Vahingosta vihastuu : 35 juttua

By Väinö Albert Nuorteva

The Project Gutenberg eBook of Vahingosta vihastuu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vahingosta vihastuu
        35 juttua

Author: Olli Wuorinen

Release date: June 24, 2024 [eBook #73908]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 2008

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAHINGOSTA VIHASTUU ***





VAHINGOSTA VIHASTUU

35 juttua


Kirj.

OLLI [Väinö Nuorteva]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




SISÄLLYS:

Vahingosta vihastuu. Jos Simson olisi ollut suomalainen. Jäniskoirat.
»Acta Diurnan» perikato. Ilman. Vakuuttavaa toimintaa. Rahattoman
kotiruoka. Vastoin ohjeita. Ikuinen maratonjuoksu. Maailmannaisia.
Hirveätä. Kapinalliset ristiäiset. Ei koskaan. Pessimisti. Hamlet.
Ainoa kirja. Mateita metsästämässä. Juhannuskokolla. Nimittäin tuota
noin. Lipeäkalalavertelua. Kalevalaa. Hienoa pitää olla. Piironki.
Taulu. Pelkkä koukku. Voittoa liikkeestä. Romulus ja Remus. Iloinen
ja tyytyväinen. Juna jätti. Muuttohommissa. Sivuääni. Pieni ostos.
Skandaali. Kohtalokkaat joululehtimarkkinat. Romeo ja Julia.
Tuntipalkalla.




VAHINGOSTA VIHASTUU.


Tätä ei pidä lukea. Tänä on nimittäin alkulause.

Kirjojen tekijät usein alkulauseissa yrittävät jollain tavoin puolustaa
tekoaan.

Allekirjoittanut ei edes yritäkään puolustautua. Ainoa, mitä ehkä
rohkenisin puolustaa, on kirjan nimi.

Se nimi on otettu sitä varten, että tässä kirjassa olisi ainakin
yksi lause, joka eittämättömästi on totta. Sillä se jos mikään pitää
paikkansa, että vahingosta vihastuu.

Sanotaan kyllä, että vahingosta viisastuukin, mutta toistaiseksi näkee
maailmassa melkoista enemmän vahinkoja kuin viisastuneita. Vahingosta
vihastuneet ovat lukuisampia. Elämä onkin vahinkojen ohella harmeista
ja murjotuksesta kylläinen.

On sentään vahinkoja, jotka tekevät iloiseksikin. Ne vahingot
sattuvat muille, ja ilo on vahingoniloa. Mutta paljon hauskemmalta
näyttäisi maailma ja valoisammalta elämä, jos ihmiset osaisivat olla
vahingoniloisia omien vahinkojensa johdosta. Kiukku ja murhehan eivät
kuitenkaan tapahtunutta tapahtumattomaksi saa, mutta ilo parantaa
haavoja.

Toivon, että ne, jotka vahingossa ostavat, lainaavat, saavat tai
varastavat tämän kirjan, eivät vihastuisi, vaan kaikesta huolimatta
koettaisivat olla iloisia. Tämähän on ohimenevää.

_Olli_.




JOS SIMSON OLISI OLLUT SUOMALAINEN.

4-näytöksinen epähistoriallinen näytelmä.


I näytös.

_Simson_ (tulee oikealta aasin leukaluu kädessään).

_Delila_ (tulee vasemmalta): Mikä hirveä rähäkkä siellä oli?

_Simson_: Tappelu vain. Toimitin 1,000 filistealaista hengiltä.

_Delila_: Mahdotonta!

_Simson_: Mene katsomaan, ellet usko. Ambulanssi paraikaa korjaa. Löin
kaikkityyni. Aasin leukaluulla.

_Delila_: Aasin leukaluulla!

_Simson_: Ei ollut se ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun tässä
maailmassa kansojen kohtaloita aasien leukaluilla ratkaistaan!

_Delila_: Minä pidän väkevistä.

_Simson_: Aiaiai!

_Delila_: Väkevistä miehistä, minä tarkoitan.

_Simson_: Suosittelen itseäni. Olen nimittäin Simson. Ethän vain
sattumalta liene Delila?

_Delila_: Minä olen Delila.

_Simson_: Ja minä olen mennyttä miestä.


II näytös.

_Filistealaisten ylipappi_: Haa!

_Delila_: Miksi sanotte haa?

_Pappi_: Näytelmissä konnat sanovat haa.

_Delila_: Vanhanaikaista!

_Pappi_: Itsekin olet vanhantestamentinaikainen!

_Delila_: Oo, mikä loukkaus!

_Pappi_: Puhuin totta.

_Delila_: Vaikka olette Baalin pappi!

_Pappi_: Vaihtelu virkistää. Mutta palatkaamme asiaan, tyttäreni.
Kansasi ja jumaliesi siunaus tulevat osaksesi, jos houkuttelet Simsonin
ilmaisemaan voimansa salaisuuden ja jätät hänet meidän käsiimme.

_Delila_: Minä suostun.


III näytös.

_Delila_: Olemme nyt naimisissa.

_Simson_: Sellaista sattuu viisaillekin.

_Delila_: Sano nyt, mistä voimasi ja väkevyytesi johtuu.

_Simson_: Enkä sano.

_Delila_: Lystiä pitäkäämme! Hei, soittoa, tanssia, laulua! Hoi,
sidonilaista pirtua tuokaa, palmunkyyneleitä, taatelikiljua!

(Soittoa ja laulua. Kanistereita kannetaan näyttämölle. Maggie
Gripenbergin oppilaat esittävät plastillista tanssia. Simson juopuu.)

_Delila_: Sano nyt!

_Simson_: E... hi... hik... hu... hu... hulivei... lilu-lii... e-en
sano!

_Delila_: Sano nyt. Sano sano sano!

_Simson_: Ja hurraa nyt komppania... älä ma... marise...

_Delila_: Sano nyt. Missä on voimasi?

_Simson_: No, tukassa!... haliallallallallaa...

(Simson nukahtaa. Soitto y.m. poistuu. Delila ottaa sakset ja keritsee
Simsonilta tukan.)


IV näytös.

_Delila_: Hoi, filistealaiset, tänne kaikki! Simson on menettänyt
voimansa! Käykää kiinni!

375 _filistealaista_ (käy kiinni).

_Simson_ (rökittää filistealaiset perinpohjin. Vain Delila ja ylipappi
jäävät jäljelle).

_Delila_: Sinä valehtelit, Simson! Voimasi ei ollutkaan hiuksissa!

_Simson_: Voima... voiman minulta kyllä veit, mutta sisu ei hellittänyt!

_Delila_ ja _ylipappi_ (kiukuissaan kuristavat toinen toisensa
kuoliaaksi).




JÄNISKOIRAT.


Ihanan, värikylläisen syysmaiseman reunassa kulki 2 karvaista koiraa.
Toisen koiran kaulassa oli naru, jonka toisessa päässä oli ystäväni ja
huonetoverini Kalle Niemeläinen, toisen koiran kaulassa naru, jonka
toisessa päässä valitettavasti olin minä.

Koirat vetää nykivät meitä jänisjahtiin. Ne olivat lainakoiria. Olimme
saaneet ne lainaksi Mäkelän isännältä, joka oli vakuuttanut, että
ne olivat paikkakunnan kyvykkäimpiä jäniskoiria, vanhaa tunnettua
jäniskoirasukua, jonka sekä miespuoliset että naispuoliset jäsenet
olivat olleet oikeita jehuja jänisalalla.

— Ptruu, Vahti, sanoi Niemeläinen.

— Ptruu, Kranssi, sanoin minä.

— Jos nimi tekisi koiran, niin minä epäilisin tämän jäniskoiruutta,
sanoi Niemeläinen. — »Vahti» ei oikein vaikuta jäniskoiran nimeltä.

— Entä »Kranssi»! Mutta tällä on takajaloissa sellaiset ylimääräiset
takavarpaat, jotka ovat hyvän metsäkoiran merkki.

— Tässä voimme alkaa, sanoi Niemeläinen päästyämme pienelle hauskalle
aukeamalle metsän laidassa.

— Niin minustakin.

— Sinä menet passiin tuon ison kiven taakse, ja minä väijyn tämän
katajapensaan suojassa.

— Onko sitten sanottu, että jänis tulee juuri tästä?

— Sinä et tietysti ymmärrä mitään metsästyksestä! Tietysti jänis tulee
tästä, sillä koirat ajavat sitä takaa ja se tekee kierroksen.

— Tietysti se tekee kierroksen. Mutta tekeekö se sitten kierroksen
juuri tästä?

— Älä paljasta tyhmyyttäsi, vaan asetu siihen, mihin minä käsken! No!
Ja kun jänis tulee, niin ammu sitä päin naamaa!

— Mutta ellei jänis tule?

— Silloin et ammu! Ja älä ammu koiraa! Äläkä minua, sillä silloin minä
ammun takaisin!

— Päästänkö koiran irti?

— Päästä. Päästetään molemmat.

Päästimme molemmat. Koirat katsahtivat uteliaasti meihin.

— Hakekaa! komensi Niemeläinen. — Puss kii, hakekaa jänistä!

— Hakekaa pupua, kehoitin minäkin.

Koirat heilauttelivat laiskasti häntiään ja nuuskivat toinen toisiaan.

— Hakekaa, hakekaa!

Koirat nuuskivat meitä.

— Jänistä, sen vietävät, hakekaa jänistä!

Vahti nuolaisi suutaan ja istahti. Kranssi askarteli koivun juurella.

— Hakekaa! Kii kii! Jänis! Puh! Hei! Vahti se, hae, Kranssi se, hae!
Jänistä, jänistä! Jussi kii!

Koirat vilkastuivat ja rupesivat innokkaasti leikkimään keskenään.

— Menettekös siitä, sen riivatut!

Hätyyttelimme niitä risuilla, ja ne rupesivat nyt leikkimään meidän
kanssamme.

— Ehkei tässä ole jäniksen jälkiä — arvelin minä.

— Tässäkö! Tässähän suorastaan tuoksuu jäniksiltä! Tämä on paikkakunnan
paras jänispaikka. Ne ovat nuo koirat... menettekös, saakurit!!

— Uss!

Koirat heiluttelivat vimmatusti häntiään ja olivat nähtävästi vähän
pettyneitä, kun me emme leikkineet niitten kanssa. Ne näyttivät olevan
kovin leikkisällä tuulella.

— Kyllä minä näytän! ärjäisi Niemeläinen ja tähtäsi pyssyllään ylös
ilmaan.

— Älä ammu kohtisuoraan, huusin minä. — Fysiikan lakien mukaan tulee
kohtisuoraan ylös ammuttu luoti alas yhtä suurella nopeudella kuin
lähtiessäänkin. Haulit tulevat alas päähämme.

Pam! ampui Niemeläinen, ja kaiku vastasi 10-kertaisesti.

Koirat lähtivät liikkeelle kuin 2 nuolta. Ne juoksivat suoraa päätä
takaisin kotiin.

Me jatkoimme metsästystä ilman koiria. Löysimme metsäsian luolan, jossa
ei ollut metsäsikaa. Odotimme kolmatta tuntia, että metsäsika tulisi
kotiinsa. Mutta se ei tullut. Manasimme sitä ja koiria ja Mäkelän
isäntää.

Palatessamme koirat olivat portilla vastassa ja heiluttelivat häntiään.




»ACTA DIURNAN» PERIKATO.


Jokainen sanomalehdistön alkuvaiheita tunteva kansalainen tietää,
että jo Julius Caesarin aikana, n. v. 50 e.Kr., Roomassa ilmestyi
»Acta Diurna» niminen sanomalehti. Sen painos oli 1 kpl, mutta siitä
huolimatta sen taloudenhoitaja oli siinä kadehdittavan onnellisessa
asemassa, että hän vähääkään valehtelematta ja kilpailijain nostamatta
siitä melua saattoi ilmoittaa, että hänen lehtensä oli maailman enimmin
levinnyt, halukkaimmin luettu ja parhaiten toimitettu lehti. Se kun
silloin oli maailman ainoa sanomalehti — lukuunottamatta tietenkin
Kiinassa ilmestyviä, mutta Kiinahan ei vielä niihin aikoihin oikeastaan
kuulunutkaan maailmaan.

»Acta Diurnan» loppuvaiheet ovat olleet hämärän peitossa. Useat
tutkijat ovat luulleet saaneensa selville ne syyt, jotka aiheuttivat
tämän kuuluisan sanomalehden ennenaikaisen kuoleman, mutta kaikella
kunnioituksella toteamme heidän olleen väärässä, sillä uusimmat
tutkimukset ja löydöt ovat johtaneet aivan toisiin tuloksiin: lehti ei
hiljalleen näivettynyt, niinkuin monet ovat otaksuneet, tarpeellisen
kannatuksen puutteessa — ei, se sai väkivaltaisen ja äkillisen lopun.
Tapahtumain kulku oli tällöin suunnilleen seuraava:

Oli helteinen kesäpäivä. Clivus Capitolinuksen varrella
sijaitsevassa »Acta Diurnan» toimituksessa oli tukahduttavan kuuma,
ja tukahduttavuutta vielä lisäsi toimituksessa vallitseva ankara
hermostuneisuus. Lehden pää- ja vastaava toimittaja sekä samalla
toimitussihteeri C. Flaminius Vespuntius oli paiskannut toogansa
nurkkaan ja asteli vain lyhyt tunica yllään, mutta silti hikeä valuen,
kiivaasti edestakaisin sanellen tärkeätä vuohenlaidunperusteitten
järjestelyä koskevaa virallista kuulutusta kivipiirtäjälle. Lehti
nimittäin ilmestyi piirrettynä kivitauluun, joka sitten kannettiin
Curia Hostilian seinälle kaiken kansan luettavaksi.

— Kansalaiset — saneli Vespuntius —, jotka asuvat I—V:ssä
kaupunginosissa, ovat velvolliset, mikäli heillä on vuohia,
pukit myös mukaanluettuina, saapumaan Comitiumille, aikaisemmin
määrättyinä aikoina, valvoakseen etujaan senaatin säätämällä tavalla
suoritettavassa yhteisten laidunmaitten osuuksien jaossa, joka tapahtuu
seuraavia perusteita noudattaen: Mikäli vuohia on enemmän kuin 2
ja vähemmän kuin 6... Jupiteriste, taaskin me myöhästymme! Taas me
myöhästymme! Lukijat ovat jo raivoissaan ja viranomaiset uhkailevat
alinomaisen myöhästymisemme johdosta, ja nyt me taas myöhästymme
entistä pahemmin! Myöhästymme auttamattomasti! Tätä vuohipukkisotkua on
vielä pitkät roikat, lehti tulee valmistumaan vasta myöhään illalla!
No, nopeasti, nopeasti... mikäli vuohia on enemmän kuin 2...

— Comitiumilleko se oli?

— Jaanus soikoon! Siinäkö sinä vasta kuhnailet! Niin, Comitiumille,
aikaisemmin määrättyinä aikoina.

— Ai... kai... sem... mm... min... tuossa näkyy tulevan senaatin
vahtimestari!

— Salve, sanoi vahtimestari astuen toimitukseen, kuuma ilma tänään.

— Kuuma. Mitä vahtimestarilla on kainalossa? Jos vielä yritätte
tuoda jonkun kuulutuksen tämänpäiväiseen lehteen, niin väännän kuin
väännänkin niskanne nurin! Herrat patres et conscripti ovat valmiita
mestauttamaan minut, jos lehti myöhästyy, mutta itse he lehden
myöhästyttävät kirotuilla kuulutuksillaan!

— Hiljaa, hiljaa, seinillä on korvat! Tällä kertaa Hän Itse minut
lähettää.

— Caesar?

— Niin. Hänen käskystään tuon tämän vahataulun. Siinä on hänen
kirjoittamansa artikkeli. Se on heti julkaistava.

— Tänäänkö!

— Tänään.

— Näyttäkäähän. Yksilö ja valtio. Yhteiskunnallisia suuntaviivoja.
Ja pitkä kuin Via Appia! Taivaan jumalat! Miksi minua näin kovasti
rangaistaan! Mahdotonta!

— Caesar sanoi, että tämänpäiväisessä lehdessä. Ehdottomasti. Ja taulua
on säilytettävä kuin silmäterää. Hänellä ei ole konseptia. Tämä on
ainoa kappale. Caesar käskee. Hyvästi.

Vahtimestari meni jätettyään kivipöydälle Caesarin käsikirjoituksen.
Se oli melkoisen suuri, vahalla sivelty savitaulu, jonka vahapintaan
kirjoitus ajan tavan mukaan oli piirretty.

C. Flaminius Vespuntius puhkesi rajuun, nyyhkytystensekaiseen
manaukseen ja repäisi tunicansa. Caesar oli jalo ja hyvä, mutta kun
kysymyksessä olivat hänen kirjalliset tuotteensa, ei hänen kanssaan
ollut leikitteleminen. Elleivät »yhteiskunnalliset suuntaviivat»
viipymättä joutuisi muutenkin myöhästyvään lehteen, olisi C. Flaminius
Vespuntius mennyttä miestä. Oli toteltava.

— Äkkiä työtä jatkamaan, Marcus, kuin tulikekäleet hännässämme
kieppuisivat!... mikäli vuohia on enemmän kuin 2...

— Anteeksi, onko tämä »Acta Diurnan» toimitus, kysyi pieni kaljupää
mies, joka oli ilmestynyt ovelle.

— On, valitettavasti.

— Onko päätoimittaja tavattavissa?

— Minä olen päätoimittaja, mutta en nyt mitenkään kerkiä olla
tavattavissa... mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6...

— Asiani on kuitenkin erinomaisen tärkeä. Nimeni on Catianus.
Täydellisesti sanoen T. Valucius Catianus.

— ... annetaan syöttöpaikkoja itäisen yhteislaitumen länsiosasta...

— Toivottavasti voitte hetkisen kuunnella. Asiani on tärkeä lehdellenne
ja koko maailmalle.

— ... jos taas vuohia on enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12...

— Rooman ja Caesarin maailmanmahti on minun kauttani kohoava...

— ... vähemmän kuin 12, sanoin minä! Marcus, sen pukki, piirrä
nopeammin!

— Kuuletteko, toimittaja, Rooman ja Caesarin maailmanmahti!

— Manalan maahiset! Ettekö kuule ja näe, ettei minulla nyt ole aikaa!

— Tämä on tärkeämpää kuin kaikki muu, mitä lehteenne nyt kirjoitatte.
Se on nyt tapahtunut.

— Mikä on tapahtunut? Ovatko kimbrit ja teutonit musertaneet
legioonamme? Sanokaa pian! Pian!

— Sodalla ei saavuteta sitä, minkä minä olen saavuttanut jalojen oppien
ja ajatteluni yhteistoiminnan avulla.

— Herkuleen kautta! Laverteletteko filosofiaa ja estätte meitä
kiireessämme! Tulkaa huomenna. Silloin en varmasti ole tavattavissa.
Kas niin, Marcus, jos vuohia on enemmän kuin 6 ja...

— Tietäkää siis, että minä olen keksinyt ikiliikkujan!

— Ha haa, sen saattoikin arvata! Ette ole ensimmäinen ikiliikkujan
keksijä, joka on käynyt toimituksessamme. Liikkukaa ulos täältä,
liikkukaa nopeasti ja ikuisesti!... jos vuohia on enemmän kuin 6 ja...

— Te tulette hämmästymään ja ihmettelemään, kun lähemmin selitän.
Teidän on levitettävä siitä tieto onnelliselle Rooman kansalle.

— ... enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12...

— Siinä on nähkääs vesiratas. Vesirattaan yläpuolella on amme, josta
vesi virtaa hitaasti alas pannen rattaan käyntiin.

— ... kuin 12, niin annetaan syöttöpaikkoja läntisen yhteislaitumen
itäosasta. Piste. Mutta jos vuohia on enemmän kuin 12 ja... Menkää
tiehenne! Ettekö kuule!

— Tulette hämmästymään. Niin yksinkertaista, mutta samalla nerokasta.

— ... kuin 12 ja vähemmän kuin 22...

— Rattaaseen on nähkääs yhdistetty vipu, johon on yhdistetty laite,
joka rattaan käydessä nostaa ratasta käyttäneen veden, joka on sieltä
ammeesta rattaan yläpuolelta vuotanut rattaan alla olevaan ammeeseen,
takaisin siihen ammeeseen, joka on rattaan yläpuolella, ja sieltä se
taas vuotaa takaisin rattaaseen ja panee sen käyntiin ja ratas panee
käyntiin vivun, joka nostaa veden alla olevasta ammeesta takaisin yllä
olevaan ammeeseen.

— ... vähemmän kuin 12 ja enemmän kuin 22 — ei! kirottua! —
enemmän kuin 12 ja vähemmän kuin... olimmeko me jo enemmässä kuin
kahdessatoista vuohessa ja vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa
vai vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa — tuota kahdessatoista,
Marcus?

— Luulen, että minä jo kirjoitin yhden kerran kaksitoista ja kaksi
kertaa kaksikymmentä kaksi — eikä kun kaksi kertaa kaksitoista ja
kaksikymmentä kaksi kertaa — tuota noin yhden kerran kaksikymmentä...
ei, nyt ne ovat tainneet mennä sekaisin... enemmän kuin kaksikymmentä
kaksi ja kaksitoista...

— Oletteko nyt siis tarkasti seuranneet? Vesi on ensin rattaan
yläpuolella olevassa ammeessa. Sieltä se vuotaa rattaaseen ja panee sen
käyntiin ja vuotaa sen alapuolella olevaan ammeeseen. Mutta rattaan
käydessä vipu sen taas nostaa alapuolella olevasta ammeesta yläpuolella
olevaan ammeeseen, josta ammeesta ..

C. Flaminius Vespuntius tempasi ison savitaulun ja iski sen tuhansiksi
säpäleiksi ikiliikkujankeksijän kaljuun, kiiltävään päähän.

— Nyt minä menen, sanoi kivipiirtäjä Marcus katkaisten iskua seuranneen
hiljaisuuden.

— Menet? Minne? kysyi C. Flaminius Vespuntius.

— Brindisiumiin. Koetan piilottautua johonkin laivaan, joka menee kauas
pois.

— Joutavia, ei hän ole kuollut. Tajuttomaksi vain meni iskusta.

— Viis hänestä, mutta taulu! Caesarin käsikirjoituksen iskitte
säpäleiksi! Nyt se kirjoitus ei ainakaan tule lehteen!

— Oliko se... jumalat, mitä olen tehnyt! Oi, vajoaisinpa maan alle!

C. Flaminius Vespuntius todella vajosikin maan alle, sillä raivostunut
Caesar heitätti hänet maanalaiseen vankilaan, mistä hän vasta Caesarin
kuoltua ilmestyi ihmisten ilmoille. »Acta Diurna» sitävastoin ei enää
koskaan ilmestynyt.

Mutta vielä tänäkin päivänä sanomalehtientoimittajat pelkäävät
toimituksiin ilmestyviä ikiliikkujankeksijöitä.




ILMAN.


— Päivää, sanoi mustapartainen mies, onko tämä panttitoimisto?

— Ei ole. Tämä on patenttitoimisto! sanoi patenttitoimiston hoitajan
apulaisen v.t., — menkää...

— Enkä mene, sanoi mustapartainen mies, patenttitoimistoa minä olen
hakenutkin.

— Mitä teillä on asiaa? kysyi v.t.

— Älkää pyytämättä sekaantuko minun asioihini! huusi mustapartainen
mies astuen askeleen kohti patenttivirkailijaa, joka pelästyneenä
kutistui kokoon 75 kuutiosenttimetriä. — Istukaa alas, sanoi
mustapartainen mies.

Patenttivirkailija istuutui.

— Ne ovat keksineet langattoman lennättimen, sanoi mustapartainen mies.

— Niin.

— Ja nyt ne ovat keksineet lentokoneet, jotka lentävät ilman moottoria.
Tuulen mukana. Jos tuulee.

— Niin.

— Minä olen keksinyt moottoriveneen ilman moottoria. Se kulkee tuulen
mukana. Jos tuulee. Siinä on keskellä venettä seiväs ja seipäässä
on säkkikangas. Kun tuuli puhaltaa säkkikankaaseen, niin vene menee
eteenpäin. Jos tuulee edestä, niin vene menee taaksepäin. Ilman
moottoria.

— Kuulkaahan...

— Istukaa! Se on oikeastaan jo vanha keksintö. Minä en tahdo sille
patenttia. Mutta minä olen tehnyt uuden keksinnön, jolle on annettava
patentti. Odottakaahan vähän, minä tuon sen sisään.

Mustapartainen mies meni ulos ovesta, ja patenttitoimiston hoitajan
apulaisen v.t. meni ulos toisesta ovesta hakemaan patenttitoimiston
hoitajaa, joka oli isompi ja vahvempi mies.

Hetken kuluttua mustapartainen mies palasi, mukanaan toinen mies, jolla
oli ruskeat vaatteet ja punainen naama.

Patenttitoimiston hoitajan apulaisen v.t. palasi mukanaan
patenttitoimiston hoitaja, joka oli isompi ja vahvempi mies.

Heitä oli siis nyt 4 miestä. Lämpömittari osoitti 18 astetta varjossa,
mikä ei ollenkaan kuulu tähän asiaan.

— Minä vaadin patentin tälle keksinnölleni, sanoi mustapartainen mies
osoittaen miestä, jolla oli ruskeat vaatteet ja punainen naama.

— Oletteko hullu!

— En, minä olen muuten vain keksijä. Tämä keksintö on nykyajan
siunauksellisin keksintö. Se tietää rauhan palaamista maan päälle.
Ihmisten hermojen tyyntymistä. Tuhansien ihmishenkien pelastumista,
turvaa raajarikkoisuutta ja onnettomuuksia vastaan. Kaasujen
saastuttaman ilman puhdistumista. Tämä on 100 kertaa parempi keksintö
kuin lentokone, joka kulkee ilman moottoria. Tämä keksintö on
autonkuljettaja, joka kulkee ilman autoa! Tämä on kaikkiruokainen ja
juo mitä tahansa paitsi vettä. Vaadin patentin!

Patenttitoimiston hoitaja heitti mustapartaista miestä patenteeratulla
mustepullolla, joka meni ohi, lensi ulos ikkunasta ja tappoi viattoman
varpusen lehmuksen oksalta.

Patenttitoimiston hoitaja oli iso ja vahva mies. 25 minuuttia kestänyt
taistelu päättyi hänen voittoonsa, ja mustapartainen mies ja mies,
jolla oli ruskeat vaatteet ja punainen naama, lensivät ulos ilman
moottoria.




VAKUUTTAVAA TOIMINTAA.

2-näytöksinen näytelmä ilman Sibeliuksen musiikkia.



Henkilöt:


_Hra Pyy_, Mimmin isä.
_Mimmi_, hra Pyyn tytär.
_Aukusti_, nuori mies.



I näytös.

Hra Pyyn eteinen.

_Aukusti_ (tulee ulko-ovesta): Mimmi! Rakkaani!

_Mimmi_ (avaten oven): Kalle!... hp... hm... tuota Aukusti! (Erikseen:)
Aina minä erehdyksestä tulen sanoneeksi sen entiseni nimen!

_Aukusti_: Mitä kuuluu?

_Mimmi_: Kuinka uskallat tulla tänne, vaikka isäkin on kotona?

_Aukusti_: Isääsi tahdonkin tavata.

_Mimmi_: Älä viitsi. Ei hän suostu kuitenkaan. Eihän sinulla vieläkään
ole paikkaa.

_Aukusti_: On kolme paikkaa.

_Mimmi_: Kolme!

_Aukusti_: Yksi takinhihassa, yksi polven kohdalla ja yksi... jossakin
siellä taempana.

_Mimmi_: Äss!

_Aukusti_: Mutta on työpaikkakin, virka tiedossa.

_Mimmi_: Mikä?

_Aukusti_: Henkivakuutusvirka. Minun on vain kykyni ja taitoni
näytteeksi hankittava yhtiölle jokin hyvä henkivakuutus. Aion pyydystää
isäsi henkivakuutukseen. Sanoit kerran, että hän ei ole henkivakuutettu.

_Mimmi_: Ei ole, mutta...

_Aukusti_: Hyvästi hetkiseksi! (Menee Pyyn huoneeseen.)

_Mimmi_: Odota! — Isähän on itse henkivakuutusasiamies!... Ei, hän ei
kuullut vaan meni, meni elävältä leijonan luolaan!

(Esirippu.)


II näytös.

Hra Pyyn huone.

_Aukusti_: Kaunis ilma. Heh. Hm. Mutta oikeastaan. Niin. Jaa.

_Hra Pyy_: Häh! Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä asiaa? Ja jos ei ole
asiaa, niin menkää rääveliin!

_Aukusti_: Tahtoisin vähän keskustella henkivakuutuksen tärkeydestä.

_Hra Pyy_: Se on oikein. Ilahduttavaa. Olette järkevä, kunnon mies.
Henkivakuutus on tärkeä asia. Sen ottaminen on jokaisen valistuneen
kansalaisen velvollisuus.

_Aukusti_: Mutta moni järkevä, valistunut kansalainen ei kuitenkaan
syystä tai toisesta ole henkivakuutusta ottanut. Esimerkiksi...
esimerkiksi...

_Hra Pyy_: Esimerkiksi te. Nuori, järkevä mies, täytän heti teille
hakemuskaavakkeen. Otatte ehkä 50,000 markan vakuutuksen?

_Aukusti_: Minäkö! Mutta enhän minä sitä tarkoittanut!

_Hra Pyy_: No, 40,000 markan sitten?

_Aukusti_: Minä en aio ottaa henkivakuutusta!

_Hra Pyy_: Kyllä otatte! Älkää nyt tuottako itsellenne turmiota
peruuttamalla hyvä päätöksenne. Ajatelkaa omaisianne — jos sattuisitte
kuolemaan.

_Aukusti_: Minä olen löytölapsi. Ei ole omaisia.

_Hra Pyy_: Mutta menettehän toki pian naimisiin. Nuori, reipas mies!

_Aukusti_: Enpä oikein tiedä.

_Hra Pyy_: Kyllä, kyllä, tottakai menette, onhan se velvollisuutenne
yhteiskunnan jäsenenä.

_Aukusti_: Teidän mielestänne minun siis olisi mentävä naimisiin?

_Hra Pyy_: Välttämättä.

_Aukusti_: Mutta minulla ei edes ole tointa.

_Hra Pyy_: Kyllä se tulee itsestään. Minä hankin teille toimen,
ehdolla, että otatte henkivakuutuksen.

_Aukusti_: Mutta...

_Hra Pyy_: Ja menette naimisiin.

_Aukusti_: Annatteko kunniasananne siitä, että mielestänne olen sopiva
aviomies kenelle tahansa?

_Hra Pyy_: Hm. No, miksei. Ehdolla, että kunniasanallanne lupaatte
ottaa minun kauttani henkivakuutuksen.

_Aukusti_: Olkoon menneeksi. Ja paikankin hankitte?

_Hra Pyy_: Ainakin koetan. Ja vieläpä sopivan vaimonkin hankin, ellette
itse...

_Aukusti_: Olen jo hankkinut. Kiitos vaan. (Huutaa:) Mimmi hoi, tule
sisään, hän suostuu!

_Mimmi_ (tulee).

_Aukusti_: Tämän olen hankkinut.

_Hra Pyy_: Minun tyttäreni! Oletteko hullu! Ei tule kysymykseenkään!

_Aukusti_: Annoitte kunniasananne, että minä olen sopiva aviomies
kenelle tahansa!

_Hra Pyy_: Sehän oli vain asiamiestemppu!

_Aukusti_: Onnistunut temppu. Minun mielestäni.

_Hra Pyy_: Oletko sinä Mimmi todella niin hullu, että otat tämän
kelvottoman miehen?

_Mimmi_: Paremman puutteessa otan kuin otankin.

_Hra Pyy_: Minkäpä sille sitten mahtaa! Kirjoitetaan nyt vaan se
henkivakuutushakemuskin.

_Aukusti_: Kernaasti. Vaikka onhan se oikeastaan tarpeetonta. Minä en
kelpaa henkivakuutukseen. Minulla on sydänvika.

_Hra Pyy_: No jopa tuli Sodoma ja Gomorra minun huoneeni ylitse! Ja
tämäntapaisia onnettomuuksia vastaan ei ole edes tapaturmavakuutusta!

(Esirippu.)




RAHATTOMAN KOTIRUOKA.


Mitä syövät henkilöt, joitten palkka kokonaan menee veroihin ja
vuokraan ja velkojen korkoihin?

Tämä kysymys hermostuttaa monia. Sekä niitä, joilta kysytään, että
varsinkin niitä, jotka kysyvät.

Minua kysymys ei enää hermostuta. Olen sen ratkaissut. Olen nimittäin
pitkien kokeilujen jälkeen laatinut omiksi tarpeikseni erikoisen
keittokirjan »Rahattoman kotiruoka». Asianharrastajille esitän siitä
seuraavassa muutamia otteita.


       Vanha-uutispihviä.
       (4 hengelle)

    4 kg vanhoja sanomalehtiä,
    12 dl vettä,
    1 ruokalusik. nappeja.

Otetaan vanhoja sanomalehtiä. Ne pannaan veteen likoamaan, kunnes
ovat sopivan pehmeitä. Pehmennyt paperi jauhetaan lihamyllyssä. 12 dl
vettä lisätään ja mureke vaivataan notkeaksi. Taikinasta muodostetaan
pihvejä, jotka pannussa paistetaan hiljaisella tulella, kunnes ovat
kohtalaisen ruskeita. Tarjotaan luunappien kera.

Muist. Nappeja ei pidä syödä. Ne ovat ainoastaan koristeina ja on ne
huolellisesti säilytettävä uudestaan käytettäväksi samaan tai johonkin
parempaan tarkoitukseen.


       Vesivelliä.
       (3 hengelle)

    3 Itr vettä,
    2 Itr vettä, 1 Itr. vettä, /2 Itr. vettä.

Lainataan 3 litran vetoinen kastrulli, täytetään se vedellä ja pannaan
tulelle. Keitto saa kiehua, kunnes 2 litraa siitä on haihtunut, jolloin
siihen lisätään 2 litraa vettä. Keitto saa jälleen kiehua, kunnes siitä
on 1 litra haihtunut, jolloin siihen lisätään saman verran vettä. Nyt
keitto saa kiehua, kunnes 1/2 litraa siitä on haihtunut, jolloin siihen
lisätään 1/2 litraa vettä. Keitto saa nyt jälleen olla tulella, kunnes
kiehuu, mutta haihtua se ei enää saa, vaan nostetaan ajoissa tulelta.
Se siivilöidään huolellisesti — jos siinä on roskia — ja kaadetaan
kannuun jäähtymään.

Keitto nautitaan lämpimänä muitten perheenjäsenten kera.


    Tiistaikeittoa.
    (3 hengelle)

Valmistetaan aivan samalla tavalla kuin edellinenkin, mutta tiistaisin.


       Unissa paistettu porsas.
       (1 hengelle)

    1 nuori porsas,
    1/2 tl inkivääriä,
    2 rkl sokeria,
    1 dl tomaattisosetta,
    5 rkl oikeata madeiraa.

Otetaan huolellisesti tapettu porsas, maksetaan siitä rahat,
puhdistetaan ja pannaan uuniin paistumaan. Yllämainitut mausteet
lisätään tarpeen vaatiessa. Jos tarve vaatii lisää ja parempia
mausteita, niin ostetaan. Kun porsas on kypsä, tarjotaan se
aistikkaasti koristeltuna muitten maukkaitten ja ylellisten ruokalajien
kera. Ne ovat tietysti pelkkää mielikuvitusta, niinkuin porsaskin ja
rahat, joilla kaikkityyni ostetaan. Senvuoksi tämän ruokalajin nimi
onkin »unissa paistettu porsas».

Suosittelen lämpimästi tätä keittokirjaani, joka hyvin soveltuu sekä
vasta-alkajille että kehittyneemmillekin.




VASTOIN OHJEITA.


— Tuoli tänne, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen.

— Mitä sinä sillä teet? kysyin minä.

— Alan lämmittää uunia.

— Ota keinutuoli! Etkö näe, että istun kirjoittamassa!

Niemeläinen otti keinutuolin.

Me emme kylläkään sillä kertaa käyttäneet tuolejamme polttopuina.
Meillä oli sitä varten oikeita märkiä sekapuita. Tuoleja tarvitsimme
savupeltien avaamiseen. Olimme kyllä periaatteessa sitä mieltä, että
pellinnyörit oli hankittava, mutta toista vuotta kestäneet kiivaat
neuvottelut siitä, kummanko tehtäviin pellinnyörien hankkiminen kuului,
eivät toistaiseksi olleet johtaneet mihinkään tuloksiin.

— Tänään saat nähdä oikeata mallilämmitystä, jota tästälähin tulemme
noudattamaan — rehenteli Niemeläinen suorittaen keinutuolilla seisten
erinäisiä hurjia tasapainotemppuja, joitten tarkoituksena oli peltien
aukivetäminen.

— Jos aiot koettaa jotakin uutta, erinomaista keksintöä, niin
varovaisuuden vuoksi poistun siksi aikaa tästä kaupunginosasta.

— Ei mitään uutta. Vanhoja, koeteltuja keinoja, jotka on koottu tähän
ohjelehtiseen; »Ohjeita lämmitysuuneja puilla lämmitettäessä». Pääasia
on, että tulen sytyttyä savupeltiä vähennetään ja luukut suljetaan.

Hetken puuhailtuaan rupesi Niemeläinen kamalasti sadattelemaan, mikä
oli tavanmukainen merkki siitä, että puitten sytytteleminen oli alkanut.

— Jatka sinä vaan, minä menen sillä aikaa hakemaan silakoita, sanoin
minä huoneen tultua niin täyteen savua, ettei siinä voinut hengittää
muutakuin ulospäin.

— Mitä silakoita?

— Niitä silakoita siinä ohjeessasi.

— Ei siinä ole mitään silakoita.

— Katsohan vain tarkemmin. Olen varma siitä, että se on
silakansavustusohje.

— Tule itse sytyttämään, kun olet niin viisas, hup... öhh... rkk...
ryki Niemeläinen.

— Pääasia on, että vähennät savupeltiä ja suljet luukut.

— Puh! huokasi uuni ja sylkäisi savupilven ohella huoneeseen
tulta, tulista tuhkaa, palanutta paperia ja kipinöitä ja mustia
tuohenkäppyröitä.

— Tässä näyttää olevan tulossa Pompeijin viimeiset päivät, sanoin
minä. Ota itsellesi arvokas asento. Meidän on esiinnyttävä eduksemme,
kun meidät jälleen vuosituhansien kuluttua kaivetaan esiin tuhasta
muinaissuomalaisina.

— Ole vaiti ja hyppää pian keinutuolille ja sulje pellit. Minun täytyy
vähän korjata kulmakarvojani — ne ovat ainoat, jotka tässä ovat
kunnolla yrittäneet palaa, sanoi Niemeläinen ryömien kauemmas uunin
luota. Sulje pellit, muuten uuni vetää tänne sisään koko talon savut!

Uunimme oli nimittäin nyt hengitystuulella. Se vetää silloin
säännöllisesti vuoroon sisäänpäin vuoroon ulospäin.

— Kas niin, sanoi Niemeläinen, joka oli punastuneen neekerin näköinen,
hoida sinä nyt suupeltejä, minä hoidan yläpeltejä. Kun uuni vetää
sisäänpäin, niin kaikki pellit äkkiä kiinni! Kun se vetää ulospäin,
niin kaikki pellit äkkiä auki!

— Mutta se on vastoin ohjeita!

— Ohjeita! Minä annan... pellit kiinni!

— Aukipa! Auki taas!

— Nyt kiinni!

— Kiinni!

— Auki, auki! Jukoliste!

— Kiinni! Kiinni, kiinni, pian!

— Älähän kilju, minä hermostun ja menetän tasapainoni, huusi
Niemeläinen, joka samassa menetti tasapainonsa ja tuli alas kuin
ukkosilma molemmat pellit ja kappale uunia mukanaan.

Hetken aikaa hän tylsänä istui lattialla ja tuijotti savupeltejä
sylissään. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi autuas hymy.

— Kuule, sanoi hän, nyt näihin on helppo kiinnittää pellinnyörit!
Meneppäs ostamaan!




IKUINEN MARATONJUOKSU.

Amerikkalainen juttu.


— Me — sanoi amerikkalainen — me siellä lännessä, rajattomuuksien
maassa, parhaiten ymmärrämme sen suuren perustotuuden, joka ihmiskuntaa
vie eteenpäin: elämä on kilpailua.

Jos ennätykset johonkin suuntaan ovat saavuttaneet äärimmäiset
rajansa, joitten yli ei enää voi mennä, niin me sittenkin, hm, menemme
vielä vähän yli. Ja samalla väsymättä etsimme uusia suuntia uusille
ennätysmahdollisuuksille.

Miljoonamiehemme hankkiessaan jättiläisomaisuutensa ovat joskus
kuluttaneet loppuun järkensä niin ettei sitä enää ole sanottavammin
jäänyt heidän jälkeläisilleen. Raharikkaat, mutta niukkajärkiset
jälkeläiset kilpailevat kuitenkin hekin omalla tavallaan. Nimittäin
siitä, kuka mielettömämmin kuluttaisi loppuun omaisuutensa. Johnsonin
ikuinen maraton on kuvaava esimerkki siitä.

— Mikä maraton se oli?

— Ettekö tiedä! Maailman merkillisin maratonkilpailu. Dollarikuningas
Johnson-vainajan poika, mr P.J. Johnson, järjesti suuren
maratonjuoksukilpailun, jossa luvattiin 200,000 dollarin palkinto
sille, joka viimeisenä saapuisi perille. Lähinnä viimeiselle luvattiin
100,000 dollaria, ja hänen edellään maaliin saapuvalle 50 dollaria.

Kilpailuun ilmoittautuneiden suunnattomat suuren lukumäärän vuoksi
rajoitettiin osanottajia» luku sataan, jotka valittiin arpomalla.

Minulla on hallussani joukko kilpailuja koskevia
sanomalehtileikkeleitä. Kas tässä kerrotaan kilpailujen alkamisesta:

»Lehtemme edustaja, joka uskollisesti oli seurannut kilpailuja siitä
asti kuin kaikki 100 kilpailijaa varhain aamulla olivat lähteneet
matkaan, näki nyt ilta-auringon viimeisten säteiden kultaavan
monikymmentuhantista katsojajoukkoa ja kilpailijoita, jotka päivän
kuluessa vähitellen olivat siirtyneet n. neljännesmailin lähtöpaikalta.

Ainoastaan kilpailija n:o 57, Smith, oli jo heti alussa vetäytynyt
tien varrella kasvavan akaasiapuun varjoon, minne hän pystytti
pienen teltan. Päivän mittaan hän sisusti telttansa aika mukavaksi.
Nautittuaan valmistamansa aterian ja silmäiltyään sanomalehtiä hän luki
iltarukouksensa ja valmistautui makuulle.

Yleisön mielestä Smithin juoksutekniikka sentään oli aivan liiaksi
tavallisuudesta poikkeavaa laatua, joten väkijoukko alkoi yhä jyrkemmin
esiintuoda eriävän mielipiteensä. Smithin telttaan sateli mätiä munia
ja homehtuneita omenia.

Koska Smith äsken oli syönyt, niin ei hän huolinut täten odottamatta
saamistaan ruokatavaroista, vaan palautti ne takaisin alkuperäisille
omistajille niin tarmokkaasti, että pian oli ilmitappelu käynnissä.

Smithillä oli runsaasti puolustajia, joten paikalle kutsuttu palokunta
vasta myöhään yöllä palautti järjestyksen. Smith on hengissä ja
jatkaa kilpailua. Hän aikonee vaatia useille tunnetuille henkilöille
edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta.

— Yleisön sopimaton käyttäytyminen rauhallista urheilijaa kohtaan
kilpailun kestäessä on jyrkästi tuomittava — lausui lehtemme
urheiluasiantuntija, kun hän vasen korva läpiammuttuna saapui
toimistoomme Coloradokadun 24:ssä, sisältörikasta, kyvykkäästi
toimitettua lehteämme saa tilata ainoastaan 5 dollarilla vuosikerta.»

Tässä on toinen leikkele. Kolme vuorokautta myöhemmin päivätty uutinen:

»— Johnsonin suuri maratonkilpailu. Kilpailijat kaikki hyvissä
voimissa. Oleskelevat tätä nykyä Southwendin kylässä, n. 2 mailia
lähtöpaikasta. Eräät kilpailijoista perustaneet sinne sekatavarakaupan
ja sen yhteyteen ravintolan ja säästöpankin juoksevine tileineen.
Toivotamme onnea uudelle yritykselle, joka on kannattamisen arvoinen
— viittaamme ilmoitukseen lehtemme etusivulla. Huom.! Ilmoitukset
lehdessämme hyödyttävät parhaiten!»

Seuraava huomattavampi uutinen kilpailusta on kaksi kuukautta myöhemmin.

»— Iloinen juhla. Johnsonin maratonkilpailun osanottajat, jotka yhä
vielä pysyttelevät Southwendin kylässä, viettivät eilen juhlaa, joka
juhlittaville tavallisesti on elämän onnellisin hetki, vaikkakin se
usein itse asiassa on heidän elämänsä suurin onnettomuus — tietysti
toivomme, että jälkimmäinen totuus ei tällä kertaa pidä paikkaansa.
Tarkoitamme hääjuhlaa.

»Kilpailija n:o 85, R.F. Dickson, on kilpajuoksua suorittaessaan
tutustunut Southwendin postinhoitajan Th. Brownin ja hänen puolisonsa
Maryn (o.s. Nieminen) tyttäreen, nti Alice Browniin. He julkaisivat
kihlauksensa noin kuukausi sitten ja viettivät nyt häitään. Kaikki
kilpailijat olivat läsnä kutsuvieraina. Heidän keskuudessaan perustettu
mieskuoro esiintyi tässä tilaisuudessa huomattavasti edukseen. Viikon
kuluttua kuoro, ohimennen sanoen, antaa konsertin, johon epäilemättä
kaikki kuorolaulun ja urheilun ystävät rientänevät. — Hääjuhlassa
pidettiin useita puheita, joissa valituin sanoin ylistettiin nuoren
parin onnea ja kilpailijajoukossa vallitsevaa hyvää yhteishenkeä.»

Sitten on joukko vähäpätöisempiä uutisia, kilpailijain kesken
tapahtuneita pienempiä oikeusjuttuja, lisää perhetapahtumia y.m.

Kilpailun 10-vuotisjuhla aiheutti laajan ja kiivaan
sanomalehtiväittelyn. Eräissä lehdissä arveltiin, että kilpailijain
kymmenvuotinen viipyminen yhdessä ainoassa paikassa, Southwendissä, oli
sentään liikaa. Kukaan järkevä ihminen ei voinut sellaista tunnustaa
kilpajuoksuksi. Koska kilpailijat aivan ilmeisesti olivat keskeyttäneet
juoksunsa, oli kilpailu julistettava mitättömäksi.

Kilpailijain keskuudessa ilmestyvä »The Marathon» lehti riensi jyrkästi
torjumaan tehdyt syytökset. Oliko maratonmatka mikään pituushyppy
tai kolmiloikkaus? Kilpailusäännöissä ei ollut kohtaa, missä olisi
kielletty väsynyttä pitkänmatkanjuoksijaa hengähtämästä matkan
varrella. Missä tämä hengähdysaika oli rajoitettu? Joku tarvitsee
levähtääkseen 15 sekuntia, joku toinen 15 vuotta. Urheilijan vapaus
olkoon loukkaamaton!

Kilpailujen palkintolautakunta totesi, että kilpailusäännöt olisivat
kaivanneet tarkempia määräyksiä, mutta niitten puuttuessa täytyi
myöntää, että kilpailijat olivat oikeassa. Ja kilpailuja jatkettiin.

Seitsemän vuotta senjälkeen sattui tapaus, joka mullistavasti vaikutti
kilpailujen kulkuun. 17 vuotta sitten häitään viettänyt kilpailija R.F.
Dickson lähti äkkiä sille matkalle, jolle ei edestakaista pilettiä
myydä. Hän jätti jälkeensä surevan lesken ja 16-vuotiaan pojan, Mikael
Dicksonin.

Vähän senjälkeen kertovat sanomalehdet:

»Omituinen anomus. R.F. Dicksonin poika, Mikael Dickson, on Johnsonin
maratonkilpailujen palkintotuomareille jättänyt anomuksen, jossa pyytää
saada isävainajansa puolesta jatkaa tämän aloittamaa kilpajuoksua.
Anomukseen liittyy oikeaksi todistettu jäljennös R.F. Dicksonin
tekemästä jälkisäädöksestä, missä sanottu R.F. Dickson ainoalle
pojalleen Mikaelille testamenttaa aloittamansa kilpajuoksun.»

Pian nähtiin seuraava uutinen:

»Johnsonin suuri maratonkilpailu. Palkintotuomarien hämmästyttävä
päätös. Kilpailun palkintotuomarit ovat harkittuaan Mikael Dicksonin
anomusta päättäneet siihen myöntyä. Päätöstä perusteltu sillä,
että missään kilpailusäännöissä ei kielletä poikaa jatkamasta isän
aloittamaa kilpajuoksua, jos isä kilpaa juostessaan on mennyt naimisiin
ja poika on kilpajuoksun kestäessä ja kilpailumatkalla syntynyt ja
kasvanut sekä isä kilpailun aikana kuollut. Älköön kilpailijan kuolema
olko esteenä kilpailun jatkamiselle, jos kilpailija vain keksii keinon,
miten voi jatkaa kilpailua kuolemansa jälkeen. R.F. Dickson on keksinyt
keinon — Mikael Dicksonin. Vanhemmat elävät uudelleen lapsissaan,
jotka jatkavat heidän elämäntyötään. Mikael Dickson oli kilpailua
aloittamassa isänsä hahmossa ja R.F. Dickson on edelleen kilpailua
jatkamassa poikansa hahmossa. Asia olisi tietenkin kokonaan toinen, jos
Mikael olisi syntynyt ennen kilpailua tai ulkopuolella kilpailun. Nyt
hän ei ole mikään sivultapäin tullut kilpailun jatkaja.

Päätös on urheilupiireissä herättänyt suunnatonta paheksumista.
Varsin löyhät perustelut eivät pysty kumoamaan sitä ehdotonta
tosiasiaa, että maratonkilpailusta täten kesken kaikkea onkin tehty
viestinjuoksukilpailu. Tietysti Mikael Dicksonin jälkeen hänen poikansa
on jatkava kilpailua, kunnes tulee Mikaelin pojanpojan vuoro j.n.e.
Vaikkapa joku kanssakilpailijoista eläisi sadan vuoden vanhaksi,
ei hän kuitenkaan kestäisi kilpailua R.F. Dicksonin perustamaa
viestinjuoksujoukkuetta vastaan.»

Seurauksena kilpailun toimimiesten päätöksestä oli, että 77 kilpailijaa
keskeytti. Jäljellejääneistä 22 kilpailijasta oli kilpailun kuluessa 9
mennyt naimisiin. 12 meni nyt naimisiin.

— Entä yksi?

— Niin, Smith. Hän meni vasta myöhemmin naimisiin. Mitä luulette hänen
sitä ennen tehneen?

— No?

Hän antoi kastaa itsensä mormoniksi.




MAAILMANNAISIA.

     eli

joka toiselle kuoppaa kaivaa...


I näytös.

_Rouva_: Olet paras ystävättäreni.

_Ystävätär_: Jonkun aikaa.

_Rouva_: Mitä tarkoitat?

_Ystävätär_: Voin äkkiä kuolla.

_Rouva_: Turhia!

_Ystävätär_: Minulla on sydänvika.

_Rouva_: Eikö mitä! Mutta minulla on oikea sydänvika.

_Ystävätär_: Oikea! Väitätkö, että minun sydänvikani ei olisi oikea!

_Rouva_: Koetat vain sen avulla herättää mielenkiintoa!

_Ystävätär_: Ahaa, siinäpä selitys sinun sydänvikaasi!

_Rouva_: Minun sydänvikani on todellinen!

_Ystävätär_: Teeskennelty!

_Rouva_: Koketti!

_Ystävätär_: Käärme!

_Rouva_: Ii... iih! (poistuu itkien raivosta).


II näytös.

_Rouva_ (palvelijattarelleen): Iita, onko herra kotona?

_Iita_: On se.

_Rouva_: Mitä hän tekee?

_Iita_: Kiroilee.

_Rouva_: Akseli!

_Herra_ (tulee): Mitä nyt taas?

_Rouva_: Miksi kiroilet?

_Herra_: Hoidan nykyään sillä tavalla liikeasioitani.

_Rouva_: Olen ostanut uuden hatun, viimeisintä muotia. Hinta 1,750
markkaa. Saat laskun.

_Herra_: Kiitos.

_Rouva_: Miksi kiität?

_Herra_: Tarvitsin juuri sitä summaa tehdäkseni vararikon.

_Rouva_: Sepä hauskaa, että minusta oli apua.

_Herra_: Paljon apua — tässä asiassa.

_Rouva_: Vihaan parasta ystävätärtäni.

_Herra_: Tietysti.

_Rouva_: Aion tappaa hänet tällä uudella hatulla. Hän on kuoleva
kateudesta sen nähdessään.

_Iita_: Ohhoh!

_Rouva_: Iita menee ulos!

_Iita_: Minä menen koko talosta. Olenkin ollut liika kauan. Kolme
päivää.

_Rouva_: Meidän perheessä palvelijat aina pysyvät. Meillä oli kerran
uskottu palvelija, joka pysyi 8 päivää.

_Iita_: Tämä ei olekaan mikään hieno perhe.

_Herra_: Iita menee nopeammin ulos!

_Iita_: Kyllä menen ja kyllä vielä näytän!


III näytös.

_Ystävätär_: Vai niin, vai lupasi tappaa!

_Iita_: Juu. Että kuolette kiukusta, kun rouva pistää sen uusmuotisen
hatun päähänsä.

_Ystävätär_: Mikä katala päähänpisto!

_Iita_: Älkää menkö tapaamaan.

_Ystävätär_: En mene. Hän kyllä pyysi makeasti anteeksi ja sopi
kanssani tapaamisesta. Lupasin mennä, mutta enpä mene.

_Iita_: Ähäh!


IV näytös.

_Rouva_ (uusi hattu päässään odottaa ystävätärtä): Kello on jo 15
minuuttia yli, eikä hän tule. Hermostuttavaa. (Odottaa.) Hirveätä,
20 minuuttia kulunut. Hattuni vanhenee minuutti minuutilta. Puolen
tunnin kuluttua uusi hattuni ei enää ole viimeisin muoti. (Odottaa.)
Ah, oh, hän ei vieläkään tule. Kostoni menee hukkaan! Ooh... ooh...
(hysteerinen kohtaus). Ei tule! 25 minuuttia on nyt jo kulunut, melkein
puoli tuntia. Hattuni on vanha, vanha, vanha, vanha... oo... minä
raivostun... minä pakahdun harmista. (Hysteerinen kohtaus.) Ei tule...
Kuolen... kuolen... harmista... (Kuolee harmista.)




HIRVEÄTÄ.


Mustapartaisen miehen ikkuna oli kadun puolella, kolmannessa
kerroksessa alhaaltapäin lukien.

Ikkunasta riippui 3 m:n pituinen nuora, jonka toisessa päässä,
alapäässä, oli mitä suurimmassa määrin kuollut kissa.

Kadulla juoksenteli suuria, eläviä hevosia ja erilaisia koiria, mutta
kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Kaikki kiinnittivät huomionsa
siihen ent. kissaan, joka oli kiinnitetty nuoraan, joka oli kiinnitetty
taloon, joka oli kiinnitetty.

— Hirveätä! sanoivat ihmiset ja kerääntyivät katsomaan. — Kissanraato!
Uijui! Kuinka järjestysviranomaiset sallivat!

Järjestysviranomaiset eivät sallineet. Järjestysviranomainen soitti
mustapartaisen miehen ovikelloa.

— Ei minulla ole mitään antaa, enkä minä osta mitään, menkää hiiteen!
sanoi mustapartainen mies.

— Minä olen järjestysviranomainen, sanoi järjestysviranomainen.

— Vai niin. Toiset sanovat, että heillä on kuollut mies ja toiset, että
he ovat saaneet työpaikan, mutta ei ole matkarahoja, ja jotkut sanovat
juuri päässeensä sairaalasta ja tuoksuvat viinalle, ja te sanotte
olevanne järjestysviranomainen. Onko järjestysviranomaisilla niin
huonot palkat?

— Minä olen tullut puhumaan siitä kissasta, joka riippuu teidän
ikkunanne ulkopuolella.

— Ei siitä kannata puhua. Se on kuollut.

— Se on heti poistettava. Se ei saa olla siinä!

— Miksei saa olla? Täytyykö kuolleista kissoista maksaa veroa?

— Sakkoa niistä maksetaan! Ettekö ymmärrä, että se on pahennusta
herättävä? Se on ruma! Se on vastenmielinen ja herättää inhoa ja
suuttumusta yleisössä! Kissanraato — käsitättehän toki!

— Herra komisarjus, suvaitkaa katsoa ikkunastani näkyvää suuren
kivitalon päätyä. Se on maalattu täyteen jättiläismäisiä, kirkuvan
kirjavia kuvia. Siinä on pulloja ja punaisia piruja ja vaikka mitä. Ne
ovat rumia. Ne ovat vastenmielisiä ja herättävät inhoa ja suuttumusta.
Miksen minä saa pitää taloni seinällä pikkuista, vaatimatonta,
kuollutta kissaa, jota kauempaa katsoen ei edes huomaa?

— Se on eri asia. Nuo tuolla ovat reklaamimaalauksia. Liikeilmoituksia.

— Tämä on myös ilmoitus. Ilmoitan, etten pidä kissoista.

— Se on nyt jokatapauksessa silmänräpäyksessä poistettava! Se on
siivoton ja terveydelle vaarallinen.

Mustapartainen mies otti kynäveitsen ja leikkasi nuoran poikki ja kissa
pudota lotkahti väkijoukkoon aikaansaaden 3 pahoinvointi-kohtausta.

Seuraavana päivänä mustapartainen mies ripusti ikkunansa ulkopuolelle
rautasängyn.

— Ottakaa pois se sänky, käskivät järjestysviranomaiset.

— En ota, sanoi mustapartainen mies, se ei ole siivoton. Se on
yksinkertainen ja kaunis, joskin vähän vanhanaikainen rautasänky. Se on
kauniimpi kuin nuo reklaamit tuon talon seinällä.

— Ottakaa heti pois, se voi pudota alas kadulle!

— Ei se putoa, se on sidottu niin lujasti kiinni. Samassa sänky putosi.

— Hirveätä! huusivat järjestysviranomaiset. Ajatelkaa, jos joku olisi
jäänyt sängyn alle! Tulette saamaan ankaran rangaistuksen!

— Minä toivoisin, että nuo kirkuvan kirjavat reklaamimaalaukset tuolta
seinältä myöskin putoaisivat, jotta niitten aikaansaajat saisivat
ankaraa rangaistuksen, sanoi mustapartainen mies.




KAPINALLISET RISTIÄISET.


Herrasväki Jakari oli joku aika sitten saanut lisää lapsialennusta
kunnallisverotukseensa. Se oli tyttö. Naapurit sanoivat, että se oli
palotorvi.

Uusi tulokas oli herrasväki Jakarin lapsisarjassa n:o 8. Herrasväki
Jakari vakuutti, että se oli viimeinen. Se oli herrasväki Jakarin
viimeisistä lapsista nro 3. Kaksi edellistä olivat näet heidän
vakuutuksensa mukaan myös viimeisiä.

Tyttö oli tietysti maailmaan tullessaan pikkuinen pakana, niinkuin
tapana on. Rouva Jakari, joka kuuluu pakanalähetysseuraan, sai
siten vastaanottaa pakanalähetyksen kotiinsa. Koska herrasväki
Jakari kuitenkin mahdollisimman vähän aikaa tahtoi olla läheisissä
sukulaisuussuhtein pakanan — vaikkapa pienenkin — kanssa, niin
pidettiin ristiäiset.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä olimme myös läsnä
kutsuttuina tuttavina vierainamiehinä. Kaupunginosassamme surullisen,
kuuluisa, likaisenharmaa villakoiramme Jussi ei tietenkään ollut
mukana. Ristiäiset ovat muutenkin levottomia tilaisuuksia — joskaan
ei tietenkään enää lähimainkaan niin levottomia kuin olivat Suomen
ensimmäiset ristiäiset Kupittaan lähteellä.

Herrasväki Jakarin n:o 8:n ristiäisillä oli levottomat
alkuvaiheensakin, jotka herra Jakarin meille antamien tietojen mukaan
olivat seuraavat:

Herra Jakari oli jyrkästi päättänyt, että lapsen nimeksi piti pantaman
Lea Elisabeth. Rouva Jakari puolestaan vaati, että Tellervo Ainikki.
Oli siis olemassa ristiriita.

Tätä ennen oli tuollaiset ristiriidat ratkaistu varsin nopeasti ja
jyrkästi aivan alkuunsa. Rouva Jakari oli ne ratkaissut heikommalle
sukupuolelle toisinaan luonteenomaisella musertavalla ylivoimalla.
Voimattomuutensa tuntien herra Jakari silloin mielessänsä salaa
kapinoiden oli kätkenyt omat nimiehdotuksensa takaisin sinne, mistä
ne olivat lähteneetkin. Neljä kertaa oli sinne häpeissään, voitettuna
perääntynyt Kalle Kustaa ja kolmasti Lea Elisabeth.

Mutta nyt oli kauan, kauan salassa kytenyt kapina vihdoin puhjennut
ilmiliekkiin, ja herra Jakari julisti julkisesti, että Lea Elisabeth
ei enää neljättä kertaa peräänny, vaan on kulkeva voittoon julistaen
samalla herra Jakarin alkavaa, tosin myöhään, mutta sitä voimakkaammin
alkavaa kohoamista perheen todelliseksi pääksi.

Aluksi rouva puolusti Tellervo Ainikkia ylivoimaansa tottuneen
ylimielisyydellä. Vastarinnan odottamatta pitkittyessä ylimielisyys
muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi, joka ei jättänyt pienimpiäkään
tinkimisen toiveita.

Herra Jakari siitä huolimatta yhä edelleen sitkeästi jatkoi taistelua
Lea Elisabethin puolesta.

Tinkimätöntä kamppailua jatkui päivä päivältä, eikä minkäänlaista
ratkaisua tai kompromissia oltu saavutettu vielä ristiäispäivän aattona.

— Pantakoon nimeksi vaikka Polykarpiina, mutta Tellervo Ainikkia siitä
ei tehdä, sanoi herra Jakari.

— Ja pantakoon nimeksi vaikka Lusitaania, mutta Lea Elisabethia siitä
ei tehdä, ei tehdä, ei tehdä! huusi rouva Jakari ja itki.

Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen epätoivoinen sovinto, koska
ristiäisvieraat jo oli kutsuttu ja pieni skandaali uhkasi. Päätettiin
sähköttää rouva Jakarin vanhalle isäukolle, joka oleskeli ulkomailla,
Karlsbadissa terveyttään tahi oikeammin sairauttaan hoitamassa. Hän
saisi määrätä nimen ja hänen tuomioonsa alistuttaisiin nurkumatta,
mikäli hän ei määräisi Tellervo Ainikkii tai Lea Elisabethia. Jos nimeä
moitittaisiin epäonnistuneeksi, saisi isäukko kantaa syyn.

Sillä kannalla asiat olivat meidän saapuessamme ristiäisiin.

Me vieraat joimme kahvia leivän kera, puhuimme pötyä ja olimme
ihailevinamme äkäisen ja happamen näköisen ristilapsen tavatonta
herttaisuutta.

Pappi katseli tavan takaa kelloaan. Ja sitten juotiin taas kahvia
leivän kera, ja kun lapsi valutti kuolaa ja iski nyrkillä nenäänsä,
niin huusimme hämmästyneinä, ettemme ikinä olleet nähneet niin älykästä
lasta.

Sitten keskusteltiin huonoista tuloista ja muista maailman menoista, ja
pappi katsoi 191:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että jahah, täytyykin
jo kohta mennä, jolloin hra ja rva Jakari hätääntyneinä ryhtyivät
neuvottelemaan hänen kanssaan ja pyysivät vielä vähän odottamaan, ja
joku vieraista kysyi, että ovatkohan talossa vesijohdot rikki vai miksi
se kastaminen viipyy, kun se jo oli viipynyt 3 tuntia.

Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera. Ja herra Jakari pyysi
anteeksi, että kastetoimitus viipyy, mutta sitä ennen odotettiin
saapuvaksi muuatta tärkeätä sähkösanomaa, joka koski lapsen nimeä.

Pappi katsoi 268:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että alkaa jo olla
niin kiire muuanne, että tuskinpa nytkään enää kerkiää muuta kuin
hätäkasteen.

Onneksi siinä samassa jo saapuikin sähkösanoma. Herra Jakari avasi sen
vapisevin käsin ja vaipui senjälkeen sanattomana istumaan tuolille,
jolla jo ennestään istui muuan ristiäisvieras.

— No, sanoi rva Jakari jännittyneenä, mitä siinä on? Etkö osaa lukea?
Ah, siinä on tietysti Tellervo Ainikki!

— Ei, sanoi herra Jakari raukeasti hymyillen, siinä on, että: Lapsen
nimeksi He... He...

— No!

— Heikki Paavali.

— Voi, sähkötitkö sinä onneton, että ⁵e on poika!

— En, minä... niin, minä en muistaakseni maininnut mitään laadusta.
Sanoin vain, että on, ja että mikä nimeksi!

— No, sanoi pappi ja katsoi kelloasi 358:nnen kerran. Mikä nimeksi?

Herra Jakari veti papin syrjään ja sanoi Lea Elisabeth, ja rouva Jakari
veti papin toiseen syrjään ja sanoi Tellervo Ainikki, ja lopulta he
alkoivat selvittää asiaa yhdessä, jolloin pappi sanoi että jaa — — ehkä
on paras, että jatkamme ensi maanantaina — ja meni tiehensä.

— Ääää... äää... äää... äää... huusi Heikki Paavali Lea Elisabeth
Tellervo Ainikki.




EI KOSKAAN.


I kuvaelma.

_Karjanen_: Minulla on vakinainen virka kaupungin palveluksessa. Oma
osakehuoneisto. Olen raitis, vaikka on kieltolaki. Tahdotteko tulla
vaimokseni?

_Lea_: Kyllähän — mutta kysykää ensin isältäni.

_Karjanen_: Isältänne?

_Lea_: Niin, minulla on isä.

_Karjanen_: Tietysti. Tiedän. Mutta miksi häneltä kysyttävä?

_Lea_: Olen luvannut, etten mene naimisiin ilman hänen suostumustaan.

_Karjanen_: Jahah. Milloin sopisi käydä?

_Lea_: Huomenna. Osoite...

_Karjanen_: Kulmakatu 27, porras C, kolmas kerros, asunto 14.

_Lea_: Kuinka sen tiedätte?

_Karjanen_: Sattumalta.


II kuvaelma.

_Lea_: Isä, tänne tulee tänään eräs hra Karjanen.

_Isä_: Karjanen!

_Lea_: Hänellä olisi tavattoman tärkeätä asiaa.

_Isä_: Tottakai, tottakai! Lähdenpä äkkiä tieheni!

_Lea_: Älä... mikä sinun on?

_Isä_: Hyvästi, hyvästi! Sano, että olen matkoilla. Maaseudulla. Tulen
kotiin vasta yöllä. (Kiireesti ulos.)

_Lea_: Isä! Isä!


III kuvaelma.

(Seuraavana päivänä.)

_Karjanen_: Onko isäsi tänään kotona?

_Lea_ (varmasti). Hän tulee päivälliselle näihin' aikoihin.

_Isä_ (tulee eteiseen).

_Lea_: Isä, täällä on nyt herra Karjanen. Hän

_Isä_: Karjanen! (Häviää nopeasti ulos.)


IV kuvaelma.

(Seuraavana päivänä.)

_Karjanen_ (soittaa ovikelloa).

_Isä_ (avaa): Ai, helkkari!

_Karjanen_: Minä vain pyytäisin kysyä...

_Isä_: Tulkaa huomenna! Tulkaa kaikin mokomin vasta huomenna! Tänään ei
mitenkään sovi! (Paiskaa oven kiinni.)


V kuvaelma.

(Seuraavana päivänä.)

_Lea_: Isä, miksi et tahdo tavata herra Karjasta? Se olisi niin
tärkeätä. Hän tahtoisi...

_Isä_: Minä tiedän, minä tiedän! (Ovikello soi.)

_Lea_ (menee avaamaan).

_Karjanen_: Päivää. Onko isäsi nyt kotona?

_Lea_: On. Sisään. (Astuvat sisään.)

_Karjanen_: Missä... missä...?

_Lea_: Hyvänen aika, mihin isä on kadonnut!

_Karjanen_: Ikkuna auki. Paennut sitä tietä.

_Lea_: Mitä tämä merkitsee? Tässä on jotakin salaperäistä.

_Karjanen_: Rakas Lea, minä pelkään ja aavistan, että toivoni raukeaa
tyhjiin.

_Lea_: Taivaan tähden! Miksi?

_Karjanen_: Minä olen kaupungin veronkantomies. _Minä en koskaan saa
tavata isääsi_.




PESSIMISTI.


— Toivotonta, sanoi Pessimisti tylsästi tuijottaen likaisenharmaaseen
villakoiraani Jussiin, joka silmä kovana harjoitti ajometsästystä
omassa turkissaan.

— Ei ollenkaan toivotonta, sanoin minä, se on nokkela koira ja sillä on
kokemusta.

— En tarkoittanut luontokappaletta, sanoi pessimisti sivellen
raskaasti kädellään 40-vuotiaita harmaantuneita hiuksiaan, — tarkoitan
elämää ylipäänsä. Se on niin lohdutonta. Kansamme on rikkinäinen ja
ihanteeton. Vain itsekkyyttä, alhaisia pyyteitä, vihaa ja yhteisestä
hyvästä piittaamattomuutta kaikkialla.

— Mies parka, oletko koettanut lukea sanomalehtiä? Luulen, että se
virkistäisi.

— Sanomalehtiä! Se vielä puuttuisi! Jos sen olisin tehnyt, niin en kai
tällä hetkellä istuisi täällä vaan kiipeilisin pitkin jonkin eristetyn
kopin seiniä ja puhuisin pehmoisia.

— Turhaa varovaisuutta, niitä puhut nyt jo. Ei, jos olet toivoton
kansamme suhteen, niin lue sanomalehtiä. Mutta lue taidolla ja
valikoiden. Lue kaikkien puolueitten sanomalehtiä. Lue, mitä jokainen
puolue kertoo itsestään ja päämääristään. Saat silloin kuvan koko
kansasta, sillä puolueet muodostavat kansan. Mutta mitä vakavimmin
varoitan sinua lukemasta, mitä asianomaisten puolueitten sanomalehdet
kirjoittavat muista puolueista. Jos tarkoin seuraat neuvoani, niin
maailmankatsomuksesi on kirkastuva ja kevätaurinko on paistava
murheellisen sielusi harmauteen.

Hän ravisti surumielisesti päätään ja meni.

Parin päivän perästä hän palasi muuttuneena miehenä. Hänen silmälasinsa
loistivat ilosta ja hänen ryhtinsä oli nuorentunut.

— No? kysyin minä.

— Kiitos, sanoi hän, tuhannen kiitosta! Olen jälleen saanut takaisin
menetetyn uskoni kansaamme. Tämähän on ihannekansa! Kaikilla sen
puolueilla on korkeat, ihanteelliset päämäärät. Kaikilla on ylevä,
epäitsekäs ohjelma. Kaikki vakuuttavat ajavansa kansan ja isänmaan
parasta, kaikilla on omat keinonsa lähimmäisensä onnellistuttamiseksi,
kaikki puhuvat rauhasta ja kehityksestä kohti yhä parempaa
tulevaisuutta. Jokainen puolue on oikeassa, jokaisen puolueen jäsenet
ovat jaloja, kyvykkäitä, kaikkien hyvää tarkoittavia, viisasta, joskin
muitten puolelta väärinymmärrystä osakseen saanutta väkeä. Kaikki ovat
oikeassa ja ajavat vain oikeata asiaa. Ihannekansa, valiokansa! Olen
ylpeä, onnellinen ja iloinen saadessani olla sen jäsen.

Viikon kuluttua sain häneltä kirjeen:

»... Hyvästi, kirottu roisto! Tietysti olet roisto, niinkuin minä
ja kaikki muut tämän matalamielisen, kavalan, itsekkään, voiton- ja
verenhimoisen kansan jäsenet. Lähden pois, luultavasti Grönlantiin.
Napameren rannalla kaivan luolan jäähän ja siellä syön raakaa kalaa
yksin, yksin, yksin, kaukana inhoittavista ihmisistä, juonittelijoista,
salaliittojen hautojista, myrkyttäjistä, riistäjistä, tyhmeliineistä,
isänmaansa turmioon syöksijöistä, lapamadoista, jotka kalvavat
itsenäisyytemme elinjuuria! Pois tästä hyllyvästä mädätyksen suosta...
myrkylliset höyryt tukahduttavat... häpeätä... vihaa... sulkekaa
puoti... viimeinen ostaja menee tunkiolle... roskaa... huuliharppu...»

Pessimisti parka! Hän onneton oli sittenkin unohtanut varoitukseni ja
oli mennyt lukemaan, mitä eri puolueitten sanomalehdet kirjoittivat
toisista puolueista!




HAMLET.

4-näytöksinen murhenäytelmä.



Henkilöt:

_Hamlet_, Tanskan prinssi.
_Ophelia_.
_Horatio_, Hamletin ystävä.
_Haamu_.
_Tuntematon_.


I näytös.

_Hamlet_: Olla vai eikö olla, kas siinä kysymys.

_Horatio_: Hamlet, siellä on muuan haamu, joka pyytää saada tavata
sinua. Mene!

_Hamlet_: Mennä vai eikö mennä? Mennä vai...

_Haamu_ (tulee): Paras, että minä tulen tänne. Päivää, poikani Hamlet!

_Hamlet_: Mitä, olet siis entinen isäni! Oi haamu! Ah isävainaja!

_Haamu_: Poikani, kostoa tulin vaatimaan, Setäsi, nykyinen kuningas,
minut murhasi saadakseen vaimokseen äitisi. Kostoa hänelle! Vanno
kustavasi!

_Hamlet_: Kostaa vai eikö kostaa... Vannoa vai eikö vannoa...


II näytös.

_Ophelia_: Hamlet, vieläkö rakastat minua, nuoruudenlemmittyäsi?

_Hamlet_: Rakastaa vai eikö rakastaa, kas siinä kysymys. Jos ei niin
ei, mutta jos, niin jos. Jos rakastan, niin voi olla, että se ei ole
rakkautta, ja jos en rakasta, niin voi olla, että se on rakkautta. Jos
on. Mutta jos ei, niin ei. Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on
on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on,
jos on. Tahi ei.

_Ophelia_: Hamlet, Hamlet, eikö sinusta koskaan saa selkoa!

_Hamlet_: Mene luostariin, Ophelia, odottamaan, kunnes olen päässyt
tunteestani selville. Mene luostariin! Mene pian!

_Ophelia_: Hamlet!

_Hamlet_: Siis palatakseni kysymykseen onko on on, ja eikö ei ei...

_Ophelia_: Oi, minä tulen hulluksi! (Tulee hulluksi.) Orvokki istui
saavin reunalla ja lauloi sinipunaisen silkkilangan karvaisia käpäliä
ristiin. Oi oi pieni kalansilmä, älä haukottele, katso, minulla on
morsiusseppele varpaissani ja sun liirum sun laarum sun tuulia tei,
loiskis! (Hyppää järveen.)

_Hamlet_: Auttaa vai eikö auttaa? Jos auttaa, niin onko apu apu, kun
siitä ei kuitenkaan ole apua? Vai olisiko apu apu silloinkin, kun apu
on avuton avussa? Tai toisin sanoen: onko apu aina apu, vaikka apu ei
olekaan apu?

_Ophelia_ (hukkuu).

_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!


III näytös.

_Hamlet_ (kuninkaan oven ulkopuolella): Kostaa vai eikö kostaa? Avatako
ovi vai eikö avata? Aukeneeko ovi sisäänpäin vai ulospäin? Onko
minun ovea työnnettävä vai vedettävä? Jos vedän, niin ovea tietysti
olisikin ollut työnnettävä, ja jos työnnän, niin ovea olisikin ollut
vedettävä, ja olen silloin työntänyt hukkaan. Ja elämän kalliita
hetkiä ei pidä hukkaan kuluttaa. Ei hukkaan! Mitä minun siis olisi
tehtävä, jotta en vetäisi hukkaan tai työntäisi hukkaan? Ovi aukeaa
kuitenkin aina päinvastaiseen suuntaan kuin mihin sitä ensin yrittää
avata, päinvastoin kuin sen luulee aukeavan. Mutta jospa siis koetan
luulla päinvastoin kuin luulen ja sitten avaan oven siten kuin luulen
luulevani olevan päinvastaisen luulon luuloni luulosta! Mutta mikä
luulo on oikea luulo? Luulo luulosta, vai luuloko, että luulo luulosta
on harhaluulo ja oikea luulo luulosta on luulon luulon vastaluulon
luuloteltu luulo. Luulenpa, että luultavasti poistun, luulon
salaisuudet ensin selvittääkseni. Siis kysymys on nyt: poistua vai eikö
poistua?

_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!

_Hamlet_: Kuka olette?

_Tuntematon_: Suomalainen valtion komitean puheenjohtaja tutustumassa
komiteatoimintaan ulkomailla.

_Hamlet_: Tanskanmaassa on jotakin mätää. Onko meillä valtion
komiteojakin?

_Tuntematon_: Epäilemättä.

_Hamlet_: Mitä te niistä tahdotte? Vai ettekö tahdo?

_Tuntematon_: Katsokaas, minun komiteani on asetettu pohtimaan erästä
tärkeätä yhteiskunnallista kysymystä. Valtionkomitean perusolemukseen
kuuluu, että se ei koskaan saa sille jätettyjä kysymyksiä ratkaistuksi
vaan pohtii niitä ikuisesti. Nyt uhkaa kuitenkin käydä niin
hullusti, että komiteamme väkisinkin saa työnsä loppuun. Sehän olisi
ennenkuulumatonta. Skandaali! — Teidän kuninkaallinen korkeutenne,
olen ihastuksella seurannut toimianne. Tulkaa Suomeen, ottakaa
ulkomaalaisena asiantuntijana osaa komiteamme töihin! Silloin voimme
nukkua rauhassa tietäen, että ikuisesti saamme odottaa komiteamme työn
päättymistä ja asian ratkaisua. Komiteamme maine komiteana on silloin
pelastettu.

_Hamlet_: Siis tulla vai eikö tulla? Vastaan viikon kuluttua.
Hätätilassa heitän kruunua ja klaavaa.


IV näytös.

_Hamlet_ (Tuntemattomalle): Lähden mukanasi. Tuli klaava. Kruunua en
tässä maassa muutenkaan näytä saavan niin kauan kuin setäni elää. Ja
se taas riippuu kysymyksestä: kostaa vai eikö kostaa, jota en ole
ratkaissut. Ratkaista vai eikö ratkaista.

_Tuntematon_: Tulkaa siis, prinssi Hamlet.

_Horatio_: Haa, Hamlet, salaako jätät maasi! Jätät kostamatta isäsi
murhan! Petät vallankeikauksellisten kalliin asian! Et poistu täältä!
(Vetää miekkansa.)

_Hamlet_: Taistella vai eikö, vetää miekkansa vai eikö...

_Horatio_ (lävistää Hamletin miekallaan): Siis kuole!

_Hamlet_: Kuolla vai eikö kuolla? (Kuolee.)




AINOA KIRJA.


Oli yö.

Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien
lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki
nukkui.

Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään
varakkaan tuttavansa luokse.

Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella
miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä
avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja
työntökärryt.

Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan
erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy
tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.

Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet
helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet
lukitut.

Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun
historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen,
Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon,
Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä
Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää
toiseen säkkiin.

Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta,
alas tikapuita työntökärryille.

Sitten hän palasi täyttämään toista säkkiään.

Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset
ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi
huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.

— Hyvää yötä, sanoi mustapartainen mies kohteliaasti kumartaen.

— 'Mitä te täällä teette! huusi rikas tuttava.

— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies.
Tuon ne takaisin heti luettuani.

— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa
ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie
teidät mennessään.

— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne,
sanoi mustapartainen mies.

— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä
tuttavieni joukkoon!

Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent.
tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä
murtovarkaudesta.

— Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne? kysyi tuomari.

— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi.
Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni.
Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana
puolustukseksenne.

— Hah hah hah, sanoi tuomari.

— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka
pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja
ystävillenne?

— Olen, mutta se ei kuulu asiaan.

— Kuuluu tavattomasti. Oletteko saanut kirjanne takaisin?

— No, hm, en tosiaankaan, sanoi tuomari hieman surumielisesti.

— He ovat siis varastaneet!

— No no, ei sentään, he ovat ensin pyytäneet lupaa lainaamiseen.

— Niin. Minullakin oli aikoinaan suuri kirjasto. Minulla oli myös
ystäviä, jotka pyysivät lupaa lainata siitä kirjoja ja pyhästi
lupasivat tuoda ne heti luettuaan takaisin. He veivät koko kirjastoni,
jota en ole sen jälkeen nähnyt. 10 vuoteen ei minulla enää ole ollut
kirjastoa. Ainoatakaan kirjaa en enää ystävieni pelosta ole uskaltanut
ostaa.

— Laina on laina.

— Varkaus on varkaus. He ovat sen vain peittäneet toisella rikoksella,
petoksella. He ovat valheellisesti pettäneet minua uskottelemalla, että
he muka tuovat kirjani takaisin. Ja kuitenkin he kulkevat vapaina.
Minä puolestani tahdoin menetellä hienotunteisesti. Koetin lainata
tuttavaltani erinäisiä kirjoja hänen tietämättään, jotta minun ei
tarvitsisi kertoa tuovani ne heti takaisin. Siten en olisi tuottanut
hänelle mitään pettymyksiä, vaikka olisinkin unohtanut tuoda kirjat
takaisin. Tahdoin vain lainata kirjoja tavallista valheellista
lainaustapaa hienotunteisemmalla tavalla.

— Hm, sanoi tuomari.

Hetken kuluttua julistettiin tuomio, jonka nojalla mustapartainen mies
tuomittiin kaikesta huolimatta istumaan ja sen lisäksi menettämään
kansalaisluottamuksensa erääksi ajaksi.

— Oletteko tyytyväinen tuomioonne? kysyi korkea oikeus.

— Tuleeko siitä merkintä papinkirjaan? kysyi mustapartainen.

— Tulee varmasti.

— Siinä tapauksessa olen tyytyväinen.

— Miksi juuri sentähden?

— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani.
Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota
tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.




MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.


Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme
eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin
erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten
mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu
ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei
koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.

Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan
olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.

Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari
Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita
parhaiten oli saatavissa.

Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle,
lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi
mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta
kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen
pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon
kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.

Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£
järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja
koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi-
ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.

Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin
koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta
ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen
tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin
aina livistivät tiehensä.

— Made! huusi Niemeläinen.

— Lyö, sanoin minä, lyö pian!

— Tule tänne, sanoi Niemeläinen, täällä on vähän epäselvää!

— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen
luo.

— Näetkös, sanoi hän.

— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö?
Vai lyönkö minä?

— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät.
Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton
silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made,
mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.

— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian
yksinkertaiseksi!

— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin
kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen
kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on
neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä
kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä,
että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä
kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän
tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa
osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan
päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?

— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät
tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta.
Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen
mahdollisuus vähenee kahdeksi.

— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen
päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista
kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.

— Yks... kaks... kol...

Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat.
Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle —
niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!

— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen,
sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!

— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa,
mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!

— Oikeanpuoleistahan minä löinkin!

— Etpäs, kun vasemmanpuoleista!

— Oikean!

— Vasemman!

— Niin, sieltäpäin katsoen!

— Tietysti täältäpäin!

— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja
se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen
minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!

— Siinäpä se, katso minkälainen kolo minun kirveeni terään tuli!

— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi... unohdimme vielä
kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!

Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko
mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta
lentäkööt.




JUHANNUSKOKOLLA.

1-näytöksinen seuranäytelmä.



Henkilöt:

_Lompakan isäntä_.
_Helmi_, hänen tyttärensä.
_Kalle_, rikkaan talon poika.
_Ville_, köyhä nuorukainen.
_Kylän nuorisoa_.

Näyttämö: Kokkokallio. Keskellä sytyttämään kokko.

Helmi ja Ville (istuvat kivellä).

_Ville_: Kuuletko kuinka kauniisti hanuria soitetaan tuolla saaressa?

_Helmi_: En.

_Ville_: En minäkään. (5 metrin pituinen hiljaisuus.)

_Helmi_: No?

_Ville_: Mitä no?

_Helmi_: Voisit jo sanoa.

_Ville_: Mitä niin?

_Helmi_: Että rakastat minua. Olen sitä odottanut jo 4 vuotta.

_Ville_: En uskalla. 2 veroäyrin mies. Sinä sitävastoin olet rikkaan
rusthollarin tytär.

_Lompakan isäntä_ (tulee): Mitä sinä uskallat! Vai tyttäreni seurassa!
Ulos!

_Ville_: Mi... minähän olen ulkona.

_Lompakka_: No alas tältä kalliolta sitten!

_Ville_ (menee).

_Lompakka_: Rikkaan talon tytär ei katsele köyhiä. Kalle on otettava.

_Helmi_: Kalle on huono mies. Tahtoo rikkauksiasi.

_Lompakka_: Hah hah, ja köyhä Ville ei niistä muka välitä! Tuolla tulee
Kalle. Meidän kesken asia on jo sovittu. (Menee.)

_Helmi_: Minäpä keksin jutun, jolla Kallea koetellaan!

_Kalle_: Heijuu juhannusta! Mennäänkös kuulutuksille?

_Helmi_: Mennään, Kalle kulta, pian!

_Kalle_: Ohoh!

_Helmi_: Ja samalla voisit meille antaa parituhatta kuluihin. Meidän
kai täytyy isän ja äidin ja muorin ja vaarin ja Ellin ja Miinan ja
pikku Mikon kaikkityyni muuttaa teille asumaan jo vähän ennen häitä.

_Kalle_: Hä... hä... hä... hähä...

_Helmi_: Meiltä kun menee talo. Isä oli mennyt hulluihin takuisiin.

_Lompakka_ (tulee): No nuoret. Kaupat on tehty, vai mitä? Heh.

_Kalle_: Kyllä ne jää tekemättä! Meidän talosta ei tehdä vaivaistaloa!
Hyvästi! Huutokauppaan tulen, mutta älkää luulko, että tytärtänne
huudan! (Menee.)

_Lompakka_ (saa hengenahdistuksen): Rrr rrr hh!

_Ville_ (tulee): Kuulin Kallelta. Olkaa vaan iloinen, isäntä, kyllä
minä otan Helmin.

_Lompakka_: Rrr... rrh!

_Ville_: Te, isäntä, voitte vallan hyvin muuttaa meidän saunaan.
Taidatte mahtua sinne koko väki. Annetaan sinne ruuankin apua, minkä
tarvitsette.

_Lompakka_: Rrr... lurjus...!

_Ville_: Älkää nyt ottako sitä niin raskaasti. Monet ne hyviltä
päiviltään joutuvat vanhuudessaan huonommille.

_Lompakka_: Aa... — älä luule!... sinäpä vasta peto kotivävyksi! Vai
talosta sinä minut ajaisit... rrr! Sinä köyhä rotta!

_Helmi_: Kuule, isä, minä selitän kaiken. Minä uskottelin heille, että
meidän omaisuutemme oli mennyttä. Rikas Kalle silloin meidät hylkäsi.
Mutta Ville köyhyydessäänkin tahtoi meitä auttaa.

_Lompakka_: Minä olen ollut sokea. Nyt silmäni avautuivat ja mieleni
muuttui. Se muuttui 1 minuutissa. Ville, sinä kelpo mies!

_Ville_: Helmi, minä en vieläkään ole tullut kysyneeksi...

_Helmi_: Älä turhia. On asia jo ilmankin selvä!

_Lompakka_: Tulkaa onnellisiksi! Ja nyt sytytettäköön juhannuskokko ja
iloittakoon ja laulettakoon.

_Nuoriso_ (sytyttää kokon sisällä olevan punaisen sähkölampun ja
tanssii piiriä laulaen):

    Tämä maa on niin viheriäinen,
    toi tyttö on kaunis...

(Jotta näytelmä päättyisi oikein hyvin, muodostaa nuoriso keskuudestaan
vielä lisäksi 4—r onnellista paria.)




NIMITTÄIN TUOTA NOIN.


Meitä oli koolla muuten hauska seura, mutta yhdessäoloa pyrki
häiritsemään muuan nuori mies, joka aina sanoo »nimittäin».

Hän yritti saavuttaa seuran suosion kertomalla tylsää juttua siitä,
miten valaskaloja pyydystetään.

— Tiedättekö nimittäin, kuinka nimittäin pyydystetään nimittäin
valaskaloja? — sanoi hän. Nimittäin sillä tavalla, että nimittäin
ei tarvitse nimittäin ottaa mitään muita nimittäin pyyntivehkeitä
nimittäin kuin tavallisen kapsäkin nimittäin, matkalaukun nimittäin, ja
sitäpaitsi kiikarin. Nimittäin tavallisen teatterikiikarin nimittäin.

— Kuulkaahan, tuota noin... keskeytti muuan seuraan kuuluva prokuristi,
jos te tuota noin...

— Älkäähän nyt häiritkö, nimittäin — niin sitten nimittäin niin
nimittäin otetaan nimittäin se matkalaukku nimittäin ja kiikari ja
mennään nimittäin meren rannalle, missä nimittäin on valaskaloja
nimittäin. Ja kun nimittäin sitten valaskala nimittäin tulee siihen
rantaan nimittäin, niin avataan matkalaukku ja katsotaan sitä
matkalaukkua nimittäin sillä puolella kiikaria, joka kovasti suurentaa
nimittäin. Nimittäin kiikarissahan nimittäin toisesta päästä katsoen
nimittäin esine nimittäin näyttää suurelta ja toisesta päästä
katseltaessa se nimittäin kovasti pienentää nimittäin.

— Tuota noin...

— Ja kun nimittäin sitä kapsäkkiä nimittäin on katseltu nimittäin
kiikarilla, niin että se, nimittäin kapsäkki, nimittäin matkalaukku,
näyttää oikein jättiläismatkalaukulta nimittäin, niin sitten käännetään
toisinpäin nimittäin kiikari ja katsotaan nimittäin kiikarin
pienentävällä puolella nimittäin sitä valaskalaa nimittäin. Ja kun
se valaskala nimittäin näyttää silloin pieneltä kääpiövalaskalalta
nimittäin, niin tartutaan nimittäin sitä pientä nimittäin pientä
valaskalaa niskasta ja heitetään se siihen suureen nimittäin
jättiläismatkalaukkuun. Nimittäin. Hah hah hah!

— Tuota noin, sanoi prokuristi vihaisena, jos te tuota noin vielä tuota
noin tänä iltana tuota noin aiotte tuota noin sanoa tuota noin, että
»nimittäin», niin...

— Että nimittäin, mitä nimittäin tarkoitatte?

— Nimittäin, nimittäin! Ettekö te tuota noin osaa, kissa vieköön,
tuota noin puhua, niinkuin tuota noin ihmiset tuota noin puhuvat, eikä
tuota noin »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin olette tuota noin
vallan järjetön, tuota noin! Ihan kuin tuota noin huonosta tuota noin
huvinäytelmästä tuota noin otettu!

— Nimittäin kuinka niin? Nimittäin?

— Nimittäin ja nimittäin! Tuota noin ettekö te tuota noin saa sanaa
suustanne sanomatta »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin... tuota
noin...

— Minä nimittäin...

— Olkaa vaiti! Tehän tuota noin vallan tuota noin raivostutatte, tuota
noin! Jos te tuota noin vielä kerran tuota noin sanotte tuota noin,
että »nimittäin», niin minä tuota noin ajan teidät ulos!

— Nimittäin... nimittäin...

Me ajoimme ulos heidät molemmat.




LIPEÄKALALAVERTELUA.


Nuoret helsinkiläiset neidit Aino ja Kaino Hippara olivat saapuneet
maalaistaloon sukulaistensa luo joulua viettämään. Sukulaiset rajatonta
iloa teeskennellen lausuivat heidät sydämellisesti tervetulleiksi
ja mielessään samalla lausuivat surumieliset jäähyväiset odotetulle
joulurauhalle.

Tutkimusmatkoillaan Aino ja Kaino saapuivat pesutupaan, missä suuressa
saavissa oli 17 lipeäkalaa likoamassa.

— Ui ui, sanoi Kaino, mitä nahkoja nuo ovat?

— Nehän ovat lipeäkaloja, sanoi Aino.

— Ovatko ne eläviä?

— Minä luulen, että ne ovat kuolleita.

— Hyi sentään. Mutta minkätähden ne sitten ovat vedessä?

— Ne ovat kai olleet kuivia välillä.

— Hih hih, ovatko kalatkin kuivia? Useimmat ihmiset ovat kuivia!

— Hih hih!

— Hih hih! Kuule.

— No?

— Minkätähden niitä sanotaan lipeäkaloiksi? Onkohan niillä niin lipeä
kieli?

— Älä nyt, se on kai sentähden, että niistä saadaan lipeäkiveä.

— Ai, sitä, jolla veitsiä kuurataan!

— Niin, kai se on sitä.

— Ovatkohan ne itse onkineet nämä kalat?

— Ei suinkaan niitä ongita.

— Ai, ne otetaan haavilla.

— Ei, ne ottavat niitä semmoisella pitkällä verkolla, rysällä, silloin
kun niillä on kutuaika.

— Kenellä?

— Hih hih, livekaloilla! Vaari kertoi kerran, että ennen vanhaan
silloin ei saanut soittaa kirkonkellojakaan, etteivät ne pelästyisi ja
lähtisi pakoon.

— Mikä se on se kalojen kutuaika?

— Hih hih, etkö sinä tiedä, hih hih!

— Hih hih, en minä tiedä. Onko se jännittävää?

— Hih hih! Se on se kun ne saavat lapsia!

— Hih hih.

— Taikka nehän saavatkin mätiä...

— Mätiä lapsia!

— Ei — kun rommia — olethan sinä nyt koulussakin lukenut!

— Ai juu, mutta ei sitä muista aina. Muistatko sinä aina kaikkea?

— Kuule.

— No?

— Hih hih!

— Hih hih! Mitä?

— Katso tuota livekalaa tuossa! Hih hih.

— Hih hih, mitä sitten?

— Se on ihan... hih hih... ihan... hih hih hih... ihan luutnantti
Linttasen näköinen!

— Hih hih.

— Hih hih... mutta luutnantti ei näytä noin haaveelliselta kuin tuo
kala!

— Näyttääpä, hän on pohjaltaan hyvin haaveellinen ja tunteellinen,
vaikka hän salaa sen niin taitavasti.

— Tuo kala ei osaa salata, hih hih!

— Ehkä silläkin joskus on ollut tunteet.

— Lipeäkalan tunteet.

— Kuule... hih hih!

— No?

— Hih hih... tuo kala on ihan tuomari Kanttisen näköinen.

— Hih hih.

— Se ei ole ollenkaan haaveellisen näköinen, se on tyhmän näköinen.

— Hih hih. Se on ihan kuin se olisi tanssiaisissa eikä tietäisi; mitä
sanoisi.

— Hih hih!

— Hih hih!

— Hih hih!

— Hih hih!

— Ei, minä en jaksa enää kuunnella! parkaisi äkkiä suurin
lipeäkaloista. Minä olen kuollut ja kuivattu ja mankeloitu ja lionnut,
mutta en jaksa!!

Se roiskahti lattialle ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki 17 lipeäkalaa
syöksyivät ulos ovesta.

Aino ja Kaino joutuivat niin jähmettävän kauhun valtaan, etteivät 5
sekuntiin saaneet sanaa suustaan.

Lipeäkalat löydettiin läheisestä metsästä.




KALEVALAA.


— No, huusi kiivasluontoinen nuori mies ja harppaili edestakaisin
lattialla, — no, tänään tämä tekopyhä kansa jälleen viettää
Kalevalan-päivää.

— Älä kuluta jo ennestäänkin kulunutta korkkimattoani, sanoin minä.
Mene kadulle juoksemaan, jos sinun välttämättä on juostava!

— Niin, sanoi nuori mies istuutuen kirjoituspöydän reunalle.
Tänään koko kansa taas on ulkonaisesti täynnä Kalevalaa. Pukeutuu
Kalevalapukuihin, syö Kalevala-päivällisiä, kuuntelee Kalevala-puheita,
katselee Kalevala-näytelmiä, pitää Kalevala-iltamia, tanssii
Kalevala-tansseja ja näkee yöllä Kalevala-unia. Ja seuraavana päivänä
Kalevala on unohdettu, tykkänään unohdettu! Kalevalaa muistetaan
mahtipontisesti kerran vuodessa. Yhden ainoan kerran! Vuodessa on
kuusisataakolmekymmentä...

— Kolmesataa — — — Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, ja niistä
yhtenä ainoana muistetaan kansalliseepostamme — ulkonaisesti, muodin ja
muodon vuoksi. Mutta kuka lukee Kalevalaa...

— Koululapset.

— Niin, pakosta, säädyllisyyden nimessä. Mutta kuka vapaaehtoisesti
syventyy sen aarteisiin...

— Professori Krohn, professori Niemi, dosentti Väinö Salminen...

— Puhun tavallisesta kansasta, sivistyneestä yleisöstä, keskitasosta!
Onko kaikilla edes Kalevalaa, ja missä se on? Missä on sinun Kalevalasi?

— Tuossa hyllyllä pitäisi olla.

— Missä paikassa?

— Keskipaikalla tai jommallakummalla syrjällä tai...

— Sinä et nähtävästi tiedä, missä Kalevalasi on! Etkä ole ainoa
laatuasi! — Kalevala on kansamme kallis, suuri runoaarre. Mutta lukeeko
kansa Kalevalaa, osaako se siitä esim. ulkoa joitakin ihania kohtia?
Italiassa...

— Niin, Italiassa ajuritkin osaavat ulkoa Dantea. Vanha juttu, jonka
olen kuullut 100 kertaa.

— Se on epäilemättä totta. Minä kysyin viime vuonna Rautatientorilla
eräältä helsinkiläiseltä ajurilta osaako hän Kalevalaa. Ensi kerran
elämässäni näin helsinkiläisen ajurin jäävän vastausta vaille. Hän vain
tuijotti. Kysyin toiselta ajurilta, joka sanoi että Kalevalaa! hahhah
vai on sille nyt annettu sellainenkin nimi hehheh, ei, ei hänellä nyt
ollut varastossa. Kolmas ajuri alkoi lausua — Dantea. Ainakin hän
alkoi Helvetti-runoelman nimestä. Jatkoa en uskaltanut kuunnella.
Seuraava ajuri lähti kiireesti ajamaan pakoon. Toiset olivat kerinneet
ilmoittamaan, että minä olin epäilyttävä. Senjälkeen helsinkiläiset
ajurit aina ajavat pakoon minut nähdessään. Jos minulla joskus olisi
rahaa ajelemiseen, niin en saisi ajuria.

— Onneksi sinulla koskaan ei ole rahaa.

— Onpa.

— Lainaappas hieman.

— Nyt minulla ei satu olemaan.

— Vai niin. No, lausuppas sinä sitten ulkoa joku kaunis kohta
Kalevalasta. Sinä, joka sitä vaadit ajureiltakin.

— Minäkö?

— Niin, sinä.

— Joku kaunis kohta?

— Niin. Kalevalasta.

— Siinä on niin paljon kauniita kohtia.

— Lausu joku niistä. Hah hah, et taida itsekään osata!

— Osaanpa tietysti.

— No, tuleeko mitään? Todista osaamisesi!

— Esimerkiksi... esimerkiksi... esimerkiksi... Vaka vanha Väinämöinen...

— Jahah, entä sitten?

— Vaka vanha Väinämöinen...

— Siinäkö kaikki?

— Kun ajattelee, niin kyllä Väinämöinen todella on monumenttaalinen.

— Vai niin. Mutta sinunhan piti lausua joku kohta Kalevalasta. »Vaka
vanha Väinämöinen», siinäkö onkin kaikki tietosi!

— Äh, tietysti minä... mitä sinä .. aina näitä pakkasia vain riittää.
No hyvästi vaan. On tässä vähän kiireitä menoja. Kylmää on jaa, kylmää.
Terve.

— Kylmää on jaa. Kylmempää kuin Italiassa. Hei!




HIENOA PITÄÄ OLLA.


Toistaiseksi käsittämättömästä syystä oli liikemies Pienonen suvainnut
kutsua m.m. ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläisen ja minut
luokseen vierailulle.

Peseydyimme ja menimme.

— Päivää, sanoi Pienonen, ripustakaa palttoonne tuohon. Siihen kai
vielä mahtuu, vaikka siinä on niin paljon suuria, kallishintaisia
turkkeja. On täytynyt vähän varustautua talven varalle. Tuo rouvani
hieno turkki on maksanut 35,000 markkaa. Itselläni on vain 30,000:n.
Huono aika. Parempienkin ihmisten täytyy kiristää lompakkoaan.

— Käykää sisään salongiin, sanoi Pienonen. Muutkin vieraat ovat siellä.
Siirryimme sinne buduaarista. Minä pyytäisin, että herrat pyyhkisivät
jalkansa, meidän salongin persialainen brysselimatto on niin arka.

— Se on maksanut 10,000 markkaa, sanoi Pienonen.

Niemeläinen ja minä emme sanoneet mitään.

Keskustelua salongissa hoitivat herra ja rouva Pienonen.

Vieraat olivat olevinaan ihastuneita ja sanoivat: oo! tai: aa! tai:
suurenmoista! tai: todellakin!

— Meillä on vain kuuden huoneen huoneisto, sanoi herra Pienonen,
meillä olisi kyllä varaa ostaa suurempikin osakehuoneisto, mutta
suuret huoneistot eivät nykyään ole muodissa. Täytyy tyytyä ja
elää vaatimattomasti. Vaikka mitäpä joku satatuhat sinne tai tänne
merkitsisi!

— Joka huoneessa on tyyli, sanoi rouva Pienonen, arkkitehti Hittonen on
piirustanut tyylin joka huonetta varten.

— Sai siitä 10,000 markkaa, sanoi herra Pienonen.

— Tämä huone on antiikkista marokkoa, sanoi rouva Pienonen, mutta olkaa
hyvät ja ottakaa mokkakahvia kiinalaisista kupeista hopeatarjottimelta
ja Fazerin kaakkua. Minä en voisi juoda kahvia ilman Fazerin kaakkua.

— Ja tässä olisi herroille sikareja, sanoi herra Pienonen, niiden
pitäisi olla hyviä, ne ovat maksaneet 10 markkaa kappale.

— Tuo tuossa on Edelfeltin taulu, sanoi rva, minä pidän Edelfeltin
tauluista, niissä on usein niin komeat kehykset. Tämä on maksanut 7,000
markkaa. Me harrastamme paljon taidetta ja kirjallisuutta.

— Meidän kaikki kirjat ovat loistoteoksia, sanoi hra Pienonen, minä
en viitsi lukea kirjoja, joissa ei ole kuvia. Minusta, kun kirjailija
on hyvä kirjailija, niin sillä on kirjassaan kuvia. Kuvat tekevät
kertomuksen paljon paremmaksi.

— Mieheni on nyt kerta kaikkiaan semmoinen filosoofi, sanoi rva. Ne
ovat kovasti kalliita tuollaiset loistoteokset. Tuokin nahkakantinen
on maksanut 800 markkaa. Ajatelkaas, ja tämä briljanttisormus minun
oikeassa kädessäni ei ole maksanut kuin 3,000 markkaa!

— Kuule, sanoi Niemeläinen yhtäkkiä minulle niin äänekkäästi, että
kaikki pelästyivät ja jäivät ällistyneinä suu auki tuijottamaan. Kuule,
mitä sinun 5 markan kellosi on? Minun 7 markan kelloni on taas pantissa!

— Niinhän minunkin on vielä, minä vasta huomenna otan sen ulos samalla
kuin 150 markan talvipalttoonikin.

— Kyllä meidän jokatapauksessa nyt jo täytyy lähteä kotiin
illalliselle. Siellähän on vielä kaapissa ne kaksi 50 pennin
herkkusilakkaa, sanoi Niemeläinen. Ne pian kellastuvat vielä enemmän.

— Tosiaankin, sanoin minä, ja meidän likaisenharmaa rotuvillakoiramme
Jussi, jonka olemme ostaneet 75 pennillä, alkaa ehkä jo käydä
levottomaksi. Se ei ole oikein filosoofinen.

— Hyvästi vaan, sanoi Niemeläinen, ja tervetuloa käymään meilläkin
meidän hienossa 1 huoneen huoneistossa ja istumaan sen tyylikkäillä
kahdella tuolilla, jotka uutena ovat maksaneet 2 markkaa kpl. Se oli
silloin halvempana aikana.

— Hyvästi ja tervetuloa, sanoin minä, mutta ilmoittakaa hyvissä ajoin
tulostanne, että tiedämme lainata 3 markkaa hienoa kahvileipää varten
ja naapurista kupit. Meidän omissa kallisarvoisissa kupeissamme ei ole
korvia.

Muut eivät puhuneet mitään. Kaikki tuijottivat meihin suu auki, eikä
kukaan sanonut edes: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!




PIIRONKI.


Piironki on hyödyllinen huonekalu. Sitäpaitsi se on huonoa suomea.
Lipasto on hyvää suomea, mutta ainoastaan n. 375 suomalaista tietää
mitä lipasto merkitsee. Jokainen suomalainen sitävastoin tietää, mikä
on piironki.

Sanomme siis piironkia piirongiksi, vaikka hyvän suomen vaatijat tämän
johdosta heittävätkin meitä pienillä ja isoilla kivillä.

Ystävälläni ja huonetoverillani Kalle Niemeläisellä ja minulla
on vaatimattomassa huoneessamme kokoonkäännettävän nojatuolin,
päästävedettävän rautasängyn, uloskannettavan pukkisängyn y.m.
lykättävien ja vedettävien, viimeisillään olevien ja jo kokonaan
hajonneiden huonekalujen lisäksi piironki, jossa on ulosvedettävät
laatikot, jotka eivät mene takaisin sisään muuten kuin lyömällä
isolla nuijalla tai kirveellä, ja koska meillä ei ole nuijaa eikä
kirvestä, niin me emme koskaan uskalla vetää piirongin laatikoita auki.
Vetoa huoneessamme kyllä on ilmankin. Ikkunavetoa ja lattiavetoa ja
seinävetoa ja nurkkavetoa. Ainoa paikka, missä ei ole vetoa, on uuni,
silloin kun siihen olisi viritettävä valkea.

Piironki meillä on sitä varten, että tietäisimme, mihin
kauluksennappimme ovat menneet silloin kun ne putoavat Pudonnut
kauluksennappi nimittäin aina menee piirongin alle, koska sitä on
miltei mahdotonta saada sieltä pois. Ainoastaan hiirenreikä pystyy
siinä suhteessa kilpailemaan piirongin kanssa. Ellei meillä olisi
piironkia, niin luultavasti ostaisimme permantoomme hiirenreiän.

Kerran Niemeläisen ja minun oli määrä mennä vierailulle. Niemeläinen
pudotti ainoan kauluksennappinsa.

— Jäädään siis kotiin, sanoin minä.

— Minä löydän näppini, sanoi Niemeläinen.

— Etkä löydä. Se meni piirongin alle ja sieltä et sitä saa.

— Saanpa, sanoi Niemeläinen ja heittäytyi vatsalleen ja alkoi kaivella
piirongin alustaa.

Minä istuuduin lukemaan kirjaa, jonka nimeä en tässä katso
voivani mainita, koska kirja oli erinomaisen hauska, mutta kuului
valitettavasti huonompaan ajanvietekirjallisuuteen, joka olisi tyystin
hävitettävä maan päältä.

Niemeläinen tuhisi ja ähisi ja niiskutti ja syljeskeli ikäänkuin
höyryveturi olisi pyrkinyt piironkimme alle. Sitten hän suuttui ja
alkoi käyttää pakanallista kieltä.

Mutta yhtäkkiä hän iloisesti hymähti.

— Hei vaan!

— Löytyikö nappi?

— Ei vielä.

Otaksuin, että etsimisen vaivat olivat saaneet hänet tilapäisesti vähän
kaistapäiseksi, ja jatkoin lukemistani.

— Eläköön! sanoi hän hetken kuluttua.

Ja hetken kuluttua hän sanoi taas — eläköön!

Lopulta hän päästi niin valtavan ilohuudon, että keskeytin lukuni.

— Joko todella vihdoinkin löysit kauluksennappisi!

— En, sitä minä en ole löytänyt. Mutta minäpä olen löytänyt 2
raitiotielippua, tulitikkulaatikon, omenanpuolikkaan — se kyllä jo
näyttää pian alkavan itää — 2 lyijykynää, kynäveitsen, 3 1/2 kampaa,
harjan, parsinneulan, teelusikan, pientärahaa yhteensä 1 markka 25
penniä ja 25 Saksan pfennigiä, vähäisen kalakukkoa, avaimen, luun,
piipunpuhdistajan, 4 imuketta ja puoli tusinaa luumunkiviä.

— Suurenmoista. Sinun kauluksennapillasipa oli hyvä onni, Annahan
kun minä vuorostani pudotan sinne kauluksennappini. Jos senkin
nappaustulokset ovat yhtä hyvät, niin me perustamme sekatavarakaupan.
Ja hankimme lisää 3 piironkia ja monta tusinaa kauluksennappeja
syötiksi. Mutta vieraisille emme enää kerkiä.




TAULU.


Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme
hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».

Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut
taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin,
että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan
mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet
sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja
olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään
pysyneet.

Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen.
Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä.
Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me
tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja
saisimme suorittaa sen vähitellen.

Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty
mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin
taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin
parempi kuin me.

Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu
oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme,
joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen
tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut
kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän
ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt,
mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti
tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä
asiasta.

Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä
kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.

Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani
naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8
numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1
neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon
syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle,
taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme
Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta
se pääsisi puremaan.

Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti
taiteellisen näköinen.

— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun
tuohon seinälle?

— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me
ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!

— Se riippuu väärällä seinällä ja väärällä paikalla. Valo lankeaa
siihen aivan nurinkurisesti. Eikä tauluja koskaan ripusteta noin
korkealle. Me joudumme naurunalaisiksi, jos se saa riippua tuossa.

— Se riippuu siinä, missä se riippuu, mikäli se minusta riippuu!

— Ja mikäli se minusta riippuu, niin se ei ikinä riipu siinä, missä se
nyt riippuu!

— Riippuupa!

— Ei riipu!

— Riippuu! — Jussi, sen pahuksen ilkiö, yritäppäs purra!

Siinä samassa taulu nauloineen putosi alas, säälimättömästi paljastaen
sen peitossa olleen naulanreikäparven seinässä.

— Näetkös nyt, sanoi Niemeläinen, kohtalon sormikin osoittaa, että
taulun paikka ei ole tuolla seinällä! Minäpä näytän, mihin taiteellinen
maku ja aisti sen määrää!

Niemeläinen tarttui vasaraan, kiipesi tuolille ja alkoi lyödä
vasemmanpuoleiseen pitkään seinään naulanreikiä ja nauloja, jotka
menivät 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi j.n.e.

Minä jatkoin samanlaista toimintaa oikealla seinällä, lainattuani
vasaran naapurista.

Varsinkin peukaloihin sattuvat harhaiskut kiihoittivat ennestään
kiihtynyttä mielialaa siinä määrin, että parkkiintunut villakoiramme
Jussikin alkoi pelätä pahinta ja pyysi päästä ulos.

Emme joutaneet kuulemaan sen pyyntöjä Vedämme hetkiseksi esiripun sen
eteen, mitä siitä seurasi.

Avatessamme jälleen esiripun oli Niemeläinen saanut naulansa pysymään
ja ripusti taulun siihen.

— Alas, sanoin minä. On taiteen pyhyyden loukkaamista, jos taulu saa
riippua tuolla seinällä! Kuinka se voisi riippua vasemmanpuoleisella
seinällä, kun valo lankeaa suoraan edestäpäin! Sitäpaitsi taulu ei ole
edes keskellä seinää.

— Koeta saada naula menemään siihen paikkaan, missä on seinän
keskipiste! Mitä sinä sitäpaitsi ymmärrät taiteesta!

— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen
ja romaani... romaanialainen tyyli!

— Mutta osaatko ratkaista korkeamman asteen yhtälöitä niinkuin minä!

— Eiväthän ne kuulu tähän asiaan!

— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta
hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia
vailla!

— Sinullako sitä sitten on!

— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan
tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle
seinälle!

— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja
otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.

— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi
toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan
naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän
aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta
kiivaan kissanhännänvedon.

— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä
muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun
hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!

— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen,
niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla
seinällä.

— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää
kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan
muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja
henki menisi.

— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin
seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle
seinälle!

Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan
jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä
siihen ei langennut valoa ollenkaan.

Seuraavana päivänä tuli taiteilija ja vei taulunsa pois.

— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan,
sanoi hän.

Ja siinä hän taisi olla oikeassa.

Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta
huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja.
Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta
matkaansaattaa.




PELKKÄ KOUKKU


Oli verrattain onnistunut kesäiltapäivä.

Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman
sanottavaa palleatukea, mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella, jota
kurkunpään ahtauden aiheuttama ylärekisterin ala-sointujen takakireys
ei pahoin päässyt häiritsemään.

Mustapartainen mies kulki onkivapa toisessa kainalossa ja toinen
kainalo tyhjänä laivalaiturille, missä ennestään viisi huomattavaa,
paikkakunnan kesävieraitten joukkoon kuuluvaa herrasmiestä istui
onkimassa kaloja. Ei mitään määrätynlaisia kaloja vaan kaloja
ylipäänsä. Mitä kaloja tahansa.

Mustapartainen mies sijoittautui muitten joukkoon laiturille, sopivan
onkimatkan päähän, avasi siiman kierteestä ja heitti koukun mereen,
ilman matoa.

Viisi herrasmiestä katsahti hämmästyneinä toisiinsa ja vielä
hämmästyneempinä mustapartaiseen mieheen.

Ongittiin. Istuttiin ja odotettiin. Kohot eivät liikkuneet.

Mustapartainen mies onki, istui, odotti. Koho ei liikkunut.

— Kuulkaa, sanoi lopulta muuan herrasmies huonosti salatulla
vahingonilolla mustapartaiselle miehelle, — olette unohtanut madon!

— Minäkö?

— Niin, olette unohtanut madon.

— Minkä madon? Ei minulla ole mitään raatoa.

— Miksi teillä ei ole matoa?

— Pitäisikö minulla sitten välttämättä olla mato! Minulla on koira ja
palvelija ja rottia kellarissa ja hiiriä vinoilla, pitäisikö minulla
vielä lisäksi olla matojakin?

— Mutta ymmärtäkäähän... kuinka voitte onkia ilman matoa...

— Onko teillä laama-eläin ja orava ja kaksikyttyräinen kameeli?

— Ei — mitä se tähän kuuluu!

— Kuinka voitte onkia ilman laama-eläintä ja oravaa ja kaksikyttyräistä
kameelia?

— Tottakai minä voin onkia.

— Tottakai minäkin voin onkia ilman matoa!

— Ette suinkaan. Ettekö ole koskaan ennen onkinut?

— Syntymästäni saakka.

— Ettekö sitten tiedä, että ongittaessa koukkuun pistetään mato?

— Toiset pistävät, toiset eivät. Minä en pistä.

— Luuletteko sitten saavanne kaloja, ellette pane matoa koukkuun?

— Luuletteko te sitten saavanne kaloja, kun pistätte madon koukkuun?

— Tietysti.

— Hah hah, ettepä saa! Minä olen nähnyt teidän kaikkien istuvan
täällä jo seitsemänä iltana ja joka kerran olette pistäneet matoja
koukkuihinne, mutta ette ole saaneet yhtään ainoata kalaa. Ette yhtään
ainoata. Voi onkia ilman matoa ja madon kera. Te ongitte kera, minä
ongin ilman. Te ette saa yhtään kalaa ja minä en saa yhtään kalaa. Me
saamme siis aivan yhtä vähän kaloja. Mutta minäpä saan ne kalat, joita
minä en saa, paljon vähemmällä vaivalla kuin te matoinanne!

Ploiskis!

Ne viisi herrasmiestä heittivät sen mustapartaisen miehen laiturilta
mereen.




VOITTOA LIIKKEESTÄ.


Letkunen ei ollut mikään tavallinen mies. Hän oli liikemies. Hän
perusti paraikaa omaa liikettä lainaksi saamansa suuremman rahasumman
avulla.

Hän oli aluksi tilannut liikkeeseensä sisustuksen. Hyllyt ja
myymäläpöydän.

Letkunen oli paraikaa myymälässään ja sijotteli paikoilleen hyllyä,
joka ensimmäisenä oli valmistunut.

Silloin myymälään ilmestyi arpajaisvoittojen kerääjä naisen hahmossa.

— Tietysti johtaja Letkunen liikemiehenä lahjoittaa meille jonkun
paremman voiton? Se on jokaisen kansalaisen velvollisuus. Meidän
asiamme on niin hyvä.

— Mutta minulla ei vielä oikeastaan olekaan liikettä. Se vasta on
tulossa.

— Sitä suuremmalla syyllä. Teidän tuleva liikkeenne ei tule
menestymään, ellette muista meitä. Antakaa joku suurempi voitto, ja
menestyksenne on taattu.

— Minulla ei ole vielä mitään. Näettehän, ettei koko liikkeessä vielä
ole muuta kuin tyhjät seinät ja tuo hylly!

— No mutta tuo hyllyhän on suurenmoinen voitto! Tietysti annatte
hyllyn! Siitä tulee 3 kirjahyllyä.

— Mutta sehän on mahdotonta!

— Ei ollenkaan mahdotonta, sahalla sen saa pian 3 osaan. Oi, minä
kiitän jo etukäteen! Te olette jalomielinen kansalainen, johtaja
Letkunen. Ajatelkaa arpajaistemme suurta tarkoitusta ja liikkeenne ja
omaistenne ja jälkeläistenne ja tulevien sukupolvien onnea. Mitä on
sen kaiken rinnalla 1 hylly, jonka, jos onni on hyvä, voitte saada
takaisinkin ostamalla arpoja.

Puolen tunnin kuluttua oli voittojen kerääjä puhunut Letkusen niin
pyörryksiin, että Letkunen itse kuljetti hyllyn arpajaistoimistoon
ja tarjosi vielä takkiaankin yltään, mutta onneksi kukaan ei tullut
huomanneeksi hänen tarjoustaan.

Seuraavana päivänä Letkunen sai myymäläänsä toisen hyllyn ja
myymäläpöydän.

Sinä päivänä syntyi Letkusen myymälässä ankara kina kolmen eri
arpajaisten voittojen kerääjän kesken siitä, kuka saisi myymäläpöydän,
kuka saisi hyllyn ja kuka jäisi ilman.

Yksi voittojen kerääjä sai myymäläpöydän ja molemmat toiset jakoivat
hyllyn kahtia keskenään. Letkunen jäi ilman.

Letkunen tilasi uuden myymäläpöydän ja uudet hyllyt.

Ensimmäisen hyllyn saavuttua Letkunen lukitsi myymälän oven ja
varustautui revolverilla.

Eräitten arpajaisten voittojenkerääjä kiipesi sisään pihanpuolella
olevasta ikkunasta. Puolen tunnin kuluttua Letkunen kyynelsilmin
luovutti jaloon tarkoitukseen 1 hyllyn ja 1 revolverin.

Myöhemmin samalla viikolla hän toisille arpajaisvoittojen kerääjille
luovutti sitkeän vastarinnan jälkeen myymäläpöydän ja toisen hyllyn ja
suuren puukon ja puolen tusinaa mukulakiviä, jotka hän oli kerännyt
myymäläpöydän taakse.

Letkuselta oli nyt kahteen kertaan mennyt myymälän sisustus. Hän tilasi
vielä kolmannen kerran hyllyt ja myymäläpöydän.

Mutta silloin oli tulossa yhtaikaa seitsemät suuret arpajaiset.
Arpajaisvoittojen kerääjät ahdistelivat Letkusta yötä päivää. He saivat
hyllyt ja myymäläpöydän jo puuseppätehtaasta lautoina.

Letkusen liikkeen perustamiseen lainaama koko summa oli nyt mennyt.
Hänet tunnettiin arpajaispiireissä jalona ja pehmeänä kansalaisena.
Hänen liikkeensä olisi epäilemättä menestynyt, jos hänellä olisi liike
ollut.

Hän meni vielä kerran tyhjään myymälähuoneistoonsa, jonka vuokra oli
maksamatta. Hän murti permantoon ison aukon ja peitti sen sitten
rikkinäisillä matoilla. Se oli suuri sudenkuoppa, jonka pohja oli
kellarissa. Letkunen odotti seuraavaa arpajaisvoittojen kerääjää.

Voittojen kerääjä tulikin, puhui Letkusen pyörryksiin ja Letkunen
putosi omaan kuoppaansa.

Voittojen kerääjä siis tälläkin kertaa peri voiton.




ROMULUS JA REMUS.

3-näytöksinen historiallinen draama Rooman perustamisen ajoilta.



Henkilöt:

_Romulus_ | kaksoisveljeksiä, Rooman perustajia.
_Remus_   |
_Tullia_,  nuori neito.

Aika: Vuonna 753 e.Kr.


I näytös.

Kaupunginrakennustyömaalla.

_Remus_: Jahah, Reema on siis nyt perustettu.

_Romulus_: Reema! Mikä hiton Reema!

_Remus_: Tämä maailmanhistoriallisen kuuluisa kaupunkimme! Minun nimeni
mukaan sen nimi olkoon Reema.

_Romulus_: Minä panen kiukkuisen vastalauseeni! Ja kaupungin nimeksi
panen oman nimeni mukaan Rooma!

_Remus_: Reema pysyy!

_Romulus_: Roomapa!

_Remus_: Reema, Reema, Reema!

_Romulus_: Rooma!

_Tullia_: (tulee).

_Remus_: Pois sivulliset täältä!

_Tullia_: (menee).

_Romulus_ Rooma!

_Remus_: Reema!

(Tappelevat.)

_Romulus_: Aa... aa... puh!

_Remus_: No, jok» tunnustat, että se on Reema?

_Romulus_: O... oo... oh... olkoon. Vaikka se on väärin. Sinä käytit
jiu-jitsua ja koukkujalkaa! Minä painin rehellistä ranskalaista painia.

_Remus_: Minä tiedän ne asiat paremmin. Minähän olon kaupunkimme
urheilulautakunta.

_Romulus_: Mutta minä olen sopimuksemme mukaan valtuusto ja maistraatti.

_Remus_: Ja minä olen kaupungin komendantti ja por- ja poliisimestari!

_Tullia_ (tulee).

_Remus_: Pois sivulliset!

_Tullia_: En minä ole mikään sivullinen. Minä olen tämän näytelmän
sankaritar.

_Remus_: Tiehenne!

_Tullia_: Huh, minkälainen käytös! — Ei, ei voi ajatella
paremmanpuoleista historiallista näytelmää ilman sankaritarta ja
rakkautta. (Romulukselle.) Minä rakastan esim. sinua.

_Romulus_: Olkoon menneeksi. Olet siis onnellinen aviopuolisoni.

_Tullia_: No mutta hyvänen aika, ensinhän on kuulutettava ja vihittävä
ja sen semmoista!

_Romulus_: Ei tarvita. Menemme siviiliavioliittoon, ja minä olen tämän
kaupungin maistraatti, joka sellaiset solmii. Tulehan kotiin laittamaan
päivällistä.

_Remus_: Seis, odota, Romulus! Tässä saat muutamia kaavakkeita
täytettäväksesi. Ne ovat tuloilmoituskaavakkeet kunnallisverotusta
varten. Minähän olen taksoituslautakunta. Kaavakkeet on huomenna klo
1-2 ip. asianmukaisesti täytettynä palautettava tähän kivelle, joka on
taksoituslaufakuiman kanslia.


II näytös.

Romuluksen kotona.

_Romulus_ (yrittää täyttää tuloilmoituskaavaketta).

_Tullia_: Älä revi irti kaikkia hiuksia päästäsi! Jospa ne eivät enää
kasvakaan uudestaan.

_Romulus_: Älä lavertele. Minä tulen muutenkin hulluksi! B kohta, C
kohta ja D kohta. »Jos tulo on hankittu kaupungin alueen ulkopuolella,
on se laskettava vain puoleksi varsinaisesta arvosta, mutta tulo, joka
nautitaan kaupungin alueen sisäpuolella, lasketaan koko arvoksi.» Minä
olen hankkinut sotasaaliina amphoran viiniä etruskilaiselta kaupungin
ulkopuolella, mutta olen nauttinut puolet siitä amphorallisesta
kaupungin muurien sisäpuolella. Onko nyt puoli amphoraa puoli arvoa ja
toinen puoli amphoraa... mitä sinäkin siinä tuijotat! Mene tiehesi!

_Tullia_: Minäkö, oh! Etkö rakasta minua?

_Romulus_: Älä sotke! Älä sotke!

_Tullia_: Sinä loukkaat minua.

_Romulus_: Voi Jupiter ja kaikki vakinaiset ja apujumalat ja
virkaatekevät jumalat ja ylimääräiset jumalat, iskekää salamanne
näihin kaavakkeisiin! Niinkuin minä paiskaan permantoon tämän
muinaisroomalaisen vaasin. (Paiskaa permantoon muinaisroomalaisen
vaasin.)

_Tullia_: Oi hirveätä! Sinä olet nyt 5 tuntia riehunut kuin mielipuoli
ja kiroillut kuin kaksi à kolme sotajoukkoa. Aiotko usein täyttää
tuollaisia taksoituskaavakkeita?

_Romulus_: Joka vuosi. Kerran vuodessa. Herkulavita!

_Tullia_: Siinä tapauksessa minä menen. Menen iäksi. Hyvästi. (Menee.)

_Romulus_ (takoo nyrkeillään kaavakkeita).

(Esirippu.)


III näytös.

Kaupunginrakennustyömaalla.

_Tullia_ (Remukselle): Täytätkö sinäkin taksoituskaavakkeita?

_Remus_: En. Minä olen itse taksoituslautakunta.

_Tullia_: Siinä tapauksessa minä nyt rakastankin sinua. Otan avioeron.

_Romulus_ (tulee): Haa, Tullia, sinä uskoton!

_Remus_: Missä kaavakkeet?

_Romulus_: Jos uskallat puhua minulle niistä kirotun kirotuista
kaavakkeista halaistun sanan puolikkaan, niin heitän sinut alas Rooman
muureilta kuin rasun.

_Remus_: Muurit! Nuo sinun muurisi, jotka rakennuskonttorina olet
itselläsi teettänyt hätäaputöinä! Mokomat muurit! Hup! (Hyppää
tasajalkaa muurin yli ja taas takaisin.) Hupsis!

_Romulus_: Sinä... sinä!... Muurini... Tullia... Taksoituskaavakkeet!
Sinä yrität pilkaten riistää minulta rakentajakunniani ja noitten
pirullisten kaavakkeitten avulla vaimoni ja järkeni! Haa...haa! (Pukkaa
Remuksen Tiber-virtaan.)

_Remus_ (hukkuu).

_Tullia_: Oletko sinä nyt itse taksoituslautakunta?

_Romulus_: Olen. Minä olen nyt kalkki.

_Tullia_: Minä tulen takaisin luoksesi.

_Romulus_: Ja tämän kaupungin nimi olkoon nyt Rooma!

(Esirippu.)




ILOINEN JA TYYTYVÄINEN


— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, jupisi herra Jakari
itsekseen luettuaan 29 markkaa ja mielenkiintoa vaativan kirjan
itsesuggestionista, nykyajan suuresta ja samalla hämmästyttävän
yksinkertaisesta parannuskeinosta kaikkea pahaa, ikävyyttä ja sairautta
vastaan. Jos on sairas, niin on vain keskitettävä ajatuksensa ja
toistettava itselleen: olen terve, olen tervc, olen terve, ja
vähitellen todella tunteekin itsensä terveeksi ja tulee terveeksi.
Jos on murheellinen ja toivoton, niin on vetäydyttävä hetkiseksi
hiljaisuuteen ja sanottava itselleen: minä olen iloinen ja tyytyväinen,
monta kertaa peräkkäin, ja vähitellen todella tulee iloiseksi ja
tyytyväiseksi. Tämä on minua varten!

Tuntia myöhemmin oli herra Jakarin edessä kunnallisverojen perijä.

— Ettekö voi odottaa vielä edes yhtä viikkoa? kysyi Jakari.

— En voi. Minä olen odottanut sen yhden viikon jo niin monta kertaa. On
ulosmitattava.

— No menkää sitten edes vielä tänään ulos ja tulkaa huomenna mittaamaan.

— Mmmmm, murisi verokarhu uhkaavasti.

Herra Jakari sulkeutui huoneeseensa, toivoi Pompeijin hävitystä koko
kirotun maailman yli, heristi nyrkkejään ja vakuutti itselleen:

— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen iloinen ja tyytyväinen!

Puolta tuntia myöhemmin sanoi rouva Jakari:

— Tänään minun on saatava se talvikappa, josta olen turhaan saanut
sinulle puhua 10,000 kertaa. Saanko sen kapan vai enkö? Vai annatko
sinä vaimosi kurjiin ryysyihin verhottuna alastomana nääntyä kiljuvaan
talvipakkaseen?

Herra Jakari antoi viimeiset vekselillä saamansa rahat kapan ostoon
käsirahoiksi, lupasi hankkia loput, samoinkuin hattuun tarvittavat
varat ja talousrahoja ja palvelijattaren palkkaa ja pikku Iivarin
housukangasta ja Marjatan puseroa ja maitolaskun maksamista varten
tarvittavat varat seuraavana päivänä. Ja sulkeutui huoneeseensa ja
käveli edestakaisin 20 kilometrin tuntinopeudella.

Rouva Jakari kuunteli oven takana ja kuuli hänen hokevan:

— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja
tyytyväinen, minä olen niin tavattoman iloinen ja tyytyväinen...

— Taivas varjele, sanoi rouva Jakari itsekseen, hän sanoo: iloinen ja
tyytyväinen! Onko hän sairas! Minua peloittaa!

Sitten tuli sähkölasku ja kaasulasku ja kirje, jossa rouva Jakarin
vanhemmat ilmoittivat tulevansa viikoksi vierailemaan. Herra Jakari
sulkeutui jälleen huoneeseensa, josta kuului kolinaa kuin jokin
huonekalu olisi lyöty säpäleiksi, ja rouva Jakari kuuli oven takana
herra Jakarin hokevan:

— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä Olen niin iloinen ja
tyytyväinen...

Rouva Jakari parkaisi hiljaa ja riensi puhelimeen ja soitti veljelleen:

— Tule pian tänne, mieheni on tullut omituiseksi. Tule nopeasti, minä
en uskalla olla yksin hänen kanssaan — hän sanoo olevansa iloinen ja
tyytyväinen 1 Tule äkkiä!

Sitä ennen tuli kuitenkin talon isännöitsijä, joka ilmoitti herra
Jakarille, että talo oli muutettu osaketaloksi ja herrasväki saisi
muuttaa kuukauden kuluttua, ellei herrasväki mahdollisesti lunastaisi
huoneistonsa osaketta, hinta 80,000 markkaa, maksettava ennen vuoden
loppua. Ja paras olisi lunastaa, eihän nyt uusia huoneistoja mistään
saanut.

Isännöitsijän mentyä herra Jakari taas sulkeutui huoneeseensa
jatkaaksensa parannusmenetelmäänsä.

— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja
tyytyväinen, sanoi hän ja yritti hirttäytyä pellinnuoraan.

Rouva Jakarin veli tuli ajoissa estääkseen yrityksen toteutumasta.




JUNA JÄTTI.


Rva ja hra (kotipaikka: Käpylä, sääty: avio) juoksevat läähättäen
Helsingin asemalle.

_Rva_: Voivoivoivoivoi! Laituri on tyhjä! Juna on mennyt! Sittenkin
me myöhästyimme! Se on sinun syysi! Mikset sanonut mitään? Sinulla on
kello, etkä sanonut mitään!

_Hra_: Mi...

_Rva_: Älä ollenkaan yritä puolustautua. Minä saan läkähtyä
juoksennellessani ostoksilla puodista puotiin ja puodista puotiin ja
sinulla ei ole mitään tekemistä muuta kuin maksaa ja kantaa ostokset,
etkä edes sen vertaa, että viitsisit katsoa kelloasi. Mitäs siihen
sanot?

_Hra_: Tu...

_Rva_: Ole hyvä ja ole vaiti! Ja ihmettäkö nyt enää pyrit sinne
asemasillalle! Ei meillä siellä enää ole mitään tekemistä. Pysy vaan
kauniisti tässä. Seistään nyt tässä ja hävetään kaikkien ihmisten
nähden!

_Hra_: Mu...

_Rva_: Älä huuda! Näetkö kuinka ihmiset katsovat meitä ja
naureskelevat? Naureskelevat miestä, joka antaa vaimonsa myöhästyä
junasta ja kärsiä ja menehtyä — voi voi niin, kärsimystä on tämä elämä
sinun kanssasi — ja kotona lapset nyt turhaan odottavat meitä ja ruokaa
ja nääntyvät nälkään ja ties mitä vielä keksivät epätoivoissaan,
sytyttävät pian aikaa huvilan palamaan ja saavat surkean lopun
liekeissä. Voi voi, sinä sydämetön isä, sinä raakalainen — kylmästi
syökset perheesi perikatoon vain sen vuoksi, että et suvaitse, et
viitsi...

_Hra_: Mu...

_Rva_: ... et viitsi katsoa kelloa silloin kun se on tarpeellista,
mutta — älä tyrki, oletko mieletön, en lähde tästä vaikka kuinka
tyrkkisit, ennenkuin olen saanut sanoa sanottavani — mutta jos
itselläsi on kaupunkiin meno, muka johonkin kokoukseen — kyllä ne
kokoukset tiedetään — niin silloin kyllä kuljet kello kourassa ja
katsot sitä tuhannen kertaa minuutissa.

_Hra_: Kuule!

_Rva_: Älä yritä, sanoin minä jo, älä yritä puolustautua! Ja mitä sitä
asemankelloa tuijotat! Nyt kyllä osaat kelloon tuijottaa, kun juna on
mennyt! Voivoivoivoi! — Hirveätä, kuinka ne viheltävät! Mikä juna se
nyt vihelsi?

_Hra_: Se...

_Rva_: Samantekevä, älä ollenkaan yritä sotkea puhumalla muista
asioista! Tässä me... älä nyt tuolla tavalla hypi ja riuhdo ja puhku
kuin mielipuoli!

_Hra_: No kun se vasta oli meidän juna, tämä, joka nyt vihelsi ja lähti!

_Rva_: Siunaa —! Eihän se siitä laiturista ole koskaan lähtenyt!

_Hra_: Mutta eilisestä alkaen se lähtee siitä laiturista. Me tulimme
vallan hyvissä ajoin, mutta sinä et antanut minun puhua eikä mennä...

_Rva_: Minä minä minä! julkeata! Siinä sinä seisot, etkä saa sanaa
suustasi ja annat junan mennä nenän edestä ja syytät vielä minua! Koko
ajan minä olen pyytämällä pyytänyt sinua selittämään, miten asia on,
mutta sinä vain hyppelet ja huidot ja... itsepintaisesti olet vaiti...
häijyyttäsi... et puhu vaikka rukoilisin... tässä nyt olemme, sinun
takiasi! ja vielä uskallat ja kehtaat syyttää avutonta, heikkoa,
kärsivää vaimoasi! Se on niin miesten tapaista! Se on niin miesten
tapaista!




MUUTTOHOMMISSA.


Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kävimme
tervehtimässä herrasväki Jakaria, joka oli muuttopuuhissa.

— Käykää sisään, käykää sisään, sanoi herra Jakari. Vaikka oikeastaan
täällä nyt ei olisi vieraita kaivattu... Se on vain piano siinä
oven edessä. Teidän täytyy ryömiä sen alitse. Vaimoni uhkasi minua
avioerolla, kun yritin kavuta sen ylitse. Siihen tulee niin helposti
naarmuja.

Herra Jakarin koti näytti erittäin huonosti lajitellulta huonekalujen
ja sekalaisten tavarain kaupalta.

— Milloin te oikeastaan muutatte? kysyi Niemeläinen.

— Me olemme oikeastaan olleet muuttohommissa jo puolentoista viikkoa,
sanoi herra Jakari ja etsi sikarilaatikkoa keskelle huonetta ladotun
korkean sänkyvaatevuoren alta. Mihin kirottuun minä olen pannut
sikarini? Tänään meidän piti varsinaisesti muuttaa, mutta luultavasti
me saamme, odottaa vielä viikkokaupalla, sillä ne, jotka nyt asuvat
siinä huoneistossa, johon meidän pitäisi muuttaa, eivät muuta tiehensä
meidän rukouksistamme ja kirouksistamme huolimatta.

— Miksi ne eivät muuta?

— No ne eivät pääse muuttamaan, sillä siinä huoneistossa, mihin heidän
pitäisi muuttaa, on joku perhe, joka ei pääse muuttamaan sen vuoksi,
että siinä huoneistossa, johon heidän pitäisi muuttaa, on taas joku
perhe, joka ei muuta.

— Minkätähden sitten ei se viimeinen perhe muuta?

— Sitä viimeistä perhettä me emme vielä ole saaneet käsiimme, emmekä
edes tiedä heidän nimeään, joten emme tiedä, miksi he eivät muuta.
Sillä he istuvat kuin mikäkin tulppa koko jonon edessä, niin että
me muut emme pääse muuttamaan. Se pitäisi savustaa asunnostaan se
loppupään perhe. Missä ovat minun sikarini?

— Sikarisi ovat kylpyammeessa, sanoi rouva Jakari, joka tuli sisään
puettuna haalistuneeseen sadetakkiin ja tohvelit jalassa, anteeksi,
että minä olen tällaisessa pukimessa, mutta näin muuttoaikoina... älä
yritä mennä hakemaan niitä sieltä kylpyammeesta, ne ovat aivan pohjalla
ja amme on täynnä posliinitavaraa. Sinä olet näinä päivinä rikkonut jo
kylliksi posliinia. Enkä minäkään voi vieraille tarjota edes kahvia,
sillä kupit ovat sisäänpakatut. Me olemme juoneet vain litranmitasta ja
maitotonkan kannesta. Mikä sinulla on kädessäsi?

— Keinutuolinjalka, sanoi Jakari.

— Siunatkoon! huusi rouva Jakari, oletko sinä saanut keinutuolinkin
hajalle!

— Ei se mitään, keinutuoli vain vähän irtosi liitoksistaan, kun se
jotenkin jäi piirongin alle... Kalle sinä, oletkos hiljaa!

— Meidän pikku Kalle on ollut nämä päivät aivan villinä ilosta, kun
häntä ei sisäänpääsytutkinnossa hyväksytty kouluun. Niitä oli niin
paljon pyrkijöitä... No menehän vastaamaan, puhelin soi!

Herra Jakari kiipesi kumoonkäännettyjen tuolien, pesukaapin ja.
tavallise» kaapin ja puulaatikon ja Takasen Rebekan yli puhelimen luo.

Pikku puhelinkeskustelun jälkeen hän ilmeisesti järkyttyneenä palasi
luoksemme kädessään pesukannun korva, joka oli joutunut hänen kouraansa
matkalla.

— No, kysyi rouva Jakari.

— Minä sain nyt kuulla sen viimeisen perheen, sen loppupään perheen,
sen muuton estävän tulppaperheen nimen.

— Sano heti, ketkä ne onnettomat, ne häikäilemättömät, ne...

— Se perhe on mädän perhe. Minä, Jakari, olen sen perheen päämies. Se
perhe, joka on sen perheen tiellä, joka on meidän tiellämme, aikoo
muuttaa tähän meidän huoneistoomme ja ne eivät pääse muuttamaan,
ennenkuin me muutamme ja me emme totisesti pääse muuttamaan, emmekä
muuta, ennenkuin se perhe muuttaa, joka asuu siinä, mihin meidän
pitäisi muuttaa, ja he taas... minä tulen hulluksi tästä noidutusta
piirileikistä — eihän sillä tavalla kukaan meistä koskaan pääse
muuttamaan.

— Jaa, sanoi rouva Jakari, mutta me emme muuta ennenkuin he muuttavat,
ja heidän on muutettava. Soita heti sille perheelle!

— Mille niistä?

— Samantekevä! Soita, soita, kuuletko, soita heti!

— Kyllä... ky... kyllä... sopersi herra Jakari, kapusi puhelimen
suuntaan ja tarttui pöytälamppuun ja vei sen korvalleen ja huusi haloo.

— Mennään kiireesti pois, muuten mekin menetämme järkemme, sanoi
Niemeläinen.




SIVUÄÄNI.


— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja
kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.

— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt
tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset
reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta
saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan
lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse
valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja
valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten
edelleen niin kauan kuin elää.

Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan
ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman
lankoja.

— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin
minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta
saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun
sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen,
jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun
silmääni. Olen auttanut...

— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin
huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.

— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät
ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen
luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa
ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja
kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja
ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja
rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.

— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton
hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä
maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne
tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.

Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja
kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi
kuullut mitään.

Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja,
joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.

— Kuuluuko mitään?

— Mitä tässä kuulisi, kun sinä... mene tiehesi siitä häiritsemästä!
Sinä et ymmärrä tästä mitään.

— Entä, jos yrittäisit kiinnittää tuon irtaantuneen metallilangan?

— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja
kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.

— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin
tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva
sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!

Menin kuuntelemaan. Sieltä kuului haudan hiljaisuus.

— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se
kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas
kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!

— Ahaa, sanoin minä. Otahan pois nuo laitteet korvistasi. Kuuntele
tuota! Osoitin likaisenharmaata villakoiraamme Jussia, joka
rautapeltiläjällä lojui koivet suorana ja kuorsasi: rrrr rrr rrr vvv
rrr — tuon kuulemiseksi nyt oikeastaan on ollut turhaa tehdä kolme
viikkoa työtä ja rakentaa tuollaisia monimutkaisia koneita, joitten
nimeä en tiedä...

Niemeläinen ärähti ja hyökkäsi kohden, mutta sekä minä että Jussi
väistimme tottuneesti ja taitavasti.




PIENI OSTOS.


Kello oli 9.45 aamulla. Aamuhetki kullan kallis. Ja lauantai oli. Ja
hyvinvarustettu seka- ja siirtomaatavarakauppa. Ja mustapartainen mies
oli hyvinvarustetussa seka- ja siirtomaatavarakaupassa.

— Antakaa minulle laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies.

— Odottakaa vuoroanne, täällä on muita, joitten täytyy saada ensin,
sanoi kauppa-apulainen ja antoi eräälle rouvalle 1 kilon kahvia, 1/2
kiloa rusinoita, 1 kilon palasokeria, 1 kangen saippuaa ja kiloa
sekahedelmiä.

— Nyt on minun vuoroni, sanoi mustapartainen mies tämän jälkeen. —
Laatikko tulitikkuja.

— Minulla on kiire, minun täytyy saada 5 kiloa vehnäjauhoja, sanoi
toinen rouva ja työntäytyi mustapartaisen miehen eteen.

— Odottakaa vähän, sanoi kauppa-apulainen mustapartaiselle miehelle,
teillähän on niin pieni ostos.

Mustapartainen mies otti taskustaan sanomalehden ja alkoi lukea.

— Laatikko tulitikkuja, sanoi hän luettuaan sanomalehden.

— Laatikko tulitikkuja! Odottakaahan vähän, täällä on sellaisia, joilla
on suurempia ostoksia.

Mustapartainen mies kaivoi rautapäisellä kepillään kolon permantoon,
repäsi päällystakistaan 3 nappia ja alkoi pelata nappikuoppaa itsensä
kanssa.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän hävittyään itselleen kaikki
nappinsa.

— Odottakaahan vähän, annamme ensin suuremmat ostokset.

Mustapartainen mies otti puhelinluettelon ja opetteli sen ulkoa.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies osatessaan
puhelinluettelon ulkoa.

— Odottakaa — tämä rouva ostaa kilon makaroneja ja 2 kiloa sipuleita ja
siirappia ja laatikon keksejä.

Kello oli 3 päivällä.

— Laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies, joka nyt osasi
puhelinluettelon ulkoa myöskin takaperin.

— Odottakaa vähän, teillähän on niin pieni ostos...

Mustapartainen mies nyhtäsi päästään irti hiuskarvan. Nyhtäsi toisen.
Nyhtäsi kolmannen. Nyhtäsi neljännen. Nyhtäsi viidennen. Nyhtäsi
kuudennen. Nyhtäsi seitsemännen.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän nyhtäistyään irti 1785
hiuskarvaa 45 karvan nopeudella minuutissa.

— Odottakaa, täällä on sellaisia, joilla on suurempia ostoksia.

Mustapartainen mies nyhtäsi vielä lisää 465 hiuskarvaa 70 karvan
nopeudella minuutissa. Hän punoi kaikki karvat pitkäksi naruksi,
teki housujensa kiinnityssoljesta ongenkoukun, kaivoi rautapäisellä
kepillään koloa kokonaan permannon läpi ja alkoi onkia.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies saatuaan
seka- ja siirtomaatavarakaupan kellarista onkeensa härskiintyneen,
keltaisen silakan.

— Odottakaa vähän, teillä on niin pieni ostos. Minä ensin annan tälle
rouvalle 3 kiloa lipeäkalaa, sanoi kauppa-apulainen.

— Sanokaa rouvalle ja muille täällä oleville suuruuksille, että
silmänräpäyksessä korjaavat luunsa — huusi mustapartainen mies
odottamattomalla voimalla. Minulla on suuria ostoksia! Niin suuria,
että rouvat saavat odottaa 10 vuotta! Antakaa minulle 50 tonnia
valaskalaa, 700 hehtolitraa valtamerta, 1,000 syltä mammutpetäjiä,
tämä kauppapuoti haaraliikkeineen ja laatikollinen tulitikkuja! Heti
paikalla! Ja älkää taivaan tähden unohtako laatikkoa tulitikkuja,
muuten...

— Me... me... meillä ei nyt sattumalta ole tulitikkuja. Ne ovat lopussa!

Mustapartainen mies iski kauppa-apulaisen tainnoksiin.

Hän aikoi iskeä tainnoksiin vielä toisen ja kolmannen kauppa-apulaisen,
mutta hänet ajettiin sitä ennen ulos. Kello oli nimittäin jo 5 ip, ja
kaupanteko on ankarasti kielletty lauantaisin jälkeen klo 5:n.




SKANDAALI.

Kuultu eräältä, joka on kuullut eräältä, joka on kuullut eräältä, joka
joka on kuullut eräältä, joka on sen nähnyt.


Ensimmäinen kohtaus.

Elävienkuvien teatterin eteinen. Teatteri muuan niistä keskikaupungin
hienoimmista. Eteisvartija. Hurjistunut herrasmies.

Hurjistunut herrasmies (yrittää rynnätä saliin).

_Eteisvartija_: Lippu?!

_Herrasmies_: Lippu! Ha haa! Minä en tarvitse!. Pois tieltä! (Vetää
taskustaan revolverin.)

_Eteisvartija_: Pankaa pois tuo. Ja poistukaa itse.

_Herrasmies_: Tie auki!

_Eteisvartija_: Älkää taivaan tähden!

_Herrasmies_: Ammunko minä! Ammunko minä!

_Eteisvartija_: Älkää! Mitä te tahdotte?

_Herrasmies_: Vaimoni! Tie auki! Minä ammun! Ammun mäsäksi koko salin!

_Eteisvartija_: Älkää, älkää!

_Herrasmies_: Tuokaa sitten tänne vaimoni. Vaimoni istuu tuolla sisällä
toisen miehen seurassa. Tulkoon heti ulos tai minä ammun! Ammun saliin!

_Eteisvartija_: Odottakaa, malttakaa, älkää ampuko! Minä kutsun hänet
ulos.

_Herrasmies_: Tulkoon heti, muuten... yks... kaks...


Toinen kohtaus.

Elävien kuvien teatterin sali. Pimeätä. Jännittävä kuva menossa.

_Eteisvartija_ (ovelta): Arvoisa yleisö. Täällä on ulkona eteisessä
eräs herrasmies. Hän on pyytänyt ilmoittamaan, että jos ei hänen
rouvansa, joka on täällä vieraan herran seurassa, heti paikalla tule
ulos, niin hän ampuu. Pyydetään, että yleisö pysyy rauhallisena.

(16 paria nousee hätäisesti ja hiipii varauloskäytävän kautta tiehensä.)




KOHTALOKKAAT JOULULEHTIMARKKINAT.


Ylimääräinen, kokeeksi otettu pankkivirkailija O. Kepula heräsi
neljännestunnin kestäneeseen herkeämättömään ovikellonsoittoon keskellä
yötä hio 7 ap. Hänen iltansa oli ollut niin hauska, että se oli
päättynyt vasta klo 5 ap.

Kepula tempasi ylleen housut kirjoituspöydältä ja liivinsä
uuninreunalta ja ryyppäsi kiireisesti 2 litraa vettä ja meni avaamaan.
Hän luuli, että siellä olisi rahakirjettä tuova posteljooni.

— Tilatkaa joululehtiä, sanoi oven takana seisova poika. Tilatkaa ny.

Kepula paiskasi oven kiinni ja vajosi seuraavassa silmänräpäyksessä
monen peninkulman syvyiseen uneen.

Puolen tunnin kuluttua tapahtui sama asia uudelleen, paitsi että pojan
asemesta oli tyttö, joka sanoi:

— Tilatkaa joululehtiä!

20 minuutin kuluttua jälleen XZ. (Lyhyyden vuoksi merkitsemme ovikellon
soimisen, Kepulan heräämisen, avaamisen, joululehtien tarjoamisen ja
uudelleen nukahtamisen ainoastaan kirjaimilla XZ.)

Neljännestunnin kuluttua XZ.

25 minuutin kuluttua XZ.

Puolen tunnin kuluttua XZ.

10 minuutin kuluttua XZ.

2 minuutin kuluttua XZ.

Vihdoin oli Kepulan lopullisesti noustava lähteäkseen pankkiin.

Pukeuduttava.

Kauluksennappi tietysti kadonnut.

Ovikello: Tilatkaa joululehtiä!

Kepula ryhtyi laatimaan v.t. kauluksennappia 2 tulitikunpätkästä
ja pakettinarusta. Hirmuinen kiire. Hän tiesi, että kauluksennapin
etsimiseen suotuisissakin olosuhteissa menisi 1 1/2 tuntia.

Olosuhteet nyt ei suotuisat. Siis tulitikku ja pakettinaru.

Ovikello: Tilatkaa joululehtiä!

Kepula oli pukeutumisessa niin pitkällä, että ryypättyään vielä
muutaman litran vettä alkoi etsiä kravattiaan kirjahyllyltä...

Ovikello. Joululehtiä!

Kepulalla kiire. Takki ylle. Pankkiin.

Pankin ovivahtimestari:

— Tilatkaa joululehtiä!

Kepula tiesi, että vahtimestarin kanssa täytyy olla hyvissä väleissä,
jos mieli päästä eteenpäin. Tilasi siis »Joulukiintotähden».

Pankin juoksupoika:

— Tilatkaa joululehtiä!

Kepula tiesi, että juoksupoikien suosio välttämätön, jos ei itse
tahtonut juosta asioille. Tilasi siis »Joulunassen».

Toinen juoksupoika.

Kepula tilasi »Naapurilasten Joulun».

Kolmas juoksupoika.

Kepula tilasi »Lasten Ystävättären Joulun».

Kassanhoitajatar kassassa 1:

— Hyvää huomenta, herra Kepula, tietysti tilaatte »Joululampun»?

Kassanhoitajatarta ei uskaltanut loukata. Siis »Joululamppu» ja
»Naisten Joulukuusi».

Nuoreen kirjanpitäjäneiti Siniseen Kepula oli hieman rakastunut. Ei
siis voinut vastustaa »Joulusopusoinnun» tilaamista. 2 kpl.

Neideiltä Kielo, Kampela, Oulunkylä, Ritu ja Apilainen oli tämän
jälkeen tilattava joululehdet, jotteivät he epäilisi, että hän on
hieman rakastunut nti Siniseen.

Odottamaton kutsu Itse Herra Pääjohtajalta. Tahtoo puhutella
harjoittelija Kepulaa.

Kepula kunnioituksesta vapisevin polvin johtajan kaikkein pyhimpään.

— Herra Kepula, minulla on annettavana teille tärkeä tehtävä...

Johtajan katse osui Kepulan kaulan paikkeille. Kepula oli aamun
kaaoksessa sittenkin unohtanut kravattinsa. Hän oli ilman kravattia.
Tulitikunpätkä vain näkyi kauluksennapin paikalla. Ja vähän
pakettinarua.

— Oletteko huomannut, että teiltä puuttuu jotakin? kysyi johtaja
tuimasti.

— Mi... minulla on kyllä jo Naapurilasten. Joulu ja Joulunasse ja
Jouluplaneetta ja Ystävättären Joulukuusi ja... ja... Joulunasse...
mutta mielihyvällä minä tilaan myös herra Pääjohtajalta... onko herra
Pääjohtajalla ehkä Joululamppu...?

— Teillä, herra Kepula, on ilmeisesti kaikinpuolin liian aikainen
jouluhumala. Emme tarvitse teitä kauemmin yhtiön palveluksessa. Menkää
ulos!

Kepula kulkee nyt ulkona ja toimii kokeeksi ylimääräisenä joululehtien
tilausten kerääjänä.




ROMEO JA JULIA eli PUOLUERIITOJEN UHRIT.

5-näytöksinen murhenäytelmä.


I näytös.

Veronan esplanaadi.

_Romeo_: Käräjäapulaisella on huono korkkiruuvi. Keltainen kilohaili ui
kyljellään. Perhe istuu männyn oksalla. Akkusatiivi.

_Julia_: Näin, näin minä kreivin purjehtivan viheliäisellä laivalla.
Kaksi kertaa kaksi on neljä, Viisi plus viisi on kymmenen. Neljää pois
kolmesta ei voi ottaa, täytyy lainata. Kuka lainaa?

(Näytelmän alussa teatteriyleisö aina tulee myöhään ja meluaa ja yskii
ja liikehtii, niin ettei näyttelijäin ensimmäisiä repliikkejä kukaan
koskaan kuule. Ne voivat niinollen olla mitä tahansa.)

_Romeo_: Ihana, suloinen, viehättävä Julia!

_Julia_: Tuskinpa vielä tunnemme toisemme. Rohkeat sananne
hämmästyttävät!

_Romeo_: Ja hämmästynyt Julia! Ette suinkaan pahaa tykkää, jos sanon,
että rakastan teitä?

_Julia_: Jos olette paha, niin tykkään pahaa, sillä tykkään teistä.

_Romeo_: Siis tahdot tulla omakseni?

_Julia_: Ikuisesti!.

_Romeo_: Oi, mikä hirveä onnettomuus!

_Julia_: Ku-kuinka!

_Romeo_: Tarkoitan... sikäli onnettomuus, että olemme unohtaneet
puolue-edut. Ne uhkaavat onneamme perikadolla.

_Julia_: Voi voi!

_Romeo_: Koko Veronan kansa on jakaantunut kahteen puolueeseen.
Capuletilaisiin ja montaguelaisiin. Sinä olet capuiet-puolueen
eduskuntaryhmän puheenjohtajan tytär ja minä olen montague-puolueen
eduskuntaryhmän puheenjohtajan poika. Montague-puolue on
järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että Veronan onni vaatii
capulet-puoluelaisten kuoliaaksi pistämistä viimeiseen mieheen.

_Julia_: Oi niin. Ja capulet-puolueen horjumaton vakaumus on, että
Veronan ainoa pelastus on montague-puolueen kuoliaaksi pistäminen
viimeiseen mieheen.

_Romeo_: Molemmat ovat oikeassa. Kun montague-puolue on pistänyt
kuoliaaksi kaikki capuletilaiset ja capulet-puolue kaikki
montaguelaiset, niin on Veronan rauha ja onni todella pelastettu.

_Julia_: Voi meitä! Sinä montague, minä capulet!

_Romeo_: Vanhempamme ennen pistävät meidät kuoliaaksi kuin antavat
meidät toisillemme.

_Julia_: Emme ikinä eroa!

_Romeo_: Emme ikinä!

_Julia_: Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi. (Menee.)

_Capuletilainen_ (tulee): Haa, montaguelainen!

_Romeo_: Haa itse! Mutta en ole nyt tappelutuulella.

_Capuletilainen_ (vetää miekkansa): Pistän sinut kuoliaaksi!

_Romeo_: Täytyy kai sitten... (pistää capuletilaisen kuoliaaksi). Hm,
tämä ei oikeastaan edistänyt avioliittomahdollisuuksiani. (Menee.)

_Haudankaivaja_ (tulee ja näkee kuolleen): Jahah. Taas 1 kpl. à 15
markkaa. Toisen meno on toisen tulo.


II näytös.

Julian parveke.

_Romeo_: Tämä on nyt Romeon ja Julian ihmeellinen, aitoa aidomman
runollinen parvekekohtaus.

_Julia_: Ah niin. Kuuletko kuinka oliivilehdossa säveleitään
helkyttelee tuhatkieli?

_Romeo_: Tuhatkieli! Tarkoitat kai satakieltä?

_Julia_: Tietysti satakieltä! Minä aina sekoitan satajalkaisen ja
tuhatkielen... tuota... tuhatjalkaisen ja satakielen. Minä olen niin
heikko luonnontieteissä. Kuule, onko tuhatjalkaisella todella 1,000
jalkaa... oi hyvänen aika, mutta eihän ole runollista puhua jaloista!

_Romeo_: Toki se on runollista! Kaikki runot ovat pelkkiä jalkoja.
Runojalkoja.

_Julia_: Asiasta toiseen. Asiat ovat hullusti.

_Romeo_: Mitä on tapahtunut?

_Julia_: Tapahtuu vasta huomenna klo 3 lp. Vanhempani pakottavat minut
naimisiin kreivi Pariksen kanssa — innokas capulet-puoluelainen — ja
vihkiminen on huomenna klo 3.

_Romeo_: Ei saa tapahtua!

_Julia_: Sitä minäkin. Mutta...

_Romeo_: Meidän on sitä ennen mentävä salaa vihille!

_Julia_: Niin, rakkaus ei tunne esteitä. Tapaamme klo 11 aamulla
Cinisellin kulmassa.

_Julian imettäjä_: Julia hoi! Tule sisään, ettet kylmety! Sinulla ei
ole villaröijyä!

_Romeo_: Kuka se oli?

_Julia_: Imettäjäni.

_Romeo_: Imettäjäsi! Vieläkö sinä....

_Julia_: Ei, hän on muuten vaan.


III näytös.

Munkin luona.

_Romeo_: Ette siis suostu heti vihkimään meitä?

_Munkki_: En. Täytyy olla hra Romeon esteettömyystodistus. Muuten
vihkimistä ei tunnusteta de facto ja de jure.

_Romeo_: Mistä sellaisen todistuksen saa?

_Munkki_: Passivirastosta.

_Romeo_: Odota, Julia. (Menee.)

_Julia_: Voi, kuinka minua peloittaa. Jos hän myöhästyy. Kello on jo
12. Kestääkö se kauan?

_Munkki_: Jos passivirastossa on tuttavia, niin sen saa heti. Muuten
kestää aikalailla.

_Julia_: Oi, rukoilkaamme. Rukoilkaamme taivasta, että Romeolla olisi
passivirastossa tuttavia! Ellei hän tule ennen klo 3, olen perikadossa.
Minut vihitään silloin Pariksen kanssa.

_Munkki_: Minulla pelastuskeino. Ellei Romeo ajoissa saavu, juotte
tätä myrkkyä. Se tappaa vain lievästi. Tulette joksikin aikaa
valekuolleeksi. Häänne Pariksen kanssa menevät myttyyn. Sitten heräätte
jälleen terveenä.

_Julia_: Hyvä. Ennenkuin luovun Romeosta, olen valmis kuolemaan. Vaikka
kokonaan, saati sitten väliaikaisesti!


IV näytös.

Passivirastossa.

_Romeo_ (jonottaa luukulla): Minä olen nyt jonottanut tällä luukulla
kolmatta tuntia. Minulla on erikoistapaus! Kiire!

_Virkailija_: Odottakaa vuoroanne!

_Muuan jonottaja_: Eikö teillä ole tuttavia passivirastossa?

_Romeo_: Ei, jumalankiitos.

_Jonottaja_: Oletteko hullu, kun niin sanotte! Jos on tuttavia, niin
heti saa asiansa toimitettua. Kyllä muuten kestää!

(Odotusta.)

_Romeo_: Vihdoinkin minun vuoroni!

_Virkailija_: Luukku suljetaan puoleksi tunniksi. Kahviloma.

_Romeo_ (itkee raivosta).

(Kahviloma.)

_Romeo_ (luukun jälleen avautuessa): Minä tarvitsen
esteettömyystodistuksen.

_Virkailija_: Olette väärässä paikassa. Tästä luukusta annetaan ulos
esteettömyystodistuksia.

_Romeo_: Niin niin, antakaa pian ulos esteettömyystodistus minulle!

_Virkailija_: Sitä ennen teidän on annettava tarvittavat tiedot tuolla
toisella luukulla. Menkää sinne jonoon.

_Romeo_: Minä pistän teidät kuoliaaksi!

_Virkailija_: Silloin ette ainakaan saa esteettömyystodistusta! Ja joka
tapauksessa sen saaminen kestää 4 päivää.

_Romeo_: Ah!!!

_Jonottaja_: Näettekö nyt! Tuttavat olisivat tarpeen!

_Romeo_: Hyvä! (Menee jonon ohi toiselle luukulle.)

_Virkaneiti_: Mitä haluatte?

_Romeo_: Haluan tehdä neidin tuttavuutta. Minä olen Romeo.

_Neiti_: Oi, miten mielenkiintoista!

_Romeo_: Tahdotteko tulla vaimokseni?

_Neiti_: Oh... se tuli niin odottamatta... kyllä.

_Romeo_: Olemme siis kihloissa.

_Neiti_: Ah...

_Romeo_: Antakaa nyt pian minulle esteettömyystodistus avioliittoa
varten.

_Neiti_: Heti, sekunnissa! (Antaa todistuksen.)

_Romeo_: Kiitos. Ja nyt minun valitettavasti täytyy purkaa
kihlauksemme. Hyvästi. — Oi taivasten taivaat! Kello on jo 4!

(Syöksyy ulos.)


V näytös.

Hautakappeli.

_Julia_ (makaa valekuolleena).

_Romeo_: Se oli siis sittenkin totta! Kuollut! Onnemme unelma on
rauennut!

(Juo myrkkyä veronaalia.)

_Paris_ (tulee): Haa, montaguelainen, pois täältä!

_Romeo_: Pois itse! (Pistää Pariksen kuoliaaksi.)

_Paris_ (kuolee).

_Haudankaivaja_ (tulee): 15 markkaa.

_Romeo_ (kuolee myrkkyyn).

_Haudankaivaja_: Ja 15 markkaa.

_Julia_ (herää): Missä olenkaan? Ah! Romeo, Romeo! Paris! Ymmärrän
kaiken! Nyt kuolen kokonaan. (Pistää tikarin rintaansa.)

_Haudankaivaja_: Kuinka! Kuoli toistamiseen. Haudasta jo maksettu 15
mk. Useammin kuoltaessa 100 prosentin alennus. Ei kannata. Minulle
nimittäin.

_Julian isä_ ja _Romeon isä_ (tulevat): Mitä näemme! Apua! Kauheata!

_Julian isä_: Voi meitä! Puoluekiihkomme on meiltä vaatinut raskaat
uhrit.

_Romeon isä_: Katkeraa on tämä! Sydämeni pakahtuu ja kiroan
puolueriidan!

_Julian isä_: Näin kalliilla hinnalla meidän piti nähdä, mihin
puolueraivo johtaa. Riittäköön jo. Yhtykäämme yhdeksi puolueeksi.

_Romeon isä_: Niin, montaguein puolue on valmis rauhaan, ehdolla, että
sen periaatteista ei tingitä.

_Julian isä_: Meidänkö puolueen periaatteet sitten olisivat niin
halvat, että niistä tingittäisiin! Ei tuumaakaan!

_Romeon isä_: Haa, capuletilainen!

_Julian isä_: Haa, montaguelainen!

    (Pistävät toisensa kuoliaaksi.)

_Haudankaivaja_: 30 markkaa. — Yhdellä kertaa 5 kuollutta! Tämäpä
on oikein virkeätä puolue-elämää. Suokoon sallimus, että Veronan
kansalaiset edelleenkin innolla jatkaisivat puoluetoimintaansa. Siitä
hyödyn minä. Ja siitä hyötyy — niinkuin he itsekin sanovat — maa.




TUNTIPALKALLA.


Mustapartainen mies istui omistamassaan yhden hengen keinutuolissa
syöden näkinkenkävapaata näkkileipää ja juoden alkoholivapaata
konjakkia.

Yhtäkkiä hänen päähänsä putosi tippa. Vesitippa. Ei vesirinkeli eikä
porvoontippa vaan oikea vesitippa.

Mustapartainen mies luuli, että se oli vain jokin erehdys. Mutta tuli
toinen tippa ja kolmas ja neljäs ja kuudes — viides jäi jostakin syystä
tulematta — ja seitsemäs ja kahdeksas ja sitten tuli tippakaksoiset.
Ne tulivat kaikki mustapartaisen miehen omistaman talon välikatosta
mustapartaisen miehen omistamaan päähän.

Mustapartainen mies ei enää odottanut useampia tippoja päähänsä — hän
ei tahtonut tulla miksikään vesitippasadanpäämieheksi — vaan kiipesi
vinoille tehdäkseen vedentulon alusta lopun.

Vinnillä hän näki, että vesi tulikin vesikatosta. Katolla viimeiset
lumenjätteet sulivat vedeksi kevätauringon vaikutuksesta. Kevätauringon
vaikutuksesta ylipäänsä runoilijat tietävät kertoa paljon asioita,
jotka eivät kuitenkaan onneksi kuulu tähän asiaan. Tähän asiaan
kuuluu ainoastaan se, että kevätauringon lumesta sulattama vesi pääsi
vesikaton läpi. Sillä vesikatossa oli läpi. Katon läpi näki, sillä
siinä näkyi läpinäkyvä läpi, joka oli kokonaan katon läpi.

Katossa oli siis hetipaikalla paikalla paikattava paikka.

Mustapartainen mies sai kattoa paikkaamaan miehen, joka otti tehtävän
suorittaakseen tuntipalkalla. Mies alkoi hitaasti kiivetä katolle.

Kun mustapartaisen miehen mielestä aikaa oli kulunut niin paljon, että
työn jo aikoja sitten piti olla suoritettu, mutta korjaajaa ei kuulunut
alas katolta, niin mustapartainen mies kiipesi itse katolle katsomaan
peläten, että korjaajalle oli sattunut jokin onnettomuus.

Korjaaja seisoi ja vihelteli ja katseli kädet housuntaskuissa sitä
reikää katossa.

— Reikä siinä on, sanoi hän.

— Tottakai reikä, minähän lähetin teidät sitä paikkaamaan. Miksette ole
sitä paikannut?

— Täytyihän ensin katsoa, että siinä on reikä, sanoi mies.

— Ei se niin suuri ole, että sen katsomiseen tuntikausia tarvitaan.

— Älkää sekaantuko minun töihini. Te vai minäkö tämän katon paikkaa?

— Niin, samaa minäkin kysyn. Ruvetkaa vain työhönne.

— Työssähän minä olen jo ollut koko aamupäivän.

— Katsellut tuota reikää!

— Ei suinkaan sitä reikää näkemättä paikkaa. Jahah, nyt onkin
lähdettävä syömään.

Iltapäivällä mustapartainen mies jälleen nousi katolle. Korjaaja istui
reijän vieressä ja poltteli paperossia.

— Vieläkin korjaamatta! Saakuri, sanoi mustapartainen mies.

— Vai luulette tässä voivanne ihmisiä työllä tappaa! sanoi korjaaja ja
sylkäisi savupiippuun.

— Ja tuntipalkalla olette! huusi mustapartainen mies. Tuntipalkalla!
Istutte ja tupakoitte ja syljeksitte ja viheltelette tuntipalkalla!
Osaan minä itsekin tässä istua ja tupakoida ja syljeksiä ja vihellellä!

— Istukaa vaan, sanoi mies, ei seura pahaa tee.

— Kuulkaa, sanoi mustapartainen mies ja hyökkäsi katonkorjaajan
kimppuun, minä heitän teidät alas tältä katolta ja saatte tuntipalkkaa
putoamisesta. Päättäen siitä nopeudesta, millä te olette tätä reikää
korjannut, tulette leijailemaan ilmassa kolme tai neljä tuntia
ennenkuin olette suorittanut matkan katonräystäästä maahan. Ja
silloinkin olette pudonnut aika nopeasti pudotaksenne tuntipalkalla.

Ja mustapartainen mies yritti heittää katonkorjaajan alas katolta.
Mutta katonkorjaaja heittikin alas mustapartaisen miehen.

— Taisittekin pudota urakalla! huusi katonkorjaaja.

Mutta mustapartainen mies ei vastannut mitään. Hän oli mennyt vähän
lyttyyn alastulossaan ja koetti nyt päästä lytystä takaisin.

Lopetamme kertomuksemme tähän. Hyvät kertomukset on aina lopetettava
ajoissa. Ja huonot kertomukset on lopetettava vielä enemmän ajoissa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAHINGOSTA VIHASTUU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.