Heinärannan Iso-Musta : Kyläkuvaus

By Väinö Kataja

The Project Gutenberg eBook of Heinärannan Iso-Musta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Heinärannan Iso-Musta
        Kyläkuvaus

Author: Väinö Kataja

Release date: October 18, 2024 [eBook #74600]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEINÄRANNAN ISO-MUSTA ***





HEINÄRANNAN ISO-MUSTA

Kyläkuvaus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
911.




I


Heinärannalla ja Sipillan kylässä oli elonleikkuu jo loppunut, mutta
Savukylässä parhaillaan leikattiin.

Satanut oli lauantaina jo, sunnuntaina satoi pitkin päivää eikä
näyttänyt ilma kuivavan vielä iltapäivälläkään.

Ison-Herralan Jooseppia alkoi harmittaa. Kuhilaita oli vielä pellolla
ja heinääkin oli tekemättä.

Koko sunnuntaipäivän oli hän kävellyt syvissä mietteissään, kävellyt
kujalla, vainiolla ja katsellut ikkunasta harmaata, vettätippuvaa
taivasta. Vanhat miehet olivatkin jo keväällä ennustaneet sateista
syyskesää ja saattoipa niin käydäkin... Siltä alkoi näyttää. Hän käveli
kahakäteen pitkin pirtin lattiaa, kynsäisi korvallistaan, katseli
naapuriin päinkin ja taas taivaalle...

Lopulta hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä pirtin lattiaa ja
alkoi vakavasti miettiä ja muistella.

Takavuonna oli tässäkin kylässä pidetty kokous, jossa eräs agronoomi
kehoitti perustamaan puintiosuuskunnan. Silloin siitä ei kukaan
välittänyt, eikä puhuja saanut ketään innostumaan. Nukkuivatkin
muutamat kesken puhetta.

Mutta sitten jälkeenpäin oli ollut joskus puhetta, varsinkin jääneenä
vuonna. Naapuripitäjässä, joka aina ennenkin oli kulkenut etupäässä,
oli puimaosuuskunta perustettu. Kuluneena syksynä oli kone ensi kertaa
kylää kiertänyt ja ylen hyvää, ylen joutuisaa jälkeä oli tehnyt.
Muutamassa tunnissa olivat lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät
säkeissä! Ei kulunut paljon puita eikä rahaa! Se on toista kuin ruveta
koko syksyksi puita polttamaan, passaamaan riihimiehiä ja heille elon
elämänsä menettämään!

Ja Jooseppi muisti, että kun hän kaupungista palatessa poikkesi
katsomaan, jotta minkälaista jälkeä ja kuinka nopeaan höyrykone teki,
niin nauruun oli suu mennyt. Ja olikin naapuripitäjän mies lyönyt
Jooseppia olalle ja sanonut:

»Semmoinen mies kuin tekin olette, Herrala, niin vaikka yksin
tämmöisen koneen ostatte... ennenkuin rupeatte viikkokausiksi riihiä
lämmittämään ja ruokkimaan sosialisteja... Heinärannalla, Sipillan- ja
Savukylissähän on varakkaita miehiä», oli vielä lisännyt... »Ja kyllä
osuuskunta pian kasvaa, kun näkevät.»

Jooseppi oli nyt tänä syksynä ruvennut asiaa miettimään, ja näinä
päivinä juuri, kun näytti syksy näin sateiselta.

Naapuripitäjässä oli kyllä otettu osuuskuntaan kaikki
pientilallisetkin, lukuunottamatta olivatko köyhiä tai varakkaita.
Mutta Herrala oli eri mielipidettä.

Nyt tänä iltana oli häneen mennyt semmoinen vauhti, että nyt pitäisi
hommata. Pitäisi näyttää kaikille heinärantalaisille, että Iso-Herrala
oli sittenkin Iso-Herrala...

Sillä Jooseppi ei oikein sopinut naapuriensa kanssa. He olivat
velkaisia, eivätkä heidän viljelyksensä olleet läheskään niin suuret
kuin Herralan. Mutta siinä idarsivat ja elivät vuodesta vuoteen, samaa
päivää kuin Herralakin... ja nauroivat salaa, kun Herralan väkeä
vastusti ja kesätyöt olivat riipuksissa.

»Helvetti sentään!» ärähti Jooseppi itsekseen.

»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.

Taivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.

»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna
päätöksensä toimeen.

Juuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila,
kujasta sisälle.

»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.

»Eipä näkynyt!»

Naapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä,
että kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi
pystyssä.

»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen
alkuun päästäisiin.

Mutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti
vain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila
kysyi, oliko kylään lähtö hommana.

Mattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja
silloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.

»Eipä taida taivas selvetä sinun vihoistasi», arveli hän ja läksi
hakemaan muualta puhekumppania.

Mutta Jooseppi meni talliin ja valjasti uljaan ruunansa kiesien eteen.

»Missä aiot käydä?» kysäisi emäntä.

»Käynpähän kylässä...»

Eikä hän emännälleenkään muuta vastausta antanut.

Päästyään tielle tuli hän vähän paremmalle tuulelle.

Hajallaanpa ne näkyivät olevan vielä muidenkin viljat jos hänenkin,
ainakin Mattilan ja muidenkin lähempien naapurien. Mutta Torikka oli
elonsa korjannut... samoin myös Lampola... Ja kun hän vielä oli ajanut
palasen matkaa raittia pitkin, näki hän, että Ylipään Vilhemi jo oli
ehtinyt ahtaa riihenkin... Lempo soikoon! nousihan riihestä savu...

»Tuoko se nyt aikoo kaikkien edelle ajaa», murahti Jooseppi.

Siinä oli itsekin riihensä edustalla Ylipään Vilhemi. Syli täynnä
koivuhalkoja oli menossa riiheen.

Jooseppi käänti päänsä metsään päin ja oli olevinaan niinkuin ei olisi
havainnutkaan, että Ylipäässä jo riihi lämpiää... Mutta Vilhemikin
tunsi miehen ja arvasi, minkävuoksi Jooseppi metsään katsoi... »Hoi,
hoi!» huusi hän. »Mihinkäs nyt ollaan menossa?» Mutta Jooseppi ei
kääntänyt päätään, nykäisi ohjia ja lähti juosten ajamaan.

— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen
ajoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo
ehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa
taloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin
keskissä.

— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten,
Vilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet
olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...

Ja hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.

Ison-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä
Heinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään
alalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän
aina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen,
niin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo... olipa rahaa...
Ilmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta
kaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli
olevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.

Sen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun
kylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta
varakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.

Häntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät
usein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin
kuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.

Enimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta
asunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta
tarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa,
ja karjaa lisäsi joka vuosi...

Kuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi
kuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.

— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa
Vilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin
sanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua...

Jooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua
kävisi...

Mutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli
alkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas
olla... taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa.
Niin oli kuulunut.

Ja nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila,
lähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi
viittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei
ollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen
hinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä
ja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei
ollut liikoja rahoja.

Silloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa.
Meni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.

Ei ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila
viittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.

Sitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:

»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja...»

Sai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila
että Ylipään Vilhemi.

Sitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila
oli Vilhemin rahaläjästä sanonut.

— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet
viidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia
osuuskuntaan... Jaa, jaa...

Sipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo
isäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala
laestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa.
Hän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin
vielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan
kipeän päivän varalta.

Jooseppi ajoi ensiksi Naattalan puheille, jonka tiesi olevan Sipillan
kylän rikkaimman.

Osuikin Naattalan isäntä olemaan kotona ja meni jo pihalle tervehtimään
Jooseppia.

»Mitä Heinärannalle kuuluu?» tiedusteli hän.

»No eipä muuta kuin sadetta... sitä taitaa olla täälläkin...»

Siitä alkoivat keskustella, miten on käynyt heinänteko, kuinka niitä
karttunut, oliko tullut huonompi heinävuosi kuin jääneenä kesänä, joko
oli heinänteko loppunut?

»Heinänteko tuo on nyt hyvin lähellä loppuaan, mutta viljat tässä
taitavat mädätä käsiin», selitteli Naattala.

»Sepä se on», sanoi Jooseppi siihen ja kävi asiaan heti ja sen vuoksi
lisäsi:

»Taitavat riihien kiukaat kuumeta tänä syksynä...»

»Kuka tiennee! Mistäpä niitä ottaa riihimiehiäkään enää tänä maailman
aikana... Palkka pitäisi olla korkea, ruoka kuin herroilla... Ei niitä
jaksa passata mikään», päivitteli Naattala.

»Sama se on Heinärannallakin ja samaa kuuluu kaikkialta... ja sen
vuoksi tässä täytyy turvautua muihin keinoihin. Ja sitä varten olen nyt
lähtenyt liikkeelle...»

Naattala arvasi heti, mitä Jooseppi tarkoitti, että höyrypuimakonetta
tarkoitti. Oli itsekin sitä miettinyt, mutta kun kovin kalliiksi koneen
tiesi, ei ollut uskaltanut muille ruveta esittelemään. Oli Naattalakin
kuluneena syksynä käynyt naapuripitäjässä katsomassa, minkälaista
jälkeä höyrykone teki, ja kovin oli mieltynyt.

Ja alkoivat nyt yhdessä siitä tuumata ja Jooseppi sanoi, että sen pitää
tapahtua nyt heti... että rahaa sitä kyllä on...

Läksivät yhdessä siten keskustellen Suksilan puheille.

Kotonaan oli Suksilakin, päivällislepoa nauttimassa, kun vieraat
tulivat. Mutta äkkiä hän selvisi unestaan, ja vaikka oli lihava ja
paksu mies, pian oli pönkilläänkin.

Olkoon tässä mainittu, että näin kesäaikana ei Suksila eikä Naattala
hankkineet muistaa, että olivat laestadiolaisia heränneitä. Yhteisiä
seuroja ei tullut pidetyksi, kun ei ollut vakinaista saarnamiestä, eikä
tullut yksin minkäänlaista Jumalan palvelusta pidetyksi. Muutenkin
tahtoi usko kesän aikana vähetä, ja usein lähti kirouskin huulilta,
että napsahti.

Ja niin kävi nytkin, ettei muistanut Suksila tervehtää Naattalaakaan
kättä olalle laskemalla, vaan pisti kouran kouraan samoin kuin
Joosepillekin. Eikä sanaakaan mainittu Jumalasta.

Mutta höyryryskiin, puimakoneeseen kääntyi keskustelu heti, ja kun
kukin laillaan oli sitä kehunut ja omat kokemansa ja näkemänsä
jutellut, sanoi Jooseppi omasta ja muiden puolesta:

»Meitä on jo tässä kolme miestä, jotka vastaamme huutomme... Ei muuta,
miehet, kuin tuumasta toimeen...»

Ja alkoivat nyt miettiä, keitä otettaisiin osuuskuntaan.

»Nettala kyllä meidän kylästä rupeaa», sanoi Suksila.

»No, Nettala on varakas mies, hänet otamme», sanoi Jooseppi siihen.

Läksivät siitä miehissä Nettalaan.

Nettala innostui heti asiaan ja sanoi hänkin jo kauan miettineensä
puimakoneosuuskunnan perustamista. Ja kun hänellä sattui olemaan
viinaa takanaan, niin tarjosi ensin Joosepille, jonka tiesi silloin
tällöin pienen naukun ottavan. Mutta kun oli Joosepille tarjonnut, niin
ehdotteli Naattalalle ja Suksilallekin. Naattala ei sanonut huolivansa,
mutta Suksila otti ja puhui puolustuksekseen:

»Sisusvika on vaivannut koko kesän... ähäh...»

Ryypyt otettua sanoi Jooseppi:

»Asia on nyt tähän asti selvä. Tästä kylästä tulette te kolme nyt
osuuskuntaan, mutta mitä meidän kylään, Heinärantaan, tulee, niin enpä
minä sieltä muita huoli kuin itseni...»

Toiset kuuntelivat kummissaan.

»Jos otettaisiin Ylipään Vilhemi kuitenkin... Hän on velaton mies ja
rahaa pankissakin», arveli Naattala.

»Mitä vielä! Emme ota! Joutaa kalkuttamaan riihessään niinkuin
tähän astikin. Meitä tulee jo neljä, Savukylästä liittyvät kaikki
varakkaimmat, joten tulee yhteen toistakymmentä taloa, ja se se
riittääkin...» sanoi taas Jooseppi.

Syntyi vähäinen tinka, joka kuitenkin sovittiin siten, että
Heinärannaltakin otetaan jäseniä, jos tahtovat tulla. Asia oli siis
päätetty. Ja semmoinen into ja vauhti meni jokaiseen, että sitä
innostusta oli mahdoton käsittää.

Nyt heti! Juuri paikalla! Nyt oli eri aika maailmassa kuin
vaarivainajan aikana! Ei muuta kun mies rahain kanssa Helsinkiin.
Siellä on koneita ja konekauppiaita. Ja kun puhtaalla rahalla ostetaan,
niin saapi valita ja tinkiä... »Viikon päästä on kone täällä!» huusi
Jooseppi. »Ei muuta kuin junassa asemalle...»

»Jaas... Ja sieltä sitten miehissä noutamaan...»

»Kuuluu pitävän olla kahdeksan hevosta vetämässä, niin on raskas
rumilus...»

»Vaikka kymmenen hevosta... Kyllä hevosia on!» huusi taas Jooseppikin.
»Me näytämme kaikille, että raha se on, joka konteeraa...»

»Niin vain...»

Ja kaikin innostuivat niin että seisomaan nousivat ja päättivät jo tänä
iltana käydä rahat pankista noutamassa. Raha-asia jätettiin Herralan
Joosepin toimeksi ja Nettala otti huolekseen lähteä Savukylään asiasta
ilmoittamaan.

Nyt ei siis enää muuta puuttunut kuin miestä, joka lähtisi koneen
ostamaan, rahat matkassaan. Isännillä ei ollut aikaa, mutta jos saisi
jonkun uskotun, jolle tuhannet uskaltaisi antaa ja joka osaisi tinkiä
kaupassa ja muutenkin menetellä viisaasti.

Silloin muistivat he Horsluntin, joka oli uskottu mies ja omalla
laillaan herännyt. Horsluntilla oli kokemusta kaikilla aloilla ja
lakimies oli verraton. Ja joutilas mies lähtemään.

Horsluntin puheille päätettiin lähettää Suksila, joka toimen otti
tehdäkseen.

Ja myöhäiseen iltaan he tuumailivat kaikki asiat selviksi.

Iltapimeällä palasi Herralan Jooseppi Sipillan kylästä. Hän
poikkesi kauppiaaseen, jolla oli telefooni, ja päätti telefoneerata
naapuripitäjääseen, kuinka äkkiä täällä oli päätös tehty...

Kauppias sattui olemaan pihalla, ja jotakin Joosepille sanoakseen ja
ollakseen kohtelias virkkoi hän:

»No Heinärannalla ja teillä ainakin ollaan jo varmaan riihen puinnissa,
arvaan ma...»

»Ei olla eikä kalkutetakaan enää riihen parsia... Tulee semmoinen
Musta, joka pienentää...»

»No elä nyt... Puimakoneenko...?»

»Niinpäin on...»

Jooseppi kertoi, mitä oli tapahtunut.

»No kerrankin kuulee, että ovat miehiset miehet liikkeellä ja asiaa
päättämässä», kiitteli kauppias.

»Ilman minun hommaani olisi se taas jäänyt», sanoi Jooseppi.

»Minä arvaan... minä arvaan... Semmoisia kuhnuja kuin Naattala, Suksila
ja Nettala... ja sitten savukyläläiset ... ei mitään siitä hommasta
heillä olisi tullut...»

Jooseppi kävi yhä paremmalle tuulelle. Hän se oli kuitenkin vielä napa
täällä niin yhdessä kuin toisessakin asiassa.

Kauppiaan piha oli väkeä täynnä, ja siinä kuultiin, mitä hommailtiin.

»Pääsee tästä nyt riihimiehiä passaamasta», kuulivat Joosepin
kauppiaalle sanovan.

Ja Jooseppi meni ja telefoneerasi naapuripitäjän rikkaalle...

Rikas oli itse telefoonissa ja huusi Joosepille:

»Siellä on monta firmaa... käskekää Horsluntin käydä kuulloilla
Hankkijassa... Sidorowissa... ja niin edespäin... Puhtaalla
rahallako... no sitä karskimpia olkaa... Hyvää onnea vain... viikon
päästä siellä teidän vainiolla Iso-Musta kiljaisee...»

»Ha, ha, ha», nauroi Jooseppi.

»Mitä se puhuu?» tiedusteli kauppias.

»Että viikon päästä Iso-Musta jo kiljaisee...»

Kun Jooseppi ajoi Ylipään sivu, rapsaisi hän ruunaa ruoskalla ja
mietti, että saa sinulla nyt riihi lämmetä, vaan et ehdi sittenkään...
Ennen tässä ovat minun eloni aitassa.

Naapurinsa Mattilan tapasi hän tienhaarassa, kun kotiaan kääntyi, mutta
ei vastannut, kun Mattila kysyi, missä hän oli käynyt.




II


Maanantaina oli jo kaikkialla tietona, että Heinärannan Iso-Herrala,
Sipillan kylän rikkaat ja Savukylän varakkaat olivat perustaneet
puimakoneosuuskunnan.

Semmoinen uutinen oli hämmästyttävä, niin äkkiä ja tietämättä se oli
tullut. Näinä vuosina oli ehditty unhoittaa, mitä Pellervon neuvoja oli
takavuosina puhunut.

Ja nyt näin yhtäkkiä!

Ja kaikille heinärantalaisille selvisi nyt, mitä varten Ison-Herralan
Jooseppi oli sunnuntai-iltana Sipillan kylään mennyt ja palatessa
laukkaa iltamyöhällä kylän raittia takaisin ajanut.

Monenlaisia alkoi huhuja kuulua pitkin kylää.

Riihtä puimassa oli Ylipään Vilhemi, kun Säkkijärven Olli Savukylästä
pistäysi sivumennessään riiheen ja ensiksi sanoi: »Joko täällä riihtä
puidaan? Etkö sinä osuuskuntaan rupea?»

»Mihin osuuskuntaan?»

Ei ollut Vilhemi kuullut vielä asiasta mitään.

Mutta nyt tässä kuuli Säkkijärven Ollilta, joka oli menossa Sipillan
kylään nimeään kirjoittamaan. Toisten savukyläläisten sanoi jo menneen
aikaisemmin, aamuvarhaisella.

Ylipään Vilhemi kuunteli ihmeissään Ollin puheita ja sanoi sitten:

»Ei kai siihen osuuskuntaan huolitakaan vähävaraisia, koska ei ole
mitään asiasta puhuttu.»

»Vasta eilen illalla on päätettykin! Kaikki on valmiina! Rahatkin.
Horslunti lähtee tänään Helsinkiin. Jo siitä päästään tästä riihen
puinnista... perhana vieköön... Tämmöisenkin talon lyhteet pienentää
muutamassa tunnissa...»

»Kaiketi tässä täytyy vielä tätä vanhaa keinoa käyttää, koska ei
huolita osuuskuntaan», arveli Vilhemi, ja sillä tiedolla sai Olli
lähteä.

Ollin mentyä oli Ylipään riihessä hetki hiljaista. Riihimiehet, joina
paitsi isäntää ja piikaa olivat Ullan-Eino ja Varpumäen Manta, kuulivat
mistä oli puhe. Vihdoin sanoi Ullan-Eino: »Vai jo laittavat tuliryskin
tännekin...» Ja hetken päästä sanoi Manta: »No ei siinä sitten
Herralassakaan enää riihimiestä tarvita, kun tuliryskissä...»

»Jaa», jatkoi Eino. »Siinä tulevat jyvät suoraan sakkiin... on
sanottu...»

Ei tarvinnut olla viisas mies arvatakseen mitä sekä Manta että Eino
arvelivat mielessään. Molemmin olivat luottaneet siihen, että kun koko
syksyn taas saavat puida riihiä ja kaksi koppaa riiheltä palkkana
maksetaan ja siihen hyvät ruuat ja kolme kertaa kahvia joka päivä, niin
karttuu jyviä monta säkkiä... Eino varsinkin oli kesänkin laiskotellut
siinä toivossa, että kyllä riihityössä ehtii talvileivän ansaita.

Ja kun äänettömänä olivat molemmin, arvasi Ylipään Vilhemi hyvin, mitä
Eino mietiskeli.

»Kumma mies», sanoi pitkän ajan perästä Manta. »Ei mainitse minulle
mitään, että tuliryski tulee... ja emäntä jo Juhannuksen aikana on
pyytänyt minua riihimieheksi niinkuin ennenkin...»

»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua,
kuinka tässä talvileivän saanti käykään.

»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut... ja nyt
kuuluu olevan vielä enemmän kylvöä...» mutisi Manta.

»Joo... ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin...» sanoi Eino.

Muihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä
kylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen
piika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat
Manta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos
isäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa
riihimiehen.

Mutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei
hänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä
kaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.

Kummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet
siksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä
ennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.

Senvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa
ollut... laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.

— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä
riihittämällä koettaa elonsa korjata.

Kun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita,
kellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi
Ullan-Eino:

»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla... kun noin kauniita
jyviä tulee...»

»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut
riihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.

»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa
riihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua... samoin kuin on
loppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan
ja Einon huolia.

Sitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta
kun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi
orsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:

»Särkyisiköön välillä se perkele... eli jos ei olisikaan semmoisia
'Mustia' enää myytävinä...»

»Niin... eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi
syksyksi», toivoi Manta puolestaan.

Vilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus
Ullan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä
eläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?

Taitaa olla parasta työnteko!

Kun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä
päivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä,
haukotteli ja sanoi:

»Jaa... siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä...»

Ja odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi.
Mutta ei puhunut isäntä mitään.

»Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen riihi», sanoi Manta Einolle.

Siihen ei Eino vastannut mitään. Ja siihen jäivät pirtin penkille
istumaan ja tupakoimaan, kun isäntä läksi jyviä aittaan viemään.

Aitasta tultua meni hän riihelle, lisäsi puita uuniin ja päätti lähteä
kylälle.

Olisipa hauskaa kuulla, mitä nyt muut arvelevat. Olivatko muut tämän
kylän isännät ruvenneet osuuskuntaan? Oliko heille ilmoitettu? Hänkö
yksin olisi jätetty pois!

Juuri riiheltä saapuessaan tielle näki hän Mattilan kävelevän
vastaansa, suu vähän hymyssä.

»Mitäs kuuluu?» kysyi Vilhemi, hänkin vetäen suutansa nauruun.

»No kummia kuuluu... Jooseppi heiluu kuin kuuman pellin päällä...»

»Etkö sinäkään kuulu osuuskuntaan?»

»Vielä mitä! Eihän siihen toki meikäläisiä oteta... Entäs sinä?»

»Minäkö? Kun ajoi laukkaa talonkin sivu...»

»No eikö sitten tästä kylästä muita kuulu kuin Herrala?»

»On siihen kuulemma Ojalainen päässyt ja lie Yrjänäinenkin otettu...
muita ei», tiesi Mattila.

Ja vielä kertoi hän, että Jooseppi oli heidän riihimiehilleen tänä
aamuna kehunut, että ensi viikolla kirkuu Iso-Musta heidän riihensä
edessä.

Miehet juttelivat asiasta sinne tänne ja tulivat lopulta siihen
päätökseen, että hyvä oli, ettei tarvinnutkaan ruveta koko
osuuskuntaan. Ei siinä tule vilja vaivatta höyrykoneellakaan. Jyvät
ovat jälestäpäin kuivattavat, eikä niitä sittenkään saa niin kuiviksi,
etteivät myllärit napise.

»Varsinkin sateisina syksyinä vastustaa kovasti», kertoi Mattila. »Ja
vaikka kuinka kiirettä nyt pitäisivät, niin eivät ehdi... ennen on
riihimiehillä kuivattuna...»

»No joko Horslunti on mennyt?»

»Jo toki, ja heti kun saapi asian selväksi, on määrä sähköttää...»

»No onpa... onpa... jopa... jopa...»

Mattila aikoi pappilaan, mutta Ylipään Vilhemi läksi kävelemään
Repo-ojan varteen Ollin-Mikon, maankuulun myllärin puheille.

Ollin-Mikko oli laittamassa myllyänsä kuntoon syysjauhatusta varten.
Myllyn ovi oli auki, ja tampulan päällitse myllersi vesi valkoisena
vaahtona pauhaten ja tohisten, ettei ääntänsä kuullut. Siihen olivat
Mikon myllyn eteen kokoontuneet kaikki Repo-ojan varrella asuvat
mökkiläiset juttelemaan »päivän kysymyksestä».

Vilhemi kävi joukkoon. Hän kuuli Mikon puhuvan:

»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva
helvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina
olisivat... Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia
jauhoja niistä jyvistä, sen takaan... Enkä ota minä ryskivierasten
jyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan
maksaisivat...»

»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän... taikinaan kuuluu lyövän
heti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.

»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.

Ja kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:

»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin... Alkavat tahallaan
pilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa...
Olisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin
kalliskin...»

»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.

»Jopa on... Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta
tänne asti... Ja osannevatko sitten panna käymään...»

»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa...»

»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan
sekin työ... Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan
eipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa... Mutta saapa kuulua
kuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut...»

Kaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja
Varpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:

»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin...»

»Sen arvaa.»

Illalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli
Mikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.

»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.

»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä...»

»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään
maksaisi...»

»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan...»

»Se sitä kaivelee...»

Niin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että
Einolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.

»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta
tekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.

»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.

Ojalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi
riihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä
Eino ollut sitä anteeksi antanut.

Mutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa
riihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen
juttuilemaan. Eipä tiennyt taata... saattaisi Ojalainen hyvinkin taas
pyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.

Ojalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään
Vilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä
jutellen.

Puimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja
alkoi hommata piippuansa.

»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka
päivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja
näytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.

»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.

»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei
lyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt... ja sama kone jauhaa
jyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.

Eino ei siihen puhunut mitään.

»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan...
vai mitä, Eino?»

Taas Ojalainen hymähti.

Eino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti
piipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:

»Sama saakeli vie minulle on!»

Mutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.

Alakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka
mökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan?
Hän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan
tuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi,
pönkkä ovella.

Ja siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja
alkanut koneen tuloa vartoa.

Mieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko
kysyi mitä Ojalaiseen kuului.




III


Päivä meni.

Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka
osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.

Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä.
»Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat
Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.

Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.

Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan
puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.

Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa
viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä
käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko
teillä on uutisleipää?»...

Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan
Jooseppia telefooniin, että tulla pian...

Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki
tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee
perässä.

Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko
oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.

Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin
syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti
telefoneerannut, niin...

Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.

»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on
telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta
pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa.
Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki
jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala... ja kuinka monta lähtenee
Savukylästä... Jooseppi ei suinkaan lähde...»

»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.

»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet
puituina», vastasi Vilhemi.

»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa
asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut
vanhaan riiheensä.

»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä
Mikko.

»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo...»

»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt
olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.

»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä... Vaan ei raaskinut
riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa... Mutta mistähän
näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan
joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle... eivät kelpaakaan
lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut»,
pauhaili Mikko.

Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:

»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan
ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne...»

»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se
niille sopisi!...»

»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta...» lisäsi Vilhemi.

»Niinkö? Olisipa se!...» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.

»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei
tule ryskäyksestä mitään... lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan
kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone
syövänkään märkiä lyhteitä...»

»Sepä on helvetin hyvä!... Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo
keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen... Saapi Herralakin
vähän mietiskellä... Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan
kylässä ryskäävät...»

Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään
Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi... tai joku muu vastus
poikia kohtaisi... Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut
mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli
laukkaa sivu ajanut... juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa
maksaa...

Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas
sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat
jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.

Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että
kuitenkin koneensa tänne saavat?

Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan
Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä
riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli
monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään.
Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.

Alkoivat takoa vartaillaan.

— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin
poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone
täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä
pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin
nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla,
vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi... jos ei vastusta
satu... Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka
paljonkin on... Tällä viikolla ehtii... Ja sillä vauhdilla ne ovat pian
Sipillan kylässäkin...

Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja
ruvennut osuuskuntaan...

Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi
maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun,
jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat
puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan,
— että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi,
vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui
jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta,
ajanhukasta ja saippuasta... Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin
rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään
osuuskuntaan piirtämään... Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun
ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis
pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan...

— Kyllä niitä ainakin onnistaa... taivas on aivan sees... onnistaa
niitä, vanh'erkki vieköön!...

Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta
Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti
hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:

»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen
noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila
ruunaansa antanut...»

»Sepä oli hyvä, ettei antanut...»

»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle...»

»Ei se velka siihen kuulu...»

»Kostaakseen se ei antanut...»

»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan
kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui... Mutta eipä ollutkaan
Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla... ja
luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt
Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen...»

»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan...»

»Saapa vain kuulla...»

Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa
kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.

Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan
riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi
puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään...

Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko
mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa
jauhettavaksi.

Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta
syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin
kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja
ilmasta ja huonoista teistä...

»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana
taivaalle silmien.

»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla
rintaa karvastelee, niin...»

»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi
Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet
viikon päivät ja yhä kutisevat... ei ole poudasta tietoa...»

Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin
raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan... Kaikin he toivoivat,
että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt
varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.




IV


Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen
puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet
puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet
jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi,
vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat.
Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu
oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa
viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina
oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke
kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen
saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja
moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi
jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta
noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta,
hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista
tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin
oli kaikki puhtaana...

Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi.
Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene,
vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat,
että oikein sataisi...

Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia
harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin
kone ehtii tullakaan.

Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti
asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.

»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.

Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:

»No, kuinka käypi?»

»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä
sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava...»

Jooseppi kiivastui ja huusi:

»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta
kädessä... Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä...
Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä...»

»Ole nyt... ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa
satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.

Jooseppi kiivastui yhä enemmän.

»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia... Perkelekö
siinä on!...»

»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.

Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin
kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.

Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain
askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen... Juuri
kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:

»Jopa sataa taas kuin saavista... kuinka käy koneen kuljetus?»

Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui
sisälle mitään vastaamatta.

Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:

»Jo ollaan liikkeellä... hyvin käypi... Kun Kirkkovaaralle pääsemme,
niin sieltä soitan...»

Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen
kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja
tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee...

Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä,
ja siitä alkaa kovempi tiekin... Jos hyvin käy, on kone huomenna jo
täällä...

Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki
reuhottaen päälaella.

Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti
Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka
oli maantien vieressä.

Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo
oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli
hyvällä, milloin pahalla päällä.

»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»

»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta
aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle
ja lisäsi:

»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii... Siitä tänne
kun ovat kovemmat tiet...»

»Ovat paljonkin paremmat...»

»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi
Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka
parastasi olet pannut.

»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan»,
puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone...?»

»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä
on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu
nousevan kuuteentoista hevosvoimaan...» kehui Jooseppi, eikä Mattila
muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.

»Mutta jopa on voimakas kone!»

Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin
voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja
arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta
ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.

Kului tunteja, tuli ilta.

Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja
hermostua.

Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.

Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.

»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä
Sipillan kylästä käynyt siellä?»

»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi
räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.

»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»

Räheä-ääninen mies nauroi.

»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa
Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean
kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla...»

Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi
telefoonin kiinni.

Helvetti kuitenkin!

Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi
ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule,
jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.

Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa,
voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila
telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.

Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista
kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä,
jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton
voima ja joka oli niin kumma ja komea.

»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku
täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta
tulee.

»Jokohan ehtinee...» sanoi Manta.

»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa... Ja Herralan isäntä on
jo mennyt vastaan.»

Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä
tulossa, jauhoissa naamasta asti.

»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko
rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias
olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui.
Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta
käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan
tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan
tyydyttämään.

Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei
Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut,
oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän
katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.

Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän
matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan
aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi
riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato... Siitä sen
näkisi ikkunastaan, kun tulee...

Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan
tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja
kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani
piippuunsa ja katseli.

— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei
suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita... Vaan ei lähde
tämä poika ja siitä saavat ymmärtää... se niille on paras kosto, kun ei
ole tietävinäänkään...

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja
kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei
malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos...

— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän...
Menisivätkö vastaan?

Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle
kuin ikkunastakaan...

Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista... kuului perhana vie...

Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!

Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle
ja koetti katsella...

Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä
aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi
myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä
nähnyt, kun selin oli.

Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne
katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua
pää edellä alas.

»Mitäs Mikko katselee?»

»Tässä... tuota... tämä savupiippu...»

Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.

»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.

Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä
ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:

»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»

Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä
varten hän katolle oli kiivennyt.

Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin
keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.

»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi
Mikko.

»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.

»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.

»Joo... ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu
osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.

Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät
Ison-Mustan tulevan.




V


Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.

Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan
rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin
Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.

Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon
muutakin asiaan kuuluvaa.

Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä
oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet
puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies
oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan
ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa
tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat
sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei
helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään... Silloin johtui jonkun
mieleen, että olisi koettaa...

Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet
rohkeimmillaan hutikassa.

Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta,
tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää
kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein
oli. Tuumasta toimeen!

Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan...

Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä
ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina
ja jyvät säkeissä...

Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.

»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima,
että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen
tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin
— tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko
Suomen maassa... tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa,
niin vankka kone... Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet
pienenivät... Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että
rohkenivat antaa mennä...»

»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan
Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»

»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän
miehetkään... Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli...
Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat... Selvimmät
miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina
viinamiehiksi on haukuttu ...»

Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä
ovat tulossa.

Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.

Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut
lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.

He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi...
ja sitä he olivat toivoneetkin... Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää
sateisia ilmoja riittävän!

Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset
kirosivat.

Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja
maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.

Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti
kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet
sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin
kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt
muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että
piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat
rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut.
Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin
päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus
lisääntynyt.

»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti
niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on
vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin
muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin... Ja olkoon nyt
tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille,
jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että
semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi
on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa,
Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan... Kuka käski ja viekasteli heitä
kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa
saisi vahinkoon... Haha!... Niin on!»

Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala
voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten
tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.

»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat
sen jyvien pilaajan», sanoi hän.

Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja
ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin,
että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.

Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo
muissakin taloissa.

Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa
kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon,
joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.

»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.

»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma,
on usko otettu... Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja
oksentelee ja Naattala... ha, ha, ha.»

»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.

Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.

Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti,
hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.

»Mallikylässä ovat jo tulossa... ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä
kylässä», sanoi hän.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.

»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla
mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.

»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.

»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?»
tiedusteli Mikko.

Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:

»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»

»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta
Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä
kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi
tiellä.

»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.

»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.

»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa...»

»Ei käy...»

Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.




VI


Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että
myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin
riippui jääpuikkoja.

Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei
ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin
syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.

Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet
osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja
ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet
jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot
tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin
muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset —
koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän
millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka
rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei
riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina
syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin,
niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka
ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei
nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään
riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? —
Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä
vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi
ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn
kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..

Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas,
vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia
kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta
kuin kattoja ja savupiippuja.

Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään
kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva
vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti... Se tuntui tulevan
jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä.
Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä
niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului
toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken... Se
kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi...

Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi
yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua...

— Iso-Musta... ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon
vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä
kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui.
Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin.
Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan
riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä
otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan
riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon
valossa... Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja
pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen
kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli
tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla
mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!

Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen
kuului selvästi.

»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»

Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja
kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja
Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.

Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta
kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään
Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän... vaikka
kaikki muut... vaikka papista asti...

Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella
asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle... Varpumäen Manta
kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin
poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.

»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.

»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui
pirttiinsä.

»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin...»

Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan
pieleen katsomaan.

Ja itsekseen hän puheli:

— Jo panevat onkaa päälle... höyry ja savu nousee... lyhteitä
liikutellaan... jo jymisee ja hyrrää... Nyt on käynnissä... nyt...
Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten... niinkuin henki
menossa liehuvat... ja yhä karttuu väkeä joka haaralta... hyvä
isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä... mustana koko riihen
ympärystä... Piru vieköön... Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin
päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului
huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni...

Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos
Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka
nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut
ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja
murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän
kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet
katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja
Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä
minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle... Mutta ei lähtenyt Mikko
sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli
vihassa koko maailmalle.

Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa
katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta
katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki
kadotukseen... ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin
satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien
päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle... Sillä Herra
ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan,
uskomattoman maailman härän kitaan syydetään...

Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara,
raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään...

Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei
ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.

Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta
lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa
tuima, tuomitseva ilme.

Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen,
vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi
sataa...

Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin
kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene
monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy
Iso-Musta Sipillan kylään.

Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei
enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä
tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka
tekee mullistuksen »olevissa oloissa».

Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan,
joka oikein tahtoi puhua.

Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt
iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän
olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa,
ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat
Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi
hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:

»Pois siitä... asiaan kuulumattomat!»

Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:

»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»

»Elä helvetissä siinä leventele, mies... Tierauha tässä antaa pitää...
Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan... syyttömästi
ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat
kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun
työväki saapui työhön.

»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.

»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää
puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»

Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas
kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että
menestys sillä on...

Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas
kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui
siihen poliisikin ihmettelemään.

Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.

Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on
vetämässä, se on täysi-ikäinen...

Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan
mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään...

»Topp!... topp!...»

Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat... ja ettei
sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan... Siinä meni se päivä.

Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän
asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.

»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.

Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan
käsivarsi... »Topp!... topp!...»

Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli
poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei
päästy alkamaankaan.

Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä
nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin
mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo
olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten
osuuskunnan miehille alkaa käydä.

Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja
oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella...

Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti
voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt...

»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.

»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.

»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä
läimäyttää piiskalla.»

Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku
jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä
ehditään puintihommaan.

Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin
lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään,
Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.

»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma
lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»

Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa
sanomatta astumaan omaan mäkeensä.

»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi
Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila
hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.

Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.




VII


Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja
kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se
mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin
hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti
tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja
puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina
ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän
pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen...

Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.

Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas,
niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala
ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset
osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta
kummitus riihen edessä.

Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä.
Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli
tehtävä.

Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle,
mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei
ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului,
riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja
Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.

Hoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä
kukaan syntinen ihminen.

Silloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli
luvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:

 »Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä?
 Terveisiä!

                                              Horslunti.»

Toisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:

 »Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.

                                               Hankkija.»

Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä
hoksannut.

Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin...

Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen
edessä. Muuta neuvoa ei ollut.

Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa
katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo
joutilaana.

Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka
oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja
yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi
mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut
helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä
ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.

Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin
oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän
mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät
olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi...

Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi,
haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli
tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana
todistajana».

Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen
sattunut.

Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita
luetteli monta eri erää.

Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan,
mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja
palkintoa».

Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin
velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen
ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä
haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.

Mutta Horslunti tuli avuksi.

»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.

Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen
metsänvarkaudesta.

Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä
saamisesta, mikä mistä haastettiin.

Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.

Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat
Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty,
antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä,
että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka
alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi
pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta
hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo
»läsnä olevana todistajana».

Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä
haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas
tulevan sisälle.

»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan
rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.

»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että
Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat
viinoissa olleet... toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja
toinen...»

»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut...»

»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen
kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi
silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo
soi! Tämä vasta syksyä on!»

Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli
istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.

Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.




VIII


Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja
vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä
tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan
tarpeeksi haittaa.

Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!

Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja
riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan
takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa
kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat
maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.

Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni
koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä
surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri
irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.

Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta
mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa
taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut
näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli...

Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila
menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat
linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään...

Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti
tulevan.

Herralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut
kuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona
Iso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut
koneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.

Niitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti
tulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka
osuuskuntaan olivat liittyneet.

Ja niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä
harmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä,
jotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei
kuulunut.

Herralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin
osuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa
joutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.

Riihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven
Olli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa
mädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä
kestä pilkkaa.

Jooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli
edestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia
haasteita hommasi.

Hän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.

Ja Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti
näin:

 »Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli
 luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?

                                            Horslunti.»

»Panemmeko terveisiä niinkuin viime kerrallakin?» kysyi Horslunti.

»Ei panna nyt. Pannaan sitten, jos näemme, että insinööri tulee», sanoi
Jooseppi.

»Saapa kuulua, mitä nyt vastaavat?» arveli Horslunti.

»Kun eivät vaan olisi pettäneet!» epäili Jooseppi.

Mutta Horslunti vakuutti, että eivät petä, ne ovat rehellistä väkeä.

Jooseppi toimitti sähkösanoman menemään ja telefoneerasi siitä Sipillan
kylän Suksilallekin. Mutta vastausta ei kuulunut sinä päivänä.

Mutta seuraavana aamuna, kun Jooseppi juuri oli vuoteeltaan noussut,
ilmoitettiin, että outo herra oli ajanut pihaan ja tiedustellut isäntää.

Ilma oli kuivanut ja aurinko paistoi, tuuli tuntui kylmältä ja taivas
oli kylmän vaalea.

Jokohan vihdoin tuli pouta!

Insinööri seisoi pihalla ja sanoi tulleensa puimakonetta kuntoon
panemaan.

Tulinen kiire tuli Joosepille ja koko kylässä nousi hälinä.

Horsluntikin saapui paikalle.

Insinööri näkyi olevan taitava ja ymmärtäväinen mies.

Ei kauan katsellut konetta ennenkun sanoi:

»Ei tässä mitään vikaa ole!»

»Sepä kumma... Vaan se ei tahdo totella», sanoi Jooseppi.

»Kyllä tottelee», naurahti insinööri ja käski panna puita pesään.

Jooseppi tuli kovin hyvilleen, ja ihmetellä täytyi Horsluntinkin
insinöörin näppäryyttä.

Ja insinööri selitti nyt, että kone oli senvuoksi joutunut epäkuntoon,
että oli puitu liian märkiä lyhteitä. Ei saisi sateisilla ilmoilla
yrittääkään.

Niin selitti ja opasti.

Insinööri toi tullessansa myöskin komean ja kuivan ilman. Sillä nyt
vihdoin näytti sade todella taukoavan ja taivas viimeinkin seestyvän.

Puoleltapäivin lupasi panna koneen käymään.

Jooseppi oli taas hyvällä kiirillä ja unohti pian kaiken sen harmin,
jota näinä päivinä oli tuntenut.

Puoleltapäivin kokoontui työväki, kone pantiin käymään ja insinööri
matkusti pois.

Eri lailla teki kone nyt työtä ja hyvää jälkeä jätti.

Ja samana iltana jo saatiin kaikki Herralan lyhteet puiduksi.

Insinööri oli ollut viisas mies opastamaan ja vielä lisäksi, ikäänkuin
kaupantekijäisiksi, oli tuonut kauniin, syyskuivan ilman tullessaan.

Ja nyt saivat kaikki kuulla, että insinöörin käynti oli kaikki
Horsluntin ansiota.

»Terveiset panikin Horslunti sähkösanomaan niinkuin tuttavalle miehelle
ainakin», selitti Jooseppi.

Ja kaikki tuntui taas olevan hyvin päin. Ilma oli kaunis, kone hyvässä
kunnossa ja hyvää jälkeä teki.

Seuraavana päivänä siirrettiin Iso-Musta viidentoista miehen ja neljän
hevosen voimalla Yrjänäiselle, joka osuuskuntajärjestyksessä oli
seuraava.

Yrjänäisen lyhteissä ei arvosteltu menevän aikaa kuin puoli päivää,
niin että samana päivänä ehdittäisiin kone siirtää Ojalaiseen, jossa
parissa tunnissa olisi työ tehty.

Suuri oli melu ja miesten huuto, kun konetta Herralasta Yrjänäiselle
vietiin. Kuuli huudon Ollin-Mikkokin, ja Ullan-Eino juoksi katsomaan.

Mutta Ylipään Vilhemiä ei näkynyt.

Kun Yrjänäisellä seuraavana päivänä alettiin »ryskiä», alkoi taas
sataa, ja nyt tulikin vettä, että hukkua tahtoi.

Työväelle toimitettiin talossa hyvää lihakeittoa ruuaksi ja kahvit
päälle ja sauna kahvin päälle.

Yritettiin seuraavana päivänä, mutta taas alkoi sataa. Taas saivat
ryskimiehet lihakeiton, kahvit ja lämpimän löylyn.

Tuli kolmas päivä. Ilma oli kylmempi eikä selvää sadetta ollut.
Yritettiin taas, mutta juuri kun päästiin hyvään alkuun, napsahti joku
seula rikki ja kolme mutteria paukahti riihen seinään.

Siihen jäi. Ja sade tuli päälle. Nyt kolmannen kerran piti ruokkia
riihimiehet, antaa kahvit ja sauna lämmittää...

Mutta kun talo oli tyhjänä vieraasta väestä, meni emäntä kiukkuisena
isännän nokan alle ja tikasi: »Joko nyt uskot?»

Yrjänäisen emäntä oli ollut vastaan osuuskuntaan rupeamista ja
kieltänyt miestään, ettei alkaa, että koetetaan vielä vanhalla
riihikeinolla... että silläpä ne on ennenkin saatu...

Mutta Yrjänäinen oli pitänyt oman päänsä. »Joko nyt uskot?» kirkui
emäntä uudestaan. »Nyt olisivat elot puituina ja jyvät aitassa
eivätkä tuolla ulkona mätänemässä — niin olisivat, jos olisit tehnyt
niinkuin käskin ja niinkuin Ylipään Vilhemi, Mattila ja moni muu
on tehnyt. Mutta nyt? Ja kuinka halvaksi tämän homman nyt luulet
tulevan — kun kehuit, että tulee niin halvaksi, kun riihimiehiä ei
tarvitse passata, — kuinka halvaksi? Kokonainen lehmä on nyt syöty ja
kilottain on kulunut kahvia ja sokeria — ja siellä ovat vieläkin pitkin
riihipihaa... Joko nyt uskot?»

»Jo», vastasi isäntä, mutta muuta hän ei puhunut.

Ja samana päivänä ahdettiin Yrjänäisellä riihi, vanhan viisaan tavan
mukaan. Riihimieheksi oli emäntä noutanut Ullan-Einon ja Varpumäen
Mantan ja käynyt Herralalle sanomassa, että toimittaa Ison-Mustan pois.
Yrjänäinen itse ei puhunut mitään, antoi emännän toimittaa.

Koko seuraavan viikon satoi, ja Iso-Musta kökötti Yrjänäisen riihen
edessä. Ja aika ja syksy kului.

Taas turvautui Jooseppi Horsluntin apuun ja käski sähköttämään.

»Mitäpä sinne sähköttää, eiväthän ne vastanneet siihen toiseenkaan
sähkösanomaan», sanoi Horslunti.'»Eivät hekään ilmaa saa kuivaksi
eikähän nyt muuta syytä ole.»

Mutta Jooseppi pyysi sähköttämään ja selitti, että täten tuli puinti
paljon kalliimmaksi kuin ennen riihessä. Yrjänäiselläkin oli kulunut
melkein koko lehmä j.n.e.

Jo Horslunti viimein suostui ja sähkötti.

 »Sataa aina! Yrjänäiseltä syöty lehmä ja isäntä karkoitettu! Musta
 seisoo! Riihimiehet iloitsevat! Mitä tehdään?

                                                Horslunti.»

Mutta siihen sähkösanomaan ei koskaan tullut vastausta.




IX


Viimein koveni ilma. Käräjätkin olivat aivan lähellä. Nyt tulikin
tosipouta ja alkoivat syyspakkaset. Pian virkosi Iso-Mustakin, ja nyt
alkoi työ käydä kuin rasvassa.

Parissa päivässä olivat Heinärannan lyhteet puituina, ja yks' kaks' oli
Iso-Musta jo Sipillan kylässä.

Ja kuivia ilmoja riitti yhä, aamupakkasia ja purevia pohjoistuulia. Nyt
vasta saivat kaikki nähdä, mihin Musta oikein kykeni. Sipillan kylässä
teki niin joutuin ja niin hyvää jälkeä, että parempaa kuin koskaan
oli osattu uskoakaan. Eikä vastustellut vähääkään. Eivät katkeilleet
seuloista käsivarret eivätkä mutterit lentäneet silmille.

Pian siirryttiin Sipillan kylästä Savukylään, ja nopeasti edistyi työ.

Herralan Jooseppi oli mainiolla tuulella, ja kaikki Sipillan kylän
rikkaat tulivat ja kiittivät Jooseppia, että »sinä se olet sittenkin se
Heinärannan Iso-Herrala...»

Säkkijärven Ollia Savukylästä ja Yrjänäistä Heinärannalta päätettiin
miehissä nuhdella siitä, että olivat ruvenneet kesken kaiken riihtä
puimaan ja siten häväisseet Ison-Mustan mainetta. Mutta anteeksi
kuitenkin päätettiin antaa, koska Yrjänäiseltä oli lehmä syöty ja
Säkkijärven Olli taas oli akkavallan alla.

Mutta muristen kuunteli Alatalon vanha vaari, kun hänelle kerrottiin
kuinka nyt Iso-Musta alkaa hyvää jälkeä tehdä, kuinka nopeasti pui
Sipillan kylässä ja kuinka Savukylässä.

»Ei ole vielä kaikki lopussa», ennusteli ukko yhä. »Käräjät ovat vielä
edessä päin.»

Alkoivat sitten käräjät, ja asiain jakopäivä oli. Uteliaana käveli,
keppiinsä nojaten, vaarikin kuulemaan, kuinka paljon ja minkälaisia
asioita nyt Ison-Mustan takia oli tullut.

Mutta mennessään kuistin läpi näki hän, että Mattila, Ylipään Vilhemi
ja Herralan Jooseppi seisoivat päin yhteen sikaria poltellen ja
naurusuin puhellen. Aivan heidän vieressään seisoi Ollin-Mikkokin,
sikari hänelläkin suussa, ja hymysuin kuunteli isäntäin puhetta.

Sipillan kylän rikkaat seisoivat toisessa kuistin loukossa ja heidän
edessään Horslunti, selittäen ja kädellään viittoen.

Ukko painui käräjäpirttiin, jossa haiskahti hokmanni ja kuului kova
poru.

Mutta Horslunti, puhuteltuaan Sipillan kylän rikkaita, läksi vauhdissa
taas liikkeelle, jaloissaan patiinat ja uudet housut. Sovinnon
hierojana liehui Horslunti asiallisten kesken. Sillä yhtä innokas kuin
hän oli riitaan kehoittamaan, yhtä innokas hän oli taas hommaamaan
sovintoakin ja sulavin puhein sai hän paksut sydämet lämpenemään.

Niin hän liehui, Horslunti, paikasta toiseen. Milloin kuiskasi tämän
korvaan, milloin tuon korvaan ja nauroi, olalle löi, ja sanoi:

»Sillä lailla, pojat!»

Asiain jako alkoi. Alatalon vaari kuunteli, milloin luetellaan Herralan
Joosepin ja Sipillan kylän isäntäin asiat.

Mutta niistä ei puhuttu mitään.

»Kaikki asiat on sovittu», sanoi poliisi hänelle.

Ukko murisi ja läksi tyytymättömänä nilkuttamaan pois.

Mutta kun asiain jako oli loppunut ja kahvipöytä taas katettu, meni
Herralan Jooseppi pöydän luo ja huusi:

»Nyt kahville kaikki, sekä asialliset että todistajat! — Nyt vasta
Ison-Mustan tuliaisia juodaan!»

Ja siihen kokoontuivat kaikki: Mattila, Ylipään Vilhemi ja Sipillan
kylän rikkaat, tuli Ollin-Mikkokin ja erityisestä kutsusta vielä
Ullan-Eino ja Varpumäen Manta.

Mutta Alatalon vanhaa vaaria ei saatu enää palaamaan Ison-Mustan
tuliaiskahvia juomaan.

Ja Horslunti katseli etempää hymysuin, kuinka käräjäpullat pienenivät
sekä asiallisten että todistajain suissa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEINÄRANNAN ISO-MUSTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.