päätös lujasti mielessään hän noudatti Fonteius Capiton esittämää
pyyntöä ja lähti purjehtimaan Syyriaan. Joitakin viikkoja myöhemmin,
vuoden 37 e.Kr. lopulla, hän kohtasi Antoniuksen Antiokiassa ja
ryhtyi heti ajamaan päätöstään perille. Historia ei kerro, mitä
heidän välillään tapahtui ensi keskustelujen aikana, mutta voitaneen
otaksua Antoniuksen puolustelleen entistä käytöstään valtiollisilla
syillä ja antaneen kuningattaren selvästi ymmärtää, että hän halusi
nyt lopullista ja pysyväistä liittoa hänen kanssaan. Kleopatra taas
on todennäköisesti ilmaissut olevansa halukas yhteistoimintaan, mutta
vain sillä ehdolla, että tehtäisiin laillinen ja molemmin puolin sitova
sopimus.

Se seikka, että hän sai Antoniuksen suostumaan sopimukseen, joka oli
joka suhteessa edullinen vain hänelle ei ainoastaan osoita, kuinka
tärkeänä Antonius piti Egyptin ystävyyttä tähän aikaan, vaan myös
kuningattaren ihmeellistä taitoa saada toiset myöntymään tahtoonsa.
On muistettava, että Kleopatra oli ollut neljättä vuotta vääryyttä
kärsinyt, rakastajansa hylkäämä nainen, joka katsoi menettäneensä
kaikki mahdollisuudet saada poikansa oikeudet tunnustetuiksi ja
oli melkein toivoton siitäkin, pystyisikö hän säilyttämään Egyptin
itsenäisyyden. Nyt hänellä oli rohkeutta vaatia Antoniukselta joka
suhteessa laajempia oikeuksia ja etuja ja kaikkien dynastiallisten
toiveidensa täyttämistä, ja hänen suureksi ilokseen Antonius oli
taipuvainen suostumaan hänen vaatimuksiinsa. Antonius ei rakastanut
häntä, kuten olen jo osoittanut, niin intohimoisesti, että se olisi
pystynyt hämmentämään hänen arvostelukykyhän, vaan tämän sopimuksen
syntymisessä on pidettävä päätekijöinä kuningattaren taituruutta
neuvotteluissa ja hänen suurta pelkoaan, ettei hänen häilyväinen
rakastajansa pääsisi enää pettämään häntä. Varmaankin hän vaikutti
Antoniuksen tunteisiin kuvailemalla hänelle huoliaan ja murheitaan ja
koettamalla parhaansa mukaan lujittaa Antoniuksen käsitystä siitä,
kuinka tärkeä Egypti nyt juuri hänelle oli.

Ehdot näyttävät minusta olleen seuraavat:

Ensiksi on todennäköisesti sovittu siitä, että heidän välillään
tuli olemaan kaiken pohjana egyptiläisen tavan mukainen, laillinen
avioliitto. Olemme jo nähneet, kuinka Julius Caesarin aikana
suunniteltiin lakia, jolla hänen tuleva avioliittonsa Kleopatran
kanssa piti laillistettaman, ja joka olisi oikeuttanut hänet ottamaan
yhtä useamman vaimon. Antonius näyttää nyt tähän ehtoon suostuessaan
ajatelleen jotakin samanlaista. Avioliitosta ei tultaisi ilmoittamaan
Rooman senaatille, koska Antonius ei katsonut enää olevansa Rooman
lakien alainen näissä asioissa, mutta Egyptissä se tunnustettaisiin
vuonna 40 e.Kr. solmitun, niin sanotun taivaallisen liiton lailliseksi
ja maalliseksi vahvistukseksi.

Toiseksi päätettiin, ettei Antonius ottaisi nimeä Egyptin kuningas,
vaan nimen _autocrator_, koko idän »ehdoton yksinvaltias». Tämä
kreikkalainen sana vastasi täydelleen roomalaista arvonimeä imperator,
joka annettiin, kuten muistettaneen, Julius Caesarille perinnölliseksi,
ja joka oli todennäköisesti saapa hänen toimestaan myöhemmän
»keisari»-merkityksensä. Antonius ei tahtonut ottaa nimeä basileos eli
rex, joka oli roomalaisille aina vastenmielinen, ja imperator oli liian
tavallinen, koska Rooman armeijojen kaikki ylipäälliköt käyttivät sitä.
Mutta nimi autocrator merkitsi kaikkivaltiutta, ja on huomattava, että
sitä käytettiin tästä lähtien kaikista Egyptin »faaraoista». Sen ohella
Antonius piti myös triumvir -nimensä.

Kolmanneksi Antonius todennäköisesti lupasi, että Caesarion, Kleopatran
ja Julius Caesarin poika oli oleva valtaistuimen laillinen perillinen,
ja suostui antamaan omille lapsilleen kuningattaren kanssa heidän
valtakuntaansa kuuluvia pienempiä kuningaskuntia.

Neljänneksi Antonius näyttää luvanneen laajentaa Egyptin yhtä
suureksi, kuin mitä se oli tuhatneljäsataa vuotta sitten kahdeksannen
dynastian mahtavien faaraoiden aikana. Siinä tarkoituksessa hän antoi
kuningattarelle Sinain ja Arabian, kalliokaupunki Petra todennäköisesti
mukaanluettuna, osan Jordanin laaksoa ja Jerikon kaupungin, ehkä osan
Samariaa ja Galileaa, Foinikian rannikon, vapaakaupunkeja Tyrosta ja
Sidonia lukuunottamatta, Libanonin, todennäköisesti Syyrian pohjoisen
rannikon, osan Kilikiaa ja ehkä Tarsoksenkin, Kyproksen ja osan
Kreetaa. Judean kuningaskunta, jota Herodes hallitsi, joutui siten
kuin saarroksiin Kleopatran alueiden keskelle, mutta tämän arvokkaan
maan säilyttäminen Egyptin ylivallasta vapaana korvattiin sillä, että
Egypti sai osan Kilikiaa, maan, joka oli aina ollut Egyptin rajojen
ulkopuolella, suurien faaraoidenkin päivinä.

Näiden lahjojen vastapainoksi Kleopatran on sitten täytynyt puolestaan
sitoutua antamaan Antoniukselle, milloin tämä vain tarvitsi, kaikkea
rahallista ja sotilaallista tukea, mihin Egypti kykeni.

Mielestäni on jotakuinkin varmaa, että Kleopatran ja Antoniuksen
avioliitto vahvistettiin kaikessa hiljaisuudessa, heti kun tämä sopimus
oli tehty. [Otaksuman, että niin todellakin kävi, esitti ensiksi
Lettonne, minkä otaksuman Kromayer vahvisti ja Ferrero hyväksyi.]
Tapahtuman johdosta lyötiin rahoja, joissa on heidän kummankin kuva
ja nimi, Kleopatralla kuningatar ja Antoniuksella autocrator, ja sen
muistoksi Kleopatra alkoi nyt sitäpaitsi laskea hallitusvuotensa
siitä lukien. Eräässä kuusi vuotta myöhemmin lyödyssä rahassa on
Antoniuksen ja kuningattaren kuvan ohella kirjoitus: »Kuningatar
Kleopatran 21:nä hallitusvuotena, se on jumalattaren kuudentena». On
muistettava, että Kleopatra nousi valtaistuimelle kesällä 51 e.Kr.,
joten hänen yhdeskolmatta hallitusvuotensa oli alkava kesällä 31 e.Kr.
eli siis kuudentena vuonna tästä Antiokiassa vuoden 37 e.Kr. lopulla
solmitusta liitosta lukien. Nämä rahat on niin ollen lyöty syksyllä 31
e.Kr., jolloin Kleopatran hallituskauden yhdeskolmatta vuosi Egyptin
kuningattarena sattuu alkupuolellaan yhteen hänen ja Antoniuksen
hallituksen kuudennen vuoden lopun kanssa. Otaksumaa vastaan, että hän
ja Antonius menivät nyt lopullisesti avioliittoon, voidaan tietysti
esittää paljon vastaväitteitä, mutta sen nojalla, että molempien
kuva ilmestyy nyt rahoihin, että Antonius antoi hänelle niin paljon
alueita, että hän alkoi laskea hallitusvuosiaan uudella tavalla, ja
että Antonius asui siitä lähtien hänen kanssaan ja sanoi häntä, kuten
tiedämme hänen kirjeestään Octavianukselle, vaimokseen, en katso olevan
mitään pätevää syytä siirtää tätä avioliittoa myöhemmäksi.

Talvi meni hiljaa menojaan Antiokiassa Antoniuksen valmistellessa
toimeliaasti uutta Partian retkeään, joka oli kohottava hänet, kuten
hän toivoi, ennenkuulumattomaan arvovaltaan ja suosioon roomalaisessa
maailmassa. Antiokia oli Syyrian pääkaupunki ja niin tärkeä, että
se tunnustettiin varmasti jo siihen aikaan maailman kolmanneksi
kaupungiksi Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Kuninkaallinen kaupunginosa
oli puolentoista penikulman laajuudelta laakeri- ja sypressilehtojen
peitossa ja kukkuloilta kuohui tuhansia pieniä puroja puistojen halki,
joiden varjossa oli keskikesälläkin viileätä. Kaupunki oli kuuluisa
taiteestaan ja opillisesta sivistyksestään, keskus, jossa Kleopatra on
ilmeisesti viihtynyt hyvin. Kuukaudet kuluivat hiljaa ja rauhallisesti.
Kuningattaren sanotaan koettaneen taivuttaa Antoniusta panemaan
Herodeen pois valtaistuimelta ja liittämään Judean hänen uusiin
alueisiinsa, mutta siihen ei Antonius suostunut, vaan kehoitti häntä
pysymään erillään Herodeen asioista, neuvo, joka tepsi heti, sillä
Kleopatra kohteli Judean kuningasta sen jälkeen hyvin huomaavaisesti ja
sydämellisesti.

Maaliskuussa 26 e.Kr. Antonius lähti sotaan ja Kleopatra saatteli
häntä Zeugma-nimiseen kaupunkiin saakka, joka on Eufratin varrella
lähellä Armeenian rajaa noin neljänkolmatta penikulman päässä
Antiokiasta. Hänen tarkoituksensa oli todennäköisesti seurata
Antoniusta koko sotaretken ajan, sillä näemme hänen kerran sen jälkeen
koettavan seisoa Antoniuksen rinnalla samanlaisissa olosuhteissa,
mutta Zeugmassa näyttää tulleen ilmi jotakin sellaista hänen
terveydentilansa suhteen, että hänen oli pakko palata Egyptiin ja
odottaa Antoniuksen voitonriemuista paluuta siellä. Hän oli monista
murheista ja pettymyksistä huolimatta vieläkin huomattavan tarmokas
ja rohkea ja aivan yhtä uskalias kuin silloin, kun Julius Caesar
tapasi hänet samoamasta Egyptiin syyrialaisen armeijan etunenässä. Hän
piti sotaretkien reippaasta elämästä ja nautti tielleen sattuneista
vaaroista. Eräs vanha kirjailija Florus on sanonut, kuten olemme jo
maininneet, »että hän oli vapaa kaikesta naisellisesta pelosta»,
ja tämä yritys lähteä miehensä keralla sotaan osoittaa, etteivät
vastoinkäymiset olleet masentaneet rohkeutta ja päättäväisyyttä, josta
hänen tekonsa niin usein todistavat. Hän ei näytä oikein kannattaneen
tätä sotaretkeä, koska se oli epävarma ja vaarallinen yritys, joka
saattoi käydä hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta siihen liittyvä
seikkailu viehätti häntä ja toi hänen elämäänsä joka päivän osalle sitä
mielenkiihoitusta, joka näytti hänen hyvinvoinnilleen välttämättömältä.
Antonius puolestaan ei ole voinut tällä kertaa toivoa kuningattaren
ottavan osaa sotaretkeen, koska hän piti kuningattaresta, vaan
on varmasti tuntenut suurta helpotusta nähdessään hänen häviävän
saattueineen Antiokian tielle.

Antiokiasta Kleopatra suuntasi matkansa Oronteen laaksoa ylös
Apameaan, josta hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja Anti-Libanonin
poikki Damaskukseen. Sieltä hän näyttää menneen Galilean meren
poikki ja Jordania alas Jerikoon, johon Judean kuningas, kaunis
ja seikkailuistaan kuuluisa Herodes oli tullut häntä tapaamaan
neuvotellakseen niistä Judean alueista, jotka Antonius oli antanut
Kleopatralle. Asiasta sovittiin lopulta siten, että Herodes sai
vuokrata haluamansa alueet määrätystä summasta. Jerikossa oli paljon
palmuja, sillä ilmasto on troopillinen, ja sieltä saatiin hennaa,
myrobalania eli zukkûmia ja palsamia, »Gileadin palsamia», joka oli
niin suuressa maineessa sekä tuoksu- että lääkeaineena. Josephus
sanoo Jerikoa »jumalalliseksi maaksi», ja se oli, mitä sotaan tulee,
Palestinan avain. Niin ollen ymmärrettäneen, kuinka syvästi Herodesta
oli suututtanut, kun tämä jalokivi riistettiin hänen kruunustaan;
kerrotaan, että siitä tuli hänen mieliasuinpaikkansa, sitten kuin hän
vuokrasi sen Kleopatralta. Kun kauppa oli tehty, näyttää kuningatar
jatkaneen matkaansa Egyptiin Judean kuninkaan pyynnöstä Jerusalemin
ja Gazan kautta — siis Judean poikki, mutta tuskin hän oli astunut
jalallaan Judean alueelle, kun Herodes alkoi suunnitella hänen vangiksi
ottamistaan ja surmaamistaan.

Jerikosta Jerusalemiin menevä tie nousee villien ja alastomien
maisemien halki mutkitellen vuoriston jyrkkiä rinteitä. Olisi
ollut hyvin helppoa hyökätä äkkiarvaamatta kuningattaren kimppuun
jossakin autiossa rotkossa, jonka läpi hänen oli mentävä, ja syyttää
kaikesta niissä seuduissa piileskeleviä rosvoja. Herodes osoitti
neuvonantajilleen, kuten Josephus kertoo, että Kleopatran suunnaton
vaikutusvalta Rooman asioihin oli tehnyt hänet vaaralliseksi kaikille
pienemmille ruhtinaille, ja että hän saattoi nyt, kun Kleopatra oli
hänen vallassaan, käden käänteessä vapauttaa maailman naisesta,
joka oli käynyt heille kaikille hankalaksi, ja säästää heiltä siten
monet murheet ja vastoinkäymiset. Hän kertoi, että Kleopatra oli jo
kohdistanut kauniit silmänsä häneenkin, ja sanoi olevansa ihan varma,
että hänen kunnollisuutensa pantaisiin kovalle koetukselle, ennenkuin
hän oli saanut vieraansa eteläisen rajansa toiselle puolelle. Hän
painosti, että Antoniuskin tulisi ajanoloon kiittämään häntä tästä
teosta, sillä Kleopatra ei tulisi olemaan milloinkaan hänen uskollinen
ystävänsä, vaan hylkäisi hänet hetkellä, jolloin hän tarvitsi kipeimmin
hänen uskollista tukeaan. Mutta neuvonantajat kauhistuivat kuninkaan
ehdotuksen kuullessaan ja pyysivät häntä luopumaan siitä.

»He vastustivat häntä tarmokkaasti», kertoo Josephus, »ja rukoilivat,
ettei hän tekisi mitään äkkipikaista, sillä Antonius ei antaisi sitä
milloinkaan anteeksi, ei sittenkään, vaikka hänelle osoitettaisiin
kumoamattoman selvästi, että hänelle itselleen oli siitä etua. Tämä
nainen oli siihen aikaan sukupuolensa ylhäisin edustaja maailmassa,
ja sellainen teko oli tuleva tuomituksi jo sen julkeuden takia, jota
Herodeen täytyi osoittaa siihen ryhtyessään».

Judean kuningas luopui silloin petollisesta aikeestaan ja saatteli
Kleopatran kohteliaasti Pelusiumin rajalinnoitukseen. Siten hän saapui
onnellisesti perille Aleksandriaan, johon hän nyt jäi odottamaan
neljännen lapsensa syntymää. On ehkä mielenkiintoista ohimennen
mainita, että hänen kerrotaan tuoneen Jerikosta palsamin vesoja ja
istuttaneen ne Heliopolikseen, nykyisen Kairon lähelle. Kuningattaren
on nyt täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä. Antonius oli
koonnut jättiläisarmeijan ja oli varmaankin jo tunkeutunut kauas
Partiaan. Aikaisemmin tuntemastaan pelosta huolimatta Kleopatra odotti
hänen nyt palaavan loistossa ja kunniassa sankarina, joka oli avannut
Partian halki tien Indiaan ja satumaiseen itään. Rooma tervehtisi
häntä sankarinaan ja epäjumalanaan, ja vastenmielinen Octavianus saisi
siirtyä syrjään. Sitten Antonius vaatisi itselleen ja hänelle sekä
lännen että idän valtaistuinta, ja hänen pikku Caesarioninsa pääsisi
heidän perillisenään vihdoinkin oikeuksiinsa.

Tukenaan tämmöiset toiveet Kleopatra läpäisi odotusaikansa ja synnytti
myöhään syksyllä pojan, jolle hän antoi sukunsa perinnäistavan mukaan
nimen Ptolemaios. Mutta hän oli tuskin ehtinyt täydelleen voimistua,
kun hän sai Antoniukselta tyrmistyttäviä uutisia. Sotaretki oli
kääntynyt tuhoisaksi tappioksi, ja Antonius oli saapunut pohjoiseen
Syyriaan suuresta armeijasta vain rippeet jäljellä. Vaatteet olivat
ryysyinä, miehet nälästä ja taudeista näännyksissä, ja rahat tyyten
lopussa. Antonius rukoili häntä kiiruhtamaan apuun, tuomaan rahaa,
millä maksaa masentuneet sotilaansa, ja ilmoitti odottavansa häntä
Syyrian rannikolla Sidonin ja Berytuksen välillä.

Onnettoman kuningattaren toiveet olivat jälleen pirstoina, mutta
nousten uljaasti tilanteen tasalle hän kokosi rahaa, vaatteita ja
sotatarpeita ja lähti mahdollisimman kiireesti miehensä luo.

Tappioksi kääntyneen retken vaiheet on pian kerrottu. Antonius oli
marssinut Zeugmasta Erzerumin ylätasangolle ja tarkastanut siellä
suuren armeijansa, johon kuului 60,000 roomalaista jalkasoturia
(espanjalaisten ja gallialaisten keralla), 10,000 roomalaista
ratsumiestä ja 30,000 muukalaista, joukossa Armeenian kuninkaan
Artavasdeen tuomat 13,000 ratsu- ja jalkamiestä, ja Pontoksen
kuninkaan Polemon toimittama vahva armeija. Raskaita sotakoneita
oli koottu tavaton määrä, ja ne lähetettiin Meediaa kohti Araxeen
laaksoa myöten kahden roomalaisen legioonan ja Armeeniasta ja
Pontoksesta saapuneiden joukkojen mukana. Antonius itse vei pääarmeijan
pohjoisen Assyrian poikki Meediaan, kiihkeänä hyökkäämään vihollisen
kimppuun. Uutinen hänen lähestymisestään sellaisten voimien kanssa
ei ainoastaan kauhistuttanut partialaisia, sanoo Plutarkhos, vaan
täytti Pohjois-Indian pelolla ja pani koko Aasiankin vapisemaan.
Yleisesti uskottiin hänen marssivan riemusaatossa Persian halki, ja
sitä kysymystä on varmasti paljon pohdittu, veisikö hän Aleksanteri
Suuren tavoin aseensa Indiaan saakka, johon Kleopatran laivat
kiidättäisivät hänelle meren poikki rahaa ja tarpeita. Elokuun lopulla
Antonius saapui Phraaspaan, Meedia-Atropatenen pääkaupunkiin, ja
odotti siellä piirityskuormastonsa ja sitä saattelevien joukkojen
tuloa. Hän oli uskonut saavansa kaupungin piankin haltuunsa, mutta
siinä hän erehtyi, ja ennenkuin hän oli saanut jatkuvaa piiritystä
kunnolla käyntiinkään, tiedoitettiin vihollisen hyökänneen hänen
toisen armeijansa kimppuun ja lyöneen sen, koko piirityskuormaston
joutuneen voittajan saaliiksi, Armeenian kuninkaan paenneen joukkojensa
jäännösten keralla takaisin omaan maahansa, ja että Pontoksen
kuningas oli joutunut vangiksi. Tästä musertavasta iskusta huolimatta
Antonius päätti urhoollisesti jatkaa piiritystä, mutta kun Partian
armeija ehätti samassa lähistölle, voitostaan vielä lämpimänä,
alkoi tilanne käydä yhä tukalammaksi. Partian kuuluisan ratsuväen
leimauksena liikehtivät joukkueet hätyyttivät joka taholta yhtenään
hänen asemiaan, pääarmeijan antautumatta silti kertaakaan avoimeen
taisteluun. Lokakuussa hänen oli lopulta pakko ryhtyä neuvotteluihin
vihollisen kanssa, sillä talven lähestymistä ei voitu ajatella
kauhistuksetta, kun varastot alkoivat loppua ja mielet masentua. Hän
ilmoitti sentähden Partian kuninkaalle lopettavansa piirityksen ja
lähtevänsä tiehensä, jos Crassukselta otetut vangit ja legioonien
kotkat luovutettaisiin takaisin. Vihollinen ei suostunut siihen,
vaan vastasi, että jos Antonius lähtisi paluumatkalle, ei hänen
peräytymistään häirittäisi. Roomalaiset päättivät tehdä niin, mutta
partialaiset eivät pitäneetkään sanaansa. Uupuneet legioonat saivat
taistella lumipeitteisten vuorten yli samotessaan koko ajan sotapolulle
lähteneitä heimoja vastaan, jotka väijyivät joka solassa ja seurailivat
kintereillä jälkeenjääneitä vaanien. Kova kylmyys, ravinnon puute ja
äärimmäinen uupumus vaikuttivat, että näiden jälkeenjääneiden lukumäärä
kasvoi kasvamistaan, niistä tuhansista puhumattakaan, jotka kaatuivat
päivittäisissä kahakoissa ja menehtyivät nälkään ja kärsimyksiin.
Elintarpeet olivat yhteen aikaan niin vähissä, että leivästä maksettiin
painonsa hopeaa, ja samaan aikaan tulivat monet hulluiksi ja kuolivat,
syötyään jotakin juurta, joka näytti kelpaavan ravinnoksi. »Joka oli
syönyt tätä juurta», kertoo Plutarkhos, »menetti kokonaan muistinsa
eikä tehnyt muuta kuin raahasi suuria kiviä paikasta toiseen niin
kiihkeästi, ettei mitään työtä tehdä sen hartaammin, ja niinpä leirissä
näkyikin kaikkialla vain maassa ahertavia miehiä, jotka kanniskelivat
kiviä edestakaisin, kunnes menehtyivät ja kuolivat». Tämä kertomus on
tietenkin liioiteltu, mutta se antaa eloisan kuvan noista onnettomista
sotureista, joista toiset olivat myrkystä kuolemaisillaan, toiset
mielipuolina, toiset menehtymäisillään vilusta ja nälästä kokien
turhaan rakentaa jotakin suojaa viiltävää viimaa vastaan.

Antonius itse osoitti koko tämän pitkän ja kaamean marssin ajan mitä
suurinta sankarillisuutta ja kestävyyttä. Hän jakoi kaikki rasitukset
miestensä kanssa, ja kun leiri oli saatu yöksi pystyyn, kulki hän
teltasta toiseen puhuttelemassa ja rohkaisemassa miehiään. Hän
hoiteli haavoittuneita hellästi kuin nainen ja tunsi heitä kohtaan
niin suurta myötätuntoa, että hän saattoi itkeä katsellessaan heidän
kärsimyksiään. Miehet jumaloivat häntä, ja nekin, jotka olivat jo
henkitoreissaan, koettivat nousta hänen tullessaan ja puhutella häntä
kaikilla kunnioittavilla ja rakkailla nimillä. »He tarttuivat hänen
käsiinsä kasvot ilosta loistaen», kertoo Plutarkhos, »ja pyysivät
häntä huolehtimaan itsestään eikä välittämään heistä, sanoen häntä
hallitsijakseen ja kenraalikseen, ja että he olivat kaikki turvassa,
jos vain hänen oli hyvä olla». Hänen kuultiin monta kertaa huudahtavan:
»Voi niitä kymmentätuhatta!» ikäänkuin Ksenofonin kuuluisaa
peräytymistä ihmetellen, joka oli ollut paljoa työläämpi. Tilanne oli
erään kerran niin vakava, että erään hänen Rhamnus-nimisen orjansa
täytyi valaehtoisesti luvata surmata hänet yleisen verilöylyn sattuessa
ja hakata hänen päänsä poikki, ettei häntä saataisi elävänä vangiksi
eikä tunnettaisi kuolleena.

Kahdenkymmenenseitsemän kaamean päivän päästä, joiden kuluessa
partialaiset oli torjuttu ei sen vähempää kuin kahdeksantoista
kertaa, he pääsivät vihdoin Araxeen toiselle puolelle ja saivat
kotkansa onnellisesti Armeeniaan. Toimittaessaan siellä armeijansa
katsastuksen Antonius totesi menettäneensä 20,000 jalkasoturia ja
40,000 ratsumiestä, joista suurin osa oli sortunut rasituksiin ja
tauteihin. Koettelemukset eivät olleet suinkaan vielä lopussa, sillä
talvi oli vasta alussa ja taival Armeenian halki Syyriaan raskas ja
vaivalloinen. Matkalla rannikolle nääntyi vielä kahdeksantuhatta
miestä, ja joukko, joka majoittui lopulta talveksi erääseen paikkaan
Sidonin ja Berytuksen välillä, nimeltä Valkoinen kylä, oli vain sen
mahtavan armeijan ryysyinen jäännös, joka oli lähtenyt keväällä niin
uljaasti valloitusretkelle. Kuitenkin sanottakoon, ettei yksikään olisi
päässyt hengissä noiden hirveiden vuorten yli, vaan että kaikkia olisi
kohdannut Crassuksen ja hänen onnettoman armeijansa surkea kohtalo,
ellei Antonius olisi osoittautunut niin pelottomaksi ja sitkeäksi
johtajaksi.

Valkoisessa kylässä Antonius sitten odotti kiihkeästi Kleopatran
tuloa, mutta samalla niin häpeissään epäonnistumisestaan ja niin
onnettomana Kleopatran soimauksia ajatellessaan, että hän turvautui
epätoivoissaan viinimaljan väärään lohdutukseen ja joi itsensä joka
päivä muistamattomaksi. Selvempinä hetkinään hän oli hermostunut ja
levoton. Hän ei voinut istua rauhassa pitkän aterian loppuun, vaan
hypähti paikaltaan kesken kaiken ja kiiruhti rannalle tähystämään, eikö
Kleopatran purjeita jo näkyisi taivaanrannalla. Sekä hän että hänen
upseerinsa olivat laihtuneita ja kurjan näköisiä ja sotilaat ryysyisiä,
ja siinä tilassa Kleopatra tapasi heidät, kun hänen laivastonsa laski
vihdoinkin lahteen, tuoden vaatteita, elintarpeita ja rahaa.




XV. KLEOPATRA JA ANTONIUS VALMISTAUTUVAT KUKISTAMAAN OCTAVIANUKSEN


Kleopatra vei Antoniuksen Aleksandriaan toipumaan, ja minusta näyttää,
että hän sanoi sillä matkalla peittelemättä, mitä mieltä hän oli
miehensä tulevaisuudensuunnitelmista. Hän näyttää osoittaneen, että
roomalaiset olivat epäonnistuneet yrittäessään valloittaa Partiaa,
ja että oli järjetöntä tuhlata rahaa, miehiä ja aikaa sellaisen maan
ahnehtimiseen, joka oli niin suuri ja voimakas. Tämmöiset sodat
nielivät heidän varansa, antamatta mitään sijaan. Eikö olisi sentähden
paljoa parempi keskittää kaikki tarmo Octavianuksen kukistamiseen ja
Rooman valloittamiseen? Olihan Antonius osoittanut, että sotilaat
rakastivat häntä ja luottivat häneen, ja suorittamalla loistavasti
sodankävijän vaikeimman tehtävän — järjestyksessä peräytymisen —
näyttänyt kuntoisuutensa päällikkönä. Niin ollen ei ollut varmastikaan
viisasta tuhlata enää varoja, joita heillä ei ollut rajattomasti,
itäisiin suunnitelmiin, vaan nyt oli kaikki huomio keskitettävä
Italiaan. Partialaiset oli joka tapauksessa karkoitettu Armeeniasta
ja Syyriasta, ja heidän oli annettava olla rauhassa omassa maassaan
siihen päivään saakka, jolloin Antonius marssisi heitä vastaan Sibyllan
ennustuksen mukaan Rooman kuninkaana. Kleopatra ei ollut milloinkaan
kannattanut tätä Partian sotaretkeä, vaikka hän olikin auttanut
sen rahoittamisessa, koska se kuului Julius Caesarin alkuperäisiin
suunnitelmiin, ja myöntänyt Antoniuksen olleen siinä oikeassa, että
jos retki onnistuisi, niin se lisäisi tavattomasti hänen arvovaltaansa
ja vakauttaisi hänen asemaansa Rooman kansallissankarina. Antonius,
joka oli vielä väsynyt ja sairas rajun juopottelun jälkeen, myöntyi
nähtävästi kaikkeen ja näyttää saapuneen Aleksandriaan siinä mielessä,
että hän kokoaisi nyt voimiaan vuoden tahi pari kyetäkseen sitten
nousemaan Octavianusta vastaan. Syyriaan tultuaan hän oli saanut
kuulla, mitä Roomassa oli tapahtunut hänen sotaretkellä ollessaan.
Octavianus oli lopulta voittanut Sextus Pompeiuksen, joka oli paennut
Mytileneen, ja Lepidus, kolmas triumvir, oli luovuttanut maakuntansa
Octavianukselle ja siirtynyt yksityiselämään. Länsi oli nyt siis
kokonaan hänen hallussaan, minkä tähden oli jotakuinkin todennäköistä,
että hän ryhtyisi pian haastamaan riitaa Antoniuksen kanssa.

Aleksandrian palatsin mukavuudet ja Kleopatran seuran virkistävä
rattoisuus ovat varmasti olleet Antoniuksesta mitä mieluisin muutos
sotaretken tuimien ponnistusten jälkeen, niin että talven loppupuoli
meni epäilemättä nopeasti menojaan viihtyisässä rauhassa. Elämän
vakava totuus näyttää kuitenkin estäneen tällä kerralla niiden
vallattomuuksien toistumisen, jotka liittyivät hänen viime vierailuunsa
Egyptin pääkaupungissa. Emme kuule nyt mitään »verrattomista
eläjistä» emmekä heidän hillittömistä juhlistaan. Antonius kirjoitti
Roomaan pitkän kirjeen, jossa hän kertoi sotaretkestään enemmän tahi
vähemmän innostuneesti ja sanoi sen olleen monessa suhteessa hyvin
menestyksellisen. Uuden vuoden alussa, 35 e.Kr., Sextus Pompeius koetti
ryhtyä neuvotteluihin Egyptin hovin kanssa, mutta hänen Aleksandriaan
lähettämänsä edustajat eivät onnistuneet tehtävässään. Antonius sai
päinvastoin kuulla heiltä, että Sextus oli salaisessa kirjevaihdossa
partialaisten kanssa ja koetti houkutella Domitius Ahenobarbusta,
Antoniuksen lähintä miestä Aasiassa, puolelleen, minkä tähden hän
ja Kleopatra päättivät ottaa vangiksi ja surmata tämän Pompeius
Suuren rosvoilevan pojan. Tehtävä uskottiin eräälle Titiukselle, ja
Sextus vangittiin Fryygiassa ja otettiin pian sen jälkeen hengiltä
Miletoksessa. Tämä toimenpide todennäköisesti herätti mitä suurinta
mielipahaa Roomassa kansan keskuudessa, sillä lainsuojaton Sextus
oli aina ollut sen suuri suosikki, ja siitä syystä ei Antonius
näytä milloinkaan myöntäneenkään, että hänellä olisi ollut mitään
tekemistä Sextuksen kuoleman kanssa. Hänen aseenkantajansa Plancus oli
allekirjoittanut kuolemantuomion, sanottiin yleisesti.

Pian sen jälkeen tapahtui asioiden kehityksessä äkkiä täydellinen
suunnanmuutos, kun Aleksandriaan saapui ei sen pienempi henkilö
kuin Pontoksen kuningas, joka oli, kuten muistettaneen, joutunut
partialaisten vangiksi Antoniuksen viime sotaretken alussa, ja jonka
Meedian kuningas oli sitten ottanut vartioitavakseen. Viimemainittu
lähetti hänet tuomaan sellaisia uutisia, että Meedia ja Partia, entiset
liittolaiset, olivat nyt riitaantuneet keskenään, minkä tähden Meedian
kuningas ehdotti, että Antonius auttaisi häntä kukistamaan kilpailijan.
Tämä ilmoitus aiheutti suuren hälinän Kleopatran palatsissa. Nyt
tarjoutui odottamaton tilaisuus voittaa peloittavat partialaiset
verraten helposti, sillä Meedia oli aina ollut heidän voimakas
liittolaisensa, ja Rooman aseet olivat edellisillä kerroilla joutuneet
tappiolle Meedian alueella. Mutta peläten noiden idän kuninkaiden
petollisuutta ja asetettuaan ensimmäiseksi päämaalikseen Octavianuksen
kukistamisen, jonka valta oli nyt niin selvästi laajenemassa, Kleopatra
koetti varoittaa miestään tästä toisesta sotaretkestä ja pyysi, ettei
hän ryhtyisi sillä taholla enää yrityksiin, jotka saattoivat päättyä
onnettomasti. Päästäkseen tilanteesta täysin selville Antonius lähetti
sanan Artavasdeelle, Armeenian kuninkaalle, joka oli petollisesti
paennut hänen luotaan Meediassa sattuneen vastoinkäymisen jälkeen, että
tämän oli viipymättä tultava Aleksandriaan hänen puheilleen. Artavasdes
ei kuitenkaan osoittanut vähintäkään halua antautua yliherransa käsiin,
jonka oli pettänyt, vaan piti parempana etsiä vaaran uhatessa turvaa
omista vuoristoistaan tahi yhtyä partialaisiin.

Antonius oli kuuro Kleopatran neuvoille, ja hyväksyen lopulta Pontoksen
kuninkaan esittämän ehdotuksen hän valmistautui lähtemään heti
koilliseen. Kleopatra päätti niin ollen seurata häntä, ja myöhään
keväällä he lähtivät yhdessä Syyriaan. Mutta tuskin he olivat päässeet
perille, kun Antonius sai sellaisen häiritsevän uutisen, että hänen
roomalainen vaimonsa Octavia oli matkalla hänen luokseen ja pyysi
saada tavata häntä Kreikassa. Näyttää siltä kuin Octavianus olisi
valinnut tämän keinon saadakseen välinsä Antoniuksen kanssa ratkaisuun,
sillä ellei Octaviaa otettu hyvin vastaan, hänellä oli laillinen syy
julistaa sisarensa uskoton mies petturiksi. Ja osoittaakseen, kuinka
rehellisesti hän itse menetteli, hän pani Octavian mukaan kaksituhatta
legioonasoturia ja jonkin verran sotatarpeita. Todellisuudessa
tämä joukko toimi Octavian henkivartiostona [Fulvialla oli, kuten
muistettaneen, samanlaisissa olosuhteissa 3,000 ratsumiestä
henkivartiostona], mutta Antoniukselle luovutettaessa sen tuli olla
osaksi korvauksena niistä laivoista, jotka olivat tuhoutuneet sodassa
Sextusta vastaan, ja osaksi lahjana hallitsijalta toiselle. Antonius
kirjoitti heti Octavialle ja pyysi häntä jäämään Ateenaan, koska hän
oli itse menossa Meediaan, mihin Octavia vastasi lähettämällä erään
Niger-nimisen perheenystävän kysymään, miten hänen oli meneteltävä
joukkojen ja varustusten kanssa. Niger oli niin rohkea mies, että hän
sanoi suoraan, mitä mieltä hän oli Antoniuksen käytöksestä Octaviaa
kohtaan, joka oli kantanut suuren surunsa ihmeteltävän jalosti ja
kärsivällisesti, mutta Antonius ei välittänyt hänen puheistaan, vaan
lähetti hänet niine hyvineen takaisin. Siitä huolimatta hän näyttää
olleen samalla hyvin pahoillaan Octavian takia, ja voitaneen tuskin
epäilläkään, etteikö hän olisi halunnut, jos se olisi vain käynyt
päinsä, mennä Octavian luo lyhyemmäksi ajaksi, ellei minkään muun
takia, niin pelastaakseen hänet tilanteesta, jonka hänen oma asenteensa
teki Octavialle loukkaavaksi. Hän oli kuin edesvastuuton poika näissä
asioissa eikä todellakaan välittänyt niin kauan kuin kaikki kävi hyvin
paljoakaan siitä, kenen naisen kanssa hän eleli, vaikka hän näyttääkin
nyt olleen syvästi kiintynyt Kleopatraan ja tämän elvyttävästä seurasta
suuresti riippuvainen.

Kuningatar oli tietysti kaiken tämän takia hyvin levoton, sillä hän
ei voinut olla varma, noudattaisiko Antonius heidän Antiokiassa
tekemäänsä juhlallista sopimusta, vai osoittautuisiko hän jälleen
uskottomaksi ystäväksi. Hän käsitti selvästi, että Octaviaa kohtaava
loukkaus sytyttäisi sodan idän ja lännen välillä, ja näyttää olleen
entistä varmempi, että sekaantuminen Partian selkkauksiin olisi
Antoniuksen puolelta tällä kohtalokkaalla hetkellä hyvin typerää. Hänen
mielestään oli ehdottomasti tärkeintä saada Antonius onnellisesti
takaisin Aleksandriaan, jossa hän olisi toiselta puolen Octavian
saavuttamattomissa ja toiselta kaukana kiusauksesta ryhtyä toteuttamaan
itään kohdistuvia suunnitelmiaan. Mutta Antonius oli nyt yhtä kiihkeä
käymään vielä kerran vihollisen kimppuun kuin selkäänsä saanut
koulupoika kostamaan riitaveljelleen, ja pelkkä ajatuskin, että hänen
oli nyt luovuttava tästä kostotilaisuudesta ollakseen heti valmis
sotaan Octavianusta vastaan, oli hänelle peräti vastenmielinen. Kaikki
näytti nyt Partian menestykselliselle valloitukselle suotuisalta.
Antoniuksella oli nyt tukenaan Meedian kuningas, ja Armeeniankin
häilyvä kuningas oli lopulta katsonut viisaimmaksi sopia hänen kanssaan
viime hetkessä, minkä vahvistukseksi hänen tyttärensä kihlattiin
Antoniuksen pienelle pojalle Aleksanteri Heliokselle. Mutta Kleopatra
ei välittänyt niin paljoa Partian valloittamisesta kuin poikansa
kilpailijan kukistamisesta, joka näytti anastaneen suuren Caesarin
pojalle Caesarionille ja hänelle kuuluvan omaisuuden, ja hän koetti
nyt kaikin käytettävissä olevin keinoin estää Antoniusta ryhtymästä
mihinkään puuhiin idässä ja saada hänet palaamaan Aleksandriaan.

»Hän teeskenteli olevansa menehtymäisillään rakkaudesta Antoniukseen»,
sanoo Plutarkhos, »ja kuihtui nauttimalla niukasti ravintoa. Kun
Antonius tuli huoneeseen, katsoi hän häneen sanomattomaan ihailuun
vaipuneena, ja kun Antonius poistui, näytti hän käyvän syvästi
murheelliseksi ja melkein pyörtyvän. Hän oli usein itkevinään ja
tahtoi Antoniuksen näkevän hänen kyyneleensä, ja kun niin tapahtui,
kuivasi hän ne nopeasti ja kääntyi poispäin, ikäänkuin salatakseen
ne häneltä. Sillä aikaa koettivat hänen kätyrinsä parhaansa mukaan
edistää hänen aikeitaan nuhtelemalla Antoniusta tunnottomuudesta ja
kovasydämisyydestä, kun hän saattoi antaa naisen, jonka elämän aurinko
hän oli sillä tavalla menehtyä. Octavia oli tosin hänen vaimonsa, mutta
Kleopatra, monien kansallisuuksien hallitseva kuningatar, oli tyytynyt
olemaan hänen rakastajattarenaan, ja jos hän nyt menettäisi hänet, ei
hän kestäisi sitä iskua». [Tätä kohtaa lainataan välistä osoittamaan,
ettei mitään lopullista avioliittoa solmittu Antiokiassa, mutta sehän
osoittaa vain, ettei avioliittoa tunnustettu Roomassa lailliseksi.]

Näin hänen onnistui lopulta saada Antonius luopumaan aiotusta
sotaretkestään, eikä meidän pidä moittia häntä siitä kovin ankarasti.
Hän pelasi epätoivoista peliä tähän aikaan. Hän oli saanut Antoniuksen
kääntämään selkänsä Octavialle tavalla, joka ei saattanut olla muuta
kuin lopullinen, ja kuitenkin oli Antonius, ikäänkuin hän ei olisi
lainkaan ajatellut tekonsa seurauksia, valmis lähtemään Persiaan
hetkellä, jolloin Octavianus todennäköisesti koettaisi saada hänet
julistetuksi Rooman kansan viholliseksi. Todellisuudessa ei Kleopatra
ollut tietenkään sen rakastuneempi Antoniukseen kuin Antonius häneen,
mutta Antonius oli ehdottomasti välttämätön hänen toiveidensa
toteutumiselle ja kysymys pikaisesta voimainkoetuksesta Octavianuksen
kanssa kävi päivä päivältä polttavammaksi. Ollakseen silloin valmis
Antoniuksen täytyi nyt kerätä hiljaisuudessa kaikkea, mitä tarvittiin,
ja jättää kaikki muut hankkeet sikseen.

Hän palasi sentähden sangen vastahakoisesti Aleksandriaan, jossa hän
vietti talven 35—34 e.Kr. laajoja alueitaan maltillisesti halliten.
Seuraavana keväänä hän kuitenkin päätti ottaa Armeenian ja Meedian
omiin käsiinsä, ja kun hän muutti päämajansa kesäksi Syyriaan [Antonius
katsoi valtakuntansa hallitsemiselle soveliaaksi, että päämaja oli
talvella Aleksandriassa ja kesällä Syyriassa, näiden muuttojen
johtumatta millään tavalla asianhaarojen pakosta. Koko hovi seurasi
mukana aivan samoin kuin Indian varakuninkaan hovi muuttaa kesäksi
Simlaan. Totmes III ja muut Egyptin suuret faaraot olivat samoin
muuttaneet kesäksi Syyriaan.], lähetti hän jälleen sanan kuningas
Artavasdeelle tulla hänen puheilleen Partian asioista keskustelemaan.
Armeenian kuningas, joka talven kuluessa näyttää vehkeilleen Antoniusta
vastaan, kieltäytyi antautumasta roomalaisten käsiin, koska hän saattoi
joutua vastaamaan petollisuudestaan, minkä johdosta Antonius eteni
nopeasti Armeeniaan, otti kuninkaan vangiksi, anasti hänen rahastonsa,
ryösti maan ja julisti sen roomalaiseksi maakunnaksi. Tällä äkkiä
suoritetulla sotaretkellä saatu saalis oli hyvin suuri. Soturit
ottivat kaiken, mikä oli arvokasta, ryöstivät Anaitiksen temppelinkin
Acilisenessä ja hakkasivat jumalattaren patsaan, joka oli puhtaasta
kullasta, kappaleiksi saadakseen sen jaetuksi.

Paluumatkallaan Syyriaan Antonius ryhtyi neuvotteluihin Meedian
kuninkaan kanssa sillä tuloksella, että Meedian prinsessa Iotapa
naitettiin pienelle Aleksanteri Heliokselle, jonka kihlaus
Armeenian kuninkaan tyttären kanssa oli tietysti purkautunut viime
sodan yhteydessä. Kuten saamme pian nähdä, on todennäköistä, että
Meedian kuningas oli suostunut nimittämään tämän nuorekkaan parin
valtaistuimensa perilliseksi, koska hänellä ei näytä olleen poikaa, ja
siten näemme Antoniuksen leikillisten sanojen käyvän jälleen toteen,
että hän perusti omaa lihaa ja vertaan olevia kuningassukuja moneen
maahan. Sitten hän palasi Aleksandriaan kesäänsä tyytyväisenä, mutta
»hautoen nyt mielessään tulevaa kansalaissotaa», kuten Plutarkhos
sanoo. Octavia oli palannut Roomaan, salaamatta, kuinka huonosti häntä
oli kohdeltu. Hänen veljensä käski sentähden hänen poistua Antoniuksen
talosta ja osoittaa siten närkästystään, mutta hän ei tahtonut
tehdä sitä eikä sallinut liioin Octavianuksen julistaa sotaa hänen
tähtensä, sillä hän sanoi olevan sietämätöntä kuulla sanottavan, että
kaksi naista, hän ja Kleopatra, oli ollut syynä sellaiseen hirveään
yhteentörmäykseen. Sovintoon pääsemisestä oli siitä huolimatta enää
tuskin mitään toiveita, ja Antoniuksen on nyt täytynyt oivaltaa, kuinka
viisaasti Kleopatra oli menetellyt vastustaessaan Partiaan tehtävää
kallista ja voimiakysyvää sotaretkeä.

Palattuaan Aleksandriaan syksyllä 34 e.Kr. Antonius hämmästytti koko
roomalaista maailmaa viettämällä triumfinsa Armeenian valloituksen
johdosta Egyptin pääkaupungissa. Kukaan roomalainen sotapäällikkö ei
ollut konsanaan viettänyt muodollista triumfia Rooman ulkopuolella,
ja Antoniuksen toimenpide näytti olevan lopullinen julistus, että
Aleksandriasta oli tullut Rooman kilpailija, ellei seuraajakin,
maailman pääkaupunkina. Muistettaneen Julius Caesarin jo puhuneen, että
hänen teki mieli siirtää hallitus Roomasta Aleksandriaan, ja nyt näytti
siltä kuin Antonius olisi muuttanut pääkaupungin, ainakin itäisen
valtakunnan pääkaupungin, sinne ja pitänyt sitä kotinaan. Aleksandria
oli asemansa puolesta varmasti paljoa sopivampi maailman pääkaupungiksi
kuin Rooma. On muistettava, etteivät barbaariset länsimaat — tuntematon
Germania, vasta valloitettu Gallia, villi Hispania ja muut — olleet
läheskään niin arvokkaita kuin idän sivistyneet maakunnat, joihin
nähden Rooma oli kaukana lännessä niiden reunimmaisilla liepeillä.
Aleksandriasta oli suuriin keskuksiin, Antiokiaan ja Tarsokseen,
noin 110 penikulmaa, mutta Roomasta kolme kertaa niin pitkälti.
Etelä-Peloponnesoksesta oli Kreetan kautta paljoa lyhyempi matka
Aleksandriaan kuin Brundisiumin kautta Roomaan. Efesokseen ja muihin
Vähän-Aasian kaupunkeihin päästiin paljoa nopeammin sekä maitse että
meritse Egyptistä kuin Roomasta. Rhodos, Lykia, Bithynia, Galatia,
Pamphylia, Kilikia, Kappadokia, Pontos, Armeenia, Commagene, Kreeta,
Kypros ja monet muut suuret ja tärkeät maat olivat kaikki lähempänä
Aleksandriaa kuin Roomaa, kun taas Trakia ja Bysantium olivat
jotakuinkin yhtä etäällä kummastakin pääkaupungista sekä maitse että
meritse. Kaupunkinakin Aleksandria oli paljoa komeampi, sivistyneempi,
rikkaampi ja paljoa yritteliäämpi kuin Rooma. Voitiin siis todellakin
sangen hyvällä syyllä otaksua Antoniuksen triumfin merkinneen sitä,
että hän oli nyt lopullisesti muuttanut kotinsa ja hallituksen Egyptin
pääkaupunkiin. Voi kuvitella, mitä siitä ajateltiin Italiassa.

Triumfi oli hyvin loistelias. Kulkueen etunenässä näyttää marssineen
joukko roomalaisia legioonasotureita, kilvissä iso C, jonka sanotaan
merkinneen »Kleopatraa», mutta joka on aivan yhtä hyvin voinut
tarkoittaa »Caesaria», toisin sanoen laillista caesarilaista suuntaa.
Antonius ajoi tavanmukaisissa triumfivaunuissa, joita veti neljä
valkoista hevosta, ja hänen edellään kulki kultaisiin kahleisiin
kytkettynä onneton kuningas Artavasdes kuningattarensa ja poikiensa
keralla. Vaunuja seurasi pitkä kulkue armeenialaisia vankeja, ja heidän
jäljessään tulivat sotasaaliilla kuormitetut vankkurit. Sitten seurasi
useita eri kaupunkien lähetystöjä, kukin kantaen kultaista kruunua
tahi seppelettä, jotka oli ojennettu Antoniukselle hänen voittonsa
kunniaksi. Viimeisinä kulki legioonasotureita ja paljon egyptiläisiä ja
muita itämaisia joukkoja.

Kulkue näyttää lähteneen liikkeelle kuninkaallisesta palatsista
Lochias-niemeltä ja seuranneen aamuauringon kirkkaassa paisteessa
sataman rantamaa Neptunuksen temppeliin saakka. Siitä se poikkesi
todennäköisesti Forumille, sivuutti Regian muhkeat rakennukset ja
loistavat puutarhat ja päätyi Canopukselle suunnilleen siinä, missä
Paneumin jättiläiskeila kohosi sinistä taivasta kohti, rinteiden
askelmat katsojia täynnä. Kääntyen nyt länteen kulkue eteni hitaasti
tätä leveää, kivitettyä katua pitkin, jota reunustavat pilaristot
olivat tulvillaan uteliasta yleisöä. Sema eli kuninkaallinen
mausoleumi, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät, jäi oikealle ja
tuomioistuimet ja Gymnasium, jonka pitkät ja varjoisat pylväskäytävät
oli varattu kaupungin ylhäisölle, vasemmalle. Toisella puolella oli
Museum, ja minä otaksun, että sen pilaristot ja ikkunat olivat täynnä
opettajia ja oppilaita, jotka olivat tulleet perheineen katsomaan
näytelmää. Hiukan kauempana kulkue kääntyi Serapiin leveälle kadulle,
jonka toisessa päässä seisoi loistava Serapeum korkealla kunnaalla.
Papit ja papittaret olivat ryhmittyneet kahdenpuolen katua ja
pilaristoon vieville askelmille ja sinne oli Kleopatrakin seurueineen
asettunut. Antonius laskeutui siinä vaunuistaan ja nousi arvatenkin
katsojien huutojen kaikuessa ja satojen sistrumien helistessä
temppeliin uhratakseen säädetyn uhrin nyt Serapiille, aivan samoin
kuin hän olisi Roomassa uhrannut Jupiter Capitolinukselle. Temppelin
eteen oli tehty koroke, jonka sivut oli päällystetty hopealla, ja
tällä korokkeella istui Kleopatra kultaisella valtaistuimella hovinsa
keskellä, Isikseksi tahi Venukseksi pukeutuneena. Kun Antonius oli
toimittanut juhlamenot, meni hän alas ja talutti Kleopatran eteen
Armeenian kuninkaalliset vangit, kaikki pitkästä matkasta palavissaan,
tomusta harmaina ja katselijoiden pilkkahuudoista masennuksissa.
Artavasdes ei ollut barbaari, vaan hienostunut ja sivistynyt mies,
jonka tunteellinen luonne on varmasti kärsinyt hirveästi tästä
häväistyksestä. Hän oli hiukan runoilijakin ja oli aikoinaan
kirjoittanut mukiinmeneviä näytelmiä. Hän sai nyt käskyn polvistua
Kleopatran eteen ja tervehtiä tätä jumalattarena, mutta siitä hän
kieltäytyi jyrkästi, ja vaikka vartijat kävivät häneen käsiksi, ei
hän taipunut, vaan seisoi pää pystyssä ja puhutteli Kleopatraa vain
tämän omalla nimellä. Roomassa oli tapana, että kulkueessa näytteillä
talutetut kuninkaalliset vangit surmattiin triumfin päätyttyä, ja
koska hän oli nyt julkisesti loukannut Egyptin kuningatarta, ei hän
voinut enää odottaa armoa. Hänen arvokas ja peloton käytöksensä
näyttää kuitenkin liikuttaneen Antoniusta ja Kleopatraa, eikä hänelle
ja hänen perheelleen tehty mitään pahaa. Heitä kohdeltiin sen sijaan
jonkinlaisella kunnioituksellakin [Velleius Paterculus] ja he saivat
elellä sitten valtiovankeina Egyptin pääkaupungissa.

Triumfin päätyttyä oli kaikki Aleksandrian asukkaat kutsuttu suurelle
juhla-aterialle, ja myöhään iltapäivällä toimeenpantiin toinen juhla
Gymnasiumin alueella. Sinne oli myös pystytetty hopealla päällystetty
koroke, jolle oli asetettu kaksi suurempaa ja neljä pienempää kultaista
valtaistuinta, ja kun kaikki olivat tulleet saapuville, astuivat
Antonius ja Kleopatra lapsineen korokkeelle ja istuutuivat paikoilleen.
Ensin oli joitakin muodollisia juhlamenoja, mutta kun ne oli
suoritettu, piti Antonius läsnäolijoille puheen, jossa hän epäilemättä
viittasi voittoihinsa, ja ryhtyi sitten jakamaan kuningattarelle ja
hänen lapsilleen kunnianosoituksia, jotka olivat suurenmoisuudessaan
hämmästyttäviä. Hän näyttää julistaneen Kleopatran Egyptin ja kaikkien
niiden alueiden hallitsijaksi, jotka hän oli lahjoittanut hänelle
Antiokiassa lähes kolme vuotta sitten. Hän nimitti Caesarionin äitinsä
kanssahallitsijaksi ja antoi hänelle nimen Kuningasten kuningas [tämä
Dionin eikä Plutarkhoksen mukaan]. Caesarion oli nyt kolmentoista ja
puolen vuoden ikäinen ja, kuten Suetonius huomauttaa, silmäänpistävästi
isänsä, suuren diktaattorin näköinen, niin että tilanteen on täytynyt
tuntua Antoniuksesta sangen omituiselta, kun hän antoi pojalle tämän
korkean aseman. Aleksanteri Heliokselle, omalle pojalleen, hän
lahjoitti Armeenian kuningaskunnan, Meedian kuningaskunnan, sitten
kuin sen hallitseva kuningas, pikku Aleksanterin appi, oli kuollut,
ja lopuksi Partian edellyttäen, että se saataisiin valloitetuksi.
Tämä kaikki oli todennäköisesti järjestetty edellisenä kesänä Meedian
kuninkaan kanssa siten, että Armeenia, Meedia ja siihen mennessä
yhteisvoimin lannistettu Partia yhdistettäisiin Meedian kuninkaan
kuoltua yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtaistuimelle Aleksanteri Helios
ja Meedian kruununperillinen Iotapa sitten nousisivat. Poika oli nyt
kuusivuotias ja hänen pieni ja palleroinen olemuksensa oli puettu tätä
tilaisuutta varten armeenialaiseen tahi meedialaiseen asuun. Päässä
hänellä oli noiden maiden korkea ja jäykkä tiara, jonka takareunasta
lähtevä kangaskaistale peitti niskan, vartalon verhona hihallinen
mekko, jonka ylle oli levitetty toiselle olkapäälle kiinnitetty,
kauniisti laskostettu viitta, ja jaloissa kaikkialla Persiassa
yleisesti käytetyt pitkät ja ruumiinmukaiset housut. Kleopatra
Selenelle, pojan kaksoissisarelle, Antonius antoi Kyrenaikan, Libyan ja
Pohjois-Afrikan rannikosta niin paljon, kuin mitä hänelle kuului, ja
lopuksi hän julisti pikku Ptolemaioksen Foinikian, pohjois-Syyrian ja
Kilikian kuninkaaksi. Tämä pienokainen, joka oli nyt vain kahden vuoden
ikäinen, oli puettu makedonialaiseen pukuun, johon kuului muun muassa
vaippa ja kengät ja sellainen diadeemilla koristettu myssy, jonka
Aleksanteri Suuren seuraajat olivat saattaneet käytäntöön. Kun lapset
olivat tämän yllättävän toimituksen päätyttyä tervehtineet vanhempiaan,
sai heistä kukin ympärilleen niistä kansallisuuksista muodostetun
henkivartioston, joita he tulivat hallitsemaan, ja lopuksi palasivat
kaikki juhlakulkueessa palatsiin auringon alkaessa painua Onnellisen
paluun sataman taakse.

Tilaisuuden muistoksi lyötiin rahoja, joissa oli kirjoitus _Cleopatra
regina regum filiorum regum_ — »Kuningatar Kleopatran ja kuningasten
hänen kuningaspoikiensa (kunniaksi)». Samalla Antonius ehkä antoi valaa
pronssisen kuvapatsaankin, joka esitti Aleksanteri Heliosta tulevan
valtakuntansa kuninkaallisessa asussa, sillä hiljattain on löydetty
eräs kuva, joka näyttää esittävän juuri häntä siinä puvussa. Sitten hän
kirjoitti senaatille Roomaan Armeenian sodasta ja kaikesta muusta, ja
kehoitti asiamiehiään hankkimaan muodollisen vahvistuksen muutoksille,
joita hän oli tehnyt valtaistuinten jaossa alueillaan. Nämä uutiset
herättivät Italiassa hämmästystä ja katkeraa vihaakin virallisissa
piireissä. Antoniuksen miehet katsoivat parhaaksi salata nämä kirjeet
senaatilta, mutta kun Octavianus ei hellittänyt, vaan vaati, että
ne oli saatettava julkisuuteen, täytyi heidän monien juonittelujen
jälkeen lopulta taipua. Heti alkoi kierrellä juttuja, joissa Antonius
esiintyi jonkinlaisena itämaisena sulttaanina. Hänen kerrottiin
vajonneen hillittömään irstailuun ja olevan aina juovuksissa, ja kun
sellaista syytöstä ei voitu esittää Kleopatraa vastaan, sanottiin, että
kuningatar pysyi selvänä taikasormuksen avulla, joka karkoitti viinin
höyryt päästä.

Ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollutkin tähän
aikaan sangen kohtuuton tavoissaan. Hänen ja Octavianuksen välisen
suursodan lähestyminen huolestutti häntä sanomattomasti, minkä lisäksi
hänen on täytynyt tuntea, että hänen asemansa Rooman kansan suosikkina
alkoi arveluttavasti horjahdella. Odottaessaan tapahtumien kehitystä
hän rupesi rajusti juomaan unohtaakseen huolensa, mutta siten hän
menetti vähitellen Kleopatran kunnioituksen. Kleopatra itse ei juonut
milloinkaan paljon viiniä, koska hän oli siitä päättäen, mitä äsken
sanoimme, aina selvä, ja hänen on nyt täytynyt seurata yltyvällä
levottomuudella sen miehen hillitöntä elämää, johon hänen oli pakko
luottaa päästäkseen pyyteidensä perille.

Se, että Antonius unohti roomalaisuutensa ja kävi päivä päivältä
yhä enemmän itämaisen ruhtinaan kaltaiseksi, ei huolestuttanut
häntä suurestikaan. Siinä Antonius luonnollisesti erosi suuresta
diktaattorista, jonka muisto kävi Kleopatralle sitä kalliimmaksi, kuta
enemmän hän vertasi hänen toimeliaisuuttaan Antoniuksen lisääntyvään
laiskuuteen, mutta kun hän oli ollut koko elämänsä ajan tottunut
itämaisten hallitsijoiden tapoihin, ei Antoniuksen kohtuuttomuus
ole voinut häntä suurestikaan järkyttää, paitsi mikäli se vaikutti
turmiollisesti Antoniuksen kuntoisuuteen päällikkönä. Nyt kun
riita Octavianuksen kanssa oli kärjistymässä huippuunsa, oli hänen
valtaistuimensa ja koko elämänsä kokonaan sen varassa, pystyikö
Antonius innostamaan ja johtamaan, ja minä rohkenen sanoa, että idän
tapojen kohtuullinen omaksuminen teki hänet miellyttävämmäksi niille,
joiden kanssa hän tuli työskentelemään.

»Kleopatra», sanoo raju puoluepukari Florus, »vaati juopuneelta
kenraalilta rakkautensa hinnaksi Rooman valtakuntaa, ja Antonius lupasi
hänelle sen, ikäänkuin roomalaiset olisivat olleet helpommat voittaa
kuin parthialaiset... Unohtaen maansa, nimensä, togansa ja asemansa
tunnusmerkit hänestä tuli sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan
rappiolle joutuen se hirviö, jonka nyt tunnemme. Kädessään hän piti
kultaista valtikkaa ja kupeellaan käyrämiekkaa; purppuraviitta oli
täynnä suuria jalokiviä ja otsalla kimalteli diadeemi, että hän olisi
kuningattaren vertainen, jota hän rakasti».

Aleksandrian palatsia oli viime vuosina paljon koristeltu ja
kaunistettu, niin että se oli nyt kaikinpuolin sopiva tämän idän
karskin yksinvaltiaan suurille tavoille. Lucanus kertoo, kuinka
suurenmoisen loistavaksi kuninkaallinen palatsi oli muuttunut. Katot
oli somistettu korkokuvilla ja leikkauksilla ja kannatusorret oli
päällystetty kullalla. Seinät ja pilari olivat yleensä hienosta
marmorista, mutta kaunisteluun oli käytetty myös paljon agaattia
ja punaista porfyyriä. [Otaksun, että Lucanuksen mainitsema
»purppurakivi» oli kuninkaallista porfyyriä, jota saatiin Gebel
Dukhanin kivilouhimoista, vaikka en olekaan varma, käytettiinkö
sitä jo näin varhain. Matkoistani näillä kivilouhimoilla kerrotaan
kirjassani Matkoja Ylä-Egyptin erämaissa.] Joidenkin salien permannot
olivat onyxistä tahi alabasterista, ebenpuuta oli yhtä paljon kuin
tavallista puuta, ja norsunluuta näkyi kaikkialla. Ovet oli koristeltu
smaragdeilla ja Indiasta tuoduilla kilpikonnankivillä. Istuimissa ja
lepolavitsoissa oli säihkyviä jalokivisommitteluja, monet esineet aivan
hohtivat jaspiksen ja karneolin paljoudesta, ja arvioimattoman kalliita
norsunluupöytiä oli paljon. Seinäverhoissa, peitteissä ja matoissa oli
tyroslaista väriloistoa, kullan kimallusta ja konsonellin liekehtivää
tulipunaista. Orjat, jotka liikkuivat näissä saleissa ja käytävissä,
olivat kaikki kauneinta valioväkeä. Toiset olivat tummia, toiset
valkoisia; toisilla oli etiopialaisten musta villatukka, toisilla
Gallian ja Germanian kultaiset tahi pellavaiset kiharat. Plinius kertoo
Antoniuksen ostaneen kaksi poikaa ja maksaneen kummastakin noin 152,000
markkaa, ja että poikien sanottiin olevan kaksoiset, vaikka olivatkin
todellisuudessa eri maista. Lucanus kirjoittaa Kleopatrasta:

»Hän hengittää raskaasti koristeidensa painosta, ja hänen valkoiset
rintansa kuultavat sidonilaisen kankaan läpi, joka oli kudottu tiheäksi
kiinalaisissa kangaspuissa, mutta jonka niililäiset ammattitaiturit
olivat venyttäneet ohueksi loimia höllentämällä».

Kasvava kaupankäynti Indian kanssa oli täyttänyt palatsin itämaiden
loistavilla tuotteilla, ja tavallisten jokapäiväistenkin tarvekalujen
ja esineiden kreikkalainen ja egyptiläinenkin luonne alkoi hävitä
kaikilta maailman kulmilta haalittujen kapineiden sekamelskaan.

Tässä teatraalisessa ympäristössä Antonius näytteli jonkinlaisella
lapsellisella ylimielisyydellä idän puolijumalallista yksinvaltiasta.
Selvinä hetkinään hänen on täytynyt olla syvästi huolestunut ja
levoton, mutta muulloin hän käyttäytyi kuin liian varhain miehistynyt
poika. Hän oli mielissään siitä, että hänet tunnustettiin yleisesti
Bacchukseksi eli Dionysokseksi, ja kuuli kernaasti sanottavan itseään
uudeksi »Liber Pateriksi». Tämän jumalan kunniaksi toimeenpannuissa
juhlissa hän ajeli Aleksandrian kaduilla samanlaisissa vaunuissa,
joissa tuon huvittelevan jumalan kuviteltiin aina esiintyvän, päässään
kultainen kruunu, joka näyttää olleen usein toisella korvallisella,
thyrsossauva kädessä, murattiköynnöstä olkapäillä ja pitkävartiset
nauhakengät jalassa. Siten hän matkasi komeaa Canopus-katua pitkin
hyppivien ja mekastavien naisten ja miesten saattamana kahdenpuolen
tunkeilevan yleisön huudellessa hänelle hilpeitä tervehdyksiä. Hänen
kunniakseen alettiin rakentaa temppeliä Regian alueelle aivan Forumin
länsipuolelle, mutta se valmistui vasta joidenkin vuosien kuluttua,
jolloin se omistettiin Octavianukselle ja sai nimekseen Caesareum.
Eräässä tilaisuudessa hän nimitti ystävänsä Plancuksen merenjumala
Glacukseksi, minkä johdosta Plancus tanssi jossakin juhlassa alasti ja
siniseksi maalattuna, merileväseppele päässään ja kalanpyrstö häntänä.

Antonius ei ollut milloinkaan välittänyt paljoakaan arvokkuudestaan,
ja nyt hänelle oli idän ilojen hallitsijana aivan samantekevää, miltä
hän näytti vakavien miesten silmissä. Hänen nähtiin usein kulkevan
jalan Kleopatran vaunujen vieressä ja juttelevan saattelevien
eunukkien ja palvelijoiden kanssa. Hän nimitytti itsensä kilpaleikkien
ylitoimitsijaksi — virka, jota ei pidetty erikoisen kunnioitettavana.
On ilmeistä, että Kleopatran seura oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi,
ja ihmetellen pantiin merkille, että hän seurasi nyt kuningatarta
kaikkialle. Hän ratsasti kaduilla hänen vierellään, suoritti viralliset
ja uskonnolliset menot hänen puolestaan ja istui hänen vieressään, kun
hän ratkaisi asioita julkisessa tuomioistuimessa. Ollessaan joskus
yksin tuomarina hän saattoi nähdessään Kleopatran ajavan ohi nousta
kesken käsittelyn paikaltaan ja kiiruhtaa sanaa sanomatta ulos ja
mennä hänen kanssaan palatsiin oikeudenjäsenten, poliisien ja vankien
jäädessä tuijottamaan suu auki hänen jälkeensä.

Emme tiedä, miten hän suhtautui lapsiinsa, ja on hyvin vaikeata
kuvitella, millainen hän oli perhepiirissään. Hänen poikansa
Aleksanteri ja Ptolemaios, tyttärensä Kleopatra ja poikapuolensa
Caesarion asuivat tähän aikaan kaikki palatsissa, ja Fulvian hänelle
synnyttämä poika, Antyllus, joka oli Caesarionia hiukan nuorempi, oli
nyt myös muuttanut hänen luokseen. Hän oli todennäköisesti hellä ja
rakastava isä, ja kuninkaallisissa lastensuojissa nähtiin varmasti
monta onnellista hetkeä, jotka, jos ne olisivat tiedossa, oikaisisivat
suuresti yleistä käsitystä hänen ja Kleopatran kotielämästä. Kuningatar
oli hänen laillinen vaimonsa [Athenaeuskin sanoo Antoniuksen olleen
avioliitossa Kleopatran kanssa, ja lukijan on muistettava, että
erimielisyyksien aiheena onkin vain kysymys, milloin tämä avioliitto
solmittiin. Luulen, ettei tästä ole oltu yleisesti selvillä.], ja
kun katselemme Antoniuksen elämöimistä Aleksandriassa tähän aikaan,
emme saa kadottaa näkyvistämme sitä ilmeistä tosiseikkaa, että hänen
elämässään oli tällöin kotoinenkin puolensa. Hän ei myöntänyt, että
hänen suhteensa Kleopatraan olisi ollut millään tavalla häpeällinen, ja
kirjoittaessaan seuraavana vuonna Octavianukselle hän näyttää olevan
aivan ihmeissään, että hänen perhe-elämäänsä voitiin pitää loukkaavana.
»Senkötähden, että henkilö, jonka kanssa elän yhdessä, on kuningatar?»
kysyy hän. »Hän on vaimoni. Onko se jotakin uutta minun osalleni? Enkö
ole elänyt samoin nämä yhdeksän vuotta?» Octavianuksen yksityiselämään
verrattuna ei Aleksandrian palatsin kotipiirin elämä ollut Antoniuksen
narrimaisuuksista ja juopottelusta huolimatta suinkaan läpeensä
häpeällistä. Octavianus sitävastoin huvittelihe Roomassa tähän aikaan
siten, että hän lähetti ystäviään kaupungille etsimään hänelle naisia,
ja näiden kätyrien kerrotaan hänen ohjeitaan noudattaen siepanneen
kunniallisia tyttöjä ja repineen näiltä vaatteet yltä, kuten tavalliset
orjakauppiaat, nähdäkseen, kelpasivatko he heidän konnamaiselle
herralleen. Emme kuule hyväntahtoisesta Antoniuksesta mitään sellaista.

Eräs Plutarkhoksen kertoma tapaus kuvaa sattuvasti Aleksandrian hovin
rikkautta ja anteliaisuutta tähän aikaan. Kun eräs Philotas söi kerran
päivällistä Antoniuksen pojan Antylluksen kanssa, mykisti hän erään
lörpöttelevän toverinsa jollakin hyvin typerällä päätelmällä, joka sai
kaikki purskahtamaan nauruun. Antyllus oli niin huvitettu siitä, että
hän lahjoitti heti eräälle sivupöydälle katetun kalliin pöytäkaluston
hämmästyneelle Philotakselle, joka luonnollisesti kieltäytyi
vastaanottamasta sitä, ajatellen, etteihän Antylluksen ikäisen pojan
ollut lupa antaa pois niin kalliita tavaroita. Mutta kun hän oli mennyt
kotiinsa, tuli hänen luokseen hetkisen kuluttua eräs ystävä tuoden
samaa kalustoa, ja kun hän vieläkin esteli, sanoi tuoja: »Mikä sinua
vaivaa? Etkö tiedä, että näiden antaja on Antoniuksen poika, jolla on
valta lahjoittaa ne, vaikkapa ne olisivat kullastakin».

Siten meni talvi 34—33 e.Kr., ja keväällä 33 Antonius lähti
kesäpäämajaansa Syyriaan. Hän tahtoi saattaa Meedian kuninkaan kanssa
tekemänsä sopimuksen lujalle pohjalle ollakseen Octavianusta vastaan
sotiessaan turvassa partialaisten mahdollisilta hyökkäyksiltä, ja
päätti edetä siinä tarkoituksessa heti Meedian rajalle. Kleopatra ei
lähtenyt tällä kertaa hänen mukaansa, mahdollisena syynä lisääntyvästä
kunnioituksen puutteesta johtunut välinpitämättömyys näitä asioita
kohtaan. Antonius samosi Syyrian halki Armeeniaan, jossa hän näyttää
kohdanneen Meedian kuninkaan. Tälle hän antoi Isosta-Armeeniasta suuren
kappaleen ja Pontoksen kuninkaalle hän luovutti Vähäksi-Armeeniaksi
sanotun alueen. Meedian pikku prinsessa Iotapa, joka oli naitettu
nuorelle Aleksanteri Heliokselle, annettiin Antoniuksen huostaan
siinä mielessä, että hänet piti kasvatettaman Aleksandriassa. Hänen
mukanaan kuningas lähetti Antoniukselle lahjaksi ne kotkat, jotka oli
anastettu, silloin kun Antonius menetti piirityskuormastonsa 36 e.Kr.,
sekä rykmentin niitä kuuluisia ratsastavia jousimiehiä, jotka olivat
tehneet niin suurta tuhoa roomalaisille joukoille viime sotaretkellä.
Vastalahjaksi Antonius lähetti osaston legioonasotureita Meedian
pääkaupunkiin.

Kun Partia oli näin tehty toistaiseksi vaarattomaksi tällä äärimmäisen
tärkeällä ja kauaskantavalla sopimuksella Meedian kanssa, lähti
Antonius Aleksandriaan viettääkseen jälleen talven siellä. [Ferrero
otaksuu hänen menneen suoraan Efesokseen, mutta Bouche-Leclerq ja
muutkin ovat sitä mieltä, että hän meni ensin Aleksandriaan, ja siihen
käsitykseen olen minäkin tullut.] Hän otti prinsessa Iotapan mukaansa
ja saapui syyskuun alussa Aleksandriaan. Kleopatran on täytynyt
olla hyvin tyytyväinen kaikkeen, mitä hän tiesi kertoa Meediasta
ja idän asioista, ja siten pääsi Iotapakin heti kuninkaallisten
lasten toveriksi palatsiin, mutta niiden uutisten laita, joita
hänellä oli Octavianuksesta, oli toisin, ja Kleopatran on täytynyt
kysyä häneltä kummissaan, kuinka hän saattoi ajatellakaan voivansa
viettää talven toimettomana Aleksandriassa, kun sota oli ihan
kynnyksellä. Triumviraatti päättyi ensinnäkin vuoden lopussa, ja
näytti todennäköiseltä, että Octavianus kärjistäisi asiat silloin
ratkaisuun. Sitten oli Octavianus käynyt kiivaasti Antoniuksen kimppuun
senaatissa ja kiihoittanut mielet kilpailijaansa vastaan, mistä
kuullessaan Antonius oli Armeeniassa ollessaan kirjoittanut hänelle
hävyttömän kirjeen, joka on liian ruokoton tässä selostettavaksi.
Octavianus vastasi samalla mitalla. Sitten Antonius syytti häntä
epärehellisyydestä. Octavianus ei ollut jakanut Sextus Pompeiukselta
saatua sotasaalista, ei ollut palauttanut tuota sotaa varten lainaksi
saamiaan laivoja, ei ollut jakanut Lepiduksen luovuttamia Afrikan
maakuntia ja oli lopuksi paloitellut melkein kaiken yhteismaan
Italiassa omille sotureilleen ja jättänyt Antoniuksen miehet aivan
ilman. Octavianus vastasi olevansa valmis jakamaan kaiken saaliin
heti kuin Antonius oli antanut hänelle kohtuullisen osan Armeeniasta
ja Egyptistä, ja mitä tuli maihin, joita hän oli antanut palkkioksi
sotureilleen, niin tuskinpa Antoniuksen joukot välittivät niistä,
koska heillä oli jo tällä haavaa epäilemättä koko Meedia ja Partia
jaettavanaan. Tuo viittaus Egyptiin, ikäänkuin se olisi ollut
itsenäisen valtakunnan asemesta roomalainen maakunta, on varmasti
syvästi harmittanut Kleopatraa, mutta olihan toiselta puolen
lämmittävää kuulla, kuinka tarmokkaasti Antonius oli torjunut kaikki
Octavianuksen solvaukset, että hän eli siveettömästi kuningattaren
kanssa, korostamalla lujasti, että Kleopatra oli hänen laillinen
puolisonsa.

Sota oli näin ollen aivan puhkeamaisillaan, minkätähden Kleopatran
on täytynyt olla kuumeisen levottomuuden tilassa. Antoniuksen
huolettomuus ja hetkellisyys näyttävät koetelleen sangen suuresti
hänen kärsivällisyyttään, eikä sopu palautunut, ennenkuin Antonius
päätti asettua talveksi Efesokseen. Päästyään kerran alkuun hän toimi
tarmokkaasti. Sanansaattajia lähetettiin joka taholle kutsumaan
joukot koolle, ja hän auttoi innokkaasti Kleopatraa kaikissa Egyptin
valmisteluissa sodan varalle. Joidenkin viikkojen kuluttua oli kaikki
valmista, ja Antonius ja Kleopatra lähtivät Efesokseen talven suussa
33 e.Kr. mukanaan suuri laivasto ja suuret varastot sekä meri- että
maasotatarpeita. Aleksandrian väestön on täytynyt käsittää, että heidän
kuningattarensa oli nyt matkalla mitä ihmeellisimpään seikkailuun. Vain
joitakin vuosia sitten he olivat maanneet avuttomina Italian kantapään
alla, odottaen joka hetki menettävänsä itsenäisyytensä, ja nyt heidän
suotiin kuningattarensa lihaksi tulleen Isis-Aphroditensa, taitavuuden,
neuvokkuuden ja viehätysvoiman ansiosta nähdä, kuinka Egyptin laivat,
sotapäälliköt ja armeijat lähtivät valloittamaan mahtavaa Roomaa.
He olivat kuulleet Kleopatran vannovan, että hän asettaa omansa
ja poikansa Caesarionin istuimen Rooman Kapitoliumiin, ja heidän
joukossaan oli tuskin ainoatakaan, jonka sydän ei olisi paisunut
ylpeydestä ajatellessa sitä loistavaa tulevaisuutta, joka odotti heidän
maataan ja heidän kuningassukuaan.




XVI. ANTONIUKSEN VALLAN HEIKENTYMINEN


Efesos oli lähellä Caystrus-joen suuta jonkin matkaa Smyrnasta etelään
Messogis-vuorten juurella Samoksen kohdalla. Ateena oli suoraan
vastapäätä meren toisella puolella, koska Efesos oli lähellä Lyydian
ja Carian rajaa Vähän-Aasian rannikolla, ja Italian uhkaavat rannikot
jäivät kauas Kreikan niemimaan taakse. Lienee tarpeetonta muistuttaa
lukijalle, että Efesos oli kuuluisa temppelistään, joka oli pyhitetty
efesolaisten Dianalle. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja sypressi-
ja seetripuusta ja oli koristettu runsaasti kullalla.

Monet kuvapatsaat koristivat sen pylväitä, ja sen seinillä oli monia
kuuluisia maalauksia joukossa Aleksanteri Suuren muotokuvakin. Dianaa
palvottiin Artemiin nimellä ja usein Venuksenakin, jonka kanssa
Kleopatra sanoi olevansa yhtä.

Sinne Antonius ja Kleopatra alkoivat kerätä joukkojaan, ja tästä
vanhasta kaupungista tuli pian maailman suurin sotilaallinen keskus.
Kleopatra oli tuonut Egyptistä kaksisataa laivaa käsittävän voimakkaan
laivaston, maajoukkoja, merimiehiä, työmiehiä ja orjia. Hän oli
ottanut rahastostaan 20,000 talenttia (noin 1,200 milj. markkaa) ja
oli sitäpaitsi tuonut suuret määrät viljaa, ravintoaineita, vaatteita,
aseita ja sotatarpeita. Syyriasta, Armeeniasta ja Pontoksesta saapui
päivittäin aluksia, jotka toivat uusia varastoja entisten lisäksi,
ja Antoniuksen oma laivasto, joka käsitti monta sataa sota- ja
kuljetuslaivaa, järjestäytyi nopeasti valmiiksi joen suulle. Kaupungin
kadut kumahtelivat yötä päivää aseistettujen miesten askeleista, kun
idän kuninkaat ja ruhtinaat saapuivat armeijoineen kokoontumispaikalle.
Bocchus, Mauretanian kuningas; Tarcondimotus, Ylä-Kilikian hallitsija;
Arhelaus, Kappadokian kuningas; Philadelphus, Paphlagonian kuningas;
Mithridates, Commagenen kuningas; Sadalas ja Rhoemetalces, Trakian
kuninkaat; Amyntas, Galatian kuningas, ja monet muut mahtavat ruhtinaat
noudattivat aseisiin kutsua ja kiiruhtivat tarjoamaan palvelustaan
Antoniukselle ja hänen kuningattarelleen.

Ei voi olla kysymättä, mahtoivatko nämä mahtavat miehet olla oikein
selvillä, minkä puolesta he olivat lähdössä sotimaan. He kokoontuivat
nyt sen miehen lipun alle, jonka vallassa heidän maansa olivat olleet
täydellisesti monta vuotta, ja joka oli hallinnut heitä lempeällä
ja kevyellä kädellä. He saivat kiittää häntä paljosta — joissakin
tapauksissa valtaistuimistaankin, ja jos hänet nyt voitettaisiin,
sortuisivat he todennäköisesti hänen kerallaan. Voitto näytti
kuitenkin varmalta, koska Antoniuksella oli niin suuri ja hyvin
varustettu armeija tukenaan, minkätähden kukin ajatteli, että
heidän antamansa apu kantaisi runsaan hedelmän, ja että palkinto
tulisi olemaan suuri. Antonius selitti tietysti, vaikka ehkä hiukan
väkinäisesti, taistelevansa jossakin määrin Rooman tasavallan puolesta
vapauttaakseen valtakunnan yksinvaltiaan hallitsijan sorrosta ja
palauttaakseen olot ennalleen. Hän ei ollut niin hullu, että hän olisi
myöntänyt havittelevansa valtaistuinta — Julius Caesar oli murhattu
juuri sentähden, ja se olisi vienyt häneltäkin paljon kannattajia
Roomassa. Hänellä oli vielä paljon ystäviä pääkaupungissa, miehiä,
jotka vihasivat vastenmielistä Octavianusta ja ihailivat Antoniuksen
rehtiä ja miehekästä luonnetta. Ja eräs sangen vaikutusvaltainen ryhmä
kannatti häntä sitäpaitsi suuren diktaattorin muiston takia, sillä
häntä pidettiin Caesarionin holhoojana, Caesarin pojan, jonka oikeudet
olivat tälle ryhmälle sydämenasia. Julius Caesarin testamentista oli
kierrellyt eräs huhu, josta olemme jo kuulleet. Sanottiin nimittäin,
ettei asiakirja, jossa Octavianus määrättiin perilliseksi, ollutkaan
diktaattorin viimeinen testamentti, vaan että hän oli tehnyt
myöhemmin Kleopatran pojan Caesarionin hyväksi toisen, jonka omaiset,
luultavasti Calpurnia, olivat hävittäneet. Antonius taisteli siten
monen roomalaisen ystävänsä mielestä siinä tarkoituksessa, että hän
tahtoi toteuttaa diktaattorin toivomukset ja kukistaa vallananastaja
Octavianuksen. Näinkö Antonius esitti asian alaisilleen ruhtinaille?
Antonius oli joka tapauksessa tunnustanut Caesarionin oikeuden tähän
suureen perintöön, ja Dion Cassius sanoo lopullisena mielipiteenään,
että juuri se oli sodan todellinen syy.

Minusta näyttää, etteivät historioitsijat ole täysin tunnustaneet
tätä, mutta onhan ilmeistä, että tilanne olisi käynyt Antoniukselle
Efesoksessa melkein mahdottomaksi ilman sellaista syytä kuin
Caesarionin oikeuksien puoltaminen. Idässä oli kaikille selvää, että
hän toimi nyt yhdessä Egyptin ja Kleopatran kanssa, ja kaikki tiesivät,
että kuningatar oli nyt hänen laillinen vaimonsa. Samoin oltiin
varmoja, että hän veisi Kleopatran mukanaan Roomaan, jos hän voittaisi
sodan. Samalla hän kuitenkin kielsi aikovansa perustaa Roomaan
sellaista yksinvaltaa, kuin mitä diktaattori oli suunnitellut, ja puhui
sangen paljon kaikenlaista turhanpäiväistä tasavallan uudistamisesta.
Asiain näin ollen ei ollut varmastikaan muuta kuin yksi keino saada
näiden ristiriitaisten pyyteiden peitteeksi päämäärä, johon kaikki
hänen kannattajansa olisivat tyytyväiset sekä Roomassa että idässä, ja
joka kelpaisi sodan syyksi, nimittäin että hän julistaisi päättäneensä
asettaa diktaattorin pojan Caesarionin isänsä istuimelle ja karkoittaa
väärän perillisen, Octavianuksen. Hän itse olisi pojan holhooja ja
toimisi ainakin Italiassa tasavaltaiseen suuntaan. Hänen vaimonaan
Kleopatra riisuisi kruununsa Italiassa ollessaan, mutta ottaisi sen
jälleen esille omille alueilleen palattuaan, aivan niin kuin Julius
Caesar oli ehdottanut vähää ennen kuolemaansa. Tietysti pääteltiin,
että Rooman valtaistuinta tultaisiin lopulta tarjoamaan hänelle, ja
että hän luovuttaisi sen vuorostaan Caesarionille, perustaen siten
dynastian, joka oli jumalallisen Juliuksen verta, mutta siitä vaiettiin
visusti. Ellei Caesarionista ja hänen asiastaan olisi tehty _casus
belli_, sodan syytä, ei Antoniusta olisi todennäköisesti paljoakaan
kannatettu Roomassa; ja olisiko kukaan kärsinyt Kleopatran ja hänen
egyptiläistensä aseellista läsnäoloa minkään muun takia, kuin että
hän oli Caesarionin äiti ja holhoojan puoliso? Mitä Antonius olisi
esittänyt sodan syyksi, ellei Caesarionia olisi ollut? Kysymykseen on
hyvin vaikea vastata. Hän olisi taistellut kukistaakseen Octavianuksen,
joka olisi ollut siinä tapauksessa Caesarin laillinen ja ainoa
perillinen. Hän olisi tuonut Kleopatran Rooman valtiolliseen elämään,
ilmeisenä päämaalina Rooman valtaistuin, ottanut juuri saman askeleen,
joka koitui Caesarin turmioksi; ja hän olisi tarjonnut Kleopatran
kuningasmielistä maailmankatsomusta Octavianuksen tasavaltalaisen
mielen vastineeksi, ei minään sellaisena, joka olisi ollut
olosuhteisiin nähden soveliain, vaan katsantokantana, joka oli sinänsä
hänelle mieluinen. Hänen ilmeinen nöyryytensä Kleopatraa kohtaan ja se
tapa, jolla tämä sekaantui hänen hallitsijantehtäviinsä, herättivät
varmaankin paljon pahennusta Roomassa ja Efesoksessa, eikä niitä olisi
konsanaan kärsittykään, ellei olisi aina painostettu, että kuningatar
oli Julius Caesarin leski ja Caesarionin äiti.

Kaupunkiin virtaavissa armeijoissa oli sotureita melkeinpä kaikista
kansallisuuksista. Yhdeksäntoista roomalaista legioonaa, rykmenttejä
Galliasta ja Germaniasta, maurilaisia, egyptiläisiä, sudanilaisia
ja arabialaisia joukkoja, beduinisotureita, villejä paimentolaisia
Meediasta, sitkeitä armeenialaisia, kreikkalaisia, juutalaisia ja
syyrialaisia, ja raakoja raivotapppelijoita Mustan meren rannoilta.
Kaduilla tunkeili kaikenpukuisia miehiä, joilla oli mitä erilaisimpia
aseita, ja jotka puhuivat satoja eri kieliä. Maailman historiassa ei
oltu todennäköisesti konsanaan nähty niin monta eri kansallisuutta
yhteen paikkaan koottuina, ja Kleopatran sydän on varmaankin ollut
halkeamaisillaan ylpeydestä sen tietoisuuden johdosta, että tämä suuri
liikekannallepano oli todellisuudessa toimeenpantu hänen tähtensä.
Oli totta, että he olivat saapuneet Antoniuksen käskyä noudattaen,
mutta hänen puolestaan taistelemaan. He olivat tulleet hänen
kunniaansa puolustamaan ja asettamaan hänet maailman valtaistuimelle.
Heidän miekka- ja keihäsmetsänsä oli nyt toteuttava niinä iltoina
lähes kuusitoista vuotta sitten syntyneet haaveet, jolloin hän,
Egyptin pieni ja vallaton kuningatar, lepäsi Rooman vanhan mahtajan
sylissä. Noina kauan sitten menneinä päivinä hän taisteli pienen
maansa ja sukunsa itsenäisyyden puolesta; nyt hän oli kuningatar,
jonka alueet olivat paljoa laajemmat, kuin mitä mahtavinkaan faarao
konsanaan hallinnut, ja joka oli pian näkevä sukunsa nousevan ennen
saavuttamattomiin korkeuksiin. Hänellä oli tähän aikaan tapana käyttää
puheensa vahvistuksena seuraavia sanoja: »Niin totta kuin minä kerran
istun tuomarina Kapitoliumissa», ja näytellessään korskeasti osaansa
Efesoksessa hänen on täytynyt tuntea, että tuo suuri päivä oli sangen
lähellä.

Keväällä 32 e.Kr. saapui noin neljäsataa roomalaista senaattoria
Antoniuksen päämajaan. He kertoivat, että Octavianus oli, syytettyään
Antoniusta senaatissa, kehoittanut kaikkia, jotka olivat hänen
kilpailijansa puolella, poistumaan kaupungista, minkä johdosta he
olivat heti lähteneet Efesokseen. Roomaan oli jäänyt noin seitsemän-
tahi kahdeksansataa senaattoria, jotka joko kannattivat Octavianusta
tahi olivat puolueettomia. Sotaa ei oltu vielä julistettu, mutta sehän
ei näyttänyt olevan enää tarpeellistakaan.

Senaattorien saapumisesta oli seurauksena, että leirissä vallinnut sopu
häiriintyi. Kleopatran valta ja mahtavuus närkästytti vastatulleita,
joille tilanne oli tavallaan paljastus. He eivät olleet ajatelleet,
että Kleopatra otti henkilökohtaisesti osaa sodan valmisteluihin, ja
monet heistä tulivat pian siihen vakaumukseen, ettei Antonius ollut
idän yksinvaltiaana ja Kleopatran puolisona oikea mies palauttamaan
tasavaltalaista hallitusmuotoa Roomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
toiset alkoivat osoittaa vastenmielisyyttään kuningatarta kohtaan
ja viittailla, että hänen oli parasta siirtyä ainakin toistaiseksi
taustalle. Heidän joukossaan oli eräs vanha soturi, Gnaeus Domitius
Ahenobarbus, erään vanhan tasavaltalaisen perheen päämies, joka ei
tunnustanut milloinkaan Kleopatran oikeutta siihen ylemmyyteen,
jonka hän oli omaksunut, eikä puhutellut häntä milloinkaan muuksi
kuin Kleopatraksi. Tämä mies sanoi lopulta Antoniukselle aivan
kursailematta, että Kleopatra oli lähetettävä Egyptiin sodan
päättymistä odottamaan. Hän näyttää korostaneen, että kuningattaren
läsnäolo päämajassa antoi kaikesta erheellisen käsityksen ja oli omiaan
riistämään Antoniukselta monen roomalaisen ystävän kannatuksen, ja ehkä
mainitsi, että kuningattaren oli poistuttava poikansakin edun takia,
jonka oikeudet vain harvat kielsivät. Oivaltaen neuvon järkevyyden
Antonius käski Kleopatran palata Aleksandriaan, mutta Kleopatran
kerrotaan suuresti hätääntyneenä lahjoneen Publius Canidiuksen, erään
Antoniuksen uskotuimman neuvonantajan, puhumaan hänen puolestaan, minkä
tämä tekikin sillä seurauksella, että Domitius Ahenobarbuksen ehdotus
hylättiin ja Kleopatra jäi päämajaan. Publius Canidius oli osoittanut
Antoniukselle, että Egyptin laivasto taistelisi paljoa paremmin
kuningattarensa läsnäollessa, ja että Egyptistä saataisiin rahaa
paljoa helpommin, jos siellä uskottiin hänen tarvitsevan sitä. »Enkä
sitäpaitsi näe», jatkoi hän, »kuka näistä tänne tulleista kuninkaista
on häntä viisaampi, sillä hän on hallinnut kauan aikaa yksin laajaa
valtakuntaa ja on oppinut seurassasi käsittelemään suuria asioita».

Kuningattaren jääminen Efesokseen ja hänen sekaantumisensa sodan
valmisteluihin aiheutti niin suuria erimielisyyksiä, että senaattorit
alkoivat jakautua kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Toiset kannattivat
Antoniuksen suunnitelmia, mutta toiset tahtoivat sovintoa Octavianuksen
kanssa, jotta Rooman politiikka säästyisi Kleopatran häiritsevältä
vaikutukselta. Hänen on täytynyt olla äärimmäisen kiukustunut
saadessaan kuulla näiden rauhantekijöiden ponnistuksista. Pitikö
kaikkien hänen toiveidensa pirstoutua vain sentähden, että muukalaisen
hallitsijan sekaantuminen tasavaltalaiseen politiikkaan oli joillekin
itsepäisille senaattoreille vastenmielistä? Hän ei luottanut enää
Antoniukseenkaan, sillä hänestä näytti ilmeiseltä, että Antonius ajoi
todellisuudessa vain omia pyyteitään ja oli valmis työntämään hänet
taustalle, heti kuin omat edut joutuivat vaaraan. Hän se oli asettanut
Antoniukselle päämaalin, mihin pyrkiä, osoittanut, mitä hänen oli
tehtävä, yllyttänyt hänet sotaan ja rahoittanut suurimmaksi osaksi
koko tämän tekeillä olevan suuryrityksen, ja kuitenkin oli Antonius
vielä yhdennellätoista hetkelläkin taipuvainen kallistamaan korvansa
niille, jotka kehoittivat häntä ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Siitä
ei ollut kauan, kun hän oli ilmoittanut Octavianukselle olevansa
valmis laskemaan aseensa, jos Octavianus teki samoin. Kleopatra oli
todennäköisesti pitänyt sitä vain diplomaattisena toimenpiteenä
kansan suosion saamiseksi, mutta nyt hän näyttää epäilleen vakavasti
Antoniuksen halua ryhtyä tähän sotaan ja kysyneen itseltään, eikö
Antonius sentään mahtanut pitää rauhaa ja huoletonta toimettomuutta
paljoa parempana saadakseen juoda ja huvitella mukavuutta rakastavan
sydämensä kyllältä. Sota oli kuitenkin välttämätön, jos hän tahtoi
nähdä suunnitelmiensa toteutuvan ja saattaa poikansa oikeuksiinsa.
Ellei Octavianusta kukistettaisi, ei hän voisi tuntea itseään
hetkeäkään turvalliseksi, ja hän kaipasi koko sydämestään päästä
turvalliseen satamaan näiden myrskyisten ja raskaiden vuosien jälkeen.

Rauhan syntymisen estäminen näyttää nyt olleen hänelle kaikki
kaikessa, ja ajaakseen tahtonsa perille hän päätti koettaa vielä
kerran. Ottaen avukseen kaiken viehätysvoimansa hän alkoi suostutella
Antoniusta hylkäämään Octavian julkisesti, mikä olisi ollut sellainen
loukkaus Octavianukselle, ettei sovinto olisi voinut tulla enää
kysymykseenkään. Mutta kun rauhanpuolue sai kuulla tästä hankkeesta,
vaati se heti Antoniusta sopimaan Octavian kanssa, ja kumpikin puolue
näyttää nyt käyneen hänen, miesparan, kimppuun niin kiihkeästi
ja kiusanneen häntä siinä määrin, että hänen on täytynyt olla
lopulta sydämen pohjasta kyllästynyt koko asiaan. Kleopatran puheet
vaikuttivat kuitenkin sen verran, että hän päätti edetä Kreikkaan,
siis askeleen lähemmäksi vastustajaansa. Huhtikuun lopulla hän
purjehti Efesoksesta Samokseen, jättäen osan armeijaa jälkeensä.
Siellä hän viipyi pari kolme viikkoa, joiden kuluessa juhlittiin ja
huviteltiin jälleen perusteellisesti kaikkien vaivojen ja ikävyyksien
jälkeen. Hän oli kehoittanut vasallejaan ottamaan mukaansa Efesokseen
etevimmät näyttelijänsä ja ilveilijänsä, ettei heiliä olisi yhdessä
ollessaan huvituksista puutetta, ja nyt nämä näyttelijät vietiin
Samokseen esiintyäkseen siellä kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä.
Hallitsijat kilpailivat juhlien toimeenpanossa, mutta emme kuule nyt
mitään sellaista Kleopatran taholta, joka oli todennäköisesti liian
huolestunut kiinnittääkseen suurempaa huomiota velvollisuuksiinsa
Antoniuksen puolisona. Saaren temppeleissä uhrattiin loistavia uhreja
jumalille kunkin kaupungin luovuttaessa härän tähän tarkoitukseen,
ja nuo pyhitetyt rakennukset ovat varmaankin kaikuneet rukouksista
melkein kaikille idän ja lännen suosituille jumalille. Tämä loisto
ja kevytmielisyys, jossa Aamoksessa elettiin, erosi räikeästi siitä
tuskasta ja epätoivosta, joka oli vallannut muun maailman kaupungit.
Niiltä oli riistetty soturit ja rahat, ja edessä oli hävittävä sota
kaikkine kauhuineen.

»Kun melkein koko maailma oli täynnä surua ja valitusta», sanoo
Plutarkhos, »ei tällä saarella kuultu näinä päivinä muuta kuin huilujen
ja harppujen soittoa, näytelmien esityksiä ja kuorojen laulua, niin
että alettiin ihmetellä, miten voittoa juhlittaisiin, kun sodan alkua
vietettiin tämmöisellä loistolla».

Toukokuun lopulla siirryttiin Ateenaan, jossa Antonius ja Kleopatra
pitivät hoviaan. Kuningatar oli nyt, todennäköisesti, sangen
hermostuneessa mielentilassa, syynä ne merkilliset erimielisyydet,
joihin hänen läsnäolonsa antoi aihetta, ja hänessä herännyt epäilys
miehensä vilpittömyydestä. Pidän hyvin todennäköisenä, etteivät he
olleet keskenään parhaimmassa sovussa tähän aikaan, ja vaikka Antonius
olikin kiintynyt häneen nyt läheisemmin kuin ennen, ovat he voineet
kinastella ja silloin tällöin riidelläkin. Kleopatra tahtoi, että
Antoniuksen oli erottava Octaviasta ja ryhdyttävä heti hyökkäämään,
mutta Antonius näytti puolestaan olevan ilmeisesti haluton ottamaan
mitään ratkaisevaa askelta. Hän oli todennäköisesti luvannut
kuningattarelle ryhtyä heti tavoittelemaan Caesarin suunnittelemaa
yksinvaltaa, jos hän voittaisi, ja järjestää niin, että valtaistuin
joutuisi lopulta Caesarionille, mutta nyt olivat useimmat hänen luonaan
olevista senaattoreista korostaneet, että kansa toivoi hartaasti
hänen palauttavan tasavallan ja rupeavan voittonsa kunniaksi jälleen
tavalliseksi kansalaiseksi. Aikaisemmin hän olisi suhtautunut näihin
vaikeuksiin kevyesti ja tavalla tai toisella osannut kääntää tilanteen
itselleen edulliseksi, mutta nyt oli liiallinen juominen herpaissut
hänen tahdonvoimansa, minkä lisäksi hän oli tullut kaikissa asioissa
Kleopatrasta äärimmäisen riippuvaiseksi. Nyt hän rakasti kuningatarta
ja kävi kiintymyksessään päivä päivältä yhä hellämielisemmäksi. Hän oli
jo lähes viidenkymmenen ikäinen, ja tarmon aleneminen vaikutti, ettei
hän ollut enää niin huikentelevainen lemmenasioissa, vaan keskitti
mielenkiintonsa ehyemmin kuningattareen, vaikka tämä ei ollutkaan enää
kovinkaan nuorekas, noin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen kun oli.
Heidän välillään sattuneet riidat näyttävät surettaneen häntä suuresti,
ja lisääntyvä kunnioituksen puute kuningattaren taholta aiheutti, että
hänestä tuli veltostuessaan yhä enemmän hänen orjansa. Hän näyttää
seuranneen ihaillen kuningattaren taitoa ja tarmokkuutta asioiden
käsittelyssä ja koetti parhaansa mukaan ylläpitää Kleopatran häntä
kohtaan tuntemaa kiintymystä, joka oli, kuten hän näki, häviämässä.
Mutta Kleopatran kaltaisen naisen pelottomaan sydämeen ei vaikuteta
muulla kuin miehekkäällä voimalla ja lujalla päättäväisyydellä, ja
on kuin kuningatar olisi yhä kasvavalla kauhulla alkanut seurata sen
miehen nopeata rappeutumista, jota hän oli rakastanut, ja johon hän oli
luottanut.

Tilanne kävi vielä vaikeammaksi, kun Antoniuksen neljäntoistavuotias
poika Antyllus, jonka olemme jo tavanneet Aleksandriassa, saapui
Ateenaan. Hän oli ollut hiljattain Roomassa, jossa uskollinen
Octavia oli kohdellut häntä ystävällisesti ja hyvin — Octavia oli
miehensä lapsia kohtaan aina hellä ja jalomielinen. Antonius näyttää
olleen suuresti kiintynyt tähän poikaansa ja oli nimityttänyt hänet
perinnölliseksi prinssiksi. Pojasta tuli tavallaan Caesarionin,
Kleopatran lemmikin, kilpailija, ja hänen läsnäolonsa Ateenassa voidaan
ehkä katsoa lisänneen epäsopua.

Kesäkuun alussa kuningatar sai Antoniuksen vihdoinkin ottamaan
ratkaisevan askeleen ja hylkäämään Octavian julkisesti. Esitettyään
asian senaattoreilleen, joiden kesken siitä sukeutui kiivas väittely,
hän lähetti sanansaattajat Roomaan ilmoittamaan Octavialle, että tämän
oli muutettava pois hänen talostaan, ja antoi samalla käskyn Efesokseen
jätetyille joukoille tulla Kreikkaan. Tämä oli yhtä kuin sodanjulistus,
minkä johdosta Kleopatran on täytynyt olla äärimmäisen hyvillään.
Mutta Antoniuksen luo näyttää saapuneen, heti kuin asia tuli tietoon,
monta hänen roomalaista ystäväänsä suuresti hätääntyneinä sanomaan,
että hänen tylyytensä Octaviaa kohtaan, joka oli voittanut kaikkien
myötätunnon alistuvaisuudellaan ja uskollisuudellaan, riistäisi häneltä
paljon kannattajia Italiassa ja osoittaisi selvästi hänen noudattavan
Kleopatran tahtoa. He pyysivät häntä järjestämään niin, että asiat
eivät esiintyisi siinä valossa, minkä johdosta Antonius, kiusaantuneena
ja hämmentyneenä, piti puheen roomalaisille legioonilleen luvaten
palauttaa tasavallan kahden kuukauden kuluttua siitä lukien, kun
lopullinen voitto oli saatu.

Tästä julistuksesta, joka on arvatenkin ollut täydellinen yllätys,
Kleopatran on täytynyt ymmärtää, että Antonius pelasi kaksinaista
peliä. Hän epäilemättä käsitti, ettei tämä lupaus pakottanut heitä
luopumaan yksinvaltasuunnitelmistaan, sillä palautettuaan vanhan
järjestelmän Antoniuksella olisi runsaasti aikaa niiden toteuttamiseen,
mutta se hermostutti häntä ja sai hänet näkemään entistä selvemmin,
kuinka suuresti hänen yksinvaltaiset käsitteensä erosivat sen maan
kansanvaltaisista periaatteista, jota hän nyt koetti saada valtikkansa
alle. Hän näki, että pohja, johon tämän sodan piti alkuaan perustua,
muuttui vähitellen toiseksi. Perussyynä oli ollut Octavianuksen
karkoittaminen sen omaisuuden hallinnasta, joka kuului laillisesti
hänen pojalleen Caesarionille. Ja nyt puhuttiin vain vapaudesta,
kansanvallasta ja tasavaltalaisten laitosten palauttamisesta.

Kaikesta mielipahasta huolimatta hänellä oli kuitenkin jonkin
verran lohtua Antoniuksesta, jonka käytös oli kaikkea muuta kuin
kansanvaltaista. Hän salli ateenalaisten tunnustaa hänet jumalalliseksi
henkilöksi ja vaati, että Kleopatralle, josta hän nyt oli tavattoman
ylpeä, piti osoittaa kuninkaallisinta ja jumalallisinta kunnioitusta.
Kuningatar olikin niinä päivinä kaikkivaltias, ja vanhat kirjailijat
sanovat yksimielisesti, että Antonius oli melkein kokonaan hänen
käskettävänään. Ja koska hän oli kreikkalainen, olivat ateenalaiset
valmiit tunnustamaan hänen kaikkivaltaisuutensa. He pystyttivät
hänelle patsaan Akropoliille vähää ennen pystytetyn Antoniuksen
patsaan lähelle, tervehtivät häntä Aphroditenä, antoivat hänelle
kaikenlaisia kunnallisia kunnianosoituksia, ja tehdäkseen sen
juhlallisesti, lähettivät hänen luokseen lähetystön, jota Antonius
johti esiintyen kaupungin vapaana kansalaisena. Octaviasta, joka oli,
kuten muistettaneen, asunut Ateenassa joitakin vuosia sitten, oli
paljon pidetty, mutta Egyptin loistava pikku kuningatar, joka istui
Antoniuksen vierellä kuningasten ja ruhtinaiden neuvotteluissa, sai
hänen hiljaisen ja vakavan olemuksensa muiston pian unhottumaan. Oli
kuin hän olisi jo ollut maailman kuningatar, sillä toimien kaikkien
näiden hallitsijoiden valtiattarena, puhutellen jokaista omalla
kielellään ja viihdyttäen heitä loistavalla älyllään hän näytti
johtavan sekä heidän juhliaan että heidän neuvottelujaan.

Saatuaan kannattajansa rauhoittumaan ja erimielisyydet toistaiseksi
poistetuiksi Antonius ryhtyi tapansa mukaan huvittelemaan ja antoi pian
ateenalaisten tunnustaa hänet muodollisestikin maan päälle tulleeksi
Dionysokseksi eli Bacchukseksi. Odottaessaan päivää, jolloin Bacchusta
piti juhlittaman, hän pani kaikki kaupungin kirvesmiehet tekemään
suureen teatteriin ristikkokattoa, joka peitettiin vihreillä oksilla
ja viiniköynnöksillä, kuten tälle jumalalle pyhitetyissä luolissa
oli tapana, ja antoi näihin oksiin ripustaa sadoittain rumpuja,
fauninnahkoja ja muita Bacchukselle tunnusmerkillisiä esineitä.
Juhlapäivänä hän sitten istui ystävineen teatterin keskustassa viheriän
katoksen läpi sädehtivän ilta-auringon paisteessa ja johti Bacchukseksi
pukeutuneena hurjaa juominkia satojen hämmästyneiden ateenalaisten
katsellessa häntä istuinriveiltä. Kaupunki valaistiin pimeän tultua ja
tuhansien soihtujen ja lyhtyjen valossa Antonius mennä rymisti sitten
Akropoliskukkulalle, jossa hänet julistettiin Dionysosjumalaksi.

Antonius ja Kleopatra toimeenpanivat kumpikin monta juhlaa, ja
edellisen käytös oli usein rajua ja hänen arvolleen alentavaa. Eräässä
julkisessa tilaisuudessa hän herätti suurta pahennusta menemällä kesken
aterian Kleopatran luo ja pesemällä hänen jalkansa, toimitus, jonka
orjat aina suorittivat. Hänen sanottiin tehneen sen voittaakseen erään
vedon. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt julkisesta mielipiteestä,
ja tämä välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan oli varsinkin nyt käynyt
aivan hämmästyttäväksi. Neuvotellessaan alaistensa ruhtinaiden kanssa
hän saattoi lopettaa keskustelun ilman muuta syventymällä johonkin
Kleopatralta saapuneeseen kirjeeseen, joka oli kirjoitettu onyxi- tahi
kristallilaatalle, ja kun Furnius, eräs kuuluisa puhuja, esitti hänelle
kerran jotakin tärkeää asiaa, katkaisi hän kaunopuheisen esityksen
kiiruhtamalla ulos kuningattaren luo, näyttäen kokonaan unohtaneen,
että Furniuksen puhe oli kohdistettu juuri hänelle.

Sitten sattui eräs tapaus, joka herätti mitä suurinta levottomuutta
Antoniuksen koko puolueessa. Miehistä, jotka olivat tähän aikaan
Ateenan johtavia henkilöitä, meni kaksi Octavianuksen puolelle.
Toinen oli Titius, josta olemme jo puhuneet Sextus Pompeiuksen
vangitsemisen ja kuoleman yhteydessä, ja toinen Plancus, narri,
joka oli maalannut itsensä siniseksi ja tanssinut alasti eräässä
juhlassa Aleksandriassa, kuten olemme kertoneet. Velleius sanoo
häntä »kuningattaren katalimmaksi imartelijaksi, mieheksi, joka
oli orjaakin matelevaisempi». Sitä ajatellen ei siis lainkaan
hämmästytä, että kuningatar oli töykeä häntä kohtaan, minkä hän
selittää olleen syynä luopumiseensa. Nämä miehet olivat kumpikin
todistajina Antoniuksen testamentissa, jonka jäljennös oli talletettu
Vestan neitsyeiden huostaan, ja tultuaan Roomaan he ilmoittivat sen
sisällön Octavianukselle, joka meni heti Vestan temppeliin, anasti
asiakirjan ja luki sen joitakin päiviä myöhemmin senaatille. Monet
senaattorit pitivät toimenpidettä aivan sopimattomana, mutta olivat
siitä huolimatta uteliaita kuulemaan, mitä testamentissa sanottiin,
eivätkä siis vastustaneet sen lukemista. Ainoa kohta, josta Octavianus
saattoi nostaa hälinän, oli kuitenkin vain se, jossa Antonius määräsi,
että hänen ruumiinsa oli, jos hän kuolisi Roomassa, toimitettava,
sitten kuin se oli viety juhlasaatossa Forumin poikki, Aleksandriaan ja
haudattava Kleopatran viereen.

Nämä kaksi petturia alkoivat nyt levitellä Italiassa kaikenlaisia
halventavia juttuja Antoniuksesta ja panetella kuningatarta, jonka
he kertoivat saaneen Antoniuksen täydellisesti valtaansa juottamalla
tälle varkain — he olivat siitä varmat — jotakin lemmenjuomaa. Kun
ajattelemme, että nämä Plancuksen kaltaisten juorukellojen esittämät
syytökset kohdistuivat kaikki Antoniuksen kiintymykseen Kleopatraan,
niin huomaamme, kuinka vähään todellisuudessa supistui se, mistä
Kleopatraa voitiin moittia. Antonius, he sanoivat, oli hänen
taikavoimansa lumoissa; Antonius oli sallinut efesolaisten tervehtiä
häntä kuningattarena; Kleopatra oli pakottanut hänet lahjoittamaan
hänelle Pergamonin (eräs kaupunki Efesoksen lähellä) 200,000 teosta
käsittävän kirjaston; Antonius juopui viinistä Kleopatran pysyessä
tietysti taikuuden avulla selvänä; Antoniuksesta oli tullut hänen
orjansa, joka pesi hänen jalkansakin, ja niin edespäin. Tämmöiset
juorut olivat Kleopatran hirveästä pahuudesta sepitettyjen tarinoiden
pohjana, eikä kestä kauan, ennenkuin kuulemme häntä sanottavan »irstaan
Canopuksen porttokuningattareksi, joka tahtoi asettaa haukkuvan
Anubiin Jupiterin tilalle ja hukuttaa roomalaisen torven äänen
sistrumin helinään». [Propertius. Canopus oli egyptiläinen satama,
maineeltaan jotakuinkin nykyisen Port Saidin vertainen. Anubis oli
egyptiläinen sakaalijumala, jonka palvelus liittyi kuoleman yhteydessä
suoritettuihin menoihin.]

Antoniuksen Roomassa olevat ystävät lähettivät nyt, väestön enemmistön
vihamielisyydestä levottomina, erään Geminiuksen Ateenaan varoittamaan
johtajaansa ja ilmoittamaan hänelle, että hänet julistettaisiin pian
valtion viholliseksi. Päämajassa hänen epäiltiin kuitenkin liikkuvan
Octavian asioilla, ja sekä Kleopatra että Antonius kohtelivat häntä
sangen kylmästi. Hänelle annettiin huonoin paikka pöydässä ja kumpikin
teki hänelle alituisesti mitä purevimpia huomautuksia. Hän ei ollut
siitä ensin milläänkään, mutta kun Antonius kysyi lopulta eräänä
iltana kummankin ollessa jonkun verran juovuksissa aivan suoraan,
mitä tekemistä hänellä oli Ateenassa, hypähti Geminius paikaltaan ja
vastasi sanovansa sen sitten, kuin he olivat selviä, mutta yhden asian
hän sanoisi heti, olipa hän juovuksissa tahi selvä, että kaikki olisi
hyvin, jos vain kuningatar palaisi Egyptiin. Antonius raivostui, mutta
Kleopatra hillitsi mielensä ja vastasi ivallisesti: »Teitte hyvin,
Geminius, ilmaistessanne salaisuutenne, meidän tarvitsematta luovuttaa
teitä kiduttajalle». Päivää tahi paria myöhemmin hän purjehti tiehensä
Ateenasta ja kiiruhti takaisin Roomaan.

Samoin lähti Marcus Silanus, joka oli ollut upseerina Julius Caesarin
armeijassa Galliassa, ja hänkin kertoi Roomassa kaikenlaista Kleopatran
suuresta vallasta ja Antoniuksen pehmeydestä. Octavianuksen virallinen
sodanjulistus tuli pian sen jälkeen, mutta hän ei julistanut sotaa
Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan. Antoniukselta riistettiin siinä
kaikki toimi- ja käskyvalta, koska hän oli, selitettiin, sallinut
naisen käyttää sitä hänen sijastaan. Octavianus lisäsi, että Antonius
oli ilmeisesti juonut juomia, jotka olivat vieneet häneltä järjen, ja
että kenraaleina, joita vastaan roomalaiset tulisivat taistelemaan,
olisivat arvatenkin Egyptin hovieunukit Mardonios ja Potheinos
[samanniminen eunukki näytteli, kuten muistettaneen, tärkeätä osaa
Kleopatran nuoruudessa] ja Kleopatran kamaripalvelijattaret Iras
ja Charmion, sillä hehän olivat nyt Antoniuksen pääneuvonantajat.
Kuningattaren täytyi siten pakostakin käsittää, että hänen läsnäolonsa
päämajassa vahingoitti vakavasti Antoniuksen asiaa, mutta samalla
hän tiesi Antoniuksen voivan menetellä petollisesti häntä kohtaan,
jos hän lähtisi nyt Egyptiin, ja olihan hänellä sitäpaitsi pätevä
syy pysytellä sotatapahtumien välittömässä läheisyydessä, koska sota
oli julistettu häntä eikä Antoniusta vastaan. Saadakseen tilanteesta
Italiassa vallalle päässeen käsityksen muuttumaan Antonius lähetti
sinne suuren joukon asiamiehiä, joiden piti koettaa vaikuttaa
yleiseen mielipiteeseen hänen edukseen, ryhtyen itse valmistautumaan
lopulliseen voimainkoetukseen. Hän oli päättänyt odottaa, kunnes
Octavianus kävisi hänen kimppuunsa, osaksi sentähden, että uskoi suuren
laivastonsa kykenevän tuhoamaan vihollisen, ennenkuin se pääsisi maihin
Kreikan rannikoille, ja koska Octavianuksen joukot menettäisivät
taistelukuntoisuutensa todennäköisesti jo paljoa aikaisemmin. Sotatilan
seuraukset tulisivat hyvin pian tuntumaan Italiassa, mutta Kreikassa ja
Vähässä-Aaasiassa se tuskin aiheuttaisi mitään muutosta hintatasossa.
Egypti kykenisi yksinään luovuttamaan viljaa koko armeijan tarpeeksi,
mutta Italia joutuisi pian nälänhädän partaalle; Egyptistä saataisiin
rahaa joukkojen palkkojen säännölliseen maksamiseen, mutta Octavianus
ei tiennyt, mistä hankkia varoja. Tilanne oli Italiassa todellakin niin
vaikea ja kapinan mahdollisuus vihollisarmeijassa niin, suuri, ettei
Antonius odottanutkaan joutuvansa suurempaan maataisteluun. Hän oli
sentähden tuntenut asemansa niin turvalliseksi, että hän oli katsonut
voivansa jättää neljä legioonaa Kyreneen, neljä Egyptiin ja neljä
Syyriaan ja uskoa itäisen Välimeren koko rannikon puolustuksen sinne
tänne siroitelluille pienemmille joukko-osastoille. Hänen armeijansa
Kreikassa käsitti noin 100,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä ja
on varmasti näyttänyt riittävän suurelta, koska vihollisen armeija
oli pienempi. Octavianuksella oli ainakin 250 sotalaivaa, 80,000
jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä.

Talven lähestyessä Kleopatra ja Antonius etenivät koko armeijan
keralla Ateenasta Patraehen, johon leiriydyttiin talveksi. Patrae oli
lähellä Korintin lahden suuta Akhaian puolella ja suunnilleen noin
kolmenkymmenenkahden penikulman päässä Italian rannikosta. Laivasto
lähetettiin kauemmaksi pohjoiseen Ambracian lahteen, jossa sillä
oli väljä ja kapeasuinen satama, ja etuvartiolaivueita sijoitettiin
Korkyraan, nykyiseen Korfuun, noin yhdentoista penikulman päähän
Italiasta. Nyt seuranneen odotuksen aikana, kun talven myrskyt
tekivät sotimisen mahdottomaksi, Antonius ja Octavianus lähettivät
toisilleen monta kiivasta tiedoitusta. Joukkojen tyytymättömyydestä
ja muonituskysymyksessä esiintyneistä vaikeuksista kiusaantuneena
Octavianuksen kerrotaan kirjoittaneen Antoniukselle ja pyytäneen, ettei
Antonius pitkittäisi sotaa, vaan tulisi heti Italiaan hänen kanssaan
ottelemaan. Hän lupasi, ettei Antoniuksen maihinnousua häirittäisi,
ja sanoi ryhtyvänsä taisteluun vasta sitten, kun Antonius oli täysin
valmis kohtaamaan hänet kaikkine joukkoineen. Antonius vastasi
haastamalla Octavianuksen kanssaan kaksintaisteluun, vaikka hän olikin
jo, kuten hän huomautti, vanhanpuoleinen mies. Octavianus kieltäytyi,
minkä johdosta Antonius kehoitti häntä tuomaan armeijansa Pharsaloksen
aukeille, jossa Julius Caesar ja Pompeius olivat taistelleet lähes
seitsemäntoista vuotta sitten. Tämä tarjous evättiin samoin, ja
molemmat suuret armeijat jäivät niin ollen siihen, missä olivat,
tuijottamaan toisiinsa Joonian meren poikki.

Octavianus lähetti nyt sanan Kreikkaan ja pyysi niitä roomalaisia
senaattoreita, jotka olivat vielä Antoniuksen luona, palaamaan
Roomaan, jossa heidät otettaisiin hyvin vastaan, ja tämä kehoitus
oli varmasti monelle mieluinen, vaikka kukaan ei tohtinut sitä vielä
noudattaa. Useat näistä senaattoreista paheksuivat syvästi johtajansa
hillittömiä tapoja ja kadehtivat Kleopatran suurta vaikutusvaltaa,
joka ei näyttänyt suinkaan ennustavan hyvää tasavallan asialle. Sodan
julistaminen Kleopatraa eikä heitä vastaan oli koskenut heihin kovasti
ja tuntui vielä katkerammalta, kun saatiin kuulla, että Octavianus
oli uhratessaan tavanomaisen uhrin jumalille vihollisuuksien alkaessa
noudattanut niitä menoja, jotka tulivat kysymykseen vain silloin,
kun lähdettiin sotaan _muukalaista_ vihollista vastaan. Hän oli
seisonut, kuten Rooman vanhat tavat määräsivät, Bellonan temppelin
edessä Campus Martiuksella ylimmäisen papin puku yllään ja heittänyt
keihään kädestään merkiksi siitä, että sota oli julistettu muukalaista
vihollista vastaan.

Ambracian lahdesta alkoi samaan aikaan kuulua hälyyttäviä huhuja,
joita ei voitu salata. Varastot olivat huvenneet loppuun talven
kuluessa, ja soutajaorjien ja merimiesten keskuudessa oli alkanut
raivota kaikenlaisia tauteja, niin että heistä oli melkein kolmasosa
tuhoutunut. Saadakseen uutta väkeä tilalle Antonius oli antanut
upseereilleen käskyn pakottaa palvelukseen jokaisen, jonka he vain
saivat käsiinsä. Talonpoikia, orjia, kylväjiä, kyntäjiä, aasinajajia
ja tavallisia matkamiehiäkin raahattiin laivoihin, mutta miehistöä ei
saatu sittenkään täysilukuiseksi, niin että monet jäivät taisteluun
kelpaamattomiksi. Nämä uutiset herättivät leirissä mitä suurinta
levottomuutta, ja kun sotatoimien alkaminen tuli maaliskuussa 31 e.Kr.
talvimyrskyjen asettuessa yhä lähemmäksi, oli Patraessa monta miestä,
jotka toivoivat kaikesta sydämestään olevansa turvassa omassa maassaan.

Ensimmäisen iskun iski Octavianus lähettämällä ratsuväenosaston Kreikan
etelärannikolle hyvän ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippan johdolla.
Tämä joukko valtasi Methonen ja oli etsivinään maihinnousupaikkaa
pääarmeijalle, minkä johdosta Antonius valmistautui heti marssimaan
etelään torjumaan odotettua hyökkäystä. Mutta sillä aikaa kuin
Antoniuksen huomio oli kohdistunut tälle taholle Octavianus pujahtikin
armeijoineen Brundisiumista ja Tarentumista Korkyraan ja sieltä
mantereelle, lähtien samoamaan Epeiroksen halki Ambracian lahtea kohti,
jossa Antoniuksen huonoon kuntoon joutunut laivasto majaili. Antonius
kääntyi heti pohjoiseen mahdollisimman nopeasti ja saapui Actiumin
niemelle lahden etelärannalle melkein samaan aikaan kuin Octavianus
ilmestyi vastakkaiselle eli pohjoiselle niemelle. Oivaltaen, että
laivaston kimppuun aiottiin hyökätä, Antonius järjesti sen taisteluun
ja täytti tyhjät paikat, missä tarvittiin, legioonasotureilla, minkä
nähdessään Octavianus ei ryhtynytkään heti taisteluun. Antonius
majoittui sitten niemelleen suureen leiriin, jonne Kleopatrakin saapui
joitakin päiviä myöhemmin.




XVII. ACTIUMIN TAISTELU JA PAKO EGYPTIIN


Actiumin taistelu on antanut historioitsijoille kaikkina aikoina paljon
päänvaivaa, eikä kukaan ole kyennyt tyydyttävästi selittämään siihen
liittyneitä tapauksia ja mikä ne aiheutti. En voi hyväksyä Ferreron
esittämää älykästä teoriaa eikä ole liioin helppoa yhtyä täydellisesti
klassikkojenkaan antamiin selityksiin. Selostan tapaukset tässä luvussa
sellaisina kuin itse ajattelen niiden tapahtuneen, mutta sitä en tahdo
tietenkään väittää, että tulkintani olisi lopullisesti oikea. Lukija
voi kuitenkin verrata selityksiäni klassikkoihin, ja jos hän tekee
sen, on hän huomaava, kuten hän on jo epäilemättä huomannutkin tämän
teoksen muissa osissa, että tapahtumien ja tosiasioiden selostukset
perustuvat sinänsä kaikki näihin vanhoihin kirjailijoihin, kun taas
niitä selittävät teoriat, jotka edustavat minun omaa mielipidettäni,
ovat sen luontoisia, että niistä saadaan vapaasti väitellä.

Octavianus ei välittänyt jäädä niemelleen Antoniuksen läheiseen
naapuruuteen, vaan siirtyi armeijoineen hiukan loitommalle ja asettui
linnoitettuihin asemiin jonkun matkan päähän Ambracian lahden suusta.
Antonius vei heti osan armeijaansa suuren satamansa pohjoisrannalle,
saaden siten lahden suun kokonaan haltuunsa. Octavianuksen leirin
ympärille kohosi pian ylitsepääsemätön maavallitus, minkä lisäksi
hän rakennutti pitkän muurin leiristä Joonian meren rantaan saakka,
ettei vihollinen voisi häiritä elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden
maihintuontia, jotka oli kaikki hankittava meren takaa. Laivansa, jotka
olivat erinomaisessa kunnossa ja hyvästi miehitetyt, hän järjesti
siten, että lahden suu tuli täydellisesti saarretuksi. Antoniukselle
selvenikin pian, että hänen laivastonsa oli nyt suljettu lahteen eikä
voinut päästä avomerelle muuten kuin taistelemalla kapean väylän
joka tuumasta. Octavianus oli siten herra Joonian merellä ja Italian
kanssa jokapäiväisessä liikenneyhteydessä, jota ei niin ollen mikään
häirinnyt. Hän ei voinut kuitenkaan poistua linnoitetusta leiristä,
sillä ympäristö oli kokonaan Antoniuksen hallussa. Kun siis Octavianus
piti Antoniuksen laivastoa lahteen suljettuna, piiritti Antonius
hänen leiriään, ja kun Octavianus isännöi merellä ja tuotatti kaiken,
mitä tarvitsi, esteettömästi Italiasta, oli Antonius herrana maalla
ja sai tarvikkeensa säännöllisesti ja keskeytyksettä Kreikasta.
Näin jouduttiin kuolleeseen kohtaan, kummankaan voimatta tehdä
mitään. Minusta on selvää, että ratkaisevaan taisteluun voitiin
päästä vain kahdella tavalla. Joko oli Antoniuksen peräydyttävä
Actiumista ja houkuteltava Octavianus jäljessään Kreikkaan tahi
laivaston murtauduttava avomerelle ja pakotettava nälkäsaarrolla
Octavianus antautumaan. Monet Antoniuksen kenraalit kannattivat
edellistä menettelytapaa ja vaativat Antoniusta peräytymään, että
Octavianus saataisiin lähtemään varustuksestaan. Kleopatra näyttää
kuitenkin pitäneen saarroksen murtamista ja yliherruuden palauttamista
merellä edullisempana. Antoniuksen armeijassa oli hänen mielestään
ehkä liian monta eri kansallisuutta edustettuina, niin ettei voiton
saanti maalla voinut olla sentähden täysin varmaa, ja peräytyminen
tällä hetkellä, olipa sitten tarkoitus mikä hyvänsä, saattoi
helposti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja karkauksia. Sen sijaan hän
katsoi voivansa luottaa Egyptin laivastoon ja Antoniuksen omiin
laivoihin, jos miehistöt tehtiin täysilukuisiksi alusten lukumäärää
supistamalla, ja hän uskoi, että noin 300 laivaa kykeni suorittamaan
ulosmurtautumisen ja Octavianuksen sulkemisen vuorostaan saarroksiin.
Otaksun kuitenkin Domitius Ahenobarbuksen ja toisten vastustaneen
kiivaasti tätä ehdotusta, ja koska tilanne ei näyttänyt kärsivän tästä
toimettomuudesta, ei toistaiseksi ryhdytty mihinkään.

Jolloinkin kesäkuussa Antonius pani ratsuväenosaston vartioimaan
lahden rantoja ja estämään Octavianukselta vedensaannin, mutta
toimenpiteestä luovuttiin, kun siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Pian
senjälkeen löi petturi Titius pienen joukon Antoniuksen ratsuväkeä, ja
Agrippa kaappasi joitakin hänen laivojaan, jotka olivat risteilleet
vartiopaikoillaan lahden seutuvilla. Octavianus kuulutti nämä
menestykset Roomassa suurina ja tärkeinä voittoina, ja että hän oli
sulkenut Antoniuksen laivaston lahteen. Samalla hän lähetti asiamiehiä
Kreikkaan saadakseen väestön luottamuksen vastustajaan horjumaan, ja
nämä miehet näyttävät osittain onnistuneenkin puuhissaan.

Nämä Octavianuksen mitättömät voitot näyttävät hermostuttaneen
Antoniusta ja vaikuttaneen masentavasti armeijaan. Kleopatran on myös
täytynyt olla sangen alakuloinen niiden johdosta, sillä hiljattain oli
sattunut monta kummallista ja pahaenteistä tapausta. Eräs egyptiläinen
ennustaja oli kerran sanonut Antoniukselle, että hän sortuisi ennen
Octavianusta, ja seurattuaan miehensä nopeata rappeutumista kahden
viime vuoden kuluessa Kleopatra pelkäsi nyt, että ennustuksessa
oli todellakin perää. Ateenasta oli äsken tullut tieto, että äkkiä
noussut hirmumyrsky oli kaatanut Bacchuksen patsaan, jumalan, jota
Antonius edusti, eräästä jättiläisten taistelua esittävästä ryhmästä,
ja murskannut Fumeneen ja Attaloksen suuret patsaat, joihin oli
kumpaankin hakattu Antoniuksen nimi. Joitakin kuukausia aikaisemmin oli
salama iskenyt Herkuleen, Antoniuksen esi-isän temppeliin Patraessa,
ja melkein samaan aikaan oli eräs pieni kaupunki, jonka Antonius
oli perustanut Pisaurumin lähelle Italian itärannikolle Anconasta
pohjoiseen, tuhoutunut maanjäristyksessä. Nämä ja muut samantapaiset
pahaenteiset tapahtumat tekivät Kleopatraan hyvin masentavan
vaikutuksen ja alituiset riidat Antoniuksen ja tämän kenraalien kanssa
näyttävät hermostuttaneen hänet äärimmilleen. Kesäkuun lopussa tahi
elokuun alussa ilmestyivät sääsket alavalle maaperälle pystytetyn
leirin kiusaksi, ja kun kesän kostea helle oli muutenkin tehnyt
mielet ärtyisiksi, alettiin sotasuunnitelmista riidellä uudella
kiihkolla. Domitius Ahenobarbus, Dellius, Amyntas ja muut yllyttivät
Antoniusta peräytymään sisämaahan ja ryhtymään Octavianuksen kanssa
taisteluun, heti kuin tämä lähtisi hänen jälkeensä, mutta Kleopatra
näyttää pitäneen vieläkin saarroksen murtamista välttämättömänä ja
vaatineen epäröivää miestään tekemään sen ensiksi. Yritys oli kyllä
vaarallinen, mutta juuri se puoli viehättikin Kleopatraa enimmän.
Jos heidän laivastonsa onnistuisi tuhoamaan Octavianuksen laivaston,
olisi hän leirissään kuin satimessa. Heidän ei tarvitsisi edes odottaa
hänen antautumistaan, vaan he voisivat jättämällä kahdeksankymmentä-
tahi satatuhatta miestä vartioimaan, ettei hän pääsisi pakoon, viedä
Italiaan kaksi- tahi kolmekymmentätuhatta legioonasoturia ja vallata
tyhjän Rooman. Pääkaupungissa ei ollut yhtään senaattoria eikä mitään
varusväkeä, sillä Octavianus oli hiljattain kutsunut koko senaatin
leiriinsä antaakseen suurempaa pontta toimenpiteilleen, ja kun hänen
laivastonsa saatiin kerran hävitetyksi, ei mikään estäisi Antoniusta ja
Kleopatraa ratsastamasta Roomaan, sillä aikaa kuin hänet pakotettaisiin
Kreikassa nälkäsaarrolla antautumaan. Vain yksi meritaistelu ja Rooma
olisi heidän! Tämä oli varmasti edullisempaa kuin hidas ja vaivalloinen
peräytyminen sisämaahan.

Antonius ei saanut kuitenkaan kenraaleitaan suostumaan siihen. He
näyttivät pitäneen yritystä liian vaarallisena, ja jos he pääsisivät
voitolle, niin aikoiko Antonius marssia Roomaan Kleopatra vierellään?
Kansalaiset eivät sietäisi sitä konsanaan kaiken sen jälkeen, mitä oli
kuultu kuningattaren yliluonnollisesta vaikutusvallasta häneen. Menköön
hän takaisin Egyptiin Antoniuksen nauttimaa suosiota pilaamasta.
Kuinka Antonius voisi esiintyä maailmalle hyvänä tasavaltalaisena
kuninkaallisen Kleopatran käsivarsi kainalossaan? Egyptin laivastoa ei
sitäpaitsi tarvittaisi ollenkaan, jos tuosta meritaisteluajatuksesta
luovuttaisiin, vaan se saisi lähteä kotiinsa, jos se nimittäin
onnistuisi murtautumaan ulos. Kleopatra oli luovuttanut laivoja, mutta
sotureita tuskin nimeksikään, niin että maalla voitiin taistella hänen
avuttaankin ja niin ollen hyvällä omallatunnolla, sillä Octavianus
ei voisi enää sanoa sotivansa Kleopatraa vastaan. Rahat, jotka
Kleopatra oli hankkinut sotaretkeä varten, olivat melkein lopussa,
niin että hänestä ei ollut enää heidän asialleen mitään hyötyä.
Meritaisteluehdotus oli siis hylättävä ja kuningatar lähetettävä
laivoineen kiireesti takaisin Egyptiin, sillä siten, ja vain siten
voitiin armeijan tuskastuneet tasavaltalaiset ainekset saada jälleen
riveihin. Kleopatra oli ollut, sanoivat he, sodan johtava sielu;
Kleopatra oli hankkinut rahat; Kleopatraa vastaan oli Octavianus
julistanut sodan; Kleopatran nimi ja hänestä levitetyt valheet olivat
nostattaneet Rooman kannattamaan Octavianusta; Kleopatra se oli,
jonka sanottiin nyt johtavan yksinään koko armeijaa, ja jota kaikki
senaattorit, kuninkaat ja kenraalit raivoisasti kadehtivat. Ellei häntä
saatu lähtemään, oli koko asia mennyttä.

Antonius näyttää käsittäneen näiden väitteiden todenperäisyyden
ja luvanneen koettaa saada vaimonsa palaamaan Egyptiin ratkaisua
odottamaan, ja kun Canidiuskin, joka oli siihen saakka kannattanut
Kleopatran läsnäoloa päämajassa, kehoitti häntä nyt pyytämään
kuningatarta siirtymään syrjään taistelusta, joka oli heidän omansa,
kävi asia hänelle vielä selvemmäksi. Sentähden näyttää siltä kuin
hän olisi kehoittanut kuningatarta lähtemään, selittäen, että
onnistumisesta voitiin olla vain siinä tapauksessa varmoja.

Kleopatra oli tietysti raivoissaan. Hän ei luottanut Antoniukseen
ja näyttää sangen suuresti epäilleen, välittäisikö Antonius enää
lainkaan hänen asiastaan voiton saatuaan. Hän epäili sitäkin,
tulisiko Antonius lainkaan pääsemään voitolle. Tämä oli nyt vain
raunio entisestään, sillä liian vilkas eläytyminen Bacchuksen osaan
oli turmellut hänen hermonsa ja luonteensa. Hänellä ei ollut enää
sitä tarmoa ja päättäväisyyttä, jota tarvittiin yksinvaltaisen
valtaistuimen perustamiseen Roomaan, ja Kleopatra tunsi, että hänen
poikansa Caesarion saisi hänestä sangen surkean edustajan, vaikka
hän nyt onnistuisikin voittamaan Octavianuksen. Käytettyään hänen
laivojaan ja rahojaan niin kauan kuin niitä riitti Antonius voisi
hylätä hänen asiansa, ja se seikka, että he taistelivat Caesarin
pojan ja perillisen oikeuksien puolesta, mikä oli jo nyt joutunut
taustalle, voisi tulla syrjäytetyksi ainiaaksi. Miehensä jättäminen
tällä kohtalokkaalla hetkellä on hänestä täytynyt tuntua hulluudelta.
Estääkseen enemmät karkaamiset Antonius todennäköisesti ilmoittaisi
heti, kun hän oli kääntänyt selkänsä, olevansa periaatteiltaan
tasavaltalainen, minkä lisäksi hän voisi, juomisesta veltostunut kun
oli, sotkea asiat niin auttamattomasti, ettei hän saattaisi peruuttaa
kansanvaltaisia lupauksiaan konsanaan. Koska hän, Kleopatra, oli
huonoissa väleissä hänen kenraaliensa kanssa, saattoi Antonius sanoa
heille heti, ettei Kleopatra merkinnyt hänelle kerrassaan mitään,
vaan että hän oli valmis vaikka eroamaankin hänestä voiton varmuuden
takia. Olihan kyllä ilmeistä, että Antonius oli kiintynyt häneen ja
turvautui häneen kaikissa asioissa, näyttäen aivan avuttomalta ilman
häntä, mutta Kleopatra tiesi kokemuksestaan, että hänen kunnianhimonsa
saattoi olla rakkautta voimakkaampi. Sentähden hän kieltäytyi jyrkästi
lähtemästä, ja Antonius oli liian hyväluontoinen ruvetakseen käyttämään
pakkokeinoja.

Tämä keskustelu näyttää kuitenkin johtaneen siihen, että Antonius
päätti murtaa saarroksen mahdollisimman pian ja riistää Octavianukselta
kaikki paon mahdollisuudet sulkemalla hänet leiriinsä. Jos hän
voittaisi Octavianuksen laivaston, olisi hän ainakin avannut tien
Kleopatralle, joka voisi silloin purjehtia laivoineen kenenkään
häiritsemättä takaisin omaan maahansa. Hän kiiruhti laivojensa
miehittämistä ja lähetti Delliuksen ja Amyntaksen Trakiaan hankkimaan
lisää ratsuväkeä. Kleopatra osoitti hänelle, että heidän leirinsä oli
äärimmäisen epäterveellisellä paikalla. Joukoista menehtyisi paljon
sotilaita malariaan, ellei niitä siirrettäisi muualle, ja hän näyttää
kehoittaneen Antoniusta muuttamaan koko leirin lahden pohjoisrannalle,
jossa armeija pääsisi terveellisempiin oloihin ja voisi pitää
Octavianusta paremmin silmällä heidän valmistautuessaan meritaisteluun.
Domitius Ahenobarbus vastusti tähän taisteluun ryhtymistä yhtä
kiivaasti kuin ennenkin, ja nähtyään, ettei Kleopatra tulisi
poistumaan päämajasta, vaan saisi ehdotuksensa saarroksen murtamisesta
hyväksytyksi ja heidän suunnitelmansa sisämaahan peräytymisestä
kumotuksi, hän ei voinut enää jäädä samaan leiriin kuningattaren
kanssa. Mennen eräälle alukselle, kuten hän sanoi terveytensä takia,
hän pujahti Octavianuksen puolelle ja tarjosi tälle palvelustaan. Hän
ei saanut kuitenkaan iloita valintansa onnellisista seurauksista, sillä
sairastuttuaan kuumeeseen jo Actiumissa ollessaan hän kuoli, ennenkuin
samanniminen taistelu taisteltiin.

Hänen lähtönsä, joka sattui todennäköisesti elokuun alussa, oli
raskas isku Antoniukselle, joka näyttää syyttäneen siitä vaimoaan,
ollen epäilemättä aivan oikeassa. Hän vaati nyt päättäväisemmin
kuin ennen Kleopatraa poistumaan päämajasta ja palaamaan Egyptiin,
mistä oli seurauksena ankara riita, jota kesti arvatenkin niin kauan
kuin he vielä viipyivät Kreikassa. Minusta näyttää, että kuningatar
kieltäytyi ensin jyrkästi ja syytti Antoniuksen tahtovan päästä hänen
asiastaan erilleen. Hän on ehkä pilkaten huomauttanut, että heidän
välinen sopimuksensa ja egyptiläisroomalaisen valtakunnan suunnitelmat
oli tehty siihen aikaan, jolloin Antonius oli katkaissut välinsä
melkein kokonaan Rooman kanssa ja tarvitsi rahallista apua, mutta nyt
hänellä oli neljäsataa kunnioitettavaa tasavaltalaista senaattoria
mielipiteisiinsä vaikuttamassa, ja piti tällä hetkellä heidän
kannatustaan epäilemättä paljoa tärkeämpänä kuin hänen, Kleopatran,
antamaa tukea. Antonius oli pettänyt hänet kerran ennenkin, eikä häntä
ihmetyttäisi lainkaan, jos nyt kävisi samoin.

Hänen suuttumuksensa, epäluulonsa ja mielipahansa tuntuivat
Antoniuksesta varmasti hyvin raskailta ja hän olisi ehkä antanut
jälleen perään, ellei leirissä olisi sattunut kolme uutta
karkaamistapausta. Ilmeisesti kadehtien Kleopatran suurta valtaa
Paphlagonian kuningas meni Octavianuksen puolelle ja kertoi siellä
Antoniuksen leirissä vallitsevasta epäsovusta. Toiset, eräs Quintus
Postumius-niminen roomalainen senaattori ja eräs arabialainen
päällikkö Emesasta, nimeltä Iamblichus, saatiin kiinni ja surmattiin
niiden kauhistuttamiseksi, jotka ehkä aikoivat myös karata vihollisen
puolelle. Toinen revittiin kappaleiksi ja toinen kidutettiin
kuoliaaksi. Octavianuksen asia sai joka päivä yhä enemmän kannatusta
Antoniuksen joutuessa yhä purevamman pilkan kohteeksi Egyptin pikku
kuningattaren takia, joka näytti johtavan kaikkia hänen neuvottelujaan
ja saaneen hänet pelkäämään vihaansa. Octavianuksen soturit alkoivat
käydä rohkeiksi ja julkeiksikin. Kun Antonius meni kerran erään
upseerin seurassa alas satamaan vallien suojassa, jotka oli luotu
tien kahdenpuolen, oli joitakin vihollissotureita kavunnut muurin yli
ja asettunut väijyksiin tielle. Kimppuun käydessään he sieppasivat
kuitenkin erehdyksessä upseerin Antoniuksen asemesta, joka pelastui
nopeasti pakenemalla.

Hermostuneena suunnasta, johon tapahtumat alkoivat kehittyä, Antonius
vaati jälleen kuningatarta palaamaan Egyptiin, ja hänen moitteensa
ja nuhteensa vaikuttivat lopulta, että Kleopatra päätti lähteä ja
ottaa laivastonsa mukaansa. Tehtyään tämän päätöksen hän näyttää
kohdelleen Antoniusta äärimmäisen vihamielisesti, niin että Antonius,
hermostunut kun oli, alkoi pelätä kuningattaren voivan vaikka tappaa
hänet. Hänen silmänsä näyttivät aivan liekehtivän vihasta, kun hän
katsoi Antoniukseen, ja halveksiminen, jota hän nyt tunsi miestään
kohtaan, näkyi kasvojenilmeessäkin. Antonius näyttää kartelleen
häntä kuin pahuutta tehnyt poika ja sanoneen ystävilleen uskovansa,
että Kleopatra saattaisi murhata hänet vihassaan. Kuullessaan siitä
Kleopatra päätti antaa hänelle opetuksen, jota hän ei unohtaisi.
Eräänä iltana heidän syödessään illallista hän käski täyttää maljansa
samasta astiasta, josta oli tarjoiltu kaikille, ja maisteltuaan
viiniä hän ojensi maljan Antoniukselle ikäänkuin sovinnon merkiksi.
Antonius vei maljan kiihkeästi huulilleen ja oli juuri painamaisillaan
huulensa samaan kohtaan, josta kuningatar oli juuri juonut, kun
Kleopatra, ikäänkuin tehdäkseen eleensä rakastettavammaksi, irroitti
kukkakiehkuran tukastaan ja kastoi sen viiniin. Antonius vei maljan
huulilleen, mutta Kleopatra löi sen samassa hänen kädestään, sanoen,
että viini oli myrkytettyä. Antonius väitti hänen erehtyneen, koska
hän oli juuri juonut itse samasta maljasta, mutta Kleopatra selitti
kylmästi, että kukkakiehkura, jonka hän kastoi viiniin ojennettuaan
maljan Antoniukselle, oli myrkytetty. Hän oli tahtonut tällä tavalla
osoittaa Antoniukselle, kuinka turhaa tämän oli pelätä henkeään, sillä
jos hän, Kleopatra, olisi todellakin ajatellut jotakin sellaista, olisi
hän voinut tehdä sen milloin hyvänsä yhtä viekkaasti. »Olisin voinut
surmata sinut milloin hyvänsä», hän sanoi, »jos olisin tullut toimeen
ilman sinua».

Kuvittelen kuningattaren käyttäytyneen sen jälkeen hyvin kopeasti ja
ylenkatseellisesti ja pitäneen Antoniuksen vaatimusta, että hänen oli
lähdettävä, luottamuksen rikkomisena. Sisimmässään hänen on kuitenkin
täytynyt pelätä, että Antonius saattaisi todenteolla hylätä hänet,
ja huoli siitä, miten hänen maalleen ja suvulleen lopulta kävisi,
on varmasti kalvanut hänen sydäntään yötä päivää, mutta Antoniusta
kohtaan hän näyttää osoittaneen vain kylmyyttä ja ylenkatsetta,
tehden siten hänen olonsa kurjaakin kurjemmaksi. Antonius ei tohtinut
kuitenkaan muuttaa hänen lähdöstään tekemäänsä päätöstä, sillä hän
näyttää ilmaisseen salaisuutena joillekin senaattoreille, että
Kleopatra oli luvannut poistua, mikä oli jo suuresti asettanut leirissä
kauan vallinnutta mieltenkuohua. Olen sitä mieltä, että Antonius ja
Kleopatra olivat sopineet seuraavasta suunnitelmasta. Kun Octavianus
oli saarrettu niin tehokkaasti, että hänen oli mahdotonta päästä ulos
leiristään, miehitettäisiin kaikki lahdessa olevat merikelpoiset
alukset Antoniuksen valiosotureilla, saarros murrettaisiin ja
Octavianuksen laivasto hävitettäisiin. Heti kuin se oli tehty,
hyökättäisiin sekä meritse että maitse Octavianuksen kimppuun,
ja ottaen sitten Egyptin laivaston mukaansa Kleopatra purjehtisi
Aleksandriaan Antoniuksen mennessä yksin Roomaan.

Tämä suunnitelma oli minun mielestäni ainoa keino, jolla Antoniuksen
armeija saattoi vapautua Egyptin vaikutusvallasta. Jos Kleopatran
olisi pitänyt mennä maitse Vähän-Aasian ja Syyrian kautta omalle
maalleen, olisi hänen peräytymisensä tulkittu kaikissa maissa, joiden
läpi hän kulki, paoksi ja aiheuttanut heti pakokauhua ja kapinoita
Egyptin laivaston jäädessä kuitenkin Ambracian lahteen osoittamaan
läsnäolollaan, että Kleopatra ja hänen Egyptinsä olivat yhä sodan
päätekijät. Jos taas kuningatar peräytyisi meritse laivoineen,
avaisi meritaistelu, jolla saarros piti murrettaman, hänelle tien.
Tasavaltalaisten vaatimus, että kuningattaren oli palattava omaan
maahansa, ja Kleopatran oma itsepintainen ehdotus, että sota oli
ratkaistava meritaistelulla, saivat siten kilvan Antoniuksen siihen
vakaumukseen, että hänen oli parasta panna kaikki meritaistelun varaan,
voitostaan varmana.

Kun siitä oli sovittu, ilmoitti Antonius armeijalle, että saarros
murrettaisiin elokuun 29 p., mutta sen, että egyptiläiset laivat
lähtisivät tiehensä heti taistelun jälkeen, saivat tietää vain
muutamat harvat. Laivojen joukossa oli paljon sellaisia, jotka olivat
taisteluun kelpaamattomia ja vailla tarpeellista miehistöä, minkä
tähden Antonius käski polttaa ne, sillä vihollinen saattoi anastaa
ne, sillä aikaa kuin hän risteili Joonian merellä, ja hyötyä niistä,
vaikka ne olivatkin hänelle itselleen arvottomat. Kuusikymmentä parasta
egyptiläistä alusta ja ainakin kolmesataa [Vanhojen kirjailijoiden
ilmoittamat lukumäärät ovat hyvin ristiriitaisia, mutta Plutarkhos
sanoo Octavianuksen ilmoittaneen vallanneensa kolmesataa laivaa.] muuta
laivaa varustettiin taisteluun, ja on selvää, ettei egyptiläisten
ajateltua lähtöä ollut helppo pitää salassa näiden valmistusten aikana.
Kleopatran kuudenkymmenen laivan täytyi saada pitää suuret purjeensa
päästäkseen meren poikki, ja kun purjeita ei otettu tavallisesti
taisteluun, annettiin koko laivastolle käsky ottaa kaikki purjeet
mukaan, ettei egyptiläisten laivojen varustautumista pitkälle matkalle
huomattaisi. Antonius selitti, että purjeita tarvittaisiin vihollista
takaa-ajettaessa. Toinen pulma oli siinä, miten Kleopatran tavarat
ja kalleudet, hopeat, kullat ja jalokivet, saataisiin kaikessa
hiljaisuudessa laivalle, mutta siitä selviydyttiin lopulta siten, että
ne laivattiin pimeän tultua huomiota herättämättä.

Kenraaleista, jotka eivät älynneet, että Antonius pakotettiin tähän
meritaisteluun niiden toimesta, jotka tahtoivat vapauttaa hänen
puolueensa egyptiläisistä, olivat monet jyrkästi vastustavalla
kannalla, ja eräs jalkaväen upseeri pyysi kerran monia arpiaan
osoittaen Antoniusta taistelemaan maalla. »Kenraali», lausui hän,
»millä ovat haavamme ja miekkamme sinua niin pahoittaneet, että
tahdot nyt luottaa lahoneisiin lautoihin? Anna egyptiläisten ja
foinikialaisten tapella merellä, mutta johda sinä meitä maalla, jossa
tiedämme kuolla missä seisomme, tahi voittaa». Antonius ei vastannut,
vaan viittasi kädellään, ikäänkuin kehoittaen häntä olemaan hyvällä
mielellä.

Elokuun 28 p. vietiin kaksikymmentätuhatta legioonasoturia ja
kaksituhatta jousimiestä laivoihin [Ei noihin kuuteenkymmeneen
egyptiläiseen laivaan, kuten Plutarkhos sanoo. Siinä hän on ilmeisesti
erehtynyt, minkä näkee heti laivojen lukumäärästäkin.] seuraavan päivän
taistelua varten. Laivat olivat paljoa suurempia kuin Octavianuksen,
joukossa joitakin kymmensoutujakin, niin että voitto näytti aivan
varmalta. Seuraava päivä oli kuitenkin niin myrskyinen ja merenkäynti
niin ankara, että taistelu oli siirrettävä tuonnemmaksi. Myrsky
raivosi sellaisella voimalla, ettei saarroksen murtamisesta voinut
olla puhettakaan neljään päivään, pannen siten, kuten ilmeni, kaikkien
asianomaisten kärsivällisyyden mitä kovimmalle koetukselle. Kaksi
vaikutusvaltaista kenraalia, Dellius [se, että Dellius tiesi jotakin
taistelusuunnitelmasta, todistaa hänen karanneen tällöin, kuten Ferrero
on osoittanut] ja Amyntas, kävivät viivytyksestä niin levottomiksi,
että he karkasivat Octavianuksen puolelle, edellinen vieden mukanaan
kaksituhatta galatalaista ratsumiestä. Dellius oli todennäköisesti
kuullut huhuja Kleopatran lähtöaikeista ja tiesi myös kertoa jotakin
taistelusuunnitelmasta Octavianukselle. Myöhemmin hän selitti pakonsa
johtuneen osaksi Kleopatran pelosta, koska hän uskoi suututtaneensa
kuningattaren huomauttaessaan kerran, että Antoniuksen ystävät saivat
tyytyä hapanviiniin, kun sitävastoin Sarmentoskin, Octavianuksen
delicia eli palvelija, joi falernolaista viiniä. Voi hyvin ymmärtää,
kuinka syvästi tämä viittaus, että rahat ja varastot alkoivat olla
loppumaisillaan, on närkästyttänyt Kleopatraa, varsinkin kun asiat
olivat todellakin sillä kannalla.

Syyskuun 1 p. myrsky asettui, ja illan tultua Antonius kierteli
laivalta toiselle miehiä rohkaisten. Octavianus, jolle Dellius oli
selostanut tietonsa, valmistautui myös taisteluun, vieden kahdeksan
legioonaa ja viisi pretorianikohorttia laivoihinsa, joita näyttää
olleen enemmän kuin Antoniuksella. Kooltaan ne olivat kyllä paljoa
pienempiä.

Syyskuun toisen päivän aamu oli tyyni, ja Octavianuksen sukkelat
alukset järjestäytyivät jo varhain Ambracian lahden edustalle noin
kilometrin päähän sen suusta, jossa ne olivat kummankin armeijan
näkyvissä. Ne jaettiin kolmeen osastoon, joista Agrippa komensi
vasemmanpuoleista, Lucius Arruntius keskimmäistä ja Octavianus
oikeanpuoleista. Puolipäivän tienoilla alkoivat Antoniuksen suuret
sotalaivat liukua ulos satamasta kummallekin rannalle sijoitettujen
joukkojen ja sotakoneiden turvissa. Octavianuksen mielestä näyttää
olleen vaikeata käydä niiden kimppuun salmessa, minkä tähden hän
peräytyi merenselälle ja antoi siten viholliselle tilaisuuden
järjestäytyä taisteluun. Se oli pian tehty, ja jakautuen kuten
vastustajakin kolmeen osastoon laivasto alkoi edetä vihollista kohti.
Kleopatran johtamat kuusikymmentä egyptiläistä laivaa lähtivät viimeksi
lahdesta ja järjestäytyivät keskustan taakse.

Antonius näyttää sopineen Kleopatran kanssa, että tämän laivojen tuli
auttaa häntä parhaansa mukaan taistelussa ja kääntää keulansa Egyptiä
kohti vasta sitten, kun voitto oli saatu. Hän aikoi epäilemättä nousta
kuningattaren lippulaivalle taistelun lopulla sanoakseen hänelle
jäähyväiset. Myöhemmistä tapauksista päättäen he olivat eronneet
aamulla riidassa ja katkeruudessa. Kuvittelen Kleopatran sanoneen
miehelleen vielä kerran, kuinka vastenmielistä hänen oli lähteä, ja
osoittaneen, kuinka vähän hän luotti mieheensä. Hän oli valittanut
elämänsä kurjuutta ja pettymystensä katkeruutta, syyttänyt Antoniusta
uskottomuudesta hänen asiaansa kohtaan ja sanonut häntä raukaksi ja
petturiksi. Vihan vimmassaan hän on voinut sanoa lähtevänsä ilolla,
huomattuaan, kuinka täydellisesti Antonius oli joutunut rappiolle,
ja siinä toivossa, ettei hänen tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan
enää milloinkaan. Kuvittelen, että hänen syytöksensä olivat saaneet
Antoniuksen latelemaan katkeria soimauksia; ja he olivat lähteneet
kumpikin lippulaivalleen purevat sanat huulillaan ja raivo sydämessään.
Antonius, joka oli luonteeltaan aina poikamainen, hetkellinen ja
katumukseen herkkä, ei ole kuitenkaan voinut suhtautua tyynesti näin
katkeraan kohtaukseen naisen kanssa, josta hän todella piti, vaan
hänen on täytynyt jo taisteluun mennessään tuntea kiihkeätä halua
pyytää häneltä anteeksi. Jos ymmärrän hänet oikein, oli ajatus, että he
eroaisivat toisistaan tällä tavalla vihassa ja katkeruudessa, hänestä
kaamea, ja ollen todennäköisesti jonkin verran juovuksissa hän heltyi
melkein kyyneliin ajatellessaan tulevaa yksinäisyyttään. Se ehkä
ilahdutti hiukan hänen mieltään, että taistelu olisi todennäköisesti
voitettu, silloin kun hän tapaisi kuningattaren ensi kerran, tulisi
hänen luokseen voittajana — teatraalinen tilanne, joka viehätti hänen
näyttelijänvaistojaan, mutta sillävälin arvelen hänen tunteneen olonsa
yhtä kurjaksi kuin kuka hyvänsä nuori sulhasmies, joka on riidellyt
lemmittynsä kanssa.

Taistelu alkoi Antoniuksen vasemman sivustan etenemisellä, johon
Agrippa vastasi kiertoliikkeellä. Silloin lähtivät Antoniuksen
toisetkin osastot liikkeelle, ja taistelu laajeni yleiseksi.

»Kun he kohtasivat toisensa», kirjoittaa Plutarkhos, »eivät laivat
soutaneet toistensa päälle murskatakseen ja laitoja puhkoakseen, sillä
Antoniuksen alukset eivät päässeet suuruutensa takia niin kovaan
vauhtiin, että isku olisi ollut tehokas, ja Octavianuksen laivat
varoivat taas hyökkäämästä keula keulaa vasten Antoniuksen alusten
kimppuun, joiden kokat oli lujitettu vaskella ja varustettu tukevilla
vaskipiikeillä, välittämättä liioin yrittää puhkaista niiden kylkiä,
jotka oli vahvistettu raskailla, nelikulmaisiksi veistetyillä ja
toisiinsa rautapulteilla kytketyillä hirsillä niin lujasti, että
keulat olisivat varmasti pirstoutuneet niitä vasten. Siten taistelu
muistutti maataistelusta, tahi tarkemmin sanoen linnoitetun paikan
puolustamisesta hyökkääjää vastaan, sillä Antoniuksen joka laivan
ympärillä oli aina kolme neljä Octavianuksen alusta, joiden miehistöt
kävivät päälle keihäillä ja nuijilla, tulenheittovehkeet apunaan.
Antoniuksen soturitkin käyttivät katapultteja lingotessaan kiviä
puisista torneistaan».

Taistelu raivosi kolme tahi neljä tuntia ja Antoniukselle ja
Kleopatralle alkoi vähitellen selvetä se kaamea totuus, että
Octavianuksen pienet alukset pääsisivät voitolle. Antoniuksen
lippulaiva oli joka taholta niin kiinteässä puristuksessa ja hänellä
itsellään sentähden niin paljon tekemistä, ettei hän joutanut
ajattelemaan selvästi. Mutta kun hänen laivansa syttyivät toinen
toisensa jälkeen palamaan, upposivat tahi vallattiin, näyttää epätoivo
alkaneen hiipiä hänen sydämeensä. Jos hänen laivastonsa voitettaisiin
ja hävitettäisiin, kestäisikö hänen armeijansa? Tämän kysymyksen on
täytynyt kaikua hänen mielessään, kun hän seurasi pelolla ja tuskalla
sekasortoista taistelua ja kuunteli aseiden kalsketta ja taistelijoiden
huutoja ja kiljahduksia. Kleopatra oli ehkä sillä aikaa, jouduttuaan
liian lähelle vihollista, karkottanut Octavianuksen tunkeilevat
purret hetkeksi lippulaivansa ympäriltä ja siirtynyt paikkaan, josta
hän näki tilanteen kaikessa laajuudessaan. Hän seurasi yltyvällä
kauhulla Antoniuksen lippulaivan ympärillä riehuvaa taistelua ja
kuunteli vihollisen riemuhuutoja, kun joku suuri laiva vallattiin tahi
sytytettiin tuleen. Hänen oma laivastonsa oli todennäköisesti myös
joutunut kärsimään paljon vahinkoa, vaikka hänen miehensä lienevät
tuskin hyökänneet yhtä rohkeasti kuin Antoniuksen väki. Katsellessaan
eteensä leviävää tyrmistyttävää näkyä hän ei ole voinut epäilläkään,
etteikö Octavianus ollut voittanut heitä, ja hänen on täytynyt pelätä
sitäkin, että Antonius kaatuisi tahi joutuisi vangiksi. Tuska ja
epäilykset, jotka olivat kiusanneet hänen ylenmäärin rasittunutta
mieltään näinä viimeksi kuluneina viikkoina hänen koettaessaan
päästä selville, miten Antonius suhtautuisi hänen ja hänen poikansa
Caesarionin asiaan, väistyivät sen vielä kaameamman ajatuksen
tieltä, ettei Antonius saisi enää milloinkaan tilaisuutta osoittaa
uskollisuuttaan, sillä nyt ja juuri tällä paikalla hänen uransa
päättyisi. Antoniuksen ryhdittömyydestä aiheutunut katkeruus, hänen
luonteensa yhä enenevästä veltostumisesta johtunut ylenkatseentunne
ja hänen yltyvän hillittömyytensä synnyttämät epäilykset, oliko
hänestä enää päälliköksi, yhtyivät nyt järkyttäväksi vakaumukseksi,
ettei mikään voinut enää pelastaa häntä tappiosta ja perikadosta.
Antonius oli käskenyt hänen palata Egyptiin, lähteä laivoineen tiehensä
taistelun lopulla. Hänestä tämä loppu näytti olevan jo näkyvissä. Lähtö
ei tullut kuitenkaan tapahtumaan varman voiton merkeissä, eikä hänen
suotu viedä Aleksandriaan ilosanomaa vastustajansa tuhoutumisesta
sen häpeän peitteeksi, että hänet oli karkoitettu miehensä luota,
vaan hän purjehtisi nyt tiehensä tappiolle joutuneena ja riistäytyisi
pakenemalla erilleen miehestä, joka oli, sen sijaan että olisi
taistellut hänen puolestaan, käynyt hänelle haitalliseksi.

Myöhään iltapäivällä, kun taistelu oli todellisuudessa vielä
ratkaisematta, vaikka Antoniuksella ei ole voinut olla masentuneen
Kleopatran mielestä enää mitään voiton mahdollisuutta, alkoi
kovasti tuulla, ja tuuli puhalsi valloittamatta jääneen Rooman
suunnalta suoraan kaukaista Egyptiä kohti. Merenkäynti kiihtyi ja
hänen lippulaivansa kylkiä jymisyttävät aallot lisäsivät ympärillä
riehuvan taistelun sekasortoa. On kuin hänen mieleensä olisi äkkiä
välähtänyt, kun hän tunsi vihurin kasvoillaan, että nyt oli lähdönhetki
tullut. Antonius oli käskenyt kiivain sanoin hänen mennä; miksi hän
sitten odottaisi? Vielä hetkinen, ja Antonius olisi todennäköisesti
kaatunut tahi joutunut vangiksi, ja hänetkin otettaisiin vangiksi
saadakseen kulkea häpeässä ja alennuksessa Kapitoliumille, jossa hän
oli kuvitellut istuvansa hallitsijan valtaistuimella. Hän maksaisi
miehelleen tämän omalla rahalla, hylkäisi Antoniuksen kuten Antonius
oli hylännyt hänet. Hän ei jäisi hänen luokseen odottamaan häviötä.
Vaikka Antonius olikin viinin tylsistyttämä, oli hän itse vielä täysin
elinvoimainen. Hän nousisi vastoinkäymistensä yläpuolelle, kuten hän
oli aina ennenkin noussut. Hän jättäisi Antoniuksen ainiaaksi ja
aloittaisi vielä kerran alusta. Valtaistuinta ei riistettäisi häneltä
yhdellä iskulla. Nyt hän tottelisi Antoniuksen käskyä ja lähtisi,
mutta kaukaisessa Egyptissä hän koettaisi jälleen pyrkiä samaan
päämäärään, sukunsa ja maansa pysyväiseen valtaansaattamiseen, joka oli
osoittautunut niin vaikeaksi tehtäväksi.

Tehtyään tämän päätöksen hän käski antaa lähtömerkin hajaantuneille
laivoilleen ja viiletti täysin purjein myötätuuleen suoraan
taistelijoiden lomitse pahoin runneltu laivastonsa kintereillään.
Antonius näyttää samaan aikaan karkoittaneen päälletunkevat kaleerit
lippulaivansa ympäriltä, niin ettei mikään estänyt häntä näkemästä
kuningattaren lähtöä. Hänen on täytynyt hätääntyä suunniltaan — vihan,
epätoivon ja katumuksen hulvahtaessa hänen sekasortoiseen mieleensä
kaikkinielevänä laineena. Kleopatra jätti hänet oman onnensa nojaan,
totellen käskyä, jota ei olisi pitänyt milloinkaan antaa; hän ei
näkisi enää kuningattaren kasvoja. Kaikki se sulous, tenho ja kauneus,
jonka lumoissa hän oli ollut ja oli vieläkin, otettaisiin nyt häneltä
pois, ja hän saisi yksin kohdata varman tappion kaikki kauhut. Hän
oli viime aikoina luottanut Kleopatraan niin ehdottomasti, että nuo
poistuvat laivat saivat hänen samean mielensä kauhistumaan. Hän ei
voinut sitäpaitsi kestää sitä, että Kleopatra jättäisi hänet sanomatta
sanaakaan jäähyväisiksi, ja että hänen säälimätön häikäilemättömyytensä
ja kiukkunsa olisivat Kleopatran viimeinen muisto hänestä. Ei!
Kleopatra ei saanut lähteä, ennenkuin oli leppynyt ja antanut anteeksi.
Hänen täytyi kiiruhtaa hänen jälkeensä, ellei muun takia, niin
nähdäkseen vielä kerran hänen kasvonsa. Ja mitäpä siitä, ellei hän
palaisikaan taisteluun? Hän oli niin tuskissaan ja masentunut, ettei
hän nähnyt toivon pilkahdustakaan ympärillä riehuvassa taistelussa.
Häpeä ja perikato tuijottivat häntä vastaan, ja kuta pikemmin hän
pakeni tappion kauhuista, sitä parempi hänelle itselleen.

»Ja nyt Antonius osoitti koko maailmalle», sanoo Plutarkhos, »ettei
hän toiminut enää siten kuin sotapäällikön ja miehen olisi ollut
toimittava, ei edes oman harkintakykynsä mukaisesti; ja sen, mitä
oli kerran sanottu leikillä, että rakastavaisen sielu elää lemmityn
ruumiissa, hän todisti vakavaksi totuudeksi. Sillä nähdessään
Kleopatran laivojen purjehtivan pois hän hylkäsi heti kaikki ne, jotka
taistelivat ja kuolivat hänen puolestaan, ja seurasi häntä, ikäänkuin
hän olisi syntynyt Kleopatraan eroittamattomasti kuuluvaksi osaksi,
jonka täytyi olla mukana, mihin ikinä Kleopatra menikin».

Hän huusi yhden nopeimmista kaleereistaan laivansa kylkeen, hyppäsi
siihen ja käski kapteenin kiiruhtaa Kleopatran lippulaivan jälkeen
mahdollisimman nopeasti, otettuaan mukaansa vain kaksi seuralaista,
Aleksanteri Syyrialaisen ja erään Scelliaksen. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin hänen kaleerinsa, joka oli viisisoutu, saavutti pakenevat
egyptiläiset, jolloin Kleopatra sai kuulla, että Antonius oli seurannut
häntä ja poistunut taistelusta. Voi kuvitella, miltä hänestä tuntui.
Hänen miehensä lähtö oli siis ratkaissut taistelun ja riistänyt
Antoniuksen miehiltä viimeisenkin voiton toiveen. Antonius itse oli
nyt kukistunut ja voitettu mies, ja paras asia, jota hän saattoi enää
toivoa, oli pikainen kuolema, mutta hän, Kleopatra, ei ollut pääsevä
hänestä niin helposti. Antonius takertui häneen loppuun saakka,
eikä hän kykenisi milloinkaan ravistautumaan irti hänestä, vaan
Antonius veisi hukkuessaan hänetkin mukanaan. Antonius oli kuitenkin
hänen miehensä, jota hän ei tahtonut hylätä tappion hetkellä, kuten
Antonius oli aikonut tehdä hänelle voiton saatuaan, minkätähden hän
antoi Antoniukselle merkin tulla laivalle. Sen tehtyään hän sulkeutui
kajuuttaansa ja kieltäytyi näkemästä ja puhuttelemasta häntä. Antonius
oli kannelle päästyään liian hämmentynyt vaatiakseen, että hänet
oli vietävä kuningattaren luokse, ja liian kurjassa mielentilassa
toivoakseen Kleopatran tulevan puhuttelemaan häntä. Hän kulki kuin
unessa laivan keulaan, istuutui sinne ja painoi kasvonsa käsiinsä,
sanaa virkkamatta.

Siten kului joitakin tunteja, mutta pimeän tultua alkoi takaapäin
kuulua monen kaleerin airojen loisketta, ja hetkisen kuluttua ilmestyi
lähimmän aluksen hahmo pimeydestä. Laivalla syntynyt hälinä ja veden
yli kajahtelevat huudot havahduttivat Antoniuksen mietteistään. Hän
näyttää ensin ajatelleen, että takaa-ajavat laivat toivat hänelle
sanomia Actiumista — hänen laivastonsa oli ehkä päässyt sittenkin
voitolle. Kapteeni sai häneltä sentähden käskyn kääntyä tulijoita
vastaan ja olla valmis taistelemaan, jos ne osoittautuisivat
vihollisiksi. Seisoen kokassa Antonius huusi pimeään: »Ken seurailee
Antoniusta?» Ääni vastasi: »Eurycles, Lachareen poika, joka on tullut
kostamaan isänsä kuoleman!» Antonius oli mestauttanut Lachareen
rosvoudesta, vaikka hän kuuluikin Peloponnesoksen ylhäisimpään
perheeseen, ja hänen poikansa oli varustanut omalla kustannuksellaan
kaleerin ja vannonut kostavansa. Eurycleen nähtiin seisovan laivansa
kannella ja heiluttavan keihästä, ikäänkuin aikoen juuri heittää, mutta
samassa hänen aluksensa törmäsi — peränpitäjä oli todennäköisesti
erehtynyt pimeässä — hirveällä voimalla erääseen toiseen egyptiläiseen
laivaan, joka purjehti lippulaivan vierellä. Kaleeri pyörähti ympäri
iskun voimasta, ja Kleopatran laiva pääsi pakenemaan pimeyden ja
yhteentörmäyksestä johtuneen sekasorron suojassa. Toinen alus
vallattiin ja sen mukana Kleopatra menetti paljon kultaesineitä ja
muita kalleuksia, jotka hänen piti viedä takaisin Egyptiin.

Kun vaarasta oli päästy, istuutui Antonius jälleen keulaan eikä
liikkunut sieltä kolmeen päivään. Hän istui tunnin toisensa jälkeen
merelle tuijottaen, kädet toimettomina ristissä rinnan yli ja mieli
epätoivosta tylsänä. Hän oli menettänyt kaikki oman hulluutensa
takia ja murskannut sortuessaan Kleopatrankin kaikki toiveet, kaikki
kunnianhimoiset unelmat ja koko tulevaisuuden. Ihme, ettei hän
päättänyt heti päiviään säälittävässä viheliäisyydessään, vaan istui
vielä silloinkin, kun saavuttiin Taenarukseen Kreikan niemimaan
eteläkärkeen, yhä keulassa eteensä tuijottaen. Iras, Charmion ja muut
kuningattaren seuranaiset saivat kuitenkin lopulta kuningattaren
pyytämään hänet kajuuttaansa, ja pitkän suostuttelun jälkeen he
suostuivat puhumaan toisilleen ja myöhemmin aterioimaan ja nukkumaan
yhdessä. Kleopatra ei voinut muuta kuin sääliä masentunutta miestään,
joka oli nyt niin onneton ja asemansa koko merkityksestä järkyttävän
selvillä, ja minä kuvittelen, että hän koetti lohduttaa häntä parhaansa
mukaan.

[Dion Cassius sanoo (vaikka hän kumoaakin sen puhumalla myöhemmin
Kleopatran pakokauhusta), että Antonius oli sopinut Kleopatran kanssa
pakenevansa hänen kerallaan Egyptiin, ja samaa mieltä ovat Ferrero,
Bouché-Leclerq ja toisetkin, mutta minä en pidä sitä todennäköisenä.
Antoniuksen lähtö kuningattaren jälkeen on ymmärrettävissä, kun
ajattelee hänen tuskaansa ja kiihtymystänsä sillä hetkellä, mutta on
vaikeata uskoa sellaisen lopun olleen edeltäpäin harkiten suunniteltua,
kun kaikki myöntävät, että Antoniuksella oli ollut sangen suuret voiton
mahdollisuudet ennen Actiumin taistelua. Jos he olivat päättäneet
lähteä yhdessä Egyptiin, niin miksi ei hänen aarteitaan laivattu,
vaan ainoastaan Kleopatran, ja miksi he kieltäytyivät puhuttelemasta
toisiaan kolme päivää? Ferrero on sitä mieltä, että hän ja Kleopatra
olivat kaikessa sovussa päättäneet palata yhdessä Egyptiin, ja ettei
Actiumin taistelu ollut hänelle suurikaan vastoinkäyminen, mutta on
varmasti vaikeata otaksua, että hän olisi harkiten päättänyt jättää
suuren armeijansa ja vielä voittamattoman laivastonsa sotilaallisista
syistä.]

Kun heidän laivansa olivat ankkurissa, saapui satamaan useita aluksia,
tuoden pakolaisia Actiumista, ja nämä ilmoittivat Antoniukselle,
että hänen laivastonsa oli kokonaan hävitetty tahi vallattu ja
kuudettatuhatta miestä kaatunut, mutta että armeija piti kiinteästi
puoliaan eikä ollut vielä antautunut. Kleopatra, jota vastoinkäymisten
taakka ei ollut vielä kokonaan musertanut, näyttää tämän kuultuaan
kehoittaneen Antoniusta koettamaan pelastaa joukoistaan, mitä
pelastettavissa oli, ja lähettämään sanansaattajia Makedonian kautta
Vähään-Aasiaan. Antonius toimitti lähetit matkalle ja kutsuen sitten
luoksensa Taenarukseen saapuneet ystävänsä hän pyysi heitä jättämään
hänet ja Kleopatran oman onnensa nojaan ja huolehtimaan vain omasta
turvallisuudestaan. Hän ja kuningatar lahjoittivat pakolaisille suuren
rahasumman ja paljon kulta- ja hopea-astioita, että he kykenisivät
maksamaan vapautensa hinnan, ja Antonius kirjoitti hovimestarilleen
Korinttiin, että hänen tuli huolehtia heidän toimeentulostaan,
kunnes he olivat sopineet Octavianuksen kanssa. Syvästi onnettomat
ja masentuneet upseerit eivät tahtoneet vastaanottaa lahjaa, mutta
Antonius ei taipunut, vaan »rohkaisi heitä», kuten Plutarkhos sanoo,
»mahdollisimman sydämellisesti ja lempeästi», niin että he eivät
voineet pidättää kyyneliään. Lopulta laivasto lähti jälleen merelle
ja suuntasi matkansa Egyptin rannikkoa kohti, saapuen monta päivää
purjehdittuaan Paraetoniumiin, yksinäiseen paikkaan Aleksandriasta noin
25 penikulman päässä, jossa oli pieni roomalainen varusväki. [Scholtz:
Reise zwischen Alex und Partetonium.]

Antonius päätti jäädä sinne joksikin ajaksi piiloon rohkeamman
Kleopatran jatkaessa matkaa pääkaupunkiin kansansa haastateltavaksi.
Tällä erämaan asutuksella, jossa oli vain joitakin savihökkeleitä,
pari kolme palmua ja pieni varustus, ja jonka on täytynyt vaikuttaa
syyskuun kosteassa helteessä sanomattoman yksitoikkoiselta ja
mieltämasentavalta, Antonius vietti seuraavat viikot suuressa
yksinäisyydessä. Rannikko on niillä seuduin aivan alaston, ja vain
ne, jotka ovat käyneet sielläpäin kesällä, voivat käsittää tämän
auringonpaahtaman etuvartiopaikan kummallisen surumielisyyden ja
täydellisen yksinäisyyden. Hitaasti vyöryvät mainingit pieksävät
rantaa lakkaamatta ja yhtä säännöllisesti kuin juhlallisesti
kumahteleva kello, joka laskee ihmiselon hetkiä, takana leviää erämaa
silmänkantamattomiin, häipyen taivaanrannassa harmahtavaan autereeseen,
ja yläpuolella kaartuva taivas, jonka korkeudesta aurinko hellittää
täydeltä terältä, on kuin kuollut kuumuudesta. Tässä ympäristössä
masentunut Antonius vietti monta viikkoa, kävellen joka päivä rannalla,
seuranaan vain kaksi ystävää. Toinen oli eräs kreikkalainen kaunopuhuja
Aristocrates ja toinen roomalainen upseeri Lucilius, sama, joka
oli taistellessaan vihollisen puolella Philippoissa, kuten olemme
lukeneet, sankarillisesti pelastanut voitetun Brutuksen joutumasta
vangiksi, ja jonka Antonius oli armahtanut urhoollisuutensa palkinnoksi
sillä seurauksella, että hän jäi Antoniuksen luokse ja seurasi häntä
uskollisesti loppuun saakka.

Joku hänen laivansa näyttää lopulta ilmestyneen tuohon pieneen satamaan
ja tuoneen hänelle tietoja Actiumin tapahtumista. Hänen pahoin runneltu
laivastonsa, tahi mitä siitä oli jäljellä, oli hänen paettuaan
taistellut auringonlaskuun saakka ja peräytynyt sitten takaisin
Ambracian lahteen, ja seuraavana päivänä oli Octavianus kehoittanut
sekä sitä että armeijaa antautumaan huokeilla ehdoilla. Kukaan ei
ollut kuitenkaan ottanut uskoakseen, että Antonius oli todellakin
paennut, minkä tähden tarjous hylättiin. Mutta siitä huolimatta
laskivat eräät vasallikuninkaat aseensa sitä seuraavana päivänä, ja
kun oli kulunut viikko, pakeni Canidiuskin. Legioonista hajaantui osa
Makedoniaan, ja jäljellejääneet antautuivat yhdessä laivaston kanssa
syyskuun 9 p. Octavianus purjehti sitten Ateenaan, johon kaikki Kreikan
kaupungit, paitsi Korintti, lähettivät edustajia ilmoittamaan hänelle
alistumisestaan. Hän toimeenpani heti yleisen verilöylyn Antoniuksen
kannattajien keskuudessa, ja pelastaakseen henkensä kaupunkien
asukkaat osoittivat joka taholla kilvan kunnioitustaan voittajalle,
pystyttivät hänelle patsaita ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin.
Pian sen jälkeen saapui eräs lännestä tullut sanansaattaja Antoniuksen
luo, ilmoittaen, että Pohjois-Afrikkaan jätetyt legionat olivat myös
menneet Octavianuksen puolelle, minkä kuultuaan Antonius yritti surmata
itsensä. Hänen kaksi uskollista ystäväänsä sai sen kuitenkin estetyksi,
ja pohjiaan myöten masentuneena hän myöntyi lopulta heidän pyyntöihinsä
ja suostui lähtemään Aleksandriaan etsiäkseen vielä kerran lohtua
Kleopatran luota.




XVIII. KLEOPATRAN VIIMEINEN YRITYS


Näiden raskaiden vastoinkäymisten luulisi tehneen Kleopatraan niin
musertavan vaikutuksen, että voisi odottaa hänen nyt luopuneen
taistelusta. Hän ei voinut kuitenkaan saada itseään vieläkään siihen
uskoon, että hänen asiansa olisi ollut kokonaan mennyttä. Matkallaan
Välimeren poikki hän oli vähitellen tointunut tappion aiheuttamasta
ensimmäisestä mielen järkytyksestä ja päässyt sillä ihmeellisellä
jäntevyydellä ja sitkeydellä, josta olemme nähneet hänen elämässään
niin monta esimerkkiä, niin sanoaksemme jälleen jalkeille noustakseen,
kiihkeänä ja uhmailevana, vielä kerran maailmaa vastaan. Antoniuksen
tappio ei tehnyt jalansijan saamista Roomassa kokonaan mahdottomaksi,
vaikka se siirsikin sen vuosia myöhemmäksi. Todennäköisesti Antonius
päättäisi nyt päivänsä, ja vaikka ajatuksen, että hän tekisi
itsemurhan, on täytynyt tuntua Kleopatrasta raskaalta, ei tämä voinut
suhtautua siihen muulla tavalla kuin toteamalla, että oli parasta
päästä hänestä. Juoppo ja halveksittu lainsuojaton, jonka päästä oli
luvattu palkinto, ei sopinut kuningattaren puolisoksi, eikä Antonius
ollut enää pitkään aikaan herättänyt hänessä muita kuin säälintunteita.
Octavianus metsästäisi häntä herkeämättä eikä lepäisi, ennenkuin olisi
ajanut hänet varjojen maahan, mutta hän itse ja hänen valtaistuimensa
voisivat säästyä sen tunnustetun tosiasian nojalla, että hän oli ollut
suuren diktaattorin »vaimo». Sitten voisi joku onnellinen sattuma kuten
esimerkiksi Octavianuksen kuolema, antaa hänen pojalleen Caesarionille
jälleen tilaisuuden astua esiin Caesarin perillisenä.

Antonius oli nyt Kleopatralle hirmuinen taakka. Hänen läsnäolonsa pani
Kleopatran hengen, ja mikä vielä tärkeämpää, koko hänen sukunsakin
olemassaolon vaaraan. Eikö Antoniuksella ollut rohkeutta siihen, minkä
lyöty Cato oli tehnyt Uticassa, Kleopatran setä Ptolemaios Kyproksessa,
Brutus Philippoin taistelun jälkeen ja sadat muut, että hän olisi
surmannut itsensä ja lopettanut siten kurjuutensa? On muistettava,
että itsemurha tappion tahi muun suuren vastoinkäymisen jälkeen oli
tavallista ja hyväksyttyä koko sivistyneessä maailmassa, ja siihen
turvauduttiin niin usein, ettei se tuntunut läheskään niin kaamealta,
kuin minä me olemme tottuneet pitämään sitä. Kansan huvittamiseksi
toimeenpannut gladiaattoritaistelut, yhtämittaiset sodat ja lukuisat
valtiolliset murhat ja verilöylyt olivat totuttaneet ihmiset
väkivaltaiseen kuolemaan. Arrian, Paetuksen vaimon tapaus on kuvaava
esimerkki siitä, kuinka huolettomasti suhtauduttiin kuolemaan. Kun
mies oli tuomittu kuolemaan, päätti Arria ehättää pyöveleiden edelle
— hän painoi tikarin rintaansa, veti sen rauhallisesti ulos ja ojensi
puolisolleen, lausuen tunnetut sanansa: »Paete, non dolet», »Paetus,
ei tee kipeätä». Mielestäni on siis aiheetonta moittia Kleopatraa
siitä, että hän toivoi Antoniuksen poistuvan omasta tahdostaan elämän
näyttämöltä.

Hänen nerokkaat aivonsa alkoivat suunnitella toisia keinoja,
valtaistuimen säilyttämiseksi, siinä tapauksessa, että hän jäisi
Octavianuksen armosta osattomaksi. Egyptin pysyttäminen Rooman
ylivallasta vapaana oli nyt hänen hartain toivonsa. Ja koska Actiumin
taistelu oli siirtänyt egyptiläis-roomalaisen valtakunnan perustamisen
kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, oli hänen kohdistettava koko
tarmonsa siihen, että hän voisi antaa edes kohtalaisen valtakunnan
pojalleen Caesarionille. Antoniuksen lahjoittamia alueita hän tuskin
voisi pitää, mutta perintömaansa Egyptin puolesta hänen täytyi
taistella viimeiseen hengenvetoon saakka. Tällöin hän tuli ajatelleeksi
itää, Meediaa, Persiaa, Partiaa ja Indiaa. Jospa hänen onnistuisi
saada jokin niistä liittolaisekseen, tahi kaikkikin? Hänen poikansa
Aleksanteri Helios oli Meedian tuleva kuningas. Eikö alueita, jotka hän
antaisi Caesarionille, voitaisi laajentaa Persiaan tahi Indiaan? Ja
eikö näitä kansoja, joita Rooma ei ollut vielä milloinkaan voittanut,
saataisi liittymään yhteen suureksi ja yhtenäiseksi sotilaalliseksi
kokonaisuudeksi?

Kuvittelen hänen mietteidensä kulkeneen näitä uria hänen purjehtiessaan
meren poikki, mutta kun hän oli jättänyt Antoniuksen Paraetoniumiin
ja viiletti Aleksandriaa kohti, on saapuminen pääkaupunkiin, joka
tulisi tuossa tuokiossa näkyviin, varmaankin karkoittanut kaikki muut
ajatukset hänen mielestään. Oli mitä tärkeintä estää, ettei uutinen
tappiosta leviäisi kaupungille, ennenkuin hän olisi jälleen ohjaksissa.
Hän näyttää sentähden jättäneen laivastonsa johonkin odottamaan
ja purjehti satamaan joitakin päiviä ennen muita, antaen koristaa
laivansakin, ikäänkuin voiton merkiksi. Hän tuli Aleksandriaan syyskuun
lopulla 31 e.Kr. ja laski musiikin soidessa, merimiesten tanssiessa ja
viirien liehuessa valkoisen Pharoksen ohi Isoon satamaan. Kun laiva oli
kiinnitetty palatsin laituriin, kannettiin Kleopatra kuninkaallisella
loistolla maihin ja oli pian turvassa Lochiaksen muurien suojassa.
Hänellä oli epäilemättä Antoniukselta kirjallinen määräys Aleksandriaan
sijoitetuille legiooneille, ja luottaen näiden joukkojen uskollisuuteen
hän ryhtyi heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin mahdollisten
kapinayritysten ja mellakoiden tukahduttamiseksi, kun tappio alkoi
tulla tiedoksi. Monta vaikutusvaltaista kansalaista, jotka koettivat
aikaansaada levottomuuksia, vangittiin heti ja surmattiin, ja kun
tappiosta kuuluneet huhut osoittautuivat täysin tosiksi, oli Kleopatra
täydellisesti tilanteen herra.

Hän alkoi nyt toimeenpanna itään tähtääviä suunnitelmiaan, joiden
toteuttamisessa oli Meedian kuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen
vahvistaminen tietysti ensimmäinen askel. Muistettaneen, että Meedian
kuninkaan tytär oli naitettu Kleopatran ja Antoniuksen vanhimmalle
pojalle siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että poika saisi sitten
periä Meedian ja Armeenian kuningaskunnat. Meedian pikkuprinsessa oli
nyt Aleksandriassa, ja muistettaneen, että Armeenian valtaistuimensa
menettänyt kuningas Artavasdes, jonka valtakunnasta oli enemmän kuin
puolet liitetty Meediaan, oli vankina Egyptin pääkaupungissa, jossa
häntä oli säilytetty kolme vuotta v. 34 e.Kr. vietetystä triumfista
lähtien. Antoniuksen tappio saattoi kuitenkin aikaansaada sen, että
hänen eroittamansa ruhtinaat saisivat valtaistuimensa takaisin, ja
näytti hyvin uskottavalta, että Octavianus palauttaisi Artavasdeelle
hänen valtakuntansa ja riistäisi Meedialta, koska se oli tukenut
Antoniusta, niin paljon alueita, kuin mitä roomalaiset uskaltaisivat
anastaa. Estääkseen tämän Kleopatra päätti toimittaa Armeenian
kuningasehdokkaan maailmasta pois ja surmautti Artavasdeen, joka oli
ehkä koettanut paetakin tahi päästä yhteyteen Octavianuksen kanssa, ja
lähetti sitten lähetystön Meediaan viemään hänen päätänsä kuninkaalle
kuin hyvän uskonsa merkiksi. [Herodes, joka oli ollut Antoniuksen
puolella, menetteli samoin. Peläten, että Octavianus riistäisi häneltä
valtaistuimen ja antaisi sen hänen edeltäjälleen Hyrcanukselle, hän
tappoi tämän kilpailijansa, niin että hänen paikkansa täyttäminen
kävisi, kuten Josephus antaa ymmärtää, Octavianukselle vaikeaksi.]

Siten hän ryhtyi puuhaan, jota Plutarkhos sanoo »mitä rohkeimmaksi ja
ihmeteltävimmäksi yritykseksi». Punaisen meren pohjoisimman lahden,
nykyisen Suezin lahden, ja Välimeren välissä oli vain viiden ja puolen
penikulman levyinen alava erämaankaistale. Pelusiumiin päättyvä Niilin
suuhaara laski tämän kannaksen pohjoisreunan poikki Välimereen, ja
hiukan etelämpänä olivat Balahin ja Timsahin järvet ja niiden ja Suezin
lahden välissä niin sanotut Katkerat järvet. Nämä vedet olivat olleet
muinoin toistensa yhteydessä, sillä suuri persialainen valloittaja
Dareios oli lähes viisisataa vuotta aikaisemmin rakentanut niiden
välille kanavan, joka ei poikennut paljoakaan nykyisen Suezin kanavan
suunnasta, ja jota myöten hän oli kuljetuttanut laivansa merestä
toiseen. Kuningas Ptolemaios Philadelphus oli avannut sen uudelleen
kolmesataa vuotta myöhemmin ja rakentanut suuren sulkujärjestelmän
eteläpäähän Clysman linnoituksen lähelle [löysin tämän linnoituksen
jäännökset eräältä saarelta, Suezin läheisyydestä], mutta nyt oli
kanava peittynyt jälleen pitkälti erämaan siirtyvään hiekkaan, niin
että Välimerestä Punaiseen mereen ja päinvastoin kuljetettavia aluksia
oli kiskottava kilometrittäin erämaan poikki. Se oli sanomattoman
työlästä, mutta siitä huolimatta Kleopatra päätti heti viedä kaikki
jäljellä olevat sotalaivansa Punaiseen mereen, jossa ne olisivat
Octavianuksen saavuttamattomissa ja valmiit tarpeen vaatiessa
purjehtimaan milloin hyvänsä Indiaan tahi Etelä-Persiaan. Samalla hän
alkoi myös rakentaa ihmeteltävän tarmokkaasti uusia laivoja Suezissa,
aikoen luoda sinne mahtavan laivaston. Plutarkhos sanoo vain, että
hänen tarkoituksensa oli »hankkia soturiensa ja rahojensa avulla koti,
jossa hän saisi elää rauhassa, kaukana sodista ja orjuudesta», mutta
kun ajattelee tätä yritystä Meediaan lähetetyn lähetystön yhteydessä,
niin minusta näyttää, että hän oli päättänyt ryhtyä jossakin määrin
toteuttamaan niitä idän valloitussuunnitelmia, joista hän näyttää
keskustelleen Julius Caesarin kanssa tämän ollessa Aleksandriassa.

Meedia, Partia ja India olivat kaikki Rooman rajojen ulkopuolella.
Niistä oli Meedia kytketty Egyptiin läheisillä verensiteillä ja
India kävi vilkasta kauppaa Kleopatran valtakunnan kanssa. Partia,
nyt Meedian vihollinen, oli jossakin näiden suurien maiden välissä,
ja jos Egyptin laivasto onnistuisi purjehtimaan Arabian ympäri ja
kohtaamaan Meedian joukot Persian lahdessa, voisivat liittolaiset saada
tukea Indian valtakunnilta ja valloittaa sitten Partian, tahi ainakin
pakottaa sen yhtymään liittoon. Syyrian ja Armeenian täytyisi silloin
totella heitä ja voitaisiin jälleen ryhtyä taisteluun lännen kanssa.
Niin kauan hän olisi turvassa perheineen näissä kaukaisissa maissa,
ja lähetettyään jo, kuten otaksun, poikansa Aleksanterin tulevaan
valtakuntaansa Meediaan hän alkoi nyt suunnitella rakkaan Caesarioninsa
lähettämistä Indiaan valmistelemaan laivastonsa tuloa. [Plutarkhoksen
mainitsema tosiasia, johon otaksumani Kleopatran suunnitelmista osaksi
perustuvat.]

Antoniuksella ei ollut mitään tekemistä näiden suurten hankkeiden
kanssa. Hän kuljeskeli sillä aikaa Paraetoniumin autioilla rannoilla
vastoinkäymisiinsä syventyneenä, valittaen kenraaliensa ja ystäviensä
kiittämättömyyttä ja syyttäen heitä petturuudesta, muistamatta,
kuinka hän itse oli käyttäytynyt Actiumissa. Eikä Kleopatra ole
voinut muuta kuin toivoa kaikesta sydämestään hänen pysyvän poissa
ahertaessaan uusien hankkeidensa valmisteluissa ja kerätessään rahaa
kaikilla mahdollisilla keinoilla, sekä hyvillä että huonoilla, suurta
päämääräänsä varten. Hänen on niin ollen täytynyt suhtautua sangen
sekavin tuntein jonkin ajan kuluttua saamaansa ilmoitukseen, että
Antonius oli tulossa. Saapuessaan pääkaupunkiin ehkä marraskuussa
Antonius hämmästyi nähdessään hänen toimeliaisuutensa ja vastustaen
nyt sekä taistelun jatkamista että itään lähtöä hän koetti saada
Kleopatran innostuksen sammumaan puhumalla toivehikkaasti kaikista
uskollisista joukoistaan, joiden menosta vihollisen puolelle hän ei
ollut vielä kuullut. Hän näyttää myös osoittaneen, että Octavianuksen
kanssa voitaisiin solmia rauha, jonka nojalla Kleopatran suku saisi
pitää valtaistuimensa. Antonius onnistuikin tavalla tahi toisella
jäähdyttämään hänen intonsa ja lamauttamaan hänen tarmonsa. Itse hän
tahtoi nyt poistua julkisesta elämästä ja asettua johonkin sellaiseen
kaupunkiin kuin Ateena, jossa hän voisi elää yksityisenä kansalaisena,
huomiota herättämättä. Hän oli täysin tietoinen Kleopatran
ylenkatseesta ja ajatteli, että eiköhän olisi ajanoloon parasta, jos
hän nyt jättäisi Kleopatran yksikseen. Hän näyttää joka tapauksessa
hartaasti toivoneen, ettei Kleopatra odottaisi hänen antautuvan
enää mihinkään seikkailuihin — asia, josta heidän on täytynyt olla
täydellisesti samaa mieltä, sillä Kleopatra ei ole enää voinut uskoa
hänelle mitään. Hänen poikansa Caesarion oli juuri mieheksi tulossa ja
vastaisi nuoruutensa voimassa sataa veltostunutta Antoniusta.

Eräs odottamaton tapaus keskeytti kuitenkin hänen suunnitelmansa, ja
huono onni näytti jälleen alkavan seurata hänen askeleitaan. Petran
läheisyydessä majailevat nabathealaiset arabialaiset, jotka olivat
huonoissa väleissä egyptiläisten kanssa, hyökkäsivät Suezin uusille
telakoille, karkoittivat varusväen ja polttivat ensimmäiset Välimerestä
maitse kiskotut kaleerit samoin kuin ne, jotka olivat parhaillaan
rakenteilla. Kleopatra ei voinut lähettää sinne riittävästi väkeä
telakoiden suojaksi, minkä tähden hänen oli luovuttava suuresta
yrityksestään.

Pian sen jälkeen saapui itse Canidius Aleksandriaan nähtävästi
ilmoittamaan Antoniuksen joukkojen antautuneen kaikkialla
Octavianukselle, ja ettei Antoniuksella ollut enää jäljellä muuta
kuin Egypti ja sen armeija. Antoniuksen olisi nyt pitänyt silloisten
kunnialakien mukaan välttämättä surmata itsensä, mutta hänen mielessään
oli syntynyt eräs uusi ajatus, joka viehätti hänen tunteellista
näyttelijäluonnettaan. Hän ei kuolisi, vaan eläisi Ateenan Timonin
lailla koko ihmiskunnan vihollisena. Hän rakentaisi itselleen pienen
talon, jonka seiniä meren vellovat laineet huuhtelisivat, ja siellä
hän viettäisi yksinäisyydessä elämänsä loppupäivät, kaikkia uhmaten.
Isossa satamassa oli aivan Antirrhodoksen saaren länsipuolella Forumin
ja Neptunuksen temppelin läheisyydessä noin kolmensadan metrin pituinen
ulkoneva laituri tahi aallonmurtaja [Minun käsittääkseni sitä ei ole
voitu alkaa rakentaa tähän aikaan, vaikka Plutarkhos sanookin niin.
On paljoa todennäköisempää, että se oli jo olemassa.], joka ei näytä
olleen suuruudestaan huolimatta siihen aikaan käytännössä. Antoniuksen
päähän pälkähti nyt panna se kuntoon ja rakentaa pieni huvila sen
kärkeen, jossa hän sitten eläisi yksinäisyydessä. Kleopatralla oli
liian paljon muita huolia välittääkseen miehensä päähänpistoista. Hän
näyttää päinvastoin rohkaisseen häntä kuin lasta ja rakennuttaneen
yllämainitulle paikalle pienen näppärän huvilan, jolle hän antoi
Antoniuksen ihmisvihaajaihanteen kunniaksi nimen Timonium. On kuin
hän olisi nyt tyyten vieraantunut Antoniuksesta, joka oli puolestaan
epäilemättä iloinen päästessään rauhaan hänen vihaisilta silmäyksiltään
ja myrkyllisiltä sanoiltaan. Uudesta asunnostaan hän saattoi nähdä
Kleopatran palatsin, ja illoin ovat Lochias-niemeltä ja sataman
ympäriltä pilkoittavat kirkkaat valot ja Pharoksen mahtava roihu
tummaan veteen tähtien keralla kuvastuessaan varmaankin olleet kyllin
romanttinen näky kenelle hyvänsä haaveilijalle. Päivällä hän saattoi
seurata tulevien ja menevien alusten liikehtimistä satamassa, ja
Kleopatran toimeliaiden ja levottomien aleksandrialaisten melu ja
hyörinä, joka kantautui matalana kohinana kaupungilta, antoi pätevän
pohjan hänen timoninkirouksilleen.

Kuuluisa Timon, minun lienee ehkä tarpeetonta kertoa, oli Ateenan
kansalainen, joka eli Peloponnesolaissodan aikana ja esiintyi
Aristofaneen ja Platonin komedioissa. Hän inhosi sydämestään
kaikkia ihmisiä ja seurusteli vain kahden henkilön kanssa. Toinen
oli Alkibiades, jota hän kunnioitti sentähden, että Alkibiades oli
todennäköisesti tuottava paljon harmia Ateenalle, ja toinen Apemantus,
joka oli hänkin vakaumuksesta ihmisvihaaja. Kun Timon ja Apemantus
istuivat kerran kahdenkesken viiniä maistellen, huomautti jälkimmäinen:
»Rattoisaa, vai mitä, Timon?», tahtoen osoittaa, kuinka suuriarvoisena
hän piti sitä seikkaa, ettei hänen vihatuista kanssaihmisistään ollut
muita saapuvilla. »Rattoisaa kyllä», vastasi Timon, »ellet sinä olisi
täällä». Erään toisen kerran Timon nousi julkisessa kansankokouksessa
puhujan paikalle ja lausui: »Ateenan miehet! Minulla on pieni maatilkku
ja siellä viikunapuu, jonka oksiin monet kansalaiset ovat suvainneet
hirttäytyä, ja koska olen nyt päättänyt rakentaa sinne talon, niin
tahdon ilmoittaa tässä julkisesti, että kaikki ne, joiden tekee mieli,
voivat nyt mennä sinne hirttäytymään, ennenkuin kaadan puun». Ennen
kuolemaansa hän sepitti kaksi hautakirjoitusta, joista toinen kuului:

    »Tässä lepää Timon, ihmisvihaaja.
    Mene ja herjaa minua, muukalainen — _mene_!»

Toinen, joka hakattiin hänen hautakiveensä, kuului:

    »Vaivalloisesta elämästä vapaana mä lepään tässä.
    Älä kysy nimeäni, vaan ota kiroukseni ja mene».

Sellainen oli mies, jota Antoniuksen nyt teki mieli jäljitellä, ja
sortunut autocrator saa nyt jäädä toistaiseksi rauhaan kolkkoon
yksinäisyyteensä, sillä aikaa kuin seuraamme Kleopatran kiihkeää
kamppailua valtaistuimensa puolesta. Kuningattaren toiminta kohdistui
nyt kiireellisten ja tärkeiden asioiden järjestämiseen. Hän lähetti
lähetystöjä naapurivaltakuntiin vahvistamaan entisiä ystävyyssuhteita;
Aleksandriaa ja Egyptiä oli hallittava äärimmäisen ankarasti, ettei
mitään kapinoita tahi mellakoita puhkeaisi näinä kohtalokkaina
päivinä; ja samalla oli alamaisten maksettava raskaita veroja, jotta
kuningattarella olisi rahaa hankkeisiinsa. Hallitsemisen on täytynyt
olla hyvin työlästä ja huolekasta, ja pelko lähestyvästä tilinteosta
Octavianuksen kanssa synkensi kaiken kuin ukkospilvi. Oli aivan varmaa,
että Octavianus hyökkäisi piakkoin Egyptiin, vaikka se ei käynytkään
juuri nyt, pääasiallisesti rahapulan takia, päinsä. Ateenassa
vierailtuaan hän oli mennyt Vähään-Aasiaan, josta hänen piti edetä
Syyrian halki Egyptiin, heti kuin hän oli saanut tarpeeksi rahaa.

Judean kuningas Herodes näyttää saapuneen vuoden 31 e.Kr. lopulla
Aleksandriaan neuvottelemaan tilanteesta Antoniuksen kanssa, joka oli
hänen entinen ystävänsä ja suojelijansa. Hänen vastenmielisyytensä
Kleopatraa kohtaan ja hänen aikeensa murhata kuningatar tämän ollessa
kotimatkalla hänen maansa halki lienevät vielä lukijan muistissa.
Lausuttuaan nyt kuningattarelle tavanomaiset kohteliaisuudet hän
näyttää ryhtyneen vakaviin keskusteluihin Antoniuksen kanssa, jota
hän ehkä kävi tapaamassa tämän erakkomajassa meren äärellä. Josephus
kertoo hänen yllyttäneen kukistunutta triumviriä toimittamaan
Kleopatran hengiltä ja selittäneen, että hän vain siten saattoi
toivoa Octavianuksen säästävän hänen henkensä. Antonius ei ollut
kuitenkaan halukas mihinkään sellaiseen, sillä hän ei tahtonut ostaa
vapauttaan vaimonsa hengellä, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä
lähestyvästä tuomiosta. Herodes halusi tietysti Egyptin hurmaavan
kuningattaren katoavan ainiaaksi näköpiiristä, koska Kleopatra
saattaisi voittaa Octavianuksen myötätunnon ja voisi saada pitää
egyptiläiset ja syyrialaiset alueensa, missä tapauksessa Judea ei
pääsisikään hänen hankalasta ja vaativaisesta naapuruudestaan. Mutta
kun hän ei saanut Antoniusta suostumaan, palasi hän Jerusalemiin ja
purjehti pian sen jälkeen Rhodokseen osoittamaan Octavianukselle
kunnioitustaan. Antonius lähetti siitä kuullessaan erään Alexis
Laodicealaisen hänen jälkeensä pyytämään, ettei Herodes hylkäisi hänen
asiaansa. Tämä Alexis oli ollut tärkein välittäjä, kun Antoniusta
suostuteltiin eroamaan Octaviasta, ja Kleopatra oli usein käyttänyt
hänen apuaan saadakseen Antoniuksen tekemään jotakin, josta Antonius
itse oli epäröivällä kannalla. Mutta nyt hän petti sekä Kleopatran että
Antoniuksen osoittaman luottamuksen, sillä hän ei palannutkaan Herodeen
hovista Egyptiin, vaan lähti tarjoamaan palvelustaan Octavianukselle.
Octavian kostonhimoinen veli ei ollut kuitenkaan unohtanut hänen
osaansa avioerojutussa, ja hänet surmattiin tutkinnotta ja tuomiotta
petturuutensa palkinnoksi. Herodes taas onnistui lepyttämään voittajan
sanomalla avoimesti olleensa Antoniuksen ystävä, mutta että hän oli
nyt valmis tarjoamaan alamaista kuuliaisuuttaan toisille. Siten hän
sai pitää valtaistuimensa, vaikka melkein kaikki muut kuninkaat ja
ruhtinaat, jotka olivat auttaneet Antoniusta, eroitettiin.

Helmikuun alkupuolella 30 e.Kr. Octavianus palasi Italiaan
rauhoittamaan hajaantuneita joukkojaan, joiden keskuudessa oli
sattunut levottomuuksia sen johdosta, ettei hän kyennyt maksamaan
sotureiden palkkoja. Hän viipyi siellä kuukauden verran ja purjehti
maaliskuun alussa takaisin Vähään-Aasiaan. Dion sanoo, että hänen
Rooman matkastaan ja Vähään-Aasiaan paluustaan kuultiin Aleksandriassa
samalla kertaa, todennäköisesti vasta huhtikuussa, mutta minusta
tuntuu uskomattomalta, että tieto hänen aikaisemmasta matkastaan olisi
viipynyt niin kauan. Joitakin huhuja hänen paluustaan on täytynyt
kulkeutua Kleopatran kuuluviin maaliskuun kuluessa.

Uutinen tästä viivytyksestä sai toivon jälleen elpymään, ja kuningatar
päätti hyötyä tästä kallisarvoisesta odotusajan pidennyksestä
mahdollisimman paljon. Muistettaneen, että hänen poikansa oli syntynyt,
ellen erehdy, heinäkuun alussa 47 e.Kr., mutta hiukan myöhemmin
lisättiin kalenteriin noin kahdeksankymmentä päivää virheellisyyksien
poistamiseksi, niin että pojan syntymäpäivän todellinen vuosipäivä
tuli olemaan huhtikuun keskipaikkeilla. [Tämä syntymäpäiväjuhla,
jota nyt vietettiin, ei ole minun mielestäni voinut olla myöhemmin
kuin huhtikuun keskivaiheilla, minkä tähden Caesarion ei ole liioin
voinut syntyä myöhemmin kuin heinäkuun alussa, seikka, joka pidentää
Julius Caesarin Egyptissä oloa, kuten olemme aikaisemmin osoittaneet.
Se mielipide näyttää aina olleen yleinen, että tätä syntymäpäivää
vietettiin poliittisista syistä aikaisemmin kuin muulloin, mutta
päivämäärä oli oikea, kuten saamme nähdä.] Tänä vuonna, 30 e.Kr.
hän täytti seitsemäntoista, ja syntymäpäivän viettoon alettiin
valmistautua siihen aikaan, jolloin Octavianuksen otaksuttiin vielä
olevan Roomassa rauhoittamassa tyytymättömiä joukkojaan. Kleopatra
päätti sentähden viettää päivän suurella loistolla ja tehostaa sen
merkitystä ja juhlallisuutta kuuluttamalla julkisesti, että Caesarion
oli nyt täysi-ikäinen. Oliko seitsemästoista syntymäpäivä sitten
tavallisesti se ikävuosi, jolloin Egyptin hallitsijan katsottiin
tulleen täysi-ikäiseksi, ei voitane varmuudella sanoa, mutta se
taas on varmaa, että tuon ikärajan saavuttaminen siirrettiin vain
aniharvoin, jos milloinkaan, myöhemmäksi. Kleopatra näyttää halunneen
tehdä suuren asian tästä poikansa täysi-ikäiseksi tulemisesta, joka
oli osoittava aleksandrialaisille, kuten Dion sanoo, »että heillä oli
nyt mies kuninkaana». Kansa sai ajatella, jos niin halusi, että hän
itse oli kukistunut ja tuomionsa saanut nainen, mutta tästä alkaen
sillä oli mies johtajanaan, jumalallisen Julius Caesarin poika, jonka
oikeuksien puolesta hän oli taistellut hänen lapsena ollessaan, mutta
joka kykeni tästä lähtien pitämään itse puolensa. Hänen pojallaan olisi
joka tapauksessa, kävipä hänelle itselleen kuinka hyvänsä, paremmat
mahdollisuudet säilyttää valtaistuimensa, jos hänet asetettaisiin
täysikasvuisena miehenä sille lujasti istumaan. Hän itse voisi
tulevaisuudessa työskennellä kuin kulissien takana, ja hänen poikansa
jatkaisi sitä suurta työtä, jonka hän oli koettanut saada valmiiksi.

Kun Antonius sai erakkomajassaan kuulla tekeillä olevasta juhlasta,
näyttää hän käyneen hyvin levottomaksi. Caesarion ja hänen oikeutensa
olivat olleet suurena syynä hänen kukistumiseensa, ja hänen on
täytynyt jonkin verran säikähtää kuningattaren häikäilemättömyyttä,
josta Octavianus saisi uutta närkästymisen aihetta. Aleksandriassa
valmistauduttiin nyt viettämään mitä loistavimmin Octavianuksen
kilpailijan, Julius Caesarin vallan ja omaisuuden vaatijan,
täysi-ikäiseksi tuloa. Oliko tämä toimenpide ovelaa politiikkaa, vai
röyhkeää uhmailua? Hän näyttää havahtuneen toimettomuudestaan pienen
Timoniuminsa yksinäisyydessä ja lähteneen keskustelemaan kuningattaren
kanssa, saaden todennäköisesti hänen puheistaan sen käsityksen, että
hänen vaimonsa tahtoi nyt luovuttaa valtansa suureksi osaksi poikansa
käsiin, uskoa nuoruuden tarmolle tehtävän, jota keski-ikä ei ollut
kyennyt suorittamaan. Toimenpiteen tämä puoli viehätti häntä, ja hän
päätti menetellä samoin, antaa nuoremman polven edustaa häntä tästä
lähtien. Hänen ja Fulvian poika Antyllus, joka oli Caesarionia ehkä
noin vuotta nuorempi, oli myös Aleksandrian palatsissa, ja Antonius
sopi Kleopatran kanssa, että molemmat nuorukaiset julistettaisiin
yhdessä täysi-ikäisiksi (ephebi), minkä jälkeen Antyllus saisi
esiintyä täysikasvuisen roomalaisen puvussa. Kleopatra näyttää samalla
kehoittaneen miestään luopumaan naurettavasta eristäytymisestään ja
joko auttamaan puolustussuunnitelmien laadinnassa tahi kerta kaikkiaan
poistumaan Egyptistä. Antonius oli jo ehtinyt sydämestään kyllästyä
yksinäisyyteensä ja luopui ilolla Timonin osastaan. Hän muutti takaisin
palatsiin, ja sekä hän että Kleopatra tekivät joitakin yrityksiä
entisten suhteiden palauttamiseksi. Heidän tiensä olivat kuitenkin
jo liian kaukana toisistaan voidakseen enää millään tavalla yhtyä.
Yksinäisyydessään Antonius oli miettinyt kärsimiään luuloteltuja
vääryyksiä ja suhtautui nyt vaimoonsa epäluuloisesti, ja mitä taas
Kleopatraan tuli, ei hän hyväksynyt miestään enää vertaisekseen, vaan
piti häntä oliona, joka ei ansainnut muuta kuin ylenkatsetta, vaikka
häntä täytyi hiukan sääliäkin.

Syntymäpäiväjuhlallisuudet vietettiin mitä suurimmalla loistolla, ja
koko kaupunki juhli ja huvitteli monta päivää. Lähestyvää myrskyä ei
muistellut kukaan, ja Aleksandriaan niinä päivinä saapuneen vieraan
olisi ollut todella vaikeata uskoa tulleensa kaupunkiin, jonka
hallitsijat olivat juuri kärsineet raskaan tappion sodassa vihollista
vastaan, tämän vihollisen valmistautuessa parhaillaan hyökkäämään
heidän omaan maahansa, Egyptiin. Kleopatraa ei voitu saada myöntämään,
että peli oli menetetty, vaan hän esiintyi murheistaan ja raskaasta
huolitaakastaan huolimatta niin hilpeänä ja toivehikkaana, että sen
olisi pitänyt herättää kaikkien historioitsijain ihailua. Antoniukseen
tilanne vaikutti sitävastoin peräti turmiollisesti, sillä päästyään
syntymäpäiväjuhlissa jälleen rajun elämän makuun hän päätti elää
loppuelämänsä hillittömästi huvitellen. Kutsuen koolle »Verrattomat
eläjät», juomakerhon, jonka hän oli perustanut joitakin vuosia sitten,
hän kehoitti sen jäseniä kirjoittautumaan erääseen uuteen seuraan,
jolle hän antoi nimen _Synapothanoumenoi_, »Kuolkaamme yhdessä».
»Syökäämme, juokaamme ja iloitkaamme, sillä huomenna kuolemme», on
varmaankin ollut hänen tunnuslauseensa, ja hän näyttää eläytyneen tähän
uuteen päähänpistoonsa yhtä hetkellisen syvällisesti, kuin Timonin
osaansakin. Voimatta enää esiintyi koko maailmalle Bacchuksen tahi
Herkuleen kiitollisessa osassa, hän näytteli nyt kuulijakunnalle, jonka
hän oli itse valikoinut, ja esiintyi palatsin saleissa poikamaisen
ylimielisesti, jylhästi, mutta ei vilpittömässä mielessä huvittelijana,
joka juhli hyvän ystävänsä Kuoleman keralla. Hän ei aikonutkaan kuolla,
vaan toivoi saavansa siirtyä, kuten entinen virkaveljensä Lepidus,
kolmas triumviri, häiriintymättömän yksityiselämän rauhaan, mutta
tilanne, johon hän huomasi nyt joutuneensa, oli niin eriskummallinen,
ettei tämä »jättiläismäinen lapsi» voinut olla käyttämättä sitä
jollakin tavalla hyväkseen. Hänhän oli kuin valtiovanki, joka oli
lähetetty takuuta vastaan takaisin kotinsa ylellisyyteen.

Kleopatra taas oli ottanut kaikki mahdollisuudet huomioon ja
valmistautunut niiden varalle, ja toivoessaan voivansa selviytyä
jollakin tavalla pulastaan hän ei unohtanut kuolemaakaan, joka
saattoi tulla hänen kohtalokseen. Aleksandriassa saatiin pian
kuulla, että Octavianus oli palannut Vähään-Aasiaan, ja Kleopatran
on täytynyt silloin tuntea, että hänen mahdollisuutensa selviytyä
vaikeuksista onnellisesti olivat hyvin pienet. Hän alkoi sentähden
kerätä innokkaasti kaikenlaisia myrkkyjä ja kävi usein vankiloissa
kokeilemassa kuolemaantuomituilla vangeilla. Hän seurasi jännittyneesti
eri myrkkyjä saaneiden vankien kuolinkamppailua, hylkäsi ne, jotka
tuottivat tuskia ja aiheuttivat suonenvetoa, ja kokeili edelleen
sellaisilla, jotka näyttivät tekevän elämästä erkanemisen helpoksi.
Hän kokeili myös myrkyllisillä käärmeillä, joiden annettiin purra
sekä eläimiä että ihmisiä, ja Plutarkhos sanoo »hänen tulleen siihen
vakaumukseen, ettei mitään myrkkyä voitu verrata kyykäärmeen puremaan,
joka ei aiheuttanut suonenvetoa eikä tuskia, vaan vaivutti raskaaseen
uneen, joka syveni vähitellen tajuttomuudeksi. Kasvot hikoilivat
heikosti, tietoisuus hävisi vähitellen, eikä uhri tuntenut nähtävästi
mitään tuskia, vaan näytti vain silloin vaivautuneelta, kun häntä
koetettiin ravistaa hereille, kuten henkilö, joka nukkuu sikeää unta».
Hän päätti surmata itsensä tällä tavalla pahimmassa tapauksessa, ja
kun tämä kysymys oli ratkaistu, kohdisti hän jälleen koko huomionsa
tilanteeseen.

Octavianus oli edennyt toukokuussa Syyriaan, jonne varusväeksi jätetyt
joukot olivat kaikki antautuneet. Hän lähetti Cornelius Galluksen
Afrikkaan ottamaan siellä antautuneet legioonat komentoonsa, ja tämä
armeija oli nyt miehittänyt Paraetoniuminkin, jossa Antonius oli
viipynyt jonkin aikaa pakonsa jälkeen. Aleksandriassa ei tiedetty
vielä mitään tämän rajavarustuksen joutumisesta vihollisen käsiin,
mutta uutinen Octavianuksen tulosta Syyriaan oli jo levinnyt
kaupungille ja aiheuttanut varmaankin suurta hämminkiä. Kleopatra
teki sen johdosta sankarillisen ja ylevän päätöksen. Hän lähetti
toukokuun lopulla Caesarionin kasvattajansa Rhodonin keralla Niiliä
ylös Koptokseen [Petran arabialaisten vihamielisyyttä ajatellen
ei ole todennäköistä, että hänet olisi lähetetty sinne meritse
Suezista, mitä tietä kauppiaatkin käyttivät vain harvoin] ja sieltä
edelleen erämaan poikki Berenicen satamaan, johon oli niin monta
laivaa, kuin hän sai koolle, määrätty odottamaan häntä. Nuori Caesar
näyttää saaneen mukaansa suuren rahasumman ja matkustaneen melko
loisteliaasti. Hänen odotettiin saapuvan Bereniceen kesäkuun lopulla,
ja kun Indiaan menevät kauppiaat lähtisivät heinäkuun puolivälissä
pitkälle matkalleen, purjehtisi hänkin tuohon kaukaiseen maahan
päästäkseen siellä Hindustanin kuninkaan ystäväksi, jolloin hän
ehkä onnistuisi yhdistämään idän kansat siihen suureen liittoon,
josta Kleopatra oli niin usein unelmoinut. Itse hän päätti jäädä
Aleksandriaan neuvotellakseen ensin Octavianuksen kanssa, saisiko hän
pitää valtaistuimensa, ja taistellakseen sitten loppuun saakka, jos se
uhattaisiin riistää häneltä. Hän ei ajatellutkaan pakoa [hänen sanotaan
kuollessaan katuneen, ettei hän paennut], ja vaikka hän ryhtyikin
poikansa turvallisuutta ajatellen huolestuneen äidin hellyydellä näihin
vaarallisiin toimenpiteisiin, ei hänelle näytä johtuneen mieleenkään
seurata häntä itään, josta hän olisi voinut odottaa löytävänsä ainakin
väliaikaisen turvapaikan. Caesarionista eroamisen on täytynyt olla
hänen onnettoman elämänsä raskaimpia hetkiä. Hänen turvallisuutensa ja
hänen oikeuksiensa puolesta Kleopatra oli taistellut seitsemäntoista
vuotta, ja nyt hänen täytyi lähettää hänet Indian kävijöiden mukana
vaarallisen meren poikki vieraisiin maihin pelastaakseen hänet
voittoisan kilpailijansa Octavianuksen käsistä hänen itsensä jäädessä
torjumaan vihollista ja taistelemaan heidän yhteisen valtaistuimensa
puolesta. Pojan isän Julius Caesarin muisto nousi varmaankin jälleen
hänen mieleensä näinä murheenpäivinä, ja hän katseli usein hänen
kuviaan ja luki uudelleen häneltä saamiaan kirjeitä. Ja lähettäessään
nyt nuoren Caesarin tälle pitkälle matkalle noihin vieraisiin
maihin, jotka olivat aina herättäneet hänen isässään mitä suurinta
mielenkiintoa, hän ei ole voinut olla pyytämättä apua siltä, jota koko
roomalainen maailma palvoi Divus Caesarina, vaan on tuskassaan ja
murheessaan rukoillut häntä kiiruhtamaan ainoan poikansa ja maallisen
perillisensä avuksi.




XIX. EGYPTIN VALTAUS JA ANTONIUKSEN KUOLEMA


Historioitsijasta täytyy tuntua jonkin verran vastenmieliseltä ryhtyä
turmelemaan sitä romanttista tarinaa, joka kertoo Antoniuksen ja
Kleopatran välillä tähän aikaan vallinneesta hellästä suhteesta,
mutta muu ei auta, sillä ei voida kieltää, etteivätkö he olleet nyt
päättäneet elää erossa toisistaan. Samoin ei näytä olevan mitään
epäilystä siitä, etteivätkö he suhtautuneet toisiinsa kylmästi ja
epäluuloisesti. Antonius oli elänyt niin kauan yksin Timoniumissaan,
ettei hänellä ollut mitään tekemistä vaimonsa suunnitelmien kanssa, ja
minä puolestani en löydä merkkiäkään siitä romanttisesta käsikädessä
kuolemaan menosta, jota on totuttu pitämään heidän traagillisen
tarinansa loistavana loppuna. Sen sijalle tahtoisin asettaa tuon
pikku kuningattaren yksinäisen ja sankarillisen taistelun kohtaloaan
vastaan, taistelun, jonka täytyy herättää kaikkien ihailua. Kun hänen
miehensä oli pettänyt niin täydellisesti kaikki hänen toiveensa,
näyttää maan hallitsemisen ja puolustuksen järjestämisen koko taakka
joutuneen hänen hartioilleen. Hänen on täytynyt olla yötä päivää
hirveässä levottomuudessa, alituisena painajaisena ajatus kohtalosta,
jota hän jo odotti, mutta siitä huolimatta hän osoitti lannistumatonta
rohkeutta, ei ollut konsanaan epäröivällä kannalla taisteluun nähden
eikä poikennut kertaakaan omaan ja sukunsa suuruuteen tähtäävän
kunnianhimonsa viitoittamalta tieltä, jota minun mielestäni tuskin
voitaneen eroittaa hänen todellisista velvollisuuksistaan maataan
kohtaan.

Kun Octavianus valmistautui kesäkuussa 30 e.Kr. samoamaan Syyriasta
Egyptiin, koettivat sekä Kleopatra että Antonius ryhtyä neuvotteluihin
hänen kanssaan. He lähettivät erään Euphronius-nimisen kreikkalaisen,
nuorempien prinssien entisen opettajan, esittämään hänelle asiaansa.
Kleopatra ilmoitti antautuvansa sillä ehdolla, että Caesarion saisi
pitää valtaistuimensa, mutta Antonius ei pyytänyt muuta kuin saada
elää yksityishenkilönä joko Aleksandriassa tahi Ateenassa. Kleopatra
lähetti tämän lähetystön mukana kruununsa, valtikkansa ja juhlavaununsa
siinä toivossa, että Octavianus antaisi ne takaisin, ellei hänelle
itselleen, niin ainakin hänen pojalleen. Asia ei kuitenkaan onnistunut
aivan niin, kuin oli ajateltu. Octavianus ei tahtonut kuulla mistään
myönnytyksistä Antoniuksen suhteen, mutta Kleopatralle hän ilmoitti
salaisesti erään Thyrsus-nimisen vapautettunsa välityksellä, että hän
suhtautui kuningattareen suosiollisesti ja oli taipuvainen jättämään
Egyptin rauhaan, jos kuningatar järjestäisi niin, että Antonius
kuolisi. Todellisuudessa Octavianus ei aikonut säästää Kleopatraa sen
paremmin kuin muitakaan, vaan teki tämän ehdotuksen vain saadakseen
hänet petetyksi. Hän näyttää ajatelleen kaikki valmiiksi. Antonius
murhattaisiin tahi pakotettaisiin päättämään itse päivänsä, koska oli
kiusallista tuomita hänet kuolemaan ja teloittaa hänet julkisesti.
Caesarion, hänen kilpailijansa, tulisi myös saamaan väkivaltaisen
lopun. Kleopatra koetettaisiin saada elävänä vangiksi, niin että
Octavianus voisi näytellä häntä triumfissaan, minkä jälkeen hänet
lähetettäisiin maanpakoon, ja hän, Octavianus, anastaisi hänen alueensa
ja maksaisi joukkonsa saadulla saaliilla. Hänen myöhempi käytöksensä
kuningatarta kohtaan perustuu, kuten saamme nähdä, joka suhteessa tähän
kiihkeään haluun saada hänet elävänä käsiinsä, mutta Antoniusta kohtaan
hän oli loppuun asti leppymättömän vihamielinen.

Vapautettu Thyrsus oli neuvokas ja ymmärtäväinen mies, joka
osasi laatia Kleopatralle niin sulavat puheet, että tilanne tuli
kaikinpuolin pohdituksi. Kuningatar pyrki hinnalla millä hyvänsä
säilyttämään valtaistuimensa ja kykeni maksamaan Octavianukselle
samalla rahalla. Hän tahtoi johtaa Octavianuksen harhaan ja uskotella
luottavansa hänen sanoihinsa. Hän osoitti suurta huomaavaisuutta
Thyrsusta kohtaan, kohteli häntä kunnioittavasti ja neuvotteli usein
hänen kanssaan. Antonius, jonka ei sallittu olla näissä salaisissa
neuvotteluissa saapuvilla, kävi päivä päivältä kiukkuisemmaksi
ja epäluuloisemmaksi. Ei ole todennäköistä, että Kleopatra olisi
suostunut hänen murhaamisestaan tehtyyn ehdotukseen, mutta tilanne
oli sellainen, ettei ajatus hänen mahdollisesta itsemurhastaan ole
voinut olla hänelle kovinkaan vastenmielinen. Uskallan sanoa hänen
neuvotelleen täysin avomielisesti Thyrsuksen kanssa, millä tavalla
Antoniusta olisi paras muistuttaa kunnian vaatimuksista. Dion Cassius
sanoo Octavianuksen lähettäneen Kleopatralle hellempiäkin terveisiä,
mutta se on todennäköisesti perätöntä, vaikka Thyrsus on kyllä
voinut vihjaista, että kuningattaren sankarillinen suhtautuminen
vastoinkäymisiinsä oli liikuttanut hänen herraansa, joka halusi
sentähden voittaa hänen myötätuntonsa. Antonius sai mahdollisesti
kuulla jotakin sellaista heidän neuvotteluistaan, ja vapautetun
luottamuksellinen suhtautuminen kuningattareen teki hänet ehkä
mustasukkaiseksi, koska hän kävi entistä epäluuloisemmaksi ja näyttää
käyttäytyneen, ikäänkuin olisi ollut raivosta räjähtämäisillään. Hän
usutti äkkiä väkensä Thyrsuksen kimppuun, ruoskitti häntä, lähetti
hänet takaisin Octavianuksen luo ja selosti mukaan panemassaan
kirjeessä tekonsa. »Miehen utelias ja tunkeileva käytös suututti
minua», hän kirjoitti, »eikä minun asemassani olla juuri kärsivällisiä.
Mutta jos menettelyni loukkaa sinua, niin onhan sinulla vapautettuni
Hipparkos luonasi. Hirtä hänet ja ruoski häntä, niin olemme selvät».
Hipparkos oli todennäköisesti karannut Octavianuksen puolelle, niin
että Thyrsuksen ruoskittamisessa ja ehdotetussa hyvityksessä oli
hitunen jylhää huumoria, joka näyttää miellyttäneen Kleopatraa.
Antoniuksen osoittama rohkeus se ilahdutti häntä kaikista enimmän,
ja hän alkoi heti kohdella miestään kunnioittavammin, koska
tämä kykeni vielä, kuten hän nyt näki, esiintymään miehekkäästi
ja kuninkaallisesti. Plutarkhos kertoo Kleopatran suhtautuneen
häneen nyt hyvin huomaavaisesti ja rohkaisseen häntä kaikin tavoin
karkoittaakseen hänen aivan aiheettomat epäluulonsa, ja tämä muutos
näyttää antaneen Antoniukselle uutta rohkeutta, innostaneen häntä
käyttäytymään uljaasti ja ryhdikkäästi ja poistaneen velttouden,
joka oli ollut viime aikoina niin silmäänpistävä. Kleopatra näyttää
tahtoneen osoittaa hänelle, ettei hänellä ollut minkäänlaista petosta
mielessä, ja saada hänet ymmärtämään, kuinka hän todellisuudessa
suhtautui Octavianukseen. Kleopatran omaa syntymäpäivää oli vietetty
talvella hyvin vaatimattomasti, mutta kun Antoniuksen syntymäpäivä
tuli — hän oli syntynyt kesällä — toimeenpani hän loistavan juhlan
ja antoi runsaita lahjoja kaikille, jotka olivat nauttineet hänen
vieraanvaraisuudestaan. Oli kuin hän olisi tahtonut kaikkien tietävän,
että hän seisoisi Antoniuksen vierellä loppuun saakka, jos Antonius
käyttäytyisi miehen lailla ja menisi tähän viimeiseen taisteluun siinä
seikkailunhengessä, joka oli ollut hänelle itselleen aina ominaista,
samoin kuin senkin, että Antoniuksen oli poistuttava hänen tieltään,
ellei hän rohkenisi tarttua miekkaansa ja koettaa onneaan. Thyrsuksen
ruoskimisesta oli siis seurauksena väliaikainen sovinto aviopuolisoiden
kesken [Plutarkhos näyttää olleen selvästi siinä käsityksessä], ja
Antonius toimi jonkin aikaa voimansa päivistä muistuttavalla tarmolla
ja rohkeudella.

Kuullessaan Cornelius Galluksen armeijan olevan matkalla Cyrenaican,
nykyisen Tripoliksen läpi Egyptin länsirajaa kohti hän otti joitakin
laivoja mukaansa ja kiiruhti Paraetoniumiin järjestämään puolustusta
tehokkaaksi. Mutta kun hän maihin noustuaan lähestyi varustuksen
muureja ja vaati päällikköä puheilleen, alettiin sisäpuolella puhaltaa
torviin niin kovasti, että hänen äänensä hukkui kokonaan. Joidenkin
minuuttien kuluttua varusväki teki hyökkäyksen, ajoi hänet ja hänen
miehensä takaisin satamaan, sytytti joitakin hänen laivojaan tuleen ja
karkoitti hänet merelle. Aleksandriaan palattuaan hän sai kuulla, että
Octavianus lähestyi Pelusiumia, Egyptin itärajalla olevaa linnoitusta,
jonka päällikkönä oli Seleukos-niminen upseeri, ja pian sen jälkeen
saapui uutinen, että linnoitus oli antautunut.

Antonius, jonka hermot olivat jännityksestä varmaankin aivan
pilalla, syytti silloin raivoisasti Kleopatraa, että Kleopatra oli
pettänyt hänet antamalla Seleukokselle salaisen määräyksen luovuttaa
linnoituksen Octavianukselle lähestyvän vihollisen lepyttämiseksi.
Kleopatra kielsi sen jyrkästi ja todistaakseen sanansa hän vangitutti
Seleukoksen vaimon ja lapset ja luovutti heidät miehelleen, joka sai
surmauttaa heidät siinä tapauksessa, että hänen todistettiin olleen
salaisessa yhteydessä petturin kanssa [Dion Cassius sanoo Kleopatran
koettaneen vehkeillä Octavianuksen hyväksi, mutta syytös on aivan
aiheeton ja ilmeisesti sellainen, jolla koetetaan halventaa vihattua
vastustajaa], teko, joka näyttää todistavan täydellisesti hänen
viattomuutensa.

Epäluulot masensivat kuitenkin jälleen Antoniuksen mielen ja
karkoittivat vaisusti lepattavan rohkeuden hänen sydämestään.
Epätoivoisena ja hätääntyneenä hän lähetti Euphroniuksen toistamiseen
Octavianuksen puheille, nyt yhdessä poikansa Antylluksen kanssa,
ja pani heidän mukaansa suuren rahasumman, toivoen saavansa
vihamiehensä sillä lepytetyksi. Octavianus otti rahat, mutta ei
ollut kuulevinaankaan Antylluksen anomuksia isänsä puolesta. Kaiken
tämän on täytynyt olla Kleopatrasta mitä vastenmielisintä, sillä
tuskin hän on voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi alentua sellaiseen
halpamaisuuteen ja raukkamaisuuteen, että koetti päästä vihollisestaan
kullalla — kullalla, joka kuului, se muistettakoon, hänen vaimolleen.
Hänen hämmästyksensä ja mielipahansa eivät supistuneet kuitenkaan vain
siihen, vaan hän sai vielä tietää, että Antonius oli kaiken lisäksi
lähettänyt erään Turullius-nimisen entisen senaattorin kahleissa
Octavianukselle. Turullius oli Julius Caesarin murhaajia ja ainoa,
joka oli heistä vielä elossa, sillä kaikki muut olivat kuolleet kuin
kostavan sallimuksen vainoamina. Hän oli nyt joutunut Antoniuksen
käsiin, ja koska Kleopatran poika oli Julius Caesarin perillinen,
olisi mies pitänyt luovuttaa kuningattarelle rangaistavaksi. Mutta
Antonius oli lähettänyt hänet sen sijaan Octavianukselle tavalla,
jota ei voitu muuten tulkita, kuin että hän tunnusti Octavianuksen
diktaattorin edustajaksi. Octavianus surmautti heti Turulliuksen ja
suoritti siten sen, mitä kosto murhatun Caesarin puolesta oli ollut
vielä vailla, mutta Antoniuksesta hän ei välittänyt sen vertaa, että
olisi edes ilmoittanut saaneensa vangin huostaansa. Kun armahduksesta
ei kuulunut mitään, näyttää Antonius ajatelleen jonkin aikaa pakoa
Espanjaan tahi johonkin toiseen maahan, jossa hän voisi piilotella
tahi käydä sissisotaa, kunnes muutos Rooman asioissa antaisi hänelle
tilaisuuden ilmestyä jälleen näyttämölle, mutta Kleopatra, joka oli
nyt päättänyt puolustaa pääkaupunkiaan, vaikutti sankarillisella
esimerkillään niin paljon, että hänen jalommat luonteenominaisuutensa
pääsivät lopulta voitolle, ja hän rohkaisi mielensä vielä kerran
seisoakseen kuningattaren vierellä loppuun saakka. Heidän tilanteensa
oli kyllä vaikea, mutta ei epätoivoinen. Aleksandria oli lujasti
linnoitettu kaupunki. Ne neljä roomalaista legioonaa, jotka oli jätetty
Egyptiin sotanäyttämön ollessa Kreikassa, olivat vielä siellä samoin
kuin makedonialaiset henkivartiajoukotkin. Egyptiläisiä joukkoja oli
epäilemättä myös verraten paljon muurien sisäpuolella ja satamassa oli
Actiumista paennut laivasto ja paljon muitakin sotalaivoja. Kaupungissa
oli siis peloittava sotavoima valmiina puolustukseen, ja rajattomasti
rikas Egypti maksoi näille miehille niin hyvin, että he olivat paljoa
onnellisemmassa asemassa kuin Octavianuksen soturit, jotka eivät olleet
saaneet moneen kuukauteen palkkaansa.

Kleopatra ei kuitenkaan odottanut suoriutuvansa hengissä voimain
koetuksesta, ja vaikka Octavianus lähetteli hänelle edelleen
vakuutteluja suopeudestaan, oli hänen turvallisuutensa hintana aina
Antoniuksen pää, ja sitä hän ei tahtonut maksaa. Tähän kohtaan ei ole
mielestäni kiinnitetty tarpeeksi huomiota arvosteltaessa kuningattaren
käytöstä. Dion Cassius sanoo kiihkoisasti Octavianuksen luvanneen, että
hän saisi pitää kaikki, sekä vapautensa että rajattoman valtansakin,
jos hän surmaisi Antoniuksen, ja Plutarkhos todistaa yhtä selvästi
Octavianuksen ilmoittaneen hänelle, ettei hän voisi esittää ainoatakaan
kohtuullista pyyntöä, johon hän ei olisi valmis suostumaan, jos
Kleopatra vain toimittaisi Antoniuksen hengiltä tahi edes karkoittaisi
hänet turvapaikastaan Egyptistä. Antonius oli osoittanut joutuneensa
kokonaan rappiolle. Hän oli käyttäytynyt mitä raukkamaisimmalla
tavalla. Hän oli melkein aina juovuksissa ja epäluotettava. Eikä
Kleopatralle ja hänen asialleen näyttänyt olevan hänestä enää mitään
hyötyä. Kleopatra oli kuitenkin, vaikka Antoniuksen kuolema olisi
merkinnyt vaikeuksista vapautumista, liian uskollinen ja liian
ylpeä suostuakseen hänen murhaamiseensa. Hän uhmasi Octavianusta ja
tiedoitti, että jos tämä himoitsi hänen juopon miehensä kelvotonta
päätä, oli hänen revittävä maahan kaupungin muurit ja etsittävä se
käsiinsä.

Kuningatar oli ajan tavan mukaan rakennuttanut viime vuosina itselleen
haudan ja hautatemppelin, jossa hän lepäisi kuoltuaan ja jossa
hänen henkeään palvottaisiin tavanomaisilla uhritoimituksilla ja
papillisilla menoilla. Tämän mausoleumin ympärillä oli Plutarkhoksen
mukaan toisia, ilmeisesti kuninkaalliselle perheelle ja hovin
jäsenille varattuja rakennuksia, mutta se ei ollut Canopuksen varrella
Seman eli kuninkaallisen nekropoliin alueella, vaan meren rannalla
Isis-Afroditen temppelin vieressä Lochias-niemen länsirinteellä.
Päättelen Plutarkhoksen huomautuksista, että kuningattaren hauta oli
temppelirakennusten välittömässä yhteydessä, ja jos olen oikeassa,
on tämä seikka varmasti johtunut siitä, että Kleopatra tahtoi tulla
haudatuksi sen jumalattaren pyhätön alueelle, joksi hänet oli
tunnustettu. Isiksen temppelissä rukoiltaisiin siten hänen kuoltuaan
tavallaan hänen henkeään, ja hänen maalliset jäännöksensä olisivat
sitten tämän suojelusjumalattaren pyhiä reliikkejä. [Tämä tosiasia,
jonka merkitystä ei ole huomattu, on mielenkiintoinen todistus siitä,
että Kleopatra katsoi olevansa lihaksi tullut Venus-Afrodite-Isis.]
Mausoleumi oli kuuluisa korkeudestaan ja kauneudestaan. Se oli
todennäköisesti tehty hienosta marmorista ja näyttää sisältäneen monta
huonetta. Kuvittelisin, että alhaalla oli pylväskäytävän perällä, johon
tultiin kaksipuolisesta, kauniisti koristetusta seetriovesta, sisempi
pyhättö, jossa kuningattaren ruumisarkku oli jo valmiina odottamassa,
ja että pylväskäytävästä päästiin kiviportaita myöten yläkerran
huoneisiin, joiden permanto eli alakerran katto oli tehty suurista
graniittilaatoista. Näiden huoneiden isoista, avoimista ikkunoista on
täytynyt nähdä toisista merelle ja toisista Isiksen temppelin pihalle,
mutta alakerran pylväskäytävässä ja pyhätössä ei ollut egyptiläisten
rakennusten tavalliseen tyyliin minkäänlaisia ikkunoita, vaan valo
pääsi ovesta ja pienistä katonrajaan jätetyistä aukoista. Heinäkuun
helle kykeni tuskin tunkeutumaan tämän kivisen mausoleumin kammioihin
ja vilpoisen merituulen on täytynyt leyhähdellä alituisesti yläkerran
huoneiden läpi ulkopuolelta paahtavan, häikäisevän auringonpaisteen
menettäessä tehonsa marmoriseiniin kilpistyessään. Idänpuoleisista
ikkunoista kuului kivilaituriin murtuvien aaltojen kumeata pauhua ja
lokkien kirkunaa, kun taas pappien laulu viereisessä temppelissä ja
kaupungin etäinen humu olivat näiden ilmavien huoneiden viileyteen
kantautuessaan kuin ääniä unohdetusta maailmasta.

Sinne Kleopatra päätti muuttaa asumaan, heti kuin Octavianus ryhtyisi
piirittämään kaupunkia, ja jos kaupunki valloitettaisiin, surmaisi hän
itsensä. Siinä mielessä hän antoi viedä kaikki kullat, hopeat, helmet,
jalokivet ja muut kalleutensa mausoleumiin, jossa ne asetettaisiin
erääseen yläkerran huoneeseen vitsakimpuista ja rohtimista kyhätylle
roviolle. Jos kävisi niin, että hänen täytyisi päättää päivänsä
kurjuudestaan päästäkseen, antaisi hän käärmeen iskeä myrkkyhampaansa
hipiäänsä, sytyttäisi viimeisillä voimillaan rovion palamaan ja
hävittäisi siten yhdellä kertaa sekä ruumiinsa että rikkautensa. Hän
jäi kuitenkin vielä toistaiseksi palatsiin ja valvoi toimenpiteitä,
joihin oli ryhdytty kaupungin puolustamiseksi.

Octavianuksen joukot saapuivat heinäkuun viime päivinä muurien
edustalle ja leiriytyivät Hippodromiin ja sen ympärille. Hippodromi
oli kallioisella paikalla kaupungin itäpuolella. Ratkaisun lähestyessä
Antonius osoitti jälleen, että entisestä rohkeudesta oli sentään vielä
jotakin jäljellä. Keräten joukkonsa hän teki rohkean uloshyökkäyksen,
karkasi Octavianuksen ratsuväen kimppuun, löi sen perinpohjin
ja karkoitti jäännökset takaisin leiriin. Ja kun hän palatsiin
palatessaan kohtasi Kleopatran yllään vielä ryvettynyt ja verentahrima
haarniskansa, kietaisi hän kätensä kuningattaren hennon vartalon
ympärille ja suuteli häntä kaikkien nähden. Sitten hän esitteli
kuningattarelle erään upseerinsa, joka oli suuresti kunnostautunut
taistelussa, ja Kleopatra lahjoitti miehelle heti loistavan kypärin
ja kultaisen rintahaarniskan. Tämä upseeri puki vielä samana iltana
haarniskan ylleen ja karkasi Octavianuksen leiriin.

Seuraavana aamuna Antonius lähetti jonkinlaisen ylimielisyyden
puuskassa sanansaattajan haastamaan Octavianusta kaksintaisteluun,
kuten hän oli tehnyt ennen Actiumin taistelua, mutta hänen vihollisensa
vastasi siihen myrkyllisesti, »että Antonius keksisi kyllä toisiakin
keinoja, millä päättää päivänsä». Hän päätti silloin, että oli
parempi saattaa asiat kertakaikkiaan ratkaisuun käymällä vastustajan
kimppuun kaikin voimin sekä maalla että merellä kuin ruveta odottamaan
pitkällisen piirityksen tulosta, ja kun Kleopatra oli hyväksynyt
tämän suunnitelman, lähetettiin kaikille joukko-osastoille käsky
valmistautua yleiseen taisteluun, joka määrättiin elokuun 1 päiväksi.
Antonius, jonka rohkeus ei nyt pettänyt, pyysi tämän päivän aattoiltana
palvelijoita auttelemaan häntä auliisti illallispöydässä ja kaatamaan
runsaasti viiniä, koska heillä saattoi olla huomispäivänä uusi isäntä,
hänen itsensä, Bacchuksen lihaksituleman, viinin ja ilon jumalan,
maatessa kuolleena tappotantereella. Hänen läsnäolevat ystävänsä
alkoivat sen kuullessaan itkeä, mutta Antonius selitti heille nopeasti,
ettei hän suinkaan aikonut kuolla, vaan toivoi vievänsä heidät
loistavaan voittoon.

Myöhään samana iltana, kun merituuli oli tyyntynyt ja tähtien valossa
uinailevassa kaupungissa vallitsi pimeän ja helteisen kesäyön syvä
hiljaisuus, alkoi äkkiä kuulua etäistä huilujen ja kymbaalien
soittoa ja jotakin iloista säveltä laulavia ääniä. Soitto läheni ja
pian voitiin eroittaa tanssivien jalkojen töminää ja kuin jotakin
hurjaa juomalaulua loilottavan saattueen huutoa ja mekastusta. Tämä
meluisa kulkue näyttää Plutarkhoksen kuvauksen mukaan suunnanneen
kulkunsa suoraan kaupungin halki Canopuksen porttia kohti, jonka
luona meteli yltyi ylimmilleen. Sitten äänet äkkiä hiljenivät ja
häipyivät kuulumattomiin. Mutta kaikki, jotka olivat havahtuneet
yön pimeydessä tähän hurjaan soittoon ja lauluun, uskoivat varmasti
kuulleensa Bacchuksen saattohumun, kun hän jätti väkineen sortuneen
lihaksitulemansa ja meni voittoisan Octavianuksen luo. [Melun
saattoivat aiheuttaa Octavianuksen etujoukot, jotka oli sijoitettu
aivan Canopuksen portin edustalle.]

Heti kuin päivä vaikeni Antonius vei joukkonsa ulos itäisistä porteista
ja järjesti ne taisteluun korkealle paikalle muurien ja Hippodromin
väliin jonkun matkan päähän merenrannasta. Sieltä hän näki laivastonsa
purjehtivan ulos Isosta satamasta ja suuntaavan kulkunsa Octavianuksen
laivoja kohti, jotka olivat järjestyneet noin neljän kilometrin
päähän kaupungista itään lähelle rannikkoa, mutta hänen suureksi
mielipahakseen egyptiläiset alukset eivät yrittäneetkään hyökätä
vastustajan kimppuun, kuten hän oli käskenyt. Sen sijaan ne tervehtivät
Octavianuksen laivastoa airoillaan ja saatuaan samanlaisen vastauksen
liittyivät viholliseen, minkä jälkeen kaikki lähtivät purjehtimaan
yhdessä Isoa satamaa kohti. Silmäillessään sitten toisaalle Antonius
näki äkkiä ratsuväkensä laukottavan Octavianuksen puolelle, niin ettei
hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin jalkaväkensä, jonka vihollinen
tietysti hajoittaisi käden käänteessä. Oli turhaa yrittääkään taistella
ja menettäen kaiken toivon hän pakeni takaisin kaupunkiin huutaen
kaikille, että Kleopatra oli pettänyt hänet. Kun hän syöksyi palatsiin
hämmentyneiden upseereidensa seuraamana, takoen otsaansa ja kiroten
naista, joka oli, kuten hän sanoi, luovuttanut hänet vihollistensa
käsiin, niin Kleopatra pakeni huoneistaan, ikäänkuin peläten, että
Antonius voisi raivossaan ja epätoivon vimmassaan vaikka tappaa hänet
miekallaan. Ehtien saada mukaansa vain palvelijattarensa Iraksen
ja Charmionin hän juoksi minkä jaksoi palatsin tyhjien salien ja
käytävien läpi, aution pihan poikki ja pääsi lopulta Isiksen temppelin
viereen rakennettuun mausoleumiinsa. Virkamiehet, palvelijat ja
vartiat näyttävät kaikki paenneen hetkellä, jolloin kuului huuto, että
laivasto ja ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle, ja temppelin
läheisyydessä oli todennäköisesti vain joitakin säikähtyneitä pappeja,
jotka tuskin saattoivat tuntea kuningatarta hänen juostessaan ilman
tavallista seuruettaan huohottaen hautarakennuksen avoimelle ovelle.
He syöksähtivät sisään hämyiseen pylväskäytävään, nämä kolme naista,
salpasivat oven kiireesti ja epäilemättä pönkittivät sen kaikella, mitä
irti saivat, penkeillä, uhripöydillä ja muilla sisustukseen kuuluneilla
esineillä, riensivät sitten yläkertaan ja heittäytyivät varmaankin
kauhusta suunniltaan upeille lepolavitsoille Kleopatran valmistautuessa
heti surmaamaan itsensä. Ikkunoista heidän on täytynyt nähdä joidenkin
Antoniuksen upseerien kiiruhtavan paikalle, koska he saattoivat
hetkisen kuluttua lähettää tälle sanan, että kuningatar aikoi juuri
surmata itsensä. Jonkin ajan kuluttua, hiukan rauhoituttuaan, Kleopatra
päätti kuitenkin odottaa, ennenkuin ottaisi tämän ratkaisevan
askeleen, päästäkseen varmuuteen Octavianuksen todellisista aikeista
hänen suhteensa, ja tehtyään tämän päätöksen hän näyttää koettaneen
parhaansa mukaan tyyntyä. Ja tuijottaessaan siinä idänpuoleisista
ikkunoista päivänpaisteiselle merelle hän näki egyptiläisten laivojen
ja vihollisen alusten soutavan vieri vieressä Isoon satamaan.

Ei ole mitään syytä otaksua, että Kleopatra olisi pettänyt miehensä,
tahi että hänellä olisi ollut mitään tekemistä juuri tapahtuneiden
karkaamisten kanssa. Heidän vastarintansa äkillinen herpaantuminen,
kun aamu ei ollut vielä kulunut puoliväliinkään, on varmasti ollut
hänelle hirveä isku, ja mitä Antoniuksen syytöksiin tulee, on
hän epäilemättä katsonut niiden johtuneen vain hermostuneesta ja
oikullisesta mielentilasta, joka oli ollut hänen miehelleen viime
vuosina tunnusmerkillistä. Antonius oli edellisenä iltana luvannut
suuren rahasumman kaikille Octavianuksen sotureille, jotka karkaisivat
hänen puolelleen, ja on enemmän kuin todennäköistä, että Octavianus oli
puolestaan tehnyt samanlaisen tarjouksen egyptiläisille merimiehille
ja sotureille. Nämä merimiehet olivat vain vuosi sitten veljeilleet
Antoniuksen mukana olleiden roomalaisten kanssa Ambracian lahdessa,
ja kun viimemainitut olivat menneet Octavianuksen puolelle Actiumin
taistelun jälkeen, oli heitä nyt lukuisasti vihollisen laivoilla.
Egyptiläisiä vaadittiin siten taistelemaan ystäviänsä vastaan,
joiden vieraanvaraisuutta he olivat usein nauttineet, ja joiden
taistelukuntoisuutta, kun he olivat nyt liittyneet Octavianuksen
voittoisiin joukkoihin, heillä ei ollut mitään syytä epäillä. Heidän
karkaamiseensa ei siis tarvittu minkäänlaista aloitetta Kleopatran
puolelta; tilanne oli sellainen, ettei toisin olisi voinut juuri
käydäkään.

Antonius oli kuitenkin liian kiihtynyt hillitäkseen kieltään, ja hän
näyttää astelleen huoneissaan jonkinlaisessa hulluutta lähentelevässä
raivotilassa, kiroten Kleopatraa, hänen maataan ja kaikkia, jotka
olivat pettäneet hänet. Hetkisen kuluttua tulivat upseerit, jotka
olivat kiiruhtaneet Kleopatran jäljessä mausoleumille, ilmoittamaan
hänelle, että kuningatar oli surmannut itsensä, sillä niin he olivat
tulkinneet hänen terveisensä. Antoniuksen riehunta näyttää loppuneen
heti, järkytys lamautti hänet kokonaan. Ensin hän oli todennäköisesti
aivan tyrmistynyt, mutta kun sanojen koko merkitys pääsi tunkeutumaan
hänen sekaviin aivoihinsa, ei vihasta ja epäluulosta ollut merkkiäkään
jäljellä. »Antonius!» hän huudahti, »miksi viivytellä enää? Sallimus
on riistänyt sinulta sen ainoan, jonka puolesta olisit voinut sanoa
tahtovasi vielä elää». Näin sanoen hän syöksyi makuuhuoneeseensa
riuhtoen yltään haarniskaansa ja huutaen orjaansa Erosta avuksi.
Hänen kuultiin sitten ruumiinsa yläosaa paljastaessaan puhuvan ääneen
Kleopatralle, jonka hän uskoi kuolleen. »Kleopatra», hän sanoi, »en
sure, että minun täytyy nyt erota sinusta, sillä olen pian luonasi
jälleen, mutta mieltäni pahoittaa se, että nainen voitti minunlaiseni
suuren kenraalin rohkeudessa». Hän oli jonkin aikaa sitten ottanut
Erokselta juhlallisen lupauksen, että Eros surmaisi hänet, milloin
hän käskisi, ja kääntyen nyt hänen puoleensa hän antoi tämän käskyn,
muistuttaen Erosta valastaan. Eros vetäisi miekkansa, ikäänkuin aikoen
täyttää hänen pyyntönsä, mutta pyörähti samassa poispäin, painoi
terän omaan rintaansa ja kaatui henkitoreissaan permannolle. Antonius
kumartui hänen ylitseen ja lausui: »Hyvin tehty, Eros! Hyvin tehty!»
Ottaen sitten miekan hän lisäsi: »Olet osoittanut isännällesi, miten on
tehtävä se, mihin sinulla ei ollut sydäntä», ja sen sanottuaan hän iski
miekan ruumiiseensa kylkiluiden alapuolelle ja horjahti vuoteelleen.

Haava ei ollut kuitenkaan heti kuolettava, ja kun verenvuoto oli
hetkisen kuluttua tauonnut, tuli Antonius tuntoihinsa. Joitakin
egyptiläisiä palvelijoita oli kerääntynyt hänen ympärilleen, ja hän
rukoili heitä nyt lopettamaan hänen tuskansa. Mutta kun he näkivät
hänen vielä elävän, riensivät he pois huoneesta ja jättivät hänet
siihen, missä hän lepäsi, tuskissaan kiemurtelemaan. Heistä on
joidenkin täytynyt viedä tapahtumasta sana kuningattarelle, joka istui
mausoleumin ikkunassa, sillä pian tuli hänen sihteerinsä, Diomedes,
ilmoittamaan Antoniukselle, ettei Kleopatra ollut vielä surmannut
itseään, ja että hän tahtoi saada Antoniuksen ruumiin mausoleumiin.
Antonius pyysi silloin kiihkeästi, että hänet vietäisiin kuningattaren
luo, ja palvelijat nostivat hänet vuoteelta tilapäisille paareille ja
lähtivät kiireesti kantamaan häntä sinne. Mausoleumin ovelle näyttää
vähitellen kerääntyneen väkeä, ja kun kuningatar näki Antoniusta
kantavan miesjoukon lähestyvän, on hän varmaankin alkanut pelätä,
että joku heistä voisi palkinnon toivossa vangita hänet heti kuin hän
avaisi oven ja viedä hänet elävänä Octavianukselle. Ehkäpä hän oli
suuressa hädässään vetäissyt oven salvatkin niin lujasti ja syvälle
koloihinsa, ettei niitä saatu enää auki. Oli miten oli, ovea ei avattu
Antoniukselle, ja siinä hän lepäsi ikkunan alla tuskissaan vaikeroiden
ja rukoillen saada kuolla Kleopatran sylissä. Plutarkhos kertoo, että
»Kleopatra heitti silloin ikkunasta köysiä, joihin hänet sidottiin, ja
hän ja hänen kaksi palvelijatartaan, ainoat, joiden hän oli sallinut
tulla mukaansa mausoleumiin, kiskoivat hänet ylös. Saapuvilla olleet
sanovat, etteivät he olleet milloinkaan nähneet surullisempaa näkyä,
kun kuolevaa ja yltäpäältä verissään olevaa Antoniusta kiskottiin ylös
hänen yhä ojennellessaan käsiään Kleopatraa kohti ja koettaessaan
viimeisillä voimillaan jännittää ruumistaan. Hänen nostamisensa ei
ollut naisille todellakaan helppo tehtävä, mutta takertuen köysiin
kaikin voimin ja vetäen minkä jaksoi pää ikkunasta ulkona Kleopatra
sai hänet lopulta suurella vaivalla ylös alhaalla olevien rohkaistessa
häntä huudoillaan ja ottaessa kaikin tavoin osaa hänen tuskaansa».

Ikkunan on täytynyt olla verraten korkealla maasta, ja kun Antonius
oli kookas ja painava mies, eivät nuo kolme naista olisi minun
käsittääkseni konsanaan jaksaneet saada häntä niin korkealle, elleivät
alhaalla olijat olisi tuoneet tikapuita ja auttaneet heitä, jääden
sitten epäilemättä tikapuille tätä järkyttävää kohtausta katsomaan.

Raahattuaan hänet ikkunasta sisään naiset kantoivat hänet vuoteelle,
johon hän todennäköisesti pyörtyi nostamisen aiheuttamista tuskista.
Näky oli niin säälittävä, että Kleopatra joutui aivan suunniltaan ja
purskahti itkuun. Hän löi rintoihinsa ja repi vaatteensa ja koetti
aina välillä saada haavasta vuotavaa verivirtaa pysähtymään, niin
että hänenkin kasvonsa, kaulansa ja kätensä olivat pian tahriintuneet
vereen. Heittäytyen Antoniuksen viereen hän sanoi häntä herrakseen,
miehekseen ja hallitsijakseen. Kuolevan hirveät tuskat herättivät
hänessä sanomatonta sääliä ja paljon entistä rakkautta, ja hän otti
niin kiihkeästi osaa hänen kärsimyksiinsä, että unohti kokonaan oman
epätoivoisen tilanteensa. Antonius tuli lopulta jälleen tuntoihinsa
ja pyysi viiniä. Siitä hiukan virkistyttyään hän koetti lohduttaa
kuningatarta ja kehoitti häntä sopimaan Octavianuksen kanssa, mikäli
se oli kunniallisilla ehdoilla mahdollista, ja sanoi, ettei voittajan
ystävien joukossa ollut muita kuin eräs Proculeius, johon Kleopatra
saattoi luottaa. Plutarkhos kertoo hänen lopuksi pyytäneen viime
henkäyksiä vetäessään, »ettei Kleopatra surkuttelisi häntä tässä
hänen kohtalonsa viimeisessä käänteessä, vaan pikemminkin riemuitsisi
hänen puolestaan muistellessaan hänen entistä onneaan, joka oli ollut
ihanampaa ja täydellisempää, kuin mitä oli konsanaan nähty, eikä ollut
päättynyt kunniattomasti. Roomalainen oli lyönyt roomalaisen».

Tämän sanottuaan hän painautui pitkälleen ja heitti pian henkensä
sen naisen sylissä, jonka etuja hän oli niin huonosti valvonut, ja
jonka hän nyt jätti yksin taistelemaan viimeistä suurta taistelua
valtaistuimensa ja poikansa tulevaisuuden puolesta.




XX. KLEOPATRAN KUOLEMA JA OCTAVIANUKSEN TRIUMFI


Kleopatran tilanne oli tällä hetkellä äärimmäisyyteen saakka kaamea.
Hänen miehensä verinen ruumis lepäsi vuoteella, peitteenä vaatteet,
jotka hän oli repinyt yltään. Palvelijattaret Charmion ja Iras olivat
todennäköisesti kyyristyneet johonkin soppeen rintoihinsa lyöden ja
äänekkäästi valittaen, kuten kreikkalainen tapa vaati jonkun kuollessa.
Auringon paahtamalle pihalle näyttää kokoontuneen avoimen ikkunan
alle joitakin roomalaisia ja egyptiläisiä, ja otaksun, että niiden
pystyttämät tikapuut, jotka olivat auttaneet kuningatarta Antoniuksen
nostamisessa, olivat vielä paikoillaan seinää vasten. Tämä elokuun
päivä oli varmaankin jo kulunut ohi puolenpäivän, niin että aurinko
paistoi sisään huoneeseen, valaisten epäjärjestykseen joutunutta
sisustusta ja läjäytyneiden mattojen vielä tuoreita veriläikkiä, jotka
osoittivat, mistä kuolevan raskasta ruumista oli raahattu. Toisella
puolella kohisi meri, mutta toiselta kuului Octavianuksen sotureiden
huutoja ja heidän aseidensa helähtelyä, ilmoittaen Kleopatralle,
että vihollinen oli saapunut palatsiin. Hän saattoi odottaa millä
hetkellä hyvänsä antautumisvaatimusta, ja todennäköisesti yritettäisiin
pyrkiä sisään ikkunoista. Hän oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä
saataisi konsanaan elävänä vangiksi, ja oli epäilemättä antanut
selvästi ymmärtää, että hän sytyttäisi heti viereiseen huoneeseen
tehdyn hautarovion ja polttaisi itsensä poroksi, jos väkivaltaan
ryhdyttäisiin. Vangiksi joutuminen merkitsi hänelle todennäköisesti
häväistystä Octavianuksen triumfissa ja valtaistuimen menettämistä, kun
taas antautuminen keskinäisen sopimuksen perusteella saattoi luonnistua
niin hyvin, ettei häneen koskettaisi eikä valtaistuinta riistettäisi
hänen suvultaan. Näyttää uskottavalta, että hän antoi nyt kummallekin
seuralaiselleen aseita mahdollisten hyökkäysten varalle ja käski
heidän varoittaa kaikkia, jotka yrittäisivät kiivetä tikapuille, että
liekit tulisivat nielemään hänet ja kaikki hänen satumaisen arvokkaat
aarteensa, jalokivensä ja muut kalleutensa, ennenkuin he ehtisivät
ikkunan tasallekaan.

Antoniuksen viimeisestä henkäyksestä oli kulunut vain joitakin
minuutteja, kun Proculeius, josta hän oli puhunut Kleopatralle juuri
ennen kuolemaansa, ilmestyi näyttämölle, vaatien Octavianuksen nimessä
puheillepääsyä. Hän kolkutti ovelle ja kehoitti Kleopatraa avaamaan,
ja hänen äänensä on varmaankin kajahdellut alhaalta pylväskäytävästä
Kleopatran kuuluviin, joka istui todennäköisesti portaiden yläpäässä,
kuin maan alta — kolkkona kuin pimeiden voimien kutsu. Mutta peläten
tulevansa vangituksi hän ei tohtinut avata, vaikka hän olisi kyennytkin
irroittamaan raskaat salvat, vaan asteli edestakaisin miehensä ruumiin
vaiheilla tuskallisessa epätietoisuudessa. Lopulta hän kuitenkin
kiiruhti marmoriportaita alas hämyiseen pylväskäytävään ja seisahtui
oven eteen kasatun röykkiön eteen, huutaen Proculeiusta nimeltä. Tämä
vastasi ja nyt he pitivät lyhyen neuvottelun. Kleopatra ilmoitti
antautuvansa, jos Octavianus vannoisi, että Egyptin valtaistuin
annettaisiin hänen pojalleen Caesarionille, mihin Proculeius
vastasi vain toistamalla, että Octavianus tulisi varmasti olemaan
hyvin armollinen häntä kohtaan. Kleopatra ei tyytynyt siihen, ja
roomalainen upseeri palasi hetkisen kuluttua herransa luo, minkä
jälkeen Kleopatraa ei häiritty, ennenkuin myöhään illalla. Proculeius
kuvasi Octavianukselle kuningattaren tilanteen ja osoitti, ettei ollut
todennäköisesti lainkaan vaikea päästä mausoleumiin tikapuiden avulla
ja saada nopeasti ja taitavasti toimimalla Kleopatra vangituksi,
ennenkuin hän ennättäisi sytyttää rovion. Octavianus lähetti silloin
hänet ja Cornelius Galluksen, joka oli nyt saapunut Aleksandriaan,
koettamaan ja jälkimmäinen meni suoraan mausoleumin ovelle kolkuttamaan
ja pyytämään kuningatarta puheilleen. Kleopatra meni heti portaita
alas ja alkoi keskustella Cornelius Galluksen kanssa suljetun oven
läpi, ja näyttää siltä kuin hänen palvelijattarensa olisivat, kiihkeinä
kuulemaan, mitä sanottiin, poistuneet vartiopaikaltaan yläkerran
ikkunoiden luota ja seisoneet portaiden alimmaisilla askelmilla hänen
takanaan. Heti kuin kuningattaren kuultiin puhuvan ja alkavan selitellä
antautumisensa ehtoja, juoksi Proculeius rakennuksen toiselle puolelle,
korjasi tikapuiden asentoa ja kiipesi nopeasti ikkunaan kahden
roomalaisen upseerin keralla. Hypättyään sekasortoiseen huoneeseen
hän juoksi Antoniuksen ruumiin ohi ja syöksyi portaita alas, kohdaten
niiden alapäässä Charmionin ja Iraksen ja nähden hämärästi Kleopatran
seisovan suljetun oven luona häneen selin. Toinen naisista kirkaisi
Proculeiuksen nähdessään ja huusi valtiattarelleen: »Onneton Kleopatra,
sinut on vangittu!» Kuningatar pyörähti ympäri ja kiskaisi upseerin
nähdessään vyöltään tikarin ja kohotti sen iskuun, jonka piti vapauttaa
hänet kaikista kauhuista. Mutta Proculeius oli häntä vikkelämpi. Hän
kävi häneen käsiksi niin nopeasti ja rajusti, että kuningatar horjahti
varmaankin takaisin ovea vasten, iski kouransa hänen ranteeseensa ja
pusersi tikaria puristavan pienen käden auki. Pidellen sitten hänen
molempia käsiään hän käski seuralaistensa ravistaa hänen vaatteitaan
ja tunnustella, olisiko niihin kätketty aseita tahi myrkkyä. Samalla
hän nuhteli kuningatarta siitä, että tämä tahtoi surmata itsensä. »On
häpeä, Kleopatra», hän lausui, »että koetat riistää Octavianukselta
näin hyvän tilaisuuden osoittaa armeliaisuuttaan. Teet siten itsellesi
ja hänelle suurta vääryyttä ja saatat maailman uskomaan, että
kenraaleista inhimillisin oli petollinen ja leppymätön vihollinen».
Sitten hän näyttää käskeneen raivata pois oven eteen pinotun röykkiön
ja avata oven, niin että Cornelius Gallus pääsi auttamaan häntä
kuningattaren ja hänen kahden seuralaisensa vartioimisessa. Pian
sen jälkeen toi Octavianuksen vapautettu Epaphroditus käskyn, että
Kleopatraa oli kohdeltava mahdollisimman lempeästi ja kohteliaasti.
Hänen suhteensa oli kuitenkin ryhdyttävä mitä ankarimpiin
varovaisuustoimenpiteisiin, ettei hän saisi tehdä itselleen mitään
pahaa, ja näitä ohjeita noudattaen upseerit näyttävät sulkeneen hänet
tarkasti vartioituna erääseen yläkerran huoneeseen, toimitettuaan ensin
huolellisen aseiden ja myrkkyjen etsinnän.

Octavianus saapui virallisesti Aleksandriaan vähää ennen auringon
laskua. Hän tahtoi tehdä kaupungin väestöön sen vaikutuksen, että
hän oli hyväntahtoinen ja rauhaarakastava, ja oli sentähden ottanut
erään aleksandrialaisen filosofin, nimeltä Areios, josta hän muutenkin
piti, mukaansa vaunuihinsa. Kun juhlasaattue eteni upeaa Canopusta
pitkin, näkivät jännittyneet katselijat Octavianuksen pitävän filosofia
kädestä ja puhelevan hänelle mitä ystävällisimmin. Pian alkoi kierrellä
huhuja, että voittaja oli itkenyt surusta saadessaan kuulla Antoniuksen
kuolemasta ja lukenut esikunnalleen vastustajansa hänelle kirjoittamia
raivoisia kirjeitä ja omia maltillisia vastauksiaan, osoittaen siten
olleensa pakotettu riitaan. Hän näyttää nyt kieltäneen ankarasti
kaikenlaisen väkivallan ja ryöstön, ja säikähtyneet aleksandrialaiset
alkoivat pian ilmestyä piilopaikoistaan kaupungin mahtimiesten saadessa
määräyksen kokoontua Gymnasiumiin. Octavianus nousi puhumaan heille
illan alkaessa hämärtyä, ja kun hänen piti alkaa, heittäytyivät he
kaikki pitkälleen hänen eteensä nöyrtymisensä merkiksi. Hän käski
heidän nousta ja sanoi antavansa heille kaikki anteeksi, ensiksikin
Aleksanteri Suuren takia, joka oli perustanut heidän kaupunkinsa,
toiseksi kaupungin itsensä takia, joka oli niin suuri ja kaunis,
kolmanneksi heidän jumalansa Serapiksen kunniaksi [Plutarkhos ei
mainitse Serapista selostaessaan niitä syitä, joihin Octavianus
sanoi armeliaisuutensa perustuvan, mutta Dion mainitsee] ja lopuksi
osoittaakseen kiitollisuuttaan ystävälleen Areiokselle, jonka pyynnöstä
hän säästäisi monta henkeä.

Saatuaan siten kaupunkilaiset rauhoittumaan, jotka varmaankin
tervehtivät häntä jonkinlaisena vapauttajana ja pelastajana, hän
poistui asuntoonsa, jossa hän näyttää kylmään tapaansa määränneen,
että ne Kleopatran ja Antoniuksen hoviin kuuluneet henkilöt, joista
Areios ei erikoisesti välittänyt, oli heti surmattava. Antyllus
poloinen, Antoniuksen poika, jonka hänen opettajansa Theodorus oli
ilmiantanut Octavianukselle, murhattiin heti Kleopatran Julius
Caesarille rakennuttamassa temppelissä, jonne hän oli paennut. Kun
pyöveli katkaisi hänen päänsä, koetti Theodorus varastaa hänen
kaulaansa koristaneen kallisarvoisen jalokiven, mutta yritys huomattiin
ja Theodorus vietiin Octavianuksen luo, joka tuomitsi hänet heti
ristiinnaulittavaksi. Kleopatran lapset Ptolemaios ja Kleopatra Selene,
jotka olivat vielä Aleksandriassa, joutuivat ankaran silmälläpidon
alaisiksi, ja Octavianus näyttää ilmoittaneen Kleopatralle, että
lapset surmattaisiin, jos hän koettaisi tehdä itselleen pahaa.
Siten hän saattoi olla jotakuinkin varma, että kuningatar luopuisi
itsemurhahankkeistaan, sillä, kuten Plutarkhos sanoo »sellainen uhkaus
sai hänen päätöksensä (surmata itsensä) horjumaan ja raukeamaan».

Otaksun, että Antoniuksen ruumista ryhdyttiin nyt valmistelemaan
haudattavaksi. Vaikka palsamoiminen olikin vielä verraten tavallista
Aleksandrian kreikkalaisten ja egyptiläisten keskuudessa, en kuitenkaan
luule, että häntä olisi koetettukaan perusteellisesti palsamoida, vaan
että ruumis oli joidenkin päivien kuluttua valmis hautaan pantavaksi.
Monet Octavianuksen armeijan roomalaiset upseerit ja hänen mukanaan
Egyptiin tulleet muukalaiset ruhtinaat pyysivät kunnioituksesta
kuollutta kenraalia kohtaan saada toimeenpanna hautajaiset omalla
kustannuksellaan, mutta ruumis jätettiin Kleopatran toivomuksesta
hänen huostaansa ja samalla annettiin määräys, että hänen käskyjään
hautajaismenoihin nähden oli toteltava. Antonius vietiin siten
kaikella kuninkaallisella loistolla ja kunnialla hautaan, joka oli
todennäköisesti rakennettu jo kauan sitten häntä varten kuningattaren
mausoleumin lähelle. Kleopatra saatteli häntä — murheenmurtama ja
säälittävä, pieni olento, ympärillään ryhmä itkeviä ja valittavia
naisia, ja kun papit polttivat suitsuaan ja lauloivat yksitoikkoisia
hymnejään, löi hän hennoilla käsillään epätoivoisesti rintoihinsa
huudellen vainajaa nimeltä. Antoniuksen surkea kuolema ja hänen
viimeiset hellät sanansa, kun hän lepäsi vaikeroiden hänen vuoteellaan,
olivat karkoittaneet hänen mielestään kaikki muistot heidän välillään
vallinneesta eripuraisuudesta, ja näinä viimeisinä raskaina hetkinä
hän muisteli vain sitä, mikä heidän suhteessaan oli ollut onnellista.
Hänen on nyt äärimmäisessä orpoudessaan täytynyt kiihkeästi kaivata
entisen Antoniuksen vilkasta ja rattoisaa seuraa, ja hänen on ollut
varmaankin hyvin vaikeata päästä kiusauksesta lopettaa elämänsä kurjuus
siinä hänen haudallaan. Mutta Octavianuksen uhkaus lapsien kohtalosta
pidätti hänen kättään, eikä hän ollut sitäpaitsi suuressa surussaankaan
menettänyt kaikkea toivoa Egyptin pelastamisesta Rooman kynsistä.
Hänen oma valtansa oli mennyttä, sen hän tiesi, ja paras kohtalo,
mitä hän saattoi toivoa, oli tulla karkoitetuksi jonnekin, jossa hän
saisi elää rauhassa, mutta Octavianuksen suhtautuminen häneen osoitti
kaikinpuolin, että hän oli taipuvainen antamaan hänen valtaistuimensa
hänen jälkeläisilleen. Hän ei tiennyt, kuinka vilpillisesti Octavianus
menetteli häntä kohtaan, kuinka hän koetti kaikin tavoin rohkaista
häntä saadakseen hänet hengissä Roomaan ja voidakseen näytellä häntä
kahleisiin kytkettynä pilkkasanoja huutelevalle yleisölle. Hän ei
ymmärtänyt, että hänelle lähetetyt ystävällisesti rohkaisevat ja
hellempiinkin tunteisiin viittaavat tervehdykset oli kirjoitettu
harkitun viekkaasti, ja että kauniit lupaukset hänen lastensa
tulevaisuudesta oli annettu silloin, kun Octavianus todennäköisesti
parhaillaan lähetteli kiireellisiä tiedoituksia Bereniceen, houkutellen
Caesarionia kääntymään takaisin, saadakseen hänet surmatuksi. Hän ei
ymmärtänyt Octavianuksen luonnetta, ei ollut häntä ehkä konsanaan
nähnytkään, ja toivoi voivansa lopulta jotenkin vaikuttaa häneen. Hän
oli pelannut ihmeteltävää peliään Egyptin ja Rooman yhdistämiseksi
yhdeksi suureksi valtakunnaksi, jota hänen ja suuren Julius Caesarin
jälkeläiset hallitsisivat, ja oli hävinnyt. Mutta oli vielä toivoa,
että hän voisi pelastaa yleisestä haaksirikosta sen, millä hän oli
pelinsä alkanut — Egyptin itsenäisen valtaistuimen, ja voidakseen tehdä
sen hänen täytyi elää vielä jonkun aikaa ja suhtautua urhoollisesti
olemassaoloonsa, joka tuntui nyt ahdistavalta painajaiselta.

Palattuaan hautajaisista mausoleumiin, johon hän oli päättänyt jäädä
asumaan, hän sairastui kovaan kuumeeseen ja houraili monta päivää.
Surussaan ja epätoivossaan hän oli sitäpaitsi pahoinpidellyt hentoa
ruumistaan niin säälimättömästi, että iskujen aiheuttamat tulehtumat
ja ajettumat tuottivat verraten ankaria tuskiakin. Houriossaan hänen
kuultiin aina tämän tästä huudahtavan avuttomasti: »_En tahdo_, että
minua näytellään triumfissa!» ja rukoilevan, että hänen annettaisiin
kuolla. Kerran hän kieltäytyi nauttimasta mitään ravintoa ja pyysi
lääkäriään, erästä Olympusta auttamaan häntä pääsemään hiljaa pois
tästä maailmasta. [Plutarkhos kertoo tämän lääkärin kirjoittaneen
näistä viime päivistä tarkan selostuksen, jota hän on ilmeisesti
käyttänyt lähteenä.] Mutta kuullessaan hänen käyvän päivä päivältä
heikommaksi Octavianus varoitti häntä jälleen. Ellei hän koettaisi
elää, ei hän liioin armahtaisi hänen lapsiaan. Ja tämä hänen
äidinvaistoihinsa kohdistunut uhka ikäänkuin kahlehti hänet kiinni
elämään, niin että hän teki sen, mikä oli parantumiselle välttämätöntä,
ja nieli kiltisti annetut lääkkeet ja virvokkeet.

Elokuun helteiset päivät menivät menojaan, ja lopulta kuningatar
kykeni, tosin heikkona ja kuihtuneena, jälleen olemaan jalkeilla.
Hän oli tällöin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen ja oli varmaankin
menettänyt sen nuoruuden raikkauden, joka oli ollut hänelle aina
tunnusmerkillistä, mutta kasvojen kalpeus ehkä teki hänen loistavat
silmänsä entistä ihmeellisemmiksi, ja kun ajatellaan hänen tummaa
tukkaansa, on sen täytynyt, huolimattomasti kiinnitettynä, vielä
tehostaa hänen surumielistä kauneuttaan. Äänen viehättävä sointu ei
ole voinut hävitä ja käytöksessä ilmennyt omituinen valppaus on voinut
vain lisääntyä sairauden ja kestetyn hermojännityksen vaikutuksesta.
Hänen henkilökohtainen viehätysvoimansa oli vielä niin suuri, että
eräästä Cornelius Dolabellasta, roomalaisesta upseerista, jolle hänen
vartiointinsa oli uskottu, tuli pian hänen harras palvelijansa. Hän
lupasi ilmoittaa kuningattarelle kaikki, mitä Octavianus päättäisi
hänen suhteensa.

Elokuun 28 p., kun kuningatar lepäsi huoneessaan pienellä lavitsalla
ikkunan edessä, katsellen, kuten kuvittelen, ikävissään Välimeren
sinistä ulappaa, kiiruhtivat hänen palvelijattarensa sisään
ilmoittamaan, että Octavianus oli tullut tervehtimään häntä. Octavianus
ei ollut vielä käynyt hänen luonaan, vaan oli, kuten hyvä tapa vaati,
välttänyt häntä ennen Antoniuksen hautajaisia ja niiden aikana, ja
Kleopatra oli taas ollut niiden jälkeen liian sairas voidakseen ottaa
hänet vastaan. Nyt hän oli kuitenkin toipumisasteella, ja voittaja oli
saapunut aivan odottamatta onnittelemaan häntä parantumisen johdosta,
kuten oli tapana. Hän astui huoneeseen, ennenkuin kuningatar ehti
valmistautua, ja Plutarkhos kuvaa, kuinka »hän nousi Octavianuksen
ilmestyessä lavitsalta, yllään vain ohut vaatekappale, ja heittäytyi
hänen jalkoihinsa, tukka irrallaan, syvälle vajonneiden silmien
ympärillä tummat renkaat, ääni vavisten ja kuihtuneilla kasvoilla hurja
ilme. Mustelmat iskujen jäljiltä, joita hän oli antanut itselleen,
näkyivät vielä rinnassa, ja hänen koko olemuksensa näytti kauttaaltaan
yhtä murtuneelta kuin hänen mielensäkin. Mutta hän ei ollut kaikesta
tästä huolimatta vielä kokonaan menettänyt entistä tenhoaan ja
nuorekasta kauneuttaan, vaan ne säteilivät vieläkin, siitä tilasta
huolimatta, jossa hän nyt oli, kuin jostakin syvemmältä ja tulivat
näkyviin kaikissa hänen kasvojensa ilmeissä».

Tämä kuva epätoivoisesta pikku kuningattaresta, joka on polvistunut
tumma tukka kasvoille valuen ja väljä mekko olkapäiltä soluen tuon
kylmän ja kivulloisen näköisen miehen jalkoihin, joka seisoo hänen
edessään hieman kömpelösti, on sellainen, että sen täytyy surettaa
historioitsijaa, joka on seurannut hänen sotaansa tätä Rooman edustajaa
vastaan. Tässä kohtauksessa saamme kuitenkin nähdä hänet kaikista
muodollisuuksista ja kuninkuuteen liittyneistä seikoista vapaana,
jotka olivat saaneet hänet usein esiintymään mahtipontisempana ja
peloittavampana kuin mitä hänen luonteensa oikeastaan edellytti. Hän
oli oleellisesti nainen ja käyttäytyi nyt ruumiillisen heikkoutensa
tilassa aivan samoin kuin kuka hyvänsä suunniltaan hermostunut nainen
olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Hänen ihmeteltävä rohkeutensa oli
melkein kokonaan poissa, ja hänen sitkeytensä päämäärään pyrkimisessä
oli hävinnyt kaikkien hänen toiveidensa haaksirikossa. Olemme usein
kuulleet kuvattavan häntä naiseksi, joka toimi aina laskelmien mukaan,
joka eli elämänsä harkitussa ja julkeassa irstaisuudessa, ja joka kuoli
ylpeydessään järkähtämättömänä, mutta hänen luonteensa oli, kuten
olen koettanut tässä teoksessa osoittaa, oleellisesti naisellinen —
jännittynyt ja herkkä ailahtamaan ilosta epätoivoon. Vaikka hän olikin
älykäs, itsenäinen ja peloton, ei hän ollut milloinkaan täydellisesti
omintakeinen, ja tämmöisissä tilanteissa, kuin tässä selostamamme,
hänen luonteessaan ilmenee piirre, joka osoittaa hänen voineen kaivata
aivan epätoivoisesti apua ja myötätuntoa.

Octavianus nosti hänet seisoalleen ja autettuaan hänet takaisin
vuoteelle istuutui hänen viereensä. Kleopatra puhui hänelle
ensin hajanaisesti ja sekavasti, selitteli tekojaan sanoen ehkä
muutamien niistä, kuten mausoleumiin sulkeutumisen, johtuneen
Antoniuksen pelosta, mutta kun Octavianus huomautti selitysten
ristiriitaisuuksista, ei hän enää koettanutkaan puolustella käytöstään,
vaan pyysi ainoastaan, ettei valtaistuinta riistettäisi hänen
pojaltaan, ja sanoi tahtovansa elää, jos vain Octavianus turvaisi hänen
maansa ja sukunsa vapauden ja itsenäisyyden ja olisi armelias hänen
lapsilleen. Nousten sitten vuoteelta hän haki Octavianukselle Julius
Caesarin hänelle kirjoittamat kirjeet ja yhden tahi kaksi muotokuvaa,
jotka oli maalattu häntä varten Caesarin eläessä. »Tiedätte», hän
lausui [Dion Cassius], »kuinka paljon seurustelin isänne kanssa
[Octavianus sanoi nyt diktaattoria aina isäkseen ja itseään
»Caesariksi»], samoin kuin senkin, että hän se painoi Egyptin kruunun
päähäni, mutta että tietäisitte jotakin myös keskinäisistä asioistamme,
pyydän teitä lukemaan nämä kirjeet. Ne ovat kaikki minulle omakätisesti
kirjoitettuja».

Octavianus on varmasti selaillut kirjenippua jonkin verran uteliaasti,
mutta ei näytä välittäneen ryhtyä lukemaan niitä, minkä nähdessään
Kleopatra huudahti: »Mitä hyötyä minulla sitten on kaikista näistä
kirjeistä? Kuitenkin on kuin näkisin hänet niissä jälleen elävänä».
Entisen lemmityn ja ystävän ajatteleminen ja kirjeiden ja muotokuvien
herättämät muistot näyttävät järkyttäneen hänen mieltänsä niin, että
hän murtui nyt kokonaan, heikko ja ylenmäärin hermostunut kun oli.
Hänen kuultiin huudahtavan nyyhkytystensä lomassa: »Oi Jumalani, jospa
vielä eläisit!» ikäänkuin tarkoittaen Julius Caesaria.

Octavianus näyttää lohduttaneen häntä parhaansa mukaan, ja
koska Kleopatran oli puolestaan myös tehtävä jotakin voittajan
jalomielisyyden vastapainoksi, näyttää hän lopulta luvanneen
jättäytyä kokonaan Octavianuksen huostaan ja luovuttaa hänelle kaiken
omaisuutensa ilman ehtoja. Hänen Seleukos-niminen hovimestarinsa sattui
olemaan juuri mausoleumissa odottamassa määräyksiä, ja käskettyään
hänet puheilleen Kleopatra kehoitti häntä antamaan Octavianukselle
luettelon, jonka he olivat hiljattain yhdessä laatineet hänen
kalleuksistaan, ja joka oli huoneessa toisten papereiden joukossa.
Seleukos näyttää lukeneen asiakirjan Octavianukselle, mutta tahtoen
päästä uuden herransa suosioon ja ajatellen, ettei uskollisuus
Kleopatraa kohtaan hyödyttänyt enää mitään, hän suvaitsi ilmoittaa,
että luettelosta oli jätetty paljon esineitä pois, ja että kuningatar
salasi ne tahallaan omaa etuaan ajatellen. Tämän kuullessaan Kleopatra
kimposi ylös vuoteeltaan, syöksyi ällistyneen hovimestarin kimppuun,
karkasi hänen tukkaansa, ravisti häntä puoleen ja toiseen ja löi
häntä kaikin voimin kasvoihin. Hän oli niin vimmoissaan, että miehen
olisi voinut käydä huonosti, ellei Octavianus, joka ei voinut olla
nauramatta, olisi mennyt väliin ja taluttanut Kleopatraa takaisin
vuoteelle.

»On todellakin kovaa», kuningatar huudahti vieraalleen, »että oma
palvelija kehtaa syyttää minua joidenkin naisten lelujen salaamisesta
juuri silloin, kun olette tullut kunnioittamaan minua käynnillänne
minun ollessani tässä tilassa. Noita esineitä en ole salannut omaa
onnetonta itseäni koristaakseni, siitä voitte olla varma, vaan että
minulla olisi edes jotakin, mitä lahjoittaa sisarellenne Octavialle
ja vaimollenne Livialle voidakseni toivoa saavani teidät heidän
välityksellään jossakin määrin armeliaisuuteen taipuvaiseksi».

Octavianus oli hyvillään kuullessaan hänen puhuvan näin, sillä sehän
näytti osoittavan, että hän tahtoi elää, ja Octavianus toivoi hartaasti
Kleopatran tervehtyvän osaksi sentähden, kuten olen jo sanonut,
että hän saisi näytellä Kleopatraa kahleissa Rooman kaduilla, ja
ehkä osaksi siitäkin syystä, että hän saisi osoittaa kunnioitustaan
diktaattorivainajan muistoa kohtaan ja armeliaisuuttaan säästämällä
Kleopatran hengen triumfin päätyttyä. Hän sanoi sentähden, että
Kleopatra sai pitää nuo koristeet ja tehdä niillä mitä tahtoi, ja
luvaten kohdella häntä jalomielisemmin, kuin mitä osattiin odottaakaan,
hän lausui jäähyväiset ja lähti, hyvin tyytyväisenä, että oli voittanut
Kleopatran luottamuksen ja onnistunut pettämään hänet täydellisesti.
Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä Kleopatra se petti hänet.

Kuningatar oli huomannut Octavianuksen käytöksestä ja sanoista,
että tämän tarkoituksena oli näytellä häntä Roomassa, ja ettei
hän hyväksynyt Caesarionia hänen seuraajakseen, vaan aikoi Rooman
edustajana ottaa Egyptin haltuunsa. Vierailu ei ollut suinkaan
haihduttanut hänen epäilyksiään, vaan oli päinvastoin saattanut hänet
varmuuteen, että hänen sukunsa kohtalo oli päätetty, ja hän näki jo
aivan selvästi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, minkä hyväksi
elää. Hetkisen kuluttua toi Cornelius Dolabellan lähetti hänelle
salaisen ilmoituksen, että Octavianus oli, nähtyään hänen toipuneen
sairaudestaan, päättänyt lähettää hänet noin kolmen päivän päästä
kahden lapsensa keralla Roomaan. Dolabella tiesi mahdollisesti kertoa
hänelle senkin, ettei hänen pojallaan Caesarionilla ollut mitään
toivoa, sillä Octavianus oli päättänyt surmata hänet heti, kun saisi
hänet käsiinsä, käsittäen, kuten hänen aleksandrialainen ystävänsä
Areios oli viitannut, olevan epäviisasta jättää oman onnensa nojaan
henkilöä, joka piti itseään suuren diktaattorin laillisena seuraajana.

Kuullessaan tämän kuningatar päätti surmata itsensä heti, sillä hänet
valtasi nyt niin syvä epätoivo, että elämä kävi sietämättömäksi.
Hänen on täytynyt kuvitella mielessään Octavianuksen triumfia, jossa
hän näyttelisi lapsineen pääosaa. Hänet kuljetettiin kahleissa
Kapitoliumille aivan samoin kuin hän oli nähnyt sisarensa Arsinoen
kulkevan Julius Caesarin triumfissa, ja mielikuvituksessaan hän
saattoi jo kuulla katselijoiden pilkkahuudot ja nähdä kaduille
kerääntyneet sankat joukot, jotka eivät voisi olla muistuttamatta
häntä kerskailusta, että hän istuisi jonakin päivänä kuninkaallisena
tuomarina paikalla, jossa nyt tulisi seisomaan pohjiaan myöten
nöyryytettynä. Tämä ajatus oli jo sinänsä hirveämpi, kuin mitä hän
jaksoi sietää, mutta siihen liittyi vielä se varmuus, että jos hän
eläisi, hänen täytyisi vielä kestää sekin kaamea hetki, jolloin hänelle
ilmoitettaisiin hänen rakkaan poikansa tulleen julmasti murhatuksi,
sillä Caesarionin kuolema ei näyttänyt enää olevan vältettävissä.

Tehtyään päätöksensä hän lähetti kirjeen Octavianukselle ja pyysi
lupaa saada käydä Antoniuksen haudalla toimittamassa tavalliset
palvontamenot. Lupa annettiin ja seuraavana aamuna, elokuun 29 p.,
hänet kannettiin kantotuolissaan haudalle, naistensa seuraamana.
Saavuttuaan perille hän heittäytyi hautakivelle ja syleili sitä
kiihkeästi.

»Oi kallehin Antonius», hän huudahti kyynelten virratessa poskille,
»siitä ei ole kauan kun nämä kädet hautasivat sinut. Silloin ne
olivat vapaat, mutta nyt olen vanki ja teen sinulle nämä viimeiset
palvelukset vartia vierelläni, ettei luonnollinen suruni turmelisi
orjanruumistani ja tekisi sitä sopimattomaksi triumfissa näyteltäväksi,
jonka he toimeenpanevat sinut voitettuaan. Älä odota enää mitään
minulta, Antonius — nämä ovat Kleopatran viimeiset kunnianosoitukset
muistollesi, sillä hänet viedään luotasi kauas pois. Mikään ei voinut
meitä eläessämme eroittaa, mutta nyt uhkaa kuolema tehdä sen. Sinä,
Roomassa syntynyt, olet löytänyt haudan Egyptistä, minä, egyptiläinen,
saan nyt lähteä etsimään sitä, enkä mitään muuta, sinun maastasi. Mutta
jos tuonelan jumalat, joiden seurassa nyt olet, voivat tahi tahtovat
tehdä jotakin puolestani, koska ne, jotka ovat ylhäällä, ovat pettäneet
meidät, niin älä salli vaimosi joutua elävänä ihmisten pilkattavaksi,
älä salli, että häntä talutetaan triumfissa sinun häpeäksesi, vaan
piiloita minut, piiloita minut, hautaa minut tähän viereesi. Sillä
kaikista katkerista murheistani ja vastoinkäymisistäni ei ole mikään
ollut niin hirveä kuin tämä lyhyt aika, jonka olen ollut sinusta
erilläni». [Plutarkhos. On hyvin todennäköistä, että Kleopatran lääkäri
Olympos oli saapuvilla ja kirjoitti sitten nämä sanat päiväkirjaansa,
jota tiedämme Plutarkhoksen käyttäneen lähteenään.]

Hän lepäsi jonkin aikaa hautakivellä intohimoisesti suudellen sitä,
sekasortoisessa mielessään vain heidän entisen onnensa muisto. Kaikki
muu oli unohtunut orpouden ja avuttomuuden synnyttämässä ikävässä.
Noustuaan ja laskettuaan haudalle muutamia kukkaseppeleitä hän astui
sitten kantotuoliinsa ja palasi mausoleumiin.

Heti sinne saavuttuaan hän käski valmistaa kylvyn, ja kun hänet
oli pesty ja voideltu hyvätuoksuisella öljyllä ja tukka palmikoitu
huolellisesti pään ympärille, hän antoi kattaa eteensä ylellisen
aterian. Syötyään hän kirjoitti sitten lyhyen kirjeen Octavianukselle,
pyytäen että hänet haudattaisiin Antoniuksen viereen, ja lähetettyään
sen hän käski kaikkien, Irasta ja Charmionia lukuunottamatta,
poistua mausoleumista, ikäänkuin tahtoen olla ehdottomasti rauhassa
iltapäiväleponsa aikana. Ovet suljettiin ja vartiat asettuivat
ulkopuolelle tavallisille paikoilleen.

Kun Octavianus luki kirjeen, jonka Kleopatran lähetti oli tuonut,
käsitti hän heti, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti mausoleumille.
Matkalla hän muutti kuitenkin mieltään eikä mennyt perille saakka,
vaan lähetti sinne joitakin upseereitaan, jotka tapasivat vartiat
paikoiltaan, mistään tietämättöminä. Paiskaten ovet auki he syöksyivät
portaita ylös, nähden heti aavistustensa toteutuneen. Kleopatra lepäsi
kuolleena kultaisella vuoteellaan kreikkalaisissa juhlavaatteissaan,
kaikki koristeet yllään ja Ptolemaioksien kuninkaallinen diadeemi
otsallaan. Permannolla jalkopäässä veti Iras viimeisiä henkäyksiään, ja
Charmion, kyeten tuskin seisomaan, horjui vuoteen vieressä, koettaen
korjata kuningattaren kruunun asentoa.

Upseereista huudahti eräs vihaisesti: »Charmion, oliko tämä kauniisti
tehty?» Vuoteen varassa seisova Charmion kääntyi kasvot harmaina
puhujaan. »Kauniisti, hyvin kauniisti», hän kuiskasi, »kuten niin monen
kuninkaan jälkeläisen sopikin», ja kaatui kuolleena kuningattaren
viereen.

Lähetettyään Octavianukselle ilmoituksen murhenäytelmästä upseerit
näyttävät heti toimittaneen kuulustelun. [Seuraava selitys
kuningattaren kuolemasta on Plutarkhoksen antama, ja on selvää, että
se oli tulos, johon kuulustelussa päästiin.] Vartiat eivät osanneet
ensin sanoa mitään, mutta lopulta kävi selville, että mausoleumiin
oli päästetty eräs talonpoika, jolla oli ollut viikunoita korissa,
kuten luultiin, kuningattaren ateriaa varten. Sotilaat kertoivat
kohottaneensa peitteenä olleita lehtiä ja kiittäneensä hedelmien
kauneutta, jolloin talonpoika oli naurahtanut ja kehoittanut heitä
ottamaan joitakin, mistä he olivat kuitenkin kieltäytyneet. Oli ehkä
tunnettua, että Kleopatra oli sanonut pitävänsä käärmeenpuremasta
johtunutta kuolemaa helpoimpana, ja sentähden otaksuttiin, että ehkäpä
hänelle oli tuotu myrkkykäärme viikunoiden alle kätkettynä. Käärmettä
etsittiin kaikkialta, ja eräs sotilas luuli nähneensä ulkona hiekalla
käärmeen jättämän jäljen, joka johti mausoleumista rantaan päin.
Palvelija, joka päästi talonpojan sisään, näyttää nyt ilmoittaneen
Kleopatran huudahtaneen viikunat nähdessään: »Siinähän se onkin!» —
sanat, jotka hiukan tukevat tätä teoriaa. Toiset olivat sitä mieltä,
että käärmettä oli säilytetty jo muutamia päiviä eräässä maljakossa, ja
että kuningatar oli lopulta ärsyttänyt sitä, kunnes sai sen puremaan
häntä. Ruumiintarkastuksessa ei huomattu muuta kuin kaksi hyvin pientä
pilkkua käsivarressa, jotka olivat voineet johtua käärmeenpuremasta.
Oli joitakin, jotka sanoivat kuningattaren mahdollisesti säilyttäneen
jotakin myrkkyä esimerkiksi ontossa kammassa tahi jossakin muussa
yhtäläisessä esineessä, ja tätä otaksumaa on se seikka, että
kuolemantapauksia oli kolme, varmasti jonkin verran tukenut.

Octavianus näyttää saapuneen hetkisen kuluttua, ja hän lähetti heti
noutamaan käärmeenpureman parantajia, _Psylli_, imemään myrkyn
haavasta, mutta he tulivat liian myöhään. Vaikka hänestä näki,
että kuningattaren kuolema oli hänelle suuri pettymys, ei hän
voinut olla ihailematta Kleopatran rohkeutta ja neuvokkuutta. Hän
näyttää puolestaan olleen sillä kannalla, että kuolemansyynä oli
käärmeenpurema, ja hänen triumfissaan kuljetettiin Kleopatran kuvaa,
jossa oli käärme käsivarren ympärillä. Vaikka onkin näin ollen
aivan mahdotonta varmasti todeta, kuinka Kleopatra kuoli, ei ole
silti mitään syytä väittää perättömäksi sitä yleisesti hyväksyttyä
käsitystä, että hänelle tuotiin käärme viikunakorissa. En epäilekään,
etteikö hänellä ollut hallussaan muitakin myrkkyjä, joita hänen
uskolliset palvelijattarensa ehkä käyttivät, ja jos tuossa tarinassa
viikunakorista on todellakin perää, on tähän keinoon turvauduttu vain
siinä tarkoituksessa, että kuningatar voisi itse kuolla tavalla, johon
kokemus oli saattanut hänet mielistymään.

Octavianus määräsi nyt, että kuningatar oli haudattava loisteliain
juhlamenoin Antoniuksen viereen, jossa hän oli sanonut tahtovansa
levätä. Näyttää siltä kuin hän olisi jo lähettänyt sanansaattajia
Bereniceen estämään Caesarionia lähtemästä Indiaan, koska hän oli
epäilemättä kuullut, että nuorukainen oli päättänyt viipyä Berenicessä
viime hetkeen saakka. Caesarionin opettaja Rhodon kehoitti häntä
luottamaan täydellisesti Octavianukseen, ja noudattaen tätä neuvoa
hän palasi Aleksandriaan, johon he näyttävät saapuneen sangen pian
Kleopatran kuoleman jälkeen. Octavianus antoi heti käskyn, että
Caesarion oli surmattava, koska, kuten hän selitti, maailmaan ei
mahtunut kahta Caesaria, ja siten kuoli Ptolemaioksien suvun viimeinen
faarao, suuren Julius Caesarin poika ja ainoa todellinen perillinen.
Kaksi muuta palatsissa olevaa lasta, Ptolemaios ja Kleopatra Selene,
vietiin mahdollisimman pian Roomaan, ja sanansaattajia näyttää
lähetetyn Meediaan ottamaan huostaansa Aleksanteri Helioksen, joka oli
todennäköisesti toimitettu sinne, kuten olemme jo maininneet.

Olen sitä mieltä, että Octavianus päätti nyt ottaa Egyptin itselleen
jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Hän ei tahtonut
aiheuttaa vallankumousta ja kapinaa julistamalla maan roomalaiseksi
maakunnaksi, ja näyttää kunnioittaneen Kleopatran ja hänen alamaistensa
väsymättömiä ponnistuksia säilyttää valtakuntansa itsenäisenä. Kaikkea
tätä ajatellen hän päätti noudattaa aivan uutta menettelytapaa. Hän ei
antanut kruunata itseään Egyptin kuninkaaksi, vaan omaksui tämän aseman
sopimalla asiasta kaikessa hiljaisuudessa Egyptin papiston kanssa ja
näyttää tosiasiallisesti esiintyneen Ptolemaioksien valtaistuimen
perillisenä. Julius Caesar oli tunnustettu Egyptissä Kleopatran
puolisoksi, ja hän, Octavianus, oli Caesarin ottopoika ja perillinen.
Ja kun Kleopatran kolme elossa olevaa lasta oli nyt toimitettu
tieltä pois, kuului valtaistuin laillisesti hänelle. Egyptiläiset
hyväksyivät hänet heti hallitsijakseen, ja heidän temppeliensä seinistä
löydämme alituisesti hänen hieroglyfeillä kirjoitetun nimensä »Ylä-
ja Ala-Egyptin kuningas, Auringonpoika, Ptahin ja Isiksen rakastama,
kuolematon Caesar». Hänestä käytetään myös arvonimeä autocrator,
jonka hän otti Antoniukselta, ja joka tunnustettiin egyptiläisissä
kirjoituksissa jonkinlaiseksi perinnölliseksi kuninkaannimeksi ja
koristettiin faaraoiden kiehkuralla. Hänen jälkeläisensä Rooman
keisarit olivat siten perinnöllisesti Egyptin kuninkaita, sen
hallitsijasuvun päämiehiä, ja jokaista keisaria tervehdittiin hänen
noustessaan Rooman valtaistuimelle Egyptin kuninkaana ja sanottiin
kaikissa egyptiläisissä kirjoituksissa »faaraoksi» ja »auringon
pojaksi». Octavianuksen ansiosta egyptiläiset eivät siis katsoneet
olevansa Rooman vasalleja, vaan oman kuninkaansa alamaisia,
kuninkaan, joka sattui olemaan samalla Rooman keisari. Suuresta
egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta, jonka puolesta Kleopatra oli
taistellut, tuli siten tosi. Egyptissä ei tunnustettu ainoatakaan
Rooman keisaria muukalaiseksi hallitsijaksi, jonka alueisiin Egypti
olisi kuulunut osana, vaan Egyptin faaraoksi, jonka valtakunta käsitti
Roomankin.

Muinaiset dynastiat olivat poistuneet, Amenhotepin ja Totmesin
perheet, Ramseksen huone, Psammetikoksen suku ja monet muut. Ja nyt
oli Ptolemaioksien suku samoin kukistunut, ja Egyptin valtaistuimelle
nousi Caesarien dynastia. Tämä suku antoi sitten Roomalle sen keisarit,
ja se, että egyptiläiset julistivat Octavianuksen Egyptin kuninkaaksi
paljoa ennen kuin roomalaiset tunnustivat hänet Rooman keisariksi,
antoi turhamaisten egyptiläisten silmissä Rooman valtaistuimelle
jonkinlaisen faaraoihin pohjautuvan alkuperän. Tavallisesti on
otaksuttu, että Egyptistä tuli roomalainen maakunta, mutta sitä ei
julistettu milloinkaan sellaiseksi. Octavianus asetti hallituksesta
huolehtimaan _prefektin_, jonka tuli toimia varakuninkaana [Strabo.
Tacitus], ja hän pidätti enemmän kuin puolet Ptolemaioksien tuloista
itselleen yksityisomaisuudeksi. Kun hän myöhemmin uskotteli Roomassa,
että Kleopatran valtakunta oli liitetty sen alueisiin, käsitettiin
tilanne Egyptissä selvästi siten, että maa oli vielä yksinvalta.

Hän kunnioitti kuningattaren muistoa, koska hänestä oli tullut hänen
seuraajansa, eikä sallinut hänen patsaitaan kaadettavan [Sanotaan, että
syynä oli eräältä Kleopatran ystävältä saatu ja siinä tarkoituksessa
annettu lahja. On kuitenkin todennäköisempää, että tämä oli vain
politiikkaa.], mutta Kleopatran kaikki kullat ja hopeat ja koristeet
sulatettiin ja lyötiin rahaksi, jolla soturien palkat maksettiin.
Kuninkaalliset maat anastettiin ja palatseista riistettiin melkein
kaikki, mikä oli arvokasta, ja kun Octavianus palasi lopulta Roomaan
keväällä 29 e.Kr., oli hänestä tullut satumaisen rikas.

Samana vuonna toimeenpantiin kolme suurta triumfia elokuun 13, 14 ja
15 p., ensimmäinen Euroopassa tehtyjen valloitusten, toinen Actiumin
taistelun ja kolmas Egyptissä saadun voiton kunniaksi. Kleopatran
kuvapatsasta, jossa oli käärme käsivarren ympärillä, kuljetettiin
pitkin pääkaupungin katuja ja kuningattaren kaksosia, Aleksanteri
Heliosta ja Kleopatra Seleneä, talutettiin vankeina kulkueessa.
Nilusta ja Egyptiä esittäviä kuvia nähtiin siellä täällä saattueessa,
ja mielenkiintoista sotasaalista oli kuormattu tavaton paljous
juhlavaunuihin. Runoilija Propertius kertoo, kuinka hän oli näkevinään
»kuninkaita kultaisissa kahleissa ja Actiumin laivaston purjehtivan
Via Sacraa ylös». Kaikki joutuivat tavattoman innostuksen valtaan ja
Kleopatrasta levitettiin halventavia juttuja joka taholla. Horatius
tulkitsi kansan tunteet ihmeteltävässä oodissa ja julisti kuningattaren
Rooman viholliseksi. Octavianukselle annettiin kunnianosoituksia
aivan tuhlaamalla ja hiukan myöhemmin nimi Augustus, ja hänestä tuli
_Divus Juliuksen_ perillisenä _Divus filius_. Suuri diktaattori
oli nyt tunnustettu yhdeksi roomalaisen maailman jumalista, ja
Octavianus esiintyi suurella mielihyvällä hänen muistonsa ylistäjänä.
Siihen viittaa erittäinkin se seikka, että hän herätti henkiin
Lupercus-seuran, ikäänkuin tahtoen silläkin tavoin kunnioittaa Caesaria.

Kleopatran ja Antoniuksen kolme lasta sijoitettiin Antoniuksen
entisen vaimon, jalomielisen ja lempeän Octavian rauhalliseen kotiin.
Octavianus näyttää vaatineen ihailtavan tarmokkaasti, että vaikea
kysymys heidän kohtalostaan ratkaistiin näin. Heidän surmaamisensa
olisi loukannut syvästi egyptiläisiä, ja koska Octavianus oli nyt
Egyptin valtaistuimen laillinen perillinen, Kleopatran seuraaja, eikä
muukalainen vallananastaja, niin sopi hyvin, että hänen sisarensa
otti nämä kuninkaallisen perheen jäsenet hoitoonsa. Aina lempeä ja
kuuliainen Octavia suostui alttiisti tähän toimenpiteeseen ja oli
todennäköisesti aina ystävällinen ja hellä näitä uskottoman miehensä
lapsia kohtaan, jotka hän kasvatti yhdessä kahden tyttärensä Antonia
Majorin ja Antonia Minorin ja Antoniuksen ja Fulvian toisen pojan,
murhatun Antylluksen veljen, Julius Antoniuksen keralla. Kun pieni
Kleopatra Selene oli tullut täysikasvuiseksi, naitettiin hänet Juballe,
Numidian kuninkaalle, joka oli oppinut ja sivistynyt ruhtinas, ja josta
tuli myöhemmin Mauretanian kuningas. Heidän poikansa oli nimeltään
Ptolemaios ja nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle noin vuonna 19
j.Kr. Hänet murhattiin sitten Caligulan toimesta, joka oli hänkin
sallimuksen omituisesta johdatuksesta Antoniuksen jälkeläinen. Miten
Aleksanteri Helioksen ja hänen veljensä Ptolemaioksen kävi, emme tiedä.
Tacitus sanoo, että keisari Neron aikana Judean maaherrana toimineen
Antonius Felixin toinen vaimo Drusilla oli Kleopatran ja Antoniuksen
tyttärentytär, siis todennäköisesti Mauretanian kuningasperheestä.
Octavia kuoli vuonna 11 e.Kr. ja Antoniuksen poika Julius Antonius
tuomittiin kuolemaan vuonna 2 j.Kr., koska hän oli ollut luvattomassa
suhteessa Octavianuksen omaan tyttäreen Juliaan, joka karkoitettiin
sitten Pandaterian alastomalle saarelle. Itse Octavianus kuoli
kunniansa kukkuloilla vanhana miehenä vuonna 14 j.Kr. jättäen Egyptin
ja Rooman valtaistuimet pojalleen Tiberiukselle.

Aleksandrian vaikutus Rooman elämään alkoi tulla hämmästyttävän
selvästi näkyviin Octavianuksen eli, kuten on sanottava, Augustuksen
hallituksen myöhemmällä ajalla. Egyptiläinen ajattelu vaikutti niin
mullistavasti pääkaupungin oloihin, että oli kuin manalle menneen
Kleopatran henki olisi nyt istunut valtaistuimella, jota hän oli
eläessään niin kiihkeästi tavoitellut. Ferrero menee niin pitkälle
otaksumissaan, että hän sanoo niiden peruskäsitteiden loistavasta
yksinvallasta ja ylellisestä itämaisesta hienostumisesta, joita nyt
Roomassa kehitettiin, saaneen alkunsa suoraan Aleksandriasta ja ehkä
siitä seikasta, että uudet keisarit olivat alkuperäisesti Egyptin
kuninkaita. Egyptiläisiä taiteilijoita ja käsityöläisiä tulvi meren
poikki Italiaan, ja ne sadat roomalaiset, jotka olivat valvoneet
etujaan Egyptissä, matkustivat sinne usein liikeasioille ja tutustuivat
ja eläytyivät huomaamattaan sen taiteeseen, teollisuuteen ja kauppaan.
Aleksandrialaisia veistoksia ja maalauksia nähtiin kaikissa huviloissa
ja kaikki sivistyneet henkilöt lukivat Aleksandrian koulun runoutta
ja kirjallisuutta. Kaikki tahtoivat aleksandrialaisia taideteoksia,
kun oli kysymys kotien kaunistamisesta, ja kaikki tarkkailivat
kreikkalais-egyptiläisten tapoja ja hienostuneisuutta. Entinen jäykkyys
hävisi olemattomiin Kleopatran alamaisten eloisuuden tieltä, aivan
samoin kuin Lontoon elämä on viime vuosina muuttunut mannermaan
vaikutuksesta.

Kaiken tämän perusteella voitaneen sanoa, että Kleopatran
unelmat egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta olivat näin ollen
tosiasiallisesti toteutuneet. Erona oli vain se, että sen hallitsijat
polveutuivat Octavianuksesta, Caesarin sisarenpojasta, eivätkä
Caesarionista, Caesarin omasta pojasta. Mutta siitä tärkeästä osasta
huolimatta, joka Egyptillä ja Aleksandrialla täten oli Rooman
keisarikunnan synnyssä, tahrittiin Kleopatran muisto, jonka aloitteesta
ja toimesta tämä uusi elämä oli saanut alkunsa, vuosi vuodelta yhä
mustemmaksi. Hänestä tehtiin tämän itämaalaistuneen, mutta yhäti
itseään länsimaalaisena pitävän Rooman vihollinen, ja hänen taisteluaan
Octavianusta vastaan muisteltiin Caesarien puoluetta kohdanneena
vaikeana koettelemuksena. Häntä paneteltiin säälimättömästi ja
hänen irstaisuudestaan keksittiin kaikenlaisia juttuja. Tämä on se
pohja, johon maailman arvostelu Kleopatran luonteesta perustuu, ja
jokaisen näiden aikojen tutkijan on välttämättä karkoitettava työhönsä
ryhtyessään kaikki ne vaikutteet, joita hän on saanut näistä liatuista
lähteistä. Unohdettuaan Propertiuksen loukkaavat sanat ja Horatiuksen
kiihkoisat säkeet, jotka runoilija kirjoitti ilonsa yltäkylläisyydessä
omaa pientä maatilaansa uhanneen sodan päättyessä, lukija on pätevä
arvostelemaan, onko tässä hänelle esittämäni tulkinta Kleopatran
luonteesta ja teoista katsottava kohtuuttoman suopeaksi, ja olenko
käyttänyt väärin historioitsijan etuoikeutta olla armelias koettaessani
puolustaa naista, joka taisteli koko elinaikansa, usein orpona ja
katkerien vastoinkäymisten musertamana, isänmaallisen ja loistavan
päämäärän saavuttamiseksi, ja joka kuoli »kuten niin monen kuninkaan
jälkeläisen sopi».








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KLEOPATRA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.