Hevosmiehiä : Markkinakuvaus Tornionjoelta

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Hevosmiehiä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hevosmiehiä
        Markkinakuvaus Tornionjoelta

Author: Väinö Kataja

Release date: October 15, 2024 [eBook #74586]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEVOSMIEHIÄ ***







HEVOSMIEHIÄ

Markkinakuvaus Tornionjoelta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1913.




I


Torniolaiset hevosmiehet hommailivat taipaleelle.

Edellisenä iltana olivat he junassa saapuneet Ouluun hevosineen. Olivat
olleet kaupungissa yötä ja aikoivat nyt jatkaa matkaansa pohjoiseen
päin, kotipuoleensa.

Tampereella asti olivat he tällä markkinamatkalla käyneet ja uljaita
lihavankiiltäviä hevosia sieltä ostaneet monta vaununlastia. Ouluun
asti pääsivät junakyydillä, mutta siihen loppui tämän kertomuksen
aikana rautatie, ja matkaa oli nyt jatkettava maanteitse Tornioon ja
kotipitäjääseen asti.

Heinätornin laidassa Soinilla ja Lustilla oli torniolaisten
hevosmiesten vakituiset asunto- eli kortteeripaikat. Niissä taloissa
oli tilavat tallit, jotta hevoset saatiin hyvään suojaan, ja talonväki
reilua ja kohteliasta. Niihin taloihin aina menivät kuin kotiaan, niin
etelän markkinoille mentäessä kuin sieltä palattaessa.

Ja vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun
aamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista
ja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta,
lisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun
junassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia
ajoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja
päähisissä pitkä marhaminta.

Mutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja
komeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin,
tupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli
hevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun
torniolainen kotipuoleen palasi.

Tallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle.
Ja siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa,
kelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta
korjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin
vihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas
kuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu
oli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat,
kovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja
hokmanni.

Muita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli
pihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen
hevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava
mies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään
mustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella
nahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin
ja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille
nyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja
naurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi.
Sillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia
paloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän
pilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä
lautaselle ja rämisi:

»Siitä mustasta vielä kruunuja lähtee kuin hyllyltä..»

Ja viereisen pilttuun luona, jossa seisoi kiltti raudikko, arveli:

»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen
ajohevonen...»

Mutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,
Alarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:

»Siinä se on juoksija, josta Luulajan Kuvenjus hyvät voitot maksaa...»

Katseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja
palasi pihalle.

Siellä hommasi hänen renkinsä Helmeri pientä reslarekeä reilaan.
Helmeri oli isäntänsä oikea käsi ja monivuotinen markkinakumppani.
Tampereella asti oli Helmeri nytkin käynyt, hevosia ruokkien ja
hoitaen, ja palvellen isäntäänsä, joka ei itse näin markkinamatkoilla
viitsinyt hevosia apehtia eikä muutenkaan huoltaa.

Ulrikki antoi neuvoja Helmerille ja lopuksi sanoi:

»Minä käväsen satulasepässä ostamassa Alarikille koreat valjaat...»

»Ostakaahan silkkimustallekin komea kulkunen», evästi häntä Helmeri.

Mahtavana ja pönäkkänä Ulrikki asteli portista kadulle ja läksi
kävelemään kauppatorille päin.

       *       *       *       *       *

Paitsi Heikkilän Ulrikkia olivat Soinilla kortteeria Lomman pojat Ville
ja Nestori, ylempää Tornionjoki-varrelta Ruotsin puolelta kotoisin.
Torikan Hermanni taasen oli samasta kylästä kuin Ulrikkikin, Suomen
puolelta. Kaikki he olivat tottuneita hevosmiehiä. Lomman pojat tosin
olivat vielä nuoria miehiä, mutta monet markkinat olivat hekin jo
kulkeneet, monet kymmenet hevoset Etelä-Suomesta asti tuoneet ja tullia
maksamatta vieneet Ruotsin puolelle. Ville, vanhempi veli, olikin
jo kehittynyt erinomaiseksi hevosmieheksi, joka osasi asianhaarain
mukaan valehdella ja pettää. Nestori, nuorempi, alkoi sentään jo
olla yhtä nokkela kaupoissa, ja tällä Tampereen-matkalla oli hän
paljon edistynyt. Mutta ei heistä yksikään, yhtä vähän kuin kukaan
muukaan Tornion puolen hevosmies, vetänyt vertoja Heikkilän Ulrikille.
Sillä Ulrikki oli hevosmiesten hevosmies, joka tunsi ammattiveljensä
Viipurista asti, samoin kuin hän vuorostaan oli tunnettu muun Suomen
hevosmiesten keskuudessa.

Nytkin, tällä Tampereen-matkalla, oli Ulrikki ostanut kuusi uljasta
hevosta omiin nimiinsä. Lomman veljeksillä oli kaksi hevosta mieheen,
ja samaten Torikan Hermannilla.

Kun Ulrikki oli mennyt portista kadulle, riensi Torikan Hermanni
kysymään renki Helmeriltä, mihin Ulrikki oli aikonut lähteä.

»Satulasepässä aikoi käydä», ilmoitti Helmeri.

»Se ostaakin sitten monenlaisia hevosvaljaita», arveli Hermanni.

»Komeat aikoi ostaa», sanoi Helmeri.

Tulivat siihen Helmerin reen viereen Lomman pojatkin, ja kun kuulivat,
että Ulrikki oli satulaseppään aikonut, niin arvelivat:

»Pitää tästä joutua meidänkin ostamaan valjaita... kyllä ne
Ylikainuulla kaupaksi käyvät!»

»Puolet saapi siellä voittoa», virkkoi Torikan Hermanni.

»Niin. Ja mikäpä sitä kotikylään kehtaa ajaa, elleivät valjaat välky ja
tiu'ut helise», naurahti Helmeri.

»Niin on tosi», myönsivät Lomman veljekset.

Ja niin menivät kaupungille kaikki, paitsi Helmeri, joka jäi rekiä ja
muita neuvoja matkaa varten reilaamaan.

Aamiaisen ajaksi palasivat muut paitsi Ulrikki. Soinin emäntä oli
hevosmiehille laittanut vankan lihakeiton ja kävi kutsumaan heitä
aamiaiselle. Ja kun päivä jo oli valjennut, meni emäntäkin uteliaana
tallinovelta katsomaan uljaita markkinahevosia.

Siinä siunaili ja kehui niiden komeutta ja lihavuutta ja tiedusteli,
mitkä hevosista olivat Heikkilän Ulrikin... Helmeri siihen tuli
emännälle selittämään ja kehumaan kunkin hevosen erinomaisia tapoja.

»Mutta kylläpä ovat komioita... Vaan komia on isäntäkin, parhaan
herran näköinen... Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta
markkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä
tunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.

Emännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta
Heikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka
toiset jo olivat ateriansa lopettaneet.

»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta
tässä aamusella niin rennolla humöörillä, että... ja puolikuppisia
maisteli...»

»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli
Lomman Ville.

»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat»,
arveli Helmeri.

»Tottapahan tietää lähteä... eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla»,
sanoi emäntä.

Aamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin
kaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja
matkaan valmistautumaan.

Vasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja
syystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.

Pitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin
olutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin
vanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman
rekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului
olleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän
marhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja
mustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen
harja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja
perässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.

Eväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki
ostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan
lähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat
lähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.

Jo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten
hirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja
väliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista
yrittivät toisilleen luikkaisemaan.

Emäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla
ja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli
kaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen
muuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa
pullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin
viulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.

Hänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät
kadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.

»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä
matkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli
myös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin
huutoja ja helinää katsellen.

Torikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin.
Eilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen
ja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun
risteyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla,
johon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.

Kiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä.
Valjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät... hevosten
harjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.

Poliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun
kulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:

»Voi, torniolaiset hevosmiehet menevät!»

Lustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen
matkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu
tulijoita täynnä.

Silloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan... orhi,
Alarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat
hevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät
perässä.

Helmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun
risteyksessä kaatua...

Poikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen
helinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei
koskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.

Hauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski
kaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi
joku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän
ja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan
kerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi
herraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat...

Ulrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi,
ja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka
kaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen
turvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui
perässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi...

Raatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne
kääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat
olla tuttavia herroja... Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi,
että siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa... Oli siellä
Ulrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja
iloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa... Ne olivat hauskoja muistoja,
ja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.

Sivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään,
vihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä
asettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa
tiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi
uudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa,
sillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat
hevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin
perässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen...

Mutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan.
Ylen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi
tie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.

Siinä Alarikki vihdoin asettui ja tyytyi kävelemään.

Jäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki
arvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa... Ehkä
Helmeri ja Torikan Hermanni... ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet
hevosmiehet sekaantuneet joukkoon... Miukin Matti ja Oukan Aapeli...

Alarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja
muistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi
taas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän
saanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että
Alarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja
kerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki
Tampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että
hyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui... ja ohjalle hellä ja
notkea ajaa... Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut.
Enemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi...

Ulrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin
kävelyä... Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä
heilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se
molemmin puolin tietä...

Miellyttää semmoinen hevosen kävely ketä hyvänsä, ja Ulrikki mietiskeli:

— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan...
juuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin... kookasta raudikko-oritta,
jolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa... joka oli roima
liikkeissään ja lisäksi juoksija... — No, siinä se nyt on... siinä
se on nyt Kuvenjuksen hevonen... ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi
lihava... Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan
saapi... Ja tästä saapi...

Poikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman
orhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen
kilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.

Mutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki
alkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja
tyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.

Hetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti
katsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai
joko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan
Helmeri likimpänä...

»Ulrikki hoi!» huusi silloin lähimmässä reessä istuva mies.

»Hoi!» vastasi Ulrikki. »Kuka se on? Onko se Oukan Aapeli?»

»Aapeli on...»

Ja Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa
jäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä
kaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa.
Muuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin
laukkauttivat... Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada
kulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta...»

»Näyttää tällä taival katkeavan», huusi Ulrikki vastaan.

»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin... en olisi uskonut», kiljui
Aapeli, jotta Ulrikki kuulisi.

»Taitaa olla niitä tusinatravareita», vastasi Ulrikki puoleksi
leikillään.

Toisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä
ja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen
pärpätys.

Ja verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa
kiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio,
miesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin
taskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat...

Ja kaiken lisäksi lauha kuutamoinen ilta!

Oli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun
valjaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin
rautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!

Hei vaan!

Oukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi
itse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin
tarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla
oli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi
käskyä totteli... Ryyppäävät tietenkin... Ja kun aikansa maistavat,
niin rupeavat kilpaa ajamaan...

Niin oli aina ennenkin käynyt, ja lopuksi oli tullut tulinen tinka ja
tappelu.

Santeri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin
aivan raitis.

Ulrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka
Alarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja
jalka keveästi ja notkeasti nousi.

»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja
heiluu... on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa... On lempo
soi...»

Niin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä
mielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki
kiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi
pulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan...

Ei Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja
kiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.

Ryypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä
markkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat
keskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun
markkinoille... miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia
maksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi...

Ja keskustelun lomassa ryyppäsivät.

Oli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa
Haukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa
puhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi
huoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!

Mutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, —
väkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo
lopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki
alkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee...

Vimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla
ja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki
vaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli
köytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä
kavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä...

»Mutta jopa astuu... jopa astuu... Onpa, saakurilla, sentään kaunis
askel... ja puhdas juoksu... on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin
lensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät...

»Hik!... Piruko siinä on...», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan
vauhtiin Alirikkia vaatien.

Jälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki
vihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei
tiukujen eikä kulkusten helinääkään.

Ja he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia
tekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.

Siipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä,
Oulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet
markkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat
mielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin
hyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan,
tultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi
kiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako
juoksijampi hevonen oli.

Kovana pauhuna oli koko Siipolan avara pirtti.

Hevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä
kauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään
ei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat
Oinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin
apulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun
hevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.

Yö kului.

Mutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen
haukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo
tappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.

Ulrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja
omine hevosineen taipaleelle.

Ulrikkia seuraamaan läksivät Lomman pojat, mutta toiset väsyivät ja
jäivät Siipolaan nukkumaan. Oukan Aapeli nukahti penkin alle ja hänen
viereensä Torikan Hermanni.




II


Heikkilän Ulrikki ei käynytkään Iin Virkkulassa, vaikka talossa oli
tuttava isäntä, vaan ajoi sen sijaan Kemiläiselle, jossa syötti ja
levähdytti hevosiaan. Lomman pojat seurasivat häntä, mutta pitkään
he eivät Kemiläiselläkään viipyneet. Kiire heillä jo alkoikin olla.
Sitäpaitsi olivat he nyt, kun olivat selvinneet humalastaan, päättäneet
ajaa niin nopeaan, etteivät Siipolaan jääneet hevosmiehet heitä enää
saavuttaisi. Siihen olikin sekä Ulrikilla että Lomman pojilla omat
pätevät syynsä.

Sillä vaikka näennäisesti tuttavia ja hyviä veljiäkin olevinaan, olivat
hevosmiehet kateellisia toisilleen. Oukan Aapeli ja Ulrikki olivat
aikoinaan käräjöineetkin hevosenvaihdon takia, ja Miukin Mattia oli
sakotettu siitä, että oli kerran hävyttömästi haukkunut Heikkilän
Ulrikkia.

Niin oli käynyt nytkin Siipolassa, kun kaikin humaltuivat, että
haukkumaan ja soimailemaan rupesivat toisiaan — vanhoista asioista.
Purevasti oli Oukan Aapeli taaskin Ulrikkia kautta rantain
haukuskellut, pitkästä papinkirjasta herjaten, ja Miukin Matti
haastanut ja tolkuttanut siitä vanhasta sakkoasiasta.

Ulrikki oli tunnossaan loukkaantunut heille molemmille ja vähin
muillekin. Sen vuoksi hän sanoikin Lomman pojille, joiden kanssa välit
olivat hyvinä pysyneet koko markkinamatkan, etteivät he, kunnon miehet,
rupea kulkemaan yksin matkoin moisen sakin kanssa, jotka häpäisivät
itsensä ja muut...

Torikan Hermanni, joka Ulrikin ja Lomman poikain kanssa oli yksissä
Tampereella käynyt ja aina samassa talossa ollut kortteeria, oli hänkin
jäänyt Siipolaan nukkumaan eikä saavuttanut heitä Kemiläiselläkään.

»Jääköön jälkeen Hermannikin», sanoi Ulrikki. »Koettakoonpa nyt olla
toverina Miukin Matin ja Oukan Aapelin kanssa, niin näkee kuinka käy...
Luulen, että taitaa tulla toppi, kun lähtevät Ruotsin puolelle hevosia
viemään...»

Lomman pojat yhtyivät täydellisesti Ulrikin puheeseen, ja niin he
painuivat taipaleelle.

Ulrikki ajoi taas Alirikilla eilimmäisenä, Helmeri hänen perässään ja
Lomman pojat jälkimmäisinä...

Ilma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli
talvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.

Olhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista
kauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät
puolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta
itse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät
taipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.

Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin
kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa
vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa
Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi.
Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja
nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin
menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja
ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli
Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta
juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma... Sitä tappoaan ne nyt tällä
matkalla koettavat korjata... vaan kuinka käynee...

Ulrikkia vähän nauratti.

Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset
kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina
markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä
ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton.
Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi
ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin,
turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka
tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt?
Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle
olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.

Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla,
että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?

Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat
suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla
niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.

Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä
Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet
kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa
olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman
pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun
markkinoilla myydä...

Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella
taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja
selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä;
täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva
kävisi kerryksiin... Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.

Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki
kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen,
Ulrikki mietiskeli:

— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä
miellyttää... Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan
Kuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo
alkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä
etevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen
hevosen, joka miellyttää...

Ja Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa
ennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.

Koko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas.
Varta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla,
että Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.

Koreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut
Haaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa,
kun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.

»_Ja, här kommer min käre Ulrik_.»

Ja kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi
istumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen
herrojen joukkoon istuutua...

Siinä sitten alkoi selittää, minkälaista hevosta hänen nyt teki mieli.

»Pitäisi olla raudikko, liinaharjainen, kookas, kaunis ja juoksija.»

»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä
katsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»

Se oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin
väristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli
tahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä,
ja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että
tuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen,
joka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin
hyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä
Pohjois-Suomessa!

— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan... Vaan ei
tästä halpaa hevosta Kuvenjus saa...

Ulrikki hymähti.

Mutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen
tahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin
paperia!

Ulrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin
kaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän
hevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada
takaisin, vaikka saakeli olisi... Panee oikein jymyhinnan Alarikille,
kaksin-, kolminkertaisen... kyllä Kuvenjus maksaa... Se ei liioin
tinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen
oli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo
Kuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin
tullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen
piti olla!»

— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota
pientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi
ollut) Alarikin takajalassa... ei ainakaan kauppoja tehdessä... ja
jos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti
vastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut...

Alatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan
levähdyttämässä.

He eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä,
minkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!

Muurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla
vakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa
tulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä.
Aina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka
haiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.

Kirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun
hevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan,
josta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin.
Jokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta
vihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.

Tiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät
kauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:

»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta...»

Ja toinen mies huusi:

»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia... voi saakeli!»

Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan
Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi
muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin
ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat
hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta
rakennukset helisivät.

Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin
nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin
muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat,
ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka
jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli
tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä
ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia
lähteä muualta hakemaan.

Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi
levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.

Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet
kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä
tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni
Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään
sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:

»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa...»
»Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki
herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä
Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt
kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.

Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan
Kuvenjus!

»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi
siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet,
joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.

Kun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja
miehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia
hevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät
hevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:

»Kaikenlaiset räkänokat ne sitten hevosia ostaisivat!»

Silloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet
olivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet
talliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.

»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan
luulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'

»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät
vastanneet mitään», selitti Johanssonni.

Ulrikki hymähti:

»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä... Ruotsin
puolen tullimiesten kätyreitä...»

»Niinköhän?»

»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan»,
vakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:

»Pidä huoli, että tallinovi on aina lukossa.»

»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.

Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari
puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä
käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan,
mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän
aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen
väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin
ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli
tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.

Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani
ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.

Ja niin hän lähti kaupungille.

Ilta kului.

Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi.
Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen,
mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin
väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä
näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta
hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään
hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri
isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi,
että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka
markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet... sieltä ota!»

Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön
aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi...

Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui
hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta
enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut
pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä
ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että
resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut
Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat,
rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet
taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua
päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään.
Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti
pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän,
repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen
Ulrikin antamia neuvoja.

Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen
varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän
kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi
eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.

Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät
ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan
päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle
Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli
pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä
kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että
päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan
ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia
tasaiseen kävelyyn.

Päästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän
pysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot
olivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata
ihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.

Ei kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei
hänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa.
Mutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli
yö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka
syntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta...

Helmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään.
Hän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti
hän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle... Jostakin sieltä, kylän
toisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä
likemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un
helinää Ruotsin puolen maantieltä.

»Jos en puolen yön ajaksi palaa, saat lähteä.»

Niin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten
kuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin
isäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat...

— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä
lähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin
olen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»...

Häntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa
hätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja
rohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta
hommannutkaan.

Oli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät
pihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa
eivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään
tullihurtille... Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä
miehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat
talliin menossa...

»Ole olevinasi rahtimies... sano, että olet Mataringista päin
tulossa...»

Niin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä
alkaisivat nuuskia ja tiedustella.

Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä
ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas
pysähdytti ja kuunteli...

Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää
ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin
kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka
matkusti Lappiin päin...

Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli,
sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa,
ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi
humalassaan...

Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti,
että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan,
niinkuin oli kuullut heidän tekevän...

Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti
ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa,
joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.

Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti
loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle
tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet
eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi... Mutta jos näkevät
poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen
rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti...
ja silloin...

Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin
pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja
yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.

Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle,
silmät, korvat jännityksissä... Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt.
Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua
sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja
paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon...

»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet,
että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan... Minä olen siinä
vastaanottamassa...»

Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys,
sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle
viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt
pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan
Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin
kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti!
Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan...

Kuinka käynee nyt?

Oli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki
oli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän
ymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi
Kuvenjuskin.

Yhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin
painettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa
onnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä
luhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie
kulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät
sieltä tielle kuin pyssyn suusta...

Mutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja
kun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää
mahdollista pakoon päästä...

Hän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen
tullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen
tajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.

Toinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan;
toinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki
sikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin
suuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä
ajaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?

Helmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli
Tapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa
Haaparannalle...

_»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste... förbanna mej»_, tenäsi
se ruotsia puhuva.

Helmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta
reki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö,
pitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?

Tullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana
Helmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä.
Mutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin
todistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja
rikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen
valjaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli
hevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi... Sähkölamppujen valossa
tarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä,
ravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja
kaivelivat heiniä...

»Hen valehtelee», sanoi taas se ruotsia puhuva.

»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään
sitten varastettu?»

_»Han ä' idiot!»_ arveli ruotsia puhuva.

»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei
vähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.

Se suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli
samassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään
pikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.

Mutta yhä tarkastelivat hevosta ja näyttivät epäilevän.

Ja kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja
sanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko
Tapo-Matti totta...

Ja toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja
keskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.

Alarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan.
Helmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä
sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:

»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies...
Hyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma...»

Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt
monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää,
että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»...

Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen
tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli
hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.

Mutta nyt!

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat
häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin
kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja
reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.

Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin
lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt
ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista...

Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen
tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja
päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta _ne_
miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin
ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia
ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista
miestä voinut vastustaa...

Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä
yrittäisi? Mitä hoksaisi?

Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla
jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat
hänen toimiaan koko päivän...

Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa... Helmeri silmäsi
ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman
näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä
näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni
pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui
toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen
Alarikin roimaa käyntiä...

Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän
kouristuisi kokoon...

Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät
sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä...

Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä... Alarikki tyytyi kuitenkin
kävelemään...

Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen,
iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja
vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja
kiljaisi kerran... Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin
tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:

»Satans... jävel...»_

Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin
täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.

Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut
eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.

Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös
ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni
hänelle, mitä oli tapahtunut.

Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui... Alarikki alkoi panna
parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut
nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä
tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten
hänen silmiänsä... Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin
pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.

Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin
ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva
resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää
kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä... näki
jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden,
Liljepäkkiin päin.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän
vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa
pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta
hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että
tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan
avukseen.

Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän,
että siitä vilahti mies sisälle...

Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin
pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki
porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti...

Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen
kiirehtivän pihaan...

Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia...
oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä... Oli sitten kuullut
tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli...
samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja
arvannut Helmeriksi...

»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala
riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki
ja josta näet valoa... Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä
kuulu...»

Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli,
koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta
epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai
oltiin nukkuvinaan.

Ulrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.

Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia
ihmisiä... kuului kuin hätäistä puheluakin... Ulrikki kuunteli melkein
hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin
seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa
saalistaan heittäisi...

Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli
selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat
ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan:
»Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että
takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti
läähättäen... Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän
kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi
sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.

Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan
loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki
povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi
Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta
konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle
myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus»
onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!

Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää
ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten
kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut,
tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi
Helmerin hyvää työtä.

»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän
Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on
kuuhun noussut...»

Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta,
toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa
sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja
jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista
toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui
Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä
näkynyt aamiaisen aikanakaan.

Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä
kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään
poissa.

Lomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni
sinne.

Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi
muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista
erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki...

Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman
pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja
Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.
Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.

Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa
kortteeritaloon.

Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin
kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli
paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi
naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen
turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.

Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa
tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista
sikaaria kumpikin poltellen.

Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta
pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja
selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa,
minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei
tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta
erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa
ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä
pyöritellä...

Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen
ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt
tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.

»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse
lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.

Siitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.

Ja Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:

»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa... Kaikki muut hevoset
laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi... polki kuin eteläinen, että
oikein nauratti... että mistä semmoisen vauhdin saikaan... niin pieni
ja mitättömän näköinen...»

Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa
kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:

»_Ja, min lilla Piiu... vännen min_...»

Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi
päätänsä Kuvenjusta kohti.

Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja
tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan... että
kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin...

Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen,
tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli
aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.

Sillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin
kanssa.

»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi
hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin
lakea ja osaa lisäksi juostakin.»

»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan
Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel
täysi ja nopea... Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin
on tyytyväinen... Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot...»

Niin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät...

Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja
vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat
käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän
massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin...

Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan,
mihin päin ajaa ja miten menee... Kokoontui siihen muitakin kadulla
kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan...

Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä
laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten,
kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä
vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan...

»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt
määrätä hintaa... Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka
kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää...»

Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen
hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.

Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä
neuvoista.

Ja kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:

»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois.
Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä
uusia hevosia... Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut,
että vieläkin röyhtelyttää... Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia
ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä
määräämäni hinnan... ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»

»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.

»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin
käymässä Haaparannalla... Ja talli kokonaan hänen nimessään.»

»On se herraa», kummaili Ville.

»On se», jatkoi Ulrikki... »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona
Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa... Niin
hevoshenkinen mies se on.»

»Olisi kumma... joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista
pienin ja mitättömin?» arveli Ville.

»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä
tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti
vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään
apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä... Ja käski,
että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten
hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan...»

»No, voi perhana... En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.

»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus
maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa.
Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea
hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten
Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki
lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla
katsomaan... Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle.
Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin
komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen
ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus
myypi halvalla... Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja
Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi...
Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään,
ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään... Eikä
muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin
hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan... Semmoinen herra se
on...»

Villeä nauratti.

»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.

Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä,
joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.

»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin
menossa.

Mies pysähtyi, mutta ei vastannut.

»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten
karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.

Miehet katosivat yksitellen pihalta.

Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti
pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.

Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille,
kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.

Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien
kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä
näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on
Piiu...

Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja
arveli:

»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»

Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä
hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.

Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat
vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin,
ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin
vaatii hyvä tapa.

Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies
ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä
kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi... Ville puolestaan pudisteli
päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon... niin sitten voin... ja
tuossa on käsi...

Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen
huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin,
joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää... määrää... nyt kun on
hyvä määrätä hintaa...

Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi:

»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»

Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti
riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja
kauppa vaati.

»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että
myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»

»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt
ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi
Kuvenjukselle:

»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan
ajanut!»

Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun
harjaa ja häntää.

Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.

Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt
Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain
selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana
Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua?
Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko
ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?

Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät
ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä
kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun
elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö
saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä... Heillä
ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli
parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai... Kuvenjus, joka kaikesta
sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska
vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan,
että piti myyjältäkin maistaa.

Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan
turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä
muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet
tirkistelemään, paljonko lukee...

Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta
sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.

Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne
omaan lompakkoonsa.

Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan.
Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan
maistaen.

»Altihoopa!» kehoitti Ville.

»_Nej i helvete_», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta
Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet
pikarit.

Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti
lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha
oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.

Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua,
ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.

Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä
kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi
kortteeritaloon hevosia hoitamaan.

Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori
Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.

»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.

»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.

»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.

Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia
nostaen.

Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,
Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan
Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen...

Hän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.

Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan
että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten
kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.




III


Vasta illalla joutuivat hevosmiehet lähtemään Torniosta.

Pitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja
hevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin
illalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.

Ulrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka
läikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt,
sitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen
helisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.

Sää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui.
Vihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa,
puski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti
Mustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten
ja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta
sittenkään kiinnittänyt juoksuaan...

Ulrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa
ostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli
laiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun
maalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset
Ylikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti
nahjus...

Ulrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei
hänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla
saada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.

»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.

Ulrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja
koetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin
nousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun
Musta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi
Ulrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.

Silloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti
yhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska
tallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi
tuomaan sen hänelle.

»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille.
»Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu
rupea lähtemään... _Jäveln anamma!_»

Ja saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen
ja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi
kiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan... Mutta Ulrikki yhä löi
ja kirosi...

Perässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla
oli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten
ja temmaten ohjista.

Nestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se
laukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa
silkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan,
kiljuen ja remuten... Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma
laukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että
yrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua,
kun ajointo jokaiseen tarttui... Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin
hevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen
edelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.

Niin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet
perässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi
ohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja
valtatiehen.

Kun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta
eillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.

»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle
silkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja...»

»Eikö se aiokaan lähteä ylimaahan?» huusi Nestori vastaan.

Ulrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän
huusi Nestorille:

»Onpa kenraali laukkaamaan se sinun tammasi...»

»On tämä, vaikka en vielä kertaakaan lyönyt..»

Takaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset
eivät kuulleet, mitä huudeltiin.

Maantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä
harjalla kuin sian selkä.

Molemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi
kaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan
pääsisi siipeämään...

»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle... tässä kylässä on niin
kaadelmaiset tiet, ettei tässä...» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen
tyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen
rekeensä istumaan.

Nestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä
aisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä
hölkkää, jotta perässä pysyi.

Ulrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut
tätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi
oli potkurikin... — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, —
mietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan
Nestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan
pois...on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu... myynnin ajaksi...

Kun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti...

— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet
kaiken muun lisäksi häntyrikin...

Odotappas!

Se oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi
tämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli
kookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä... terve
ja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille
markkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun
sopivilla neuvoilla vähän kuranssaa...

Talojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja
kulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä
kuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan
hevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:

»Jo hevosmiehiä alkaa palata... Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo
tuossa menevät...»

Kylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä,
rallattaen reessään.

Ulrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi
olivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat
monet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin
oli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet
olleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että
hevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja
niin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos
Suomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi
kauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa
toiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa
ollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin
tekivät »peslaakin» ja veivät hevosen...

Nyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti,
olivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä,
tuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään
kavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen,
kelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen,
Ruotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät
auttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon
hevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan
paikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa...

— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki
mietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen
hevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt
vainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle,
Ulrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta
ollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet...

— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei
sielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita
pitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä
petetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki
kokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.

Mutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa
hommailla...

He olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas
noussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän.
Heillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha
Matti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja
Oravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat
joutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin
pakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle
Lommalle...

Ennenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival.
Ulrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä
äskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä
tuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta
täyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle
Nestorille:

»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä
markkinamatkalta Matille sanomaan...»

Silloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen
juoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki
hätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä
kerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut
silkki-Mustaa kuin hännäntyveen...

Kauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja
miesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät
tien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet
kaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja
rekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa
soittoa kuulemaan...

Mutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi
ruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili,
piteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota
kokonaan näkyvistä.

Ulrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä,
kun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä
nyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut
hänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan
raivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa
lautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi...

»Hä, vieläkö potkit... hä, vieläkö potkit... senkin saakurin
tallukkajalka... Hä, vieläkö... vieläkö... potkit... viel...»

Silloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen
keulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio...

»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään.
Mutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut
Nestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää
vauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja
hevosmiehelle ryypyt tarjoamaan...»

Pian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he
täyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat
Helmeri ja Lomman Villekin.

Oravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko
viime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä
varten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja
isännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt
markkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille.
Mutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat,
hevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän
innolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia.
Hänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla
hevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen
oli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa».
Satoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä
rautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen
maassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.

Usein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat,
hevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin,
että kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan,
rallatettiin ja pidettiin hauskaa.

Ja nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa
unessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän
pihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian
oli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan
tulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut,
ja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin
nuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla
himmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia
ja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua... Kiivaasti kiskoi hän
molemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan,
herätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan...
»Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat... Tampereelta
ovat tulossa... ja hevosia piha täynnä... Joutukaapa, pojat, sukkelaan!
Ja Elmiina pian tulta lieteen!»

Niin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa
nukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta
tietävinäänkään.

Vanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti
housut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea
markkinamiehille avaamaan...

       *       *       *       *       *

Ja kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä
juomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia
pyydettiin ensiksi maistamaan...

Kun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin
ystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski-
ja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta
markkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset
Matille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina
ystävinä...

Kun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat
kertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä
Hämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat
olleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen
ukkosille tehneet.

»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä
talossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin
käki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko
rekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin
selkenemään...»

Sille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri
katketakseen, ja Ulrikki huusi:

»Jo on paremman kuin ryypyn väärti tuo Matti!»

Ja tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että
Ylikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla
markkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.

Vanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja
kertoi suu naurussa:

»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä
kädessä... Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin
kolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme
kylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että
tullimiehiä oli vahdissa... Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen
aikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja
ja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain
ensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun
lisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä
ajoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat
tullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni
nassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt
teillä, tuossa nassakassa... Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani
reessä, sikahumalassa... No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän
pihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi,
hevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani,
odotellen mitä tässä alkaa tulla... Toinen alkoikin kiskoa minua
hereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan... jonka
johdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja
haistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni
katsellen...

»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa,
että minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin
lupinsa kävellyt Ruotsin puolelle... että en minä, rakkaat ystävät,
ole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden
tämmöiseen pulaan joutunut...

»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin
onnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät
ota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka...
nassakan he ottavat peslaakiin... Minä olin hirveän kiitollinen, että
näin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy... Mutta eivät,
hävittömät, sitäkään antaneet...

»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli
onnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti
aloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla
markkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään
ja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani,
alkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet
ja viimein nukkuneet... Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja
pian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta
matkassamme... eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut
vastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa...»

Taas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.

Aamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.

Ulrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja,
ruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti
ajoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten
harjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja
arvonannolla menivät vastaantulijat syrjään...

Vankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen
joen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine
kirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän
talo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo
ruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.

Hyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää
miellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan
kaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin,
isoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle
hevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas,
että hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin
verrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.

Heikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili
vanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta
oli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo
ennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä
ei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta,
vanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä
myyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden,
toinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain
juoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat
Ulrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja
säännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä
Ulrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin
palkittuja.

Tynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi
markkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän
neuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat
ja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja
maantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat
ja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun
lakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä
hetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa...

Mikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken
kantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta
toiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin
vastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas
seuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.

»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.

»Eipä liikoja... Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.

»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä
kryyvätyltä Oulun viinalta... haisee kyllä... näkyy olevan lasi turkin
taskussa... Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää
huolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali... Sillälailla,
Mikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt... se ei
olekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua...»

Mutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa
aisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen
tallin ovelle ja silmää maantielle päin...

Jo tulevat!

Pitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja
kulkusten helistessä... Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä
ajaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla...

Ulos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja
pihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä
ovat vartomaan tulleet... Jo kääntyvät pihaan!

»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo
Mikko toisille.

Ja uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki
tulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään
Helmeri ja Lomman pojat...

Syntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä
pakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat,
ja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin,
kiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi
riisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja
homma...

Kovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava
piehtaroida ennenkuin talliin viedään.

»Mutta onpa siinä kerran uljas silkki-Musta», kehuu joku naapuri-isäntä.

»On siinä kokoa ja näköä ja tapoja», vastaa Ulrikki.

Kylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää
Heikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat!
Ja komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään.
Hevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien
hevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko
umpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki... Hyviä ovat! Virheettömiä
ovat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!

»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa»,
rähisee Ulrikki.

Ulrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki
kuulevat:

»Onpa Mikolla täällä talli reilassa kuin parhain sali!»

Mikko nilkuttaa Ulrikin viereen... Haiskahtaa... haiskahtaa Ulrikki
Oulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi
laskee suuhun...

Hyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan.
Jo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja
kuiskaa:

»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt... Ja toimita sitten kaikille
hevosille appeet... Lomman poikainkin hevosille myös...»

Toisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja
jokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää...

Miehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja
hevosten tapoja.

Rinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä
toistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli
siihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia
maksamatta viedä Ruotsin puolelle.

Vihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat
niitä sukia ja apehtia.

Sitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä
emäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.




IV


Oli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat.
Lomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut
sattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin
puolelle.

Kummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin
siellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain
ajaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia
maksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin
puolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi,
vaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella
käydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa,
kunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.

Niin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet
puhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.

Ulrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut,
samoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin
tullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään
rohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat
käydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa
kysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään
raitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat
hevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut
onnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista
hevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta
Heikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin
Matti.

Syvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja
mietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen
oli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt
enää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat
tullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti
pettäminen kuin ennen.

Heikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja
Tynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies
pois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä
tehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä
talliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita... Mutta luuta
pystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua.
Helmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat
nopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat
menemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta,
tunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen
valppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina...

Semmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat
lähestymistään lähestyivät.

Eräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt,
mutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa,
hiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin,
ja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori,
että tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta...

Jo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.

»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän
levottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka...
kenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:

»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät
ylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin
sillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia... Oli jo puoliyö,
ja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että
Nyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa
pimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä... Silloin
juuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa
istuen... Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät
Ylikainuulle vievälle tielle...»

»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.

»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin
porstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja
näimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä,
Kainuun tielle kääntyen...»

»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»

Ulrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.

»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja
muuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä
päin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät
perään... Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi
hevosta olivat ottaneet peslaakiin... Nyt juuri, kun tänne läksin,
tulivat ja hyvillään näyttivät olevan...»

»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.

»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset...»

Ulrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:

»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli...»

»He juuri...»

»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa,
arvaan ma?»

»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet
Miukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät,
tolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko
tullimiehet kylässä vai eivätkö...»

»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli
pörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta
hurtat hevosen veivät...»

Ja pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.

Mutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän
kohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi
hyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja
palkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja
arvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta
vielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin
jutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään
menevät... Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän
Ulrikin ansaansa...

»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.

»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi
ehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.

Ja myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli
tällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.

Siitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin
talvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta
mitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät
keksineet.

Samana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin
puolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli
Helmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.

Näinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä.
Öisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös
sängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät
ajat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen,
takavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia
temppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan
linjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti
Helmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.

Mutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä
oli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että
Helmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi
häntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon
hän oli laiska kuin mato.

Tarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat
tulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen
toiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi,
että jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä
jutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä
pitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun,
jotta naama punotti ja maha hytkyi... Hän helisteli avaimiaan
housuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi
koreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja
nauraa hökerteli:

»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet... en
minä, eivät Lomman pojat, ei kukaan... Ja kaatoi vielä toisen ryypyn
olhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun,
— olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja
ryypättyään sanoi hän:

»Pane vanha tamma valjaisiin!... Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä
yrittää...»

Helmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki
nassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki
housujensa ja turkkinsa taskuihin.

Ruotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen
herra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta
maatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli
hän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta
omaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta
kaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut,
oli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet
saaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta
tavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat
hänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken
vointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti
Suomen puolella milloin missäkin hommassa.

Tämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.

Valjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut
ja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana
miehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja
turkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa
Viiklunti-herralle kielen kastikkeeksi...

Rehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin
puolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi
tullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään
kauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa,
pysähdyttäen hevosen.

Heti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja
kun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään
tullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä
kertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt
kiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa... saapi käydä
kauppiaassa.

Ulrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan
Viikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän
uskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin
vainustella.

Viiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset
olivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa
konttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki,
kovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta
haiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis,
että pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa...

Hyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä
hänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan
tullut Suomen puoleltakaan.

»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun
niin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä
erittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti
sen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.

»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen
puheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.

»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.

»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi
Viiklunti vähän alakuloisesti.

Markkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että
hän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti
Viiklunti pikarit pöytään.

»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu
naurussa.

»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa
taskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin
päästiin, asiat alkavat selvetä.

Ja liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia
ryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.

Ulrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun
markkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin
korkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat
Viiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja
Oukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.

Mutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin,
jatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää
Viikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia
maksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun
markkina-ajaksi.

Viiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin
hauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että
tullikavallus oli kysymyksessä.

»Saakeli soikoon... jos minä...» sanoi hän, nousten seisomaan.

»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat
valmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»

»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut
kaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.

»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat
kuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit
täyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.

Ulrikki alkoi selittää:

»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki
viekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella
Suomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin
edelleen Ylikainuulle asti... Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla,
että silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle...
Ja kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin
me, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli...»

He ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella
olevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja
tullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti
hevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat
hänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi
hän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan... Hän,
Ulrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi
vielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään,
ylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin
ruhtinaallisesti.

Viiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa
kirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun
tullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.

»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru
vieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»

»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.

Viisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti
Viiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja,
oli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt
kaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat
otetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi
tulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet
livahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät
markkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen
puolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan
tuotu... Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan
hänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä
markkinoilla mitä tahtoi.

»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala
tullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»

Ja hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia
vahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli
syttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin
tuumaa, jonka täytyi onnistua.

Panivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,
Viiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.

Sitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella.
Ulrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään
saataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..

»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi
varovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»

»Eipä tiedä... voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa
viritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän,
vaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä
kukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua
Viikluntin korvaan.

Viiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.

»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.

»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät
viisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»

Taas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia
yksityisseikkoja selvitellen.

Vasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput
pulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja
kohmeloryypyiksi.

Hellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin
pyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen
usko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.

Ei näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen
puolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään
hyräillen...

Hänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli
osoitettu rajavartija Nyymannille... Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki
muisteli ja naureskeli... Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun
aivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.

Kun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista,
täysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.

»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on
puolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani...»

»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen»,
kuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle
tolalle!»

Sitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri
tuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan
käteen.

       *       *       *       *       *

Ruotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat
saaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään,
toivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset
rajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin
onnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu
pitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo
lähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli
ylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi
oli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja,
viskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki
ruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt
kiittämässä näitä nerokkaita poikia... Nymanin ja Starkin urotyö oli jo
kauas kuulunut.

Heillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat
olla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon
oli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin,
että Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja,
jotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille.
Tunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän
Ulrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää
silmällä.

Mutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt
huomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla
kuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.

Mutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat
sopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan
osanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen
yli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei
jokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain
aikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja
järvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat
Nyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he
tahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen
Ulrikin ja Lomman poikain hommia...

Mutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä,
Rannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies,
joka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle.
Nymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli
sanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita,
joita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut
hyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut,
ettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.

Outo mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.

He lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi
semmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen
saatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan.
Sillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia
Suomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen
hevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli
rajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis
oikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin
ja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen...

Osoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen,
arvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta
hyvää.

He valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa
kaahottamaan Rannankylään päin.

Mutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri
heidän poistumistaan katsellen...

Ja kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi
Helmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan
oikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen
äskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.

»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville
Ulrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat
Rannankylään täyttä laukkaa!»

»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.

Ja tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon
auttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.

Helmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman
tietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan
Rantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa
liinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri
silkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka
olivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että
ennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa
myöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä
tullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa
hännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin
huomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten
omistaja.

Matalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet
Heikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen
mahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein
epäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen
menestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa,
vaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli
poikkiviennin omin päinsä järjestänyt.

»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.

»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.

Ja kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka
oli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon,
palatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie
auki vai eikö.

Helmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään
reen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa
lautaselle, jotta mäiske kuului...

Jo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä
tikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle
ja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä,
helisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä
alkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten
kavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä
Helmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.

Pimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut
mitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.

Rohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi
hevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle
Rantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja
vilahti läpi pihan kuin varjo... Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut,
ja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian
laukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti,
ja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut
matkassaan.

»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää
liikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä... tätä vapautta ei kovin kauan
kestä... Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien
Heikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää
Herttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.

Viiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan
hevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä,
jolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan,
hyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.

»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään
Nyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti,
ja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.

»Joko Ulrikki ja Lomman pojat tulevat?» kysyi hän sitten.

»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä
Rannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut... eivätkä
kauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät»,
sanoi Helmeri.

»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti
Viiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki
semmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee... Minä kun aikoinani
luntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa...»

Viikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi
Herttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:

»Hetikö lähtivät, kun kirjeen saivat?»

»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin,
jotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.

»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen
mainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä
lähettänyt...»

Helmeri naurahti.

»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene
Nyymanni eikä Tarkkikaan... Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa
palaavatkin», sanoi hän.

»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä
pois!» toivoi isäntä.

»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän
sään aikana päästä piiloon!»

Herttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka
olivat hänen sisarensa poikia.

»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua
ja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.

Helmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin
hevosille oli sijaa varattu.

Viiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja
silkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun
hän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin
ruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä...
Silkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja
uljaaseen kokoon...

Mutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat
Herttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla
seisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun
korvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten
huolistuneena:

»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken
päästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että
»jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»

Mutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla
kopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä,
mutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse,
tahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa
vauhdissa...

»Jo tulevat... Laukkaa ajavat... vaaran takaa kuuluu, kuinka maa
tömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään
hiljentäen.

»Laukkaa ajavat... Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.

Kuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää
kasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi
kavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen
päälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan
selvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.

»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen
myötäleessä...»

Täyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja
takimmaisena Ville.

»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!... Taisivat hurtat ehtiä
jäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.

Tulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella
kysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin
toimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.

Ja arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa
heinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.

Nyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.

Ulrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä
olleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa
antaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta
juuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä
käsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia
hevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut
tuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja...

»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme
laukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki,
kuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin.
Mutta Helmeri sanoi:

»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä,
mutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä
virkummin...»

Niin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta
minkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.

Menivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla
kuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään
ei kuulunut.

Viimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet
selvää saaneet heidän poikkitulostaan... Oli sekä Ulrikilla että
Lomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja
kukkura-puolikupit nyt teki joka mies.

Helmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun
kaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi
Herttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana
markkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan
pääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin
meneteltävä.

Kun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan
enää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa
Ylikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään.
Ensiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin
tallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja
kostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo
tullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä
Jällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat
kovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä
ollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki
rajalla vartioimassa...

Ja noista syistä päätettiin, että nyt oli matkaa jatkettava.

Viiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja
piti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei
hän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin
kylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain
kiusaksi... Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi
toisten päätökseen.

Heikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken
ja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä
Helmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.
Se tekisi satoja, jos onnistuisi...

»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita
hevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»

Ja kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi
Ulrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään
markkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.
Ja syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.

Lomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti
heilläkin oli myymämiehenä...

Viiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja
aina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle
hevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi,
saisi Viiklunti pitää omana hyvänään...

Siis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.

Mutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan
supattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan
oli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli
potkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa... Niin että jos
sattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä,
mutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä...

»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä
olen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle
näillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla
kolmattakymmentä... Kyllä minä...»

»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»

»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle,
poloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.

Ja sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt
ei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa,
että kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.

Kaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän
koskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten
kun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon
päivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.

Aamuyö tuli.

Kolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko
irtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta
kiinni reen perään.

Viiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen
turkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja
hevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin,
koreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.

Ja niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona
katosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.

Mutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan
isäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.

Eivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.




V


Pari päivää sai kuluneeksi.

Helmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella
vakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita
Rannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja
Starkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä,
usein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat...
odottivat...

Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai
hän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä
tullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä
puhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut
ja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän
pääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli
hevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa.
Ne ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet
kylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet
tullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei
vielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan...
minä hetkenä hyvänsä...

Ja sen vuoksi nyt miehissä vahtasivat yötä päivää, iltaa aamua.

Mutta kolmantena iltana, kun ei tullimiehiä näkynyt jäällä eikä
rannallakaan hiihtelemässä, rohkeni Helmeri hiihtää Rantakäyrään. Kun
hän saapui pihaan, oli siinä tallin luona tullimiehillä tulinen kiire.
Helmeri ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään heistä, vaan kuunteli
syrjässä ja tiedusteli piialta, joka ilmestyi kaivolle, oliko isäntä
kotona... Sanoi olevansa etelänpuolen miehiä, tukkilainen, joka näin
talvisydämen aikana haki maamiehen työtä...

Helmerillä oli laukku selässä, valeviikset ja huono naapukka.
Tullimiehet eivät häntä tunteneet, ja kiireissään ja lähtöhommassa kun
olivat, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.

Matta Helmeri kuuli mistä juttelivat, sillä he puhuivat suomea sekaan,
koska joukossa oli kaksi sellaista tullimiestä, jotka eivät ruotsia
osanneet.

Nyt vasta aivan äsken olivat he saaneet tietoonsa, mitä sillaikaa oli
hommattu, kun he Rannankylässä kävivät! Ja nyt vasta heille selvisi,
mitä varten kirje oli laadittu!

Toistakymmentä hevosta, — niin olivat he saaneet kuulla, — oli
sillävälin ehditty tuoda poikki, vaikka he laukkaa ajoivat mennen
tullen, Rantakylässä käydessään. Ja nyt, kun olivat sen tietoonsa
saaneet, nyt he miehissä panevat perään ja kohtaavat ne hävittömät ja
rohkeat lurjukset markkinapaikalla hevosia myymässä...

Tosin joku joukosta tuntui arvelevan, että oli myöhäistä enää yrittää.
Tullikavaltajat olivat päässeet rajan yli, kenenkään tullimiehistä
heitä tai hevosia näkemättä, ja vaikeaa ja pimeää oli niin ollen mennä
ottamaan takavarikkoon. Lisäksi ei tietty, kutka suomenpuolelaisista
olivat olleet juonessa. Olivatko olleet kaikki yhdessä taikka...

Mutta Nyman, joka siinä tuntui olevan joukon johtajana, äyhkyi, että
kyllä otetaan selvä perillä ja talteen jok'ainoa suomenpuolelaisen
hevonen...

Heitä oli viisi miestä. Helmeri katseli heidän touhuaan ja kuunteli
tarkoin, mitä puhuivat. Siitä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan
selvillä, kenen hevoset olivat, olivatko Heikkilän Ulrikin, Miukin
Matin, Torikan Hermannin vai Oukan Aapelin, tai olivatko ollenkaan
niiden...

Pian olivatkin matkaan valmiit. Kahdella hevosella lähtivät, toisessa
reessä kaksi miestä, toisessa kolme. Ja heti kun kujasta ulos
pääsivät, niin täyttä juoksua lähtivät ajamaan, aisatiu'un pauhatessa
vasemmanpuolisessa aisassa.

Helmeriä nauratti. Mutta saadakseen kuulla, tiesikö talonväki, kutka
hevosia olivat »luntreijanneet» ja oliko kylällä tietona, että
Viiklunti oli joukossa, meni hän laukkuineen pirttiin, ja puhuen Oulun
murretta hän alkoi kysellä, mitä miehiä nämä herrat olivat, joilla
näytti olevan niin tulinen kiire.

Ja niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa,
ettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies
talossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta
varovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella
tietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin
osuus hommassa.

Enempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi;
nyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.

Päästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi
suoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.

Ulrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen,
sillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt
tullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan.
Niitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen
kun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt
Oukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta
maailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin
tapasi.

Sopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä
kovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti,
pelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet
mitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin
ja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä
markkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi
miehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään
nyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi
päässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat
hevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.

Juuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä,
ja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan
silmällä pitäen.

Ja kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä,
seisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt
vähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet
ajamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin
huolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.

»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja
hänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä... Niin ovat
lakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.

»Niin, ja Viiklunti kyllä keinot keksii», sanoi Helmerikin. »Mutta nyt?»

»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään,
vaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet?
Sattuu, niin tulevat vastaan!»

Ulrikki näytti kovin huolekkaalta.

»Nyt se juuri tie onkin auki», sanoi Helmeri naurahtaen.

»Mitä tarkotat?» kysyi Ulrikki ja lisäsi huolestuneena:

»Taisin tehdä tyhmästi, kun menin vielä lisäksi ostamaan nämä
hevoset...»

»Eivät ole konstit vielä lopussa», sanoi Helmeri varmalla äänellä.

»Mitä aiot?»

»Markkinoille kaikki!»

Ulrikki seisoi saamattomana eikä näyttänyt tällä kertaa mitään
hoksaavan.

Mutta Helmeri selitti:

»Minä olen nyt asiaa miettinyt, ja jos niin tehdään kuin minä sanon,
niin hyvin käypi.»

»No, sano, hyvä mies, miten aiot?» hätäili Ulrikki. Helmeri selitti:

»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä
hoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun
tulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä... että teillä
olisi hevonen tullattavana...olette markkinoille menossa... Ja jos
ei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa
Rannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on,
kun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla... että saisi tuoda vaikka
kaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta
Ruotsiin... Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin
rennosti olisitte markkinoille menossa... ja se hyöty siitä lisäksi
olisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua
hevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»

»Jo ymmärrän... jo hoksaan», nauroi Ulrikki nyt jo kovin hyvillään.

»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään
tuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte
ostaa niin sopuhinnalla...»

Ulrikki ymmärsi nyt ja alkoi mainoa:

»Mistä hiidestä sinä aina hoksaat!»

Ja remahti sitten isoon nauruun, ja naurun seasta hökerteli:

»Se on vissi se, että se on viisas keino... Vaan mikä siinä on, etten
minä hoksaa koskaan...»

»Hoksaanpahan minä», nauraa virnisteli Helmeri.

Tynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo
nyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä:

»Jo nämät tästä saapikin viedä... syömästä... on semmoinen passaus,
että...»

Mutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui
molemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.

Kun sydänyö tuli, läksi Helmeri.

Valjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen
marhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia
varten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.

Ruotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka
tämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.

Siinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat
he kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa.
Jos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan
Herttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin... niin Helmerin
pitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset... Silloin
eivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli
rajan tuotavan.

Niin tuumailivat.

Mutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät.
Silloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta,
jossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.

Ulrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet
Ylikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.
Pettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he
piikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön...

»Antaa mennä vain!» sanoi hän Ulrikille.

»Jokohan lienee niin?» epäili Ulrikki.

»Epäilemättä! Minä tiedän niiden vehkeet» sanoi Helmeri.

He ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt,
ei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä.
Aivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään
tienhaaraan asti.

Siitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten
kuljettanut reessä.

Helmeri katosi nopeasti hevosineen pimeään yöhön.

Kotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan
hän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet
olivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala
ja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu
»luntreijariksi»!

Huoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen
muka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin
nokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.

Varhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua
markkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista
kookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle.
Komeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset
— kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin
komean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja
koreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat
ja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.

Matkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa
ei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla
oleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja
saukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari
valmistanut.

Komea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli
raudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.

Uljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin
edessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä
korkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta
ostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti,
Ulrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä...

Mutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa
kätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja
kulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku
karjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui
pian matkaan.

Mutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi
miestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat
miehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen
Torikan Hermanni.

Ulrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen
hän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli
se, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille
lähdössä.

Torikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle
Matille.

»Tuota noin...» ähkäili hän, Ulrikkia lähestyessään.

»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi
julmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun
Siipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan
unhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä
leppynyt.

Ja kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin
puolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä
hän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla
myit...halvalla myit...

Rahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin
hänen puolestaan kaupan purkamaan...

»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan
lähteäkseen.

Mutta Hermanni ei hätäillytkään.

»Elä sinä», juuppasi hän, mennen aivan Ulrikin reen viereen. »Elä muuta
kuin riisu valjaista tämä Miukin Matin pulskea tamma... ja minä maksan
rahat takaisin. Ei sitä niin vain toista hätääntynyttä petetä... Kun
puolella hintaa tämmöisen tamman, hupakko, myypi..»

Ja hän meni ja koetteli tamman lihavia kylkiä.

»Mene matkoihisi siitä tunnustelemasta minun hevostani ja vie
terveiset, ettei pureta hevoskauppaa.»

»Elä, elä!» varoitteli Hermanni, hoiperrellen melkein Ulrikin nenän
alla. »Tässä on tuolla reessä ukko, joka tietää mitä laki hevosen
vaihetuksesta sanoo... sanoo, että kolmen vuorokauden kuluessa saapi
kaupan purkaa sekä ostaja että myyjä...»

Oravan vanha Matti kääntyi reessä ja huusi, ikäänkuin todistaen:

»Semmoinen on laki...»

»Minuako luulette pelottavanne!» sanoi Ulrikki siihen.

Nyt hän ymmärsi, että Miukin Matti oli tullut katumapäälle, ja kun ei
itse uskaltanut tulla purkamaan, niin toimitti Oravan ukon ja Torikan
Hermannin asialleen, antaen ryypyt heille vaivoistaan.

»Ei, pojat! Ei minua niin peloteta! Uskokaa pois!» sanoi hän uudelleen
ja aikoi rekeensä istuutua.

»Tässä jutussa menetät!» kiivastui nyt Hermanni puolestaan. »Käräjäasia
tästä nousee! Muista se!»

Mutta Ulrikki käski molempain mennä helvettiin hänen pihaltaan
rähisemästä ja asettui rekeen. »Muista sinä!» rähisi Hermanni reen
vieressä. »Niinkö luulet, etteivät tässä muut tiedä mitä sinä
Viikluntin kanssa puuhaat — odotahan!»

Mutta Ulrikki istui jo reessään, ja Tynkä-Mikko peitti hänet vällyihin
kuin herran ainakin. Hän tempasi ohjista ja ajoi menemään suoraan talon
rantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle.

Heikkilän pihalla teuhasi Torikan Hermanni ja uhkaili käräjillä.
Menipä hän Tynkä-Mikon perässä talliinkin ja rupesi Mikolle siellä
mellastamaan ja juopuneen kovaäänistä porua pitämään. Silloin Mikko,
vimmatusti nilkuttaen ja hääräten ja kiroten suun täydeltä, alkoi hosua
vierasta luudallaan, — jolloin Hermannin täytyi poistua.

Ja palasen aikaa vielä pihalla jahkailtuaan lähti hän Oravan vanhan
Matin kanssa ajelemaan Miukille päin.

       *       *       *       *       *

Ulrikki ajoi komeasti Ruotsin puolelle, antaen Lomman vastaleessa
tamman kävellä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut soivat, kulkunen helisi
levottomasti, ja pulskana ja punakkana kuin uljain herra istui Ulrikki
susiturkissaan.

Läpi Lomman pihan hän ajoi suoraan Rantakäyrään. Rohkeasti ajoi. Mitä
olikaan pelkäämistä sillä, joka rehellisesti tullirahan hevosestaan
aikoi suorittaa.

Ei näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä,
etteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat
kaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän
pääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi
sitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet
nyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!

Saavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli
tullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!

Jo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan
Ylikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!
Mikseivät ole rajalla vahdissa!

Mutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä,
ja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa
Helmerin neuvoja.

»Nyt niitä hurttia ei näy... nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän
Rantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin
saisivat olla vähä syrjemmässä.»

Isäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.

Ähkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle
kummasteli, että näin jättävät... saisi vaikka sata hevosta tuoda
poikki... Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin
tullimiehet olivat menneet.

Isäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat
menneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi
kuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.

»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.
»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»

Isäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois
juuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu...

Ulrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli
Rantakäyrän naapuri.

»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»

Joku naisen ääni vastasi, että viskaali tulee juuri heti.

Ulrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi
siipipankana kupeella.

»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni.
»Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä
ole rajalla näin markkinain aikanakaan... Saisi tuoda vaikka kaikki
Suomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin...»

_»Hva' i helvete...»_, kuului Silfverbergin ääni.

Ulrikkia nauratti.

»Ei yhtään tullimiestä ole täällä Rantakäyrässä...»

Ja sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa
Ylikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava
ja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa... Mutta ei yhtään tullimiestä
ole saatavissa...

Silfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei
kuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti
heti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän
kiukkuinen Silfverberg oli...

Ja Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda
turhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää
järjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla...

Silfverberg kirosi taas ruotsiksi ja soitti kiinni.



Pari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa
Rannankylästä Rantakäyrään.

Silfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa
Ulrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei
ollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat
vastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä,
joka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki
uljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä
oli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.

Nyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».

»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten
synkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.

»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet
ovat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.

»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?»
kysyi Silfverberg vielä.

»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä
minun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi
viisikymmentä kruunua tullirahaa.

Silfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja
todistukset, joista kävi selville, että _tämä_ tamma oli tullin kautta
maahan tuotu.

Vaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet
rajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja
vaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin
kirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut.
Mutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin
julkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä
jonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai
todistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.

»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan
sanotuksi.

»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää»,
arveli Ulrikki, vähän naurahtaen.

»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme»,
rähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.

»Näytte tietävän, kun näin tarkkaan rajalla vahtaatte!»

»Markkinoilla tapaamme!»

»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti.
Mutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:

»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne,
sieltä on paljon tulijoita...»

»Sen valehtelet!» kivahti Silfverberg.

»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja
ensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.

»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen
ja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja
miehiä niiden pitäisi olla?»

»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut
iiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä... Varmaanpa ovat markkinoille
menossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät...»

Silfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän
taas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.

»_Jävla ryssar_!» mutisi hän ja lähti kävelemään Rantakäyrään.

       *       *       *       *       *

Ulrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään
Ylikainuulle päin.

Komeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät.
Oli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta
tie oli kova.

Monenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas
kun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee
käynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet
ahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka
vian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei
Kuvenjukselle ollut mitään virkkanut...

— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin... Vaan... no...
Minä kyllä siitä seikasta selkenen...

Ei ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta.
Olivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko
tullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?

Arvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti,
monessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen,
osaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni...

Vaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi
Viikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos
tekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat
hänen!

Mutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi
tulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja
vakuuttanut!

Siihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään
syytä vielä olla levottomana!

Ja hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä
markkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin
hintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin
hallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa
Helmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai
polkuhinnasta Miukin Matilta...

Ja kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon,
että sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä
korvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas
tamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä
ollenkaan myydä...

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään
maininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli
epäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa
saanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?

Siihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki
olisi miettinyt.

Mutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän
tiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon,
missä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja
massautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan
mäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat
välkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät...

»Hih!»

Ulrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin
juoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti
menemään, jotta pakkanen korvissa vinkui...

Herttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että
toisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi
yläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.

Koko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin
eteen.

Ennenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä
reen luokse.

Ulrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja
pantiin loimi selkään.

Helmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä
Helmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi
turkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi
sitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.

Ei ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin
Santeri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän
oli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille
saapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu
köyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana... Santeri
oli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että
hurjia hintoja tahtoi.

»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.

»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt...»
tiesi isäntä Ulrikille selittää.

»Mainitsiko Santeri...? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli
myynyt?» keskeytti Ulrikki.

»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.

»Voi saakuri», ilostui Ulrikki... »Sanoiko, että silkkimusta?»

»Sanoi, sanoi... Kuuli sen Helmerikin», vakuutti isäntä.

»Kuulin minä... vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen
äänessään tuntui epäilystä.

»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen
potkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»

Ulrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin
kasvoilla.

»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi
Ulrikki.

Mutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun
isäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:

»Tyhmästi teki Viiklunti, jos Mustan ensiksi myi...»

»Kuinka niin?» Ulrikki seisoi ymmärtämättä, mitä Helmeri tarkoitti.

»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin
näkee... ja tulee kaupan purkamaan...»

Nyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun
ensiksi Mustan myi...

Kahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja
niin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan
puolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt
markkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat
heidän kanssaan päänsä pärjäsivät.

Mutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki
ja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta
olivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa
markkinapaikalle.

»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää... elkää
näyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita...»

»Antaapas tulla... kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti
Ulrikki.

Punaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle
antoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.

Tie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle
järvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun
Ulrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä
lankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä
vastaan.

Oli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi
vastaantulevia.

»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat
tullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa
suitsista kiinni.

»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka
eivät tierauhaa anna!»

»Ahaa... Heikkilän Ulrikki lurjus!» kuuli Ulrikki Nymanin sanovan.

_»Ä' de Ulrik?»_ kysyi toinen.

»_En finsk häst... vet jag_», kuului kolmas sanovan.

»Jopa satuttiin vastakkain», kuuli Ulrikki Nymanin ilostuvan.

»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun
markkinoilta palaavat?»

Tullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat
varmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut,
vaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli
viekoitellut Ulrikkia yrittämään... Asia oli heidän mielestään selvä,
ja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka
suusta, että he tekevät takavarikon...

Muuan Rannankylän tullimies jo yritti riuhtaista ohjat Ulrikilta.

»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha
maksettu! Pois alta!»

Nyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli
maksettu ja kuka maksun oli perinyt.

Ulrikki selitti ja sanoi lopuksi:

»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun
eivät pysy rajalla...»

Ja nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä
tullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki
valehteli.

»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan
tuonne taloon, Tikanniemeen... siellä näytän», sanoi Ulrikki.

Ulrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle
puolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus
karkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen
hevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas
jälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen,
jottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.

Tullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua
Tikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista
puhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa
puhunut.

Tikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella
ajaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat
Kainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin,
tutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo
Ulrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi
päivitellä:

»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin
komean hevosen...»

»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin
kuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen
tammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:

»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille
tierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»

Tullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan,
ja Nyman sanoi:

»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla
samanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»

Koska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä,
veti Ulrikki passinsa taskusta...

Käyttäen sähkölamppua valona näkivät tullimiehet Ulrikin paperit.

Rannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista
kirjoitusta, sitä silmäsi...ja heitti Ulrikille ja kirosi... Ulrikki
remahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin
kanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin
sukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru... että omin
lupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen
valheiden perässä...»

Tullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli
kovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä
naurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.

Uhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja
läksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.

Mutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin
tullimiesten hommalle...

Ja Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle
tuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin
markkinoille mennessään antanut...




VI


Ruotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen
hevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää
koko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit.
Koko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen
puolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.

Kirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla.
Suomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja
rannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista
melkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo
ruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.

Suomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun
markkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa
ja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua
markkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa
penikulmaa.

Hevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä
markkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä
ja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli
hevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.

Kun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä
aloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin
seikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia
Ylikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille
koko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta,
Kirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka
vuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja
malminvedättäjille.

Tämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia.
Lukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa
olivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet,
oli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.

Markkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin,
huudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan
kummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti
ihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.

Kestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin
väkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli
hevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia,
toisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän
viereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset
helisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä.
Herroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä
puhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi
keskustelussa ymmärtänyt.

Kestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien
luona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.

Kolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä
nousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko
markkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja
hevoset hirnuivat.

Kestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin
nokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää
hänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu
ja toimittelee kuin selvä mies.

Lähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on
Ulrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin
odottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa
sille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille,
laskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy
tunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää...

Kaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset
kiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin,
paljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:

»_Ulrik Heikkilä... finska sidan_», ja viittaa suureen saliin.

Siitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka
koko maailman hevosmiehet tuntevat.

Ja lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä
Ulrikki _tätä_ tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean
hinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei
vielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten
elämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain
reessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta,
ostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.

Siinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta
markkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan,
myyjät nimittäin keskenään.

Jo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin
että utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja,
hoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta
kuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä...

Nestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan
takaa hän kurkistelee.

Siihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti
puhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä
ostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta
moittii hintaa liian korkeaksi...

Siinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo
vielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä
katsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.

Koko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu
ja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka
höyryää hikisenä...

Vihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti
Helmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen
tavat ja voiman...

Kainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy,
mutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää...

»Kuua tömmar... kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.

Se auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia
olkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan...

Silloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee
Helmerille:

»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»

Mutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä
on kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat
Nestorin taskupullosta hyvät ryypyt.

»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin
viitaten. »Elä hiidessä?»

»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori
hyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat
voi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet...»

»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli
viety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli
puhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut
silkkimustaa kenellekään kaupannut.

»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et
nähnyt...»

»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen
silkkimustan huonoja tapoja.

»Jällivaaralaiselle... Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin
kävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon... Silloin
Viiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka
on mustan kokoinen ja näköinen... Minä heti ymmärsin... Viiklunti ja
Ulrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat
jällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes
minä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa... saapi
lähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään,
ettei akkunasta päässyt valo sattumaan... Aika lailla hutikassa näytti
jällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät
ajamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli
Mustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut...
Pian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään... ja tuohon juuri
ajettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat
jo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan... Silloin me, Ulrikki ja
minä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan...»

»No, voi sun saakeli...»

»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin...
Jällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle... Kun
sitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta
onkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset
ja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään,
Jällivaaraan päin...»

»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.

»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.

Mutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei
näyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin
tekemästä petoksesta.

»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.
»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta...»

»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa
purkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.

»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja
äskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät
Harmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa
punssia, ei enempää.

Hyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen...

Kainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten
riisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin
päähiset ja rihmaisen marhaminnan...

»Kuua tömmar... kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.

Kainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan
Harmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.
»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on
kotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.

Viiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta
Helmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian
lähdettäisiin ajelemaan.

Siinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki
Ulrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut
tullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut
pyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät
Lomman pojat hänelle palkintoa anna, niin... on ne markkinat erisi
talvenakin...

Ulrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti
maksanut.

Silloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan
Aapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri
ihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin
oman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat,
mitä kuului...

Merkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei
ennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken
siinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten
hinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat
ryypyt kumpikin omasta lasistaan... Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän,
ja tarjosivat Helmerille lisää...

Sitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille... He
olivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa
onnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja
yhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle... Tullimiehiä he
eivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he
olivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä,
Haaparannalta asti... Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka
olivat tässä naapurin Anderssonin tallissa... Nyt juuri, ennenkun he
tänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja
Starkin kävelevän pihalla...

Ja nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi
ja avuksi Helmeriä pyysi...

He olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin
Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat
ottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia
hevosiaan vaikka kolmesataa... Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman
kylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö
tämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä
paljon ja hinnat korkeat... ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti
maksaisivat...

Niin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että
mitä tuo nyt miettii...

»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.

Helmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka
ei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat
toimittamaan.

»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen
Viikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös
kestikievarihuoneeseen.

Suuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia
ja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään.
Oli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia
ei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä
tuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan
nähneensä.

Mutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä
puhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.

Helmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.

Sielläpä olivat!

Ympyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus,
Lomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja
hauskoja juttuja kertoellen.

Luulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle
saapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului...
Helmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea
lähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni
pyysivät käväisemään ulkona...

Viikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja
näppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus
oli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan
markkinaisia...

»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma... vireä ja kävelijä?» kysyi
hän.

»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa
pohjaan asti.

Kuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin
kanssa.

Mutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät
jatkamaan punssin juontia.

»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi
menivät.

»Kaksi kuuluu olevan kummallakin...»

»Onko näkynyt tullihurttia?»

»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»

Kuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin
tulevan, niin riensivät kohti kättelemään...

Helmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja
naureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.

Helmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan
markkinaelämää.

Siellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti... Ja
Luulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne
otettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan!
Valinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi!
Ja armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet
Lomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan,
ja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan... ja Ulrikki
kiskoo taas välirahoja.

Lyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei
kuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa
seisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma,
kaikki muut olivat jo myydyt... ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni...

Kun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan
täyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui
Viikluntin vieressä... Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia
hevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat,
Torikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut...

Samassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että
Viiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo
»ruuvaamaan»...

Ja sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä
vastausta.

»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».

Hän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin
Santeri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja
Santerilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.
Siinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä...

Helmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä
varten aisatiukua kaulassaan kantoi... Se merkitsi sitä, että se,
joka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai
konjakkia... Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli
markkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja
sen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin
ja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten
aisatiuku kaulassa riippui...

— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli
Hermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.

Hän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla
harjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.

Hetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.

»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.

»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen
konjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: _Fin
Champagne Cognac, Stockholm_.




VII


Kestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli,
oli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja
kehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan
lyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli
vähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan
maistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten
kanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista
asiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille
tulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin
katsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen
silmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin,
mutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma
ja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian
kovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin
vika, jota ei vaatelias herra suvainnut.

Alarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut,
pitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän
tahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon
päivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti
hänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.

Hupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä,
jotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana
juomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki
oli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän
Ulrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.

Koko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista.
Kuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka
kuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli
käynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat
kauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus
ostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista
väliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.

Mutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja
Kuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli
nopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki
väitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma
riittää Alarikille... Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta...

Ja siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja
taas maisteltiin.

Lomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet
kutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä
markkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon.
Maistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».

Mistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä
markkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?

Lomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka
Kuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja
käpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli
pirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että...

Ja Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan
hullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita
ja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan
hurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei
riitä Alarikkikaan Piiulle... ja niin oli tullut kova väittely, ja
lopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla
perässä... Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui...
Piiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös,
toista alas... Alarikki oli kankeampi käänteissä... Piiu sai väliä ja
rouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla... Sitä riemua,
mikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!...

Niin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi
Lomman Nestoria olalle ja vakuutti:

»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»

Ei hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se
oli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa
tarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.

Niin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu
punssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että
Kuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi
tunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä
otti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.

Ja kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin
omaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin
ajamaan kilpaa...

»No, se sopii... Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.

Jo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa,
päättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.

Lomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.

Maisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:

»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna
nimi! Vai onko sillä nimeä? _Hva' sa'!_»

»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä
Kuvenjus oli ankara herra.

»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka
nimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa...»

Haaparannan Liljebäck nauroi Kuvenjuksen innolle, mutta Kuvenjus
kivahti:

»_Visst fan ä' de' de'_!»

Ja hän katsoi Liljebäckiin tuimasti.

Mutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli
Tampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:

»Se on Teiskosta, Tampereen puolesta kotoisin.»

»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio
nimi! Teisko! _Jävlar i mej!_ Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»

»Hyvä nimi on», myönsivät toiset.

Kuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui
punssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.

_»Skål för Teisko!»_

Kaikki tarttuivat lasiinsa, ja niin juotiin Teiskon malja.

Ja nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan.
Vedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta
unohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin
kylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli
joutuisampi juoksemaan.

»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja
pudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän
kanssanne...», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin
moittimista.

»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi,
ettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa
luottamista.

Siihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja
Nestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti
kumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.

Mutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan
joukossa.

»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on
jäävitön todistamaan.»

Ulrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck
kelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.

Mutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies,
ymmärtääkseen tämmöisiä asioita.

Nestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia,
jolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo
ennen markkinoita.

Kuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja
lähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten
puheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi
silloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja
Kuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa
ajamaan... Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa
ja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt
ajamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.

»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu
muille; omallaan ajaa kumpanenkin.»

Liljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin
suutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin
merkitsevästi katsellen.

Ulrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi»
ja »viinaporvariksi»...

_»Vet hut!»_ karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.

»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen
asialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa... va'
saa'...»

Liljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».

Siitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat
siksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista...
»Pois, ulos!...»

»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.

Mutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit
täyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten
lähdetään...

»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille
rauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan... eikä ymmärrä
hevosista enempää kuin lehmästä...»

»Niinpä menköön... viinaporvari», arveli Ulrikki.

Olivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle
ja hätäisellä äänellä sanoi:

»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»

Kuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä
kumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.

»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.

»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla
nuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.

»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman
Villen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen...»

Sen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He
rymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan
pihalle...

Toisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,
Ulrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä...

Alarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi
tullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark
sekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin
menossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen
menemään ja eksyttäen jäljiltään.

Siitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien
takaa, saaneet selville koko asian...

Ja nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt
aikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois...

Siinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti
ja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti
käheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi,
ettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja
todistajiksi mainitsi hän Lomman pojat...

Mutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet
tunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin
hävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri
ajoi ja katosi kuin maan alle...

Koko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon
tallissa ja nyt viho viimein löytäneet...

Ulrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä
vähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut
ruotsalaiselta mieheltä.

Mutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta
loppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.

»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä
käräjäasia tästä nousee!...»

»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä
tulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä...»

Se uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin,
melkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta
kun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle.
Se oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin.
He kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi
hevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät
tienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus,
kuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja
silloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon...

»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että
tullimiehiä alkoi arveluttaa.

»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää
vain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei _minun_
hevostani pidetä lainassa ilmaiseksi...»

Siihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja
tinkaa kuuntelemaan.

Nyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan
tullimiehet miettivät vielä...

Ja kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi
haisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului
kova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista
juoksua...

Alarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi
levottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata... Helmeri oli
ohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä
kiinni.

Silloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten
luo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että
se oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut
tuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo
ilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.

Samassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä
juoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt.
Mutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä
kiinni...

»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki
tullimiesten juoksevan Anderssonille päin.

Haaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä
Nymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä...

Silloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi
lujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas
syrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:

_»Beslag! Beslag!»_

Mutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin
silmään... ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että
Alarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin...

Haaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään,
juoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua
ja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut...

Ulrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet,
kuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan
vihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään
vielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät
olleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa...

»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?»
kysyi Kuvenjus.

»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on
Alarikki nyt...»

»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka
hänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.

Silloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä
on!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»

»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi
takajaloilleen... Mitä te oikein...? Voi saakeli... Saitteko pettää
hurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.

He kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että
tässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan,
kuinka se oli tapahtunut.

Mutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut
mitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen
hän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.

Kaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman
Ville jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu
siihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.

Mutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman
Nestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi
tietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia
saatu pettää...

Ja Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri
ja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi
kilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään
pahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin
ulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat
tullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen... Haaparannan tullimiehet
olivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa
hevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle,
Nestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin
Santeri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset
myyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan
Hermanni...»

»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen... Vasta
Parkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi
kruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä... Santeri on
nokkela ja hyvä hoksaamaan... niinkuin näitte...»

»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti
olla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan,
te Suomen puolen hevosmiehet... ha, ha, ha... Kuinka sitten? Kuinka
sitten?»

Nestori jatkoi:

»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi
heti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin
rengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin
päin... Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni
uskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun
Viiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia... Ei aikaakaan,
niin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät
miesvoimalla Parkin pirttiin... Silloin minä arvasin, että nyt on
Helmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin,
nähdäkseni kuinka oli käynyt... Ja hyvin oli käynyt...»

Maistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.

Nestori jatkoi:

»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista... olkaamme
varovaisia... Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia
löydy, ja kun palaavat, niin...»

»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?»
kysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti
sukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.

»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä
kylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin
hevoset!»

»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!
Juokaa, pojat!»

Näin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen
viettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!

»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!»
sanoi hän.

Mutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark
Kuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja
Haaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.

»Ovat kai tehneet peslaakin, niinkuin uhkasivat», vastasi Kuvenjus
tyynesti.

Mutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi
hätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun
eivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.

»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla,
elkääkä tulko tänne markkinapaikalle _ihmisten_ kanssa mellastamaan...»

Jo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat
oven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä
vetäneet.

Tullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi,
kiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:

»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan
saavuttaisi Helmeriä...»

Ulrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He
nauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän
keskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».

Lomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki
uskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon...

Kun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta
hommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta
ei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä
ajelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa... Nyt piti olla iloisena
joka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät
olivat kulumassa!... Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!

Se puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin
lähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman
rekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.

Nestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli
hevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin
hevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten...

»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti
sillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski
Ulrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti
juosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa
laukkaa perässä.

Ulrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin,
missä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli
Viikluntinkin nyt olevan.

Kuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla
hevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.

He ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja
Villen piti siirtyä Ulrikin viereen.

Talossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi
sekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut
itsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä,
— ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat
lattialla.

Siihen riemuun joutuivat Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojatkin.




VIII


Sillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla,
oli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa,
ettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.

Mutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla
oli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja
nuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata
takavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja
jo tehtyinä.

Tullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena
herrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään.
Kun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä
hakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta,
Torniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan
tietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen
hallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.

Alkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa
takavarikon...

Mutta hullusti kävi siinä hommassa.

Haaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään,
lähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat
perässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla
ajanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety,
— joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina
kuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa
takia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin
Jällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun
saivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä
kulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin
kääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että
Alarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät
jälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa
huristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä,
lähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen,
kun tie ja seudut olivat heille outoja.

       *       *       *       *       *

Lindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin
Kuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat
vihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.

Ulrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli
Kuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti
oli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki
peittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko
jääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.

Pihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo
valkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään
oli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin
särjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja
karaisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa
veltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä
markkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut,
hän alkoi virkistyä.

Hän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin
vieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen
lompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan...

Samassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja
ruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi
hätäisesti:

»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin
ja tahtoo kauppaa purettavaksi... Suun täydeltä kiroaa ja kysyy
Viikluntia...»

»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja
pärähteli pahoin.

»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo
pihalla... mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.

Ulrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi
jaaranäänellään:

»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän
silkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta...»

Nestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!

Ulrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan
Viikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.

Sitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat
lompakkonsa tallella... Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista,
joka siinä nyt kuorsaili... Mutta tallella olivat.

Kuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan
raivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty... annettu
potkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään... Ja ellei
kauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille...

»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä
on hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.

Jällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia
silmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen...

»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään...
Mitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei
häneen asia kuuluisikaan.

»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä
Viiklunti on, se vanha kälmi?»

»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä
kuulemassa.»

»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»

Ulrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista
pois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.

Ja hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli
ottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle
seisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he
ymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä,
kun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan
lähtenyt... Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen...

»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki.
»Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä
siitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla...»

Kiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja,
joka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin,
ja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti
poistui kestikievarista...

Ulrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin
piti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei
nähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava
makeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta...

Näin päättivät.

Nestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.

Viiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja
hoki römeästi:

»Nouse hiivatissa ylös... kuh... kuh... nouse... nouse... No, herää nyt
helvetissä, siinä!»

Jo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti
silmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki
ehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui
Viikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla... Ja äkkiä nousi
hän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»

»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian
Limperistä...»

Sillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan
ja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle
ja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän
arvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista
maistamaan.

Ulrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri
susiturkki auki hulmuten...

»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.
Viiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat
he sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki
Anderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti...

Anderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku
kaulassaan ja naurusuin.

Ulrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti,
iski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun
ilmassa.

Mutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.

Siinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu
mainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut
kyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä
jutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli
käynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei
tyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni
niille, onneton, kauppaamaan hevostaan.

»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä
Ulrikki ja Viiklunti.

Siinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa
kokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi
tässä samassa kyydissä.

»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.

Ulrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että
Anderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.

Viiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.

»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.

Mutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti
Viikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota
suomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».

»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt... kyllä
nyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen
turkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti
markkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää
mellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.

Ulrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan
ensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen
ja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua
markkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan
miestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja
väkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin
rastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan...

Kestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta,
paksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi,
ettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli
todistajan kanssa keittiössä...

— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä
tahtoo... minuun ei enää kuulu koko asia... Hän nousi kuistista sisälle.

Kuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt
outoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat.
Eräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja
ja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen
toverinsa ostaisivat viisi työhevosta...

Ulrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia.
Miehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille
ja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä.
Ja he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin
tukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja
kyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat
ymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.

Heistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen,
niin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään...
»_Heikkile Ulrik_!...»

Niin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.

Kahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä.
Äänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin
äsken.

Kun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja
alkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia...
Hän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan
Viikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei
sieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi
sitä jyskyttää... Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen,
kuka kamarissa nukkui...

Silloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili...
Hän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka
hävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut
Viikluntille apuna pettämässä...

Ulrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei
ollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista
mitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa
hevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin
olivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet... Hän, Ulrikki, oli vain ollut
syrjästäkatsojana...

»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui
jällivaaralainen.

Hän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti
Lindbergistä lähtenyt.

»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti.
»Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä
haluat! Minuun ei kuulu.»

Neuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä
viranomaisten puheille.

Vihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset
Ulrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.

Ja nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin
suhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle
selittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun
tullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä... Helmeri oli — niin
selitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja
vienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.

»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti
hän Kuvenjukselle.

Mutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja
jos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen
kaikki tullimiehet tunsivat?

Siinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa
miettivät.

Mutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli
hän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta
päästäisiin virkistymään...

Lomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan
Kuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.

Silkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta
jällivaaralaista itseään ei näkynyt.

Ulrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää
olisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa... Asiaan
saattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu
nousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat
loppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois... Niin olivat tänä aamuna
aikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla
mitään tekemistä.

Pitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.
Virkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän
Kuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he
vaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.

»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin
Alarikki kuin tämä Teiskokin... Mutta minä tahtoisin välirahoja»,
lisäsi hän sitten.

Ulrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia
näkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin
Suomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi... Hän arvasi, että
Kuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.

»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.

Häntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.

»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa
takaisin.

Ulrikki mainitsi summan.

Kuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei
arvannut pyytää.

Vaihetus oli siis sovittu.

Kun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi
kadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan.
Mutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä
silkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.

Lomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja
Ulrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja
kehuivat Teiskoa...

Ja Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi
erojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä
myöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.

Ulrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että
hänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi
ruotsalaisen korvaan:

»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei
kyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin
eräässä talossa... Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen... vankka kuin
jumpo ja hyvä syömään...»

Ja viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:

»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina,
mutta nyt tämä tahtookin perääntyä...»

Ruotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin
puheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan...

Ulrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle
Luulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin...

Jakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin
semmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti...

Ulrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen
päivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän
ollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla,
vaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa...

Hevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat
loppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat
olivat kirjavaa joukkoa.

Vasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi
vielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt,
kun kyytihevonen odotti... Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa
ja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena
taas ollaan yksissä...

Ja nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa
tekemään.

Markkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet
ovat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön
aikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen
hevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.

Hyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat
onnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä
Jakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo
jo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä
yhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään...

Kookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin
Santerilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia
tuliaisiksi.

Aamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On
Ulrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan
tavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken,
onko tullimiehiä näkynyt...

Eivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut
muilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.

»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää
isäntä.

Ulrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin
jäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne
täällä ajelevat ristiin rastiin.

Kautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä
mitään kuulunut.

»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen
markkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta
vauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies... Jos lienee
se ollut Helmeri?»

Ulrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle:
»Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki
käyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne
ottavat Alarikin väkistenkin!

Ei jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan,
viivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän
Jakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.

       *       *       *       *       *

Helmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.

Siellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän
tullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma
mielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta
päättää kuitenkin olla varuillaan.

Hän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu
markkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä.
Onko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella
vietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?

Niitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on
kuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen
varalta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu
hevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat
jäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin,
missä Alarikin luulevat olevan... Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin
hommata...

Mutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois
ottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.

Aina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta,
vaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy,
kun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat
markkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia
eikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten
Rantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä
mihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa
Alarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja
pureksii...

Mutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein
kirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia
markkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu
kaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo...
katsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee
susiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on
Ulrikki...

Ne ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin
kättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin
ettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että
Teisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet...

He ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki,
Jakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat.
Jakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa,
on mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat
kauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt
koettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi...

Niin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina
istuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään
vaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää...

Kaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan...
»Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin
valkenee. »Nyt tuli saatana!»

Siinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman
ja Stark toisesta reestä...

He ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin
sotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja
sinne seuraavat Nyman ja Stark.

Ovi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan
porstuaan...

Ulrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille
avuksi... Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin
edessä...

Mutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää
navettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan
porstuasta... Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee
ja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille
lautasille... Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta
tullimiehet vasta ovat tulleet...

Tullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin
ja Helmerin... »_Håll! Håll_!» huutavat.

Haaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri
laukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki
laukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä
viipottaen sulkana perässä... ja yhä Helmeri lyö ja huutaa...

Syntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat
rientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon...

Tullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla
Helmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan,
kun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»...

Mutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut
mäen päälle ja kadonnut näkyvistä...

Ihmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa
nauruun ja sanoo:

»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan
sotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli...»

»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin
laukkaa!» kummaili isäntä.

Mutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja
Alarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän
tietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki
toi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla
saattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä
kohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi
apettaan tallissa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEVOSMIEHIÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.