Pakolaiskuningas : Romaani Ranskan vallankumuksesta

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Pakolaiskuningas
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pakolaiskuningas
        Romaani Ranskan vallankumuksesta

Author: Alexandre Dumas

Translator: Urho Kivimäki

Release date: June 24, 2024 [eBook #73907]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1924

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISKUNINGAS ***





PAKOLAISKUNINGAS

Romaani Ranskan vallankumouksesta


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto OSAKEYHTIÖ,
1924.




SISÄLLYS:

     I. Mirabeaun sanaleikki
    II. Kuningattaren näköinen nainen
   III. Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa
    IV. Mars-kenttä
     V. Heinäkuun 14 päivä 1790
    VI. Täällä käy karkelo!
   VIII. Tapaaminen
     IX. Plâtrière-kadun looshi
      X. Tilinteko
     XI. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!
    XII. Naiset ja kukat
   XIII. Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat
    XIV. Eläköön Mirabeau!
     XV. Paetkaa, paetkaa, paetkaa!
    XVI. Hautajaiset
   XVII. Lähetti
  XVIII. Lupaus
    XIX. Selkeänäköisyys
     XX. Kesäkuun 20 päivän ilta
    XXI. Lähtö
   XXII. Hovisääntö velvoittaa
  XXIII. Alkutaival
   XXIV. Kohtalon oikku
    XXV. Kuningas tunnetaan
   XXVI. Pahoja enteitä
  XXVII. Jean-Baptiste Drouet
 XXVIII. Varennesin sillan vahtitorni
   XXIX. Prokuraattorin talossa
    XXX. Epätoivon neuvo
   XXXI. Catherine-parka!
  XXXII. Charny
 XXXIII. Uusi vihollinen




I

Mirabeaun sanaleikki


Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä
ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta
ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoa _Salaliittolaisille_.]

Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa.
Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden
perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.

Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot,
kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku
kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää
hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan
menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden
kahleihin.

Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut
heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen,
joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.

Argenteuilin sillan päässä Mirabeau pysäytti ajurin.

»Olemmeko perillä?» kysyi tohtori.

»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka
on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä
tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista
vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme
kolmasti.»

»Toivioretkellä!» hymyili Gilbert. »Minkä pyhimyksen haudalle?»

»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida
tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi.
Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän
ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt
koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt
päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau, _Ihmisten ystävä_, joka kuoli
marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin,
kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»

»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa
anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni
haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin
heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin
olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista
seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä
varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin
sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin...
Entä missä isänne asui?»

Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun
varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä
jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja
pensasaita.

Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan
miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä
ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen
hänen nutustaan.

»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran
valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut
ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».

Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran,
houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana
siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet
kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de
Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta,
jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina.
Koppiisi, Cartouche!»

Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen.
Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille
pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja
tulta tuiskivat silmänsä.

Mirabeau ja Gilbert vaihtoivat sillaikaa pikaisen silmäyksen.

»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin
takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan
sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain
talon ulkoasun tarkasteluun».

Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi
mielellään myöskin talon sisustaa.

Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.

»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme.
Tiesimme, että tässä talossa on asunut _Ihmisten ystävä_, ja
uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»

»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät
herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä
täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu
kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten
me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat,
saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»

Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja
lähti astumaan heidän edellään.

Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan
heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos
kopistaan ja haukkui vimmatusti.

Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui
vihaavan katkerimmin.

Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.

»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.
Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi
ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.
Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»

»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen
koira».

»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä
tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään
pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»

»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä
kukaan kiellä sanojenne voimaa».

»Hyvä tohtori, luulin teidän olevan salatieteitten harrastelijan.»

»Niin olenkin. Entä sitten?»

»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun
magnetisoida Cartouche.»

Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita
lahjakkaammille ihmisille.

»Tehkää kokeenne», sanoi Gilbert.

»Ah, herra», varoitti nuorukainen jälleen, »älkää olko varomaton!»

»Olkaa rauhassa», tyynnytti Mirabeau häntä.

Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin
siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun
vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.

Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui
pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi
riittämättömäksi.

Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen,
ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi
mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana,
ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä
kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi
yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen
vastustajastaan.

Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka
teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä
koiraan.

Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui
keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin
leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki,
jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen
hiuskarvan nähty kipunoivan.

Koira pysähtyi ja tuijotti häneen.

Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen
koiran silmille.

Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän
vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.

Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen
graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti
empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä,
mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti
kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle
voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat,
vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä
kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko
pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin
koppiinsa.

Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin joku
Isthmos-kisojen voittaja.

»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa
väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte
tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»

Hän antoi kätensä vaipua rentona kupeelle ja sanoi käskevällä äänellä:

»Tänne, Cartouche, tänne!»

Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä
toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen
suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen
voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja
hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.

»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»

Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.

Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä
kummastuksesta.

Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.

»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin
järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte
vastikään olla?»

»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän
uhman takia vai kuinka?»

»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä
kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä
olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt
tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten
nuolemaan kättäni.»

Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle:

»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme
nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä
meille.»

Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei
tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin
sen vakinainen asukas.

Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat
melko sirotekoiset rautakaiteet.

»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.

Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa
olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta
toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.

Gilbert seurasi häntä.

Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen
tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa,
viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä
kummanlaisen vieraan talo oli saanut.

Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille
markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska
jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja,
kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti,
kuten hänen tapansa oli.

Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja
korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.

Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin
kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties
ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti
Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten
nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.

»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin
monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan,
voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta,
jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»

Mirabeau pysähtyi ja hymyili.

»Tosiaankin!» huudahti hän. »Mutta sen minä aioin sivuuttaa
vaitiololla.»

»Miksi, kreivi?» kysyi tohtori.

»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta,
missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi
kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan
perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa
kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä,
miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi,
hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli
taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa
viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun
näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja
syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi
isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä
ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi
häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään
kepiniskujen raekuuron.»

»Mitä, kepiniskuja?» sanoi Gilbert.

»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan
Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä
kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»

»Entä mitä teki kreivi de Mirabeau?» kysyi Gilbert.

»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän
turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella,
kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään,
vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä
ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä
askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin.
Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi:
'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!'
Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin
paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi
hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'.
Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen
käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat
portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin
askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa.
Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»

»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä
Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi
olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»

Mirabeau silmäili nuorukaista tutkivasti.

»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevat
Mirabeausta tuontapaistakin?»

»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että
pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»

»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä
talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».

Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti
molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti
kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi
siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että
alistumista.

Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan
kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.

Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan
käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:

»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra de
Mirabeausta toista mieltä kuin minä.»

Sitten hän huoahti ja virkkoi:

»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta
petosta'!»

Teisch palasi.

Nuorukainen tuli hänen mukanaan.

»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa
minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun
suudella kättänne».

Mirabeau levitti sylinsä ja puristi nuorukaisen rintaansa vasten.

»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin
tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa
silloin minua.»

Mirabeaun silmät kyyneltyivät.

»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani
kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»




II

Kuningattaren näköinen nainen


Vaunut pysähtyivät Argenteuilin kirkon eteen.

»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen,
jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä
päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»

Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon
paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.

Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja,
että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat
ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.

Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun
astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja
sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka
romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.

Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu
keskelle kappelin permantoa.

Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset;
hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan
hautakirjoitukseen:

 »Tässä lepää

 Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen
 esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.

 Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin
 Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen
 arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau,
 lisä nimeltään _Ihmisten ystävä_.

 Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut
 Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. _Rukoilkaa Jumalaa heidän
 sielujensa puolesta!_
Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin
painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta
noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle
kristitylle.

Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin
osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime
vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta
ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.

Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja
näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen
elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.

Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni
puristamaan Mirabeaun kättä.

Mirabeau ymmärsi.

Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli
kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne
kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.

Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen
syyn.

»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli
kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana,
tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua
hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti
poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt
heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun
vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»

Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.

»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on
ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»

Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni
kuului, ja huomasi pappismiehen.

»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»

»Olen... entä sitten?»

»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»

»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja...»

»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun
ihmisystävällisen henkilön?»

Pappi alkoi nauraa.

»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken
sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa...»

»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle
nuhdesaarnan?»

»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät
velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin
vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan
asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen
palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää.
Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen
tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen,
herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia
kuukausittain.»

Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä
seuraavan määräyksen:

 »Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin
 herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat
 hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen,
 jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.

 Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani
 neitsyt Maarian alttarin ääressä.

 Mirabeau vanhempi.»

Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja
varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.

Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka
hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän
luettuaan koko paperin.

Sitten Mirabeau lähti kirkosta ja viittasi Gilbertiä seuraamaan mukana.

He nousivat jälleen vaunuihin.

Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän
jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä
näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.

Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he
jalallaan astuvatkin.

Niinkuin Kadmos, joka kylvi sotamiehiä Theban maaperälle.

Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman
kasvoille.

Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä
vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä
samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton
ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille
yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin
olemme kertoneet.

Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat
Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä
tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään
puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen
sivurakennusten liuskakivikatot.

Se oli Marais.

Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille
johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.

Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään
laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.

Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien
ylös taivaaseen.

Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole
toivoa.

Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.

»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen.
Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se
koskee teitä.»

Hän pysäytti vaunut hökkelin edustalle.

»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia
aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa
myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»

Sitten hän sanoi lapsen äidille:

»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää
kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa
parantaa lapsenne.»

Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä,
ja sopersi kiitossanoja.

Gilbert astui vaunuista.

Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti
linnan ovikelloa.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies,
joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.

Mirabeau tiedusteli ensiksikin, minkälaisessa kunnossa linna oli.

Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä
muuten ensi näkemältä huomasikin.

Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin
pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen
johdosta.

Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei
ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä
tilaisuudessa oli laita.

Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen
pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto,
vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani
hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.

Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus
oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat,
runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla
peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista
ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat,
joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja
ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja,
kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen
olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen
edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi
suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.

Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon
ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan,
joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja
sanoi puutarhurille:

»Hyvä ystävä, onko tuo paviljonki vuokrattavana tai myytävänä?»

»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna
on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska
asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää,
jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»

»Entä kuka on se asukas?»

»Muuan nainen.»

»Nuori?»

»Kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen.»

»Kaunis?»

»Hyvin kaunis.»

»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole
haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»

Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka
yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.

Puutarhuri pysähtyi.

»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää
kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku
puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta
puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan...»

»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt
linnaa.»

Ja hän nousi ketterästi ulkoportaat.

Puutarhuri aukaisi pääoven.

Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka
seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja,
kuten sen ajan kuosi vaati.

Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi
puutarhaan.

Oikealla olivat biljardihuone ja ruokasali.

Vasemmalla oli kaksi salonkia, iso ja pieni.

Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti
hajamieliseltä ja kärsimättömältä.

He nousivat yläkerrokseen.

Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti
työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.

Salin ja makuusuojien ikkunat olivat kiinni.

Mirabeau itse meni avaamaan yhden.

Puutarhuri aikoi avata muut.

Mutta Mirabeau viittasi kädellään ja puutarhuri herkesi yrityksestään.

Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili
muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai
kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.

Mirabeau oivalsi, että tämä nainen oli paviljongin asukas.

Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen
yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti
valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset
liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt
lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein
sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden
seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.

Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen
jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa,
joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista,
hurmaavaa kokonaisuutta.

Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik
IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin
kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään
harvinainen.

Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli
viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.

Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista
häirittäisi.

Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja
narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen
naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies,
olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.

Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui
liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen
palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun
magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta
ja kääntyivät ikkunaan päin.

Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa,
tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa
vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain
hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää
iltaakin.

Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua
ilmaisevalla huudahduksella.

Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin,
mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään
ilmetty Marie-Antoinette.

Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä
vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti,
jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun
mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun
jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi
tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius
kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.

Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut
kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka
Mirabeau aikoi vuokrata?

Tällöin Mirabeau tunsi olkapäällään käden kosketuksen.




III

Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa


Mirabeau säpsähti ja kääntyi.

Tohtori Gilbert se oli laskenut kätensä hänen olalleen.

»Ah, tekö se olettekin, kunnon tohtori! No?»

»No niin, olen tutkinut lapsukaisen.»

»Toivotteko voivanne pelastaa sen?»

»Lääkäri ei saa kadottaa toivoa milloinkaan, ei edes kuoleman edessä.»

»Hitossa!» huudahti Mirabeau. »Sairaus on siis vakavaa?»

»Enemmän kuin vakavaa, hyvä kreivi, se vie kuolemaan.»

»Mitä sairautta se siis enää onkaan?»

»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä
seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka
pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»

»Mitä? Aiotteko väittää, että täällä uhkaa rutto?»

»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut
kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen
äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen
liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka
liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla
ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen
varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi
auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt
sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana.
Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli
hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»

»Suokaa anteeksi, tohtori», virkkoi Mirabeau, »mutta nyt minä en oikein
käsitä teitä».

»Mutta olette kai kuullut puhuttavan Pontinin soilla raivoavista
kuumeista? Tunnette kai edes huhupuheista ne myrkylliset kaasut, joita
Toskanan suot henkivät? Ettekö ole lukenut firenzeläisen runoilijan
kuvailemana Pia dei Tolomein kuolemasta?»

»Olen toki, tohtori, tunnen tuon kaiken, mutta vain maailmanmiehenä
ja runoilijana enkä kemistinä tai lääkärinä. Cabanis kertoi viimeksi
tavatessamme minulle jotakin samantapaista maneesin kokoussalista,
missä meidän on epäterveellistä istua. Hän väitti, että ellen kävisi
istunnon aikana kolmea kertaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa, minä
kuolisin myrkytykseen.»

»Ja Cabanis oli oikeassa.»

»Olkaa hyvä ja selittäkää, tohtori. Kuuntelen selitystänne
mielihyvällä.»

»Ihanko totta?»

»Totta tietenkin. Minä osaan melko hyvin kreikkani ja latinani.
Oleskellessani neljä viisi vuotta vankiloissa, joihin isäni
yhteiskunnallinen herkkyys minut vei, harjaannuin joltisestikin
antiikin tieteisiin. Olenpa lomahetkinäni sepittänyt antiikin
ajan tavoista puolirivon kirjankin, jolta ei puutu eräänlaista
tieteellisyyttäkään. Mutta en käsitä hitustakaan, kuinka
kansalliskokouksen istunnoissa voi saada myrkytyksen, mikäli sitä ei
saa apotti Mauryn purevista puheista tai Maratin lehteä lukemalla.»

»Hyvä, selitän sen teille. Selitykseni voi tuntua hämärältä henkilöstä,
jonka fysiikantiedot ovat heikonlaiset ja joka ei tiedä kemiasta yhtään
mitään. Mutta minä koetan olla niin helppotajuinen kuin mahdollista.»

»Puhukaa, tohtori. Milloinkaan teillä ei ole ollut tarkkaavampaa
kuuntelijaa.»

»Arkkitehti, joka on rakentanut maneesin — ja arkkitehdit ovat
valitettavasti yhtä kehnoja kemistejä kuin tekin, hyvä kreivi —
arkkitehti ei ole huomannut panna salin kattoon ilmatorvea, josta
saastutettu ilma pääsisi ulos, eikä lattian alle toista torvea, josta
raitis ilma tulisi sisälle. Siitä johtuu, että saliin ahdettujen
yhdentoistasadan suut hengittävät keuhkoihinsa hapen ja puhaltavat
ulos hiilihappoa. Kun istuntoa on kestänyt tunnin aika, on salin ilma
— etenkin talvella kun ikkunat ovat kiinni ja kamiinat lämmitetyt —
kelvotonta hengitettäväksi.»

»Sen seikan juuri haluankin saada selville, ellei muun vuoksi niin
siksi, että voisin kertoa sen Baillylle.»

»Selitys on perin yksinkertainen. Puhdas ilma, joka on tarkoitettu
keuhkojemme ravinnoksi, puhdas ilma sellaisena kuin me hengitämme
sitä asunnossa, joka viettää itää kohden ja jonka lähettyvillä on
virtaava vesi, toisin sanoen, paras saatavana oleva ilma sisältää
seitsemänkahdeksatta osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi
osaa niin sanottua vesihöyryä.»

»Hyvä, tähän asti ymmärrän kaikki ja panen muistiin mainitsemanne
numerot.»

»No niin, kuunnelkaa edelleen. Veri virtaa mustana ja hiilipitoisena
keuhkoihin, missä se ulkoilman vaikutuksesta puhdistuu, toisin sanoen
hapen vaikutuksesta, jota hengityksen mukana tulee keuhkoihin. Näin
syntyy kaksinkertainen ilmiö, jota nimitetään hematosiksi. Happi yhtyy
vereen, muuttaa sen mustasta punaiseksi ja tekee sen elinvoimaiseksi.
Veressä ollut hiili yhtyy happeen, muuttuu hiilihapoksi eli
hiilioksidiksi ja purkautuu vesihöyryn mukana ulos keuhkoista. No niin,
tämä puhdas ilma, jonka keuhkot kuluttavat, ja tämä keuhkojen kehittämä
pilaantunut ilma muodostavat täyteen sullotussa salissa ilmakerroksen,
joka ei vain ole sopimatonta hengitettäväksi, vaan voi lisäksi
aiheuttaa myrkytyksen.»

»Teidän käsityksenne mukaan, tohtori, minä olen siis puoleksi
myrkytetty?»

»Vallan niin. Sisäiset kipunne johtuvat juuri siitä. Maneesin
aiheuttamaan myrkytykseen minä tietenkin lisään ne, jotka olette
saanut arkkipiispan talosta, Vincennesin tyrmästä, Jouxin vankilasta
ja If-linnasta. Muistanette rouva de Bellegarden sanoneen, että
Vincennesissä on muuan huone, jonka ilmaa voi verrata arsenikkiin?»

»Teidän mielestänne siis, hyvä tohtori, lapsiparka on kokonaan sitä,
mitä minä olen vain puoleksi, nimittäin myrkytetty?»

»Niin, hyvä kreivi. Myrkytys on kehittänyt häneen kuumeen, jonka
tyyssija on aivoissa ja aivokalvoissa. Tämä kuume on aiheuttanut
sairauden, jota tavallisesti sanotaan aivokuumeeksi, mutta jolle minä
antaisin uuden nimen. Sanon sitä, luvallanne, äkilliseksi aivopöhöksi.
Siitä johtuvat kouristukset, kasvojen ajettuminen, huulten sinervä
väri, leukojen puristuminen, silmämunien vääntyminen, huohottava
hengitys, valtimon tärinä tavallisen sykinnän asemasta ja se kylmä
hiki, joka peittää koko ruumiin.»

»Tiedättekö, hyvä tohtori, ihan puistattaa, kun kuulee teidän
luettelevan! Totisesti, kun kuulen jonkun lääkärin käyttävän
ammattisanoja, tuntuu tarkalleen siltä kuin lukiessani jotakin
häväistyskirjoitusta, minusta tuntuu silloin aina kuolemakin
miellyttävämmältä... Entä mitä olette määrännyt sille lapsi-poloiselle?»

»Mitä tehokkaimmat lääkkeet. Ja riennän heti lisäämään, että parin
lääkemääräykseen käärityn louisdorin avulla lapsen äiti voi lääkkeet
hankkia heti: kylmän kääreen päähän, kiihdyttävät hauteet käsiin ja
jalkoihin, oksennuspulveria ja kiniinisekoitusta.»

»Hitossa! Eikä kaikki tuo auta...?»

»Luonnon avutta tuo kaikki ei paljoakaan merkitse. Olen lääkkeet
määrännyt parhaan ymmärrykseni mukaan. [Vuonna 1790 ei tunnettu vielä
kiniinijauhetta eikä käytetty iilimatoja korvan takana. Tohtori
Gilbertin lääkemääräykset olivat siis niin tepsiviä kuin 18. vuosisadan
tiede suinkin pystyi antamaan.] Lapsen suojelusenkeli, mikäli hänellä
sellainen on, pitää huolen lopusta.»

»Hm!» äännähti Mirabeau.

»Ymmärrättehän?» sanoi Gilbert.

»Hiilihappomyrkytystä koskevan teorianne? Suunnilleen.»

»En tarkoittanut sitä. Käsitättekö, ettei Marais-linnan ilma ole teille
terveellistä?»

»Niinkö arvelette, tohtori?»

»Olen siitä varma.»

»Se olisi ikävää, sillä linna miellyttää minua tavattomasti.»

»Siitä teidät jälleen tunnen, olette alati oman itsenne vihollinen!
Neuvon teille ylänköä, te valitsette alangon, suosittelen virtaavaa
vettä, te valitsette seisovan veden.»

»Entä tämä puisto? Katsokaa, minkälaiset puut, tohtori!»

»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista
jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten
seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»

»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty,
olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»

»Olettehan halunnut kuulla puhtaan totuuden?»

»Niin olen. Ja senhän olette minulle sanonutkin vai kuinka?»

»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette
tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin
kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän
kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun
olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ
on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän
yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä
tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos
teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön
jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän
voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä
ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä
saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja
molemmat olette minua voimakkaammat.

Te ja luonto. Minun täytyy sortua.»

»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät
minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet
ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen
sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin
sentapaista?»

»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista!
Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni
mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se
esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne
miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä
kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei
ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille
filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset
ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se
esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa,
vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä,
joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee
lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto
on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan
lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät
eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille
altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen
kivuista.»

»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen
esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette
siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»

Mirabeau tarttui Gilbertin käteen ja laski sen sydämelleen.

»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka
voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa
mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen
lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri
teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä,
sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista
voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta,
joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista
kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa.
No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se
suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän
väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen,
siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan
sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen
laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin
aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä
kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai
mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka
olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut
ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te,
joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja
saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän
on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta
ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut,
työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut,
nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette
näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä
ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus
ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.

— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt
valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu
loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää
vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako
sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen
päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat,
verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka
tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta
ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette
pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa!
Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan.
Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset
käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos
annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko,
yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»

»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja
valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo
myöhä. Mietin asiaa.»

»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta,
»mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette
vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-,
viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»

Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta
silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien
takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen
hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau
luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään,
sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa
tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani
Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti
eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen,
heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.

»No», sanoi Gilbert, »ette vastaa».

»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin
kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni:
'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»

»Entä sitten?»

»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan
raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi
tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on
ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»

Kahta päivää myöhemmin Mirabeau oli muutamiksi vuosiksi vuokrannut
Marais-linnan.




IV

Mars-kenttä


Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon
liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa
edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.

Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä
oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme
sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden
suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.

Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan
epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa
kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä
Pariisista, vaan maaseudulta.

Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä
liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas
näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa
kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten,
suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät
toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät
tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää
sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita
johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei,
Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti
kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen
ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon,
tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi
pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.

Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan
poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.

Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla.
Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut
saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta
olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan
vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia
lopullinen avioliitto!

Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää
vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle
ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien
joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen
kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko,
vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.

Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen
heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.

Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta
Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa
yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.

Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen,
tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi
Ranskasta jälleen kuningasmielisen.

Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka
vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa
oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.

Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet
toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla.
Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.

Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan
pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät
ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta
kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt
Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat
he kuitenkin tulleet liian myöhään.

Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli
maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin
ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai
oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava
Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.

Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei
ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti,
kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun
vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa
ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»

Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan
vastahakoista ovea.

Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia,
omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa,
kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa
meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja
miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!

Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon
korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi
hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista
vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin
keskukseensa.

Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä?
Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn
aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä
työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin
olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset,
joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen
graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat
valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet,
elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen
ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset
ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen
ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.

Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon,
he saivat takaisin nuoruutensa voimat.

Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille
heidän lastensa tulevaisuuden.

Toivo kulki heidän edellään.

Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset
pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai
Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille
tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen
virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja
halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten
hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.

Tämä laulu oli kuuluisa _Eespäin vaan_, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93
käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.

Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi
nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se
ei laulanut:

    »Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
    ylimykset lyhtytolppaan;
    hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
    hirteen ylimykset maan!»

Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut
epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.

Se lauloi toisin sävelin ja toisin sanoin:

    »Kaikki kansa tänään kertaa yhä:
    hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan,
    ohjeenansa Luojan sana pyhä.
    Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan.
    Lainlaatijan? apua vaatii maa:
    ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa,
    ylös se, joka itsensä alentaa!»

Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan
viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri
miljoonaiselle katselijajoukolle.

Edelliseen tarkoitukseen valittiin Mars-kenttä.

Jälkimäiseen Passyn ja Chaillotin kukkulat.

Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava
allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen
sivukorokkeet.

Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat
ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa
rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä
Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää
leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä
viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä
titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat
kolme kuukautta.

Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos
työskentelisivät.

Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella
Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän
suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei
halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä
valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja
sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se
valmistuu!»

Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin
puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä
yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.

Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti
päivän työn päättyneen ja yön alkavan.

Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta,
Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista
käsin.

Kukin toi työaseet mukanaan: kuokan, lapion tai käsirattaat.

Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli
viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.

Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat
mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja,
kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä.
Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat
edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia
soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosi _Eespäin
vaan_, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä
vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.

Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi
asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä,
voimakas, mutta synkännäköinen.

Hän ei laulanut, tuskin puhuikaan.

Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset,
hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat,
vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan
hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään
levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään
näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun
ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle
viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä
kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.

Nämä miehet olivat Billot ja Pitou.

Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä
sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5
ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa
mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.




V

Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä
hänelle tapahtuu


Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista
illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten
lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa
rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta
koputusta.

Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin
hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta
tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.

Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä
aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat
portaat alas.

Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai
liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan
säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.

Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli
tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.

»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten
sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut,
niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä
sataa pyssynkuulia.»

»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä
eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa
nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»

Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia
enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä
ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista
kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.

»Tässä olen», sanoi hän tullessaan takaisin melkein heti kun oli
kadonnut.

Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta.
Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti
edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla,
vaan poikettiin oikealle.

Hänet opastettiin nyt päinvastaiseen suuntaan Boursonnelsista.

He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin
jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli
vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.

Äkkiä muuan mies tuli esille puun takaa.

»Tekö siellä, tohtori?» kysyi hän.

Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi
tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de
Charnyn äänen.

»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä
minut, herra varakreivi?»

»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää
satulasta ja seuratkaa minua.»

Tohtori hypähti maahan. Hän alkoi käsittää.

»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»

Isidor tarttui hänen käteensä.

»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»

Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä
jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!

»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.

Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien
lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien
lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon
ratsain ei olisi voinut tunkeutua.

Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.

»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.

»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.

Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen
tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan
hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja
naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä
rakennuttanut tämän jatkon.

Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda
silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.

Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin
väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja
kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen
kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni
kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias
sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.

Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin
seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni
suoraan potilaan luokse.

Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät
voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.

Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä
hänen kaulaansa.

»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän
ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee
vaimoni».

»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä
sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan
tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti.
Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun
rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on,
että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»

Ja hän ojensi kätensä tohtori Raynalille.

Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun
tohtori Raynal puristi sitä.

Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki
oli tullut.

Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.

»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi,
tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta
jos sinä haluat...»

Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.

»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi
nähdä minun kärsivän.»

Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran
tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.

Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät
voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki
kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään,
pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen,
jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta
kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava
kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen
paikalta, jonne hän alituiseen palasi.

Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi,
heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle,
jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.

»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin
sinun... sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»

Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla
kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla
erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen
mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja
Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen
vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.

Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti
maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin.
Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut
sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja
vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.

Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen
kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.

Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja
poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata
Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.

Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka
oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.

Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten
myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun
poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa
eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.

Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se
ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä
juhlayleisöä.

Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi
parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!

Ensimmäiset, jotka hän juhlivien joukossa näki, olivat Billot ja Pitou.




VI

Heinäkuun 14 päivä 1790


Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso
kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13
päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.

Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa
olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin
voittajat taistotanterella.

Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet
itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet,
järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli
varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat
vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.

Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen
bulevardille.

Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti
vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat,
olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan
Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.

Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja
isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.

Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti
alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä
epäitsekkyys.

Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat,
jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan
niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä
vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins
— ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin
kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain
yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.

Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua
sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian
ilmaisuksi.

Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka
vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se
oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut
perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään
kyläsuutarin poika.

Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän
rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen
Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi
tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.

Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen
aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi
sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni,
Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis
Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi.
Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa,
kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen,
ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen
paikkaa liittojuhlassa.

Tälle _ihmisyyden puhemiehelle_ myönnettiin paikka.

Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan
taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta,
vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein
haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja
neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.

Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä
kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat
suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä
kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle
taanneet.

Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne
liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat
Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin
kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn
edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n
eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön
kuningas!»

Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän
ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.

Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen,
jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden
todistuksiin.

Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin,
mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.

Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn
poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli
markiisi de Bouillén lähettyvillä.

Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi
liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen
edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa
tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä,
mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja
ylpeyden riemuvoitot?

Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea
materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset,
kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen,
paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa
kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan
voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen
voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt
hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar
kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten
tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella,
nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»

Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui
hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan
tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella
ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan
ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa
muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut
hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja
olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin
kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.

Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan,
tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja
rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.

Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan
ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se
pilvisenä, vihurisena ja sateisena.

Mutta ranskalaisten ominaisuuksia on osata nauraa sateisinakin
juhlapäivinä.

Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello
viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja
nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.

Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta,
koetti se sentään varjella heitä nälältä.

Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa
ja viinipulloja.

Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin.
Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille
sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.

Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka
päälukua oli mahdoton arvioida.

Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä
vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman
yhdistymistä!

Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät,
maailma saa sen nähdä!

Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu
vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän
lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän
näkemättömien elämien sarja luo _ajan_, sen lyhemmän tai pitemmän
ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen
kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä
luomispuuhaansa.

Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä
siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka
häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja
säteilevämpänä.

He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen
ikiajoiksi kadonneen.

Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä,
joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin
edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta
Mars-kentälle!

Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle
remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi
kenties kummastustakin.

Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.

Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu
tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.

Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta
katselijaa!

Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat
niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin
sivut näyttivät.

Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut;
niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan
sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!

Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle
maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin
kansoja vapauteen!

Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin
rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!

Ja kuitenkin taivas puhui kuin entisajan auguri!

Joka hetki sadekuuroja, tuulenpuuskia, synkkiä pilviä: 1793, 1814, 1815!

Ja silloin tällöin päivän pilkahtelua: 1830, 1848!

Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle
miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?

Niinkuin kreikkalaiset Kalkaan, niinkuin trojalaiset Kassandran!

Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen
vastauksena toivon ääntä.

Sotakoulurakennusten eteen oli pystytetty parvekkeita.

Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli
ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja
kansalliskokoukselle.

Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli
varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.

Kuningas, joka oli _täksi ainoaksi päiväksi_ nimitetty Ranskan
kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt
ylipäällikkyyden Lafayettelle!

Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon
generalissimus!

Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä
suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.

Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt
vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut
muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja
kadotakseen.

Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli
todellisuuden leima ja voima.

Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi,
ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan
maanpakoon.

Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän
— ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi
työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen
Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka
viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen
soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja
sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.

Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen
rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat
kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin,
mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään
parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren
kohdalla.

Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten
jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat,
sotilasedustajat ja kansalliskaartit.

Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki
kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä,
joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat
sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä:
_Isänmaa ja yhteys_.

Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi
valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui
paikalleen parvekkeelle.

Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni.
Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet.
Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut
viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä
ei tiedetty.

Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi,
ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.

Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut
ystävälliset ja uskolliset kasvot.

Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella
oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät
olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen
juuressa.

Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi
vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä
talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen
vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi
olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.

Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut
valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman
talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos
Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.

Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun
Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli
kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta
ääneensä:

»Mutta mitä tuo taikurinainen oikein ajattelee!»

Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut:
»Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle
Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä
iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi
erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.

Kuningatar ajatteli poissaolevaa Charnyta ja sammunutta rakkautta.

Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen
soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön
kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»

Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.

Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa
valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli
Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja
tulevien valan vannojien suojelija.

Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteli
Faustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.

Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan
huonojen enteitten joukossa.

Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut
vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa
häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan,
jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.

Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin
kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota
lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.

Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman
alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen
departementin viirit. ‘

Sitten alkoi pyhä valanvannonta.

Ensimmäiseksi Lafayette vannoi kuningaskunnan kansalliskaartien nimessä.

Kansalliskokouksen puheenjohtaja vannoi sitten Ranskan nimessä.

Sen jälkeen kuningas vannoi omassa nimessään.

Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan
aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen
raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:

»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle.
Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää
ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan,
henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden,
viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen
kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien
ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»

Tämän valan aikana vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli
merkki naapuridepartementeille.

Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä
seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä
arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan
ukonjylinän.

Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta
loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä
jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle,
Ranskasta ulkomaille.

Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien
seistessä hänen ympärillään hän vannoi:

»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon
suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan
vahvistamaa hallitusmuotoa.»

Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen
jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.

Sitten tuli kuninkaan vuoro.

Hän nousi.

Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan,
jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.

Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.

Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.

»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen
vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni
kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja
hallitsevani lakien mukaan.»

Ah, sire, sire, miksette tälläkään kerralla vannonut alttarilla?

Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaisee
Mars-kentän arvoituksen.

Mutta olipa vala väärä tai vilpitön, se sai silti salamansa ja
jylinänsä.

Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja
kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui
kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin:
»Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja
niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai
sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman
yli!»




VII

Täällä käy karkelo!


Tässä väkijoukossa vallitsi hetken aikaa suunnaton ilo.

Mirabeau unohti tuokioksi kuningattaren, Billot unohti tuokioksi
Catherinen.

Kuningas poistui yksimielisten suosionosoitusten raikuessa.

Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka
oli tullutkin sen kanssa.

Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan
sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin
holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta
ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi
muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan
alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien
keskinäisellä suostumuksella.

Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että
koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?

Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla
vietettiin entisen Bastiljin paikalla.

Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli
departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia,
joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta
puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui
viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa,
avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä,
kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon
oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit,
jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja
pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu
synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton
houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan
sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella
oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein:

    TÄÄLLÄ KÄY KARKELO

Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa
linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat
pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä
vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli
herpaannuttanut.

Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi
viinipulloa.

»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa
— nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin
univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta
ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä
silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»

Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»

»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä
nälkä, vaan...»

»Vaan mikä?»

»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun
ruokapöytään.»

Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta.
Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja _sen
aiheuttamasta nälästä_ huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän
lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän
tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli
niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.

Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia,
voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista,
ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän
kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot
oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän
vastaukseen.

Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan
kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän
Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin
niukkasanaisuus.

Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut,
että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä
huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin
hän söi yksin hän lauloi.

Ellei hän näet ollut alakuloinen.

Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.

Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää.
Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea.
Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja
vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo
neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen
ja rukoilla neitsyt Maariaa...

Mitä teki Pitou?

Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui
Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.

Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä
korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa
harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.

Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta.
Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen
kirjeen.

Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi
kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen
kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta
kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli
karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle
työtä.

Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi
ikuisesti.

Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska
hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli
hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun
ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.

Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi
voinut tehdä hänet alakuloiseksi.

Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi
voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.

Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa
viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä
kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta
louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle
jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää
yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.

Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin
mielin.

Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa
siinä, että otti annin vastaan.

Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut
milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen
nämä Jumalan lahjat.

Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän
oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin
ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:

»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo
kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa
käydä tapaamassa Sebastienia?»

»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti
käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan,
mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»

Gilbert tuumi vielä hetken.

Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin
kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.

»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen
mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä
saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä
portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin.
Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle
palveluksen etkä ikävysty.»

»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty
milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla
leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi,
pureskelen leipää.»

»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän
hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda
myös jotakin».

»No, minä ostan leivän lisäksi palasen silavaa ja viinipullon.»

»Se kelpaa!» huudahti Gilbert.

Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti
itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli
puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä
tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin
kirjeen.

Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja
hellästi hän rakasti isäänsä.

»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun
pitäisi saattaa minut jonnekin?»

»Kyllä vain, jos jonnekin lähdet.»

»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita
isälle, että minä lähden mielelläni».

»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä
sinulla on hauskaa».

»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina
hyvin onnellisena.»

»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että
lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»

»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään
apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut
pihalla.»

Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan
ja poistui pihalle.

Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun
itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka
kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin
valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota
opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään
hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli
valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput.
Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten
kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi
liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia
kunnioittavaa kohtelua.

Apotti Bérardier kohtelikin häntä huomaavasti.

Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita,
ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.

Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen,
kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja
kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä
säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän
rusko.

»Tässä olen», sanoi hän iloisesti Pitoulle. »Lähtekäämme.»

Pitou silmäili häntä niin ihastuneena ja niin kummissaan, että
Sebastienin täytyi toistaa äskeiset sanansa.

Vasta tämä toinen kehoitus sai Pitoun seuraamaan nuorukaista.

Portilla Pitou sanoi Sebastienille:

»Ah, niin, enhän minä tiedäkään, minne olemme menossa. Sinun asiasi
siis on ilmoittaa ajurille osoite.»

»Ole huoleti», kehoitti Sebastien.

Sitten hän sanoi ajurille:

»Coq-Héronin katu yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Coquillière-kadulta
tullessa.»

Tämä osoite ei ilmaissut Pitoulle mitään. Mutta vastaan inttämättä hän
nousi Sebastienin perässä ajoneuvoihin.

»Mutta, hyvä Pitou», sanoi Sebastien, »jos henkilö, jota menen
tapaamaan, on kotosalla, voin viipyä hänen luonansa tunnin, ehkä
kauemminkin».

»Älä välitä siitä, Sebastien», lohdutteli Pitou ja aukaisi leveän
suunsa iloiseen nauruun, »se mahdollisuus on otettu huomioon. Hei,
ajuri, pysäyttäkää!»

Oltiin juuri menossa erään leipuriliikkeen ohitse. Ajuri pysäytti.
Pitou poikkesi sisälle, osti kahden naulan leivän ja palasi
ajoneuvoihin.

Vähän edempänä Pitou pysäytti ajurin toistamiseen.

Erään anniskelun eteen.

Pitou meni ostamaan viinipullon ja palasi Sebastienin viereen.

Vielä kolmannenkin kerran Pitou pysäytti ajurin, tällä kerralla
leikkelemyymälän eteen.

Pitou poistui hetkeksi vaunuista ja osti neljänneksen silavaa.

»Ja nyt», sanoi, »ajakaa pysähtymättä Coq-Héronin kadulle saakka.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen.»

»Hyvä», huomautti Sebastien, »ymmärrän tarkoituksesi ja voin olla ihan
levollinen».

Ajoneuvot vierivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät vasta numero 9:n
kohdalla.

Mitä lähemmäs tätä taloa tultiin, sitä kiihtyneemmäksi muuttui
Sebastienin mieliala. Hän seisoi vaunuissa, kurkottautui ikkunasta ulos
ja huusi ajurille:

»Nopeammin, ajuri, nopeammin toki!»

Ajurin ja hänen kahden koninsa kunniaksi on mainittava, ettei hoputus
vilkastuttanut rahtuakaan ajoneuvojen kulkua.

Mutta koska kaikilla asioilla on päätekohta, purolla joessa, joella
kymessä, kymellä valtameressä, niin ajoneuvotkin lopulta ehtivät
Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät, kuten sanottu, numero 9:n kohdalla.

Ajurin apua odottamatta Sebastien aukaisi heti oven, syleili vielä
kerran Pitouta, hypähti kadulle, soitti tuimasti ovikelloa ja kun ovi
aukeni, kysyi hän portinvartijalta, oliko kreivitär de Charny kotona.
Ennenkuin hänelle vastattiinkaan, riensi hän jo paviljonkiin päin.

Portinvartija, joka näki kauniin ja hyvin puetun lapsen, ei yrittänyt
häntä pidätellä, ja koska kreivitär oli kotona, tyytyi hän sulkemaan
oven katsottuaan sitä ennen tarkoin, ettei kukaan muu yrittänyt
tunkeutua pojan mukana taloon.

Viittä minuuttia myöhemmin, juuri kun Pitou paloitteli veitsellään
silavakimpaletta, piteli avattua viinipulloa polviensa välissä ja
painoi kauniit hampaansa tuoreen leivän ruskeutettuun kuoreen, aukeni
vaunujen ovi ja portinvartija, hattu kädessä, lausui Pitoulle seuraavat
sanat, vieläpä kahteen kertaan:

»Rouva kreivitär de Charny pyytää herra kapteeni Pitouta ystävällisesti
tulemaan hänen luoksensa sen sijaan että herra Pitou odottaisi
Sebastien-herraa vaunuissa.»

Kuten sanottu, Pitoulle piti toistaa tämä lause kahdesti, mutta koska
toisella kerralla ei enää ollut mahdollisuutta väärinkäsitykseen,
täytyi hänen murhemielin nielaista suupalansa, kääriä jälleen paperiin
jo paloiteltu silava ja panna viinipullo huolellisesti vaunujen
nurkkaan, jottei viini vuotaisi kuiviin.

Lopen hämillään hän sitten seurasi portinvartijaa. Mutta hänen
hämmästyksensä vain yltyi, kun hän näki eteisessä kauniin naisen, joka
Sebastienia syleillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

»Herra Pitou, olette tehnyt minut niin odottamattoman iloiseksi
tuomalla Sebastienin luokseni, että olen halunnut kiittää teitä
henkilökohtaisesti.»

Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden
pysyä ojennettuna.

»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.
»Äitini sallii sen.»

»Äitisi?» ihmetteli Pitou.

Sebastien nyökäytti päätänsä.

»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen
äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen
eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka
toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää
sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se
tulisi ilmi.»

Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että
tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.

»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny
ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»

Hän ojentautui ja laski arvokkain elein käden sydämelleen.

»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole
vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä
juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille
tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»

Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan
suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään,
hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja
jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen
vaikutusta.

Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä
kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli
pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin
harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.

Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei
Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä
viinipulloa.

Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat
kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies,
joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.

Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä
he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi
huudahdusta:

»Herra varakreivi de Charny!»

»Ange Pitou!»

Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi
hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.

Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen
kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.

Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou
rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta
ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun
luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta
ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan,
Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.

»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät
saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista,
jotka olette meille tehnyt».

»Herra varakreivi», vastasi Pitou lujalla äänellä, vaikka koko hänen
ruumiinsa vapisi, »kaikki palvelukseni olen tehnyt neiti Catherinen
hyväksi, yksinomaan hänen hyväkseen».

»Niin kyllä, siihen asti kun saitte kuulla, että minä rakastan häntä;
siitä lähtien minä olen ottanut osan näistä palveluksista, ja koska
teillä kirjeitten kuljetuksesta ja Clouise-kalliolle rakennetun pikku
majan takia on varmaankin ollut menoja...»

Ja Isidor siirsi kätensä taskuun päin ikäänkuin sillä liikkeellä
koetellakseen Pitoun omaatuntoa.

Mutta Pitou ehkäisi hänet.

»Hyvä herra», sanoi hän äänessä se arvokas sävy, jonka hänen
esiintymisessään toisinaan kummakseen tapasi, »teen palveluksia silloin
kun voin, mutten myy niitä. Sanon muuten vielä kerran, että olen
palvellut yksinomaan neiti Catherinea. Neiti Catherine on ystäväni. Jos
hän arvelee olevansa minulle velkaa jotakin, järjestää hän sen asian
minun kanssani. Mutta te, herra varakreivi, ette ole minulle velkaa
mitään, sillä minä olen tehnyt kaikki neiti Catherinen enkä mitään
teidän hyväksenne. Teillä ei siis ole syytä tarjota minulle mitään.»

Nämä sanat ja etenkin Pitoun äänensävy kummastuttivat Isidoria. Ehkä
hän vasta silloin huomasi, että sanojen lausujan yllä oli upseeritakki
ja olalla kapteenin merkkinauhat.

»Kuinka tahansa, herra Pitou», intti Isidor ja taivutti kevyesti
päätänsä, »minä olen teille velkaa jotakin ja minulla on teille jotakin
tarjottavaa. Olen teille velkaa kiitokseni ja minun on tarjottava
teille käteni. Minä toivon, että suotte minulle ilon hyväksymällä
edellisen ja kunnian puristamalla jälkimäistä.»

Isidorin vastauksessa ja sitä seuranneessa eleessä oli sellaista
suuruutta, että Pitou masennettuna ojensi kätensä ja kosketti
sormenpäillään Isidorin sormia.

Tällöin kreivitär de Charny ilmestyi salongin kynnykselle.

»Herra varakreivi», sanoi hän, »olette tiedustellut minua.

Tässä olen.»

Isidor kumarsi Pitoulle, noudatti kreivittären kutsua ja astui
salonkiin.

Mutta kun hän aikoi sulkea oven, voidakseen häiriintymättä puhella
kreivittären kanssa, työnsi Andrée sen takaisin, niin että se jäi
raolleen.

Kreivittären tarkoitus ilmeisesti oli, että se saisi olla raollaan.

Pitou joutui siis kuulemaan, mitä salongissa puhuttiin.

Hän huomasi, että salongin peräovi, se, josta pääsi makuusuojaan, oli
niinikään auki. Sebastienkin voisi siis itse näkymättömänä kuulla, mitä
kreivitär ja varakreivi toisilleen sanoivat, kuten hän itsekin kuulisi.

»Olette kysellyt minua, herra», sanoi kreivitär langolleen.

»Saanko tietää, miksi kunnioitatte minua vierailullanne?»

»Madame», vastasi Isidor, »sain eilen kirjeen Olivierilta ja siinä,
kuten muissakin minulle lähettämissään kirjeissä, hän pyytää minua
tuomaan teille sydämelliset tervehdykset Hän ei tiedä vielä, milloin
voi palata Pariisiin. Hän olisi ylen onnellinen, niin hän sanoo, jos
saisi teiltä joitakin tietoja joko siten, että lähettäisitte minun
välitykselläni hänelle kirjeen tai että yksinkertaisesti lähetätte
hänelle suulliset terveiset.»

»Hyvä herra», sanoi kreivitär, »en ole toistaiseksi voinut vastata
kirjeeseen, jonka herra kreivi minulle lähtiessään kirjoitti; koska
en tiedä hänen osoitettaan. Mutta turvaudun mielelläni välitykseenne
täyttääkseni kuuliaisen ja kunnioittavan aviopuolison velvollisuudet.
Jos siis suvaitsette tulla huomenna uudelleen, on herra de Charnylle
menevä kirje valmiina.»

»Kirjoittakaa kirje valmiiksi, madame. Mutta koska en voi tulla
huomenna sitä noutamaan, tulen viiden tai kuuden päivän perästä. Minun
on lähdettävä välttämättömälle matkalle! Tällä hetkellä en osaa sanoa,
kauanko sillä matkalla viivyn, mutta palattuani tulen teitä heti
tervehtimään ja ottaman vastaan minulle antamanne tehtävän.»

Isidor kumarsi kreivittärelle, joka vastasi hänen tervehdykseensä ja
osoitti hänelle toisen tien ulos. Varakreivi ei näet palannutkaan
ruokasaliin, missä Pitou, ahmittuaan kanan, kuten oli ahminut
kyljyksetkin, paraikaa kävi käsiksi hilloastiaan.

Hilloastia oli ollut jo kauan tyhjänä kuten lasikin, josta, Pitou oli
tyhjentänyt viimeisenkin bordeaux-viinitilkan, kun kreivitär ilmestyi
saliin Sebastienin kanssa.

Olisi ollut vaikea tuntea kankeaa neiti de Taverneyta tai vakavaa
kreivitär de Charnyta tässä nuoressa äidissä, jonka silmät säteilivät
iloa ja jonka huulia kirkasti riemuitseva hymy, kun hän poikaansa
nojaten tuli esille. Ensimmäistä kertaa vuodatetut ja tähän asti
tuntemattomat, suloiset kyyneleet olivat luoneet hänen kalpeille
poskilleen heleää hehkua, joka kummastutti Andréeta itseäänkin.
Äidinrakkaus, tuo naisen olemuksen toinen puoli, oli muuttanut hänet
tällaiseksi niiden parin tunnin aikana, jotka hän oli viettänyt
lapsensa parissa.

Vielä kerran hän peitti Sebastienin kasvot suudelmilla. Sitten hän
luovutti lapsensa Pitoulle ja puristi tuon kelpo nuorukaisen karheaa
kättä valkoisilla käsillään, jotka tuntuivat lämmenneeltä, elävältä
marmorilta.

Sebastien puolestaan syleili Andréeta haltioituneesti, kuten hänen
tapansa oli kaikessa mitä hän teki. Tätä lämpöä ei jäähdyttänyt edes
se varomaton huudahdus, jota Andrée ei ollut voinut pidättää, kun
Sebastien oli puhunut Gilbertistä.

Saint-Louisin opiston yksinäisyydessä ja eristettyyn puutarhaan
tehdyillä kävelyillä oli lempeä äidinhaamu ilmestynyt hänen eteensä ja
rakkaus oli vähitellen juurtunut hänen sydämeensä. Siitä johtui, että
kun Sebastienille tuli Gilbertin kirje, joka salli hänen Pitoun mukana
viettää tunnin pari äitinsä seurassa, tämä kirje oli täyttänyt pojan
salaisimmat ja hartaimmat toiveet.

Gilbert oli hienotunteisesti viivästyttänyt tätä tapaamista. Hän
oivalsi, että jos hän itse veisi Sebastienin Andréen luokse, hän
riistäisi läsnäolollaan puolet siitä äidillisestä hellyydestä, jota
kreivitär tunsi poikaansa kohtaan, ja toisaalta, jos hän turvautuisi
jonkun toisen kuin hyväsydämisen ja rehdin Pitoun apuun, paljastaisi
hän salaisuuden, joka ei ollut hänen omansa.

Pitou lähti kreivitär de Charnyn luota kyselemättä mitään, luomatta
yhtä ainoaa uteliasta silmäystä ympärilleen, ja taluttaen Sebastienia,
joka taaksensa katsellen vaihtoi lentosuukkoja äitinsä kanssa, hän
saapui vaunuille, mistä hän löysi leipänsä, paperiin käärityn silavan
ja nurkkaan pannun viinipullon.

Kaikessa tässä, sen enempää kuin siinäkään, että hänen oli täytynyt
lähteä Villers-Cotteretsista, ei Pitou ollut tuntenut mitään
alakuloisuuteen vivahtavaa.

Alusta asti Pitou oli työskennellyt Mars-kentällä, oli palannut sinne
seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavina. Herra Maillard, joka oli
tuntenut hänet, oli lausunut hänelle monenmoisia kohteliaisuuksia,
samoin herra Bailly, jolle hän oli huomauttanut itsestään. Hän oli
tavannut herrat Elien ja Hullinin, jotka olivat Bastiljin valloittajia
kuten hänkin, ja katsellut kadehtimatta kunniamerkkiä, jota nämä
pitivät napinreiässä ja johon hänellä ja Billotilla oli yhtä suuri
oikeus kuin kenellä tahansa. Kun sitten tuo kuuluisa päivä koitti,
oli hän Billotin kanssa jo anivarhain aamulla sijoittunut riviinsä
Saint-Denisin portin kohdalle. Hän oli kolmesta alas lasketusta
eväsköydestä siepannut liikkiön, leivän ja viinipullon. Hän oli
käväissyt isänmaan alttarilla ja pyörähdellyt iloisen karkeloon
oopperanäyttelijättären ja bernhardilaisnunnan kanssa. Kuninkaan
saapuessa hän oli palannut riviinsä ja nähnyt ilokseen, että itse
Lafayette oli edustanut häntä, mikä oli suuri kunnia hänelle, Pitoulle.
Kun sitten valat oli vannottu, tykit jyrähdelleet, torvet toitottaneet
ja kun Lafayette valkoisen hevosen selässä oli ratsastanut rakkaitten
aseveikkojensa muodostamaa kujaa, oli Pitoulla ollut ilo, kun kenraali
oli tuntenut hänet ja suonut hänellekin yhden niistä kolmesta- tai
neljästäkymmenestätuhannesta kädenlyönneistä, jotka kenraali oli
päivän mittaani jakanut. Sen jälkeen hän oli lähtenyt Billotin kanssa
Mars-kentältä, oli pysähtynyt katselemaan leikkejä, juhlavalaistusta
ja ilotulitusta Champs-Elyseesillä. Sitten hän oli maleksinut
bulevardeilla ja jottei olisi kadottanut rahtuakaan tämän suuren
päivän huvituksista, oli hän, joka ei tiennyt mitä väsymys merkitsi,
sen sijaan että olisi mennyt makuulle kuten tavallinen ihminen, joka
tällaisen päivätyön jälkeen olisi kuolemanväsynyt, palannut Bastiljiin.
Täällä hän oli löytänyt eräästä nurkasta vapaan pöydän ja tilannut,
kuten on jo mainittu, kaksi naulaa leipää, kaksi viinipulloa ja
sianmakkaran.

Pitoulla, joka ei tiennyt, että Isidor aikoi viettää
Villers-Cotteretsissa ne seitsemän kahdeksan päivää, joista hän oli
puhunut kreivitär de Charnylle, Pitoulla, joka ei aavistanut, että
Catherine oli kuusi päivää sitten synnyttänyt lapsen, että hän oli
lähtenyt Clouise-kallion pikkutalosta yöllä, tullut Pariisiin aamulla
Isidorin kanssa, parahtanut ja heittäytynyt takaisin vaunuihin
huomatessaan Saint-Denisin portin kohdalla hänet ja Billotin, Pitoulla
ei ollut syytä alakuloisuuteen, pikemminkin päinvastoin: työskennellä
Mars-kentällä, tavata herrat Maillard, Bailly, Elie ja Hullin,
pyörähdellä oopperatanssijattaren ja bernhardilaisnunnan kanssa, tavata
tuttavallisesti Lafayette, joka suvaitsi lyödä kättä hänen kanssansa,
katsella juhlavalaistusta ja ilotulitusta, istua tässä keinotekoisessa
Bastiljissa, pöydän ääressä, jolle oli tuotu iso leipä, sianmakkara ja
kaksi viinipulloa — kaikessa tässä oli syytä iloon.

Ainoa seikka, joka olisi voinut masentaa Pitoun mieltä, oli Billotin
alakuloisuus.




VIII

Tapaaminen


Kuten edellisen luvun alussa mainitsimme, päätti Pitou yhtä paljon
itsensä iloksi kuin hälventääksensä Billotin raskasmielisyyttä,
puhutella häntä.

»Sanokaapa, isäntä», aloitti Pitou lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka
kuluessa hän tuntui keräävän sanoja varastoon, niinkuin tykkimies kasaa
ammukset, ennenkuin aloittaa ammunnan, »sanokaapa, kuka lempo olisi
osannut arvata täsmälleen vuosi ja kaksi päivää sitten, kun neiti
Catherine antoi minulle louisdorin ja katkaisi siteet käsistäni tällä
puukolla... nimenomaan tällä puukolla... kuka olisi osannut aavistaa,
että vuodessa ja parissa päivässä voisi sattua näin paljon ihmeellistä?»

»Ei kukaan», vastasi Billot. Pitou ei huomannut, mikä hirveä katse
välähti tilanhoitajan silmissä, kun hän, Pitou, mainitsi Catherinen
nimen.

Pitou odotti, lisäisikö Billot jotakin näihin kahteen sanaan
vastatakseen hänen melko pitkään lauseeseensa, joka hänen mielestään
oli aika hyvin sommiteltu.

Mutta huomatessaan Billotin pysyvän vaiti Pitou teki, kuten äsken
mainitsemamme tykkimieskin, panosti aseensa ja laukaisi toisen kerran:

»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi voinut ennustaa, kun te juoksitte
jäljissäni Ermenonvillen kentälle, kun te olitte läkähdyttää kadetin
ja minutkin, kun te tavoititte minut, kun te sanoitte kuka olitte, kun
te nostitte minut tarakkaanne, kun te Dammartinissa vaihdoitte hevosta
päästäksenne Pariisiin pikemmin, kun me Pariisiin saavuttuamme näimme
tullipuomien palavan kun 'keisarilliset' työnsivät meidät Villetten
esikaupunkiin» kun me kohtasimme kulkueen, joka huusi eläköötä
Neckerille ja Orleansin herttualle, kun teillä oli kunnia kantaa
paareja, joilla kuljetettiin näiden kahden suurmiehen rintakuvaa,
sillaikaa kun minä yritin pelastaa Margotin henkeä, kun kuninkaan
sveitsiläiskaarti ampui meitä Vendôme-torilla ja Neckerin rintakuva
putosi teidän päähänne, kun me pelastuimme Saint-Honoré-kadulle ja
huusimme: 'Aseihin, veljiämme surmataan!' kuka olisi voinut ennustaa,
että me valloittaisimme Bastiljin?»

»Ei kukaan», vastasi tilanhoitaja yhtä niukkasanaisesti kuin
edelliselläkin kerralla.

Hitossa! — tuumi Pitou itsekseen odotettuaan jonkun tovin. — Hän
näyttää päättäneen pysyä mykkänä. Saammepa nähdä, laukaiskaamme kolmas
kerta.

Hän sanoi ääneensä:

»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi saattanut uskoa, että valloitettuamme
Bastiljin minusta täsmälleen vuosi sen jälkeen tulisi kapteeni ja
teistä liittolainen ja että me molemmat, varsinkin minä, haukkaisimme
iltaista lehtipuu-bastiljissa, joka on istutettu alkuperäisen paikalle?
No, kuka olisi saattanut sellaista uskoa?»

»Ei kukaan», kertasi Billot entistäkin synkemmällä äänellä.

Pitou oivalsi nyt, ettei tilanhoitajaa saisi millään keinolla
puheliaaksi. Mutta häntä lohdutti ajatus, ettei mikään ollut riistänyt
häneltä oikeutta puhua yksin.

Hän jatkoi siis ja myönsi Billotille oikeuden vastata, jos häntä
miellytti:

»Kun ajattelen, että täsmälleen vuosi sitten me menimme kaupungintaloon
ja te iskitte herra de Flessellesin kaulukseen — poloinen de
Flesselles, missä hän on nyt ja missä on Bastilji? — kun te pakotitte
hänet antamaan meille ruudin, minun seisoessani vartiona ovella, ja
ruudin lisäksi pienen kirjeen, joka oli osoitettu herra de Launaylle,
kun me ruudin jaettuamme olimme eronneet Muratista, joka aikoi
Invalides-hotelliin, ja kun me Bastiljiin tultuamme löysimme herra
Gonchonin, kansan Mirabeaun, kuten häntä sanotaan... Tiedättekö,
isäntä, mitä herra Gonchonista on tullut? Sanokaa, tiedättekö, mitä
hänestä on tullut.»

Billot tyytyi tällä kerralla vain ravistamaan päätänsä.

»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin
tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy»,
jatkoi Pitou filosofoivasti, »_pulvis es et in pulverem reverteris_.
Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää,
te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin
sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti
lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä
nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa
vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet
vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla
punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on
mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että
herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi
teidän tutkia ja mitata sitä... muureja, jotka tyveltään olivat
kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut... kun ajattelen,
että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte,
mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan
tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille
tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne,
missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de
Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun
lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin
olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn
valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen
maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään
istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme
bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiin _kolmanneksi
Berthaudièreksi_ ja jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka
ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja
tohinaa... Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko,
isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja
kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»

Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,
Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.

Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa
melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.

Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät
voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä
saamaansa käsitystä.

Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut
katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova
hälinä.

Nainen oli hunnutettu.

Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen
perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa
sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan
riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin
olet kuolevainen!»

Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan
elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä
hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen
käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa
kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.

Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin,
ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.

»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin,
ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä
kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille
silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan
Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon,
että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä
osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»

Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa
miekankärkeen ja huusi:

»Eläköön Mirabeau!»

Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai
vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle
rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:

»Hän kuuluu kavaltaneen kansan.»

»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin
suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».

Ja entistäkin täyteläisemmällä ja kaikuvammalla äänellä hän huusi:

»Eläköön Mirabeau!»

Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja
huutojen saattelemana.

»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen
mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun... Menkäämme nyt
lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»

Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin
odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he
huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli
ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.

Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.

Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen
esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei
ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa,
moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman
pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.

Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa
muistelmissaan sanoo _pikku kurpitsaksi_, pyysi de Grammontilta
anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei
pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili
heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle
luonteenomaista.

Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä
sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta
kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä
pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli
heti vastannut.

Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.

Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan
eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän
juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka
Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.

Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat
Billot ja Pitou paikoilleen.

Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili
suopeasti.

Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle,
oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet»,
sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».

Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti:

»Ihanko totta, herra?»

»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut,
tilanhoitaja Billot».

»Juuri niin», myönsi Pitou.

»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että
vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä,
sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän
muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia,
Elietä ja Hullinia?»

Billot hymyili halveksivasti.

»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei
sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».

»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä de
Launayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»

»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien
välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt
unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut
syyttämään minua.»

»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen
päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja
peltosi kyntämättömiksi?»

»Olen rikas, ei minua liikuta yhden sadon tuhoutuminen.»

»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on
syynä se, että tyttäresi Catherine...»

»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen.
»Älkäämme puhuko siitä.»

»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua
kostamaan?»

»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa,
»puhukaamme siitä».

Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin
jotakin taikuria.

»Entä kuinka aiot kostaa?» kysyi tuntematon hymyillen.

»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran
yrittänytkin?»

Billot valahti kuolonkalpeaksi. Pitou tunsi kylmät kareet selässään.

»Vai sitenkö, että aiot vainota koko säätyluokkaa?»

»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on
kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi:
'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille
tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin
viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat
kuninkaan rahoja?'»

»Soo, sanoiko Gilbert niin?»

»Tunnetteko hänet?»

Tuntematon hymyili.

»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot,
Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin
kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin
herran, kuten tunnen Catherinen...»

»Olen jo kerran kieltänyt sinua lausumasta sitä nimeä, veli.»

»Minkä vuoksi?»

»Koska Catherinea ei enää ole.»

»Mitä hänestä siis on tullut?»

»Hän on kuollut!»

»Ei ole, hän ei ole kuollut, ukko Billot», huudahti Pitou, »sillä...»

Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja
minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei
sietänyt vastustelua:

»Hän on kuollut!»

Pitou painoi päänsä alas. Hän ymmärsi.

Vaikka Catherine kenties elikin muille, oli hän kuollut isältään.

»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni,
sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».

Sitten hän nousi, ojensi kätensä Billotille ja sanoi:

»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen
tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»

»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot
tarjota minulle».

Hän tarttui tuntemattoman käsivarteen ja sanoi Pitoulle:

»Odota minua täällä, kunnes palaan.»

»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti
Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu
makkaraa ja palanen leipää».

»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi
tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit
kärsivällisesti odotella».

Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun
Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.

Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin
kummastunut että hyvin levoton.

Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä,
tekivät Pitoun nälkäiseksi.

Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut,
tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin
ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella.
Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä
Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.

»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.

»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»

»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.

»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.




IX

Plâtrière-kadun looshi


Jos lukijamme haluavat — viikko on vierinyt edellisen luvun
tapahtumista — jos lukijamme haluavat tavata eräät kuvauksemme
päähenkilöt, jotka eivät ole esittäneet osaansa ainoastaan
menneisyydessä, vaan joille on määrätty osa myöskin tulevaisuudessa,
tulkoot he meidän kanssamme sille Plâtrière-kadun suihkukaivolle,
jonka altaassa olemme nuoren Gilbertin, Rousseaun oppilaan, nähneet
kastelevan kuivaa leipäänsä. [Kts. _Josef Balsamo_. — Suom.] Perillä
pitäkäämme silmällä ja seuratkaamme muuatta mieshenkilöä, jota ei
tarvitse odottaa kauan ja jonka tunnemme, emme enää liittolais-asusta
— sillä Ranskan lähettämien sadantuhannen edustajan hajaannuttua
kotiseuduilleen se puku olisi herättänyt suurempaa huomiota kuin mitä
henkilömme nyt halusi — vaan yksinkertaisesta, joskin hyvin tutusta
puvusta, jommoisia Pariisin ympäristön varakkaat tilanhoitajat pitivät.

Minun ei tarvinne sanoa lukijalle, että tämä mieshenkilö oli Billot.
Hän tuli Saint-Honoré-kadulta, sivuutti Palais-Royalin ristikkoportit
— palatsi upeili jälleen kaikessa yöllisessä loistossaan sen jälkeen
kun Orleansin herttua oli kotiutunut Lontoosta, missä hän oli elellyt
kahdeksan kuukautta maanpakolaisena — poikkesi vasempaan Grenellen
kadulle ja kääntyi sitten empimättä Plâtrière-kadulle.

Mutta ehdittyään suihkukaivon kohdalle, missä me häntä odottelemme,
hän pysähtyi ja näytti epäröivän, ei siksi, että rohkeus olisi hänet
pettänyt — ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hyvin, että jos tuo
urhea tilanhoitaja olisi päättänyt mennä helvettiin, olisi hän mennyt
kalpenematta — vaan koska hän ilmeisesti oli kahden vaiheilla oikeasta
suunnasta.

Meidän, joilla on erikoinen syy tarkata hänen askeliaan, on helppo
huomata, että hän tutkii jokaista porttia hyvin tarkkaan kuin henkilö,
joka ei halua tehdä erehdystä.

Tarkkuudestaan huolimatta hän oli kulkenut lähes kaksi kolmannesta
kadunmittaa löytämättä mitä etsi, mutta silloin hänen matkansa
keskeytyi. Kadun sulki näet ihmisjoukko, joka oli kerääntynyt muutaman
lauluniekan ympärille. Muuan miehenääni oli muita korkeampi ja se
lauloi tilapäisviisuja päivän tapahtumista. Ne eivät semmoisinaan
varmaankaan olisi kiihoittaneet uteliaisuutta, ellei jokaisessa
laulussa olisi ollut yhtä tai paria säkeistöä, jotka tunnettuja
henkilöitä letkauttamalla antoivat höystettä koko laululle.

Varsinkin yksi näistä lauluista, maneesiviisu, herätti joukossa
iloisuutta. Koska kansalliskokous piti istuntonsa entisessä maneesissa,
olivat edustajien puoluevärit saaneet nimivivahduksensa hevosten
värin mukaan — mustat, valkoiset, rautiaat, ruskot — ja yksityisillä
edustajillakin oli hevosnimet. Niinpä Mirabeau oli _Huima_, kreivi
de Clermont-Tonnerre _Vauhko_, apotti Maury _Äksy_, Thouret _Leimu_,
Bailly _Onni_.

Billot pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan näitä pikemmin kärkeviä kuin
sattuvia hyökkäyksiä, solahti sitten oikealle seinän suojaan ja katosi
väkijoukkoon.

Siitä joukosta hän varmaankin löysi mitä haki, sillä kadottuaan
joukkoon yhdeltä laidalta ei hän tullut enää toiselta ulos.

Seuratkaamme nyt Billotia ja katsokaamme, mitä tämä väkijoukko kätki
taakseen.

Näemme matalan portin, jonka kamanaan on punaliidulla piirretty kolme
kirjainta. Ne ovat ilmeisesti ensi yön kokouksen tunnusmerkkejä, jotka
päiväksi pyyhitään pois.

Nämä kolme kirjainta ovat: L, D ja P.

Portti näyttää kellarikäytävältä. Ensin on astuttava joku porras alas
ja sitten tullaan pimeään käytävään.

Ilmeisesti tämä toinen tunnusmerkki täydensi edellistä, sillä
tutkittuaan tarkasti portin kolmea kirjainta, jotka eivät riittäneet
Billotille, koska tämä kunnon tilanhoitaja ei osannut lukea,
Billot alkoi astua portaita alas. Hän laski askelmat ja ehdittyään
kahdeksannelle hän kiirehti reippaasti käytävään.

Käytävän perällä lekutti himmeä lamppu. Sen valossa muuan mies luki tai
oli lukevinaan sanomalehteä.

Billotin askelten äänen kuullessaan mies nousi, nosti sormen rinnalleen
ja odotti.

Billot koukisti saman sormen ja kohotti sen huulilleen kuin munalukoksi.

Se oli varmaankin tuon salaperäisen portinvartijan odottama merkki,
sillä hän aukaisi oikealla olevan oven, jota ei näkynyt ensinkään
silloin kun se oli kiinni, ja näytti Billotille kaitoja, jyrkkiä
portaita, jotka painuivat maan alle.

Billot astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen takanaan, nopeasti, mutta
äänettömästi.

Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja
ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon
hän tuntui tuomitun:

»Hyvä, olen oikealla tiellä.»

Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot
asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui
puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo
viitisenkymmentä henkilöä.

Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista
vuotta sitten Rousseaun jäljessä.

Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja
valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja
vesivaaka.

Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin
keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten
pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.

Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja
veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä
seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen
puheenjohtajaa varten.

Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa
oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen
saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan
tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä
parhaaksi katsoivat.

Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina,
jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt,
jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty
suureen salaisuuteen.

Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain
vapaamuurarin esiliina.

Yksi heistä oli Billot, toinen nuori mies, tuskin kahtakymmentäkään
täyttänyt, kolmas arviolta kahden viidettä vuoden ikäinen, joka
eleiltään näytti kuuluvan kaikkein ylhäisimpään seurapiiriin.

Pari sekuntia sen jälkeen kun tämä viimeksi mainittu oli astunut
saliin — eikä hänen tulonsa herättänyt suurempaa huomiota kuin seuran
halvimman jäsenen saapuminen — aukeni muuan salaovi ja puheenjohtaja
astui esille, yllänsä Suur-Idän ja suurkoptin merkit.

Billot huudahti heikosti: tuo puheenjohtaja, jonka edessä kaikki päät
taipuivat, oli sama liittolainen, jonka hän oli tavannut Bastiljissa.

Hän nousi hitaasti lavalle, kääntyi kuulijakuntaan päin ja sanoi:

»Veljet, meillä on tänään kaksi tehtävää, minun on otettava vastaan
kolme uutta jäsentä ja esitettävä teille tilitys, mitä olen tehnyt
siitä päivästä ruveten, jolloin yritykseen ryhdyin, tähän päivään
saakka, sillä työn muuttuessa hetki hetkeltä vaikeammaksi on teidän
saatava selväksi, olenko edelleenkin luottamuksenne arvoinen, ja minun
päästävä selvyyteen, vieläkö te luotatte minuun. Vain siten, että
valistatte minua ja minä valistan teitä, voin kulkea sillä synkällä,
hirveällä tiellä, jolle olen astunut. Tähän saliin jääkööt vain
järjestön mestarit, jotta me voimme joko hyväksyä tai hylätä niiden
kolmen uuden jäsenen anomuksen, jotka seisovat edessämme. Kun nämä
kolme jäsentä on hyväksytty tai hylätty, palatkoot kaikki jäsenet
istuntosaliin, ylimmästä alimpaan saakka, sillä kaikkien enkä vain
korkeimman piirin kuullen haluan selostaa toimintaani ja ottaa vastaan
moitetta tai kiitosta.»

Kun hän oli puhunut, aukeni vastapäätä äsken mainittua salaovea
kätketty toinen ovi, jonka takana näkyi isoja holvilakisia onkalolta
kuin vanhan basilikan hautakammioita. Haamukulkueen lailla seura
siirtyi äänettömänä noihin holvikäytäviin, joiden harvat kuparilamput
loivat juuri ja juuri niin paljon valoa, että — kuten runoilija sanoisi
— pimeys tuli näkyväksi.

Vain kolme miestä jäi saliin, nimittäin ne, jotka aiottiin valita
järjestön jäseniksi.

Sattumalta nämä kolme nojasivat seinään yhtä pitkien välimatkojen
päässä toisistaan.

He silmäilivät toisiaan kummastuneina, sillä nyt vasta he oivalsivat
olevansa edessä olevan näytelmän kolme sankaria.

Tällöin aukeni ovi, josta puheenjohtaja oli astunut sisälle. Kuusi
naamioitua miestä astui saliin. He jäivät seisomaan nojatuolin
ympärille, kolme sen oikealle, kolme vasemmalle puolelle.

»Numerot kaksi ja kolme poistukoot hetkeksi», sanoi puheenjohtaja.
»Vain ylimmillä mestareilla on oikeus tuntea salaisuudet, jotka tulevat
esille, kun vapaamuurariveli hyväksytään tai hylätään kirkastettujen
osaston jäseneksi.»

Nuorukainen ja ylhäisen näköinen mies poistuivat samasta ovesta, josta
olivat tulleetkin.

Billot jäi saliin.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja lyhyen äänettömyyden jälkeen,
jonka kuluessa molemmat toiset ehdokkaat ehtivät poistua.

Billot astui lähemmäksi.

»Mikä on nimesi vihkimättömien keskuudessa?» kysyi puheenjohtaja.

»François Billot.»

»Mikä on nimesi valittujen joukossa?»

»Voima.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Soissonsin Totuuden ystävien looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Seitsemän vuotta.»

Ja Billot teki merkin, joka osoitti, että hänellä oli
vapaamuurarijärjestön mestarinarvo.

»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meidän pariimme.»

»Koska minulle on sanottu, että se aste on askelta lähempänä yleistä
valoa.»

»Onko sinulla kummeja?»

»Ei muita kuin se, joka ensimmäisenä ja kutsumatta tuli luokseni ja
tarjoutui ottamaan minut seuraan.»

Ja Billot silmäili tiukasti puheenjohtajaa.

»Mikä tunne johtaa sinua tiellä, jonka nyt haluat aukaistavaksi
itsellesi?»

»Viha hallitsevia ja rakkaus yhdenvertaisuutta kohtaan.»

»Mikä takaa meille, että se rakkaus ja se viha ovat vilpittömät?»

»Miehensana, jota ei ole milloinkaan rikottu.»

»Mikä on innoittanut sinut rakastamaan yhdenvertaisuutta?»

»Se alhainen asema, jossa olen syntynyt.»

»Mikä on innoittanut sinut vihaamaan hallitsevia?»

»Se on minun salaisuuteni. Sen salaisuuden sinä tunnet. Miksi haluat,
että ääneeni toistan, mitä epäröin kuiskata itselleni?»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi
kulkemaan yhdenvertaisuuden tietä?»

»Kyllä.»

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka ovat
Ranskan vapauden ja maailman vapautumisen tiellä?»

»Kyllä.»

»Oletko vapaa aikaisemmista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset
ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko valmis ne
rikkomaan?»

»Olen.»

Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.

»Veljet», sanoi hän, »tämä mies puhuu totta. Minä olen kutsunut
hänet seuraamme. Suuri suru liittää hänet asiaamme vihan veljeyden
muodossa. Hän on jo tehnyt paljon vallankumouksen hyväksi ja voi vielä
tehdä paljon. Minä julistaudun hänen kummikseen ja vastaan hänestä
menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.»

»Hänet hyväksyttäköön», sanoi kuusi miestä yhtaikaa.

»Kuuletko?» virkkoi puheenjohtaja. »Oletko valmis vannomaan valan?»

»Sanelkaa vala, minä toistan sen», vastasi Billot.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja sanoi verkkaisella, juhlallisella
äänellä:

»Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno katkaisevasi kaikki lihalliset
siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin,
sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta,
kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»

Billot toisti puheenjohtajan sanat ehkä lujemmalla äänellä kuin millä
ne oli lausuttu.

»Hyvä», jatkoi puheenjohtaja. »Tästä hetkestä alkaen olet vapaa
valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis
ilmaiseväsi uudelle päämiehellesi, jonka tunnustat, kaikki mitä olet
nähnyt tai tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt ja
vanno lisäksi etsiväsi ja vakoilevasi kaikkea mitä et muuten näe.»

»Minä vannon», kertasi Billot.

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »kunnioittavasi ja palvovasi myrkkyä,
rautaa ja tulta, näitä nopeita, varmoja ja välttämättömiä välineitä,
kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden
tai riistää sen meidän käsistämme».

»Minä vannon», toisti Billot.

»Vanno kaihtavasi Napolia, kaihtavasi Roomaa, kaihtavasi Espanjaa,
kaihtavasi jokaista kirottua maata. Vanno kaihtavasi kiusausta, joka
houkuttelee sinua paljastamaan mitä näet tai kuulet kokouksissamme,
sillä salamakaan ei ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja
väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin.»

»Minä vannon», kertasi Billot.

»Ja nyt», lopetti puheenjohtaja, »elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen!»

Muuan pimennossa seissyt veli aukaisi oven hautakammioon, missä
järjestön alemmat jäsenet kävelivät ja odottelivat kolmen uuden jäsenen
vastaanoton loppua. Puheenjohtaja teki merkin Billotille. Tämä kumarsi
ja liittyi niiden seuraan, joiden veljeksi äsken vannottu hirveä vala
hänet teki.

»Numero kaksi», sanoi puheenjohtaja lujalla äänellä, kun ovi uuden
jäsenen perässä oli sulkeutunut.

Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen
nuorukainen astui esille.

Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle
odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.

Nuori mies totteli.

Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai
kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä
vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota
hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa
hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun
salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka
hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain
lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä
johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli,
ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen
olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä
tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen
maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.

Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti
kyselynsä.

Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei
saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.

Hän odotti.

»Mikä on nimesi vihkimättömien joukossa?»

»Antoine Saint-Just.»

»Mikä on nimesi valittujen parissa?»

»Nöyryys.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Laonin Ihmisystävien looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Viisivuotias.»

Ja alokas teki merkin, joka ilmaisi, että hän oli vapaamuurari-kunnan
jäsen.

»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meihin?»

»Koska ihminen pyrkii kohoamaan ja koska korkeuksissa ilma on
puhtaampaa ja valo kirkkaampaa.»

»Onko sinulla esikuvaa?»

»On, Geneven filosofi, luonnon ihminen, kuolematon Rousseau.»

»Onko sinulla kummeja?»

»On.»

»Montako?»

»Kaksi.»

»Ketkä?»

»Robespierre vanhempi ja nuori Robespierre.»

»Mikä tunne ohjaa sinua tiellä, jota haluat kulkea?»

»Usko.»

»Minne se tie vie Ranskan ja maailman?»

»Ranskan vapauteen ja maailman vapautumiseen.»

»Mitä annat, jotta Ranska ja maailma saavuttaisivat tämän päämäärän?»

»Henkeni. Se vain on minulla jäljellä, sillä omaisuuteni olen jo
antanut.»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi
kulkemaan tätä vapauden ja vapautumisen tietä?»

»Minä kuljen ja koetan saada kaikki lähimmäiseni kulkemaan tätä tietä.»

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka tielläsi
tapaat?»

»Raivaan.»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat
ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne
rikkomaan?»

»Olen vapaa.»

Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.

»Veljet», sanoi hän, »oletteko kuulleet?»

»Olemme», vastasivat ylimmän piirin jäsenet yhtaikaa.

»Onko hän puhunut totta?»

»On.»

»Oletteko sitä mieltä, että hänet hyväksytään?»

»Olemme», vastasivat miehet.

»Oletko valmis vannomaan valan?» kysyi puheenjohtaja jäsenehdokkaalta.

»Olen valmis», vastasi Saint-Just.

Puheenjohtaja toisti sanasta sanaan sen kolmijaksoisen valan, jonka hän
äsken saneli Billotille, ja jokaisen pysähdyksen jälkeen Saint-Just
sanoi lujalla, tiukalla äänellä:

»Minä vannon!»

Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion
oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just
poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.

Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi
sitten kovalla äänellä:

»Numero kolme!»

Oviverho kohosi toistamiseen ja kolmas pyrkijä astui sisälle.

Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä
vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko
olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui
ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista
tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.

Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla
Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa,
joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.

Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa
kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.

Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi
eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.

Alokas totteli.

»Mikä oli nimesi vihkimättömien keskuudessa?»

»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua.»

»Mikä on nimesi valittujen parissa?»

»Yhdenvertaisuus.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Pariisin Vapaitten miesten looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Minulla ei ole enää ikää.»

Ja herttua teki vapaamuurarimerkin, joka ilmaisi, että hänellä oli
ruusuristin arvo.

»Miksi haluat liittyä joukkoomme?»

»Koska olen alati elänyt isoisten parissa ja haluan tästedes elää
ihmisten joukossa; koska olen alati elänyt vihollisten seassa ja haluan
nyt elää veljien keskellä.»

»Onko sinulla kummeja?»

»On kaksi.»

»Niiden nimet?»

»Toinen on inho, toinen on viha.»

»Mikä halu johtaa sinua tiellä, jolle aiot astua?»

»Kostonhalu.»

»Kenelle tahdot kostaa?»

»Miehelle, joka ei ole ymmärtänyt minua, naiselle, joka on nöyryyttänyt
minua.»

»Mitä annat, jotta saavuttaisit tämän päämäärän?»

»Omaisuuteni. Enemmän kuin omaisuuteni, henkeni. Enemmänkin kuin
henkeni, kunniani!»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos sitoumuksesi ovat
ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne
rikkomaan?»

»Eilisestä saakka ovat kaikki sitoumukseni rikkuneet.»

»Veljet, oletteko kuulleet?» sanoi puheenjohtaja, kääntyen naamioitujen
miesten puoleen.

»Olemme.»

»Tunnetteko hänet, joka nyt lupautuu täyttämään kanssamme työn?»

»Tunnemme.»

»Ja hänet tuntien te olette sitä mieltä, että hänet voidaan hyväksyä
riveihimme?»

»Niin, mutta hänen on vannottava.»

»Tunnetko valan, joka sinun on vannottava?» sanoi puheenjohtaja
herttualle.

»En tunne, mutta sanele se minulle ja minä toistan sen, olkoonpa se
millainen tahansa.»

»Se on hirveä, etenkin sinulle.»

»Ei kuitenkaan hirveämpi kärsimääni loukkausta.»

»Niin hirveä, että kun olet sen kuullut, sallimme sinun vapaasti
peräytyä, jos epäilet, ettet hetken tullen voikaan noudattaa sitä
kaikessa ankaruudessaan.»

»Sanele.»

Puheenjohtaja loi alokkaaseen läpitunkevan silmäyksen. Sitten, kuin
haluten valmistaa häntä vähitellen kaamean lupauksen tekoon, hän muutti
valan järjestystä, niin että aloitti toisesta jaksosta ensimmäisen
asemasta.

»Vanno», sanoi hän, »kunnioittavasi rautaa, myrkkyä ja tulta, näitä
varmoja, nopeita ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan
kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen
meidän käsistämme!»

»Minä vannon!» sanoi herttua lujalla äänellä.

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »katkaisevasi kaikki lihalliset
siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin,
sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta,
kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta».

Herttua oli kotvan aikaa vaiti ja tuskanhiki näkyi helmeilevän hänen
otsallaan.

»Minähän sanoin sinulle», huomautti puheenjohtaja.

Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!»
herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla
äänellä:

»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä
kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin,
rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle
olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai
palvelusta.»

Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät
toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa
aukoista.

Sitten hän sanoi herttualle:

»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet
vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta
älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei
salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön
puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»

Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni
hänen edessään.

Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka
on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen
jalkansa permannosta.

»Haa, saan siis kostaa!» huudahti hän ja kiiruhti hautakammioon.




X

Tilinteko


Jäätyään yksikseen nuo kuusi naamioitua ja puheenjohtaja keskustelivat
hetken kuiskaavalla äänellä:

Sitten Cagliostro huusi:

»Tulkoot kaikki sisälle. Olen valmis esittämään lupaamani tilityksen.»

Heti aukeni ovi ja järjestön jäsenet, jotka olivat kävelleet kaksittain
tai puhelleet ryhmittäin hautakammiossa, astuivat sisälle ja täyttivät
pian heille tutun kokoussalin.

Tuskin oli ovi viimeisen jäsenen perässä sulkeutunut, kun Cagliostro
kohotti kätensä kuin henkilö, joka tietää hetkien arvon eikä halua
tuhlata sekuntiakaan, ja sanoi kuuluvalla äänellä:

»Veljet, jotkut teistä luultavasti olivat mukana siinä kokouksessa,
joka täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin Ukkosvuoren
onkalossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Reinin rannalta ja
kahdentoista kilometrin päässä Danenfelsin kylästä. [Kts. _Lääkärin
muistelmia_, 2. luku. — Suom.] Jos jotkut teistä olivat mukana,
nostakoot ne suuren asiamme kunnianarvoiset tukijat kätensä ja
sanokoot: 'Minä olin siellä.'»

Viisi kuusi kättä kohosi joukosta ja heilui toisten päitten yli.

Ja samaan aikaan viisi kuusi ääntä toisti, kuten puheenjohtaja oli
kehoittanut:

»Minä olin siellä!»

»Hyvä on, siinä kaikki mitä tarvitaan», jatkoi puhuja. »Muut ovat
kuolleet tai hajaantuneet maapallon eri kulmille työskentelemään
yhteisen asiamme hyväksi, pyhän asian, koska se on koko ihmiskunnan
asia. Kaksikymmentä vuotta sitten se työ, jonka vaiheita nyt aiomme
selostaa, oli tuskin alussakaan. Päivä, joka nyt valaisee meitä, oli
tuskin sarastanutkaan ja tarkimmatkin silmät näkivät tulevaisuuden
vain pilven takaa, jonka ainoastaan valittujen katse voi läpäistä.
Siinä kokouksessa minä selitin, minkä ihmeen avulla kuolema, joka
ihmiselle on vain täyttyneen ajan ja menneitten tapausten unohtamista,
ei merkitse minulle mitään, tai oikeammin, se oli kahdenkymmenen
vuosisadan kuluessa pannut minut kaksineljättä kertaa hautaan lepäämään
ilman että nämä eri ruumiit, kuolemattoman sieluni tilapäiset perijät,
saivat tuta sitä unohdusta, joka, kuten sanoin, on ainoa todellinen
kuolema. Minä olen siis voinut vuosisatojen vieriessä tarkata
Kristuksen opin kehitystä, nähnyt kansojen hitaasti mutta varmasti
siirtyvän orjuudesta vallanalaisuuteen ja vallanalaisuudesta siihen
pyrkimykseen, joka edeltää vapautta. Niinkuin illan tähdet, jotka
kiiruhtavat syttymään ja, ennenkuin aurinko on laskenutkaan, kiiluvat
taivaalla, olemme nähneet Euroopan eri pikku kansojen kokeilevan
vapaudella: Rooma, Venetsia, Firenze, Sveitsi, Genua, Pisa, Lucca,
Arezzo, nuo etelän kaupungit, joissa kukat puhkeavat nopeammin ja
hedelmät kypsyvät aikaisemmin kuin muualla, yrittivät toinen toisensa
jälkeen perustaa tasavaltoja, joista pari kolme on elänyt meidän
päiviimme saakka ja yhä vieläkin uhmaa kuninkaitten valtaryhmää.
Mutta kaikkia näitä tasavaltoja jäyti ja jäytää perisynti: yhdet ovat
ylimysvaltaisia, toiset harvainvaltaisia, kolmannet yksinvaltaisia.
Genua esimerkiksi, yksi nykyisin elävistä tasavalloista, on välimuoto:
sen asukkaat ovat muurien sisällä yksinkertaisia kansalaisia,
mutta ylimyksiä muurien ulkopuolella. Vain Sveitsissä on eräitä
kansanvaltaisia laitoksia, mutta sen vähäpätöiset, vuorien väliin
hautautuneet kantonit eivät kelpaa esikuvaksi tai avuksi ihmiskunnalle.
Sellaista emme siis tarvinneet, me tarvitsimme isoa maata, joka
ei kaivannut ulkoista sysäystä, vaan joka sen sijaan voisi antaa
sysäyksen, me tarvitsimme suunnatonta koneistoa, jonka rattaisiin
Eurooppa takertuisi, planeettaa, joka leimahtaessaan valaisisi koko
maailmaa...»

Hyväksyvää mutinaa kuului joukosta. Cagliostro jatkoi innostuneesti:

»Kysyin Jumalalta, kaiken luojalta, kaiken liikunnon alkuunpanijalta,
kaiken kehityksen lähteeltä, ja minä näin hänen osoittavan sormellaan
Ranskaa. Ja Ranska, katolinen toisesta vuosisadasta asti, kansallisesti
eheytynyt yhdennestätoista vuosisadasta lähtien, valtiollisesti
yhtenäinen kuudennestatoista vuosisadasta saakka, Ranska, jota Herra
itse on sanonut vanhimmaksi tyttärekseen — varmaankin siksi, että
hänellä olisi oikeus suurten uhrien hetken koittaessa naulita hänet
ihmisyyden ristinpuuhun kuten hän oli uhrannut poikansa, Kristuksen —
Ranska, joka oli kuluttanut loppuun kaikki hallitusmuodot, monarkisen,
feodalisen ja ylimysvaltaisen, Ranska tosiaankin tuntui meistä
soveliaimmalta alistaa vaikutusvaltaamme, ja päätimme taivaallisen
valon johdolla, kuten muinoin israelilaisia johti tulipatsas, me
päätimme tehdä Ranskasta ensimmäisen vapaan maan. Luokaa silmäys
Ranskaan sellaisena kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten, ja te
huomaatte, että vaadittiin suurta uskallusta tai oikeammin ylevää uskoa
käydä käsiksi sellaiseen tehtävään.»

— Kaksikymmentä vuotta sitten Ranska oli vielä, Ludvig viidennentoista
heikoissa käsissä, Ludvig neljännentoista Ranska, toisin sanoin suuri
aristokraattinen valtakunta, jossa ylimyksillä oli kaikki oikeudet
ja rikkailla kaikki edut. Ja valtion päänä oli mies, joka edusti
samalla kertaa kaikkein ylevintä ja alhaisinta, suurinta ja pienintä,
Jumalaa ja kansaa. Se mies voi yhdellä sanalla tehdä rikkaaksi tai
köyhäksi, onnelliseksi tai onnettomaksi, vapaaksi tai vangiksi,
eläväksi tai vainajaksi. Sillä miehellä oli kolme pojanpoikaa, kolme
nuorta prinssiä, jotka oli kutsuttu hänen seuraajikseen. Sattumalta
oli luonto määrännyt hänen seuraajakseen juuri sen, joka olisi valittu
yleisessä äänestyksessäkin, jos silloin olisi yleinen äänestys
ollut käytännössä. Häntä pidettiin hyväsydämisenä, oikeamielisenä,
nuhteettomana, epäitsekkäänä, oppineena, miltei filosofina. Jotta
päästäisiin ikiajoiksi niistä tuhoisista sodista, joita Euroopassa
oli riehunut Kaarlo toisen kohtalokkaan vallanperimyksen johdosta,
valittiin hänen puolisokseen Maria Teresian tytär. Ne kaksi suurvaltaa,
jotka ovat Euroopan todellinen vaakapaino, Ranska Atlantin ja Itävalta
Mustanmeren rannalla, aiottiin yhdistää eroittamattomasti toisiinsa.
Niin oli ainakin laskenut Maria Teresia, silloisen Euroopan ensimmäinen
valtiollinen kyky. Juuri silloin kun Ranska, Itävaltaan, Italiaan ja
Espanjaan nojaten, oli siirtymässä uuteen ja toivottuun valta-asemaan,
juuri silloin me valitsimme, emme Ranskaa tehdäksemme siitä maailman
ensimmäisen kuningaskunnan, vaan ranskalaiset tehdäksemme heistä
maailman ensimmäisen kansan.

— Mutta silloin kysyttiin, kuka astuisi tähän leijonaluolaan,
kuka kristitty Teseus kulkisi, johtonaan uskon valo, tämän
suunnattoman sokkelon mutkaiset käytävät ja uhmaisi kuninkaallista
Minotauros-hirviötä. Minä vastasin: 'Minä teen sen. Jotkut
kiihkomieliset intoilijat, jotkut levottomat sielut tiedustelivat,
paljonko tarvitsisin aikaa suoriutuakseni tehtävän ensimmäisestä
jaksosta — olin jakanut sen kolmeen osaan — ja minä pyysin
kahtakymmentä vuotta. Äänekäs tyytymättömyyden ilmaus. Huomatkaa,
ihmiset ovat olleet orjia tai palvelijoita kaksikymmentä vuosisataa,
ja nyt oltiin tyytymättömiä, kun minä vaadin kaksikymmentä vuotta
tehdäkseni ihmiset vapaiksi!»

Cagliostro silmäili kuulijakuntaansa. Hänen viimeiset sanansa olivat
saaneet eräät jäsenet hymyilemään ivallisesti.

Sitten hän jatkoi:

»Lopulta minulle myönnettiin nämä kaksikymmentä vuotta. Minä annoin
veljille ohjeeksi kuuluisan vaalilauseen: _Lilia pedibus destrue_ ja
ryhdyin työhöni kehoittaen jokaista työskentelemään omalla tahollaan.
Tulin Ranskaan voitonkaarien katveessa. Laakerit ja ruusut muodostivat
kukka- ja lehvätien Strassburgista Pariisiin asti. Kaikki huusivat:
'Eläköön kruununprinssi, eläköön tuleva kuningatar!' Kuningaskunnan
kaikki toivo oli tämän pelastavan avioliiton hedelmällisyydessä. Nyt
minä en halua kunniaa itselleni seuraavien tapahtumien alkuunpanijana
tai luojana. Jumala oli apuni, hän salli minun nähdä sen jumalallisen
käden, joka piteli tulivaljakon ohjaksia. Jumala olkoon ylistetty! Minä
olen raivannut tieltä kivet, olen rakentanut sillan jokien yli, olen
täyttänyt syvänteet, ja vaunut ovat päässeet kulkemaan. Siinä kaikki.
Katsokaamme nyt, veljet, mitä on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa:

Parlamentit on hajotettu.

Ludvig viidestoista, lisänimeltään Rakastettu, on kuollut kaikkien
halveksimana.

Kuningatar, joka oli seitsemän vuotta hedelmätön, on seitsemän
vuoden perästä saanut lapsia, joiden syntyperä on kiistanalainen,
hänen kimppuunsa käytiin kruununprinssin syntyessä, hänen maineensa
tahraantui kaulanauhajutun takia.

Kuningas, jota liehitään Ludvig Kaivatuksi, on ryhtynyt hallitsemaan
ja osoittautunut yhtä voimattomaksi valtiomiehenä kuin aviopuolisona,
on rakennellut pilvilinnoja, kunnes päätyi vararikkoon, on vaihdellut
ministerejä, kunnes tuli herra de Calonneen.

Aatelissääty on kutsuttu koolle ja se on päättänyt kutsua koolle
valtiosäädyt.

Valtiosäädyt, jotka kutsuttiin koolle yleisen äänestyksen nojalla, ovat
julistautuneet kansalliskokoukseksi.

Kolmas sääty on voittanut aateliston ja papiston.

Bastilji on vallattu.

Ulkomaalaiset joukot on karkoitettu Pariisista ja Versaillesista.

Elokuun neljännen päivän yö on osoittanut ylimyksille aatelissäädyn
voimattomuuden.

Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat osoittaneet kuninkaalle ja
kuningattarelle kuninkuuden voimattomuuden.

Heinäkuun 14 päivä 1790 on osoittanut maailmalle Ranskan eheyden.

Prinssit ovat kadottaneet kansansuosion maasta pakenemalla.

Monsieur on kadottanut kansansuosion Favrasin jutun takia.

Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani
kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella
valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä;
Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita
ihastusta, vapisevat!

Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto,
jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa
valon?»

»On, on, on!» huusivat kaikki yhteen ääneen.

»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt
niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että
nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»

»Emme, emme, emme!» huusivat kaikki yhteen ääneen.

»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren
kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni,
että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole
päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja
lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen
toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat
sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta
heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan,
meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran
sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän
asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton
sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan:
epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme
kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin
monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen
kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he
kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä
sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton
hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena!
Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen
määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa,
on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen
kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen
luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja
peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit,
hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen
vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin.
Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle
pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran
kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen.
Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja
sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme
siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat
jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku
taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta
se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain
taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut
saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei
ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet,
vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen
prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia —
vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä,
ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän
ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin
ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»

Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta
kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät
pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle,
seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:

»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo
kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme
selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»

Cagliostron läpitunkeva katse uppoutui joukkoon ja valaisi kuin
kuvastimen heijastama auringonsäde Arrasin edustajan kalpeita kasvoja.

»Hyvä», sanoi hän. »Kuule siis, Maximilien.»

Sitten hän kohotti kätensä, korotti äänensä ja sanoi joukolle:

»Kuulkaa minua kaikki!»




XI


Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!

Kuuntelijajoukossa syntyi juhlallinen hiljaisuus, joka todisti
selvästi, kuinka tärkeänä pidettiin kohta kuultavaa esitystä.

»Niin, on oikein, että minulta kysytään, mitä on vapaus, mitä on
yhdenvertaisuus, mitä on veljeys. Minä sanon sen teille. Aloittakaamme
vapaudesta. Ja ennen kaikkea, veljet, älkää sekoittako vapautta
riippumattomuuteen. Ne eivät ole sisaruksia, kuten näyttää, ne ovat
kaksi toisiaan vihaavaa vastustajaa. Melkein kaikki vuoristokansat
ovat riippumattomia. En tiedä, voiko ainoatakaan niistä, sveitsiläisiä
lukuunottamatta, sanoa todella vapaaksi. Kukaan ei kiellä, etteivät
kalabrialainen, korsikalainen ja skotlantilainen olisi riippumattomia,
mutta kukaan ei tohdi sanoa heitä vapaiksi. Jos kalabrialaisen
tunteita loukataan, jos korsikalaisen kunniaa solvaistaan, jos
skotlantilaisen etuihin kajotaan, niin kalabrialainen, joka ei
voi turvautua oikeuteen, koska sorretun kansan keskuudessa ei ole
oikeutta, kalabrialainen hakee oikeutta puukostaan, korsikalainen
tikaristaan, skotlantilainen _dirkistään_. Hän iskee, vihollinen
kaatuu, hän on kostanut. Vuoristo tarjoo hänelle tyyssijan, ja koska
ei ole vapautta, tuota kaupunginasukkaan turhaan vaatimaa vapautta,
löytää hän riippumattomuuden syvistä rotkoista, sankoista metsistä,
korkeilta vuorenhuipuilta. Hän elää toisin sanoin ketun, vuorikauriin
ja kotkan riippumattomuutta. Mutta kotka, vuorikauris ja kettu,
jotka tunteettomina, muuttumattomina, välinpitämättöminä katselevat
niiden silmien edessä esitettävää suurta, inhimillistä näytelmää,
ovat eläimiä, joiden elämä rajoittuu vaistoon ja jotka on tuomittu
yksinäisyyteen.

»Alkuperäinen, antiikkinen, kantasivistys, jos niin saa sanoa, Intian,
Egyptin, Etrurian, Vähän Aasian, Kreikan, Latiumin sivistysmuodot,
kootessaan tieteensä, uskontonsa, taiteensa, runoutensa valokimpuksi,
jota ne ovat heilutelleet koko maailman yli valaistukseen silloin
vielä kehdossa uinuvaa, kehitystilassa olevaa nykyaikaista sivistystä,
ovat jättäneet ketut loukkoihinsa, vuorikauriit kallionhuipuillensa
ja kotkat pilviä pitelemään. Niiltäkin aika kuluu, mutta siinä
ei ole mittaa, niillekin tieto versoo, mutta siinä ei tapahdu
edistystä, niillekin sukupolvet syntyvät, varttuvat ja kuolevat,
mutta ne eivät opi siitä mitään. Sillä kaitselmus on rajoittanut
niiden kyvyt itsesäilytysvaistoon, sen sijaan kun Jumala on antanut
ihmiselle kyvyn eroittaa hyvän ja pahan, tunteen tajuta oikean ja
väärän, kammon eristymistä ja rakkauden yhteiselämää kohtaan. Senpä
vuoksi ihminen, joka syntyy yksinäisyyteen kuin kettu, on villi kuin
vuorikauris ja eristäytynyt kuin kotka, liittyy perheeksi, muodostuu
heimoksi, järjestyy kansaksi. Sen vuoksi, kuten jo sanoin, veljet, ei
eristäytyvällä ihmisellä ole oikeutta muuhun kuin riippumattomuuteen,
ja päinvastoin, yhteen liittyvillä ihmisillä on oikeus vapauteen.

    VAPAUS!

Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se
on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi
kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta
tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen
ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se
on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta,
jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen
ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin
enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa
sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu,
jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan
päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä
täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö
pyytää päästä tämän aarteen jaolle.

»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on
jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata
kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi,
mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on
taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan,
päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa,
jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni»,
jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän
välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»

Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja
palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta,
ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, —
nimittäin kansansuosiolla.

Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro
kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen
minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää
hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa
minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen
selittänyt, mitä on vapaus.»

Näitä sanoja seurasivat moninkertaiset _hiljaa!_-huudot, sitten syntyi
syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina,
ponnekkaina.

»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä
olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa
aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen
hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen
filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren
kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren
viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle
järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät
alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin
huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa
Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut
ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista
ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki
piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin
vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai
joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina
täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti
yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on
yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?

    YHDENVERTAISUUS!

Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien
poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin
virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio,
joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys,
joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin
rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei
ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija,
jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille
pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia,
ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin
kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus
tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät
siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan
_vaalilla_. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole
jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää _kyky_. Taiteissa,
tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää,
vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja
rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista
ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet
kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei
saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille.
Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän
yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole
Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen
leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»

Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen
yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa,
missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta,
vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen.
Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä
todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan
hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta
kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät
yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa
omituisen päällikön valtava nero.

Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa
kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi
äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:

»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen,
jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka
sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi.
Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.

    VELJEYS!

Oi, suuri sana, jos sinut käsitetään oikein! Oi, ylevä sana, jos sinut
selitetään oikein! Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se,
joka käsitettyään väärin tämän sanan kantavuuden käyttää sitä sanan
ahtaimmassa merkityksessä sovelluttaakseen sitä jonkun kylän asujamiin,
jonkun kaupungin kansalaisiin, jonkun kuningaskunnan asukkaihin,
olisi huono ihminen... Ei, veljet, ei, hän olisi vain henkisesti
vajavainen ihminen. Säälikäämme henkisesti köyhiä, koettakaamme
vapautua keskinkertaisuuden lyijyanturoista, levittäkäämme siipemme ja
nouskaamme arkipäiväisten aatteiden yläpuolelle! Kun Saatana halusi
kiusata Kristusta, vei se hänet maailman korkeimmalle vuorelle, jonka
huipulta se voi näyttää hänelle kaikki maapallon kuningaskunnat, eikä
suinkaan Natsaretin torniin, josta se olisi voinut näyttää hänelle vain
Juudaanmaan kyläpahasia.

»Veljet, ei yhteen kaupunkiin, ei yhteen kuningaskuntaan; vaan
koko maailmaan on veljeys vietävä! Veljet, koittaa päivä, jolloin
pyhältä tuntuva sana _isänmaa_, tai toinen pyhältä tuntuva sana,
_kansallisuus_, katoavat kuin teatterin väliverhot, jotka painuvat
tilapäisesti paikalleen, jotta maalarit ja koneenkäyttäjät saisivat
aikaa valmistaa loputtomat etäisyydet, mittaamattomat kaukokuvat.
Veljet, koittaa päivä, jolloin ihminen, nyt jo maan ja veden herra,
valloittaa tulen ja ilman, jolloin hän valjastaa tulihevoset, ei
ainoastaan ajatuksissaan, vaan aineellisestikin, jolloin tuulet, nuo
nykyisin vain rajuilmojen talttumattomat esijuoksijat, muuttuvat
sivistyksen älykkäiksi ja kuuliaisiksi sanansaattajiksi. Veljet,
koittaa päivä, jolloin kansat, tämän maa- ja ilmaliikenteen turvin,
jota vastaan kuninkaat ovat voimattomat, ymmärtävät, että kestetyt
kärsimykset liittävät ne toinen toisiinsa, ja että nämä kuninkaat,
jotka ovat panneet aseet niiden käteen, jotta ne tuhoisivat toisensa,
ei kunnian vaatimassa taistelussa, kuten heille uskoteltiin, vaan
veljesmurhissa, saavat jälkipolville vastata jok'ikisestä veripisarasta,
joka on vuotanut suuren ihmisperheen halvimmankin jäsenen ruumiista.
Silloin, veljet, te näette, mikä suurenmoinen näytelmä esitetään Herran
kasvojen edessä. Kaikki kuvitellut rajat katoavat, kaikki keinotekoiset
esteet häviävät, virrat eivät ole enää haittana, vuoret eivät ole enää
sulkuina. Virtojen yli kansat ojentavat toisilleen kättä ja kaikkein
korkeimmalta huipulta kohoaa alttari, isänmaan alttari.

»Veljet, veljet, veljet, minä sanon teille, sellainen on apostolin
saarnaama todellinen veljeys! Kristus ei kuollut vapahtaakseen vain
natsarealaiset, Kristus kuoli lunastaakseen kaikki maan kansat. Älkää
siis tehkö näistä kolmesta sanasta, _vapaudesta, yhdenvertaisuudesta,
veljeydestä_, ainoastaan Ranskan tunnuslausetta, vaan kirjoittakaa
ne ihmisyyden lippuun koko maailman tunnuslauseeksi. Ja nyt, veljet,
menkää, tehtävänne on suuri, niin suuri, että minkä kyynel- ja
verilaakson kautta joutunettekin kulkemaan teidän jälkeläisenne
kadehtivat teiltä sitä pyhää tehtävää, jonka olette suorittaneet, ja
kuin ristiretkeläiset, jotka yhä suuremmin joukoin ja nopeammin askelin
seurasivat toisiaan pyhille paikoille johtavilla teillä, eivät hekään
pysähdy, vaikka he usein näkevätkin matkansa suunnan vain isiensä
vaalenneitten luitten mukaan. Rohkeutta siis, apostolit, rohkeutta,
toivioretkeläiset, rohkeutta, soturit! Apostolit, käännyttäkää,
toivioretkeläiset, vaeltakaa, soturit, taistelkaa!»

Cagliostro lopetti, mutta ellei hän olisi lopettanut, olisivat
suosionosoitukset, hyvä-huudot keskeyttäneet hänen esityksensä.

Kolmesti ne vaimenivat ja kolmesti ne jälleen elpyivät jylisten
hautakammion holveissa kuin maanalainen ukkonen.

Sitten naamioidut miehet kumarsivat yksitellen, suutelivat hänen
kättänsä ja poistuivat.

Sen jälkeen jokainen veli vuoron perään taivutti päänsä tuon lavan
edessä, jolla toisen Pietari erakon lailla tämä uusi apostoli
oli saarnannut vapauden ristiretkeä ja lausui ohimennessään tuon
kohtalokkaan ohjelauseen: _Lilia pedibus destrue_.

Viimeisen poistuttua lamppu sammui.

Ja Cagliostro oli yksin, maan uumenissa, äänettömyydessä ja pimeydessä,
muistuttaen niitä Intian jumalia, joiden salaisuuksiin hän väitti
tutustuneensa parituhatta vuotta sitten.




XII

Naiset ja kukat


Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791,
eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä,
poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat
Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle.
Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.

Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin
kahdeksan aamulla.

Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen
ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin
kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.

»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä
nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse
nähdä!» vastasi palvelija.

Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin
kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä,
paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia,
aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen
jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.

Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka
vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti
olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka
oli ylemmässä kerroksessa.

»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen,
»tohtori Gilbert on saapunut».

»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia
lähetetty häntä noutamaan?»

»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»

»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte
uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on
vaivattu tällä tavoin».

»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan
tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan
lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun
kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei
mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa
ikkuna.»

Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun
puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut
kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei
ollut häntä tavannut.

»Ai, ai!» äännähti hän vastoin tahtoaan.

»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »olen muuttunut vai kuinka?

Sanon teille heti, mistä se johtuu.»

Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin,
joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä
valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.

»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa
kiisteltiin?»

»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»

»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan
tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi
selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli
hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui
puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati
ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin
tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset
pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani
halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle.
Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin
mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin
mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt
olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin
kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte.
Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»

Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa
koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas
oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat
pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti
jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska
pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.

Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea
ja koetti valtimoa.

Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.

»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli
jo aikakin minun tulla!»

Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan
haavurilippaan.

»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.

»Ja heti paikalla.»

»Oikeaan vai vasempaan käsivarteen?»

»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta
verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan
Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin
sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»

»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin,
kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.

Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin
kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.

Potilas tunsi heti suurta helpotusta.

»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas
voi hengittää kevyesti.

»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin
kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle,
muutaman tunnin nautinnon takia.»

Mirabeau hymyili alakuloisesti, miltei ivallisesti.

»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä,
jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»

»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat
alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat
kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi
huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko
Ranska saattamaan teitä hautaan.»

»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?»
vastasi Mirabeau hymähtäen.

»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla
voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat
peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä
teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun
sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin
saatte nähdä, kuinka käy.»

»Arvelette siis, että minut voisi nyt siirtää Pariisiin?»

»Kyllä, vieläpä tänään... Miltä nyt tuntuu?»

»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva
haihtunut... sisäisiä poltteita on yhä.»

»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt
tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo
tuleekin.»

Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt
lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli
toteutunut: poltteet lakkasivat.

»Nyt saatte levähtää tunnin verran», sanoi Gilbert. »Sitten lähdemme.»

»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa
vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien
varrella kello yhdeltätoista.»

Gilbert silmäili Mirabeauta.

Potilas ymmärsi tohtorin arvanneen hänen pyytämänsä lykkäyksen syyn.

»Minkä minä sille voin?» jatkoi Mirabeau. »Minulle tulee vieraita.»

»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut
kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan
miestuttuja varten.»

»Tiedättehän, etten tule kukitta toimeen. Se on minun hulluuteni.»

»Niin, niin, mutta kukat eivät yksin, kreivi!»

»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä
alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»

»Kreivi, kreivi, te surmaatte itsenne!» päivitteli Gilbert.

»Myöntäkää sentään, tohtori, että se on ihana itsemurhatapa.»

»Kreivi, en poistu luotanne tänään ollenkaan.»

»Tohtori, olen antanut kunniasanani. Ette toki halunne, että rikon sen?»

»Oletteko illalla Pariisissa?»

»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien
varrella olevaan pikku asuntooni... Oletteko käynyt siellä?»

»En vielä.»

»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta... Mutta nyt tunnen
tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»

»Toisin sanoin te haluatte karkoittaa minut?»

»Oh, en suinkaan...»

»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivällä
Tuileries-palatsissa.»

»Ah, te tapaatte siellä kuningattaren», sanoi Mirabeau synkästi.

»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili
katkerasti.

»Sellaisesta vapaudesta en uskalla uneksiakaan, tohtori.

Älkää mainitko hänelle edes, että olette tavannut minut.»

»Miksi niin?»

»Koska hän kysyisi teiltä, olenko pelastanut kuninkuuden, kuten hänelle
lupasin, ja teidän täytyisi vastata kieltävästi. Vaikka», jatkoi
Mirabeau hermostuneesti naurahtaen, »se on hänen vikansa yhtä paljon
kuin minunkin».

»Ette siis halua, että sanoisin hänelle liikatyön ja taistelun
puhujalavalla surmaavan teidät?»

Mirabeau tuumi hetken.

»Sanokaa vain», vastasi hän sitten. »Tehkää minut, jos tahdotte,
sairaammaksi kuin olenkaan.»

»Miksi niin?»

»Muuten vain... olen utelias... haluan saada selville erään seikan.»

»Olkoon menneeksi.»

»Lupaatte siis, tohtori?»

»Lupaan.»

»Ja toistatte minulle, mitä hän sanoo?»

»Toistan teille hänen omat sanansa.»

»Hyvä. Näkemiin, tohtori, tuhannet kiitokset!»

Ja hän ojensi Gilbertille kätensä.

Gilbert katseli Mirabeauta tutkivasti. Silmäys näytti hämmentävän
kreiviä.

»Asiasta toiseen», sanoi potilas, »ennenkuin lähdette, mitä määräätte
minulle?»

»Oh, kuumaa, vain janoa sammuttavaa juomaa, sikuria tai purasruohoa,
kevyttä ruokaa ja ennen kaikkea...»

»No, ennen kaikkea?»

»Ei sairaanhoitajatarta, joka on viittäkymmentä vuotta nuorempi...
Ymmärrättehän, kreivi?»

»Tohtori», sanoi Mirabeau nauraen, »jotten rikkoisi määräyksiänne, otan
kaksi viisikolmattavuotiasta!»

Ovella Gilbert tapasi Teischin.

»Voi, herra», sanoi tämä, »miksi lähdette?»

»Lähden, koska minut ajetaan, kunnon Teisch», vastasi Gilbert nauraen.

»Ja kaikki tämä on sen naisen vika», mutisi vanha palvelija. »Ja kaikki
johtuu siitä, että se nainen on kuningattaren näköinen. Niin nerokas
mies, kuten hän kuuluu olevan, ja kuitenkin niin lapsellinen!»

Tämän huomautuksen jälkeen hän avasi Gilbertille vaununoven. Tohtori
nousi ajoneuvoihin ja tuumi itsekseen:

— Mitä hän tarkoittanee naisella, joka on kuningattaren näköinen?

Hetkeksi hän tarttui Teischin käsivarteen kysyäkseen tältä, mutta
malttoi mielensä ja jupisi:

»Mitä minä sille voin? Se on Mirabeaun salaisuus eikä minun... Ajuri,
Pariisiin.»




XIII

Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat


Gilbert täytti tunnontarkasti Mirabeaulle tekemänsä kaksoislupauksen.

Pariisissa hän tapasi Camille Desmoulinsin, tuon elävän päivälehden,
aikakautensa henkilöityneen sanomalehden.

Hän mainitsi tälle Mirabeaun sairaudesta ja kuvaili sitä vakavammaksi
kuin se tällä hetkellä olikaan, mutta ei pahemmaksi kuin miksi se voisi
kehittyä, jos Mirabeau olisi jälleen varomaton.

Sitten hän meni Tuileries-palatsiin ja puhui kuninkaalle samasta
sairaudesta.

Kuningas tyytyi sanomaan:

»Ah, kreivi-poloista Onko hän kadottanut ruokahalun?»

»On, sire», vastasi Gilbert.

»Silloin hän on vakavasti sairas», virkkoi kuningas.

Ja hän siirtyi puhumaan muista asioista.

Kuninkaan luota Gilbert meni kuningattaren puheille ja toisti hänelle,
mitä oli sanonut kuninkaalle.

Maria Teresian tyttären ylpeä otsa kävi kurttuihin.

»Mikä vahinko», sanoi hän, »ettei hän sairastunut sen päivän aamulla,
jolloin hän piti kauniin puheensa trikolorista!»

Sitten hän tuntui katuvan, että oli Gilbertin kuullen ilmaissut, kuinka
hän vihasi tuota ranskalaisten kansallismerkkiä, ja jatkoi:

»Kuinka tahansa, olisi perin onnetonta Ranskalle ja meille, jos hänen
pahoinvointinsa kehittyisi vakavaksi.»

»Minulla on ollut kunnia sanoa kuningattarelle», huomautti Gilbert,
»että se on enempää kuin pahoinvointia, että se on vakavaa sairautta».

»Jonka te parannatte, tohtori», sanoi kuningatar.

»Teen parhaani, madame, mutta en takaa tuloksia.»

»Tohtori», sanoi kuningatar, »minä toivon ja luotan teidän tuovan
minulle tietoja herra de Mirabeaun tilasta, eikö niin?»

Ja hän alkoi puhua muista asioista.

Sovittuun aikaan illalla Gilbert nousi Mirabeaun pikku asunnon portaat.

Mirabeau odotteli häntä leposohvalla lojuen. Kun Gilbert joutui
viipymään jonkun tovin salongissa, sillaikaa kun kreiville käytiin
ilmoittamassa hänen saapuneen, silmäili hän sisälle astuessaan
ympärilleen ja huomasi nojatuolille unohdetun kasimirhuivin.

Mutta joko johtaakseen Gilbertin huomion toisaalle tai päästäkseen
nopeammin tekemään tärkeät kysymyksensä Mirabeau ehätti sanomaan:

»Ah, te olette tullut! Olen kuullut teidän jo täyttäneen lupauksenne
edellisen osan. Pariisi tietää, että olen sairas, ja Teisch-poloinen on
saanut yhtenään kahden tunnin ajan kertoa tilastani ystäville, jotka
ovat tulleet tiedustelemaan, voinko nyt paremmin, ja kenties myöskin
vihamiehille, jotka ovat tulleet kuulemaan, eikö tilani ole muuttunut
huonommaksi.

Siinä lupauksenne edellinen osa. No, oletteko täyttänyt jälkimäisen
osan yhtä tarkasti kuin edellisenkin?»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Gilbert hymyillen.

»Tiedätte sen kyllä hyvin.»

Gilbert kohautti olkapäitään kuin vastalauseeksi.

»Oletteko käynyt Tuileries-palatsissa?»

»Olen.»

»Oletteko tavannut kuninkaan?»

»Olen.»

»Ja kuningattaren?»

»Hänetkin.»

»Oletteko sanonut heille, että he pääsevät minusta pian eroon?»

»Olen sanonut heille teidän olevan sairaan.»

»Mitä he sanoivat?»

»Kuningas kysyi, oletteko kadottanut ruokahalunne.»

»Ja kun te vastasitte myöntävästi, entä sitten?»

»Hän surkutteli teitä vilpittömästi.»

»Sitä hyvää kuningasta! Kuolinvuoteellaan hän sanoo ystävilleen kuten
muinen Leonidas: 'Tänään minä syön illallista sen Pluton luona.' Entä
kuningatar?»

»Kuningatar surkutteli teitä ja tiedusteli hartaasti vointianne.»

»Millä sanoilla, tohtori?» kysyi Mirabeau, joka ilmeisesti pani suuren
arvon Gilbertin vastaukselle.

»Hyvin kauniilla sanoilla tietenkin.»

»Lupasitte kunniasanallanne toistaa sanasta sanaan, mitä kuningatar
puhuisi.»

»Oh, en muista ihan tarkkaan sanamuotoa.»

»Tohtori, ette ole unohtanut tavuakaan.»

»Vannon...»

»Tohtori, olette luvannut. Tahdotteko, että kohtelen teitä miehenä,
jonka sanaan ei voi luottaa?»

»Te ahdistatte tiukasti, kreivi.»

»Minä olen sellainen.»

»Tahdotte siis ehdottomasti kuulla, mitä kuningatar sanoi?»

»Sanasta sanaan.»

»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän
aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»

Gilbert halusi saada selville, mikä vaikutus kuningattarella oli
Mirabeauhun.

Kreivi hätkähti leposohvallaan kuin voltaiskun koskettamana.

»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on
saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat
ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis
tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava
takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän
siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi
päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää
kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää
muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme
kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin
kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden
vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää,
että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta
minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin
oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi
Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet
aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei
kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän
edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä.
Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti,
että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte
sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan
sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä
eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin
diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan
vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen,
mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit
vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave
ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään
diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin
silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat
panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka,
ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja
ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin
kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi... Trikolor-lippu!
Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että
jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta,
se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua
pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää
keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota
hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja
mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»

»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden
ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä
yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä
vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se
olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta
vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja
myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on
noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli...
Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä
minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni
erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani
miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä
varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan,
heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei
milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta
on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä
voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille
avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle
sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua
varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi
leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.

Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisi
Mirabeaun elämän tai kuoleman.

»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun
tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.

Potilas kohautti olkapäitään kuin sanoakseen:

— Se on minusta yhdentekevää!

»Kuningas... tai kuningatar», jatkoi Gilbert.

»Mitä?» huudahti Mirabeau ja kohosi istumaan.

»Sanoin kuningas tai kuningatar», toisti Gilbert.

Mirabeau nojasi molempiin nyrkkeihinsä kuin kyyristynyt leijona ja
koetti nähdä Gilbertin sielun pohjaan saakka.

»Kuningatar ei tee sitä», sanoi hän.

»Mutta jos hän tekisi?»

»Luuletteko hänen alentuvan sellaiseen?»

»En luule mitään, minä vain oletan, kuvittelen.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mirabeau, »odotan huomisiltaan saakka».

»Mitä tarkoitatte?»

»Käsittäkää sanani juuri niinkuin ne pitääkin käsittää, tohtori,
älkääkä yrittäkö tulkita niitä toisin. Odotan huomisiltaan saakka.»

»Entä huomisiltana?»

»No niin, tohtori, jos hän huomisiltaan mennessä on lähettänyt tänne
jonkun, jos esimerkiksi herra Weber tulee, olette te oikeassa ja minä
väärässä. Mutta jos hän ei tule, silloin olette te, tohtori, väärässä
ja minä oikeassa.»

»Hyvä, huomis-iltaan siis. Ja siihen asti, hyvä Demosthenes, lepoa,
rauhaa, mielentyyneyttä!»

»Minä en liikahda leposohvalta.»

»Entä tuo huivi?»

Ja Gilbert osoitti sormellaan esinettä, jonka hän oli ensimmäiseksi
huomannut astuessaan huoneeseen.

Mirabeau hymyili.

»Annan kunniasanani!» virkkoi hän.

»Hyvä on. Koettakaa nyt viettää rauhallinen yö, ja minä vastaan
kaikesta.»

Gilbert lähti.

Teisch odotteli häntä ovella.

»No, kunnon Teisch, isäntäsi voi paremmin», sanoi tohtori.

Iäkäs palvelija ravisti alakuloisena päätänsä.

»Mitä, epäiletkö sanojani?» kysyi Gilbert.

»Epäilen kaikkea, herra tohtori, niin kauan kuin hänen paha henkensä on
hänen lähellään.»

Ja hän huoahti ja jätti Gilbertin kapeille portaille.

Portaitten käänteessä Gilbert näki hunnutetun varjon, joka odotteli
häntä.

Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka
oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.

»Kuka on tuo nainen?» kysyi Gilbert.

»Se on hän», vastasi Teisch.

»Kuka hän?»

»Nainen, joka on kuningattaren näköinen.»

Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen
kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen
haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.

»Mahdotonta!» jupisi hän.

Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan
tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan
pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli
helvetin lähetti.

Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui
Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää
raitista ulkoilmaa.

Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen
kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.

Kun hän isäntänsä kysyttyä oli vastannut, ettei kello ollut vielä
kahdeksaakaan, ei Mirabeau ollut uskonut häntä, ennenkuin oli
noudattanut kellon eteensä nähdäkseen itse.

Tämän kellon hän oli pannut pöydälle vuoteensa viereen.

»Teisch», sanoi hän vanhalle palvelijalle, »vaihtakaa alhaalla paikka
Jeanin kanssa, joka tänään saa palvella minua täällä ylhäällä».

»Hyvä jumala», huudahti Teisch, »onko herra kreivi siis tyytymätön
minuun?»

»Päinvastoin, kunnon Teisch», vastasi Mirabeau liikutettuna, »juuri
siksi että luotan vain sinuun minä panen sinut täksi päiväksi alas
portille. Kaikille, jotka tulevat tiedustelemaan vointiani, sinä sanot,
että minä jaksan nyt paremmin, mutten ota vielä vastaan ketään. Mutta
jos...» Mirabeau vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten, »mutta jos joku
tulee linnasta, Tuileries-palatsista, niin sinä opastat lähetin tänne
ylös, ymmärrätkö? Missään tapauksessa et saa päästää häntä menemään,
ennenkuin olen puhutellut häntä. Huomaat siis, kunnon Teisch, että
lähettäessäni sinut luotani minä korotan sinut uskotun asemaan.»

Teisch tarttui Mirabeaun käteen ja suuteli sitä.

»Ah, herra kreivi», sanoi hän, »jospa vain tahtoisitte elää!» Ja hän
lähti.

»Siinäpä se taito juuri onkin, siinä tahtomisessa!» sanoi Mirabeau
silmätessään poistuvaa palvelijaa.

Kello kymmenen Mirabeau nousi ja pukeutui miltei keikailevasti. Jean
kähersi hänen tukkansa, ajoi hänen partansa ja siirsi sitten hänen
nojatuolinsa ikkunan ääreen.

Siitä ikkunasta hän voi katsella kadulle.

Joka kerta kun kolkutin kolahti, joka kerta kun ovikello soi, olisi
vastapäätä olevasta talosta voinut nähdä hänen huolestuneitten
kasvojensa kurkottautuvan kohotettujen uutimien takaa, hänen terävän
katseensa pälyilevän kadulle, sitten uutimien putoavan ja jälleen
kohoavan, kun ovikello kilahti ja kolkutin kolahti.

Kello kaksi Teisch tuli ylös erään lakeijan seurassa. Mirabeaun sydän
sykki rajusti. Lakeijalla ei ollut liveripukua.

Mirabeaun mieleen juolahti ajatus, että tuo harmaapukuinen palvelija
oli kuningattaren lähetti ja että hän oli pukeutunut noin, jottei
paljastaisi henkilöä, joka hänet lähetti.

Mirabeau erehtyi.

»Herra tohtori Gilbertin lähetti», ilmoitti Teisch.

»Vai niin», sanoi Mirabeau ja kalpeni kuin olisi ollut vielä
viisikolmattavuotias ja odotellessaan rouva de'Monnierin kirjettä
olisikin saanut kirjeen tuomarienoltaan.

»Herra kreivi», jatkoi Teisch, »koska tämä poika on herra tohtori
Gilbertin lähettämä ja koska hän tuo teille kirjeen, olen katsonut
voivani tehdä poikkeuksen ja toin hänet puheillenne.»

»Olet tehnyt oikein», sanoi kreivi.

Sitten hän virkkoi lakeijalle:

»Missä on kirje?»

Lakeijalla oli kirje kädessä ja hän ojensi sen kreiville.

Mirabeau avasi sen. Kirjeessä oli seuraava lyhyt sisältö:

 »Antakaa kuulua, kuinka voitte. Olen luonanne kello yksitoista
 illalla. Toivon, että ensimmäiset sanat, jotka lausutte minulle,
 myöntävät minun olleen oikeassa ja teidän olleen väärässä.»

»Sano isännällesi, että näit minut jalkeilla ja että minä odotan häntä
tänä iltana», sanoi Mirabeau lakeijalle.

Sitten hän virkkoi Teischille:

»Pidä huoli, että poika lähtee talosta tyytyväisenä.»

Teisch nyökkäsi ymmärtäväisesti ja poistui harmaapukuisen lähetin
seurassa.

Tunnit seurasivat toisiaan. Ovikello ei herennyt kilisemästä, kolkutin
kolajamasta. Koko Pariisi kävi merkitsemässä nimensä Mirabeaun
vieraskirjaan. Kadulle oli kerääntynyt rahvasta, joka saatuaan kuulla
toisia uutisia kuin mitä sanomalehdet tiesivät kertoa, ei mielinyt
uskoa Teischin rauhoittaviin vakuutteluihin ja pakotti ajoneuvot
kääntymään oikealle ja vasemmalle, jottei pyörien kolina häiritsisi
kuuluisaa potilasta.

Kellon viittä käydessä Teisch uskalsi ilmestyä toistamiseen Mirabeaun
huoneeseen kertoakseen hänelle tämän uutisen.

»Ah», sanoi Mirabeau, »nähdessäni sinun tulevan arvelin sinulla olevan
parempaa kerrottavaa!»

»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa
herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden
ilmaisu.»

»Olet oikeassa, Teisch», myönsi Mirabeau. »Minä olen kiittämätön.»

Kun Teisch sitten oli sulkenut oven, meni Mirabeau avaamaan ikkunan.

Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo
pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.

Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin
viertotien päästä toiseen.

Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta
kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä
ilosta hypähtämään?

Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen
katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa
nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä
hovilakeijaa.

Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut
nähnyt mitään.

Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut
synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää
ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla
synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli
hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.

Kello yksitoista ovi aukeni ja Teisch ilmoitti tohtori Gilbertin.

Tämä astui sisälle hymysuin. Hän pelästyi nähdessään Mirabeaun kasvojen
ilmeen.

Nuo kasvot kuvastivat tarkalleen hänen sydämensä kuohuvia tunteita.

Gilbert arvasi kaikki.

»Eikö kukaan ole tullut?» kysyi hän.

»Mistä sitten?» sanoi Mirabeau.

»Tiedätte hyvin, mitä tarkoitan.»

»Minäkö? En tiedä... kunniasanalla!»

»Linnasta... hänen... kuningattaren taholta?»

»Ei kukaan, kelpo tohtori, ei ole tullut ketään.»

»Mahdotonta!» sanoi Gilbert.

Mirabeau kohautti olkapäitään.

»Olettepa te herkkäuskoinen?» sanoi hän.

Sitten hän tarttui Gilbertin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja
virkkoi:

»Tahdotteko, että sanon teille, mitä olette tänään tehnyt, tohtori?»

»Minäkö? Olen tehnyt jotenkin samaa mitä teen joka päivä.»

»Ettepä, joka päivä ette sentään käy linnassa ja tänään olette käynyt
siellä. Joka päivä ette tapaa kuningatarta, ja tänään olette tavannut
hänet. Joka päivä ette anna hänelle neuvoja, mutta tänään olette
antanut hänelle yhden neuvon.»

»Jopa peräti!» huudahti Gilbert.

»Kuulkaas, hyvä tohtori, minä näen, mitä on tapahtunut, minä kuulen,
mitä on puhuttu, yhtä selvästi kuin jos olisin ollut paikalla.»

»No hyvä, herra kaukonäkijä, mitä siis on tapahtunut ja mitä on
puhuttu?»

»Menitte tänään kello yksi Tuileries-palatsiin, pyysitte päästä
kuningattaren puheille, tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että tilani
oli huononemaan päin ja että olisi kaunista, jos hän kuningattarena ja
naisena lähettäisi jonkun tiedustelemaan vointiani; ellei säälin niin
ainakin harkinnan kannalta se olisi suotavaa. Kuningatar keskusteli
kanssanne, hän tuntui tulleen vakuutetuksi, että olitte oikeassa, ja
hyvästiksi hän sanoi lähettävänsä jonkun minun luokseni. Te lähditte
onnellisena ja tyytyväisenä ja luottaen kuninkaalliseen sanaan. Ja
hän, ylpeänä ja katkerana hän nauroi herkkäuskoisuuttanne, joka ei
tiedä, ettei kuninkaallinen sana velvoita mihinkään... No, kunniasana»,
jatkoi Mirabeau ja katsoi Gilbertiä suoraan silmiin, »eikö niin käynyt,
tohtori?»

»Tosiaankin», myönsi Gilbert, »ette olisi paremmin nähnyt tai kuullut,
vaikka olisitte ollut paikalla, hyvä kreivi!»

»Niitä hupsuja!» sanoi Mirabeau katkerasti. »Olen teille jo sanonut,
etteivät he osaa tehdä mitään ajallaan... Jos kuninkaan liveripukuinen
lähetti olisi tänään tullut luokseni joukon halki, joka huusi minun
oveni edessä ja ikkunoitteni alla: 'Eläköön Mirabeau!' olisin minä
taannut heille kansansuosion ainakin vuodeksi eteenpäin.»

Mirabeau ravisti päätänsä ja peitti kädellä silmänsä.

Kummakseen Gilbert näki hänen pyyhkäisevän kyynelen silmästään.

»Mikä teitä vaivaa, kreivi?» kysyi hän.

»Minuako? Ei mikään», vastasi Mirabeau. »Tiedättekö mitään uutta
kansalliskokouksesta, kordeliereista tai jakobineista? Onko Robespierre
kiehauttanut jonkun uuden puheen tai Marat oksentanut jonkun uuden
häväistyskirjoituksen?»

»Milloin olette viimeksi syönyt?» kysyi Gilbert.

»Kello kahden jälkeen en ole maistanut mitään.»

»Siinä tapauksessa teidän on ensi töiksi mentävä kylpyyn, hyvä kreivi.»

»No, mutta se oli suurenmoinen ajatus, tohtori! — Jean, kylpy kuntoon!»

»Tännekö, herra kreivi?»

»Ei, ei, pukeutumishuoneeseen.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Mirabeau istui kylpyammeessa. Tapansa
mukaan Teisch saatteli Gilbertiä.

Mirabeau kurkottautui ammeesta seuratakseen katsein tohtorin lähtöä.
Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, höristi hän korviaan kuullakseen
menijän askelten äänen. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes kuuli
asuntonsa ulko-oven aukenevan ja sulkeutuvan.

Sitten hän soitti rajusti.

»Jean», sanoi hän, »kattakaa pöytä minun huoneeseeni ja käykää
kysymässä, haluaisiko Oliva tulla syömään illallista kanssani».

Lakeijan lähtiessä noudattamaan saamiaan määräyksiä lisäsi Mirabeau:

»Kukkia, ennen kaikkea kukkia! Minä jumaloin kukkia!»

Kello neljältä aamulla tohtori Gilbert heräsi ankaraan ovikellon
soittoon.

»Ah», sanoi hän hypätessään sukkasillaan vuoteesta, »olen varma, että
Mirabeaun laita on huonosti!»

Tohtori ei erehtynytkään. Kun illallinen oli katettu ja pöytä peitetty
kukilla, oli Mirabeau lähettänyt Jeanin pois ja käskenyt Teischin mennä
nukkumaan.

Sitten hän oli lukinnut kaikki ovet paitsi sitä, josta pääsi sen
tuntemattoman naisen luo, jota iäkäs palvelija sanoi isäntänsä pahaksi
hengeksi.

Mutta palvelijat eivät olleet menneet levolle. Jean, vaikka olikin
nuorempi, oli tosin nukahtanut eteisen nojatuoliin.

Teisch oli pysynyt valveilla.

Neljännestä vailla neljä oli kuulunut kova kellonsoitto. Molemmat
palvelijat olivat kiiruhtaneet Mirabeaun makuuhuoneeseen päin.

Kaikki ovet olivat lukossa.

Silloin he keksivät mennä tuntemattoman naisen huoneiston kautta ja
pääsivät sitä tietä makuuhuoneeseen saakka.

Mirabeau lojui nojatuolissaan, puolipyörtyneenä, ja piteli sylissään
naista, jottei tämä pääsisi hakemaan apua. Kauhuissaan nainen soitti
pöytäkelloa, koska ei voinut ulottua takkakellon nuoraan.

Palvelijat huomattuaan nainen kutsui heitä avukseen ja myöskin
Mirabeaun avuksi. Hän oli tukehtumaisillaan kreivin kouristavaan
syleilyyn.

Olisi voinut sanoa valepukuisen kuoleman yrittäneen viedä häntä hautaan.

Yhteisin ponnistuksin palvelijat saivat kuolevan kädet hellittämään
otteensa. Mirabeau lysähti istuimelleen ja nainen meni itkien
huoneeseensa.

Jean oli lähtenyt hakemaan tohtori Gilbertiä Teischin jäädessä
hoitamaan isäntäänsä.

Gilbertillä ei ollut aikaa valjastuttaa omia ajoneuvoja eikä haettaa
vierasta ajuria. Saint-Honoré-kadulta Antinin viertotielle ei ollut
pitkä matka. Hän lähti Jeanin kanssa jalan ja kymmenen minuutin
kuluttua hän saapui Mirabeaun asuntoon.

Teisch odotteli alaeteisessä.

»No, hyvä ystävä, kuinka nyt on laita?» kysyi Gilbert.

»Ah, herra tohtori», vaikeroi iäkäs palvelija, »se nainen, yhä se
nainen, ja lisäksi ne kirotut kukat! Saatte itse nähdä, saatte itse
nähdä!»

Tällöin kuului jostakin nyyhkytystä. Gilbert riensi yläkerrokseen. Kun
hän ehti portaitten yläpäähän, aukeni Mirabeaun huoneen viereinen ovi
ja muuan valkoiseen aamunuttuun verhoutunut nainen syöksyi esille ja
heittäytyi tohtorin jalkoihin.

»Voi, Gilbert, Gilbert», huudahti hän ja painoi molemmat kädet hänen
rinnalleen, »taivaan tähden pelastakaa hänet!»

»Nicole, Nicole!» voihkaisi Gilbert. »Tekö se siis olittekin, onneton!»

»Pelastakaa, pelastakaa hänet!» toisti Nicole.

Gilbert luuli hetken suistuvansa kaameitten ajatusten kuiluun.

»Ah», jupisi hän, »Beausire kaupittelemassa häväistyskirjoituksia häntä
vastaan, Nicole hänen rakastajattarensa! Hän on tosiaankin hukassa,
sillä tämän takana on Cagliostro!»

Ja hän riensi Mirabeaun huoneeseen. Hän oivalsi, ettei ollut hetkeäkään
hukattava.




XIV

Eläköön Mirabeau!


Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet,
lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina
kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn
jäännös.

Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään
potilaan.

»Ah», sanoi hän, »ei olekaan niin huonosti kuin pelkäsin!»

Mirabeau hymyili.

»Niinkö arvelette, tohtori?» virkkoi hän.

Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa
ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy
voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.

Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen.
Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi
kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui:
se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.

Jalat olivat kylmät.

Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat
kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät
milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa.
Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui
tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.

Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin
kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.

Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista
hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa
neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin
sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.

Heti taukosivat myöskin parantumisoireet.

Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri
vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja
nyt vakavampana kuin eilinen.

Tauti oli uusiintunut, kertoivat ihmiset toisilleen, ja uhkasi nyt
kuolemalla.

Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen
ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu
niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja
kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua,
jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki
ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan
vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin
laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia
kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue,
niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin
Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset
ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan
tietämättä mitään tästä tungoksesta.

Mirabeau ja tohtori Gilbert eivät puhelleet paljoa.

»Tahdotte siis ehdottomasti kuolla?» oli tohtori kysynyt.

»Miksi eläisin?» oli Mirabeau vastannut.

Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka
kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa,
vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka
tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.

Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan
entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave.
Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta
nämä olivat kieltäytyneet.

Kun Mirabeau sai kuulla tämän, sanoi hän:

»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt,
että he olisivat moisia tomppeleita!»

Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään
Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista
tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä
viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.

Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin
kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.

Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä
hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta,
että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.

Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin,
että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt
kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.

Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi
peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan,
tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.

Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas
oli maininnut kuningattaren nimen.

»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes
tiedustella vointiani!»

Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:

»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen
kuollut...?»

Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon
sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin
voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja.
Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan
liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin
toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.

Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa
tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman
kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja
ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten
tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi
hirveän otteensa sairaan kasvoihin.

Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea
taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä
salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.

Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki
vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.

Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen
kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin
henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.

Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena
kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti,
vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä
vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti
herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.

Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun
vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan
sairasta.

Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren
miehen tulla sisälle.

Gilbert ymmärsi.

»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.

Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle,
polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli
sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.

Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.

»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa
tapaamani nuori mies!»

»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en
pyytänytkään.»

Hän nousi, peitti kasvot käsillään ja lähti.

Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli
kirjoittanut eteisessä.

Kirjeessä oli seuraavat yksinkertaiset sanat:

 »Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle,
 että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.

 Olen tullut täyttämään lupaukseni.

 Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa,
 oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa
 sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..

 Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi
 verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.

 Marnais.»

Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.

Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta
tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa
kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä
oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.

Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät:
ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja
sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.

Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin
Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:

»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat
ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio
tervehtymisestäni.»

Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen
vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar
lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka
puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi,
jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä
nähnyt.

Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä
niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi
puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin
siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.

Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen
otteluun.

»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen
ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos _minä
olisin elänyt_, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»

Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa.
Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa
oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.

Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka
korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka.
Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja
hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.

Sitten hän jupisi:

»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu,
häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä
minua muistelet!»

Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään,
siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.

Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut
enää pelkäävän lääkäriä.

Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.

»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on
ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin
koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi
kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä
mitä haluan?»

Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.

Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.

»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte.
Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin
mahdollista.»

Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.

Jean lähti.

Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa
Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.

»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka
on laitasi tänään?»

»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä
toivon, että olisitte minun nahoissani.»

»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan
minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».

Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan
selville.

Mirabeau säpsähti.

»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi
istumaan.

Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä
kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa
hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen:
»Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä
oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin
neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia
kukkia.

Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi
kukkatarhaksi.

Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.

»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan
minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle,
jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään
loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»

Gilbert ymmärsi.

»Hyvä on», sanoi hän, »jätän teidät».

»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt,
ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»

Gilbert nyökkäsi.

»Lupaatteko sen kunniasanallanne?» sanoi Mirabeau.

Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan
silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa
tunteeton.

Sitten hän astui ovelle.

Mirabeau pysäytti hänet.

»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa
sieltä minulle muuan pieni lipas».

Gilbert noudatti hänen toivomustaan.

Lipas oli hyvin painava. Gilbert päätteli sen olevan täynnä kultaa.

Mirabeau viittasi häntä panemaan lippaan yöpöydälle.

Sitten hän ojensi Gilbertille kätensä.

»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean,
ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella
kutsumisellaan ja soitollaan.»

Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin
astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.

Gilbert kuuli, että Jean väänsi perässään oven salpaan.

Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan
tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.

Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan
näkisi enää seuraavaa päivää.

Eräät ajoneuvot pysähtyivät hotellin edustalle.

Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut,
jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta
huolimatta.

Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos
kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!

Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli
noudattanut paikalle.

Tohtori arvasi, ketä varten.

Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan
kietoutunutta naista vaunuihin.

Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä,
kuka vaunuissa ajoi.

Jean palasi sisälle.

Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni
kutsui tohtoria.

Gilbert riensi hänen luoksensa.

»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas
entiselle paikalleen».

Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin
ennenkin, sanoi Mirabeau:

»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys
piileskeleekään!»

Lattialla vuoteen vieressä Gilbert näki kirjaillun pitsinenäliinan.

Se oli kyynelten kostuttama.

»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on
sensijaan jättänyt jotakin».

Mirabeau otti nenäliinan ja tuntiessaan sen kosteaksi painoi sen
otsalleen.

»Ah», mutisi hän, »vain hän yksin on sydämetön...!»

Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut
luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut,
että hän oli vasta astunut kuolontielle.




XV

Paetkaa, paetkaa, paetkaa!


Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista
kuolemankamppailua.

Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä
viimeiseen hetkeen saakka.

Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä
viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja
ajattelijalle.

Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata,
kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen
taistelun voittaa.

Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin
synkkiin ajatuksiin.

Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?

Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen
luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli
hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka
nimi oli Marie-Antoinette?

Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista
Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän
oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan,
kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö
ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet
murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen
edustamansa aatteen tieltä?

Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja
avasi silmänsä.

Hän astui elämään tuskien portista.

Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi
koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen
mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän
tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä
tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.

Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi
arvata, mikä se oli.

Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä
tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen
päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt
tiedustelemaan hänen vointiaan?

Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä
välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.

Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen
uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista
osanottoa.

Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut
tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.

Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen
vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen
Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai
murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko
Kroisosta!»

Mirabeau onnistui.

»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen
he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani
vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet...»

Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun
on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen
apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia
sanoja?

Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä,
jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen.
Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan
huulille.

»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte
elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko
lusikallinen tai täysi pullollinen».

»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.

»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä,
olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin
väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo
oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun
juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan
lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»

»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että
vuodatin teihin myrkkyä.»

»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni
viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka
avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka
avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui:
voimaa, rikkautta, lempeä... Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin,
onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen,
karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen
täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana
lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni,
mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää
siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»

Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman,
jonka tämä mielihyvin nautti.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden
lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:

»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat
nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan.
Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu
näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi
kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu
teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua
kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä
sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen
järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän
puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa
minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi
halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä
kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee
nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne
kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea
ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se
oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut
sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen,
vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen,
jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni,
jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään,
tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen,
mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan
ainoastaan _Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen
monarkia_, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan
neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei
näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää
muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin
minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä,
ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn
mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen
partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut
valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä.
Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani,
mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan
kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus
voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle...?»

»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert
alakuloisena.

»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä
tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä
minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö,
järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään...
Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte
yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä,
jotka vielä saan elää.»

»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»

»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen
tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei
ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa
helpottaa sitä siirtymistä!»

»Miksi sitä pyydätte?»

»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan
lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole
vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee
työlääksi astua.»

Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.

»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos
Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut
elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään
alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»

Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.

»Kiitos», mutisi hän.

Ja hän painui takaisin pielukselleen.

Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon
viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas
hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla
hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella
palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun
hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja
kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen
kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.

Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä.
Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat
lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla
katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.

Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden
jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä
sen laatua.

»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen
kuolintuska alkaa».

Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä
välähti salama.

Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.

Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän
ravisti päätänsä.

Sitä hän ei halunnut.

Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja
paperia.

Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin
siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana
hukkaantuisi.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti lujalla kädellä seuraavat kaksi sanaa:

»Nukkua, kuolla.»

Hamletin sanat.

Gilbert ei ollut ymmärtävinään.

Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin
rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään
ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän
kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua
teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin
säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»

Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi
ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä
edistääkseen.

Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja
pureutui pielukseensa.

Nämä kouristukset kirvoittivat hänen kielensä.

»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole
minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää
minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä
katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan
kunniantuntoonne!»

Ja huokaisten, voihkien, tuskasta huutaen hän painui takaisin
vuoteelleen.

Gilbert huokasi niinikään, tarttui Mirabeaun käteen ja sanoi:

»Olkoon niin, hyvä ystävä, saatte mitä pyydätte.»

Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain
voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi
kätensä ja pyysi kynän.

Gilbert ojensi sen hänelle.

Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti
seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»

Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä
kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä
Gilbertiin päin ja sopersi:

»Hänelle!»

Ja hän painui vuoteelleen liikkumattomana, katseettomana, hengittämättä.

Hän oli kuollut.

Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden
hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:

»Hyvät herrat, Mirabeau ei kärsi enää.»

Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti
paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon,
pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut
oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan
viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti
Tuileries-palatsiin.

Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan
huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.

Huhu Mirabeaun kuolemasta alkoi levitä.

Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli
tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä
hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.

Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä
seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään
heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.

Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on
tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.




XVI

Hautajaiset


Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta
laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello
oli puoli yhdeksän aamulla.

Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin
valmistamaan surun ilmaisua.

Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.

Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä
iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja
soittokoneet särjettiin.

Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion
kansalliskokous oli kärsinyt.

Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous
merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun,
jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan
nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan
mukana vainajan hautajaisissa.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat
tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan,
että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka
pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin
sinne ensimmäisenä.

Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti
mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle,
missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja
satatuhatta kansalaista.

Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa
kuningatarta.

Kulkue lähti liikkeelle.

Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien
ylipäällikkö.

Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja,
kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.

Sen jälkeen ministerit.

Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,
Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.

Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous,
joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin
todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli
liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut,
kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.

Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden
kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä
tuhatta.

Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti
tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi
poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.

Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle.
Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat
kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä.
Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista
laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan
ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin
holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.

Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut
hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava,
vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.

Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin.
Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä,
taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita
sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan
meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta:
rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys,
joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt
kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta,
vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät
nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne
matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?

Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.

Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.

Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä
ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.

Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen
salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään
kirjoittanut.

Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää
maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla,
joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut
girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut
vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana,
alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se
oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous
voi puolustaa lahjottavuutta.

Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.

Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti
Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin
rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.

Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin
Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:

»Pantheon, luovuta vainajasi!»

Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka
omien sanojensa mukaan _siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen
hautuumaahan_.

Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart,
kuolemantuomion kärsineitten leposija.

Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta
hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä
hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.

Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut
eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä
miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi
jalallaan maata ja sanoi:

»Se on tässä.»

Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:

»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan
pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli
vietävän painava.»

Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin,
polkaisi jalallaan maata ja sanoi:

»Se on tässä.»

Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun
tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus
kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten
rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa
tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran
painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin
Pantheonista karkoitettu vainaja?

Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on,
että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin
ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.

Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin
väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen
rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!




XVII

Lähetti


Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin
Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen
meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli
Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin
Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään
hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen
sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa,
ja joutui sitten sveitsiläispihaan.

Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille,
joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.

Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei
iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:

»Herra Hue, voiko kuningas ottaa nyt vastaan?»

»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette,
jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun
kenraali poistuu...»

»Te ilmoitatte minut?» keskeytti upseeri.

»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä,
sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä
hänen puheilleen heti kun saavutte.»

Tällöin kuului kuninkaan huoneesta kellonkilinä.

»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen
varmaankin juuri teitä».

»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan
on vapaa ottamaan minut vastaan.»

Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että
kuningas oli yksin — ilmoitti:

»Herra kreivi de Charny!»

»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen
odottanut häntä eilisestä asti.»

Charny astui ripein askelin sisälle ja lähestyi kunnioittavasti
kuningasta.

»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia
tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne
myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».

»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä
kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy
on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa
tervetullut.»

Ja hän ojensi kreiville kätensä, jota tämä suuteli kunnioittavasti.

»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain
teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin
Montmédystä».

»Kuinka olette tullut?»

»Postivaunuissa.»

»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas
hymyillen.

»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain
ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai
yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä.
Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien
hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien
kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada
tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka
Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen
merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista
tiedoistani.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava
palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle
olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette
edistyneet siellä.»

»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat
asiat täällä tuiki huonosti».

»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä
kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että
olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te
täällä!»

»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte
selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»

»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin
tätieni paosta?»

»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»

»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että
kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat.
No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He
arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät
perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se
myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä
tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista
naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He
olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä,
kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui
Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun
viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan
ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta.
Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka
vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän
täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot
ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea
hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat
löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä
sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan
miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei
ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta
frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen
mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta
heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä,
sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi
kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja
kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen
päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä
ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»

»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen
puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman
lakiehdotuksen».

»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys.
Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin
muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan,
hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä,
riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä.
Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää.
Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin,
koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui
silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa
Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa.
Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin
pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut
saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan
sanomaan puukkoritarien päiväksi.»

»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny
päätänsä ravistaen.

»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme
Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me
tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä
tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta
päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että
minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan
ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»

»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän
majesteetillenne?»

»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin
hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta
tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun
kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka
häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä
se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on
ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen
on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on
kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»

»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»

»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette
päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle
tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen
uusia joukkoja.»

»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt
ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta
saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin
Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»

»Niinpä hän siis alkaa epäillä yrityksemme onnistumista?»

»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa!
Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos
yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä
voitonmahdollisuutta.»

»No, koska niin on, palatkaamme siis asiaamme.»

»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa
Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka
tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja
vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»

»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia
parempana.»

»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet.
Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven
kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne
hallussa.»

»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt
yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»

»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä,
jotka olen saanut viime matkallani.»

»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi
selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»

Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä
karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli
sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan
kuukauden työn tulos.

Charny ja kuningas kumartuivat kartan yli.

»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän
majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille
kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»

»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksi
Châlonsiin, herra de Charny?»

»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä-
viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän
majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé
ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista
lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta
neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen
joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se
ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan
tienoota, josta oli kysymys.

»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista
tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte
viisikymmentäneljä penikulmaanne?»

»Kuudessaneljättä tunnissa, sire.»

»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne
kanssa.»

»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla
Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia,
Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin
taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat
ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista
Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»

»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon
vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että
hevosia on saatavissa.»

»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin
tuolla puolen, Dunin suunnalla.»

»Millä tuette käsitystänne?»

»Kaupungin asema sitä tukee, sire.»

»Selittäkää tarkemmin sen asema, kreivi.»

»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa
Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista
kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta
tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa
kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi.
Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta.
Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan...
tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette...»

»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren
metsään Clermontin suunnalle».

»Juuri niin, sire.»

»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin
ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»

»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä
kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas,
pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää
matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa
silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet
vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan
askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin
vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun
yksinkertaisen merkin.»

»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan
pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»

»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas
pitää minua sen arvoisena.»

Kuningas ojensi kätensä toistamiseen Charnylle.

»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt
pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»

»Kyllä, sire, puuttuu enää vain teidän majesteettinne suostumus.»

»Onko hän antanut teille kirjallista merkintää suunnitelmastaan?»

Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle
kumartaen.

Kuningas levitti paperin ja luki:

 »Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi
 sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin
 vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä
 ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut
 voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:

 1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen
 kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;

 2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä,
 kapteeni Dandoins päällikkönä;

 3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaan
 rykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;

 4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat de
 Rohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;

 5. Duniin sata Lauzunin rykmentin husaaria, kapteeni Deslon
 päällikkönä;

 6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeni
 Guntzer päällikkönä;

 7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnantti
 parooni de Mandell päällikkönä.»

 »Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan
 muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari
 näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta
 keksitty?»

»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin
niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle
armeijalle.»

»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki
näyttää suunnitellun valmiiksi».

Charny kumarsi.

»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé
saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»

»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona
oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat
menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»

»Onko hän saanut vaihdetuksi ne edes siihen kurssiin?»

»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin
onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja
sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»

Kuningas silmäili Charnyta.

»Entä jäljelle jääneet, kreivi?» kysyi kuningas.

»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi
myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut
frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin.
Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»

»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä
ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut
omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de
Bouillélle.»

»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas
eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»

»Kuinka tahansa, herra kreivi, kuningas haluaa tietää hänen nimensä.»

»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän
oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että
saisi pysyä tuntemattomana».

»Mutta te kai tunnette hänet?»

»Tunnen, sire.»

»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä
arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä
on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan
yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta
suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä.
Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua
ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan
timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen
sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun
nimessäni.»

Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni
ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman
sormuksen.

Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven
avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä
vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.

Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta
paperia astui huoneeseen.

Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta
ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja
huudahti hämmästyneenä.

Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:

»Herra de Charny... herra de Charny... täällä... kuninkaan luona...
Tuileries-palatsissa!»

Ja sitten hän kuiskasi:

»Enkä minä tiennyt sitä!»

Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei
ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui
pari askelta häntä kohden ja sanoi:

»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä
tervehtimään teitä.»

Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin
kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt
ilmeni hänen sanoissaan.

Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta
miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki
liian rajusti.

Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita
kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja
ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen
lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan
ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen
peränurkkaan saakka.

Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä
mitään.

»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme
kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.

»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau
kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille
sen neuvon».

»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna
se täytäntöön.»

Sitten kuningas sanoi Charnylle:

»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle
kaikki.»

Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten
hän sanoi jälkimäiselle:

»Tulkaa, herra kreivi.»

Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin
kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia
tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

Charny kumarsi kuninkaalle vielä kerran ja seurasi Marie-Antoinettea.




XVIII

Lupaus


Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasi
Charnyta sulkemaan oven.

Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella
kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja
antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.

Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä
purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.

Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne
tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.

Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus,
jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen
sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä
tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.

Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella
vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja
versoi uusi.

Hän rakasti jo Andréeta sydämensä kaikella hehkulla.

Hän rakasti vielä kuningatarta sielunsa kaikella säälillä.

Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin
sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen
sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki,
joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi
voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.

Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä
puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja
muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia
velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään
alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta
kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.

Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli
syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus,
se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta,
jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa
intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta
vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä
tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta
ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin
sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden
ja ylpeyden salamia.

Tällä kerralla kuningatar itki sanomatta mitään.

Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena
kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään
ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis
liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin
läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut,
ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.

Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana
lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa.
Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän
toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka
tahtoisikin minut unohtaa.»

Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus
kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan
kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä,
jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin
kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet
lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat,
kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään
polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen
poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka
hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän
luuli jo kestäneensä.

Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät
ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.

Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä
molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten
muodossa.

Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny
lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja
kosketti tätä kättä huulillaan.

»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani
vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille
hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».

»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te
puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».

»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin
vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan
vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu.
Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut
edes kirjoittaa teille.»

»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi
kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä
näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».

»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa,
mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»

»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää
kerrottavaa!»

Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka
takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän
yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.

Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä
matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean
hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen
vaatimuksiin.

Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin
kuningatarta, huolestutti naista.

»Milloin olette tullut?» kysyi hän.

»Tulin äsken, madame», vastasi Charny.

»Ja te tulette...?»

»Montmédystä.»

»Olette siis matkustanut puoli Ranskaa?»

»Toissa-aamusta lähtien olen kulkenut neljäkuudetta penikulmaa.»

»Ratsainko? Vaunuissako?»

»Postikyydillä.»

»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa
anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä,
jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten
ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis
olleetkaan tärkeitä?»

»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä
arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt
Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas
mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä
kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja
asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen
virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»

Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että
hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi
keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä
tähdellisimmältä.

Niinpä hän sanoikin vallan muuta.

»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että
teillä on Pariisissa asunto».

Charny säpsähti. Nyt vasta hän älysi näiden kysymysten tarkoituksen.

»Minullako Pariisissa asunto?» sanoi hän. »Entä missä päin, madame?»

Kuningatar jännitti kaikki voimansa.

»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»

Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä
verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä
oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka
tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.

»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties
ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni
minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de
Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de
Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»

Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti
Charnyn käden huulilleen.

Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet
ylös.

»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»

»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny
tunsi silmiensä kyyneltyvän.

»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»

»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti
kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken
täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä
jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä,
mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade,
Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia,
ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa
kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä,
vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat
vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä
meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin
kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta
sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos
vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»

Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat
saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän
tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.

»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin
ankarasti?»

Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.

»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani
suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»

Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi
ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka
pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu
hänen allansa.

»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän
pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on
ollut kunnia tehdä hyväksenne?»

»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä
juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi
unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on
saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»

Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de
Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli
pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta,
ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma
tarvitsi vain toteuttaa.

Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.
Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja
keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.

Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa,
silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:

»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»

»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on
kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni
kunnia!»

»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti
rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä
sillä... Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan
kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän
ansiotanne?»

»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»

»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden
tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista
pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei
uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä
kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman
elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»

»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.

»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki
voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan
ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät
peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän
halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu
lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne...?»

Charny keskeytti kuningattaren lauseen.

»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne,
minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa
aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin
esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa
rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»

Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui.
Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt
kreivin äänen kylmästä sävystä.

Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä
viiltävästi ja käsiään väännellen:

»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän
rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»




XIX

Selkeänäköisyys


Seuraavan kesäkuun 19 päivänä, kellon lähetessä kahdeksaa aamusella,
tohtori Gilbert asteli pitkin askelin asunnossaan Saint-Honoré-kadun
varrella, pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo ja kurkisti ulos henkilön
lailla, joka odottaa kärsimättömästi jonkun tuloa. Odotettua ei vain
kuulunut.

Hänen kädessään oli kokoon taitettu paperi, jonka kirjoitetun sivun
läpi kuulsivat kirjaimet ja sinetit. Paperi oli ilmeisesti hyvin
tärkeä, sillä pari kolme kertaa tuskallisten odotusminuuttien kuluessa
Gilbert levitti sen auki, luki sen, taittoi jälleen ja luki uudelleen,
avasi taas, luki ja sulki.

Vihdoin portille pysähtyvien vaunujen kolina sai hänet rientämään
ikkunaan. Mutta hän myöhästyi. Henkilö, joka oli tullut ajoneuvoissa,
oli jo pujahtanut käytävään.

Mutta Gilbert oli niin varma tulijan henkilöllisyydestä, että hän
työnsi eteisoven auki ja sanoi palvelijalleen:

»Bastien, avatkaa kreivi de Charnylle. Odotan häntä.»

Ja vielä kerran hän levitti paperin auki ja aikoi ruveta sitä lukemaan,
kun Bastien ilmoittikin kreivi de Cagliostron kreivi de Charnyn
asemesta.

Tuo nimi oli tällä hetkellä niin kaukana Gilbertin ajatuksista, että
hän hätkähti, kuin ukkosta ennustava salama olisi välähtänyt hänen
silmäinsä edessä.

Hän taittoi paperin nopeasti kokoon ja pani sen takkinsa povitaskuun.

»Kreivi de Cagliostro?» toisti hän yhä tuiki kummissaan kuulemastaan
ilmoituksesta.

»Niin, niin, Jumala paratkoon, minä itse, Gilbert hyvä», sanoi kreivi.
»Tiedän kyllä, ettette odottanut minua, vaan herra de Charnyta, mutta
herra de Charnylla on parastaikaa puuhaa muualla — sanon kohta,
millä asioilla hän liikkuu — niin että hän voi saapua vasta puolen
tunnin perästä. Senpä vuoksi minä päättelinkin seuraavaan tapaan: —
Koska kerran olen tässä kaupunginosassa, käväisen katsomassa tohtori
Gilbertiä. — Toivon olevani tervetullut, vaikken olekaan odotettu.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että teille on jokaisena
päivän ja yön hetkenä avoinna kaksi ovea: asuntoni ja sydämeni ovi.»

»Kiitos, Gilbert. Koittaa päivä, jolloin minäkin voin todistaa, kuinka
minä teitä rakastan. Kun se päivä valkenee, ei sitä todistusta tarvitse
odottaa. Ja nyt puhelkaamme.»

»Entä mistä?» kysyi Gilbert hymyillen, sillä Cagliostron saapuminen
ennusti aina jotakin merkillistä.

»Mistäkö?» toisti Cagliostro. »Tietysti yleisestä puheenaiheesta,
kuninkaan pian tapahtuvasta lähdöstä.»

Gilbert tunsi puistatusta kiireestä kantapäähän, mutta hymy ei kadonnut
hetkeksikään hänen huuliltaan ja vaikkei hänen tahtonsa voinutkaan
estää hikeä hersymästä hänen hiustensa juuresta, esti se toki hänen
poskensa kalpenemasta.

»Ja koska se puhelu vaatii melko paljon aikaa, sillä aihetta kyllä
riittää», jatkoi Cagliostro, »niin minä istuudun».

Ja Cagliostro istuutui todella.

Kun ensimmäinen kauhun tunne oli ohi, päätteli Gilbert, että mikäli
sattuma oli tuonut Cagliostron hänen luoksensa, oli se toki hyvin
enteellinen sattuma. Koska Cagliostro ei tavallisesti pitänyt häneltä
mitään salassa, kertoisi hän varmaankin kaikki mitä tiesi kuninkaan ja
kuningattaren paosta, josta oli jo sanan maininnutkin.

»No niin», pitkitti Cagliostro huomatessaan Gilbertin odottavan, »se
tapahtuu siis huomenna?»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että tapani on antaa
teidän puhua loppuun saakka; silloinkin kun erehdytte, on minulla aina
jotakin opittavaa ei vain kokonaisesta puheestanne, vaan jokaisesta
lausumastanne sanastakin».

»Ja missä suhteessa olen tähän mennessä erehtynyt, Gilbert? Siinäkö,
että ennustin Favrasin kuoleman, jota kuitenkin ratkaisevaan hetkeen
saakka koetin kaikin keinoin estää? Siinäkö, että ennustin kuninkaan
itsensä juonittelevan Mirabeauta vastaan ja ettei Mirabeausta tulisi
ministeriä? Siinäkö, että ennustin Robespierren pystyttävän Kaarlo
ensimmäisen mestauslavan ja Bonaparten nousevan Kaarlo Suuren
valtaistuimelle? Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa ette voi
syyttää minun erehtyvän, sillä niiden aika ei ole vielä täyttynyt ja
kaikista näistä tapauksista yhdet kuuluvat tämän vuosisadan loppuun,
toiset seuraavan alkuun. Mutta tänään, hyvä Gilbert, te tiedätte
paremmin kuin kukaan, että puhun totta saneessani, että kuninkaan
pitäisi paeta huomenillalla, koska te olette tämän paon järjestäjiä.»

»Jos niin on laita, ette suinkaan odota minun sitä myöntävän?»

»Entä kaipaanko minä teidän myönnytystänne? Te tiedätte hyvin, että
minä olen se joka on, ja lisäksi se joka tietää.»

»Mutta jos te olette se joka tietää», huomautti Gilbert, »niin
tiedätte, että kuningatar sanoi eilen herra de Montmorinille sen
johdosta, että madame Elisabeth oli kieltäytynyt tulemasta ensi
sunnuntaina vietettävään Kristuksen ruumiinjuhlaan: 'Hän ei halua
ulia kanssamme Saint-Germain l’Auxerroisin kirkkoon; se pahoittaa
mieltäni; hän voisi kyllä kuninkaan hyväksi tinkiä mielipiteistään.'
Jos siis kuningatar menee kuninkaan kanssa ensi pyhänä
Saint-Germain-l’Auxerroisin kirkkoon, eivät he lähde ensi yönä, eivät
ainakaan pitkälle matkalle.»

»Niinpä kyllä, mutta minä tiedän myöskin, että muuan suuri ajattelija
on sanonut. 'Sana on annettu ihmiselle ajatuksen peittämiseksi.' No,
Jumala ei ollut niin yksipuolinen, että olisi antanut vain yhdelle
ihmiselle niin kallisarvoisen lahjan.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, yrittäen yhä pysytellä leikinlaskun
pohjalla, »tunnetteko tarinan epäuskoisesta opetuslapsesta?»

»Joka alkoi uskoa, kun Kristus näytti hänelle jalkansa, kätensä
ja kylkensä. No niin, hyvä Gilbert, kuningatar, joka on tottunut
kaikenlaisiin mukavuuksiin eikä kenties haltia luopua tottumuksistaan
tälläkään matkalla, vaikka se, mikäli kreivi Charnyn laskelmat
pitävät paikkansa, kestää vain viisi- tai kuusineljättä tuntia,
kuningatar on tilannut Desbrossesilta Notre-Dame-des-Victoires-kadun
varrelta kauniin, kauttaaltaan kullatun tarvelippaan, joka muka
tulee hänen sisarelleen arkkiherttuatar Kristinalle, Alankomaiden
käskynhaltijattarelle. Lipas, joka valmistui eilen aamulla, vietiin
Tuileries-palatsiin eilen illalla — siinä kädet. Matkalle lähdetään
isoissa, mukavissa, tilavissa berliniläisvaunuissa, joihin sopii
helposti kuusi henkilöä. Ne on tilattu Louisilta, Champs-Elyséesin
parhaalta vaunusepältä. Tilauksen teki kreivi de Charny, joka paraikaa
on hänen luonansa maksamassa hänelle sataaviittäkolmatta louisdoria,
toisin sanoin tilaussumman ensimmäistä puoliskoa. Vaunuja koeteltiin
eilen nelivaljakon vetäminä ja koeajo onnistui verrattomasti ja herra
Isidor de Charny antoi vaunuista kerrassaan ylistelevän lausunnon
— siinä jalat. Ja vihdoin, herra de Montmorin on tänä aamuna pahaa
aavistamatta allekirjoittanut matkaluvan rouva paroonitar de
Korffille, hänen kahdelle lapselleen, kahdelle kamarineidolleen,
taloudenhoitajalleen ja kolmelle palvelijalleen. Paroonitar de Korff
on rouva de Tourzel, Ranskan kuninkaallisten lasten opettajatar, hänen
kaksi lastansa ovat kuninkaallinen prinsessa ja hänen korkeutensa
kruununprinssi, hänen kaksi kamarineitoansa ovat kuningatar ja madame
Elisabeth, hänen taloudenhoitajansa on kuningas, ja hänen kolme
palvelijaansa, jotka lakeijoiksi pukeutuneina ratsastavat vaunujen
edessä ja takana, ovat herrat Isidor de Charny, de Malden ja de Valory.
Mainitsemani matkalupa on samainen paperi, jota te hypistelitte
käsissänne, kun minä saavuin, jonka te taitoitte kokoon ja panitte
povitaskuun minut huomatessanne ja joka kuuluu sanasta sanaan näin:

 'Kuninkaan nimessä.

 Esteetön matka rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle
 lapselleen, _yhdelle kamarineidolle_, kamaripalvelijalle ja kolmelle
 lakeijalle.

 Ulkoasiain ministeri, _Montmorin_.'

Siinä kylki. Enkö olekin selvillä asioista, hyvä Gilbert?»

»Lukuunottamatta teidän sanojenne ja mainitun matkatodistuksen
sanamuodon välillä olevaa vähäistä eroavaisuutta.»

»Mikä se on?»

»Te sanoitte, että kuningatar ja madame Elisabeth esiintyvät rouva de
Tourzelin kamarineitoina, ja matkatodistuksessa puhutaan vain yhdestä
kamarineidosta.»

»Odottakaahan. Rouva de Tourzel luulee saavansa matkustaa Montmédyyn
saakka, mutta jo Bondyssa häntä pyydetään jäämään seurasta pois.
Kreivi de Charny, joka on taattu ystävä ja johon voi luottaa, astuu
hänen tilalleen vartijaksi vaununikkunan pieleen. Tarpeen tullen hän
on valmis vetämään taskustaan kaksi pistoolia. Kuningattaresta tulee
silloin rouva Korff ja koska — paitsi kuninkaallista prinsessaa,
joka on toinen lapsista — vaunuissa on siis vain yksi kamarineito,
madame Elisabeth, olisi ollut turhaa merkitä matkatodistukseen
kaksi kamarineitoa. No, haluatteko lisää yksityisseikkoja? Olkoon
menneeksi, yksityisseikoista ei ole puutetta ja minä esitän teille
useita. Matkalle piti lähdettämän kesäkuun ensimmäisenä päivänä.
Markiisi de Bouillé piti sitä ihan välttämättömänä. Hän kirjoitti
siitä asiasta kuninkaalle kirjeenkin, omituisen kirjeen, jossa hän
kehoitti kuningasta kiirehtimään lähtöään, koska, — kuten hän sanoi,
— joukot kävivät päivä päivältä _epäluotettavammiksi_ ja koska hän ei
voisi vastata enää mistään, jos sotamiestenkin annettaisiin vannoa
vala hallitusmuodolle. No», jatkoi Cagliostro ilkamoivasti hymyillen,
»noilla sanoilla _käyvät epäluotettavammaksi_ tarkoitetaan tietenkin,
että armeija huomatessaan voivansa valita joko kuningasvallan, joka
kolmen vuosisadan aikana on uhrannut kansan ylimyksille, sotilaan
upseerille, tai perustuslain, joka julistaa yhdenvertaisuuden lain
edessä ja takaa ylenemisen ansioitten ja rohkeuden palkkioksi, tuo
kiittämätön armeija alkaa kallistua kannattamaan hallitusmuotoa. Mutta
berliniläisvaunut ja tarvelipas eivät olleet vielä valmistuneet ja
oli mahdotonta matkustaa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se oli perin
valitettava asia, sillä kesäkuun ensimmäisen päivän jälkeen armeija
voisi tulla yhäkin epäluotettavammaksi ja sotamiehet valmistuisivat
vannomaan valaa hallitusmuodolle. Lähtöpäiväksi määrättiinkin
senvuoksi kesäkuun kahdeksas. Mutta markiisi de Bouillé sai liian
myöhään tiedon tästä määräpäivästä ja hänen täytyi vuorostaan vastata,
ettei hän ollut valmis. Yhteisestä sopimuksesta lähtö siirrettiin
kesäkuun kahdenneksitoista. Soveliaampana pidettiin tosin kesäkuun
yhdettätoista, mutta muuan hyvin kansanvaltainen nainen, joka lisäksi
oli Lafayetten ajutantin, herra de Gouvionin, rakastajatar — rouva
de Rochereul, jos haluatte kuulla hänen nimensäkin — oli silloin
kruununprinssin palveluksessa, ja hänen pelättiin huomaavan jotakin
ja paljastavan sen salaisen kattilan, jota kuten Mirabeau-poloinen
sanoi kuninkaat aina kiehuttavat jossakin palatsinsa nurkassa.
Kesäkuun kahdentenatoista kuningas huomasi, että hänen oli odotettava
enää vain kuusi päivää sivililistansa neljännessuoritusta, kuutta
miljoonaa. Hitossa, myöntänette, hyvä Gilbert, että kannatti odottaa
vielä kuusi päivää! Sitäpaitsi oli Leopold, tuo suuri aikailija,
kuninkaitten Fabius, lopultakin luvannut lähettää viisitoistatuhatta
itävaltalaista Arlonin soliin kesäkuun viidenneksitoista. Hyväinen
aika, ymmärrättehän, näiltä kunnon kuninkailta ei puutu hyvää
tahtoa, Mutta heidän on järjestettävä kaikenmoisia pikku asioita.
Itävalta oli juurikään hotaissut Liègen ja Brabantin ja aikoi nyt
ruveta sulattelemaan kaupunkia ja maakuntaa. Mutta Itävalta on
kuin boakäärme, saalista sulattaessaan se nukahtaa. Katarina oli
pieksemässä pikkukuningas Kustaa kolmatta, jolle hän oli lopulta
suonut lepohetken, jotta miespoloinen ehtisi ajoissa Savoijin Aixiin
ottaakseen vastaan Ranskan kuningattaren, kun tämä astuisi vaunuistaan.
Sillaikaa Venäjän keisarinna kaluaisi parhaansa mukaan Turkkia ja
imisi ytimen Puolan luista. Se arvon keisarinna pitää tavattomasti
leijonan ytimestä. Filosofinen Preussi ja ihmisystävällinen Englanti
ovat luomaisillaan nahkansa, jotta edellinen voisi järkevästi laajentua
Rheinin ja jälkimäinen Pohjanmeren rannoille. Mutta olkaa rauhassa.
Kuten Diomedeen hevoset, niin kuninkaatkin ovat päässeet ihmislihan
makuun eivätkä mieli enää muunlaista ravintoa syödäkään, ellemme
me häiritse heidän herkullista juhla-ateriaansa. Lyhyesti, lähtö
siirrettiin tapahtuvaksi sunnuntaina kesäkuun yhdeksäntenätoista
sydänyöllä ja kahdeksannentoista aamuna lähetettiin uusi viesti, että
lähtö tapahtuisikin maanantaina kesäkuun kahdentenakymmenentenä samalla
kellonlyömällä toisin sanoin huomenillalla. Asialla on vaikeutensa
sikäli että markiisi de Bouillé oli jo antanut määräykset kaikille
joukko-osastoilleen ja nyt hänen täytyisi antaa uudet. — Varokaa, hyvä
Gilbert, varokaa, sotamiehet voivat väsyä ja kansa alkaa tuumiskella.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »en halua leikkiä piilosta kanssanne. Kaikki
mitä sanoitte on silkkaa totta. Sitä vähemmän minulla on syytä salata
ajatuksiani kun olen sitä mieltä, ettei kuninkaan tulisi matkustaa
tai oikeammin poistua Ranskasta. Mutta myöntäkää rehellisesti, eikö,
jos tilannetta arvostelee henkilökohtaisen vaaran, kuningatarta ja
hänen lapsiaan uhkaavan vaaran kannalta ja jos hänen tulisikin jäädä
kuninkaana, miehenä, aviopuolisona, isänä, eikö hänellä ole oikeus
paeta?»

»No hyvä, haluatteko, että sanon teille yhden asian, hyvä Gilbert?
Ludvig kuudestoista ei pakenekaan isänä, ei aviopuolisona eikä
ihmisenä. Hän ei poistu Ranskasta lokakuun viidennen ja kuudennen
päivän tapausten johdosta, sillä hän on synnyltään bourbon ja bourbonit
kyllä tietävät, mitä on katsella vaaraa silmästä silmään. Hän ei liioin
lähde sen hallitusmuodon takia, jonka kansalliskokous on hänellä
teettänyt Yhdysvaltain malliin huomaamatta, että se malli, jonka mukaan
se on kyhätty, on tehty tasavaltaa varten ja että se yksinvaltaiseen
hallitukseen sovellettuna ei anna kuninkaalle riittävästi ilmaa
hengitettäväksi. Ei, hän lähtee Ranskasta kuulun puukkoritarijutun
takia, jolloin ystävänne Lafayette toimi kuninkuutta ja sen uskollisia
ystäviä solvaisten. Hän poistuu Ranskasta kuulun Saint-Cloud-jutun
takia, jolloin hän halusi todeta, kuinka vapaa hän on liikkumaan, ja
jolloin kansa todisti hänelle, että hän oli vanki. Nähkääs, teidän,
hyvä Gilbert, joka olette rehellisesti, vilpittömästi, uskollisesti
kuningasmielinen ja uskotte vakaasti vapauden rajoittamaan, suloiseen,
lohdulliseen kuningashaaveeseen, teidän on hyvä tietää muuan asia:
kuninkailla, jäljitellessään Jumalaa, jonka maallisia edustajia he
väittävät olevansa, on yksi uskomus, usko kuninkuuteen. Ei vain
heidän ruumiinsa, joka on voideltu Reimsissä, ole pyhä, vaan heidän
palatsinsa, heidän palvelijansakin ovat loukkaamattomia. Heidän
palatsinsa on pyhättö, johon voi astua vain rukoillen, heidän
palvelijansa ovat pappeja, joita on polvistuen puhuteltava. Kuninkaihin
ei saa kajota kuolemanrangaistuksen uhalla, heidän palvelijoihinsa
ei saa kajota karkoituksen uhalla! No niin, kun kuningas estettiin
vapaasti matkustamasta Saint-Cloudiin, kajottiin kuninkaaseen; kun
puukkoritarit karkotettiin Tuileries-palatsista, kajottiin hänen
palvelijoihinsa. Sitä juuri kuningas ei ole voinut sietää, se oli
todella hävityksen kauhistus! Sen vuoksi kreivi de Charny kutsuttiin
Montmédystâ. Sen vuoksi kuningas, joka kieltäytyi antautumasta
markiisi de Favrasin ryöstettäväksi eikä halunnut pelastautua tätiensä
seurassa, suostuu huomenna pakenemaan herra de Montmorinin antaman
matkatodistuksen turvin — Montmorin ei tiedä, kenen matkatodistuksen
hän on nimellään varmentanut — Durand-nimisenä ja palvelijan asuun
pukeutuneena, mutta unohtamatta silti — kuninkaat ovat alati
kuninkaita joissakin suhteissa — määrätä, että matkalaukkuihin oli
pantava se kullalla kirjailtu punainen nuttu, joka oli hänen yllänsä
Cherbourgissa.»

Cagliostron puhuessa oli Gilbert silmäillyt häntä tiukasti ja näytti
yrittävän arvata, mitä tuon miehen ajatuksissa piili.

Mutta se oli turha yritys. Ihmiskatse ei kyennyt näkemään, mitä oli
tuon naljailevan naamarin takana, jolla Althotaan opetuslapsi oli
tottunut peittämään kasvonsa.

Gilbert päättikin tehdä suoran kysymyksen.

»Kreivi», huomautti hän, »kaikki mitä sanoitte on totta, kuten jo äsken
mainitsin. Mutta miksi olette tullut kertomaan sitä minulle? Missä
hahmossa esiinnytte luonani? Tuletteko vilpittömänä vastustajana, joka
ilmoittaa haluavansa taistella? Tuletteko apua tarjoavana ystävänä?»

»Hyvä Gilbert», vastasi Cagliostro ystävällisesti, »minä tulen ennen
kaikkea mestarina, joka haluaa sanoa oppilaalleen: 'Ystävä, olet
joutunut väärälle tielle kun tuet sortuvia raunioita, luhistuvaa
rakennusta, kuninkuudeksi sanottua kuolevaa periaatetta. Sinun laisesi
eivät ole menneisyyden ihmisiä, eivät edes nykyisyyden ihmisiä, he ovat
tulevaisuuden ihmisiä;' Hylkää asia, johon et usko, sen asian hyväksi,
johon me uskomme. Älä loittone tosiseikoista seurataksesi varjoa.
Ja ellet rupeisikaan vallankumouksen toimivaksi sotamieheksi, anna
sen toki kehittyä omissa oloissaan äläkä yritä pysäyttää sen kulkua.
Mirabeau oli jättiläinen ja Mirabeau sortui yritykseensä.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »minä vastaan tähän päivänä, jolloin kuningas,
joka luottaa minuun, on turvassa. Ludvig kuudestoista on valinnut minut
uskotukseen, apulaisekseen, rikostoverikseen, jos niin tahdotte, siinä
työssä, jota hän suunnittelee. Olen suostunut siihen tehtävään ja aion
avoimin sydämin ja silmät ummessa suorittaa sen loppuun asti. Olen
lääkäri, hyvä kreivi, potilaani ruumiillinen terveys ennen kaikkea! Ja
nyt, vastatkaa te nyt vuorostanne. Onko salaisten aikeittenne, synkkien
päätelmienne vuoksi tarpeen, että tämä pako onnistuu vai epäonnistuu?
Jos te tahdotte sen epäonnistuvan, on turhaa ponnistella. Jos, te
sanotte: 'Älkää matkustako!' niin me jäämme, taivutamme päämme ja
odotamme iskua.»

»Veli», sanoi Cagliostro, »jos sillä tiellä, jota kulkemaan Jumala on
minut määrännyt, minun täytyisi iskeä niihin, joita sinun sydämesi
rakastaa ja joita nerosi suojelee, niin minä pysyisin varjossa ja
anoisin siltä yli-inhimilliseltä voimalta, jota minä tottelen, vain
yhtä seikkaa, sitä näet, että se ei antaisi sinun tietää, miltä taholta
isku tulisi. Ei, ellen tulekaan ystävänä — en voi olla kuninkaitten
ystävä, koska olen heidän uhrinsa — en liioin tule vihollisena, vaan
minä tulen luoksesi vaaka kädessä ja sanon: 'Olen punninnut tämän
viimeisen bourbonin kohtalon ja havainnut, ettei hänen kuolemansa
hyödytä asiaamme. Jumala varjelkoon minua, joka Pythagoraan lailla
tunnustan, ettei minulla ole oikeutta riistää henkeä maanmatoseltakaan,
kajoamasta ihmiseen, luomakunnan kruunuun!' Minä en sano sinulle vain:
'Pysyn puolueettomana’ vaan lisään: 'Jos tarvitset apuani, niin minä
annan sitä sinulle.»

Vielä kerran Gilbert koetti lukea, mitä Cagliostron sydämessä liikkui.

»No», jatkoi tämä ilkamoivaan tapaansa, »nyt sinä epäilet. Sanokaa,
oppinut mies, tunnetteko tarinan Akilleen keihäästä, joka haavoitti
ja paransi? Minulla on se keihäs. Eikö nainen, joka esiintyi
kuningattarena Versaillesin pensaikoissa, voi esiintyä kuningattarena
myöskin Tuileries-palatsin huoneissa tai tiellä, joka kulkee
vastakkaiseen suuntaan kuin se, jota oikea pakolainen taivaltaa?
Tuumikaa asiaa, hyvä Gilbert, tarjoukseni ei ole halveksittava.»

»Olkaa siis suora loppuun asti, kreivi, ja sanokaa, mihin pyritte
tarjouksellanne.»

»Mutta sehän on tuiki yksinkertaista, kelpo tohtori. Pyrin siihen, että
kuningas lähtee, poistuu Ranskasta ja antaa meidän julistaa tasavallan.»

»Tasavallan?» kummasteli Gilbert.

»Miksi ei?»

»Mutta, hyvä kreivi, kun katselen Ranskassa ympärilleni, etelästä
pohjoiseen, idästä länteen, en näe ainoatakaan tasavaltalaista.»

»Erehdytte. Minä näen kolme: Pétionin, Camille Desmoulinsin ja
itseni, nöyrän palvelijanne. Ne te näette yhtä hyvin kuin minäkin.
Minä puolestani näen ne, joita te ette näe, mutta jotka tekin näette,
kunhan aika koittaa heidän ilmestyä. Silloin voin minä järjestää
teatteritempun, joka ihmetyttää teitä. Mutta ymmärrättehän, etten
halua sijoittaa siihen liian vakavia kohtauksia, koska sellaiset aina
tavoittavat järjestäjänsä.»

Gilbert tuumi tuokion.

Sitten hän ojensi kätensä Cagliostrolle ja sanoi:

»Kreivi, jos olisi kysymys vain minusta, minun elämästäni minun
kunniastani, minun maineestani, minun muistostani niin suostuisin heti,
mutta koska on kysymys kuninkuudesta kuninkaasta, kuningattaresta,
hallitsijasuvusta, en voi ottaa vastuulleni toimia heidän puolestaan.
Pysykää puolueettomana, hyvä kreivi, siinä kaikki mitä teiltä pyydän.»

Cagliostro hymyili.

»Niin, niin, käsitän», sanoi hän, »kaulanauha-jutun mieshän olen... No
hyvä, Gilbert ystävä, kaulanauha-jutun mies antaa teille neuvon.»

»Vaiti! Soitetaan.»

»Mitä siitä! Tiedättehän, että soittaja on kreivi de Charny. Kuulkoon
hänkin neuvon, jonka annan teille, ja käyttäköön sitä hyväkseen.
Sisään, herra kreivi, sisään!»

Charny todella ilmestyi kynnykselle. Huomatessaan vieraan, jota hän ei
ollut odottanut tapaavansa Gilbertin luona, hän pysähtyi levottomana ja
epäröivänä.

»Neuvo», jatkoi Cagliostro, »kuuluu näin: varokaa liian komeita
tarvelippaita, liian painavia ajoneuvoja ja liian näköisiä muotokuvia.
Hyvästi, Gilbert, hyvästi, herra kreivi, ja käyttääkseni sanontaa, kun
hyvästellään matkamiehiä, sanon teille: Jumala teitä varjelkoon!»

Ja profeetta kumarsi Gilbertille tuttavallisesti ja Charnylle
kohteliaasti ja poistui edellisen silmätessä häntä huolestuneesti,
jälkimäisen kysyvästi.

»Kuka tuo mies on, tohtori?» kysyi Charny, kun Cagliostron askelten
ääni oli häipynyt portaihin.

»Muuan ystävä», vastasi Gilbert, »mies, joka tietää kaikki, mutta on
luvannut olla paljastamatta meitä».

»Hänen nimensä?»

Gilbert empi hetken.

»Parooni Zannone», sanoi hän sitten.

»Omituista», virkkoi Charny, »nimi on minulle tuntematon,
mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt hänet joskus. — Onko teillä
matkatodistus, tohtori?»

»Tässä, kreivi.»

Charny otti matkatodistuksen, levitti sen kiireesti auki ja
syventyessään tutkimaan tätä tärkeää paperia hän näytti unohtaneen
parooni Zannonen, ainakin hetkeksi.




XX

Kesäkuun 20 päivän ilta


Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello
yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.

Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen
palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen,
keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että
kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta
jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin
uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de
Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea
tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan
puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen
joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa
tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne
kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun
varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties
hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman
varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija
olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen,
jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on
käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei
hänestä luovu!

Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön
piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista
tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de
Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.

Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja
kohauttanut olkapäitään koko jutulle.

Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin
tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan
ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.

Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen
alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan
vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä
kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli
sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse
niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de
Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.

Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa
pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan
nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli
syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta
ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli
puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja
kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.

Kädessään hän piteli pyöreäreunaista, kirjailtua hattua.

Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies
olevan puolustuskannalla.

»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut
itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»

»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda
teille hänen terveisensä.»

»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille,
varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla
sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»

»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä
huolehtimaan.»

»Kestääkö matkanne kauan?»

»En tiedä, madame.»

»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette
matkalle lähdössä.»

»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»

»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»

»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»

»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»

»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti
minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata
teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos
olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»

Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken
tuumittuaan:

»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti,
kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa
minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin
vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan
vakavaan vaaraan?»

»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara
uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta,
olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran
uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana
päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen
kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja
ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee
ja kuka sen on kutsunut.»

Andrée kalpeni.

»Hän voi siis joutua kuolemanvaaraan vai kuinka, Isidor?»

»En ole sitä sanonut, madame.»

»Ette tosin, mutta ajattelette sitä.»

»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme,
on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa
veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti
tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»

»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan
viisi minuuttia».

Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui
huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.

Kreivittären poistuttua nuori mies katsoi kärsimättömänä kelloaan.

— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä
puolikymmeneksi... Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.

Mutta kreivitär ei tarvinnut kaikkea pyytämäänsä aikaa.

Tuokion kuluttua hän palasi kädessä sinetöity kirje.

»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän
kunnianne suojaan».

Isidor kurkotti kätensä ottaakseen kirjeen.

»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa
teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta
tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta
kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa
hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen
ylevää luonnettaan... Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos
hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä
häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja,
joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon
saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa
Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse
lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa
tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla,
että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»

Isidor oli yhtä liikutettu kuin kreivitärkin. Hän ojensi kätensä sanoi:

»Annan kunniasanani, madame!»

»Ottakaa tämä kirje ja lähtekää, varakreivi.»

Isidor otti kirjeen, suuteli kreivittären kättä ja poistui.

»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon
edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»

Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani
saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka
osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa
lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan
puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin
kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu
kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan
Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja
jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja
pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn
poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten
hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren
parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija,
tulijat vastaan.

Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä,
kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.

Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan
kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.

Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli
kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.

Tällöin aukeni kolmas ovi ja varakreivi de Charny liittyi heidän
seuraansa.

Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat
toisilleen.

Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen
tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.

Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen
työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui
huoneeseen.

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de
Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne,
mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette
kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka
osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin
puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli
kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen
teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»

Entiset kaartilaiset kumarsivat.

»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän
tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän
alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».

»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on
virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin
kolmannen toverimme puolesta».

»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny.
Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä
vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa
kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan
alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»

»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny
varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme
tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».

»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä
olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen
puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko
maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni
tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni,
kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on
valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää
lähtömme täältä.»

»Sire», sanoivat kaikki kolme nuorukaista, »käskekää, olemme valmiit!»

»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa.
Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi
de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte
kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden,
huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja
teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva
de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää
unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita
ohjeita.»

Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja
poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan
hänen puolestaan.

Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle
markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää
kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että
hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi
kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn
ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli,
kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi
jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri
silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka
arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan
mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.

Herttua käski hänen opastaa miehen sisälle.

Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu
ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.

»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä
kärsimättömänä».

»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan
kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle,
että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»

»Eikö hän sanonut teille muuta?»

»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen
jalokivensä ja tämän kirjeen.»

»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei
kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä
kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.

Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että
kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de
Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan
mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen
totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.

Seuraavat sanat olivat alleviivattu:

_Uudistan täten määräykseni_.

Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli
ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta
leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.

»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar
teille sanoi».

»Voin toistaa sana sanalta hänen lauseensa, herra herttua.»

»Antakaa tulla, minä kuuntelen.»

»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen,
herra herttua.»

»Hyvä.»

»Hän sanoi minulle kuiskaavalla äänellä...»

»Eikö hänen majesteettinsa ollutkaan siis yksin?»

»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa
ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät
keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»

»Jatkakaa, Léonard, jatkakaa.»

»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?'
— 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne
tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä
jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se
herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se
hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de
Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen
majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen
hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard.
Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä
käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»

»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä
itseään?»

»Ne ovat hänen majesteettinsa omat kuninkaalliset sanat, herra herttua.»

»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren
suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja
koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»

Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä
rivejä. Léonard luki seuraavaa:

 »Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitä
 niinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»

»Ymmärrättehän vai kuinka?» sanoi herttua.

»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen
majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt»,
huomautti Léonard.

»Hyvä on», sanoi herttua de Choiseul ja poltti kirjeen.

Tällöin tuli palvelija ilmoittamaan, että vaunut olivat lähtökunnossa.

»Tulkaa, hyvä Léonard», kehoitti herttua.

»Mitä, tulenko minäkin? Entä jalokivet?»

»Ne te otatte mukaanne.»

»Minne?»

»Sinne minne teidät vien.»

»Mutta minne te viette minut?»

»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään
tehtävän.»

»Mahdotonta, herra herttua!»

»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua
niinkuin itseään?»

»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen.
Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua
kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage
odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi
voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin
pihalla.»

»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi!
Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva
de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa,
ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän
hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»

Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista
herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja
ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.

Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten
tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt
jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa
Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan
tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.

Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi
tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.

Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivät
Tuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:

»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana
tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko
matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»

»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin,
jotta tie olisi kuninkaalle selvä».

»Mitä sinä sanot? Tie olisi kuninkaalle selvä?» kysyi Danton.

»Niinpä tietenkin, sillä tänä yönä hän lähtee», selitti Fréron.

»Älä hulluttele!» tokaisi Legendre.

»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta
ilmoitettu kirjeellä».

»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi Camille
Desmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»

»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se
on, lukekaa.»

Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun
kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn
valossa seuraavat rivit:

 »Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet,
 itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja
 matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka
 odottaa heitä rajalla.»

»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuo _herra Capet_!» huomautti Camille
Desmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herra
Capetiksi.»

»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista
ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.

»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme
sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre,
Capet ole hyvä nimi?»

»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä
yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.

»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoi
Camille.

Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin.
Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen
menevän Tuileries-palatsiin.

»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen
perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa.
Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»

»Minä tulen», vastasi Legendre.

Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät
Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins
katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.




XXI

Lähtö


Yhdentoista tienoissa illalla, samaan aikaan kuin rouvat de Tourzel
ja Brennier herättivät kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin,
jotka he olivat vastikään riisuneet ja panneet makuulle, ja alkoivat
pukea heitä matka-asuun kruununprinssin suureksi mielipahaksi, sillä
hän halusi panna yllensä pojan puvun ja kieltäytyi itsepäisesti
pukeutumasta tytön vaatteihin, samaan aikaan kuningas, kuningatar ja
madame Elisabeth ottivat vastaan Lafayetten ja hänen ajutanttinsa,
herra Qouvionin ja Romeufin.

Tämä vierailu oli omiaan herättämään mitä suurinta huolestumista,
varsinkin kun oli syytä epäillä rouva de Rochereulin levitelleen huhuja
heidän pakoyrityksestään.

Kuningatar ja madame Elisabeth olivat olleet iltapäivällä kävelyllä
Boulognen metsässä ja palanneet kello kahdeksaksi.

Lafayette kysyi kuningattarelta, oliko kävely ollut miellyttävä, ja
lisäsi, että oli mieletöntä lähteä niin myöhään ulos, koska iltasumu
voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

»Kesäkuun iltasumut!» naurahti kuningatar. »Enpä tosiaankaan tiedä,
missä niitä näen, ellen ole niitä varta vasten tekaissut pakomme
salaamiseksi, sanoin pakomme salaamiseksi, sillä oletan huhun yhä
kertovan, että me lähdemme.»

»Madame», virkkoi Lafayette, »asianlaita on tosiaankin niin, että
nykyisin puhutaan tavallista enemmän tästä lähdöstä; olenpa saanut
ilmoituksenkin, että lähtö tapahtuisi tänä iltana.»

»Ah», sanoi kuningatar, »lyön vetoa, että herra de Gouvion on antanut
teille sen kauniin uutisen!»

»Miksi juuri minä, madame?» kysyi nuori upseeri punastuen.

»Koska teillä tietääkseni on palatsissa tuttavia. Olen varma, että
herra Romeuf, jolla ei ole tuttavuuksia, menee vastuuseen meistä.»

»Eikä se ole suuri ansio, madame», vastasi ajutantti, »koska kuningas
on antanut kansalliskokoukselle sanansa, ettei hän lähde Pariisista».

Nyt oli kuningattaren vuoro punastua.

Puhuttiin muista asioista.

Kello puoli kaksitoista Lafayette ja hänen ajutanttinsa sanoivat
hyvästi kuninkaalle ja kuningattarelle.

Mutta herra de Gouvion, joka ei suinkaan ollut rauhoittunut, palasi
palatsissa olevaan huoneeseensa ja näki ystävänsä sijoittuneen sinne
vartijoiksi. Hän ei vapauttanut heitä toimestaan, vaan kehoitti heitä
entistä suurempaan valppauteen.

Kenraali Lafayette puolestaan meni kaupungintaloon rauhoittamaan
Baillyta, mikäli tämä oli levoton kuninkaan aikomuksien takia.

Lafayetten lähdettyä kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth kutsuivat
palvelijansa, käskivät näiden suorittaa tavalliset ilta-askarensa,
minkä jälkeen he lähettivät kaikki vieraat tavalliseen aikaan pois.

Kuningatar ja madame Elisabeth auttoivat toisiaan pukeutumaan. Heidän
pukunsa oli kaikkein yksinkertaisinta lajia; leveäreunaiset hatut
varjostivat heidän kasvonsa kokonaan.

Kun he olivat pukeutuneet, astui kuningas sisälle. Hänen yllänsä oli
harmaa nuttu ja päässä tuollainen pieni, kierrekiharainen irtotukka,
jota siihen aikaan sanottiin Rousseau-peruukiksi. Jalassa hänellä oli
lyhyet housut, harmaat sukat ja solkikengät.

Viikon ajan oli kamaripalvelija Hue pukeutunut tarkalleen
samanlaiseen asuun, lähtenyt puoli vuotta sitten maasta muuttaneen
herra de Villequierin ovesta, mennyt yli Carrousel-aukion ja sitten
Saint-Nicaise-kadulle. Tähän varokeinoon oli turvauduttu, jotta
yleisö olisi tottunut näkemään näin puetun miehen poistuvan joka ilta
tästä portista ja jottei erikoisesti huomattaisi kuningasta, kun hän
vuorostaan lähtisi.

Kuningattaren vierashuoneessa toiminnan hetkeä odotelleet kolme
lähettiä kutsuttiin paikalle ja lähetettiin ulos kuninkaallisen
prinsessan huoneen kautta, missä prinsessa ja kruununprinssi
odottelivat.

Tämä huone oli jo kesäkuun 11 päivänä varattu pakohanketta silmällä
pitäen herra de Villequierin huoneistosta.

Kesäkuun 13 päivänä kuningas oli teettänyt avaimet tähän huoneistoon.

Herra de Villequierin asunnon kautta ei ollut vaikea poistua
palatsista. Huoneisto tiedettiin asumattomaksi. Kuninkaan ei tiedetty
teettäneen avaimia ja tavallisissa oloissa ei huoneistoa vartioitu
ollenkaan.

Ja sitäpaitsi pihojen vartijat olivat kello yhdentoista jälkeen illalla
tottuneet näkemään palatsista lähtevän paljon väkeä.

Ne olivat palvelijoita, jotka eivät asuneet palatsissa ja menivät
kotiinsa.

Siinä huoneistossa järjestettiin matka.

Isidor de Charny, joka oli veljensä kanssa tutkinut matkareitin ja
tunsi siis kaikki vaikeat ja vaaralliset kohdat, ratsastaisi edellä
tiedustelijana ja tilaisi postihevoset, jottei hevosten vaihdossa
tapahtuisi hetkenkään viivytystä.

Herrat de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä maksaakseen
postimiehille kolmekymmentä souta kultakin puolen penikulman matkalta.
Tavallisesti oli tämä maksuerä viisikolmatta, mutta ajoneuvojen
painavuuden takia lisättiin siihen viisi souta.

Jos postimiehet ajaisivat hyvin, saisivat he runsaat juomarahat,
mutteivät sentään neljääkymmentä souta enempää, sillä vain kuninkaan
tapana oli maksaa écu.

Kreivi de Charny ajaisi vaunuissa torjuakseen kaikki uhkaavat
onnettomuustapaukset. Hän ja mainitut kolme lähettiä olisivat hyvin
aseistettuja. Kunkin varalle olisi vaunuissa pari pistoolit.

Maksamalla kolmekymmentä souta puolen penikulman matkasta ja ajamalla
kohtalaisen nopeasti oli laskettu päästävän Châlonsiin kolmessa
tunnissa.

Kaikki nämä matkaohjeet oli järjestetty kreivi de Charnyn ja herttua de
Choiseulin kesken.

Ne toistettiin moneen kertaan kolmelle nuorelle miehelle, jotta
jokainen olisi selvillä tehtävistään.

Varakreivi de Charny ratsastaisi edellä ja tilaisi hevoset.

Herra de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä ja maksaisivat
hevoset.

Kreivi de Charny istuisi vaunuissa ovi-ikkunan ääressä, ja mikäli olisi
tarvis puhua, niin hän puhuisi.

Jokainen lupasi noudattaa tätä ohjelmaa. Kynttilät sammutettiin ja
varpailla liikkuen siirryttiin herra de Villequierin huoneistoon.

Kello löi kaksitoista kun kuninkaallisen prinsessan huoneesta astuttiin
tähän huoneistoon. Kreivi de Charny lienee ollut jo tunti sitten
paikallaan.

Kuningas haparoi ovelle.

Hän aikoi työntää reikään avaimen, kun kuningatar ehkäisi hänet.

»Hiljaa!» varoitti hän.

Kaikki kuuntelivat.

Käytävästä kuului askelten töminää ja sopotusta.

Jotakin erikoista oli tapahtumassa.

Rouva de Tourzel, joka asui palatsissa ja voisi huomiota herättämättä
liikkua käytävässä millä hetkellä tahansa, lähti kiertoteitse
huoneiston toiselle puolelle ottamaan selkoa, mikä tuon tömistelyn ja
kuiskailun aiheutti.

Muut jäivät liikkumattomina paikoilleen ja uskalsivat tuskin
hengittääkään. Mitä hiiskumattomampi oli hiljaisuus tällä puolella,
sitä selvemmin huomasi, että käytävässä oli paljon ihmisiä.

Rouva de Tourzel palasi: hän oli tuntenut herra de Gouvionin ja nähnyt
monta univormua.

Herra de Villequierin asunnosta oli siis mahdotonta päästä poistumaan
huomaamattomasti, ellei siitä ollut muuta käytävää kuin se, joka
ensiksi oli valittu.

Mutta nyt oltiin pimeässä.

Yölamppu paloi kuninkaallisen prinsessan huoneessa. Madame Elisabeth
meni sytyttämään sen avulla kynttilän, joka äsken sammutettiin.

Tämän kynttilän valossa pakolaisjoukko alkoi hakea toista ovea.

Etsintä näytti pitkät ajat turhalta ja siihen kului enemmän kuin
neljännestunti. Vihdoin löydettiin pikku portaat, joista pääsi
välikerroksen tyhjään huoneeseen. Tämä huone oli herra de Villequierin
lakeijan ja siitä pääsi toiseen käytävään ja palvelijain portaille.

Ovi oli ulkopuolelta lukittu ja avain oli reiässä.

Kuningas koetti lukkoon jokaista avainkimppunsa avainta, mutta mikään
ei sopinut.

Varakreivi de Charny yritti puukkonsa kärjellä työntää avaimen lehteä,
mutta turhaan.

Siinä oli nyt ovi, ja kuitenkin he olivat vankeina!

Kuningas otti madame Elisabethilta kynttilän, jätti seuralaisensa
pilkkopimeään, meni makuuhuoneeseensa ja sieltä salaportaita pitkin
työpajaansa. Täältä hän otti avainkimpun, jossa oli mitä erilaisimpia,
oudonnäköisiä tiirikoita ja koukkuja, ja lähti paluumatkalle.

Ennenkuin ehti seuralaistensa luo, jotka ahdistunein mielin odottelivat
hänen paluutaan, hän oli jo tehnyt valintansa.

Kuninkaan valikoima tiirikka sopi avaimenreikään, narahti kiertyessään,
lipsahti kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla se tarttui kiinni,
niin että parin kolmen sekunnin perästä avain alkoi kääntyä.

Ovi aukeni. Kaikilta pääsi helpotuksen henkäys.

Ludvig XVI kääntyi voitonriemuisin ilmein kuningattareen päin.

»No, mitä arvelette, madame?» sanoi hän.

»Niin, hyvä herra», vastasi kuningatar nauraen, »se on totta enkä minä
väitäkään olevan hullumpaa, että harrastaa lukkosepän ammattia, haluan
vain sanoa, että on hyvä esiintyä toisinaan kuninkaana».

Nyt oli järjestettävä lähtö.

Ensimmäisenä poistuisi madame Elisabeth taluttaen kuninkaallista
prinsessaa.

Parikymmentä askelta hänen perässään tulisi rouva de Tourzel taluttaen
kruununprinssiä.

Näiden kahden välissä astelisi herra de Malden valmiina auttamaan
molempia ryhmiä tarpeen vaatiessa.

Nämä kuninkaallisen joukkueen ensimmäiset sirut, nämä poloiset lapset,
jotka huolestuneina silmäilivät levottomia vanhempiaan, laskeutuivat
vapisten ja varpaillaan portaat alas Ja joutuivat pian valopiiriin,
jonka palatsinpihaa valaiseva lyhty loi ympärilleen, ja sivuuttivat
sitten vartijan, joka ei ollut heitä huomaavinansakaan.

»Hyvä», huomautti madame Elisabeth, »yksi paha kohta on jo sivuutettu».

Carrousel-aukiolle avautuvan ristikkoportin kohdalle saavuttaessa
nähtiin vartija, joka sulki pakolaisilta tien.

Nähdessään heidän tulevan mies pysähtyi.

»Täti», kuiskasi prinsessa ja puristi madame Elisabethin kättä, »me
olemme hukassa, sillä tuo mies tuntee meidät».

»Samantekevää, lapsi kulta», vastasi madame Elisabeth, »olemme hukassa,
vaikka pyörtäisimme takaisin».

Ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he ehtivät noin neljän askelen päähän vartijasta, käänsi tämä
heille selkänsä ja antoi heidän mennä ohi.

Oliko tuo mies tosiaankin tuntenut heidät? Tiesikö hän, ketkä kuuluisat
pakolaiset hän oli päästänyt menemään? Prinsessat olivat varmoja,
että niin oli laita, ja lähettivät paetessaan tuhansia siunauksia
tuntemattomalle pelastajalleen.

Ristikkoportin toisella puolella he tapasivat huolestuneena odottelevan
kreivi de Charnyn.

Kreivi oli kietoutunut avaraan, siniseen ajurinviittaan ja pannut
päähänsä vahakankaisen, leveälierisen hatun.

»Jumalan kiitos, että lopultakin tulette!» sanoi hän. »Entä kuningas?
Entä kuningatar?»

»He tulevat perässä», vastasi madame Elisabeth.

»Lähdetään siis», kehoitti Charny.

Ja hän opasti pakolaiset nopeasti Saint-Nicaise-kadulle, missä
vuokravaunut odottelivat heitä.

Vuokravaunujen rinnalle oli sillä välin tullut toinen ajuri ikäänkuin
vakoilemaan.

»Hei, toveri», sanoi ajuri nähdessään kreivi de Charnyn saattueen,
»näyt saaneen täyden kuorman?»

»Kuten näet, toveri», vastasi Charny.

Sitten hän kuiskasi kaartilaiselle:

»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin
portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä
siellä.»

Herra de Malden ymmärsi ja hypähti ajurin rattaille.

»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli
silloin lähellä Saint-Martinin porttia.

Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa
noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta
huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:

»Herraseni, tiedättekö, että nyt on sydänyö?»

»Tiedän kyllä, anna mennä vain ja ole rauhassa.»

Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän
isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää
hölkkää.

Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta
ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth,
rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin
askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön
jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli
harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet
työnnetty taskuihin.

Tulija oli kuningas.

Häntä seurasi herra de Valory.

Matkalla irtaantui kuninkaan kengästä solki, mutta hän jatkoi matkaansa
viitsimättä kumartua ottamaan sitä ylös. Herra de Valory sieppasi sen
maasta.

Charny astui pari askelta häntä vastaan. Hän oli tuntenut kuninkaan,
tai oikeammin, tuntenut hänen saattajansa de Valoryn.

Hän oli niitä, jotka kuninkaassa näkevät alati kuninkaan.

Hän huoahti tuskasta, miltei häpeästä.

»Tulkaa, sire, tulkaa!» kuiskasi hän.

Herra de Valorylle hän sanoi hiljaa:

»Entä kuningatar?»

»Kuningatar tulee perässä veljenne kanssa.»


»Hyvä on. Valitkaa lyhyin tie ja menkää Saint-Martinin portille
odottamaan tuloamme. Minä valitsen pitemmän tien. Tapaamme toisemme
vaunujen luona.»

Herra de Valory lähti pitkin Saint-Nicaise-katua, poikkesi
Saint-Honoré-kadulle, sitten Richelieun kadulle, sen jälkeen
Victoires-aukiolle ja sitten Bourbon-Villeneuve-kadulle.

Odotettiin kuningatarta.

Puoli tuntia kului.

Emme yritä kuvaillakaan pakolaisten levottomuutta. Charny, jonka
vastuulla koko pakohanke oli, oli kuin mieletön.

Hän aikoi mennä palatsiin kyselemään, tiedustelemaan, mutta kuningas
kielsi.

Pikku kruununprinssi itki ja huusi äitiä.

Prinsessa, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel koettivat turhaan häntä
tyynnyttää.

Pelko vain yltyi, kun äkkiä nähtiin kenraali Lafayetten vaunujen
soihtujen saattamina ajavan Carrousel-aukiolle.

Seuraavaa oli tapahtunut.

Pihaportilla oli varakreivi de Charny tarjonnut käsivartensa
kuningattarelle ja aikonut kääntyä vasemmalle.

Mutta kuningatar pysähdytti hänet.

»Minne menette?» kysyi hän.

»Saint-Nicaise-kadun kulmaan, missä veljeni odottaa meitä», vastasi
Isidor.

»Onko Saint-Nicaise-katu Seinen rannalla?» kysyi kuningatar.

»Ei ole, madame.»

»No niin, veljenne odottaa meitä rantaportin luona.»

Isidor aikoi inttää vastaan, mutta kuningatar näytti niin varmalta
asiastaan, että varakreivi alkoi epäillä itseään.

»Hyvä Jumala, madame», sanoi hän, »pitäkäämme varamme, vähäinenkin
erehdys on turmioksi».

»Seinen rannalla», toisti kuningatar, »kuulin hänen sanovan: 'Seinen
rannalla.'»

»Menkäämme siis rannalle, madame, mutta ellemme siellä näe ajoneuvoja,
me palaamme heti Saint-Nicaise-kadulle, eikö niin?»

»Niin, mutta lähtekäämme nyt.»

Ja kuningatar vei saattajansa kolmen pihan kautta, jotka siihen aikaan
eroitti toisistaan paksu muuri ja joihin pääsi vain ahtaasta solasta.
Tämä sola oli suljettu rautakahleella ja siihen oli sijoitettu vartija.

Kuningatar ja Isidor kulkivat kaikista näistä kolmesta solasta ja
hypähtivät näiden kolmen rautaketjun yli.

Vartijat eivät edes yrittäneet ehkäistä heidän matkaansa.

Saattoiko todella kuvitellakaan, että tämä nuori nainen, joka oli
puettu kuin jonkun varakkaan perheen palvelija, kulki käsikynkässä
erään kauniin, Condén prinssin palvelijan asuun pukeutuneen nuorukaisen
kanssa, että tämä nainen, joka hypähti ketterästi painavien kahleitten
yli, oli Ranskan kuningatar?

Saavuttiin Seinen rannalle.

Laiturikatu oli autio.

»Se olikin näemmä toisella rannalla», sanoi kuningatar.

Isidor aikoi pyörtää takaisin.

Mutta kuningatar oli kuin poissa suunniltaan ja sanoi:

»Ei, ei, tätä kautta!»

Ja hän vei Isidorin Pont Royalille päin.

Kun he olivat päässeet sillan yli, huomasivat he vasemman rannan yhtä
autioksi kuin oikeankin.

»Tarkastelkaamme vielä tätä katua», sanoi kuningatar.

Ja hän pakotti Isidorin mukanaan Bac-kadulle.

Mutta satakunta askelta kuljettuaan hänen täytyi myöntää erehtyneensä
ja hän pysähtyi huohottaen.

»No, madame», virkkoi Isidor, »vieläkö nytkin väitätte vastaan?»

»En», myönsi kuningatar, »nyt saatte opastaa minut minne haluatte».

»Madame, taivaan tähden, rohkeutta!» sanoi Isidor.

»Ah», vastasi kuningatar, »ei minulta puutu rohkeutta, vaan voimia!»

Hän taivutti ruumistaan taaksepäin ja valitteli:

»Minä olen tukehtumaisillani. Hyvä jumala, hyvä jumala!»

Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa
yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.

Hän pysähtyi.

»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä
veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»

»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä
varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa
vasten.

»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän,
madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on
hänessä jumalointia.»

»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää!
Lähtekäämme.»

Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat
samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor
kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.

He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on
sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon
kauppakojuja ja ajuriasemia.

Nyt se oli miltei tyhjä ja pimeä.

Mutta kauempaa kuului rattaitten kolinaa ja kavionkopsetta.

He olivat saapuneet Echelle-kadun kulmaan. Oli ilmeistä, että hevoset,
joiden kavionkapse, ja ajoneuvot, joiden pyörien kolina kuului etäältä,
olivat tulossa tätä porttiholvia kohden.

Nyt jo näkyi valonhohde: varmaankin vaunuja saattelevista tuohuksista.

Isidor yritti väistyä taaksepäin, mutta kuningatar vei häntä eteenpäin.

Isidor syöksyi porttiholviin kuningattaren suojaksi juuri silloin kun
tuohuksia pitelevien saattajien hevoset ilmestyivät käytävän toiseen
päähän.

Hän työnsi seuralaisensa pimeään syvennykseen ja asettui hänen eteensä.

Mutta pimeimmätkin syvennykset valaisi kirkkaiksi tuohusten loimu.

Saattajien keskellä näkyi kenraali Lafayette, joka upeaan
kansalliskaartin päällikön asetakkiin puettuna lojui ajoneuvoissaan.

Juuri kun vaunut olivat ajaneet ohi, tunsi Isidor, että lujaa tahtoa ja
todellista voimaakin ilmaiseva käsi työnsi hänet syrjään.

Tämä käsi oli kuningattaren vasen käsi.

Oikeassa kädessä hänellä oli pieni, kultapontinen ruokokeppi, jommoisia
sen ajan naisilla oli tapana pitää mukanaan.

Hän sivalsi kepillä vaunujen takapyöriin ja sanoi:

»Mene, vanginvartija, minä olen paennut vankilastasi!»

»Mitä te teette, madame», sanoi Isidor, »ja miksi antaudutte
tuollaiseen vaaraan?»

»Olen kostanut», vastasi kuningatar; »jotakin kannattaa sen takia
uskaltaa».

Ja viimeisen soihdunkantajan hevosen takaa hän syöksyi esille
säteilevänä kuin jumalatar, iloisena kuin lapsi.




XXII

Hovisääntö velvoittaa


Kuningatar ei ollut ehtinyt astua porttikäytävästä kymmentäkään
askelta, kun muuan mies, yllä sininen ajurin viitta ja päässä
leveäreunainen, vahakankainen hattu, tarttui hermostuneesti hänen
käsivarteensa ja vei hänet vuokravaunujen luo, jotka odottelivat
Saint-Nicaise-kadun kulmassa.

Tämä mies oli kreivi de Charny.

Nämä vuokravaunut olivat samat vaunut, missä kuninkaallinen perhe oli
odotellut kuningatarta yli puoli tuntia.

Kuningattaren odotettiin tulevan kauhistuneena, masentuneena,
peloissaan, mutta hän tulikin säteilevänä ja iloisena. Uhkaavat vaarat,
kestetyt rasitukset, sattuneen erehdyksen, tuhlatun ajan, kaiken sen
hän oli unohtanut saatuaan sivaltaa kepillä Lafayetten vaunuja, sillä
hänestä oli tuntunut, että se isku oli sattunut kenraaliin itseensä.

Kymmenen askelen päässä vuokravaunuista muuan palvelija piteli hevosta
suitsista.

Charny osoitti veljelleen ratsua. Isidor hyppäsi satulaan ja ratsasti
paikalta täyttä neliä.

Hänen oli ehdittävä ennen toisia Bondyyn tilatakseen hevoset valmiiksi.

Nähdessään hänen lähtevän huusi kuningatar hänen jälkeensä pari
kiitossanaa, joita ratsastaja ei kuullut.

»Vaunuihin nyt, madame», sanoi Charny äänessä sitä lujuutta ja
kunnioitusta, joka on ominaista todella voimakkaille miehille
ratkaisevina ajankohtina, »meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana».

Kuningatar astui vaunuihin, joissa jo istuivat kuningas, madame
Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de
Tourzel, siis viisi henkeä Hän istahti vaunujen perälle ja otti
kruununprinssin polvilleen. Kuningas istuutui hänen viereensä. Madame
Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja rouva de Tourzel istuutuivat
heitä vastapäätä.

Charny sulki oven, kapusi ajurinistuimelle ja johtaakseen harhaan
vakoilijat, jos niitä oli lähettyvillä, hän ohjasi hevoset ensin
Saint-Honoré-kadulle, sitten Madeleinen bulevardille ja ajoi sitä tietä
Saint-Martinin portille saakka.

Siellä odottelivat matkavaunut pienellä sivutiellä, joka vei n.s.
kaatopaikalle.

Tie oli autio.

Kreivi de Charny hypähti maahan ja aukaisi vuokravaunujen oven.

Isojen matkavaunujen ovi oli jo ennestään auki. Herrat de Malden ja de
Valory seisoivat astinlaudan kummallakin puolella.

Seuraavassa tuokiossa olivat vuokravaunujen kuusi matkustajaa
maantiellä.

Kreivi de Charny työnsi vuokravaunut tien laitaan ja kumosi ne ojaan.

Sitten hän palasi isojen matkavaunujen luo.

Ensimmäisenä nousi niihin kuningas, sitten kuningatar, madame
Elisabeth, madame Elisabethin jälkeen molemmat lapset ja lasten jälkeen
rouva de Tourzel.

Herra de Malden kapusi takaistuimelle ja de Valory istuutui de Charnyn
viereen etuistuimelle.

Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hevosta. Kieltä maiskauttamalla ne
pantiin hyvään juoksuun. Ajaja ohjasi niitä höllin suitsin.

Saint Laurentin tornikello löi tällöin neljänneksen yli yhden.

Tuntia myöhemmin oltiin Bondyssa.

Valmiiksi valjastetut hevoset odottelivat tallin edessä.

Isidor seisoi hevosten vieressä.

Tien toisella laidalla seisoivat pienet vuokravaunut, joiden eteen oli
valjastettu postihevoset.

Näissä ajoneuvoissa istui kaksi kamarineitoa, jotka kuuluivat
kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan palveluskuntaan.

He olivat luulleet voivansa vuokrata Bondyssa ajoneuvot, mutta kun se
ei ollut käynyt päinsä, olivat he sopineet näiden ajoneuvojen omistajan
kanssa ja ostaneet ne tuhannella frangilla.

Omistaja oli kauppaan hyvin tyytyväinen ja haluten katsella, mitä
olivat naisiaan nämä neitokaiset, jotka typeryyttään olivat antaneet
hänelle tuhannen frangia mokomista roskarattaista, hän oli jäänyt
postitalon edustalle maistelemaan viiniä.

Hän näki kuninkaan vaunujen ajavan pihaan. Charny, joka istui
ohjaamassa, hyppäsi maahan ja lähestyi vaunujen ovea.

Ajuriviitan alla hänen yllänsä oli upseerinpuku, ja laatikossa,
istuimen alla, oli hänen sotilaslakkinsa.

Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny
astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään
Pariisiin.

Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva de
Tourzelin mielipidettä.

Kuningas esitti hänelle asian.

Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista
perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä
jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.

»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa
jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta
määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen
valmis heistä luopumaan, en muutoin.»

Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada
Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa,
naisena iloa.

»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia
uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan
liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa
me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»

»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen
valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain
kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä
luopumaan oikeuksistani.»

»Sire, sire!» yllytti kuningatar.

Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä.
Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.

»Herra de Charny», sanoi hän, »ettekö voisi edelleenkin istua ajurin
vieressä?»

»Minä voin kaikkea mitä kuningas tahtoo», vastasi kreivi, »mutta minun
täytyy silloin esiintyä joko upseerinpuvussa — ja siinä asussa minut
on nähty tällä tiellä neljä kuukautta ja minut tunnetaan — tai tässä
ajurinviitassa, vahakankainen ajurinhattu päässä — ja se asu on kenties
liian vaatimaton näin komeille vaunuille».

»Astukaa vaunuihin, herra de Charny», kehoitti kuningatar. »Minä
otan kruununprinssin polvilleni, madame Elisabeth ottaa polvilleen
Marie-Thérèsen, ja kaikki sujuu mainiosti. Hieman ahdasta tosin tulee,
mutta siinä onkin kaikki.»

Charny odotti kuninkaan ratkaisevaa sanaa.

»Mahdotonta, rakkaani», virkkoi kuningas. »Ajattele, että meidän on
kuljettava yli viisikymmentä penikulmaa.»

Rouva de Tourzel oli jo noussut, hän oli valmis noudattamaan kuninkaan
määräystä, jos kuningas käskisi hänen astua vaunuista. Mutta kuningas
ei uskaltanut käskeä, niin voimakkaat ovat hoviväen keskuudessa
kaikkein mitättömimmätkin ennakkoluulot.

»Herra de Charny», sanoi kuningas kreiville, »ettekö voisi asettua
veljenne tilalle ja ratsastaa edellämme tilaamassa hevosia?»

»Sanoin jo äsken kuninkaalle, että olen valmis kaikkeen, mutta
pyydän huomauttaa kuninkaalle, että hevoset tilaa tavallisesti
lähetti eikä meriväen kapteeni. Sellainen omituisuus kummastuttaisi
postitalonhoitajia ja voisi aiheuttaa vakavia selkkauksia.»

»Se on totta», myönsi kuningas.

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» voihkaisi kuningatar tuiki
kärsimättömänä.

Sitten hän sanoi Charnylle:

»Järjestäkää asia niinkuin tahdotte, herra kreivi, mutta minä en suostu
siihen, että te jätätte meidät.»

»Se on minunkin ajatukseni, madame», vastasi Charny, »ja minä tiedän
vain yhden keinon, kuinka tästä pulmasta selviydymme».

»Mikä se on! Sanokaa pian!» kehoitti kuningatar.

»Sen sijaan että astuisin vaunuihin, nousisin ajurinistuimelle tai
ratsastaisin edellä minä ratsastan vaunujen perässä tavallisena
matkamiehenä. Lähtekää te vain, madame, ja ennenkuin olette ajaneet
viittäkään penikulmaa, olen jo viidensadan askelen päässä vaunuistanne.»

»Mitä, aiotteko palata Pariisiin?»

»Aion, madame, mutta Châlonsiin saakka teidän majesteettinne voi
matkustaa turvallisesti ja ennen Châlonsia minä olen jo tavoittanut
teidät.»

»Mutta kuinka aiotte mennä Pariisiin?»

»Ratsulla, jolla veljeni on tullut tänne, madame. Se on kelpo juoksija
ja se on saanut levähtää. Puolessa tunnissa ehdin Pariisiin.»

»Entä sitten?»

»Sitten, madame, minä pukeudun sopivaan asuun, otan postihevosen ja
karautan jälkeenne, kunnes tavoitan teidät.»

»Eikö ole muuta neuvoa?» kysyi Marie-Antoinette epätoivoissaan.

»En minä ainakaan keksi muuta», sanoi kuningas.

»Älkäämme siis tuhlatko aikaa», sanoi Charny. »Hei, Jean ja François,
paikoillenne! Eteenpäin, Melchior! Hevosillenne, postimiehet!»

Voitonriemuisena rouva de Tourzel istuutui entiselle paikalleen ja
vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä. Pienet ajoneuvot seurasivat
niitä.

Tämän vakavan keskustelun aikana oli unohdettu antaa varakreivi de
Charnylle, de Maldenille ja de Valorylle ne panostetut pistoolit, jotka
olivat vaunujen laatikossa.

Mitä tapahtui sillaikaa Pariisissa, jonne kreivi de Charny suuntasi
kulkunsa?

Muuan Buseby niminen parturi, joka asui Bourbon-kadun varrella, oli
käynyt illalla Tuileries-palatsissa tapaamassa ystäväänsä, joka silloin
oli vartiostossa. Tämä ystävä oli kuullut upseerien puhelevan paljon
kuninkaallisen perheen paosta, jonka piti tapahtua juuri tänä yönä,
mikäli nämä tiesivät vakuuttaa. Hän mainitsi asiasta parturille, joka
ei enää saanut päästänsä ajatusta, että pakohanke oli todellinen ja
että kuninkaallisten kauan puhuttu pako aiottiin toteuttaa tänä yönä.

Kotona hän kertoi vaimolleen, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa,
mutta tämä piti koko juttua hullutteluna. Vaimon epäusko oli tehonnut
mieheen, joka lopulta oli riisuutunut ja mennyt levolle kehittelemättä
epäluulojaan.

Mutta vuoteessa oli ensimmäinen epäluulo palannut ja nyt niin
voimakkaana, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta sitä vastustaa. Hän
nousi, pukeutui kiireesti ja juoksi ystävänsä Hucherin luokse, joka oli
erään pataljoonan leipuri ja sapööri.

Tälle hän kertoi, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, ja esitti
kuninkaallisten pakoa koskevat epäluulonsa niin elävästi, että
leipuri omaksui ne ja ystäväänsä vilkkaampana hypähti heti vuoteelta
ja ehtimättä panna yllensä muuta kuin alushousut syöksyi kadulle,
kolkutteli oville ja herätti kolmisenkymmentä naapuria.

Kello oli tällöin neljänneksen yli kaksitoista. Vähäistä aikaisemmin
kuningatar oli nähnyt Lafayetten Tuileries-palatsin porttikäytävässä.

Parturi Busebyn ja leipuri Hucherin herättämät kansalaiset päättivät,
että mentäisiin kansalliskaartin univormuun pukeutuneina kenraali
Lafayetten puheille ja että hänelle ilmoitettaisiin, mitä oli tekeillä.

Päätöksestä toimeen. Lafayette asui Saint-Honoré-kadun varrella,
Noailles-talossa lähellä Feuillants-pengermää. Isänmaanystävät lähtivät
liikkeelle ja saapuivat perille puoli yhden tienoissa.

Käytyään toteamassa kuninkaan valmistelevan makuullemenoa,
ilmoitettuaan ystävälleen Baillylle, että kuningas oli mennyt
nukkumaan, ja pistäydyttyään tervehtimässä herra Emmeryta,
kansalliskokouksen jäsentä, oli kenraali palannut kotiinsa ja ryhtynyt
riisuutumaan.

Tällöin kolkutettiin rakennuksen ulko-ovelle. Kenraali lähetti
kamaripalvelijansa tiedustelemaan, mikä oli hätänä.

Kamaripalvelija palasi pian ja ilmoitti, että ulkona oli viisikolmatta
tai kolmekymmentä kansalaista, jotka halusivat heti puhutella kenraalia
erään tuiki tärkeän asian johdosta.

Siihen aikaan kenraali Lafayettella oli tapana päästää pyrkijät
puheilleen, olipa hetki mikä tahansa.

Ja koska sitäpaitsi asia, jonka takia kolmisenkymmentä kansalaista
viitsi vaivautua, saattoi — ja sen tulikin — olla hyvin tärkeää laatua,
käski hän puheillepyrkijät opastettavaksi sisälle.

Kenraalin tarvitsi vain vetää yllensä jo riisumansa nuttu ja hän oli
jälleen vastaanottokunnossa.

Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä
pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut
Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli
kaikilla tahoilla.

Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä
ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat
peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra
de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt
katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen
itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä
jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille,
että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.

Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis
vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa
vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti
heille tunnussanan.

Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä
maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta,
ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin
erikoista.

He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketa
Echelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa.
Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsä
ja käskivät hänen pysähtyä.

Ratsastaja pysähtyi.

»Mitä tahdotte?» kysyi hän.

»Haluamme tietää, minne aiotte», vastasivat kansalliskaartilaiset.

»Aion Tuileries-palatsiin.»

»Mitä tekemistä teillä on siellä?»

»Puhua kuninkaalle asiasta, jonka hän on uskonut minun tehtäväkseni.»

»Tähän aikaan?»

»Juuri niin, tähän aikaan.»

Muuan sukkelimmista teki toisille merkin, että oltaisiin ikäänkuin ei
olisi tapahtunut mitään.

»Mutta kuningas on makuulla tähän aikaan», sanoi hän.

»Niin onkin», myönsi ratsastaja, »mutta hänet herätetään».

»Jos teillä on asiaa kuninkaalle», jatkoi sama mies, »täytyy teidän
tietää tunnussana».

»Se ei ole välttämätöntä», huomautti ratsastaja, »sillä voisinhan minä
tulla rajalta sen sijaan että tulenkin parin penikulman päästä ja
olisin voinut lähteä asialleni kuukausi sitten sen sijaan että lähdin
kaksi tuntia sitten».

»Se on totta», sanoivat kansalliskaartilaiset.

»Oletteko siis nähnyt kuninkaan kaksi tuntia sitten?» sanoi äskeinen
kyselijä.

»Olen.»

»Oletteko puhutellut häntä?»

»Olen.»

»Mitä hän teki kaksi tuntia sitten?»

»Hän odotteli kenraali Lafayetten lähtöä voidakseen valmistautua
menemään levolle.»

»Te tiedätte siis tunnussanan?»

»Totta kai tiedän. Koska kenraali tiesi, että minun oli päästävä
Tuileries-palatsiin kello yhden tai kahden tienoissa aamuyöstä,
ilmoitti hän minulle tunnussanan, jotten myöhästyisi hetkeäkään.»

»Mikä on se tunnussana?»

»Pariisi ja Poitiers.»

»Hyvä on», sanoivat kansalliskaartilaiset. »Onnea matkalle, toveri,
ja sanokaa kuninkaalle, että tapasitte meidät vartioimassa palatsin
porttia, koska pelkäsimme hänen yrittävän pakoa.»

Ja he väistyivät ratsastajan tieltä.

»En unohda terveisiänne», vastasi tämä.

Hän kannusti ratsuaan ja katosi pian palatsin porttikäytävään.

»Jäämmekö odottamaan hänen paluutaan saadaksemme kuulla, onko hän
tavannut kuninkaan?» kysyi muuan kansalliskaartilainen.

»Mutta jos hän asuu palatsissa, odotammeko siis aamuun saakka?»

»Se on totta», myönsi edellinen. »Ja koska kuningas on levolla, koska
kenraali Lafayette on vuoteessa, menkäämme mekin nukkumaan ja eläköön
kansa!»

Nämä kolmisenkymmentä isänmaanystävää toistivat kuorossa: »Eläköön
kansa!» ja lähtivät levolle onnellisina ja ylpeinä, kun olivat
kenraalin omasta suusta kuulleet, ettei tarvinnut pelätä kuninkaan
lähtevän Pariisista.




XXIII

Alkutaival


Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen
perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet
liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa,
kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa
vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin
kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin
matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.

Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan
tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli
kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta
samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.

Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningas
Jeania.

Jean oli, kuten muistettaneen, herra de Maldenin matkanimi.

Herra de Malden lähestyi.

»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta
voin paloittaa tämän vasikanpaistin».

Jean otti tupesta puukon ja ojensi sen kuninkaalle.

Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen
varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.

»Ettekö tekin haluaisi jotakin, herra de Malden?» kysyi kuningas hiljaa.

»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en
tarvitse vielä mitään».

»Älkää kursailko ollenkaan, te ja toverinne», sanoi kuningas.

Sitten hän virkkoi kuningattarelle, joka yhä kurkisti ovi-ikkunasta:

»Mitä ajattelette, madame?»

»Minäkö?» vastasi kuningatar koettaen hymyillä. »Minä ajattelen
kenraali Lafayettea. Hän ei luultavastikaan tunne itseään tällä
hetkellä liian rauhalliseksi.»

Sitten hän sanoi de Valorylle, joka vuorostaan lähestyi vaununovea:

»François, minusta tuntuu, että kaikki sujuu hyvin, ja että meidät
olisi jo pidätetty, jos meidät ylimalkaan pidätetään. Lähtöämme ei ole
huomattu.»

»Se on enemmän kuin luultavaa, madame», vastasi de Valory, »sillä en
ole huomannut millään taholla epäilyttävää. Rohkeutta siis, madame,
kaikki sujuu hyvin.»

»Lähtövalmiit!» huusi kyytimies.

Herrat de Malden ja de Valory kapusivat istuimelleen ja vaunut
jatkoivat matkaansa.

Kellon lähetessä kahdeksaa aamulla tultiin pitkän, loivan mäen
kupeelle. Oikealla ja vasemmalla kasvoi kaunista metsää, jossa linnut
lauloivat ja johon mitä ihanimman kesäpäivän aamuaurinko tunki
kultaiset säteensä.

Ajomies hillitsi hevoset käymään.

Molemmat henkivartijat hypähtivät istuimeltaan maahan.

»Jean», sanoi kuningas, »pysäyttäkää vaunut ja avatkaa ovi.

Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan
eikä kuningattarelle.»

Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi
avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset
astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli
liian sairas.

Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut
maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja
kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.

Madame Elisabeth nojasi kuninkaan käsivarteen. Kuningatar käveli yksin.

Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita
lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen
käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa
ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä
kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän
läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää
iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan
entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan
kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä
valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä
tietä mestauslavalle.

Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja
herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten
sydämissä.

Äkkiä kuningatar pysähtyi kuin olisivat hänen jalkansa juuttuneet
maahan.

Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa
kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.

Marie-Antoinette ei uskaltanut sanoa: Se on kreivi de Charny.

Mutta hän ei voinut pidättää huudahdusta.

»Ah, saamme kuulla Pariisin uutisia», sanoi hän.

Kaikki kääntyivät, paitsi kruununprinssi. Huoleton lapsi oli juuri
tavoittanut perhosen, jota oli ajanut takaa. Vähät hän välitti Pariisin
kuulumisista.

Kuningas, joka oli hieman likinäköinen, otti taskustaan silmälasit.

»Kas, taitaa ollakin kreivi de Charny», sanoi hän.

»Niin, sire, hän se on», myönsi kuningatar.

»Menkäämme eteenpäin ylös mäkeä», kehoitti kuningas.

»Hän tavoittaa meidät kyllä eikä meillä ole aikaa tuhlata.» Kuningatar
ei uskaltanut väittää, että de Charnyn tuomat uutiset kannattaisi
kenties hyvinkin kuulla niin pian kuin mahdollista.

Ja olihan sitäpaitsi kysymys vain muutaman sekunnin viivytyksestä,
sillä ratsastaja lähestyi vinhaa vauhtia.

Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä tarkkaavammaksi hän tuli eikä tuntunut
käsittävän, miksi nuo jättiläisajoneuvot olivat purkaneet matkustajansa
maantielle.

Sitten hän tavoitti seurueen juuri kun vaunut pääsivät mäen laelle ja
pysähtyivät.

Ratsastaja oli tosiaankin kreivi de Charny, kuten kuningattaren sydän
oli aavistanut ja kuninkaan katse todennut.

Hänen pukunsa oli vihreä, lyhyt lievenuttu, jossa oli liehuva kaulus,
leveänauhainen, terässolkinen hattu, valkoiset liivit, tiukat
nahkahousut ja isot sotilassaappaat, joiden varret ulottuivat polven
yläpuolelle.

Nopea ajo oli pannut hänen muutoin kalpeat kasvonsa hehkumaan ja hänen
silmissään välähtelivät sen tulen kipinät, joka paloi hänen poskillaan.

Hänen huohottavassa hengityksessään ja laajenneissa sieraimissaan oli
kuin voittajan leima.

Milloinkaan kuningatar ei ollut nähnyt häntä näin kauniina.

Häneltä pääsi syvä huokaus.

Kreivi hypähti maahan ja kumarsi kuninkaalle.

Sitten hän kääntyi ja tervehti kuningatarta.

Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Herrat de Malden ja de Valory
pysyttelivät vaatimattomasti loitompana.

»Tulkaa lähemmäksi, herrat», kehoitti kuningas. »Herra de Charnyn
uutiset koskevat meitä kaikkia.»

»Ensiksikin, sire, kaikki sujuu hyvin», aloitti de Charny. »Kello
kahdelta aamulla ei kukaan vielä aavistanut teidän paenneen».

Jokainen hengitti kevyemmin.

Ja sitten alkoi sadella kysymyksiä.

Charny kertoi, että hän oli Pariisiin saavuttuaan tavannut
Echelle-kadun kulmauksessa isänmaanystävien muodostaman vartioston,
joka oli kysellyt häneltä yhtä ja toista, ja että hän oli saanut heidät
vakuutetuiksi siitä, että kuningas oli mennyt levolle ja nukkui.

Hän kertoi edelleen, että päästyään Tuileries-palatsiin, joka näytti
yhtä rauhalliselta kuin muulloinkin, hän oli mennyt huoneeseensa,
vaihtanut pukua, palannut kuninkaan käytäviä pitkin ja nähnyt, ettei
kukaan epäillyt kuninkaallisen perheen paenneen, ei edes herra
Gouvion, joka huomattuaan, ettei hänen kuninkaan huoneiston ympärille
asettamallansa vartiostolla ollut mitään tehtävää, oli hajoittanut sen
ja lähettänyt upseerit ja pataljoonanpäälliköt kotiinsa.

Kreivi de Charny oli palannut ratsulleen, jonka oli jättänyt pihalle
erään yövartijan huostaan, ja arvellen olevan turhaa yrittää saada
toista hevosta Pariisin postiasemalta hän oli palannut Bondyyn samalla
hevosella.

Perille päästäessä oli hevos-rukka ollut menehtymäisillään, mutta
perille oli päästy eikä enempää tarvittukaan.

Bondysta kreivi oli ottanut vireän ratsun ja jatkanut matkaansa.

Ajetulla taipaleella ei ollut muuten ilmennyt mitään huolestuttavaa.

Kuningatar sai tästä aiheen ojentaa kätensä de Charnylle. Näin hyvät
uutiset ansaitsivat kyllä moisen suosionosoituksen.

Charny suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä.

Miksi kuningatar kalpeni?

Oliko se iloa, jos Charny oli puristanut hänen kättänsä?

Oliko se tuskaa, ellei tämä ollut sitä puristanut?

Noustiin jälleen vaunuihin ja lähdettiin. Charny ratsasti vaununoven
kohdalla.

Seuraavalla postiasemalla olivat uudet hevoset valmiiksi
valjastettuina. Charnyta varten ei ollut satuloitua ratsua.

Isidor ei ollut tiennyt tilata ratsua, koska hän ei ollut aavistanut
veljensä sitä tarvitsevan.

Täytyi siis jäädä odottamaan tämän ratsun satuloimista. Vaunut
lähtivät. Viittä minuuttia myöhemmin Charny istui satulassa.

Olihan sitäpaitsi sovittu, että hän ratsastaisi vaunujen perässä eikä
niiden kohdalla.

Mutta hän ratsasti kyllin lähellä, jotta kuningatar näki hänet
kurkistaessaan vaunun ovesta ja jotta jokaisessa vaihtopaikassa
Charnylla oli tilaisuus keskustella muutama tovi kuuluisien
matkalaisten kanssa.

Charny oli juurikään vaihtanut hevosta Montmirailissa ja arveli
vaunujen olevan ainakin neljännestunnin häntä edellä, kun äkkiä eräässä
tienkäänteessä hänen hevosensa turpa sattui pysähtyneitten vaunujen
takaseinään ja molempiin henkivartijoihin, jotka koettivat korjata
vetohihnaa.

Kreivi hypähti maahan, sanoi vaununikkunasta kuninkaalle, ettei tämä
näyttäytyisi, ja rauhoitti kuningatarta. Sitten hän aukaisi laatikon,
jossa oli kaikenlaisia tarvekaluja ja -esineitä tapaturmien ja
vahinkojen varalta, m.m. pari vétohihnoja. Niistä otettiin toinen ja
pantiin katkenneen tilalle.

Henkivartijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja pyysivät heille
luvattuja pistooleja, mutta kuningas torjui jyrkästi heidän pyyntönsä.
Hänelle huomautettiin, että vaunut voitaisiin jolloinkin väkivalloin
pysäyttää, mutta hän vastasi, ettei hän sallisi missään tapauksessa
vuodatettavan verta hänen takiaan.

Vihdoin vetohihna oli kunnossa. Laatikko suljettiin, henkivartijat
nousivat istuimelleen, Charny hyppäsi satulaan ja vaunut lähtivät
liikkeelle.

Mutta aikaa oli tuhlattu yli puoli tuntia matkalla, jolla jokainen
menetetty minuutti voi koitua korvaamattomaksi tappioksi.

Kello kaksi tultiin Châlonsiin.

»Jos pääsemme vapaina Châlonsiin, käy kaikki hyvin», oli kuningas
sanonut.

Châlonsiin oli nyt tultu ja ryhdyttiin vaihtamaan hevosia.

Kuningas oli näyttäytynyt hetkeksi. Vaunujen ympärille kerääntyneessä
joukossa oli kaksi mieshenkilöä silmäillyt häntä tarkasti.

Äkkiä toinen miehistä erkani joukosta ja katosi.

Toinen lähestyi vaunuja.

»Sire», sanoi hän hiljaa, »älkää näyttäytykö noin, muutoin olette
hukassa».

Sitten hän huusi postimiehille:

»Rivakasti nyt, laiskurit! Noinko palvellaan kunnon matkustajia, jotka
maksavat kolmekymmentä souta puolelta penikulmalta?»

Ja hän ryhtyi auttamaan postimiehiä.

Hän oli postimestari.

Vihdoin hevoset olivat valjaissa ja postimiehet satulassa.

Etummainen läimäytti ruoskalla hevosiaan.

Molemmat kaatuivat.

Ruoska pani ne nousemaan ja nyt yritettiin lähteä. Silloin takimmaisen
postimiehen hevoset kaatuivat.

Postimies itse suistui hevosen alle.

Charny, joka oli äänettömänä katsellut tapausta, riensi auttamaan
postimiestä hevosen alta. Tällöin jäivät miehen saappaat hevosen alle.

»Voi, herra», huusi Charny postimestarille, jonka uhrautuvaa mieltä hän
ei tuntenut, »minkälaiset hevoset olette meille antanut?»

»Tallini parhaat!» vastasi tämä.

Hevoset olivat sillä välin sotkeutunut vetohihnoihin niin pahasti, että
mitä enemmän ne ponnistelivat, sitä pahemmaksi kävi tilanne.

Charny syöksyi selvittelemään vetohihnoja.

»Riisukaamme hevoset ja valjastakaamme ne uudelleen», sanoi hän.
»Meillä on kiire.»

Postimestari auttoi häntä itkien epätoivosta.

Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli
rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja
koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja
vaati häneltä vangitsemismääräystä.

Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten
halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi
heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti
koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui
postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.

Oli menetetty yli kaksikymmentä minuuttia.

Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka
syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät,
jotka sammuivat itsestään.

Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat
kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:

»Olemme pelastetut!»

Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja
huusi oviaukosta:

»Pakonne on järjestetty huonosti. Teidät vangitaan!»

Kuningatar parahti. Mies hypähti syrjään ja katosi metsikköön.

Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä
ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä
husaariaan.

Mutta kello oli jo kolme iltapäivällä. Oli myöhästytty lähes neljä
tuntia...!




XXIV

Kohtalon oikku


Kuten lukija muistanee, oli herttua de Choiseul lähtenyt asunnostaan
Leonardin kanssa, joka oli tuiki murheissaan, sillä hän oli jättänyt
avaimen huoneensa oveen, ottanut veljensä hatun ja päällystakin ja
luvannut mennä kähertämään rouva de l'Aagen tukan.

Léonard-parkaa lohdutti toki hieman se, että herttua oli nimenomaan
sanonut vievänsä hänet vain puolentoista penikulman päähän antaakseen
hänelle jonkun erikoistehtävän kuningattaren taholta ja päästääkseen
hänet sitten vapaaksi.

Kun siis tultiin Bondyyn ja ajoneuvot pysähtyivät, hengitti hän
keventyneesti ja valmistautui poistumaan.

Mutta herttua pidätti häntä ja sanoi:

»Emme ole vielä perillä.»

Toiset hevoset oli tilattu ennakolta. Käden käänteessä ne valjastettiin
ja sitten lähdettiin taas täyttä neliä.

»Mutta, hyvä herra», vaikeroi poloinen Léonard, »minne siis olemme
matkalla?»

»Koska kerran pääsette palaamaan huomenna varhain, älkää välittäkö
muusta», vastasi herttua.

»Niin, kunpa vain ehdin Tuileries-palatsiin kello kymmeneksi
kuningatarta kähertämään...»

»Siinä onkin kaikki mitä kaipaatte vai kuinka?»

»Niinpä kyllä, mutta ei olisi haitaksi, vaikka ehtisin hieman
aikaisemminkin, koska voisin rauhoittaa veljeäni ja selittää rouva
de l'Aagelle, ettei ollut minun vikani, jos petin hänelle tekemäni
lupauksen.»

»Ellei muusta ole kysymys, niin rauhoittukaa, hyvä Léonard, kaikki käy
hyvin», vastasi herttua.

Léonard ei voinut mitenkään aavistaa, että herttua aikoi ryöstää hänet.
Senpä vuoksi hän rauhoittuikin, ainakin toistaiseksi.

Mutta kun Clayessa vaihdettiin jälleen hevoset eikä pysähtymisestä
ollut puhettakaan, huudahti mies-poloinen:

»Mutta, herra herttua, olemmeko siis menossa maailman loppuun?»

»Kuunnelkaa nyt, Léonard», selitti herttua vakavasti, »en aiokaan viedä
teitä Pariisin lähistölle, vaan rajalle.»

Léonard kiljahti, painoi kädet polvilleen ja tuijotti herttuaan
jäykistyneenä.

»Ra-rajalle!» änkytti hän.

»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada
kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä
viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen
lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät,
joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»

»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren
luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on
tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole
toisia alusvaatteita eikä rahaa.»

Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren
parin miljoonan arvoiset jalokivet.

»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani
on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä
tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»

»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule
mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin
olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa
kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»

»Se päättyy mitä paraiten, hyvä Leonard, sitä ainakin toivon.»

Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin
tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä
hän viettäisi loppuyön.

Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja
illallisen katettuna.

Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi
tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi
Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi
tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja
maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan
niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.

Illallisen jälkeen molemmat matkamiehet kävivät nukkumaan. Sitä ennen
herttua oli antanut määräyksen, että ajoneuvot oli valjastettava kello
neljäksi.

Kello neljännestä vailla neljä hänen ovelleen piti koputtaa siltä
varalta, että hän olisi nukkunut.

Kello kolmelta ei herttua ollut vielä ummistanut silmiään. Silloin
hän kuuli huoneeseensa, joka oli postitalon porttikäytävän päällä,
ajoneuvojen kolinaa ja ruoskanläiskettä, jolla matkustajat tai
postimiehet ilmoittavat tulostaan.

Siinä samassa herttua hypähti vuoteeltaan ja riensi ikkunaan.

Portin edustalle olivat pysähtyneet kääsit. Niistä astui kaksi
kansalliskaartilaista. He tilasivat toiset hevoset valjastettavaksi
heti paikalla.

Keitä olivat nuo kansalliskaartilaiset? Mitä he asioivat kello kolmelta
aamulla? Ja miksi noin kiireesti toiset hevoset?

Herttua kutsui palvelijansa ja käski valjastaa.

Sitten hän herätti Léonardin.

Molemmat matkamiehemme olivat heittäytyneet vuoteeseen täysissä
pukimissa.

Kun he tulivat pihalle, olivat molemmat ajoneuvot lähtövalmiina.

Herttua käski postimiehen päästää kansalliskaartilaisen ajoneuvot
edelle, mutta niitä oli seurattava niin läheltä, etteivät ne pääsisi
näkyvistä minuutiksikaan.

Sitten hän tarkasti pistoolit, jotka hän oli pannut vaunujen
seinätaskuun, ja uudisti niiden sytytysruudin. Tämä toimitus
huolestutti Léonardia hieman.

Näin ajettiin penikulma tai puolitoista, mutta Etogesin ja Chaintryn
välillä kääsit poikkesivat sivutielle, joka vei Jalonsiin ja Epernayhin.

Nuo kaksi kansalliskaartilaista, joiden herttua epäili liikkuvan pahoin
aikein, olivatkin vain kunnon kansalaisia, jotka tulivat Fertéstâ ja
palasivat kotiinsa.

Tässä suhteessa rauhoittuneena herttua jatkoi matkaansa.

Kello kymmenen sivuutettiin Châlons ja kello yksitoista tultiin
Pont-de-Sommevelleen.

Hän tiedusteli: husaarit eivät olleet vielä saapuneet.

Hän pysähtyi postitalon eteen, nousi vaunuista, tilasi huoneen ja
pukeutui sotilasasuun.

Léonard tarkkaili kaikkia näitä valmisteluja hyvin huolestuneena ja
säesti niitä huokauksella, joka liikutti herttuan mieltä.

»Léonard», sanoi hän, »on jo aika ilmaista teille totuus».

»Mitä, totuus?» huudahti Léonard tuiki hämmästyneenä.

»Enkö siis vielä tiedäkään koko totuutta?»

»Tiedätte osan ja nyt saatte kuulla lopun.»

Léonard pani kätensä ristiin.

»Olettehan isäntienne uskollinen palvelija vai kuinka, hyvä Léonard?»

»Vereen ja henkeen asti, herra herttua!»

»No niin, kahden tunnin perästä he ovat täällä.»

»Hyvä jumala, onko se mahdollista?» huudahti miespoloinen.

»Niin», jatkoi herttua, »he ovat täällä, lapset ja madame Elisabeth
mukana. Te tiedätte, mitkä vaarat ovat uhanneet heitä.»

— Léonard nyökkäsi — »ja mitkä vaarat heitä yhä uhkaavat?»

— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat
turvassa!»

Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän
sai sopertaneeksi:

»Kahden tunnin perästä? Täällä? Oletteko varma?»

»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista
yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi
olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri
kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään
kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka
herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä
mahdollisimman kauan.»

»Oh, herra herttua», keskeytti Léonard, »minun ei ole nälkä».

»Ei se mitään, koettakaa kumminkin ja te voitte syödä.»

»Kyllä koetan, herra herttua.»

»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä
olisi jokin veruke jäädä taloon... Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»

Juuri silloin kuuluikin ulkoa rummun pärinää ja kavionkopsetta.

Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi
de Bouillén lähettämän paketin.

Tässä käärössä oli kuusi avointa valtakirjaa ja jäljennös kuninkaan
varmentamasta päiväkäskystä, joka velvoitti kaikkia armeijan
upseereita, minkä arvoisia ja kuinka vanhoja olivatkin, tottelemaan
herttua de Choiseulia.

Herttua määräsi heti ratsuille levähdystovin, käski jakaa husaareille
leipää ja viiniä ja istuutui itsekin ruokapöytään.

Goguelatin tuomat uutiset eivät olleet iloisia. Matkansa varrella hän
oli kaikkialla huomannut tavatonta kiihtymystä. Kokonaisen vuoden ajan
oli huhu kuninkaan paosta kierrellyt ei ainoastaan Pariisissa, vaan
maaseudullakin ja Sainte-Menehouldiin sekä Varennesiin sijoitetut
joukko-osastot olivat synnyttäneet epäluuloja.

Eräässä kylässä maantien varrella oli jo soitettu hätäkelloakin.

Tällaiset uutiset veivät herttualtakin ruokahalun. Istuttuaan pöydässä
tunnin ja kellon osoittaessa jo puolta yhtä hän nousi, uskoi osaston
johdon herra de Boudetille ja käveli eräälle kummulle, jolta näki
maantietä parin kilometrin päähän.

Mutta maantiellä ei näkynyt lähettiä eikä vaunuja. Mutta sitä ei
tarvinnut ihmetelläkään. Kuten on mainittu —ja herttua otti huomioon
pikku onnettomuudetkin — ei lähettiä odotettukaan ennen yhtä tai puolta
kahta eikä kuningasta ennen paolta kahta tai kahta.

Mutta hetket vierivät eikä tielle ilmestynyt mitään, ei ainakaan mitään
sellaista, joka olisi muistuttanut odotettuja.

Joka viiden minuutin päästä herttua otti kellonsa ja joka kerta kun hän
katsoi kelloaan, sanoi Léonard:

»Voi, he eivät tulekaan! Poloiset isäntäni, poloiset isäntäni, heidän
käy huonosti!»

Ja epätoivollaan mies-parka vain kiihdytti herttuan levottomuutta.

Kello tuli puoli kolme, kolme, puoli neljä; ei lähettiä eikä vaunuja
kuulunut! Lukija muistanee, että kuningas lähti Châlonsista vasta kello
kolmelta.

Mutta herttuan näin odotellessa maantiellä kohtalo valmisteli
Pont-de-Sommevellessä tilannetta, jolla oli mitä suurin vaikutus
esitettävänämme olevaan murhenäytelmään.

Kohtalo, sanomme sen toistamiseen, oli järjestänyt niin, että kahta
päivää aikaisemmin rouva d'Elboeufin maatilalla, joka sijaitsi
lähellä Pont-de-Sommevellea, alustalaiset olivat kieltäytyneet
suorittamasta laillisia veromaksujaan. Heitä oli uhatta sotilaallisilla
toimenpiteillä. Mutta yhdistysjuhla oli jo kantanut hedelmän.
Naapurikylien talonpojat olivat luvanneet voimakasta apua rouva
d'Elboeufin alustalaisille, jos mainittu uhkaus pantaisiin täytäntöön.

Nähdessään husaarien sijoittuvan Pont-de-Sommevelleen arvelivat
talonpojat, että ne olivat tulleet vihamielisin aikein.

Kaupungista toimitettiin pikalähetit naapurikyliin ja kellon kolmea
käydessä alkoi hätäkello kumahdella kaikissa lähiseudun kylissä.

Tämän hälyn kuullessaan herttua palasi Pont-de-Sommevelleen. Hänen
aliluutnanttinsa Boudet oli hyvin huolestunut.

Alkoi jo kuului uhkaavaa murinaa, joka kohdistui husaareihin, sillä
nämä olivat siihen aikaan armeijan vihatuinta väkeä. Talonpojat
pommittivat heitä kokkapuhein ja lauloivat ihan heidän nenänsä alla
seuraavanlaista viisua:

    Tiedetäänhän husaarit,
    suuret ovat hunsvotit!

Jotkut tietävämmät tai terävänäköisemmät alkoivat sitäpaitsi
kuiskailla, etteivät husaarit suinkaan olleet tulleet rankaisemaan
rouva d'Elboeufin alustalaisia, vaan olivat saapuneet ottamaan vastaan
kuningasta ja kuningatarta.

Sillä välin kello tuli neljä, mutta ei lähettiä eikä uutisia kuulunut.

Herttua päätti viipyä vielä hetken. Mutta hän valjastutti
postihevoset vaunujansa eteen, otti Leonardilta jalokivet ja lähetti
hänet Varennesiin kehoittaen häntä matkan varrella selostamaan —
Sainte-Menehouldissa herra Baudoinsille, Clermontissa herra de
Damasille ja Varennesissa herra de Bouillé nuoremmalle — kuinka asiat
olivat.

Tyynnyttääkseen joukon kiihtynyttä mielialaa hän selitti, etteivät
hän ja husaarit suinkaan olleet täällä, kuten yleisesti luultiin,
rouva d'Elboeufin alustalaisia rankaisemassa, vaan että he olivat
tulleet ottamaan vastaan ja kuljettamaan mukanaan erään aarteen, jonka
sotaministeri oli lähettänyt armeijalle.

Mutta tuo sana _aarre_, jolla on kaksinainen merkitys, tyynnytti
kiihtymystä yhtäällä, mutta vahvisti epäluuloja toisaalla. Kuningas ja
kuningatar olivat hekin aarre ja sitä aarrettapa herttua de Choiseul
varmaan odottelikin.

Neljännestunnin perästä herttua ja hänen husaarinsa olivat niin
ahtaalla, että hän oivalsi olevan mahdotonta kauempaa pitää puoliaan.
Jos kuningas ja kuningatar sattuisivat tulemaan juuri sillä hetkellä,
ei hän kykenisi puolustamaan heitä, ei itseään eikä neljääkymmentä
husaariaan.

Hänen määräyksensä oli: _kuninkaan vaunujen on päästävä kulkemaan
esteettömästi_.

Hänen suojeluksensa oli muuttanut esteeksi.

Parasta mitä hän voisi tehdä siinäkin tapauksessa, että kuningas
tulisi, oli lähteä.

Hänen lähtönsä tekisi kuninkaan matkareitin vapaaksi.

Mutta oli keksittävä jokin veruke lähdön selitykseksi.

Postimestari seisoi viiden- kuudensadan uteliaan joukossa, jotka
tarvitsivat vain sanan aloittaakseen vihollisuudet.

Kädet ryntäillä hän katseli kuten muutkin ja seisoi ihan herttuan
edessä.

»Hyvä herra», sanoi herttua postimestarille, »tiedättekö, onko
lähipäivinä tästä mennyt rahalähetystä Metziin?»

»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne
kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»

»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen
avukseen.

»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä ja
Robin olimme niitä saattamassa.»

»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin
päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa,
ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä.
Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»

Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään.
Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.

Joukko järjestyi rivistöksi.

Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin
suunnalle ja komensi huoahtaen:

»Huomio, neljä rinnan, eteenpäin, käyden!»

Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi
tällöin puoli kuusi.

Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseen
Sainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.

Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan,
jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä,
saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän
tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin,
että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa
Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa
herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä
neliä vereksellä hevosellaan.

Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden
tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon
edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.




XXV

Kuningas tunnetaan


Kymmenen minuuttia Isidor de Charnyn lähdön jälkeen saapuivat kuninkaan
vaunut.

Kuten herttua oli ennustanut, oli väkijoukko hajaantunut.

Koska kreivi de Charny tiesi, että Pont-de-Sommevellessä piti
ensimmäisen suojelusjoukkueen heitä odottaa, ei hän pitänyt
välttämättömänä pysytellä taempana. Hän ratsasti vaununoven kohdalla
kiihoittaen postimiehiä, jotka kuin määräyksestä tuntuivat haluavan
ajaa vain pikku hölkkää.

Saavuttiin Pont-de-Sommevelleen. Kun ei nähty husaareja eikä herttuaa,
kurkottautui kuningas kärsimättömänä vaunuista ulos.

»Taivaan tähden, sire», kuiskasi Charny, »älkää näyttäytykö!

Minä käyn tiedustelemassa.»

Ja hän meni postitaloon.

Viiden minuutin perästä hän palasi. Hän käsitti, mitä oli tapahtunut,
ja kertoi kuninkaalle kaikki.

Kuningas oivalsi, että herttua oli poistunut tehdäkseen hänen
matkareittinsä vapaaksi.

Nyt oli tärkeintä päästä jatkamaan matkaa ja ehtiä Sainte-Menehouldiin,
sillä herttua oli varmaankin vetäytynyt Sainte-Menehouldiin, joten
siellä tavattaisiin sekä husaarit että rakuunat.

Lähdön hetkellä Charny ratsasti vaununovelle.

»Mitä kuningatar määrää?» kysyi hän. »Menenkö edellä vai pysyttelenkö
perässä?»

»Älkää jättäkö minua», vastasi kuningatar.

Charny kumarsi satulassa ja karautti vaunujen rinnalle.

Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan
autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli
esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.

Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin
milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat
epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat
olivat epäilleet herttuan husaareja.

Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki
ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan
paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka
oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.

Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa,
jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.

Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä
kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.

Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa
istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.

Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui
markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä
ratsuraippa.

Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta.
Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa
kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt
tarpeellisena esittäytyä.

Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli
leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli
tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko
kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.

Isidor katseli ympärilleen kuin etsien ketä puhuttelisi.

»Mitä haluatte, herra?» kysyi mustapartainen nuorukainen.

»Haluan puhutella postimestaria», vastasi Isidor.

»Postimestari ei ole juuri nyt tavattavissa, herra, mutta minä olen
hänen poikansa, Jean-Baptiste Drouet... Jos minä kelpaan, niin puhukaa.»

Nuori mies korosti sanoja Jean-Baptiste Drouet, ikäänkuin aavistaen,
että nämä sanat tai oikeammin tämä nimi saisi historiassa kohtalokkaan
kuuluisuuden.

»Minä haluan kuusi hevosta kaksille ajoneuvoille, jotka tulevat
perässäni.»

Drouet nyökkäsi merkiksi, että lähetti saisi mitä halusi, astui pihalle
ja huusi:

»Hei, kyytimiehet, kuusi hevosta kaksia ajoneuvoja varten ja ratsu
lähetille!»

Markiisi Dandoins riensi nyt paikalle.

»Herra», sanoi hän Isidorille, »te ratsastatte kuninkaan vaunujen
edellä vai kuinka?»

»Niin teen, herra, ja minua kummastuttaa, kun näen teillä ja
miehillänne lipattomat lakit päässä.»

»Meille ei ole ilmoitettu asiasta, hyvä herra. Täällä alkaa muuten
näyttää perin uhkaavalta, miehiäni yllytetään kapinaan. Mitä on
tehtävä?»

»Kun kuningas pian sivuuttaa tämän paikan, suojelkaa hänen vaunujaan,
toimikaa olosuhteitten mukaan, lähtekää puoli tuntia kuninkaallisen
perheen lähdön jälkeen ja muodostakaa saattojoukkue...»

Sitten hän keskeytti lauseensa ja kuiskasi:

»Vaiti, meitä vakoillaan, on ehkä kuultukin, mitä sanoimme. Menkää
miestenne luokse ja koettakaa pitää heidät kurissa.»

Drouet oli tosiaankin ilmestynyt keittiön ovelle. Keskustelu oli näet
tapahtunut keittiön puolella.

Markiisi Dandoins poistui.

Samalla hetkellä kuului ruoskanläiskettä, kuninkaan vaunut tulivat,
kulkivat yli torin ja pysähtyivät postitalon eteen.

Melu houkutteli paljon uteliaita vaunujen ympärille.

Dandoins, joka piti tärkeänä selittää kuninkaalle, miksi hän ja
hänen miehensä olivat sivilipuvuissa eivätkä sotilasasussa, kiiruhti
vaununoven eteen ja esitti kunnioittavin elein, lakki kädessä,
anteeksipyyntönsä kuninkaalle ja kuninkaalliselle perheelle.

Hänelle vastatessaan kuningas kurkisti moneen otteeseen ikkunasta ulos.

Isidor seisoi jalka jalustimessa lähellä Drouetia, joka katseli vaunuja
hyvin tarkkaavasti. Edellisenä vuonna hän oli käynyt yhdistysjuhlassa
ja nähnyt kuninkaan. Hän luuli nyt tuntevansa hänet.

Aamulla hän oli saanut isohkon määrän assignaatteja ja tutkinut
kuninkaan kuvalla leimattua seteliä erikseen todetakseen, että ne
olivat oikeita. Kuninkaan kuva oli juurtunut hänen muistiinsa ja oli
nyt huutavinaan hänelle: »Katselemasi mies on kuningas!»

Hän otti taskustaan assignaatin, vertasi alkuperää assignaatissa
olevaan kuvaan ja mutisi:

»Totisesti se on hän!»

Isidor kiersi vaunujen toiselle puolelle. Hänen veljensä peitti
ruumiillaan sen ikkunan, jonka takana kuningatar istui.

»Kuningas on tunnettu», sanoi Isidor. »Kiirehdi lähtöä ja pidä tarkoin
silmällä tuota isoa tummaveristä poikaa. Hän on postimestarin poika,
hän juuri on tuntenut kuninkaan. Hänen nimensä on Jean-Baptiste Drouet.»

»Hyvä on», sanoi Oliver. »Olen varuillani. Lähde!»

Isidor karautti matkalle tilaamaan Clermontista hevoset.

Tuskin hän oli ehtinyt kaupungista ulos, kun postimiehet, joita de
Malden ja de Valory olivat voimiensa mukaan auttaneet ja joille oli
luvattu runsaat juomarahat, saivat hevoset valjaisiin ja vaunut
lähtivät täyttä neliä postitalon pihasta.

Kreivi ei ollut päästänyt Drouetia näkyvistään.

Drouet ei ollut liikahtanutkaan, olihan vain kuiskannut pari sanaa
tallirengille.

Charny lähestyi häntä.

»Herra», sanoi hän, »eikö minulle ollut tilattu hevosta?»

»Oli kyllä, herra», vastasi Drouet, »mutta ei ole yhtään vapaata
hevosta».

»Mitä, eikö ole hevosia?» huudahti kreivi. »Entä tuo hevonen, jota
paraikaa satuloidaan pihassa, herra?»

»Se on minun.»

»Ettekö voi luovuttaa sitä minun käytettäväkseni? Minä maksan mitä
vaaditaan.»

»Mahdotonta, herra. Alkaa olla jo myöhä ja minun on tehtävä vielä
tänään pitkä matka.»

Enempi inttely olisi herättänyt epäluuloja; yrittää ottaa hevonen
väkivalloin olisi paljastanut totuuden.

Charny keksi toisen keinon, jolla asia oli järjestettävissä.

Hän meni Dandoinsin luokse, joka yhä silmäili kuninkaan vaunuja, kunnes
nämä katosivat kadunkulman taa.

Dandoins tunsi käsivarttansa kosketettavan.

Hän kääntyi.

»Vaiti», varoitti Charny, »minä tässä, kreivi de Charny. Postitalossa
ei ole enää hevosta minulle. Käskekää jonkun rakuunan luovuttaa
hevosensa minulle. Minun täytyy seurata kuningasta ja kuningatarta!
Sillä vain minä tiedän, mihin herttua de Choiseul on järjestänyt
hevosten vaihdon ja ellen minä ole paikalla, täytyy kuninkaan jäädä
Varennesiin.»

»Kreivi», vastasi Dandoins, »en anna teille rakuunani hevosta, vaan
annan teille omani».

»Hyväksyn. Kuninkaan ja kuninkaallisen perheen pelastus on nyt
mitättömänkin tapahtuman varassa. Mitä parempi ratsu, sitä paremmat
mahdollisuudet onnistua.»

Ja molemmat miehet siirtyivät kadulle markiisi Dandoinsin asunnolle
päin.

Ennenkuin poistui antoi Charny majoitusmestarin tehtäväksi pitää
silmällä Drouetin puuhia.

Pahaksi onneksi markiisin asunto oli viidensadan askelen päässä
torilta. Kuluisi ainakin neljännestunti, ennenkuin molemmat hevoset
saataisiin satuloiduiksi. Sanomme molemmat hevoset, sillä Dandoinskin
aikoi nousta satulaan ja kuninkaalta saamiensa ohjeitten mukaan
pysytellä miehineen vaunujen takana jälkijoukkona.

Äkkiä Charny oli kuulevinaan kovaa meteliä, johon sekaantui huutoja:
»Kuningas, kuningatar!»

Hän kiiruhti talosta ja kehoitti Dandoinsia toimittamaan hänen
hevosensa torille.

Koko kaupunki oli tosiaankin kuohuksissa. Tuskin Dandoins ja de Charny
olivat poistuneet torilta, kun Drouet, joka tuntui odotelleen vain tätä
hetkeä paljastaakseen salaisuutensa, alkoi huutaa:

»Vaunut, jotka äsken lähtivät, ovat kuninkaan vaunut! Kuningas,
kuningatar ja Ranskan lapset ovat niissä vaunuissa!»

Hän hyppäsi ratsunsa selkään.

Monet hänen ystävistään koettivat pidättää häntä.

»Minne menet? Mitä aiot tehdä? Mikä on suunnitelmasi?» Hän vastasi
heille hiljaa:

»Eversti ja rakuunaosasto ovat täällä. Oli mahdotonta vangita
kuningas ilman veristä yhteentörmäystä, joka olisi voinut päättyä
meille huonosti. Mitä en voinut täällä tehdä, sen teen Clermontissa.
Pidättäkää rakuunat, siinä kaikki mitä pyydän teitä tekemään.»

Ja hän karautti hevosensa laukkaan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan
jälkeen.

Silloin juuri alkoi levitä huhu, että kuningas ja kuningatar olivat
äsken lähteneissä vaunuissa, ja alkoivat huudot, jotka Charny oli
kuullut.

Nämä huudot houkuttelivat paikalle pormestarin ja kaupunginvaltuuston
jäsenet. Pormestari komensi rakuunat kasarmiin, koska kello oli jo
lyönyt kahdeksan.

Charny oli kuullut kaikki: kuningas oli tunnettu, Drouet oli lähtenyt.
Hän polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.

Silloin Dandoins tuli häntä kohden.

»Hevoset, hevoset!» vaati Charny heti kun näki hänen tulevan.

»Ne tuodaan heti», vastasi Dandoins.

»Oletteko pannut pistoolit ratsuni satulalaukkuun?»

»Olen.»

»Ovatko ne kunnossa?»

»Minä itse panostin ne.»

»Hyvä. Kaikki riippuu nyt hevosenne nopeudesta. Minun täytyy tavoittaa
muuan mies, jolla on neljännestunnin etumatka, ja minun täytyy surmata
hänet.»

»Mitä, surmata hänet?»

»Niin, ellen surmaa häntä, on kaikki hukassa!»

»Hitossa! Menkäämme hevosia vastaan.»

»Älkää huolehtiko minusta. Pitäkää huoli miehistänne, joita yllytetään
kapinaan... Näettehän, että pormestari pitää heille puhetta. Ei
teilläkään ole aikaa tuhlata, rientäkää!»

Palvelija talutti paikalle kaksi hevosta. Charny hyppäsi sen selkään,
joka oli häntä lähinnä, tempasi suitset palvelijan käsistä, iski
kannuksilla ja painautui nuolen nopeasti Drouetin jäljille tajuamatta
tarkoin Dandoinsin hänen peräänsä huutamien sanojen tarkoitusta.

Nämä sanat, jotka tuuli vei mennessään, olivat kuitenkin hyvin tärkeät:

»Olette ottanut minun hevoseni omanne asemasta», oli Dandoins huutanut,
»eivätkä pistoolit ole panostetut!»




XXVI

Pahoja enteitä


Sillä välin kuninkaan vaunut kiitivät Sainte-Menehouldin ja Clermontin
välisellä tiellä. Isidor ratsasti täyttä laukkaa edellä.

Päivä alkoi hämärtyä: kello oli lyönyt kahdeksan ja vaunut painuivat
Argonnen metsään, joka reunusti maantietä molemmin puolin.

Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä
vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä
kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut
hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.

Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä
ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa
kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.

Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei
nähnyt mitään.

Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta
tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.

Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean
matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen
siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin
ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen
kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja
painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja
Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti
miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.

Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä,
etteivät hevoset voineet astua askeltakaan...

Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista
sotilastamineissa ja pyssy kädessä.

Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt
kuninkaan tuhoa.

Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi
neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja
halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti.
Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja
tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.

Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla,
sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä
oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee
kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?

Neuvotella, siinä kaikki mitä hän voi tehdä — ja sen hän tekikin, kuten
olemme sanoneet.

Kello oli puoli kymmenen, kun kuninkaan vaunut, jotka olivat vain
satakunta askelta Isidorin jäljessä — niin nopeasti olivat postimiehet
ajaneet — saapuivat Clermontiin. Tunnissa viidessätoista minuutissa ne
olivat kulkeneet tämän välin, jota on parikymmentä kilometriä.

Tämä nopeus selitti kuningattarelle Charnyn viipymisen.

Hän liittyisi joukkoon seuraavassa vaihtopaikassa.

Kaupungin ulkopuolella herra de Damas odotteli kuninkaan vaunuja.
Léonard oli ilmoittanut hänelle kaikki. Hän tunsi lähetin liveripuvun
ja pysähdytti Isidorin.

»Anteeksi, herra», sanoi hän, »olette varmaankin kuninkaan lähetti?»

»Ja te, herra», kysyi Isidor, »olette kai kreivi Charles de Damas?»

»Niin olen.»

»No niin, hyvä herra, minä olen tosiaankin kuninkaan lähetti. Kootkaa
rakuunanne ja saattakaa hänen majesteettinsa vaunuja.»

»Herra», vastasi kreivi, »ilmassa puhaltaa kapinanhenki, joka peloittaa
minua. Minun täytyy tunnustaa teille, etten voi vastata miehistäni,
jos he tuntevat kuninkaan. Kaikki mitä voin luvata on, että vaunujen
lähdettyä pysyttelen niiden jäljessä ja suljen tien.»

»Tehkää parhaanne, herra kreivi», sanoi Isidor. »Tuossa on kuningas.»

Ja hän osoitti pimeästä esiin sukeltautuvia vaunuja, joiden
kulkusuunnan voi nähdä hevosenkengistä singonneitten säkenien mukaan.

Isidorin tehtävänä oli rientää eteenpäin tilaamaan toiset hevoset.

Viittä minuuttia myöhemmin hän pysähtyi postitalon edustalle.

Melkein samaan aikaan kuin hän saapuivat paikalle de Damas ja viisi
kuusi rakuunaa.

Ja sitten kuninkaan vaunut.

Vaunut seurasivat Isidoria niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt hypätä
edes satulasta, ennenkuin ne jo olivat perillä. Vaikkeivät nämä vaunut
olleetkaan loistovaunut, olivat ne silti niin komeat, että joukko
uteliaita alkoi kerääntyä postitalon edustalle.

Herra de Damas pysytteli vaununoven kohdalla ilmaisematta eleelläkään,
että hän tunsi kuuluisat matkustajat.

Mutta kuningas ja kuningatar eivät malttaneet olla ryhtymättä
tiedusteluihin.

Omalla tahollaan kuningas teki merkin de Damasille.

Kuningatar puolestaan viittasi Isidoria tulemaan lähemmäksi.

»Oletteko herra de Damas?» kysyi kuningas.

»Olen, sire.»

»Mikseivät rakuunanne ole aseissa?»

»Sire, teidän majesteettinne on myöhästynyt viisi tuntia. Osasto on
ollut satulassa kello neljästä saakka. Minä olen koettanut pitkittää
aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta kaupunki on alkanut liikehtiä
ja omat miehenikin ovat tehneet huolestuttavia johtopäätöksiä. Jos
syntyy rauhattomuuksia ennen teidän majesteettinne lähtöä, alkaa
hätäkello soida ja tie suljetaan. Olen pidättänyt satulassa vain
toistakymmentä miestä ja loput olen sijoittanut majapaikkoihin. Mutta
merkkitorvet olen säilyttänyt huostassani, joten voin soittaa miehet
ratsuille heti kun tarvitaan. Ja kuten teidän majesteettinne näkee, on
kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin olla saattaa, koska tie on vapaa.»

»Oikein hyvin, herra», sanoi kuningas, »olette toiminut järkevästi.
Kun minä olen lähtenyt, soitattakaa tekin lähtömerkki ja seuratkaa
ajoneuvojani puolentoista kilometrin päässä.»

»Sire», virkkoi kuningatar, »haluatteko kuulla, mitä herra Isidor de
Charnylla on sanottavaa.»

»Mitä hänellä siis on sanottavaa?» kysyi kuningas hieman
kärsimättömästi.

»Sire, hän sanoo, että Sainte-Manehouldin postimestarin poika on
tuntenut teidät. Herra de Charny on asiasta varma, sillä hän näki
sen nuoren miehen, assignaatti kädessä, vertailevan setelissä olevaa
kuvaanne teihin. Kreivi de Charny on jäänyt Sainte-Menehouldiin ja
tällä hetkellä tapahtuu varmaankin jotakin vakavaa, koska emme ole
vielä nähneet kreiviä.»

»Jos meidät on tunnettu, sitä suurempi syy pitää kiirettä, madame.
Herra Isidor, hoputtakaa postimiehiä ja ratsastakaa edelle.»

Isidorin hevonen oli valmis. Nuori mies hyppäsi satulaan ja huusi
postimiehille:

»Varennesiin!»

Molemmat henkivartijat huusivat istuimiltaan:

»Varennesiin!»

Herra de Damas väistyi syrjään tervehtien kuningasta kunnioittavasti.
Postimiehet hoputtivat hevoset juoksuun.

Vaunut lähtivät liikkeelle kuin väläys ja poistuivat paikalta
salamannopeasti.

Kaupungin ulkopuolella niitä vastaan tuli muuan ratsuväen kersantti,
joka oli menossa kaupunkiin.

Herra de Damas tuumi hetken lähteä saattamaan kuninkaan vaunuja
niiden muutamien miesten kanssa, jotka hänellä oli käytettävänään.
Mutta kuningas oli antanut hänelle ihan päinvastaiset ohjeet, ja hän
arveli olevansa velvollinen noudattamaan näitä ohjeita, varsinkin kun
kaupungissa tuntui syntyvän jonkunlaista hälinää. Asukkaita juoksi
talosta taloon, ikkunoita aukoiltiin, niistä kurkisteltiin ulos ja
valoja sytyteltiin. Pahimmin kuitenkin de Damas pelkäsi hätäkelloa ja
kiirehti sen vuoksi vartioimaan kirkonovea.

Sitäpaitsi hän odotti herra Dandoinsin saapuvan millä hetkellä tahansa
ja tuovan kolmekymmentä miestä lisäväkeä.

Sitten kaupunki tuntui tyyntyvän. Neljännestunnin kuluttua de Damas
palasi torille. Siellä hän tapasi joukkuepäällikkönsä, herra de
Noirvillen. Hän antoi tälle lähtöä koskevat ohjeet ja kehoitti tätä
komentamaan miehet aseihin.

Tällöin tultiin de Damasille ilmoittamaan, että muuan Dandoinsin
lähettämä aliupseeri odotti häntä hänen asunnossaan.

Aliupseeri ilmoitti hänelle, ettei herra Dandoinsia eikä hänen
rakuunoitaan kannattanut odottaa, sillä Sainte-Menehouldin asukkaiden
vaatimuksesta olivat viranomaiset pidättäneet herra Dandoinsin.
Sanantuoja lisäsi — sen de Damas jo tiesikin — että Drouet oli
karauttanut kuninkaan vaunujen jälkeen, muttei liene niitä tavoittanut,
koskapa häntä ei ollut nähty Clermontissa.

Herra de Damas oli paraikaa kuuntelemassa näitä kuninkaallisen
rykmentin aliupseerin tiedonantoja, kun tultiin ilmoittamaan Lauzunin
joukko-osaston lähetti.

Tämän viestintuojan oli lähettänyt herra de Rohrig, joka herrojen
de Bouillé nuoremman ja de Raigecourtin kanssa oli Varennesiin
sijoitettujen joukkojen päällikkö. Kun tunnit olivat vierineet
eikä ketään ollut tullut, olivat nuo kelpo aatelismiehet käyneet
levottomiksi ja lähettäneet de Damasilta tiedustelemaan, tiesikö tämä
mitään kuninkaasta.

»Minkälaisessa kunnossa oli Varennesiin sijoitettu joukko
lähtiessänne?» kysyi de Damas ensitöikseen.

»Ihan rauhallinen», vastasi lähetti.

»Missä husaarit ovat?»

»Kasarmissa valmiiksi satuloituine ratsuineen.»

»Ettekö tavannut tänne tullessanne vaunuja?»

»Kyllä, vastaani tulivat neljän hevoset vetämät vaunut ja kahden
vetämät kääsit.»

»Niistä vaunuista juuri te olette tullut kuulemaan uutisia. Kaikki on
hyvin», lopetti de Damas keskustelun.

Tämän jälkeen hän meni asuntoonsa ja antoi määräyksen, että miehet oli
hälytettävä satulaan.

Hän valmistui seuraamaan kuningasta ja puolustamaan häntä Varennesissa,
jos tarvis vaati.

Viittä minuuttia myöhemmin merkkitorvet soivat.

Kaikki oli siis hyvällä tolalla, ellei ottanut lukuun sitä
vastoinkäymistä, joka pidätti Sainte-Menehouldiin Dandoinsin ja hänen
kolmekymmentä miestänsä.

Mutta sadallaneljälläkymmenellä rakuunallaan de Damas arveli
selviytyvänsä, vaikkei hänellä tätä lisäapua olisikaan.

Palatkaamme kuninkaan vaunuihin, jotka Clermontista lähdettyään eivät
menneetkään suoraan Verdunin suunnalle, vaan poikkesivat vasemmalle,
Varennesin tielle.

Olemme jo varemmin kuvailleet Varennesin maantieteellistä asemaa.
Kaupungissa oli kaksi osaa: ylä- ja alakaupunki. On myöskin jo
mainittu, että hevoset oli päätetty vaihtaa kaupungin laidassa,
Dunin taholla. Sinne päästäkseen täytyi poiketa tielle, joka vei
sillalle, kulkea tämän sillan yli ja sen keskellä olevan vahtitornin
holvin alitse. Sitten vasta pääsi herttua de Choiseulin valitsemalle
vaihtopaikalle, jonka lähettyvillä herrojen de Bouillén ja de
Raigecourtin tuli joukkoineen odotella. Herra de Rohrigille, nuorelle
kaksikymmenvuotiaalle upseerille, ei ollut mainittu tehtävän oikeaa
laatua, ja hän luulikin tulleensa paikalle saattamaan armeijalle
menevää rahalähetystä.

Tältä vaikealta kohdalta piti Charnyn, kuten muistettaneen, ohjata
kuninkaan vaunut läpi kaupungin katusokkelon. Sitä varten oli Charny
oleskellut Varennesissa pari viikkoa, oli tutkinut ja penkonut kaikki
paikat: ei ainoastaan patsasta, jota hän ei tuntisi, ei ainoatakaan
kujaa, jolla hän ei osaisi kulkea.

Valitettavasti Charny ei ollut nyt paikalla!

Kuningatar olikin kaksin verroin huolestunut. Koska Charny ei
tällaisessa tilanteessa ollut paikalla, merkitsi se, että hänelle oli
sattunut jokin vakava onnettomuus!

Varennesia lähestyttäessä kuningaskin tuli levottomaksi. Charnyyn
luottaen hän ei ollut edes ottanut mukaansa kaupungin asemakarttaa.

Ja yö oli pilkko pimeä, vain tähtien valaisema. Sellaisena yönä
voi helposti eksyä tutuillakin tienoilla, saati oudon kaupungin
katusokkelossa.

Charnyn antamien ohjeitten mukaan Isidorin oli pysäytettävä vaunut
kaupungin ulkopuolelle.

Siellä hänen veljensä liittyisi heihin ja ryhtyisi opastamaan
pakolaisjoukkoa.

Mutta kuten kuningatar, oli Isidorkin huolissaan veljensä viipymisestä,
kenties huolestuneempikin kuin kuningatar. Ainoa toivo oli siinä
otaksumassa, että de Bouillé tai de Raigecourt kyllästyisivät
odotukseensa, lähtisivät kuningasta vastaan ja odottelisivat kaupungin
ulkopuolella.

Koska he olivat olleet kaupungissa jo kaksi päivää, tuntisivat he kai
jo paikan ja voisivat ruveta oppaiksi.

Kun hän siis ehti eräälle kunnaalle ja näki jonkun harvan tulen
tuikkivan kaupungissa, pysähtyi hän, silmäili ympärilleen ja koetti
katseellaan lävistää ympäröivän säkkipimeän.

Hän ei nähnyt mitään.

Sitten hän mainitsi de Bouillén ja de Raigecourtin nimet, ensin hiljaa,
sitten lujemmin ja lopulta huutaen.

Kukaan ei vastannut.

Kuului vain vaunujen kolina, kun ne puolentoista kilometrin päässä
vierivät etäisen ukonjymyn lailla ja tulivat yhä lähemmäksi.

Silloin Isidor keksi hyvän ajatuksen. Herrat de Bouillé ja de
Raigecourt olivat kenties kätkeytyneet metsään, joka reunusti tien
vasenta laitaa.

Hän tunkeutui metsään ja tutki tarkoin koko reuna-alueen. Ei ketään.

Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja hän odotti.

Viiden minuutin perästä vaunut tulivat paikalle.

Kuningas ja kuningatar kurkistivat ulos kumpikin omalta puoleltaan.

Molemmat kysyivät miltei yhtaikaa:

»Ettekö ole nähnyt kreivi de Charnyta?»

»Sire», vastasi Isidor, »en ole nähnyt häntä. Koska hän ei ole täällä,
on hän varmaankin joutunut jonkin vakavan onnettomuuden uhriksi
ajaessaan takaa sitä Drouet-lurjusta.»

Kuningatar voihkaisi.

»Mitä nyt teemme?» sanoi kuningas.

Sitten hän kysyi molemmilta henkivartijoilta, jotka olivat hypänneet
maahan:

»Tunnetteko te kaupungin, herrat?»

Kumpikaan ei tuntenut ja vastaus oli kieltävä.

»Sire», virkkoi Isidor, »kaikki näyttää hiljaiselta ja rauhalliselta.
Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa täällä, niin menen
kaupunkiin ja koetan saada käsiini herrat de Bouillén ja de
Raigecourtin tai ottaa selville herttua de Choiseulin valitseman
pysähdyspaikan. Teidän majesteettinne ei kai muista sen majapaikan
nimeä, missä hevosten pitäisi odottaa?»

»Ah, en muista», sanoi kuningas. »Olen tiennyt, mutta unohtanut. Kuinka
tahansa, menkää kuitenkin. Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin
selville.»

Isidor suuntasi kulkunsa alakaupunkiin päin ja katosi pian ensimmäisten
rakennusten taakse.




XXVII

Jean-Baptiste Drouet


Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville»
johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta,
jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.

Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen
kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi
valon tuike.

Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten
asunnolle päin.

Mutta kun he tulivat lähemmäksi, sulkeutui ovi.

Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut
isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle
ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.

Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää
kiinni.

Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä
oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.

Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan,
kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi
auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.

Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka
kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.

»Mitä tahdotte, herra?» kysyi hän de Maldenilta.

»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme
teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».

»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun
neuvoneen teitä, olen hukassa».

»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa,
vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias
auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».

»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole
nainen».

Ja hän kuiskasi de Maldenin korvaan:

»Hän on kuningatar.»

»Mitä te sanotte, herra!»

»Tunnen hänet.»

Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti de
Maldenin syrjään.

»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan
kuninkaalle, että minut on tunnettu».

Parissa sekunnissa de Malden oli täyttänyt tämän tehtävän.

»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».

Herra de Malden palasi. Arvellen olevan turhaa enää teeskennellä hän
sanoi:

»Kuningas haluaa puhutella teitä, herra.»

Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain
jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.

»Nimenne, herra?» tiukkasi kuningas.

»Herra de Préfontaine, sire», vastasi mies empien.

»Arvonne?»

»Olen ratsuväen majuri ja Saint-Louisin kuninkaallisen ritarikunnan
ritari.»

»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle
kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa
minua nykyisessä pulassani.»

»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän
majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»

»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät
nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt
täyttää velvollisuuttanne.»

Majuri, joka ei tuntunut olevan laisinkaan samaa mieltä, voihkaisi.

Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa
kärsimättömänä.

Kuningas teki hänelle merkin ja sanoi sitten majurille:

»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu
hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko
nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»

»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella
laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti
kasarmissa.»

»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä
teille siis koidu ikävyyksiä.»

»Sire!»

Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle,
jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville
henkivartijoille:

»Paikoillenne, herrat, ja käskekää ajaa Grand-Monarquen hotelliin!»

Upseerit hypähtivät istuimelleen ja huusivat postimiehille:

»Grand-Monarquen hotelliin!»

Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin
haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.

»Ajomiehet, ei askeltakaan!» huusi ratsastaja.

»Miksei?» kummastelivat miehet.

»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä
käsken teidän pysyä alallanne.»

Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle,
herkesivät yrityksestään ja mutisivat:

»Kuningas!»

Ludvig XVI älysi, että hetki oli ratkaiseva.

»Kuka olette, herra», huusi hän, »antamaan täällä käskyjä?»

»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun
kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran!
Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin
postimestarin poika.»

»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja
tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»

Mutta vilauksessa katosi Drouet alakaupungin katusokkeloon.

»Voi, Charny, Charny», mutisi kuningatar, »kuinka hänen on käynyt...?»

Ja hän vaipui vaunujen pohjalle melkein piittaamatta enää, mitä
tapahtuisi.

Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin
käsistään?

Kohtalon oikku, yhä!

Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli
parinkymmenen minuutin etumatka.

Tämä etumatka oli tasoitettava.

Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen,
pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.

Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa,
kannusti hevostaan voimiensa mukaan.

Mutta Drouetilla oli postikoni, Charnylla ratsuhevonen.

Viiden kilometrin päässä Charny oli tasoittanut välimatkaa
kolmanneksella.

Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki
voimansa välttääkseen vainoojaansa.

Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa
entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja
hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.

Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa
aseita mukaansa.

Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä
myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän
pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään
livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi
kuuluisaksi.

Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseen
Clermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.

Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan
vaunut.

Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka
päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.

Drouet kannusti hevostaan yhä tiheämmin ja käytti ruoskaansa yhä
vinhemmin.

Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny
oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.

Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas
varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.

Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi
kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.

Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn
hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa
hirnahdukseen.

Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa.
Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän
oli aseeton.

Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat
postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka
olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.

»Ah, tekö siellä!» huusi hän. »Verdunin tie vai kuinka?»

»Mitä, Verdunin tie?» kysyivät postimiehet.

»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin
suunnalle.»

Ja hän sivuutti miehet kannustaen ratsunsa viimeiseen ponnistukseen.

»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin
tielle!»

Drouet ulvahti ilosta.

Hän oli pelastettu ja kuningas hukassa!

Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin,
täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee
Sainte-Menehouldista Verduniin.

Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin
tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.

Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän
tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi
neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.

Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin
Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja
häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.

Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle
niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:

»Seis, seis!»

Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti
ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän
suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!

Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä
hänestä.

Charny sieppasi pistoolin ja tähtäsi Drouetiin.

»Pysähdy, tai olet kuoleman oma!»

Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä
rajumpaan menoon.

Charny laukaisi, mutta vain piikiven säkenet välähtivät pimeässä.

Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen,
syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja
laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.

Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli
kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.

»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi,
etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä
sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen
tulee, paljailla käsilläni!»

Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti
metsän hämärässä.

Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa
metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.

Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen
satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!

— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi
ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan
vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.

Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan
nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.

Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen
laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen
lähestyvää kavionkopsetta.

Samalta kadulta, jonne Drouet meni, tuli Isidor.

Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut
kuninkaalle:

Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset
olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.

Kolmas upseeri, herra de Rohrig, oli husaareineen kasarmissa.

Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä
tiedot ihan varmoiksi.

Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat
ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan
syvästi hämmentyneitä.

Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin
näkymätöntä ja tuntematonta.

Isidor keskeytti kertomuksensa ja sanoi:

»Mitä oikeastaan on tapahtunut, herrat?»

»Näittekö äsken kadulla miestä, joka ratsasti täyttä laukkaa?»

»Näin kyllä, sire», vastasi Isidor.

»Se mies oli Drouet», sanoi kuningas.

»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on
veljeni kuollut.»

Kuningatar kiljahti ja peitti kasvot käsiinsä.




XXVIII

Varennesin sillan vahtitorni


Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset,
joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina
keskellä maantietä.

Isidor ensimmäisenä rohkaisi mielensä.

»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme
ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole
hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin.
Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»

Mutta ajomiehet eivät liikahtaneetkaan.

»Ettekö kuulleet?» sanoi Isidor.

»Kuulimme kyllä.»

»No, miksemme siis lähde?»

»Koska herra Drouet on kieltänyt.»

»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää,
totteletteko silloin Drouetia?»

»Me tottelemme kansaa.»

»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei
ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän.
Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»

Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi
metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.

Kuningatar näki kolmen puukonterän välähtävän ja huudahti:

»Herrat, heretkää taivaan tähden!»

Sitten hän sanoi postimiehille:

»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi
ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»

Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava
esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa,
mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan
matkaa.

Herra de Préfontaine palasi värjöttäen asuntoonsa ja salpasi oven.

Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan
yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen
hotelliin.

Vaunut vierivät nopeasti niin sanottuun alakaupunkiin.

Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti
vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty
kiinni.

Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä
sulkemassa.

»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä
vapaaksi.

Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset
hätäkellojen kumahdukset.

Drouet oli tehnyt tehtävänsä.

»Haa, sitä lurjusta!» sadatteli Isidor hammasta purren.

»Jos tapaan sinut...!»

Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään,
de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.

Sitten tuli kolmansien vuoro.

»Tieltä pois nekin!» sanoi Isidor.

Samalla hetkellä vaunut ajoivat holviin.

Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi
pyssynpiippua.

»Ei askeltakaan tai olette kuoleman omat, herrat!» uhkasi muuan ääni.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää
yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».

Upseerit ja Isidor väistyivät askelen taaksepäin.

»Mitä meistä tahdotaan?» kysyi kuningas.

Silloin kuului vaunuista kauhun kiljahdus.

Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme
muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi
oviaukosta sisälle.

Yksi niistä tähtäsi kuningattaren rintaan.

Isidor näki sen, syöksyi paikalle ja sysäsi pyssynpiipun syrjään.

»Ampukaa!» huudettiin.

Muuan miehistä noudatti kehoitusta. Onneksi pyssy ei lauennut.

Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan,
mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.

»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa
minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»

»Ei, herra», sanoi kuningatar. »Miekka tuppeen, kuuletteko?»

Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei
pannut sitä tuppeen.

»Haa, jos minä tapaan sen Drouetin...» mutisi hän.

»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi
omituisesti hänen käsivarttansa.

»Mutta sanokaa toki, herrat, mitä te tahdotte?» kysyi kuningas
uudelleen.

»Haluamme nähdä matkatodistukset», vastasi pari kolme ääntä.

»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne
kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»

»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt
ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.

Mutta henkivartijat syöksyivät hänen kimppuunsa ja nujersivat hänet
maahan.

Ottelussa pyssy laukesi, mutta kuula ei sattunut kehenkään.

»Seis! Kuka ampui?» kysyi muuan ääni.

Henkivartijoitten jaloissa vääntelehtivä mies voihki ja huusi apua.

Viisi kuusi aseistettua miestä riensi häntä auttamaan.

Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat
taisteluun.

Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen
taistelu oli alkamaisillaan.

Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty
kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.

Edellinen oli piirin prokuraattori Sausse.

Sotilaspukuinen mies oli Hannonet, sikäläisen kansalliskaartin
päällikkö.

Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä
kiväärinpiippua.

Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin
ainakin turva.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne
sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa
väkivaltaa vastaan».

Ja hän osoitti pyssyillään uhkailevia miehiä.

»Aseet alas!» komensi Hannonet.

Miehet tottelivat muristen.

»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori
kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne
on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän
velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»

»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä
vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua
kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen,
millä oikeudella te pidätätte hänet?»

»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun
teille. Suvaitkaa vastata.»

»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja
hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»

»Olette oikeassa», myönsi kuningas.

Sitten hän vastasi Sausselle;

»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän
jatkaa matkaamme?»

»Tietysti», sanoi Sausse.

»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille,
»olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille
herroille».

Rouva Tourzel ymmärsi, mitä kuningas tarkoitti sanoilla:

»Olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne.»

Hän alkoi hakea, mutta taskuista, joissa sitä ei ollut.

»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei
matkatodistusta olekaan!»

»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus.
Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä
vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»

Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen
verukkeeseen uskottu.

»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse.
»Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset
astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin,
postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»

Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää
vastustaa sitä.

Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi
yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui
taukoamatta uutta väkeä.

Vaunut lähtivät liikkeelle.

»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen
kirottuun taloon!» mutisi kuningas.

Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti
huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.

Saavuttiin Saussen vajan ovelle eikä herra de Damasia vain kuulunut.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota
aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa,
täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?

Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen
tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä
surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja
kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat
historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra
de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul
ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin
myöhemmin.» _Michelet_, »Ranskan vallankumouksen historia».]

Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että
lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli
säilyttänyt huostassaan.

Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan
pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita,
joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.

Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja
kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.

Yksi heistä lähestyi kreiviä.

»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä
odottamattomasta vierailusta.

Hän yritti ruumiillaan peittää takan kamanalla olevaa pistooliparia.

»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti,
»me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».

Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen
kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.

»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä
hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»

»Miksi lähdette, herra eversti?» uteli äskeinen kysyjä edelleen.

Damas loi uteliaaseen valtuusmieheen kummastelevamman silmäyksen.

»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka
tietäisinkin, en sanoisi.»

Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta
tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi
jatkamaankin.

»Hyvä herra», sanoi hän, »Clermontin kaupunginvaltuusto vaatii, että te
lähdette vasta huomenna ettekä tänään».

Kreivi de Damas hymyili muikeasti kuten ainakin sotilas, jolta
tahattomasti tai härnäyshalusta pyydetään sellaista mikä sotii
sotilaskurin lakia vastaan.

»Vai vaatii Clermontin valtuusto minua jäämään tänne huomiseen asti?»

»Vaatii.»

»Hyvä on, herra, sanokaa Clermontin valtuustolle, että pahoittelen,
kun en voi noudattaa sen vaatimusta, koska mikään laki — ainakaan
minun tietääkseni — ei oikeuta Clermontin valtuustoa keskeyttämään
sotajoukkojen liikkeitä. Minä saan ottaa määräyksiä vain komentavalta
päälliköltäni, ja tässä on minun lähtömääräykseni.»

Ja de Damas tarjosi päiväkäskyä valtuustonjäsenille.

Kreiviä lähinnä ollut mies otti paperin ja luki sen sisällön
tovereilleen. Sillaikaa kreivi otti hänen selkänsä takana takan
kamanalta pistoolit, jotka hänen ruumiinsa oli peittänyt näkymästä.

Tutkittuaan toveriensa kanssa päiväkäskyä virkkoi se, joka tähänkin
asti oli kreiviä puhutellut:

»Hyvä herra, mitä täsmällisempi tämä määräys on, sitä suurempi
velvollisuus meillä on asettua sitä vastaan. Sillä kaikesta päättäen
se määrää teidät tekoon, joka Ranskan etujen kannalta ei saa toteutua.
Minä ilmoitan teille siis, että kansan nimessä teidät vangitaan.»

»Ja minä, hyvät herrat», sanoi kreivi ja ojensi pistoolinsa tähdäten
kahta lähinnä seisovaa valtuuston jäsentä, »minä ilmoitan, että minä
lähden!»

Valtuustonjäsenet eivät olleet odottaneet tällaista aseellista
uhmaa. Vaistomainen pelon tai kenties hämmästyksen tunne pani heidät
väistymään de Damasin tieltä. Kreivi harppasi kynnyksen yli salonkiin,
sieltä eteiseen, jonka oven hän kiersi kaksinkertaiseen salpaan, juoksi
portaat alas, löysi hevosensa portin pielestä, hyppäsi satulaan ja
karautti torille; missä hänen miehensä paraikaa valmistelivat lähtöä,
ja sanoi eräälle upseerilleen, herra de Floiracille, joka oli jo
ratsunsa selässä:

»Meidän on lähdettävä täältä miten parhaaksi näemme.

Pääasia kuitenkin on, että kuningas on pelastunut.»

Kreivi de Damas, joka ei tiennyt, että Drouet oli lähtenyt
Sainte-Menehouldista, ja tiesi vain, että Clermontissa vallitsi
kapinanhenki, arveli, että kuningas oli pelastettu, koska hän oli
päässyt lähtemään Clermontista Varennesiin, mihin oli sijoitettu
herttua de Choiseulin hevoset ja herrojen Jules de Bouillén ja
Raigecourtin johtamat Lauzunin husaarit.

Kaiken varalta hän sentään kuiskasi rykmentin joukkuepäällikölle, joka
majoitus- ja muonamestarien kanssa oli ensimmäisenä saapunut paikalle:

»Herra Rémy, lähtekää heti, ajakaa täyttä neliä Varennesin tietä ja
tavoittakaa ne kahdet ajoneuvot, jotka menivät tästä ohi. Vastaatte
siitä päällänne!»

Joukkuepäällikkö kannusti ratsuaan ja karautti pois majoitusmestarien
ja neljän rakuunan kanssa. Mutta lähdettyään Clermontista ja tultuaan
tienhaaraan hän valitsi väärän tien ja meni harhaan.

Kaikki kääntyi kohtalokkaaksi tänä kohtalokkaana yönä!

Torilla joukko järjestyi hitaasti. Kreivin asuntoon teljetyt
valtuustonjäsenet murtautuivat helposti ovesta ulos. He yllyttivät
rahvasta ja kansalliskaartilaisia, jotka järjestyivät innokkaammin ja
ryhdikkäämmin kuin rakuunat. Minne tahansa de Damas kääntökään, hän
huomasi, että kolme neljä pyssyä oli alati häneen suunnattuina, mikä ei
suinkaan ollut juuri rauhoittavaa. Sotamiehet näyttivät masentuneilta.
Hän ratsasti pitkin rivejä ja koetti elvyttää heidän alttiuttaan
kuningasta kohtaan, mutta sotamiehet ravistivat päätänsä. Vaikka kaikki
eivät olleetkaan vielä tulleet, arveli hän, että oli jo aika lähteä.
Hän antoi lähtökäskyn, mutta kukaan ei liikahtanut. Valtuustonjäsenet
huusivat:

»Rakuunat, upseerinne ovat pettureita! He johtavat teidät
teuraspenkkiin! Rakuunat ovat isänmaanystäviä... Eläkööt rakuunat!»

Kansalliskaartilaiset ja rahvas huusi:

»Eläköön kansa!»

Kreivi de Damas arveli ensin, ettei hänen puoliääneen lausuttua
komentoaan ollut kuultu. Kääntyessään hän näki takarivin rakuunien
hyppäävän maahan ja veljeilevän väkijoukon kanssa.

Silloin hän käsitti, ettei näiltä miehiltä voinut enää toivoa mitään.
Hän viittasi upseerit ympärilleen.

»Herrat», sanoi hän, »sotamiehet kavaltavat kuninkaansa. Sotamiehistä
minä vetoan aatelismiehiin. Joka on minulle uskollinen, seuratkoon
minua Varennesiin!»

Hän painoi kannukset hevosen kupeihin ja karautti väkijoukkoon. Hänen
kintereillään tulivat herra de Floirac ja kolme muuta upseeria.

Nämä kolme upseeria tai oikeammin aliupseeria olivat ajutantti Foucq ja
kersantit Saint-Charles ja La Potterie.

Viisi kuusi uskollista rakuunaa poistui rivistä ja seurasi
päällikköänsä.

Näiden urheitten pakolaisten perään ammuttiin joku laukaus, mutta
kuulat eivät osuneet.

Tästä johtui, miksei de Damas rakuunoineen ollut paikalla puolustamassa
kuningasta, kun tämä pidätettiin Varennesin sillan holvikäytävässä,
ja kun hänet pakotettiin astumaan vaunuista ja menemään prokuraattori
Saussen asuntoon.




XXIX

Prokuraattorin talossa


Herra Saussen talossa — ainakin mikäli kuuluisat vangit ja heidän
onnettomuustoverinsa näkivät — oli ensinnäkin sekatavaramyymälä, jonka
perällä, lasioven takana näkyi ruokasali. Ruokapöydässä istuttaessa
saattoi siten nähdä myymälään tulevat ostajat. Niiden tulon ilmaisi
muuten pieni soittokellokin, joka alkoi kilistä ovea avattaessa. Tämä
ovi oli matala ja siinä oli kurkistusreikä kuten niissä ovissa, joilla
päivisin suljetaan maalaismyymälät; niiden omistajat — harkitusti
tai vaatimattomuudesta — eivät muka voi peittää myymälän sisustaa
ohikulkijoitten katseilta.

Myymälän nurkasta nousivat kömpelötekoiset puuportaat ylempään
kerrokseen.

Tässä kerroksessa oli kaksi huonetta: edellinen, jonkunlainen
varasto-aitta, oli täynnä lattialle ladottuja tavaramyttyjä, katosta
roikkui kynttilänippuja, takan reunalla oli vieretysten sokerikekoja,
jotka oli kääritty paksuun siniseen paperiin ja joiden harmaa
paperihattu voitiin ottaa pois, kun ostaja halusi nähdä sokerin laadun
ja väripuhtauden. Toinen huone oli liikkeen omistajan makuusuoja, jossa
vielä näkyi nopean ylösnousun aiheuttaman epäjärjestyksen merkkejä.
Drouet oli näet käynyt herättämässä hänet.

Rouva Sausse, puolipukeissa, tuli tästä huoneesta, meni sen edessä
olevan huoneen läpi ja ilmestyi portaitten yläpäähän juuri silloin kun
ensin kuningatar, sitten kuningas, sen jälkeen Ranskan lapset, madame
Elisabeth ja rouva de Tourzel astuivat myymälähuoneen kynnyksen yli.

Piirin prokuraattori oli tullut jo ennen matkalaisia.

Satakunta kaupungin asukasta oli saattamassa vaunuja, jotka pysähtyivät
herra Saussen asunnon edustalle pienen torin varrella.

»No?» sanoi kuningas astuessaan sisälle.

»Niin, hyvä herra», vastasi Sausse, »on kysymys matkatodistuksesta.
Jos rouva, joka sanoo olevansa vaunujen omistaja, suvaitsee antaa
minulle matkatodistuksensa, esitän minä sen valtuustolle, joka paraikaa
kokoontuu tarkastamaan, onko se pätevä.»

Koska matkatodistus, jonka paroonitar de Korff oli antanut kreivi de
Charnylle ja kreivi de Charny kuningattarelle, oli kunnossa, kehoitti
kuningas rouva de Tourzelia ottamaan sen esille.

Tämä ottikin taskustaan tuon kallisarvoisen paperin ja antoi sen
Sausselle, joka kehoitettuaan vaimoaan pitämään huolta näistä
salaperäisistä vieraista lähti valtuuston kokoukseen.

Mieliala oli siellä hyvin kiihdyksissä, sillä Drouet oli läsnä. Herra
Sausse astui saliin kädessä paperi. Jokainen tiesi matkalaisten
poikenneen hänen asuntoonsa. Hänen astuessaan saliin syntyi odottava
hiljaisuus.

Sausse ojensi matkatodistuksen pormestarille.

Olemme jo julkaisseet matkatodistuksen sanamuodon; lukija tietää siis,
ettei sitä vastaan ollut mitään sanomista.

Silmäiltyään sitä pormestari sanoikin:

»Hyvät herrat, passi on täysin pätevä.»

»Pätevä?» kertasi kymmenkunta kummastelevaa ääntä.

Ja kädet kurkottivat passia tavoittamaan.

»Pätevä tietenkin», sanoi pormestari, »koska siinä on kuninkaan
allekirjoitus».

Ja hän ojensi sen kurkottavien käsien siepattavaksi.

Mutta Drouet riuhtaisi sen näistä käsistä.

»Kuninkaan allekirjoittama!» huudahti hän. »Olkoon vain, mutta onko se
myöskin kansalliskokouksen varmentama?»

»On kyllä», huomautti muuan naapuri, joka luki matkatodistusta
kynttilän valossa samalla kuin Drouetkin, »tuossa ovat erään
valiokunnan jäsenten allekirjoitukset».

»Vaikkapa, mutta onko myöskin kansalliskokouksen puheenjohtajan?»
intti Drouet. »Eikä kysymys muuten olekaan siitä», jatkoi tuo nuori
isänmaanystävä. »Matkustajat eivät olekaan rouva Korff, hänen lapsensa,
taloudenhoitajansa, kaksi seuranaistansa ja kolme palvelijaansa.
Matkustajat ovat kuningas, kuningatar, kruununprinssi, kuninkaallinen
prinsessa, madame Elisabeth, joku hovinainen ja kolme palvelijaa,
lyhyesti, kuninkaallinen perhe on matkalla. Sallitteko vai ettekö
kuninkaallisen perheen poistua Ranskasta?»

Kysymys oli esitetty oikealta näkökulmalta, mutta juuri siksi että sitä
oli käsiteltävä tältä kannalta, oli Varennesin kaltaisen kolmannen
asteen kaupungin valtuusto-pahaisen sitä vaikea ratkaista.

Asiaa ruvettiin pohtimaan, ja kun keskustelu uhkasi venyä pitkäksi,
päätti piirin prokuraattori jättää valtuustonjäsenet neuvottelemaan ja
palata kotiinsa.

Matkalaiset seisoivat yhä myymälähuoneessa. Rouva Sausse oli
kehoittanut heitä nousemaan yläkerrokseen, sitten istuutumaan
myymälähuoneeseen ja sitten nauttimaan jotakin, mitä talo saattoi
tarjota. Mutta vieraat olivat torjuneet kaikki kehoitukset.

Heistä näytti tuntuvan, että jos he sijoittuisivat tähän taloon tai
istuutuisivat tai nauttisivat jotakin, he antautuisivat neuvottelemaan
vangitsijoittensa kanssa ja luopuisivat matkasta, jota he kuitenkin yhä
kiihkeästi ajattelivat.

Kaikki heidän kykynsä olivat olleet kuin lamaannuksissa koko sen ajan
kun he odottivat talon isäntää, joka ilmoittaisi, mitä valtuusto oli
päättänyt matkatodistusta koskevasta tärkeästä asiasta.

Äkkiä hänen nähtiinkin raivaavan tietä talon portille kertyneen
väkijoukon kautta ja pyrkivän sisälle.

Kuningas astui pari askelta häntä vastaan.

»No?» kysyi hän yrittäen turhaan peitellä levottomuuttaan.

»No, kuinka on matkatodistuksen laita?»

»Velvollisuuteni on sanoa», vastasi herra Sausse, »että se on
synnyttänyt valtuustossa vakavan keskustelun».

»Miksi?» kysyi Ludvig XVI. »Epäilläänkö kenties sen laillisuutta?»

»Ei, mutta epäillään, onko se laisinkaan rouva de Korffin passi. Huhu
kertoo, että meillä on ollut kunnia saada kaupunkiimme kuningas ja
hänen perheensä...»

Ludvig XVI epäröi hetken ennenkuin vastasi. Sitten hän teki ratkaisevan
päätöksen ja sanoi:

»Olette oikeassa; herra, minä olen kuningas! Tässä on kuningatar
ja tässä lapseni. Ja minä pyydän teitä kohtelemaan meitä niinkuin
ranskalaiset ovat aina kohdelleet kuninkaitaan.»

On jo mainittu, että katuovi oli jätetty auki ja että suuri joukko
uteliaita oli kerääntynyt tämän oven edustalle. Kuninkaan sanat
kuultiin siis ulkonakin eikä vain sisällä.

Vaikka nuo sanat olikin lausuttu melko arvokkaasti, eivät tätä
arvokkuutta valitettavasti vastanneet kuninkaan harmaa puku,
pumpulikankaiset liivit, harmaat polvihousut, harmaat sukat ja
piskuinen Jean-Jacques-peruukki.

Voiko kuvitellakaan Ranskan kuningasta noin viheliäisessä ulkoasussa!

Kuningatar tunsi, minkälaisen mielialan se väkijoukossa synnytti, ja
punastui.

»Hyväksykäämme rouva Saussen tarjous», sanoi hän nopeasti, »ja
menkââmme yläkertaan».

Herra Sausse otti kynttilän ja riensi portaille näyttääkseen tietä
kuuluisille vierailleen.

Sillä välin levisi kulovalkean lailla kaupungin kaduilla uutinen, että
Varennesissa oli kuningas ja että kuningas oli sen omalla suullaan
sanonut.

Muuan mies juoksi hengästyneenä valtuuston kokoussaliin.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »herra Saussen luo majoitetut vangit ovatkin
kuningas ja hänen perheensä. Kuulin sen kuninkaan omasta suusta.»

»No, herrat, mitä minä sanoin?» huudahti Drouet.

Koko kaupunki alkoi kohista, rumpu pärisi yhä ja hätäkello kumahteli
taukoamatta.

Mutta miksei tämä monenmoinen hälinä saanut houkutelluksi
keskikaupungille ja pakolaisten turvaksi de Bouilléta [tämä de Bouillé
oli Jules eikä Louis de Bouillé, jonka olemme nähneet edellisessä
kuvauksessamme kuninkaan työpajassa valepukuisena lukkosepän
oppilaana], de Raigecourtia ja husaareja, jotka oli sijoitettu
Varennesiin varta vasten kuningasta vastaanottamaan?

Selitämme senkin.

Illalla, kellon käydessä yhdeksättä, kun molemmat nuoret upseerit
olivat palanneet Grand-Monarquen majataloon, kuului ulkoa ajoneuvojen
kolinaa.

Miehet olivat alakerroksen salissa ja riensivät ikkunaan.

Nämä ajoneuvot olivat vain yksinkertaiset kääsit, mutta silti molemmat
aatelismiehet valmistuivat toimittamaan esille toiset hevoset, jos se
näyttäytyisi tarpeelliseksi.

Mutta henkilö, jonka he näkivät astuvan kääseistä, ei ollutkaan
kuningas. Se oli hassunkurisen näköinen olento, päässä leveälierinen
hattu ja yllä suunnaton kaapu.

He väistyivät askelen taaksepäin, kun tuo matkamies huusi:

»Hei, herrat! Eikö toinen teistä ole ritari Jules de Bouillé?» Mainittu
ritari keskeytti peräytymisensä.

»Minä olen», sanoi hän.

»Siinä tapauksessa», virkkoi leveähattuinen kaapuniekka, »minulla on
teille paljon puhuttavaa».

»Herra», sanoi ritari de Bouillé, »olen valmis kuuntelemaan, vaikkei
minulla olekaan iloa tuntea teitä. Mutta suvaitkaa nousta ajoneuvoista
ja tulla tänne majataloon, jotta voisimme tehdä tuttavuutta.»

»Varsin mielelläni, herra ritari, varsin mielelläni!» huudahti
kaapuniekka.

Ja astinlautaan kajoamatta hän hyppäsi kääseistä ja astui ripeästi
sisälle.

Ritari huomasi, että mies oli kovin huolestunut.

»Ah, herra ritari», aloitti tuntematon, »annattehan minun
käytettäväkseni hevoset, jotka teillä on täällä, eikö totta?»

»Mitä? Hevoset, jotka minulla on täällä?» huudahti de Bouillé
vuorostaan huolestuneena.

»Niin, niin luovutatteko ne minulle? Ei teidän tarvitse minulta mitään
salata. Minä tiedän kaikki!»

»Herra, suonette minun tunnustaa, etten hämmästyksessäni tiedä, mitä
teille vastaisin, ja etten käsitä sanaakaan puheestanne», huomautti de
Bouillé.

»Sanon toistamiseen, että tiedän kaikki», intti tuntematon matkamies.
»Kuningas lähti Pariisista eilen illalla... mutta todennäköisesti hän
ei ole voinut jatkaa matkaansa. Minä olen jo puhunut asiasta herra
de Damasille ja hän on poistunut vartioasemaltaan... Clermontissa on
puhjennut kapina... hädin tuskin pääsin sieltä lähtemään minäkään, joka
teille nyt puhun.»

»Mutta kuka te oikeastaan olette, te, joka nyt puhutte?» kysyi de
Bouillé kärsimättömästi.

»Minä olen Léonard, kuningattaren-kähertäjä. Mitä? Ettekö tunne minua?
Voitteko kuvitella, että herttua de Choiseul otti minut mukaansa
vastoin minun tahtoani... Minä toin hänelle kuningattaren ja madame
Elisabethin jalokivet... ja aatelkaas, hyvä herra, ettei veljeni, jonka
hatun ja kaavun minä sieppasin, tiedä ollenkaan mitä minusta on tullut
ja että poloinen rouva de l'Aage, joka odotti minua eilen kähertämään
tukkaansa, odottaa minua vielä tälläkin hetkellä! Oh, hyvä jumala, hyvä
jumala, onpas tämä juttu kerrakseen!»

Ja Léonard mitteli pitkin askelin salin lattiaa ja kohotteli
epätoivoisena käsiään.

Herra de Bouillé alkoi käsittää.

»Vai niin, te olette herra Léonard», sanoi hän.

»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin
nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja
koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»

»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta
Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset,
jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa
niitä käyttää kuin kuningas.»

»Mutta minähän sanoin, hyvä herra, ettei kuningas varmaankaan tule...»

»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän
tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi
hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»

»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä
toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua,
jos ottaisin hänen hevosensa?»

Ritari ei voinut olla hymyilemättä.

»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan
varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».

»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä
kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»

»Ehdottomasti.» i

Léonard huoahti.

»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään
koetatte hankkia minulle hevoset?»

»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé,
»en parempaa pyydäkään».

Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui
korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä
ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien
lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan
niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat
hänen kanssansa.

Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin
mahdollista.

Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä
hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten
hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta —
lähtevänsä kuulemaan uutisia.

Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille,
kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä
Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin
alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan
kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.

Léonard oli jo lähtenyt. Kello oli yksitoista.

Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä
oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän
lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista
lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de
Damasin luokse.

Molemmat upseerit odottelivat puoliyöhön saakka.

Kello kaksitoista he menivät makuulle täysissä pukimissa.

Kello puoli yksi he heräsivät hätäkellon soittoon, rummun pärrytykseen
ja huutoihin.

He kurkistivat majatalon ikkunasta ja näkivät koko kaupungin olevan
liikkeellä, juoksevan tai oikeammin syöksyvän kaupungintalolle päin.

Aseistettuja miehiä juoksi samalle suunnalle. Eräillä oli haulikko,
toisilla kaksipiippuinen pyssy, toisilla vain sapeli, miekka tai
pistooli.

Aatelismiehet menivät talliin ja veivät kuninkaan hevoset kaiken
varalta kaupungin ulkopuolelle. Jos kuninkaan onnistuisi päästä
lähtemään kaupungista, löytäisi hän hevoset sieltä.

Sitten he palasivat noutamaan omat hevosensa ja veivät ne kuninkaan
hevosten luo, joita postimiehet pantiin vartioimaan.

Tämä meno ja kulku oli herättänyt epäluuloja. Päästäkseen lähtemään
hotellista omilla hevosillaan heidän täytyi kestää pikku ottelu, jossa
heihin ammuttiin pari kolme laukausta.

Huudoista ja uhkailuista he olivat saaneet selville sen verran, että
kuningas oli pidätetty ja viety piirin prokuraattorin asuntoon.

He neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Olisiko heidän koottava husaarit
ja yritettävä vapauttaa kuningas? Olisiko heidän noustava ratsaille
ja mentävä puhumaan asiasta markiisi de Bouillélle, jonka he
todennäköisesti tapaisivat Dunissa ja ihan varmasti Stenayssa?

Duniin oli Varennesista vain parikymmentä ja Stenayhin
kahdeksanneljättä kilometriä. Puolessatoista tunnissa he ehtisivät
Duniin ja kahdessa tunnissa Stenayhin. Ja sitten heti takaisin
Varennesiin sen pienen armeijan mukana, joka oli markiisi de Bouillén
komennettavana.

He hyväksyivät jälkimäisen vaihtoehdon ja kello puoli yksi, hetkellä,
jolloin kuningas päätti nousta piirin prokuraattorin yläkertaan, he
päättivät jättää heidän huostaansa uskotun vartioaseman ja ratsastivat
täyttä neliä Duniin päin.

Kuningas oli luottanut heidän pikaiseen apuunsa ja nyt sekin toive
petti!




XXX

Epätoivon neuvo


Lukija muistanee vielä, minkälaiseen asemaan herttua de Choiseul,
ensimmäisen Pont-de-Sommevelleen sijoitetun joukko-osaston päällikkö,
oli joutunut nähdessään kapinan hetki hetkeltä yltyvän ympärillään.
Odottamatta kauempaa kuningasta hän oli sanonut huolettomasti, että
aarre oli kaiketi jo lähetetty edelleen, ja oli itsekin lähtenyt
Varennesin suunnalle.

Mutta välttääkseen Sainte-Menehouldia, joka, kuten muistamme, oli
täydellisessä kuohumistilassa, hän oli valinnut sivutien. Siihen asti,
jolloin hän poikkesi isolta tieltä, hän oli ratsastanut käymäjalkaa,
jotta kuninkaan lähetti ehtisi tavoittaa hänet.

Mutta lähetti ei tavoittanut häntä ja Orbe välissä hän poikkesi
oikotielle.

Vähäistä myöhemmin Isidor sivuutti tienhaaran.

Herttua oli varma, että jokin odottamaton tapaus oli keskeyttänyt
kuninkaan matkan. Ja jos hän onneksi erehtyisikin, jos kuningas
voisikin jatkaa matkaansa, tapaisi hän Dandoinsin Sainte-Menehouldissa
ja de Damasin Clermontissa.

Olemme nähneet, kuinka Dandoinsin kävi. Valtuusto pidätti hänet ja
hänen miehensä. Herra de Damasin täytyi paeta melkein yksinään.

Mutta minkä me tiedämme, jotka niin sanoaksemme liitelemme
kuusikymmentä vuotta korkeammalla tätä kauhun päivää ja näemme
edessämme tämän suuren murhenäytelmän esiintyjien selostuksen, sitä
ei herttua de Choiseul nähnyt silloisen pilven takaa. Herttua, joka
Orbevalissa oli poikennut maantieltä, saapui illan hämärtyessä
Varennesia ympäröivään metsään samaan aikaan kuin Charny toisella
taholla tunkeutui samaiseen metsään ajaakseen takaa Drouetia.
Neuville-au-Pontissa, viimeisessä metsäkylässä, hänen täytyi odottaa
kokonainen tunti opasta. Sillaikaa kaikissa lähikylissä moikui
hätäkello ja talonpojat pidättivät erään nelimiehisen etuvartioston.
Asiasta ilmoitettiin herttualle heti ja hänen onnistui — tosin
väkivalloin — vapauttaa husaarinsa.

Siitä hetkestä lähtien hätäkello soi entistä raivokkaammin eikä
tauonnut hetkeksikään.

Näiden metsien halki johtava tie oli perin vaivaloinen kulkea, usein
hengenvaarallinenkin. Tahallaan tai tietämättään opas johti tuon pikku
joukon harhaan. Jyrkkiä rinteitä kiivettäessä tai laskeuduttaessa
täytyi hypätä maahan ja toisinaan oli tie niin kaita, että miesten oli
kuljettava perätysten. Muuan husaari suistui syvänteeseen ja kun hänen
hätähuudoistaan päätettiin, ettei hän ollut kuollut, kieltäytyivät
toverit jättämästä häntä oman onnensa nojaan. Hänen pelastamiseensa
kului kolme neljännestuntia. Juuri näiden kolmen neljännestunnin aikana
kuningas pidätettiin, pakotettiin astumaan vaunuistaan ja menemään
Saussen asuntoon.

Kello puoli yksi, de Bouillén ja de Raigecourtin karauttaessa Dunin
suunnalle, herttua de Choiseul ynnä hänen neljäkymmentä husaariaan
ilmestyivät kaupungin laidalle oikopolulta.

Sillalta kuului äkkiä voimakas miehenääni sanovan: »Ken siellä?»

Tämän kysymyksen esitti muuan vartioiva kansalliskaartilainen.

»Ranska, Lauaunin husaarit!» vastasi herttua.

»Tästä ei pääse kukaan yli», sanoi kansalliskaartilainen.

Ja hän hälytti toverinsa aseihin.

Joukossa syntyi heti tavaton hälinä. Aseistettuja miehiä riensi
paikalle. Soihtujen ja ikkunoihin ilmestyvien valojen loisteessa näkyi
kaduilla kiiltäviä pyssyn piippuja.

Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut,
halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti
pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston
komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin
suostua herttuan pyyntöön.

Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi,
että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät
puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja
suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi
pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle
husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät
tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli
vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka
heidän toveriensa oli käynyt.

Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä
pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:

»Ken siellä?»

»Ranska!» vastattiin.

»Mikä rykmentti?»

»Monsieurin rakuunat.»

Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.

»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra
de Damas rakuunoineen!»

Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka
olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli
toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui
äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi
itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville
kaduille.

Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat
vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla,
vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.

Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa
hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään
tuttu.

Kasarmi oli tyhjä: hän sijoitti siihen neljäkymmentä husaariaan.

Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä
pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.

Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti
nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi
sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille,
ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.

Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli,
että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat
joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten
kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien
ystäviensä seurassa.

Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään
oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet
yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi
uuvuksissa.

Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan
pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi
husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet
äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja
kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava
vangitsijani käsistä tai kuoltava.

Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin
voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja: _Der König, die
Königin_.

Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän
komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää
rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän
arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.

Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi
miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.

Silloin hän tunsi olkapäällään käden kosketuksen.

Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut,
kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka
siellä?

Herttua oli kai hieman luottanutkin tähän apuun.

»Ah, tekö?» sanoi hän. »Paljonko teillä on väkeä?»

»Olen yksin tai melkein yksin», vastasi toinen.

»Kuinka niin?»

»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden
kuuden miehen kanssa.»

»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria,
katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»

Kuninkaan luona oli paraikaa valtuuston lähetystö, jota johti herra
Sausse.

Lähetystö sanoi Ludvig XVI:lle:

»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä
keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»

»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta
pääsen lähtemään.»

On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän
täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten
töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille
paljastetut sapelit kädessä.

Kuningatar vavahti, ilon säde valaisi hänen kasvojaan.

»Olemme pelastetut!» kuiskasi hän madame Elisabethin korvaan.

»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa,
joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja
epätoivosta.

Kuningas suoristautui ja odotti.

Valtuustonjäsenet silmäilivät toisiaan levottomina.

Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi,
kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä.
Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka
kädessä.

Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta
päättäväiset kasvot.

Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston
edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien
tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.

Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus
seuraava:

Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo,
leipää ja pari kolme lasia.

Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien
puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen
prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka
oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel
pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de
Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor
de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.

Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi
hänelle kätensä ja sanoi:

»Ah, tekö herra de Choiseul... tervetuloa!»

»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»

»Ette ollenkaan, kunhan vain tulette kelpo seurassa.»

»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja
hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de
Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»

Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.

»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de
Raigecourt?»

Ja herttua katseli ympärilleen.

Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.

»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.

»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin
näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».

»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.

»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire»,
selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat
tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä
vielä Duniin asti.»

»Entä me?» kysyi kuningas.

»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan
menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä
husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun
satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee
toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen
prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita
ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan... Me
ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa.
Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi
mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa
on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin
perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»

Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti
kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.

Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä
vaikutusta, joka tällä oli häneen.

Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:

»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa
yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa,
kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti
surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»

»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se
tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla
olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien
edessä».

»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista
äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja
harkitusti».

Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.

Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet
Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan,
sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä
saapuminen.

He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.

Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä
tapahtui, vaan jatkoi:

»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin
aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati
osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme
tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de
Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen
saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle
ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin,
noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle
alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole
käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua
hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» —
Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé
lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut
joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa
kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne... Täältä
on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja
puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis
joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi
de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja
väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»

Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti
hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla
johdonmukaisuuden ääntä.

Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan
toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan
peruuttamaan äskeiset määräyksensä.

Mutta kuningatar ravisti päätänsä.

»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun
velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas:
markiisi de Bouillé on pian täällä.»

Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan
de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän
neuvotteluun.




XXXI

Catherine-parka!


Huoneen näyttämöasetuksessa oli tapahtunut pieni muutos.

Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame
Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen
viereen.

Hän oli vaipunut unen helmaan.

Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.

Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä
katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin
oven suussa neuvottelevia upseereja.

Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin
edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin
isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen
ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja
rukoili hiljaa.

Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että
Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit
antaisivat anteeksi ihmisille?

Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan
kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.

Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän
luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä,
koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka
olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:

»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren
näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta
tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»

Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua
voisi jatkaa.

»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on
tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska
hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan
saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla
täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme
on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi
liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä
piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot
tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun
hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet
pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin... Hänen
henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät
herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja
husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis
kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen
huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa
yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»

Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä
uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin
mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.

»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni
menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme,
ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen.
Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat.
Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut
seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden
kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä
kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin
ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata
yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me
olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian
maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»

Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät
muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen
asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin
paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan
kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän,
sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin
aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.

Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.

Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse,
joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin
päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.

He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin
olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.

Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat
heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan
Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman
päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän
mielestään suotuisia enteitä.

Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän
kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.

Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset
nukkuivat.

Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he
esittäisivät asiansa.

Mutta nämä vain kumarsivat kuninkaalle ja olivat vaiti.

Ludvig XVI oli käsittävinään väärin heidän aikeensa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat
vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin
loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin
päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden
liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota
kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»

Lähetystön jäsenet kumarsivat jälleen.

»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi
kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on
kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä
vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä.
Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet
kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odotti
Hannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.

Lopulta Hannonet kumarsi ja vastasi:

»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä,
mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta
valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen
pakoaan.»

Kuningas säpsähti.

»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen
puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin
päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää
Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».

Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan
ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.

»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän
osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole
vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin
vähäpätöisin alamaiseni.»

»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma
herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia
kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan,
noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan
näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä
velvollisuutenne.»

Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja
saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.

Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin
valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli
kapinallisuutta — olisi hän hukassa.

Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen,
jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt
sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja
huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen
vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt
tyhjäksi hänen aikeensa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin
eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä
uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta
sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti
paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»

Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:

»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta
älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»

»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi
kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»

»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te
joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää
ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»

»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain
husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».

Ja hän poistui.

Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina.
Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään
ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä
yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle
rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:

»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar
kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin
tuttavallinen puhuttelutapa.

»Niin olen», vastasi hän, »hetki sitten ainakin uskoin olevani».

»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä,
»annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte
paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan
hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»

Kuningatar huudahti tuskasta, kääntyi kuninkaaseen päin ja sanoi:

»Ah, herra, kaikki, kaikki, kaikki, kunhan ei vain moista
hävyttömyyttä!»

Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi
sen ja virkkoi kuninkaalle:

»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se
kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin
ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.

Sen toki ansaitsevat ne, jotka ovat valmiit kuolemaan puolestamme!»

Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan
parvekkeelle.

Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat
silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.

Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa.
Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja
sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu
houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät
vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he
osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.

Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä,
välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä,
kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.

Viisisataa suuta huusi heti: »Kuningas, kuningas!»

Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi
käsivarsillaan kruununprinssiä.

Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa,
jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi
puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan
vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka
Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä
tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.

Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä
valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas
oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän
oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme
inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki
kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei
ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas,
joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!»
ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen,
jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä
olisi pitänyt esiintyä.

Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor
de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä
kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä
kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä
käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»

Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön
kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.

Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar
huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.

Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi
rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut
näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan
kiristellen sähähti joukkoon sanan:

»Heittiöt!»

Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä
ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.

Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän
yritti vielä kerran tehota husaareihin.

»Husaarit», huusi hän, »kunnianne kautta, pelastakaa kuningas!»

Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen
aseellisen miehen ympäröimänä.

Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen
yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta
matkaansa.

»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää
kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain
vainajana!»

Herttua vuorostaan astui miekka koholla Drouetia kohden.

Mutta kansalliskaartin päällikkö astui väliin.

»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä
tapan teidät!»

Silloin syöksyi esiin muuan mies joukon uhkauksista piittaamatta.

Se oli Isidor de Charny. Drouetia juuri hän oli väijynyt.

»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan
väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»

Ja puukko ojossa hän hyökkäsi Drouetin kimppuun.

Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa
kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.

Pistoolinluoti litistyi Isidorin solisluuta vasten.

Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.

Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri
kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.

Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:

»Catherine-parka!»

Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen
lautasille ja luisui sitten maahan.

Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa
kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis
nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui
niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt
väkijoukkoon.

Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.

Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät
vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon
mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat
pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli
pettänyt!

Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän
ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn
kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.

Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan
katseensa.

Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi
seuraavan sekunnin vierähtäessä.

Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä
veljensä syleilyn jäljiltä.

Kuningas näytti menettäneen ryhtinsä kokonaan.




XXXII

Charny


Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka
uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.

Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen
liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan
veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä
sydämeen lähtevä lohdunsana.

Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä
kohden ja kuiskata:

»Olivier...!»

Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja
sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:

»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän
majesteetilleen.»

Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet
nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman
kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan,
aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia,
ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä
uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli
kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja
kuningattaren kanssa.»

Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.

Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi
myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin
henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen
edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen
vieraasta väestä.

Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi
ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de
Tourzelia jäämään paikoilleen.

Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä
oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi
ja sanoi:

»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria
kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä
määräätte minut tekemään?»

»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on
tapahtunut, Charny-parka?»

Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.

»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä,
luulimme teidän kuolleen?»

»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun
vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa...»

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee...»

»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi
katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.

Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:

»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»

Charny kumarsi.

»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia
poistuin hetkeksi luotanne.»

»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me
pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin
onnettomuus.»

»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista
ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa!
Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän
majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä,
olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään.
Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit
olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän
hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun
asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin
häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi
pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi.
Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan
kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi
kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään
eksyneenä, pimeän ympäröimänä... Ah, madame, olen mies, te tunnette
minut... tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa
pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»

Kuningatar ojensi hänelle kätensä.

Charny kumarsi ja kosketti huulillaan tuota kättä..

»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön
harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle
Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella...
Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut
välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte
lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät
vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi
minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa
Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin
ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään.
Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan
täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle
mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin
kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli
pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat
paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki
Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui
heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa.
Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet
yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä
hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän
majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana.
Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä
aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto.
Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa
majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin
päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö
evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli
ensimmäisen katusulun, sitten toisen... Kaupungilta kuuluvan metelin
opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun... teidän
majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan
teidän majesteettinne ohjeita».

Kuningatar puristi vielä kerran Charnyn käsiä omissaan.

Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä
mietteissään, ja sanoi:

»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny
on puhunut?»

Mutta kuningas ei vastannut.

Silloin kuningatar nousi ja meni hänen luoksensa.

»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana.
Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra de
Charny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaan
täysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»

Kuningas ravisti päätänsä.

»Sire, taivaan tähden, antakaa ohjeet!»

Charny rukoili niitä katseellaan, kuningatar äänellään.

»Ohjeet?» kertasi kuningas. »Ei minulla ole ohjeita antaa.

Minähän olen vanki. Tehkää mitä luulette voivanne tehdä.»

»Hyvä», sanoi kuningatar, »siinä onkin kaikki mitä pyydämme».

Ja hän veti Charnyn syrjään ja sanoi:

»Teillä on nyt avoin valtakirja. Tehkää, kuten kuningas sanoi, kaikki
mitä luulette voivanne tehdä.»

Sitten hän lisäsi kuiskaten:

»Mutta tehkää pian ja toimikaa tarmokkaasti tai muutoin olemme hukassa!»

»Hyvä on, madame», vastasi Charny. »Sallikaa minun neuvotella hetkinen
noiden herrojen kanssa. Mitä me päätämme, se pannaan heti täytäntöön.»

Tällöin astui herttua de Choiseul huoneeseen. Hänen kädessään oli
muutamia veriseen nenäliinaan kiedottuja papereita.

Hän ojensi ne sanaa lausumatta Charnylle.

Kreivi ymmärsi, että ne paperit oli löydetty hänen veljeltään. Hän
otti käteensä tuon verisen perinnön, kohotti nenäliinan huulilleen ja
suuteli sitä.

Kuningatar nyyhkytti.

Mutta Charny ei edes kääntynyt. Hän pani paperit poveensa ja sanoi:

»Hyvät herrat, voitteko auttaa minua siinä viimeisessä yrityksessä,
johon aion nyt ryhtyä?»

»Olemme valmiit uhraamaan siihen henkemme», vastasivat nuoret miehet.

»Voitteko taata minulle kymmenen uskollisina pysynyttä miestä?»

»Meitä on tässä kahdeksan, yhdeksän.»

»Hyvä. Minä palaan seitsemänkymmenen husaarini luo.

Minun hyökätessäni katusulkuja vastaan hyökkäätte te takaapäin.
Tämä hyökkäys jakaa heidän huomionsa kahtaalle, joten minä kykenen
valtaamaan katusulut. Yhdistynein voimin me sitten tunkeudumme tänne
saakka ja viemme kuninkaan.»

Vastaukseksi nuoret miehet ojensivat kätensä Charnylle.

Kreivi kääntyi sitten kuningattareen päin.

»Madame», sanoi hän, »tunnin kuluttua teidän majesteettinne on vapaa
tai minä olen vainaja».

»Voi, kreivi, kreivi, älkää lausuko sitä sanaa! Se koskee minuun liian
kipeästi!»

Olivier vahvisti kumarruksella äskeisen vakuutuksensa ja piittaamatta
uudesta melusta ja hälinästä, joka oli tunkeutumassa taloon, hän riensi
ovelle päin.

Mutta juuri kun hän laski kätensä säpille, aukeni ovi ja kynnykselle
ilmestyi uusi henkilö tuomaan lisänsä tähän jo ennestäänkin hyvän
monivivahteiseen murhenäytelmään.

Tulija oli neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden ikäinen, jonka
piirteet olivat synkät ja ankarat. Viisto kaulanauha, auennut takki,
väsymyksestä tulehtuneet silmät, pölyiset vaatteet todistivat selvästi,
että hänkin oli, jonkun voimakkaan intohimon kannustamana, taivaltanut
nopeasti pitkän matkan.

Hänen vyössään näkyi kaksi pistoolia ja kupeella heilui sapeli.

Ovea avatessaan hän huohotti eikä voinut äännähtääkään. Hän näytti
rauhoittuvan vasta kun huomasi kuninkaan ja kuningattaren. Tyydytetyn
koston hymy levisi hänen kasvoilleen ja välittämättä toisarvoisista
henkilöistä, jotka olivat ryhmittyneet huoneen perälle, hän kohotti
kätensä jo oviaukossa, jonka hän miltei täytti kookkaalla varrellaan,
ja sanoi:

»Kansalliskokouksen nimessä minä vangitsen teidät kaikki!»

Salamannopeasti herttua de Choiseul syöksähti esiin pistooli kädessä.
Hänkin kohotti kätensä ampuakseen tuon uuden tulokkaan, joka
julkeudessaan ja päättäväisyydessään tuntui voittavan kaikki, mitä
tähän asti oli nähty.

Mutta vieläkin nopeammalla liikkeellä kuningatar tarttui hänen
uhkaavaan käteensä ja sanoi herttualle puoliääneen:

»Älkää jouduttako perikatoamme, herra. Kärsivällisyyttä! Näin me
voitamme aikaa, eikä markiisi de Bouillé voi enää olla kaukana.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi herttua.

Kuningatar silmäili Charnyta ihmeissään, ettei kreivi ollut syöksynyt
esille tätä uutta vaaraa torjumaan. Mutta omituista! Charny näytti
haluavan väistellä tuon uuden tulokkaan katsetta ja oli siirtynyt
huoneen pimeimpään soppeen.

Mutta kuningatar, joka tunsi kreivin, aavisti, että oikean hetken
vaatiessa Charny tulisi esille tuosta pimeästä ja salaperäisyydestä.




XXXIII

Uusi vihollinen


Koko tämä kohtaus, jolloin herttua de Choiseul uhkasi surmata
kansalliskokouksen nimessä saapuneen miehen, näytti tapahtuneen niin,
ettei mies huomannut pelastuneensa varmasta kuolemasta.

Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä
ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä.
Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan
sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat
raadelleet hänen ainoan lapsensa.

Kuultuaan sanan _vangitsen_, joka oli saanut herttua de Choiseulin
syöksymään esille, nousi kuningaskin.

»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En
ymmärrä teitä.»

»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää.
Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin
lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan,
pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia
tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja
kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka
vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire,
kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun
vankini!'»

Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita
seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.

»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää
unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota
miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».

»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar
niinikään kuiskaavalla äänellä.

»Niinpä kyllä», sanoi herttua, »mutta entä jos emme voikaan kostaa?»

Kuningatar voihkaisi raskaasti.

Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän
takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.

Marie-Antoinette kääntyi nopeasti.

»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi,
»minä otan hänet vastuulleni...»

Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta
iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka
kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle
noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista
uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon
miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt
tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.

»Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Puhukaa.»

»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää
askeltakaan ulkomaille päin.»

»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään
lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä
ryhdikkäämmäksi.

»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali
Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta
kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut
meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se
pannaan täytäntöön.»

»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi
kuningas.

»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja
kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan
tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen
lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja
ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»

Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat
silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa
olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana.
Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä,
voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.

Ludvig XVI käsitti varsin pian, ettei hänellä olisi mitään toivottavaa
tuollaisen raudanlujan miehen taholta, — ja hän koettikin lopettaa
keskustelun lyhyeen.

»No, missä on toverinne?» kysyi hän.

»Takanani.»

Ja hän väistyi syrjään. Oviaukossa nähtiin muuan nuori mies, jonka yllä
oli käskyläisupseerin virkapuku. Hän nojasi pihtipieleen.

Hänenkin ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä, mutta se epäjärjestys ei
ollut voiman, vaan masennuksen aiheuttama.

Hänen kasvonsa uivat kyynelissä ja hän piteli muuatta paperia kädessään.

Tämä nuori mies oli herra de Romeuf, sama kenraali Lafayetten
ajutantti, johon, kuten lukija muistanee, olemme tutustuneet silloin
kun Louis de Bouillé saapui Pariisiin.

Kuten kävi selville siitä keskustelusta, joka de Romeufilla tällöin
oli nuoren aatelismiehen kanssa, oli hän isänmaanystävä ja vilpitön
isänmaanystävä. Lafayetten jouduttua Tuileries-palatsin diktaattoriksi
hän oli saanut tehtäväkseen pitää silmällä kuningatarta ja saattaa
tätä kaikilla matkoilla. Hän oli tässä toimessaan osoittanut sellaista
kunnioittavaa hienoutta, että kuningatar oli monesti lausunut hänelle
siitä tunnustuksensa.

Nähdessään hänet nyt kuningatar huudahti kiusallisesti yllätettynä:

»Oh, tekö?»

Ja huokaisten raskaasti, kuten nainen, joka huomaa, että hänen
vastustamattomaksi katsottu lumousvoimansa onkin pettänyt, hän jatkoi:

»Tätä en olisi milloinkaan uskonut...!»

»Kas niin!» murahti toinen sanansaattaja. »Kaikesta päättäen tein
oikein, kun tulin.»

Herra de Romeuf lähestyi hitaasti, alasluoduin katsein ja pidellen
kädessään vangitsemismääräystä.

Mutta kuningas oli kärsimätön eikä suonut nuorelle miehelle aikaa
ojentaa tuota määräystä, vaan astui nopeasti häntä vastaan ja tempasi
sen hänen kädestään.

Luettuaan sen hän huudahti:

»Ranskassa ei ole enää kuningasta!»

Herra de Romeufin seuralainen hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Tiedän sen hyvin.

Kuninkaan sanat kuullessaan kuningatar kääntyi kuninkaaseen päin ja
silmäili häntä kysyvästi.

»Kuulkaa, madame», sanoi kuningas. »Näin kuuluu määräys, jonka
kansalliskokous on uskaltanut julkaista.»

Ja hän luki närkästyksestä värähtelevällä äänellä seuraavat rivit:

 »Kansalliskokous määrää sisäasiain ministerin lähettämään viipymättä
 departementteihin pikalähettejä, jotka vievät kaikille viranomaisille,
 kansalliskaarteille ja valtakunnan vakinaisille sotajoukoille ohjeet,
 että jokainen kuningaskunnasta poistumaan pyrkivä on pidätettävä ja
 että kaikenlaisten esineitten, aseitten, ammusvarojen, hopea- ja
 kultarahojen, hevosten ja ajoneuvojen maastavienti on estettävä.
 Ja jos nämä pikalähetit tapaavat kuninkaan tai kenet tahansa
 kuninkaallisen perheen jäsenen tai henkilöitä, jotka mahdollisesti
 ovat avustaneet heitä karkaamaan, on mainittujen viranomaisten,
 kansalliskaartien ja vakinaisten joukkojen kaikin mahdollisin keinoin
 koetettava keskeyttää tämä karkaaminen, estettävä heitä jatkamasta
 matkaansa sekä myöhemmin tehtävä tili toimistaan oikeusviranomaisille.»

Kuningatar oli kuunnellut eräänlaisen tylsän mielialan vallassa. Mutta
kun kuningas oli lopettanut, ravisti hän päätänsä kuin kootakseen
ajatuksensa.

»Antakaa se minulle!» sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen tuon
kohtalokkaan paperin. »Mahdotonta!»

Herra de Romeufin toveri oli sillä välin hymyillyt rauhoittavasti
Varennesin kansalliskaartilaisille ja isänmaanystäville.

Kuningattaren lausuma sana _mahdotonta_ oli tehnyt heidät levottomiksi,
vaikka he olivat kuulleet vangitsemismääräyksen sisällön alusta loppuun.

»Oh, lukekaa, madame», kehoitti kuningas katkeralla äänellä, »jos
vielä epäilette. Lukekaa, sen on sommitellut ja allekirjoittanut
kansalliskokouksen puheenjohtaja.»

»Ja kuka on se mies, joka on uskaltanut kirjoittaa ja nimellään
varmentaa moisen määräyksen?»

»Muuan aatelismies, madame», vastasi kuningas. »Markiisi de
Beauharnais!»

Eikö olekin kumma sattuma — mikä todistaa selvästi menneisyyden ja
tulevaisuuden salaperäisen yhteyden — että tässä päätöksessä, joka
keskeytti Ludvig XVI:n, kuningattaren ja kuninkaallisen perheen paon,
oli nimi, joka tähän asti tuntemattomana liittyisi niin huikaisevalla
tavalla 19. vuosisadan historian alkuvaiheisiin?

Kuningatar otti vangitsemismääräyksen ja luki sen, kulmat kurtussa ja
huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Sitten kuningas otti sen häneltä lukeakseen sen jälleen ja luettuaan
sen toistamiseen viskasi sen vuoteelle, missä kruununprinssi ja
kuninkaallinen prinsessa nukkuivat tietämättä mitään tästä kiistelystä,
joka ratkaisi heidän vastaisen kohtalonsa.

Tämän nähdessään kuningatar ei voinut enää hillitä itseään, vaan
syöksyi parahtaen vuoteen luo, sieppasi peitteeltä paperin, rutisti sen
käteensä ja viskasi sen kauas lattialle.

»Oh, herra, mitä te teette!» huudahti hän. »Minä en tahdo, että tuo
paperi saastuttaa minun lapsiani!»

Naapurihuoneessa syntyi tavaton meteli. Kansalliskaartilaiset
liikahtivat hyökätäkseen huoneeseen, jossa kuuluisat pakolaiset olivat.

Kenraali Lafayetten ajutantti huudahti kauhistuneena.

Hänen toverinsa kiljahti raivosta.

»Haa», mutisi hän hampaittensa raosta, »täällä häväistään
kansalliskokousta, häväistään kansakuntaa, häväistään kansaa! Hyvä on!»

Ja kääntyen etuhuoneeseen sulloutuneitten, pyssyin, viikattein ja
miekoin aseistautuneitten, taisteluhaluisten miesten puoleen hän huusi:

»Tänne, kansalaiset!»

Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen
sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden
kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka
oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä
lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut
tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt
miekanponnen ympärille.

»Sallikaa minun puhua teille pari sanaa, herra Billot», sanoi hän.

Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti
kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten
osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.

»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny»,
sanoi hän.

Sitten hän kääntyi ovelle päin.

»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman
tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa,
»leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen
paikalla ja vastaan heistä!»

Tällä miehellä, joka oli väkijoukolle yhtä tuntematon kuin kuninkaalle
ja tämän seurueelle — Charnyta lukuunottamatta — tuntui olevan oikeus
komentaa kansalliskaartilaisia ja he poistuivat ja etuhuone tyhjeni.

Jokainen halusi sitäpaitsi kertoa ulkonaoleville, mitä sisällä oli
tapahtunut, ja kehoittaa isänmaanystäviä entistäkin suurempaan
valppauteen.

Sillä välin Charny oli kuiskannut kuningattarelle:

»Herra de Romeuf on puolellanne, madame. Jätän hänet teidän haltuunne.
Koettakaa käyttää tilaisuutta hyväksenne.»

Se olisi sitäkin helpompaa kun Charny astuttuaan viereiseen huoneeseen
sulki oven perässään ja asettui selin tämän oven eteen, niin ettei
kukaan, ei edes Billot, pääsisi sisälle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISKUNINGAS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.